SISÄLLYS: (continued 2)

Taas olimme järven jäällä ja porot kaahlivat pimeässä viittatietä, joka ampui suoraan halki koko Pesiöjärven. Tuisku oli lakannut, voimakas tuuli puhalteli etelän korvalta — näinä talvinahan tuuleskeleekin enimmäkseen etelästä päin kaikkien poroajajain sanomattomaksi kiusaksi. Pilvet hulmusivat hurjaa vauhtia pyyhkien tieltään kuun kiekon, joka sentään väkistenkin valaisi öisiä maisemia. Jostakin kaukaisesta niemen nokasta pilkotti tuli mökin akkunasta. Jolleivät porojemme tiuvut olisi helisseet, olisi maisemilla vallinnut kuoleman hiljaisuus.

Saavuimme Pesiön kaksoistaloon. Molemmat pihat nukkuivat sikiunessa, vaikka kello ei vielä ollut 8:kaan. Nukkuma-ajasta paraiten tuntee suomalaisen talonpojan. Toverini hapuili pimeään pirttiin, kohenteli turhaan lattialla viruvia ruumiita ja syöksyi kohta ulos, niskaansa kiukkuisesti raappien. Hän oli hapuillessaan hiponut jotakin riippuvaa riekaletta ja siitäkös oli pölähtänyt niskan täysi russakoita.

Niin sitä miestä karkaistaan! julkenin minä pistellä hieman muka tyytymättömänä että oli retkelle lähdetty, vaikka varsin hyvin tunsin kotiseutuni suloisen esimaun. Kuutamossa uinuva ränstynyt piha näytti vallan romanttiselta. Navetan akkunassa tuikutti tuiju — se oli jätetty loistamaan paikkakunnalla harvinaisen elukan, porsivan sian kunniaksi. Ajoimme yli aitojen, läpi korkeain kinosten, toiseen taloon. Pian ilmestyi Jooseppi isäntä, turkki päällä, pihalle ja toimitti poroillemme jäkälää.

— Eilen tässä oli meleko tuisku, tuumi hän unen pöpperössä, arvellen kai jo olevan aamuyön. Sukkelasti hän toimitti honkaiset halot jääkylmän kamarihuoneen tulipesään ja siihenpä emäntänsä kantoi olkikuvon, jolla nyt loikoilimme kuin mitkä lapinkävijät, joille muka kuuma, russakkainen pirtti ei kelpaa. "Tietääpäs sen, herrat… Ne ovat niin hemmoteltuja etteivät kärsi yhtä tuhatta russakkaa korvainsa juuressa!" ajattelee jokainen suomussalmelainen talonpoika mielessään, vaikka pitääkin vieraan eristäymisen luonnollisena.

— Onko vanhakin talo, tämä Pesiö?

— Vanaha raatohan tämä on. Tässä kuuluu ennenvanahaan olleen viisi taloa, vaan kolome on hävinnyt pois.

— Onko havaittu mitään lappalaisten jätteitä?

— On tässä hautoja, semmoisia… ei se kaukana oo se paikka… Se Sansröömi niitä kerran lupasi kaivella, vaan ei sillä tullut kaivettua… siinä vanhat hokevat metelein asuneen.

— Mitä ne oli metelit? utelen minä tätä Pohjanmaan historiassa tunnettua käsitettä, josta harvoin kuulee meidän puolessa. Mutta isäntä vastaa pimittävästi:

— Ka mitä väkeä hyö lienevät olleet.

— Onko löydetty peltoloista vanhoja rahoja?

— Ainahan se joku. Ja löytyi tässä toissapänä lumesta tiuku, joka oli puonnut tuolta Aron Kallelta. Mihinkä sen lapset lienevät saaneet. Annahhan kun etin…

Tosiaankin se oli vanhahko tiuku, jonka ulkoreunassa selvästi paistoi valajan muistokirjoitus: "Simuna Johan Määddä, Ristijärvi 1840." —

Päivän valjetessa taivalsimme taas lauhkealla säällä umpitietä Taipale nimiseen mökkiin. Siinä oli pikkarainen pirtti, mutta varsin mukiinmenevä matkailijakamari ja ystävällinen isäntäväki, äsken muualta muuttanut.

— Kyllä se pappanne meijät tuntoo! Annetaanko sitä jäkälää vierasten poroille?

— Ei tarvitse. Me vain pistäytymällä…

Toverini muistutti nyt minulle että tässä mökissä sitä viime talvena oli tapella nujuttu oikein aikatavasta niin että muuan miekkonen makasi pitkät viikot henkihieverinä, vaan kun siitä toipui, niin heti lipetti Amerikkaan pakoon esivallan kouraa, koska näet oli salapolttimon viinoja juotu. Ja sentähden tässä on uudet asukkaat…

Jätimme taaksemme Pesiönkylän pikkusievät järvimaisemat ja läksimme pyrkimään Tervavaaraa kohti, jota väliä hoettiin "kolomeksi neljännekseksi". Tällä taipaleella kärsivällisyytemme poroajossa jo joutui koettelemuksen alaiseksi. Hitaasti näet kävi pulkehtiminen ummettuneella metsätiellä ja kaiken lisäksi ajoimme harhaan heinitielle. Äärettömällä suolla katkesi taival umpiperään, kuten kansan sana asian ilmaisee, ja meidän oli pyörtäminen takaisin. Sitten taas laahustettiin koukeroa "oikeata tietä", joka nakkelehti ylös ja alas pitkin kesäistä polkua, rämeen kallasta ("Törisevän" suo?). Tällaisille maisemille voisi äkkikulkija milloin tahansa eksyä ja uupua ikävien eräsoiden syviin lumiin. Saavuttiin mitenkuten kiiveten korkealle Tervavaaralle, josta näköala tammikuun päivän kalpeassa valossa tekee suuren-surunvoittoisen vaikutelman. Kesäauringon punaisessa laskussa se on juhlallinen paikka. Kun ensimäinen talo näytti meitä vierovan, ajoimme toiseen, Anttilan taloon.

Ennen varakkuudestaan mainittu — nyt ränstynyt, rapistunut talo. Astumme avaraan pirttiin, jossa naisväki häärii. Siivottoman vaikutuksen tekee pirtti kuten yleensä kaikki Suomussalmen pitäjän pirtit. Lattia mustanlikainen, syljen, roskan, ruuantähteiden, vaateriekaleiden ja lasten sotkujen peittämä. Pitkälle laudalle keskelle lattiaa on ladottu rivi vanhoja karvarukkasia, syylinkejä ja sukanteriä — niistä kuulutaan kehrättävän lankoja. Vanha emäntä huokailee:

— Ei ole enää tämän talon elämästä. Mikä ne jaksaa verot maksaa, kun ei ole tuloja. Pois joutaisi myydä koko moska, kun olisi ostajaa.

Totta hän puhuu, olosuhteet ovat harmajat ja tilallinen näillä syrjämailla kiemurtelee kuin mato hämähäkin verkossa.

— Missä se on isäntä? Tukkityössäkö?

— Meijänkö isäntä? Ei ollut meijän isännästä enää savottaan. Hätämaassa se on, — huokaisee emäntä.

— Hätämaassa? säpsähdämme me. — Täältä asti?

— Niine, myöntää emäntä hiukan häpeissään. — Siihen tuli semmoinen virmatauti… ei saanut sielunrauhaa ennenkuin läksi tietäjiä tavottelemaan… Eihän se nyt yksin, kyytimiehen palkkasi ja hevosen. Sinne nyt viimeiset roponsa tärvää.

— Missä asti se nyt onkaan se Hätämaa? kysymme taas.

— Missä lienee, merimaissa — Oulun takana hornassa!

— Mahtaakohan palata terveenä? tinkaamme yhä, mutta emäntä ei näytä ukostaan paljoa toivovan, vaikka tuo Parkkilankin äveriäs aikoinaan ajeli virmaansa Hätämaassa asti puoskaroittamassa…

Milloinkahan kirjoitettanee henkienmanaaja Hätämaan historia? Tällä tietäjällä on näet ollut ja on yhä valtava vaikutus Suomen kansaan: hänen turviinsa tarpovat suomalaisemme aivankuin venäläiset pyhiinvaeltajat Kristuksen haudalle Jerusalemiin tai muhamettilaiset Mekkaan.

Siirryimme sivurakennukseen, kalseaan kamariin, kahvinjuontiin. Siinä oli vastapäätä iänikuinen pirtti, kukkuroillaan kansatieteellistä rojua ja epäilyttävää törkyä. Kylmiä komeroita oli useampiakin, vaan kaikki huonossa korjuussa. Tottapuhuen ei metsäsuomalaisesta olekkaan neljän seinän sisällä asujaksi. Hän tekee elämänsä ikäväksi huoneessaan, mutta kas: taivasalla hän on elementissään! Siellä, missä aurinko paistaa, tuuli puhuu ja vesi huuhtoo, siellä säilyy "mongolinen rotu" puhtaana. Anttila on tavallinen talo, en sitä mainitse ensinkään sen vuoksi että se missään suhteessa olisi halvempi tuhansia muita. Tosin porotoveriani Huotaria epäilytti eräs ilmiö: mies oli tehnyt eräänlaisia löytöjä navetan puolessa… Kuka takaa ettei joskus emäntäväkeäkin sietäisi käyttää Hätämaassa? Virma näet voi vaivata lehmäinhoidossakin…

Tervavaaralta pudotimme itsemme alas jyrkkää törmää järvelle ja olimme visusti päättäneet ajaa Alanäljängän Parkkilaan herraspäivälliselle. Mutta erämainen kohtalo oli päättänyt toisin, sillä kun viittatie järvellä haaraantui ja akkaväen neuvot, nyt kuten aina ja ikuisesti, näyttäytyivät sekavilta, jouduimme kyntämään jotakin muuta tietä, toisin sanoen: ei juuri minkäänmoista tietä. Suota ja rämettä, rämettä ja suota loppumattomassa skaalassa, tunti tunnilta, neljännes neljännekseltä. Aavikoilla, jotka olivat siposileät, katosi viimeinenkin tienpohja, ja porot hoipertelivat kuin juopuneet rantajätkät keksien ainoaksi huvikseen toistensa kyljen hieromisen, sillä porojen päähän on itse luoja päntännyt massaasikurssin salaisuudet, joista ajajakin saapi osansa. Julmistui siis taas veikeäverinen kaveri, liettuaperäiset voimasanansa esiin manasi, ja kajahtelipa alakuloinen luminummi hänen suomalaisista sähähdyksistään! Hänellä oli vietävän viisas poro, se ei koskaan itseään loppuun asti väsyttänyt, vaan siinä, missä oli vaikea paikka, se filosoofin tyyneydellä heittäysi makuulle ja iski silmää isännälleen: "mene ja tee samoin". Minulla taas oli huligaani haraksi; se ei koskaan malttanut perusteellisesti levähtää, vaan tanssi katrillia ja teki ammeenpohjia paksuimmassakin nietoksessa, vieläpä heitti oikeata häränpyllyä, jos jäi kymmenenkään metriä vanhasta porosta, jota se hurjasti rakasti. Olihan tämä kulku surkeansekaista, mutta nauruksi me väliin panimme, kun porot toisinaan, paksuimmassa lumessa, hullut, intoutuivat hölkkäämään kuin paraskin vaunupari rinnakkain, ja jälkeen jäi ruhtinaallinen kaksivakojälki. Rakkauden voimalla silloin vuovattiin eteenpäin korvessa ja porojen punaiset kielet roikkuivat tahdissa!

— Hiisi sen tietää mitä ilmansuuntaa ajamme!

— Pitäisi olla kompassi pulkan kokassa!

— Hehheh, taikka grammofooni… ratoksi!

Päivän hämärtäessä saavuimme vihdoin metsämökille, jonka toverini tunsi Hiitolaksi — hiisi meidät tänne oli suunnannut. Huotari innostui, piti erehdyksen edullisena ja, sallimatta minun tutustua hiidettäriin, läksi hurjaa vauhtia ajamaan edelleen. Hänessä oli yhtäkkiä herännyt propsipäällikön luonto, hän tunsi paikat ja kehui tietä:

— Tästä ei ole kuin neljännes Halliin. Pysyhhän perässä!

Porot porhalsivat Saunavaaran pienen mäkituvan ohitse ja laukkasivat alas rämenotkoon. Ja pian noustiinkin Halliin ja yksillä pelloilla sijaitsevaan Sääskeen. Sukkelasti riisui Huotari sekä oman että minun poroni ja lennätti jäkälämöykyt eteen ja sitten mentiin pieneen, kuumaksi lämmitettyyn kamariin. Piha oli täynnä rekiä ja takarekiä ja pirtti puolillaan paperipuuntekijöitä. Vanha emäntä sairasti henkiheikkona karsinan puolella silloin-tällöin päästäen surkean valituksen. Muori oli ukkonsa kera käynyt äänestämässä Parkkilassa, vaan joku päivä sen jälkeen hän oli sairastunut, kukastiesi mielenliikutuksesta. Toinen, puolisokea vanhus, vanhan isännän veli, jolla oli kaulassa hirmuinen kasvannainen, rypi toisessa nurkassa. Mutta itse isäntävanhus, niinmainittu Hallin Pietari, istui reippaasti puhellen miesjoukossa.

— Minä oon viiellä kaheksatta, huusi hän kiiluvin silmin, — ja onpa tässä näihin asti jaksettu. En minä paperirossia… mällipä hyvinni olla pittää. Purroo kai pappannekin tupakkaa?… Joo, äänestämässä tässä käytiin muorin kanssa, vaan tuo velimies jäi käyttämätäk. Ettäpä oo tainnu ennen tässä talossa käyvvä. Tämä on iänikuinen rustinki, kolome miespolvea asuttu. Kun rupian muistamaan, niin…

— Mitä puoluetta te äänestitte?

— Ka mihinkä lie sattunna… sanoi Hallin Pietari.

— Mihin ruutuun viivan veditte? tinkasin minä yhä, vaan sain vastaukseksi kaikilta pirtissä istujilta että:

— Eipä sitä saa sanoa!

Joku oli iskenyt näiden korpiukkojen päähän että "salainen äänestys" oli siinä määrin salainen että laki jollakin tavoin muka uhkasi rangaista sitä, joka jälestäpäinkään tunnusti, mihin paikkaan oli viivansa vetäissyt.

Ukko oli vanhan kansan äkäisiä äijiä. Hän oli tunnettu aarteidensa kätkemisestä — kerran oli hänellä ollut tuhansia markkoja kallion raossa, koska ei luottanut pankkeihin. Hiiret olivat kuitenkin hänen pankkisetelinsä levitelleet pitkin kalliota, vaan ukkopa, nähtyään varottavan unen, oli takonut pajassa rautavanteen lippaansa suojaksi. Toveriltani kuulin nämät asiat.

Nuori emäntä pyysi meidät maitokamariin aterioimaan ja alanäljänkäläinen "lihapottu" sai nyt kunniallisen kyydin. Lampaan liemi oli suorastaan huumaavaa! Kyllä näissä korpikodeissa osataan omat ruokalajinsa maukkaasti valmistaa. Ja kahvi syrjäkylissä maistuu aina paremmalle kuin kirkonkylän herrastaloissa. Vehnän viljelys Näljängällä luonnollisesti on vähäinen.

Mutta saunakuumassa vieraskammiossa isännöi tänä iltana porotoverini Huotari. Hän otti vastaan vanhaa jos nuorta, antoi jokaiselle paperipuuntekijälle viidenpennin sikarin ilmaiseksi, tutki tilikirjoja, jakeli rahoja, puhutteli korven raatajia sydämellisesti, kuunteli ehdotuksia ja vastaili vaatimuksiin. Minä istuin syrjässä sängyn laidalla ja — ihailin tätä Hallin kansliaa. Niin, tietystihän oli surkeata että kuusikot menivät polkuhinnasta porvareille, surkeinta se ettei tulevan sukupolven elinehtoja muistettu, mutta — mikäs auttoi. Onhan yksitoista markkaakin rahaa — yksitoista markkaa metriseltä kuutiosyleltä. Mutta mikä vaiva ja tuntuva työ lumisessa korvessa ennenkuin puut oli hakattu, sahattu, nuotiolla korvennettu, kuorittu ja kolottu, pinottu ja hevosilla vedätetty uittorantoihin! En sitä uskaltanut kysyäkkään asianomaisilta — näin orjahengen heidän kasvojensa piirteistä ja soin jätkälle mieluusti väkevän sikarin lohdutukseksi. Sitten me propsipäällikön kanssa potkiskeltiin toisiamme sängyssä ja väiteltiin kapitaalin oikeudesta.

Aamun valjetessa, lauhan sään yhä jatkuessa, läksimme taas liikkeelle. Ajettavanamme oli noin seitsemän neljänneksen taloton korpitaival, jossa eivät heinähäkin jäljet syvässä lumessa paljonkaan helpoittaneet. Paperipuunvetäjät häipyivät pian taaksemme ja joka suunnalla levisi nyt ympärillämme autio, sielua sirpova rämemaisema.

— Huhuu!

Saa huutaa eikä kukaan kuule. Porojen sorkat vain naksahtelevat ja pulkat kyntävät sihisten syviä vakoja. Huotari vetelee haikeaa mustalaisrallia, mutta väsyy laulamiseenkin ja istuu sitten synkkämielisenä ahkiossaan, jonka perään joku koristemaalari — maahengen miekkonen — on maalannut "stiliseerattuja" jäkäliä. Tuuli suhahtelee yli lumikenttien. Niin ajetaan yksi peninkulma kärsivällisessä jännityksessä, porot vetävät, vetävät… Vihdoinkin elon merkki yksitoikkoisuudessa! Mikä kumma siellä kekottaa edessäpäin aukean suon keskessä? — Piimäleili! Tyhjä piimäleili, pantu seisomaan tiehaaraan. Sfinksi? Sen ovat tietysti heinämiehet siihen tarkoituksella heittäneet — tuolla suon takana piilee luultavasti joku mökki, jonne se on aijottu. Kunpa hakisivat hiihtäen ennenkuin tuisku peittää? Näin se tavaranvälitys sentään käy sydänmaissakin. Viikon viivyntä — tavallinen taksa, aikaa on hyvä Jumala luonut yhtä rapiasti kuin pitkiä neljänneksiä.

Metsätie teki suoran kulman ja maisema hiukan vilkastui. Me ajelimme kuin tontut pitkin lumista harjua, sukeltaen koivuisten riemuporttien läpi. Vesisuussa kuvittelimme paluumatkaa pitkin kyntämiämme, koukerehtavia uria. Vielä joku ikävä rämesuo, vaan sitten läksi tie vakavasti nousemaan ja yleni lopulta jykevälle vaaralle, jolla harmaasiipinen tuulimylly meitä ensimäiseksi tervehti.

