HENKILÖT: (continued 2)

Anjutka. Yhden kerran huudahti, vaan nyt ei kuulu enää.

Mitritsh. Oh, hyvä Isä, laupias pyhä Miikula!… Mitä ei kuulu?

Anjutka. Lasta.

Mitritsh. Mistäpä sitä kuulusi, kun ei ole.

Anjutka. Vaan minä kuulin, turkanen vie, kuulinkin. Ihan vienosti.

Mitritsh. Paljonpa sinä olet kuullutkin! Vaan oletkos kuullut, miten semmoisen tytön, kuin sinun, lapsenpieksäjä otti ja pisti säkkiin, ja vei tipposen tiehensä.

Anjutka. Minkälainen lapsenpieksäjä?

Mitritsh. No, se sellainen. (Kiipee uunille.) Onpas se nyt uuni hyvä ja lämmin, että oikein… Oh, hyvä Isä, laupias pyhä Miikula.

Anjutka. Vaari! Nukutko sinä?

Mitritsh. Ka mitäs sitte luulet, — ettäkö lauluja rupean laulamaan? (Äänettömyyttä.)

Anjutka. Vaari, vaari hoi! Kaivavat! Ihan totta kaivavatkin — kuuletkos? Turkanen vie, kaivavatkin!

Mitritsh. Kaikkia se keksii: — kaivavat?! Yöllä kaivavat! Kuka kaivaa? Lehmä siellä kupeitaan kyhnyttää. Ja se sanoo: — kaivavat! Makaa, sanon minä, muuten ihan paikalla tulen sammutan.

Anjutka. Hyvä, kulta vaari, elä sammuta! En minä enää… en, toden perään. Pelottaa niin minua.

Mitritsh. Pelottaa? Elä pelkää mitään, niin ei sitte pelotakaan. Vaan se kun itse pelkää ja sitte vielä sanoo pelottavansa. Mitenkäs sitä ei pelottaisi, kun pelkää. Semmoinen tuhma tyttö. (Äänettömyys. Sirkka laulaa.)

Anjutka. (Kuiskaten.) Vaari, vaari hoi! Joko sinä nukuit?

Mitritsh. No, mitä nyt vielä?

Anjutka. Minkälainen lapsenpieksäjä?

Mitritsh. No, sellainen, että kun sattuu semmoinen tyttö, kuin sinä, joka ei makaa, niin hän tulee säkkineen ja koppaisee tytön säkkiinsä, menee itse sinne päineen päivineen, nostaa ylös paitasi ja alkaa piiskata ropsuttaa.

Anjutka. Vaan milläs se piiskaa?

Mitritsh. Vastasta ottaa vitsoja.

Anjutka. Vaan eihän se siellä näe, säkissä.

Mitritsh. Näkee maar!

Anjutka. Mutta minä puraisen sitä.

Mitritsh. Elä luulekaan, — sitä et saa puraistuksi!

Anjutka. Vaari, joku tulee! Kuka se on? Ai, hyvät ihmiset! Kuka se on?

Mitritsh. Kun tulee, niin tulee. Mitäs sinä siitä? Äitis’ se varmaan tulee.

II KOHTAUS.

Samat ja Anisja (tulee).

Anisja. Anjutka! (Anjutka on makaavinaan.) Mitritsh!

Mitritsh. Mitä?

Anisja. Mitä te tulta poltatte? Me pannaan maata kylmään tupaan.

Mitritsh. Vast'ikään tässä pääsin makuulle. Sammutanpahan…

Anisja. (Etsii muristen jotakin kirstusta.) Kun tarvitsee, niin ei koskaan löydä.

Mitritsh. Mitä sinä etsit?

Anisja. Ristiä etsin ristitäksemme, jos sattuisi — Jumala varjelkoon! - kuolemaan. Ristimättömänä! Sehän olisi kauheata!

Mitritsh. Mitenkäs, tiettyhän se on, pitäähän sitä… Löysitkö, vai?

Anisja. Löysin. (Menee.)

III KOHTAUS.

Mitritsh ja Anjutka.

Mitritsh. No, muuten olisin omani antanut. Oh, hyvä Isä!

Anjutka. (Kiepsahtaa ylös vavisten.) Voi, voi, vaari kulta! Elä nuku, Jumalan tähden, niin pelottaa!

Mitritsh. Ka, mikä se pelottaa?

Anjutka. Ihan varmaan se lapsi kuolee. Arina-tädin luona muori myöskin risti ja lapsi kuoli.

Mitritsh. Jos kuolee, niin kylläpähän hautaavat.

Anjutka. Ehk’ei se kuolisikaan, vaan kun Matrjona muori on täällä. Minäpä kuulin, mitä se haastoi, turkanen vie, kuulinkin.

Mitritsh. Mitä sinä kuulit?! Makaa, sanon minä. Peitä pääsi ja ole vaiti!

Anjutka. Jos se eloon jäisi, niin minä sitä kyllä vaalisin.

Mitritsh. (Mörähtäen.) Oh, hyvä Isä!

Anjutka. Vaan minnekäs ne sen panevat?

Mitritsh. Panevatpahan minne panna pitää. Elä sinä siitä ole huolissasi. Ja makaa, sanon minä. Taikka äiti tulee ja antaa sinulle! (Äänettömyyttä.)

Anjutka. Vaari, hoi! Vaan sitä tyttöä, sinä sanoit, ne eivät tappaneet?

Mitritsh. Vai sitä sinä tarkoitat? No, siitä tytöstä kyllä kalu tuli!

Anjutka. Mitenkäs sinä, vaari, sanoit niiden löytäneen hänen?

Mitritsh. Niinpähän vain löysivät.

Anjutka. Mistä ne löysivät? Kerrohan.

