SISÄLLYS: (continued 2)

— Minuako? Jo avasi silmänsä suuriksi ikään kuin moinen ajatus ei koskaan olisi juolahtanut hänen mieleensä.

— En ole koskaan nähnyt tuollaista tyttöä! Ei käsitä kohteliaisuutta, kun kerrankin saa sellaisen, nauroi Meg.

— Minusta tuollainen on silkkaa roskaa, äläkä sinä ole typerä ja pilaa koko huviani. Laurie on kiltti poika, ja minä pidän hänestä enkä tahdo kuulla mitään järjettömiä loruja kohteliaisuuksista ja muusta hölynpölystä. Olemme kaikki hyviä hänelle, koska hänellä ei ole äitiä, ja saahan hän tulla meille, eikö saakin, äiti?

— Kyllä, Jo, ystäväsi on hyvin tervetullut, ja toivon Megin muistavan että lasten pitää olla lapsia niin kauan kuin he voivat.

— Minä en ainakaan ole mielestäni lapsi, vaikka en ole vielä kolmeatoista, huomautti Amy. — Mitä sinä sanot, Beth?

— Minä ajattelin 'Kristityn vaellusta', vastasi Beth, joka ei ollut kuullut sanaakaan koko keskustelusta. — Ajattelin kuinka olemme nousseet suosta ja päässeet ahtaan portin läpi päättäessämme tulla hyviksi ja kuinka olemme nousseet jyrkkää vuorta koettaessamme parastamme. Kenties tuo komea talo, joka on täynnä hurmaavia asioita, on oleva Ihana Linnamme.

— Ensin meidän täytyy mennä leijonien ohi, sanoi Jo, jota tuo ajatus melkein miellytti.

6.

BETH LÖYTÄÄ IHANAN LINNAN

Tuo suuri talo osoittautui oikeaksi Ihanaksi Linnaksi, vaikka kuluikin aikaa ennen kuin kaikki pääsivät sisään ja varsinkin Bethin mielestä oli kauheata kulkea leijonien ohi. Vanha herra Laurence oli suurin leijona, mutta kun hän oli käynyt rouva Marchin luona, sanonut jotakin ystävällistä tai hauskaa jokaiselle tytölle ja puhellut vanhoista asioista heidän äitinsä kanssa, ei kukaan enää pelännyt häntä paitsi ujo Beth.

Toinen leijona oli se tosiseikka, että he olivat köyhiä ja Laurie rikas, sillä he ujostelivat ottaa vastaan ystävyydenosoituksia, joita eivät kyenneet maksamaan takaisin. Mutta he huomasivat pian, että Laurie piti heitä hyväntekijöinään eikä voinut kyllin selvästi osoittaa, kuinka kiitollinen hän oli rouva Marchin äidillisestä ystävyydestä, tyttöjen iloisesta seurasta ja kaikesta lämmöstä, jota hän sai osakseen heidän vaatimattomassa kodissaan. Niinpä tytöt pian unohtivat ylpeytensä ja antoivat ja ottivat vastaan ystävällisyydenosoituksia pysähtymättä ajattelemaan, kumpi puoli antoi enemmän.

Tähän aikaan tapahtui paljon kaikenlaista hauskaa, sillä uusi ystävyys versoi kuin ruoho keväällä. Kaikki pitivät Lauriesta ja hän taas uskoi kotiopettajalleen, että 'Marchin tytöt ovat mainioita'. Nuoruuden raikkaalla välittömyydellä sisarukset ottivat tuon yksinäisen pojan joukkoonsa. Kun Laurie ei koskaan ollut tuntenut, mitä äidin ja sisarten omistaminen merkitsi, hän oli hyvin herkkä heidän vaikutukselleen, ja heidän toimelias, virkeä elämänsä sai hänet häpeämään omaa joutilasta oloaan. Hän oli väsynyt kirjoihin ja piti toisten ihmisten seuraa nyt niin hauskana, että herra Brooken oli pakko antaa hyvin huonoja lausuntoja herra Laurencelle, sillä Laurie karkasi koulusta alituiseen ja juoksi Marchille.

— Mitä siitä, antakaa pojalle lupapäivä ja korvatkaa vahinko myöhemmin, sanoi vanha herra. — Tuo naapuritalon hyvä rouva sanoo, että hän lukee liiaksi ja tarvitsee seuraa, hauskuutta ja vaihtelua. Luulen hänen olevan oikeassa, ja olen nähtävästi hemmotellut poikaa kuin olisin hänen isoäitinsä. Antakaa hänen tehdä mitä hän tahtoo niin kauan kuin hän nauttii siitä. Hän ei voi oppia mitään pahaa tuossa pienessä nunnaluostarissa, ja rouva March tekee enemmän hänen hyväkseen kuin me muut yhteensä.

Voitte uskoa, että heillä oli hauskaa! Leikkejä ja kuvaelmia, rekiretkiä ja luistelua, kotoisia iltoja vanhassa arkihuoneessa ja silloin tällöin iloiset pienet kutsut isossa talossa. Meg sai kävellä kasvihuoneessa mielin määrin, Jo heittäytyi intohimoisesti uuden kirjaston kimppuun ja sai arvosteluillaan vanhan herran vääntelehtimään naurusta, Amy jäljensi maalauksia ja nautti sydämensä pohjasta ympärillään olevasta kauneudesta, ja Laurie leikki talon herraa erinomaisesti.

Mutta Beth, joka kiihkeästi kaipasi suurta flyygeliä, ei voinut rohkaista mieltänsä ja mennä naapuritaloon. Vihdoin hän uskalsi lähteä Jon mukaan, mutta vanha herra, joka ei tiennyt mitään hänen ujoudestaan, katsoi häneen niin tuikeasti paksujen kulmakarvojensa takaa ja sanoi "häh" niin kovaäänisesti, että Bethin polvet tärisivät pelosta, kuten äidille kerrottiin, ja tyttö juoksi pois sanoen, ettei hän enää koskaan menisi sinne, ei edes rakkaan flyygelin tähden. Mitkään houkutukset ja maanittelut eivät pystyneet häneen.

Vihdoin asia tuli salaperäisellä tavalla herra Laurencen korviin. Eräällä lyhyellä käynnillään rouva Marchin luona hän johti taitavasti puheen musiikkiin ja kertoi suurista laulajista ja hienoista uruista, joita oli kuullut soitettavan, ja höysti kertomustaan niin ihastuttavilla kaskuilla, ettei Beth enää malttanut pysyä nurkassaan, vaan hiipi kuin lumottuna lähemmäksi. Vanhan herran tuolin takana hän pysähtyi ja kuunteli suuret silmät selkoselällään ja posket kiihtymyksestä punaisina keskustelua, joka avasi hänelle aivan uusia maailmoja.

Kiinnittämättä häneen huomiota enempää kuin kärpäseen herra Laurence kertoi edelleen Laurien soittotunneista ja sanoi äkkiä rouva Marchille, aivan kuin asia olisi juuri juolahtanut hänen mieleensä:

— Musiikki ei kiinnosta poikaa juuri nyt, ja olen iloinen siitä, sillä hän oli ihastumassa siihen liiaksi. Eikö joku tytöistä tahtoisi silloin tällöin käydä soittamassa flyygeliä, vain sen verran että se pysyy vireessä?

Beth otti askelen eteenpäin ja puristi käsiään lujasti yhteen voidakseen olla taputtamatta niitä, sillä ajatus että hän saisi käydä soittamassa tuota ihanaa konetta melkein salpasi hänen henkensä. Ennen kuin rouva March ehti vastata, herra Laurence jatkoi nyökäyttäen päätään salaperäisesti hymyillen:

— Ei heidän tarvitse nähdä tai puhutella ketään, vaan pistäytykööt talossa omia aikojaan milloin vain. Minä vietän suurimman osan päivästä työhuoneessani toisessa päässä taloa, Laurie on paljon ulkona eivätkä palvelijat koskaan käy salissa yhdeksän jälkeen.

Hän nousi ikään kuin lähteäkseen ja sanoi lopuksi:

— Olkaa hyvä ja kertokaa nuorille neideille mitä olen sanonut, ja jos he eivät viitsi tulla — niin, mitä sitten.

Silloin pieni käsi hiipi hänen käteensä ja Beth katsoi häneen kiitollisuudesta loistavin silmin ja sanoi vakavaan, ujoon tapaansa:

— Oi, kyllä he viitsivät — he tulevat hyvin, hyvin mielellään.

— Oletko sinä se musikaalinen tyttö? kysyi vanhus ilman mitään pelottavaa "häh"-äännähdystä ja katsoi häneen hyvin ystävällisesti.

— Minä olen Beth. Minä pidän soitosta tavattomasti ja tulen kyllä, jos olette ihan varma, ettei kukaan kuule minua — eikä häiriinny, hän lisäsi peläten olevansa epäkohtelias ja vapisten omaa rohkeuttaan.

— Ei yksikään sielu, lapsi. Talo on tyhjä puolen päivää, niin että tule vain ja rummuta niin paljon kuin ikinä jaksat. Minä olen siitä vain iloinen.

Beth punastui kuin ruusu kohdatessaan vanhan herran ystävällisen katseen. Tällä kertaa hän ei pelännyt, vaan pusersi kiitollisena vanhuksen suurta kättä. Vanha herra silitti kevyesti hänen tukkaansa ja kumartui suutelemaan häntä sanoen hiljaa:

— Minulla oli kerran pieni tyttö, jolla oli tuollaiset silmät. Jumala siunatkoon sinua, kultaseni! — Hyvästi, rouva March.

Ja hän riensi pois.

Beth vietti ensimmäiset riemun ja haltioitumisen hetket äitinsä kanssa, sitten hän syöksyi yläkertaan kertomaan suurta uutistaan sairaalle nukkeperheelle, sillä tytöt olivat poissa kotoa. Kuinka heleästi hän lauloikaan sinä iltana — kuin leivonen.

Seuraavana päivänä, nähtyään sekä vanhan että nuoren herran lähtevän ulos Beth pujahti sisään sivuovesta ja meni hiljaa kuin hiiri saliin, jossa hänen palvontansa kohde sijaitsi. Aivan sattumalta — tietenkin — oli flyygelin kannella pari vihkoa helppoja, kauniita kappaleita, ja vapisevin sormin, pysähtyen joka hetki arasti kuuntelemaan, Beth kosketti vihdoin suurta soittokonetta. Siinä samassa hän unohti pelkonsa, itsensä ja kaiken muunkin sen sanomattoman nautinnon tähden, jota soitto tuotti hänelle, sillä se oli kuin rakastetun ystävän ääni.

Hän soitti kunnes Hanna tuli hakemaan häntä kotiin päivälliselle, mutta ruoka ei maistanut, eikä hän voinut kuin istua ja hymyillä autuaasti koko maailmalle.

Tämän jälkeen vilahti pieni ruskea hilkka pensasaidan taakse harva se päivä, ja suuressa salissa vieraili onnellinen nuori tyttö, joka tuli ja meni näkymättömänä kuin henki.

Beth ei aavistanut, että herra Laurence avasi usein työhuoneensa oven kuunnellakseen noita vanhoja lauluja, joihin hän oli mieltynyt; hän ei koskaan nähnyt, miten Laurie vartioi käytävissä ja karkotti palvelijat pois, hän ei tullut ajatelleeksi, että etydit ja uudet laulut oli pantu nuottitelineelle juuri häntä varten, ja kun vanha herra keskusteli hänen kanssaan musiikista joskus kotona, hän ajatteli vain kuinka kiltti tämä oli puhellessaan asioista, jotka hänelle olivat kaikki kaikessa. Hän nautti sydämensä pohjasta, sillä hänen hartain toiveensa oli nyt täyttynyt.

Ehkä juuri siksi, että hän oli niin kiitollinen tästä onnesta, hän sai toisen vielä suuremman.

— Äiti, minä aion ommella herra Laurencelle tohvelit. Hän on hirveän ystävällinen; minun täytyy jotenkin kiittää häntä enkä keksi muuta. Voinko tehdä sen? kysyi Beth muutamia viikkoja herra Laurencen merkitsevän vierailun jälkeen.

— Voit kyllä, kultaseni. Se on oikein sopiva tapa kiittää häntä. Tytöt kyllä auttavat sinua ompelemisessa, ja minä maksan aineet, vastasi rouva March, jonka mielestä oli erityisen hauskaa suostua Bethin pyyntöihin, koska hän pyysi hyvin harvoin mitään itselleen.

Monien Megin ja Jon kanssa käytyjen vakavien keskustelujen jälkeen valittiin kangas, ostettiin aineet ja työ aloitettiin. Kimppu tummia, mutta iloisia orvokkeja purppuraisella pohjalla katsottiin sekä sopivaksi että kauniiksi, ja Beth ahersi aamusta iltaan levähtäen vain silloin tällöin vaikeimpien kirjailujen jälkeen. Hän käytti näppärästi neulaa, ja tohvelit valmistuivat ennen kuin kukaan ehti kyllästyä niihin. Sitten hän kirjoitti hyvin lyhyen ja koruttoman kirjeen ja onnistui Laurien avulla jättämään lahjansa kirjaston pöydälle eräänä aamuna ennen kuin vanha herra oli noussut.

Kun lahjan aiheuttama jännitys oli ohi, odotti Beth mitä tuleman pitäisi. Koko päivä kului ja osa seuraavaakin ennen kuin mitään kuului, ja hän alkoi jo pelätä loukanneensa omituista vanhaa ystäväänsä. Toisen päivän iltapuolella hän meni ulos asialle ja vei Joanna-nuken, tuon sairaimman kaikista, jokapäiväiselle kävelylle. Palatessaan kotikatua pitkin hän näki kolme, ei, neljä päätä arkihuoneen ikkunassa, hänelle viittoiltiin innokkaasti ja iloiset äänet huusivat:

— Kirje vanhalta herralta! Tule pian lukemaan!

— Oi, Beth, hän on lähettänyt sinulle… aloitti Amy huitoen käsillään, mutta ei päässyt pitemmälle, sillä Jo sulki samassa ikkunan.

Beth riensi kiihtyneenä eteenpäin. Ovella sisaret tarttuivat häneen ja kantoivat hänet riemusaatossa sisään huutaen kaikki yhdestä suusta:

— Katso tuonne, katso tuonne!

Beth katsoi ja kalpeni mielenliikutuksesta, hämmästyksestä ja riemusta, sillä siinä oli pieni piano, jonka kiillotetulla kannella oli neiti Elisabeth Marchille osoitettu kirje.

— Minulleko? henkäisi Beth ja tarttui Johon, sillä hänen jalkojaan heikotti. Tämä kävi melkein yli hänen voimiensa.

— Sinulle, kultaseni! Eikö se ole suurenmoista? Eikö hän ole maailman herttaisin vanha herra? Avain on kirjeessä. Emme avanneet sitä, mutta pakahdumme uteliaisuudesta, jollemme pian saa tietää mitä hän sanoo.

— Lue sinä, minä en voi. Käteni aivan vapisevat. Oh, se on liian ihanaa. Ja Beth kätki kasvonsa Jon esiliinaan vallan huumautuneena.

Jo avasi kirjeen ja alkoi nauraa, sillä ensimmäiset sanat, jotka hän näki, olivat "Rakas Madam —".

— Kuinka hienoa! Jospa joku kirjoittaisi minullekin noin! sanoi Amy, joka piti tuota vanhanaikaista muotoa kerrassaan ylhäisenä.

"Minulla on ollut monta paria tohveleita elämässäni, mutta mitkään eivät ole miellyttäneet minua niin suuresti kuin Teidän antamanne", Jo jatkoi lukemistaan. "Orvokki on lempikukkani, ja nämä muistuttavat minua aina herttaisesta antajasta. Tahdon aina maksaa kiitollisuudenvelkani, ja tiedän että sallitte 'vanhan herran' lähettää Teille esineen, joka kerran on kuulunut hänen menettämälleen pienelle pojantyttärelle. Sydämestäni kiittäen ja toivottaen kaikkea hyvää

Teidän kiitollinen ystävänne ja altis palvelijanne

James Laurence."

— Tuosta kunniasta kannattaa olla ylpeä. Laurie kertoi minulle, kuinka kiintynyt herra Laurence oli ollut lapseen joka kuoli ja kuinka tarkoin hän on säilyttänyt tytölle kuuluneet esineet. Ajattele, sinä olet saanut hänen pianonsa! Sellaista se on kun on saanut suuret siniset silmät ja rakastaa musiikkia, sanoi Jo koettaen tyynnyttää Bethiä, joka vapisi ja näytti kiihtyneemmältä kuin koskaan ennen.

— Katsohan vain noita kauniita kynttilänjalkoja ja hienoa vihreätä silkkiä, siroa nuottitelinettä ja tuolia. Kaikki on kuin olla pitää, lisäsi Meg avaten pianon ja ihaillen sen kauneutta.

— Altis palvelijanne James Laurence — ajattele että hän on kirjoittanut sinulle niin, huoahti Amy, johon kirje oli tehnyt syvän vaikutuksen. — Minäpä kerron tytöille. Heidän mielestään se on aivan suurenmoista.

— Soitahan nyt, lapsi, että kuulemme tuon pikkuisen pianon äänen, sanoi Hanna, joka aina otti osaa perheen suruihin ja iloihin.

Ja Beth soitti, ja kaikkien mielestä piano oli täydellinen. Se oli nähtävästi äskettäin viritetty ja kunnostettu, mutta niin erinomainen kuin se olikin, viehättävintä tässä 'konsertissa' olivat ne onnellisista onnellisimmat kasvot, jotka kumartuivat sen ylle, kun Beth paineli hellästi sen valkoisia ja mustia koskettimia ja polki kiiltäviä pedaaleja.

— Sinä saat mennä kiittämään häntä, sanoi Jo leikillään, sillä hänen mieleensä ei juolahtanutkaan ajatus että Beth todella tahtoisi mennä.

— Niin menenkin. Menenkin nyt heti, ennen kuin alan taas pelätä.

Ja koko perheen suureksi hämmästykseksi Beth kulki päättävästi puutarhan poikki suoraan Laurencen ovelle.

— No tuo on kyllä merkillisintä mitä milloinkaan olen nähnyt. Piano on pannut hänen päänsä pyörälle. Selväpäisenä hän ei olisi ikinä mennyt, huudahti Hanna tuijottaen hänen jälkeensä.

Kotona olisi ihmetelty vielä enemmän jos olisi nähty, mitä Beth sitten teki. Uskokaa tai älkää, mutta hän koputti kirjaston oveen pysähtymättä lainkaan aprikoimaan, ja kun sisältä kuului järeä ääni: "Sisään", hän meni kuin menikin sisään, astui suoraan herra Laurencen eteen, joka näytti olevan vallan hämillään, ojensi kätensä ja sanoi ääni värähtäen:

— Tulin kiittämään teitä…

Mutta hän ei päättänyt lausettaan, sillä vanha herra näytti niin ystävälliseltä, että Beth unohti puheensa, ja muistaen vain että herra Laurence oli menettänyt rakkaan pienen tyttönsä hän kietoi molemmat käsivarret vanhuksen kaulaan ja suuteli häntä.

