SISÄLLYS: (continued 2)

"Nojaa vain minuun", hän kehoitti. "Yritän kävellä hyvin hitaasti."

Jos palvelija olisi tukenut kreiviä, tämä olisi nojannut vähemmän keppiinsä ja enemmän apulaisensa käsivarteen. Nyt hän tahtoi kokeilla pojanpoikaansa ja antoi hänen tuntea taakkansa painon. Raskas kuorma se todellakin oli, sillä muutaman askeleen jälkeen nuoren lordin kasvot kävivät tulipunaisiksi ja sydän löi kiivaasti, mutta hän kokosi kaikki voimansa muistaen lihaksia ja Dickiltä saamaansa tunnustusta.

"Älä pelkää nojata minuun", hän läähätti. "Minä kyllä jaksan — jos — jos matka ei ole kovin pitkä."

Ruokasali ei tosiaankaan ollut kaukana, vaikka Cedrikin mielestä matka tuolin luo pöydän päähän tuntui pitkältä. Joka askeleella käsi hänen olkapäällään tuntui tulevan raskaammaksi, hänen kasvonsa kävivät yhä punaisemmiksi ja hänen hengityksensä nopeammaksi, mutta hän ei hellittänyt; hän pingotti lihaksiaan, piti päänsä pystyssä ja rohkaisi kreiviä tämän nilkuttaessa eteenpäin.

"Koskeeko sinun jalkaasi, kun seisot sillä?" hän kysyi. "Haudotko sitä koskaan kuumalla vedellä ja sinapilla? Mr Hobbs piti omaansa kuumassa vedessä."

Iso koira astui hitaasti heidän vierellään ja pitkä palvelija seurasi heitä; hän näytti vaivaantuneelta nähdessään pienen olennon ponnistelevan ja kantavan hyväntahtoisesti taakkaansa. Kreivikin näytti mietteliäältä katsoessaan sivulta pieniä punaisia kasvoja.

Kun he astuivat ruokasaliin, Cedrik näki että se oli iso komea huone, ja palvelija, joka seisoi tuolin takana pöydän päässä, tarkasteli heitä kiinteästi heidän astuessaan sisään. Vihdoin he pääsivät tuolin luo. Kun kreivi kävi istumaan, hän otti kätensä pojan olkapäältä.

Cedrik otti Dickin liinan esiin ja pyyhkäisi otsaansa.

"Eikö olekin lämmin ilta?" hän sanoi. "Sinä ehkä tarvitset takkavalkeaa jalkasi vuoksi, mutta minusta on kovin lämmin."

Hän kunnioitti jalon sukulaisensa tunteita siinä määrin, ettei tahtonut osoittaa minkään hänen määräyksistään olevan turha.

"Sinulla oli ehkä liian rasittava työ", kreivi sanoi.

"Ei laisinkaan!" lordi Fauntleroy sanoi, "ei se ollut rasittava, minun tuli vain hiukan kuuma. Kesällä voi helposti tulla kuuma."

Ja hän hieroi lujasti hikisiä kiharoitansa kirjavalla liinallaan. Hänen tuolinsa oli pöydän toisessa päässä, vastapäätä isoisää. Se oli nojatuoli ja aiottu paljon isompaa ihmistä varten kuin hän. Todellakin kaikki, mitä hän tähän asti oli nähnyt — isot huoneet korkeine kattoineen, jykevät huonekalut, kookas palvelija, iso koira, kreivi itse — kaikki oli omiansa vaikuttamaan, että pikkupoika tunsi itsensä hyvin pieneksi. Mutta se ei häntä häirinnyt; hän ei ollut koskaan pitänyt itseään suurena tai tärkeänä ja hän sopeutui hyvin kaikkiin olosuhteisiin, niin erilaisilta kuin ne saattoivatkin tuntua.

Hän ei varmaan ollut milloinkaan näyttänyt niin pieneltä kuin nyt istuessaan isossa tuolissa pöydän päässä. Vaikka asuikin yksin, kreivi eli mielellään suuressa komeudessa. Hän piti paljon päivällisestään, joka oli tarkasti sääntöjen mukainen. Cedrik tarkasteli häntä kirkkaiden, kimaltelevien lasien ja lautasten lomitse. Hänen tottumattomissa silmissään ne vaikuttivat häikäiseviltä. Joku vieras katselija olisi varmaan hymyillyt tämän näyn johdosta — iso komea huone, kookkaat livreepukuiset palvelijat, loistavat valot, kimaltelevat hopeat ja lasit, ankarannäköinen vanha aatelismies pöydän yläpäässä ja pieni poika alapäässä. Päivällinen oli kreiville tavallisesti hyvin vakava toimitus — ja keittäjällekin se oli vakava asia, jos kreivi ei ollut tyytyväinen tai jos hänellä ei ollut ruokahalua. Tänään kuitenkin hänen ruokahalunsa oli tavallista parempi, ehkä sen tähden, että hänellä oli jotakin muuta ajateltavaa kuin alkuruokien hienous ja kastikkeiden maukkuus. Hänen pojanpoikansa antoi hänelle ajattelemisen aihetta. Lakkaamatta hän katseli yli pöydän Cedrikiin. Itse hän ei paljon puhunut, vaan kehoitti poikaa juttelemaan. Hän ei ollut koskaan luullut löytävänsä huvia lapsen puhelusta, mutta lordi Fauntleroy samalla sekä hämmästytti että huvitti häntä, ja hän muisti antaneensa lapsen tuntea koko hänen painonsa koetellakseen kuinka pitkälle pojan rohkeus ja kestävyys riitti ja hän oli mielissänsä siitä, ettei hänen pojanpoikansa valittanut eikä näyttänyt hetkeksikään aikovan luopua yrityksestään.

"Etkö sinä aina käytä kruunuasi?" lordi Fauntleroy kysyi kunnioittavasti.

"En", kreivi vastasi tuimasti hymyillen: "se ei sovi minulle lainkaan."

"Mr Hobbs sanoi, että sinä käytät sitä aina", Cedrik sanoi, "mutta hetken ajateltuaan hän arveli, että sinä joskus otat sen pois pannaksesi hatun päähäsi."

"Niin", kreivi vastasi, "toisinaan otan sen pois."

Toinen palvelijoista kääntyi pois ja rykäisi kätensä takana.

Cedrik lopetti ensin syömisensä, nojautui taaksepäin tuolissaan ja katseli huonetta tarkasti.

"Olet varmaan hyvin ylpeä talostasi", hän sanoi, "tämä on niin kaunis talo. En ole ennen nähnyt mitään tällaista. Tosin olen vasta seitsemänvuotias, enkä siis ole vielä nähnyt paljoa."

"Ja luuletko, että olen ylpeä siitä?" kreivi sanoi.

"Luulen, että kuka tahansa olisi ylpeä siitä", lordi Fauntleroy vastasi. "Minä ylpeilisin siitä, jos se olisi minun taloni. Kaikki täällä on niin kaunista. Ja puisto ja puut ovat niin kauniit ja lehdet kahisevat jännittävästi!"

Sitten hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi huolestuneena pöydän toiseen päähän.

"Eikö tämä ole kovin iso talo kahden asuttavaksi?" hän sanoi.

"Onhan tässä tilaa kahdelle", kreivi vastasi. "Onko se sinusta liian iso?"

Pikku lordi epäröi hiukan.

"Minä tulin vain ajatelleeksi, että jos täällä asuisi kaksi ihmistä, jotka eivät olisi hyviä ystäviä, heistä varmaan tuntuisi joskus yksinäiseltä."

"Luuletko meistä tulevan hyvät ystävät?" kreivi kysyi.

"Aivan varmasti", Cedrik vastasi. "Mr Hobbs ja minä olimme hyviä ystäviä. Hän oli minun paras ystäväni, lemmikkiäni lukuunottamatta."

Kreivi rypisti äkkiä kulmiaan.

"Kuka on lemmikki?"

"Hän on minun äitini", lordi Fauntleroy sanoi hiljaisella äänellä.

Ehkä hän oli hiukan väsynyt, sillä hänen nukkumaanmenoaikansa oli käsillä, ja muutenkin oli luonnollista, että hän oli uupunut viime päivien elämyksistä. Väsymisen ohella hän koki epämääräistä yksinäisyydentunnetta muistaessaan, ettei hän tänä iltana saisi nukkua kotona "parhaan ystävänsä" rakkaiden silmien valvonnassa. He olivat aina olleet "parhaat ystävät", tämä pieni poika ja hänen nuori äitinsä. Hän ei voinut olla ajattelematta äitiään, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä vähemmän hän oli halukas puhumaan, ja kun päivällinen oli päättynyt, kreivi huomasi hänen kasvoissaan alakuloisen ilmeen. Mutta Cedrik pysyi rohkeana, ja kun he menivät takaisin kirjastohuoneeseen, kreivin käsi nojasi taas pojanpojan olkapäähän, tosin ei yhtä raskaasti kuin äsken, sillä palvelija kulki herransa toisella puolella.

Kun palvelija jätti heidät yksikseen, Cedrik kävi istumaan takan edessä olevalle matolle Dougalin viereen. Hetken aikaa hän ääneti silitteli koiran korvia ja tuijotti valkeaan.

Kreivi tarkasteli häntä. Pojan silmät näyttivät miettiviltä ja suurilta ja pari kertaa hän huokasi. Kreivi istui hiljaa katse kiintyneenä poikaan.

"Fauntleroy", hän sanoi vihdoin, "mitä sinä mietit?"

Fauntleroy katsahti ylös koettaen miehuullisesti hymyillä.

"Minä ajattelin lemmikkiäni", hän sanoi; "ja — ja ajattelin että olisi ehkä paras nousta ja kävellä edestakaisin huoneessa."

Hän nousi, pisti kätensä pieniin taskuihinsa ja rupesi kävelemään edestakaisin. Hänen silmänsä kiilsivät ja hänen huulensa olivat yhteen puristetut, mutta hän piti päänsä pystyssä ja käveli vakavasti. Dougal liikahteli unisesti, katsahti häneen ja nousi sitten. Se meni lapsen luo ja rupesi seuraamaan häntä hitaasti. Fauntleroy veti toisen kätensä taskustaan ja laski sen koiran pään päälle.

"Tämä on kiltti koira", hän sanoi. "Hän on minun ystäväni. Hän ymmärtää miltä minusta tuntuu."

"Miltä sinusta sitten tuntuu?" kreivi kysyi.

Hän oli vaivautunut nähdessään, miten pikkupoika kärsi koti-ikävänsä tähden, mutta hän oli mielissään siitä, että tämä niin urhoollisesti koetti kestää vaivansa. Hän piti tästä lapsen urheudesta.

"Tulehan tänne", hän sanoi.

Fauntleroy meni hänen luoksensa.

"En ole koskaan ennen ollut poissa kotoa", poika sanoi levoton ilme tummissa silmissään. "Tuntuu niin vieraalta, kun täytyy olla kokonainen yö toisen ihmisen linnassa sen sijaan että olisi kotonansa. Mutta lemmikkini ei ole kovin kaukana minusta. Hän käski minua muistamaan sen — mutta — mutta minä olen vasta seitsenvuotias — ja minä voin katsella kuvaa, jonka hän antoi minulle."

Hän pisti kätensä taskuun ja veti esiin pienen sinertävän samettirasian.

"Tässä se on", hän sanoi. "Kun painaa jousta, niin se aukeaa, ja siinä hän on!"

Hän tuli aivan kreivin tuolin luo ja ottaessaan rasian esille hän nojautui tuoliin ja samalla vanhuksen käsivarteen niin luottavasti kuin lapset aina olisivat siihen nojautuneet.

"Kas tässä hän on", hän sanoi rasian avautuessa ja katseli hymyillen ylös.

Kreivi rypisti kulmakarvojaan; hän ei olisi tahtonut nähdä kuvaa, mutta hän katsoi siihen kuitenkin vasten tahtoansa. Hän näki siinä nuoret kauniit kasvot — kasvot, jotka siinä määrin olivat pojan kasvojen kaltaiset, että hän aivan hämmästyi.

"Pidät kai hänestä kovasti?" kreivi sanoi.

"Kyllä", lordi Fauntleroy vastasi kohteliaalla äänellä ja aivan suoraan, "kyllä minä arvelen niin ja uskon että se on totta. Katsos, mr Hobbs oli ystäväni, ja Dick ja Bridget, Mary ja Mikael olivat myös ystäviäni; mutta lemmikkini — niin, hän on minun paras ystäväni ja me kerromme kaikki toisillemme. Isä jätti hänet minulle, jotta pitäisin hänestä huolta, ja kun minusta tulee mies, teen työtä ja ansaitsen hänelle rahaa."

"Mitä sinä sitten aiot tehdä?" isoisä kysyi.

Nuori lordi astui jälleen matolle ja piti kuvaa kädessään. Hän näytti vakavasti miettivän ennen kuin vastasi.

"Joskus ajattelin ruveta mr Hobbsin liikekumppaniksi", hän sanoi, "mutta hyvin mielelläni tahtoisin myös presidentiksi."

"Sitten meidän kai täytyy sen sijaan lähettää sinut ylähuoneeseen", isoisä sanoi.

"No niin", lordi Fauntleroy myönsi, "jollei minusta voi tulla presidenttiä, ja jos ylähuonekin on hyvä työpaikka, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Sekatavarakauppa käy kai ikäväksi ajan pitkään."

Ehkäpä hän harkitsi asiaa mielessään, sillä tämän jälkeen hän istui hyvin hiljaa, joskus vain katsahti takkavalkeaan.

Kreivi ei puhunut sen enempää. Hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja piti poikaa silmällä. Koko joukko uusia tuumia liikkui vanhan aatelismiehen mielessä. Dougal oli oikaissut itsensä ja paneutunut makaamaan pää isojen käpälien varassa. Syvä hiljaisuus vallitsi.

Noin puolen tunnin kuluttua ilmoitettiin mr Havisham. Hänen astuessaan sisään oli isossa huoneessa varsin hiljaista. Kreivi oli yhä nojautuneena taaksepäin tuolissaan. Hän liikahti mr Havishamin lähestyessä ja kohotti kätensä varoittavasti, ikäänkuin tahtomattaan ja vaistomaisesti. Dougal nukkui yhä, ja aivan koiran vieressä myös nukkuen lepäsi pikku lordi Fauntleroy, pää käsien varassa.

Kreivi ja pojanpoika

Kun lordi Fauntleroy aamulla heräsi — illalla hän ei lainkaan herännyt kun häntä kannettiin vuoteeseen — hän ensimmäiseksi kuuli tulen räiskyntää uunissa ja aivan hiljaista puhetta.

"Varohan, Dawson, ettet sano siitä mitään", hän kuuli jonkun sanovan. "Hän ei tiedä, miksi äiti ei ole hänen luonansa, ja syy on salattava häneltä."

"Jos kreivi on niin käskenyt, rouva", vastasi toinen ääni, "niin kai minun täytyy olla siitä hiljaa. Mutta jos suotte anteeksi rohkeuteni, rouva, niin tahtoisin näin meidän kesken, niin palvelijoita kuin olemmekin, sanoa että on julmaa erottaa kaunis nuori leskiraukka omasta lihastaan ja verestään, varsinkin kun tuo pienokainen on niin kaunis. James ja Thomas sanoivat molemmat eilen illalla palvelijoiden hallissa, etteivät he ikinä eläessään — eikä kukaan muukaan livreepukuinen ole nähnyt tällaista poikaa — niin viaton, kohtelias ja hauska hän on, ikäänkuin olisi syönyt päivällistä parhaan ystävänsä, oikein enkelinluontoisen miehen kanssa, sen sijaan että — suokaa anteeksi, rouva — mutta senhän jokainen tietää, että hän välistä voi saada ihmisen veren hyytymään. Ja sitten, rouva, kun soitettiin Jamesia ja minua kirjastohuoneeseen ja käskettiin tuoda hänet ylös, ja James nosti hänet käsivarrelleen, hän nojasi viattomat, ruusuiset kasvonsa Jamesin olkapäähän ja hänen hiuksensa valuivat alas niin kiharaisina ja loistavina — tosiaankin, kauniimpaa ja herttaisempaa näkyä ette koskaan voi nähdä. Ja minun mielipiteeni on se, ettei kreivikään ollut sitä huomaamatta, sillä hän katseli häntä ja sanoi Jamesille: 'Varo, ettet herätä häntä.'"

Cedrik liikahti patjallaan, käänsi kylkeä ja avasi silmänsä.

Kaksi naista oli huoneessa, joka oli valoisa ja iloinen vaaleine ikkunaverhoineen. Takassa paloi tuli ja päivänpaiste virtaili sisään ikkunoista, joita muratti ympäröi. Molemmat naiset tulivat häntä kohti, ja hän näki että toinen heistä oli taloudenhoitaja, mrs Mellon, ja toinen sievä keski-ikäinen nainen, jonka kasvot olivat ystävälliset ja hyväntahtoiset.

"Hyvää huomenta, lordi", mrs Mellon sanoi. "Oletteko nukkunut hyvin?"

Lordi hieroi silmiänsä ja hymyili.

"Hyvää huomenta", hän sanoi. "En tiennyt olevani täällä."

"Teidät kannettiin tänne nukkuessanne", taloudenhoitaja sanoi. "Tämä on teidän makuuhuoneenne ja tässä on Dawson, joka on tullut pitämään teistä huolta."

Fauntleroy istui vuoteessaan ja ojensi kätensä Dawsonille samoin kuin hän oli ojentanut sen kreiville.

"Hyvää päivää, hyvä rouva", hän sanoi. "Minusta on oikein hauska, että te olette tullut pitämään minusta huolta."

"Voitte sanoa häntä Dawsoniksi, lordi", taloudenhoitaja sanoi hymyillen. "Hän on tottunut siihen, että häntä kutsutaan Dawsoniksi."

"Neiti vai rouva Dawsoniksi?" lordi kysyi.

"Vain Dawsoniksi, lordi", sanoi Dawson itse aivan tyytyväisenä. "Ei neidiksi eikä rouvaksi. Jumala siunatkoon teidän pientä sydäntänne! Tahdotteko nyt nousta ja antaa Dawsonin pukea teidät ja sitten syödä aamiaista lastenkamarissa?"

"Jo monta vuotta sitten opin itse pukeutumaan", Fauntleroy vastasi. "Lemmikkini opetti minut. 'Lemmikki' on minun äitini. Meillä oli vain Mary, joka suoritti kaikki työt — pesut ja muut — ja siksi minä en tietenkään saanut häntä paljon vaivata. Voin aivan hyvin itse kylpeäkin, jos te vain olette hyvä ja katsotte että teen sen huolellisesti."

Dawson ja taloudenhoitaja katsahtivat toisiinsa.

"Kyllä Dawson tekee mitä te vain pyydätte", mrs Mellon sanoi.

"Niin, kyllä minä teen", Dawson sanoi ystävällisellä äänellä. "Jos te haluatte, voitte itse pukeutua, ja minä seison vieressä valmiina auttamaan, jos minua tarvitaan."

"Kiitos", lordi Fauntleroy vastasi; "nappeja on joskus vähän hankala saada kiinni, ja silloin minun täytyy pyytää toisten apua."

