PIKKU HERTTUA (continued 2)

"Hyvä prinssi, hyvä prinssi", kuiski Osmond, "ettekö huomaa, että saatatte meidät kaikki häpeään?"

"Minä kyllä olisin kohtelias, jos he olisivat minulle", vastasi Rikhard, katsellessaan uhmaillen Lotharia, joka äkäsellä silmäyksellä oli vetäytynyt äitinsä turviin. Kuningatar sanoi tällä välin kuninkaalle: "Se on koko väkevä ja jykeäluinen tuo nuori metsäläinen! Tulee varmaan pitelemään pahasti poikaparkojamme!"

"Elä ole siitä huolissasi!" sanoi Ludvig. "Kyllä häntä pidetään silmällä. Mutta", lisäsi hän matalammalla äänellä, "ainakin toistaiseksi täytyy meidän antaa asiain olla ennallaan. Senliin Hubertin ja Parisin Hugon silmät pälyvat meitä, ja jos poika vain olisi kateissa, toimittaisi tuima Harcourt ukko siinä silmänräpäyksessä kaikki kotimaansa hurjat merirosvot niskaamme. Hän on kuitenkin nyt käsissämme, ja siihen on meidän toistaiseksi tyytyminen. Ja nyt ruokaan käsiksi!"

Iltasta syödessä istui Rikhard likinnä pientä Carlomania. Tämä tirkisteli häneen tuon tuostakin pitkien silmäripsiensä alta, aivan kuin olisi pelännyt. Mutta vihdoin, kaikkien muiden puhellessa niin äänekkäästi, ettei hänen sanojaan voitu kuulla, hän puolittain kuiskasi sangen totisella äänellä: "Kummastako sinä pidät enemmän, suolaisestako vai tuoreesta lihasta?"

"Tuores minusta on parempaa", sanoi Rikhard yhtä totisesti. "Mutta me syömme suolattua koko talven."

Taas syntyi äänettömyys, jonka jälkeen Carloman samalla juhlallisella tavallaan kysäsi: "Miten vanha sinä olet?"

"Yhdeksän vuotias. Entäs sinä?"

"Minä täytin kahdeksan Martin messuna ja Lothar täytti yhdeksän kolmea päivää takaperin."

Taas äänettömyys, mutta sill'aikaa kun Osmond tarjoili Rikhardille, sai Carloman aihetta alottaa keskustelun uudelleen: "Onko tuo sinun aseenkantajasi?" kysyi hän.

"On, se on Osmond de Centeville."

"Onpa sillä pituutta!"

"Niin, me normannit olemme paljon kookkaampia kuin te frankit."

"Elä sano sitä Lotharille, sillä silloin hän vihastuu."

"Mitenkä niin? Sehän on totinen tosi."

"Vaikka —" ja Carloman alensi äänensä — "on muutamia asioita, joista Lothar ei halua kuulla puhuttavan. Elä ärsytä häntä, sillä äiti vihastuu silloin. Hän annatti Thierry de Lincourtille selkäsaunan, kun tämän palli kävi Lotharin naamaan."

"Hän ei voi kurittaa minua — olen vapaasukuinen ruhtinas", sanoi Rikhard. "Mutta minkä tähden hän teki niin? Nakkasiko se poika tahallaan pallilla Lotharia?"

"Ei, ei suinkaan."

"No, tulikos Lotharille jotain vahinkoa?"

"Vait! sinun pitää sanoa prinssi Lothar. Ei, sehän oli aivan pehmyt palli."

"Vaan miksikä se sitte sai selkäsaunan?" kysyi Rikhard kummissaan.

"Sanoinhan minä jo, että sen vuoksi kun palli kävi Lothariin."

"Niin niin, mutta eikö hän nauranut ja sanonut, ettei tuo tehnyt tämän enempää? Alberic heitti minut tässä muutamana päivänä kumoon isolla lumipallolla, ja herra Eerikki ei kuin nauroi vaan, sanoen että minun pitää seistä tanakammin."

"Onko sulla tapana olla lumisilla?"

"Onpa tietenkin. Eikös sulla?"

"Ei… lumi on niin kylmää."

"Juokse suolle! Sinä olet pikku raukka sinäkin!" sanoi Rikhard etevämmän äänellä. Carloman kysyi, mitenkä sitä ollaan lumisilla, ja vilkkaasti kuvaili Rikhard hänelle muutamata lumisotaa Rouenissa neljätoista päivää sitte. Osmond ja eräät toiset nuorukaiset olivat tehneet lumilinnan sekä puolustaneet sitä Rikhardin, Albericin ja heihin liittyneen poikajoukon hyökkäykseltä. Tuima oli ollut ottelu silloin… Carloman kuunteli ihastuksissaan ja selitti että kun ensi kerran sataa lunta, laittavat hekin lumilinnan. Ja kun iltaselta päästiin, oli noista pikku pojista tullut mitä parhaimmat ystävät.

Hetken kuluttua iltasesta oli poikain mentävä makuulle. Rikhardin huone oli pienempi kuin mitä hänellä Rouenissa oli ollut. Mutta vasta sisään astuessaan hän ihmeihinsä joutui. Pysähtyen hämmästyksestä tuumaili hän, että "tämähän on aivan kuin kirkko."

"Onpa todellakin", sanoi Osmond. "Kummako sitte, jos nämä ranskalais-nahjukset eivät kestä normannin peitsen edessä, kun eivät osaa maata lasi-ikkunoitta. Olisipa soma kuulla, mitä isä tästä tuumisi."

"Ja katsos, Osmond, katsos! Ovat panneet esirippuja ja koreita peitteitä pitkin seiniä, aivan kuin tuomiokirkossamme suurina juhlapäivinä. Kohtelevat meitä kuin mitäkin pyhimyksiä. Entäs kun on vielä ripoteltu kuusenhavujakin lattialle. Tässä on varmasti erehdys — taitaa tämä ollakin rukoushuone makuusuojan asemesta."

"Eikä mitä, teidän ylhäisyytenne, täällä näkyvät olevan sälymme, jotka Sybaldin ja Henrikin käskin kulettaa huoneesemme. No niin, jo näillä frankeilla on omat laitoksensa! Täti ei kuuna päivänä usko todeksi, kun tästä hänelle kerromme. Lasiset ikkunat ja esirippuja makuuhuoneessa! Minua vaan ei tämä miellytä — olen varma, ettei meillä tule makuusta mitään, kun tällä lailla suletaan taivaan raittiista ilmasta. Minä varmaan herään vähä väliä ja uudestaan luullen olevani kotoisessa kappelissa ja kuulevani isä Luukkaan veisata hojottavan aamumessuaan. Sitä paitsi sättisi isä minut pahanpäiväiseksi, jos antaisin niiden lellitellä teitä samalla tavalla kuin noita frankki-mamseleita. Pitää ottaa pois nuo kallisarvoiset ruudut, jos vain ovat otettavissa."

Niin ylelliseltä kuin kaikki linnassa näyttikin nuoren normannin mielestä, eivät lasi-ikkunat kuitenkaan olleet erittäin lujasti kiinni. Ikkunain puitteet, joihin ruudut olivat kiinnitetyt, saattoi nimittäin mielensä mukaan panna paikoilleen tahi ottaa pois. Ja kun koko hovilla ei ollut muuta kuin yksi ainoa lasi-ikkunakerros, saikin tämä olla alituisessa kulussa paikasta toiseen sitä mukaa kuin Ludvig muutti Rheimsistä Soissoniin, Laoniin tahi johonkin muuhun kuninkaallisista linnoistaan. Osmond oivalsi ettei siis olisi vaikeata päästää irti ikkunoita ja laskea kirpasevaa talvikylmää sisään. Sanottu ja tehty, jonka jälkeen hän ryhtyi pitämään nuorelle herralleen luentoa epäkohteliaisuudesta. Osmond sanoi, ettei totta tosiaan ollut ensinkään ihmeellistä, jos frankit arvelivat, ettei herttualla olisi sivistystä enempää kuin Norjasta suoraan tulleella merirosvolla. Saivatpa ne sitä paitsi kauniin käsityksen Centevillessä hänelle opetetuista tavoista, kun mies ei osannut osoittaa tarpeellista kohteliaisuutta edes kuningattarelle — naiselle! Tällä laillako se Alberic'kin käyttäytyi tullessaan Roueniin?

"Mutta rouva Astridapa ei kipristellytkään huuliaan hänelle eikä kutsunut häntä nuoreksi metsäläiseksi", tenäsi Rikhard.

"Ka ei, Alberic kun ei antanut aihettakaan siihen. Hän tiesi että ensimmäisiä ritarin opittavia oli kohteliaisuus naisia kohtaan, olivatpa nämä sitte nuoria ja kauniita tahi vanhoja ja vastenmielisiä. Ennen kuin te opitte huomaamaan tämän, prinssi Rikhard, ette ole kultaisten kannuksienne arvoinen."

"Ja kuningas sanoi mulle, että kuningatar kohtelisi minua kuin äiti", huudahti Rikhard. "Luuletko kuninkaan puhuvan totta, Osmond?"

"Sen saavat hänen tekonsa osoittaa", sanoi Osmond.

"Kuningas oli ylen hyvä minulle niin kauvan kuin oltiin Normandiassa. Pidin hänestä paljoa enemmän kuin kreivi Harcourtista, mutta nyt minä uskon, että kreivi sittekin on kaikkein paras! Lupaan sulle, Osmond, etten ilmoisna ikänä sano enää tuota vanhaa Bernardia häjyksi!"

"Se olisikin oikeimmin, sillä uskollisempaa ja hartaampaa vasallia te ette koskaan tule saamaan."

"Hyvä! kunpa oltaisiin taas Normandiassa Astrida rouvan ja Albericin luona. Min'en siedä tuota Lotharia. Hän on ylpeä, vauhko ja pikkumainen, siitä olen varma. En tule hänestä koskaan pitämään."

"Hiljaa, hiljaa, teidän ylhäisyytenne, varokaa puhumasta niin kovasti. Ette ole omassa linnassanne."

"Ja Carloman on pieni pelkuriraukka," jatkoi Rikhard, välittämättä varoituksesta. "Ei uskalla mies lunta käteensä ottaa eikä pallosille ruveta, päälle päätteeksi pelkää koiraa, tiedäthän, tuota kaunista susikoiraa."

"Ja hän on niin tuhon pikkunenkin", sanoi Osmond.

"Siitä olen varma, jotta minä en ollut tuommoinen hempula hänen ijällään; vai olinko, Osmond? Etkö muista?"

"Kas niin, prinssi Rikhard, en voi antaa teidän istua tässä ylhäällä kaikkia muistelemassa. Lukekaa iltasiunauksenne ja rukoilkaa, että saisimme palata onnellisesti Roueniin ja ettette unhoittaisi kaikkia niitä hyviä neuvoja, joita isä Luukas ja hurskas Martti apotti ovat teille opettaneet."

Sen jälkeen luki Rikhard rukouksensa ja Osmond teki samalla tavalla. Niin paneusi pikku herttua makaamaan ahtaasen sänkyynsä, Osmondin pistäessä tikarinsa oveen sillä lailla, että se oli entistä parempana salpana ja tarkastaessa seinäverhotukset hankkiakseen siten varmuutta, ettei niiden takana, ollut mitään salakäytävää. Sitte kokosi hän kasan kuusenlehväksiä ja rupesi niille pitkälleen vaippaansa kääriytyneenä, poikkiteloin oven eteen. Herttua vaipui pian sikeään uneen, mutta hänen uskollinen aseenkantajansa venyi kotvan aikaa valveilla. Hän mietiskeli niitä vaaroja, jotka mahdollisesti saattoivat ympäröidä hänen turvattiaan, sekä parhaimpia keinoja häntä niistä suojellakseen.

Seitsemäs luku.

Osmond de Centeville vakaantui pian siinä luulossa ettei mikään lähellä oleva vaara uhannut nuorta herttuata Laonin linnassa. Ludvig näytti aikovan täyttää valansa normanneille, antamalla pojan seurustella omien poikainsa kanssa ja kohtelemalla häntä kaikin puolin arvonsa mukaisesti. Rikhard sai oikean paikkansa pöydässä, häntä opetettiin, ja yhdessä prinssien kanssa sai hän ratsastaa ja leikkiä. Ei ollut mitään valittamistakaan, ellei ottanut lukuun tuota kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jolla sekä kuningas että kuningatar häntä kohtelivat. Tässä suhteessa eivät he siis läheskään täyttäneet lupaustansa olla vanhempina isättömälle ja äidittömälle holhotilleen. Gerberge oli alusta pitäen pelännyt hänen väkevämmyyttään omiin hintelöihin ja velttoihin poikiinsa nähden, luullen että Rikhard pitelisi näitä liian kovakouraisesti. Ja kun Rikhardin käytös heidän ensi yhtymässään ei ollut ollenkaan voittanut hänen mieltymystään, kohteli hän Rikhardia aina tylyn ankarasti. Hän puhutteli häntä tuskin nimeksikään, ellei vaan nuhdellakseen, ja nuhtelua Rikhard, se on myönnettävä, usein ansaitsikin.

Carlomanin, tuon lempeän, aran ja hellän lapsen kanssa oli Rikhard hyvin ystävällisissä väleissä. Rikhard katsoi tosin alasilmällä häneen, mutta hyväpä hän sittenkin oli, — eihän jalomielinen poika itseään nuorempaa ja heikompaa kohtaan voinut muuta ollakaan. Hän oli paljoa ystävällisempi kuin Lothar, jonka vuoksi Carloman pitikin heti hänestä lämpimästi ja ihanteli hänen miehuuttaan ja voimiaan jalona ja ihmeellisenä.

Mutta toisin oli Lotharin laita, vaikkakin Rikhard juuri häneltä ennen kaikkia muita odotti myötätuntoisuutta. Lothar oli näet hänen isänsä ristipoika, ja tällaista heimolaisuutta pidettiin näinä aikoina miltei yhtä pyhänä kuin veriheimolaisuutta. Mutta Lotharin olivat kasvattaneet heikko ja kuria käyttämätön äiti sekä hovimiehet, jotka eivät koskaan tauonneet imartelemasta häntä kruununperillisenä. Niinpä oli hän saanutkin päähänsä, että päästämällä valloilleen tuon jo luontojaankin hirmuvaltaisen ja rajun luonteensa hän parhaiten osoittaa valtaansa ja korkeata arvoaan. Aina oli hän saanut käymään kaikki mieltänsä myöten eikä hänen pahoja taipumuksiaan oltu yritettykään hillitä. Arka terveys oli hänet tehnyt äreäksi ja pelokasluontoiseksi, ja kun hän tämän pelon itsekin tajusi, saattoi se hänet yhäkin julmemmaksi, joskus säikähdyksen vuoksi, toiste taas kuvitellessaan sitä miehekkääksi. Pieni veikkonsa Carloman oli aivan onneton hänen käsissään, niin röyhkeästi hän kohteli häntä. Eihän tullut kysymykseenkään, että kukaan uskaltaisi vastustaa kuninkaan vanhinta poikaa, sen vuoksi esiintyi hän ylipäänsä samalla lailla kaikkia muitakin kohtaan. Ja varsinkin jos eläinraukat milloin joutuivat hänen kiusoikseen, niin silloin Lothar vasta näytti mahtinsa. Kun hevonen potki ja lopulta heitti hänet pois selästään, seisoi hän ääressä ja lyötätti eläinparkaa kunnes veri virtasi sen selästä. Kun koira, hänen koettaessaan temmata siltä pois lihapalaa, millä oli sitä härnännyt, purasi häntä sormeen, pakotti hän koiran otettavaksi hengiltä. Yhä pahempi oli seikka, kun haukka kerran nokkasi häntä sormeen. Haava oli kyllä syvä, ja hurjassa raivossaan käski hän kiireimmän kautta kuumentaa kaksi naulaa, puhkaisuttaakseen niillä lintuparan silmät.

"Silmiä ei puhkaista!" huudahti Rikhard, joka luuli itseään toteltavan täällä yhtä paljon kuin kotonaan. Mutta Lothar nauroi vaan pilkallisesti, sanoen: "Luuletko sinä olevasi herra täällä, hyvä merirosvo?"

"Min'en suvaitse sen tapahtuvan", vastasi Rikhard. "Hyi, saisit hävetä noin jo alhaisen, epäritarillisen menettelyn ajattelemistakin."

"Minäkö hävetä! Tiedätkö, kelle sinä puhut, senkin metsäläinen?" kiljui Lothar, kiukusta punastuen.

"Minä tiedän, ken nyt on metsäläinen", sanoi Rikhard. "Seis!" huusi hän sitte käskevästi palvelijalle, joka tuli punaisina hehkuvat naulat isoissa pihdeissä.

"Seiskö?" toisti Lothar. "Kellään muulla kuin mulla ja isälläni ei ole valtaa täällä käskeä. Joudu Charlot — missä on lintu? Pidä kiinni, Giles!"