Jos talon katto olisi äkkiä lähtenyt lentoon, ei vanha herra olisi hämmästynyt niin kuin nyt, ja kuitenkin hän oli mielissään — voi miten mielissään! — ja niin liikuttunut tuosta pienestä luottavaisesta suudelmasta, että koko hänen tuikeutensa tyystin katosi. Hän nosti Bethin polvelleen ja painoi kurttuisen poskensa hänen ruusuista poskeaan vasten, ja hänestä tuntui kuin hän olisi saanut pienen pojantyttärensä takaisin. Beth lakkasi siitä hetkestä asti pelkäämästä häntä ja istui hänen polvellaan puhellen yhtä tuttavallisen luottavaisesti kuin olisi tuntenut hänet kaiken ikänsä, sillä rakkaus karkottaa pelon ja kiitollisuus voittaa ylpeyden. Ja Bethin lähtiessä kotiin vanha herra saattoi hänet kotiovelle asti, puristi hänen kättään ja nosti hattuaan kääntyessään takaisin, ja hän näytti hyvin ryhdikkäältä ja komealta kuten kaunis, sotilaallinen vanha herra ainakin.

Kun tytöt näkivät tämän, aloitti Jo intiaanitanssin ilmaisten siten ihastuksensa. Amy oli hämmästyksestä pudota ikkunasta, ja Meg huudahti kädet kohotettuina:

— Totisesti luulen että maailmanloppu on tulossa.

7.

AMYN NÖYRYYDEN LAAKSO

— Tuo poika on oikea kyklooppi, sanoi Amy eräänä päivänä kun Laurie kiiti ohi hevosen selässä ja heilautti ratsupiiskaansa tervehdykseksi.

— Kuinka uskallat sanoa niin, kun hänellä on molemmat silmät tallella ja hyvin kauniit silmät sitä paitsi, huusi Jo, joka ei kärsinyt mitään halventavia huomautuksia ystävästään.

— Enhän minä sanonut mitään hänen silmistään, enkä käsitä miksi sinun tarvitsee tulistua, kun ihailen hänen ratsastamistaan.

— Voi totisesti, tuo pieni hanhi tarkoitti kentauria ja sanoi kyklooppi, huudahti Jo purskahtaen nauruun.

— Älä viitsi olla ilkeä, sehän oli vain 'lapsu lingee', kuten herra Davis sanoo, vastasi Amy masentaen Jon latinallaan. — Soisinpa vain, että minulla olisi edes pieni osa niistä rahoista, jotka Laurie tuhlaa tuohon hevoseen, hän lisäsi ikään kuin itsekseen, mutta toivoen kuitenkin että sisaret kuulisivat sen.

— Miksi niin? kysyi Meg ystävällisesti, sillä Jo oli pakahtua nauruun Amyn uuden erehdyksen tähden.

— Minä tarvitsisin kipeästi rahaa, olen velkaantunut korvia myöten.

— Velkaantunut, Amy? Mitä tarkoitat? Meg näytti vakavalta.

— No niin, minä olen velkaa ainakin tusinan limetta-karamelleja enkä voi ostaa niitä ennen kuin saan rahaa, sillä äiti on kieltänyt minua ottamasta mitään laskuun.

— Kerro minulle kaikki. Ovatko limetta-karamellit muodissa nykyään? Minun aikanani piti kaikilla olla paukkukumia.

Meg koetti pysyä totisena, sillä Amy näytti hyvin vakavalta ja huolestuneelta.

— Niin, katsos, tytöt ostavat niitä aina, ja jollei tahdo saada köyhän nimeä, täytyy tehdä samoin. Nykyään ei tiedetä muusta kuin limetta-karamelleista, kaikki tytöt imevät niitä tunnilla ja vaihtavat kyniä, helminauhoja, paperinukkeja tai muuta sellaista niihin. Jos joku tyttö pitää toisesta tytöstä, hän antaa tälle karamellin, jos hän on suuttunut häneen, hän syö sellaisen tuon toisen nenän edessä eikä anna hänen edes maistaa. Tytöt antavat niitä toisilleen vuorotellen, ja minä olen saanut jo monta, mutta en ole antanut ainoatakaan, ja minun pitäisi antaa, sillä ymmärräthän että sellaiset ovat kunniavelkoja.

— Kuinka paljon tarvitsisit pelastaaksesi kunniasi, kysyi Meg vetäen kukkaronsa esiin.

— Neljännesdollari riittäisi hyvin, ja siitä jäisikin vielä muutamia centejä, joilla saisin kestitä sinua. Pidätkö limetta-karamelleista?

— Enpä juuri, pidä itse minun osani. Tästä saat rahaa. Katso että se riittää mahdollisimman kauan — tiedäthän, että minulla ei ole juuri liikoja.

— Voi, paljon kiitoksia! Mahtaa olla ihanaa, kun on omaa rahaa! Nytpä minun kelpaa. En ole koko viikkoon syönyt limetta-karamelleja, sillä en ole tahtonut ottaa keltään vastaan kun en voi maksaa takaisin, ja nyt ihan kuolen, jollen pian saa niitä.

Seuraavana päivänä Amy tuli myöhään kouluun, mutta ei voinut vastustaa kiusausta, vaan näytti tytöille vilauksen tahmeasta ruskeasta paperipussista ennen kuin kätki sen pulpettinsa uumeniin. Olihan ylpeys tässä tapauksessa anteeksiannettavaa.

Seuraavina minuutteina levisi luokkaan huhu, että Amy Marchilla oli kaksikymmentäneljä ihanaa limetta-karamellia (yhden hän oli syönyt matkalla) ja että hän aikoi pitää kestityksen. Lähinnä istuvien ystävyydenosoitukset olivat valtavat. Katy Brown kutsui Amyn heti seuraaviin tanssiaisiinsa, Mary Kingsley tahtoi välttämättä lainata hänelle kellonsa seuraavaan väliaikaan asti, ja Jenny Snow, ivallinen nuori neiti, joka hiljattain oli piikitellyt Amya, koska hänellä ei ollut karamelleja, teki paikalla rauhan ja tarjosi Amylle muutamien vaikeiden laskujen tulokset. Mutta Amy ei ollut unohtanut neiti Snow'n myrkyllisiä huomautuksia 'ihmisistä, joiden tylppä nenä kyllä tunsi toisten limetta-karamellien tuoksun ja jotka eivät olleet liian ylpeitä pyytämään toisilta', ja hän musersi muitta mutkitta 'Snow'n tytön' sanomalla:

— Sinun ei ollenkaan tarvitse vaivautua noin kovasti, et kuitenkaan saa mitään.

Eräs huomattava henkilö sattui käymään koulussa sinä aamuna, ja Amyn hyvin piirretyt kartat saivat osakseen kiitosta. Vihollisen menestys kismitti pahasti neiti Snow'n sielua ja sai neiti Marchin näyttämään ylvästelevältä riikinkukolta. Mutta voi! ylpeys käy lankeemuksen edellä, ja kostonhimoinen Snow teki siirtonsa tuhoisalla menestyksellä. Vieras oli tuskin ehtinyt lausua muutamia kuluneita kohteliaisuuksia ja kumartaa hyvästiksi, kun Jenny teki asiaa herra Davisin, opettajan, pöydän luo ja ilmoitti tälle että Amy Marchilla on limetta-karamelleja pulpetissaan.

Herra Davis oli näet kieltänyt edellä mainittujen karamellien tuomisen kouluun ja juhlallisesti luvannut julkisen rangaistuksen ensimmäiselle, joka saataisiin kiinni lainrikkomisesta. Tämän karaistuneen miehen oli pitkällisen ja myrskyisen sodan jälkeen onnistunut hävittää koulusta paukkukumi, tehdä rovio takavarikkoon otetuista romaaneista ja sanomalehdistä, lakkauttaa salainen postitoimisto, kieltää virnistelyt, haukkumanimet ja pilakuvat, ja hän oli tehnyt kaiken mitä mies voi tehdä viidenkymmenen kapinallisen tytön pitämiseksi kurissa. Pojat osaavat kyllin koetella inhimillistä kärsivällisyyttä, taivas sen tietää, mutta tytöt käyvät vielä tuhat kertaa tukalammiksi — varsinkin hermostuneille herrasmiehille, joilla on tyrannimainen luonteenlaatu eikä vähääkään taipumuksia kasvattamiseen.

Hetki oli mahdollisimman epäsuotuisa Amylle, ja ilmiantaja Jenny tiesi sen. Herra Davis oli nähtävästi juonut liian väkevää kahvia sinä aamuna, ulkona puhalsi itätuuli, joka aina sai hänet ärtyneeksi, eivätkä oppilaat olleet osoittaneet hänelle sitä kunnioitusta, jonka hän katsoi ansaitsevansa. Kaiken tämän vuoksi hän oli, käyttääksemme koulutyttöjen mehevää, joskaan ei varsin kaunista puhetapaa, 'ilkeä kuin noita ja äreä kuin karhu'.

Sana 'limetta' oli kuin kipinä ruutiin. Hänen keltaiset kasvonsa lehahtivat punaisiksi ja hän iski kämmenensä pöytään niin pontevasti, että Jenny puikki kiireen vilkkaa takaisin paikalleen.

— Nuoret neidit, olkaa tarkkaavaisia!

Tämä tuikea käsky katkaisi kaiken supinan, ja viisikymmentä paria sinisiä, mustia, harmaita ja ruskeita silmiä kääntyi tottelevaisesti tarkkaamaan herra Davisin pelottavia kasvoja.

— Neiti March, tulkaa tänne.

Amy nousi näennäisesti levollisena, mutta mielessä salainen pelko, sillä limetta-karamellit ahdistivat hänen omaatuntoaan.

— Tuokaa tänne makeiset, jotka ovat pulpetissanne, kuului odottamaton määräys, joka pysäytti hänet ennen kuin hän oli ehtinyt lähteä paikaltaan.

— Älä vie kaikkia, kuiskasi hänen vierustoverinsa, harvinaisen kylmäverinen nuori nainen.

Amy ravisti nopeasti pussista laatikon pohjalle puolentusinaa ja laski loput herra Davisin eteen arvellen että jokainen inhimillinen olento leppyisi tuntiessaan nenässään tuon suloisen tuoksun. Onnettomuudeksi herra Davis sattui kuitenkin aivan erityisesti vihaamaan limetan tuoksua, ja inho lisäsi hänen suuttumustaan.

— Onko siinä kaikki?

— Ei ihan, änkytti Amy.

— Tuokaa heti paikalla loput tänne.

Amy totteli luoden tovereihinsa toivottoman katseen.

— Oletteko varma, että pulpettiin ei nyt jäänyt mitään?

— En koskaan valehtele.

— Vain niin, ottakaa nyt nämä inhottavat kapineet ja heittäkää ne yksitellen ulos ikkunasta.

Luokasta kuului raskas huokaus. Tulipunaisena häpeästä ja suuttumuksesta Amy kulki aarteineen ikkunaan, ja aina kun tuomittu limetta-karamellipari — voi kuinka mehukkailta ja täyteläisiltä ne näyttivät! — putosi Amyn vastahakoisista käsistä, kuului tyttöjen rajattomaksi harmiksi kadulta äänekäs riemunhuuto, joka kertoi että irlantilaiset lapset, heidän ilmivihollisensa, anastivat heidän herkkunsa. Tämä — tämä oli jo liikaa. Kaikki lähettivät salamoivia tai rukoilevia katseita herra Davisiin, ja eräs intohimoinen limetta-karamellien ihailija puhkesi pettymyksestä ja mielipahasta kyyneliin.

Kun Amy oli nakellut kaikki karamellit kadulle, yskäisi herra Davis pahanenteisesti ja sanoi ankarimmalla äänellään:

— Nuoret neidit, te muistatte mitä sanoin viikko sitten. Olen pahoillani että tällaista on tapahtunut, mutta minä en salli käskyjäni halveksittavan enkä koskaan riko lupaustani. Neiti March, ojentakaa kätenne.

Amy hätkähti ja pani molemmat kätensä selän taakse luoden herra Davisiin rukoilevan katseen, joka puhui hänen puolestaan paremmin kuin mitkään sanat. Hän oli tavallaan 'vanhan Davisin' suosiossa, ja minun yksityinen arveluni on että tämä olisi rikkonut lupauksensa, jollei eräs hillitön nuori neiti olisi purkanut kiukkuaan vihellykseen. Tämä vihellys, niin heikko kuin se olikin, raivostutti suuttunutta herrasmiestä ja vahvisti rikollisen kohtalon.

— Kätenne, neiti March! oli ainoa vastaus Amyn mykkään avunpyyntöön, ja koska Amy oli liian ylpeä itkemään tai pyytämään armoa, hän kiristi vain hampaitaan, viskasi päänsä uhitellen taaksepäin ja otti silmää räpäyttämättä vastaan kirvelevät iskut, jotka hän sai pienelle kämmenelleen. Ne eivät olleet kovia eikä niitä ollut monta, mutta se oli sivuseikka. Ensi kerran elämässään hän oli nyt saanut maistaa ruumiillista kuritusta, ja häpeä oli hänen silmissään yhtä suuri kuin jos herra Davis olisi lyönyt hänet maahan.

— Saatte jäädä seisomaan katederille väliaikaan asti, sanoi herra Davis, joka oli päättänyt nöyryyttää pientä rikollista perusteellisesti kerran aloitettuaan.

Se oli hirvittävää. Oli miltei sietämätön koettelemus seistä koko luokan maalitauluna äskeinen häpeä tuoreena mielessä, ja Amysta tuntui kuin hän ei voisi muuta kuin vaipua maahan ja itkeä pakahtuakseen. Katkera tietoisuus siitä, että hänelle tehtiin vääryyttä ja petollisen Jenny Snow'n ajatteleminen auttoivat häntä kuitenkin kantamaan tuskansa. Hän asettui tuolle häpeälliselle paikalle suunnaten katseensa kiinteästi kamiinantorveen, jonka alapuolella aaltoili kokonainen meri kasvoja, ja seisoi siinä liikkumatta ja kalpeana kuin suolapatsas.

Seuraavien viidentoista minuutin kuluessa tuo ylpeä ja herkkä tyttö kärsi sellaista häpeää ja tuskaa, ettei hän milloinkaan sitä unohtanut. Toisista asia saattoi tuntua lystikkäältä tai vähäpätöiseltä, mutta hänelle se oli kova kokemus, sillä häntä oli koko elämänsä ajan ohjattu vain rakkaudella. Pian eräs uusi tuskallinen ajatus sai hänet unohtamaan kirvelevän kätensä ja masentuneen sydämensä.

— Minun täytyy kertoa tästä kotona, ja kaikki ovat hyvin tyytymättömiä ja pettyneitä minun suhteeni.

Nuo viisitoista minuuttia tuntuivat tunnilta, mutta vihdoin nekin päättyivät, eikä sana 'väliaika' ollut koskaan ennen tuntunut hänestä tervetulleemmalta.

— Voitte mennä, neiti March, sanoi herra Davis ja näytti hieman levottomalta, eikä aiheetta.

Hän ei aivan pian unohtanut sitä syyttävää katsetta, jonka Amy loi häneen mennessään suoraan eteiseen sanomatta sanaakaan kellekään. Tyttönen kokosi tavaransa ja jätti paikan 'iäksi', kuten hän kiihkeästi vakuutti itselleen. Hän tuli kotiin surkeassa tilassa, ja kun vanhemmat tytöt vähän myöhemmin saapuivat, pidettiin perheneuvottelu, jossa syvästi paheksuttiin Amyn osaksi tullutta kohtelua.

Rouva March ei sanonut paljon, mutta näytti olevan pahoillaan ja lohdutti masentunutta pikku tyttöään hellästi. Meg hautoi pahoinpideltyä kättä glyseriinillä ja kyynelillä, Beth huomasi etteivät hänen rakkaat kissanpoikansakaan kyenneet lievittämään tällaista tuskaa, Jo ehdotti vihoissaan että herra Davis viipymättä vangittaisiin, ja Hanna pui nyrkkiä tuolle 'tolvanalle' ja survoi päivällisperunat niin kiivaasti kuin onneton opettaja olisi ollut hänen survottavanaan.

Koulussa ei Amyn paosta tehty numeroa, paitsi tietysti toverien kesken, mutta nuo tarkkanäköiset neidit huomasivat että herra Davis oli sinä iltapäivänä erityisen suopea, mutta myös poikkeuksellisen hermostunut. Juuri ennen tuntien päättymistä Jo astui sisään julmistuneen näköisenä, marssi suoraa päätä herra Davisin luo ja jätti hänelle kirjeen äidiltään, kokosi sitten Amyn tavarat ja lähti pyyhkien jalkansa huolellisesti kynnysmattoon ikään kuin tahtoen puhdistaa koko paikan tomut jaloistaan.

— No niin, voithan joksikin aikaa saada lupaa koulusta, mutta tahdon että joka päivä luet Bethin kanssa vähäsen, sanoi rouva March sinä iltana Amylle. En hyväksy ruumiillista rangaistusta, en ainakaan tyttöjen kasvatuksessa. En pidä herra Davisin opetustavasta enkä usko, että tytöt, joiden kanssa seurustelet, vaikuttavat sinuun hyvää. Neuvottelen isäsi kanssa ennen kuin lähetän sinut toiseen kouluun.

— Se on ihanaa! Jospa kaikki tytöt lähtisivät pois ja jättäisivät tuon vanhan inhottavan koulun tyhjäksi. Voisin tulla ihan hulluksi kun ajattelen noita ihania limetta-karamelleja, huokasi Amy ja näytti marttyyrilta.

— En ole ollenkaan pahoillani että menetit ne, sillä rikoit koulun sääntöjä vastaan ja ansaitsit rangaistuksen tottelemattomuudesta, kuului äidin ankara vastaus eikä se juuri miellyttänyt nuorta neitiä, joka odotti vain myötätuntoa.

— Tarkoitatko että olet iloinen kun minua häväistiin koko koulun edessä? huusi Amy.

— Minä en olisi valinnut sitä rangaistustapaa, vastasi hänen äitinsä. — Mutta ojennuksen sinä kyllä ansaitsit. Olet tulossa itserakkaaksi, kultaseni, ja sinun on jo aika ruveta tarkkaamaan käytöstäsi. Sinulla on paljon kiitettäviä taipumuksia ja hyviä puolia, mutta niillä ei saa ruveta loistamaan, sillä itserakkaus pilaa parhaimmatkin lahjat. Ei tarvitse pelätä että todellinen lahjakkuus tai hyve jäisi pitkäksi aikaa varjoon. Kaiken taidon suurin viehätys on vaatimattomuus.

— Niin onkin, huusi Laurie, joka pelasi sakkia Jon kanssa huoneen nurkassa. — Tunsin kerran erään tytön, jolla oli todella huomattavat musikaaliset taipumukset, mutta joka ei tietänyt siitä mitään eikä aavistanutkaan, mitä viehättäviä pieniä lauluja hän sepitti yksin ollessaan, eikä olisi uskonut vaikka joku olisi sen hänelle sanonut.

— Jospa olisin saanut tulla tutuksi sen tytön kanssa! Ehkä hän olisi auttanut minua, minä olen niin tyhmä, sanoi Beth, joka seisoi hänen vieressään innokkaasti kuunnellen.