Mitritsh. Heidän talostaan ne löysivät. Sotamiehet kun tulivat kylään ja alkoivat taloissa etsiä pengota, niin huomasivat, että siinä tyttö mahallaan maata rötkötti. Tahtoivat hänet kuoliaaksi lyödä, vaan minun tuli niin sääli, että otin hänet syliini. Ei tahtonut millään lailla antautua. Ja niin se tekeytyi raskaaksi, ikäänkuin olisi hänessä viisi puutaa ollut; ja vielä käsillään kiinni tarttui mihin sai, ett'ei tahtonut mitenkään irti lähteä. No, vaan minä hänet otin ja aloin päätä silitellä, silittelin ja silittelin. Semmoinen oli vielä pystyharjainen, kuin kiiski. Ja niin katsoa muljotti, katsoi ja katsoi, — ja sitte tyyntyi. Minä kastelin korpun ja annoin hänelle. Ja ymmärsipäs, — alkoi heti nakertaa. Mutta mitäs sille tehdä? Otettiin kun otettiin hänet ja ruvettiin ruokkimaan, ja niin hän sitte tottui, että sotaankin mukanamme vietiin. Ja kaunis se oli tyttö.

Anjutka. Eikö se ollut ristitty?

Mitritsh. Kuka hänet tietää. Niinhän nuo sanoivat, ett’ei ihan. Ne, näet, eivät ole meidänmaan ihmisiä.

Anjutka. Saksalaisiako, vai?

Mitritsh. Eikö mitä. Mitä Saksalaisia? Eihän ne Saksalaisia ole, vaan Aasialaisia. Samoja kuin Juutalaiset, vaikkei ne ihan Juutalaisiakaan ole. Aasian Puolalaisia, Kurteja… Kurpiksi niitä haukutaan. Olen jo unhottanut. — Tyttö me nimitettiin Santraksi. Santra, vaan kaunis se oli. Kaiken muun, näet, olen unhottanut, vaan se tyttö — syököön perunapiirakasta! — on silmieni edessä ilmielävänä. Hänet yksin muistankin koko sotapalveluksestani. Kuinka selkääni sain, sen muistan, ja sen tytön. Muistan, kuinka hän ennen kaulassani riippui ja minä häntä kannoin. Semmoinen oli tyttö, ett’ei paremmasta apua. Sitten hän joutui naimisiin. Komppanian päällikön rouva hänet otti tyttärekseen. Ja kalu siitä tuli. Vaan kovin oli sotamiesten häntä sääli!

Anjutka. Minäkin muistan, vaari, kun isä kuoli. Sinä et silloin vielä meillä ollut. Silloin hän kutsui Nikitan luokseen ja sanoi: anna anteeksi, Nikita… ja itse rupesi itkemään. (Huoahtaa.) Niin oli sääli myös.

Mitritsh. Sitähän se on…

Anjutka. Vaari, vaari hoi! Taas ne siellä kellarissa meluavat. Ai, kultaseni, hyvät ihmiset! Voi, hyvä vaari, jotain ne sille tekee. Tappavat sen. Semmoinen pikkuruinen… Voi, voi! (Peittää päänsä ja itkee.)

Mitritsh. (Kuuntelee.) Toden perään koiruuksiaan tekevät, senkin syötävät. Mokomia ruojia koko akat! Miehiä ei ole kehumista, saati sitte akkoja. Ne on, kuin metsän pedot. Eivät mitään pelkää.

Anjutka (Kohotaksen.) Vaari, vaari hoi!

Mitritsh. No, mitä nyt vielä?

Anjutka. Tässä äskettäin oli muuan kulkiain yötä; — se sanoi, että kun lapsi kuolee, niin sen sielu pääsee suoraan taivaaseen. Onko se totta?

Mitritsh. Kuka hänet tietää. Niin kai se on. Mitäs sitte?

Anjutka. Jospa minäkin kuolisin. (Nyyhkyttää.)

Mitritsh. Kun kuolet, niin on kaikki lopussa.

Anjutka. Kymmeneen vuoteen asti sitä vielä on lapsi ja sielu voi päästä Jumalan luo, vaan sitte sitä turmeltuu.

Mitritsh. Voi, kuinka turmeltuukin! Tekö tytöt ette turmeltuisi? Kuka teitä neuvoo? Ja mitä te saatte nähdä tahi kuulla? Paljasta ruokottomuutta vain. Vaikken minä paljoa ole oppinut, niin kuitenkin jotain tiedän, enkä ole niinkuin maalaisakka.

Mikä se maalaisakka on? Paljasta törkyä vain. Teikäläisiä Venäjällä on monta miljoonaa, ja kaikki olette kuin sokeat myyrät, — ette mitään tiedä. Kuinka kaikellaiset noita- ja taikatemput tehdään, niinkuin, miten lapset ovat kanaorren alle vietävät, ja muuta semmoista, sen he kyllä tietävät.

Anjutka. Äiti veikin minut sinne kerran.

Mitritsh. No, niinpä niin. Miljooneja teitä on akkoja ja tyttöjä, ja kaikki olette kuin metsän pedot. Niinkuin olette kasvaneet, niin kuolettekin, mitään näkemättä tahi kuulematta. Mies se kuitenkin saa joko kapakassa, tahi sotamiehenä, niinkuin minä, jotakin oppia. Vaan akkaväki? Se ei tiedä Jumalasta, ammoin sitte perjantaipäivästä tolkulleen, mikä se on. Perjantai on perjantai, vaan kysy, mikä se on, niin eipäs tiedä. Niin vain kuin koiran pennut sokeina ryömivät, pää lo’assa… Muuta eivät osaa, kuin tuhmia laulujaan: laari, laari laa… Vaan mitä se laari, laari laa on, eivät itsekään tiedä…

Anjutka. Osaan minä, vaari, puolet Isämeitää.

Mitritsh. Paljonpa tuota osaat! Eikä teiltä kysyäkään mitään voi. Kuka teitä opettaa? Juopunut mies joskus ehkä ohjaksien perillä opettaa. Siinä koko opetuksenne. Enkä edes tiedä, kuka teidän puolestanne vastaisikaan. Nahkapojan puolesta voi joko holhoojaa tahi muuta vanhempaa kysyä, vaan teidän puolestanne ei ole ketä kysyäkään. Ihan se on kaikkein kelvottomin elukkalauma ilman paimenta, koko akkaväki, mitä typerintä väkeä koko teidän säätynne. Kaikkein tyhjänpäiväisintä väkeä koko säätynne.

Anjutka. Mitenkäs sitä sitte olla pitää?

Mitritsh. No, niin juuri ollakin pitää. Vedä kauhtana korvillesi ja makaa! Oh, hyvä Isä! (Äänettömyyttä. — Sirkka laulaa).