Hänen mielestään Dawson oli hyvin kiltti ihminen, ja ennen kuin kylpeminen ja pukeutuminen oli suoritettu loppuun, he olivat mainioita ystäviä ja Cedrik oli saanut kuulla häneltä paljon.

Hän kertoi, että hänen miehensä oli ollut sotilas ja kaatunut oikeassa taistelussa ja että hänen poikansa oli merimies, joka nyt oli pitkällä merimatkalla ja joka oli nähnyt merirosvoja, ihmissyöjiä, kiinalaisia ja turkkilaisia. Hän oli tuonut kotiin kummallisia näkinkenkiä ja korallinpalasia, joita Dawson lupasi näyttää milloin tahansa, sillä ne olivat hänen kirstussaan. Kaikki tämä oli hyvin kiinnostavaa. Hän sai myös kuulla, että Dawson oli hoitanut pieniä lapsia koko elämänsä ajan ja että hän oli tullut suuresta talosta aivan toisesta osasta Englantia, jossa hän oli hoitanut sievää pientä tyttöä, jonka nimi oli lady Gwyneth Vaughn.

"Hän oli hiukan sukua herra lordille", Dawson sanoi. "Ehkä te joskus saatte nähdä hänet."

"Luuletteko todellakin?" Fauntleroy sanoi "Kyllä minä mielelläni tahtoisin. En ole koskaan tuntenut ketään pientä tyttöä, mutta minusta on aina niin hauska katsella heitä."

Kun hän meni viereiseen huoneeseen aamiaiselle ja näki kuinka iso huone se oli ja sen vieressä oli vielä toinen, joka myös oli hänen, niin oman pienuuden tunne jälleen valtasi hänet siinä määrin, että hän puhui asiasta Dawsonillekin istuessaan maukkaan aamiaisen ääreen.

"Minä olen kovin pieni poika", hän sanoi huolestuneena, "elääkseni näin suuressa linnassa ja omistaakseni näin monta isoa huonetta —"

"Hyvänen aika!" Dawson sanoi, "aluksi teistä tuntuu hiukan oudolta, siinä kaikki; mutta pian se menee ohi ja sitten te miellytte tähän. Tämä on niin ihana paikka."

"Kyllä paikka on hyvin kaunis", Fauntleroy sanoi huoahtaen, "mutta pitäisin siitä enemmän, jollen niin kovasti kaipaisi lemmikkiäni. Minä söin aina aamiaista hänen kanssaan ja panin sokeria ja kermaa hänen teekuppiinsa ja ojensin sen hänelle. Se oli tietysti paljon hauskempaa."

"Niin kyllä", Dawson sanoi lohduttavasti, "mutta saattehan tavata hänet joka päivä, eikä silloin ole loppua kaikella sillä, mitä teillä on kerrottavaa. Odottakaa vain kun käytte hiukan ulkona ja katselette ympärillenne — saatte nähdä koirat ja tallit hevosineen. Siellä on varsinkin yksi, josta luulen teidän paljon pitävän."

"Onko siellä?" Fauntleroy huudahti, "minä pidän niin äärettömästi hevosista. Olin niin ihastunut Jimiin. Se oli se hevonen, joka veti mr Hobbsin kuormavaunuja. Se oli kaunis hevonen silloin kun se ei ollut vikuroinut."

"Vai niin", Dawson sanoi, "odottakaa vain kunnes olette nähnyt mitä tallissa on. Ja, taivaan vallat, ettehän ole käynyt viereisessä huoneessannekaan."

"Mitä siellä on?" Fauntleroy kysyi.

"Syökää ensin aamiaisenne ja sitten saatte nähdä", Dawson sanoi.

Poika alkoi tulla uteliaaksi ja kävi innokkaasti käsiksi aamiaiseensa. Hän arveli seuraavassa huoneessa olevan jotakin, jota kannatti katsella. Dawson oli niin merkitsevän ja salaperäisen näköinen.

"Kas niin!" hän sanoi muutamia minuutteja myöhemmin, liukuen alas tuoliltaan. "Olen kylläinen. Saanko nyt mennä katsomaan?"

Dawson nyökäytti päätään ja näytti tietä vieläkin salaperäisemmän ja merkitsevämmän näköisenä. Cedrik innostui kovasti.

Kun Dawson avasi huoneen oven, Cedrik jäi kynnykselle seisomaan ja katsoi ihastuneena ympärilleen. Hän ei saanut sanaakaan suustaan; hän pisti vain kätensä taskuihin ja katseli siinä punaisena tukanrajaan asti.

Hän punastui siksi, että hän oli niin hämmästynyt ja ihastunut. Tällaisen paikan näkeminen oli omiaan hämmästyttämään jokaista tavallista poikaa.

Tämäkin huone oli iso niin kuin kaikki muutkin huoneet, ja hänestä se oli muita kauniimpi, vaikka aivan toisella tavalla. Kalusto ei ollut niin jykevä eikä vanhanaikainen kuin alakerroksen huoneissa; verhot, matot ja seinäpaperit olivat iloisemmat; täällä oli täysiä kirjahyllyjä ja pöydillä oli joukoittain leluja — kauniita, hauskoja kapineita — sellaisia, joita hän New Yorkin näyteikkunoissa oli hämmästyen ja ihastuen katsellut.

"Tämä näyttää pojan huoneelta", hän sanoi vihdoin hengästyneenä. "Kenen ne ovat?"

"Menkää katsomaan niitä", Dawson sanoi. "Ne ovat teidän!"

"Minunko!" hän huudahti, "minunko! Miksi ne ovat minun? Kuka ne on antanut minulle?" Ja hän juoksi eteenpäin ilosta huutaen. Tämä kaikki näytti hänestä niin paljolta että hän tuskin saattoi uskoa sitä. "Isoisä ne on antanut!" hän sanoi silmät loistavina kuin tähdet. "Tiedän, että se on isoisä!"

"On, kreivi se on", Dawson sanoi, "ja jos te olette kiltti pieni herra ettekä ole pahalla päällä, vaan leikitte koko päivän ja olette iloinen, niin hän antaa teille mitä vain haluatte."

Se vasta oli ihastuttava aamu. Oli niin paljon katseltavaa ja koeteltavaa; jokainen uusi lelu veti hänen huomiotaan puoleensa siinä määrin, että hän tuskin voi luopua siitä katsellakseen seuraavaa. Ja oli niin merkillistä tietää, että kaikki tämä oli yksin häntä varten valmistettu ja että jo ennen hänen lähtöään New Yorkista ihmisiä oli tullut Lontoosta järjestämään huoneet, joissa hänen oli määrä asua, ja hankkimaan sellaisia kirjoja ja leluja, jotka häntä eniten huvittaisivat.

"Tunnetteko ketään", hän sanoi Dawsonille, "jolla on niin hyvä isoisä?"

Dawsonin kasvoihin ilmestyi hetkeksi epävarma ilme. Hänellä ei ollut erityisen ystävällisiä ajatuksia kreivistä. Hän ei ollut ollut monta päivää talossa, mutta kuitenkin niin kauan, että oli kuullut palvelijoiden vapaasti keskustelevan kreivin ominaisuuksista.

"Kaikista vanhoista, äreistä, pahaluontoisista ihmisistä, joita minulla on ollut onnettomuus palvella", sanoi pisin palvelijoista, "hän on kiukkuisin ja ilkein."

Ja se palvelija, jonka nimi oli Thomas, oli myös kertonut alakerroksessa ystävilleen, mitä kreivi oli mr Havishamille sanonut, kun he olivat keskustelleet valmistuksista.

"Antakaa hänen tehdä mitä hän tahtoo ja täyttäkää hänen huoneensa leluilla", oli kreivi sanonut. "Antakaa hänelle mikä häntä huvittaa, niin hän pian unohtaa äitinsä. Huvittakaa häntä, täyttäkää hänen mielensä muilla asioilla, niin meidän ei tarvitse huolehtia. Se on pojan luonteen mukaista."

Koska kreivillä oli tämä tosiaan ystävällinen tarkoitusperä silmiensä edessä, hän ei tainnut olla oikein hyvillään huomatessaan, ettei ainakaan tämän pojan luonne ollut sellainen. Kreivi oli viettänyt rauhattoman yön ja pysynyt koko aamun huoneessaan; mutta keskipäivällä, syötyään lounasta, hän lähetti noutamaan pojanpoikaansa.

Fauntleroy seurasi heti kutsua. Hän tuli hyppien alas leveätä porraskäytävää. Kreivi kuuli hänen juoksevan eteisen poikki, sitten ovi avautui ja poika astui sisään punaposkisena ja loistavin silmin.

"Minä odotin juuri, että lähettäisit hakemaan minua", hän sanoi. "Olin jo kauan aikaa sitten valmis. Minä olen niin kiitollinen kaikista leluista! Olen niin äärettömän kiitollinen! Minä olen leikkinyt niillä koko aamun."

"Vai niin", kreivi sanoi, "sinä siis pidät niistä?"

"Minä pidän niistä niin kovasti — en voi sanoa kuinka äärettömästi!" Fauntleroy sanoi ilosta hehkuvin kasvoin. "Siellä on peli, joka muistuttaa erästä pallopeliä, mutta tätä leikitään pöydällä valkoisilla ja mustilla nappuloilla ja lasketaan kuulilla, jotka ovat nauhassa. Minä koetin opettaa Dawsonia, mutta hän ei ensin oikein ymmärtänyt — katsos hän ei milloinkaan ole pelannut pesäpalloa, koska hän on nainen ja pelkään etten oikein osannut selittää hänelle. Mutta sinä kai tunnet sen, vai kuinka?"

"Pelkään etten tunne", kreivi vastasi. "Se on amerikkalainen peli, eikö niin? Onko se kriketin tapaista?"

"Minä en koskaan ole nähnyt pelattavan krikettiä", Fauntleroy sanoi, "mutta mr Hobbsin kanssa olin usein katsomassa pesäpalloa. Se on kerrassaan mainio peli. Se on niin jännittävää! Saanko mennä noutamaan pelin ja näyttää sitä sinulle? Ehkä se huvittaisi sinua ja saisi sinut unohtamaan jalkasi. Pakottiko sitä kovasti tänä aamuna?"

"Häiritsevän paljon", oli vastaus.

"Sitten ehkä et voisi unohtaa sitä", pikkupoika sanoi huolestuneena. "Ehkä sinua vaivaa kuulla puhuttavan pelistä. Luuletko, että se huvittaisi vai pelkäätkö, että se vaivaisi sinua?"

"Mene noutamaan se", kreivi sanoi. Tämä oli tietysti aivan uutta huvia — olla lapsen kumppanina tämän tarjoutuessa opettamaan hänelle peliä, ja tämä uutuus huvitti häntä. Kreivin suun ympärillä karehti hymy, kun Cedrik tuli takaisin pelilaatikko kädessä, näyttäen hyvin innostuneelta.

"Saanko vetää tuon pienen pöydän tuolisi viereen?" hän kysyi.

"Soita Thomasia", kreivi sanoi. "Hän nostaa sen puolestasi."

"Kyllä minä itse jaksan sen tehdä", Fauntleroy vastasi. "Ei se ole kovin raskas."

"Koetahan sitten", isoisä sanoi. Vanhuksen katsellessa pikkupojan valmisteluja hänen kasvoilleen hiipi hymy; poika oli niin innostunut puuhiinsa. Hän veti pientä pöytää eteenpäin, sijoitti sen tuolin viereen, otti pelin rasiasta ja asetti sen paikoilleen.

"Se on hyvin hauskaa, kun vain pääsee alkuun", Fauntleroy sanoi. "Sinä voit ottaa mustat nappulat ja minä otan valkoiset. Ne ovat miehiä, ja kun on kerran kierretty laudan ympäri niin on päästy kotiin, ja siitä saa yhden pisteen — ja tuossa on ulkokenttä — ja tässä on ensimmäinen pesä ja tässä toinen ja tämä on kotipesä."

Hän rupesi vilkkaasti elehtien selittämään yksityisseikkoja. Hän näytti kaikki temput, kuinka syötetään, otetaan kiinni ja lyödään todellisessa pelissä, ja antoi dramaattisen selityksen ihmeellisestä heitosta, jonka hän oli nähnyt eräässä loistavassa ottelussa mr Hobbsin seurassa katsellessaan erästä peliä. Ihastuneena kreivi katseli pojan voimakasta, notkeaa, pientä ruumista, reippaita liikkeitä ja vilpitöntä iloa.

Kun vihdoin selitykset ja tiedonannot olivat lopussa ja peli hyvässä alussa, kreivi huomasi olevansa yhtä kiinnostunut kuin poika. Hänen nuori kumppaninsa oli aivan haltioissaan, hän pelasi sydämensä pohjasta. Hänen iloinen naurunsa, kun hänellä oli hyvä onni, hänen ihastuksensa "kotijuoksusta", hänen puolueeton ilonsa sekä omasta että vastustajan onnesta olisi vaikuttanut elähdyttävästi mihin peliin tahansa.

Jos viikko sitten joku olisi sanonut Dorincourtin kreiville, että hän tänä aamuna unohtaisi sekä kihtinsä että pahan tuulensa pelatessaan valkoisilla ja mustilla puunappuloilla kirjavaksi maalatulla laudalla pienen kiharapäisen pojan seurassa, hän olisi närkästynyt. Mutta nyt hän oli aivan muissa maailmoissa, kun ovi avautui ja Thomas ilmoitti vieraan.

Sisään astui mustiin pukeutunut herrasmies, itse seurakunnan kirkkoherra. Hän oli niin hämmästynyt eteensä auenneesta näystä, että otti pari askelta taakse päin ja oli törmätä Thomasiin.

Kunnon mr Mordauntin ikävimpiin velvollisuuksiin kuuluivat käynnit tämän jalosukuisen linnanherran luona. Kreivi yritti tavallisesti tehdä nämä vierailut niin vaikeiksi kuin osasi. Hän inhosi kirkkoja ja hyväntekeväisyyttä ja joutui aivan suunniltaan, jos joku hänen alustalaisistaan kehtasi olla köyhä, sairas tai hätääkärsivä. Kun kihti oli pahimmillaan, hän saattoi kursailematta ilmoittaa, ettei hän tahtonut pahoittaa mieltään toisen surkeilla tarinoilla. Jos tauti taas oli helpompi, hän oli leppoisammalla päällä ja saattoi jopa antaa rahaakin, tosin vasta kiusattuaan kirkkoherran näännyksiin, ja soimattuaan seurakuntalaisia kiivain sanoin avuttomuudesta ja yksinkertaisuudesta. Mutta mielentilasta riippumatta hän ei ollut koskaan säästellyt pisteliäitä puheitansa, ja siksi kunnianarvoisa mr Mordaunt usein tuumi, olisiko kovin sopimatonta ja epäkristillistä heittää häntä jollakin mahdollisimman raskaalla ja kovalla esineellä. Kaikkina niinä vuosina, jolloin mr Mordaunt oli hoitanut Dorincourtin seurakuntaa, kirkkoherra ei muistanut kreivin kertaakaan omasta vapaasta tahdostaan olleen kenellekään ystävällinen tai millään tavalla osoittaneen, että hän joskus ajattelisi muitakin kuin itseään.

Tänään hän oli tullut puhumaan kreivin kanssa hyvin tärkeästä asiasta, ja kävellessään pitkin kujaa hän oli kahdesta syystä pelännyt tätä käyntiä tavallista enemmän. Ensiksikin hän tiesi, että luuvalo oli useana päivänä vaivannut kreiviä ja että hän oli ollut niin pahalla tuulella, että huhut siitä olivat levinneet kylään asti. Eräs nuori palvelustyttö oli kertonut siitä sisarelleen, jolla oli pieni kauppa ja joka möi vähissä erin parsinneuloja, puuvillakangasta, piparminttua ja — juoruja hankkiakseen itselleen kunniallisen toimeentulon. Mitäpä ei mrs Dibble olisi tiennyt linnasta ja sen asukkaista, vuokramiehistä ja heidän perheistään tai kylästä ja sen väestöstä! Tietysti hän tiesi mitä linnassa tapahtui, koska hänen sisarensa Jane Shorts oli yksi sisäköistä ja Thomasin läheinen ystävä.

"Ja millä tavoin kreivi käyttäytyy!" mrs Dibble sanoi tiskin takaa, "ja kuinka hän puhuttelee ihmisiä! Mrs Thomas on sanonut Janelle itselleen, ettei kenenkään livreepukuisen luonto voi sitä kestää — pari päivää sitten hän oli viskannut lautasellisen keittoa mr Thomasin päälle, ja jollei siellä olisi siksi paljon muuta miellyttävää kuten hyvää seuraa alakerrassa, hän olisi jo tunnin kuluttua sanonut itsensä palveluksesta irti."

Kirkkoherra oli kuullut kaiken tämän, sillä kreivi oli mieluisa puheenaihe mökeissä ja vuokrataloissa ja hänen ilkeä käytöksensä antoi monelle kunnon eukolle juoruamisen aiheen.

Mutta toinen syy oli pahempi, sillä se oli uudenlaatuinen ja siitä oli kerrottu hyvin innokkaasti.

Kukapa ei olisi kuullut vanhan aatelismiehen vihasta, kun hänen kaunis poikansa, kapteeni, oli nainut amerikkalaisen naisen? Kukapa ei tiennyt, kuinka julmasti hän oli kohdellut kapteenia ja kuinka kookas, iloinen, hymyilevä nuori mies, ainoa perheen jäsen, jota oli rakastettu, kuoli vieraassa maassa köyhänä ja hyljättynä? Kukapa ei tiennyt kuinka kovasti kreivi oli vihannut poikansa nuorta vaimoraukkaa ja kuinka hän oli vihannut hänen lastaan, jota hän ei tahtonut nähdä — ennen kuin molemmat hänen poikansa kuolivat ja jättivät hänet ilman perillistä? Ja sitten, kaikkihan tiesivät, että hän ilman vähintäkään mieltymystä tai iloa odotti pojanpoikansa tuloa ja että hän oli varma siitä, että poika oli sivistymätön, röyhkeä amerikkalainen nulikka, joka luultavasti tuottaisi enemmän häpeää kuin kunniaa hänen jalolle nimelleen?

Ylpeä, äreä vanhus luuli voineensa pitää ajatuksensa salassa. Hän ei ajatellutkaan, että kukaan uskaltaisi ruveta arvailemaan, vielä vähemmän puhumaan siitä, mitä hän tunsi ja pelkäsi. Mutta hänen palvelijansa pitivät häntä silmällä, tarkkasivat hänen kasvojaan, huonoa tuultaan ja synkkämielisyyskohtauksiaan ja keskustelivat niistä palvelusväen hallissa. Vaikka hän luuli elävänsä aivan erillään muista, kertoi Thomas Janelle, kokille, juomanlaskijalle, sisäköille ja muulle palvelusväelle olevansa varma siitä, että "vanhus oli tavallista pahemmalla tuulella ajatellessaan kapteenin poikaa, joka mitättömyytensä vuoksi ei voi tuottaa paljon iloa perheelle". "Mutta se on oikein hänelle", Thomas lisäsi, "sillä se on hänen oma vikansa. Mitä hän voi vaatia lapselta, jota on kasvatettu köyhissä oloissa kaukana Amerikassa?"