— Sinä tunnet hänet, ja hän auttaa sinua enemmän kuin kukaan toinen, vastasi Laurie katsoen Bethiin niin veitikkamainen tuike iloisissa mustissa silmissään, että Beth tuli äkkiä hyvin punaiseksi ja kätki kasvonsa sohvatyynyihin.

Jo antoi Laurien voittaa pelin kiitokseksi siitä, että tämä oli kiittänyt hänen Bethiään — jota oli mahdoton saada soittamaan Laurien tunnustuksen jälkeen. Niinpä Laurie sai itse tehdä parhaansa, ja hän lauloi ja soitti erittäin kauniisti, sillä hän sattui olemaan aivan erikoisen hyvällä tuulella. Kun hän oli mennyt, sanoi Amy, joka koko ajan oli ollut omissa mietteissään:

— Onko Laurie hieno poika?

— On kyllä, hän on saanut oivallisen kasvatuksen ja on hyvin lahjakas. Hänestä tulee hieno mies, jos häntä vain ei hemmotella pilalle, vastasi äiti.

— Eikö hän ole itserakas? kysyi Amy.

— Ei vähääkään, ja juuri sen tähden hän onkin viehättävä poika ja me pidämme hänestä paljon.

— Minä ymmärrän — on hienoa olla lahjakas ja etevä, mutta lahjoillaan ei saa loistaa eikä tulla itserakkaaksi, sanoi Amy miettiväisenä.

— Ne tulevat kyllä näkyviin käytöksessä ja puhetavassa, ja niille annetaan arvoa jos niiden omistaja esiintyy vaatimattomasti, sanoi rouva March.

— Yhtä vähän kuin sopii käyttää kaikkia hattuja ja hameita ja hepeniä yhtä aikaa, jotta ihmiset näkisivät että omistaa sellaisia, sanoi Jo, ja läksy päättyi nauruun.

8.

JO KOHTAA APOLLYONIN

— Minne te menette, tytöt? kysyi Amy tullessaan eräänä lauantai-iltana isojen tyttöjen huoneeseen ja nähdessään, että nämä valmistautuivat lähtemään ulos. Heidän salaperäinen ilmeensä kiihdytti hänen uteliaisuuttaan.

— Mitä sinä siitä, pikku tyttöjen ei tarvitse aina kysellä, vastasi Jo terävästi.

Kun olemme lapsia, ei mikään loukkaa tunteitamme siinä määrin kuin se että meitä sanotaan lapsiksi, ja vieläkin ärsyttävämpää on kuulla sanottavan: "Menehän matkoihisi, kultaseni!" Amy kuohahti kuullessaan tämän solvauksen ja päätti ottaa selville salaisuuden, vaikka saisi sitten kärttää kokonaisen tunnin. Hän vetosi Megiin, joka ei koskaan voinut vastustaa häntä kauan, ja sanoi mielistellen:

— Sano nyt minne menette, Meg kulta. Etkö voisi antaa minun tulla mukaan, Beth ei välitä muusta kuin pianostaan, ja minä olen kauhean yksin.

— En voi, kultaseni, sinua ei ole kutsuttu, aloitti Meg, mutta Jo keskeytti hänet kärsimättömästi:

— Ole nyt järkevä, Meg, tai pilaat kaikki. Sinä et voi tulla, Amy, niin että älä ole vauva, joka itkee ja ruikuttaa.

— Te menette jonnekin Laurien kanssa, minä tiedän sen, sillä te istuitte eilen illalla sohvalla supisten ja nauraen ja vaikenitte heti kun minä tulin. Ettekö menekin hänen kanssaan?

— Menemme, mutta jätä meidät nyt rauhaan.

Amy hillitsi kielensä, mutta käytti silmiään ja näki Megin salaa pistävän viuhkan taskuunsa.

— Minä tiedän, minä tiedän! Te menette teatteriin katsomaan 'Seitsemää linnaa', hän huudahti lisäten päättäväisesti: — Ja minä tulen mukaan, sillä äiti on sanonut että saan nähdä sen, ja viikkorahan olen saanut, ja oli hävytöntä, kun ette kertoneet minulle ajoissa.

— Kuule minua hetkinen ja ole nyt järkevä tyttö, sanoi Meg tyynnyttäen. — Äiti ei halua että tulet tällä viikolla, kun kipeät silmäsi eivät vielä kestä satunäytelmän kirkasta valaistusta. Ensi viikolla voit mennä Bethin ja Hannan kanssa ja viettää oikein hauskan illan.

— Se ei ole puoleksikaan niin hauskaa kuin mennä Laurien ja teidän kanssanne. Ottakaa nyt minut mukaan, olen niin kauan saanut olla alallani yskäni tähden ja ihan kuolen, jollen nyt pääse mukaan. Sano, Meg, että saan tulla! Olen niin kiltti sitten… pyysi Amy ja loi sisareen hellyttävimmän katseensa.

— Entä jos ottaisimme hänet? En usko että äiti pahastuisi, jos pukisimme hänet hyvin, alkoi Meg.

— Jos hän tulee, minä jään kotiin, ja jos minä en tule, Laurie on pahoillaan, ja minusta olisi hyvin sopimatonta vetää Amy mukaamme, kun hän pyysi vain meidät. En olisi uskonut, että Amy viitsii tunkeutua sinne missä häntä ei kaivata, sanoi Jo tylysti, sillä hän ei olisi huolinut vaivoikseen tuota vilkasta lasta tahtoessaan itse huvitella.

Hänen äänensä ja puhetapansa ärsytti Amya, joka jo alkoi panna päällyskenkiä jalkaansa ja sanoi itsepintaisesti:

— Minä tulen mukaan, Meg sanoo että saan tulla, ja jos maksan itse, ei Lauriella ole asian kanssa mitään tekemistä.

— Sinä et voi istua meidän kanssamme, kun meillä jo on paikat. Sinun pitäisi istua yksin, ja sitten Laurie antaisi sinulle paikkansa, ja meidän ilomme on pilalla, tai hän hankkii sinulle paikan, eikä se olisi sopivaa, kun sinua kerran ei ole kutsuttu. Jää vain kiltisti kotiin, pauhasi Jo entistäkin tylympänä, sillä hän oli juuri kiireissään pistänyt neulalla sormeensa.

Amy istui lattialla toinen kenkä jalassa ja alkoi itkeä tihuuttaa. Meg koetti puhua hänelle järkeä, ja kesken kaiken kuului alhaalta Laurien ääni. Molemmat tytöt riensivät alakertaan ja jättivät Amyn huutamaan täyttä kurkkua, sillä pikku sisar unohti silloin tällöin täysikasvuiset tapansa ja käyttäytyi kuin hemmoteltu lapsi. Juuri kun seurue oli lähdössä, huusi Amy kaidepuun yli uhkaavalla äänellä:

— Tätä sinä vielä kadut, Jo March!

— Suurenmoista! vastasi Jo ja paiskasi oven kiinni.

Heillä oli hurmaavan hauskaa, sillä 'Timanttijärven seitsemän linnaa' oli niin loistava ja ihmeellinen kuin suinkin saattaa toivoa. Mutta huolimatta lystikkäistä punaisista tontuista, säteilevistä keijukaisista ja ihanista prinsseistä ja prinsessoista Jon iloon sekaantui karvas pisara. Keijukaiskuningattaren keltaiset kiharat muistuttivat häntä Amysta, ja näytösten välillä hän huvittelihe koettamalla keksiä mitä Amy voisi tehdä saadakseen hänet katumaan.

Jo ja Amy olivat elämänsä kuluessa riitaantuneet monta kertaa, sillä molemmilla oli kiivas luonne, ja jos heitä suututettiin, saattoivat molemmat menettää malttinsa kokonaan. Amy teki kiusaa Jolle ja Jo ärsytti Amya, ja usein sattui kiihkeitä kohtauksia, joita molemmat häpesivät jäljestäpäin. Vaikka Jo olikin vanhempi, hänen oli vaikeampi hillitä itseään, ja hän sai käydä kovia taisteluita lannistaakseen ylpeätä, kiivasta luonnettaan, joka alituisesti saattoi hänet vaikeuksiin. Hänen vihansa ei koskaan kestänyt kauan, ja tunnustettuaan nöyrästi erehdyksensä hän katui vilpittömästi ja koetti tulla paremmaksi. Sisarten oli tapana sanoa, että oli melkein hauskaa saada Jo raivostumaan, kun hän aina jälkeenpäin oli kuin enkeli. Jo-parka koetti epätoivoisesti olla hyvä, mutta hänen sisäinen vihollisensa oli aina valmis nostamaan päänsä ja saattamaan hänen ponnistuksensa häpeään, ja vaadittiin vuosikausien kärsivällistä taistelua sen voittamiseksi.

Kun he tulivat kotiin, Amy istui arkihuoneessa lukemassa. Hän otti marttyyrin ilmeen kasvoilleen kun he tulivat sisään, ei nostanut katsettaan kirjastaan eikä kysynyt mitään. Kenties uteliaisuus olisi voittanut suuttumuksen, jollei Beth olisi kysynyt kuulumisia ja saanut näytelmästä loistavaa kuvausta.

Viedessään parhaan hattunsa yläkertaan Jo kurkisti ensi työkseen lipastoonsa, sillä viime riidan jälkeen oli Amy purkanut sisuaan kaatamalla Jon laatikon ylösalaisin lattialle. Kaikki oli kuitenkin paikallaan, ja vilkaistuaan hätäisesti lokeroihinsa ja lippaisiinsa Jo päätti, että Amy oli unohtanut ja antanut anteeksi kärsimänsä vääryyden.

Jo erehtyi, sillä seuraavana päivänä hän huomasi erään seikan ja siitä nousi todellinen myrsky. Meg, Beth ja Amy istuivat yhdessä myöhään iltapäivällä, kun Jo syöksyi sisään kiihtyneen näköisenä ja kysyi henki kurkussa:

— Onko joku ottanut kirjani?

Meg ja Beth sanoivat heti: "En minä ainakaan", ja näyttivät hämmästyneiltä, Amy kohensi valkeata eikä puhunut mitään. Jo huomasi hänen poskiensa punan tummenneen ja oli silmänräpäyksessä hänen luonaan.

— Amy, se on sinulla.

— Ei, ei sitä ole minulla.

— Sitten tiedät, missä se on.

— Enkä tiedä.

— Se on vale, huusi Jo tarttuen hänen olkapäähänsä ja katsoen häneen niin uhkaavasti, että rohkeampikin ihmistaimi kuin Amy olisi pelästynyt.

— Eikä ole. Minä en tiedä missä se on enkä välitäkään tietää.

— Sinä tiedät siitä jotakin, ja on parasta että sanot heti, muuten pakotan sinut siihen. Ja Jo ravisti häntä kevyesti.

— Toru niin paljon kuin tahdot, mutta etpä vain enää koskaan näe vanhaa typerää kirjaasi, huusi Amy, joka nyt vuorostaan kiihtyi.

— Kuinka niin?

— Minä olen polttanut sen.

— Mitä! Pienen kirjani, johon olin pannut niin paljon työtä ja jonka aioin saada valmiiksi siksi kun isä tulee kotiin! Oletko todellakin polttanut sen? sanoi Jo hyvin kalpeana, silmät säkenöiden ja puristi hermostuneesti Amyn olkapäitä.

— Olen, olen! Sanoinhan että panisin sinut vielä katumaan eilistä ilkeyttäsi, ja nyt…

Amy ei päässyt pitemmälle, sillä Jon kiivaus puhkesi nyt valloilleen, ja itkien kiihkeästi surusta ja vihasta hän ravisti Amya, kunnes tämän hampaat kalisivat.

— Sinä ilkeä, ilkeä tyttö! En koskaan voi kirjoittaa sitä uudelleen, enkä koskaan, niin kauan kuin elän, anna sinulle anteeksi!

Meg riensi pelastamaan Amya ja Beth tyynnyttämään Jota, mutta Jo oli aivan suunniltaan, ja antaen lähtiessään raikuvan korvapuustin sisarelleen hän syöksyi ullakolle vanhalle sohvalleen ja päätti taistelunsa yksinäisyydessä.

Alakerrassa myrsky asettui, kun rouva March tuli kotiin. Kuultuaan asiasta hän sai Amyn pian ymmärtämään, kuinka pahasti hän oli tehnyt sisarelleen.

Jon kirja oli hänen sydämensä ylpeys, ja koko perhe piti sitä erittäin lupaavana kirjallisena sepitteenä. Siinä oli vain puolisen tusinaa pientä satua, mutta Jo oli tehnyt työtä kärsivällisesti niiden ääressä pannen niihin koko sydämensä hartauden ja hellyyden toivoen saavansa jotakin painettavaksi kelpaavaa. Hän oli juuri kirjoittanut ne hyvin huolellisesti puhtaaksi ja hävittänyt vanhan käsikirjoituksen, joten Amyn rovio oli tuhonnut monen vuoden hartaan työn tulokset.

Toisista se tuntui haikeutta herättävältä tappiolta, mutta Jolle se oli hirvittävä ja kohtalokas onnettomuus, ja hän tunsi ettei koskaan saisi sitä korvatuksi. Beth suri yhtä vilpittömästi kuin joku hänen kissanpojistaan olisi juossut karkuun, Meg kieltäytyi tällä kertaa puolustamasta lemmikkiänsä Amya, rouva March näytti vakavalta ja huolestuneelta, ja Amy tunsi itse, ettei kukaan pitäisi hänestä ennen kuin hän olisi jotenkin sovittanut tekonsa, jota hän nyt paheksui enemmän kuin kukaan toinen.

Kun soitettiin teelle, Jo ilmaantui toisten joukkoon, mutta näytti niin pelottavalta ja luoksepääsemättömältä, että Amy tarvitsi kaiken rohkeutensa sanoessaan nöyrästi:

— Anna anteeksi, Jo, olen hyvin, hyvin pahoillani.

— En koskaan anna sinulle anteeksi, oli Jon ankara vastaus, ja siitä hetkestä alkaen hän oli kuin ei Amya olisi olemassakaan.

Kukaan ei puhunut tuosta suuresta onnettomuudesta — ei edes rouva March — sillä kaikki tiesivät kokemuksesta, että kun Jo oli tuolla tuulella, olivat kaikki sanat hyödyttömiä ja että oli viisainta odottaa kunnes jokin pieni tapahtuma tai Jon oma jalomielisyys hälventäisi hänen vihansa ja parantaisi haavan.

Ilta ei ollut onnellinen, sillä vaikka tehtiin käsitöitä kuten tavallisesti ja äiti luki ääneen, kodin rauha oli tullut häirityksi. Laulettaessa epäsointu tuntui syvimmin, sillä Beth voi vain soittaa, Jo seisoi mykkänä kuin kivi, Amyn ääni katkesi, ja Meg ja äiti saivat laulaa kahden. Mutta vaikka he koettivatkin laulaa iloisesti kuin leivoset, eivät nuo heleät äänet sointuneet niin hyvin kuin ennen eikä tunnelmaa saatu syntymään.

Kun Jo sai iltasuudelmansa, kuiskasi rouva March hänelle:

— Rakkaani, älä anna auringon laskea vihasi yli! Antakaa anteeksi toisillenne, auttakaa toisianne ja alkakaa huomenna alusta.

Jo olisi tahtonut painaa päänsä äidin rinnalle ja itkeä pois surunsa ja vihansa, mutta itkeminen olisi ollut heikkouden merkki, ja hän tunsi kärsineensä niin veristä vääryyttä ettei voinut ihan vielä antaa anteeksi. Niinpä hän räpäytti silmiään, ravisti päätänsä ja sanoi töykeästi, sillä Amy kuunteli:

— Se oli halpamainen teko eikä hän ansaitse anteeksiantoa. Niine hyvineen hän marssi makuulle, ja sinä iltana huoneessa ei kuulunut tavanomaista hilpeätä rupattelua.

Amy oli syvästi loukkaantunut kun hänen sovintoyrityksensä oli hylätty ja alkoi toivoa, ettei olisi nöyryyttänyt itseänsä. Jo oli vielä aamullakin kuin ukkospilvi, eikä mikään ottanut onnistuakseen sinä päivänä. Aamu oli purevan kylmä, hän pudotti kallisarvoisen torttunsa katuojaan, täti Marchilla oli hermokohtaus, Meg oli totinen, Beth tahtoi näyttää huolestuneelta ja alakuloiselta, ja Amy teki alituisesti huomautuksia ihmisistä, jotka aina sanoivat että pitäisi koettaa olla hyvä eivätkä kuitenkaan koettaneet, vaikka toiset näyttivät heille hyvää esimerkkiä.

— Kaikki ovat inhottavia, minä ainakin lähden Laurien kanssa luistelemaan. Hän on aina iloinen ja hauska ja saa minutkin hyvälle tuulelle, sanoi Jo itsekseen ja riensi ulos.

Amy kuuli luistinten helinää ja katsoi ikkunasta huudahtaen kärsimättömästi:

— Siinä sitä ollaan, hän lupasi ottaa minut mukaan ensi kerralla, sillä luistinkeli loppuu ihan kohta. Mutta tuollaiselta kiukkupussilta ei kannata pyytää mitään.

— Älä sano noin, sinä olit hyvin ilkeä, ja on vaikeata antaa anteeksi niin onnetonta tekoa, mutta luulen että hän on jo valmis sovintoon, jos vain osaat pyytää oikealla hetkellä, sanoi Meg. — Mene heidän jälkeensä äläkä sano mitään ennen kuin Laurie on saanut Jon hyvälle tuulelle, mene sitten sopivana hetkenä hänen luoksensa ja suutele häntä tai tee jotakin muuta ystävällistä, ja olen varma että hän suostuu sovintoon kaikesta sydämestään.

— Minä koetan, sanoi Amy, sillä neuvo miellytti häntä, ja pukeuduttuaan kiireesti hän riensi ystävysten jälkeen, jotka juuri katosivat mäen taakse.

Joelle ei ollut pitkä matka, mutta molemmat luistelivat jo, kun Amy ehti sinne. Jo näki hänen tulevan ja käänsi selkänsä, Laurie ei nähnyt häntä, sillä hän luisteli varovaisesti rantaa pitkin tunnustellen jäätä, joka ei enää ollut kovinkaan vahvaa.

— Minä luistelen seuraavaan käänteeseen ja katson onko kaikki kunnossa ennen kuin aloitamme kilpailun, kuuli Amy hänen sanovan lähtiessään. Karvalakissaan ja turkiksilla reunustetussa takissaan poika oli kuin nuori kasakka.

Jo kuuli Amyn läähättävän juoksunsa jälkeen, tömistelevän jalkojaan ja puhaltelevan käsiinsä koettaessaan panna luistimia jalkaansa, mutta hän ei edes kääntynyt, vaan luisteli hitain kierroksin joelle tuntien katkeraa, epämieluisaa tyydytystä sisarensa vaivoista. Hän oli hellinyt suuttumustaan, kunnes se oli kasvanut suureksi ja mahtavaksi ja saanut vallan hänen ylitseen, kuten pahat ajatukset ja tunteet aina tekevät, jollei niitä heti karkoteta. Palatessaan tutkimusmatkaltaan huusi Laurie kaukaa:

— Pysykää lähellä rantaa, keskikohta ei ole varma.