Raiskio! Valtava näköala peninkulmien päähän sinertäviin avaruuksiin pakottaa luonnonihailijan ajattelemaan että tällaisilla vaaroilla pitäisi kohota komeampiakin rakennuksia, "korpilinnoja" valoisine akkunoineen, joiden läpi silmä vapaasti saisi nauttia ainoata, mikä erämaassa on jumalallista — luontoa. Mutta kun astuu tuollaiseen nokiortiseen pirttiin, johon matalat, likaiset akkunat eivät iloa suvaitse, sekä tutustuu ihmisiin, jotka eivät luonnon juhlallisuudelle arvoa pane, tuntee masentavan vaikutuksen. Ihmisen, varallisuudestaan huolimatta, pitäisi oppia luonnon pyhyyttä kunnioittamaan, silloin ei elämä niin harmajalle maistuisi korvenkaan komeroissa. Meidän ylimaalaisiltamme puuttuu kaikki kauneuden aisti, ei kenenkään päähän pälkähdä laittaa siistiä ja mukavaa ympärilleen silloinkaan kun raha lakkarissa kilkkaa. Jos on talossa vieraskamari, johon on rätkätty seinille kirjavia paperin riekaleita, niin tätä pidetään talonpoikaiselämän korkeimpana saavutuksena. Raiskion sisäistä elämää pimittivät lisäksi surkeat perhekirot, siellä oli mykkiä ja kuuromykkiä ja kuuromykilläkin saattoi olla jalkalapsi. Aistiviallisuus noilla mailla on usein seurauksena jostakin kovasta lastentaudista, jota ei ole osattu hoitaa. Mielivikaisuus pitäjässämme taas on usein aiheutuma lasten loukkaamisista tai säikyttelemisistä. Juotuamme kahvit toisen paperipuupäällikön, nimittäin Taavetti Seppäsen itsetietoisessa seurassa, työnnyimme taas taipaleelle ja ajelimme nyt alas Raiskion hyötykasvuisia rinteitä, pitkin Leväjoen vartta, Näljängän uudelle maantielle, joka juhlallisesti kuin mikä rautatie halkoo maisemat parinkymmenen peninkulman pituudelta Puolangalta Piispajärven Perangalle. Porommekin innostuivat, kun kolme päivää metsäumpia kaahlailtuaan tunsivat kruunun kovan, sileän pohjan kavioinsa alla, ja me ajelimme Huotarin kanssa kylki kyljessä kiinni ihaillen taas kaunista kaksoisvakoamme — sillä Näljängän maantiet näkyvät tuiskujen jälkeen pysyvän monta vuorokautta kulkijoitta.

Poro on ihmeen herkkävaistoinen ajokas. Maisemista ja tienpohjista sekä varsinkin ajajansa äänestä se mainiosti tietää, milloin lähestytään jotakin merkkipysähdyspaikkaa. Härkämme oikein pistivät vallattomaksi laukaksi ylös ja alas maantien mäkiä, ja itse hiisi olisi niitä turhaan hillinnyt kääntymästä ensimäiselle taloon nousevalle poikkitielle.

Niin saavuimme Leinosenvaaralle, retkemme huippupisteeseen, Ylinäljängälle.

Puolangan puoleiset tunturimaiset ylänteet täältä jo kajastelevat taivaan rannalla, ja talon tavoissa huomaa myös eroavaisuuksia. Esimerkiksi hevosten pirtissä käyttäminen ei enää kuulu päiväjärjestykseen kuten kaikkialla Suomussalmen laajassa seurakunnassa, yksin pappilassakin. Ja hiukan uusia maanviljelysneuvoja, vieläpä metsänhoitoasioita on tahdottu ottaa onkeen. Vikoilenpa siellä olevan vinkuvaisiakin navetassa — sikaa näet nälkäpitäjässämme pidetään sivistyksen esitaistelijana.

Emme astuneet pirttiin, vaan pieneen lämpöiseen kamariin, jonka kynnykselle oli meitä vastaanottamaan ilmestynyt täällä tänä talvena sijaitsevan, valtion kannattaman kotiteollisuuskoulun johtaja.

— No terve, miten Helsingin mies täällä elelee?

— Siinähän menettelee. Jouluna eksyin suurille soille hiihtämään ja vain sähkölyhdyn avulla osasin ihmisten ilmoille. Tuntui vähän kummalta… siellä rämeellä… Ei täältä hevillä viitsi vyöräytyä kirkonkylään, ikuiset tuiskut ja vähintään kahdentoista peninkulman mutkinmatka. Mitäpä ikävä haittaa, poikain kanssa on kylliksi työtä; pyhänä kelpaa köllöttää, ja — joka maanantai saapuu posti Nivavaaran kautta.

— Saapiko poromies talossa saunan?

— Kyllä toimitan. Ja kohta mennään rualle… Pienessä pirtissä lentelivät höylän lastut.

Viisi höyläpenkkiä vilkkaassa käynnissä. Tehtiin pöytiä, keinutuoleja, sänkyjä, suksia, kaappeja ja minkä mitäkin. Opettaja olikin harvinainen mestari, innostunut taiteelliseenkin työhön ja siroihin malleihin. Moisella käsityöopetuksella, jos sitä sallittaisiin jatkaa kymmenen vuotta, voisi olla tärkeä merkitys paikkakunnan tulevaan kehitykseen nähden. Pistäysimme myös naapuritalossa Juhanissa pientä maalariverstasta katsomassa. Hankaluuksia oli veistonjohtajalla paljon, mutta hän oli kutakuinkin tyytyväinen saavutuksiin. Me, poromiehet tietysti, kehoitimme häntä pulkankin tekoon. Saarnipuinen pulkka, arveli hän, olisi kevein ja kestävin. Mutta saarnipuuainesten tilaus Ylinäljängälle asti ei oikein kannattanut.

— Ja nyt paidat naulaan ja miehet saunaan!

Ylinäljänkäläisten saunan laveri oli yhtä kuuma kuin vuokkilainenkin kotihelvetti ja yhtä matalat olivat sen penkit ja hämärään kiehtova valo. Väleen siellä vilun väreet erkanivat ja miekkoset puhdistuivat, mutta saipa varoa nenäänsä nokeutumasta ennenkuin ulos pääsi. Huotari oli kuin uudestaan kastettu sielun ja ruumiin puolesta, tai vertauksilla puhuen niinkuin vastakuorittu höyryävä paperipuu, puolentoista metrin pituinen kalikka; sosialisti-opettaja näytti punaiselta kuin keitetty porvari ja luulenpa että kolmannessakin niekassa oli lepän väkevä väri.

— Nytpä pieni tuutinki, ihanneuskossa, ei maistuisi hulluimmalle…

— Oikealla raittiusmiehellä on aina taskumatti matkassansa…

Veistokoulun opettaja tarttui mandoliiniin, todelliseen italialaiseen mandoliiniin, jollainen hänellä oli ainoana ylellisyyskapineena puleerattujen visahöylien seassa, ja hän sinkautteli sangen kirkkaita säveliä. Ja meillä oli jommoinenkin juhlahetki tuossa pienessä talonpoikaiskammiossa, kun mandoliinin vienot sävelet kantautuivat pihalle, josta kalpea kuutamoinen näköala levisi yli Näljängän totisten vaarojen. Mutta poromme kuopivat turhaan jäkälää aidan takana ja ne täytyi pian taluttaa takaisin pihaan korteheinillä luonnollisen ravinnon puutetta korvaamaan. Ne puistelivat hieman tyytymättöminä tiukuisia sarviaan. Ilta-aterialla väiteltiin siitä, oliko Kristus ensimäinen sosialidemokraatti — siis oppinut keskustelu. Sitten meille laitettiin veljesvuode porontaljoille lattialle. Ja kuta myöhempi hetki, sitä valoisammaksi muuttui talvinen yö…

— — —

Kukapa viikossa kerkeäisi kiertää yhden ainoankaan Suomussalmen kymmenestä kylästä? Näljänkäkin on niin lavea että matkustaja, sen keskukseen saavuttuaan, huomaa parhaaksi pötkiä takaisin samoja jälkiään. Lähdeppäs kaahlimaan vaaralta vaaralle, tee moniaan peninkulman syrjähyppäys, nähdäksesi miten ihmiset missäkin sopukassa elävät, kurkista jokaiseen savupirttiin ja kallista korvasi jokaisen kinokseen hautautuneen kohtalolle — sinne tartut itsekkin erämaan kinoksiin, elämän syviin nietoksiin, eksyt ihmisarvoituksen pimeään korpeen!

Tuolla on talo kolmen neljänneksen päässä, mutta jos sinne haluat, niin saatpa kiertää kuusikin neljännestä, sillä tuiskutalven tiet ovat oikulliset. Tuolta siintää sangen houkuttelevan näköinen asuinmaisema jänkien takaa, mutta sinne ei vedä väylää mistään. Lentokone olla pitäisi! Lentokone? Sadan vuoden päästä kehitys luonnollisesti jo onkin sillä tasolla että esimerkiksi kinkeripapit kulkevat ilmassa. Nivavaaran kohdalla alkaa ylhäältä kuulua urkujen sävelet — lukkari tietysti ei viitsi veisata — sen jälkeen kajahtaa isämeitä ja taivaasta laskeutuu pirtin katolle herra pastori ja kysäsee: onkos ripitettäviä akkoja Naamangan kylässä, ja jos ei ole, niin ka lennämme Timpin kylään. Ja biplaani — täynnä biblioita — lentää kohisten kuin hanhiparvi pohjoiseen. Joku lyhyt katkismus aina silloin-tällöin tipahutetaan alas mökkilöiden kohdalla…

— — —

— Varo, varo! huusin minä, mutta toveri karkuutti kuin kuuromykkä hurjaa vauhtia alas vaaralta ja hänelle tapahtui hirmuinen hujaus, pulkka meni nurin, mies suistui ojaan ja perässä tuleva toinen pulkka iski kokkansa niin likeltä hänen nenäänsä ettei olisi tarvinnut kuin kaksi senttiä ja — mies olisi saanut surman kolauksen kalloonsa.

Hän ei virkkanut sanaakaan, korjasi vain kiireesti vehkeensä ja me ajoimme edelleen, pian taas sukeltaen metsien helmaan. Nyljettyämme Raiskiossa aimo kalakukon työnnyimme iloisesti tuolle seitsemän neljänneksen taipaleelle, joka nyt sujui monin kerroin hauskemmin kuin edellisenä päivänä, sillä porot poimettelevat mieluusti omia jälkiään. Ja valtavan viehättävätä on ajeleminen läpi koivuisten kaariporttien. Suuret suot lyhenevät laulamalla, josta porotkin näyttävät pitävän. Siellä seisoo yhä vielä piimäleili rämeellä. Olemme saaneet tietää että se on menossa mökkiin, jota rahvas keskuudessaan nimittää Antiskaksi, vaan kirkonkirjoissa kantaa kummallista nimeä "Östermyyrä". Paltamolainen henkikirjuri Eerik Cajaner vainaja kuuluu leikillään mökille tuon seinäjokelaisen nimen paiskanneen. — Näkyvätpä taas käyneen heinässä hallilaiset! Peninkulman pituudelta on tiepuoliin karissut korsia ja toisinaan on itsepäinen näre tukistanut kuormasta paksun tukon, joita me nyt sivuajaen tempoilemme pulkkaheiniksi. Vähitellen elostuu erämaan tie, alkaa näkyä paperipuunvedättäjäin poikkijälkiä ja puupinoja. Soiden yksitoikkoisuutta rajoittaa joku kuiva harju, josta varmaankin kesän tullen löytyisi ketunpesiä.

Kuinka tuttuja nämät peninkulmien laveat asumattomat alueet ovat paikkakuntalaisille, sitä todistaa m.m. se, että jokaisella suolla, jokaisella lammella, jokaisella kuivalla kankaalla on oma perinnöllinen nimensä. Mikä on "Kinttusuo", mikä "Vehkalampi", mikä "Sammakko-puro" mikä "Paitaharju". Entäpä heikäläinen paikallisvaisto! Pienet poikaressutkin osaavat hiihtää yksikseen ilman kompassia ja karttaa, otavaa ja aurinkoa, oijustaen jonnekkin mökkitaloon, jonne ei ole kuin "kolome pitkää neljännestä". Jos on saamattomuutta, nuhjusmaisuutta, niin on myös sitkeyttä, taitavuutta. Me pyrimme tuomitsemaan korven kurjaa väkeä aina pinnalta hypistellen. —

Taas oli päivä loppunut, kun toverini kanssa söimme eroaterian Hallissa, johon hänen oli jäätävä.

— Saanko emännälle maksaa ruuasta ja kahvista?

— Mitäpä sen vertaisista! Talonpoikaispassuu.

— Sanokaahan nyt?

— Hilikku hengestä — ei kahvesta lanttia tarvihe! ilmoittaa emäntä. Mainitsen tämän vain näytteeksi kuinka vaatimattomat taksat vielä vallitsevat kotipitäjässäni. Vieraan eteen saatetaan kantaa kymmenen kiloa leipää, kolme kiloa voita, iso pahkakupillinen keittoa, röykkiö suolamuikkuja ja ainakin seitsemän litraa maitoa ja piimää, ja hän saapi syödä niin paljon kuin jaksaa, vaan kun maksu peritään, niin emäntä ei määrää enempää kuin 25 penniä (= hilkku). Jos annat hänelle 10 penniä päällisiksi, niin saattaa hän sanoa: "Eikö tätä tule liikaa?"

— — —

Hyvästi. Yön selekäänkö se vieras taipaleelle? sanoi vanha isäntä, ja koko paperipuumiehistö seurasi juhlasaatossa minua toisen talon veräjälle asti, jossa heittäysin pulkkaan ja läksin iltakuutamossa yksikseni ajelemaan. Ja, kysyttyäni Hiitolan ukolta tarkoin tiet ja mahdolliset tiehaarat painuin alas oudolle järvelle, jonka takaa puoliumpi jälki läksi vetämään halki ikuisten, loppumattomien rämeitten. "Pari neljännestä ja rapia päälle?" Kuu paistoi sangen kirkkaasti, kun vihdoin saavuin Syrjävaaran pihaan. Talossa vielä valvottiin, vaikka jotkut olivat kellistyneet pirtin lattialle jo seitsemältä. Nuori isäntä kantoi koko pantion jäkälää poroni eteen ja sitten hän kohteliaasti luovutti minulle nuoren parin makuukamarin yösijaksi. Seinällä riippui kookas, komea ketuntalja, kolme päivää aikaisemmin nyljetty. Suomussalmella tavataankin ovelia ketunpyytäjiä, eräässä toisessa kylässä asuu niin monen sadan ketun petkuttaja, että miestä itseäänkin jo nimitetään Kettu-Eemin korkonimellä ja väitetäänpä luonteensakin jo muuttuneen kettumaiseksi. Minun oli määrä nukkua leveässä vuoteessa, mutta kaunis yökuutamo valvotti hermoja ja aloinpa siis kaikessa hiljaisuudessa tehdä kotiseutututkimuksia. Ensinnäkin sänky, jossa makasin, miksi se oli juuri sen mallinen kuin oli? Aloin piirtää selkänojan koristuksia ja huomasin että kaikessa piili oma tyylinsä. Toisen puusängyn selkämyksessä oli niin monta taiteellista kiemuraa, että minun taitoni loppui niitä jäljentäessä. Tuolien leikkaukset ja maalaukset olivat yksinkertaiset, mutta niissäkin ilmeni selvä kotitaiteensa. Ja minä pakana olin väittänyt ettei korvenväellä muka ollut kauneudenaistia?…

Aamupimeässä pistäysin pirttiin pakinoimaan vanhan isännän kanssa, joka kutoi verkkoa. Aloin tapani mukaan tiedustaa muinaisjätteitä. Naisten karsinassa joku naurahti: oli kerran löytynyt sellainen "risku", rintasolki, vaan mihin lie hävinnyt. (Miksi Saara nauroi?) Oli myös pellosta pengottu sellainen jousen vedinvekara, vaan mihin lienevät "sikiöt" senkin saaneet. Rahojako? — lieneekö noilla vanhan kansan köyhillä ollutkaan rahoja? — Sanoa jurauttipa silloin vieras ukon-karilas: — On tuolla Koistilan luona Hätäkangas niminen paikka, neljänneksen peässä talosta, siellä on semmoisia maahautoja, joista ovat vanhat löytäneet maalihirsiä. Siellä kuuluu olleen kivekkäitten kirkko.

Enempää ei ukko tietänyt. Lisäsi sentään että oli tuolla Alajärven Myhkyrinkin seuduilla lapinhautoja. Ja kun vanha isäntä vielä oli maininnut että oli tässä Syrjävaaralla muinen seissyt "sotamiehen toloppa", näin minä parhaaksi lopettaa tutkimukseni ja valjastaa poroni. Nuori isäntä oli anivarhain lähtenyt heinään, mutta emäntä saatteli minut veräjälle ja kielsi lähtemästä "vasemen käen puoleista lattuo ensimäisen suon takana." Niin jätin Näljängän kylän taakseni ja ajelin aamupuhteella Pieneen Käkelään, joka jo on Pesiön puolta. Ohjeenani ei ollut muuta kuin mutkin hiihdetty suksilatu, joka ei poroa kantanut ja jota silmä tuskin erotti pimeässä.

Emännän silmät.

Häikäisevän valkoisten lumien keskessä kyyröttää iänikuinen, ränstynyt, harmaa talonpoikaistalo. Aamuhämärissä pihaan ajava poromies ihmettelee sitä hiljaisuutta, joka talossa vallitsee. Mutta kinoksella seisten näkee hän mustasta akkunareijästä tulen välähtävän pimeässä pirtissä ja jos hän arvaa katsoa aamutaivaalle, huomaa hän mustan savun kohoavan puisesta tötteröstä pirtin katolta. Yhtäkkiä narahtaa ovi ja kimakka koiranhaukku ilmiantaa pirttiväelle että pihalla on joku kulkija. Ryysyiset, kalpeakasvoiset lapset ryntäävät akkunaan ja litistävät neniään nähdäkseen mikä kummitus seisoo keskellä pihaa. Mutta kukaan ei uskalla mennä ulos pihalle katsomaan — tässä talossa käypi niin harvoin ketään. Eikä mene emäntäkään, yksin lastensa kanssa kotona oleva emäntä, korven vanki. Hän kokoaa lapset ympärilleen lieden ääreen ja odottaa siinä matkamiehen sisääntuloa. Mutta se matkamies ei maltakkaan tulla pirttiin, vaan kurkistaen ovesta pyytää emäntää neuvomaan "oikeata veräjää" ja "oikeata tietä". Emäntä tulee pihalle, lapset kintereillään. Lapset ihmettelevät vieraan koreata nuttua ja tiukusarvista poroa. Vieras taas ihmettelee emäntää. Hänen mielestään savupirtin emännässä on jotakin erikoista, jota hän ei osaa itselleen selittää. Hän arvelee sitä luonnon terveydeksi, savupirtin puhtaan ilman vaikutukseksi, mutta kenties se onkin jotakin muuta, jotakin sielullista… Kenties se on korven syvää, suljettua surua, kohtalonsa kiroihin tyytymyksen nöyryyttä — nöyryyttäkö, ei, vaan yhtäpaljon ylpeyttä. Itsetuntoa että suurmailma on semmoinen ja semmoinen, vaan yksilön, savupirtin lapsiäidin osana on vain elää ja kuolla ikuisesti täällä nokisten orsien alla, milloinkaan pääsemättä mihinkään. Miehet toki pääsevät rahdinvetoon kaupunkiin — hän ei pääse sinnekään. "Nostele vain lapsenriepuja ja lapioi lehmänlantaa kaiken ikäsi." "Ja vanhene, muutu kurttuiseksi akaksi!"…

— Tekö sitä ootta se Ki…?

— Minä…

— Tuosta veräjästä sitä mennään…

— Vaan eihän sinne ole minkäänlaista jälkeä?

— Ei oo nyt suksenlatuakaan, sanoo emäntä ja hänen yksinkertaisten sanojensa takana kuuluu ikäänkun salainen huokaus.

— Mistä emäntä on kotoisin?

— Minä oon tuolta Syrjävaarasta.

— Siellähän minä juuri olin yötä…

— Vai siellä…

Hän ei sano sen enempää. Ei ole mitään kysymistä. Ja kuitenkin…!

— Osaakohan tätä äkkinäinen? kysyy poromies.

— Etteköhän osanne. Tuoltahan se talo näkyy. Siitä hetteen kautta ajetaan. Suon vierustaa…

— No kiitoksia paljon nyt… tpruu… se on tuo poro semmoinen… ikävä etten joutanut nyt teidän taloanne tutkimaan! pääsee poromieheltä sanat suustaan ja hän lisää vielä: Minä mielelläni tutustuisin tällaisten savupirttien elämään…

Toinen ei sano mitään, katsoo vain silmiin.