Kun kunnianarvoisa mr Mordaunt käveli suurten puiden varjossa, hän muisti, että tämä poika oli saapunut linnaan juuri edellisenä iltana ja että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä oli pelättävissä pahinta mitä voi ajatella. Oli siis vielä monta vertaa suurempi mahdollisuus, että jos poikaraukka ei ole hänelle mieleen, kreivi nytkin on vimmoissaan ja valmis purkamaan kaiken raivonsa ensimmäiseen tapaamaansa henkilöön, ja tämä henkilö luultavasti olisi hänen kunnianarvoisuutensa, kirkkoherra itse.

Ei ole vaikea kuvitella hänen hämmästystään, kun Thomas avasi kirjastohuoneen oven ja hänen korviinsa kuului lapsen iloinen nauru.

"Kaksi kappaletta on ulkona", huudahti innokas, kirkas ääni. "Näethän, että kaksi on ulkona!"

Ja siinä oli kreivin tuoli ja jakkara, jolla hänen jalkansa lepäsi, lisäksi pieni pöytä ja peli, ja aivan hänen vieressänsä nojautuneena hänen käsivarteensa ja terveeseen jalkaansa oli pieni poika, jonka kasvot loistivat ja silmät säteilivät ihastuksesta.

"Kaksi on ulkona!" huusi pikku vieras. "Tällä kertaa sinulla ei ollut onnea, vai kuinka?" — Ja sitten he molemmat huomasivat, että joku oli astunut sisään.

Kreivi katseli ympärilleen rypistäen tuuheita kulmakarvojaan, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, ja kun hän näki kuka tulija oli, niin mr Mordauntia hämmästytti vielä enemmän se seikka, että kreivi näytti tavallista ystävällisemmältä. Todellakin kirkkoherra näytti hetkeksi melkein unohtaneen, kuinka vastenmielinen kreivi oli ja kuinka iljettäväksi hän osasi itsensä tehdä, kun vain tahtoi.

"Vai niin!" kreivi sanoi karhealla äänellään samalla kun hän jokseenkin armollisesti ojensi kätensä. "Hyvää huomenta, Mordaunt. Minulla on tässä uutta tehtävää."

Hän laski kätensä Cedrikin olkapäälle — ehkäpä hän sydämensä syvyydessä tunsi tyydytettyä ylpeyttä siitä, että saattoi esitellä tällaisen perillisen. Työntäessään poikaa vähän eteenpäin hänen silmissään näkyi iloinen ilme.

"Tämä on uusi lordi Fauntleroy", hän sanoi. "Fauntleroy, tämä on mr Mordaunt, seurakunnan kirkkoherra."

Fauntleroy katsahti papillisessa puvussa olevaan herrasmieheen ja ojensi hänelle kätensä.

"Olen iloinen siitä, että saan tutustua teihin", hän sanoi, muistellen niitä sanoja, joita oli kuullut mr Hobbsin pari kertaa käyttäneen, kun hän tervehti juhlallisesti erästä uutta ostajaa. Cedrik oli vakuuttunut siitä, että papille tulisi olla tavallista kohteliaampi.

Mr Mordaunt piti pientä kättä hetken aikaa omassaan ja katsellessaan lapsen kasvoja hän vaistomaisesti hymyili. Jo tänä hetkenä hän ihastui pieneen poikaan — niinkuin ihmiset yleensä hänestä heti pitivät. Ei pojan kauneus eikä sulous häntä eniten ihastuttanut; pojan yksinkertainen luonnollinen herttaisuus antoi hänen pienimmällekin sanalleen miellyttävän ja vilpittömän soinnun. Kun kirkkoherra katseli Cedrikiä, hän unohti että kreivikin oli läsnä. Ei mikään maailmassa ole niin valloittava kuin ystävällinen sydän, ja näytti siltä että tämä hyvä sydän, vaikka se olikin vain lapsen sydän, oli puhdistanut ilman ja levittänyt valoa tähän isoon synkkään huoneeseen.

"Olen hyvilläni että saan tutustua teihin, lordi Fauntleroy", kirkkoherra sanoi. "Te matkustitte pitkän matkan tullaksenne meidän luoksemme. Monet iloitsevat siitä, että te pääsitte hyvin perille."

"Se oli todellakin pitkä matka", Fauntleroy vastasi, "mutta lemmikki, minun äitini, oli kanssani, joten en ollut yksin. Tietysti ei äidin seurassa koskaan ole yksinäistä. Ja laiva oli niin kaunis."

"Käykää istumaan, Mordaunt", kreivi sanoi. Mr Mordaunt istui. Hän katsoi väliin Fauntleroyta ja sitten taas kreiviä.

"On syytä onnitella teidän armoanne", hän sanoi lämpimästi. Mutta kreivin ei näyttänyt tekevän mieli keskustella sen enempää tästä aiheesta.

"Hän on isänsä kaltainen", kreivi sanoi tuimasti. "Toivokaamme, että hän käyttäytyy kunniallisemmin." Ja sitten hän lisäsi: "No, mitä tänään kuuluu, Mordaunt? Kuka on nyt avun tarpeessa?"

Tämä ei kuulostanut niin pahalta kuin mr Mordaunt oli odottanut, mutta kuitenkin hän epäröi hetken ennen kuin aloitti.

"Higgins on puutteessa", hän sanoi "Higgins, joka asuu Edge Farmissa. Hänellä on ollut paljon vaikeuksia. Viime syksynä hän oli itse sairaana ja lapsissa oli tulirokko. En voi sanoa häntä hyväksi vuokramieheksi, mutta hänellä on ollut huono onni ja hän on tietysti monessa suhteessa joutunut ahdinkoon. Nyt häntä rasittaa eniten vuokra. Newick on sanonut hänelle, että jollei hän maksa, hänen täytyy jättää paikkansa; ja sehän olisi hänelle kova isku. Hänen vaimonsa on sairaana ja eilen hän pyysi, että puhuisin teidän kanssanne ja pyytäisin teitä odottamaan. Hän arvelee, että jos te vain annatte hänelle aikaa, hän kyllä selviytyy."

"Niin he kaikki ajattelevat", kreivi sanoi synkän näköisenä.

Fauntleroy meni lähemmäksi. Hän oli koko ajan seisonut isoisän ja vieraan välissä tarkasti kuunnellen. Hän oli äkkiä kiinnostunut Higginsistä. Hän ihmetteli, kuinkahan monta lasta vuokramiehellä oli ja oliko tulirokko heitä pahasti vahingoittanut. Hänen silmänsä olivat selkosen selällään ja osaaottavasti kiintyneet mr Mordauntiin toisten jatkaessa keskustelua.

"Higgins on hyväntahtoinen mies", kirkkoherra sanoi koettaen vahvistaa puhettansa.

"Hän on huononlainen vuokramies", kreivi vastasi, "ja asiat aina retuperällä, on Newick sanonut."

"Hänellä on nyt vaikeat ajat", kirkkoherra sanoi. "Hän rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, ja jos talo otetaan häneltä pois, he suorastaan kuolevat nälkään. Mies ei voi hankkia heille ravitsevaa ruokaa, jota he nyt tarvitsevat. Kaksi lapsista on hyvin heikkoina tulirokon jälkeen, ja lääkäri on määrännyt heille viiniä ja herkkuja, joita Higgins ei voi hankkia."

Nyt Fauntleroy tuli vieläkin lähemmäksi.

"Samoin oli Mikaelinkin laita", poika sanoi.

Kreivi hämmästyi hiukan. "Minä unohdin sinut tykkänään!" hän sanoi. "Unohdin, että huoneessa oli pieni ihmisystävä. Kuka on Mikael?" Vanhuksen syvät silmät loistivat jälleen mieltymyksestä.

"Hän on Bridgetin mies, joka sairasti kuumetautia", Fauntleroy vastasi. "Hän ei voinut maksaa vuokraansa eikä ostaa viiniänsä ja muuta sellaista. Ja sinä annoit minulle rahaa, jotta saatoin auttaa häntä."

Kreivi rypisti kulmiaan, mutta ei vihasta. Hän katsahti mr Mordauntiin.

"En tosiaankaan tiedä, millainen tilanomistaja hänestä tulee", kreivi sanoi. "Minä sanoin mr Havishamille, että pojan tuli saada mitä tahtoi — ja näyttää siltä että hän tahtoi vain antaa rahaa kerjäläisille."

"He eivät ole kerjäläisiä", Fauntleroy sanoi innokkaasti. "Mikael on mainio muurari! He tekevät kaikki työtä."

"Niin", kreivi sanoi, "he eivät ole kerjäläisiä, vaan mainioita muurareita, kengänkiilloittajia ja omenamummoja."

Hän loi katseensa poikaan ja vaikeni hetkeksi. Hänessä oli näet herännyt uusi ajatus, ja vaikka se ei ehkä lähtenyt jaloimmista vaikuttimista, se ei kuitenkaan ollut paha ajatus. "Tulehan tänne", hän sanoi vihdoin.

Fauntleroy tuli niin lähelle kuin mahdollista, kuitenkaan loukkaamatta kipeää jalkaa.

"Mitä sinä tekisit tässä tapauksessa?" kreivi kysyi.

Tällä hetkellä mr Mordaunt joutui merkillisen liikutuksen valtaan. Koska hän oli ymmärtäväinen mies, viettänyt niin monta vuotta Dorincourtin tilalla, oppinut tuntemaan alustalaiset, sekä rikkaat että köyhät kylän asukkaat, kunnialliset ja ahkerat samoin kuin kelvottomat ja laiskat, niin hän huomasi, mikä valta sekä hyvään että pahaan oli tulevaisuudessa oleva tuolla pienellä pojalla, joka seisoi siinä tummat silmät selkosen selällään ja kädet syvällä taskuissa. Hän tuli myös ajatelleeksi, että poika ylpeän ja itserakkaan vanhuksen oikun johdosta voi nyt jo saada paljon valtaa, ja jollei hän luonteeltaan olisi viaton ja jalomielinen, niin tällaisen vallan saaminen olisi pahinta mitä voisi tapahtua, ei ainoastaan muille, vaan hänelle itselleenkin.

"Ja mitä sinä tekisit tällaisessa tapauksessa?" kreivi kysyi.

Fauntleroy tuli lähemmäksi ja laski toisen kätensä hänen polvellensa, katsellen häntä luottavasti kuin parasta toveriaan.

"Jos minä olisin rikas", hän sanoi, "enkä vain näin pieni poika, minä sallisin hänen pysyä paikoillansa ja antaisin hänen lapsillensa mitä he tarvitsevat; mutta minähän olen vain pieni poika." Hetken perästä hän sanoi loistavin kasvoin: "Mutta sinähän voit tehdä kaiken, eikö niin?"

"Hm", kreivi sanoi katsoen häneen. "Luuletko niin?" Mutta hän ei näyttänyt olevan pahoillaan.

"Minä tarkoitan, että voit antaa kaikille mitä tahansa", Fauntleroy sanoi. "Kuka on Newick?"

"Hän on minun pehtorini", kreivi vastasi, "ja muutamat alustalaisistani eivät hänestä sanottavasti pidä."

"Kirjoitatko hänelle nyt kirjeen?" Fauntleroy kysyi. "Tuonko sinulle kynän ja mustetta? Voinhan ottaa pois pelin."

Hänen mieleensä ei lainkaan johtunut, että Newick voi saada tehdä mielensä mukaan.

Kreivi oli hetken ääneti yhä katsoen häneen. "Osaatko kirjoittaa?" hän kysyi.

"Osaan", Cedrik vastasi, "mutta en kovin hyvin."

"Vie tavarat pois pöydältä", kreivi käski, "ja tuo kirjoituspöydältäni mustetta ja kynä sekä arkki paperia."

Mr Mordauntin innostus kasvoi. Fauntleroy noudatti käskyjä näppärästi. Hetken kuluttua paperiarkki, iso mustepullo ja kynä olivat esillä.

"Kas tässä!" hän sanoi iloisesti, "nyt voit kirjoittaa."

"Sinä saat kirjoittaa", kreivi sanoi.

"Minäkö!" Fauntleroy huudahti ja puna levisi hänen kasvoillensa. "Kelpaako minun kirjoitukseni? Minä en aina osaa kirjoittaa aivan oikein, jollei minulla ole sanakirjaa tai jotakuta, joka minua neuvoo."

"Kyllä se kelpaa", kreivi vastasi. "Higgins ei kiinnitä huomiota oikeinkirjoitukseen. Minä en pidä ihmisistä niin paljon kuin sinä. Kasta kynäsi musteeseen."

Fauntleroy tarttui kynään ja työnsi sen mustepulloon, sitten hän asettui kirjoittamaan nojautuen pöytään.

"No", hän kysyi, "mitä minun pitää sanoa?"

"Voit sanoa: 'Higgins on toistaiseksi jätettävä rauhaan', ja panet allekirjoitukseksi 'Fauntleroy'", kreivi sanoi.

Fauntleroy kastoi uudelleen kynänsä ja nojautuen käsivarteensa hän rupesi kirjoittamaan. Se oli vaikea, pitkällinen työ, mutta koko hänen sielunsa oli kiintynyt siihen. Hetken perästä kuitenkin kirje oli valmis ja hän ojensi sen isoisälle hymyillen, joskin hiukan levottomana.

"Luuletko sen kelpaavan?" hän kysyi. Kreivi katseli sitä, ja hänen suupielensä vavahtelivat.

"Kyllä kelpaa", hän vastasi "Higgins on täysin tyytyväinen." Ja hän ojensi paperin mr Mordauntille. Mr Mordaunt näki seuraavan kirjoituksen: —

'Rakas mr Newik olka hyvä jätäkä mr higins toistaseks rauhan nin olen kitolinen

kunnioituksella Fauntleroy.'

"Mr Hobbs lopetti aina näin kirjeensä", Fauntleroy sanoi, "ja minä arvelin parhaaksi sanoa 'olkaa hyvä'. Onko 'toistaiseksi' oikein kirjoitettu?"

"Ei se aivan oikein ole", kreivi vastasi.

"Sitä minä pelkäsinkin", Fauntleroy sanoi. "Minun olisi pitänyt kysyä. Se on aina varminta. Kirjoitan sen uudestaan."

Ja hän kirjoitti sen uudestaan aivan kunnioitusta herättävällä tavalla ja kysyi varovaisuuden vuoksi kreiviltä sanojen oikeinkirjoitusta.

Kun mr Mordaunt lähti pois, hän otti kirjeen mukaansa, ja jotakin muutakin hän vei mukanaan nimittäin ilon tunteen ja enemmän toivoa kuin hänellä koskaan oli ollut palatessaan tietä pitkin käynneiltään Dorincourtin linnasta.

Kun hän oli mennyt, niin Fauntleroy, joka oli saattanut hänet ovelle, tuli takaisin isoisän luo.

"Saanko nyt mennä lemmikin luo?" hän sanoi. "Luulen että hän odottaa."

Kreivi oli hetken ääneti.

"Tallissa on jotakin, mikä sinun pitää ensin nähdä", hän sanoi. "Soita kelloa."

"Niinkuin tahdot", Fauntleroy sanoi hieman punastuen, "olen hyvin kiitollinen; mieluummin katsoisin sitä kuitenkin vasta huomenna. Hän odottaa minua koko ajan."

"Olkoon menneeksi", kreivi vastasi. "Käsketään vain valjastaa." Sitten hän lisäsi kuivasti:

"Se on poni."

Fauntleroy veti syvälle henkeään.

"Poni!" hän huudahti. "Kenen poni se on?"

"Sinun", kreivi vastasi.

"Minunko?" pikkupoika huusi. "Minunko — niin kuin kaikki ne lelut yläkerrassa?"

"Niin kyllä", isoisä sanoi. "Tahdotko nähdä sen? Käskenkö, että tuovat sen tänne ulkopuolelle?"

Fauntleroyn posket tulivat yhä punaisemmiksi.

"En ole ikinä osannut edes kuvitella että saisin ponin!" hän sanoi. "En ikinä. Kuinka iloiseksi lemmikki tulee. Sinähän annat minulle ihan kaikkea, eikö niin?"

"Tahdotko nähdä sen?" kreivi kysyi.

Fauntleroy hengitti syvään. "Kyllä tahtoisin nähdä sen", hän sanoi. "Tahtoisin niin mielelläni, että tuskin voin odottaa. Mutta pelkään, ettei enää ole aikaa."

"Täytyykö sinun tavata äitisi tänään iltapäivällä?" kreivi kysyi. "Etkö luule voivasi jättää sitä toistaiseksi?"

"En", Fauntleroy sanoi, "hän on ajatellut minua kaiken aamua, ja minä olen ajatellut häntä!"

"Vai niin", kreivi sanoi. "Vai olet, vai olet. Soita kelloa."

Kun he ajoivat pitkin tietä tuuheiden puitten alitse, kreivi oli enimmäkseen ääneti. Mutta Fauntleroy sitä vastoin ei ollut. Hän jutteli ponistaan. Minkä värinen se oli? Ja kuinka iso? Mikä sen nimi oli? Mitä se mieluimmin söi? Kuinka vanha se oli? Ja kuinka varhain aamulla hän saisi mennä sitä katsomaan?

"Lemmikki tulee niin iloiseksi!" hän jatkoi puhettaan. "Hän on sinulle niin kiitollinen siitä, että olet hyvä minulle! Hän tietää, että aina olen pitänyt poneista, mutta en koskaan luullut saavani sellaista. Fifth Avenuella oli pieni poika, jolla oli poni, ja hän ratsasti joka aamu ulkona, ja me tapasimme kävellä heidän asuntonsa ohitse nähdäksemme hänet."

Poika nojautui taaksepäin tyynyihin ja katseli hetken aikaa ääneti kreiviä ihastuksen vallassa.

"Sinä olet varmaankin paras ihminen koko maailmassa", hän sanoi vihdoin. "Aina sinä teet vain hyvää, eikö niin? — ja ajattelet vain muita ihmisiä. Lemmikki sanoo, että paras tapa olla hyvä on olla ajattelematta itseään ja muistaa vain muita. Aivan niin sinä teet, eikö totta?"

Kreivi oli siinä määrin hämmästynyt, kun hänet esitettiin noin edullisessa valossa, ettei tiennyt mitä sanoa. Hän tunsi tarvitsevansa miettimisaikaa. Kovin omituiselta tuntui hänestä nähdä lapsen viattomuudessaan muuttavan hänen epäjalot, itsekkäät vaikuttimensa hyviksi ja jaloiksi.

Fauntleroy jatkoi katsellen häntä ihastelevilla silmillään — suurilla, kirkkailla, viattomilla silmillään:

"Sinä teet niin monta ihmistä onnelliseksi", hän sanoi. "Ensiksi Mikaelin ja Bridgetin ja heidän kaksitoista lastansa, omenamummon, Dickin, mr Hobbsin, mr Higginsin ja mrs Higginsin ja heidän lapsensa sekä mr Mordauntin — sillä tietysti hänkin oli iloinen — ja lemmikin ja minut antamalla sekä ponin että kaikkea muutakin. Tiedätkös, minä laskin sormillani ja päässäni, että sinä olet ollut ystävällinen kahdellekymmenelleseitsemälle ihmiselle. Kahdellekymmenelleseitsemälle — kauhean monelle!"