Jo kuuli varoituksen, mutta Amy ponnisteli juuri jaloilleen eikä kuullut sanaakaan. Jo katsahti olkansa yli, ja pieni paholainen, joka asui hänen rinnassaan, kuiskasi: "Mitä siitä kuuliko hän vai ei, anna hänen hoitaa itsensä."

Laurie oli kadonnut käänteen taa, Jo alkoi seurata häntä ja Amy, joka oli jäänyt kauas taakse, päätti luistella tasaisemmalle jäälle, jota oli joen keskustassa. Käänteessä Jo pysähtyi omituinen kalvava tunne sydämessään, sitten hän päätti jatkaa matkaansa. Mutta jokin pakotti hänet katsomaan taakseen, ja hän ehti parahiksi nähdä, kuinka Amy haparoi käsillään ilmaa ja putosi veteen. Kuului vain murtuvan jään risahdus, veden läiske ja huuto, joka sai Jon sydämen seisahtumaan pelosta.

Jo koetti huutaa Lauriea, mutta hänen äänensä tukahtui, hän koetti syöksyä eteenpäin, mutta jalat tuntuivat aivan herpaantuneilta, ja hetkiseen hän ei voinut muuta kuin seisoa liikkumatta paikallaan ja tuijottaa kauhun valtaamana pieneen siniseen hilkkaan mustan veden pinnalla. Joku kiiti hänen ohitseen, ja Laurien ääni kuului:

— Hae seiväs, pian, pian!

Hän ei koskaan saanut selville kuinka hän löysi sen, mutta seuraavina minuutteina hän liikkui ja toimi kuin unissakävijä totellen sokeasti Lauriea, joka oli säilyttänyt malttinsa ja makasi pitkänään jäällä kannattaen Amya käsivarrellaan, kunnes Jo oli irrottanut seipään läheisestä aidasta. Yksissä neuvoin he vetivät ylös lapsen, joka oli säikähdyksestä sanaton.

— Nyt meidän pitää viedä hänet kotiin mahdollisimman nopeasti. Kiedo hänet päällysvaatteisiimme sillä aikaa kun minä irrotan jalastani nuo kirotut luistimet, huusi Laurie heittäen takkinsa Amyn hartioille ja kiskoen auki luistinhihnoja, jotka eivät koskaan olleet tuntuneet niin kiusallisilta kuin nyt.

He toivat Amyn kotiin vapisevana, märkänä ja itkevänä. Tyynnyttyään hieman hän nukahti hyvin peitettynä loimuavan tulen ääreen. Koko aikana oli Jo puhunut tuskin sanaakaan, lennellyt vain edestakaisin kalpeana ja hurjan näköisenä, vielä puoleksi päällysvaatteissaan, hame repeytyneenä ja kädet jäälohkareiden ja seipään haavoittamina. Kun Amy onnellisesti nukkui ja hiljaisuus vallitsi talossa, kutsui rouva March Jon luokseen Amyn vuoteen reunalle ja alkoi hoidella hänen kipeitä käsiään.

— Oletko varma, ettei hän ole vahingoittunut? kuiskasi Jo katsoen omantunnon vaivoissa tuota kultakiharaista päätä, joka olisi voinut iäksi kadota hänen näkyvistään petollisen jään alle.

— Aivan varma, kultaseni, hän ei ole vahingoittunut eikä luullakseni pahoin vilustunutkaan. Te toimitte oikein ripeästi, oli hyvä että peititte hänet huolellisesti ja toitte hänet nopeasti kotiin, vastasi äiti ystävällisesti.

— Laurie sen kaiken teki, minä vain annoin Amyn mennä. Äiti, jos hän kuolisi, se olisi minun syyni.

Ja Jo vaipui vuoteelle puhjeten kiihkeään itkuun ja kertoi kaikki mitä oli tapahtunut, katkerasti soimaten kovasydämisyyttään ja nyyhkyttäen kiitoksensa siitä että hänet oli säästetty raskaimmasta rangaistuksesta, joka häntä olisi voinut kohdata.

— Minun luonteeni on semmoinen! Koetan parantaa sitä, luulen jo onnistuneenikin, ja sitten se taas puhkeaa esiin pahempana kuin koskaan ennen. Voi äiti, mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä? nyyhkytti Jo epätoivoissaan.

— Valvoa ja rukoilla, rakkaani, ei koskaan väsyä kesken eikä koskaan ajatella että virheitä on mahdotonta voittaa, sanoi rouva March painaen tytön itkettyneet kasvot olkapäälleen ja suudellen märkää poskea niin hellästi, että Jo itki kahta kiihkeämmin.

— Sinä et tiedä, sinä et voi arvata kuinka vaikeata se on! Kun suutun, tuntuu kuin voisin tehdä mitä tahansa, joudun raivon valtaan ja voisin tehdä pahaa kaikille ja nauttia siitä. Pelkään että joskus vielä teen jotakin kauheata ja turmelen elämäni ja saan kaikki ihmiset vihaamaan itseäni. Voi äiti, auta minua, auta minua!

— Minä autan, lapseni, minä autan. Älä itke enää, mutta muista tätä päivää ja päätä koko sielullasi, ettet koskaan tule kokemaan toista samanlaista. Jo rakas, kaikilla meillä on kiusauksemme, muutamilla paljon suuremmat kuin sinulla, ja usein vaaditaan koko elämä niiden voittamiseksi. Sinä pidät luonnettasi maailman pahimpana, mutta tiedätkö, minun on ollut aivan samanlainen.

— Sinun, äiti? Mitä, ethän sinä koskaan suutu. — Ja hämmästyksessään Jo unohti hetkeksi itsesyytöksensä.

— Minä olen neljäkymmentä vuotta koettanut parantaa kiivauttani ja olen vain oppinut hillitsemään sen. Suutun melkein joka päivä, Jo, mutta olen oppinut olemaan näyttämättä sitä ja toivon vielä pääseväni niin pitkälle, etten edes mielessäni kiivastuisi, vaikka siihen sitten menisikin toiset neljäkymmentä vuotta.

Noiden rakkaiden kasvojen kärsivällinen ja nöyrä ilme oli parempi läksy Jolle kuin viisainkaan nuhdesaarna tai ankarin moite. Äidin myötätunto ja luottamus lohdutti häntä, ja tietoisuus siitä, että äiti kärsi samanlaisesta virheestä kuin hänkin ja koetti päästä siitä, teki hänen omansa helpommaksi kantaa ja vahvisti hänen päätöstään kasvattaa luonnettaan — vaikka neljäkymmentä vuotta tuntuikin suunnattoman pitkältä ajalta viisitoistavuotiaasta tytöstä.

— Äiti, oletko suuttunut silloin kun painat huulesi tiukasti kiinni tai kun väliin menet pois huoneesta, kun Marchin täti toruu sinua? kysyi Jo tuntien olevansa äidilleen läheisempi ja rakkaampi kuin koskaan ennen.

— Olen, olen oppinut pidättämään kiivaat sanat, jotka nousevat huulilleni, ja kun tunnen että ne pyrkivät vastoin tahtoani esiin, menen hetkeksi ulos ja läksytän itseäni hiukan, kun olen niin heikko ja ilkeä, sanoi rouva March huoahtaen ja hymyillen ja sitoi hyväilevin käsin Jon epäjärjestykseen joutuneet hiukset.

— Kuinka olet oppinut olemaan vaiti? Se juuri on minulle niin vaikeata, sillä kiivaat sanat tulvivat huuliltani ennen kuin itsekään huomaan, ja mitä enemmän ilkeyksiä sanon, sitä pahemmaksi tulen, kunnes on todellinen nautinto loukata ihmisten tunteita ja huutaa hirvittäviä asioita. Sano miten sinä menettelit, äiti.

— Hyvä äitini auttoi minua…

— Kuten sinä autat meitä, keskeytti Jo suudellen äitiään kiitollisena.

— Mutta kadotin hänet ollessani vähän vanhempi kuin sinä nyt, ja monta vuotta sain taistella yksin, sillä olin liian ylpeä tunnustaakseni heikkouttani kenellekään toiselle. Minulla oli vaikea aika, Jo, ja vuodatin monta katkeraa kyyneltä virheitteni tähden, sillä kaikista ponnistuksistani huolimatta en mielestäni päässyt koskaan eteenpäin. Sitten tuli isäsi, ja sitten tulitte te neljä, ja olin niin onnellinen että tuntui helpolta olla hyvä. Mutta kun tulimme köyhiksi, alkoi vanha levottomuus jälleen nostaa päätään. En ole kärsivällinen, ja oli hyvin vaikeata nähdä että lapsiltani puuttui jotakin.

— Äiti parka! Kuka auttoi sinua?

— Isäsi, Jo. Hän ei koskaan menetä kärsivällisyyttään — ei koskaan epäile eikä valita — vaan toivoo, tekee työtä ja odottaa niin iloisena, etten voi tuottaa hänelle pettymystä. Hän on auttanut ja tukenut minua ja saanut minut ymmärtämään, että minun pitää itse pyrkiä saavuttamaan ne hyveet, joita toivon pikku tytöilläni olevan, olenhan esimerkkinä. On helpompaa koettaa olla hyvä teidän tähtenne kuin itseni tähden, ja jos joku teistä katsoo minuun säikähtyneenä tai ihmeissään kun puhun kiivaasti, vaikuttaa se minuun enemmän kuin mitkään sanat. Lasteni rakkaus, kunnioitus ja luottamus on suloisin palkka jonka voin saada siitä, että olen yrittänyt tulla sellaiseksi naiseksi, jota te voitte pitää esikuvananne.

— Oi, äiti, jos koskaan tulen puoliksikaan niin hyväksi kuin sinä, olen tyytyväinen ja onnellinen, huudahti Jo liikuttuneena.

— Toivon, että tulet paljon paremmaksi, rakkaani, mutta sinun täytyy vartioida 'sydämesi vihollista', kuten isä sanoo, muuten se tulee synkistämään elämäsi. Olet saanut varoituksen, muista se ja koeta kaikesta sielustasi ja sydämestäsi hillitä kiivasta luonnettasi ennen kuin se tuottaa sinulle suurempaa surua ja katumusta kuin tänään olet saanut tuntea.

— Minä koetan, äiti, todellakin koetan. Mutta sinun täytyy auttaa minua, muistuttaa minua ja estää minua kiivastumasta. Olen nähnyt isän väliin panevan sormen huulilleen ja katsovan sinuun hyvin ystävällisesti mutta vakavana, ja silloin sinä aina olet painanut huulesi lujasti yhteen tai poistunut huoneesta. Muistuttaako hän sinua silloin siitä? kysyi Jo hiljaa.

— Muistuttaa. Pyysin häntä tekemään niin, eikä hän ole koskaan unohtanut, vaan on pelastanut minut monesta kiivaasta sanasta tuolla pienellä liikkeellä ja ystävällisellä katseella.

Jo näki äidin silmien kyyneltyvän ja hänen huultensa värähtelevän, ja peläten sanoneensa liikaa hän kysyi levottomana:

— Oliko väärin tarkata sinua ja puhua siitä? En tahtonut olla epähieno, mutta on niin lohdullista sanoa sinulle kaikki ajatuksensa ja saada olla turvassa ja onnellinen luonasi.

— Rakas oma tyttöni, äidillesi voit sanoa mitä tahdot, sillä suurin onneni ja ylpeyteni on tuntea, että tyttöni luottavat minuun ja tietävät kuinka paljon rakastan heitä.

— Luulin pahoittaneeni mielesi.

— Et, kultaseni, mutta isästä puhuessamme muistin, kuinka syvästi kaipaan häntä, kuinka paljosta saan kiittää häntä ja kuinka uskollisesti minun pitäisi tehdä työtä säilyttääkseni hänen pikku tyttärensä viattomina ja hyvinä.

— Ja kuitenkin kehotit häntä menemään, äiti, etkä itkenyt hänen lähtiessään, etkä nytkään koskaan valita tai näytä kaipaavan hänen tukeaan, sanoi Jo ihmeissään.

— Annoin parhaani maalle jota rakastan, ja hillitsin kyyneleni kunnes hän oli mennyt. Miksi valittaisin, kun molemmat olemme tehneet vain velvollisuutemme? Jollen näytä tarvitsevan hänen apuaan, se johtuu siitä että minulla on tukenani ja turvanani vieläkin parempi ystävä kuin isä. Lapseni, elämäsi vastoinkäymiset ja kiusaukset alkavat nyt, ja niitä voi olla paljon, mutta voit voittaa ne kaikki, jos opit tuntemaan taivaallisen Isän voiman ja rakkauden yhtä selvästi kuin maallisenkin. Mitä enemmän rakastat Häntä ja luotat Häneen, sitä lähempänä Häntä tunnet olevasi ja sitä vähemmän olet riippuvainen inhimillisestä voimasta ja viisaudesta. Hänen rakkautensa ja huolenpitonsa ei koskaan väsy eikä muutu, kukaan ei voi riistää sitä sinulta, ja siitä voi tulla sinulle rauhan, onnen ja voiman lähde koko elinajaksesi. Luota tähän koko sydämestäsi ja usko Jumalalle pienet huolesi, toiveesi, syntisi ja surusi yhtä vapaasti ja luottavaisena kuin äidillesi.

Jo vastasi vain painautumalla lähemmäksi äitiään, ja hänen sydämestään kohosi sanattomana vilpittömin rukous minkä hän koskaan oli rukoillut, sillä tänä surullisena ja samalla onnellisena hetkenä hän ei ollut oppinut tuntemaan ainoastaan katumuksen ja epätoivon katkeruutta, vaan myös kieltäymyksen ja itsensä unohtamisen ihanuuden, ja äidin ohjaamana hän oli päässyt lähemmäksi Ystävää, paimenta, joka ottaa jokaisen lapsen vastaan niin suurta rakkautta tuntien, että isän ja äidin paraskin huolenpito ja hellyys on vain kuin tuon taivaallisen rakkauden heijastumaa.

Amy liikahti ja huokasi unissaan, ja kuin heti valmiina aloittamaan taistelun luonnettaan vastaan Jo katsahti ylös, kasvoillaan ilme jollaista niissä ei ennen ollut nähty.

— Minä annoin auringon laskea vihani yli, en tahtonut antaa hänelle anteeksi, ja ilman Lauriea se olisi tänään ollut liian myöhäistä! Kuinka saatoin olla niin paha! sanoi Jo puoliääneen ja kumartui sisarensa yli hyväillen hiljaa tyynylle valuvaa märkää tukkaa.

Amy avasi silmänsä aivan kuin olisi kuullut hänen sanansa ja ojensi käsivartensa hymyillen tavalla, joka tunkeutui suoraan Jon sydämeen. Kumpikaan ei puhunut mitään, mutta he syleilivät toisiaan hellästi, ja kaikki annettiin anteeksi ja unohdettiin sydämellisessä suudelmassa.

9.

MEG JOUTUU TURHUUDEN MARKKINOILLE

— Paremmin ei totisesti olisi voinut sattua kuin että Kingin lapset saivat tuhkarokon juuri nyt, sanoi Meg eräänä huhtikuun päivänä laittaessaan sisartensa piirittämänä matkalaukkuaan kuntoon.

— Ja kuinka kiltisti tehty, ettei Annie Moffat unohtanut lupaustaan! Kaksi kokonaista viikkoa huvituksia, siitähän tulee vallan suurenmoista, sanoi Jo, joka muistutti tuulimyllyä kääntäessään pitkillä käsivarsillaan kokoon Megin pukuja.

— Ja niin kaunis ilma! Olen oikein iloinen siitä, lisäsi Beth asettaessaan kaula- ja tukkanauhoja parhaaseen lippaaseensa, jonka hän oli lainannut Megille tätä suurta tilaisuutta varten.

— Jospa minäkin saisin matkustaa huvittelemaan ja käyttää kaikkia näitä kauniita tavaroita, sanoi Amy suu täynnä neuloja, joita hän parhaillaan pisteli Megin neulatyynyyn taiteelliseen järjestykseen.

— Toivoisin, että te kaikki pääsisitte mukaan, mutta kun ette voi päästä, koetan parhaani mukaan kertoa kaikki seikkailuni, kun tulen takaisin. Totisesti se onkin vähin mitä voin tehdä, kun kaikki olette auttaneet minua niin kiltisti ja lainanneet minulle tavaroitanne, sanoi Meg tarkastaen sangen yksinkertaista vaatevarastoaan, joka tyttöjen silmissä näytti melkein täydelliseltä.

— Mitä äiti antoi sinulle aarrelippaastaan? kysyi Amy, joka oli ollut poissa rouva Marchin avatessa erään setripuisen lippaan, jossa hän säilytti harvoja muistoja menneiltä hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden päiviltä lahjoittaakseen ne tytöille sopivan ajan tultua.

— Parin silkkisukkia, tuon kauniin leikkauksilla koristetun viuhkan ja soman sinisen vyönauhan. Olisin tahtonut mukaani sinipunervan silkkipuvun, mutta kun ei ollut aikaa korjata sitä, saan tyytyä vanhaan musliinipukuuni.

— Se näyttää varmasti oikein sievältä minun uuden alushameeni kanssa, ja vyönauha peittää kaikki puutteellisuudet. Mikä vahinko, että rikoin korallirannerenkaani, olisit muuten saanut sen, sanoi Jo, joka mielellään antoi ja lainasi, mutta jonka tavarat useimmiten olivat sellaisessa kunnossa, ettei niistä ollut paljonkaan hyötyä.

— Aarrelippaassa on ihastuttava vanhanaikainen helmikoru, mutta äiti sanoi että elävät kukat ovat nuoren tytön paras koriste, ja Laurie lupasi lähettää niitä aina kun tarvitsen, vastasi Meg. — No, katsotaanpa nyt. Tuossa on harmaa kävelypukuni — taivuta hatun sulkaa vähäsen, Beth — tuossa popliinipukuni pyhäpäiviä ja pienempiä kutsuja varten — se näyttää paksulta ja raskaalta näin keväällä, vai mitä? Sinipunerva silkkipuku olisi kaunis — oi voi sentään!

— Mitäs siitä, onhan sinulla musliinipukusi suuria kutsuja varten, ja valkoisessa puvussa olet aina kuin enkeli, sanoi Amy, joka nautti koko sielullaan tuosta pienestä pukuvarastosta eikä voinut kyllikseen sitä katsella.

— Se ei ole kyllin avokaulainen eikä kyllin pitkä, mutta se saa nyt kelvata. Sininen kotipukuni näyttää niin hyvältä käännettynä ja puhdistettuna, että tuntuu kuin olisin saanut uuden. Silkkinen käsilaukkuni ei ole hitustakaan muodinmukainen, eikä hattuni juuri muistuta Sallien hattua. En aikonut sanoa mitään, mutta olen kovasti pettynyt päivänvarjoni suhteen. Pyysin äitiä ostamaan mustan, jossa olisi valkoinen kädensija, mutta hän unohti ja osti vihreän, jonka kädensija on kellertävä. Se on luja ja siisti, eikä minun pitäisi valittaa, mutta tiedän että se joutuu häpeään Annien silkkisen, kultakahvaisen päivänvarjon rinnalla, huokasi Meg ja katseli pientä päivänvarjoa hyvin tyytymättömänä.