"Osmond, sinua voin minä käskeä —"

"Tulkaa pois täältä, teidän ylhäisyytenne", sanoi Osmond, keskeyttäen Rikhardin käskyn. "Meillä ei ole täällä oikeutta käydä väliin, emmekä voi sitä estää. Tulkaa pois niin vastenmielisestä näystä."

"Saisit hävetä, Osmond, sinäkin antaessasi tuollaisen tapahtua koettamatta sitä estää!" huudahti Rikhard, kiskaseutuen omiin koteihinsa ja syöksyen kuumia pihtejä pitelevän miehen kimppuun. Ranskalaiset palvelijat eivät olleet eri halukkaita ryhtymään käsirysyyn Normandian herttuata vastaan. Mies sitä paitsi niin äimistyi Rikhardin rajusta ryntäyksestä, että pudotti pihdit maahan. Mutta silloinpa Lothar, joka yhdellä tiellä säikähtyi ja vihastui, koppi pihdit aseekseen ja tuskin tietäen mitä teki, lyödä sävähytti niillä Rikhardia vasten naamaa. Onneksi eivät pihdit toki osuneet silmään, ja olivat jo jonkun verran jäähtyneetkin. Mutta sattuessaan poskeen, polttivat ne kuitenkin siksi paljon, että sangen kovat tuskat seurasi. Kirkuen suuttumuksesta ja tuskista lensi Rikhard Lothariin käsiksi, retuutti häntä tarmonsa takaa ja nakkasi hänet lopuksi nurin niskoin tanterelle, niin pitkä kuin olikin. Mutta tähänpä päättyivät Rikhardinkin urotyöt, sillä, aseenkantajansa kopristi hänet samassa tuokiossa kiinni ja kantoi pois. Rikhard kyllä potki ja karhisteli vastaan, aivan kuin Osmond olisi ollut hänen pahin vihollisensa. Mutta nuoren normannin käsivarret pitivät häntä kuin pihdeissä. Rikhard helpotti viimein vastarintansa kuullessaan kiivasta räpyttelemistä. Hän katsahti ylös ja näki haukkaraukan kohouvan yhä ylemmäksi ja ylemmäksi heidän päänsä päällitse myötäänsä pienenevissä kaarroksissa, kunnes oli loitolla vainoojistaan. Palvelija, joka oli pidellyt haukkaa, oli hellittänyt sen Lotharin kuperkeikasta syntyneen hämmästyksen vuoksi. Nuolen nopeudella kohosi lintu nyt korkeutta kohden… taisi vakoilla kirkkailla, keltaisilla silmillään, jotka Rikhard oli pelastanut, tietä isäinsä kalliolle Islannissa.

"Nyt sill' ei ole hätää!" remahti Rikhard huutamaan riemukkaasti, lakaten samalla rimpuilemasta. "Voi kuinka iloinen minä olen! Tuo pieni ilkimys ei olisi kuuna päivänä saanut koskea sitä. Laske minut maahan, veikkonen, mitä sinä joutavaa minusta …"

"Pelastan teidät omasta — ei, en voi sitä sanoa hulluudeksi — sillä olipa niin ja näin tokko olisin itsekään suonut teidän seisovan aloillanne mokomata katsellen — mutta antakaapas kun katsotaan poskeanne!"

"Se nyt ei ole vähääkään vaarallista, ja välipä hänestä, kun haukka on kerran turvan takana", sanoi Rikhard. Hän koetti tuumia levollisesti, vaikka tiukkaa teki, jaksoiko hän hillitä leukojaan vapisemasta, ja silmiään täytyi hänen räpäytellä myötänään salatakseen kyyneliä, joita kirvely väkisinkin ajoi esille. Mutta vaikeroimista katsoi hän normannin arvokkuutta alentavaksi ja seisoi sen vuoksi hiljaa, kestäen tuskat urhokkaalla järkähtämättömyydellä, puristellen vaan kovasti kouriaan, Osmondin polvistuessa haavaa tarkastamaan. "Ei ole vaarallinen", sanoi Osmond itsekseen, "kaha naarmua ja palohaavaa — ollappa täti täällä — mutta kyllä se heti paranee! Se oli oikein! Te kestätte sen kuin aikamies, eikä taida olla pahaksikaan, että teillä on merkki näytettävänä. Eiväthän pääse sanomaan, että te yksinänne olette pahojanne tehnyt."

"Ihankohan tuohon ikipäiviksi jääpi merkki näkymään?" kysyi Rikhard. "Eiväthän vaan ruvenne kutsumaan minua Rikhard Arveksi, kun Normandiaan palataan."

"Ja vaikkapa niinkin kävisi, elkää siitä huoliko — tätä arpea ei tarvitse ollenkaan hävetä, vaikkapa jäisikin näkymään, mitä kumminkaan en luule."

"No en minä huolikaan, olen niin iloissani, kun tuo kaunis haukka pääsi pakoon siltä lurjukselta", vastasi Rikhard hieman epävarmalla äänellä.

"Kirveleekö sitä kovasti? Hyvä, tulkaahan tänne, niin haudotaan kylmällä vedellä — vai vienkö minä teidät kuningattaren hovinaisten vaalittavaksi?" lisäsi hän vähän veitikkamaisesti.

"Vieläpä sinä minne — kuuhan annat mulle pikkusen vettä", sanoi Rikhard, ja he menivät pihakaivolle. Mutta Osmond kerkesi paraiksi ruveta hautomaan poskea jäänsekaisella vedellä — karkealla hellyydellä, peläten sekä opettamasta herttuata hentomieliseksi että pitämästä hänestä niin tarkkaa huolta kuin Astrida rouva olisi tahtonut — kun jo sanansaattaja aika kyytiä tuli heidän luokseen. Tämä toi semmoisen käskyn, että Normandian herttuan aseenkantajineen on heti saavuttava kuninkaan luo.

Pojat tottelivat ja riensivät saliin. Lothar seisoi isänsä ja äitinsä keskessä kunnia-istuimella, nojaten kuningattareen, joka oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kuumat ja kyyneleiset; hän vapisi vielä kiivaista nyyhkytyksistä. Näki selvästi, että hän oli äsken itkenyt rajusti.

"Mitä tämä merkitsee?" alkoi kuningas, kun Rikhard tuli sisään. "Mitä merkitsee tämmöinen käytös, Normandian herttua? Tiedätkö, mitä olet tehnyt lyödessäsi Ranskan perintöruhtinasta? Voisin tällä hetkellä panna sinut vankeuteen, josta et sen koommin päivän valoa näkisi."

"Silloinpa tulisi Harcourtin Bernard vapauttamaan minut", vastasi Rikhard pelottomasti.

"Tahdotko käydä sananvaihtosille kanssani — lapsi? Pyydä tuossa tuokiossa prinssi Lotharilta anteeksi, muutoin saat tekoasi katua."

"En ole tehnyt mitään, jota anteeksi tulisi pyytää. Olisin menetellyt julmasti ja arkamaisesti, jos olisin sallinut hänen puhkoa silmät tuolta haukkaraukalta", sanoi Rikhard. Aitonormannin ylväin tavoin halveksien omia kipujaan piti hän halpamaisena mainita palaneesta poskestaan. Olisihan kuninkaan pitänyt nähdä se selvästi ilmankin.

"Haukalta silmät?" toisti kuningas. "Puhu totta, herttua! Elä kartuta entisiä vikojasi väärillä syytöksillä."

"Olen puhunut totta — niin teen aina!" huudahti Rikhard. "Ken toisin sanoo, on valehtelija!"

Tässä astui Osmond äkkiä väliin, pyytäen lupaa saada kertoa asian oikean laidan. Haukka oli kallisarvoinen lintu, ja Ludvigin kasvot synkistyivät kuullessaan, mitä Lothar oli aikonut tehdä. Prinssi oli näet itse kertoessaan tapausta kuvannut sen niin, että Rikhard oli ollut riidan alkajana, muka vaatinut laskemaan haukan irti. Lopettaessaan kertomuksensa näytti Osmond Rikhardin poskea. Olihan merkki siinä niin selvä palohaava, jottei ollut epäilystäkään, ettei kuumalla raudalla ollut leikissä ollut osaansa. Kuningas katsahti erääsen ritareistaan, pyytäen tätä todistamaan. Hiukkasen oltuaan kahden vaiheilla ei tämä voinut muuta vastata kuin että asianlaita näytti olevan aivan sillä lailla kuin nuori herra de Centeville oli sanonut. Sen perästä torui Ludvig kovasti omaa väkeään, koska olivat auttaneet prinssiä haukan vahingoittamisyrityksessä. Sitte kutsutti hän luokseen paraimman haukkamiehensä, nuhteli häntä, kun ei pitänyt parempaa huolta linnuistaan ja läksi viimein tämän kanssa ulos koettamaan, voisiko haukan ehkä uudestaan vangita. Molemmat pojat jätti hän aloilleen, ei rangaissut eikä anteeksiantanut.

"Vai niin, tällä kertaa sinä olet päässyt, pakoon", sanoi Gerberge kylmästi Rikhardille, "mutta parasta on että pidät varasi toiste. Tule kerallani, pikku Lothar parkani!"

Hän talutti poikansa pois mukanaan omiin huoneihinsa. Hovimiehet alkoivat keskenään puoliääneen nurista, mitenkä mahdotonta oli tehdä hallitsijansa mielen mukaan. Sillä jos he sanoivat jotain prinssi Lotharia vastaan, kävi tämä niin ilkeäksi, että yllytti aina kuningattaren heidän kimppuunsa. Tämä oli ajan oloon paljoa pahempi kuin kuninkaan tyytymättömyys.

Osmond vei tällä välin Rikhardin ulos hautoakseen taas hänen kasvojaan. Carloman pistäytyi nyt pihalle, surkutteli häntä ja ihmetteli, ettei hän itkenyt. Hän sanoi olevansa hyvillään hänkin, kun tuo haukkaraukka oli päässyt pakoon.

Poski pysyi edelleen pahana ja oli pöheissä jonkun aikaa, ja kotvan sen perästä kun tuska taukosi, näkyi siinä syvä arpi. Mutta tätäpä Rikhard hyvin vähän kävi ajattelemaan, kun ensimmäinen kirvely kerran oli asettunut, eikä hän viitsinyt olla äissäänkään Lotharille tämän vuoksi.

Lothar lakkasi nyt pistelemästä Rikhardia hänen normannilais-murteisesta kielestään ja nimittelemästä häntä pieneksi merirosvoksi. Hän oli saanut oppia tuntemaan Rikhardin voimakkuutta ja pelkäsi häntä, mutta ei suinkaan pitänyt hänestä siltä — mielisuosiolla ei hän koskaan leikkinyt hänen kanssaan. Hän oli vain harmissaan ja näytti synkeältä ja kateelliselta, jos isänsä tahi joku ylhäisistä herroista vähänkään toimesivat pikku herttuan kanssa. Konsa tämä vain ei ollut lähimailla, alkoi hän lasketella kaikkea pahaa Rikhardista luontonsa koko katkeruudella.

Rikhard piti yhtä vähän Lotharista. Tämän pelkuruus karvasteli hänen mieltään melkein yhtä paljon kuin hänen hirmuvaltaisuutensakin. Herttuaksi tultuaan oli Rikhard osoittanut jonkunlaista taipumusta ruveta itse käskijäksi, vaikka Astrida rouvan johto ja kreivi Bernardin valta olivat aina pitäneet hänet ohjissa. Mutta koko hänen jalomielinen luontonsa olisi toki noussut kapinaan, jos hän olisi kohdellut Albericia tahi vain halvinta vasalliansakin, niinkuin Lothar kohteli niitä onnettomia lapsia, jotka olivat hänen leikkitovereinaan. Ehkä se olikin juuri tuo Lotharin hirmuvaltaisuuden näkeminen, joka saattoi Rikhardin inhomaan sellaista. Kaikissa tapauksissa oivalsi hän siinä olevan alhaisuutta ja teki sen vuoksi monta pontevata päätöstä, ettei hallitsisi kansaansa sortovaltaisesti, kun kerran palaisi Normandiaan. Hän kävi monesti väliin suojellakseen poikaraukkoja ja yleensä hyvällä menestyksellä, sillä prinssi pelkäsi saada toista kertaa samallaista heilausta, kuin Rikhard kerran oli hänelle antanut. Vaikka Lothar tavallisesti kosti sittemmin uhreilleen, väisti hän toki tämmöisiä tilaisuuksia.

Carloman, jonka Rikhard oli monesti pelastanut veljensä ilkeyksiltä, kiintyi yhä lähemmin ja sydämmellisemmin häneen. Hän seurasi häntä kaikkialle ja koki tehdä kaikki hänen mielikseen. Paljo piti nuori prinssi Osmondistakin. Suurimpana ilonaan oli hänellä istua ilta-aterian jälkeen Rikhardin kanssa jossain syvässä ikkunakomerossa, kuunnellen kuinka Rikhard kertoi Astrida rouvan lempisatuja tahi hänen tyhjentymättömiä kuvailujaan heidän leikeistään Centevillessä tai Rolfin tornin vierellä. Joskus keskustelivat he niistä suurista töistä, joita he kumpikin tulisivat suorittamaan täysikasvuisina ja Rikhardin kerran hallitessa Normandiaa. He ehkä läksisivät yhdessä Pyhälle Maallekin ja voittaisivat matkan varrella summattoman joukon jättiläisiä ja lohikäärmeitä. Ei ollut kuitenkaan suuria toiveita, että Carloman koskaan tulisi tekemään urotöitä. Hän näet oli ikäisekseen kovin pieni, sairasti usein, väsyi pian, eikä kyennyt koskaan hurjiin ja työläihin leikkeihin. Rikhard, jolla ei koskaan ollut syytä karttaa semmoista, ei ymmärtänyt tätä alussa ja itketti sen vuoksi monta kertaa Carlomania kiivaudellaan ja kovakouraisuudellaan. Mutta tämä ikävystytti aina häntä itseäänkin jälestä päin, niin että hän tuli varovammaksi ja koki semmoista välttää tarkemmin vastaisuudessa. Hän oppi vähitellen kohtelemaan kivuloista pikku ystäväparkaansa niin suurella lempeydellä ja kärsivällisyydellä, että se oikein ihmetytti Osmondia — seikka, jota hän tuskin kotoisissa otoissa onnen ja menestyksen vallitessa olisi oppinut.

Carlomanin ja Osmondin seurassa viihtyi siis Rikhard Laonissa kutakuinkin hyvästi. Mutta hän kaipasi muita rakkaita ystäviään ja vasalliensa uskollisuuden osoituksia ja halusi hartaasti päästä jälleen Roueniin. Hän tiedusteli Osmondilta melkein joka ilta, milloin he saisivat palata, johon Osmond ainoastaan saattoi vastata, että hänen täytyisi rukoilla taivasta saattamaan heidät onnellisesti kotiin jälleen.

Osmond piti kuitenkin tarkasti silmällä kaikkea, mistä jokin vaara näytti uhkaavan hänen herraansa. Tätä nykyä ei kuitenkaan näkynyt mitään merkkiä, että pahaa olisi ollut tekeillä. Ainoa kohta, jossa Ludvig ei näyttänyt täyttävän lupauksiaan normanneille, oli, ettei mihinkään valmistuksiin ryhdytty Flanderin kreivin päälle hyökkäämiseksi.

Pääsiäisenä sai kuningas vieraakseen Hugo Valkosen, Parisin suuren kreivin, Ranskanmaan mahtavimman miehen, jota ainoastaan oma uskollisuutensa ja rehellisyytensä esti ottamasta kruunua Kaarlo Suuren heikon ja kehnontuneen aatelissuvun käsistä. Hän oli ollut Wilhelm Pitkämiekan uskollinen ystävä, ja Osmond huomasi, kuinka näpeä kuningas oli hänen oleillessaan linnassa osoittamaan Rikhardille huomaavaisuuttaan, puhumaan hänestä hellien ja liehakoimaan häntä melkein yhtä paljon kuin Rouenissakin. Kreivi itse oli hyvin hyvä ja ystävällinen pikku herttualle. Hän piti Rikhardia usein vieressään, näkyi olevan mieltynyt sivelemään pojan pitkiä, keltaisia kiharoita ja katselemaan häntä kasvoihin surumielisenä ja vakavana, aivan kuin olisi etsinyt jotakin yhtäläisyyttä hänen isänsä kanssa. Hän tiedusteli, mistä Rikhard oli saanut arven poskeensa. Kuninkaan oli pakko heti vastata, että se oli tullut tapaturmassa lasten leikkisillä ollessa. Ludvig oli itse asiassa levoton ja näytti pitävän silmällä Parisin kreiviä koko hänen kyläilyaikansa. Hän tahtoi siten estää häntä salaisesta keskustelusta toisten hoviin kokoontuneiden mahtavien vasallien kanssa. Hugo ei näyttänyt olevan huomaavinaan tätä ja käyttäytyi levollisesti ja luontevasti, mutta varttoi samalla aikaa ja tilaisuutta. Eräänä iltana syönnin jälkeen tuli hän ikkunan luo, jossa Rikhard ja Carloman istuivat, kuten tavallisesti vaipuneina sadunkerrontaan. Hän istahti kivipenkille, otti Rikhardin polvelleen ja kysyi, oliko hänellä lähetettävänä terveisiä Harcourtin kreiville. Mikä mielihyvän hohde nyt kuvastuikaan Rikhardin kasvoille!