Anjutka. (Hypähtää ylös.) Vaari hoi! Joku huutaa niin pahasti! Toden perään huutaa. Vaari kulta, tänne se tulee.

Mitritsh. Peitä pääsi, sanon minä.

IV KOHTAUS.

Samat. Nikita ja Matrjona.

Nikita. (Tullen tupaan.) Voi, mitä ovatkaan he minulle tehneet. Mitä ovatkaan he minulle tehneet!

Matrjona. Juo, juo, kultaseni, viinaa. Mitä sinä? (Ottaa viinan esille pöydälle.)

Nikita. Anna, ehkä saan sen juomalla haihtumaan.

Matrjona. Hiljaa! Eivät makaa. He, juo.

Nikita. Miksi keksittekään te tuon? Olisitte jonnekin vieneet.

Matrjona. (Kuiskaten.) Istu, istu tuossa, ja juo vielä tahi polta. Se haihduttaa ajatukset.

Nikita. Voi, rakas äiti, jo on, näen mä, aikani tullut. Kun hän vikisi ja pienet luunsa ruskahtivat kr… kr… niin en ollut ihminen enää.

Matrjona. Vielä ja mitä! Ainahan sinä joutavia haastat. Näin yön aikaan todenperään vähän niinkuin mieltä kaamaisee, vaan jahka aamu valkenee, ja sitte päivä taikka pari kuluu, niin et muista sitä enää ollenkaan. (Menee Nikitan luo ja laskee kätensä hänen olkapäälleen.)

Nikita. Mene pois! Mitä olettekaan minulle tehneet?!

Matrjona. Mitä sinä, poikaseni, toden perään. (Tarttuu häntä kädestä.)

Nikita. Pois luotani, taikka tapan! Nyt en minä mistään välitä. Tapan!

Matrjona. Voi, voi, sekös nyt on pelästynyt! Pane sitte edes maata.

Nikita. Ei mihinkään minusta ole enää. Hukassa olen.

Matrjona. (Päätään pyöritellen.) Voi, voi, pitää mennä korjaamaan pois. Ja ehkä hän tässä siitä vielä tyyntyy, vähän aikaa istuttuaan. (Menee.)

V KOHTAUS.

Nikita, Mitritsh, Anjutka.

Nikita. (Istuu kasvot käsien peitossa, Mitritsh ja Anjutka makaavat hiiskunutta, hievahtamatta.) Vikisee, toden perään vikisee, näetsen, näetsen, ihan selvään. Hän kaivaa sen maahan, toden perään, kaivaa! (juoksee ovelle.) Äiti, elä kaiva, se elää…

VI KOHTAUS.

Samat ja Matrjona.

Matrjona. (Tullen takaisin, kuiskaten.) Mitä sinä, Jumalan nimessä! Kaikkia se houriikin. Sekös nyt eläisi! Senhän ovat luutkin kaikki murskana.

Nikita. Anna vielä viinaa! (juo.)

Matrjona. Mene, poikaseni! Ehkä nyt jo nukut.

Nikita. (Seisoo ja kuuntelee.) Elävä se on yhä… näetsen… vikisee. Etkö sinä kuule? Näetsen!

Matrjona. (Kuiskaten.) Eikö mitä!

Nikita. Voi, rakas äiti! Elämäni olen päättänyt. Mitä olettekaan minulle tehneet? Minne pääsen minä pakoon? (Juoksee ulos tuvasta, Matrjona perässä.)

VII KOHTAUS.

Mitritsh ja Anjutka.

Anjutka. Rakas, kulta vaari, he murhasivat sen!

Mitritsh. (Äkäisesti.) Makaa, sanon minä! Senkin syötävä! Minä annan sinulle luudasta! Makaa!

Anjutka. Vaari kulta! Joku tarttuu olkapäihini, tarttuu, tarttuu, käpälillään tarttuu. Rakas vaari, minä tulen, turkanen vie tulenkin. Kulta vaari, laske minut uunille. Laske, Jumalan tähden… Tarttuu… tarttuu… Ai! (Juoksee uunin luo.)

Mitritsh. Nekös nyt tyttörievun säikäyttivät, senkin mokomat ruojat. No, nouse ylös sitte!

Anjutka. (Kapuaa uunille.) Vaan elä sinä mene pois.

Mitritsh. Minnekäs minä menen? Nouse, nouse! Oh, hyvä Isä, pyhä Miikulal Pyhä Neitsyt Maaria!… Nekös nyt tyttörievun säikäyttivät! (Peittelee häntä.) Sitäkös vasta hupsu, oikea hupsu, toden perään… Sillä lailla säikäyttivät, senkin ruojat.

Esirippu.

Viides näytös.

Luuva. Etumaisimpana auma, vasemmalla puimatanner, oikealla vaja, jonka ovet ovat auki, ja ovella olkia. Perällä näkyy talo, josta kuuluu laulua ja soittoa. Tietä myöten kulkee vajan ohi taloon päin kaksi tyttöä.

I KOHTAUS.

Kaksi tyttöä.

Ensimäinen tyttö. Näetsen, kuinka hyvin päästiin, ett’ei hameita liattu. Kylän kautta olisi kovin vaikea ollut, — niin on paljo rapakkoa… (Seisahtuvat ja pyyhkivät olkiin jalkojaan.)

Ensimäinen tyttö. (Katselee olkiin ja huomaa jotakin.) Mikäs se siellä on?

Toinen tyttö. (Tarkastelee.) Mitritshän se on, niiden renki. Sekös on päihinsä juonut!

Ensimäinen tyttö. Eihän se ole taitanut ryypätä?

Toinen tyttö. Tähän päivään asti, näen mä.

Ensimäinen tyttö. Katsos, se näkyy tänne tulleen olkia hakemaan. Sillä, näetsen, on nuorakin kädessä, ja niinikään sitte on siihen nukkunut.

Toinen tyttö. (Kuuntelee.) Yhä vielä juovat. Varmaan ei ole vielä siunaus tapahtunut. Akulina ei, kuulenma ole itkenytkään.

Ensimäinen tyttö. Äiti sanoi hänen vastahakoisesti miehelle menevän. Isintimä kuuluu uhanneen, muuten ei olisi ikänään mennyt. Siitähän jos mitä on juorueltu!

II KOHTAUS.

Samat ja Marina (saavuttaa tytöt).