Emännän silmät hohtavat niin oudosti siinä aamuhämärässä valkoista lunta vastaan. Mutta suupielissä värähtelee ikäänkuin ivaa: "kyllä hän ymmärtää, miten tuollaiset koreanuttuiset herrat köyhien elämää tutkivat…". "Vai sanoi se vielä kiitokset! — Mistä hyvästä?"

— Hyvästi nyt vaan! huutaa poromies ja hyppää pulkkaansa.

— Hy… väs… ti…

Jokainen tavuu soinnahti kuin hiljainen isku.

Emäntä lapsineen jää tuijottamaan poisrientävän jälkeen: "Yrittäneekö ikinään toista kertaa, iljenneekö edes kurkistaa oven raosta?"

Ja on kuin koko rappeutunut, matalakattoinen kartano hänen takanaan huoahtaisi. Mutta vieras on kadonnut notkoon ja kohta kuuluu hänen porotiukujensa hilpeä helinä naapurin vaaran rinteeltä. Pian sentään häipyvät ne viimeisetkin helinät heräävään aamutuuleen ja talvisen päivän kalpeasti valjetessa ei enää näy eikä kuulu mitään.

Kävikö siellä joku? Unennäköä kai se vain oli että muuan, jolla oli olevinaan sydän korean takin alla, ajoi pihan läpi?

— Äiti hoi, anna leipää!

Kah! siinä oli ääni arkisesta todellisuudesta.

Kolmiloukko.

Talon nimi todellakin Kolmiloukko. Ensimäisessä loukossa, johon kurkistan, palaa iloisesti lieskuva tuli jättiläispadan alla, luulisi siinä keitettävän viinaa, mutta se onkin vain löysää lunta, jota sulatetaan vedeksi. Toisessa loukossa on kamari täynnä rojua ja vasta kolmannen komeron kolmannesta loukosta löydän kaikki talon naiset kyyristyneinä minkähän lie työn ääreen. Minun ilmestymiseni ovelle ei näytä heissä herättävän minkäänlaista huomiota. Ei kukaan hievahda. Miesväkeä nähtävästi halveksitaan, sillä talon omatkin viisi miespuolta ovat ajetut tukki-savottaan rahaa ansaitsemaan. Kysäsen, kuka heistä on emäntä, vaan he naurahtavat omituisesti ja sanovat että "emäntä on kuollut". Tiedustan tietä Taipaleen torppaan ja nytkös kaikki viisi naista alkavat yhtaikaa puhua ja muka neuvoa. Siitä ja siitä paikasta lähtee muka semmonen ja semmonen tie sinne ja sinne, vaan lienevätkö viimeaikoina siitä kulkeneetkaan, vaan sinne ei tarvitse kuulemma lähteä ja siinä ja siinä se kääntyy, jos kääntyy, ja siitä lähtee vetämään, vaan mikäpä sen tietää…

— Mutta herran nimessä, keskeytin minä hiukan hermostuneesti, sanokaa minulle nyt ainoasti, mitä tietä minun pitää ajaa, älkääkä mainitko mitään niistä, joille ei tarvitse lähteä!

He katsahtavat minuun kummastuneesti ja sanovat sitten, ainoaan miesritariinsa, noin 12-vuotiseen poikaan päin kääntyen: — lähteköön tuo Kalle oppaaksi!

Ja Kalle poika painoi karvareuhkan päälaelle ja lähti edelläni hiihtämään surkeilla suksen kapuloillaan, mutta jyrkässä mäessä ajoin minä hänen edelleen ja odottelin sitten poikaa järven rannassa. Ja kun poika oli hiihtänyt järven päähän, niin hän pysähtyi, niisti nenäänsä, ja näytti rukkasellaan että tuosta sitä nyt vaan mennään suksen jälkeä myöten, ja ilmi kävi ettei mitään tienhaaraa ollutkaan ja että naiset olivat, kuten arvasin, aivan turhia lorunneet ikäänkuin tyhjästä kaakottavat kanat. Kiitoksia opastuksesta! sanoin minä ja työnsin "hilkun" pojalle, joka ei ollut vielä kuunapäänä kirkonkylässä käynyt.

"Amerikan kaivostyömiesköhän siitäkin tulee?" aattelin itsekseni, "vaikkei se vielä ole kirkonkylän haudankaivajaakaan nähnyt".

Poro sai kaahlata yli tuhat metriä aivan umpea niin että se joka askelella upposi ryntäitään myöten lumeen. Se yritti tuskastua mokomaan urakkaan ja teki silmukoita rämeellä piipottavien kitupuiden ympäri. Ja raskas, litteäpohja pulkka viilsi syvää vakoansa, ja lopulta oli pulkan sisässä enemmän lunta kuin miestä. Hyvin se sentään jaksoi, veturi, hyvän yöravinnon jälkeen. Ja niin saavuin minä päivän valjetessa jälleen Pesiönkylän torppiin ja taloihin.

Lapinniemi. (Siunatuksi lopuksi.)

Ison mailman ihmiset sitä tuskin uskovat. Enkä minäkään olisi uskonut, jollen omin silmin olisi nähnyt!

Nimittäin: kuinka ahtaassa, pimeässä, likaisessa, kylmässä, rumassa ja kaikinpuolin kurjassa asunnossa ihmisperhe, johon kuuluu kymmenen henkeä, voipi elää!

Se tuntuu uskomattomalta vielä sittenkin kun sen omin silmin näkee. Ihmissaamattomuus ja eläimellinen kohtaloonsa tyytymys sellaiseen huippuun asti kehittyneenä 20:nnella vuosisadalla, joka muka on pyhitetty jumalaiselle hengen valistukselle? Monessa pappilassa on parempi kanakamari ja monessa maakartanossa hauskempi sikopahna kuin on tässä Suomussalmen Pesiönkylän Lapinniemen torpassa pirtti, jossa iso parvi pieniä lapsia, yhden isän siittämiä, yhden äidin synnyttämiä, käämerehtii mustan muurin edessä, mustalla, kylmällä lattialla, päreillä ja riekaleilla tukittujen akkunareikien takana. Ja ympärillä luminen luonto, nuo ikuiset kinokset, joita ei edes poro jaksa kaahlata, ja avara erämaa, jossa yksitoikkoisuutta häiritsevät muut melkein yhtä kurjat mökit kuin tämä Lapinniemi: Hiltuniemi, Mäntyniemi, Honkaniemi, Teeriniemi, Oltava, j.n.e.! Mutta Lapinniemi on ryhmän ruusu!

Tässä on elävä esimerkki ihmisen mahdollisuudesta elää kuin maan myyrä kuopassaan ja täyttää raamatun jumalan tahtoa: "lisääntykäät ja täyttäkäät maa!" Ja siltä kannalta katsoen on Lapinniemi ihailtava, tuo kurja komero, jossa kymmenisen vuoden kuluessa on siitetty ja synnytetty kymmenen lasta, joista vain yksi pari "Jumalan armosta" on kuollut kurjuuteen.

Kuvitelkaapa, arvoisa lukija, mielessänne pirttiä, joka on niin pieni että tavallisen kokoinen mies siihen mahtuu nukkumaan tuskin muuten kuin asettamalla yhteen nurkkaan päänsä, toista seinää pitkin vartalonsa ja kolmannelle sivulle säärensä. Liikkuma-alaa murheellisesta muuritakan kulmasta on — pari askelta kapeaan seinäpenkkiin. Siinä ahertavat kaikki nuo pienet pellavapäätytöt ja totiset poikanaskalit, siinä seisoo pieni ruokapöytä, jos sitä ruokapöydäksi voi sanoa, ja siihen täytyy vielä mahtua — kaiken kurjuuden kaunokukkanen, lapsenkätkyt, jossa ryysyjen päällä iloisesti irvistelee mökin nuorin vesa, ei vielä vuosikaskaan. Oven suussa on niin kylmä, että lasten laittamat vesilammikot lattialla jäätyvät. Jonakin talvena on parilta lapselta niin paleltuneet jalat että nahka on irroittunut…

— Kyllähän tässä lauhalla tarkenee, vaan pakkastalvina, herrajessus…! selittää emäntä.

— Kuinkas kauvan olette tässä jo kituroineet?

— Toista kymmentä vuotta. Silloin oli vähän helpotusta, kun kuoli kaksi lasta…

— Vaan kumma se on että kahdeksan on jäänyt eloon? ihmettelen minä ääneeni ajatellen.

— No sitä minä oon aina sanonutkin noille lestatiolaisillekkin että on niillä ollut, lapsi rukilla, oma varjelijansa, en kai minä oo heitä osannut enkä joutanutkaan hoitamaan.

— Vaan olette te sentään sitkas ihminen äidiksi? huomautan minä, ja emäntä, joka vielä on verrattain nuoren näköinen, myöntelee: — Oon minä kyllä lujjaa tekkoa, ei sitä jokkainen vaimonpuoli oisi kestännä, vaan kun on kymmenen lasta jo tehtynä, niin alakaa se vähän tuo selekä juonitella…

— Minusta lasten luku jo riittäisi teidän asemassa —?

— Hm, hymähtää emäntä reippaasti, repäsee röijynsä sepalukset auki ja työntää toisen rintansa ruskean nyppylän kätkytlapsen suuhun. Kursailematta hän tämän tekee kuten kaikki luonnonihmiset.

Minä istun matalalla penkillä, porounivormu ylläni, ja katson syrjästä tätä kohtausta mökin äidin ja kymmenennen rintalapsen välillä. Kaiken kurjuuden uhallakin olisi tuossa elävässä kuvassa taiteilijalle jotakin kaunista esiintuotavaa! Vahinko ettei isäntä, Reete Kyllönen, ole kotosalla, voinpa aavistaa millainen filosoofityyppi hän on, jolla, kuten kiertävät maanviljelysherrat kuuluvat huomauttaneen, on niin erinomaisen siunauksellinen "pirttiviljelys", mutta kelvoton peltoviljelys, vaikka maaperä kuuluisi olevan mainiokin.

— Voi hyvä isä missä pyykissä tässä ollaan, sanoo emäntä imetettyään ja peittää pullean nisänsä, — kun ei ukko saa valmiiksi tuota kehikkoa. Ovathan nuo Oulun lestatiolaiset meitä paljon autelleet, vaan syönnissä se hupenee ja tokko antanevatkaan enää…

Minä nousin lähteäkseni, sillä tunsin kykenemättömyyteni suuremmalla summalla auttamaan, vaan emäntä virkahti, kiinteästi silmiini katsahtaen:

— Eikö nyt vieraalla olisi aikaa vähän istua, annahhan kun vielä puhun…

Ja hän alkoi taas selittää millä kannalla asiat oikeastaan olivat… Sillä-aikaa lapset tonkivat ruokakupin ääressä ja sotkivat pahanpäiväisesti, mutta minä panin merkille ettei äiti, kuten niin monet kurjat mökinäidit, lapsiansa liian kovasti pidellyt. Vai osasiko hän hillitä itsensä vieraan läsnäollessa, sitä en tiedä? Minusta lapset olivat, meidän puolen lapsiksi, jotenkin miellyttävän näköisiä, vaikka kalvakoita kasvoiltaan.

Kärsivällisesti he kaikin näyttivät odottavan sen talven valkenemista, jolloin saisivat luovuttaa pesänsä taivaan linnuille ja muuttaa äidin kanssa uuteen, tilavampaan pirttiin. Perheen isässä ei kuitenkaan näyttänyt olevan miestä sitä elinpäivänään valmiiksi saamaan, ja emännän huokaukset kävivät päivä päivältä raskaammiksi. Ja moni syrjäinen tietenkin yhtyy näihin emännän huokauksiin?

Mutta minusta, mailman matkamiehestä, on tämä mökki — kuten kaikki muutkin samankaltaiset pienet ihmispesät — eräänlainen kultasuoni erämaassa.

Hangella.

Ihana on ajella porolla pitkin sileitä hankia kevätpakkasessa kuutamo-yönä… Kun on sievonen seura ja reilassa peura ja polvissa suloiset säpikkäät. Ja sarkatakin povessa lisäksi pinkka papereita — niin kelpaa työntyä kolmen peninkulman retkelle vaikkapa Pesiön "Vasikkaan", jossa sydänmaan edistysmieliset kokoontuvat. Palmusunnuntai-hanki! Palmusunnuntain korkeaveisu kaukana korvessa! Yli vaarojen leijaa ihmeellinen toivon henki ja kuutamoriivanteella helistely alla nukkuvain kuusten on täynnänsä salaperäistä aavistusta. Koko sydänmaa muuttuu satutarhaksi, joka kimmeltää hopeahelmiä ja timanttipuikkoja…

— Hei veikkoset, tämähän on romantillista!

— Puuttuvat vain hienohelmattaret…

— Vielä mitä: ne vain pilaisivat tunnelmaa.

— Ajetaanpa rinnatusten!

Nelivaljakko rientää hauskasti puikkelehtien läpi harvan hongikon. Kuuluu kavioin kapsetta, pulkkain kahinaa, tiukujen helinää ja ajajain laulua.

— Kuka olisi uskonut että minäkin, länsisuomalainen…

— No sanos muuta! Entäs tuo Viipurin villi. Uneksuikos hänkään joutuvansa näinikään kuutamo-pakasyönä porohärällä lennättelemään… siihen aikaan kun mies lauloi latinaa "Kolmen roiston kappelissa" Helsingissä?

— Jumalan edessä ei mikään ole mahdotonta!

— Ja poronpulkassa mies karskistuu.

— Minun ainakin on hitonmoinen nälkä.

— Hei pojat perässä!

Korpi kohajaa! Kulkue liikkuu rientomarssissa eteenpäin, nousee vaaroille, joiden huipuilla kuutamo herrailee, laskee taas alas rämepainanteisiin, joissa varjot tummenevat. Ajetaan yli metsäjärvien, joiden ulapoilla porot intoutuvat hassunkuriseen tanssiin, kohotaan vihdoin ylös jättiläistörmää — ja ollaan perillä.

Sydänyön hetki. Poromiesten serenaadi nukkuvalle talonpoikaistalolle. Terveisiä sentraalista!

"Karavaani Karjalaan".

Pikapiirteitä pororetkeltä v. 1911.

I.

Meitä oli tosiaankin pienoinen karavaani porolla-ajajia — kymmenen poroa ja kymmenen ihmisolentoa, niihin luettuna pari naistakin. Se oli nälkämaan olosuhteisiin katsoen loistava seurue: korkeita neljän tuulen lappalaislakkeja, pitkiä, punakeltareunaisia säpikkäitä, punalaitaisia pulkkia, koreita koipikintaita, heleävärisiä päällystakkeja, taiteellisesti kirjaltuja poron selkävöitä hopeanheläjävine kulkusineen, pakkasessa kimaltelevia, kiliseviä tiukuja ja kelloja poron sarvissa ja — kaiken huippuna, hilpeän retken ylimpänä symboolina — tulipunainen, kaksikielinen lippu kiinnitettynä Heilahtelemaan ykssarvisen poron ylimpään haarukkaan. Lipunkantaja petra, vaikka sillä ajelikin tyttöihminen, teki sotaisen vaikutuksen — pyhä ristiretki Kuivajärvelle? Itse henkilökunta oli myös kirjavasti ja mukavasti valittua: ensin edusmies, kihlakunnan kuulu korvenprofeetta, punaparta-mustaturkki, matkueen ikäpresidentti; sitten kirkonmies, mojo moottorikapteeni ja vannotettu valokuvaaja, tarvittaessa tarmokas rokoniskijä, hänpä oli pakanalliseksi leimatun joukkiomme panssari ja kilpi ristillisen Vuokin läpi vaellettaessa; sitten seurasi ruhtinankyläläinen korpikomisarius, syvien rivien mies, esi-isien taikauskosta tyystin luopunut; senjälkeen tuli pedagoogi, Laatokan meren briha, ylioppilaslaulaja, intohimoisin porourheilija mitä Hyrynsalmi milloinkaan on jäillänsä kantanut; sitten seurasi eräs kihlakunnan maanviljelysseuran uutukainen virkailija, hongankolistaja, mies jykevä ja aito "salmelainen", nyrkit hällä kuin konepajan moukarit, siunaa ja varjele sinuas sarvipää hänen koprissaan; senjälkeen seurasi pirteä, solakka, sorea parraton pielisjärveläinen nuorukainen, kaupanhoitaja, oiva poromies; vielä on miekkosista mainittava ketterä kotoaan karkaaja, pomon poika, "Jukolan Eero", joka hätätilassa lennätteli suksiltaan ilman valjaita tuulispäisellä petrallaan; sekä kahdeksantena uroona eräs, joka on pyytänyt ettei miestä julkisesti mainittaisi; poronaistemme urheassa sarjassa olivat myös erinäiset pyhät ammatit edustettuina; ajelihan siinä sekä klerikaalinen laupeudensisar että liberaalinen seuranainen, "kompanjonkka", kuten venäläinen ranskalaistyyliin sanoisi.

Karavaania seurasi lumivalkoinen, kissanköykäinen, naalin kaltainen naaraskoira…

Totta toisen kerran! Se oli hienohkoa väkeä — meidät leimattiin herroiksi, vaikka rehellisyys vaatii jo alussa huomauttamaan että oikeastaan enin leimatut leimaherramme loistivat poissaolollaan. Mutta lukijalle on oitis myös ilmoitettava että meillä oli toivo päivän parisen päästä törmätä yhteen toisen porokaravaanin kanssa, jonka oli määrä kohdata meidät valtakunnan rajalla ja jota joukkuetta tiesimme johtavan Mustaparta nimisen sissipäällikön Lentiirasta. Tämän kuhmolaisen porokomppanian kohtaaminen määrätyssä paikassa ja määrättynä päivänä — sepä se olikin se salainen vipu, joka oli pannut meidät suomussalmelaiset ja hyrynsalmelaiset liikkeelle: olimme uteliaat näkemään, missä määrin porourheilu oli valloittanut sieluja Kuhmoniemenkin kauniilla maisemilla? Porourheilu Kajaanin takamailla on nimittäin 20:nnen vuosisadan uusi urheilulaji esi-isäin ikivanhalla pohjalla — me keksimme uusia ilmestymismuotoja, sovitamme poro-ajoon erikoisia kansallisia tarkoitusperiä… Meidän innostuksemme on niin suuri että me kesken tulisimpia kiireitämme ja elämänhuoliamme heitämme kukin virkamme ja toimemme, kotimme ja kontumme, karistamme päältämme kaikki esteet ja sonnustaen itsemme, kupeista vyötelehtien, kaljusta kantapäähän asti sotisopihin hankkiutuen työnnymme toinen toisemme jälkeen noille pitkille erämaan taipalille — kohti itää, kohti pohjoista, kuten kulloinkin — — meidän mielissämme siintävät aivankuin Bjarmien muinaiset aarteet Vienan raukoilla rannoilla, meidän verissämme ikäänkuin heijastelevat "rappasotien" aikaiset vierasretket Kuolan salaperäisille kaltaille; me kaihoamme ikäänkuin ilmestystä pohjoisesta, jossa revontulet hulmuavat; me uneksimme sampoa koin tähden takaa… Siksi me emme pysy kotosalla, siksi retkeilemme; kellä poro, sillä esi-isäin pertuska, tappara ja keihäs; kellä pulkka, sillä ikuinen saaliin kuljettaja haaksi… Meidän innostuksemme on vielä kerran leviävä kuin uusi, tervejärkinen, ihanteellinen uskonto… Sat sapienti.

Karavaanimme läksi liikkeelle sydänmaan pappilan pihalta, sarvimetsä liikahti, tiuvut helähtivät soimaan, pulkat kuppelehtivat ja porojen kaviot naksuivat juoksumarssin tahdissa.