"Ja kuka heille oli ystävällinen — minäkö?" kreivi sanoi.

"No tietysti sinä", Fauntleroy vastasi. "Sinä teit heidät kaikki onnellisiksi. Tiedätkös", hän sanoi hiukan epäilevästi, "ihmiset joskus erehtyvät kreivien suhteen, kun he eivät tunne heitä. Niin mr Hobbskin teki. Minä kirjoitan ja kerron hänelle siitä."

"Mitä mr Hobbs arveli kreiveistä?" kysyi kreivi.

"Niin, pahinta oli se", vastasi nuori kumppani, "ettei hän tuntenut heitä ja oli ainoastaan kirjoista lukenut heistä. Hän luuli — älä vain pane pahaksesi — että he ovat tyranneja; ja hän sanoi, ettei hän sallisi heidän olla hänen kauppansa lähitienoillakaan. Mutta jos hän olisi tuntenut sinut, varmaan hän olisi ajatellut toisin. Minä kerron hänelle sinusta."

"Mitä sinä sitten kerrot?"

"Minä kerron hänelle", Fauntleroy sanoi loistaen innostuksesta, "että sinä olet paras mies, mistä olen koskaan kuullut puhuttavan. Ja että sinä aina muistat muita ja teet heidät onnellisiksi ja — ja minä toivon, että suureksi tultuani tulen samanlaiseksi."

"Minun kaltaisekseni!" kreivi toisti katsellen pojan loistaviin kasvoihin. Himmeä puna levisi hänen ryppyisille poskillensa, hän kääntyi kiireesti poispäin ja katseli vaunun ikkunasta suuria pyökkejä, joiden loistavia, punertavia lehtiä aurinko kultasi.

"Aivan sinun kaltaiseksesi", Fauntleroy toisti lisäten ujosti: "Jos vain voin. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä, mutta tahtoisin kumminkin koettaa."

Vaunut vierivät eteenpäin komeaa kujaa pitkin, kauniiden tuuheitten puiden alla, vihreässä siimeksessä ja kultaisen auringon valossa. Fauntleroy näki uudelleen kauniit paikat, joissa sananjalat kasvoivat korkeina ja sinikellot keinuivat tuulessa, hän näki metsäkauriiden seisovan syvässä ruohikossa ja kääntävän suuret hämmästyneet silmänsä vaunuihin päin niiden vieriessä ohi; näkipä hän vilahdukselta ruskeita kaniineja, kun ne hyppivät pois. Hän kuuli peltopyiden pyrähtävän lentoon, lintujen kuhertelevan ja laulavan, ja kaikki näytti hänestä kauniimmalta kuin ennen. Hänen sydämensä täyttyi ilosta ja onnesta kaiken tämän ihanuuden keskellä. Mutta vanha kreivi näki ja kuuli kokonaan toista, vaikka hänkin katseli ulos. Hän näki takanaan pitkän elämänsä, josta puuttui jaloja tekoja ja hyviä ajatuksia; hän näki vuosia, joiden kuluessa mies, joka oli ollut nuori ja voimakas, rikas ja mahtava, oli käyttänyt nuoruutensa, voimansa, valtansa ja rikkautensa ainoastaan omaksi huviksensa ja aikaa tappaakseen päivien ja vuosien seuratessa toisiaan; hän näki tämän miehen pitkän ajan kuluttua ja vanhuuden tultua yksinäisenä, ilman todellisia ystäviä mahtavuutensa keskellä; hän näki ihmisiä, jotka vihasivat tai pelkäsivät häntä, ja toisia, jotka liehittelivät ja kumarsivat häntä, mutta ei ketään, joka olisi välittänyt siitä, oliko hän kuollut vai elossa, jos he sen johdosta eivät hyötyneet eivätkä menettäneet mitään. Hän näki edessänsä mahtavat tilukset, jotka olivat hänen omansa, ja hän tiesi mitä Fauntleroy ei tiennyt — kuinka kauaksi ne ulottuivat, minkä arvoiset ne olivat ja kuinka paljon ihmisiä asui näillä alueilla. Ja hän tiesi — mitä Fauntleroy ei liioin tiennyt — ettei yhdessäkään näistä kodeista ollut ihmistä, joka olisi koskaan tahtonut sanoa herraansa hyväksi tai pienen viattoman pojan tapaan tahtonut olla hänen kaltaisensa. Monet kadehtivat hänen rikkauksiansa, hänen jaloa nimeänsä ja valtaa, mutta hänestä itsestään ei kukaan pitänyt.

Tällaiset mietteet eivät miellyttäneet edes tätä häikäilemätöntä vanhusta, joka oli elänyt seitsemänkymmentä vuotta itseensä tyytyväisenä piittaamatta siitä, mitä maailma hänestä ajatteli, kunhan kukaan ei vain asettunut hänen oman huvinsa ja mukavuutensa esteeksi. Ja totuus oli, ettei hän ollut ikinä edes ajatellut asiaa. Nyt se tuli hänen mieleensä, kun tuo lapsi oli luullut häntä paremmaksi kuin hän olikaan ja ilmaissut tahtovansa seurata isoisän jälkiä ja hänen loistavaa esimerkkiään. Nyt hänen mieleensä tuli ensi kerran epäilys, oliko hän lainkaan jonkun esikuvaksi sopiva henkilö.

Fauntleroy luuli, että kreivin jalkaa kivisti, kun tämä rypisteli kulmiaan ja tuijotti puistoon. Poika oli hienotunteinen, hän varoi häiritsemästä toista ja iloitsi hiljaa itsekseen sananjaloista ja puista. Lopulta vaunut pysähtyivät, kun he olivat ajaneet portista ulos ja kulkeneet pienen matkan vihreitten niittyjen välitse. He olivat tulleet Court Lodgeen. Fauntleroy hypähti maahan ennen kuin kookas palvelija oli ehtinyt avata vaununoven.

Kreivi heräsi hämmästyen mietteistänsä.

"Mitä", hän sanoi. "Olemmeko täällä?"

"Olemme", Fauntleroy sanoi. "Saanko antaa sinulle keppisi? Nojaudu minuun astuessasi ulos."

"En aio astua ulos", kreivi vastasi jyrkästi.

"Etkö — etkö tahdo nähdä lemmikkiä?" Fauntleroy huudahti hämmästyneenä.

"'Lemmikki' kyllä suo anteeksi", kreivi sanoi kuivasti. "Mene hänen luokseen ja sano, ettei edes poni voinut pidättää sinua tulemasta."

"Hän tulee pahoilleen", Fauntleroy sanoi. "Hän tahtoisi mielellään nähdä sinut."

"Sitä en usko", oli vastaus. "Vaunut lähetetään hakemaan sinua. — Pyydä Jeffriesiä kääntämään hevoset, Thomas."

Thomas sulki vaununoven, ja hiukan hämmästyneenä Fauntleroy juoksi pois. Kreivillä oli nyt tilaisuus — niinkuin kerran mr Havishamilla — nähdä parin kauniita, voimakkaita sääriä juoksevan hämmästyttävän nopeasti pitkin tietä. Luultavasti niiden omistaja ei tahtonut turhaan hukata aikaansa. Vaunut vierivät hiljalleen pois, mutta kreivi ei vieläkään nojautunut taaksepäin; yhä hän katsoi ulos. Puiden välitse hän saattoi nähdä talon oven; se oli auki. Pikku olento kiiruhti ylös portaita; toinen olento — myös pienenlainen, nuori ja solakka mustassa puvussa — juoksi häntä vastaan. Näytti siltä kuin he olisivat lentäneet yhteen, kun Fauntleroy juoksi äitinsä syliin, kavahti hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

Kirkossa

Seuraavana sunnuntaina mr Mordauntilla oli iso kuulijakunta. Hän tuskin muisti toista sunnuntaita, jolloin kirkossa olisi ollut niin suuri tungos. Läsnä oli ihmisiä, jotka muuten harvoin tulivat kuulemaan hänen saarnaansa. Naapuriseurakunnastakin oli väkeä saapunut paikalle. Siellä oli voimakkaita, päivettyneitä vuokramiehiä, tukevia, hyvinvoipia, punaposkisia vaimoja parhaat päähineet päässä ja kirjavat huivit harteilla sekä noin puoli tusinaa lapsia joka perheellä. Lääkärin vaimo oli siellä neljän tyttärensä kanssa. Mrs Kimsey ja mr Kimsey, joilla oli rohdoskauppa ja jotka valmistivat pillereitä ja sekoittivat pulvereita kaikille, jotka asuivat kymmenen mailin alalla, istuivat penkissään; Mrs Dibble istui niinikään paikallaan ja miss Smiff, kylän ompelija ja hänen ystävänsä miss Perkins, muotikauppias, olivat myös kirkossa. Lääkärin nuori apulainen oli siellä ja rohdoskauppiaan oppipoika; jokainen lähiympäristön perhe oli jollakin tavoin edustettuna.

Edellisen viikon kuluessa oli liikkunut ihmeellisiä juttuja pikku lordi Fauntleroysta. Mrs Dibble oli näet niin uutterasti toiminut palvellessaan ihmisiä, jotka tulivat ostamaan kymmenellä pennillä neuloja tai nauhatukun ja kuulemaan mitä hänellä oli kerrottavaa. Puodin oven yläpuolella oleva kello oli melkein soinut äänensä sorruksiin ihmisten tullessa ja mennessä. Mrs Dibble tiesi tarkasti, kuinka pikku lordin huoneet oli kalustettu häntä varten, mitä kalliita leluja oli ostettu ja että kaunis ruskea poni oli odottamassa häntä ja pieni tallirenki sitä hoitamassa ja vielä oli pienet metsästysvaunut hopeahelyisine valjaineen. Hän tiesi myös mitä kaikki palvelijat olivat sanoneet, kun he näkivät hänet tulopäivän iltana, ja kuinka jokainen naispalvelija oli alakerroksessa sanonut, että oli synti ja häpeä erottaa pieni sydänkäpy äidistänsä. Ja kaikki olivat sanoneet, että heidän sydämensä sykki pelosta, kun hän yksin astui kirjastohuoneeseen tervehtimään isoisää, sillä "ei voinut tietää, kuinka häntä kohdellaan, kreivin luonto kun oli tarpeeksi paha pelästyttämään vanhojakin, saati sitten pientä lasta".

"Mutta uskokaa minua, mrs Jennifer", oli mrs Dibble sanonut, "ei tämä lapsi osaa pelätä — niin mr Thomas itse sanoi; hän kävi istumaan ja hymyili ja jutteli kreivin kanssa niinkuin he olisivat olleet ystäviä ensi hetkestä asti. Ja kreivi oli niin hämillään, mr Thomas sanoi, ettei hän voinut muuta kuin kuunnella ja tuijottaa poikaan kulmakarvojensa alta. Ja mr Thomas arvelee, että vaikka kreivi onkin paha, hän oli myös sydämessänsä iloinen ja ylpeä, sillä mr Thomas ei ole koskaan nähnyt kauniimpaa eikä kohteliaampaa pientä poikaa, jos kohta hän onkin hiukan pikkuvanha."

Ja sitten kerrottiin Higginsin juttu. Kunnianarvoisa mr Mordaunt oli kertonut sen päivällispöydässä ja palvelija, joka oli sen kuullut, kertoi sen keittiössä ja sieltä se levisi kulovalkean tavoin.

Ja toripäivänä, kun Higgins tuli kaupunkiin, hänelle sateli kysymyksiä joka taholta, ja Newickiltäkin kysyttiin asiaa, ja vastaukseksi hän näytti parille henkilölle paperilappua, jossa oli allekirjoitus "Fauntleroy".

Ja niin vuokramiesten vaimoilla oli tarpeeksi juteltavaa teekuppiensa ääressä ja käydessään kaupoissa, ja he lisäsivät asiaan omia mietteitänsä. Sunnuntaina he joko kävelivät kirkkoon tai ajoivat sinne kieseillä miestensä rinnalla, jotka myös olivat hiukan uteliaita näkemään uuden pikku lordin, tilan vastaisen omistajan.

Kreivillä ei ollut tapana käydä kirkossa, mutta hän päätti tänä ensimmäisenä sunnuntaina mennä sinne — hänen päähänsä oli pistänyt näyttäytyä nyt suuressa perhepenkissä Fauntleroyn kanssa.

Sinä aamuna oli paljon väkeä kävelemässä kirkkomaalla tai kuljeksimassa pitkin tietä. Ryhmittäin seisoi ihmisiä veräjillä ja kirkonportilla ja paljon oli keskusteltu siitä, saapuisiko kreivi todellakin vai ei. Kun keskustelu oli innokkaimmillaan, huudahti eräs vaimo äkkiä:

"Katsokaa, tuo sievä nuori nainen on varmaankin hänen äitinsä!"

Kaikki kääntyivät katsomaan mustaan pukuun pukeutunutta hoikkaa naista, joka tuli tietä pitkin. Harso oli työnnetty pois ja he saivat nähdä, kuinka herttaiset ja suloiset hänen kasvonsa olivat ja kuinka hänen vaaleat kiharansa pistivät hatun alta esiin.

Hän ei ajatellut ihmisiä lainkaan; hän ajatteli vain Cedrikiä ja tämän käyntiä hänen luonaan ja pojan iloa ponista, jonka selässä hän edellisenä päivänä oli ratsastanut aina ovelle asti istuen suorana ja näyttäen ylpeältä ja onnelliselta. Mutta pian äidin oli pakko huomata, että häntä tarkasteltiin ja että hänen tulonsa oli herättänyt kohua. Hän tuli sen huomanneeksi, kun vanha punavaippainen vaimo niiasi syvään hänelle ja sitten toinen teki samoin ja sanoi: "Jumala siunatkoon teitä, hyvä rouva!" ja miehet toinen toisensa perästä nostivat lakkiaan hänen mennessään ohitse. Ensiksi hän ei käsittänyt, mistä se johtui, mutta sitten hän huomasi sen tapahtuvan siksi, että hän oli pikku lordi Fauntleroyn äiti. Hän punastui hiukan, hymyili ja päätään nyökäyttäen sanoi ystävällisesti "kiitoksia" vanhalle vaimolle, joka häntä oli siunannut. Sille, joka aina oli elänyt meluavassa, tiheästi asutussa amerikkalaisessa kaupungissa, tällainen yksinkertainen kunnianosoitus oli aivan uutta, ja se saattoi hänet alussa hiukan hämilleen. Kuitenkaan hän ei voinut olla siitä pitämättä eikä tulematta liikuttuneeksi siitä ystävällisestä sydämellisyydestä, jota se näytti todistavan. Hän oli tuskin ehtinyt kiviportista kirkkoon, kun seurasi päivän suuri tapahtuma. Linnan vaunut kauniine hevosineen ja kookkaine livreepukuisine palvelijoineen vierivät käänteestä alas vihreälle tielle.

"Nyt he tulevat", kävi häly katselijasta toiseen.

Vaunut ajoivat portille, Thomas hyppäsi alas ja avasi oven, ja pieni poika, musta samettipuku yllään ja vaaleat kiharat liehuen hyppäsi ulos.

Jokainen mies, nainen ja lapsi katseli häntä uteliaasti.

"Hänhän on aivan kuin kapteeni itse!" sanoivat ne katselijoista, jotka muistivat hänen isänsä. "Hän on kuin kapteeni ilmielävänä!"

Hän seisoi auringonvalossa katsoen ihastuneena kreiviä, kun Thomas auttoi häntä ulos. Heti kun hän saattoi olla avuksi, hän ojensi kätensä ja tarjosi olkapäänsä nojaksi ikäänkuin hän olisi ollut seitsemän jalan pituinen. Silloin kaikki huomasivat, ettei Dorincourtin kreivi ollut voinut herättää pelkoa pojanpoikansa rinnassa, olipa muiden laita kuinka tahansa.

"Nojaudu vain minuun", he kuulivat hänen sanovan. "Kuinka kansa on iloissansa nähdessään sinut ja kuinka he kaikki tuntevat sinut!"

"Ota hattu päästäsi, Fauntleroy", kreivi sanoi. "He tervehtivät sinua."

"Minuako!" Fauntleroy huusi nykäisten heti hattunsa pois ja siten paljastaen kiharan päänsä joukolle ja kääntäen kirkkaat, loistavat silmänsä heihin, koettaen tervehtiä jokaista erikseen.

"Jumala siunatkoon teitä, lordi!" sanoi niiaava punahameinen vanha vaimo, joka oli puhutellut hänen äitiänsä, "pitkää ikää toivon teille!"

"Kiitos, rouva", Fauntleroy sanoi. Sitten he menivät kirkkoon ja siellä heitä katseltiin, kun he astuivat käytävää pitkin suureen punaisilla tyynyillä ja verhoilla varustettuun penkkiin. Kun Fauntleroy oli istuutunut, hän huomasi kaksi seikkaa, jotka huvittivat häntä: ensiksikin hänen äitinsä istui aivan vastapäätä häntä ja hymyili hänelle; toiseksi penkin toisessa päässä seinää vasten oli kaksi kiveen hakattua kummallista olentoa polvillaan, molemmin puolin pylvästä, kasvot toisiinsa kääntyneinä kannattaen kahta kivistä messukirjaa; niiden laihat kädet olivat ristissä kuin rukoillessa, niiden puku oli hyvin vanhanaikainen ja outo. Kivitauluun oli kirjoitettu jotakin, josta hän saattoi erottaa ainoastaan seuraavat kummalliset sanat:

"Täsä lepä Gregorye Arthuri, ensimeinen Dorincourtin Grefwi ja waimons Alisone Hildegard."

"Saanko minä kuiskata?" lordi kysyi uteliaasti.

"Mitä sitten?" isoisä sanoi.

"Keitä nuo ovat?"

"Sinun esi-isiäsi", kreivi vastasi, "jotka elivät pari vuosisataa sitten."

"Kenties", lordi Fauntleroy sanoi katsellen heitä kunnioittavasti, "kenties olen heiltä perinyt oikeinkirjoitukseni." Ja sitten hän rupesi seuraamaan jumalanpalvelusta. Kun soitto alkoi, hän nousi ylös ja katseli hymyillen äitiänsä. Hän piti paljon musiikista ja hän lauloi usein yhdessä äitinsä kanssa. Niin hän nytkin yhtyi toisten lauluun puhtaalla, kauniilla äänellänsä, joka kaikui kirkkaana kuin lintujen laulu. Hän oli niin kiintynyt siihen, että unohti kokonaan itsensä. Kreivikin unohti itsensä istuessaan verhojen peittämässä penkinnurkassa ja tarkastellessaan poikaa. Cedrik seisoi iso virsikirja avattuna kädessään laulaen kohti kurkkuaan, onnea säteilevät kasvot hiukan kohotettuina. Hänen äitinsä tunsi piston sydämessään katsoessaan häneen kirkon poikki ja hänen huuliltaan nousi rukous. Hän rukoili, että pojan sielu pysyisi puhtaana ja viattomana ja ettei uusi suuri onni, joka hänen osakseen oli tullut; toisi pahaa ja väärää mukanaan. Viime päivinä hänen hellässä sydämessään oli herännyt monta hiljaista tuskallista ajatusta.