Marina. Päivää, tytöt!

Tytöt. Päivää, päivää.

Marina. Häihinkö teitä viedään?

Ensimäinen tyttö. Taitavat jo olla lopussa. Muuten vain katsomaan.

Marina. Huutakaahan minun ukkoni tänne, se Simo Sujevasta. Tunnette kai hänet?

Ensimäinen tyttö. Eiköpä tunnettane? Sehän taitaa olla sukua sulhaselle.

Marina. Minun mieheni veljenpoikahan se on, sulhanen.

Toinen tyttö. Miks’et tule itse? Pitäähän sitä toki häihin…

Marina. Ei tee mieli, kultaseni, eikä ole aikaakaan. Lähteä pitää. Eikä me häihin aiottukaan, vaan kaupunkiin kauroja viemään. Syöttämään vain pysähdyttiin, niin pyysivät sisään ukkoni.

Ensimäinen tyttö. Kenenkäs luo te ajoitte? Feodorovitshinko, vai?

Marina. Niin. Minä odotan sitte tässä, ja huuda sinä, ole niin hyvä, ukkoni tänne. Pyydä tulemaan, kultani. Sano niin, että "vaimosi Marina käski tulemaan pois; miehet valjastavat jo hevosta".

Ensimäinen tyttö. No, hyvä on, koska et tule mukaan. (Tytöt menevät tietä myöten taloon. Kuuluu laulua ja soittoa.)

III KOHTAUS.

Marina. (Yksin, mietteissään.) Voisinhan sitä mennäkin, vaan ei tee mieli, sillä en ole tavannut häntä sen jälkeen, kuin hän hylkäsi minut. Siitä on jo toista vuotta. Jospa voisin vaikka tirkistää toisella silmällä, miten hän Anisjansa kanssa elää. Ihmiset haastavat, ett'eivät he elä sovussa. Anisjahan on raaka, tylyluontoinen nainen. Eiköpä nyt lie Nikita muistanut minua toisenkin kerran, kun kolkkoa elämää himosi ja minut vaihtoi. Vaan olkoon, minä en huoli pahaa muistaa. Silloin kyllä tuntui kipeältä, niin kipeältä! Mut’ nyt se on pois pyyhitty ja unhotuksissa. Nähdä tahtoisin kuitenkin hänet… (Katsoo taloon päin ja näkee Nikitan.) Kas! Mitäs hän tänne tulee? Vai lienevätkö tytöt hänelle sanoneet? Mitäs hän vieraiden luota pois lähti? Menen tieheni.

IV KOHTAUS.

Marina ja Nikita (astuu ensin allapäin, huitoen käsiään ja jupisten itsekseen).

Marina. Ja miten synkännäköinen hän on!

Nikita. (Huomaa ja tuntee Marinan.) Marina! Ystäväni, Marina kulta! Mitäs sinä tahdot?

Marina. Ukkoani tulin hakemaan.

Nikita. Miks’et tullut häihin? Olisit katsellut, ja nauranut minulle.

Marina. Mitäs minulla on nauramista? Miestäni vain tulin hakemaan.

Nikita. Voi, Marina kulta. (Tahtoo syleillä häntä.)

Marina. (Vihaisesti väistyen.) Anna olla, Nikita, tuo tapa! Se aika on ollut ja mennyt. Nyt tulin miestäni hakemaan. Teilläkö hän on, vai?

Nikita. Eikö siis saa entistä aikaa enää muistella? Etkö anna?

Marina. Mitäpä siitä on muistelemista. Se on ollut ja mennyt.

Nikita. Ja ei saa palautetuksi, vai?

Marina. Eikä saa. Vaan mitä varten sinä sieltä pois tulit? Isäntä olet, ja läksit häistä pois.

Nikita. (istuutuu oljille.) Mitäkö varten läksin? Voi, jospa sinä tietäisit!… Ikävä minun on, Marina, niin ikävä, ett'ei silmäni enää voi mitään nähdä. Nousin pöydästä ja läksin, pois ihmisten näkyvistä läksin, ett’en ketään näkisi.

Marina. (Menee lähemmäksi häntä.) Miksikä niin?

Nikita. Siksi, ett’en syödessä syö, en juodessa juo enkä maatessa nuku. Voi, niin inhottaa, niin inhottaa minua! Ja ennen kaikkia se, Marina kulta, että yksin olen eikä ole kenen kanssa suruani vaimentaa voisin.

Marina. Ilman surutta, Nikita, ei ole elämää. Minäkin olen suruni kyyneleisiin haihduttanut.

Nikita. Sitäkö sinä tuota entistä, mennyttä tarkoitat? Voi, ystäväni, sinä olet sen jo haihduksiin itkenyt, vaan nyt on minun aikani tulkit!

Marina. No, miten nyt niin?

Nikita. Koko elämäni on minulle vastenmieliseksi käynyt. Itsekin olen itselleni vastenmieliseksi käynyt. Voi, Marina, et osannut minua käsissäsi pitää, vaan hukutit minut ja itsesi myös! Sillä mitäs elämää tämä on?

Marina. (Seisoo vajan luona, itkee ja koettaa pidättää itkuaan.) Minä, Nikita, en voi elämääni valittaa. Suokoon Jumala semmoista jokaiselle! Minä en voi nurkua. Minä tunnustin silloin miehelleni kaikki ja hän antoi anteeksi, eikä soimaa minua nyt. Minä en voi elämääni pahaksua. Mieheni on hiljainen, jommoista itselleni toivottelin. Minä hänen lapsiansa puen ja pesen! Ja hän minua myöskin hellii. Mitäpä sitte valittaisin? Jumala näkyy niin säätäneen. Entäs sinun elämäsi? Sinähän rikkaudessa elät…

Nikita. Minun elämäni!… Häitä vain en tahdo häiritä, muuten kyllä tuosta ottaisin nuoran, tämän näin (ottaa oljista käsiinsä nuoran) ja heittäisin tuon orren yli, valmistaisin kelpo silmukan, kiipeisin orrelle ja syöksisin pääni silmukkaan. Semmoinen se minun elämäni on.

Marina. Mitä sinä! Elä Jumalan tähden!