"Voi herra kreivi!" huudahti hän, "menettekö Normandiaan?"

"En vielä, poikaseni; mutta kukaties minä tulen tapaamaan vanhan Harcourtin Gisorsin jalavan luona."

"Voi jos minä saisin seurata teitä!"

"Toivoisin voivani ottaa sinut matkaani, mutta minun tuskin sopisi varastaa Normandian perillistä. Mitä minun on sanottava hänelle?"

"Sanokaa hänelle", kuiskasi Rikhard, kietoen kätensä kreivin kaulaan ja koettaen kurottaa hänen korvaansa, "sanokaa hänelle minun nyt katuvani sitä, että tavallisesti tulin nyreilleni, kun hän torui minua. Tiedän hänen olleen oikeassa. Ja, herra kreivi, jos hänellä on mukanaan muuan Walter niminen metsästäjä, jolla on pitkä ja väärä nenä, niin sanokaa hänelle pahottelevani sitä, että minä käskin häntä aina niin epäystävällisesti. Pyytäkää myöskin kreivi Bernardia viemään terveiseni Astrida rouvalle, herra Eerikille ja Albericille."

"Kerronko minä hänelle tuosta merkistä, minkä olet saanut poskeesi?"

"Elkää toki", sanoi Rikhard. "Hän pitäisi minua piimäsuuna, jos huolisin moisesta pikkuasiasta."

Kreivi kysyi, mitenkä hän oli saanut sen ja Rikhard kertoi hänelle tapauksen, sillä hän luuli voivansa uskoa tuolle ystävälliselle kreiville kaikki; muistuttihan hetki näin paljon viimeisestä illasta, jolloin hän oli istunut isänsä polvella. Kun Rikhard oli lopettanut, kiersi Hugo käsivartensa hänen ympärilleen sanoen: "Hyvä! pikku herttuani, olen yhtä iloinen kuin sinäkin tuon kauniin linnun pelastumisesta. Tämäpä onkin tarina, jonka sopii kertoa omalle pikku Hugolleni ja Eumacettelleni kotona. [Neljäntoista vanhana meni Rikhard kihloihin Parisin Eumacetten kanssa, joka silloin oli vain kahdeksan vuoden vanha. Hugo Valkonen pani niin suuren arvon vävyynsä, että asetti kuolinvuoteellaan poikansa Hugo Capetin hänen holhouksensa alle, vaikka herttua oli silloin tuskin kaksikymmen vuotias, ja julisti hänen älyn ja ritarillisten hyveiden esikuvaksi.] Sinun täytyy kerran tulla heidän kanssaan yhtä hyviksi ystäviksi kuin isäsi oli minun kanssani. Luuletko aseenkantajasi voivan tulla huoneeseni myöhään illalla, kun kaikki nukkuvat?"

Rikhard arveli Osmondin kyllä voivan tulla, ja kreivi laski hänet taas sylistään ja palasi salin yläpäähän.

Illalla, ennen kreivin luokse menemistään, käski Osmond Sybaldin herttuan ovea vartioimaan.

Heille syntyi pitkä keskustelu, sillä Hugo oli tullutkin Laoniin pääasiassa nähdäkseen, mitenkä ystävänsä pojan laita oli, ja sen vuoksi oli hän nyt utelias kuulemaan Osmondin ajatusta asiassa. He olivat yhtä mieltä siitä, ettei tätä nykyä mitään pahaa näytty tarkoitettavan; näytti pikemmin siltä kuin Ludvig olisi ainoastaan halunnut pitää häntä rauhansäilyttämisen panttivankina Normandian rajoilla. Mutta Hugo neuvoi Osmondia vartioimaan edelleen poikaa tarkasti ja lähettämään hänelle sanan ensimmäisen epäilyttävän merkin ilmaannuttua.

Aamulla tämän perästä poistui Parisin kreivi Laonista ja kaikki meni entistä menoaan helluntaijuhliin saakka, jolloin tavallisesti ylenmäärin komeiltiin Ranskan hovissa. Kruunun vasallit saapuivat silloin kunniatervehdyksille kuninkaan luo ja seurasivat häntä kirkkoon. Suuria kemuja pidettiin myöskin, jolloin kuninkaalla ja kuningattarella oli kruununsa päässä ja kaikki istuivat suurilla juhlamenoilla pöytään, ottaen paikan kukin arvonsa mukaan.

Suuri juhlakulku kirkkoon oli ohitse. Rikhard oli kulkenut samassa rivissä kuin Carloman. Prinssi oli puettuna siniseen samettiin, joka oli kirjailtu kultaliljoilla, ja Rikhard tulipunaiseen kankaasen, kultaristi rinnan kohdalla. Kaunis ja juhlallinen jumalanpalvelus oli päättynyt ja kulkue oli taas palannut linnaan. Hovimestarin ollessa täällä paraikaa kovalla äänellä kutsumassa "jaloa ja korkeasukuista seuraa" juhlapitoihin, kuului portilta kavioiden kapsetta, mikä tiesi uusien vieraiden saapumista. Hovimestari riensi heitä vastaanottamaan ja heti sen perästä ilmoitti hän: "jalo ja korkeasukuinen herra Arnulf, Flanderin kreivi."

Rikhard kalpeni — hän kääntyi Carlomanin luota, jonka sivulla oli seisonut, ja astui suoraan ulos salista sekä sitte ylös portaita myöten, Osmondin seuratessa kintereillä. Muutamain minuuttien kuluttua kuului hänen kammarinsa ovelta koputusta, ja eräs ranskalainen ritari huusi oven takana: "Eikö herttua tule juhlapitoihin?"

"Ei", vastasi Osmond. "Hän ei käy syömään yhdessä isänsä murhaajan kanssa."

"Mutta kuningas voipi panna pahakseen; lapsen vuoksi pitäisi teidän olla varuillanne", sanoi ranskalainen epäröiden.

"Itsensä hänen pitäisi olla varuillaan", kiljasi Osmond harmistuneena. "Ja pitäkääkin huolta, ettei hän kuleta sisään Wilhelm Pitkämiekan petollista murhaajaa vapaasukuisen normannin läsnäollessa. Vaatisin tuon kavaltajan tuossa tuokiossa kaksintaisteluun, jollei vaan tämän pojan tähden pitäisi olla sitä tekemättä."

"Hyvä, voin teitä tuskin moittia, neuvon sentään olemaan varovaisia; maa on epävarma jalkainne alla. Hyvästi!" Rikhard kerkesi tuskin ilmaista mielipahaansa ja toivoa olevansa hänkin mies, kun jo palvelija Lotharin seuraamana toi uuden sanan, että jollei herttua tahdo syödä toisten kanssa, saa hän paastota.

"Sanokaa, prinssi Lothar", vastasi Rikhard, "etten minä ole hänen moisensa syömäri — tahdon kernaimmin nähdä nälkää, sillä tukehtuisinhan minä, jos minun pitäisi syödä Arnulfin kanssa samassa pöydässä."

Koko loppupäivän pysyttelihe Rikhard huoneessaan, vakaasti päättäneenä pysyä loitolla Arnulfista. Aseenkantaja jäi hänen luokseen tähän vapaatahtoiseen vankeuteen. He työskentelivät parhaansa mukaan Osmondin sotatamineita puhdistaen ja kiilloittaen ja kertoivat toisilleen vanhoja sankarisatuja. Kerran kuulivat he kovaa hälinätä pihalta; molemmat olivat hyvin uteliaat tietämään syytä siihen, mutta he eivät saaneet siitä selkoa, ennenkun vasta myöhään iltapäivällä.

Silloin hiipi Carloman heidän luokseen.

"Viho viimeinkin pääsin tänne!" huudahti hän. "Kas tässä, Rikhard, tässä on mulla pala leipää sulle, kosk'et ole saanut mitään päivälliseksi! Siinä on kaikki, mitä saatoin ottaa kanssani. Piiloitin sen pöydän alle, jottei Lothar saisi nähdä sitä."

Rikhard kiitti Carlomania kaikesta sydämmestään, sillä hänen oli kovasti nälkä. Hän oli iloinen saadessaan jakaa leivästään Osmondillekin.

Sitte kysyi hän, kuinka kauan se kreivi-ilkiö viipyy täällä, ja ilostui kuullessaan hänen matkustavan pois seuraavana aamuna kuninkaan kanssa.

"Mitä melua siell' oli pihalla?" kysyi Rikhard.

"Sitä minä tuskin sanon sinulle", vastasi Carloman salaperäisesti.

Rikhard pyyteli kuitenkin hartaasti ja täytyihän Carlomanin lopulta kertoa, että molemmat normannilaiset asesotamiehet, Sybald ja Henrikki, olivat riitautuneet Arnulfin seurueen flaamien kanssa. Taistelu oli syntynyt ja seurauksena oli kolmen flaamin, erään frankin ja Sybaldin itsensä kuolema. Mutta missä oli Henrikki? Niin, ei ollut siinä vielä kylliksi mitä jo oli tapahtunut: — kuningas oli tuominnut Henrikin kuolemaan, ja hänet oli siinä tuokiossa hirtetty.

Suru ja viha synkistyttivät nuoren Rikhardin kasvot. Hän oli pitänyt näistä kahdesta normannilaisesta palvelijastaan, hän luotti heidän uskollisuuteensa ja hän olisi itkenyt heidät menetettyään, jos heidän tuhonsa olisi tullut jollain muulla tavalla. Mutta nyt, kun sen oli tuottanut heidän vihansa hänen isänsä vihamiehiin, flaameihin, nyt kun toinen oli joukon väkivallan uhrina kaatunut ja toinen tuomittu ja teloitettu ajattelemattomasti, julmasti ja vastoin oikeutta — oli menty jo liian pitkälle. Läheltä piti, ettei hän masentunut surusta ja mieliharmista. Minkä vuoksi hän ei ollutkaan itse siellä suojelemassa Henrikkiä, joka oli hänen oma alamaisensa? Ja vaikkapa ei olisi voinut pelastaakaan häntä, olisihan saanut edes hyvästit sanoa. Sitte tahtoi hän purkaa vihansa uhkauksia, mutta tunsi oman avuttomuutensa, häpesi sitä, eikä voinut muuta kuin vuodatella haikeimman surun kyyneleitä, eväten kaikki Carlomanin lohdutukset.

Osmond tuli kuitenkin vielä huolestuneemmaksi ja levottomammaksi. Hän oli pannut arvaamattoman arvon molempiin normanneihin heidän rohkeutensa ja uskollisuutensa vuoksi. Hän oli luottanut siihen, että voisi näiden kautta lähettää tiedon Roueniin tarpeen sattuessa. Hänestä näytti kuin himoten olisi käytetty ensimmäistä tilaisuutta ottaa pikku herttualta pois nämä suojelijat, ja että Rikhardia vastaan tehdyt hankkeet, olivatpa ne laatua mitä tahansa, pantaisiin nyt pian toimeen. Osmond tuskin epäilikään, ettei hänen oma vuoronsa tulisi tämän jälkeen. Siksipä päätti hän kestää kaikki ennen kuin antaisi aihetta pienimpäänkään tekosyyhyn, jonka nojalla hänet voitaisiin erottaa turvatistaan. Hän oli kärsivä solvauksiakin ja mieskohtaista häväistystä maltillisesti, hän oli aina muistava, että hänen huolenpidostaan riippui kokonaan avuttoman Rikhardin turvallisuus.

Että vaaroja todellakin keräytyi heidän ympärilleen, kävi päivä päivältä yhä selvemmäksi, varsinkin kuninkaan ja Arnulfin yhdessä pois mentyä. Ilma oli hyvin lämmin ja Rikhard alkoi ikävöidä tuota leveätä, viileätä jokea Rouenissa, missä hänellä oli ollut tapana käydä uimassa viime kesänä. Eräänä iltana saikin hän aseenkantajansa houkutelluksi lähtemään kanssansa Oise joella, joka oli vähän matkan päässä linnasta. Mutta he olivat tuskin ennättäneet lähteä matkaan, kun kolme tahi neljä palvelijaa juosta kapristi heidän jälestään ilmoittaen kuningattaren jyrkän käskyn, että heidän on heti käännyttävä takaisin. Pojat tottelivat ja palattuaan tapasivat he kuningattaren salissa kauhean vihastuneen näköisenä.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän suuttuneena. "Ettekö tiedä kuninkaan määränneen, ettei herttua saa poistua linnasta hänen poissa ollessaan?"

"Olisin vain mennyt tuonne joelle", alkoi Rikhard; mutta Gerberge keskeytti:

"Vaikene, lapsi — en halua kuulla mitään verukkeita. Ehkä arvelette, herra de Centeville, voivanne kuninkaan poissa ollessa ottaa vapauksia. Mutta minä ilmoitan teille, että jos teidät kerrankin vielä tavataan vallien ulkopuolelta, saatte syyttää itseänne, — niin, ja hän myöskin! Minä puhkaisutan nuo ylpeät silmänne, jollette tottele!"

Hän kääntyi ja meni matkoihinsa. Lothar katseli heitä tyydytetyllä vahingon ilolla. "Et sinä kauankaan paremmillesi ylvästele, herra merirosvo!" sanoi hän seuratessaan äitiään. Hän ei uskaltanut jäädä saliin, sillä hän arveli pilkallisten sanojensa Rikhardissa ja Osmondissa herättäneen mielikarvautta, josta he häntä ehkä kostaisivat. Mutta Rikhard, joka puoli vuotta sitte ei voinut kärsiä pienintäkään pettymystä, oli nykyisen pakon-, vaaran- ja nöyryytyksenalaisen elämänsä aikana oppinut hillitsemään kiivautensa ja olemaan suvaitsevainen, sen sijaan että olisi vimmoitellut ja uhkaillut. Hän ajatteli nyt ainoastaan rakasta aseenkantajatansa.

"Voi Osmond, Osmond!" huudahti hän, "he eivät saa tehdä sinulle mitään pahaa. Min'en lähde enää milloinkaan ulos. Min'en sano koskaan pikaista sanaa. Min'en ärsytä kuuna päivänä prinssiä, jos vain antavat sinun edelleenkin olla luonani!"

Kahdeksas luku.

Kauniina kesäiltana, kun Rikhard ja Carloman löivät pallia linnan portailla, kuului alhaalta päin ääni, joka Pyhän Neitseen nimessä pyysi almua jaloilta prinsseiltä. Molemmat pojat näkivät nyt pyhiinvaeltajan seisovan portilla. Hän oli kääriytynyt pitkään villakaapuun, hänellä oli ristikoristeinen sauva kädessä, pikkunen massi vyöllä, päässä leveälierinen hattu, jonka hän nyt kuitenkin oli ottanut käteensä seisoessaan siinä ja rukoillessaan syvään kumarrellen armeliaisuutta.

"Käykää sisään, hurskas pyhiinvaeltaja", sanoi Carloman. "On jo myöhä, saatte syödä iltasta täällä ja levätä yönne."

"Taivas teitä siunatkoon, jalo prinssi", vastasi pyhiinvaeltaja, ja tuossa tuokiossa huudahti Rikhard riemukkaasti: "Normanni, normanni! Hän puhuu omaa rakasta äidinkieltäni! Voi hyvänen, oletteko Normandiasta? Osmond, Osmond, hän tulee kotoa!"

"Prinssini! rakas herttuani!" huudahti pyhiinvaeltaja taivuttaen toisen polvensa alimmalle portaalle ja suudellen nuoren herttuan kättä — "tämä oli ilo, jota en elinpäivänäni uskaltanut toivoa."

"Walter! Walter Metsästäjä!" huusi Rikhard. "Sinäkö se olet? Voi, mitenkä jaksaa rouva Astrida ja kaikki muut kotona?"

"Hyvin ne jaksavat, prinssini, mutta halajavat saada tietoa, miten teidän laitanne on —" alkoi Walter. Mutta vallan toinen ääni samassa huudahti pyhiinvaeltajan takana: "Mitä tämä kaikki merkitsee? Kuka tukkii minulta tien? Mitä? Näyttääpä siltä kuin Rikhard olisi olevinaan kuningas, jollei enempikin? Yhä julkeampaa hävyttömyyttä!" Se oli Lothar, joka palasi palveluskuntansa kanssa metsästämästä, ja varsin huonolla tuulella, sillä hän oli ampunut otusta osaamatta.

"Hän on normanni — Rikhardin kansalainen", sanoi Carloman.

"Normanni, sekö hän on? Luulin jo päässeemme siitä rosvoilijakansasta. Emme suvaitse täällä rosvoja! Anna hälle aimo lailla selkään, Perron, niin että oppii olemaan loitompana minun tieltäni!"