— Vaihda se, neuvoi Jo.

— Se olisi tyhmää ja äiti tulisi siitä pahoilleen, hän kun on nähnyt niin paljon vaivaa minun vuokseni. Oli lapsellista puhua koko asiasta, enkä aio välittää siitä. Silkkisukkani ja kaksi paria uusia hansikkaita ilahduttavat minua sanomattomasti. Olet herttainen, Jo, kun lainaat minulle omasi. Tunnen itseni niin rikkaaksi, melkeinpä hienoksi, kun minulla on kaksi paria uusia ja lisäksi vanhat puhdistetut. Ja Meg kurkisti ihastuneena käsinelaatikkoonsa.

— Annie Moffatilla on sinisiä ja punaisia silkkinauhoja yömyssyissään — panisinko niitä omiini? hän kysyi kun Beth toi sisään kasan lumivalkoisia musliinimyssyjä, jotka Hanna oli juuri silittänyt.

— Ei, sitä en sinuna tekisi. Niin hienot myssyt eivät sopisi yhteen yksinkertaisten yöpaitojesi kanssa, joissa ei ole mitään koristetta. Köyhien ei tarvitse koreilla, sanoi Jo päättäväisenä.

— Tulenkohan koskaan niin onnelliseksi, että saan oikeita pitsejä pukuihini ja silkkinauhoja yömyssyihin? sanoi Meg kärsimättömänä.

— Sanoithan pari päivää sitten, että olisit täydellisen onnellinen, jos vain pääsisit Annie Moffatin luo, huomautti Beth tyyneen tapaansa.

— Niin sanoinkin! No niin, minä olenkin onnellinen enkä tahdo nurkua, mutta näyttää siltä, että mitä enemmän saa, sitä enemmän tarvitsee. Kas niin, nyt ovat matkatavarani kunnossa ja kaikki pakattuna paitsi tanssiaispukuni, jonka jätän äidin käärittäväksi, sanoi Meg, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän katsoi monet kerrat silitettyyn ja parsittuun musliinipukuun, jolle hän antoi arvokkaan nimen 'tanssiaispuku'.

Seuraavana päivänä aamu valkeni kauniina, ja juhlallisesti Meg lähti kotoaan kahden viikon huvittelulomalle. Rouva March oli suostunut tähän vierailuun melkein vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi, että Margaret tulisi takaisin tyytymättömämpänä kuin oli lähtenyt. Mutta Meg oli pyytänyt niin hartaasti ja Sallie oli luvannut pitää hänestä niin hyvää huolta, että äiti oli myöntynyt, ja tytär lähtikin ensimmäisen kerran maistamaan hienon maailman iloja.

Moffatit olivat hienoa väkeä ja Meg-parkaa alussa vallan masensi talon loisto ja sen asukkaiden ylellisyys. Mutta huolimatta tyhjänpäiväisestä elämästään he olivat ystävällisiä ja saivat vieraansa piankin kotiutumaan. Kenties Meg vaistomaisesti tunsi, että he eivät olleet erikoisen sivistyneitä eivätkä älykkäitä ihmisiä ja että kultaus ei voinut kokonaan peittää sitä arkipäiväistä ainesta, mitä sen alla oli.

Oli epäilemättä hurmaavaa elää ylellisesti, ajaa hienoissa vaunuissa, käyttää parasta pukuaan joka päivä eikä tehdä muuta kuin vain huvitella. Meg oli kuin luotu sellaiseen ja ennen pitkää hän alkoi jäljitellä ympäristönsä käytöstä ja puhetapaa, keimailla hiukan, käyttää ranskalaisia sanoja puheessaan, kähertää tukkaansa, tiukentaa pukujaan ja puhua muotiasioista niin hyvin kuin taisi. Mitä enemmän hän näki Annie Moffatin kauniita tavaroita, sitä enemmän hän alkoi kadehtia häntä ja huokailla köyhyyttään. Koti tuntui niukalta ja ikävältä, työ vaikeammalta kuin koskaan, ja huolimatta uusista hansikkaistaan ja silkkisukistaan Meg tunsi olevansa vääryyttä kärsivä tyttö.

Hänellä ei kuitenkaan ollut paljon aikaa surujensa hautomiseen, sillä ystävykset huvittelivat minkä ennättivät. He kävivät ostoksilla, kävelivät, ratsastivat ja tekivät vierailuja kaiken päivää, kävivät teatterissa ja oopperoissa illalla tai pitivät hauskaa kotona, sillä Anniella oli paljon ystäviä ja hän osasi huvittaa heitä. Hänen vanhemmat sisarensa olivat hienoja nuoria naisia, ja yksi heistä oli kihloissa, mikä Megin mielestä oli sanomattoman romanttista ja jännittävää. Herra Moffat oli lihava, hyväntahtoinen vanha herra, joka tunsi Megin isän, rouva Moffat lihava, hyväntahtoinen vanha rouva, joka ihastui Megiin yhtä lämpimästi kuin tyttärensäkin. Kaikki hemmottelivat tyttöstä, ja 'Daisy', kuten he nimittivät häntä, oli toisinaan miltei päästään pyörällä.

Kun 'pienten kutsujen' ilta tuli, Meg huomasi ettei hänen popliinipukunsa mitenkään kelpaisi, sillä toiset tytöt panivat aivan ohuet puvut ylleen ja laittautuivat hyvin hienoiksi, ja niin hän otti esille valkoisen musliinipuvun, joka Sallien uuden uutukaisen rinnalla näytti vanhemmalta ja kuluneemmalta kuin koskaan.

Meg huomasi tyttöjen vilkaisevan siihen ja sitten toisiinsa, ja hänen poskiaan alkoi polttaa, sillä säyseydestään huolimatta hän oli hyvin ylpeä. Kukaan ei sanonut puvusta mitään, mutta Sallie tarjoutui kampaamaan hänen tukkansa, Annie solmimaan hänen vyönauhansa, ja Belle, kihloissa oleva sisar, kiitti hänen valkeita käsivarsiaan. Meg arveli, että he olivat ystävällisiä vain siksi, että he säälivät häntä, ja hänen sydämensä oli hyvin raskas, kun hän seisoi siinä itsekseen toisten nauraessa, rupatellessa ja pyörähdellessä edestakaisin perhosten tavoin. Katkera tunne hänen sydämessään vain kasvoi, kun palvelustyttö toi laatikollisen kukkia. Ennen kuin tämä oli ehtinyt sanoa mitään, oli Annie siepannut kannen pois, ja kaikki ihailivat hurmaavia ruusuja, kanervia ja sananjalkoja.

— Se on Bellelle, tietenkin, George aina lähettää hänelle kukkia, huusi Annie, hengittäen syvään kukkien tuoksua.

— Ne ovat neiti Marchille, niin sanoi lähetti, joka toi kukat, ja tässä on kirjelippu, sanoi palvelustyttö ja ojensi kirjeen Megille.

— Mitä hullua! Keneltä ne ovat? Emme tienneetkään, että sinulla on ihailija, tytöt huusivat hyppien Megin ympärillä äärettömän uteliaina ja ihmeissään.

— Kirje on äidiltä ja kukat Laurielta, sanoi Meg yksinkertaisesti, kuitenkin hyvin kiitollisena siitä, ettei Laurie ollut unohtanut häntä.

— Oh, todellako, sanoi Annie veitikkamaisen näköisenä, kun Meg pisti kirjelipun taskuunsa ikään kuin talismaaniksi kateutta, turhamaisuutta ja väärää ylpeyttä vastaan. Nuo muutamat herttaiset rivit olivat tehneet hänelle hyvää, ja kukkien kauneus sai hänet hyvälle mielelle.

Tuntien itsensä taas melkein onnelliseksi hän varasi muutamia ruusuja ja sananjalkoja itselleen ja teki jäljellejääneistä näppärin sormin pieniä kimppuja tukkaa, rintaa ja vyötä varten ja jakoi ne ystävilleen niin auliisti, että Clara, vanhin sisar, sanoi häntä 'suloisimmaksi pikku olennoksi jonka hän ikinä oli nähnyt', ja hänen pieni huomaavaisuutensa ihastutti heitä suuresti.

Miten olikaan, tämä ystävällinen teko karkotti kokonaan hänen alakuloisuutensa. Kun toiset tytöt olivat menneet näyttämään itseään rouva Moffatille, jäi Meg pujottelemaan sananjalkoja pehmeään tukkaansa ja ruusuja pukuunsa, joka ei enää tuntunutkaan kovin kuluneelta, ja kun hän kurkisti peiliin, häntä vastaan katsoivat onnelliset kirkassilmäiset kasvot.

Hänellä oli hyvin hauskaa sinä iltana, kaikki olivat erittäin ystävällisiä, ja hän sai kuulla kolme kohteliaisuutta. Annie houkutteli hänet laulamaan, ja joku sanoi, että hänellä oli huomattavan kaunis ääni; majuri Lincoln kysyi, kuka tuo raikas tyttö oli, jolla on erikoisen kauniit silmät, ja herra Moffat oli hänelle hyvin huomaavainen pitkin iltaa. Kaiken kaikkiaan hänellä oli erittäin hauskaa, kunnes hän sattui kuulemaan katkelman eräästä keskustelusta, joka turmeli hänen ilonsa.

Hän istui kasvihuoneessa ja odotti että saisi jäätelöä, kun hän kuuli erään äänen kukkaseinän toisella puolen sanovan:

— Kuinka vanha hän on?

— Kuusitoista tai seitsemäntoista luullakseni, vastasi toinen ääni.

— Hm, vai niin. Sellainen naimiskauppa olisi suurenmoinen juttu jollekin noista tytöistä, eikö olisikin? Sallie sanoo että he ovat nyt hyvin läheisiä ystäviä ja että vanha herra on vallan hullaantunut heihin.

— Lyönpä vetoa että rouva March on tehnyt suunnitelmansa ja pelaa korttinsa hyvin, niin aikaista kuin kaikki vielä onkin. Tyttö ei nähtävästikään vielä ajattele asiaa, sanoi rouva Moffat.

— Hän sanoi tuon pienen hätävalheen äidistään ikään kuin tämä tietäisi asiasta ja punastui koreasti, kun kukat tulivat. Tyttöparka, hän olisi hyvin sievä, jos hänellä vain olisi jotain muodikkaampaa yllään. Luuletteko että hän loukkaantuisi, jos tarjoisimme hänelle puvun lainaksi torstai-illaksi? kysyi uusi ääni.

— Hän on ylpeä, mutta en usko että hän pahastuisi, sillä tuo kömpelö musliinipuku on ainoa mitä hänellä on. Ehkä hän repii sen tänä iltana, siitä saisimme hyvän syyn tarjota hänelle säädyllisen puvun.

— Saammepa nähdä. Minä kutsun nuoren Laurencen meille — se on pieni huomaavaisuus tytölle — ja sitten saamme perästäpäin hauskaa.

Megin ystävä tuli kasvihuoneeseen ja löysi hänet sieltä hyvin punaisena ja kiihtyneenä. Hän oli ylpeä, ja hänen ylpeytensä oli juuri nyt hyvään tarpeeseen, sillä se auttoi häntä kätkemään loukkaantumisensa, kiukkunsa ja inhonsa äsken kuulemansa johdosta.

Niin viaton ja pahaa-aavistamaton kuin hän olikin, ei hän kuitenkaan voinut olla ymmärtämättä ystäviensä puheita. Hän koetti unohtaa ne, mutta ei voinut, ja hänen korvissaan soi lakkaamatta "rouva March on tehnyt suunnitelmansa", "tuo pieni hätävalhe äidistä", "kömpelö musliinipuku", kunnes hänen teki mieli purskahtaa itkuun ja rientää kotiin kertomaan hämmingistään ja pyytämään neuvoa. Kun se oli kuitenkin mahdotonta, hän koetti parhaansa mukaan näyttää iloiselta, ja vaikka hän oli hyvin kiihtynyt, se onnistuikin niin hyvin, ettei kukaan aavistanut hänen ponnistuksiaan.

Meg oli hyvin iloinen, kun kaikki oli ohi ja hän itse rauhassa sängyssään, missä hän sai ajatella ja ihmetellä ja pohtia kunnes päätä särki ja kyynelet viilensivät hänen kuumia poskiaan. Nuo hupsut, joskin varmaan hyvää tarkoittavat sanat olivat avanneet Megille aavistamattoman näkökulman ja suuresti häirinneet sitä rauhallista maailmaa, missä hän tähän asti oli elänyt onnellisena kuin lapsi. Viheliäiset puheet olivat turmelleet hänen viattoman ystävyyssuhteensa Laurieen, hänen luottamustaan äitiin oli jonkin verran järkyttänyt rouva Moffatin viittaus suunnitelmiin, joita tällä muka olisi — rouva Moffat tietenkin arvosteli muita itsensä mukaan — ja hänen järkevää päätöstään tyytyä siihen puvustoon, joka sopi köyhän miehen tyttärelle, horjutti toisten tyttöjen tarpeeton sääli — tyttöjen, jotka pitivät kulunutta pukua suurimpana onnettomuutena taivaan alla.

Meg-parka vietti levottoman yön ja nousi aamulla onnettomana, väsynein silmin, toisaalta kantaen kaunaa ystäviään kohtaan, toisaalta häveten itseään siksi että ei puhunut suoraan heidän kanssaan ja selvittänyt asiaa. Kaikki vetelehtivät sinä aamuna, ja kello oli kaksitoista ennen kuin tytöt olivat kyllin pontevia ottaakseen käsityönsä esille.

Meg huomasi heti jotakin uutta ystäviensä käytöksessä häntä kohtaan. He tuntuivat kohtelevan häntä kunnioittavasti, seurasivat miltei hartaasti hänen puhettaan ja katsoivat häneen uteliain silmin. Kaikki tämä ihmetytti ja imarteli häntä, vaikka hän ei ymmärtänyt, mitä oli tekeillä, ennen kuin neiti Belle katsahti ylös kirjoituspöytänsä äärestä ja sanoi haaveellisena:

— Daisy-kulta, olen lähettänyt kutsun ystävällesi herra Laurencelle torstaiksi. Tahtoisimme mielellämme tutustua häneen. Eikö se sinustakin olisi paikallaan?

Meg punastui, mutta ilkeä halu tehdä kiusaa ystävilleen sai hänet kainosti vastaamaan:

— Olette hyvin ystävällisiä, mutta pelkään että hän ei tule.

— Kuinka niin, cherie? kysyi Belle.

— Hän on liian vanha.

— Lapsukaiseni, mitä tarkoitat? Mikä hänen ikänsä sitten on, jos saan kysyä? huudahti neiti Clara.

— Lähes seitsemänkymmentä, luulisin, vastasi Meg ja laski innokkaasti silmukoita kätkeäkseen silmiensä ilkamoivan hilpeyden.

— Sinä viekas veitikka! Tietysti tarkoitimme nuorta herraa, selitti Belle nauraen.

— Sellaista ei ole, Laurie on vain pikkupoika. Ja Megiä naurattivat ne merkitsevät katseet, joita sisaret vaihtoivat keskenään, kun hän tällä tavalla kuvasi luuloteltua ihailijaansa.

— Kai suunnilleen sinun ikäisesi, sanoi Nan.

— Pikemmin sisareni Jon ikäinen. Minä täytän seitsemäntoista elokuussa, vastasi Meg keikauttaen niskaansa.

— On hyvin herttaista, että hän lähettää sinulle kukkia, sanoi Annie nokkelasti.

— Niin onkin. Hän lähettää usein kukkia meille kaikille, heidän talonsa on täynnä kukkia ja me pidämme niistä paljon. Äitini ja vanha herra Laurence ovat vanhoja tuttuja, kuten tiedätte, joten on aivan luonnollista että me lapset leikimme yhdessä. Ja Meg toivoi, että puheet päättyisivät siihen.

— On selvää, ettei Daisy vielä ymmärrä mitään, sanoi neiti Clara Bellelle nyökäyttäen päätään.

— Paimenelämän viattomuutta joka puolella, vastasi Belle olkapäitään kohauttaen.

— Olen menossa ostamaan tyttärilleni muutamia pikkutavaroita. Tarvitsetteko te mitään, nuoret neidit? kysyi rouva Moffat, joka laahusti huoneeseen kuin norsu silkki- ja pitsipukimissaan.

— Kiitos, ei mitään, vastasi Sallie. — Minulla on uusi punainen silkkipukuni torstaiksi, enkä tarvitse mitään.

— En minäkään… aloitti Meg, mutta pysähtyi, sillä hänen mieleensä johtui että hän kyllä tarvitsisi yhtä ja toista, mutta ei voinut saada.

— Mitä panet yllesi torstaina? kysyi Sallie.

— Vanhan musliinipukuni taas, jos voin parsia sen käyttökelpoiseksi. Revin sen pahasti eilenillalla, sanoi Meg koettaen näyttää niin huolettomalta kuin suinkin.

— Miksi et lähetä hakemaan toista pukua kotoa? kysyi Sallie, jonka havaintokyky ei ollut terävimpiä.

— Minulla ei ole muuta. Megiltä vaadittiin suurta itsekuria ennen kuin hän saattoi sanoa tämän, mutta Sallie ei huomannut sitä, vaan huudahti hämmästyneenä:

— Vain tuo puku! Kuinka hassua —. Hän ei lopettanut lausettaan, sillä Belle pudisti varoittavasti päätään ja keskeytti hänet sanoen ystävällisesti:

— Ei ensinkään, mitä hyödyttäisi omistaa paljon pukuja, kun ei käy missään. Eikä sinun tarvitsisi lähettää hakemaan kotoa, vaikka sinulla olisi koko tusina, Daisy. Minulla on kaunis sininen silkkipuku, joka on käynyt minulle liian pieneksi, ja sen sinä panet yllesi torstaina, jos tahdot tehdä minulle mieliksi. Suostuthan siihen, kultaseni?

— Olet hyvin kiltti, mutta minä en välitä vaikka pukuni on vanha, jollette te muut vain pahastu siitä. Minusta se kelpaa mainiosti minunlaiselleni nuorelle tytölle, sanoi Meg.

— Suo nyt minulle se huvi, että saan pukea sinut muodinmukaisesti. Minusta se on niin hauskaa, ja sinusta tulisi parilla siveltimenvedolla oikea pieni kaunotar. En anna kenenkään nähdä sinua ennen kuin olet valmis, ja sitten ilmestymme toisten joukkoon kuin Tuhkimo ja hänen kummitätinsä tanssiaisiin, sanoi Belle houkuttelevaan tapaansa.

Meg ei voinut kieltäytyä tästä ystävällisestä tarjouksesta, sillä hän oli utelias näkemään, voisiko pari siveltimenvetoa tehdä hänestä 'pienen kaunottaren', ja niinpä hän myöntyi ja unohti äskeiset vähemmän suopeat tunteensa Moffatin perhettä kohtaan.