Nikita. Luuletko minun leikkiä laskevan? Tahi päissäni olevan? En ole päissäni. Humala ei minuun enää ota. Vaan kaiho, se se minut on masentanut, niin tuiki masentanut, ett'ei enää mikään minua miellytä! Voi, Marina kulta, sinun kanssasi vain oli elämäni elämää; muistatko kuinka tehtaalla yöt hauskasti hupenivat?

Marina. Nikita elä ärrytä vanhaa haavaa! Minä olen laillisissa naimisissa ja niin olet sinäkin. Syntini on anteeksi annettu, elä sitte enää entisiä esille kaiva…

Nikita. Mitäs minä sydämmelleni voin? Minne pääsen minä pakoon?

Marina. Mitäkö voit! Vaimohan sinulla on, elä sitte muita himoitse, vaan pidä omasi. Kun kerran Anisjaan rakastuit, niin rakastakin sitte häntä.

Nikita. Se Anisja, se on minulle karvasta karvaampi; hän on jalkani kahleihin kietonut.

Marina. Vaimo kuin vaimo, olipa sitte minkälainen hyvänsä… Ja mitä se puhumisesta paranee! Mene ennemmin vieraiden luo ja lähetä mieheni tänne.

Nikita. Voi, jospa sinä tietäisit kaikki… Vaan mitä siitä haastaa!

V KOHTAUS.

Nikita, Marina, hänen miehensä ja Anjutka.

Marinan mies. (Tulee talosta punaisena, päihtyneenä.) Marina! Eukko! Ämmä, hoi! Täälläkö olet, vai?

Nikita. Tuossapa sinun miehesi on. Huutaa sinua. Mene!

Marina. Entäs sinä?

Nikita. Minä? Jään tähän makaamaan. (Heittäytyy oljille.)

Marinan mies. Missä hän on?

Anjutka. Tuossa hän on vajan luona.

Marinan mies. Mitä siinä seisot?! Tule häihin! Isäntäväki käski sinut tulemaan. Paikalla lähtee hääväki ja sitte lähdetään mekin.

Marina. (Menee miestään vastaan.) Ei minua haluta.

Marinan mies. Tule sanon minä. Juodaan lasillinen, ja saat toivottaa onnea. Muuten panevat pahakseen. Ja sitte kyllä keritään vielä jos minne. (Laskee kätensä Marinan kaulaan ja menee horjuen hänen kanssaan.)

VI KOHTAUS.

Nikita ja Anjutka.

Nikita. (Kohotakse istumaan oljille.) Kun näin hänet, niin tuli vielä ikävämpi olla. Sillä hänen kanssaan vain olen elänyt. Syyttä suotta olen näin elämäni pilannut, pääni hukannut! (Käy pitkäkseen.) Minnekä tästä pääsen! Äh! Aukia maaemo allani!

Anjutka. (Huomaa Nikitan ja juoksee hänen luoksensa.) Isä, isä, hoi! Sinua etsitään. Kaikki jo ovat siunanneet, turkanen vie, ovatkin, ja alkavat suuttua.

Nikita. (itsekseen.) Minnekä pääsen tästä?

Anjutka. Mitä sinä? Mitä sinä haastat?

Nikita. En mitään. Mitä tuossa kiusaat?

Anjutka. Isä! Mennään! (Nikita on vaiti. Anjutka vetää häntä kädestä.) Isä, tule siunaamaan! Todenperään jo tuskastuvat ja haukkuvat.

Nikita. (Tempaa kätensä.) Anna olla!

Anjutka. Ka, tule nyt!

Nikita. (Uhkaa lyödä ohjaksilla.) Mene, sanon minä, muuten minä sinua…

Anjutka. Sitte minä lähetän äidin. (Juoksee pois.)

VII KOHTAUS.

Nikita yksin.

Nikita. (Kohotakse.) Mitenkä minä tästä menen? Mitenkä voin pyhän kuvan ottaa? Mitenkä häntä silmiin katsoa? (Heittäytyy takaisin.) Voi, jospa olisi aukko maassa, niin sinne heittäytyisin. Eikä näkisi ihmiset minua enkä minä ketään. (Kohotakse taas.) En mene… Jääkööt kaikki tyynni. En mene. (Riisuu saappaansa ja ottaa nuoran, tekee silmukan ja koettaa sitä kaulaansa.) Näinikään.

VIII KOHTAUS.

Nikita ja Matrjona.

(Nikita huomaa äitinsä, ottaa nuoran kaulastaan ja käy jälleen oljille loikomaan.)

Matrjona. (Tulee kiireissään.) Nikita, Nikita hoi! Sitäkös, kun ei äännähdäkään. Nikita, mitä sinä, vai humalassako olet? Tule, Nikita kulta, tule, mansikkani, tule. Väki jo tuskastuu odottaessa.

Nikita. Voi, mitä te olettekaan minulle tehneet? En ole ihminenkään enää.

Matrjona. Mitä sinä nyt? Tule, poikaseni, ja anna juhlallinen siunaus, niin on se tehty. Näetsen, kun väki jo odottaa.

Nikita. Mitenkä minä siunaan?

Matrjona. Tiedäthän sinä sen, mitenkä.

Nikita. Tiedän, tiedän. Vaan ketä minä siunaan? Mitä olen hänen kanssaan tehnyt?

Matrjona. Mitäkö tehnyt! Sekös nyt vielä muistelee! Siitä ei tiedä kukaan mitään. Ja tyttöhän menee itse naimisiin.

Nikita. Vaan mitenkä se menee?

Matrjona. Vaikka pelosta menee, niin menee hän kuitenkin. Ja minkäs sille tekee? Olisi silloin ajatellut Nyt sen ei enää käy peräytyminen. Eivätkä puhemiehetkään voi loukkaantua. Kaksi kertaa katselivat tyttöä, ja rahaakin myötäjäisiksi annetaan. Kaikki on peitossa ja piilossa.

Nikita. Vaan mitäs kellarissa on?

Matrjona. (Naurahtaa.) Mitäs kellarissa on? Kaalia, sieniä ja potaatteja, luulen ma. Mitäs entisistä muistelee.

Nikita. Mielelläni kyllä olisin muistelematta, vaan en voi. Kun se muistuu mieleeni, niin kuulen selvään kaikki. Voi, mitä olettekaan minulle tehneet?!

Matrjona. Mitä sinä toden perään olet olevinasi?