"Hän on pyhiinvaeltaja, teidän ylhäisyytenne", rohkeni muuan hovimiehistä muistuttaa.

"Sitä tässä ei katsota. Minä en suvaitse täällä normanneja, jotka valepuvussa tulevat vain vakoillakseen. Lyökää sitä koiraa, sanon minä! Laputtakaa tiehenne! Vakooja! Vakooja!"

"Ainoatakaan normannia ei lyödä minun saapuvilla ollessani!" sanoi Rikhard, syöksyen esiin ja heittäytyen Walterin ja metsästäjän väliin, joka jälkimäinen jo valmistihe tottelemaan Lotharin käskyjä. Normanni vältti täten iskun, mutta Rikhard sai omaan kaulaansa niin navakan sivauksen kirpeällä, notkealla nahkasiimalla, että siihen kohosi heti pitkä, punainen juova. Lothar nauroi.

"Prinssini — mitä olette tehnyt? Oi, jättäkää minut — tämä ei sovi teille!"- vaikeroi Walter syvimmän surun valtaamana. Mutta Rikhard oli tarttunut piiskaan ja huusi kovalla äänellä: "Pois! Pois! Juokse! Riennä! Kiirehdi!" Ja huudon toistivat Osmond, Carloman ja useat ranskalaiset, jotka, vaikka pelkäsivätkin suututtaa prinssiä, olivat kumminkin vastahakoisia sortamaan pyhiinvaeltajan loukkaamattomuuden oikeuksia. Normanni, huomatessaan ettei muu keino auttanut, totteli käskyä. Ranskalaiset antoivat tietä hänelle, ja hän onnistui pakenemaan. Lothar riensi tällä välin hirmuista melua pitäen ja kiivaasti uhkaillen äitinsä pakeille, riemuiten siitä terävänäköisyydestä, millä hän oli keksinyt normannilaisen vakoojan valepuvun alta.

Tässä ei Lothar ollutkaan aivan väärässä. Walter oli tosiaankin tullut sinne vakuuttautuakseen pikku herttuan turvallisuudesta ja hyvinvoinnista sekä koettaakseen päästä Osmondin kanssa puheikkain. Viimeisessä aikeessaan hän kuitenkaan ei onnistunut, vaikka hän oleskeli Laonin lähitienoilla useampia päiviä. Sillä Osmond ei tuokioksikaan heittänyt yksikseen herttuata, joka, niinkuin jo olemme nähneet, oli joka suhteessa, joskaan ei nimellisesti, tarkasti vartioitu vanki linnan muurien sisällä. Pyhiinvaeltaja pääsi kuitenkin tilaisuuteen saamaan tietoja, jotka ilmoittivat hänelle asiain todellisen laidan. Hänelle kerrottiin myös Sybaldin ja Henrikin kuolemasta, kuninkaan ja Arnulfin liitosta sekä siitä pakosta ja kovuudesta, millä herttuata kohdeltiin. Näine tietoineen palasi hän kiireimmän kautta takaisin Normandiaan.

Hetipaikalla hänen kotiin tultuaan kuulutettiin pidettäväksi kolmipäiväinen paasto koko herttuakunnassa. Jokaisessa kirkossa, Bayeuxin katedraalista aina pienimpään ja halvimpaan kylärukoushuoneesen saakka, näki hartaita väkijoukkoja polvillaan — monet hartaita kyyneleitä vuodattaen — rukoilemassa Herraa, että hän laupeudessaan katsoisi heidän puoleensa, antaisi heille takaisin ruhtinaansa ja vapauttaisi lapsen vihamiestensä käsistä. Kuinka palavia ja kaihoavia rukoukset olivat, jotka lähetettiin korkeuteen Centevillessä, saattaa helposti mielessään kuvitella, eikä suru Montémarissakaan Epten varrella ollut juuri lievempi. Aivan siitä hetkestä kun nämä huolestuttavat sanomat olivat saapuneet, kävi Alberic hyvin levottomaksi, haluten innokkaasti tehdä jotakin herttuansa hyväksi. Eikä hän hellittänyt ennen kuin sai äitinsä lähtemään kanssansa pyhiinvaellukselle Jumiègesin luostariin rukoilemaan siellä rakkaan pikku herttuansa pelastukseksi.

Tällä välin oli Ludvig laittanut Laoniin sanan, viikon päästä kotiutuvansa. Rikhard iloitsi tästä sanomasta, sillä kuningas oli aina ollut hänelle vähemmän epäystävällinen kuin kuningatar. Hän toivoi pääsevänsä vankeudestaan linnassa. Juuri tähän aikaan sairastui hän pahasti. Kenties se oli vain seuraus viimeaikaisesta, sisäänsuletusta elantotavasta, että hänen terveytensä nyt alkoi lamautua. Tunnettuaan pari päivää itsensä raukeaksi ja pahoinvoivaksi, joutui hän eräänä yönä kovaan kuumeesen.

Osmond tuli äärettömän levottomaksi. Hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä tautien hoidosta, ja mikä vielä pahempi, hän oli vakuutettu, että lapsiparka oli myrkytetty. Sen vuoksi päätti hän olla kutsumatta mitään apua. Hän seisoi koko yön kumarassa pojan yli, odottaen joka silmänräpäys saavansa nähdä hänen heittävän henkensä. Osmond olisi voinut repiä tukkansa raivoissaan ja epätoivossaan, mutta sittenkin oli hänen täytymys hillitä itsensä ja noudattaa suurinta tyyneyttä ja lempeyttä, koettaakseen lieventää sairaan lapsen tuskia.

Koko tämän yön heittelihe Rikhard edes takaisin ahtaassa vuoteessaan tahi, kun hän levottomuudessaan tarvitsi milloin vaihdetta, istui nojaten kivistävätä päätään Osmondin rintaa vasten; mutta hän oli liian kipeä ja voipunut voidakseen puhua tahi ajatella selvästi. Kun päivä yllätti ja hän edelleen oli liian sairas jättämään huonetta, tultiin häntä monesti tiedustamaan. Osmond ei voinut silloin salata kauempaa hänen sairauttaan, mutta hän puhutteli heitä vain oven läpi ja hylkäsi kaikki avun tarjoukset. Hän ei laskenut edes Carlomaniakaan sisään, vaikka Rikhard kuullessaan hänen äänensä hartaasti pyyteli saada häntä nähdä. Ja kun kuningatar tarjoutui lähettämään vanhan, taitavan ja kokeneen sairaanhoitajattaren potilaan luo määräämään hänelle lääkityksiä, kielsi Osmond jyrkästi tämänkin tarjouksen. Sulettuaan oven asteli hän kiivaasti edes takaisin lattialla ja mutisi itsekseen: "Mokoma noita-akka! Häntä täällä vielä kaivattaisiin myrkytystään päättämässä!"

Koko tämän ja seuraavan päivän oli Rikhard edelleen hyvin huonona, mutta Osmond hoiteli häntä mitä huolellisimmin eikä ummistanut silmiään siunaaman hetkeksikään. Kaiken ajan, jona poika ei tarvinnut hänen apuaan, vietti hän rukoillen. Vihdoin vaipui Rikhard uneen, nukkui sikeästi useita tunteja ja oli herättyään paljoa parempi. Osmond oli ilon innoissaan. "Jumala olkoon ylistetty, tällä kertaa he eivät onnistu, eivätkä uutta tilaisuutta tule koskaan saamaan. Olkoon Jumala edelleenkin kanssamme!"

Rikhard oli liian heikko ja voipunut tiedustellakseen, mitä hän tällä tarkoitti. Seuraavina päivinä piti Osmond hänestä mitä tarkinta huolta. Mutta nyt, kun Rikhard kykeni taas syömään, ei Osmond millään ehdolla sallinut hänen koskevan mihinkään, mitä hänelle tuotiin kuninkaallisesta pöydästä, vaan meni aina itse hankkimaan elintarpeita kyökistä. Täällä arveli hän muutamata keittäjistä ystäväkseen, joka varmaankaan ei tahallaan myrkyttäisi poikaa. Kun Rikhard kykeni käymään huoneen yli, käski Osmond hänen aina telkeä tikarilla oven eikä koskaan aukaisemaan sitä muille kuin hänelle yksistään, ei edes prinssi Carlomanillekaan. Rikhard ihmetteli tätä, mutta hänen oli pakko totella. Hänellä oli nyt tarpeeksi tietoa heitä ympäröivistä vaaroista käsittääkseen Osmondilla olevan syynsä tämmöiseen varovaisuuteen.

Näin oli kulunut useampia päiviä, kuningas oli palannut ja Rikhard oli jo siksi parannut, että hän välttämättömästi tahtoi päästä saliin jälleen. Mutta Osmond ei ottanut vielä tähän myöntyäkseen, vaikka Rikhard ei ollut koko päivänä tehnyt muuta kuin astua varpannut huoneen ympäri näyttääkseen voimiaan. "Nyt, hyvä prinssi, vartioikaa tarkasti ovea!" sanoi Osmond, "ei siitä tule teille vahinkoakaan, jos olette tämän päivän täällä, sillä kuningas on tuonut tullessaan tänne Montreuilin Herluinin. Hänen tapaamisensa olisi teille melkein yhtä vastenluontoista kuin flaaminkin. Ja lukekaa rukouksianne poissa ollessani, jotta pyhimykset johtaisivat meidät pois vaarasta."

Osmond viipyi ulkona likemmä puoli tuntia ja kun hän palasi, oli hänellä olallaan suunnaton olkikupo.

"Mihinkä sinä tätä?" huudahti Rikhard. "Minä odotan iltastani, ja sinä kannat tänne olkikuvon."

"Tässäpä on iltasennekin," sanoi Osmond nakatessaan olet lattialle ja ottaessaan käsille pienen pussin, jossa oli lihaa ja leipää. "Mitäpä sanoisitte, hyvä prinssi, jos söisimmekin huomenna iltasta Normandiassa!"

"Normandiassa!" hihkasi Rikhard, hypähtäen ylös ja taputtaen käsiään. "Normandiassa! Voi Osmond, sanoitko sinä Normandiassa? Millä ihmeen tavalla? Todellako? Voi, iloa ja riemua! Onko kreivi Bernard tullut? Laskeeko se kuningas meidät?"

"Hiljaa, hiljaa, teidän ylhäisyytenne! Se riippuu ihan kokonaan meistä itsestämme. Mutta kaikki menee päin mäntyyn, jollette ole hiljaa ja varovainen, ja sitten me vasta ollaan huutavassa hukassa."

"Minä juoksen vaikka tuleen päästäkseni kotiin jälleen!"

"No, syökäähän sitte aluksi," sanoi Osmond.

"Mutta mitä sinä aijot tehdä? En minä nyt ole niin tuhma kuin silloin, kun sinä koetit viedä minut Rolfin tornista ulos. Mutta tekisipä mieleni sanoa Carlomanille hyvästit."

"Se ei käy päinsä," sanoi Osmond, "niiden täytyy luulla teidän vielä olevan sairaana — muutoin emme pääse pakenemaan."

"Ikävä sittenkin on, etten saa sanoa Carlomanille jäähyväisiä!" tuumaili Rikhard. "Mutta saammehan nähdä taas rouva Astridan ja herra Eerikin, niin, ja Albericin on heti tultava meille takaisin! Voi, lähdetään heti tielle! Oo Normandia, mun rakas Normandiani!"

Rikhard saattoi innoltaan ja hätäisyydeltään tuskin syödäkään, Osmondin tehdessä kiireen vilkkaan valmistuksiaan. Hän sitoi miekan vyölleen, antoi Rikhardille tikarinsa vyöhön pistettäväksi. Ruuan tähteet työnsi hän reppuansa, kääri paksun purppuravaipan herttuan ympärille ja pyysi häntä sitten paneutumaan pitkälleen olille. "Minä kätken teidät kupoon," sanoi hän, "ja kannan teidät ulko-eteisen läpi, aivan kuin menisin hevostani vaalimaan."

"Onpa sulla omat konstisi … sitä ne eivät koskaan arvaa," huusi Rikhard nauraen. "Minä olen hiljaa kuin hiiri — en päästä pienintäkään ääntä, henkeänikin pidätän."

"No niin, muistakaa vain olla liikuttamatta kättä tahi jalkaa sekä kahisuttamatta olkia. Täst'on leikki kaukana — maksaa elämän tahi kuoleman," sanoi Osmond käärien huolellisesti olkia pikku pojan ympärille. "Kas sillä lailla — voitteko huokua?"

"Kyllä", — kuului Rikhardin ääni kuvosta. "Olenko minä nyt ihan 'uupiilossa'?"

"No kerrassaan! Muistakaa nyt vaan: Tapahtukoon mitä tahansa — elkää tikahtako! Taivas meitä siunatkoon! Nyt! Pyhimykset kanssamme!"

Lojuessaan olkikuvossa kuuli Rikhard, kuinka Osmond aukasi oven. Sitte tunsi hän, miten hänet nostettiin lattialta ja kuinka Osmond kantoi häntä portaita myöten, kuvon päiden lakaistessa kahisten muureja. Ainoa tie ulkoportille meni alemman linnan salin kautta, ja siellä oli vaara suurin. Rikhard kuuli ääniä, askeleita, äänekästä laulua ja naurua, ikäänkuin juhlapidot olisivat olleet parhaallaan. Sen perästä kuului joku sanovan: "Hoidatteko itse hevostanne, herra de Centeville?"

"Hoidan," vastasi Osmond. "Tiedättehän, että sen perästä kun kadotimme palvelijamme, olisi Musta poloinen pahemmassa kuin pulassa, ellen itse siitä pitäisi huolta."

Jo huomasi Carlomankin Osmondin, riensi luo ja kysyi: "Voi, Osmond de Centeville! Onko Rikhard parempi?"

"Kiitos, teidän ylhäisyytenne, kyllä hän on parempi, mutta vaara ei ole vielä ohi."

"Oi, toivon, että hän olisi terve! Vaan milloinka sallitte minun tulla hänen luokseen, Osmond? Minä istuisin aivan todella ihan hiljaa enkä häiritsisi häntä."

"Ei se vielä sovellu, hyvä prinssi, niin paljon kuin herttua teistä pitääkin — vastikään sanoi hän sen minulle."

"Sanoiko hän? Voi, sanokaa Rikhardille, että minäkin pidän hänestä niin ihmeen paljon, enemmän kuin kestään muusta täällä, ja että minulla on ilman häntä hyvin ikävä. Sanokaa hänelle näin, Osmond."

Rikhard malttoi tuskin olla huutamatta rakkaalle, pikku Carlomanilleen. Mutta hän muisti kuningattaren uhkauksen, muisti, miten huonosti Osmondin silmille saattaisi käydä ja piti sen vuoksi suunsa kiinni, ajatellen että kyllä hän eräänä päivänä tekee Carlomanista Ranskan kuninkaan. Olkien puoleksi tukehduttamana tunsi hän, kuinka taas mentiin edelleen portin rappuja alas ja sitte pihan poikki. Pimeästä ja Osmondin askelten toisenlaisesta kapseesta arvasi hän oltavan nyt tallissa. Osmond laski hänet hiljaa alas kuiskaten: "Kaikki hyvin tähän saakka. Voitteko huokua?"

"Enpä oikein! Etkö voi laskea minua jaloilleni?"

"En vielä, en millään ehdolla. Mutta sanokaahan, käännänkö kasvonne alas päin, sillä itse en voi sitä tietää."

Osmond pani elävän olkikuvon poikittain satulaan, sitoi sen kiinni ja talutti hevosen ulos, silmäillen samalla varovasti ympärilleen. Mutta koko linnan väki vietti kemuja, eikä ollut ketään edes porttiakaan vahtimassa. Rikhard kuuli hevosen kavioiden kumean kapseen nostosillan poikki mentäessä ja tiesi nyt olevansa vapaa. Mutta Osmond piti yhä vielä käsivarttaan hänen päällään eikä sallinut hänen liikkua vielä muutamaan hetkeen. Vihdoin juuri kun Rikhard ei luullut enää silmänräpäystäkään voivansa kestää tukehduttavaa olkien pistelemistä eikä lymyä epämukavassa olinpaikassaan, seisautti Osmond hevosen, laski kuvon nurmikolle ja vapautti hänet epämiellyttävästä vankeudestaan. Rikhard katsahti ympärilleen — he olivat viidakossa — hämy oli yllättämäisillään ja soreana soi lintujen laulu.

"Vapaa! Vapaa! Tämä on vapautta!" huudahti Rikhard, ponnahtaen seisoalleen ja hurmaantuneena henkien leyhkeätä ilta-ilmaa. "Kuningatar, Lothar ja se tuskauttava kammaripöksä, kaikki ovat nyt kaukana takanani."

"Eivätpä vielä niinkään kaukana," sanoi Osmond. "Ette saata pitää itseänne turvattuna, ennen kuin olemme Epten toisella puolen. Satulaan, hyvä prinssi — meidän täytyy ratsastaa henkemme edestä."