Torstai-iltana Belle sulkeutui huoneeseensa Megin ja kamarineitonsa kanssa, ja yksissä neuvoin jälkimmäisen kanssa hän teki Megistä hienon neidin. He kähersivät hänen tukkansa, hieroivat hyväntuoksuista puuteria hänen kaulaansa ja käsivarsiinsa, sivelivät hänen huuliaan korallinvärisellä voiteella, ja Hortense olisi vielä pannut 'pienen vivahduksen' punamaalia, jollei Meg olisi kapinoinut vastaan. He pujottivat hänen ylleen taivaansinisen puvun, joka oli niin ahdas, että hän tuskin saattoi hengittää, ja niin avokaulainen, että kaino Meg punastui nähdessään kuvansa peilistä. Lisäksi joukko hopeakoristeita: rannerengas, kaulakoriste, rintasolki ja korvarenkaat, jotka Hortense sitoi näkymättömällä vaaleanpunaisella silkkilangalla. Kimppu raikkaita teeruusun nuppuja ja kaularöyhelö täydensivät asun ja sovittivat Megin mielestä jossain määrin hänen olkapäittensä paljastamisen, ja korkeakorkoiset siniset silkkikengät olivat hänen nurjimpien unelmiensa täyttymys. Pitsinenäliina, untuvaviuhka ja kukkavihko hopeakannattimessa kruunasivat hänen kauneutensa, ja neiti Belle tarkasti häntä tyytyväisenä kuin pieni tyttö, joka on vaatettanut nukkensa.

— Mademoiselle on charmante, très jolie, vai mitä? huudahti Hortense lyöden kätensä yhteen teeskennellyn hurmautuneena.

— Tule näyttämään itseäsi, sanoi neiti Belle taluttaen hänet huoneeseen, jossa toiset odottivat.

Kun Meg liukui hänen jäljessään laahus kahisten, kiharat aaltoillen, korvarenkaat helisten ja sydän takoen, hän tunsi että nyt hänellä oli todella hauskaa, sillä kuvastin oli selvästi sanonut, että hän todella oli kaunotar. Ystävät toistivat tätä mieluisaa lausetta innokkaasti, ja hetken aikaa hän seisoi keskellä lattiaa iloiten lainahöyhenistään kuin naakka sadussa, toisten räkättäessä hänen ympärillään kuin parvi harakoita.

— Nan, sinä saat opettaa häntä käsittelemään laahustaan ja kulkemaan noissa korkeakorkoisissa kengissä sillä aikaa kun minä pukeudun, muuten hän pian tekee kuperkeikan. Kiinnitä tuo pitkä kihara vasemmalle puolelle hänen päätänsä hopeaperhosellasi, Clara, ja muistakaa, ettei kukaan saa turmella kätteni työtä, sanoi Belle rientäessään pois hyvin tyytyväisen näköisenä.

— Minä pelkään mennä alas, minun on kummallinen olo ja tunnen olevani jäykkä ja pyntätty, sanoi Meg, kun kello soi ja rouva Moffat pyysi nuoria neitejä viipymättä näyttäytymään.

— Sinä et ole vähääkään itsesi näköinen, mutta olet hyvin sievä. Minä en ole mitään sinun rinnallasi, sillä Bellellä on hyvä maku, ja vakuutan että olet aivan kuin ranskatar. Anna kukkiesi riippua, pidä niitä huolettomammin kädessäsi ja katso ettet kompastu, vastasi Sallie koettaen olla välittämättä siitä, että Meg oli kauniimpi kuin hän.

Kätkien varoitukset visusti mieleensä Margaret pääsi onnellisesti portaita alas ja purjehti salonkiin, jossa Moffatin perhe ja pari aikaista vierasta oli koolla. Hän huomasi hyvin pian, että hienoilla vaatteilla on oma viehätysvoimansa, joka tehoaa erääseen ihmisluokkaan ja takaa heidän kunnioituksensa. Useat neidit, jotka ennen eivät olleet kiinnittäneet häneen mitään huomiota, muuttuivat äkkiä hyvin rakastettaviksi, useat nuoret herrasmiehet, jotka edellisissä kutsuissa olivat vain typerästi tuijottaneet häneen, eivät nyt ainoastaan tuijottaneet, vaan pyysivät tulla esitetyiksi ja sanoivat hänelle kaikenlaisia hupsuja mutta mieluisia asioita, ja vanhat rouvat, jotka istuivat sohvassa muita arvostellen, kysyivät uteliaina kuka hän oli. Meg kuuli rouva Moffatin vastaavan eräälle heistä:

— Daisy March — isä eversti armeijassa — parhaita perheitämme, mutta paljon vastoinkäymisiä — ymmärrättehän — Laurencein läheisiä ystäviä. Herttainen olento, sen vakuutan teille, minun Nedini on vallan hullaantunut häneen.

— No jopa nyt! sanoi vanha rouva, pani silmälasit nenälleen ja tarkasti toistamiseen Megiä, joka koetti olla näyttämättä, että hän oli kuullut ja että rouva Moffatin pikku valheet harmittivat häntä.

Tuo 'kummallinen tunne' ei haihtunut, mutta Meg kuvitteli esittävänsä hienon neidin osaa ja onnistuikin koko hyvin, vaikka kireä puku ahdisti häntä, laahus takertui lakkaamatta hänen jalkoihinsa ja hän pelkäsi koko ajan, että korvarenkaat putoaisivat lattialle ja hukkuisivat tai särkyisivät.

Hän leyhytteli viuhkallaan ja nauroi erään nuoren herran kömpelöille yrityksille olla sukkela. Mutta sitten hänen naurunsa äkkiä katkesi ja hän näytti hämmästyneeltä, sillä aivan häntä vastapäätä seisoi Laurie. Poika tuijotti häneen peittelemättömän hämmästyneenä ja — niin ainakin Megistä tuntui — paheksuen, sillä vaikka hän kumarsi ja hymyili kohteliaaseen tapaansa, hänen rehellisissä silmissään oli jotakin, mikä sai Megin punastumaan ja toivomaan että hänellä olisi yllään vanha pukunsa. Hän hämmentyi vielä enemmän nähdessään Bellen nyökäyttävän päätään Annielle ja molempien katsovan hänestä Laurieen, joka, kuten Meg ilokseen huomasi, näytti tavallista ujommalta ja poikamaisemmalta.

— Voi noita viheliäisiä ihmisiä, jotka panivat hupsuja ajatuksia päähäni! Mutta minäpä en välitä siitä enkä anna sen vaikuttaa käytökseeni vähääkään, ajatteli Meg ja liukui kahisten huoneen poikki puristamaan ystävänsä kättä.

— Olipa hauskaa että tulit, pelkäsin että jäisit kotiin, hän sanoi kasvoillaan kaikkein täysikasvuisin ilmeensä.

— Jo tahtoi että tulisin ja kertoisin miltä näytit, ja niin päätin tulla, vastasi Laurie kääntämättä katsettaan Megistä.

— Mitä aiot kertoa? kysyi Meg ja oli hyvin utelias kuulemaan hänen mielipiteensä, vaikka hän ensimmäisen kerran olikin hieman epävarma hänen seurassaan.

— Minä sanon, etten ollut tuntea sinua, näytät niin aikaihmiseltä etkä ole ensinkään oma itsesi. Minä ihan pelkään sinua, sanoi poika hypistellen hansikkaansa nappia.

— Kuinka mieletöntä! Tytöt pukivat minut piloillaan, ja minusta se oli kyllä hauskaa. Mahtaisiko Jo tuijottaa minuun, jos hän näkisi minut? sanoi Meg, joka tahtoi tietää, hyväksyikö Laurie hänet vai eikö.

— Varmasti, sanoi Laurie vakavana.

— Etkö pidä minusta tällaisena?

— En, kuului jyrkkä vastaus.

— Miksi et? kysyi Meg levottomana.

Poika katsoi hänen käherrettyä tukkaansa, paljaita olkapäitänsä ja omituisesti koristeltua pukuaan, ja hänen ilmeensä teki Megin vielä nolommaksi kuin vastaus, jossa ei ollut tavanomaisesta kohteliaisuudesta jälkeäkään.

— En pidä rihkamasta ja hepenistä.

Se oli melkein liikaa pojalta, joka oli nuorempi kuin hän itse, ja Meg liukui pois sanoen nenäkkäästi:

— Olet häpeämättömin poika jonka milloinkaan olen nähnyt. Kuohuksissaan Meg meni seisomaan ikkunan luo viilentääkseen kuumia poskiaan. Hänen seisoessaan siinä kulki majuri Lincoln ohi, ja hetkeä myöhemmin Meg kuuli hänen sanovan äidilleen:

— He tekevät tuosta viehättävästä tytöstä hupakon. Toivoin että näkisit hänet, mutta he ovat pilanneet hänet kokonaan. Tänä iltana hän on vain pyntätty nukke.

— Voi sentään, huokasi Meg, jospa olisin ollut järkevä ja esiintynyt omissa vaatteissani, niin en olisi herättänyt vastenmielisyyttä toisissa ihmisissä enkä itse olisi tyytymätön ja häpeäisi itseäni.

Hän painoi otsansa kylmään ruutuun ja seisoi puoliksi verhojen peitossa huomaamatta, että parhaillaan laulettiin hänen lempilauluaan. Silloin joku kosketti häntä, ja hän huomasi Laurien, joka teki kauneimman kumarruksensa ja ojensi kätensä sanoen katuvaisena:

— Suo anteeksi äskeinen töykeyteni ja tule tanssimaan minun kanssani.

— Pelkään että se olisi sinulle epämieluisaa, sanoi Meg koettaen näyttää loukkaantuneelta mutta epäonnistuen täydellisesti.

— Ei hitustakaan. Tule nyt, minä olen oikein siivosti. En pidä puvustasi, mutta luulen että sinä siitä huolimatta olet — loistava.

Ja Laurie huitoi käsillään ikään kuin ei hän olisi löytänyt sanoja ilmaistakseen ihailuansa.

Meg hymyili leppyneenä ja kuiskasi Laurielle, kun he seisoivat odottamassa alkutahtia:

— Varo kompastumasta laahukseeni — uh, kuinka sietämätön se on! Olin aika hanhi kun suostuin tähän ilveilyyn.

— Sido se kaulasi ympärille, niin siitä on jotakin hyötyä, sanoi Laurie ja ja katsoi hymyillen daaminsa pieniä sinisiä kenkiä, jotka nähtävästi olivat saaneet hänen täyden hyväksymisensä.

— Laurie, aion pyytää sinulta pientä palvelusta, teetkö sen? kysyi Meg.

— Varmasti, Meg, riensi Laurie sanomaan.

— Ethän viitsi kertoa tämäniltaisesta puvustani, ethän? He eivät ymmärrä tällaista pilaa, ja äiti tulisi suotta pahoilleen.

— Miksi sitten otit sen yllesi? kysyivät Laurien silmät niin selvästi, että Meg kiirehti lisäämään: — Kerron itse heille kaiken ja tunnustan äidille, kuinka tyhmä olin. Mutta teen sen mieluummin itse, niin että älä sinä kerro, ethän?

— Lupaan kunniasanallani etten puhu mitään. Mutta mitä sitten sanon, kun he kysyvät minulta?

— Sano vain että olin aika sievä ja että minulla oli hauskaa.

— Edellisen sanon täydestä sydämestäni, mutta kuinka on jälkimmäisen laita? Et juuri näytä siltä kuin sinulla olisi hauskaa. Ja Laurie katsoi Megiin tavalla, joka sai hänet kuiskaten tunnustamaan:

— Ei minulla olekaan. Älä pidä minua kauheana, kaipasin vain vähän huvia, mutta huomaan ettei tämänlaatuinen miellytä minua ensinkään, alan jo väsyä siihen.

— Tuossa tulee Ned Moffat, mitä hän tahtoo? sanoi Laurie rypistäen mustia kulmakarvojaan ikään kuin ei olisi pitänyt talon nuorta isäntää suotavana lisänä seuraan.

— Kuinka kiusallista! sanoi Meg ottaen kasvoilleen ikävystyneen ilmeen, mikä huvitti Lauriea rajattomasti.

Hän ei puhutellut Megia ennen kuin illallisella, silloin hän näki tytön juovan samppanjaa Nedin ja tämän ystävän Fisherin kanssa. He käyttäytyivät 'kuin narrit', kuten Laurie sanoi itsekseen, sillä hän tunsi omaavansa veljen oikeuden suojella Marchin tyttöjä ja taittaa peistä heidän puolestaan, jos niin tarvittiin.

— Saat pahan päänsäryn huomenna, jos juot tuota moskaa. Minä en sinuna joisi, Meg, äitisi ei pitäisi siitä, sen kyllä tiedät, hän kuiskasi kumartuen Megin tuolin yli, kun Ned kääntyi täyttämään lasinsa ja Fisher kumartui ottamaan ylös hänen viuhkansa.

— Minä en ole Meg tänä iltana, olen nukke, joka tekee kaikenlaisia tyhmyyksiä. Huomenna heitän pois hepeneni ja olen taas hirvittävän kiltti, vastasi Meg teeskennellysti naurahtaen.

— Jospa jo olisi huominen, mutisi Laurie ja meni pois tyytymättömänä ystävässään tapahtuneeseen muutokseen.

Meg tanssi ja keimaili, pakisi ja kikatti kuten muutkin tytöt. Illallisen jälkeen hän tanssi Fisherin kanssa ja oli niin vallaton ja riehakas, että tämä alituisesti sotkeutui hänen laahukseensa ja että Laurie, joka katseli syrjästä, hautoi jo mielessään nuhdesaarnaa. Hän ei kuitenkaan saanut tilaisuutta pitää sitä, sillä Meg pysytteli loitolla hänestä kunnes tuli viimein sanomaan hyvää yötä.

— Muista! hän sanoi koettaen hymyillä, sillä päänsärky oli jo alkanut.

— Silence à la mort, vastasi Laurie juhlallisesti mennessään. Tämä pieni välikohtaus kiihotti Annien uteliaisuutta, mutta Meg oli liian väsynyt jutellakseen ja meni heti nukkumaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut naamiaisissa, jotka eivät olleetkaan niin hauskat kuin hän oli odottanut. Hän oli sairas koko seuraavan päivän ja palasi kotiin lauantaina aivan uupuneena kahden viikon huvittelusta ja tuntien saaneensa maistaa ylellisyyttä aivan tarpeeksi.

— Kuinka ihanaa on sentään saada elää rauhassa, ilman vieraita ja alituista seuraelämää. Koti on suloinen paikka, vaikka se ei olekaan upea, sanoi Meg katsellen miettiväisenä ympärilleen, kun hän sunnuntai-iltana istui äitinsä ja Jon kanssa kotona.

— Hauskaa kuulla sinun sanovan niin, kultaseni! Pelkäsin jo, että koti tuntuisi sinusta ikävältä ja köyhältä oltuasi hienoissa paikoissa, sanoi äiti, joka päivän kuluessa oli monta kertaa katsellut häntä levottomana, sillä äidin silmät ovat nopeat huomaamaan pienimmänkin muutoksen lasten kasvoissa.

Meg oli iloisena kertonut seikkailuistaan ja kerta toisensa jälkeen sanonut, kuinka hurmaavan hauskaa hänellä oli ollut, mutta jokin asia näytti vielä painavan hänen mieltään, ja kun nuoremmat tytöt olivat menneet nukkumaan, hän jäi istumaan paikalleen ja tuijotti miettiväisenä takkavalkeaan. Hän oli hyvin harvasanainen ja näytti levottomalta.

Kun kello löi yhdeksän ja Jo ehdotti että mentäisiin nukkumaan, Meg nousi äkkiä tuoliltaan, istahti Bethin jakkaralle ja nojaten kyynärpäänsä äidin polviin sanoi urhoollisesti:

— Äiti, minun täytyy tunnustaa jotakin.

— Minä arvasin että sinulla on jotakin sydämelläsi. Mitä se on, kultaseni?

— Pitääkö minun mennä pois? kysyi Jo hienotunteisesti.

— Ei tietenkään, enkö aina kerro sinulle kaikkea? Häpesin puhua siitä lasten aikana, mutta tahdon että nyt saatte tietää kaikki ne kauheat asiat, joita tein Moffatilla.

— Kerrohan siis, lapseni, sanoi rouva March hymyillen, mutta näytti kuitenkin hieman huolestuneelta.

— Kerroin että he pukivat minut, mutta en sanonut että he puuteroivat ja kähersivät minut ja pukivat ylleni kureliivit ja tekivät minusta oikean muotinuken. Laurien mielestä en ollut säädyllisesti pukeutunut — tiedän että hän ajatteli niin, vaikka hän ei puhunut mitään — ja eräs mies sanoi minua 'pyntätyksi nukeksi'. Tiedän että se oli typerää, mutta he imartelivat minua ja sanoivat että olin kaunotar ja puhuivat paljon muuta joutavaa, ja minä annoin heidän panna pääni pyörälle.

— Onko siinä kaikki? kysyi Jo, kun rouva March ääneti katseli kauniin tyttärensä alakuloisia kasvoja, eikä hänellä ollut sydäntä torua häntä noista pienistä hullutuksista.

— Ei. Join samppanjaa, puhua pärpätin ja koetin keimailla ja olin läpeensä inhottava, sanoi Meg omantunnon vaivoissa.

— On vieläkin jotain, mikä sinua painaa. Ja rouva March hyväili tuhlaajatyttönsä pehmeätä poskea, joka äkkiä tuli heleänpunaiseksi. Meg vastasi hitaasti:

— On kyllä, se on hyvin typerää, mutta minun täytyy kertoa se. En siedä että ihmiset sanovat ja ajattelevat sellaisia asioita meistä ja Lauriesta.

Sitten hän kertoi katkelmat juorupuheista, jotka hän oli kuullut Moffatilla, ja hänen puhuessaan Jo näki kuinka äiti pusersi huulensa tiukasti yhteen nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että viattoman Megin päähän oli pantu tuollaisia tyhmyyksiä.

— No, tuo oli sitten joutavinta roskaa mitä koskaan olen kuullut, huudahti Jo suuttuneena. — Miksi et heti mennyt pamauttamaan sitä heille vasten kasvoja?

— En voinut, olin itse niin pahassa asemassa. En voinut sille mitään, että kuulin alun, ja sitten suutuin ja häpesin niin, etten muistanut että minun olisi oikeastaan pitänyt lähteä tieheni.

— Odotapas vain kunhan minä näen Annie Moffatin, niin saat nähdä millä tavalla tuollaiset järjettömät hassutukset selvitetään! Ettäkö meillä olisi 'suunnitelmia' ja olisimme muka kilttejä Laurielle sen vuoksi että hän on rikas ja voi joskus maailmassa naida meidät! Kuinka hän ulvookaan naurusta, kun kerron mitä nuo viheliäiset ihmiset keittävät meistä kokoon! Ja Jo nauroi kuin koko asia olisi jo tuntunut hänestä hyvältä pilalta.

— Jos kerrot Laurielle, en ikinä anna sinulle anteeksi! Hän ei saa kertoa, eihän, äiti? sanoi Meg kauhistuneena.