Nikita. (Käännäkse alassuin.) Äiti! Elä kiusaa minua! Minä en jaksa enää.

Matrjona. Ja kuitenkin sinun pitää. Muutenkin ihmiset haastavat, ja nyt vielä yht'äkkiä isä katosi eikä tule takaisin. Ei ole muka rohkeutta siunata! Kohta sillään käydään Jumalan kuvaa suutelemaan. Ja jos pelkäät, niin heti voivat arvata. "Eläkä käy arkana, niin ei pidetä varkaana." Ja "jos sutta pakoon juokset, niin tulee karhu vastaasi". Ennen kaikkia elä ole milläsikään, eläkä aristele, poikaseni, muuten saavat paremmin tietää.

Nikita. Kylläpä olettekin te minut kietoneet.

Matrjona. Ole jo tuossa. Mennään. Tule siunaamaan, oikein kunnialla, niinkuin pitää, niin on asia lopussa.

Nikita. (Makaa alassuin.) Minä en voi!

Matrjona. (itsekseen.) Mikä sille nyt tuli? Kaikki oli hyvin ja nyt kävi yht'äkkiä tällä lailla. Varmaan on joku hänet noitunut. — Nikita. nouse ylös! Näetsen tuossa Anisjakin tulee ja on vieraat jättänyt.

IX KOHTAUS.

Nikita, Matrjona ja Anisja.

Anisja. (Koreana, punaisena, hieman humalassa.) Voi, kun on kaikki mainiosti, äiti! Voi, kun on mainiosti ja kunniallisesti! Ja kuinka vieraat ovat tyytyväiset!… Missäs hän on?

Matrjona. Täällä, täällä, mansikkani. Olkiin on heittäytynyt eikä tule pois.

Nikita. (Katsellen vaimoaan.) Hänkin on humalassa. Oikein sydäntä eltoo nähdä. Ja tuonko kanssa elää pitää. (Käännäkse alassuin.) Minä tapan hänet joskus, niin vielä pahemmin käy.

Anisja. Kas sitä kun oljissa loikoo! Vai humalako on masentanut? (Nauraa.) Makaisinpa minäkin tuossa sinun kanssasi, vaan ei ole aikaa. Lähdetään, minä saatan. Ja sielläkös on hauska talossa! Oikein suloista nähdä! Ja niin on sopusointuisaa kaikki! Naiset laulavat, niin kauniisti. Kaikki ovat juovuksissa, niin arvokasta, niin hyvin on kaikki!

Nikita. Mikä on hyvin?

Anisja. Häät, iloiset häät. Kaikki ihmiset sanovat, että on oikein harvinaiset häät. Niin kunniallista, niin hyvin on kaikki. Tule pois! Mennään yhdessä… Vaikka olenkin juonut, niin kyllä perille vien. (Tarttuu häntä kädestä.)

Nikita. (Tempaisee inhoten pois kätensä.) Mene yksin. Minä tulen.

Anisja. Mitä sinä rimpuilet! Nyt kun kaikki vastukset ja vaikeudet ovat poistetut, niin ei ole meillä muuta tekemistä, kuin elää ja iloita. Kaikki käy kunniallisesti ja laillisesti. Ja niin olen iloinen, etten sanoakaan saata. Ihan on kuin toisen kerran menisin kanssasi naimisiin. Ja miten häävieraat ovat tyytyväiset! Kaikki kiittävät. Ja niin arvokkaita vieraita kaikki. Ja Ivan Moiséitsh ja herra urjädnikkakin. Kaikki onnittelivat ja toivottelivat.

Nikita. Istu sitte siellä heidän kanssaan. Mitä sinä tänne tulit?

Anisja. Pitää todellakin lähteä. Miltä tämä näyttää, että talonväki on poissa ja vieraat yksin jäivät? Ja niin hyviä vieraita kaikki.

Nikita. (Nousee ja noukkii olkia vaatteistaan.) Menkää; minä tulen koht'sillään.

Matrjona. Kas sitä! Minua ei totellut, vaan kun vaimonsa pyysi, niin oli paikalla valmis lähtemään. (Matrjona ja Anisja poistuvat.) Tule jo sitte!

Nikita. Tulen paikalla. Menkää! Minä tulen heti perästä ja siunaan… (Naiset seisattuvat.) Menkää! Minä tulen perästä… Menkäähän. (Naiset menevät.)

Nikita. (Katsoo miettien heidän jälkeensä.)

X KOHTAUS.

Nikita yksin, sitte Mitritsh.

Nikita. (Istuutuu ja riisuu jalkineensa.) Johan nyt menin! E-hei! Etsikää eikö orressa riipu. Laitan silmukan, hyppään siihen ja etsikää sitte. Tuossa sattuvat ohjaksetkin hyväksi onneksi olemaan. (Miettii.) Muut surut kyllä saisi haihtumaan, vaan tämä se on täällä sydämmessä, ja sitä ei saa sieltä millään pois. (Katsahtaa taloon päin.) Taitaa taaskin tulla. (Matkii Anisjaa.) "Niin hyvin on kaikki, niin hyvin! Ja makaisinpa tuossa kanssasi!" Hyi, senkin ilettävä ryötys! No, se! Halaile minua sitte, kun hirrestä Otatte alas. Loppu kuin loppu. (Tarttuu nuoraan ja vetää sitä.)

Mitritsh. (Nousee ylös päihtyneenä eikä päästä nuoraa käsistään.) En anna. En anna kellekään. Minä tuon itse. Minä tuon itse oljet, sanoinhan minä. Nikita! Sinäkö se olet?! (Nauraa.) Kas, pirua! Olkiako sinä tulit hakemaan.

Nikita. Anna nuora tänne!

Mitritsh. Eläs, odotahan! Miehet laittoivat minun hakemaan. Ja minä tuon… (Nousee jaloilleen, alkaa kerätä olkia, horjahtaa, pääsee pystyyn, vaan kaatuu lopulta kuitenkin.) Se vei voiton. Voittipas!…

Nikita. Anna pois ohjakset.