"Oi Ceddi!" hän oli sanonut pojalle edellisenä iltana kumartuessaan hänen ylitsensä sanoakseen hyvästi ennen hänen lähtöänsä. "Oi Ceddi kulta, minä tahtoisin sinun tähtesi olla niin oppinut, että voisin sanoa sinulle viisaita sanoja! Ole aina hyvä, kultaseni, ole rohkea, ystävällinen ja vilpitön, niin et koskaan tee pahaa kenellekään niin kauan kuin elät, ja ole muille avuksi, niin suuri maailma on sinun, pienen lapseni syntymän kautta tuleva paremmaksi. Ja kaikkein parasta on, Ceddi — kaikkea muuta parempi, että maailma on ihmisten elämän kautta tullut hiukan paremmaksi — vaikka vain hiukankin, kultaseni."

Ja palatessaan linnaan Fauntleroy oli toistanut nämä sanat isoisälle.

"Ja minä ajattelin sinua, kun hän sanoi sen", poika lopetti. "Ja minä sanoin hänelle, että sinun elämäsi kautta maailmalle on niin käynyt ja että minä tahtoisin koettaa tulla sinun kaltaiseksesi."

"Mitä hän siihen sanoi?" kreivi kysyi.

"Hän sanoi, että siinä teen oikein ja että aina täytyy etsiä hyviä ihmisiä ja koettaa olla heidän kaltaisensa."

Ehkäpä vanhus muisti sitä katsellessaan penkkinsä punaisten verhojen välitse. Useasti hän katsoi päiden yli sinne, missä hänen poikansa vaimo istui yksinään, ja hän näki kauniit kasvot, joita tuo vainaja, jolle hän ei ollut antanut anteeksi, oli rakastanut, ja silmät, jotka olivat aivan hänen vieressään olevan lapsen silmien kaltaiset. Mutta mitä hän ajatteli ja olivatko hänen ajatuksensa katkerat ja vihamieliset vai ystävälliset, oli vaikea tietää.

Kun he tulivat kirkosta, niin useat, jotka olivat olleet läsnä jumalanpalveluksessa, kokoontuivat katselemaan heitä. Kun he lähestyivät veräjää, niin eräs mies, joka seisoi hattu kädessä, astui ensin askelen eteenpäin ja pysähtyi sitten. Hän oli keski-ikäinen vuokramies, jonka kasvot olivat surun uurtamat.

"No, Higgins", sanoi kreivi.

Fauntleroy kääntyi äkkiä ja katsoi häneen.

"Voi!" hän huudahti, "onko se mr Higgins?"

"On", kreivi vastasi kuivasti, "luulen, että hän tuli katsomaan läheltä uutta herraansa."

"Niin, kreivi", sanoi mies, ja hänen päivettyneille kasvoilleen levisi puna. "Mr Newick sanoi, että nuori lordi on ollut niin ystävällinen että on puhunut minun puolestani, ja minä mielelläni tahtoisin kiittää häntä, jos se on sallittua."

Ehkäpä hän oli ihmeissään nähdessään, kuinka pieni se poika oli, joka viattomuudessaan oli niin paljon hänelle tehnyt ja joka seisoi siinä ja katseli häntä samalla tavoin kuin joku hänen vähemmän onnellisista lapsistaan olisi tehnyt — silminnähtävästi lainkaan ymmärtämättä omaa merkitystään.

"Minun on niin paljosta teitä kiittäminen, lordi", hän sanoi, "niin paljosta. Minä…"

"Oi", Fauntleroy sanoi, "minä kirjoitin vain kirjeen. Isoisä sen teki. Tiedättehän kuinka hyvä hän on kaikille. Onko mrs Higgins nyt terve?"

Higgins näytti olevan aivan suunniltaan. Hän oli hämmästynyt kuullessaan jaloa kreiviä kuvattavan hyväntahtoiseksi ja rakastettavaksi.

"Minä — niin kyllä, lordi", hän sopersi, "vaimoni on nyt parempi, kun hän pääsi huolistaan. Suru painoi häntä."

"Se ilahduttaa minua", Fauntleroy sanoi. "Isoisä oli hyvin suruissaan, kun teidän lapsissanne oli tulirokko, ja niin minäkin olin. Hänelläkin on ollut lapsia. Niinkuin tiedätte, minä olen hänen poikansa pieni poika."

Higgins oli aivan ällistynyt. Hän arveli varmimmaksi ja hienotunteisemmaksi olla katsomatta kreiviin, sillä tiedettiin aivan hyvin, millaiset hänen isälliset tunteensa poikiaan kohtaan olivat olleet. Kreivi oli nähnyt heidät noin kahdesti vuodessa, ja kun he olivat sairaina, hän lähti heti Lontooseen päästäkseen lääkärien ja sairaanhoitajien aiheuttamista hankaluuksista. Kreivin hermot olivat sen tähden hiukan kireällä ja hänen silmänsä tuikkivat tuuheiden kulmakarvojen alta, kun hänen sanottiin välittävän pienistä tulirokkopotilaista.

"Katsokaas, Higgins", kreivi sanoi pilkallisesti hymyillen, "te olette erehtynyt minun suhteeni. Fauntleroy ymmärtää minua. Jos tahdotte kuulla luotettavan arvostelun minun luonteestani, kääntykää hänen puoleensa. Astu vaunuihin, Fauntleroy."

Fauntleroy hyppäsi vaunuihin, jotka lähtivät vierimään pois vihreätä tietä pitkin, ja vielä kun ne olivat jo kääntyneet kulmauksesta valtatielle, kreivi hymyili pilkallisesti.

Ratsastusharjoitus

Dorincourtin kreivillä oli näinä päivinä yhä useammin aihetta hymyillä pilkallisesti. Mitä enemmän hän tutustui pojanpoikaansa, sitä useammin hän hymyili, ja olipa sellaisiakin hetkiä, jolloin pilkallisuus hymystä katosi. Tosiasia on, että ennen lordi Fauntleroyn tuloa vanhus oli ollut hyvin väsynyt yksinäisyyteensä, kihtiinsä ja seitsemäänkymmeneen ikävuoteensa. Huvituksien ja hauskuuksien täyttämän elämän jälkeen ei ollut mieluista istua yksin loistavimmassakaan salissa, jalka jakkaralla ja ilman muuta ajanvietettä kuin suuttumista ja huutamista pelokkaalle palvelijalle, joka vihasi jo hänen näkemistäänkin. Vanha kreivi oli siksi viisas mies, että hän tiesi palvelijoittansa inhoavan häntä, eivätkä hänen vieraansakaan tulleet hänen luokseen rakkaudesta häneen — vaikka kyllä muutamia huvittivat hänen terävät, pilkkaavat puheensa, joilta kukaan ei säästynyt. Niin kauan kuin hän oli ollut terve ja voimakas, hän oli huviksensa kulkenut paikasta toiseen, vaikka se ei oikeastaan häntä miellyttänyt. Ja kun hänen terveytensä heikkeni, hän väsyi kaikkeen ja vetäytyi Dorincourtiin luuvaloineen, sanomalehtineen ja kirjoineen. Mutta hän ei jaksanut aina lukea ja niin hän ikävystyi yhä enemmän. Hän vihasi pitkiä öitä ja päiviä ja kävi yhä kiivaammaksi ja äreämmäksi. Silloin tuli Fauntleroy, ja kun kreivi näki pojan, niin tälle onneksi isoisän salainen ylpeys sai hänen ulkomuodostansa tyydytystä. Jos Cedrik olisi ollut vähemmän kaunis, vanhus olisi voinut tuntea siinä määrin vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ettei olisi tullut huomanneeksi pojan parempia ominaisuuksia. Mutta hän ajatteli, että Cedrikin kauneus ja uljas mieli olivat Dorincourtien veren vaikutusta. Ja kun hän kuuli pojan puhuvan ja näki kuinka hyvin kasvatettu ja kuinka lapsellisen tietämätön uuden asemansa merkityksestä hän oli, niin vanha kreivi piti pojanpojastansa yhä enemmän ja huomasi mieltyvänsä häneen. Häntä oli huvittanut antaa pojan lapsellisiin käsiin valta osoittaa köyhälle Higginsille armeliaisuutta. Kreivi ei välittänyt Higginsistä, mutta häntä huvitti ajatus, että hänen pojanpojastansa puhuttiin rahvaan keskuudessa ja että hän jo lapsuudessaan saavutti alustalaistensa rakkauden. Hän oli sen tähden tahtonut ajaa Cedrikin kanssa kirkkoon nähdäkseen heidän tulonsa herättämän ihastuksen ja uteliaisuuden. Hän tiesi kuinka kansa tulisi puhumaan pikku pojan kauneudesta, hänen sopusuhtaisesta vartalostaan, varmasta käytöksestään, kauniista kasvoistaan ja vaaleista hiuksistaan. Dorincourtin kreivi oli pöyhkeä vanha mies, ylpeä nimestään, ylpeä arvostaan, ja sen tähden hän oli ylpeä saadessaan näyttää maailmalle, että Dorincourtin suvulla kerrankin oli perillinen, joka kunniakkaasti täytti paikkansa.

Sinä aamuna, jolloin ponia kokeiltiin, kreivi oli niin mielissään, että unohti kihtinsä. Kun tallirenki oli tuonut ulos sievän eläimen, joka taivutti ruskeata, kiiltävää kaulaansa ja pudisteli auringonpaisteessa jalomuotoista päätänsä, kreivi istui kirjastohuoneen avoimessa ikkunassa ja katseli kuinka Fauntleroy sai ensimmäisen ratsastustuntinsa. Hän oli utelias näkemään, osoittiko poika arkuutta. Poni ei ollut aivan pieni, ja hän oli usein nähnyt lasten menettävän rohkeutensa yrittäessään ensi kerran ratsastaa.

Fauntleroy nousi selkään innosta hehkuen. Hän ei ollut koskaan ennen ollut ponin selässä ja oli nyt loistavalla tuulella. Wilkins, tallirenki, talutti eläintä suitsista edestakaisin kirjastohuoneen ikkunan alla.

"Kylläpä hän on rohkea", Wilkins sanoi hyvillänsä myöhemmin tallissa. "Häntä ei ollut vaikea saada ponin selkään. Eikä vanha ratsumies olisi voinut istua satulassa suorempana kuin hän. Näin poika sanoi: 'Wilkins, istunko minä suorana? Sirkuksessa ratsastajat istuvat suorina', hän sanoi. Ja minä sanoin: 'Niin suorana kuin hiilihanko, lordi' — ja pikku mies nauroi ja näytti niin iloiselta ja sanoi: 'Sepä hyvä, sanottehan minulle, Wilkins, jollen istu suorana.'"

Mutta hän ei tyytynyt suorana istumiseen eikä edestakaisin taluttamiseen. Hetken perästä Fauntleroy sanoi isoisälle, joka katseli häntä:

"Enkö saa ratsastaa yksinäni ja ajaa vähän nopeammin? Sillä pojalla, jonka näin Fifth Avenuella, oli tapana ajaa ravia ja nelistää!"

"Luuletko osaavasi ajaa ravia ja nelistää?" kreivi sanoi.

"Tahtoisin koettaa", Fauntleroy vastasi.

Kreivi antoi merkin Wilkinsille, joka toi oman hevosensa, nousi sen selkään ja tarttui Fauntleroyn ponin suitsiin.

"No", kreivi sanoi, "anna hänen ajaa ravia."

Seuraavat minuutit panivat pienen ratsastajan kovalle koetukselle. Hän huomasi, että ravi oli paljon vaikeampaa kuin käynti, ja mitä kovemmin poni ravasi, sitä vaikeammaksi se kävi ratsastajalle.

"Hy-hy-hy-hytkyttää niin ko-kovasti", hän sanoi Wilkinsille. "E-eikö t-e-eitä hy-hy-hytkytä?"

"Ei, lordi", Wilkins vastasi. "Te totutte siihen aikaa myöten. Kohottakaa itseänne jalustimissa."

"O-olen ko-koko ajan ko-kohottanut i-itseäni", Fauntleroy sanoi.

Yhtä mittaa hän poukahti ilmaan ja putosi takaisin hyvin epämukavasti kokien nytkäyksiä ja töytäyksiä. Hän oli aivan hengästynyt ja hänen kasvonsa olivat punaiset, mutta hän piti itseään kaikin voimin pystyssä ja istui mahdollisimman suorana. Tämän kreivi saattoi nähdä ikkunastaan. Kun ratsastajat tulivat kuulomatkan päähän oltuaan hetken puiden peitossa, huomattiin Fauntleroyn hatun pudonneen, hänen poskensa olivat ruusun punaiset ja hänen huulensa tiukasti suljetut, mutta yhä hän miehuullisesti antoi mennä ravia.

"Pysähdy hetkeksi!" isoisä sanoi. "Missä on hattusi?"

Wilkins tavoitteli hattuansa. "Se putosi, herra kreivi", hän sanoi iloisesti. "Jos sallitte, menen hakemaan sen."

"Hän ei taida olla arka?" kreivi kysyi kuivasti.

"Hänkö arka!" Wilkins huudahti. "Hän ei varmasti edes tiedä, mitä arkuus on. Olen ennenkin opettanut nuoria herroja ratsastamaan enkä ole nähnyt kenenkään istuvan varmemmin satulassa."

"Oletko väsynyt?" kreivi kysyi Fauntleroylta. "Tahdotko tulla alas?"

"Hytkyttää enemmän kuin luulisi", tunnusti nuori lordi suoraan. "Ja vähän väsyttävääkin se on, mutta en sentään viitsisi tulla alas. Minun täytyy tottua siihen. Kun olen ehtinyt hiukan hengittää, menen hakemaan hattuni."

Jos maailman viisain ihminen olisi koettanut opettaa Fauntleroylle, kuinka hän parhaiten voi olla vanhukselle mieliksi, ei olisi voitu keksiä mitään, mikä olisi vaikuttanut paremmin. Kun poni ravasi jälleen kujalle päin, peittyivät vanhat ankarat kasvot hienolla punalla ja tuuheitten kulmakarvojen alta loistivat silmät mielihyvästä, jota kreivi ei luullut koskaan enää saavansa tuntea. Hän istui ja odotti innoissaan, kunnes kavioiden kapse jälleen alkoi kuulua. Kun he hetken perästä palasivat, he ratsastivat entistä rivakammin. Fauntleroyn hattu oli yhä poissa päästä, Wilkins piti sitä kädessään. Pojan posket olivat vieläkin punaisemmat ja hänen hiuksensa liehuivat, mutta kuitenkin hän tuli ajaen reippaasti neliä.

"Katsos!" hän läähätti, kun he tulivat lähemmäksi. "Minä ajoin n-neliä. En minä osaa ajaa neliä yhtä hyvin kuin se poika, joka ajoi Fifth Avenuella, mutta kävi se sentään!"

Tämän jälkeen Cedrikistä, Wilkinsistä ja ponista tuli hyvät ystävät. Tuskin kului päivääkään, jolloin heitä ei olisi nähty iloisesti ajamassa neliä valtatiellä tai vihreillä poluilla. Mökkien lapset juoksivat oville katsomaan sievää ruskeata ponia ja kaunista pientä olentoa, joka istui niin suorana satulassa, ja silloin nuoren lordin oli tapana heiluttaa hattuansa heille ja yksinkertaisesti huutaa: "Hei! Hyvää huomenta." Joskus hän pysähtyi ja puhutteli lapsia, ja kerran Wilkins kertoi linnassa, kuinka Fauntleroy oli välttämättä tahtonut astua alas kyläkoulun luona antaakseen erään ramman ja väsyneen pojan ratsastaa kotiin hänen ponillaan.

"Taivahan taatto!" Wilkins sanoi kertoessaan jutun tallissa, "hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muusta! Hän ei sallinut minun laskeutua alas, sillä hän sanoi, ettei pojan ole mukava ison hevosen selässä. Ja sitten hän sanoi: 'Wilkins, tämä poika on raajarikko, jollainen minä en ole, ja minä tahdon jutella hänen kanssaan.' Ja pojan täytyi nousta selkään ja lordi käveli hänen vieressään kädet taskussa, hattu niskassa ja vihelsi ja jutteli niin iloisesti kuin ikinä voi ajatella! Ja kun me tulimme mökille ja pojan äiti tuli ulos katsomaan mitä oli tekeillä, lordi otti hatun päästään ja sanoi: 'Tuon teidän poikanne kotiin, rouva, sillä hänen jalkansa on kipeä ja minä luulen, ettei kepistä ole hänelle tarpeeksi tukea. Minä pyydän, että isoisä laitattaa parin kainalosauvoja hänelle.' Ja hyvänen aika kuinka vaimo oli hämillään, ja syytä olikin! Itsekin olin kuin puusta pudonnut!"

Kun kreivi kuuli jutun, hän ei tullut pahoilleen, vaikka Wilkins oli puoliksi sitä pelännyt. Päinvastoin hän nauroi oikein sydämellisesti, lähetti noutamaan Fauntleroyta ja antoi hänen kertoa kaiken alusta loppuun asti, ja sitten hän nauroi uudelleen. Ja tosiaankin pari päivää myöhemmin Dorincourtin vaunut pysähtyivät sen mökin edustalle, jossa rampa poika asui, ja Fauntleroy hyppäsi ulos, käveli ovelle pari uusia keveitä kainalosauvoja olalla kuin pyssy, ja antoi ne mrs Hartlelle (ramman pojan nimi oli Hartle) sanoen:

"Isoisä lähettää terveisensä, olkaa hyvä ja antakaa nämä pojallenne, jonka me toivomme paranevan."

"Minä sanoin sinulta terveisiä", hän selitti kreiville palattuaan vaunuun. "Sinä et käskenyt, mutta arvelin, että olit unohtanut. Teinhän oikein, vai kuinka?"

Kreivi nauroi jälleen eikä vastustanut poikaa. He molemmat tulivat päivä päivältä yhä paremmiksi ystäviksi ja joka päivä Fauntleroy tuli yhä vakuuttuneemmaksi kreivin armeliaisuudesta ja hyväntahtoisuudesta. Hän ei epäillyt laisinkaan, että hänen isoisänsä oli mitä ystävällisin ja jalomielisin vanhus. Cedrikin toiveet täyttyivät ennen kuin hän ennätti niitä ilmaistakaan, ja hänelle sateli niin paljon lahjoja ja huvituksia, että hän toisinaan joutui aivan ymmälle. Näytti siltä että hän sai kaiken mitä toivoi ja sai tehdä mitä tahtoi. Ja vaikka tällainen käsittelytapa ei olisi ollut hyvä joka pojalle, se ei näyttänyt vahingoittavan Cedrikiä. Ehkäpä hän olisi tullut hemmottelemalla pilatuksi, niin hellä luonto kuin hänellä olikin, jollei hän olisi joka päivä käynyt äitinsä luona Court Lodgessa. Tämä hänen "paras ystävänsä" valvoi häntä tarkasti ja hellästi. Heillä oli pitkiä keskusteluja yhdessä, eikä Cedrik milloinkaan palannut linnaan kätkemättä sydämeensä äidin yksinkertaisia, yleviä sanoja.