Vuokin valtatie! Kuinka pitkinä, suorina suikaleina se halkookaan loppumatonta korpea, johon ylhäiset vaarat ja alhaiset rämeet luovat liian vähän vaihtelua ja jossa vaeltaja tuskin joka peninkulmankaan päässä kohtaa ihmisasuntoa. Porolla-matkustaja ei sentään ikävystyttäväsi kiinny tuohon yksitoikkoisuuteen, sillä vauhti on nopeampi kuin hiihtäjän ja kulku monin verroin hupaisempaa kuin konikyyti ja lisäksi pitkässä jonossa joluminen vaikuttaa viehkeätä mielenjännitystä, kun näet joka hetki on silmällä pidettävä kolmea poroa yhtaikaa: edellä juoksijata, ettei se suinkaan jätä, takana puhkavaa, ettei se sarvineen syökse niskaan, sekä omaa härkää, jotta se pysyy asianmukaisessa järjestyksessä.

Talvipäivä jo hämärtää ja pakkasen kiihtyessä huurtuvat miesten parrat lumivalkoisiksi: mikä on näöltään kuin joulupukki, mikä kuin jääkarhu, ainoastaan porot säilyvät sulina. Sivuutamme eräitä Kajaanin markkinoilta palaavia latvajärveläisiä kuormia, joiden tie poikkeaa vasempaan päin — meillä on edessä umpi, joskohta pohja tuiskun alta tuntuu. Eipä ole helppo urakka sillä poromiehellä, joka tietä aukoo. On tarkoitus että kukin vuoronperään johtaisi matkuetta, mutta eivät kaikkien porot suostu raivaajiksi. Ilmi käy että hyrynsalmelaisten härät ovat parhaat uran aukaisijat huolimatta siitä että edellisenä päivänä ovat laukanneet neljä peninkulmaa.

Pimeys, pakkanen ja umpi — porotiukujen helinää ja pulkkien sihinää — ei kukaan kuule toisensa puhetta — sillä silloin-tällöin kajahtaa voimahuuto poron kiirehtimiseksi. Tie synkkä, mieli hilpeä, joku laulaa iloisen laulun pakkasessa ja tuontuostakin huutaa etuajaja: "ovatko kaikki mukana?" tai "onko häntä tallella?" johon "häntyrin" ääni aina vastaa vähän vihaisesti: "on! on!"

Niin ajettiin pysähtymättä runsas kolmipeninkulma. Vuokin horisontin mukaan vallitsi jo sydänyö, kun saavuimme Kyllölän taloon. Sattuipa sentään "Vilikko" isäntä olemaan aitanpöksässä unenpöpperössä rahojaan lukemassa yön hiljaisuudessa, niin kovastipa hämmästyi, kun näki sarviniekan nurkitse porhaltavan pihaan. Näki yhden, näki toisen, näki kohta kolmannenkin: niitä tuli ihan pihan täydeltä. Paukahutti "Vilikko" aarre-arkun kiinni, hyppäsi kynnyksen yli ja pirttiin pakeni tukka pörröllään — "rapparit tuloo! rapparit tuloo!"

— Hyvää iltaa. Terveisiä kirkonkylältä! kuului tulijain ääni. Rauhan väkeä nuo olivatkin, vaikka jäkälistä tanhualla alottivat akkaväen kanssa aikamoisen rappasodan. — No jo on kummat kulkijat! virkkoi napatalon vanha isäntä, herrastuomari, joka oli herännyt hälinään ja tervehti tulijoita hurstihousuissaan. — Ei oo ennen tämmöistä matkuetta meille osunut. Hehe. Vai Venähelle asti nyt reissutaan.

Hän oli tavallista oppineempi vuokkilainen tämä vanha herrastuomari, hän näet luki sanomalehtiä ja arvosteli mailman sivistystä afäärin kannalta. Tiesipä hän Tolstoinkin ja kysäsi minulta noin vaivihkaa, olinko käynyt "Poljanassa". — Se Poljana kuulostaa olevan luja paikka. Ja joka sen reivittären naisi, taitaisi tulla rikkaaksi. Oon minä tässä vähän meinaillut…

Saivatpa Kyllölän reikäleivät sinä iltana menekin. Talon kassööri Vilkko sai seistä puoleen yöhön asti puntari kourassa poromiesten keskessä. "Kilo ja kuussattaa rammaa!" "Ja minulle myös!"

Vihdoin olivat kaikki syötetyt ja nyt alkoi juhlallinen makuulle-meno: Säpikkäät orsille roikkumaan, paulapieksut ja syylingit uunille kuivamaan, miehet lattiapahnoille pitkälleen kuin tukit lauttaan. Mieliala oli parhaimmillaan. Kaikki puhelivat makuultaan.

Mikä laulu nyt laulettais?…

— "Käy yrttitarhassa polku."

— Oletko kuullut Joonas profeettaa?…

— Se on lukkarin asia alottaa iltavirsi. Minä esitän että Vuokin kunniaksi veisataan suomalainen arkkiveisu: "Ah, kuin paljon pakanoita…"

— Äläkä siinä potki, sen…!

— Mitäs sinä peitot valtaat?…

— Hiljaa pojat, edusmies tekee välikysymyksen!

Ihmeissään kuuntelivat talon naiset karsinan puolelta tätä poromiesten meteliä pimeässä pirtissä, jossa vallitsi noin 25 asteen lämpö.

Aamulla siepattiin valokuva isännistä, pihasta ja koko retkikunnasta ja lähdettiin jatkamaan matkaa itää kohti. Kovan tuiskutalven takia olivat järvitiet mahdottomat ajella, joten taas matkattiin maitse pitkin uutta maantietä. Sattuipa siellä, Vängän talon tienoilla, parhaillaan olemaan mullanvetäjien satalukuinen jätkäjoukko: miestä kuin metsää, hevosta kuin rakuunarykmentissä. Nuotioita savuamassa tienvarsilla, lapiomiehet kuin mykrät mullikossa. Kilometrittäin oli tätä työaluetta ja tie niissä oli luotuna korkeaksi patteriksi. Näyttipä melkein kuin täällä kaikessa hiljaisuudessa olisi rakennettu rautatietä Ylivuokkiin? Yhteentörmäys meidän porokaravaanimme ja vuokkilaisen sapöörirykmentin kanssa oli hullunkurinen. Niissäkin paikoissa, missä taluttamatta uskalsimme ajaa, vierivät näet pulkat usein alas patterin harjalta kaataen ajajat suinpäin Vierikkoon, miltä putosi matkalaukku pulkan kokasta ja joltakin särkyi pulkan perälauta multakuormaan törmätessä. Moniaat vuokkilaiset hevoset peljästyivät pahanpäiväisesti poroja ja syöksivät päistikkaa alas harjulta upoten korviaan myöten syvään lumeen. Sanomattakin on selvää että hevospojat kiroilivat kauheasti ja koko meidän pyhä karavaanimme ristittiin sielunvihollisen monilla arvonimillä. Edusmies teki parastaan opettamalla multapoikia hillitsemään hevosiaan ja nähtiinpä hänen itsensä lentävän kuin kekäleen hurjistuneen konkarin turvassa — asema näytti tosiaan vaaralliselta. Me ajelimme kahden tulen välitse toisten jätkien nauraessa. Pulkkien pohjista kului tervaus, vaan vaskipohjat kihnuutuivat loistavan kirkkaiksi. Vihdoinkin loppui tuo kiusa, tie jatkui sileänä ja me nousimme onnellisesti ylös ylhäiselle Saarivaaralle, jossa Aholan pirtin kahvi maistui mainiolle. "Rämsän kaupungista" (rahvaan paikallisnimitys) ajoimme Kajavan taloon ja, siellä päivällistettyämme pitkässä pirtin pöydässä, työnnyimme taipaleelle Murtovaaran synkkiä seutuja kohti. Muistoon on jäänyt avara suo, jonka poikki ampuvan tien tuuli oli juoksuttanut umpeen. Kuinka värisyttävän autioita maisemia nämät olivatkaan arkioloissa! Kerran viikkoonsa hiihti juro postimies poikki avaran suon, mutta julma luonnotar lakaisi heti hänen latunsa umpeen ja väliin ei viikkokausiin ajellut ainoatakaan hevosmiestä. Meidän porokaravaanimme heleine väreineen, iloisine helyineen loi juhlallisen näytelmän tätä alakuloista rämetaustaa vasten. Auringon viimeiset säteet juuri pakenivat edessämme häämöttävältä vaaran huipulta, mutta jälkeemme jäi valtava, syvä vako, jonka pulkkajono uursi — montakohan päivää sekään saisi olla rauhassa juoksulumilta? Pimeys ja pakkanen lankesi päällemme, kun taas Murtovaarasta etenimme, turhaan koetettuamme palkata opashiihtäjää — oltiin tosiaan Ylivuokissa, jossa pahansuopaisuus on kouraantuntuva kansallinen ominaisuus. Kuitenkin osasimme omin nokkimme, vaikka ei eksymiseenkään näillä huonosti rastitetuilla erärämeillä paljoa puuttunut. Matkueen mieliala ei enää ollut varsin rattoisa, yksi ja toinen oli vaipunut äänettömään mökötykseen pulkassaan; jotakin palelsi, vaikka ei kehdannut sitä muille ilmaista; oli sentään yksi, joka hehkui urheilun innostusta ja lauloi täyttä kurkkua intohimoista säveltä "Margareeta", se oli tuo Laatokan meren briha, härkäpoika näillä raukoilla rajoilla. Ja ihmeellinen on laulun mahti, se tempaa väkistenkin mukaansa…

"Sit' ei pane idän halla eikä pohjan pakkaset, Se ei sorru sortamalla…"

— Halloo! kuului pimeässä. — Mikä on? vastattiin toisesta pulkasta. — Että käskeppä sen laulajan perässäsi vähän säästää äänivarojaan kuivajärveläistenkin iloksi!…

Mutta laulaja ei asettunut, vaan lauloi taipalen loppuun asti.

Niin saavuttiin Loukkoon, äärimäiseen ylivuokkilaiseen taloon, ja koska tanhuat olivat täynnä jäkäläpantioita, pidimme viisaimpana asettua taloon yöksi ja jättää perille-ajon aamuun.

Yönviettomme Loukon pirtin pikimustalla lattialla ansaitsee mainitsemista. Tuo karstainen vuokkilainen temppeli nokisine pilareineen oli tänä yönä kuin tulevaisuuden yksikamarinen kansaneduskunta, jossa sekä herrat että talonpojat, vanhat akat ja nuoret naiset ja koko lapsilauma käytti äänioikeutta. Lehteri-yleisöä edusti kihisevä parvi russakoita, jotka hurjasti juoksentelivat ympäri makuusijoja. Ikäpresidentti oli parahiksi pitänyt aatteellisen puheen seljältään ja muutamat poromiehistä olivat kuumuudesta huolimatta nukahtaneet aivankuin tuutulauluun, kun karsinan puolelta yhtäkkiä alkoi kuulua aito suomalainen kuorsaus-sinfonia, joka, ensin vienosti virittyään, pian paisui mahtavaksi sävelsarjaksi, johon valveilla-olijain oli mahdotonta olla kääntämättä huomiotaan. Siellä, salaperäisessä nurkassa, tuntui soivan sekä torvi että viulu, sekä huilu että rumpu ja tuontuostakin pimpahti ikäänkuin suloääninen piccolo. Nyt alkoi laulajabriha täydellä voimalla veisata "Joonas profeettaa". Kauhistuneina pakenivat russakat, mutta nuorten naisten kristillisestä osastosta kuului osanottavaisia tirskauksia. Kaikesta huolimatta jatkui kuorsausta ja suunenäontelosoitteloa karsinassa. Musikaalinen Laatokan meren mies oivalsi silloin että hänenkin pyhä velvollisuutensa oli soittaa jotakin vuokkilaista instrumenttia ja oitis hän tuijun valossa sommitteli koneen pitkästä pahnaoljesta, puhalsi siihen koko nuoren sielunsa innolla ja purskahtaen itsekkin nauruun sai tirskausten muodossa lämpimiä aploodeja naisten osastosta päin. Kanttorimme, joka vaivoin oli nukahtanut, uiden hiessä, uneksi kirkkourkujen juhlallista soittoa ja alkoi vimmatusti potkia jaloillaan. Mutta pedaalin asemesta mies polkikin omaa valkoista koiraansa, joka vihaisesti tarrasi kiinni hänen jalkaansa, josta taas luonnollisesti oli se seuraus että urkuri heräsi ja siunaili sangen haikeasti. Mutta oljen soittaja innostui siinä määrin menestyksestään että juoksi jääkylmään eteiseen ja alkoi oven takana pitää koko eduskunnalle kerrassaan infernaalista, mouruavaa kissakonserttia. Vaikutus oli aavistamaton. Talon emäntä heräsi ja, unenpöpperössä luullen pienimmän lapsensa kamalasti parkuvan, alkoi jyskyttää hirvittävällä jyrinällä kuten vain nälkämaassa on tapana. Sellainen äkillinen jyskytys herätti todellakin pienokaisen ja kaiken lopuksi alkoi siis pimeässä pirtissä kaikua tämä kaikkien sinfoniain ja kaikkien orkesterien valtavin finaali — elävän lapsen huuto. Mutta myöhäiseen yöhön asti jatkui poromiesten pahnoilla yksityistä keskustelua; siinä loikoi pari pitkää miestä, jotka eivät parhaalla tahdollaankaan saaneet unen rihmasta kiinni ja huvittelivat itsiään "puhumalla kielillä". —

Mutta valkeni sunnuntainen aamu erämaassa ja hilpeä pakkanen paukkui ränstyneen talon nurkissa. Ja hilpeä oli mielialakin, kun taas kauniissa kaaressa aamutuimaan lähdettiin ajamaan läpi huurteisen korven. Tie suikerteli pitkin mäntyisiä harjuja, joiden ylimpiä hongan huippuja nouseva aurinko kirkkaasti kultasi — porot juoksivat ja laukkoivat pakkasessa kuin metsäjänikset. Yhtäkkiä laskeusi suksen latu huimana hyppyrinä alas järven poukamaan ja hurjia ilohuutoja päästellen karkuutti karavaanimme alas jäälle. Ja kas siinä Kuivajärven vastapäisellä kupeella siinsikin jo se pieni karjalaiskylä, joka oli sovittu yhtymäpaikaksi Lentiirasta tulevien porourheilijain kanssa. Viidessä minuutissa pyyhkäisimme yli kimmeltävän ulapan ja nousimme Oleksi Saavisen talon pihaan. —

Mikä raikas, viehkeä vastaanotto! Mikä silmiinpistävä erotus töykeän, juron, ilottoman Vuokin jälkeen! Siinä paistoi talvinen tanner punaisenaan karjalaisnaisia kädet ojossa tervehtien ja vierahille tervetulemata toimittaen: Siinä eukot, siinä miniät, siinä talon tyttäret hymyssä suin, itse isäntä Oleksi juhlallisena kuin turkkilainen pasha.

— Tulkoa tervehinä! Terve vierahille! Sie olet meijän priiaateli… A mitäpä Suomeh kuuluu?

Mutta kas: siinä aamuauringon pakaspaisteessa seisoi Kuivajärven rantakinoksilla kaksi muutakin miekkoista, kaksi uljasta, sanoin selittämättömän uhkeasti puettua urosta, jollaisia tuskin nähdään minkään maan etnograafillisen museon lasikaapissakaan! Heidän korkeat lappalaispäähineensä, heidän ajoneuvonsa loistivat häikäisevää dekoratiivista komeutta, jonka rinnalla meidän karavaanimme kaikki taiteelliset korut häipyivät varjoon. Yksin heidän porojensa kellopannat, päitset ja valjaat kiilsivät, kuhisivat luostarimaisissa kultauksissa ja väriveroissa.

— Terve, terve kotvasta aikaa!

— Sinäkö se olet, oi Mustaparta? Fra Diavolo — ryöväripäällikkö? — Ja aseenkantajasi Mathias? No voi teitä! Ja missä on muu sviittinne, ne Kuhmon kuninkaat ja hovineidit?…

Ne ne olivat, lentiiralaiset henkiheimolaisemme; saapuneet tänne edellisenä yönä, mutta ilman seuruetta, sillä näiden mestarien kuhmolaiset opetuslapset olivat kai unhoittaneet hymnin Pohjolan kuusesta, joka "ei säiky nälkää, korpea, vaan kohottaa vaan päätänsä".

Hyvä näinkin, nyt oli meitä sentään 12 porourheilijaa, jotka uhmasimme karahuttaa yli valtakunnan rajan.

II.

Kävipä iloinen puheen sorina Saavisen hauskassa pirtissä, samalla kun vieraskamarin pöydällä sihisi suuri, kirkas samovaari. Ensin tuli saijut ja vesirinkilät, sitten piirakat, kalitat, shankit ja sultsinat — eikä sultsinoista näyttänyt loppua tulevankaan, sillä pinottain niitä lennättivät stolalle milloin Outi, milloin Taaria, milloin minna Tarja.

— Juokoa vierahat! Syökeä sultsinoa!

Ja porourheilijat söivät, joivat ja ihmettelivät. Ihmettelivät kuivajärveläistä kodikkaisuutta, ystävällisyyttä ja avomielisyyttä. Ensikertalaiseen tuo mukava, vapaa kohtelu teki miltei hämmästyttävän vaikutuksen. Kuka olisikaan uskonut että pimeydestään surkeankuulun Vuokin äärimäisessä sopukassa, kaukana umpiteiden takana, matkailija voi löytää näinkin mukavan virvoituspaikan? Aivankuin täällä puhaltaisivat tykkänään toiset tuulet kuin valjun Vuokin synkillä vaaroilla? Tuolla, neljän virstan päässä, murjottaa Suomi — syljettyine, pikimustine lattioineen, inhoittavine russakoineen ja mitä kolkoimpine elämänkatsantoineen; täällä piilee Karjala puhtaine lattioineen, heleine väreineen ja vapaine, siveellisine kisoineen! Tämähän on kuin pieni keidas, kosteikko kuivakiskoisessa kainulaisessa erämaassa sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa — tämä, laukunkantajain kaino kylä! Kuinka monta kertaa se onkaan sanottu ja kuinka monta kertaa se yhä ja aina uudelleen lieneekään sanottava että Suomen heimossa piilee eräs elementti, jolla voisi olla kulttuurimerkitystä, jos… niin, jos jotakin tehtäisiin sen elementin levittämiseksi suomalais-luterilaisen niin sanoaksemme turmeltuneen rahvaan keskuuteen. Nyt ei ole puhe propagandasta rajan toisella puolella, tuosta turhaan peljätystä pöpöstä, vaan henkisten itujen istuttamisesta maamme omien raukkojen rajojen sisäpuolella…

Me pyhitimme tämän pyhäisen päivän (26 p. helmik. 1911) kokonaan Kuivajärven kylälle. Milloin naapuriloissa pistäyttiin säijy-stakana juomassa, milloin toimeenpantiin hilpeä huviajelu pikkutyttöjen kera, milloin valokuva metsän reunasta otettiin koko pororoikan kanssa. Ja konsa ilta joutui ja tähdet taivaalla syttyivät, kas silloin alkoivat nuorten kisat, joihin oli saapunut kisakumppaneita lähikylistäkin, rajan takaa. Puolestani en osaaottanut noihin kisoihin, mutta syrjästä seuraajana rohkenen vakuuttaa että enpä useasti ole nähnyt hilpeämpää ja puhdasverisempää nuorten karkeloa kuin nämät kuivajärveläispertti-kisat. Meidän järeät, jättiläiskokoiset, säpikässääriset poromiehemme, jotka olivat tottuneet kovasti karjumaan poroilleen, muuttuivat näissä karjalais-impien iloissa aivankuin lapsiksi ja lauloivat, nauroivat, takoivat jalkaa ja kumartelivat kilpaa noiden vienoäänisten, pehmeämurteisten karjalattarien kanssa:

"Tule, tule kanssani tanssimahan! Ole, ole omani ainian."

