POHJAN-PILTTI. (continued 2)

Tytön tässä istuessa, kuului astunta rannan puolelta. Tuovi — se oli neidon nimi — nousi kuuntelemaan, eikä aikaakaan, niin tunsi askeleet ja riensi edellensä, hypäten notkeasti kivien ja kantojen yli ja siitä suoraa menoa tulijan kaulaan. Tämä tulija ei ollut mikään muu kuin tuttavamme Hintsa Suurpää, joka tukevilla käsivarsilla nosti otuksen korkealle ilmaan, missä sen pienet jalat vallattomasti ponnistivat, kunnes vihdoin mokoma käsi pääsi ottamaan Hintsan parrasta kiinni ja pakoitti häntä päästämään saaliinsa maahan.

— "Puoleton", torua leikitteli tyttö, "tahdotkos myydä minun Saksalle, koska näin nostelet mun kaikkien nähtäväksi. — — Ja sitten, kuka lupasi sun tulla niin pian takaisin. Etkös sanonut viipyväsi vähintäkin kolmen kuukauden päivät poissa. Kuules, Hintsa, sinä söit sanasi".

Hintsa Suurpään ahvettuneet posket kävivät tuli-punaisiksi ja partakarvatkin nousivat pystyyn mielipahasta.

— "Älä piloillasi semmoista puhu. Nyt minä taas lähden — ehkä iäksi-päiväksi".

— "Hui, kuinka näytät julmalta, suuttuessasi", lausui Tuovi levottomana ja silitteli ystävänsä partaa. "Mutta totta puhuen, mihin olet sitten lähdössäkään".

— "Se on pian sanottu", vastasi Hintsa; "näetkös tuota punaista laivaa, jonka kokka hohtaa tuolla honkien välissä. Se on Gotlannista kotoisin ja lähtee huomenaamuna Nougorod'iin. Minä seuraan Karjalaan".

— "Kauppaako tekemään"? kysyi tyttö, joka ei voinut heittää leikki-puheitansa.

— "Niin kauppaa kyllä, miks'ei! kauppoja on monta lajia: naimis-kauppaa, — Tuonen kauppaa —".

— "No mutta, ethän toki sotaan lähde"? kysyi tyttö vielä levottomampana.

— "Sitä en itsekään vielä tiedä", arveli Suurpää. "Miks'en sotaan lähtisi? Sehän juuri virkani on, sotia pakanoita ja uskottomia vastaan. Muutoin on nyt matkani totinen tarkoitus oikeastansa toinen; mutta tuota et sinä ymmärrä, Tuoviseni".

— "Vai en ymmärrä"? matki tyttö närkästyneenä: "entä jos tietäisin kertoa sinun viimeistä retkeäsi alusta loppuun. Ensiksi olet käynyt Kuusluodolla pappien parissa, sitten olet Ruotsissa ollut, tiesi millä asialla. — — Mutta kuules, mitä vasten sinä tuota Pohjanpilttiä väijyt. Älä vielä! minä annan hänelle sanan, niin hän vielä tänä yönä puikahtaa hyppysistäsi ja sinun hyvä Harald ritari saapi jäädä korvan-taustaansa kynsimään. — Mutta, mitä olette noita Ruotsalaisia tänne tuonut"?

Hintsa seisoi hämmästyksissänsä.

— "Mitä kaikkia tämä nyt oli", hän puhkesi, "mistä näitä juttuja olet kuullut"?

— "En ma huoli huudella", häikisteli tyttö: "tuota et sinä, Hintsaseni, kuitenkaan ymmärrä".

Hintsa kokosi ajatuksiaan ja kysyi viimein:

— "Tunnetkos Pohjanpiltin"?

— "Mikä tuntiessani! En ole niin sorjaa, pulskeata miestä ikinäni nähnyt". — — —

— "No, no", katkaisi Suurpää, joka huomasi, että tyttö tahtoi häntä ärsyttää; "onko siis Pohjanpiltti täällä, näillä seuduin"?

— "On kyllä; sen haaksi on tuolla rannassa, ja itse hän on pari kertaa käynyt tulevaisuuden tietoja isältäni. Minä olen häneen vallan ihastunut".

— "Ja sinä tiedät, että Harald ritari on Ruotsinmiesten kanssa väijyksissä"? Hintsa kysyä jatkoi.

— "Tiedän niinkin; enhän suotta ole tietäjän tyttären-tytär".

— "Hyvästi jää, Tuoviseni; minun täytyy rientää. Enhän kuitenkaan saa sinusta oikeutta, ja aika on kallis". Näin sanoen hän riensi ahdetta alas, katsomatta taaksensa.