Kuitenkin oli eräs asia, joka hämmensi pikku pojan mieltä. Hän mietti sitä paljon useammin kuin saattoi aavistaakaan; ei hänen äitinsäkään tiennyt, kuinka usein hän sitä tuumi, eikä kreivi taas moneen aikaan luullut hänen sitä ajattelevankaan. Mutta kun poika oli nokkela tekemään huomioitaan, hän ei voinut olla ihmettelemättä, miksi hänen äitinsä ja isoisänsä eivät koskaan tavanneet toisiaan. Kun Dorincourtin vaunut pysähtyivät Court Lodgen edustalle, kreivi ei milloinkaan astunut ulos, ja niinä harvoina kertoina, jolloin hän lähti kirkkoon, Fauntleroy sai aina yksin jutella äitinsä kanssa tai mennä hänen kanssaan kotiin. Ja kuitenkin Court Lodgeen lähetettiin joka päivä hedelmiä ja kukkia linnan kasvihuoneesta. Mutta eräs jalomielinen teko kohotti kreivin Cedrikin silmissä täydellisyyden kukkuloille.

Viikkoa jälkeen ensimmäisen sunnuntain, jolloin mrs Errol yksinään käveli kirkosta kotiin, Cedrik huomasi oven edessä suurten vaunujen ja parihevosten asemesta sievät, kepeät ajoneuvot ja kauniin hevosen.

"Se on lahja sinulta äidillesi", kreivi sanoi ynseästi. "Ei sinun äitisi voi kulkea jalan pitkin maita, hän tarvitsee vaunut. Mies, joka ajaa, pitää siitä huolen. Se on lahja sinulta."

Fauntleroyn riemu oli rajaton. Hän saattoi tuskin malttaa mielensä kunnes tuli perille. Äiti poimi ruusuja puutarhassa. Poika syöksyi ulos pienistä vaunuista ja kiiruhti hänen luokseen.

"Lemmikki!" hän huusi, "voitko uskoa? Nämä ovat sinun! Hän sanoo, että minä ne annan sinulle. Nämä ovat sinun omat vaunusi, joilla voit ajaa minne tahdot!"

Hän oli niin onnellinen, ettei tiennyt mitä sanoa. Äiti ei hennonut pilata hänen iloansa kieltäytymällä ottamasta lahjaa vastaan, vaikka se tulikin mieheltä, joka piti itseään hänen vihollisenaan. Hänen oli pakko nousta vaunuihin ruusuineen kaikkineen, he lähtivät ajamaan ja Fauntleroy kertoi hänelle juttuja isoisän hyvyydestä ja ystävyydestä. Jutut olivat niin viattomia, ettei äiti toisinaan voinut olla hiukan nauramatta. Sitten hän veti poikansa lähemmäksi itseään ja suuteli häntä iloiten siitä, että tämä näki vain hyvää vanhuksessa, jolla oli niin vähän ystäviä.

Kohta seuraavana päivänä Fauntleroy kirjoitti mr Hobbsille. Hän kirjoitti pitkän kirjeen, ja kun hän oli kirjoittanut luonnoksen, hän vei sen isoisälle tarkastettavaksi.

"Sillä", hän sanoi, "minä olen oikeinkirjoituksessa niin epävarma. Jos sinä huomautat minulle virheistä, niin sitten minä kirjoitan uudestaan."

Näin hän oli kirjoittanut:

'Rakas mr hobbs minä tahdon kertoo teille isoisästäni että hän on paras kreivi mitä voi ajatella ja se on suuri erehdys että kreivit olisivat itsevaltiaita hän ei ole yhtään itsevaltias minä tahtoisin että te tuntisitte hänet teistä tulisi niin hyvät ystävät siitä olen varma hänellä on kihti jalassansa ja se on hänelle suureksi vaivaksi vaan hän on niin kärsivällinen minä rakastan häntä yhä enemmän sillä ei kukaan vois olla rakastamatta kreiviä joka on niin hyvä jokaiselle täsä mailmasa minä tahtosin että saisitte jutella hänen kansansa hän tietä vaikka mitä ja te voitte kysyä häneltä kaikkea vaan hän ei ole koskaan pelannut pesäpalloa hän on antannu minulle ponin ja vaunut ja äidille kauniit vaunut ja minula on kolme huonetta ja kaikellaisia leikkikaluja te tulisitte hyvin hämmästyneksi ja te pitäisitte linasta ja puistosta ja linna on niin suuri että voisi eksyä wilkins sanoi minulle wilkins on minun tallirenkini ja hän sanoo että linan alla on vankila kaikki on niin kaunista puistossa siellä on suuria puita metsäkauriita kanineja ja lintuja lentelee yltympäri isoisä on hyvin rikas vaan hän ei ole ylpeä niinkuin te luulitte että kreivit olisivat minä olen mielelläni hänen kanssansa ihmiset ovat niin kohteliaita ja ystävällisiä he nostavat hattuaan ja vaimot niiaavat ja sanovat välistä jumala siunatkoon teitä minä osan nyt ratsasta vaan ensiksi minua hytkytti niin julmasti kun minä ajoin ravia isoisä antoi erään köyhän miehen jäädä vuokratalonsa, vaikka hän ei voinut maksa vuokraa ja mrs mellon vei viiniä ja tavaroita hänen sairaille lapsillensa tahtoisin tavata teitä ja toivoisin että lemmikki asus linnassa, mutta minä olen hyvin onnellinen kun en liiaksi häntä kaipaa minä rakastan isoisää jota jokainen tekee kirjoittakaa pian.

Uskollinen vanha ystävä CEDRIK ERROL

J.K. ei kukaan ole vankilassa isoisä ei ole koskaan pistänyt ketään sinne.

J.K. hän on niin hyvä kreivi hän muistutta teitä hänestä pidetään niin paljon.'

"Kaipaatko kovasti äitiäsi?" kreivi kysyi lopetettuaan lukemisen.

"Kaipaan", Fauntleroy sanoi, "kaipaan häntä aina".

Hän meni kreivin luo, pani kätensä hänen polvellensa ja katsoi häneen.

"Sinä et kaipaa häntä, vai kuinka?" hän kysyi.

"Minä en tunne häntä", kreivi vastasi hiukan ynseästi.

"Tiedän sen", Fauntleroy sanoi, "ja minä ihmettelen sitä kovasti. Hän kielsi minua kysymästä mitään — enkä minä tahdokaan, mutta toisinaan en voi olla ajattelematta tätä, ja se on minusta niin kummallista. Mutta en kysy mitään. Kun minä kaipaan häntä, katson ulos ikkunastani ja näen joka ilta tulen tuikkivan hänen ikkunastaan puiden välitse. Sinne on pitkä matka, mutta hän panee kynttilän ikkunallensa aina kun tulee pimeä, ja minä näen sen loistavan kaukaa ja tiedän mitä se merkitsee."

"No mitä se merkitsee?" kreivi kysyi.

"Se sanoo 'hyvää yötä, Jumala sinua tänä yönä varjelkoon', juuri samaa mitä hänen oli tapana sanoa minulle kun olimme yhdessä. Joka ilta hän sanoi minulle niin ja joka aamu hän sanoi, 'Jumala siunatkoon sinua tänä päivänä!' Niin minä voin olla aina levollinen."

"Sitä en epäile", kreivi sanoi kuivasti. Hän rypisti kulmiaan ja katseli tarkasti poikaa niin kauan, että Fauntleroy ihmetteli hänen miettivää tarkasteluaan.

Köyhien mökit

Näinä päivinä Dorincourtin kreivi mietiskeli monenlaisia tavallisuudesta poikkeavia asioita, ja kaikki tämä johtui pikku lordista. Ylpeys oli kreivin luonteen vallitsevin ominaisuus, ja poika tyydytti sen kaikessa. Tämä ylpeys herätti hänessä uutta elämänhalua. Häntä huvitti näyttää perillistään maailmalle. Maailma tiesi hänen pettyneen omien poikiensa suhteen ja sen tähden hän näytteli voitonriemuisena uutta lordi Fauntleroyta, joka ei tuottanut pettymyksiä. Hän toivoi, että lapsi käsittäisi oman voimansa ja mahtavan asemansa ja että muutkin huomaisivat sen. Hän teki suunnitelmia pojan tulevaisuutta varten. Joskus hän salaisesti toivoi, että hänen oma elämänsä olisi ollut parempi ja että paljon olisi jäänyt tekemättä, jotta puhdassydäminen lapsi ei kammoaisi häntä saadessaan tietää totuuden. Ei ollut hauska ajatella, miltä pojan sievät ja viattomat kasvot näyttäisivät, jos hän sattumalta saisi tietää, että hänen isoisäänsä oli sanottu "Dorincourtin pahaksi kreiviksi". Tämä ajatus sai hänet levottomaksi. Hän ei tahtonut, että poika saisi tietää. Välistä hän unohti luuvalonsa uusien ajatusten takia, ja jonkin ajan kuluttua lääkäri ihmeekseen huomasi, että hänen jalosukuisen potilaansa terveys oli parantunut enemmän kuin hän ikinä olisi uskonut. Ehkäpä kreivin terveys kohentui siksi, ettei aika enää kulunut niin hitaasti ja että hänellä oli muutakin ajattelemista kuin kipunsa ja vaivansa.

Eräänä kauniina aamuna kyläläiset näkivät kummakseen pikku lordi Fauntleroyn aivan oudossa seurassa. Mukana ei ollutkaan totuttuun tapaan Wilkins, vaan itse kreivi, joka ratsasti isolla harmaalla hevosella pojan ponin vieressä. Tämä oli oikeastaan pikku lordin keksintöä. Juuri kun hän oli ollut nousemassa ratsaille, hän oli huokaissut haikeasti isoisälleen:

"Kunpa voisit tulla mukaan. Kun minä lähden, minusta tuntuu niin ikävältä, kun sinä jäät aivan yksin tänne suureen linnaan. Kun vain voisit ratsastaa meidän kanssamme."

Vähän myöhemmin syntyi tallissa hirveä hälinä, kun tuotiin sana, että Selim oli satuloitava kreiviä varten. Siitä pitäen Selim satuloitiin joka päivä, ja kansa tottui näkemään kookkaan harmaan hevosen selässä kookkaan harmaan vanhuksen, jolla oli komeat, ankarat kotkan kasvot, ja hänen rinnallaan pikku lordin ruskeine poskineen. Ratsastellessaan vihreitten niittyjen poikki ja pitkin kauniita metsäteitä molemmat ratsastajat tulivat yhä tutummiksi. Niin vanhus kuuli paljon "lemmikistä" ja hänen elämästään. Fauntleroy jutteli iloisesti ratsastaessaan ison harmaan hevosen rinnalla. Hän oli luonteeltaan vilkas, eikä reippaampaa pikku kumppania olisi voinut ajatella. Hän se enimmäkseen piti keskustelua yllä. Kreivi tavallisesti kuunteli ääneti ja tarkasteli pieniä loistavia kasvoja. Joskus hän kehotti pientä kumppaniaan ajamaan neliä, ja kun poika lähti matkaan istuen suorana ja pelottomana, niin kreivi katseli häntä ylpeänä ja hyvillä mielin. Ja kun Fauntleroy näin karautettuaan palasi takaisin heilauttaen hattuaan ja nauraen, hän aina tunsi, että hän ja hänen isoisänsä olivat todellakin hyvät ystävät.

Kreivi huomasi pian, ettei hänen poikansa vaimo viettänyt joutilasta elämää. Pian kreivi sai kuulla, että hän oli tuttu köyhän kansan keskuudessa. Kun jossakin mökissä oli sairautta, surua tai köyhyyttä, pienet vaunut pysähtyivät oven eteen.

"Tiedätkös", Fauntleroy sanoi kerran, "he sanovat kaikki 'Jumala teitä siunatkoon', kun he näkevät hänet, ja lapset tulevat niin iloisiksi. Muutamat käyvät hänen luonaan oppiakseen ompelemaan. Hän sanoo tuntevansa itsensä valtavan rikkaaksi nyt, kun voi auttaa puutteenalaisia."

Kreivi pani mielihyvin merkille, että hänen perillisensä äiti oli kasvoiltaan kaunis ja nuorekas ja että hän näytti yhtä hienolta naiselta kuin joku kreivitär. Ei hän liioin ollut pahoillaan kuullessaan, että äiti oli suosittu ja rakastettu köyhien keskuudessa. Ja kuitenkin hän usein tunsi kateutta nähdessään, kuinka äiti täytti lapsensa sydämen ja kuinka poika oli kiintynyt häneen kuin rakastettuunsa. Vanhus olisi tahtonut olla etusijalla ja ilman kilpailijaa.

Samana aamuna kreivi ohjasi hevosensa eräälle kummulle ja osoitti piiskallaan kaunista maisemaa, joka levisi heidän eteensä.

"Tiedätkö, että koko tämä alue on minun?" hän sanoi Fauntleroylle.

"Todellako?" Fauntleroy vastasi. "Se on hyvin laaja alue ollakseen yhden oma, ja miten kaunis!"

"No tiedätkös, että se kerran tulee sinun omaisuudeksesi — tämä alue ja vielä paljon sen lisäksi?"

"Minunko omakseni?" Fauntleroy huudahti pelokkaalla äänellä. "Milloin sitten?"

"Kun minä olen kuollut", isoisä vastasi.

"Sitten en huoli sitä", Fauntleroy sanoi, "minä toivon, että eläisit aina."

"Se on hyvin ystävällistä", kreivi vastasi kuivaan tapaansa, "kuitenkin sinä sen kerran saat — sinusta tulee kerran Dorincourtin kreivi."

Pikku lordi Fauntleroy istui hetken ääneti satulassaan. Hän silmäsi laajaa nummea, vihreitä maatiloja, kauniita metsiä, tien vieressä olevia mökkejä, siistiä kylää ja puiden yli kohoavaa harmaata, juhlallista linnaa torneineen. Sitten hän huokasi heikosti.

"Mitä sinä ajattelet?" kreivi kysyi.

"Minä ajattelen", Fauntleroy vastasi, "kuinka pieni poika minä olen! Ja mitä lemmikkini sanoi minulle."

"Mitä hän sanoi?" kreivi kysyi.

"Hän sanoi, ettei ole niinkään helppoa olla rikas. Kun itsellä on niin paljon, voi helposti unohtaa, ettei jokainen ole yhtä onnellinen ja että jokaisen rikkaan pitäisi muistaa tämä ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Minä kerroin hänelle kuinka hyvä sinä olet, ja hän sanoi, että se on onnellista, sillä kreivillä on suuri valta. Jos kreivi ajattelisi vain omaa huviansa eikä muistaisi koskaan kansaa, joka asuu hänen maallansa, niin kansa joutuisi kurjuuteen. Tämän hän voi estää, jos vain tahtoo — ja kansaa on niin paljon, että tällä seikalla on hyvin laajakantoinen merkitys. Minä katselen näitä mökkejä ja ajattelen, kuinka minä osaisin ottaa selkoa niiden asukkaista, kun minusta tulee kreivi. Kuinka sinä opit tuntemaan heidät?"

Kysymys oli sangen kiperä, koska kreivin kanssakäymiset alustalaisten kanssa supistuivat vuokran maksun valvomiseen ja maksukyvyttömien häätämiseen. "Newick hoitaa sen puolen", hän sanoi hämillään pienelle kyselijälle ja siveli harmaita viiksiään. "Käännytään nyt kotiin", hän jatkoi, "ja kun sinusta tulee kreivi, niin pidä sinä huolta siitä, että sinusta tulee minua parempi!"

Kotiin päin ratsastaessaan hän oli ääneti. Hänestä tuntui melkein uskomattomalta, että hän, joka koko elämänsä aikana ei ollut rakastanut ketään aidosti, oli niin kiintynyt tähän pieneen poikaan — sillä niin hän todella oli. Ensin häntä oli vain huvittanut Cedrikin kauneus ja urheus samalla kun hän oli ylpeä siitä, mutta nyt hänen ylpeyteensä oli tullut jotakin muuta lisäksi. Joskus hän yksinäisyydessä naurahti ilkeästi ja kuivasti, kun hän ajatteli kuinka mielellään hän tahtoi pitää poikaa läheisyydessään, kuinka hänestä oli mieluista kuulla pojan ääntä ja kuinka hän salaisesti toivoi, että poika rakastaisi häntä ja ajattelisi hänestä hyvää.

"Minä olen höperö vanha äijä, eikä minulla ole muutakaan ajattelemista", hän sanoi itsekseen, ja kuitenkin hän tiesi, ettei siinä ollut kaikki. Jos hän olisi tahtonut tunnustaa totuuden, hänen olisi täytynyt myöntää, että juuri ne ominaisuudet, jotka häneltä itseltään puuttuivat, miellyttivät häntä eniten — suora, luonnollinen, ystävällinen luonne ja sydämellinen luottamus, joka ei koskaan voinut ajatella pahaa.

Viikon kuluttua tämän ratsastusretken jälkeen Fauntleroy, käytyään äitinsä luona, tuli kirjastoon levottoman ja miettivän näköisenä. Hän istahti samaan korkeaselkäiseen tuoliin, jossa hän oli istunut tuloiltana ja katseli hetken takassa hehkuvia kekäleitä. Kreivi katseli häntä vaieten, odottaen mitä tuleman piti. Silminnähtävästi Cedrikillä oli jotain mielessään. Vihdoin poika katsoi ylös ja sanoi: "Tietääkö Newick todellakin kaiken alustalaisista?"

"Se on hänen toimenaan", kreivi vastasi. "Oletko havainnut joitakin puutteellisuuksia?"

Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, juuri mikään ei miellyttänyt kreiviä enemmän kuin pojan mielenkiinto alustalaisiin. Itse hän ei ollut milloinkaan välittänyt heistä, mutta hän oli iloinen siitä, että lapsellisten ajatusten, leikkien ja mielitekojen ohella pojan kiharaisessa päässä liikkui moisia vakaviakin ajatuksia.

"On eräs kulmakunta", Fauntleroy sanoi katsoen toiseen avoimin, kauhistunein silmin, "Lemmikkini on nähnyt sen. Se on kylän toisessa päässä. Talot ovat yhtenä rykelmänä, aivan ränsistyneitä. Siellä saattaa tuskin hengittää. Kansa on köyhää, ja kaikki on niin kauheaa. Kuumetaudit ovat yleisiä, lapset kuolevat niihin. Tuollaisessa ympäristössä heistä tulee pahoja, kun elämä on niin köyhää ja kurjaa. He elävät vielä huonommissa oloissa kuin Mikael ja Bridget. Sade valuu sisään katon läpi. Lemmikki kävi siellä erään köyhän naisen luona. Hän ei päästänyt minua lähelleen ennen kuin oli vaihtanut kaikki vaatteensa. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan, kun hän kertoi siitä."

Kyyneleet tulivat pojankin silmiin, mutta hän hymyili niiden läpi.

"Minä sanoin hänelle, ettet sinä tiedä siitä, ja lupasin kertoa sinulle", hän sanoi. Hän liukui alas ja nojautui kreivin tuoliin. "Sinä voit saada asiat kuntoon", hän sanoi, "niinkuin sinä teit Higginsille. Sinä käännät kaiken hyväksi kaikille ihmisille. Minä sanoin, että sinä kyllä tahdot ja että Newick luultavasti on unohtanut kertoa siitä sinulle."

