KOLMAS NÄYTÖS.

Heikkilän tupa. Avara, hyvin siisti tupa. Oikealla ovi eteiseen. Taustalla ja vasemmalla ikkuna. Vasemmalla suuri pöytä ja sen edessä rahi. Oikealla nurkassa avoin liesi. Oikeita oven luona käsikivet. Lieden vieressä havutukki ja kirves.

MIKKO (istuen vasemmalla pöydän ääressä tupakoiden. Hän on lähes viidenkymmenvuotias, hiljainen mies). Kuulehan, Liisa, mikä sitä meidän Marttia tänä aamuna vaivasi?

LIISA (joka askartelee lieden luona). Kukapa niistä nuoren miehen mielialoista niin tarkalleen tietää.

MIKKO. Olikohan poika jo tullut vakavaksi, kun eilen vallesmannin kanssa puhelimme siitä, että talo hänelle tulee?

LIISA. Kun kerran on ainoa poika, niin tiesihän tuo tämän.

MIKKO. Vai arvelet sinä, ettei se häntä vakavaksi tehnyt. Hän läksi eilen täältä pois jo ennen vallesmannia. Minne lienee hänellä sellainen kiire ollut? Taisi mennä Koljon sillalle pyhäiltaa viettämään. Siellähän mekin nuorina olimme, siellä se nuoriso nytkin on ja ajastajasta ajastaikaan siellä pyhäisin ollaan.

LIISA. En tiedä, minne läksi. Tuli illallakin kotia niin hiljaa, etten tiennyt, milloin tuli. Kun kävin aitassa, kuulin kahkinaa luhdista. Siellä hän jo oli. Ei hän kauaa viipynyt, jos jossain viipyi. Jo olisi aika pojan ajatella vaimoa itselleen.

MIKKO. Sitähän minäkin olen arvellut. Ellei aikanaan mene, niin ei mene koskaan. Olisikohan tuolla jo joku katsottuna?

LIISA. Kai sellainen kuin Martti katsoo montaakin, mutta tuskin on jo päättynyt.

MIKKO. Olisikohan hän iskenyt silmänsä siihen Yrjölän Mariaan?

LIISA. Ei kai hän, mutta Maria taitaa olla niinkuin pistoksissa.

MIKKO. Sitä minäkin olen ollut huomaavinani. Onhan se nuoren tytön rakkaus kuin saunan lämpiämistä. Näkyyhän aina sauhu, kyllä se jostain ilmaan pääsee, ellei ovesta niin muualta. Marian kiuas onkin jo jokseenkin tulinen, kun hän niin punastelee Martin nähdessään ja kun hän tavantakaa tekee asiaa tänne. Ei sitä koirakaan niin usein talossa käy, jossa sitä hyvästi ruokitaan, kuin Maria meillä.

LIISA (hymyillen). Näkyikö se saunan lämpiäminen minustakin aikanaan?

MIKKO. No, totta kai minä sen näin, että siellä oikein joululöyly oli.

LIISA. Nyt sinä narraat.

MIKKO. En minä narraa, en ollenkaan. Silmäsi loistivat kuin kaksi tähteä taivaalla, kun minä tulin lähelle. Minä aloin sitä epäillä ja eräänä pyhäiltana, kun nuoret taas olivat tuolla Koljon sillalla, pysyin rannalla pensaitten suojassa ja odotin, milloin sinä tulit. Katsohan, minä tahdoin päästä selville. Minä kyttäsin.

LIISA. Ja mitä näit?

MIKKO. Näinhän sen, että kun Liisa tuli sillalle ja siinä siveänä seisoi toisten tyttöjen joukossa, niin olivat kasvot vakavat eikä hän pojille vastannut mitään, jos nämä häneltä kysyivät jotain, meni vain piiloon toisten selän taakse. Mutta sen minä huomasin, että Heikkilään päin hänen silmänsä tavan takaa vilkuilivat. No, jo oli kuin jänis, joka pistää päänsä pensaasta esille ja katselee seutua. Minä tulin varovasti pensaan takaa maalle, menin tielle ja sitten kävelin sillalle. Ja tiedätkö, mitä huomasin?

LIISA. Kai huomasit, että siellä oli monta ihmistä ja Liisa niiden joukossa.

MIKKO. Kyllähän minä aina olen osannut housut ja hameet erottaa. Mutta huomasin minä muutakin. Liisan silmät alkoivat loistaa eikä hän enää toisten tyttöjen takana pysynyt vaan oli kuin langalla vedettynä minun lähelläni. Mikähän se häntä niin veti?

LIISA. Mikähän tuo mahtoi olla?'

MIKKO. Ei kai Liisa sitä silloin tietänyt, mutta Mikko tiesi. Vaikka minä olenkin tällainen hiljainen mies, niin huomaan minäkin jotain.

LIISA (on tullut hänen viereensä ja seisoo käsi hänen olallaan). Ja huomasin minäkin, että Mikko, joka aina oli niin kovin vaiti, rupesi puhelemaan, kun minä tulin lähelle.

(Sivelee hiljaa hänen tukkaansa.)

Voi, voi sitä tyhmää Mikkoa! Jäi silloin tytön ansaan.

MIKKO. Ja hyvä oli jäädäkin.

MARTTI (tulee eteisen ovesta). Nyt on isoniitty jo korjattu. Me menemme nyt Kaisan kanssa pikkuniitylle.

MIKKO (nousee). Täytyy kai minun tulla joukkoon auttamaan. Jäin tänne istumaan. Tulee vanhaksi isännäksi ennen aikaansa.

MARTTI. Kyllä te, isä, saatte kotona pysyä. Kaisa ja minä ja Heikki-renki siinä samalla, kyllä me sen asian siellä hoidamme.

(Lyhyt äänettömyys.)

LIISA. Varhain sinä eilen tulitkin kotia, vaikka oli pyhäilta.