Puoli-tiehensä hän kuitenkin pysähtyi, arvellen mikä nyt oli tekemistä. Ylhäältä, mihin hän oli morsiamensa jättänyt, kuului melua ja äkkiä hän eroitti Tuovin ääntä: "Hintsa hoi! apu hoi"! — Niinkuin ilves Hintsa samassa tuokiossa kapusi ahdetta ylös. Tuovista hän ei nähnyt kuin vilahduksen, kun tämä paeten katosi pimeään luolaan kallioiden väliin. Mutta luolan suussa seisoi vähän ällistyneenä mies, joka kohta, vaikka muuksi puettuna, oli helppo tuntea kaniiki Ragvald'iksi.

— "Tekisi mieleni koettaa", virkki vihoissansa asemies, miekkaansa tarttuen, — "tekis' mieleni koettaa, eikö perkele käy ajaa ulos kylmällä raudalla".

Kaniiki ei juuri näyttänyt pelästyneeltä, mutta hyvinkin kummastuneelta.

— "Kuka olette? Ettekö ole Ritari Harald'in miehiä? Mikä teillä mielessä on"? — Nämä kysymykset pääsivät perätysten hänen suustaan.

— "Minun on mielessäni", vastasi Hintsa jyrkästi, "pitää tutkinto teidän kanssanne, millä asialla te näillä seuduilla ja tuommoisessa pukuimessa kiertelette. — — Tuo tyttö parka, joka oli langeta pyhiin käsiinne, on minun morsiameni; se muistakaatte, jos useammin tulette tässä käymään".

— "Nonoh", arveli hymyellen pappi, joka nyt oli vallan entisellensä tullut, "kyllä muistan, eikä ollutkaan asiani juuri muu, kuin kuulustella tuolta tyttö hattaralta, onko Sampanlinnan ukolla tieto-lakki päässä. Tosin hän jo kerran minulle lupasi, että toverit Ruotsin puolelta ehtisivät paikalle, ennen kuin nuo Pohjan veitikat ennettävät täältä luunsa korjata. Mutta ukon laulussa on monta säveltä, enkä ole saattanut olla oikein levollani asiasta. Olen lähettänyt teille sanan toisensa perästä jouduttamaan tuloanne, ja olin jo taas menossa tietoja onkimaan. Mutta nytpä teissä paras tietäjä on. — — Terve tuloanne! Onko Harald ritari valmis ja varusteilla"?

Kaniikin ääni, käytös ja puheen-parsi, tätä puhuessansa, oli niin mukaantunut asemiehen omaan luonteesen, että tämä ihmetellen ei tienyt mitä miehestä uskoa. Jos oli paha henki, olisi sen muka pitänyt paremmin tietämän, että Hintsan korvat eivät olleet ystävän korvat. Vai olisiko piru niin typerä. Sepä kummalta näytti Hintsan mielestä. Kuitenkin hän tahtoi vielä, miten mahdollista, "pettää perkelettä".

— "Jos Harald ritari on valmis ja varusteillaan, — mitä sitten"? — —

Asemiehen suora-sukuiset kasvot, jotka eivät osanneet teeskennellä, osoittivat aivan selvästi, että jotakin sukkeluutta mielessä oli. Mutta kaniiki, pahaksi onnekseen, ymmärsi väärin, tämän viekastelemisen oikeata laatua. Hänen oma muotonsa muuttui saman-näköiseksi ja alhaisella varovalla äänellä hän lausui:

— "Sitten pitää pysymänne hiljassa, ett'ette karkoita otustamme. Meidän ei auta käydä häneen käsiksi, ennenkuin panna-kirous on julistettu; se olisi Ruotsin la'in rikkomista. Mutta kun tämä on tapahtunut, — kun hänen nimensä on pyhitty pois elämän kirjasta, — kun soihdut maassa makaavat suitsemassa, silloin hän on rauhaton taivaissa ja maan päällä, ja jos tehtävänne oikein te'ette, hän ei kauas pääse Aurajoen vesiä edemmäksi. Sitten purjehditte yhtä suoraan Pohjanmaan rannoille. Kuinka Harald siellä toimittaa asiansa, hän itse paraiten ymmärtää. Mutta aluksi tarvitaan varovaisuutta. Jokos ymmärrätte"?

— "Jo ymmärrän"! vastasi Hintsa Suurpää lujasti ja käänsi papille selkänsä, lähtien tiehensä alas vuoren kuvetta.