Kreivi katseli pientä kättä, joka lepäsi hänen polvellaan. Newick ei ollut unohtanut kertoa asiasta, hän oli puhunut usean kerran ihmisten surkeasta tilasta kylän toisessa päässä, jota nimitettiin Earl's Courtiksi. Hän tiesi, että mökit olivat rappeutuneita ja huonoja, ilma huono, seinät kosteita, ikkunalasit rikki, katot vuotavia, siellä vallitsi köyhyys, kuumetauti ja kurjuus. Mr Mordaunt oli kuvaillut sitä hänelle ankarin sanoin, ja kreivi oli vastannut kiivastuneena. Kun hänen luuvalonsa oli pahimmillaan, hän oli sanonut, että mitä pikemmin ihmiset siellä kuolevat ja kuopataan, sitä parempi — ja siihen keskustelu loppui. Ja nyt, kun hän katseli pientä kättä, joka oli hänen polvellansa, ja sitten rehellisiä, vakavia kasvoja, häntä hävetti sekä kylän että omasta puolestaan.

"Mitä!" hän sanoi, "sinä kai tahtoisit, että minä rakennuttaisin oikein mallikelpoisia mökkejä, vai kuinka?" Ja hän laski kätensä lapsen kädelle ja silitti sitä.

"Vanhat on revittävä maahan", Fauntleroy sanoi vakavasti. "Niin lemmikkini sanoi. Revitään ne vaikka jo huomenna. Kansa tulee niin iloiseksi, kun näkee sinut! He käsittävät, että sinä tulet auttamaan!" Hänen silmänsä loistivat kuin kaksi tähteä.

Kreivi nousi tuoliltaan ja laski kätensä lapsen olkapäälle. "Lähdetäänpä terassille kävelemään", hän sanoi hymähtäen, "niin voimme jutella asiasta."

Ja vaikka hän naurahti pariin kertaan heidän astellessaan edestakaisin kivisellä penkereellä, joka kauniilla säällä oli heidän tavallinen kävelypaikkansa iltaisin, niin hän näytti miettivän mieluisaa suunnitelmaa, ja hän piti yhä kättään pienen kumppaninsa olkapäällä.

Hälyttävä uutinen

Mrs Errol huomasi paljon surullisia epäkohtia työskennellessään köyhien keskuudessa tuossa kylässä, joka nummelta katsoen näytti niin ihanalta. Läheltä katsoen kaikki ei näyttänyt yhtä kauniilta. Hän oli tavannut laiskuutta, köyhyyttä ja saamattomuutta siellä, missä olisi voinut odottaa varallisuutta ja toimeliaisuutta. Jonkin ajan kuluttua hän oli huomannut, että Erleboroa pidettiin kurjimpana kylänä siinä osassa maata. Mr Mordaunt oli kertonut hänelle omista vaikeuksistaan ja huolistaan, ja monesta seikasta hän itse oli ottanut selkoa. Pehtorit, jotka hoitivat tilaa, oli valittu kreivin mielen mukaan, eivätkä he välittäneet köyhän kansan surkeudesta ja rappiotilasta. Sen tähden oli laiminlyöty paljon, josta olisi täytynyt pitää huolta, ja tilanne muuttui yhä huonommaksi.

Mitä Earl's Courtiin tulee, se oli häpeäksi päätilalle rappeutuneitten mökkiensä ja surkean, välinpitämättömän ja kivulloisen väestönsä takia. Kun mrs Errol ensi kerran kävi paikalla, sen kurjuus puistatti häntä. Sellainen puute, siivottomuus ja kurjuus näytti pahemmalta maaseudulla kuin kaupungissa. Tuntui siltä kuin sen olisi täällä helpommin voinut korjata. Ja kun hän näki likaisten, ruokkoamattomien lasten kasvavan keskellä paheita ja hirvittävää välinpitämättömyyttä, hän muisti että hänen oma poikansa vietti päivänsä suuressa komeudessa linnassa, jossa häntä vaalittiin ja palveltiin kuin pientä prinssiä, jossa kaikki hänen toiveensa täytettiin ja hänet ympäröitiin komeudella, mukavuudella ja kauneudella. Rohkea ajatus tuli hänen viisaaseen äidinsydämeensä. Vähitellen hän oli huomannut kuten kaikki muutkin, että pojalla oli ollut onni miellyttää kreiviä siinä määrin, ettei tämä hennonut evätä pojalta mitään.

"Kreivi antaa hänelle mitä tahansa", hän sanoi mr Mordauntille. "Hän kyllä täyttää pojan jokaisen oikunkin. Miksei tätä myöntyväisyyttä voitaisi käyttää toisten hyväksi? Minä aion pitää asiasta huolen."

Kaikkien kummastukseksi tulokset olivatkin hyviä. Kreiviin vaikutti eniten pojan varma vakaumus, että hänen isoisänsä aina oli valmis tekemään sen, mikä oli oikein ja jaloa. Hän ei tahtonut selittää pojalle, ettei hänellä ollut vähintäkään taipumusta jalomielisyyteen ja että hän aina kulki omaa tietänsä, olipa se sitten oikea tai väärä. Hänelle oli aivan uutta se, että häntä ihailtiin koko ihmissuvun hyväntekijänä ja jalona henkilönä. Siksi hän ei voinut katsoa pojan sydämellisiin, tummiin silmiin sanoen: "Minä olen kiivas, itsekäs vanha roisto; koko elämäni aikana en ole tehnyt mitään jalomielistä enkä välitä laisinkaan Earl's Courtista enkä sen köyhästä väestöstä" — tai jotakin muuta samantapaista. Hän oli siinä määrin kiintynyt kiharapäiseen poikaan, että hän mieluummin silloin tällöin teki itsensä syylliseksi johonkin ihmisystävälliseen tekoon. Ja vähän mietittyään — vaikka hän nauroikin itseänsä — hän lähetti noutamaan Newickiä ja keskusteli laveasti hänen kanssaan Earl's Courtista, ja loppupäätökseksi tuli, että rappeutuneet hökkelit oli revittävä ja uusia rakennettava sijaan.

"Se on lordi Fauntleroyn tahto", hän sanoi kuivasti, "hän arvelee siten edistettävän varallisuutta. Voitte sanoa alustalaisilleni, että tämä on hänen ajatuksensa." Ja hän katsahti pikku lordiin, joka loikoi matolla uunin edessä ja leikki Dougalin kanssa. Koira oli pojan alituinen kumppani ja seurasi häntä kaikkialle joko juhlallisesti astuen hänen vieressänsä tai juosten hänen jäljessään kun hän ratsasti tai ajoi.

Tietysti kaikki saivat kuulla suunnitelluista parannuksista. Ensin ei moni ottanut sitä uskoakseen, mutta kun joukko työmiehiä saapui paikalle ja rupesi hajoittamaan likaisia, rappeutuneita hökkeleitä, niin kansa käsitti, että pikku lordi Fauntleroy jälleen oli puhunut heidän puolestaan ja että hänen vilpittömän välitystyönsä johdosta Earl's Courtin kurjuus vihdoin oli loppunut. Jos hän olisi tiennyt, kuinka hänestä kaikkialla puhuttiin, häntä ylistettiin ja hänestä ennustettiin suuria, niin se olisi hämmästyttänyt häntä! Mutta hänellä ei ollut siitä aavistusta. Hän vietti onnellista lapsenelämäänsä, leikitteli puistossa, ajoi kaniineja loukkoihinsa, lepäsi puiden alla ruohikossa tai loikoi matolla kirjastohuoneessa, luki ihmeellisiä kirjoja ja jutteli niistä kreiville ja kertoi uudestaan jutut äidilleen; hän kirjoitti pitkiä kirjeitä Dickille ja mr Hobbsille, jotka vastasivat omalla tavallaan, ja ratsasti isoisän rinnalla tai Wilkinsin seurassa. Kun he ratsastivat kylän torin poikki, hän näki kuinka ihmiset kääntyivät katsomaan heitä, ja hän huomasi heidän kasvojensa loistavan, kun he nostivat hattuaan, mutta hän luuli sen johtuvan siitä, että hänen isoisänsä oli hänen kanssaan.

"He pitävät sinusta", hän sanoi kerran katsahtaen hymyillen kreiviin. "Näetkö, kuinka he ovat iloissaan nähdessänsä sinut? Toivon, että he kerran pitävät minusta yhtä paljon. Mahtaapa sinusta tuntua hauskalta, kun jokainen pitää sinusta." Ja hän oli oikein ylpeä siitä, että hän oli niin suuresti ihaillun ja rakastetun miehen pojanpoika.

Kun mökkejä rakennettiin uudestaan, pojan ja isoisän oli tapana ratsastaa Earl's Courtiin katselemaan, ja Fauntleroy oli kovin innostunut. Hän laskeutui alas ponin selästä ja meni tekemään tuttavuutta työmiesten kanssa, tehden rakentamista ja muuraamista koskevia kysymyksiä ja itse kertoen heille Amerikasta. Parin kolmen keskustelun jälkeen hän osasi kotimatkalla asiantuntevasti kertoa kreiville muuraamisesta.

"Minä otan niin mielelläni selvää sellaisista asioista", hän sanoi, "sillä ei koskaan voi tietää, mitä eteen sattuu."

Työmiehet keskustelivat keskenään, kun hän oli lähtenyt, ja nauroivat hänen hauskalle, viattomalle puhelulleen. Mutta he rakastivat häntä ja näkivät hänet mielellään seurassansa, kun hän jutteli kädet taskussa, lakki niskassa ja kasvot innosta hehkuvina. "Hän on erikoinen kaveri", he tapasivat sanoa. "Ja sitä paitsi viisas, juttelias pieni poika. Ei hänessä juuri näy merkkejä ilkeästä sukuperästään." Ja he menivät kotiinsa ja kertoivat hänestä vaimoillensa ja vaimot kertoivat toinen toisilleen, ja niin jokainen jutteli tai kertoi jonkin kaskun pikku lordi Fauntleroysta. Ja vähitellen kaikki tiesivät, että "ilkeä kreivi" oli vihdoin löytänyt jotakin, josta hän saattoi pitää — jotakin, joka oli liikuttanut ja lämmittänyt hänen kylmää sydäntänsä.

Mutta kukaan ei tiennyt, missä määrin tämä sydän lämpeni ja kuinka vanhus päivä päivältä rupesi yhä enemmän pitämään lapsesta, ainoasta olennosta, joka oli luottanut häneen. Hän ajatteli tulevaisuutta, jolloin Cedrik olisi nuori komea mies, jolla oli elämä edessään, mutta kuitenkin hänen sydämensä säilyisi hellänä ja hän pystyisi hankkimaan ystäviä kaikkialta. Ja kreivi mietti, mitä poika silloin tekisi ja miten hän käyttäisi lahjojaan. Tarkastellessaan poikaa, joka loikoi matolla tutkien jotakin paksua kirjaa takkavalkean leimutessa, hänen vanhat silmänsä usein loistivat ja poskensa punoittivat.

"Poika voi tehdä kaiken", hän sanoi itsekseen, "kaiken!"

Hän ei ilmaissut kenellekään tunteitaan Cedrikiä kohtaan. Puhuessaan hänestä muille hän teki sen aina ilkeästi hymyillen. Mutta Fauntleroy huomasi pian, että isoisä rakasti häntä ja tahtoi hänet mielellään läheisyyteensä — lähelle tuoliaan, kun he olivat kirjastohuoneessa, vastapäätä itseään pöydässä, rinnalleen kun he ratsastivat, ajoivat tai iltaisin kävelivät terassilla.

"Muistatko", Cedrik sanoi kerran katsahtaen ylös kirjastaan loikoessaan matolla, "muistatko, kuinka minä sanoin ensimmäisenä iltana, että meistä tulee hyvät ystävät? En usko olevankaan parempia ystävyksiä kuin me, vai kuinka?"

"Me olemme erittäin hyviä ystäviä luullakseni", kreivi vastasi. "Tulehan tänne."

Fauntleroy kömpi ylös ja meni hänen luokseen.

"Tahtoisitko sinä jotakin", kreivi kysyi, "jotakin sellaista mitä sinulla ei vielä ole?"

Pikku poika katsoi ruskeilla silmillään isoisäänsä hiukan haikeasti.

"Ainoastaan yhden asian", hän vastasi.

"Mikä se on?" kreivi kysyi.

Fauntleroy oli hetken ääneti. Hän ei ollut turhaan kauan ajatellut sitä.

"Mikä se on?" kreivi toisti.

Fauntleroy vastasi:

"Se koskee lemmikkiäni", hän sanoi.

Kreivi säpsähti hiukan.

"Mutta näethän sinä hänet joka päivä", hän sanoi. "Eikö se ole kylliksi?"

"Minä olen tottunut näkemään hänet aina", Fauntleroy sanoi. "Hänen oli tapana suudella minua mennessäni levolle, ja aamulla hän oli heti minun luonani, niin että saatoimme jutella toisillemme odottamatta tapaamista."

Hetken hiljaisuuden vallitessa vanhat ja nuoret katseet kohtasivat. Sitten kreivi rypisti kulmiaan.

"Etkö milloinkaan unohda äitiäsi?" sanoi hän.

"En", Fauntleroy vastasi, "en milloinkaan; eikä hän unohda milloinkaan minua. Tiedätkös, minä en voisi sinuakaan unohtaa, vaikka en asuisi sinun kanssasi. Sitä enemmän minä sinua ajattelisin."

"Tosiaankin", kreivi sanoi katsoen häneen kauan, "minä uskon, että tekisit niin!"

Pojan puhuessa äidistään kreivi tunsi suurempaa kateutta kuin ennen — suurempaa, sillä hänen rakkautensa poikaan oli yhä kasvanut.

Mutta vähän myöhemmin paljon ankarammat iskut kohtasivat häntä, niin että hän melkein unohti joskus vihanneensakin poikansa vaimoa. Se tapahtui kumman äkkiä ja oudolla tavalla. Eräänä iltana, juuri ennen kuin Earl's Courtin mökit olivat valmistuneet, oli suuri päivällisseura kokoontunut Dorincourtiin. Pitkään aikaan ei linnassa oltu nähty sellaista seuruetta. Pari päivää aikaisemmin olivat sir Harry Lorridaile ja lady Lorridaile, kreivin ainoa sisar, tulleet vierailulle — tapaus, joka herätti suurta hämmästystä kylässä ja pani mrs Dibblen puotikellon soimaan hurjasti. Tiedettiin vallan hyvin, ettei lady Lorridaile ollut käynyt Dorincourtissa kuin kerran naimisiinmenonsa jälkeen, viisineljättä vuotta sitten. Hän oli kaunis vanha nainen, hänellä oli valkoiset kiharat ja heleä iho. Luonteeltaan hän oli kultainen, mutta veljensä hän oli aina tuominnut yhtä jyrkästi kuin kaikki muutkin. Koska hän oli lujatahtoinen nainen eikä pelännyt puhua suutaan puhtaaksi, hän oli joutunut monesti kiivaaseen sanaharkkaan kreivin kanssa, eikä hän ollut nähnyt veljeään monta kertaa sitten nuoruudenpäiviensä.

Hän oli kuullut kreivistä paljon pahaa niiden vuosien kuluessa, jotka he olivat olleet erillään. Hän oli kuullut, kuinka vähän hän oli välittänyt vaimostansa ja kuinka vaimoparka oli kuollut, kuinka välinpitämätön hän oli ollut lapsistaan ja kuinka hänen molemmat vanhemmat poikansa olivat olleet heikkoja ja täynnä paheita eivätkä tuottaneet iloa hänelle eikä muille. Näitä vanhempia poikia, Bevisiä ja Mauricea, lady Lorridaile ei ollut nähnyt koskaan. Mutta kerran Lorridaileen oli tullut kookas, miellyttävän näköinen nuorukainen, joka oli sanonut olevansa hänen veljensä poika Cedrik Errol. Hän oli poikennut tätinsä luokse, koska oli sattumalta liikkeellä siellä päin, ja oli niin usein kuullut äitinsä puhuvan Constantia-tädistä. Lady Lorridailen sydän lämpeni, ja hän sai hänet jäämään viikoksi luoksensa. Hän hemmotteli nuorukaista ja ihaili häntä suunnattomasti. Nuori mies oli niin jaloluontoinen, valoisa ja henkevä, että kun hän lähti, täti toivoi saavansa nähdä hänet vielä monta kertaa. Tämä jäi kuitenkin viimeiseksi kerraksi, sillä kun nuorukainen palasi Dorincourtiin, kreivi oli kiukkuisella tuulella ja kielsi häntä enää milloinkaan käymästä Lorridailessa. Mutta lady Lorridaile oli pitänyt hänet aina hyvässä muistossa, ja vaikka hän pelkäsikin, että Cedrikin avioliitto Amerikassa saattoi olla ajattelematon, hän suuttui kuullessaan, että isä oli hylännyt poikansa eikä edes tarkkaan tiennyt, missä tämä asui. Sitten kerrottiin hänen kuolemastaan, sitten Beviskin putosi hevosen selästä ja sai surmansa. Maurice kuoli Roomassa kuumeeseen. Pian sen jälkeen tiedettiin kertoa amerikkalaisesta lapsesta, joka oli määrä etsiä New Yorkista ja tuoda kotiin lordi Fauntleroyna.

"Kai vain turmeltavaksi kuten kaikki muutkin", hän sanoi miehelleen, "jollei hänen äitinsä ole tarpeeksi hyvä ja niin voimakastahtoinen, että voi hänet pelastaa."

Mutta kuullessaan, että Cedrik oli erotettu äidistään, hän ei löytänyt sanoja suuttumuksensa ilmaisemiseksi.

"Se on sydämetöntä, Harry!" hän sanoi. "Ajattele nyt, niin pieni lapsi otetaan pois äitinsä luota ja pannaan sellaisen miehen seuraan kuin minun veljeni! Joko vanha kreivi kohtelee poikaa pahasti taikka hemmottelee häntä kunnes hänestä tulee todellinen hirviö. Jos siitä vain olisi jotain hyötyä, niin kirjoittaisin."

"Ei se auta, Constantia", sanoi sir Harry.

"Sen tiedän", hän vastasi. "Tunnen Dorincourtin kreivin liian hyvin; mutta se on kauhistuttavaa."