— Ei, älkää koskaan toistako tuota typerää juttua ja unohtakaa se niin pian kuin suinkin, sanoi rouva March vakavana. — En tehnyt viisaasti antaessani sinun mennä ihmisten joukkoon, joita tunsin niin vähän — uskon kyllä, että he ovat ystävällisiä, mutta arkipäiväisiä ja sivistymättömiä he ovat, kun ajattelevat nuorista ihmisistä noin alhaisesti. Olen surullisempi kuin voin sanoa, jos tämä käynti on tuottanut sinulle kovin pahan pettymyksen, Meg.

— Älä ole pahoillasi, en anna sen vahingoittaa itseäni, unohdan kaiken pahan ja muistan vain kaiken hyvän, sillä minulla oli hyvin hauskaa ja olen kiitollinen, kun annoit minun mennä. En tahdo haaveilla turhia enää enkä olla tyytymätön, äiti. Mutta on sentään hauskaa saada ihailua ja kiitosta osakseen — en voi olla sanomatta että pidän siitä, sanoi Meg puoleksi häveten tunnustustaan.

— Se on aivan luonnollista eikä siinä ole mitään pahaa, jollei siitä vain tule intohimo, joka johtaa mielettömiin tai epänaisellisiin tekoihin. Opi tuntemaan ja pitämään arvossa sitä kiitosta, jota todella kannattaa tavoitella, ja pyri tulemaan hyvien ihmisten ihailun arvoiseksi olemalla yhtä vaatimaton kuin kaunis, Meg.

Margaret istui mietteissään hetkisen, ja Jo seisoi kädet selän takana näyttäen sekä huvittuneelta että hämmästyneeltä, sillä oli kerrassaan uutta nähdä Megin punastelevan tuolla tavalla ja kuulla hänen puhuvan ihailijoista ja muusta sellaisesta. Jo tunsi, että sisar oli näiden kahden viikon aikana kasvanut hämmästyttävän paljon; Meg oli siirtymässä maailmaan, jonne hän ei voinut seurata isoa siskoaan.

— Äiti, onko sinulla 'suunnitelmia', niin kuin rouva Moffat sanoi? kysyi Meg ujona.

— On kyllä, kultaseni, on paljonkin. Kaikilla äideillä on, mutta luulisin, että minun suunnitelmani poikkeavat jonkin verran rouva Moffatin suunnitelmista. Kerron sinulle joitakin niistä, sillä aika on tullut, jolloin muutama sana voi johtaa pienen romanttisen pääsi ja sydämesi oikealle tolalle. Sinä olet nuori, Meg, mutta et niin nuori, ettet ymmärtäisi minua. Jo, sinun vuorosi tulee luultavasti myös aikanaan, kuuntele sinäkin 'suunnitelmiani' ja auta minua toteuttamaan niitä, jos ne ovat hyviä.

Jo istahti hänen tuolinsa käsinojalle, ja hänen ilmeestään näkyi että hän odotti jotakin hyvin juhlallista ja tärkeätä. Pitäen molempien kädestä kiinni rouva March sanoi vakavaan, mutta ystävälliseen tapaansa:

— Minä tahdon että tyttäristäni tulee kauniita, taitavia ja hyviä ihmisiä, tahdon, että heitä ihaillaan, rakastetaan ja kunnioitetaan, että heillä on onnellinen nuoruus, että he joutuvat hyviin ja järkeviin naimisiin ja viettävät hyödyllistä, hauskaa elämää kestäen ne surut ja huolet, joita Jumala näkee hyväksi heille lähettää. Paras ja suloisin asia mikä voi kohdata naista on hyvän miehen rakkaus, ja toivon vilpittömästi että tyttäreni saavat kokea sen. On luonnollista ajatella sitä, Meg, oikein toivoa ja odottaa sitä ja viisasta valmistautua siihen, niin että tuon onnellisen ajan tultua tuntee olevansa kykenevä sen tuomiin velvollisuuksiin ja sen antaman ilon arvoinen. Rakkaat tyttöni, minulla on kunnianhimoisia toiveita teihin nähden, mutta en tahdo, että heittäytyisitte hienon maailman pyörteisiin, menisitte naimisiin rikkaitten miesten kanssa vain heidän rahojensa vuoksi ja asuisitte upeissa taloissa, jotka eivät olisi koteja, koska rakkaus puuttuisi. Raha on hyvä ja tarpeellinen asia, hyvin käytettynä ihana lahja, mutta en mitenkään tahtoisi, että pitäisitte sitä parhaana tai ainoana tavoittelemisen arvoisena. Näkisin teidät mieluummin köyhien miesten vaimoina, jos olisitte onnellisia, rakastettuja ja tyytyväisiä, kuin kuningattarina valtaistuimillaan, jos itsekunnioitus ja rauha puuttuisi.

— Belle sanoo että köyhät tytöt eivät koskaan löydä onneansa jolleivät pidä itseään esillä, huokasi Meg.

— Jäädään sitten ennemmin vanhoiksipiioiksi, sanoi Jo ylpeästi.

— Oikein, Jo, mieluummin onnellinen vanhapiika kuin onneton aviovaimo tai epänaisellinen tyttö, joka tekee kaikkensa päästäkseen naimisiin, rouva March sanoi päättäväisesti. — Älä sure, Meg, köyhyys karkottaa harvoin miehen, joka rakastaa vilpittömästi. Mutta heittäkää nämä asiat toistaiseksi mielestänne. Ja muistakaa yksi asia, tyttöni — äiti on aina valmis olemaan uskottunne, isä ystävänne, ja molemmat me toivomme ja luotamme siihen, että tyttäremme — olivat he sitten naimisissa tai eivät — ovat elämämme ylpeys ja ilo.

— Niin me tahdommekin olla, äiti, huudahtivat molemmat kaikesta sydämestään, kun äiti sanoi heille hyvää yötä.

10.

P.K. ja P.T.

Kevät toi mukanaan uusia harrastuksia, ja pitenevät iltapäivät sopivat kaikenlaisiin puuhiin ja leikkeihin.

Puutarha oli laitettava kuntoon, ja jokaisella tytöllä oli oma palstansa, johon sai istuttaa mitä tahtoi. Hanna sanoi: "Tietäisin kenelle mikin maapala kuuluu, vaikka näkisin ne Kiinassa", ja epäilemättä hän olisikin sen tiennyt, sillä nuo puutarhatilkkuset kuvastivat kunkin tytön luonnetta.

Megin puutarhassa kasvoi ruusuja ja heliotrooppeja, myrtti ja pieni pomeranssipuu. Jon palsta ei koskaan ollut samanlainen kahtena kesänä peräkkäin, sillä hän kokeili alituiseen uutta. Tänä vuonna hän kylvi auringonkukkia — tämän iloisen ja hyötyisän kasvin siemenillä ruokittiin sitten 'täti Kanaliini' perheineen. Bethin puutarhassa oli vanhanaikaisia tuoksuvia kukkia — hajuherneitä ja resedaa, kukonkannuksia, neilikoita, orvokkeja ja koiruohoa sekä vesiheinää lintua varten ja kissanminttua kissimirreille. Amyn puutarhassa oli lehtimaja, pieni mutta sangen sievä. Sen seinämillä suikertelivat sirosti elämänlangat ja köynnöskuusamat; kukkapenkeissä kasvoi valkoisia liljoja, sananjalkoja ja muita hienoja koristekasveja vieri vieressä.

Puutarhatyö, kouluretket, soutumatkat joella ja kukkien poimiminen täyttivät kauniit kesäpäivät, ja sadeilmalla keksittiin kaikenlaista hauskaa kotona.

Sangen suosittu leikki oli 'P.K.'. Salaiset yhdistykset olivat tähän aikaan muodissa, ja tytötkin halusivat perustaa sellaisen. Kun he kaikki ihailivat Dickensiä, seura nimitettiin Pickwick-kerhoksi. Harvoja keskeytyksiä lukuun ottamatta kerho oli toiminut jo vuoden ajan, ja joka lauantai-ilta oli pidetty kokouksia suurella ullakolla.

Tilaisuuksissa noudatettiin seuraavaa järjestystä. Kolme tuolia oli asetettu riviin lampun valaiseman pöydän eteen; pöydällä odotti neljä valkoista arvomerkkiä, joissa oli teksti 'P.K.', kaikissa erivärisenä. Pöydällä oli myös kerhon joka viikko ilmestyvä lehti 'Pickwick-sanomat'. Sitä toimitti Jo, joka askarteli aina mielellään kynän ja musteen parissa.

Kello seitsemän astuivat kerhon kaikki neljä jäsentä huoneistoon, sitoivat arvomerkit kaulaansa ja asettuivat ylen juhlallisesti tuoleihinsa. Meg oli vanhimpana Samuel Pickwick, kirjallinen Jo oli Augustus Snodgrass, Beth oli Tracy Tupman, koska hän oli pyöreä ja punaposkinen, ja Amy, joka aina koetti tehdä sellaista mitä ei osannut, oli Nathaniel Winkle. Pickwick, puheenjohtaja, luki lehden, joka oli täynnä kertomuksia ja runoja, pikku-uutisia, lystikkäitä ilmoituksia ja huomautuksia, joissa tytöt leppoisasti naljaillen muistuttivat toistensa vioista ja pikkusynneistä.

Eräässä tällaisessa tilaisuudessa herra Pickwick pani nenälleen sangat, joissa ei ollut laseja, kopautti vasarallaan pöytään, yski ja alkoi lukea, luimautettuaan ensin tuikeasti tuolissaan lojuvaan herra Snodgrassiin niin että tämä ymmärsi asettua kunnollisesti istumaan.

PICKWICK-SANOMAT

Toukokuun 20 p:nä vuonna 18—

RUNOUTTA

Juhlaruno

Nyt juhlapäivää vietämme, ja ei se ole suotta, kun täyttää kuulu kerhomme viiskymment'kolme vuotta.

Ja kaikki tutut kasvot taas me näämme edessämme, me voimme kaikki pulskasti, kaikk' oomme tulleet tänne.

Pickwick, hän istuu paikallaan, me häntä tervehdämme, hän lukee rillit nenällään kuuluisaa lehteämme.

Hän tosin nuhan uhri on, mut huolimmeko siitä, kun saamme häntä kuitenkin sanoista viisaist' kiittää.

Ja kasvot vanhan Snodgrassin niin loistaa tyytyväisnä. Hän pitkä on kuin pilari vaan ain' ei kulje pystypäisnä.

On innon tulta silmissään, otsalla maineen himo juuri, mut ah ja voi, kun nenällään on mustepilkku suuri!

Mies rauhan Tracy Tupman on, ja aina hyvinvoiva. Väliin nauraa itsens' kumohon tuo toverimme oiva.

On täällä pikku Winklekin, sileä, siro aina. Tukallaan kaatuis kärpänen, mut kasvojaan ei pese aina.

On vuosi mennyt umpehen, juhlimme, iloitsemme, ja maineen tietä eellehen hartaina astelemme.

Kerho kauan eläköön, ja viihtykäämme siellä, niin vuosijuhlaa kymmenen me saamme viettää vielä.

A. Snodgrass

Häät naamiohuveissa

Venetsialainen tarina

Gondoli toisensa jälkeen liukui marmoriportaiden ääreen jättäen ihastuttavan kuormansa lisäämään sitä värikästä ihmisvirtaa, joka täytti kreivi Adelonin upean palatsin salit. Ritareita ja ylhäisiä naisia, keijukaisia ja hovipoikia, munkkeja ja kukkastyttöjä liiteli iloisen tanssin pyörteissä. Suloiset äänet ja ihanat sävelet täyttivät ilman, ja naamiohuvit jatkuivat ilossa ja soiton humussa.

"Onko teidän Ylhäisyytenne nähnyt lady Violaa tänä iltana?" kysyi ritarillinen trubaduuri keijukaiskuningattarelta, joka liiteli lattian yli hänen käsivarsillaan.

— Olen kyllä. Eikö hän ole ihastuttava, vaikkakin kovin surullinen? Hänen pukunsakin on hyvin valittu, sillä viikon päästä hän menee naimisiin kreivi Antonion kanssa, jota hän vihaa intohimoisesti.

— Kautta kunniani, kadehdin kreiviä. Tuolla hän tuleekin sulhaseksi pukeutuneena, musta naamio kasvoillaan. Kun hän ottaa sen pois, saamme nähdä, kuinka hän katselee tuota kaunista tyttöä, jonka sydäntä hän ei voita, vaikka tytön ankara isä onkin luvannut kreiville hänen kätensä, vastasi trubaduuri.

— Kuiskaillaan että lady Viola rakastaa nuorta englantilaista taiteilijaa, joka alituisesti kulkee hänen kintereillään, mutta jota kreivivanhus halveksii, sanoi keijukaiskuningatar.

Ilo oli ylimmillään, kun muuan pappi tuli näkyviin, johdatti nuoren pariskunnan purppuranpunaisella sametilla verhottuun sivukammioon ja viittasi heitä polvistumaan. Silmänräpäyksessä vaikeni iloinen hälinä, eikä kuulunut kuin suihkulähteitten solinaa ja kuunsäteissä kylpevän oranssilehdon suhinaa, kun kreivi Adelon puhui:

— Hyvät naiset ja herrat, suokaa anteeksi pieni viekkauteni. Olen koonnut teidät tänne todistajiksi tyttäreni vihkiäisiin. Arvoisa isä, odotamme palvelustanne.

Kaikkien silmät kääntyivät morsiuspariin, ja hämmästyksen kohahdus kuului yli joukon, sillä sekä morsian että sulhanen esiintyivät naamioituina. Uteliaisuus ja ihmetys täytti kaikkien mielet, mutta kukaan ei tahtonut sanoa mitään ennen kuin pyhä toimitus oli päättynyt. Silloin kokoontuivat jännittyneet katselijat kreivin ympärille pyytämään selitystä.

— Antaisin sen ilomielin jos voisin, mutta en tiedä muuta kuin että se oli ujon Violan oikku, johon suostuin. Nyt, lapseni, näytelmä päättyköön. Riisukaa pois naamionne ja tulkaa ottamaan siunaukseni.

Mutta kumpikaan ei notkistanut polviaan, sillä nuori sulhanen vastasi äänellä, joka sai kaikki säpsähtämään, ja naamion pudotessa tulivat näkyviin Ferdinand Devereux'n, taiteilija-rakastajan jalot kasvot, ja vasten hänen rintaansa, jota nyt koristi englantilaisen jaarlin tähti, nojautui ihana Viola säteillen onnea ja kauneutta.

— Herra kreivi, te käskitte minua ylenkatseellisesti pyytämään tyttärenne kättä vasta sitten kun voin ylpeillä yhtä ylhäisellä nimellä ja suurilla rikkauksilla kuin kreivi Antonio. Voin ylpeillä enemmästäkin, sillä teidänkään kunnianhimoinen sielunne ei voi vastustaa Devereux'n ja De Veren jaarlia, kun hän tarjoaa vanhan nimensä ja äärettömän rikkautensa saadakseen omakseen tämän ihanan neidon, joka nyt on hänen vaimonsa.

Kreivi seisoi kuin kivettyneenä, ja kääntyen hämmästyneiden kuulijoiden puoleen lisäsi Ferdinand voitonriemuisesti hymyillen: — Teille, ritarilliset ystäväni, toivon vain yhtä onnellista liittoa kuin itselleni ja soisin että kaikki voittaisitte omaksenne yhtä kauniin morsiamen kuin minä näissä naamiohuveissa.

S. Pickwick

Mikä yhtäläisyys on P.K:n ja Baabelin tornin välillä?

(Molemmat ovat täynnä vaikeasti hallittavaa väkeä.)

Tarina kurkusta

Oli kerran maanviljelijä, joka kylvi pienen siemenen puutarhaansa, ja jonkin ajan kuluttua se iti ja kasvoi suureksi taimeksi, ja siinä oli monta kurkkua. Eräänä lokakuun päivänä, kun ne olivat kypsiä, hän otti yhden ja vei sen torille. Muuan ryytikauppias osti sen ja vei myymäläänsä. Samana aamuna tuli eräs pieni tyttö, jolla oli ruskea hattu ja sininen puku, pyöreät kasvot ja pystynenä, ja osti sen äidilleen. Hän vei sen kotiin, leikkasi sen palasiksi ja keitti palaset isossa kattilassa. Osan hän survoi ja tarjosi voin ja suolan kera päivälliseksi, osaan hän sekoitti lasillisen maitoa, kaksi munaa, neljä lusikallista sokeria, vähän muskottipähkinää ja pari korppua, kaatoi seoksen isoon pannuun ja antoi sen paistua kunnes se oli ruskeata ja kaunista, ja seuraavana päivänä sen söi muuan perhe nimeltä March.

T. Tupman

Herra Pickwick, Sir

Käännyn puoleenne ja muistutan eräästä synnistä sen tekijä on yksi mies nimeltä Winkle joka häiritsee klubia naurullaan eikä aina lähetä avustustaan tähän hienoon lehteen toivon että suotte anteeksi hänen pahuutensa ja annatte hänen lähettää erään ranskalaisen sadun koska hän ei osaa kirjoittaa omasta päästään hänellä on niin paljon läksyjä eikä mitään aivoja toisella kertaa koetan ottaa aikaa kauluksesta kiinni ja kirjoittaa teoksen vallan commy la fo se on oikein hyvin hyvästi nyt minun pitää mennä kouluun.

Kunnioittavasti N. Winkle

(Edellä oleva on miehekäs ja vilpitön omien heikkouksien tunnustus. Jos nuori ystävämme harjoittelisi välimerkkien käyttöä, olisi kaikki hyvin.)

Surullinen tapaus

Viime perjantaina kuulimme talomme kellarista ankaran tärähdyksen ja sitä seuraavia hätähuutoja. Rientäessämme yhtenä miehenä kellariin näimme rakastetun puheenjohtajamme makaavan pitkänään lattialla, hän oli nimittäin liukastunut ja kaatunut hakiessaan puita kellarista taloudellisiin tarkoituksiin. Todellinen hävitys kohtasi silmiämme, sillä kaatuessaan herra Pickwick oli kastanut päänsä ja hartiansa vesisaaviin, kaatanut kulhollisen saippuavaahtoa miehekkäälle varrelleen ja repinyt vaatteensa pahanpäiväisesti. Kun hänet oli vapautettu tuosta vaarallisesta tilasta, huomattiin ettei hän ollut kärsinyt mitään vahinkoa paria mustelmaa lukuun ottamatta, ja meillä on onni ilmoittaa, että hän tätä nykyä voi hyvin.

Toim.

Surullinen velvollisuutemme on ilmoittaa että rakas ystävämme Rouva Lumikki Silokäpälä on salaperäisellä tavalla kadonnut joukostamme. Tämä herttainen ja rakastettu kissa oli laajan ystävä- ja ihailijapiirin lemmikki, sillä hänen kauneutensa viehätti kaikkien silmiä, hänen sulonsa ja hyveensä voittivat kaikkien sydämet, ja tunnemme kaikki syvästi, kuinka katkerasti kaipaamme häntä.