Kaniiki jäi vähän aikaa tätä äkki menoa kummastelemaan. Hän ei kuitenkaan tullut käsittäneeksi, että Hintsa oli ruvennut omia teitänsä astumaan, vaan piti hänen eriskummaisena jörönä, joka ei ollut muka ihmisten tapoja oppinut. Jotenkin levollisena hän siis alkoi astua tiehensä kaupunkiin päin. Vähän matkaa tultuansa käänsi silmänsä takaisin. Siinä istui entisellä paikallaan Tuovi laulamassa, ja Ragvald selvästi eroitti sanat:

"Susi suotta kiertelevi, Missä karhu kaartelevi".

Se oli kaniikille häikistystä ja tämä kiirehti poies näkyviltä.

Mutta Hintsa oli suoraa tietä rientänyt rannalle, jossa hänen oli helppo löytää ketä haki. Kaikki tunsivat Pirkkalais-haahden, josta äskettäin niin paljon kalliita nahkoja oli myyty laiva-saksoille. Itse haaksi olikin helppo muista eroittaa punaisilla purjeillansa ja vasken-karvaisella keulallaan, joka ilta-auringon säteissä kimalteli. Asemiehen täytyi ihmetellä, ett'ei tuo jo ennen astunut hänen silmiinsä. Mutta markkina-tohinassa oli Hintsa ainoastaan omia asioitansa ajatellut. Nyt olivat markkinat melkein lopulla, kirkon ainoa kello alkoi pyhää soida ja väkijoukko vähitellen hajosi, valmistumaan huomenista juhlaa varten. Pirkkalais-haahden kannella näkyi ainoa mies, joka ajatuksiinsa vaipuneena katseli päivän laskua. Hänen uljaasta varresta ja muodostaan Hintsa kohta hänen arvasi Pohjan Pirkkalaisten päämieheksi ja kiirehti hänen puheillensa. Mitä Pohjan mies lienee mielessänsä miettinyt, mennyttäkö aikaa, jolloin ei vielä päämiehyyden mureet häntä painaneet, vaiko kultaista tulevaisuutta, milloin nykyiset myrsky-pilvet olisivat ohitse menneet ja Lyyli olisi hänellä vakaana omaisuutena rauhallisessa kodissa? — — hän ei mietteistänsä havahtanut, ennenkuin roteva ääni hänen takanansa soi;

— "Olette Pohjanpiltti"?

Pohjalainen kääntyi kummastuneena puhujan puoleen ja näki vieraan soturin lähellänsä haahden kannella.

— "Olen Vitjakka Pouttu, Pohjan Pirkkalaisten päämies. Mitä minusta"?

— "Aiotteko tänne jäädä juhlan yli"? jatkoi asemies, joka ei ollenkaan hämmästynyt Pohjalaisen tylymäistä vastausta.

— "Aion kun aionkin", vastasi Pohjanpiltti.

— "Minun neuvoni on, että vielä tänä iltana lähdette koti-matkalle".

Pohjanmies ei tuohon muuta vastanut, kuin: "Ei neuvo väärään vie, oppi ei kaada kankahalle". Se pilkallinen levollisuus, jolla nämä sanat lausuttiin, suututti Hintsa Suurpäätä, joka äkeissänsä "murti suuta, väänti päätä". Mutta mieltänsä malttaen, hän päätti puhua suunsa puhtaaksi.

— "Teidän päällenne ja koko Pohjanmaan yli lasketaan huomis-päivänä julkinen panna-kirous. Jos tahdotte tuon herkku-palan oikein kuumana suuhunne, niin jääkäätte tänne".

— "Panna-kirous"? matki Vitjakka; "se ei ole mahdollista". — "Ja mistä syystä"? hän jatkoi, ikäänkuin tutkiaksensa tämän sanoman oikeata perää.

— "Syynne itse tiedätte", vastasi Hintsa: "luulen minä, että olette jollakin naimisellanne rikkoneet kirkon sääntöjä; ja muutoin taidatte tietää, että susi kyllä syitä saa."

Pohjanpiltti seisoi äänetönnä, arvellen asiata. Viimein lausui rauhallisesti:

— "Luotan pispa Maunun vilpittömään, suopeaan mielen-laatuun, jään tänne ja menen vielä tänä iltana häntä hakemaan. Hänelle minun onkin asia. Hänen avullansa toivon kaikkien seikkain selvenevän. — — Mutta kiitos kuitenkin neuvostanne".