MARTTI (hiukan hämillään). Mistä te, äiti, sen tiedätte?

LIISA. Menin aittaan ja kuulin sinun liikkuvan luhdissa.

MARTTI. Ei minua huvittanut sinne sillallekaan jäädä. Minä olin vakavissa ajatuksissa, ja se nuorten kevytmielinen rehkiminen ei tuntunut miltään.

MIKKO. Sillä kertaa, niin kai. Olethan jaksanut rehkiä ennen siellä tanssimassa. Olet hyppinyt kuin hullu riihessä.

MARTTI. Johan minä kahden vuoden päästä pyhäinmiesten päivän aikaan tulen täysi-ikäiseksi. Lopetettavahan sellainen meno on aikanaan.

MIKKO. Jos jokainen täysi-ikäisenä lakkaa tanssimasta, niin sittenhän me vanhat saamme minun iälläni kainalosauvoilla kulkea. Ei, ei, poikani, pitää pysyä norjana. Ja sen minä sanon, että vasta vähää ennen hautajaisiani minä aion olla tanssimatta purppuria.

LIISA. Oliko siellä sillalla jotain erikoista eilen illalla?

MARTTI. Mitä siellä olisi ollut, aivan tavallista menoa.

LIISA. Kummallista, ettei se sinua enää miellytä.

MARTTI. Minun täytyy nyt mennä, kun ne toiset odottavat. Tulin hakemaan kotoa heinäseipäitä.

(Menee.)

MIKKO. Poika on nolo kuin uitettu kissa. Jotain hänelle on tapahtunut

LIISA. Eipä hän vähällä miesmäisyyttään menetä.

MIKKO. Rakkautta se ei ole, sillä huulet olivat kovin yhdessä. Jos rakastuu, niin hymyilee kuin järkipuoli.

SUSANNA (tulee kovalla touhulla eteisen ovesta). Päivää, päivää! (Kättelee.) Tietysti jo olette kaiken kuulleet? Minä olin ihan säikähtynyt, kun se minulle kerrottiin.

LIISA. Päivää, mitä nyt on tapahtunut, kun sinä sellaisella kiireellä tulet meille?

SUSANNA. Ettekö te ole kuullut? Semmoinen tappelu!

LIISA. Ketkä ovat tapelleet?

SUSANNA. Siltavoudin Kalle ja teidän Martti.

LIISA. Meidän Marttiko?

SUSANNA. Minun täytyy istua, juoksin niin, että olen ihan hengästynyt.

(Istuu penkille pöydän ääreen.)

Kyllä te elätte kuin kuurot, vaikka silta on ihan talonne alapuolella, ettekä kuule.

MIKKO. Kuuluihan sieltä illalla vallesmannin mentyä jotain melua. Kuulithan sinäkin sen, Liisa, kun sanoit, että kai pojat tappelevat, kun tytöt noin kirkuvat, mutta minä sanoin, että kirkuvat ne tytöt muutenkin, kun poikia on lähellä.

SUSANNA. Mitä se isäntä nyt puhuu. Hiljaa silloin ollaan ja supatellaan.

MIKKO. Niinhän tehdään, mutta se tulee vasta sitten myöhemmin ajan mukana, ensin virskutaan, sitten kiljutaan, sitten ollaan tuppisuuna ja huokaillaan ja sitten supatellaan ja sitten mennään pappilaan.

SUSANNA (huokaa). Niin, niin, sellainen aika on nyt minun edestäni mennyt. Leskenä saan istua, vaikka kaikki hampaat vielä on suussani. Kuka sitä minusta huolii, kun minulla oli ne kaksi kakaraa?

LIISA. Mutta kerrohan nyt siitä tappelusta. Olitko itse siellä?

SUSANNA. En ollut. Eihän minun sopinut mennä eilen; kun juuri olin istunut jalkapuussa samana päivänä. Pitää säilyttää säädyllisyys kaikessa. Mutta meidän Regina tuli ihan kauhuissaan Juhan kanssa kotia ja itki. Minä jo luulin, että heidän asiansa on mennyt sekaisin ja meinasin ruveta sitä selvittämään, kun Juha alkoi kertoa. Pojat olivat jo silloin yhteen menossa, kun Regina ja Juha tulivat. Pojat lukivat juuri synnintunnustusta.

MIKKO. Silläkö he alkoivat tappelun ja käsirysyn?

SUSANNA. Minä en tiedä, mitä se siihen kuului, mutta sitä he olivat lukeneet ja kovalla kiireellä olivatkin sen tehneet. Oli luistanut kuin lukusijoilla. Ja sitten he ryntäsivät yhteen. Toiset koettivat estää, mutta tytöt saivat siinä pienet kolaukset.

LIISA. Ketkä tytöt?

SUSANNA. Siellä oli se Mariakin ollut ja olikin rehkinyt kuin riivattu Martin puolesta. Niitä sai pitää kiinni, kun muuten olisivat olleet toistensa tukassa hekin. Niin Juha sanoi ja hän on aina pysynyt totuudessa. Ja että hän puhui totta, sen huomasin siitä, että kun tultiin tähän kohtaan kertomuksessa, niin vinkaisi Regina. Taisi surra, ettei saanut hänkin tapella.

LIISA. No kyllä on, kun tytötkin tappelevat. Eiväthän ne sitä koskaan ole tehneet muuta kuin joskus poikien tähden.

SUSANNA. Mutta sehän juuri tässä olikin kysymyksessä, juuri pojat

MIKKO. Minkä poikien tähden?

SUSANNA. Sen teidän Martin tähden? Katsokaahan, kun minä ongin kaikki selväksi, niin pääsin tietoon, että Kalle oli katsellut Reginaa ja että Martti sen on tehnyt se on päivän selvää, kun mies ihan uskoa roikkuu meidän nurkissa.

LIISA. Mutta Reginahan on aiottu Juhalle.