Ehkä siellä ei sillä erää osunut olemaan yhtään mainittavaa kaunotarta, mutta, katsottuna luontoperäisen sulouden mittakaavan mukaan, löytyi tuossa rajaseudun kassapäisten parvessa varmaan montakin heleätä helmeä. Se näissä karjalaisten hypyissä on ikuisesti malliksi kelpaavaa että ne tapahtuvat vanhojen suostumuksella eikä yksikään ikäloppu karjalaisakka eikä ukko katso huvittelua uskonnon kannalta. Kaikki se, mikä Vuokissa ja yleensä Suomen vanhoillisilla paikkakunnilla pidetään syntisenä, on täällä pelkkää elämänilon tavottelua, ja syntiä näkyy nuorten kesken tottapuhuen vähemmän kuin meidän rippikoulutetussa kansassamme. Näiden vienankarjalattarien siveys ei ole suotta maineessa, epäaviollinen yhtymys on ihan harvinaista.

Sillä aikaa kun nuori väki kisaili ylipirtissä, oli meitä ukkomiehiä pieni pakinakunta koolla tuvassa. Ja tapahtui että pitkäpartaisin joukostamme tuli täyteen pyhää aatteellista innostusta ja alkoi puhua vertausten ja tunnustähtien kautta. Hän kertoi eläviä kokemuksiaan rakkaan suomalaisen synnyinmaan ihmiselämästä, paljasti sen tietämättömyyden, välinpitämättömyyden, raakuuden jäsen mitä hirveimmän siivottomuuden, mikä siellä monin paikoin vallitsi varakkaissakin talonpoikaistaloissa saloilla; ja hän kysyi, käsi sydämellä, kyyneleet silmissä, mitä oli tehtävä Suomen kansan kohottamiseksi ylös liejusta, henkisestä ryvetyksestä ja ruvesta? Tässä eivät tepsineet kuluneet fraasit kansanvalistuksesta, vielä vähemmin byrokraattinen yhteiskunta, joka kiskoi virkamieseläkkeensä kansan känsäisistä kämmenistä, tässä tarvittiin, kuni Vipusen vatsassa, syntyjä syviä, asioita ainoisia. Kysymys oli elämästä tai kuolemasta, valkeudesta tai pimeydestä!

"Oi Ukko, ylijumala, Tahi taatto taivahinen, Tule tänne tarvittaessa, Käy tänne käsettäessä!"

oli Väinämöinen muinen hädässä rukoillut, mutta Suomen kansaa ei näkynyt auttavan, vaikka se tuhannessa kirkossaan kristilliseen jumalaansa turvasi. Mitä, mitä siis olisikaan tehtävä?

"Tule, tule kanssani tanssimahan! Ole, ole omanani ainian!"

kuului hilpeätahtinen piirilaulu ylipirtistä aivankuin vastaukseksi puhujan kysymykseen. Ja kohta senjälkeen toinenkin rallatus:

"En mie rahojani kaikkie juo —"

Lattiat tömisivät, mutta karjalaiskieli sovitti tuon jyminän joustavuudellaan ja pehmoisuudellaan, joka on täysi vastakohta meidän kainuulaiselle kielikarkeudelle.

Ja puhuvan partasuu-uroomme synkeä kysymys häipyi karkelon hilpeään hyörintään eikä paljon puuttunut ettei hän itsekkin lähtenyt hyppyyn.

"Ja kun onnen päivän koitto Suomellen taas sarastaa, Silloin riemun suuri soitto Karjalasta kajahtaa."

— Katsokaa! huomautti vielä äskeinen puhuja: me olemme täällä laukunkantajan majassa, tuon halveksitun reppurin, joka Suomea samoillessaan saapi osakseen jos jonkinlaista kohtelua eikä aina tiedä, kuhun päänsä kallistaa, ja kuitenkin: hän, kun me hänen taloonsa tulemme herrastellen ja rähisten ja kaikki orret ryöstäen puhtaaksi porojemme ruuaksi, kuitenkin hän meitä kohtelee ystävinään ja vierainaan ja panee parhaansa meidän huvittamiseksemme. Eikö se, veljet, ole suurenmoista? Ennen minä oli pessimisti… — Tosi se on! keskeytti mustasilmäinen isäntä Oleksei, joka tarkoin puhujaa silmiin tähdäten oli koko ajan häntä hievahtamatta kuunnellut seisoaltaan, nähtävästi hieman tottumattomana moisiin haltioituneisiin pakinoihin. Ja isäntä kaasi tilkan vienoa viinaa pieneen pikariin ja tarjosi meille. Ja kenpä voisi olla ottamatta pikku simaa Kuivajärven kaukorannalla moisena tähtiyönä, kun porotiuku heläjää sintsin edustalla pakkasessa ja kisapirtin helske kaikuu kauvas ikuiseen korpeen, jossa kontio hangen alla nukkuu?

Seuraavana aamuna, kun lämpöiset sultsinat taas oli syötynä, ajoimme Hietajärven mökkikylään, jonka läpi meitä ei päästetty ennen kuin olimme ryypänneet kupillisen saijua sen kuuluisan verkonkutojan Jaakko Huovisen tupasessa. Ukko itse tosin oli kutomaretkillään Suomen puolella, mutta tytär meidät olikin pidättänyt — Iro, joka oli oleskellut ompelutöissä Suomussalmella. Ilmeisesti sen matkalainen huomaa, kuinka epäedullisesti meidän puolella oleskelu vaikuttaa nuoriin karjalaistyttöihin, aivan päinvastoin kuin mitä he itse otaksuvat. Suomen karsas talonpoikaisluonne, jota ei väkevä kahvikaan vilkastuta, näet hävittää herkästä karjalattaresta juuri sen alkuperäisen runollisuuden, mikä muukalaista niin viehättää. Suomi on näille karjalattarille melkein samaa kuin Amerikassa käynti suomikoille.

Hietajärven kylässä nousee vain viisi savua taivasta kohti ja yksi niistä on sen mökin tupru, jossa patvaska Miina Huovinen elelee. Sääli ettei pororetkeilijöillämme ollut aikaa kädestäpitäen tutustua rajakylän tunnettuun vanhan uskon loitsumestariin, vaikka ukon kyllä olimme tavanneet edellisenä päivänä Kuivajärvellä uutisia utelemassa. Minulle puolestani, joka en ensi kertaa samoillut näitä saloja, on entuudesta jäänyt muistoon ukko "Miinan" juhlalliset manaukset eräissä häissä kymmenkunnan vuotta takaisinpäin. "Miina", joka nähtävästi odotti Suomen vierahien kurkistusta kurkihirtensä alle ja, ulostulematta, loikoi kosinollaan, arveli kaiketi meidän välinpitämättömyyttämme merkiksi siitä että Suomessa muka on unohdettu kalevalaisen loitsutaidon kunnioitus. Ole huoleti, vanha tietäjä, ennustanpa koittavaksi vielä päivän, jolloin nuorempi sukupolvi kuin me tekee pyhiinvaelluksia sinunkin hautakummullesi ja urkkii poikasi pojilta ja tyttäriesi tyttäriltä, mitä sinusta perintötietoja tietävät! Sillä kaikki vanhan kanteleen kaiku käypi sitä rakkaammaksi, kuta syvemmälle se painuu salaperäiseen entisyyteen.

"Joit' ei laula kaikki lapset Eikä poijat puoletkana Tällä inhalla iällä, Katovalla kannikalla!" —

Hurjaa vauhtia, heleässä talviauringon paisteessa, ajaa karautti porokaravaanimme poikki Suomen ja Venäjän rajan, joka viiltää pitkin Hietajärven selkää. Vuokinsalmen hajallinen kylä repalehtii siinä heti toisella rannalla, kylä jonka savuja kaikkiaan kuuluu karttuvan seitsemäntoista. Sekin on köyhää ja ränstynyttä, mutta joukossa kohoaa sentään muhkeampikin ihmisasumus, esimerkiksi Siitarin talo, jossa pistäysimme. Siinä puhdas pirtti, korkea kornitsa, nuori miniä ja valkopartainen mykkä vanhus. Mene tiedä tämänkin talon elämäntarinoita — ei hälisevässä urheilijaparvessa sellaisesta selvää saada! Käänsimme kulkumme nyt Materon vaaran kautta ja ajelimme läpi kumpuilevia metsämaisemia pitkin syvää tien ourua, missä pulkka ja poro tuontuostakin hauskasti sukeltelee alitse luokiksi kaareutuneiden solkikoivujen, jotka ikäänkuin valkoisella sametilla köynnöstetyt riemuportit hohtavat talvipäivän valossa. Poropulkalla ajajalle on tällainen tie suuri nautinto, vaikka toisessa mäkirinteessä toiselta naisajajaltamme pulkka töytäsikin kantoon, josta oli se seuraus että kokka särkyi, vuottoraippa katkesi ja ajaja itse sai varoittavan kuperkeikan. Mutta hätäkös olla seikkailijattarena seikkailijaan laumassa, ensimäinen ritari tietysti rientää sitaisemaan katkenneen hihnan, pulkka voidaan korjata ensimäisessä talossa eikä rientokulku vähääkään keskeydy. Ant mennä vaan!

Tuossa on sievän metsäjärven töyräällä hiljainen Lyttä. Ajetaan kaaressa Orton uuteen taloon, paiskataan jäkälää petrojen eteen ja itse istutaan samovaarin ympärille. Siihen kokoontuu uunipankolle kylän naikkosia meitä ihmettelemään. Eipäs mitänä erikoista, olla öllötetäh vaan. Orton "naini" paljastaa rintansa ja imettää kolmikuista lasta — — niin se on, kuten jo ennen sanottu, täällä ei kursailla sitä, mikä on luonnollista. Suloisessa Suomessamme häpeämällä hävetään vierasten nähden imettämästä lasta — Lytässä ollaan "omenaisia" (sukunimet).

Ohjelmaamme ei kuulunut pyhittää aikaa näihin pikkaraisiin läpikulkukyliin ja sentähden hyppäsimme poronpulkkiin. Ja me annoimme aimo takavauhdin parille akonlahtelaiselle heinähäkkihevoselle, jotka jälessä hiihtäväin miesten takia pääsivät karkaamaan omin päinsä edelle. Ne laukkasivat kuin rakuunahevoset kiertäen umpea erään niemen, mutta mennä ravasivat hilpeästi edelleen pitkin tietä; toinen joutui vihdoin kiinni, vaan toinen laukkasi viisi virstaa onnen ja onnettomuuden vaiheilla suoraan kotiinsa; mutta sydän kurkussa hiihti juro ukko takana eikä välittänyt siitä että mekin poroinemme hänet sivuutimme. Niin tulla kohisteltiin toisen heinähäkin jälessä Akonlahden kirkonkylään ja majoituttiin lentiiralaisten ystäviemme ennen tehtyjen toimenpiteiden johdosta kievariin. Herra Mustaparralle oli postikortilla jo viikkoa ennen ystävällisesti raporteerattu että, "jollei Venäjän puolella alkaisi riittää jäkälää poroillemme, hänen pyhä partansa olisi suuressa vaarassa, sillä nälkäinen härkä syöpi mieluusti tuulessa häilyvää tummaa naavaa". Tämä ukaasi oli pannut sissipäällikön virkeään toimintaan — ja oitis löytyi nyt jäkäläpaakkuja kahdelletoista porolle.

Pian istuttiin piirissä ympäri saijupöydän kievarin ikivanhassa dubletissa, jos niin länsimaisesta uskaltaa nimittää itämaisen Akonlahden nukkekaapin kokoisia huonekomeroita ylhäällä vesikaton rajassa. Ja Iro, kievarin ovela vanhapiikatytär, palveli meitä sangen kiitettävästi, vedet silmissä ihmetellen seurueemme iloisuutta, lauluvoimaa ja viatonta pilantekoa. — Sauna lämmitä, Iro! komensivat poromiehet, ja viiden minuutin kuluttua näimme akkunasta valkohapsisen ukon, kievarin isännän, raahaavan isoa halkokuormaa saunalle päin. Tämä tavaton joutuisuus ei kai voinut olla selitettävissä muuten kuin että venäläiset herrat olivat opettaneet kievarinväen tottelemaan pienintäkin viittausta. Piissikka-uratniekka-stanavoilainen henki oli ammoin lyönyt leimansa tähänkin harmajaan karjalaiseen taloon, tässäkin majatalossa oli totuttu vapisemaan ja pelkäämään kaikkia, joilla epäiltiin olevan esivallallisia tai jumalallisia etuoikeuksia. Aivan äskettäin olivat näissä komeroissa taas räiskäneet… Ja sydän kouristuksissa, mieli kauhun aavistuksissa ilmoitti Iro että paraikaa vuoteltiin Uhtualta saapuvaksi itse piispaa, jonka oli määrä tästä läpimatkustaa. Hänen ylhäisyytensä voi saapua minä hetkenä tahansa, vaikka tänä yönä…

Oli hiukan intresanttia kuvitella, mikähän hauska sekamelska siitäkin tulisi, jos tosiaan arkangelilainen hiippaniekka seurueineen tulla rymistäisi yöllä näihin komeroihin, joiden lattiat olivat pinotut täyteen pitkäsäärisiä suomalaisia porourheilijoita? Varmaan "veljeskunta" hälyytettäisiin kiireimmittäin kokoon — vot propagandisti!

Niin, me olimme virallisesti sanoen Venäjällä — kuinka hullunkurista, kun sitä rupesikin ajattelemaan, ja täytyi se järjellä uskoa, vaikka siveellinen tunto todisti ettei ympäristö ollut Venäjää, jospa ei Suomeakaan. Tuossa riippui seinällä venäjänkielisiä ohjesääntöjä, miten kuormia kuljettavien talonpoikain tuli herroja kyydillä-ajajia sivuta valtatiellä — mutta siinä ei esivallan puolelta ilmennyt paljon älyä että kansan oma kieli tahallisesti oli jätetty pois — ei mihinkään raahdittu painaa ainoatakaan karjalaista sanaa, ei edes kievaripylvääseen. Ja näin oli asianlaita tietysti kaikkialla Vienan Karjalassa. Kuinka paljon suurempaa kunnioitusta se jokaisessa venäläisen kulttuurin ystävässä herättäisikään, jos valtakunnan mahtavan kielen rinnalla myös esiintyisi pienen alamaiskansan kieli! Mutta kun pienten kansallisuuksien sorrettuja oikeuksia rupeaa ajattelemaan, ei voi olla närkästymättä suurten kansojen epäkristillistä itsekkyyttä. Tämä on ikuisesti teroitettava totuus, tämä on sitä kansainvälistä propagandaa, jota ei milloinkaan tarvitse salata.

Vaikka hilpeähenkinen urheilujoukko täytti koko Akonlahden majatalon, vallitsi kuitenkin salainen painostus mieliä. Tämä salainen painostus ei voinut johtua mistään muusta kuin paikallisten olosuhteiden nurinkurisuudesta. Jos oli totta toiselta puolelta että suomalais-luterilainen raskasmielisyys ja luonteenkankeus kosketuksillaan saattoi pilata alkuperäistä karjalaista luonnonherttaisuutta, niin oli yhtä totta myös se että (pravo-) slaavilaisen byrokratian kosketukset vuosisadasta vuosisataan pimensivät entisen kalevalaisen kansan sydänvalkeutta. Meistä tuntui kuin jo akonlahtelainen rahvas, vieroen kumpaakin näitä elementtiä, oli vetäymässä syvälle oman elämänhuolensa sokkeloihin ja poti jo henkisen itsemurhan oireita. Sivistyneen ihmisen oli mahdotonta käsittää mitä iloa tai hyötyä esivalloille saattoi olla siitä, jos joku kansallisuus vähitellen, aste asteelta suli — ei venäläisyyteen, kuten oli tarkoitus, vaan kansalliseen asketismiin, kaiken oman olennaisen raukkamaiseen raukenemiseen.

Akonlahtelaiset näet ovat aivan toisellaisia kuin puolentoista peninkulman takana asuvat naapurinsa kuivajärveläiset — he värisevät ikuisen pelon ja jännityksen valloissa, pelkäävät olemattomiakin, katselevat, kuuntelevat aivankuin omaa kuoliniskuansa odotellen — eivätkä uskalla olla ystävällisiä kenellekään. Ja kuitenkin: tämäkin on yksi niitä seutuja, joista joku kieli aikanaan saatiin pelastetuksi tuohon kultaiseen kanteleemme, Kalevalaan!…

III.

Mitäpä Akonlahdesta siis oikein jutteleisi porokaravaanimme siellä käynnin suhteen? Se ei ole suomalaiselle matkailijalle nykyasteella kovinkaan kiitollinen paikka muussa katsannossa kuin mainitsemassamme: surullisten faktumien konstatoimisessa. Kaikki, mitä siellä sattumalta on muistiimme jäänyt, vain vahvistaa tosiasioita. Kun meitä esimerkiksi pistäysi nelihenkinen osasto poromiehiä paikkakunnan lukkarin majassa, juoksi heti pitäjän pappi läähättäen jälkeemme ja alotti eriskummaisen keskustelun tämän kirjoittajan kanssa: — Skoljko vam zaplatiili shto pisaali pro nas? Paljonko teille maksettiin, kun mennä vuonna kirjoititte meistä?

— Aika rapiasti! vastasin minä saamatta selvää, oliko kysymys papin puolelta katkeraa ivaa vai sitä naivisuutta, joka helposti kehittyy ahtaissa, nurjissa oloissa (hän oli säälittävästi vihattu ja syrjäytetty sielunpaimen parka laumansa kesken).

— Ettekö muista summaa? jatkoi pappi yhä tirkistäen silmiini neuvotonna ja avutonna ja ikäänkuin salaa huokaillen. Mutta hän ei sanallakaan yrittänyt väittämään että kuvauksessani olisi ollut jotakin väärinkerrottua.

— Kuka teille käänsi Helsingin Sanomista? kysyin minä vuorostani.

Arkangelin lehdissä oli käännös…

— Oo, kuinka huomaavaisia täällä ollaan! pääsi minulta.

— Ovatko ne sellaiset följetongit Suomessa hyvin tavallisia? jatkoi pappi ravistellen hiuksiansa.

— Hyvin tavallisia! myönsin minä naurahtaen. Pakina kääntyi toiselle alalle.

— Tuleeko teille itsellenne sanomalehtiä? kysyi pappi.

— Tuleehan niitä, paljonkin. Tuleekos teille?

— Ei minulle tule. Olen kyllä tilannut, vaan eivät postista anna… jutteli hengenmies. Sitten hän kysyi:

— Tuleeko Kiinan sotaa? Eikö ole näkynyt telegrammia?

Ja kun olin kysymykseen mitenkuten vastannut, sinkautti hän yhtäkkiä kysymyksen:

— Suostuikos Suomen eduskunta maksamaan sotilasmiljoonat Venäjälle?

Ja nauroi erikoisen makeasti, kun yksi poromiehistä, entinen edusmies, vakavasti sanoi suomeksi että kaksitoista miljoonaa oli luovutettu.

Hän, pappi "Yksinäinen", opetteli paraikaa suomea, mutta puhuminen meni toistaiseksi päin hongikkoon. Täytyi ihmetellä, mistä vaikuttimista hän juuri nykyisin oli saanut päähänsä että piti oppia suomea? Me tietysti annoimme täyden tunnusteen hänen harrastukselleen ja kehoitimme tarkemmin tutustumaan suomalaisiin.