Eivät ainoastaan köyhä kansa ja alustalaiset kuulleet pikku lordi Fauntleroysta; muutkin saivat kuulla hänestä. Hänestä kerrottiin niin paljon kaikenlaisia juttuja — hänen kauneudestaan, hyvästä luonteenlaadustaan, hänen saavuttamastaan suosiosta ja yhä kasvavasta vaikutusvallastaan isoisäänsä kreiviin — että huhu hänestä levisi aatelistonkin joukkoon, ja hänestä puhuttiin useissa Englannin kreivikunnissa. Päivällispöydissä keskusteltiin hänestä, naiset surkuttelivat hänen nuorta äitiään ja aprikoivat, tokko poika oli niin kaunis kun sanottiin, ja herrat, jotka tunsivat kreivin ja hänen tapansa, nauroivat sydämestään jutuille, joissa kerrottiin pojan vakaasti luottavan kreivin ystävyyteen. Asshaine Hallissa asuva sir Thomas, joka eräänä päivänä kävi Erleborossa, kohtasi kreivin pojanpoikansa kanssa ratsastamassa ja pysähtyi puristaakseen kreivin kättä ja onnitellakseen muuttuneen ulkomuodon ja parantuneen kihdin johdosta. "Ja tiedätkös", hän sanoi perästäpäin kohtauksesta, "vanha mies näytti ylpeältä kuin riikinkukko, enkä totta tosiaan sitä ihmettele, sillä kauniimpaa poikaa kuin hänen pojanpoikansa en koskaan ole nähnyt! Suorana kuin keihäs hän istui sotilaan tavoin poninsa selässä!"

Ja niin lady Lorridailekin vähitellen sai kuulla puhuttavan lapsesta; hänelle kerrottiin Higginsin perheestä, rammasta pojasta, Earl's Courtin hökkeleistä ja monesta muusta asiasta — ja hän halusi nähdä pikku pojan. Hänen ajatellessaan, miten se kävisi päinsä, hän suureksi hämmästyksekseen sai veljeltänsä kirjeen, jossa tämä pyysi häntä tulemaan miehensä kanssa Dorincourtiin.

"Sehän on uskomatonta!" hän huudahti. "Olen kuullut sanottavan, että lapsi saa ihmeitä aikaan, ja nyt alan uskoa sen. Sanotaan, että veljeni ihailee poikaa eikä henno päästää häntä näkyvistänsä. Ja hän on niin ylpeä hänestä! Todellakin luulen, että hän tahtoo näyttää poikaa meille." Ja lady noudatti heti kutsua.

Kun hän saapui sir Harryn kanssa Dorincourtiin, oli jo myöhäinen ilta, ja hän meni heti huoneeseen ennen kuin tapasi veljensä. Pukeuduttuaan päivällistä varten hän astui vierashuoneeseen. Kreivi seisoi lähellä takkaa ja näytti kookkaalta ja arvokkaalta, ja hänen vieressään seisoi pieni poika mustassa samettipuvussa ja upea pitsikaulus kaulassa. Pojan pyöreät, iloiset kasvot olivat niin miellyttävät ja tummilla silmillään hän loi isotätiinsä niin kauniin, avoimen katseen, että tämä oli vähällä huudahtaa ilosta ja hämmästyksestä.

Kun hän tervehti kreiviä, tämä kutsui häntä ristimänimeltä, jota hän ei ollut käyttänyt sitten kuin viimeksi lapsena.

"Molyneux", lady sanoi, "tämäkö on se lapsi?"

"Niin, Constantia", kreivi vastasi, "tämä on se poika. Fauntleroy, tässä on tätisi, lady Lorridaile."

"Hauska tutustua teihin, täti", Fauntleroy sanoi.

Lady Lorridaile pani kätensä hänen olkapäälleen ja katseltuaan hetken aikaa hänen kohotettuja kasvojaan hän suuteli poikaa hellästi.

"Minä olen Constantia-tätisi", hän sanoi, "ja minä rakastin sinun isäraukkaasi, jonka näköinen sinä olet."

"Olen niin iloinen, kun minulle sanotaan, että olen hänen näköisensä", Fauntleroy vastasi, "sillä näyttää siltä, että kaikki ovat pitäneet hänestä — aivan niinkuin lemmikkini — Constantia-täti", hän lisäsi nämä kaksi sanaa hetken vaitiolon jälkeen.

Lady Lorridaile oli ihastuksissaan. Hän kumartui jälleen suutelemaan poikaa ja siitä pitäen he olivat ystäviä.

"No, Molyneux", hän sanoi perästäpäin kreiville, "ei juuri paremmin olisi voinut käydä!"

"Enpä luule", kreivi vastasi kuivasti. "Hän on hyvin sievä poika. Me olemme hyviä ystäviä. Hän luulee, että minä olen herttaisin ja helläluontoisin kaikista hyväntekijöistä. Minun täytyy tunnustaa sinulle, Constantia — sillä sinä tulisit joka tapauksessa sen huomaamaan — että olen vähällä muuttua hänen tähtensä vanhaksi narriksi!"

"Mitä hänen äitinsä ajattelee sinusta?" lady Lorridaile kysyi suoraan tapaansa.

"En ole kysynyt", kreivi vastasi hiukan äkäisesti.

"No", lady Lorridaile sanoi, "minä olen alusta alkaen suora sinua kohtaan, Molyneux, ja sanon, etten hyväksy sinun käytöstäsi ja aion käydä tervehtimässä mrs Errolia niin pian kuin mahdollista, ja jos tahdot ruveta riitelemään minun kanssani, on parasta, että teet sen heti. Sen johdosta, mitä olen kuullut tästä nuoresta olennosta, olen tullut siihen vakaumukseen, että lapsi saa olla äidilleen kiitollinen kaikesta. Aina Lorridaileen asti on kuulunut, että sinun köyhät alustalaisesi ihailevat häntä."

"He ihailevat poikaa", kreivi sanoi nyökäyttäen päätään Fauntleroyhin päin. "Mitä mrs Erroliin tulee, hän on sievä pieni nainen. Olen kiitollisuudenvelassa hänelle siitä, että hän on antanut pojalle paljon kauneutta, ja voithan mennä tervehtimään häntä, jos sinua haluttaa. Ainoa mitä vaadin, on se, että hän jää Court Lodgeen, etkä sinä saa koettaa houkutella minua hänen luoksensa", ja hän näytti jälleen vihaiselta.

"Mutta hän ei vihaa mrs Errolia yhtä paljon kuin ennen, ja se riittää minulle", lady Lorridaile sanoi myöhemmin sir Harrylle. "Hän on tullut aivan toiseksi mieheksi, ja vaikka se epäilyttävältä tuntuukin, Harry, niin luulen että hän muuttuu inhimilliseksi rakkaudesta viattomaan, herttaiseen pikkupoikaan. Lapsihan todellakin rakastaa häntä — nojautuu hänen tuoliinsa ja polveensa. Kreivin omat pojat olisivat uskaltaneet tällaista yhtä vähän kuin paeta tiikerin turviin."

Seuraavana päivänä hän meni tervehtimään mrs Errolia. Palattuansa hän sanoi veljelleen:

"Molyneux, hän on herttaisin nainen mitä milloinkaan olen nähnyt! Hänen äänensä on kuin hopeakello ja häntä sinun tulee kiittää siitä, mitä poika on. Hän on antanut pojalle enemmän kuin kauneutensa, ja sinä erehdyt suuresti, kun et koeta pyytää häntä tulemaan luoksesi ja pitämään huolta sinusta. Minä aion pyytää häntä Lorridaileen."

"Hän ei jätä poikaa", kreivi vastasi.

"Minä tahdon tietysti pojankin", lady Lorridaile sanoi nauraen.

Mutta hän tiesi, ettei hän saisi Fauntleroyta luokseen, ja päivä päivältä hän huomasi yhä selvemmin, kuinka kreivi ja poika olivat kasvaneet kiinni toisiinsa, kuinka ylpeän vanhuksen kunnianhimo, toivo ja rakkaus olivat yhtyneet lapseen ja kuinka tämän lämmin viaton sydän palkitsi vanhuksen rakkauden täydellisellä luottamuksella ja uskollisuudella.

Hän tiesi myös, että oikea syy suuriin päivälliskutsuihin oli se, että kreivi tahtoi näyttää maailmalle pojanpoikaansa ja perillistänsä ja osoittaa ihmisille, että poika, josta oli puhuttu ja kerrottu niin paljon, oli ihannepoika vieläkin suuremmassa määrässä kuin huhu oli tiennyt kertoa.

"Bevis ja Maurice tuottivat hänelle niin katkeraa nöyryytystä", lady Lorridaile sanoi miehelleen. "Jokainen sen tiesi. Hän suorastaan vihasi heitä. Tästä hänen loukattu ylpeytensä saa hyvityksen." Tuskinpa oli kutsuttujen joukossa ainoatakaan, joka ei uteliaana ajatellut lordi Fauntleroyta ja odottanut että hän ilmestyisi näkyviin.

Ja kun aika tuli hän todellakin näyttäytyi.

"Poika on hyväntapainen", kreivi sanoi. "Hänestä ei ole kenellekään haittaa. Lapset ovat tavallisesti tyhmiä tai vaivalloisia — minun olivat kumpaakin — mutta tämä osaa vastata puhuteltaessa ja muulloin olla vaiti. Hän ei ole koskaan röyhkeä."

Mutta poika ei saanut kauan olla ääneti. Jokaisella oli jotakin sanottavaa hänelle. He tahtoivat saada hänet puhumaan. Naiset hyväilivät häntä ja tekivät hänelle kysymyksiä ja herratkin kyselivät minkä mitäkin ja laskivat leikkiä samoin kuin toiset olivat matkustajat tehneet hänen matkustaessaan laivassa poikki Atlantin. Fauntleroy ei täysin ymmärtänyt, miksi he välistä nauroivat hänen vastatessaan heille, mutta hän oli tottunut siihen että ihmiset nauroivat hänen ollessaan aivan vakava, joten hän ei sitä sen enempää ajatellut. Hänestä ilta oli verraton. Komeat huoneet loistivat valossa, oli niin paljon kukkia, herrat näyttivät iloisilta, naisten puvut olivat ihmeen ihania ja heidän hiuksissaan sekä kauloissaan kimaltelivat jalokivet. Siellä oli eräs nuori nainen, joka juuri oli tullut Lontoosta, jossa hän oli viettänyt talven. Hän oli niin ihastuttava, ettei Cedrik voinut kääntää silmiään hänestä. Hän oli pitkä nuori nainen, hänen hiuksensa olivat pehmeät ja tummat, hänen silmänsä suuret ja orvokinväriset ja hänen poskiensa ja huultensa väri oli kuin punaruusun. Hän oli pukeutunut kauniiseen valkoiseen pukuun ja hänen kaulassaan oli helminauha. Muuan asia ihmetytti Cedrikiä. Herrat seisoivat naisen ympärillä ja kaikki koettivat kilvan mielistellä häntä, mistä Fauntleroy päätteli, että hän varmaan oli prinsessa. Poika kiinnostui hänestä niin, että hän huomaamattaan vähitellen hivuttautui lähemmäksi, ja vihdoin nainen kääntyi puhuttelemaan häntä.

"Tule tänne, lordi Fauntleroy", hän sanoi hymyillen, "ja sano minulle, miksi sinä katselet minua niin pitkään?"

"Minä ihmettelin, kuinka kaunis te olette", nuori lordi vastasi.

Silloin kaikki herrat purskahtivat nauruun ja nuori nainenkin hymyili ja puna hänen poskissaan tummeni.

"Fauntleroy", sanoi eräs herroista, joka oli makeimmin nauranut, "käytäkin hyvin aikasi! Kun tulet vanhemmaksi, sinulla ei enää ole rohkeutta sanoa sellaista."

"Ei sitä voi olla sanomatta", Fauntleroy vastasi suloisesti. "Voisitteko te? Eikö hän teidänkin mielestänne ole kaunis?"

"Meidän ei ole lupa sanoa mitä ajattelemme", sanoi sama herra, ja toiset nauroivat vieläkin enemmän.

Mutta kaunis nuori nainen — hän oli miss Vivian Herbert — ojensi kätensä ja veti Cedrikin viereensä, näyttäen jos mahdollista vieläkin ihanammalta.

"Lordi Fauntleroy sanokoon mitä hän ajattelee", hän sanoi, "ja minä olen hänelle hyvin kiitollinen. Olen vakuuttunut siitä, että hän sanoo mitä ajattelee." Ja hän suuteli pojan poskea.

"Minun mielestäni te olette kauniimpi kuin kukaan ennen näkemäni", Fauntleroy sanoi katsoen häneen viattomin, ihailevin silmin, "paitsi lemmikkiäni. Tietysti en voi ajatella, että kukaan on aivan yhtä kaunis kuin lemmikkini. Luullakseni hän on kaunein olento koko maailmassa."

"Sitä mieltä minäkin olen", miss Vivian Herbert sanoi nauraen ja suuteli jälleen häntä poskelle.

Hän piti Cedrikiä luonansa suurimman osan iltaa, ja piiri, jonka keskuksena he olivat, oli hyvin iloinen. Cedrik ei tiennyt, kuinka juttu juoksi, mutta jonkin ajan kuluttua hän kertoili heille Amerikasta, tasavallan kaartista, mr Hobbsista ja Dickistä ja lopuksi hän ylpeänä otti esiin taskustaan Dickin jäähyväislahjan — punaisen silkkiliinan.

"Panin sen tänä iltana taskuuni siksi että on juhlat", hän sanoi. "Minä arvelin, että Dick on mielissään kun minä käytän sitä juhlissa."

Vaikka liina oli iso ja kirjava, niin vakavan hellä katse pojan silmissä esti hänen kuulijoitansa nauramasta liikaa.

"Katsokaas, minä pidän siitä", hän sanoi, "sillä Dick on minun ystäväni."

Vaikka häntä niin paljon puhuteltiin, hän ei ollut toisten vaivana aivan kuin kreivi oli vakuuttanut. Hän osasi olla ääneti ja kuunnella kun muut puhuivat ja siksi hän ei tuntunut väsyttävältä. Monen kasvoilla kuvastui hieno hymy, kun hän aika ajoin meni seisomaan isoisänsä tuolin läheisyyteen tai istahti tuolille hänen viereensä katsellen häntä ja ihastuneena otti vaarin joka sanasta, jonka tämä lausui. Kerran hän seisoi niin lähellä kreiviä, että hänen poskensa kosketti kreivin olkapäätä, ja kreivi hymyili hiukan itsekin huomatessaan muiden hymyilevän. Hän tiesi mitä muut ajattelivat ja tunsi salaista iloa siitä, että toiset nyt saivat nähdä, kuinka hyvä ystävä hän oli pienen pojan kanssa, jonka oli luultu piankin yhtyvän kreivistä yleisesti vallitsevaan mielipiteeseen.

Mr Havishamia odotettiin sinä iltana, mutta kumma kyllä hän oli myöhässä. Sellaista ei ollut tapahtunut niiden vuosien kuluessa, joina hän oli ollut vieraana Dorincourtin linnassa. Hän tuli niin myöhään, että vieraat olivat juuri pöytään menossa hänen saapuessaan. Kun hän lähestyi isäntää, tarkasteli tämä häntä hämmästyneenä. Hän näytti olevan kiihtynyt ja jollakin tavoin pois raiteiltaan. Hänen kuivat, jäykät kasvonsa olivat kalpeat.

"Minulla oli este", hän sanoi hiljaisella äänellä kreiville, "eriskummallinen tapahtuma oli esteenä."

Ei ollut lainkaan säännöllisen, vanhan lakimiehen tapaista myöhästyä edes jonkun häiriön vuoksi, mutta tänään hän oli silminnähtävästi hajamielisellä tuulella. Päivällisellä hän söi tuskin mitään, ja pari kolme kertaa, kun häntä puhuteltiin, hän tuijotti eteensä ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet jossakin kaukana. Jälkiruoan aikana, kun Fauntleroy tuli sisään, hän katsahti poikaan pari kertaa levottomasti ja hermostuneesti. Fauntleroy huomasi katseen ja oli hyvin ihmeissään. Mr Havisham ja hän olivat hyvin ystävällisissä suhteissa ja tavallisesti he hymyilivät toisilleen.

Asianajaja näytti tänä iltana unohtaneen hymyilemisen.

Tosiaankin hän unohti kaiken muun paitsi kiusalliset uutiset, jotka hänen piti ilmoittaa kreiville vielä samana iltana — ihmeelliset uutiset, jotka aiheuttaisivat suuren mullistuksen ja kokonaan muuttaisivat siihenastiset olot. Kun hän tarkasteli komeita huoneita ja loistavaa seuraa — ihmisiä, jotka oikeastaan olivat kokoontuneet katsomaan kreivin vieressä istuvaa vaaleatukkaista poikaa — kun hän tarkasteli ylpeää vanhusta ja hänen rinnallaan istuvaa hymyilevää pikku lordi Fauntleroyta, niin hän tunsi mielensä kuohuvan, vaikka olikin maailmaa nähnyt vanha asianajaja. Kuinka ankara oli se isku, joka hänen piti ilmoittaa heille!

Hän ei oikeastaan muistanut, miten loistava päivällinen loppui. Hän istui koko ajan kuin unessa, ja usean kerran hän tunsi kreivin luovan häneen hämmästyneen katseen.

Vihdoin ateria oli lopussa ja herrat seurasivat naisia vierashuoneeseen. He tapasivat Fauntleroyn istumassa sohvalla miss Vivian Herbertin, Lontoon viime talven loistavan tähden kanssa. Nämä olivat katselleet kuvia, ja kun ovi avautui, Fauntleroy juuri kiitti seurasta.

"Olen niin kiitollinen siitä, että olette niin ystävällinen!" hän sanoi. "En ole koskaan ennen ollut juhlissa, ja minulla on ollut oikein hauskaa!"

Hänellä oli ollut niin hauskaa, että kun herrat jälleen ympäröivät miss Herbertin ja juttelivat hänen kanssaan ja poika koetti kuunnella ja ymmärtää heidän lystikkäitä puheitaan, hänen silmäluomensa kävivät yhä raskaammiksi. Pari kertaa hänen silmänsä painuivat kiinni, mutta sitten miss Herbertin hiljainen, sointuva nauru herätti hänet jälleen ja hän aukaisi silmänsä taas pariksi sekunniksi. Hän oli varma siitä, ettei nukahtaisi, mutta hänen takanaan oli suuri keltainen silkkityyny, jolle hänen päänsä vaipui, ja hetken perästä silmäluomet painuivat pysyvästi umpeen. Eivät ne oikein avautuneet silloinkaan, kun joku paljon myöhemmin keveästi suuteli häntä poskelle. Se oli miss Vivian Herbert, joka oli lähdössä pois ja puhutteli häntä ystävällisesti.

"Hyvää yötä, pikku lordi Fauntleroy", hän sanoi, "nuku hyvin."

Eikä hän aamulla tiennyt lainkaan, että hän oli koettanut aukaista silmänsä ja unisena hokenut:

"Hyvää yötä — olen niin — iloinen — että näin teidät — te olette niin — kaunis —"

Epäselvästi hän vain muisti, että herrat jälleen olivat nauraneet ja että hän oli ihmeissään siitä, miksi he nauroivat.

Viimeinen vieras oli tuskin lähtenyt huoneesta, kun mr Havisham nousi paikaltaan uunin luota, astui lähemmäksi sohvaa ja jäi siihen seisomaan tarkastellen nukkuvaa poikaa. Pikku lordi Fauntleroy lepäsi mukavassa asennossa. Toinen jalka oli heitettynä toisen yli ja riippui alas sohvan reunalta; toinen käsi oli pään alla. Hänen rauhallisilla kasvoillaan oli terve puna; hänen pitkät vaaleat kiharansa valuivat keltaiselle silkkityynylle. Kokonaisuus muodosti kuvan, jota maksoi vaivan katsella.