SUSANNA. Niin on aijottu, mutta enhän minä sille mitään mahda, että hänellä oli sellainen luonto, joka vetää poikia tykönsä. Kyllä minä sen ymmärrän; Niin minäkin olin ennen. Aijai, sitä menoa kuin oli minunkin kotini nurkissa silloin, kun minä olin nuori. Nuorihan minä nytkin olen vielä, mutta silloin kun olin naimaton. Vielä enemmän minulla oli. Ja kun Tuomas vainaja minut sai omakseen, niin aidalla minä istuin ja katselin, kun pojat rehkivät painissa. Ja herra jestas sentään, minkä näköinen se minunkin Tuomaani oli, kun hän siitä pääsi. Oli se ihana aika! Koko naama veressä ja minä itkin ja kuivasin, kuivasin ja itkin. Totta kai minun itkeä täytyi. Ja siitä se sitten tuli. Ja hyvä mies se Tuomas olikin, kun miehekseni pääsi. Kuoli vaan liian varhain.

MIKKO. Millä tavalla se meidän Martti tappelusta selvisi? Ei hän tällä kulmalla vielä ole kertaakaan alakynteen jäänyt.

SUSANNA. Ei täällä, mutta toista on, kun Brockmanin Kallen kanssa menee yhteen. En minä tiedä, kuka siinä voitolle olisi jäänyt, sillä molemmat mennä ploiskahtivat Koljon virtaan. Meillehän se Kalle tuli. Ja märkä se oli, herranen aika, miten märäksi ihminen tuleekaan, kun vaatteet päällä veteen joutuu! Minä niitä sitten kuivasin, niitä vaatteita nimittäin, uunin päällä. Äsken Kalle sitten läksi kotiaan kohdin, mutta kovin krympättynä. Reginan suhteen oli kaikki loppunut, sen minä huomasin. Kyllähän Regina häntä koetti lohdutella, mutta mies oli synkkä kuin murhaaja käräjillä.

LIISA. Pelkää, että tämä juttu kerrotaan pitäjällä ja hänelle nauretaan. Sellainen sammuttaa pahimmankin rakkauden miehessä.

SUSANNA. Se on selvää, se. Kyllähän minä sen Reginan olisin sille Kallelle suonut.

MIKKO. Mutta onhan Regina Juhan morsian.

SUSANNA. Jos minä oikein totta puhun ja ajatukseni tuon julki, niin ei minulla mitään sitä vastaan olisi, että hän menisi jollekulle toiselle. Ottakaa hänet tänne Martin vaimoksi.

LIISA. En minä häntä ottaisi.

SUSANNA. Kyllä minä sen ymmärrän, voi, voi, miten hyvin minä sen ymmärrän. Onhan se Regina hyvä työihminen ja kauniskin hän on, mutta kun sillä on se hirmuinen roikka mukanaan. On isä, äiti ja kaksi sisarta ja kaikki nämä ovat ihan riivattuja komentamaan. Ei siinä auta muu kuin aina pitää halkoa lähellä, jos tahtoo emännyyden säilyttää. Kyllä minä tähän asti olen voitolla ollut heitä kaikkia vastaan, sillä eivät ne toki kehtaa vielä pahaa luontoaan täydellisesti näyttää. Mutta arvaahan sen, että kun häät ovat olleet, niin olen minä talossani kuin lude, joka saa etsiä rakoa, minne pääsisi piiloon.

MIKKO. Miksi se Juha ei aja sitä roikkaa pois?

SUSANNA. Meidän Juha! Se on niin hiljainen ihminen, etten sitä uskoisi omaksi pojakseni, ellen sitä varmasti tietäisi. Isänsä joikin toisinaan ja olikin humalassa hauska mies, lauloi ja hoilasi ja puheli mukavia. Mutta tämä ei ole maistanut viinan tippaakaan. Ja kun hänellä on joutoaikaa, niin istuu ja tutkii raamattua. Ilmankos se Regina saa toisinaan hänestä tarpeekseen. En minä usko, että hän halaakaan sitä morsiantaan muuta kuin kerran viikossa, vaikka tämä on samassa talossa. Ei sitä sentään nuori tyttö niin vähään tyydy. Sano suoraan Liisa; tyytyisitkö sinä, jos olisit nuori?

LIISA. En minä usko, että Mikko halasi minua ennen häitä ollenkaan. Enkä minä sitä kaivannutkaan. Ennättää sen sittenkin.

SUSANNA. Ihmeiden ihme! Onko niitä sellaisia ihmisiä maailmassa! Mutta kun lukee sitä korkeaa veisua, niin silloin tietää yhtä ja toista.

MIKKO. Minä luen aina profeettoja!

SUSANNA. Ne mekastavat aina niin kovasti. Kyllähän sitä sellaista on terveellistä lukea, mutta sittenkin… Te ette siis huoli siitä Reginasta. Mutta jos Martti haluaa hänet, niin huolitte kai sitten.

LIISA. Ei Martti ole meille siitä mitään puhunut. Ja hän on sellainen poika, ettei hän sentään mitään tee vanhempiensa tahtoa kysymättä.

(Maria ja Henna tulevat.)

MARIA. Päivää! Isäntä käski sanoa, että meillä olisi talkoo torstaina. Kai täältäkin tullaan?

LIISA. Meillä on heinänkorjuu jo siksi loppunutkin, kyllä me tulemme kaikin. Kuinka siellä teillä näin kauan on kestänyt?

MARIA. Meillä ei ole ollut väkeä kylliksi, ja ne niityt, jotka ovat siellä virran varrella, eivät ole vielä olleet niitettävissä.

MIKKO. Kiire siinä jo onkin, jos tahtoo ennättää kaikki heinät korjuun, ennenkuin ruis pakkaa päälle.

SUSANNA. No, Maria, sehän oli tavaton tappelu, joka siellä eilisiltana oli Koljon sillalla.