— "Ei kestäisi kiittää" vastasi toinen, "jos antaisin teidän pysyä noissa tuumissanne. Pispaa ette täällä tapaa tänä eikä huomis-päivänä. Hän on kunnon mies, mutta nyt hän päästi ohjakset käsistä. Jos lähdette Kuusluodolle, taidatte tosin pispan tavata. Mutta tärkeämpi teidän on päästä kotia; sillä ritari Harald haaksinensa on täällä saaristossa valmiina ja aikoo Ruotsin miesten kanssa tulla Pohjaan. Hän ainoastaan odottelee huomis-päivää saadaksensa teidät onkeensa".

Joka suoni Pohjalaisen kasvoissa oli paisunut ja silmät iskivät tulta. Hän antoi kätensä Hintsalle, lausuen:

— "Nyt tahdon seurata neuvoanne. Kuka olette".

Asemies lyhyesti mainitsi nimensä ja olonsa sekä mitä hän tiesi Haraldin hankkeista, ja ilmoitti myöskin lähtevänsä Karjalan maille hakemaan nuorta Kurkea, jos tämä enää elävissä olisi. Sitten miehet kohta ystävyydellä erisivät ja Pohjanpiltti kokoili toverinsa valmistamaan lähtöä kotiin päin. Ennen kuin ilta-rusko vielä oli kokonansa himmentynyt, nähtiin heidän punaiset purjeensa Aurajoen suussa ja auringon noustessa heidän haahtensa kynti Raumanmertä. Ritari Harald, joka ei tiennyt olla varoillansa, vaan oli levollisesti pysynyt Rymättylän selällä, sai liian myöhään tiedon Pohjanmiesten lähdöstä. Vasta joku päivä myöhemmin nähtiin koko hänen laivastonsa purjehtivan Rauman merta myöten Pohjan Kurkkua kohden. Mutta Turun kirkossa oli juhla vietetty tavallisilla menoilla ja suuren väkijoukon läsnä-ollessa. Kesken juhlaa oli ylä-alttarille astunut kaniiki Ragvald ja muut papit, palava soihtu kunkin kädessä. Kun panna-kirous oli lausuttu Pohjanmaan yli, viskattiin soihdut maahan sammumaan ja kunkin papin suusta soivat sanat: "Niin heidän sielunsa hukkukoot helvetissä".

Pohjan vesillä.

Se oli äkki-arvaamatonta Pohjan miehille tämä kahdenkertainen isku, jolla nyt hengellinen ja maallinen valta yhdistettynä heitä tavoitteli. Jos olisi ritari Harald suoraa tietä vienyt laivastonsa Pohjanmaalle, hän arvattavasti olisi tullut niinkuin äkillinen raju-ilma Pohjanmiesten päälle, joista iso joukko tätä nykyä asui kalastus-paikoillaan Merenkurkun saarilla ja luodoilla. Mutta nyt oli Pohjanpiltti tovereinensa päässyt häntä pakoon Turusta ja ryhtyi kohta suurella innolla puollustus-keinoihin. Kiireisellä sanalla käskettiin kaikki Pohjalaisten kala-veneet kokoon Mikkelin saaristoon, eikä monta päivää kulunut, ennenkuin tieto oli levinnyt mannermaalle ja isommat haahdet Kyrönsuun satamoista riensivät kokous-paikalle. Näitten joukossa oli Lyylin pursi, joka niinkuin pääskynen kiiti meren pintaa myöden. Tuuli oli kääntynyt koilliseen, josta Ruotsalaisten tulijain matka vähän vitkastui. Kun vihdoin tuuli oli siirtynyt luoteiselle ja Harald'in haahdet Valassaarten niemiltä käänsivät kokkansa Mikkelin-saaristoa ja Suomen-puolista mannermaata kohden, niin Pohjalaistenkin laivasto oli valmis heitä kohtaamaan Mikkelinsaarten edustalla. Etupäässä hohti Pohjanpiltin oma haaksi, jonka vaskinen rinta uhkasi painaa allensa ja musertaa jokaisen, joka sen tielle sattuisi. Sen kokassa seisoi Lyyli, joutsi kädessä, ja perää pitämässä oli Vitjakka Pouttu itse tukevilla käsivarsilla. Kun Harald ritari näki Pohjanmiehet näin varusteilla, hän epäili ruveta heidän kanssansa kähäkkään ja lähetti ainoastaan kaksi haahta lähemmäksi tiedustelemaan. Niinkuin haukka syöksyy saaliinsa päälle, lasketteli Pohjanpiltti haahtensa näitä tulijoita vastaan. Äkkinäisellä käännöksellä hän ryntäsi toisen vihollisensa kylkeä kohden, jotta alus väkinensä päivinensä meni upoksiin. Toinen alus, joka varosi samaa kohtaloa, kääntyi kohta pakomatkaansa Harald'in laivaston luoksi.