Osmond auttoi herttuan ratsun selkään, hyppäsi itse taakse, kannusti hevosta ja ratsasti tujakasti eteenpäin, vaikk'ei täyttä kyytiä, sillä hän aikoi säästää hevosta. Hämy muuttui pimeäksi. Tähdet tuikkivat taivaalla ja yhä ratsasti hän käsivarsi kiedottuna pojan ympäri, joka sitä myöten kuin yö eteni, väsyi ja vaipui horrokseen, tuntien kuitenkin koko ajan hevosen ravaavan. Mutta jokainen askel kiidätti häntä loitomma kuningatar Gerbergestä ja lähemmä Normandiaa, ja mitäpä hän huolikaan väsymyksestä? Ainoastaan eteenpäin, eteenpäin!

Tähdet sammuivat taas ja ensimmäinen punainen aamunkoi purppuroi itäistä taivaanrantaa. Aurinko nousi, yleni yhä korkeammalle, helotti täydeltä terältään, ja kuumaksi, helteiseksi kävi päivä. Hevonen kulki hitaammin, kompasteli ja vaikka Osmond laskeusi alas löyhentämään satulan vyötä, kiinnitti se vain tuokion ajaksi juoksuaan. Osmondin valtasi mitä suurin epätieto ja levottomuus, mutta he eivät olleet ratsastaneet kauas, kun joukko kauppamiehiä tuli näkyviin. Nämät matkustivat nummen poikki kerallaan pitkä rivi kuormitettuja muuleja ja turvanaan joukko lujakouraisia miehiä, aivan kuin itämainen karavaani erämaassa. He tuijottivat ihmeissään kookkaasen, nuoreen ritariin, joka piteli lasta perin väsyneen hevosen selässä.

"Herra kauppamies", sanoi Osmond ensimmäiselle, "näettekö tätä juoksijata? Paremmalla hevosella ei ole koskaan ratsastettu, mutta se on nyt ihan upiuuvuksissa ja meidän täytyy rientää. Suokaa minun vaihtaa tämä tuohon vahvaan pikku virkkuun tuolla. Tämä on kaksikertaa sen arvoinen, mutta min'en jouda tässä tinkimään — suostutteko vai ette?"

Kauppamies, joka osasi Osmondin upealle mustalle oriille antaa oikean arvonsa, hyväksyi ehdotuksen. Osmond muutti kohta satulan, nosti Rikhardin uuden hevosensa selkään, istui siellä jo itsekin ja niin sitä taas mennä porhallettiin eteenpäin läpi tuon kolkon seudun, missä nuoren ritarin silmä tunsi jälleen tienviitat teräväjärkisyydellä, jonka ihmiset saavat asumalla metsä- ja viljelemättömissä seuduissa. Suuret rämeet olivat nyt paljoa vaarattomammat kuin talvella, ja he pääsivät niiden yli onnellisesti. Tähän saakka ei ollut kuulunut mitään takaa-ajosta. Osmondin ainoana pelkona oli vain, että hänen pikku turvattiaan, joka ei ollut vielä voimistunut sairautensa perästä, matka ja pitkä, helteinen kesäpäivä liian paljon rasittaisivat, sillä poika alkoi jo nojata häneen eikä jaksanut liikuttaida eikä pitää auki silmiään. Hän tuli tuskin virkeämmäksi auringon mailleen mentyä ja raittiin tuulosen leppoisena alkaessa puhaltaa, mikä Osmondia itseään virkisti paljon. Mutta vielä suurempi virkistys oli uskolliselle aseenkantajalle, kun hän viho viimein näki sinertävän virran mutkittelevan vehreiden laidunlakeuksien välissä, ja vastarannalla kallion kukkulan, jolla kohosi linna tornineen ja hyvin varustettuine vallineen.

"Epte! Epte! Tuolla on Normandia, hyvä prinssi! Silmätkääpä ylös ja katsokaa omaa herttuakuntaanne."

"Normandia!" huudahti Rikhard, kavahtaen ylös. "Oo, mun oma rakas kotini!"

Joki oli kumminkin leveä ja syvä eikä vaara vielä ollut ohitse. Osmond katseli levottomana ympärilleen, mutta riemastui huomatessaan karjan jälkiä, aivan kuin siinä olisi ollut kaalamopaikka. "Meidän täytyy yrittää," sanoi hän. Laskeutuen maahan, astui hän sitte veteen, talutti hevosta ja piti Rikhardia tukevasti kiinni satulassa. Vesi syveni syvenemistään, nousi Rikhardin jalkoihin, sitte hevosen kaulaan ja vihdoin ui hevonen ja Osmond rinnalla pitäen pitkin matkaa poikaa tanakasti kiinni. Sen jälkeen kuului pohja taas, vuolteen voima väheni ja he lähenivät rantaa. Mutta samassa tuokiossa huomasivat he kaksi jousimiestä, jotka pitkillä jousillaan tähtäsivät heitä linnasta, ja miehen, joka seisoi korkealla rannalla heidän edessään huutaen: "Seis! ei kukaan saa käydä Montémarin kaalamon yli ilman jalon Dame Yolanden lupaa."

"Ka Bertrand, herra hovimestari, tekö se olette?" huusi Osmond vastaan.

"Ken se on, joka mainitsee minua nimeltäni?" vastasi hovimestari.

"Minä se olen, Osmond de Centeville. Avatkaa porttinne niin pian kuin mahdollista, herra hovimestari, sillä herttua on täällä ja hän on mitä suurimmassa levon ja virkistyksen tarpeessa."

"Herttua!" huudahti Bertrand, kiiruhtaen alas maallenousupaikalle ja heitellen ilosta hattuaan ilmaan.

"Herttua! Herttua!" kajahduttivat soturitkin muurilta. Seuraavassa tuokiossa oli Osmond taluttanut hevosen maalle joesta ja huusi nyt Rikhardille: "Silmät auki, teidän ylhäisyytenne, silmät auki! Olette nyt omassa herttuakunnassanne taaskin. Tämä on Albericin linna."

"Tuhat kertaa tervetullut, ruhtinaallinen herrani! Siunattu olkoon tämä päivä!" huusi hovimestari. "Mikä ilo armolliselle rouvalleni ja nuorelle herralleni!"

"Hän on aivan nääntyä väsymyksestä," sanoi Osmond, levottomasti katsahtaen Rikhardiin. Sillä eivät tervetulohuudotkaan, jotka selvästi todistivat hänen olevan omassa, rakkaassa Normandiassaan, saaneet Rikhardia nousemaan ylös tahi puhumaan. "Hän on ollut pahasti sairaana ennen kuin pakenimme. Pelkäsin niiden myrkyttävän hänet enkä uskaltanut viipyä Laonissa tuntiakaan sen jälkeen, kun hän oli siksi voimistunut, että saattoi lähteä pakoretkelle. Mutta ilostukaahan nyt, teidän ylhäisyytenne, nyt olette viimeinkin turvassa ja vapaa. Täällä on myös kelpo Dame de Montémar, joka pitää teistä parempaa huolta kuin minunlaiseni kovakourainen sotilas."

"Eikä mitä, sen pahempi!" sanoi hovimestari, "meidän jalo rouvamme on lähtenyt nuoren Albericin kanssa pyhiinvaellukselle Jumiègesiin, rukoillakseen herttuan turvallisuuden puolesta. Kuinkahan he riemastuvatkaan saadessaan tietää, että heidän rukouksensa on kuultu."

Osmond ei voinut kuitenkaan juuri iloita tästä, sillä niin levoton hän oli turvattinsa ylenpalttisesta väsymyksestä ja raukeudesta. Rikhard näet, kun he veivät hänet linnan saliin, jaksoi tuskin puhua tahi silmiään raottaa, saatikka syödä. He kantoivat hänet yläkertaan ja panivat hänet Albericin vuoteelle, missä hän levottomasti heittelehti edes takaisin, ollen liian uupunut nukkuakseen.

"Voi! voi!" päivitteli Osmond, "olen ollut liian hätäinen! Olen pelastanut hänet frankkien käsistä ainoastaan tuottaakseni hänelle oman varomattomuuteni kautta kuoleman."

"Mutta olkaa toki jo vaiti, herra de Centeville," sanoi hovimestarin vaimo, joka samassa pistäytyä sisään — "tuollaisella päivittelemisellähän te voitte hänet surmata. Jättäkää poika minun huostaani, hän on vain liiaksi rasittunut ja tarvitsee lepoa."

Osmond, joka nyt oli varma että herttuansa oli ystävien parissa, olisi ilomielellä uskonut hänet vaimon hoitoon, ellei Rikhard kaikesta heikkoudesta ja voipumuksesta huolimatta olisi aivan vaistomaisesti nojautunut ihan Osmondiin kiinni, tahtomatta päästää häntä luotaan, aivan kuin pitäen Osmondia ainoana ystävänään ja suojelijanaan. Hän ei ollut vielä kylliksi tajussaan ymmärtääkseen olevansa Normandiassa ja turvassa vihollistensa salavehkeiltä. Pari kolme tuntia valvoivat sen tähden Osmond ja hovimestarin vaimo kahden puolen hänen vuodettaan, koettaen tyynnyttää hänen levottomuuttaan sekä suositella häntä mitä hellimmin. Tätä tekivät he siksi kunnes poika vähitellen rauhoittui ja vaipui viimein sikeään, vahvistavaan uneen.

Aurinko oli jo ylhäällä taivaalla, kun Rikhard heräsi. Hän käännähti ahtaalla, olilla täytetyllä tilallaan ja katseli ympärilleen ihmeissään. Nämä eivät olleet vaipoilla peitetyt seinät hänen kammarissaan Laonissa, jotka hän unen pöpperossään näki, vaan rosoiset kivimuurit ja syvä, pyöreä tornihuoneen ikkunareikä. Osmond de Centeville nukkui lattialla hänen vierellään, vaipuneena syvään, pitkää valvomista ja ponnistusta seuranneesen uneen. Ja mitähän muuta vielä Rikhard näkikään?

Hän näki iloisen pojan naaman ja sädehtivän silmäparin: Alberic de Montémar siinä nojausi sängynjalkaa vasten, odottaen jännityksellä Rikhardin heräämistä.

"Alberic, Alberic!"

"Prinssini, prinssini!"

Nopsasti kiepsahti Rikhard istualleen, ojensi molemmat käsivartensa ja Alberic heittäysi hänen syliinsä. Innokkaina sylittelivät pojat toisiaan, ja katkonaisia riemuhuutoja pääsi tuon tuostakin ilmoille, kylliksi äänekkäitä herättämään kenen tahansa tavallisen nukkujat, vaan ei Osmondia, joka oli niin tuiki väsynyt.

"Onko se totta? Olenko minä sitte todellakin Normandiassa taas?" huudahti Rikhard vihdoin.

"Olette, olette, — hyvä prinssi! Te olette Montémarissa. Kaikki on teidän. Se juovikas haukka voi ylen hyvästi ja äitini tulee tänne iltapuoleen — hän antoi minun ratsastaa edeltä, heti kun saimme kuulla sen suuren uutisen!"

"Ratsastimme kauan, kunnes tuli myöhä ja minä olin hyvin väsynyt," sanoi Rikhard. "Mutta nyt kun olemme kotona, en välitä siitä vähääkään. Mutta minä tuskin saatan uskoa! Kuule, Alberic, olen viettänyt kauheita päiviä!"

"Katsokaas tuonne, hyvä prinssi," sanoi Alberic ikkunan luota. "Kurkistakaapa ulos tästä, niin huomaatte olevanne kotona jälleen."

Yhdellä hyppäyksellä oli Rikhard ikkunassa. Mikä näky sattuikaan hänelle siinä silmään? Linnan piha oli täpösen täynnä ratsumiehiä ja hevosia, aamuaurinko kimmelsi loistavilla pantsaripaidoilla ja korkeilla pyöreillä kypäreillä, ja niiden yläpuolella hulmusi monta ratsulippua ja sotamerkkiä, jotka Rikhard hyvästi tunsi jälleen. "Oo, kas tuolla, kas tuolla!" huusi hän riemastuksissaan. "Tuoll'on Ferrièren hevosenkenkä ja tuolla Varenneen juoksija! Ja kaikista paras, tuoll'on — tuoll'on meidän oma, Centevillen punainen ratsulippumme! Oo, Alberic, Alberic! Onko herra Eerikki täällä? Minun täytyy mennä hänen luoksensa!"

"Bernard lähetti heti teidän tultuanne sanan heille kaikille tulla puolustamaan linnaamme, jos frankit ajaisivat teitä takaa. Mutta te olette nyt turvassa, turvassa semmoisessa kuin Normandian peitset voivat tuottaa — Jumala olkoon kiitetty!"

"Niin, Jumala olkoon kiitetty!" toisti Rikhard, notkistaen hartaasti polvensa muutamiksi minuuteiksi lukiessaan latinalaista rukoustaan. Sitte nousi hän ylös ja sanoi katsahtaen Albericiin: "Minun pitää todellakin kiittää Häntä, sillä Hän on pelastanut Osmondin ja minut julman kuninkaan ja kuningattaren käsistä. Minun täytyy koettaa tulla vähemmän kiivaaksi ja käskeväksi kuin olin ennen pois menoani, sillä sen olen juhlallisesti luvannut tekeväni, jos konsa kotia tulisin. Osmond parka, miten hyvästi hän vetelee unia! Tule Alberic näyttämään mulle tietä herra Eerikin luo!" Ja tarttuen Albericin käteen, poistui Rikhard huoneesta ja meni portaita alas linnan saliin. Monta normannilaista ritaria ja vapaaherraa täysissä sotavaruksissa oli tänne kokoontunut, mutta Rikhardin katse haki vain yhtä. Jo tunsi hän jälleen herra Eerikin harmahtavat hapset ja sinisen sotisovan, vaikka tämä seisoi selin häneen. Silmänräpäyksessä, ennen kuin kukaan oli huomannut hänen siellä oloaan, juoksi hän vapaaherraa kohden ojennetuin käsivarsin, huudahtaen: "Herra Eerikki! rakas herra Eerikki, nyt olen viimeinkin täällä taas! Osmond on terve mies! Rouva Astrida voi kai hyvin?"

Vanha vapaaherra käännähti päin. — "Lapseni!" huudahti hän, sulkien hänet rautaiseen syliinsä, kyynelten viljanaan virratessa hänen ahavoittuneita kasvojaan pitkin, "kiitetty olkoon Jumala, että te olette turvassa ja poikani on miehen tavoin täyttänyt velvollisuutensa!"

"Ja kuinka voi rouva Astrida?"

"Oikein hyvin, saatuaan kuulla teidän olevan turvassa. Mutta katsokaahan ympärillenne, hyvä prinssi — herttuaa ei sovi tällä lailla riippua vanhan miehen kaulassa. Katsokaa, kuinka paljo teidän uskollisia vasallejanne on täällä, suojellakseen teitä halpamielisiltä frankeilta!"

Rikhard nousi ylös ja ojensi kätensä sekä vastasi kohteliaalla kumarruksella jokaisen urhoollisen vapaaherran tervehdykseen, käyttäytyen ihmeen miellyttävästi ja luontevasti, mitä taitoa hänellä tietenkään ei ollut Normandiasta lähtiessään. Kasvanut hän oli myöskin, ja vaikkakin hän oli hyvin kalpea eikä ollut erityisen huolellisesti puettu, — pukeminen kun oli käynyt kovassa kiireessä ja ilman muitten apua kuin Albericin — vaikka hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä eikä palohaavan arpi ollut vielä hävinnyt poskesta, — oli hän kuitenkin, tästä kaikesta huolimatta, kirkkaine sinisilmineen, avonaisine katsantoineen ja rohkeamielisine ryhtineen lupaava ruhtinaan alku. Ilolla ja ylpeydellä silmäilivät Normandian jalosukuiset häntä, etenkin kun hän kenenkään kehoittamatta lausui: "Kiitän teitä, jalot ritarit, kun olette tulleet tänne suojelemaan minua. Nyt en pelkää koko Ranskanmaan sotalaumoja, kun olen joukossa omien uskollisten normannieni."

Herra Eerikki vei hänet ylimmälle portaalle portin ulkopuolella, jotta soturit saisivat nähdä hänet. Silloin kajahti huuto niin jymisevä "eläköön herttua Rikhard! terve pikku herttuamme!" että se "rimasi ja raikui" kaikilla kunnailla — helähti takaisin vanhasta tornista — herätti Osmondin unestaan ja Rikhard tuli nyt vakuutetuksi, jos hän olisi enää lisätodistuksia kaivannut, että hän todellakin oli maassa, jossa jokikinen sydän hehkui uskollista rakkautta häneen.

Ennenkun riemu oli lakannut, kuultiin torven toitahdus portin ulkopuolelta. Herra Eerikki lähetti Bertrandin joutuisasti avaamaan sanoen: "Se on Harcourtin kreivin tulomerkki." Alberic meni myös linnan isäntänä mukaan vastaanottamaan vierasta.