MARIA (hätkähtää). Minä olen ihan onneton siitä! Että ne viitsiikin sillä tavalla!

SUSANNA. Voi, voi, et sinä tunne vielä nuoria miehiä; Kyllä he tapella jaksavat. Ei siinä auta sakot ja pappien saarnat. Veri se on, joka sellaista tekee.

HENNA (joka on istunut uunin luo sisään tultuaan). Tiesi, miten siinä olisi käynyt, ellen minä olisi tullut apuun.

MARIA. Niin, tämä Hennahan sen kaiken lopetti.

SUSANNA. Mutta sehän on Henna. Minä tässä katselinkin, että tutun näköinen se on.

(Menee kättelemään.)

Kyllähän minä Läpikäytävän Hennan muistan siltä ajalta, kun isäni vielä asui Längelmäellä. Aijai, ettei se Henna vain tehnyt taikoja silloin, kun minä naimisiin menin.

HENNA. Eihän sitä tarvittu, kun vallesmannin röökynä oli niin korea ja hemaiseva.

SUSANNA. Niin, niin, kun muistelee niitäkin aikoja! Vai Henna se nyt tappelun lopetti?

HENNA. Niinhän minä tein. Minä olen mieheni niin usein laahannut pois tappeluista, että kyllä minä kaikki konstit tunnen. Minä ryömin kuin kissa hiirtä vahdatessaan poikien jalkoihin ja tarrasin kinttuihin kiinni. Ei se mieskään yhdellä jalalla pystyssä pysy, ei ainakaan silloin, kun toisen kanssa tappelee. Ne menivät niin että roiskahti kaidepuun yli virtaan; Siellä ne sitten mulskivat aikansa ja nousivat rannalle. Mutta sellainen sisu niillä vielä oli sielläkin, etteivät edes samalle rannalle tahtoneet nousta, vaan toinen nousi toiselle ja toinen toiselle.

LIISA (mennen ovea kohden). Minnekähän se Martti ne vaatteensa on jättänyt. Pitää mennä aittaan katsomaan, etteivät siellä sikisty aivan pahanpäiväisiksi. Ne pojat heittävät vaatteitaan sinne ja tänne yhteen kasaan.

(Menee)

MIKKO. No, onko se Henna taas taikamatkoilla?

HENNA. Ei minulla tähän pitäjään asiaa ole. Minä olin vain läpimatkalla sinne Eräjärvelle. Siellä on sellainen onneton likka, joka ei tahdo miestä saada, ei, vaikka mikä olisi. Ja ellen minä auta, niin Kyöpelin klasivuorta se kiivetä saa.

MIKKO. Henna onkin kai monen siltä matkalta pelastanut?

HENNA. Onhan tuota tullut tehdyksi. Onhan lähimmäistä autettava siinä missä kukin voimainsa mukaan voi. Ja naiminen on pyhä ja vakava asia. Ei siihen vain jokainen toisten auttamatta pääse, kun ne miesriiviöt ovat tulleet sellaisiksi junttipäiksi, että eivät menisi pappilaan vaikka mikä olisi. Houkuteltava niitä on ja konstia on käytettävä.

SUSANNA. Ei Henna nyt mene tästä pitäjästä pois, ennenkuin on meillä käynyt. Minäkin olen nyt leskenä.

HENNA. Niin, minä olen sen kuullut, että röökynä on leski. Mitenkäs se isäfaari jaksaa? On kai vielä yhtä nuori ja kekkee kuin ennenkin?

SUSANNA. Samanlainen hän on kuin ennenkin. Onko siellä Längelmäellä kuollut viime aikoina paljon ihmisiä?

HENNA. Ainahan niillä on se tapana ollut. Milloin enemmän milloin vähemmän. Lapsia tietysti kuolee parhaasta päästä, mutta menee siinä keski-ikäisiäkin. Voi, kyllä se oli vahinko, ettei röökynä ollut leski silloin, kun se Västilän Laurilan Lauri isäntä leskeksi jäätyään haki itselleen uutta vaimoa. Siinä oli sitten touhua. Koko pitäjä sitä hakemista ja valikoimista seurasi. Lesken se sitten otti, kun ei ketään nuorta tyttöä saanut. Mutta olisi röökynän kelvannut mennä siihen taloon.

SUSANNA. Onko hänellä poikia?

HENNA. Onhan se Jaakko. Komea ja roteva poika. Pitkä, tavallista pitempi. Se on nyt juuri siinä iässä, että senkin pitäisi mennä naimisiin. On ainoa poika ja saa talon. Eihän sitä juuri kannata mennä muuta kuin sellaiseen taloon, jossa on yksi poika. Kyllähän niistä tytöistä sitten pääsee perunkirjoituksissa, vaikka eivät ne langot niitä hauskimpia ole; vaativat ja vaativat. Mutta pääseehän niistä. Mutta toista on pojat. Minä tiedän talon, en nyt viitsi nimeä sanoa, mutta siellä pojat niin riitelivät perinnöstä, että piti pöytäkin sahata kahtia, kun ei kukaan tahtonut toista puolta toiselle sovinnolla antaa.

SUSANNA. Mutta se Jaakko? Vai on pitkä ja komea?

LIISA (tulee sisään). Enkö minä sitä arvannut. Sinne se Martti oli pannut vaatteet märkinä nurkkaan yhteen kääröön. Olisi luullut, että näitä ei ole mestarilla koskaan teetetty, niin ovat rypyssä.

(Oikoo vaatteita ja asettaa ne kuivumaan takan päälle.)

SUSANNA. Tekisi niin mieli jäädä tuota Hennaa puhuttamaan, sillä on aina niin mukavia juttuja, mutta ne voivat siellä kotona tehdä mitä tahansa, ellei ole aina vieressä katsomassa. Hyvästi nyt. Henna tulee sitten varmasti meille. Tässähän se on ihan vieressä.