Tämä ensimäinen onnettomuus katsottiin Ruotsinmiehillä pahaksi aaveeksi ja hämmästys oli sitä suurempi, koska olivat toivoneet pääsevänsä ilman vaivatta voitolle. Nyt kun tämä toivo petti, luultiin Pohjalaisten olevan oikein ankarilla varusteilla, ja Harald'in laivasto, joka enemmin oli varusteltu uutis-asutusta varten kuin sotaan, ei luultu kelpaavan tätä väki voimaa vastaan rinnustelemaan. Näistäpä syistä se kumma tapahtui, että Pohjanmiehet, jotka Mikkelin-saarten edustalla yhä vartosivat vihollistensa tuloa, pian näkivät näiden katoavan täysillä purjeilla etelää kohden. Varovaisuus pidätti heidät lähtemästä niitä takaa ajamaan, ja Harald siis sai, vähäistä etelämpänä Merenkurkusta, täyttää rauhassa retkensä varsinaista aikomusta, asettaen uutis-asujaimia pitkin rannikkoa Närpiön ja Ulvilan välille. Nämä rantamaat olivat silloin enimmältään autiota erämaata; ainoastaan muutamat kalastuskodat ja kesä-pirtit seisoivat tuolla täällä lahtien perissä ja näiden omistajat ajettiin väki-voimalla pakoon ylimaahan. Se on vanha pakina nykyisten Suomalaisten seassa Pohjanmaalla, että valloittajat Ruotsalaiset hurraa-huudoilla viettivät voittoansa ja että Hurrin-nimi, jolla Suomalaiset meidänkin aikana näitä Pohjan Ruotsalaisia mainitsevat, on siitä alkunsa saanut. Kuinka lieneekään, niin ensimäiset Ruotsin-miehet nyt olivat Pohjan rannoille asettuneet Kokemäen-joen suusta pohjaseen päin Närpiön ja Maanlahden paikoille saakka. Heitä oli miehiä ja vaimoja, enimmältään nuorta urheata väkeä, eikä aikaakaan, niin olivat jo kodistuneet tässä uudessa maassa, jonka olivat väkevämmän oikeudella tehneet omaksensa.

Mutta Suomalaiset taas eivät mielineet antaa näiden käskemättömäin vierasten tässä rauhallisesti sijaantua. Tuskin oli talvi tullut, niin Suomalaisia parvikuntia tuli Teuvan takamaiden yli ranta-seudulle, missä hätyyttivät uutis-asukkaita, polttivat heiltä talot ja monesta paikasta tappoivat asujaimet suku-puuttoon. Eikä tämä kuitenkaan ollut kuin yksityisten kostoa. Itse Pirkkalais-seura oli käräjissään päättänyt rajoittaa puolustuksensa Merenkurkun saaristoon ja Kyröjoen laskupaikoille eikä olla lukevanansa noita etelämpää rannikoita Pohjan piirikuntaan.

Sitä innokkaammin Pohjan Pirkkalaiset varustelivat tulevan kesän puolustusta ja Harald ritari puolestansa ei myöskään levännyt. Uuden väkevämmän voiman kanssa hän seuraavana keväänä ilmaantui Pohjan vesille, mutta veristen taistelujen perästä hän ei muuta voittanut, kuin että eteläinen Kurkku ja lähin rannikko asutettiin Ruotsalaisilla. Missä ikinä nämä pyrkivät pohjoisemmaksi päästä, lyötiin heitä voitollisesti takaisin ja nimet: Riitakari ja Riita-luoto y.m., muistuttelevat vielä näistä taisteluista. Mutta Suomalaiset rupesivat väsymään näihin pitkällisiin sotiin ja eripuraisuus alkoi syttyä heidän keskenänsä. Kuitenkin vielä seuraavaksikin kesäksi tekivät vahvoja valmistuksia ja toiselta puolen ritari Harald oli päättänyt silloin käyttää isomman voiman kuin milloinkaan ennen. Siinä toimessa häntä vihdoinkin autteli itse marski Torkel Knuutinpoika, jonka mielestä tämä Pohjalaisten kiinteä uppiniskaisuus Ruotsin hallitusmiestä vastaan alkoi näyttää vaaralliselta. Eikä kaniiki Ragvald myöskään ollut joutilaana. Useissa Ruotsin maakunnissa hän saarnasi ristiretkeä näitä Pohjan pakanoita vastaan, luvaten maalliset ja iankaikkiset edut kaikille, jotka lähtisivät hätääntyneen kristin-uskon avuksi Pohjanmaalle.

Näin nyt molemmilla puolin oli valmistettu ratkaiseva taistelu.