Viimeksi hänet nähtiin portilla odottamassa lihakauppiaan rattaita, ja luultavasti silloin joku konna, jota hänen kauneutensa viehätti, ryösti hänet. Viikkoja on kulunut eikä hänestä ole nähty jälkeäkään, ja me luovumme jo kaikesta toivosta, sidomme mustan nauhan hänen koriinsa, panemme hänen maitokuppinsa pois ja itkemme häntä kuin iäksi menetettyä ystävää.

Eräs osaa ottava ystävä lähettää meille seuraavan runohelmen:

Valituslaulu

Lumikki Silokäpälän katoamisen johdosta.

Sua itkemme, ystävä pienoinen, kova kohtalo meiltä sun vei, ja nyt olet poissa, hienoinen, sua enää nähdä ei.

Sun pienen lapsesi hauta on tuoll' pähkinäpensaan alla. Mut missä sä uinut, onneton? Ah, ulkona maailmalla.

Et valkean ääressä istu nyt, et hyrrää herttaisesti. On vuoteesi tyhjä ja kylmennyt. Ken moisen tuskan kesti?

Sun hiiriäs toinen kissa syö, sun maillasi metsästää, vaan Lumikki-vainaalle vertoja ei vedä mirri tää.

Se on kömpelö, ruma ja runoton, sinä hieno ja kiiltävä ain'. Se sylkee koirille, tahditon, sinä tyynesti väistyit vain.

Se sentään on hyvä ja lempeä ja koittaa parhaansa aina. Vaan emmehän voi sitä lempiä kuin sua vain, herttainen vainaa.

A.S.

ILMOITUKSIA

Neiti Oranthy Bluggage, tunnettu etevä luennoitsijamme, pitää esitelmän aiheesta 'Nainen ja hänen asemansa' Pickwick-salissa ensi lauantaina tavallisen kokouksen jälkeen.

Viikkokokous Keittiötorilla, tarkoituksena opettaa nuorille naisille ruoanlaittoa. Hanna Brown johtaa puhetta, kaikki ovat tervetulleita.

Luutaseura kokoontuu ensi keskiviikkona ja panee toimeen suuren juhlakulkueensa kerhohuoneiston yläkerroksessa. Jäseniä pyydetään saapumaan virkapuvuissa, luudat olalla, tasan kello yhdeksän.

Neiti Beth Bouncer avaa ensi viikolla uuden nukenvaate-aittansa yleisön käytettäväksi. Viimeiset Pariisin muodit saapuneet. Tilauksia vastaanotetaan.

Ensi-ilta Barnavillen teatterissa muutamien viikkojen kuluttua. Esitettävänä näytelmäuutuus, jonka veroista ei koskaan ole nähty Amerikan näyttämöillä. 'Kreikkalainen orja eli Konstantin Kostaja' on tämän järkyttävän murhenäytelmän nimi!!!

Huomautuksia

Jos S.P. käyttäisi vähemmän saippuaa kättensä pesemiseen, ei hän joka kerta myöhästyisi aamiaiselta. Pyydetään ettei A.S. viheltäisi kadulla. Olisi hyvä jos T.T. ei unohtaisi Amyn ruokaliinaa. A.W. älköön nurisko vaikka hänen hameissaan ei olekaan yhdeksää rimsua.

Viikkoraportti

Meg — hyvä.

Jo — paha.

Beth — hyvin hyvä.

Amy — keskinkertainen.

Kun puheenjohtaja oli lukenut lehden (pyydän vakuuttaa lukijoilleni, että se on oikea jäljennös oikeasta lehdestä, jonka oikeat tytöt kerran maailmassa ovat kirjoittaneet), seurasi myrskyisiä kättentaputuksia, minkä jälkeen herra Snodgrass nousi tekemään erään ehdotuksen.

— Herra puheenjohtaja, hyvät herrat, hän alkoi parlamenttipuhujan tapaan, pyydän ehdottaa kerhoomme erästä uutta jäsentä — henkilöä, joka mitä suurimmassa määrin ansaitsee tämän kunnian, olisi siitä syvästi kiitollinen ja arvaamattoman suuresti lisäisi kerhon hauskuutta ja henkevyyttä ja lehden kirjallista arvoa sekä olisi iloksi kaikille. Ehdotan herra Theodore Laurencea P.K:n kunniajäseneksi. Otetaan nyt hänet!

Jon äänensävyn ja puhetyylin äkillinen muuttuminen sai tytöt nauramaan, mutta kaikki näyttivät levottomilta eikä kukaan sanonut mitään, kun Snodgrass istuutui.

— Ratkaisemme asian äänestyksellä, sanoi puheenjohtaja. — Ne, jotka kannattavat ehdotusta, vastatkoot: "Suostutaan."

Jon äänekästä vastausta seurasi kaikkien ihmeeksi Bethin ujo "suostutaan".

— Toisin ajattelevat vastatkoot: "Ei."

Meg ja Amy vastasivat "ei", ja herra Winkle nousi sanomaan erittäin kaunopuheisesti:

— Emme tahdo poikia, he vain meluavat ja virnistelevät. Tämä on naisten kerho ja sen pitää pysyä yksityisenä ja kaikin puolin säädyllisenä.

— Hän voi nauraa lehdellemme ja tehdä meistä perästäpäin pilaa, huomautti Pickwick kierrellen pientä otsakiharaansa kuten aina ollessaan neuvoton.

Snodgrass nousi hyvin vakavana. — Sir, annan teille kunniasanani, ettei Laurence koskaan tekisi mitään sellaista. Hän kirjoittaa mielellään, ja hän antaa oikean sävyn sepustuksillemme ja estää meitä olemasta siirappimaisia, ettekö ymmärrä? Hän antaa meille paljon, ja meillä puolestamme on varsin vähän annettavaa hänelle. Mielestäni vähin mitä voimme tehdä on, että otamme hänet jäseneksi kerhoomme ja toivotamme hänet tervetulleeksi, jos hän vain suostuu.

Tämä hieno viittaus Laurien ansioihin sai Tupmanin hypähtämään pystyyn ja huudahtamaan päättäväisesti:

— Meidän täytyy ottaa hänet, vaikka pelkäisimmekin. Minä sanon että hän saa tulla, ja hänen isoisänsä myös, jos häntä haluttaa.

Bethin innostus tarttui koko kerhoon, ja Jo nousi tuoliltaan ja meni puristamaan hänen kättään.

— Äänestetään nyt uudestaan. Muistakaa kaikki, että hän on meidän Lauriemme, ja vastatkaa myöntävästi! huusi Snodgrass kiihtyneenä.

— Suostutaan, suostutaan, suostutaan! kuului viipymättä kolmesta suusta.

— Hyvä, kiitän teitä! Ja koska on hyödyllistä 'ottaa aikaa kauluksesta kiinni', kuten Winkle sattuvasti huomauttaa, pyydän saada heti esittää uuden jäsenemme.

Ja koko kerhon kauhuksi Jo avasi vaatekomeron oven ja näkyviin tuli Laurie, joka istui mattokasalla tulipunaisena pidätetystä naurusta.

— Sinä heittiö! Sinä kavaltaja! Jo, kuinka saatoit! huusivat toiset tytöt, kun Snodgrass voitonriemuisena talutti ystävänsä pöydän luo ja käden käänteessä istutti hänet tuoliin ja sitoi kunniamerkin hänen kaulaansa.

— Te kaksi lurjusta, kylmäverisyytenne on hämmästyttävä, aloitti herra Pickwick. Hän koetti rypistää kulmakarvojaan uhkaavasti, mutta onnistui saamaan kasvoilleen vain ystävällisen hymyn. Uusi jäsen pysyi kuitenkin tilanteen herrana. Hän nousi, teki siron kumarruksen puheenjohtajan istuinta kohti ja lausui erittäin kohteliaasti:

— Herra puheenjohtaja ja hyvät naiset — anteeksi, herrat — sallikaa minun esittää itseni. Sam Weller, kerhon nöyrin palvelija.

— Hyvä, hyvä! huusi Jo heiluttaen takanaan olevan vanhan vuoteenlämmittimen kädensijaa.

— Uskollinen ystäväni ja jalomielinen suojelijani, joka on esittänyt minut kunnianarvoiselle kerholle sangen mairittelevalla tavalla, jatkoi Laurie vilkkain kädenliikkein, ei ole syypää tämän illan alhaiseen sotajuoneen. Minä suunnittelin sen, ja hän suostui vasta pitkien arvelujen perästä.

— No no, älä nyt ota koko syytä niskoillesi, minähän keksin vaatekomeron, keskeytti Snodgrass, joka iloitsi kepposesta sanattomasti.

— Älkää välittäkö hänen sanoistaan. Minä kelvoton olen syypää kaikkeen, sanoi uusi jäsen nyökäyttäen päätään herra Pickwickille kuten Sam Weller ainakin. — Mutta kautta kunniani en koskaan enää tee niin, vaan omistan tästä lähtien kaiken intoni ja harrastukseni tämän kuolemattoman kerhon hyväksi.

— Kuulkaa, kuulkaa! huusi Jo ja löi rumpua vuoteenlämmittimellä.

— Jatkakaa, jatkakaa! sanoivat Winkle ja Tupman, ja presidentti nyökäytti suopeasti päätään.

— Tahdoin vain sanoa, että pieneksi kiitollisuudenosoitukseksi minua kohdanneen kunnian johdosta ja naapuri valtojen välisten yhteyksien edistämiseksi olen järjestänyt postitoimiston puutarhan etäisimpään nurkkaan pensasaidan luokse. Se on kaunis, tilava rakennus, jonka ovissa on munalukot ja jonka järjestämisessä on pidetty silmällä käyttäjien mukavuutta. Ennen se oli kaniinikoppi, mutta olen tukkinut lävet ja tehnyt kattoon aukon, josta voi pistää sisään kaikenlaisia viestejä ja siten säästää kallista aikaamme. Sinne voi tuoda kirjeitä, käsikirjoituksia, kirjoja ja paketteja, ja kun kummallakin osapuolella on oma avaimensa, olen varma että asia tulee herättämään suurta tyytyväisyyttä. Sallikaa minun jättää kerholle avain ja suuresta ystävällisyydestänne kiittäen istuutua jälleen.

Vilkkaat kättentaputukset tervehtivät herra Welleria, kun hän pani pienen avaimen pöydälle ja istuutui. Vuoteenlämmitintä heilutettiin ja rummutettiin hurjasti, ja kului hetkinen ennen kuin järjestys palautui. Sitten seurasi esityksen johdosta pitkä keskustelu, johon kaikki ottivat innokkaasti osaa.

Kukaan ei koskaan katunut, että Sam Weller oli otettu mukaan, sillä innokkaampaa ja hauskempaa jäsentä ei millään kerholla voi olla. Hänen puheensa saivat kuulijat vääntelemään naurusta, ja hänen kirjalliset sepustuksensa olivat erinomaisia — milloin isänmaallisia, milloin koomillisia tai jännittäviä, mutta ei koskaan siirappimaisia. Jo piti niitä Baconin, Miltonin tai Shakespearen kynän jälkien arvoisina ja muovaili omia teoksiaan niiden mukaan, mielestään erinomaisesti.

P.T. oli verraton pieni laitos ja menestyi mainiosti, sillä sen välityksellä saapui vastaanottajille melkein yhtä paljon hauskoja viestejä kuin oikean postilaitoksenkin. Murhenäytelmiä ja kaulahuiveja, runoja ja hedelmiä, kukansiemeniä ja pitkiä kirjeitä, nuotteja ja piparkakkuja, kalosseja, kutsukortteja, nuhdesaarnoja ja sutkauksia. Vanha herrakin huvitteli usein lähettämällä 'naapurivaltaan' oudonnäköisiä paketteja, salaperäisiä tervehdyksiä ja hullunkurisia sähkeitä, ja hänen puutarhurinsa, jonka Hannan suloinen olemus oli sokaissut, lähetti tälle Jon välityksellä rakkauskirjeen. Kylläpä nauru maistui, kun salaisuus tuli ilmi. Vielä ei osattu uneksiakaan, kuinka paljon rakkauskirjeitä tuo pieni postitoimisto välittäisi tulevina vuosina.

11.

KOKEILUJA

— Kesäkuun ensimmäinen päivä! Kingit matkustavat rannikolle huomenna, ja minä olen vapaa! Kolmen kuukauden loma — ihanaa! toitotti Meg tullessaan kotiin eräänä lämpimänä päivänä. Jo makasi pitkänään sohvalla kuumissaan ja uupuneena, Beth riisui parhaillaan tomuisia kenkiä hänen jalastaan ja Amy valmisti mehua koko seurueen virkistykseksi.

— Marchin tätikin lähti tänään, mistä riemu suuri soikoon, ilmoitti Jo puolestaan. — Pelkäsin kuolemakseni, että hän pyytäisi minua mukaansa; minun olisi kai pitänyt mennä, jos hän olisi niin halunnut, mutta Plumfield on jokseenkin yhtä hauska paikka kuin hautausmaa.

Siinä oli aika kohina, ennen kuin vanha rouva saatiin matkaan, ja minä vapisin joka kerta kun hän puhui minulle, sillä olin pikaisen eron toivossa niin tavattoman avulias ja herttainen, että pelkäsin hänen yhtäkkiä huomaavan ettei hän tulekaan toimeen ilman minua. Huokasin helpotuksesta, kun hän vihdoin onnellisesti istui vaunuissa, mutta hätkähdin vielä viimeisen kerran, kun hän pisti päänsä ikkunasta vaunujen vieriessä pois ja sanoi: "Josephine, etkö tahtoisi…?" Enempää en kuullut, sillä käänsin raukkamaisesti selkäni ja pötkin pakoon. Juoksin minkä jaksoin, kunnes pääsin kadunkulman taakse, ja vasta siellä tunsin olevani turvassa.

— Vanha Jo-parka, hän syöksyi sisään kuin sudet olisivat olleet hänen kintereillään, sanoi Beth hoidellen äidillisesti sisarensa jalkoja.

— Marchin täti on oikea sampyyri, eikö olekin? huomautti Amy maistellen seostaan arvioiden.

— Hän tarkoittaa arvattavasti vampyyria eikä satyyria, mutta mitäs siitä. Nyt on niin kuuma, että jokainen saa puhua miten haluaa, Jo mutisi.

— Mitä te aiotte tehdä loma-aikana? kysyi Amy muuttaen tahdikkaasti puheenaihetta.

— Minä nukun aamulla pitkään enkä tee mitään koko päivänä, Meg vastasi keinutuolinsa syvyyksistä. — Minut on kiskottu vuoteestani epäinhimillisenä aikana kaiken talvea ja olen kuluttanut päiväni raatamalla toisten hyväksi. Nyt aion levätä laakereillani.

— Hm, sanoi Jo. — Minusta torkkuminen ei ole mistään kotoisin. Olen haalinut kokoon aika kasan kirjoja ja aion viettää kissanpäiviä vanhan omenapuun oksalla romaanin ääressä, mikäli en ole lie…

— Älä sano 'liesuamassa'! huudahti Amy kostoksi sampyyristä.

— No, sanotaan sitten vaikka: mikäli en ole lystäilemässä Laurien kanssa. Kenelläkään ei kai ole mitään sitä vastaan?

— Ollaan mekin, Beth, vähän aikaa lukematta läksyjä ja leikitään ja levätään vain niin kuin toisetkin tytöt, ehdotti Amy.

— Ollaan vain, jos äiti suostuu siihen. Tahtoisin oppia muutamia uusia lauluja, ja nukkeni tarvitsevat kesäpukuja. Ne ovat hirveän huonossa kunnossa, lapsiraukat, ja tarvitsevat kipeästi uusia vaatteita.

— Saammeko, äiti? kysyi Meg rouva Marchilta, joka istui ompelemassa 'äidin nurkassa'. — Saammeko olla jouten?

— Voittehan kokeilla viikon ajan, niin saatte nähdä miltä sellainen maistuu. Luulen että jo ensi lauantaihin mennessä huomaatte, että leikki ilman työtä on yhtä ikävää kuin työ ilman leikkiä.

— Voi äiti kulta, eihän toki. Olen varma että se on vain hurmaavaa, Meg sanoi tyytyväisenä.

— Saanko ehdottaa pienen maljan. Eläköön ilo ja leikki, alas vaiva ja aherrus, huusi Jo lasi kädessä, kun Amyn mehu oli valmista juotavaksi.

Kaikki joivat ilomielin ja aloittivat kokeen laiskottelemalla lopun päivää. Seuraavana aamuna ei Meg tullut näkyviin ennen kymmentä. Aamiainen, jonka hän sai syödä yksin, ei maistunut hyvältä, ja huone näytti ikävältä ja siivottomalta, sillä Jo ei ollut täyttänyt kukkamaljakoita, Beth ei ollut pyyhkinyt tomuja ja Amyn kirjat olivat epäjärjestyksessä. Siistiltä ja hauskalta näytti vain 'äidin nurkka', joka oli samanlainen kuin ennenkin ja sinne Meg asettui 'lepäämään ja lukemaan', ts. haukottelemaan ja pohtimaan, kuinka monta uutta kesäpukua hän saisi ostetuksi palkallaan.

Jo vietti aamun joella Laurien kanssa ja istui iltapäivän omenapuussa lukien kyyneliä vuodattaen kirjaa 'Suuri avara maailma'. Beth tyhjensi ensi töikseen suuren kaapin, jossa hänen nukkeperheensä asui, mutta kyllästyi pian koko puuhaan, jätti kaikki sikin sokin ja meni pianonsa ääreen mielissään siitä, että hänen ei tarvinnut pestä astioita.

Amy järjesti lehtimajansa, puki ylleen parhaan valkoisen pukunsa, kampasi kiharoitaan ja istuutui piirustamaan kuusamien alle toivoen, että joku näkisi hänet ja kysyisi kuka tuo nuori taiteilija oli. Kun ei ketään muuta ilmestynyt näköpiiriin kuin muuan pitkäkoipinen hämähäkki, joka uteliaana tarkasteli hänen työtään, hän lähti kävelemään, sai niskaansa sadekuuron ja tuli likomärkänä kotiin.

Teetä juotaessa tytöt vertailivat kokemuksiaan, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että päivä oli ollut hurmaava, joskin tavattoman pitkä.

Meg, joka oli ollut kaupungilla iltapäivällä ja ostanut 'ihanaa sinistä musliinia' huomasi pukunsa leikattuaan, ettei kangasta voinut pestä, ja tämä havainto sai hänet lievästi pahalle tuulelle. Jo oli polttanut nenänsä auringossa soutumatkalla ja saanut ilkeän päänsäryn liiasta lukemisesta. Bethiä harmitti nukkekaapin huono siivo ja se seikka, että hän ei ollut oppinut paria kolmea laulua yhtä aikaa. Amy suri syvästi pukunsa pilaantumista, sillä Katy Brownilla oli seuraavana päivänä kutsut, eikä hänellä ollut mitään päällepantavaa. Mutta kaikki nämä olivat pikkuseikkoja, ja tytöt vakuuttivat äidille, että koe oli onnistunut erinomaisesti. Äiti hymyili, ei sanonut mitään ja suoritti Hannan avulla tyttöjen laiminlyömät tehtävät, jotta koti pysyisi siistinä ja koneisto kunnossa.