HENNA. Kyllä minä tulen. Onhan sitä niinkuin sukua, kun on samassa pitäjässä syntynyt. Örisse aina lähempää kuin vieraasta pitäjästä olisi.

SUSANNA (kättelee kaikkia). Hyvästi nyt. Ja Henna ei sitten unohda millään tavalla tulla meille. Minä annan vaikka ryypyn.

(Menee.)

LIISA (tarkastaen riippumaan asetettuja housuja). Ja millä tavalla se poika on housujaan pidellyt! Ihan rikki!

HENNA (nauraen). Hähähähähä! Siinä rytäkässä ne repesivät. Minä näin sen!

LIISA. Kyllä näistä paikkaamalla vielä tulee työhousut, mutta ei näitä enää pyhänä pidä. Missähän, Mikko, se pitäjän räätäli tähän aikaan on työssä? Pitäisi mestarille saada sana.

MARIA. Mestari tuli juuri sinne Sikalaan tänä aamuna.

LIISA. Voi todellakin sanoa, missä housut repee, siellä räätäli on paikalla kepee. Jos sinä, Mikko, menisit heti hänelle puhumaan. Kai tuo siinä muun työn välissä ennättäisi housut tehdä Martille. Minulla on aitassa vielä tätä samaa sarkaakin.

MIKKO. Voihan tuota mennä, niin on sekin asia sitten hoidettu aikanaan.

(Ottaa lakkinsa ja menee.)

HENNA. Kyllä on tämä isäntä nöyrä ja kuuliainen. Ei niitä olekaan monessa paikassa sellaisia. Komentieraavat akkaansa ihan aamusta iltaan.

LIISA. Miehissä ja miehissä on kovin suuri ero.

HENNA. Siinä emäntä sanoi ihan toden sanan. Kyllä se ero on niin suuri, ettei sitä uskoisikaan.

LIISA. Ei kai sinulla, Maria, ole kovin kiirettä pois.

MARIA. Ei ole. Tarvitaanko minua täällä?

LIISA. Minun pitäisi käydä vähän niityllä juuri nyt. Pitää viedä sinne niille juotavaa. Minun pitäisi vähän puhua sinulle asioista.

MARIA. Kyllä minä sen ajan tässä odotankin.

LIISA. Pitää samalla vähän toruakin sitä Marttia, kun ei ole äidilleen mitään puhunut tuosta tappelusta.

(Menee.)

HENNA. Voi sinua, kultainen nypykkä, kyllä saat hyvän anopin ja apen, jos tähän taloon pääset. Minä olen jo nähnyt niin monta taloa ja niin monta perhettä, että ihan haistan heti tupaan tullessani, missä ollaan onnellisia. Minä myisin vaikka autuuteni, jotta hankkisin sinulle miniän paikan tällaisessa talossa.

MARIA (alakuloisena). Auttaako siinä enää mitään, kun se tappelukin oli eilen.

HENNA. Auttaa ja auttaa varmasti, kun minä hommaan. Katsohan, kohtalon sormi pisti ihan siihen paikkaan, missä apu on.

MARIA. Ja missä se on?

HENNA. Tuolla uunin päällä.

MARIA. Mikä siellä sitten on?

HENNA. Ne housut. Jos saa nuori tyttö käsiinsä rakastamansa miehen housut, niin on taika, joka varmasti auttaa. Se tepsii mieheen ihan tiukasti.

MARIA (innostuen). Ja mikä se taika on?

HENNA. Sinun pitää ottaa nuo Martin housut ja sitten jauhaa niitä käsikivillä.

MARIA. Herranen aika, pitääkö minun he sitten jauhettuina syödä?

HENNA. Ei, ei niitä syödä sentään tarvitse, mutta jauhaa ne pitää oikein pieniksi. Ja että kohtalon sormi on tismalleen tämän asian päällä, se nähdään kaikesta. Ensin tuo pojan oma äiti housut ihan meidän nenämme eteen. Ja sitten on tuossa ihan lähellä käsikivet.

(Osoittaa oven pielessä olevia käsikiviä.)

Ja sitten käy kaikki kuin nakutettu. Isä menee pois, äiti menee pois, me jäämme kahden, eikä talossa ole ketään muita kuin me kaksi. Ota pian housut sieltä alas!

MARIA (ottaa housut uunin päältä). Voi, voi, kuinka minä pelkään!

HENNA. Ei tarvitse pelätä ollenkaan.

MARIA. Mutta mitähän Martti sanoo, jos saa tietää, että minä olen hänen housunsa jauhanut?

HENNA. Mitä se sanoo, on mielissään sellaisesta. Kyllä se selviää siinä ilossa ihan itsestään. Pian housut myllyyn!

MARIA (menee housut kädessään myllyn luo). Pitääkö minun panna nämä myllyyn niin, että ensin on puntit, vai että ensin on vyötärö!

HENNA. Hullu likka, tietysti ensin puntit. Pystyssähän miehen täytyy olla, eikä päällään seisomassa.

MARIA (koettaa saada housut käsikivien silmästä sisään). Eivät nämä mene millään ihmeellä sisään. Tämä reikä on pieni ja housut ovat sarkaa.

HENNA. Ota halko ja paina sillä!

(Tuo hänelle uunin luota halon.)

Paina tällä!

MARIA (painaa). Eivät ne mene sittenkään!

HENNA. No, se on nyt ihme ja kumuna!

(Ilahtuen.)

Mutta, katsohan, taas se kohtalon sormi näyttää mitä meidän tulee tehdä. Tuolla uunin kupeella on tukki ja sen päässä kirves, ihan kuin meitä ja tätä asiaa varten siihen pantuna. En ole vielä koskaan taikaa tehnyt, jossa kaikki olisi ihan tarjolla edessä, on saanut etsiä ja hakea. Tuo housut tänne, niin minä autan!

(Menevät yhdessä tukin luo, joka on uunin pielessä tuvan puolella.)