Pyhän Pietarin aattona kulkea risteili Pohjalaisten laivasto aavalla merellä peninkulman päässä koillis-suuntaan Mikkelin saaristosta. Muiden aluksien seasta eroitettiin helposti Pohjanpiltin suikea haaksi, jonka vaskikiskoinen keula hohti ilta-päivän valossa. Etu-kannella seisoi täydessä sota-asussa Pohjan Pirkkalaisten nuori päämies ja hänen käsivartensa nojassa Lyyli, Pohjan neiti, sekin sotaisessa puvussa, kädessään teräksinen joutsi ja selässä viini täynnänsä nuolia. Raitis meren-tuuli oli poskille jälleen virittänyt punan ja silmissä paloi innon hohde; mutta tämä valo ei ollut enää kirkas kuin päivän paiste, vaan synkkä kuin talviset revon-tulet. Samate synkkä hänen mielensäkin oli ja synkät ne sanatkin olivat, joilla hän sulhoansa puhutteli.

— "Meitä painaa taivaan viha, Vitjakka. Perikatomme on lähellä, — sen minä tunnen enkä säikähdä. Mutta voi minuani, joka olen tuottanut perikadon tälle rakkaalle syntymä-seudulleni! — — Yksi ajatus minua lohduttelee: kun meitä ei enää ole, silloin toivon rauhan uudesta koittavan näille Pohjanmaille."

Hetken aikaa jäi Pohjan päämies näitä surun-alaisia sanoja miettimään. Haikeat ajatukset taistelivat hänen sydämmessään, mutta miehuullisesti hän hillitsi mielensä kuohuvia aaltoja.

— "Te'et vääryyttä itsellesi, Lyyli," hän hellästi lausui; "sinunko tähtesi tämä sota on syttynyt? — ei vainen, se on ainoastaan ulkonainen asian muoto. Pohjanmaan vapaus, Pirkkalaisten oikeudet, se näiden taistelujen synty ja perustus on. — Sinä ennustat perikatoamme, ja totta tuo saattaa olla. Mutta usko minua, jos hukummekin, ei ole tämä taistelemisemme turha ollut; sillä olemme Pohjanmaalle pelastaneet mitä pelastettavissa oli. — Ja miks'en sitten ilolla hukkuisi, — sinun kanssasi ikuisesti yhdistettynä."

— "Minä ennustan," vastasi Pohjan neiti juhlallisesti, — "minä tiedän, että on perikatomme lähellä. Vanhan Kurjen haahmo meitä takaa ajaa. Mutta riemulla tahdon mennä Tuonelaan sinun seurassasi, Pohjanpiltti. — Kerran meidän vielä tulee taistella ja voittaa. Katsos, Ruotsin laivasto lähenee."

Ja niinpä lähenivät Harald'in haahdet Mikkelin saariston kohdalta. Etupäässä ritari itse purjehti laskien suoraa matkaa Pohjanpiltin alusta kohden. Hänen silmänsä, missä hän seisoi haahtensa kokassa, näyttivät ampuvan vihan nuolia kypärin alta. Kesäinen päivä oli laskeumaisillansa. Se ikäänkuin peitti kasvojansa näiltä vihan nä'yiltä.

Mutta Pohjanpiltti likisti morsiamensa rintaansa ja alkoi valmistella yöllistä tappelua. Lyylin asema oli nyt niinkuin aina kokassa ja hänen ympärinsä seisoivat Pohjan etevimmät urohot. Perää taas hallitsi Vitjakka itse ja kaikki laivan-väki noudatti hänen käskyjänsä.

Kirkas kesä-yö oli levittänyt hiilakan huntunsa Pohjan vesille. Saaret nukkuivat ja Vellamon väki nosti ujostellen paitansa aalloista, jotta ruohonpäiset hapset liehuivat leudossa länsi-tuulessa. Koko luonto vietti juhlaa; — mutta ihmisten täytyi vihan töitä toimitella. Jo olivat laivastot lähellä toisiansa. Viuhuen nuolet lensivät jäntehiltä. Keulojen edessä kohisi valkea vaahto ja haahdet törmäsivät yhteen jytinällä. Mutta Lyylin silmät salamoitsivat. Hän jännitti joutsensa; ensimäinen nuoli lähti sirkuen Harald'in haahta kohden ja ritari itse putosi hermottomana partaan yli mereen.