Kun läksimme pois lukkarista, koetti pappi kaikin tavoin estää meitä poistumasta. Tämä ei ollut tavallista kohteliaisuutta — toisen kodissa. Kun parinkymmenen minuutin päästä teimme toisen vieraskäyntimme paikkakunnan kansakoulunopettajattaan luo, hyökkäsi laahusniekka hengästyneenä ja aivan hätäytyneenä sinnekkin ja etsi erityisesti tämän kirjoittajaa aivankuin tahtoen vartioida ettei saisi puhua opettajattaren kanssa yhtään sanaa hänen, papin, kuulematta. Kaikkiin teki tämä papin urkkiminen kiusallisen vaikutuksen, joka tunnelma kuitenkin pian haihtui, kun hän seuraavassa tuokiossa heittäysi sangen ystävälliseksi ja solkkasi suomea muiden poromiesten kanssa.

Minusta hän jälleen ei mitenkään tahtonut erota, kun muutamien muiden kanssa nousin lähteäksemme kylpyyn, johon kievarin Iro oli meitä tullut käskemään.

— Ishtuma! Ei menemän! Pagavarim jeshtshoo! sopersi hän, vaan minä selitin että pidän saunasta intohimoisesti…

— Jummarrah! Panimaaju! Ei kiireh! Vaan me läksimme kuitenkin, viisi henkeä, mutta toiset jäivät opettajattaren ja papin pakinoille.

"Mitä pirua se tahtoo? Kunhan ei hyppäisi saunan lauteillekkin jälkeen?"

Kylvystä palattuamme emme enää menneet minnekkään sinä iltana, vaan rakensimme hauskan saijupöydän kievarikammioon ja panimme toimeen yksityisen illatsun keskuudessamme. Sissipäällikkö hämmästytti meidät vetämällä laukustaan sellaisen kauniin kapistuksen, jollaisia ainoastaan parhaat raittiusmiehet joskus pussissaan kantavat. Koteutuivat siihen toisetkin ja kertoivat että pappi oli ollut sangen mukavalla päällä ja suostunut seuraavana päivänä tulemaan poropulkkaan valokuvattavaksi.

Ah! se on mainiota! riemuitsimme me. — Sellaisella kuvalla on kulttuurimerkitystä.

— Jospa saataisi sen rouvakin mukaan! arveli joku leikillään.

— Minkälainen muija tuolla lie?

— Oletkos ainoa muukalainen…? Kätketty kaunotar tietysti. Lumottu prinsessa — pönkän takana. Oikein säälittää. Nuori maatushka…

— Pönkän? Onkos ukko sitten mustasukkainen?

— Kysy häntä! Kuulkaas: sillä-aikaa kun pappia huomenna valokuvataan, ajeluttaa joku hänen rouvaansa Suomen rajaa kohti — pitää hiukan säikäyttää mallikelpoista miestä…

— Ihan ilmanaikojaan tietysti! — Siitä tulee mainio propaganda-juttu. Vienan Kemistä tietenkin sähkötetään Arkangeliin ja Arkangelista Pietariin: että "babjegubskojen" kylän papin rouvan ovat suomalaiset poroporvarit ryöstäneet!

— Ja koko P. S. lyö hätärumpua: "katsokaa mitä finnit tekevät!"

— Ja meidät tietysti hirtetään joka mies?

— Eikös-sss! Porourheilija on ulkopuolella kuolemanrangaistusta…

Tällaista reilua pilaa me laskettelimme saunasamovaarin ääressä Akonlahden kievarikamarissa.

Naistoverimme saivat onneksi yösijan kauppiaan talossa, mutta me kymmenen urosta asetuimme loikomaan pitkin kievarin kaksois-huonetta.

Tämä, neljäs yömme pororetkellämme, on erityisesti jäänyt muistiin. Se nimittäin muodostui sangen jännittäväksi. Näissä satavuotisissa lokeroissa, joissa muinen kuului asuneen joku pappismies, kummitteli ylen ankarasti. Milloin kuului salaperäistä kahinaa aivan korvan juuresta, milloin ikäänkuin repäistiin jotakin rikki uunin pankolla, milloin kajahti hirvittävä romahdus ihan pään päältä, milloin taas singahti ikäänkuin noidannuoli läpi molempien huoneiden! Turhaan koetti Laatokan briha etukomerossa veisata Joonas profeettaa, hänet lumosi huoneen haltija ja vaivutti sellaiseen väkevään voimattomuuteen että mies vain uikutti kuin suokuovi; mykistynyt oli myös lentiiralainen laulutirehtööri Mathias; Ruhtinankylän mies, jonka ohjelmamme mukaan olisi pitänyt seisoa henkivartijana oven pielessä, oli niinikään loihdittu ihmeelliseen lumoukseen ja veteli hirsiä kuin metsähiisi Pärsämön honkanummilla. Me, takahuoneen makaajat, "suomalaisen kirkon ja valtion pylväät", valvoimme vaivihkaa odotellen oikeauskoisen piispan tuloa. Yhtäkkiä yksi meistä, director cantus, hypähti istualleen lattialle ja katseli ympärilleen hiukset pystyssä, silmät pyöreinä kauhusta.

— Rakas ystävä, mikä nyt?

— Täällä on… ähkäsi hän.

— Puhu, puhu!

— Hi—hii—hiiriä!

Ja hän vannoi meille valvoville että hiiri oli käynyt hänen kourassaan ja ikäänkuin etsinyt pesän sijaa.

— Jospa se olisikin vain hiiri! lohdutettiin häntä ja edusmiehen kehoituksesta saatiin marttyyri kääntymään toiselle kyljelleen. Mutta tuossa tuokiossa hän, vainottu, taas hytkähti, sätkähti ja ilmoitti hikipäissään että nyt oli se ryökäle käväissyt toisessakin kourassaan. "Abi, male spiritus!" — Lukkarin arveluttava asema alkoi vakavasti huolestuttaa minua vierustoverini kohtalon puolesta, vierustoverin, joka oli vaipunut sikiuneen. Muhkea partansa oli näet sittenkin vaarassa — montako haituvaa siitä näkyisi jäljellä aamun valjetessa? Akonlahtelaiset hiiret tuntuivat yhtä nälkäisille kuin porotkin…

— Ei, tämä ei käy. Ilma loppuu! Valoa pimeyteen! Mutta — missä ovat tulitikut? Jännätyksemme kasvoi kasvamistaan. Kuvittelimme että hiiret tai muut salaperäiset voimat olivat vieneet tulitikutkin. Hapuilemalla ne vihdoin kopeutuivat kouriin ja me läksimme edusmiehen kera pienelle partioretkelle kievarin kaikista ylimpään kerrokseen, mutta edusmies jäi istumaan salaperäiseen komeroon; minä palasin takaisin kynttilä kädessä. Kello oli silloin 3 aamuyötä ja useimmat poromiehistä nukkuivat. Nyt tapahtui yön merkittävin tapaus. Kun edusmies alusvaatteisillaan palasi yksityis-istunnostaan, seisahtui hän keskelle makaavain parvea ja ilmoitti: — Nyt, veliveikkoset, ei enää ole leikki kysymyksessä. Minä näin haamun hiiviskelevän ovemme takana. Minä vannon että siellä oli joku urkkimassa… Tietysti olisin seurannut sitä, mutta…?

— Ehkäpä se oli kievarin isäntä…?

— Otetaanpa tarkka selko aamulla!

Hiiret yhä pitivät hirveätä meteliä. Ja todella kiusallisessa jännityksessä kului loppuyö ja talvinen aamu vihdoin valkeni. — —

Tuskin olimme saaneet housut sääriimme, kun ovi aukesi ja kylän pappi harppasi keskellemme — kalpeana, luihuna, arvoituksellisen näköisenä. Me istutimme hänet kohteliaasti samovaarin ääreen ja ilmoitimme että oli vielä liian varhaista valokuvan ottoon. Mitä ihmettä olikaan tuossa miehessä? Toiselta puolelta hän herätti syvää sääliä ja myötätuntoa, mutta toiselta puolen…???

Hän kyseli yhä samoja asioita kuin edellisenä päivänä, lausui arvelunsa suomenkielen luonteesta, kertoi tuntevansa samojeedeja, vaan ei lappalaisia, ihaeli neljäntuulen lakkejamme ja vertaili niitä piispan päähineeseen:

— Aivan olisi kuin piispan hiippa, jos olisi noin ja noin ja jumalankuvia kupeilla! —

Me läksimme kauppiaaseen ja täytimme laukkumme karjalaistuliaisilla. Kun pappi sillä-aikaa ajoi lukkarinsa kanssa johonkin toimitukseen toiselle rannalle, emme voineet olla käyttämättä tilaisuutta hyväksemme — pistäysimme kansakoululla.

— Teillä on täällä hiukan kummallinen sielunpaimen — huomautimme me nauraen: — hän väijyy joka-ainoata tilaisuutta ettemme ilman hänen läsnäoloaan pääsisi teitä tervehtimään. Aivankuin mies parka pelkäisi että meillä on jotakin luvatonta tekeillä…

Opettajatar ei vastannut monta sanaa. Siinä vaikeassa asemassa, jossa hän yksinäisenä naisena toimi Karjalan venäläistyttäjäin nöyrimmässä palveluksessa, täytyi pakostakin tulla varovaiseksi. Häntä oli jo viattomasti vainottu, virka riistetty salaisten ilmiantojen perusteella, mutta jälleen palautettu paikkakuntalaisten hartaan anomuksen nojalla. Ei muka saisi sanaakaan hiiskua karjalaksi — Kivijärveltä syntyisin oleva ihminen! Tuskin omakielistä sanomalehteä uskalsi lukea, tuskinpa mailmankuuluun Kalevalaan kurkistaa! Näin pitkälle jo ulottuu venäläisen kielikiihkon varjo Väinölän ahoilla. Arvaamattomaksi vahingoksi kaikille vallanpitäjille ja vallanalaisille! —

Päivä oli jo puolessa, mutta turhaan koetimme saada kylän pappia valokuviimme, joita otimme kirkon ympäriltä. Emme käsittäneet mikä nyt yhtäkkiä oli ystäväämme mennyt — tiesimme varmasti että hän jo oli palannut kotiinsa, mutta aina kun yritimme häntä tapaamaan, kuului naisen ääni lujasti pönkityn oven takaa: ei ole kotona (njee dooma)! Akkunat olivat verhojen asemesta peitetyt likaisilla, vanhoilla sanomalehdillä; oli mahdoton kurkistaa sisään…

Meissä heräsi kummallisia epäluuloja ja aavistuksia…

Kievarin väki oli vakuuttanut ettei kukaan heistä ollut yöllä liikkunut makuuhuoneemme etehisessä. Olipa kuka hyvänsä, mutta — — —

Kun useimmat meistä jo olivat sitä mieltä että Akonlahti on jollakin tavoin ikävystyttävä paikka, johon Jumala varjelkoon ketään toista kertaa tulemasta, suoritimme runsaanlaiset maksumme kievariin, valjastimme poromme ja laulettuamme erolauluksi lentiiralaisille ystävillemme siinä kievarin pihalla, "Oi terve Pohjola!" läksimme kiireesti ajamaan Suomen rajaa kohti.

* * * * *

Nyt vasta alkoi meidän Kalevalapäivän viettomme — oli näet laskiaistiistai ja helmikuun 28 päivä. Mitä raikkahin talvisää, ja metsätie, joka veti suoraan Kuivajärvelle, mitä viehättävin! Suksiltaan ajava nuorukainen lennätti iloisena airuena viestiä paluustamme sinne, jossa oli ollut "hyvä olla". Me ajoimme hurjasti ylös ja alas kymmeniä mäkiä alitse kaartuvien koivujen ja saavuimme tähtien syttyessä helisevänä jonona tutulle rannalle, jossa jo Saavisen virkut tyttäret olivat pistäneet saunan lämpiämään.

Siinä olivat kuivajärveläiset ystävät taas kaikin pihalla vastassa, tervehyttäjiä tervehyttämässä, siinä heleäpukuiset tytöt, siinä sorokkapäiset minnat, siinä isäntä Oleksi juhlallisena, jäkäläkori valmiina. Ja sisällä saijut, sultsinat ja — kisat. Kisat sinä iltana aivan erikoiset, ne muodostuivat ihan itsestään iloisiksi illatsuiksi, joissa laulettiin, karkeloitiin, vieläpä puheitakin pidettiin. Puhui brihamme, akonlahtelaisesta painajaisesta vapautuneena, korusanoin karjalaisuuden henkisistä helmisimpukoista, puhui parrakas ikäpresidenttimme yhä tutkien syntyjä syviä, puhui myös somasti paikkakunnan kokenut lastenopettaja kiittäen vieraskäynneistä…

Myöhäiseen yöhön saakka, tyhjentymättömin innostuksin, jatkui tätä illatsua, jossa nuoret ja vanhat olivat mukana. Siinä meidän Paavot palavissa päin peuhaamassa, siinä lukkarit ja Luukkoset luihkaamassa, siinä laupeudensisaremme sirittämässä. Siinä jykevä "sotarovasti" jytyämässä hehkuvin silmin, siinä "brihamme" kuin tulinen kekäle lentämässä, leimuamassa, siinä Jouhkikin joluamassa ja ennenkaikkea — Oudit ja Tarjat, Matrot ja Martat, Palakat, Parot ja Irot iloitsemassa:

"Tulje, tulje kanssanji tanssimahanj! Olje, olje omananji ainianj!"

Oltiin yksimielisiä siinä ettei moisia illatsuja onnistuttu toimeenpanemaan parhainkaan voimin missään suomalaisen kirkonkylän nuorisoseurassa, vielä vähemmin sivistyspesäpaikoissa. Niissä ilmeni aina jotakin kankeutta, teeskentelyä ja mielihappamuutta. Mutta täällä oli tunnelma taipuisa, pehmoinen kuin silkki. Siis vielä viimeisen kerran: eläköön vapaa karjalainen elementti! Kukoistakoon porokaravaanin keidas vuokkilaisessa erämaassa, kinosten keskellä. "Kukkula, kosteikko, saari"! "Kaukana ja korkealla" pohjoisessa! Suotta se kantaa kuivan nimeä. Mutta ehkä se juuri on sille onneksi. Siten se säilyy liikojen matkailijain kosketuksilta.

Viides yömme pororetkellä? — se oli päivän hedelmä. Pienoinen, kirkas malja kierteli kuin taikakalu vuoteelta toiselle, missä suinkin sielu vielä valvoi. Pisara Vienan virran pyörtehistä!? Ja uroot tulivat runolliselle tuulelle, alkoivat tehdä toisilleen mieltäliikuttavia tunnustuksia… Se valkoinen koirakaan ei enää tarrannut kenenkään jalkoihin. Olimme ikäänkuin siirrähtäneet operetin ja hilpeäin lyyrillisten farssien alalta vakavan draaman kulissien taa. Filosofoitiin itse elämän ydinkysymyksistä — — — Kuvitelkaa mielessänne: Kuivajärvellä!

Mutta siellä ulkona, lumisella tanterella, helisivät kymmenen poron tiuvut. Tähdet taivaalla olivat sammuneet ja tulevien tuiskujen ensimäiset hiutaleet leijailivat tuhoa ennustaen pimeässä ilmassa.

* * * * *

Palaustunnelmia.

Räntätuisku!

Tiet tukossa!

Miehet märkinä pakaroita myöten!

Porot uupumaisillaan! —

Pulkkien pohjat alituisen jäätäjäisen vallassa!

Tiuvut eivät soi, kellot eivät heläjä!

Koko karavaani ikäänkuin viheliäinen matelevainen erämaan suurella suolla, jossa kitukasvuiset kelohongat surkeasti vinkuvat tuimassa tuulessa…

Kaikki punakeltaiset värit valjaissa ja pukimissa ovat peittyneet lumeen!

Karjalassa käynti kangastaa mielissä kuin häipynyt unelma!

Sadun valhettako tosiaan kaikki — ihmisluonnon alkuperäisyys, elämän säyseä ilo, runous ja laulu?

Eihän toki? — Vielä kajahtaa yhdestä ja toisesta pulkasta rohkaiseva huuto. Vielä kohoaa läpi harmajan ilmankin repäisevä karjalaismarssi…

Mutta äänet ovat käheät kosteudesta — joltakin on ääni tykkänään murtunut ja kurkusta lähtee vain hullunkurinen, kukkopojan tapainen kiekaus…

Että pitikin loppua se kirkas pakkanen? Pakkanen — kaiken hyvän tuoja, porourheilijan oikea atmosfeeri, pulkan voide ja poron voimabalssami!

Oi kirottu etelän puhuri! Mitäs tulit, sinä Parisin imelä bulevardileyhkä, meitä korven vaeltajia ennenaikoja kiusaamaan? Käänny takaisin! Salli pohjoisen porottaa…

Äts turkanen!

Poro kuin etana!

Kuin aasintamma!

Kuin Faaraon lehmä!

— Menetkös siinä! Äläkä kuhni! Hei jälkiin…

"Suu — loi — sees — sa Suo — mees — samme Ois — ko maa — ta arrr — maam — paa!"

Joo, joo, rakkaat veljet ja sisaret räntäsateessa ja Rämsän kylässä, niin se on kuin se äskeinen Vuokin muija sutkautti että "Jessus siunatkoon, eihän meillä toki semmoista syntiä harjoteta jotta nuoret kisaileisi — tässä kylässähän on tulevalla viikolla virsikinkerit".

— Hei nuoret miehet! huusi ikäpresidentti ja hyppäsi seisaalleen pulkassa, jossa hän seisoi vakavana kuin tukkijätkä uivan hirren päällä. — Kuulkaapas vanhan partasuunkin sana. Jos eivät Vuokin miehiset miehet joka talosta paraikaa olisi maantien multatyössä, niin panisimmepa tottavie toimeen "Rämsän kaupungissa", ihan tänä päivänä, semmoisen näytelmän että se muistettaisiin vielä tulevallakin viikolla. Puheita, laulua, järkevää juttua — ja lopuksi kisat.

— Herra presidentti! vastusti toinen puhuja, joka myös oli hypännyt seisaalleen pulkassaan. — Teidän korotettu olentonne näkyy unhoittaneen, minkä mahtavan sielunpaimenen valtakuntaa nämät vaarat ovat, joita paraikaa harhailemme. Täällä saa tuskin viheltää ennenkuin akat ja ukot ilmiantavat kinkeripapilleen että meillä kävi itse vihtahousu villitsemässä rahvasta…

— Juuri sentähden — kapinaan! keskeytti ikäpresidentti kättään heilahuttaen ja hänen partansa tärähti innostuksesta niin että lumet karisivat pulkkaan ja parran iloinen karjalainen väri paljastui.

Tämä itsessään vähäpätöinen tapaus teki niin valtavan vaikutuksen retkikuntaan että koko karavaani alkoi laulaa tuota iänikuista pohjoismaista rekihymniä:

Onpa vielä Suomessa miehiä ja miehuutta, tointa sekä taitoa Suomen poikain povissa!

Mutta räntää yhä satoi herkeämättä ja tuuli voihkaili kituhongissa, ilta pimeni, keli kehnoni kehnonemistaan — ja parrat, pulkat, porot peittyivät tuiskuun ja yöhön.

Ajoi päivän, ajoi toisen, Ajoi kohta kolmannenkin…

Toisen päivän iltana karavaanimme pirstoutui kolmeen ryhmään, ja pieniä seikkailuja riitti kullakin kotiinsa asti. Mutta yhteinen mielipide uhkui loppuun saakka innostusta tällaisiin porokaravaanikulkueisiin. Vasta perästäpäin niiden merkityksen ymmärsikin!

Ja kuka tietää… jospa viiden vuoden kuluttua ajaa karahutetaan karavaanina Solovetskoihin ja Arkangeliin asti? —

Porourheilun ylistys.