Mitritsh. Sanoinhan, etten anna. Voi, Nikita, sinä olet tuhma kuin pässi. (Nauraa.) Minä rakastan sinua, vaan tuhma olet sittenkin. Sinä katselet, että olen päissäni. Vaan piru minä sinusta! Sinä luulet, että minä tarvitsen sinua… Katso minuun! Minä olen unter! Pöllö! Et osaa sanoa: unterupseeri Hänen Majesteettinsa Keisarinnan ihan ensimäisessä krenatierirykmentissä. Keisaria ja isänmaata olen palvellut uskossa ja totuudessa. Mutta kuka minä olen? Sinä luulet, että minä olen sotilas. Ei, minä en ole sotilas, vaan vihoviimeinen ihminen, orpo minä olen, eksynyt ihminen minä olen. Minä vannoin, etten joisi. Vaan nyt aloin ryypätä taas!… Vai luuletko sinä, että minä pelkään sinua? Johan nyt. Minä en pelkää ketään. Kun rupesin juomaan, niin rupesin! Ja nyt jauhan kaksi viikkoa yht’mittaa, niin että nyrkit on savessa. Juon niin, ett'ei jää kuin risti kaulaani, lakkini menetän viinaan, pilettini pänttään enkä pelkää ketään. Sotapalveluksessa pieksivät minua, etten joisi enää. Löivät ja löivät, ja kysyivät: "No, vieläkö juot?" Vielä, sanoin minä. Mitä minä niitä pelkäisin. Olen mikä olen. Jommoiseksi Jumala on luonut, semmoinen minä olen. Minä vannoin, ett’en joisi. Enkä juonut. Vaan nyt aloin taas, ja juon. Enkä pelkää ketään. Sillä minä en valehtele, vaan olen niinkuin olen… Mitä niistä pelkää! He, katsokaa, tämmöinen minä olen! Minulle sanoi muuan pappi, että piru on kaikkein ylpein herra. Hän sanoi, että kun ihminen alkaa ylpeillä, niin paikalla alkaa hän pelätä. Ja kun hän alkaa muita ihmisiä pelätä, niin paikalla ottaa ja sieppaa se rietas hänet ja pistää minne tahtoo. Vaan jos ei ihmisiä pelkää, niin on helpompi olla. Minä sylkäisen vain sitä pakanaa vasten pläsiä, niin se ei uskalla mitään tehdä. Ja tulepas nyt sitte ja puraise!

Nikita. (Tekee ristinmerkin.) Mitä minä tässä, todellakin? (Viskaa pois nuoran.)

Mitritsh. Mitä.

Nikita. (Nousee ylös.) Sanotko, ett'ei pidä ihmisiä pelätä?

Mitritsh. Mitä niissä pelkäämistä on? Katsohan niitä saunassa. Kaikki samasta tahtaasta tehtyjä! Toisella on paksumpi maha vain kuin toisella, siinä koko ero. Kaikkia sitä vielä pelätäkin pitäisi, — syökööt perunapiirakasta!

XI KOHTAUS.

Samat ja Matrjona.

Matrjona. (Tulee tuvasta ja huutaa.) No, etkö sinä jo tule, vai?

Nikita. No! Niin onkin paras. Tulen! (Menee taloon.)

Esirippu.

Toinen kuvaelma.

Ensimäisen näytöksen tupa, täynnä kansaa istumassa pöytien ääressä ja seisomassa. Etunurkassa Akulina sulhasineen. Pöydällä pyhäin kuvia ja leipää. Vieraiden joukossa Marina, hänen miehensä ja urjädnikka. Naiset laulavat. Anisja tarjoo viinaa. Laulu lakkaa.

I KOHTAUS.

Anisja, Marina, Marinan mies, Akulina, sulhanen, ajuri, urjädnikka, naittaja-ämmä, nuodemies, Matrjona, vieraita ja kansaa.

Ajuri. Lähdetään jos lähteäksenne, kirkkohan ei ole lähellä.

Nuodemies. Odotahan, jahka isintimä on siunannut. Vaan missäs hän on?

Anisja. Tulee, tulee siinä paikassa, kultaseni. Juokaa vielä lasillinen, tehkää niin hyvin.

Naittaja-ämmä. Mitä se näin kauan? Tässä jo kuinka kauan odotetaan.

Anisja. Siinä paikassa tulee. Yks’ silmänräpäys vain, niin on hän jo täällä. Juokaa, hyvät vieraat! (Tarjoo viiniä.) Ihan paikalla hän tulee. Soittakaa ja laulakaa vielä, kaunokaiseni, sillä välin.

Ajuri. Johan ne on tässä kaikki laulut laulettu odotellessa. (Naiset laulavat. Keskellä laulua tulevat Nikita ja Akim.)

II KOHTAUS.

Samat, Nikita ja Akim.

Nikita. (Pitää Akimia kädestä ja sysää edeltään tupaan.) Tule, isä, ilman sinutta ei voi.

Akim. Minä en rakasta, näetsen tuota…

Nikita. (Vaimoväelle.) Olkaa tuossa jo vaiti. (Katsahtaa kaikkiin tuvassa oleviin.) Marina, sinä olet täällä?

Naittaja-ämmä. Tule, ota pyhä kuva ja siunaa.

Nikita. Odotahan, annahan olla. (Katselee ympärilleen.) Akulina, sinä olet täällä?

Naittaja-ämmä. Mitä sinä kaikkia luettelet? Missäs hän olisi? Onpas se kummallinen…

Anisja. Hyvät ihmiset! Ihan on paljain jaloin.

Nikita. Isä! Sinä olet täällä? Katso minuun! Oikeauskoiset, te olette kaikki täällä ja minä olen täällä! Tässä minä olen. (Lankeaa polvilleen.)

Anisja. Nikita, mitä sinä? Voi minun päiviäni!

Naittaja-ämmä. Kas sitä nyt!

Matrjona. Sitähän minä sanon, että se on juonut liikaa paljon Franskan viiniä. Tulehan järkiisi, mitä sinä?! (Tahtovat nostaa Nikitan ylös, mutta hän ei välitä kenestäkään, vaan tuijottaa eteensä.)

Nikita. Oikeauskoiset! Minä olen syyllinen, tahdon tunnustaa syntini.

Matrjona. (Vetää häntä olkapäästä.) Mitä sinä, hulluko sinä olet? Voi, hyvät ihmiset, se on tullut hulluksi, pitää viedä pois.