Vanha kreivi ratsasti pihaan portaiden eteen, laskeusi alas hevosen selästä, Albericin pitäessä jalustinta. Hän ei ollut käynyt monta askelta portaita ylös päin, kun Rikhard vapaatahtoisesti tuli häntä vastaan, mitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, ojensi hänelle kätensä ja lausui: "Terve tuloanne, kreivi Bernard, terve tuloanne! Kiitos, että tahdotte tulla suojelemaan minua! Olen kovasti iloissani saadessani nähdä teidät taas."

"Kiitos, nuori herttuani!" sanoi Bernard, "ja minä olen oikein iloinen nähdessäni teidän onnellisesti päässeen frankkien kynsistä. Nyt te luullakseni voitte jo erottaa ystävän vihollisesta!"

"Kyllä, voin totta tosiaan, kreivi Bernard. Tiedän nyt teidän tarkoittaneen parastani, ja että minun olisi tullut kiittää teitä, sen sijaan kuin vihastuin, nuhdellessanne minua. Odottakaa hetkinen, herra kreivi, on eräs asia, jonka olen lupautunut sanomaan, jos konsa tulisin tervennä takaisin rakastettuun kotiini. Walter — Maurice — Jeannot — te kaikki minun ja herra Eerikin palvelijat, tiedän että ennen poismenoani en ollut mikään hyvä valtaherra teitä kohtaan. Olin kiivas, ylpeä ja röyhkeä, mutta Jumala on minua tästä rangaissut ollessani kaukana vihollisten keskessä sairaana ja yksinäisenä. Olen nyt hyvin pahoillani siitä ja toivon teidän suovan minulle anteeksi; sillä olen koettava — Jumala minua siinä auttakoon — välttää koskaan enää olemasta kiivas ja ylpeä."

"Kas vain, herra Eerikki," sanoi Bernard, "kuuletteko, mitä poika sanoo! Kun hän tuolla tavoin puhuu, noin vapaasti, avonaisesti ja kenenkään kehoittamatta, ja jos hän pysyy sanassaan, niin luulenpa varmaan, että Ranskan matka on ollut hänelle hyväksi opiksi ja että vast'edes näemme hänestä paisuvan joka suhteessa isänsä moisen ruhtinaan, — siunattu olkoon hänen muistonsa!"

"Teidän on kiittäminen Osmondia kaikesta, mitä hän on tehnyt minulle," sanoi Rikhard, kun Osmond viimeinkin kylläkseen nukuttuaan tuli alas. "Osmond se on auttanut minua kestämään suuret vaivani. Mitä pelastukseemme tulee, niin hän se lensi minun kanssani pakoon kuin vanha kotka poikasineen. Sanon sulle, Osmond, että sinun tästä lähin on aina kannettava pari siipeä kilvessäsi ja ratsulipussasi, hyvin onnistuneen pakoretkemme muistona."

"Niinkuin tahdotte, teidän ylhäisyytenne," sanoi Osmond vielä tuskin kunnollisesti valveutuneena. "Se oli todellakin väki pitkä matka yhteen kyytiin; mutta toivon, etten tarvitsisi enää koskaan paeta teidän tahi omia vihollisiani."

Mikä iloinen kesäpäivä tämä olikaan! Nekin kolme tuntia, jotka Rikhardin täytyi istua neuvottelussa, lisäsivät vain sitä mielihyvää, jota hänelle sitte tuottivat Albericin tavaroiden katseleminen, omien seikkailujen kertominen ja Laonissa opittujen ritarillisten taitojen näyttäminen. Ilta muodostui yhä riemukkaammaksi, kun linnan portit avattiin, nostosilta laskettiin alas, ja linnaan saapui ensiksi Dame Yolande de Montémar ja tuskin neljännestunnin kuluttua siitä Centevillen asesotilaat, joiden etunenässä nähtiin Astrida rouvan oma, korkea myssy. Yhdellä hyppäyksellä oli Rikhard Astrida-rouvan sylissä. Hellästi sulki hän poikasen poveaan vasten, mutta työnsi hänet sitte vähän ulomma nähdäkseen, paljonko hän oli kasvanut, surkutteli hänen arpeaan ja syleili häntä sitte lujemmin kuin milloinkaan ennen. Mutta katseltuaan lähemmin häntä, selitti hän Osmondin antaneen hänen tukkansa mennä pahemmin vanuksiin kuin kuningas Harald Nahkalakin. Sitte otti hän elfenluisen kamman vyöllään olevasta laukusta ja alkoi suoria pojan paksuja, sekavia kiharoita. Kun suoriminen ei käynyt aivan hellä varoen, olisi Rikhardilla entisiin tapoihinsa nähden ollut syytä tästä raivostua, mutta nyt hän vain hyväili Astrida rouvaa kahta hellemmin.

Kun Osmond laskeusi polvilleen tätinsä eteen; siunasi tämä häntä, itki hänen tähtensä ja nuhteli siitä, että oli rasittanut liiaksi hänen lemmikkiään — kaikkia yhtaikaa. Ja kun yö yllätti ja Rikhard kuten muinoinkin oli lukenut rukouksensa rakkaan kasvattajansa polvien ääressä, niin varmaa oli, ettei Normandiassa ollut onnellisempaa poikaa kuin sen pikku herttua.

Yhdeksäs luku.

Montémarin linna oli liian lähellä rajaa ollakseen turvallinen olopaikka pikku herttualle. Hänen enonsa Senliin kreivi Hubert oli Harcourtin kreivi Bernardin kanssa yhtä mieltä siitä, että hän olisi paremmassa turvassa herttuakuntansa rajain ulkopuolella, koska Normandia luultavasti tulisi pian sotanäyttämöksi. Hänet lähetettiin siis, vaikka vasten tahtoaankin, lukuisan ja hyvin varustetun seurueen kera salaa ensiksi Coucyyn ja sittemmin Senliisen.

Hänen ainoana lohdutuksenaan oli, ettei hänen tarvinnut enää erota ystävistään. Alberic, herra Eerikki, yksinpä rouva Astridakin seurasivat häntä, samoin kuin hänen ainainen kumppalinsa Osmond. Vapaaherra saattoi tuskin näkyvistään jättää poikaa, jota yhä vielä pidettiin niin tarkasti silmällä, että vartioiminen näytti melkein vankeudelta. Ei koskaan, ei edes kesälläkään eikä keskellä päivää saanut hän lupaa mennä linnan vallien ulkopuolelle. Hänen suojelijansa tahtoi kernaasti pitää salassa, että linnassa oleskeli niin korkea vieras.

Osmondin seurasta ei Rikhard saattanut nauttia niin paljon kuin tavallisesti, sillä tällä oli jotain hommaa asepajassa, eräässä matalassa, holvikkaassa huoneessa, johon oli käytävä linnan pihasta. Rikhard ja Alberic olivat hyvin uteliaita tietämään, mitä hän siellä teki; mutta Osmond telkesi ovensa kiinni rautakangella, jotta poikain oli pakko tyytyä vain kuuntelemaan vasaraniskuja, jotka naksuttelivat samassa tahdissa kuin hilpeät äänet sisällä lauloivat muuatta laulua Sigurdin miekasta ja sotaurhottaresta, joka nukkui liekkien häntä syleillessä. Rouva Astrida sanoi Osmondin tekevän ihan oikein, sillä kukaan kelpo aseseppä ei työskennellyt koskaan ovi selällään. Ja kun pojat utelivat nuorelta Centevilleltä hänen työtään, myhäili hän vain sanoen, että he kyllä saavat sen nähdä, konsa aseihin kutsunta saapuisi.

Sitä odotettiinkin joka hetki, sillä tietoja oli saapunut, että Ludvig oli koonnut sotajoukkonsa ja samonnut Normandiaan ottaakseen uudestaan huostaansa nuoren herttuan ja valloittaakseen maan. Mitään semmoista kutsua ei kuitenkaan kuulunut, sen sijaan tuli vaan sana, että Rouen oli jätetty kuninkaan käsiin. Rikhard vuodatti mieliharmin kyyneleitä. "Isäni linna! Oma kaupunkini vihollisten vallassa! Bernard on sitte kavaltaja! Kukaan ei voi estää minua kutsumasta häntä siksi. Miksikä luotimmekaan häneen?"

"Elkää olko millännekään, teidän ylhäisyytenne", sanoi Osmond. "Kun te tulette asekuntoiseksi, hankkii oma kelpo miekkanne teille oikeutta, huolimatta kaikista vilpillisistä tanskalaisista ja vielä vilpillisemmistä frankeista tässä maassa."

"Mitä, niinkö sinäkin Osmond poika haastelet? Luulin sinun toki paremmin mielesi voivan hillitä kuin että olisit pettynyt miehen suhteen, joka oli uskollinen Rolfin suvulle, ennen kuin sinä ja tuo kukkopoikanen olitte syntyneetkään", sanoi vanha vapaaherra.

"Hän on luovuttanut herttuakuntani! On väärin kutsua häntä muuksi kuin kavaltajaksi!" huudahti Rikhard kiivaasti. "Arka, petollinen, liehakoiva…!"

"Kas niin, kas niin, hyvä prinssi", sanoi vapaaherra. "Bernardilla on vanhassa, ovelassa päässään enemmän keinoja kuin teidän nuori ja minun vanha järkeni kykenevät keksimäänkään. Mitä hän aikoo tehdä, en voi nyt sanoa, mutta panen pääni pantiksi, että hänellä on sydän oikealla paikallaan."

Rikhard vaikeni, muistaen jo kerran ennenkin häntä väärin tuominneensa, mutta kovasti häntä kuitenkin harmitti ajatellessaan, että Rolfin torni oli ranskalaisten hallussa. Asiat vaan yhä pahenivat, kun entisen hyvän lisäksi kerrottiin kuninkaan olevan aikeessa jakaa Normandia ranskalaisten vasalliensa kesken. Yhä kiivaamman harminhuudahtuksen päästi Senliin linnan väki suruviestit kuultuaan. Mutta herra Eerikki luotti edelleenkin lujasti ystäväänsä Bernardiin, vieläpä sittenkin kun kuuli Centevillen linnan valitun tuon lihavan ranskalaisen kreivin saaliiksi, joka oli ollut panttivankina Rouenissa.

"No, mitä sanotte nyt, hyvä prinssi", sanoi hän muutamana päivänä keskusteltuaan pitemmän aikaa erään sanansaattajan kanssa portilla. "Musta kotka on levittänyt siipensä. Viisikymmentä pitkää laivaa purjehtii Seinellä ja Harald Sinihampaan Pitkä Käärme on niiden etunenässä."

"Tanskan kuningas! Tullut minun avukseni!"

"Niin, niinpä vainenkin! Tullut Bernardin salaisesta kutsumuksesta puolustamaan teidän oikeuksianne ja asettamaan teidät isänne valtaistuimelle. Sanokaa nytkin rehellistä Harcourtia kavaltajaksi, sen tähden ettei antanut ihanata herttuakuntaanne tulelle ja miekalle alttiiksi!"

"Minua ei ole hän kavaltanut", sanoi Rikhard hetkisen mietittyään.

"Eikö todellakaan; mutta mitä teillä sitte oli mielessä?"

"Tarkoitan, että kun minä pääsen valtakuntaani hallitsemaan, en tahdo olla niin perin valtioviisas", sanoi Rikhard. "Tahdon olla julkinen ystävä tahi julkinen vihollinen."

"Poika paisuu meitä mielevämmäksi", sanoi herra Eerikki hymyillen, "mutta se tuli kuin isänsä suusta."

"Hän tulee päivä päivältä yhä enemmän isävainajaansa", sanoi rouva Astrida.

"Mutta tanskalaiset, isä, tanskalaiset", sanoi Osmond. "Kohta ne kalvat kalskahtelevat! Saan kait minäkin lähteä sotaväkeen ansaitsemaan kannukseni?"

"Kyllä, aivan kernaasti", vastasi vapaaherra, "jos hänen ylhäisyytensä herttua antaa sinulle luvan. Kunpa voisin minäkin jättää hänet ja tulla mukaan! Tekisi hyvää minulle ihan sydänjuuriini saakka päästä kerran vielä viikinkien pitkään laivaan."

"Tahdonpa mielelläni nähdä, mihin nämä pohjan miehet kelpaavat", sanoi Osmond.

"Oh! nämä ovat vain tanskalaisia eivätkä norjalaisia, eikä oikeita viikinkejä enää olekaan, sellaisia kuin ennen vanhaan kun Ragnar teki tuhojaan…"

"Poika, poika! onko tämä oikeata puhetta lapsen kuullen?" keskeytti rouva Astrida. "Sopivatko tämmöiset sanat kristitylle ritarille?"

"Suokaa anteeksi, äiti!" sanoi harmaahapsinen sotilas hellästi. "Mutta vereni käyvät kuohuksiin kuullessani pohjoismaalaisen laivaston olevan niin lähellä ja ajatellessani Osmondin saavan paljastaa miekkansa merikuninkaan johdolla."

Seuraavana aamuna talutettiin Osmondin uljas sotaori oven eteen ja kaikki soturit, jotka vaan voitiin luovuttaa Senliin linnan väestä, olivat valmiit lähtemään mukaan. Pojat seisoivat portailla, toivoen hekin olevansa kylliksi vanhoja lähtemään taistelutanterelle sekä ihmettelivät, miksi Osmoud viipyi. Kun ovi vihdoinkin aukeni, näkivät he ihmeekseen pajan matalassa holviportissa punaisen, hehkuvan uunin edessä Osmondin seisovan puettuna kimmeltävään, teräksiseen sotisopaan, jonka hienoista renkaista tulenliekki kirkkaana heijasti, ja kypärissään oli hänellä pari kultasiipeä, joka merkki myös somisti hänen pitkää suippoa kilpeään.

"Sinun siipesi! Meidän siipemme!" huudahti Rikhard, "Centevillen vaakunamerkki!"

"Lentäkööt ne vihollisen perässä, vaan ei edellä", sanoi herra Eerikki. "Lähde matkaan Jumala kerallasi, poikani — osoittaudu mieheksi — elä anna tanskalaisille heimolaisillemme aihetta sanomaan meidän oppineen ranskalaisia temppuja pohjoismaalaisten iskujen asemesta."

Tämmöisillä jäähyväissanoilla evästettynä lähti Osmond Senliistä. Molemmat pojat riensivät ylös linnan harjalle seuratakseen häntä silmillään niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Korkein torni tuli siitä hetkestä heidän pää-olinpaikakseen, ja alinomaa he tähystelivät sille taholle, jonne Osmond oli kadonnut. Mutta ajan oloon he väsyivät vahdinpitoonsa ja palasivat leikkeihinsä linnan pihaan.

Eräänä päivänä olivat he lohikäärmeisillä, ja Alberic oli olevinaan lohikäärme. Hän makasi selällään, läähättäen täyttä väkeään, siten muka osoittaen purskuttavansa hirmuisesti tulta ja savua Rikhardin, ritarin päälle. Tämä taas koki suurine puumiekkoineen ja seiväspeitsineen kolhia sitä kuoliaaksi. Mutta leikin kuumimmillaan ollessa taukosi lohikäärme äkkiä puhkumasta, kapasi pystyyn ja osoitti sormellaan vartijata ylhäällä tornissa. Tämä oli pannut torven suulleen ja tuossa tuokiossa räikähti kimeä signaali tornista.

Äänekkäästi huutaen syöksyivät molemmat pojat suoraa päätä portaita ylös ja tulivat tasakatolle niin hengästyksissään, etteivät voineet edes vartijalta tiedustaa, mitä hän näki. Vartija osoitti sormellaan tasangolle päin, ja tarkkanäköinen Alberic huudahti: "Minä näen jotakin, hyvä prinssi, ettekö tekin erota mustaa pilkkua kaukana nummella?"

"En, en niin mitään! Missä, oi, missä?"

"Se meni nyt kummun taa, mutta — kas tuossa se on taas! Miten nopeasti se ratsastaa!"

"Niin käypi kuin linnun lento", sanoi Rikhard, "niin nopeasti, niin nopeasti…"

"Eihän karkuuttanekin vain pakoon", sanoi Alberic, hieman levottomana katsahtaen vartijaan, sillä hän oli rajalta kotoisin ja kauhistuttavia juttuja Contentin kreivin tuhoovasta maahankarkauksesta kerrottiin päivät päästään Epten ympäristöllä.

"Eikä mitä, nuori herra", sanoi vartija, "sitä ei tarvitse pelätä. Kyllä minä tiedän millä lailla miehet ratsastavat sodasta paetessaan."

"Ei tosiaankaan, tuon hevosen juoksu ei tiedä mitään pahaa", sanoi herra Eerikki, joka nyt oli saapunut yhteen joukkoon.

"Minä näen hänet paremmin! Näen hevosen!" huusi Rikhard, hyppien innoissaan, niin että herra Eerikin oli pakko tarttua häneen kiinni ja varoittaa: "Jollette pysy aloillanne, prinssi, niin saatatte pian luisua alas linnan harjalta. Enemmin kuulisin tappelussa hävityn kuin soisin semmoisen tapahtuvan."