Mailmassa on monenmoisia urheiluja ja hermostunut sivistysliikkeemme näyttää niitä keksivän yhä enemmän. Mutta niin alkuperäisen raikasta urheilua kuin oikea poroajo tuskin löytyy toista tai voidaankaan keksiä. Ei hiihtäminen, ei koskenlasku, ei metsästys, ei sounti, uinti eikä edes purjehdus, ei ratsastus eikä muodinmukainen maisemamatkailu yksikseen korvaa sitä monipuolista nautintoa ja terveysvoimistelua, mitä porolla-ajelija saapi tuntea, tietysti edellyttämällä luonnollista ympäristöä. Porolla-ajelussa ikäänkuin sulaa yhteen useita urheilulajeja. Siinä on sekä mäen mätkyvää laskua että kosken tärskyvää alasluisua, siinä on hilpeätä sountia, lumilaineissa uintia ja sukellusta, siinä on kreikkalaista diskuksen heittoa ja ankaraa suomalaista sylipainia (kun härkä yltyy puskemaan), siinä on pituushyppyä ja luistelua, siinä on hiidenhilpeätä karusellia (faktillisesti) ja jos jotakin nujakkaa, siinä tarvitaan toisinaan tarkkampujan tähtäävää silmää (jotta ei ajaja paiskautuisi murskaksi puihin, veräjiin ja nurkkiin) ja kuitenkin — silloin kun esteet ja poromagnetismi on ohitse — on se tasaista maisemilla uinailua ja runollista tuuditusta, jolloin ihmisen henki levollisesti on altis tutkistelemaan olevaisuuden ikuisia kysymyksiä — päällänsä luojan tähtitaivas, ympärillänsä riitelevä ihmiskunta. Porourheilu on todella urheilua sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä se on sekä sielua virkistävää ruumiin voimien vuoroviljelystä että hengenvaarallista sporttia, mutta sillä tavoin vain että se terveellisesti vahvistaa ihmisen, luonnon herran, itsensäsuojelemisvaistoa. Porourheilu on — sallittakoon kehuma — pohjoismaisen urheiluvarastomme kultainen aarre.

(1910.)

Poropäivät.

I.

Kuvitelkaa mielissänne kameelikaravaania Afrikan tai Arabian tulenpolttavilla hiekka-aavikoilla ja asettakaa sille vastakohdaksi porokulkue lumikylmässä Suomessa. Toiset taivaltelevat Kairoon, Jerusalemiin tai Mekkaan — me teemme pyhiinvaelluksen vain Halla nimiseen erämaan taloon. Muukalaiset käärivät päihinsä turbaanin peljäten auringonpistoksia — me varjelemme aivomme pakkaselta peittämällä kallomme lappalaisella neljäntuulen päähineellä, joka itse loistaa ja lämmittää kuin aurinko, olkoon kuutamo kuin kylmä tahansa. Kuuman vyöhykkeen ihminen verhoaa ruumiinsa silkin hienolla höpenellä — meidän polvemme ovat pistetyt juhlallisiin porontaljatuppiin, säpikkäihin, jotka ovat mailman parhaat polvenlämmittäjät. Noin siellä — näin täällä, ja kuitenkin olemme saman Jumalan luomia maan matkailijoita, joiden sielunelämä ei suurestikaan toisistaan erkane.

Mutta sarvikallopeurat sentään lienevät erilaiset kuin kyttyräiset dromedaarit. Ei niillä jokainen Mooses eikä jokainen Moabin kuningas ajaa rohkene. Ei niistä olisi ollut Egyptin Faaraon sotavaunujen eteen Punaisen meren pohjalla ja tuskinpa luonnonkurittaja Xerxeskään olisi rohjennut pulkkaan istua. Jos joskus syttyisi suuri sota Etelän ja Pohjolan välillä, ja Pohjolan rykmenttinä esiintyisivät porosotilaat, niin luulenpa että — jos nimittäin lunta ja jäkälää riittäisi eikä ruutia eikä automobiilia olisi keksitty — Pohjolastakin löytyisi se Pirunsaaren keisari, joka mailman vallottaisi pelkillä poronsarvilla… En tahdo liikoja kehua, tämä riittäköön alkulauseeksi selostukseen meidän pohjalaisten poropäivistä, siitä hauskasta juhlasta, jonka äsken vietimme.

Sitä oli tietysti edeltäpäin valmistettu ja minun täytyy tunnustaa että vaikka periaatteessa olen ankara juhlien vihaaja ja ihan mahdoton toimikuntiin, niin, kun asia hipoi "hiiden hirven hiihdäntää", minäkin olin joutunut niinsanottuun johtokuntaan. Me olimme siinä määrin itsetietoiset toimemme yleismailmallisesta merkityksestä että emme tyytyneet mihinkään tavanmukaisiin arvoihin, vaan korotimme itsemme mahtavan, historialle tosin tuntemattoman, hallituksen jäseniksi. Meistä oli yksi puheasiain ministeri, toinen jäkälä-varain prokuraattori, kolmas talousseikkain senaattori, neljäs valokuvauspuuhain presidentti, viides koristusdepartementin päällikkö ja niin edespäin. Meitä oli sekä salkullisia että salkuttomia riippuen siitä missä määrin porourheilu oli kunkin sydämellä ja ehkä myös siitäkin, olivatko porovehkeemme ja poropukimemme kunnossa vai epäreilassa. Jo kuukautta ennen, tammikuun kiljuvimpina pakkaspäivinä, jolloin lämpömittari näytti 40 astetta ja kylmempääkin, tuntui ikäänkuin sähköä Suomussalmen ja Hyrynsalmen ilmassa.

— Kuukauden päästähän ne ovat poropäivätkin! sanottiin, kun toisensa tavattiin.

— Peijakas, pitää tässä varustautua, vastasi toinen, taikka sanoi hän päinvastoin että: olkoot vaan, mitäpä ne muka häneen kuuluivat! joka tietysti merkitsi sitä että mies aivan hiidenmoisesti himoitsi osanottajaksi poropäiville. Ne, nuo poropäivät nimittäin, kutkuttivat sielua kuin uutukainen paita ihoa — hyvä asia, mutta hieman kiusallinen. Täytyi näet olla valmis uhraamaan hiukka aikaa, vähän vaivaa ja rahtu rahapenniä.

Muistanpa, kuinka tämä poropäivä-aika ratkaistiin jo ennen joulua ja kuinka pidettiin konferenssi Kajaanin kaupungissa juuri saman historiallisen päivän aamuna, jolloin "Nälkämaan laulu" ensi kerran laulettiin. Siellä — Tolosen majatalossa — tapasivat toisensa sekä "sisä-asiain" että "ulko-asiain ministeri", jotka ensi työkseen marssivat Kalle-Pekan kirjakauppaan uuden vuoden allakkaa ostamaan. Piti näet tietää, milloin oli mustakuu ja milloin valkoinen. Molemmat ministerit olivat yhtä mieltä siinä että poropäivät olivat edullisimmat täyden kuun aikana. Mutta saapui siihen "Opetusasiain ministeri" Mieslahdelta ja väitti että mustan kuun aika on kaikista sopivin. Poropäivät näin ollen päätettiin julistaa helmikuun seitsemänneksitoista ja niin kukin ministeri vetäytyi "talvihuvilaansa", mikä Kuhmoon, mikä Paltamoon, mikä Kiannalle.

Siitä ne poropäivät lähtivät viriämään. Kiihoituskirjeet Suomussalmen ministerineuvostosta sinkoilivat kuin lastut kaikkiin kihlakunnan pitäjiin. Hei Heikki, oi Oskari, maiskis Matti! Syntyi oikein poropäiväasiakirjakokoelma pappilan ylähuoneessa. Oli olemassa salaisiakin asiakirjoja — Helsingistä asti näet piti saada edustajia, edustajia kaikkien "Pohjoismaiden puolesta". Kuiskailtiin että eräs 140 kiloa painava herra… St!… sille tietysti piti hankkia kolmivaljakko ja teettää kunniaministeripulkka… metriä leveä… st! tästä oli tuleva juhlanumero. Sisäasiain ministeri oli innostuksissaan sekaantunut ulkoasiain ministerin tehtäviin lähettämällä kiihoituskirjelmän pääkaupungin hienoimmalle eläväin kuvain teatterille: pass auf! Sitäpaitsi oli sähkötetty Kajaanin postimestarille: Saapukoon muka sivusadjutantiksi islantilaisella ponillaan…

Ei ihmettä että sähköä sihisi ilmassa. Kupiainen, salkuton sinatyöri, agiteerasi sekä Antit että Herkot, Luukkoset ja Kuukkoset. Huhuiltiin että itse ukko Bisi… Kansakoulu oli muuttunut räätäliverstaaksi, jossa Selmat ja Serafiinat yötä päivää saksielivat punaista ja keltaista verkaa porokomppanian rekryyteille, pappilassa paahdettiin pulkanpohjia, nimismies ja lukkari lakkasivat viroistaan ja muuttuivat taiteen palvelijoiksi, nuoret kauppiaat leikkelivät vimmatusti sekä verkaa että rahkeita, metsäherrat herkuttelivat Lapin muistojaan, mylläristä oli tullut kuparikoristeseppä, postineiti otti virkalomapäiviä, diakonitar paranteli itseään ja muut naiset toimiskelivat salaperäisissä hankkeissa aivankuin joululahjoja tehden.

Valkeni helmikuun 16 päivä — Suomussalmen pororykmentti läksi liikkeelle. Nämät olivat vasta kirkonkylän edustajia, syrjäkylistä oli odotettavissa toinen mokoma toisia teitä.

Meitä oli aluksi 15 porourheilijaa, joista 13 ajoi pulkassa, 2 suksillaan — 11 miestä, 4 naista.

Alkoi siis poronsarvien kaunis keikunta, härkäturpien tuttu läähätys, sorkkakavioiden iloinen naksunta, pulkkien kiepunta. Punaiset hiipat, sinipohjaiset kauhtanat, viheriät nauhat, keltaiset paulat, kullanhohtavat siipisoljet, hopeahelaiset vyöt, pulkkien ja valjaiden helokirjailut — kaikki se loisti, loimahteli hauskana liikkuvana ketjuna sydäntalven häikäisevän valkoista lumimaisemaa vasten. Kulkusten, tiukujen ja kellojen helinään yhtyi reippaita huutoja, joita säesti kylän pystykorvakoirien tiuskea haukunta: "hauskaa matkaa, hau, hau!" Mutta poromiehet huusivat "hei!" ja niin ajettiin ensimäinen pitkä peninkulma Keralan kylän sinivaaroja kohti.

Olipa metsä molemmin puolin tietä ikäänkuin satulinna. Tavattoman paksun lumen painosta olivat koivikot ja hoikat männiköt muuttuneet ihaniksi kaariporttikujiksi, joiden lävitse poromatkue sukelsi. Näreet ja katajapensaat kyyköttivät kuin suuret jääkarhut, tuuheat korpikuuset paistoivat kuin marmoripilarit jättiläistemppelissä, silmä ei tässä korvessa erottanut muuta kuin valkoista, pehmoista ja valkoista — ja sitä samaa ainetta pyrki tupruamaan alas taivaaltakin uhaten valokuvaajan hankkeita. Suovaaran suopeassa talossa ensimäinen matkakahvi — sitten laskea huristettiin siihen rämepainanteeseen, jonka takana kohoaa Kestin vaara ränstyneine, torkkuvine taloineen. Tähän asti olin ajellut jonon etumaisena tuottamatta onnettomuutta jäljessä tuleville — tuollaisen karavaanin veturin asema mäkisillä metsäteillä on melkoisen vastuullinen — mutta nyt luovutin paikkani valokuvaaja-herralle. Läksipä tämä pätevä veikko, jonka poro tanssi alati jonkunlaista juhlamasurkkaa, laskeutumaan alas pitkää, kipperää törmää ja me muut seurasimme kuin rautatievaunut veturin perässä. Juuri kiivaimmassa vauhdissa oltaessa alkoi takaapäin kuulua intohimoisia seis-huutoja, jotka etumaiset käsittivät hei-huudoiksi yhä terästäen vauhtia. Mutta pian tuo huuto takaapäin kajahti niin kamalasti että se jo täytyi uskoa selväksi seis-rukoukseksi, ja kun vihdoin saimme hurjistuneet poromme jarrutetuiksi, alkoi mäkirinteeltä tuleskella tyhjiä pulkkia, joiden porot, tallaten ja kaataen kaikki allensa, yhdessä ruuhkassa pyyhkäsivät päällemme ja sivuitsemme karaten alas järvelle. Luulimme seuraavassa silmänräpäyksessä näkevämme päättömiä ihmisiä ja verisiä ruumiita, mutta kas ihmettä: sieltä tulla jurrasi vain veli Kupiainen, Laatokan meren briha, kuin arkkimandriitti räikeässä messupaidassaan, syli täynnä haaksirikkoutuneita "nunnia ja munkkeja", autuaallinen, hieman ivallinen hymy leveillä lemminkäis-huulillaan, ja kun tarkastimme pulkistaan sortuneita, ei kenenkään kallo toistaiseksi ollut irti ruumiista. Seuraavassa hetkessä kaikki oli taas järjestyksessään — veturi veti ja vihelsi, jono seurasi ja häntä heilui normaalisti. Mentiin kieppuroiden yli metsäjärvien ja hyppelevien mäkien, peninkulma toisensa perään; "arkkimandriitti" vuorostaan etunokassa. Hieman pyryytteli Hoikan kartanoon ajettaessa ja naisia paleli, jonka vuoksi heille annettiin suosiollinen lupa pistäytyä huoneessa. Mutta kas mitä tunnusmerkkejä taivaanrannalla: sieltä, pitkin Hyrynjärven ulappaa, tulla pyryää kolme hyryläistä porourheilijaa juhlallisesti vastaanottamaan. Lähetystöä johtaa rantapohjalainen kauppias, täyteen lappalaispukimeen hankkiutuneena, toisena esiintyy apteekin proviisori, hänkin porottomilta seuduilta kotoisin, mutta reilu ajuri, ja vasta kolmas, pitkä nimismiehen poika, on paikkakuntalaisia.

Hyrynjärven vilpoista talviulappaa nyt päästettiin menemään vastaanottajain seurassa. Sattuipa Kajaanin Sergejeff palaamassa Karjalasta korskalla hevoskonkarilla, niin pian tämä "Uhtuan Shemeikka" oli sarvipäiden saartamana. Kauniissa kaaressa ajaa rauskuteltiin kirkon tötteröä kohti ja Salmen talon tanhuvilla kohotettiin ensimäinen sotahuuto itsemme iki-iloksi, Hyryn hyvän herätteeksi. Porot kytkettiin paksuihin koivuihin apteekkarin saunan ympärille, jonka lämpimiltä lauteilta löytyi vartavasten sulatettua jäkälää. Näkyi että jäkäläministeri oli täyttänyt tehtävänsä! Minkäänlaisia väsymyksen oireita ei poroissamme tietysti huomannut, sillä olihan välimatka Suomussalmelta Hyrynsalmelle ainoastaan neljä peninkulmaa ja sekin oli porojen erilaisuuden vuoksi ajeltu sangen varovaisesti.

Ilta paraiksi hämärsi, tuntui siis mukavalta astua sisään pakkasesta vartavasten järjestettyyn tupaan, jonka paikkakunnan apteekkari Mesterton luovutti Suomussalmen osaston majoitukseksi.

Porourheilija, työntyessään sisään huoneen lämpymään, on ulkonäöltään kuin tunturipeikko. Hänen kirjokorea haljakkansa on ylt'yleensä ryvetyksissä lumeen, sen liepeet ovat ikäänkuin tärkkelyksellä jäykistetyt, neljäntuulenlakki on kuin lumimätäs, jonka alta sulaessa pilkistää punaisia mansikoita, silmäripset ovat hopeahuurteessa ja parrassa riippuu toisinaan puoli kiloa jäätä, joka kalisevina kalkkareina putoilee lattiaan. Joskus ovat viikset niin jäätäneet suun aukon että hyväpäivä poksahtaa selvällä lapinkielellä: buorre bäeva! — pyöreätä päivää! Ainoastaan säpikkäät säilyvät puhtaina lumitartunnasta — nuo verrattomat kymmenkunnasta porokoipikaistaleesta tehdyt polvihousut, joita ei koskaan voi liiaksi kehua.

Olimme siis saapuneet porojuhlien yleiseen lähtöpaikkaan ja tämä oli vasta juhlapäivän aatto. Tänne, Hyrynsalmen kirkolle, oli näet käsky kokoontua kaikkien Kajaanin kihlakunnan porourheilijain. Tänne oli määrä saapua sekä kuhmolaisten että paltamolaisten, sekä puolankalaisten että meikäläisten. Sotkamosta ei ollut suuria toiveita, ristillisestä Ristijärvestä vielä vähemmän, vaikka lieneekin ollut puhetta kapulan lähettämisestä sen "kuningas Salomolle". Kiehimästä huhuttiin jonkun saapuvan, Kajaanin porourheiluosanottoa ei kukaan järkevä ihminen ollut pitänyt mahdollisena — siellä Ämmän partailla tiedettiin löytyväksi vain ne kaksi vanhaa katua, joita vilkastutti enintään ennenmainittu islantilainen postimestarin poni ynnä parvi kaulusniekkoja seminaaripoikaherroja, kansallisen sivistyksemme lupaavia sällejä.

Mutta jospa tosiaankin kaikista näistä paikoista saapuisi edustajia? Jospa yhtäkkiä joku seminaarinlehtori karkuuttaisi tänne hiiden hirvellä, postimestarin poni perässään? Kansanopistonjohtaja tietysti varmasti tulee — hänen tähtensähän huominen 17:s päivä oli asetettu. Mitä sanotte? Ettäkö ei tulekkaan? Ettäkö hyryläiset poroairuet ovat turhaan käyneet häntä vastaanottaakseen Oravivaaralla? Vie sun turkinpippuri — eikö siis Kuhmoniemestä taaskaan? Rakkaat veljet, se on päätetty asia ettei Kuhmon pakanoille kolmatta kertaa kapulaa juoksuteta. He ovat meidät jo kahdesti pettäneet, heidät on tuomittava — porosotaoikeudessa. "Mikä meni pellollensa, mikä oli emännän nainut"… niin siellä sanaa sovellutettiin. Ei siis ukko Pee-Ähväkään? Vahinko, vahinko, suuri vahinko — huomenna on Kurkelan Juho saarnaamassa niin että kajahtelevat Hallan pirtin seinät. Oikeastaan herra Mustaparta sietäisi kylvetystä, mutta hän on lippuministeri, joka vain hymyilee kohtalon oikuille ja väittää alituisesti että "se kuuluu asiaan". Kuten sanottu:

Paltamo petkutti, Kuhmo kuhnaili, Kiehimä kihnutti, Sotkamo sotki, Ristijärvi rienasi

meidän pyhiä ensimäisiä poropäiviämme! Mutta Puolangan korkeilta tuntureilta oli ajaa karauttanut rakas poroveljyemme Heikki, hän joka mielenhilpeydessä yksikseen vastasi kymmentä kuhmolaista, hän, se samainen Huotari, jonka kanssa vuosisadan aamuauringon hetkinä olimme tehneet niin monta ikimuistettavaa pororetkeä siintäville saloille molemmin puolin Vienan rajoja. Hänkin oikeastaan oli meidän kylän kasvattaja. Suomussalmi! suuri on sinun kunniasi poronsarvista taustaa vasten katsottuna; kun huomenna lisäksi Pesiön pojat porahuttavat joukkoomme, karttuu meitä yhden kunnan osalle vähintään kolmekymmentä harmaalla harjalla ajajaa.