Nikita. (Survaisee hänet olkapäällään pois.) Anna olla! Ja sinä, isä, kuule! Ensiksikin! Marina, katso tänne! (Kumartaa hänelle jalkoihin ja nousee ylös.) Minä olen syyllinen sinun edessäsi, lupasin naida sinut, kun viettelin sinut, vaan petin ja hylkäsin sinut; anna minulle anteeksi Kristuksen tähden. (Kumartaa taas jalkoihin.)

Anisja. Mitä se nyt hurjailee? Ei tämä sovi ollenkaan. Ihan joutavia! Nouse eläkä kujeile!

Matrjona. Voi, kyllä se on loihdittu. Ja mistä tuo lie tullutkin? Piloilla hän on. Nouse eläkä tyhjiä lavertele. (Vetää häntä.)

Nikita. (Pyörittää päätään.) Elä koske! Anna anteeksi, Marina! Olen rikkonut sinun edessäsi. Anna anteeksi Kristuksen tähden. (Marina peittää kasvonsa käsiinsä ja on vaiti.)

Anisja. Nouse, sanon minä, eläkä kujeile. Senkös nyt pälkähti päähän. Ole vehkeiiemättä! Sitä häpeätä! Voi minun päiviäni! Ihan se on hassuksi käynyt.

Nikita. (Survaisee pois vaimonsa ja kääntyy Akulinaan päin.) Akulina, nyt käännyn sinun puoleesi. Kuulkaa, oikeauskoiset! Kirottu minä olen. Akulina! Minä olen syyllinen sinun edessäsi. Isäsi ei kuollut itsestään, vaan myrkytettiin.

Anisja. (Huudahtaa.) Voi, minua poloista! Mitä hän tekee?

Matrjona. Hän ei ole järjissään. Viekää pois hänet. (Väki astuu lähemmäksi ja aikoo tarttua häneen.)

Akim. (Syrjäyttää heidät kädellään.) Odottakaa! Odottakaa, näetsen nyt, tuota!

Nikita. Akulina, minä hänet myrkytin. Anna anteeksi, Kristuksen tähden!

Akulina. (Hypähtää.) Hän hourii! Minä tiedän sen.

Naittaja-ämmä. Mitä sinä? Istu!

Akim. Oh, hyvä Isä! Sitä syntiä, sitä syntiä!

Urjädnikka. Ottakaa kiinni hänet! Käykää hakemassa kylän vanhin ja lailliset vieraat miehet. Pitää tehdä pöytä-kirja. Nouse ja tule tänne!

Akim. (Urjädnikalle.) Odotahan, tuota, sinä kiiltonappinen, odota! Annahan, kun se nyt kertoo!

Urjädnikka. (Akimille.) Elä sinä, ukko, sekaannu asiaan. Minun täytyy tehdä pöytäkirja.

Akim. Sekös, näetsen, nyt tuossa… Odotahan, sanon minä. Ja anna nyt se pöytäkirja olla! Tässä, näetsen tuota, tapahtuu Jumalan teko… mies katumusta tekee, niin se, näetsen tuota, pöytäkirjasta haastaa…

Urjädnikka. Kylän vanhin tänne!

Akim. Annahan Jumalan teon tapahtua, ja sitte, näetsen tuota, tee sinä tehtäväsi.

Nikita. Vielä olen, Akulina, sinulle toisen suuren rikoksen tehnyt, kun viettelin sinut. Anna se anteeksi Kristuksen tähden. (Kumartaa hänelle jalkoihin.)

Akulina. (Nousee pöydästä.) Päästäkää minut; minä en mene naimisiin. Silloin hän sitä vaati, vaan nyt nyt en mene.

Urjädnikka. Kerro uudestaan, mitä olet sanonut.

Nikita. Odottakaa, herra urjädnikka, ja antakaa minun puhua loppuun.

Akim. (innostuksissaan.) Puhu, lapsukaiseni, sano kaikki, niin tulee helpompi ollaksesi. Tee katumusta Jumalalle eläkä pelkää ihmisiä. Jumala, hän on nyt tässä! Tässä on nyt Jumala!

Nikita. Minä, konna, myrkytin isän ja sitte hänen tyttärensäkin turmelin. Hän oli minun vallassani ja minä saatoin perikatoon sekä hänet että hänen lapsensa.

Akulina. Se on totta, totta.

Nikita. Kellarissa surmasin laudalla hänen lapsensa. Istuin sen päälle… tukahdutin… ja sen pienet luut ruskahtelivat. (Itkee.) Ja sitten sen maahan kaivoin. Minä sen tein, minä yksin.

Akulina. Se ei ole totta! Minä käskin…

Nikita. Elä puolusta minua! Nyt en pelkää ketäkään! Antakaa anteeksi, kaikki oikeauskoiset! (Kumartaa maahan.)

(Äänettömyyttä.)

Urjädnikka. Sitokaa hänet, häistänne ei näy tulevan mitään. (Kansa lähestyy, vyöt käsissä.)

Nikita. Odottakaa, vielä kerkiätte… (Kumartaa isälleen jalkoihin.) Isäni rakas! Anna minulle kirotulle anteeksi! Sinä sanoit minulle silloin alussa, kun tähän riettaaseen ryönään ryhdyin, silloin sanoit sinä minulle: "kun kynsi on kiinni, niin on koko lintu hukassa", vaan minä, konna, en sinun sanojasi totellut; mutta nyt on käynyt niinkuin sinä sanoit. Anna minulle anteeksi, Kristuksen tähden!

Akim. (innostuksissaan.) Jumala antaa anteeksi, rakas lapsukaiseni. (Syleilee häntä.) Kun sinä et säälinyt itseäsi, niin säälii Hän sinua, Jumala! Jumala! Hän on tässä!

III KOHTAUS.

Samat ja kylän vanhin.

Kylän vanhin. (Tulee.) Vieraita miehiähän täällä on kylliksi.

Urjädnikka. Paikalla pannaan toimeen kuulustelu. (Nikita sidotaan.)

Akulina. (Tulee ja asettuu rinnan.) Minä sanon toden. Kuulustelkaa minuakin.

Nikita. (Sidottuna.) Ei mitään ole kuulusteltavaa. Minä yksin olen kaikki tehnyt. Minun se on tuumani ja tekoni myös. Viekää, minne tahdotte. Muuta en sano mitään!

Esirippu.

Loppu.