MARIA. Ihan minua peloittaa!

HENNA. Älä löpise. Pian housut tänne!

MARIA. Tässä ne ovat!

(Antaa Hennalle housut, joka panee ne tukille, tarttuu kirveeseen ja alkaa lukea hakaten samalla housuja.)

HENNA.

Iske kirves miehen mieltä, Pirstoa pahan sisua, Nöyräksi nujertamahan, Lempeänä leimumahan. Nosta haluja hänessä, Tämän meidän piian päälle, Ettei muita muistakahan Eikä toisia tavota.

(Puhuu.) Tässä on nyt silppua. Ota se ja ala jauhaa! (Antaa Marialle hakkaamaansa kangasta. Maria ottaa ja menee myllyn luo ja alkaa jauhaa.)

Niinkuin pöksyjä pitelen, Niin mä sisuas sitelen, Yhtehen yhistyköhön, Kiinni kinnaroitukohon, Ettei pääse päivinänsä, Selviä sinä ikänä!

(Puhuen.) Tässä on lisää vaikka kuinka paljon. Jauha, jauha!

MARIA. Tämä on niin nihkeää, ettei se kulje kivien välissä. Se vain vinkuu ja vitisee!

HENNA. Anna vinkua, ei se mitään tee. Kyllä se suppu siellä pienenee!

(Maria ryhtyy taas jauhamaan. Henna jatkaa lukuaan.)

Nouse lempi hettehistä, Nouse minun nostaessa, Pyörryttäös miehen päätä, Souda suonissa suvena, Että aivot on sekaisin, Halut hulluina hänessä.

(Puhuen.) Tuleeko siitä mitään?

MARIA. Kyllä se jo alkaa luistaa.

HENNA. Tule ottamaan lisää. Täällä on sinulle! (Maria käy ottamassa lisää riepuja. Henna jatkaa kirveellä hakkaamista ja lukee.)

Ei sitten sinä ikänä, Ellei tänän kesänä, Lempi leiki lehtoloissa, Kukertele kuusen alla. Jos et nouse, minä nostan, Jos et kiihdy, minä kiroan!

(Puhuen.) No, nyt se on sitä myöten valmis. Puntit on mäsänä. Istuinpaikka on välttämättömästi pantava kokonaisena myllyyn. (Menee myllyn luo ja tuppoa housuja kiven silmään.)

Luistaako se!

MARIA. Ei se luista. Se juuttuu ihan kiinni!

HENNA. Väännetään yhdessä! Kas, tuolla tavalla, tuolla tavalla! Kyllä tästä nyt hyvä tulee!

MARTTI (on tullut hiljaa ovesta ja seisoo aivan naisten takana; katselee vähän aikaa ihmeissään heidän hommaansa). Mitä te täällä jauhatte?

(Molemmat naiset kirkaisevat. Maria pakenee tuvan toiselle puolelle pöydän luo, Henna uunin lähelle.)

HENNA. No, nyt meni kaikki sekaisin!

MARTTI Mitä te noin säikähdätte?

(Astuu muutaman askeleen eteenpäin, Henna livistää samassa hänen taitseen ovesta ulos.)

No, no, minne sellainen kiire?

(Menee jälleen myllyn luo ja vetää housun kappaleen myllystä.)

Voi paratiisin omenat! Minun housuni! Mitä ihmettä te minun housujani myllyssä jauhatte? Eihän näistä ole muuta kuin istuin enää jälellä ja sekin jo koko lailla kelvottomassa kunnossa.

(Menee housut kädessään Marian luo, joka on istunut penkille ja peittää kasvonsa esiliinallaan.)

Tiedätkö sinä, mitä nämä ovat?

MARIA (heikolla äänellä). Sinun pöksysihän ne ovat.

MARTTI. Ovat olleet, eivät kai enää ole.

(Ystävällisellä äänellä).

Mitä varten sinä näitä tällä tavalla olet pidellyt?

MARIA (nyyhkyttäen). Kun se Henna neuvoi.

MARTTI. (viheltäen). Vai niin, vai neuvoi Henna? Ja mitä varten näitä sitten näin pidettiin?

MARIA. Kun se Henna sanoi, että se auttaa varmasti.

MARTTI. Mihin se auttaa?

MARIA. Siihen rakkauteen. Voi, voi. Martti hyvä, anna anteeksi, en minä enää toista kertaa sillä tavalla tee.

MARTTI. Tahtoiko se Henna, että minä rakastuisin häneen?

MARIA. Eihän hän tahtonut, mutta hän neuvoi minua.

MARTTI. Ettäkö minä rakastuisin sinuun?

MARIA. Minä niin häpeän. Ei minun olisi pitänyt mennä ollenkaan tähän loukkuun. Mutta kun sinä niin kovasti olit sen Reginan puolella ja kun minulla ei ollut enää mitään muuta keinoa ja kun sinä tappelitkin hänen tähtensä.

MARTTI (koettaa salata nauruaan). Vai sen vuoksi?

MARIA (ojentaa kätensä ja tarttuu housuihin). Anna ne minulle, kyllä minä hommaan uudet sinulle näiden sijaan.

MARTTI (vetäen vastaan). Ja ellen minä anna.

MARIA. Sinun täytyy antaa, muuten minä tulen ihan onnettomaksi.

MARTTI. Minä tässä olen tuumaillut, että jokainen asia maailmassa pitää toimittaa päätökseen.

MARIA. Mitä sinä tarkoitat?

MARTTI. Että sinun täytyy jauhaa nämä housut ihan valmiiksi. Sitten voi äiti niistä vaikka leipoa kakun ja syöttää minulle.

MARIA. Älä nyt tee pilkkaa minusta, minä olen niin onneton.

MARTTI. Ellet jauha näitä housuja loppuun asti, niin minä kerron asian koko maailmalle.