Aattoilta kului hauskasti — koko Hyrynsalmen kirkonkylä toverillisine pappeineen, humoristisine tohtoreineen, verrattomine apteekkareineen, virkeine kansakoulunopettajineen, kohteliaine kauppiaineen, lauluintoisine kanttoreineen ynnä ystävällisine rouvineen ja neiteineen piti meille, porourheilijoille seuraa apteekkarin juhlasalissa, jossa mukavasti syötiin ja juotiin pikkupöytien ääressä kuin missäkin englantilaisessa turistihotellissa. Vaikka illatsu oli yksityislaatuiseksi julistettu, pitivät paikkakuntalaiset sieviä juhlapuheita: kookas sulhasmies Oskari, nuori Karjalan kävijä hänkin, toivotti suomussalmelaiset sen tuhattulimaisesti tervetulleiksi ja puhe tuntui pulppuavan punaisesta sydämestä; virkku opettajamies Santeri leimautti pöytäpuheessaan kahta vastakkaista kulttuurikuvaa, ensiksi ihmisistä, jotka ovat niin hienot ja sivistyneet että alati pelkäävät saavansa nuhaa ja yskää, kun patiinit kastuvat, ja toiseksi ihmisistä, jotka ajelevat poroilla läpi korpien eivätkä milloinkaan puhu nuhasta tai yskästä, vaikka kaahlivat vyötäryksiään myöten lumessa; jälkimäistä kuvaa nuori kansanedustaja kehui arvokkaammaksi ja vakuutti moisen urheilun kasvattavan ihmistä henkisestikin rohkeaksi. Hyrynsalmelaisille vastasi poroministerimme Mustaparta arvokkaan lyhyesti, sillä tietysti olivat oikeat puheet säästettävät huomiseksi Hallaan. Kajahtipa salissa nyt "Nälkämaan laulu", tuo Kajaanin kihlakuntalaisten uudenuutukainen kansallishymni, josta eivät helsinkiläiset ehkä tiedä paitsi Merikanto — sielukas, omituinen sävellys, joka Kajaanin maanviljelysseuran innokkaan sihteerin maisteri Huugo Linnan toimenpiteistä ihmeen pian on levinnyt laajoille unisille maisemillemme.

Emme olleet vielä ehtineet jälkiruokaan, kun meitä hämmästytti eräs Helsingistä päätäpahkaa saapuva herrasmies, joka vartavasten matkusti meidän huomispäiväistä porokaravaaniamme varten. Pikkupöytien ympäriltä alkoi kuulua uteliaita kuiskutuksia: poroministeristön salaiset toimenpiteet näkyivät kantaneen hedelmän. Tietysti se oli filmi-herra…

Historiallinen tapaus Suomussalmen ja Hyrynsalmen poromiehille! Kenties kuukauden kuluttua naamojamme, naapukoitamme ja härkiämme näyttää vilkutetaan Pariisin hienostolle: kenties Ranskan presidentti tai Saksan Reise-Kaiser kiinnittää huomionsa ei ainoastaan komeaan lappalaisunivormuiseen forstmestariimme, vaan myös Ruhtinansalmen Luukkoseen, hyrynsalmelaiseen nahkuri Liimattaan tai meidän Harakka-Andrushkaamme? Ja meihin muihin myös! Kenties Rans-Vertti Tunturin tummaan hipiään ja tukkaan ihastuu joku Turkin sulttaanitar tai Mustapartaa Bulgariassa luullaan Hyperborean khaaniksi. Samoinkuin neiti Holmgrenia Portugalissa Ruijan kuninkaan hovimamsseliksi!

Iloinen jännitys vallitsi vierassalissa myöhäiseen yöhön saakka laulujen kajahdellessa paikkakunnan kanttorin johdolla. Eikähän nukkumisesta Suomussalmen pororykmentin kasarmissa sinä yönä ottanut tullakseen tolkkua, sillä pororitarien riveissä löytyy aina joku Kulneff —

"Mies parhain missä taisteltiin Tai maljaa maisteltiin."

Repäisevä meininki näet, arvon herrat, repäisevä meininki yöllä jos päivälläkin!

II.

— — —

Seitsemästoista päivä helmikuuta valkeni uhkaavana tuiskusäänä. Mutta siitä huolimatta kerääntyi heti aamupalan jälkeen nelisenkymmentä poro-ajajaa Hyrynsalmen kirkon lähettyville täyttäen aluksi iloisella sekamelskalla koko apteekin edustan. Siinä oli kansanedustaja kaksivaljakkoineen, siinä pyöri iloinen aluelääkäri omituisine rekivehkeineen punatupsut naapukassa, siinä heilui pitäjän pirteä postineiti heleine kansallispukuineen, siinä puljaili itse hintelä apteekkari pulkkineen, haastaen "selevee Savon suomee", siinä juoksi esiin Puolangan purlakka poronsarvissa hulmuavine punakelta-lippuineen sekä lopuksi hinausi meikäläinen maatalousneuvoja hätäilemättömine härkineen, jonka sarvessa kiikkui tulipunainen vaate tulenkeltaisine kirjoituksineen "Häntyri" — hänen kunniavirkanaan oli viilettää karavaanin perässä pompottaja-kelloineen. Oli siinä väriloistoa ja kilokirjavuutta, joka teki lohdullisen vaikutelman sitä unekasta taustaa vasten, jossa lumikinoksiin uppoava kirkkotapuli törrötti — Suomen ristirahvashan piti väriloistoa synnillisenä, mutta tässä oli mukana sekä pappi että lukkari "iloa imehtimässä" ja me olimme kaikin vakuutetut siitä ettei laupias Jumala sitä karsaasti katsonut.

Kun valokuvaajat — niitä jo esiintyi kolme ja neljäs oli vastassa — olivat lähtömme ikuistaneet, komensi ylikomendantti Mustaparta osanottajat jälkeensä alas järven jäälle, jossa järjestyttiin jonoksi pitkin viittatietä. Tietysti vireimmät ajokkaat pyrkivät rimpuilemaan ja tempoilemaan kuhnurien sivuitse, tietysti joku sekausi hihnoineen toisiin kiinni ja syntyi hullunkurisesti riuhtoileva pororuuhka, tietysti intohimoisimmat ajajat hermostuivat jarrutuksiin pitäen alituisia pysäyksiä eläinrääkkäyksenä, mutta karavaani saatiin kuitenkin järjestetyksi ja juhlaroikalta se tosiaan näytti, kun se pitkänä, siintävänä ketjuna soljui yli Hyryn seljän, kääntyen Hallan tielle, ylitse Ruuhiniemen, josta porhalsi perään pari pulkantekijää.

Nämä olivat niitä maisemia, joissa kesällä pilkotti pitkän tarvevenheen purje tai kuului tukkipoikain huutoja ponttuulta — nyt oli purjeena vireä poro ja pyörivänä tukkina pulkka. Meillä muutamilla porourheilijoilla olivat pulkat kirjokoreiksi maalatut ja me olimme kehittäneet tämän koristemaalauksen mielestämme lupaavaan alkuun (Mustaparta jo puhui freskoistaan!), mutta toiset meistä kovasti halveksivat maalaustaidetta, pitäen mustaa tervaa kauneimpana värinä. Toisten pulkat olivat metallipohjalla varustetut, toiset kunnioittivat tässäkin ainoastaan tervaa, joka tulella paahdettiin emäpuun sisään. Porojen valjaat olivat niinikään koristeltuja ja koristelemattomia: millä oli heleänkirjaviksi silatut länget ja nuolenkärjillä, hammassahoilla tai pakassäteillä kaunistetut loimivyöt, millä oli kellopanta lappalaistyyliin kirjailtu, millä kiiltävät kulkusvyöt kymmenine helyineen, mikä oli sitonut yhteensointuvia kaksikielisiä tiukuja poronsarviin, millä taas ei ollut mitään koruja eikä helyjä. Kun lisäksi poropukimien värit ja koristetyylit vivahtelivat erilaisilta, syntyi vaihteleva värien sekoitus, joka loi henkilökohtaisen leiman ja esti muodostumasta sotilastarkkaa, yksitoikkoisuudellaan tympäisevää tyyliä.

Hyrynjärveltä nousee Hallan tie metsäisille harjanteille, joilla karavaani hauskasti hyppelehtii ja kääntelehtii sukeltaen milloin männikköjen, kuusikkojen ja mitä ihanimpien korpikoivikkojen lomitse. Kuutamossa on porolla-ajo tällaisella metsätiellä mitä viehättävintä ja nuo 12 kilometriä kirkon ja talon välistä taivalta voi hurjalla porolla ajaa puolessakin tunnissa, mutta juhlakaravaanin kulku on tykkänään toisellaista, semminkin kun valokuvarit tuontuostakin pyytävät kulkuetta pysähtymään. Ja silloin, jarruttaessa, tapahtuu aina pieniä kepposia, jotka tavallisesti pannaan porojen syyksi. Miltä hyppää poro metsään, miltä pyörähtää takaisinpäin, miltä karkaa ohi seisovain — se kaikki kuuluu ohjelmaan, kuten Mustaparta alati mieliin teroittaa. Ja vaikka poroministeri itsekkin joskus pyllähtää pulkasta tai venyy hihnan perässä suulleen suitsuneena kinoksessa, niin sekin kuitataan juhlalaskuun.

Kajaanin seutulaiset loistivat poissaolollaan, mutta meitä oli riittämään asti yliperäläisiä kultaisessa ketjussa, joka vakavasti, mutta varmasti etenemistään eteni juhlataloa kohti. Lippu edessä, lappu takana, vaate verenkarvainen keskellä — mutta saipa siinä kaulaansa vääntää ennenkuin näki häntyrin puolen kilometrin takana. Tällainen karavaani väkistenkin virittää juhlatunnelman, jonka julkitulemiseksi puuttuu vain porolla-ajajan marssi, sillä vanha ruotsalainen porolaulu "Spring min snälla ren" (Juokse porosein…) on liiaksi imelä nykyaikaisen urheilijan laulettavaksi. Ennustanpa että tuo porolla-ajajan marssi luonnon pakosta näistäpuoleen sekin syntyy, kuten kihlakuntamme korkeaveisu, mutta sitä ennen täytyy jonkun säveltäjän oppia porolla-ajon salaisuus…

Jo näkyi Hallan ulkoveräjä ja tie yleni valtavalle vaaralle. Yhteisen sopimuksen mukaan kajahti veräjien vaiheilla reipas tuliaishuuto, joka kuin pitkäisen jylinä häipyi kauvas metsään, lumivalkeaan metsään, josta kohoamistaan kohosi sarvipäitä ja punaisia hiippoja.

Eläköön-köön! hurr… heistelee! Perillä ollaan vanhassa porotalossa, poromiesten korpitabernaakkelissa.

Pihan edustalla seisoo satakunta miestä — ne ovat paliskunnan metsäporomiehiä, poroisäntiä, porojätkiä ynnä ryhmä Pesiönkyläläisiä porourheilijoita, Laajan Jaakot, valokuvaaja-Matit ja muut, joukossa helsinkiläinen kotiteollisuusmestarikin. Vastaanotto on koruton, mutta juhlallinen: isäntä, ikinuorteva Hallan punapartaukko, astahtaa esiin väkijoukosta, tervehtää kädestä puristaen tuttavia, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tarttuvat pororengit vierasten porohihnoihin tahtoen taluttaa ajokkaat takatanhualle jäkälän ja naavan kimppuun. Mutta samalla kaikki jännittyvät katsomaan ja kuulemaan, kuinka itse ylikomendantti, tikapuilla seisten, täydessä varustuksessa, säyseällä äänellään julistaa poropäivät avatuiksi.

Ministerit eivät paljon puhu, mutta julistus on pätevä.

Nyt se siis vasta praasnikka alkaa!

* * * * *

Hallan iso pirtti täyttyi tuokiossa porojuhlavieraista, joiden lukumäärä nyt nousi noin 150:een henkeen. Kun emäntä ja talon tyttäret oli kätelty, käytiin kursailematta pitkään kahvipöytään. Mutta jotta oikea porojuhlatunnelma heti viriäisi, oli nyt puheasiain prokuraattorin vuoro lausua juhlasananen porotalon isännälle, joka kykeni ottamaan vastaan moisen vierasjoukon kesken kaikkia arkikiireitään.

Pirtin peräpenkiltä hän sen julisti kohti isäntää, joka seisoi keskellä pirtin lattiaa:

Terve Pohjolan isäntä, Hallan ukko, halliparta! Terve petrojen kuningas, Härkäpäiden hallitsija! Terve vanhin veikkojamme, Porourhoja pätevin, Terve tietäjä ikuinen, Taikuri salon sisässä, Kuule kerran kunniasi, Ota vastahan osotus:

Oi sie ukko sen mokoma, Oi sie metsien molija, Ah sie erämaan erakko, Ah sie korpien pyhimys, Verta vanhan Väinämöisen, Heimoa Karjalan kapinan!

Mistä oppisi osasit, Kusta kuulit kuiskehesi? Miten viisaaksi virisit, Kuten pääsit päälliköksi, Niin että sinua yksin Niinkuin rastasta keväällä Kaikki öisin kuuntelevat, Taikka niinkuin satakieltä Taikka kultaista käkeä Kaikki kilvan kummeksivat, Kun sie parrastas pakajat "Asioita ainoisia, Joit' ei laula kaikki lapset Eikä poijat puoletkana Näillä raukoilla rajoilla, Poloisilla pohjanmailla".

Oh sie ukko sen mokoma, Oh sie metsien molija, Kuuntele kuin mie sanelen. Kuin mie arvoan sen asian:

Korpi se sinut opetti, Erän käynti koulutteli, Korpi se sinut kohotti Niinkuin kotkan korkealle, Jott'et suohon sortununna, Rämeihin räpistynynnä! Hiiden hirmut sua tavotti, Hallat harmajat hätyytti, Maahan löivät sun monesti — Sinä vastahan värisit; Sinä nousit nokkelasti, Uhrasit pyhät roviot, Sinä kokkona kohosit Raadantasi raunioille, Et sie vääjännyt vähistä, Et sie paljoista pahennut.

Oh sie ukko sen mokoma, Ah sie metsien molija, Sulien korpi vain kohisi, Sulien ilma vain suhisi, Luonnon voimat sua lujitti: Aallot sulien virttä lauloi, Tuulet syntyjä syviä, Järven kalat, ilman linnut, Salojen sadat otukset, Suven sulot, talven tuiskut. Tuhannet tutut asiat: Ne ne sinua opasti, Ne ne miestä mietitytti!

Oi sie ukko oivallinen, Ah sie petrojen pitäjä, Kerro petroista pakina, Lausu laulu laukkojista, Täss' ois sata sarvimiestä, Poromiestä pohjolaista Vanhintansa vahtimassa, Haltijaansa haastamassa?

Arvaanhan mitä sanelet, Laukkojista lasettelet: Petra on pyhä tevana, Poro orheista parahin, Hirvas hilpein häristä, Urakka unennäöistä; Ei ole petran pettänyttä, Tarvahan tavottanutta! — Hyvä on petralla ajella, Kaunis kiiruin kiepsutella, Ei se miestä metsään heitä, Palelluta pakkasehen — Petra! Petra! Oi on petra? Petra on pyhä tevana, Poro orheista parahin!

Terve siis Pohjolan isäntä, Terve metsien Tapio, Havuhattu, naavaparta, Sinä korpien koristus! Terve täällä ollessasi Oman linnasi ovella, Terve tänne piiltyäsi Soppehen salon sinisen!

Terve puolesta toverein, Satapäisen sarvijoukon, Terve puolesta puhujan, Itsenikin imanteeksi — Oi sie ukko sen mokoma, Oi sie metsien molija, Ah sie erämaan erakko, Ah sie korpien pyhimys, Verta vanhan Väinämöisen, Heimoa Karjalan kapinan!

Tämän juhlatervehdyksen jälkeen kajahti heti sekakuoron laulamana "Nälkämaan" säveltuore marssi:

Kuulkaa korpeimme kuiskintaa! Jylhien järvien loiskintaa, Meidänpä mainetta mainivat nuot Koskien ärjyt ja surkeat suot — Meidänpä vapautta vaarat on nää, Meidän on laulua lahtien pää, Meille myös kevätkin keijunsa toi, Metso ja rastas täälläkin soi.

Taival lie hankala? — Olkoon vaan! Luonto lie kitsas? — Siis kilpaillaan! Helmassa synkeän syntymämaan Pirttimme piilköhöt paikoillaan — Vainojen virmat, oi vaijetkaa! Rapparit, ryöstäjät, kaijotkaa! Miekkaa ei tarvis, tarmoa vaan Puolesta hengen ja heimon ja maan.

Nouskoon rintaamme uskonto uus! Taantukoon taika ja vanhoillisuus! Maamies, muista, miss' onnesi on: Riihesi rikkaus riippumaton — Kainuhun kansa, ah arpasi lyö! Missä on ryhtisi, kunniatyö? Meidän on uudesta luotava maa, Raukat vain menköhöt merten taa!

Juhlapirtissä vallitsi jännittävä hiljaisuus, sillä kaikki odottivat mitä nyt Hallan ukko vastaa kunniatervehdykseen. Sivistynyt mailma tietysti otaksuu, että mitäpä yksi korven komeroissa elelevä maamies ja poromies osannee vastata? Mutta tämä otaksuma on väärä.

Hallan ukko seisoi keskellä pirttinsä lattiaa ja tuijotti lattiaan. Mutta äkkiä hänen pitkä partansa värähti, katse kohosi, silmä iski ja selkä suoristui. Ja hän alkoi puhua: "Mikäkö hänet oli korpeen saattanut —?"

Olisinpa toivonut, että Juhani Aho tai Arvid Järnefelt olisi saanut kuulla suusta korvaan, miten Hallan ukko oikein puhui! Sillä minä en sitä kykene kertomaan, mitä hän puhui, kun juhlatervehdyksen joka sana oli kipinänä sattunut todellisen korvenraatajan sydämeen. Se oli sellainen elävä lastu, jota taiteilija kadehtii — en ole suomalaisesta kaunokirjallisuudestamme sen vertaista tuskin lukenut. Kun hän mainitsi isävainajansa opetuksia tuntemaan luonnon salaisuuksia, kun hän muisteli hänen lintutaakkojaan ja kalakonttejaan, kun hän esiintoi maisteri Mela-vainajan sielukkaita tiedemiehen ohjeita, miten ihmiselle ei koskaan tule ikävä, jos luonto on ystävänäsi, ja kun hän, vertaillen luonnonelämää ja kulttuurin kuhinaa toisiinsa, sovitti sanansa taiteellisen sulavaan muotoon, niin sitä kelpasi hämmästyksellä kuunnella. Taisi vierähtää kyynel ukon silmästä, taisipa kostua jonkun kuulijankin silmänpieli, mutta reippaasti tervehtien ukko lopetti puheensa eikä kauvan viipynyt ennenkuin tämä kokenut porourheilija meikäläisten nuorten nostamana kohotettiin eläköönhuutojen raikuessa kohti nokista pirtin ortta.

Näin oli poropäivä heti saatu hyvään alkutunnelmaan ja oitis juostiin ulos pirtistä Hallan poropeltoa katsomaan. Se oli kivenheiton päässä ja siellä oli todella katsomista, kun 400 poroa laukkaili edestakaisin korkeain aitojen välissä. Mikä valtava vapaustunnelma tuossa metsän karjassa, mitä siroja, elohopean herkkiä liikkeitä; kuni mahtava lumivyöry tai iloisesti etenevä hurja jättiläisaalto tuo porolauma temmelsi laveassa aitauksessa! Kuni kevätmyrsky se kiisi yli kentän, kuni kukkalehto se taas seisoi tyynenä värähyttämättä sarveakaan, kun Hallan ukko sitä lumosi rauhoitusmaanittelullaan: "oaa, oaa, oaa!"

— — — — —