Molempien päämiesten haahdet makasivat jo vieretysten ja ankara taistelu alkoi, jonka loppu oli Suomalaisten voitto ja Ruotsin hahden valloitus. Muiden alusten välillä kesti tappelu vaihtelevaisella onnella. Jalona ja vapaana Pohjanpiltti morsiamensa kanssa yksin laineilla kiikkui. Heidän miehensä olivat menneet valloitettuun haahteen. Ainoastaan kahden seisoivat Lyyli ja Vitjakka laivansa perässä, katsellen muiden veristä leikkiä, joka jo kaikin paikoin alkoi kallistua Suomen miesten eduksi.

Mutta mikä haahmo tuolla etelässä liikkuu veden kalvolla? — — — Se on alus, joka täysillä purjeilla kiidähtää Pohjaa kohden. Se tulee lähemmäksi, aamu alkaa koillisessa ruskottaa ja tulevan haahden kokassa eroitetaan rautapukuinen mies. Pohjanpiltti ja Pohjan neiti häntä kammolla tarkastavat; nousevan auringon valossa tuntevat — Kurjen ukon muotoa.

Ei ole raskaampaa maailmassa mitään kuin oman vanhemman kirous. Se saattaa aiaksi haihtua ja raukeavanansa olla, mutta vihdoinkin se kokoilee musertavia ukon-pilviä syyllisen ja syyttömän pään yli.

Ikäänkuin suuri kallion kappale olisi laskeunut Pohjanpiltin laivanperään, niin tämä perä painui veteen, ja keula nousi pystyyn, välkkyen auringon säteissä. Vielä hetki, niin aallot löivät yhteen vajonneen haahden yli ja Pohjanpiltti morsiameneen oli kadonnut.

Mutta Ruotsin haahdet, jotka nyt yli-ympäri olivat pakosalla, riensivät vasta-tulleen aluksen luo, jonka johdolla toivoivat voivansa uudistaa taistelua, Suomalaiset taas, kun havaitsivat päämiehensä hukkumista, tulivat alamielisiksi, eivätkä tienneet, mitenkä asiansa asetella. Tappelu oli hetkeksi seisahtunut.

Silloin kuului äsken tulleesta aluksesta rauhan sanoma. Se oli marskin, Torkel Knuutinpoian käsky, että sota lakkaisi ja kukin eläisi sovinnossa, pitäen mitä hänellä oli, unohtaen vihansa ja kärsimänsä vääryydet. Ruotsalaisten niinkuin Suomalaistenkin piti muka yhdistämän voimansa Venäjätä vastaan; sillä marski oli päättänyt ensi tilassa tehdä suuren risti-retken Inkeriin.

Tämän rauha-sanoman tuoja oli — nuori Kurki Laukon herra, joka päästyänsä Venäjän vankeudesta oli rientänyt Ruotsiin hakemaan oikeutta Harald ritaria vastaan sekä marskin armoa sisarellensa. Hänen muassaan seurasi ystävänsä Hintsa Suurpää, joka monien vaivojen ja vastusten perästä oli löytänyt haettavansa vihollisten maasta ja Hansalaisten kauppiasten avulla saanut hänen lunastetuksi. Molemmat olivat Ruotsista rientäneet Pohjaan, missä Kurki toivoi tapaavansa sekä ritari Harald'in että Lyylin, Pohjan neiden, — toisen mieli-haikeaksi, toisen sydämmen suosioksi. Mutta edellinen oli kaatunut ja jälkimäinen sulhonensa oli Ahtolaan vajonnut meren syvyyteen paeten isän haahmoa, joka tulijassa veljessä häntä kauhistutti.

Siis ei muuta jälillä ollut kuin sovittaa rauha eläväisten välillä. Tästä sovinnosta päätettiin lähteä Mikkelin-saarille keskustelemaan ja paikalle tultua valittiin kahden puolen uskotuita miehiä, jotka ehdoista sopisivat. Ruotsalaiset vaativat itsellensä asunto-paikkoja pitkin rannikkoa Merenkurkusta pohjaseen, mutta Suomalaiset eivät tahtoneet luopua meren-partaasta ja saaristosta. Vihdoin taipuivat Suurpään ja Kurjen kehoituksiin ja varoituksiin, antaen siirtolaisille muutamia määrätyitä rantaseutuja, joista Vöyrin ja Pietarsaaren pitäjät syntyivät. Myöskin niille Ruotsalaisille, jotka etelämpänä olivat edellisinä vuosina asettuneet, vakuutettiin rauha. Sitä vastoin Suomalaiset pysyttivät itsellensä Kyröjoen lasku-paikat sekä kalastus-oikeuden muutamissa Merenkurkun saarissa. Mitä olivat kadottaneet toivoivat runsaassa mitassa takaisinsaavansa Perä-pohjassa, johon nyt iso joukko päätti siirtyä ja jossa Pirkkalais-seura sittemmin virkeni uuteen eloon. Tälle seuralle nuori Kurki vakuutti marskin nimessä vanhat oikeudet, joihin lisäksi nyt tuli selvä oikeus asettaa seuran sisällinen hallitus oman edun ja mielen mukaan.