MARIA. Mieluummin sitten se kuin että koko pitäjä minua pitää pilkkanaan.

(Nousee.)

MARTTI. Mutta jauhakin ne pieniksi.

MARIA (menee alakuloisena myllyn luo). Kyllähän minä jauhan, kun siinä sitä niin vaadit!

(Pistää housut myllyyn ja alkaa jauhaa.)

MARTTI. Se on sinulle raskasta työtä!

MARIA. Eihän tämä työ raskasta olisi, elleivät ne housut olisi nihkeitä.

MARTTI. Kangas tulee sellaiseksi vedessä.

MARIA. Että minun pitikin vielä tällaiseen joutua! Minä en koskaan tätä unohda.

MARTTI. No, se on vissi sana se, ettei sitä unohtaa saakaan.

MARIA. Ettei vaan kukaan tulisi.

MARTTI. Henna karkasi tiehensä. Äiti jäi niitylle; ja isä on jossain asioillaan.

MARIA. Mutta ellen minä saakaan näitä pieniksi?

MARTTI. Jauhat siihen asti, kunnes saat. Ehkä minä tulen auttamaan.

MARIA. Et saa, kyllä minä yksinkin jauhan.

MARTTI. Pelkäätkö sinä, että taika ei sitten auta?

MARIA. En minä enää ajattele mitään taikoja, kun vain pääsisi pois.

MARTTI (tarttuu käsikiveen yhdessä Marian kanssa). Mutta miehen pitää aina naista auttaa. Jauhetaanhan yhdessä.

MARIA (vilkaisee häneen). Sinä naurat.

MARTTI. En kai minä tässä itkeä kollota.

MARIA. Sinä et siis ole enää minulle vihoissasi?

MARTTI. En, jos saamme housut pieniksi.

MARIA (alkaa jauhaa täyttä voimaa). Kyllä minä sitten jauhan vaikka viikon tässä. Enkä minä sitten enää välitä, vaikka koko kylä tulisi minulle nauramaan.

MARTTI. Sekö sinulle onkin pääasia?

MARIA. Mikä?

MARTTI. Se, että minä en ole vihainen sinulle?

MARIA. Enhän minä mistään muusta välittäisi koko maailmassa.

MARTTI. Miksi et ole koskaan ennen siitä puhunut?

MARIA. Enhän minä ole sinua vastaan rikkonutkaan.

MARTTI. En minä sitä juuri tarkoittanut.

MARIA. Mitä sitten?

MARTTI. Sitä, että sinä pidät minusta.

MARIA. Mitä minä sitä olisin tullut sanomaan, kun sinä et ole pitänyt minusta.

MARTTI. Mistä sinä sen tiesit?

MARIA. Tietäähän sen sellaisen.

MARTTI. Älä nyt ole olevinasi miestä viisaampi. Ja mistä sinä minun asiani olisit tietänyt?

MARIA. Kun se Regina…

MARTTI. Minä hämäsin sitä Reginaa ihan huvikseni, kun se on niin halukas kokoamaan miehiä ympärilleen ja kun sen Juhan asioista ei tahtonut tulla mitään selvää.

MARIA. Onko se ihan totta?

MARTTI. Ei ihan, mutta on sinnepäin ainakin.

MARIA. Anna nyt minun jauhaa tämä yksinään loppuun asti.

MARTTI. Parempi on, kun saadaan pikemmin tämä suttu valmiiksi.

MARIA. Mitä varten?

MARTTI. Jotta sitten puhutaan muusta.

MARIA. Mistä muusta?

MARTTI. Vaikka meidän häistämme.

MARIA (huudahtaa). Martti!

(Horjahtaa ja kätensä menevät kiven laitaan.)

MARTTI. Älä siinä jauha hyppysiäsi yhteen sotkuun.

MARIA. Älä tee minusta pilkkaa, Martti!

MARTTI. En minä pilkkaa tee. Mutta katsotaanhan nyt, mitä niistä housuista on tullut.

(Tarkastaa myllyyn.)

Eiköhän tämä jo riitä. Tule nyt tänne ja istu viereeni, niin puhumme.

(Vie hänet istumaan rahille pöydän ääreen.)

MARIA. Minä tahtoisin jo mennä pois täältä, ennenkuin äitisi tulee kotia.

MARTTI. Minä luulen, että äiti ei tule kovinkaan pian. Hän tuli niitylle ja lähetti minut tänne hakemaan sukkavarrasta itselleen. Kyllähän minä ihmettelin, mitä hän sillä tekee, kun ei kudintakaan ollut hänellä kädessään, mutta en minä häneltä mitään kysellyt, vaan lähdin niityltä. Katsohan, kun äiti käskee, niin pitää totella. Nyt minä huomaan, että sinä olitkin se sukkavarras, jota minun piti täältä etsiä.

MARIA. Olisikohan hän toden totta tarkoittanut sitä, että sinä puhuisit minun kanssani?

MARTTI. Äiti on niin viisas, etteivät tuomarit ja laamannit hänelle riitä. Ja kun hän lähettää minut tänne ja tietää sinun olevan täällä, tarkoitti hän sillä jotain. Ja hän huusi vielä perästäni, ettei sillä ollut mitään kiirettä.

MARIA. Mutta viehän hänelle nyt se sukkavarras, kun hän kerran lähetti sitä hakemaan.

MARTTI. Minä tahdon kerran olla tottelematonkin, ennenkuin tulen täysi-ikäiseksi. Tämä kilttinä poikana oleminen on ajanmittaan niin kovin ikävää. Kuulehan, Maria, tuletko sinä meille?

MARIA. En minä osaa siihen mitään sanoa.

MARTTI. Ehkä sanoisit, jos ensin söisit tuon supun tuolta myllystä.

MARIA. Älä nyt viitsi!

MARTTI. Vai tahdotko sinä, että minä otan sen Reginan sisaren Katrin tai sitten Sohvin?