"Sill' on jotain kädessään", sanoi Alberic.

"Lippu tahi ratsulippu", sanoi vartija, "minusta hän ratsastaa nuoren vapaaherran tavoin."

"Niin totta tosiaan! Ripeä poikani! Hän on suorittanut asiansa oivallisesti!" huudahti herra Eerikki, ratsastajan tultua paremmin näkyviin. "Tanskalaiset ovat saaneet nähdä, kuinka me kasvatamme poikiamme!"

"Hänen siipensä tuovat hyviä uutisia", sanoi Rikhard. "Antakaa minun mennä, herra Eerikki; minun täytyy kertoa tästä Astrida rouvalle."

Nostosilta laskettiin alas, raskas ristikkoportti avattiin ja linnan kaikkien asukkaiden seistessä pihalla ajaa karahutti sisään soturi kypärissä siivet ja kädessä liehuva lippu, jonka hän tullessaan laski levälleen Normandian pikku herttuan jalkain juureen. Hämmästyksen huuto pääsi kaikilta nähdessään lipussa Ranskan kultaiset liljat, ja hätäilevin, loppumattomin kysymyksin keräytyivät he hänen ympärilleen.

"Suuri voitto — kuningas vankina, Montreuil tapettu!"

Rikhard tarttui nuoren ritarin käteen, vieden hänet saliin, missä kaikki sijottuivat hänen ympärilleen kuullakseen uutisia. Hänen isänsä ensimmäinen kysymys oli, mitä hän piti heidän heimolaisistaan, tanskalaisista.

"Sivistymättömiä tovereja, isä, se täytyy minun tunnustaa", sanoi Osmond hymyillen ja päätään pudistaen. "Minä en voinut maljaani juoda heidän onnekseen ihmisenkallosta — niin kultakoristeinen kuin se olikin."

"Mutta eivät siltä huonompia soturia," sanoi herra Eerikki. "No niinpä niin, ja sinä tietenkin olit siksi hieno ja turhamainen, ettet käsittänyt tuota vanhaa hyvää tapaa repiä koko lammasta palasiksi. Sinun kai piti leikata viipaleesi hienolla ranskalaisella veitsinykerölläsi."

Osmond ei voinut käsittää, että mies voisi olla urhoollisempi ollessaan raaka kuin metsäläinen, mutta hän katsoi viisaammaksi olla vaiti ja Rikhard pyysi kärsimätönnä saada kuulla taistelusta sekä missä se oli suoritettu.

"Diven rannalla," sanoi Osmond. "Oi isä! syystäpä saatatte kutsua vanhaa Harcourtia ovelaksi — Revonsydän se pitäisi hänen nimensä olla, eikä Karhunsydän! Kuulkaahan kummaa kun hän oli lähettänyt frankeille sanan, että tanskalaiset olivat hyökänneet hänen päällensä koko voimallaan, ja pyysi näitä tulemaan avukseen."

"Toivon, ettei siinä ollut kavallusta. Mitään vilppiä ei saa minun nimessäni tehdä!" huudahti Rikhard semmoinen arvokkuus äänessä ja liikkeissä, että he kaikki sillä hetkellä tunsivat hänet todellakin ruhtinaakseen kokonaan unohtaen hänen nuoren ikänsä.

"Ei, luulisitteko minun sitte sotatapahtumista kertovan näin ilomielin," sanoi Osmond. "Bernardin tarkoitus oli vain saattaa yhteen kuninkaat näyttääkseen Ludvigille, että teillä, herttuani, oli ystäviä, jotka kykenivät puolustamaan laillista asiaanne. Hän koetti vain välttää verenvuodatusta."

"Entä sitte?"

"Tanskalaiset olivat leiriytyneet Liven rannalle, ja samassa kun frankit tulivat näkyviin, lähetti Harald Sinihammas airueen Ludvigin luo, kehoittamaan häntä poistumaan Normandiasta ja jättämään maan teille, sen lailliselle haltijalle. Ludvig, joka mesikielin toivoi voittavansa hänet puolelleen, halusi keskustella hänen kanssansa persoonallisesti."

"Missä sinä olit, Osmond!"

"Siellä, missä tuskin maltoin olla. Bernard oli koonnut meidät kaikki, rehelliset normannit, ja asettanut meidät kuninkaan ratsulipun, tämän samaisen lipun alle, ikäänkuin puolustamaan sitä tanskalaisia vastaan. Kaikesta päättäen oli hän ihan yhtä maata Ludvigin kanssa, johti häntä neuvoillaan ja tuntui tosiaankin olevan hänen paras ystävänsä ja neuvonantajansa. Mutta yhdessä asiassa ei hän saanut valtaa: tuo kiittämätön, arka konna, Montreuilin Herluin, tuli kuninkaan mukana, nähtävästi toivossa saada olla osallisena saaliinjaossa meidän jouduttua perikatoon. Kun Bernard neuvoi kuningasta lähettämään hänet kotiinsa takaisin, koska yksikään uskollinen normanni ei sietänyt häntä silmiensä edessä, vannoivat nuo tuittupäiset frankit, ettei ainoakaan normanni voisi estää heitä tuomasta kerallaan ketä halusivat.

"Sitte pystytettiin teltta joen rannalle, jossa molemmat kuninkaat yhdessä Bernardin Bretagnen Allanin ja kreivi Hugon kanssa pitivät kokousta. Me kaikki seisoimme ulkopuolella, ja molemmat sotajoukot alkoivat sekaantua toisiinsa, jolloin me normannit teimme tanskalaisten tuttavuutta. Siellä oli muuan metsäläisen näköinen punatukkainen miehenkarhu, joka sanoi olleensa Anlaffin kanssa Englannissa, ja tiesi paljon kertoa Norjan kuninkaan Hakonin urostöistä. Äkkiä osoitti hän muuatta lähellämme seisovata ritaria, joka puheli erään Continin seuralaisen kanssa, ja tiedusti minulta hänen nimeään. Vereni kiehuivat vastatessani, että se oli Montreuil itse. 'Hän, joka on ollut syynä herttuanne kuolemaan!' huudahti tanskalainen. 'Haa! Te normannit olette kehnoja, turmeltuneita Odinin poikia, salliessanne hänen elävän'."

"Toivon sinun sanoneen, poikani, ettemme noudata Odinin lakeja," lausui Astrida rouva.

"Sanaakaan sanoa en kerinnyt, täti, kun tanskalaiset jo ottivat koston itse toimekseen. Siinä silmänräpähtämässä syöksyivät he kamaline sotakirveineen Herluinin kimppuun ja kurikoivat onnettoman kuoliaaksi. Nyt se vasta rytäkkä nousi! Jokainen iski ympärilleen, tietämättä ketä ja miksi. Muutamat huusivat Thor auta, toiset Dieu aide, jotkut taas Montjoie S:t Denis! Pohjoismaalaisveri frankkilaista vastaan — se oli ainoa ohjeemme. Minä seisoin tämän ratsulipun juurella ja ankarasti oli minun oteltava ennen kuin sain sen lopultakin haltuuni."

"Entä kuninkaat?"

"He kiiruhtivat ulos teltasta, kuten näytti, yhtyäkseen taas miehiinsä. Ludvig nousi ratsaille. Mutta tiedättehän vanhastaan, hyvä prinssi, että hän on kehno ratsastaja, ja niinpä kiidätti hevonen miesparan ihan tanskalaisten sankimpaan joukkoon. Kuningas Harald vangitsi hänet omin käsin ja jätti hänet neljän ritarin vartioitavaksi. Mutta sitte se hyväkäs onnistui joko lahjomaan vartijansa taikka, kuten he väittivät, karkaamaan heidän ryöstäessään hänen telttaansa. Kuinka se kävi päinsä, en osaa sanoa; se vaan oli varma, että kun Harald vaati kuningasta takaisin, oli hän tipotiessään."

"Tiessään! Ja sinä sanot kuninkaan olevan vankina!"

"Malttakaahan. Hän ratsasti neljä peninkulmaa ja tapasi Rouenissa erään katalan porvarin, jonka lahjoi kätkemään itsensä Halavaluotoon. Bernard pani kuitenkin tarkan peräänkuulustelun ja sai selville, että tuon veijarin oli nähty keskustelevan ranskalaisen ratsastajan kanssa. Siitäpä Bernard veti kovalle hänen vaimonsa ja lapsensa, uhaten heidät siihen paikkaansa surmata, jolleivät ilmaisisi salaisuutta. Kuninkaan oli siis pakko ryömiä kauniisti esiin piilopaikastaan ja nyt istuu hän lukkojen ja salpojen takana Rolfin tornissa, missä tanskalainen soturi sotakirves olalla on jokaisessa portaiden käänteessä vartioimassa."

"Haa, haa!" huudahti Rikhard. "Tahtoisinpa tietää, mitä hän pitää olostaan! Olisipa hauska kuulla, tokko hän enää muistaa, kuinka hän nosti minut ikkunalle ja vannoi juhlallisesti tahtovansa ainoastaan — minun parastani!"

"Niin, ja te uskoitte häntä, hyvä prinssi," sanoi Osmond veitikkamaisesti.

"Olin silloin pikku poika," vastasi Rikhard ylpeästi. "Mutta nyt — muurienkin täytyy muistuttaa häntä valastaan sekä Bernardin sanoista, että taivas on maksava hänelle samalla mitalla kuin hän kohtelee minua."

"Muista se, lapseni, kavahda rikottuja valoja," lausui isä Luukas, "mutta elä muistele vahingonilolla vihollisesi kaatumista. Olisi parempi, että menisimme kaikki kappeliin lausumaan kiitoksemme Hänelle, jolle ne yksin kuuluvat!"

Kymmenes luku.

Lähes vuosikautisen vankeuden perästä täytyi kuninkaan sitoutua maksamaan lunnaat ja siihen saakka, kunnes oltiin yhtä mieltä ehdoista, olivat hänen molemmat poikansa annettavat panttivangeiksi normanneille, jota vastoin kuningas sai palata omaan valtakuntaansa. Prinssit piti lähettää Bayeuxiin, jonne Rikhard oli palannut Centevillein katsannon alla ja jossa hänellä oli nyt lupa kävellä tahi ratsastaa vapaasti ympäriinsä, tosin suojelusvahdin seuraamana.

"Onpa hupaista, kun Carloman tulee tänne. Minä olen koettava parastani, että hän viihtyy hyvin luonamme", sanoi Rikhard. "Mutta Lotharin en toivoisi tulevan mukana."

"Kunpa hän sentään tulisi", sanoi hyvä isä Luukas, "jotta saisitte tilaisuuden osoittaa, onko isänne viimeinen opetus saanut sijaa sydämmessänne ja voitteko palkita pahan hyvällä."

Herttuan kasvot sävähtivät tulipunaisiksi, mutta hän ei virkkanut mitään. Hän ja Alberic asettuivat uudestaan paikallensa vahtitornissa. Vihdoin näkivät he ratsastajaparven lähenevän, keskellään hyvin ummistettu kantotuoli, jota kaksi hevosta välillään kantoi. "Nuo eivät voi olla prinssit," sanoi Alberic, "se on varmaankin joku sairas nainen."

"Toivon, ettei olisi kuningatar!" huudahti Rikhard nurjalla mielellä. "Mutta eläpäs, Lotharhan se on semmoinen pelkuri. Pelkäsi vannaankin ratsastaa, eikä kuningatar arvatenkaan tohtinut lähettää lemmikkiään matkaan, vaatehtimatta häntä kuin mitäkin pikku mamselia. Mutta lähdetäänhän alas, Alberic; min'en sano mitään tylyjä sanoja Lotharille, jos vain maltan olla sen tekemättä."

Rikhard tuli prinssejä vastaan pihalla, vaaleakiharainen pää paljaana. Hän kumarsi tulleille niin miellyttävän kohteliaasti, että rouva Astrida pukkasi poikaansa käsivarteen kysyen, eikö hänestä ollut heidän pikku herttuansa kaunein ja rakastettavin lapsi koko kristikunnassa.

Synkin katsein laskeusi Lothar kantotuolista, mutta ei osoittanut pikku herttualle vähintäkään huomaavaisuutta, menihän vaan saliin, kärttyisästi käskien hovipoikansa Charlotin seuraamaan itseään. Täällä hän sanaakaan sanomatta heittäysi ylimmäiselle kunnia-istuimelle ja käski Charlotin hankkimaan viiniä.

Silläaikaa kurkisti Rikhard kantotuoliin ja näki Carlomanin ryömineen yhteen nurkkaan vapisten ja nyyhkyttäen kauhistuksesta.

"Carloman, rakas pikku Carloman! Elä itke, tule ulos — se olen minä, sinun oma Rikhardisi. Etkö salli minun toivottaa sinua tervetulleeksi?"

Carloman silmäsi arasti ylös, tarttui innokkaasti ojennettuun käteen ja heittäytyi Rikhardin kaulaan.

"Oo Rikhard, lähetä meidät takaisin! Elä anna niiden villien tanskalaisten tappaa meitä."

"Kukaan ei tule tekemään teille vähintäkään pahaa. Ei täällä ole tanskalaisia. Sinä olet minun vieraani, ystäväni, veljeni. Silmät auki! Tässä on minun oma, hyvä kasvattajani, Astrida rouva."

"Mutta äiti sanoi normannien tappavan meidät, kun me pidimme sinua vankina. Hän itki ja parkui eikä tahtonut päästää meitä, mutta ne häjyt miehet hilasivat meidät pois väkisin. Voi, anna meidän mennä kotiin jälleen!"

"En voi sitä tehdä," sanoi Rikhard, "te kun olette Tanskan kuninkaan vankeja ettekä minun. Mutta minä pidän sinusta niin ihmeesti ja sinä saat kaikki mitä minulla on, jollet vain itke, kiltti Carloman. Voi, rouva Astrida, mitä minun pitää tehdä? Ettekö te voi lohduttaa häntä" — jatkoi herttua, kun poikaraukka nyyhkien riippui kiinni hänessä.

Rouva Astrida läheni, tahtoi tarttua hänen käteensä, puhutellen häntä hyväilevin äänin, mutta Carloman hypähtäen vavahti takaisin ja huudahti uudelleen kauhistuksesta. — Kookkaine vartaloineen, korkeine myssyineen ja ryppyisine kasvoineen näytti rouva Astrida hänestä noita-akalta, ja kun hän ei osannut puhua ranskaa, ei Carloman ymmärtänyt hänen ystävällisiä sanojaan. Vihdoin suostui prinssi kuitenkin Rikhardin taluttamana lähtemään saliin, missä Lothar nyreänä istui kunnia-istuimella toinen jalka allaan ja sormi suussa.

"No senpä sanonen, herttua herraseni," lausui hän, "eikö tässä vanhassa hökkelissä ole niin mitään suuhun pantavaa? Eikö tilkkaakaan Bourdeaux'ta?"

Rikhard voi vaivoin hillitä harmiaan tämän epäkohteliaan puhuttelemisen johdosta. Tyynesti vastasi hän kuitenkin, ettei mitään sellaista luullut löytyvän, mutta kyllä sen sijaan hyvää normannilaista hedelmä- tahi omenaviiniä.

"Aivan kuin minä kävisinkin härppimään teidän talonpoikaisjuomianne! Olen käskenyt tuomaan iltaseni sisään — miksi sitä ei tule?"

"Siksi kun te ette ole herra tässä talossa", pyöri Rikhardin huulilla, mutta hän hillitsihe ja vastasi, että iltanen olisi koht'sillään valmis. Carloman katsoi rukoilevasti veljeensä sanoen: "Elä ärsytä heitä, Lothar!"

"Mitä! Yhäkö sinä itket, tyhmä poika," sanoi Lothar. "Etkö tiedä, että jos uskaltavat suututtaa meitä, niin isä kurittaa heitä ansionsa mukaan? Tuokaa sisään iltanen, sanon minä, ja antakaa minulle ortolan-piirakainen."

"Semmoisia ruokia ei meillä ole — nyt ei ole se vuodenaika," sanoi Rikhard.

"Ette kai arvele antaa minulle mitään, josta pidän? Sanon teille, että se käypi teille kalliiksi."

"Kananpoikia paistavat paraikaa," yritti Rikhard.

"Minä vähät teidän kananpojistanne, — olenhan sanonut tahtovani ortolaneja."

"Jollen minä pian nöyryytä tuota poikaa, älköön nimeni olko Eerikki", mutisi vapaaherra.

"Kuinkahan lapsiraukkamme onkaan saanut kärsiä hänen tähtensä", päivitteli rouva Astrida, "mutta tuota toista poikasta tulee minun surkuni. Niin pieni ja heikko! Mutta meidän pikku herttuatapa kannattaa katsella, miten hellästi hän kohtelee häntä."