Tämä oli Pietarin päivän sovinnot. Muutamat Pohjan Pirkkalaisista lähtivät Kurjen kanssa Ruotsiin, saamaan täyttä vahvistusta näihin ehtoihin. Muut hajosivat omille toimilleen, ja rauha oli taas Pohjan vesillä ja Pohjan mailla. Mutta koston-halu vielä salaisesti paloi monen sydämmessä. Sovinnon ehdot usein rikottiin kahden puolen ja monta kähäkkää syntyi, jotka ensi aikoina vetivät hallituksenkin silmät puoleensa. Vuosisatoja piti tämän rauhattomuuden jälkiä kestämän. — —

Yksi oli, joka ei alustakaan suostunut Pietarin päivän sovintoihin. Se oli Pohjanpiltti. — Kun osa Ruotsinväestä seuraavana päivänä purjehti Pietarsaarta kohden, asettaaksensa siellä asumuksiaan, niin paikalla, missä äskettäin tappelu oli seisonut, iso joukko heidän aluksiaan törmäsi veden-alaista karia vastaan ja hukkui. Se oli Pohjanpiltti, joka yksinään pitkitti sodan, ja vaskisella keulallaan halkaisi vihollistensa haaksia.

Kuudennen-toista sata-luvun alku.

Pentti Pouttu, Kyröläinen, ei ollut se mies, joka paljaaksi huviksensa olisi muinaisia tapauksia muistossaan säilyttänyt. Päin-vastoin hän ne sovitteli oman aikansa oloihin ja tapauksiin. Tiedämme kaikki mitä suuria melskeitä näinä seuraavina vuosina jälkeen Söderköping'in valtiopäiväin tapahtui, yleensä Suomessa, mutta erittäisin Pohjanmaalla. Tiedämme myöskin kuinka Pentti Poutun kävi, kuinka hän jouluna 1594 seurasi sitä nuijajoukkoa, joka ranta-tietä myöden kulki Ulvilaan päin, kuinka Aksel Kurki tämän joukon hajoitti, ja kuinka Pouttu vankeudessa kuoli. Se on tuttu asia, että nuijamiehet toivoivat saavansa Aksel Kurjesta hyvää toveria kapina-tuumiinsa, ja Pentti Pouttu oli tämän luulon levittäjä. Eiköhän tämä Aksel Kurki muka ollut sukua kaikille Pohjanmiehille ja erittäisin Pouttulaisille? Eikö hän muutoinkin ollut kunnon mies ja saattaisiko semmoisena sotia omaa sukuansa vastaan? — Aksel Kurki oli kunnon mies, mutta Pentti Pouttu oli tehnyt väärät päätökset muinaisten muistojensa johdosta. Tämä ei ollut näiden muistojen vika. — — —

Keväällä 1600 olivat asiat monien vaihetten perästä asettuneet. Linköpingin valtiopäivät olivat langettaneet verisen tuomion "herrojen" yli, joiden joukossa nyt Aksel Kurkikin oli seisonut, — ja tuomiokunnassa oli istunut kaksi miestä Pohjanmaaltakin, toinen Hannu Hannunpoika Fordeel, nuijamiesten uskollinen ystävä ja kostaja, — toinen Pekka Pietarinpoika, jalkaväen päällikkö, joka milloin oli avullinen ollut Pohjan Suomalaisia mestaamassa, milloin oli ollut vainottu, Pohjan Suomalaisten muka ystävänä ja suosittelijana. Muutamana keväisenä yönä, kohta jäiden lähdettyä, kulkivat nämä molemmat, kukin eri haahdessaan, Merenkurkun vesiä kotia päin. Hannu Hannunpoika istui äänetönnä perässä, ajatellen viime kuluneiden vuosien kummallisia tapauksia. Hänen mieleensä selvästi muistui, mitä Pentti Pouttu kerran näillä vesillä oli jutellut, ja kamoksuen hän katsoi ympärinsä pitkin veden pintaa. Äkisti välkkyi outo valo keulan edestä, ja Fordeel kohta käänsi aluksensa toiselle suunnalle. Seuraavana aamuna, kun taas uskalsi entiselle urallensa palata, hän tapasi jäännökset Pekka Pietarinpoian hajonneesta haahdesta aaltojen ajona. — Pohjanpiltti oli aloittanut kuudennen-toista sata-luvun.