MARIA. Ei, et saa ottaa kumpaakaan heistä.

MARTTI (näkee ikkunasta Liisan tulevan). Ellet pian sano; jäätkö tänne vai etkö jää, niin kerron kaiken äidille, joka jo näkyy tuolla tulevan sitä sukkavarrasta hakemaan.

MARIA. Martti, tiedäthän sinä.

MARTTI. Enköhän minä tiedä.

MARIA. Mitä sitten kysyt?

MARTTI. En minä mitään kysykään enää.

LIISA (tulee). No, kauan sinä viivyitkin, Martti.

MARTTI (on noussut ja seisoo pitäen Mariaa kädestä kiinni). Äiti, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, niin minä ottaisin tämän Marian vaimokseni.

LIISA (menee Marian luo ja syleilee häntä). Terve tuloa sitten taloon. Tätä minä olen toivonut. Tee hänet onnelliseksi ja muista karttaa aina viimeiseen asti ensimmäistä riitaa.

MARTTI. Ei sitä tarvitse enää pelätä, me olemme jo riidelleet.

LIISA (pudistaen päätään). Lapset, lapset, joko jo?

MARTTI. Meillä oli riita niistä minun housuistani.

MARIA (kauhuissaan). Mutta Martti, et saa!

MARTTI. Parasta on häpeä tuoda yhdellä kertaa esiin, niin pääsee vähemmällä.

LIISA. Mitä te housuista riitelitte?

MARTTI. Äiti, katsokaa tuonne myllyyn, niin näette, siellä ne ovat.

LIISA (katsoo myllyyn). Mitä ihmettä tämä on?

MARTTI. Se on rakkauden taikaa. Ja että se on tepsinyt, siitä olen minä selvänä todistuksena.

LIISA (purskahtaa nauruun). Hyvänen aika! En ole kuullut enkä nähnyt mokomaa!

MIKKO (tulee). Mikä ilo ja riemu täällä on?

LIISA (kääntää hänet ympäri). Tule pois, et saa jäädä tänne. Martti on mennyt kihloihin Marian kanssa. Ei heitä nyt saa häiritä.

MIKKO. No, tahdon minäkin joskus olla herra omassa talossani!

(Lykkää Liisan syrjään.)

Ole hiljaa, akka, kun minä miniääni kättelen!

(Menee tervehtimään Mariaa).

Tervetullut taloon!

MARIA. Minä niin häpeän!

(Karkaa ovesta.)

MARTTI. Pitää mennä jälestä, ettei kokonaan häviä!

(Juoksee nauraen hänen jälestään.)

MIKKO (seisoo ihmeissään paikallaan). Olen minä nähnyt kaikenlaisia morsiamia, mutta en vielä tuollaista!

LIISA. Mutta kuulehan nyt, kun kerron.

(Kertoo nauraen.)

Maria teki taikoja. Jauhoi käsikivillä noita Martin märkiä housuja. Tässä ne nyt ovat.

(Vetää housun kappaleen myllystä.)

Sitä se nyt häpeää.

MIKKO. Mitä se suotta häpeää, kuu kerran hyvästi auttoi?

LIISA (mennen miehensä luo ja laskee kätensä hänen molemmille olkapäilleen). Mikko rakas, meillä on nyt miniä ja oikein mieluinen miniä. En olisi parempaa saanut, vaikka itse olisin valinnut.

MIKKO. Kun onni asuu talossa, niin onnea on kaikkialla. Ei hyvässä talossa koskaan mitään pahoin käy.

LIISA. Meillä on nyt miniä. Uusi polvi varttuu heistä, uusi ja onnellinen polvi. Ja kun me kerran olemme menneet hautuumaalle, niin he meitä silloin vielä muistavat.

MIKKO. Muistavat sinua ainakin, sillä sinähän taloon onnen olet tuonut.

LIISA. Eihän onnen kaunis lintu pysy, ellei sitä toinen osaa pysyttää.

MIKKO. Mutta kaikkien taloon ei onnen lintu lennäkään. Sinä olet lentänyt.

LIISA. Mutta muistakaamme sitä, joka tätä asiaa meille nyt on kiirehtinyt. Hennaa nimittäin. Missähän hän lienee tällä haavaa.

MIKKO. Aitan nurkan takaa minä näin hänen kurkkivan taloon tullessani.

LIISA. Hae kukkarosi esiin, minä kutsun hänet tänne.

(Menee ikkunaan ja viittoilee.)

MIKKO (menee seinäkaapille, ottaa esiin nahkakukkaron ja sieltä hopeatalarin).

Näetkö hänen naamaansa missään?

LIISA. Tuolla Henna on, mutta ei tohdi tulla. (Viittoo uudelleen.) Jo lähti liikkeelle.

HENNA (tulee vähän ajan päästä ovelle. Kurkistaa varovaisesti sisään). Emäntä taisi viittoilla minulle.

MIKKO (pitäen rahaa hyppysissään). Tunteeko Henna, mikä tämä on?

HENNA (nielaisee ensin). Hopeatalarihan se on. Kyllähän minä sellaisen tunnen, vaikka en monasti ole sellaista pidellyt.

MIKKO. Saa nyt pidellä.

(Heittää sen hänelle.)

HENNA (koppaa sen kiireesti). Ja auttoiko se?

LIISA. Auttoi varmasti ja siksi tämä on palkka.

HENNA. Sen minä olen aina sanonut, että kyllä niistä taioista apua on, kun on oikea toimittaja.

(Lyhyen vaitiolon jälkeen.)

Kai minä saan tuon supun ottaa tuolta myllystä?

LIISA. Mihin sitä käytetään?

HENNA. Voinhan minä sen sanoa näin salassa. Elukoillehan minä tätä annan. Pannaan hiukan sonnin juomaan, niin kyllä tepsii. Se on niin varmaa kuin varma on. En minä suotta ole Läpikäytävän Henna.

Väliverho.