"Hän on liian uljas ja vahva ollakseen muuta kuin lempeä", sanoi Osmond. Ja tuo vilkas, innokas poika oli tosiaankin lempeä ja hellä kuni tyttö tälle heikolle, aralle lapselle. Ystävällisin sanoin maanitteli hän hänet syömään, lohdutteli kaikilla tavoin ja sen sijaan että olisi nauranut hänen pelolleen, pysyttelihe hänen ja suuren verikoiran Hardigrasin välissä ja vei koiran aina edemmäksi, kun se yritti tulla liian lähelle.

"Aja pellolle tuo koira!" sanoi Lothar käskevästi.

Ei kukaan liikahtanut totellakseen häntä, ja koira leivänmuruja etsiessään läheni taas Lotharia.

"Aja pois se", toisti hän potkaisten sitä jalallaan. Koira härähti, ja Rikhard hyppäsi pystyyn närkästyneenä. "Prinssi Lothar", sanoi hän, "en pidä väliä mitä te muutoin suvaitsette tehdä, mutta koirani ja väkeni on teidän annettava olla rauhassa."

"Sanon sinulle, että olen prinssi! Teen mitä tahdon! Haa, ken se on, joka nauraa tuolla?" kirkui pahasisuinen poika, polkien lattiaan.

"Ei ole niinkään helppoa Ranskan prinssien pieksättää täällä vapaasukuisia normanneja", lausui Walter Metsästäjän karkea ääni. "On kaiketi vielä palkinto sitäkin piiskaniskua varten, jonka hänen armonsa herttua kärsi minun tähteni."

"Vait, vait, Walter!" sanoi Rikhard. Mutta Lothar oli siepannut käteensä jakkaran ja oli juuri lähättää sillä metsästäjää, kun joku tarttui kiinni hänen käsivarteensa. Osmond, joka hyvin tunsi hänen ilkeän tapansa, piteli häntä kiinni molemmin käsin, huolimatta hänen hurjasta kirkumisestaan ja ponnistuksistaan, mikä muistutti metsäläisen käytöksestä.

Herra Eerikki pauhasi sill'aikaa normandiansekaisella ranskankielellään: "Teen tiettäväksenne, nuori herraseni, niin prinssi kuin olettekin, että olette meidän vankimme ja saatte istua vankeudessa vedellä ja leivällä, jollette ota mukautuaksenne."

Lothar, joka ei joko kuullut tai ei uskonut näitä sanoja, rimpuili vain kahta kauheammin, mutta nuoren, karskin sotilaan kourat olivat kylliksi kovat pitääkseen ponnistelijan aisoissa. Ja lopuksi kannettiin tuo potkiva ja kirkuva poika Rikhardin rukoilemisista huolimatta salista pois ja sulettiin yksikseen tyhjään huoneesen.

"Antaahan nulikan olla hetkisen itsekseen", sanoi herra Eerikki, työntäen herttuan syrjään. "Kun hän on oppinut tuntemaan väkevämpänsä, saadaan lepo ja rauha taloon jälleen."

Rikhardin täytyi kääntyä tyynnyttämään Carlomania, joka oli ryöminyt pakoon pimeään nurkkaan, missä hän istui itkien ja vapisten kuin haavan lehti. Hän aivan hätkähti kauhistuksesta, kun Rikhard kosketti häneen.

"Voi, elä pane minuakin vankeuteen! Min' en voi olla yksin pimeässä."

Rikhard koki taas lohduttaa häntä, mutta hän ei näyttänyt kuulevan eikä huolivan siitä. "Oi, voi, meille sanottiin, että sinä löisit ja kiusaisit meitä ja kostaisit siten kaiken sen ilkeyden, jolla me kohtelimme sinua, mutta enhän ainakaan minä polttanut sinun poskeasi!" vaikerteli hän.

"Emme tahdo sinua kiusata ei vaikka mikä olisi, kiltti Carloman! Eikä Lothar ole vankeudessa, on vain sulettuna huoneesen, kunnes tulee kiltiksi."

"Lothar se poltti sen", toisti Carloman. "Etkä sinä saa todellakaan olla minulle paha, sillä äitini suuttui kauheasti, kun en pidättänyt Osmondia tavatessani hänet olkikupoineen. Hän tuli niin vimmoihinsa, että antoi minulle semmoisen sätkäyksen, että keperryin siinä paikassa selälleni. Mutta olitko sinä todellakin siinä kuvossa, Rikhard?"

Rikhard kertoi jutun ja oli hyvillään nähdessään Carlomanin sille hymyilevän. Sitte neuvoi rouva Astrida häntä saattamaan pikku ystävänsä vuoteelle. Carloman ei tahtonut panna maata, ennenkun sai vieläkin pitää Rikhardia kädestä. Eikä pikku herttuakaan säästänyt vaivojaan tyynnyttääkseen ja hellitelläkseen ystäväänsä, sillä hän tiesi itse, miten katkerata on olla hylättynä vankina kaukana omaistensa piiristä.

"Luulin, että sinä olisit minulle hyvä", sanoi Carloman. "Mitä Lothariin tulee, niin teethän vallan oikein kohdellessasi häntä kuten hän sinua."

"Ei toki, Carloman; jos minulla olisi veli, en koskaan puhuisi hänestä sillä tavoin."

"Mutta Lothar on niin häjy."

"Niin kyllä, mutta meidän on oltava hyviä niille, jotka ovat meille pahoja."

Lapsi nousi kyynärpäilleen ja katsoi Rikhardia totisena kasvoihin. "Sitä ei ole kukaan sanonut minulle ennen."

"Kyllä, Carloman, eikö veli Hilarius ole?"

"En kuuntele koskaan veli Hilariusta — hän on niin pitkäpiimäinen ja väsyttävä. Sitä paitsi ei kukaan ole milloinkaan hyvä vihamiehilleen."

"Isäni oli…" sanoi Rikhard ajatuksissaan.

"Ja tappoivat hänet!" ihmetteli Carloman.

"Niin tekivät", jatkoi Rikhard, tehden ristinmerkin, "mutta hän on mennyt taivaasen."

"Tahtoisinpa tietää, onko siellä onnellisempaa kuin täällä", sanoi Carloman. "Min' en ole onnellinen. Mutta sanoppa mulle, minkä tähden meidän tulee olla hyviä niille, jotka meitä vihaavat."

"Koska hurskaat pyhimykset olivat — ja katso ristiinnaulitun kuvaa, Carloman. Ristiinnaulitseminen tapahtui niiden tähden, jotka vihasivat Vapahtajaa. Ja etkö tiedä, mitä Paternosterimme sanoo?"

Pikku Carloman rukka osasi ainoastaan ulkomuistilta Herran rukouksen latinaksi eikä hänellä ollut aavistustakaan sen sisällyksestä; Rikhard sitä vastoin oli saanut siinä huolellista opetusta isä Luukkaalta. Hän alkoi selittää sitä, mutta ei ennättänyt montakaan sanaa lausua, kun pikku Carloman oli vaipunut uneen. Herttua hiipi hiljaa pois pyytääkseen lupaa mennä Lotharin luo. Sitte astui hän huoneesen, jossa oli aivan pimeä, kädessä tulisoihtu, joka hulmusi ilmanvedossa niin, ettei hän alussa nähnyt mitään, mutta lopulta erotti epäselvän esineen lattialta.

"Prinssi Lothar", sanoi hän, "täällä on…"

Lothar keskeytti hänet. "Liputa tiehesi", sanoi hän kiivaasti. "Jos sinun vuorosi on nyt, niin kaiketi tässä vielä minunkin tulee. Toivon, että äiti olisi pitänyt sanansa ja puhkaisuttanut silmäsi."

Rikhardin luontainen luonne ei ollut sitä laatua, että se olisi sietänyt moista vastausta. "Teette häpeällisesti puhuessanne tuolla tavalla, kun tulin tänne ainoastaan tehdäkseni teille hyvää. Mutta samantekevä, minä annan teidän myöskin olla täällä koko yön, enkä pyydä herra Eerikkiä laskemaan teitä ulos." Ja hän paukahutti raskaan oven jälkeensä kiinni, niin että käytävissä kaikui. Mutta hänen omatuntonsa soimasi häntä lukiessaan rukouksiaan ja muistaessaan, mitä hän Carlomanille oli sanonut. Hän ei voinut nukkua lämpimällä vuoteellaan Lotharin viruessa kylmän, tuulisen huoneen lattialla. Herra Eerikki oli tosin sanonut että se tekisi hänelle hyvää; mutta herra Eerikki tuskin tiesi, kuinka arkoja Ranskan prinssit olivat.

Rikhard hiipi siis takaisin pimeässä, veti pois salvan ja huusi puoliääneen: "Prinssi, prinssi, olen pahoillani kun vihastuin. Tulkaa pois ja koetetaan olla ystävykset."

"Mitä tarkoitatte?" sanoi Lothar.

"Tulkaa pois kylmästä ja pimeästä. Täällä minä olen. Näytän teille tietä. Missä on kätenne? Ai, miten kylmä! Suokaa minun taluttaa teidät alas takkavalkealle saliin."

Pelko, kylmä ja pimeä olivat lannistaneet Lotharin ja hän antoi Rikhardin taluttaa itsensä tyynesti alas. Tulen ympärillä salin alapäässä kuorsasi puoli tusinaa asesotamiehiä. Ylälieden ääressä makasi ainoastaan Hardigras, joka poikain sisään tullessa kohotti päätään. Rikhardin kuiskaukset ja ystävälliset viittoilemiset rauhoittivat valppaan vartijan kuitenkin heti, ja molemmat pienet prinssit istahtivat yhdessä lieden viereen, Lothar kummissaan mutta nureamielisenä. Rikhard kohenteli hiiliä saadakseen ne hehkumaan lämpimämmin ja sanoi sitte: "Prinssi, ettekö suvaitse, että olisimme ystävykset?"

"Kaiketi minun täytyy, jos olen vallassanne."

"Toivoisin teidän olevan vieraani ja toverini."

"Hyvä! minä olen, sitä kun ei voi auttaa."

Rikhard ajatteli itsekseen, että hänen ystävällisyytensä olisi Lotharin puolelta ansainnut sydämmellisempääkin vastakaikua, ja kun ei Lotharin vastaus kehoittanut häntä pitempiin puheihin, vei hän prinssin vuoteelleen, heti kun hän oli tarpeekseen lämmitellyt.

Yhdestoista luku.

Kuten vapaaherra oli ennustanut, saatiin talossa nyt enemmän rauhaa, Lotharin opittua tuntemaan, että hänen täytyi mukautua ja ettei kukaan välittänyt hänen uhkauksistaan. Hän oli hyvin kärttyisä ja nurpeissaan, ja otti Rikhardin kärsivällisyyden tiukalle, mutta mitään uusia puuskia ei kuitenkaan sattunut, ja jonkun ajan perästä saattoi huomata edistystä parempaan. Hän ei voinut aina kopeilla niin sävyisätä ja herttaisen hyvää luontoa vastaan kuin pikku herttuan. Ja itse se seikka, että häntä nyt pidettiin ohjissa, vaikutti häneen edullisesti, hän kun tähän saakka oli saanut kotonaan harjoittaa mitä hurjinta vallattomuutta.

Osmondinkin kuultiin kerran sanovan, että oli vahinko, kun poika ei saanut olla panttivankina koko elinaikaansa, johon herra Eerikki vastasi: "Niin, kun pääsisimme vain vaivasta kasvattaa hänet."

Pikku Carloman lakkasi kuitenkin vähitellen pelkäämästä linnan asukkaita, paitsi Hardigraa, jonka lähestyessä hän aina vapisi ja vetäysi pakoon. Hän uusi vanhan ystävyytensä Osmondin kanssa, ei hätkähtänyt enää herra Eerikin sisään astuessa, nauroi Albericin hilpeille ilveille ja istui mielellään rouva Astridan polvilla ja kuunteli hänen lauluaan, vaikk'ei ymmärtänyt sanaakaan. Mutta suurinta mieltymystä osoitti hän yhä vielä ensimmäistä ystävätään, herttua Rikhardia kohtaan. Käsi kädessä kulkivat he kaikkialla yhdessä ja Rikhard nosteli häntä jyrkissä portaissa sekä säälien hänen heikkouttaan pysyi erillään meluisista leikeistä. Hän sai Carlomaninkin ottamaan osaa opetukseen, jota kelpo isä Luukas joka perjantai- ja sunnuntai-iltapuolina antoi lapsille linnan kappelissa. Tämä hyvä pappi seisoi alttarin askelmalla lapset puoliympyrässä ympärillään: asesepän poika ja tyttö, metsästäjän pikku poika, Montémarin nuori vapaaherra, Normandian herttua ja Ranskan prinssi — kaikkia hän täällä yhtäläisesti opetti, selittäen heille asioita, joita heidän oli opittava uskomaan ja tuntemaan. Eikä Carloman niin muodoin enää ihmetellyt, miksi Rikhard piti oikeana olla hyvä vihollisilleen. Vaikkakaan hän alussa ei ollut tiedoissa vetänyt vertoja tuolle pienelle, karkeaan nahkaturkkiin puetulle metsästäjälle, näytti hän kuitenkin oppivan pyhät opetukset syvemmin kuin kukaan muu, niin — hän näytti koettavan noudattaakin niitä. Heikko terveytensä näytti ainoastaan olevan hänelle apuna saamaan paljoa paremman käsityksen niiden lohduttavasta merkityksestä, paremman kuin itse Rikhard ja Alberic. Ja isä Luukas kertoi kohta rouva Astridalle, että tällä lapsella oli pyhimyksen mieli.

Carlomanilla oli todella paljoa enemmän taipumusta syvempään ajatuselämään juuri sen vuoksi, kun hän saattoi niin tuiki vähän ottaa osaa toisten poikain leikkeihin. Kilpajuoksu pihan ympäri meni hänen voimainsa yli, raitis tuuli ylhäällä linnan harjalla vilusti ja värisytti häntä, ja äänekkäät, työläät leikit kauhistivat häntä kerrassaan. Ennen oli hänellä ollut tapana itkeä, kun Lothar sanoi, että hänen olisi parasta ajattaa tukkansa ja ruveta munkiksi; mutta nyt hän vallan tyynenä sanoi mielelläänkin rupeavansa siksi, jos hän vain voisi tulla kyllin hyväksi.

Rouva Astrida huokaili ja pudisti päätään, sillä hän pelkäsi, ettei lapsiraukka koskaan eläisi tullakseen joksikin täällä maan päällä. Vaikka erotus Carlomanin ja Rikhardin välillä oli jo alusta pitäen ollut suuri, oli se kuitenkin nyt paljoa suurempi. Rikhard oli vain kymmenvuotiaaksi harvinaisen iso ja vahva poika, oli suora ja harteva korkeankaarevine rintoineen ja kasvoi rivakasti. Carloman sitä vastoin näytti kuihtuvan, oli heikkoudesta eteenpäin kumarassa, ja hänellä oli hienot, terävät, jyrkät kasvonpiirteet sekä kalpeat, kuopallaan olevat kasvot. Hän näytti pimeässä kasvaneelta kasvilta.

Vanha vapaaherra sanoi kyllä karaisevien, terveellisten elämäntapojen vahvistavan ja ripeyttävän sairaita lapsia, ja Lothar voimistui kyllä terveydeltään ja samalla luonteeltaankin, mutta hänen pikku veikollaan ei ollut tarpeeksi voimaa kestämään tämmöistä muutosta. Hän kuihtui ja surkastui yhä enemmän päivä päivältä. Ja kun syksy saapui ja tuuli kävi kylmäksi ja kosteaksi, huononi hän huononemistaan ja poistui tuskin milloinkaan hyvän Astrida rouvan polvilta. Ei se ollut mitään tiettyä tautiakaan, mutta siitä huolimatta heikkoni ja riutui hän vaan. Hänelle tehtiin pieni vuode tulen ääreen ja suuri kunnia-istuin pantiin tämän ja oven väliin, jottei veto kävisi. Siellä hän sitte parhaasta päästä oleskeli kärsivällisesti tunti tunniltaan, puhuen heikolla äänellä tahi hymyillen ja näyttäen tyytyväistä mieltä, kun joku, josta hän piti, tuli hänen luokseen. Hyvillä mielin otti hän myös vastaan isä Luukkaan, kun hän tuli rukouksia lukemaan, ja aina valaisi kalpeita kasvoja ilonsäde, kun hänen rakas, pikku herttuansa tuli ja iloisella tavallaan kertoili hänelle ratsastuksistaan ja metsästysseikkailuistaan. Sairas vieraansa antoi Rikhardille paljo ajattelemisen aihetta. Hän ei tahallaan viipynyt koskaan useampia tuntia poissa hänen luotaan eikä unhoittanut koskaan olla hiljentämättä askeliaan ja ääntään astuessaan saliin, ettei vaan häiritsisi Carlomania, jos hän olisi sattunut nukahtamaan.

"Rikhard, sinäkö se olet?" sanoi tuo pikku poika eräänä päivänä, kun nuori, jäntevä vartalo varovasti hiipi penkin ympäri jo hämärtävässä huoneessa.

"Niin olen. Kuinka on ollaksesi nyt, Carloman, oletko parempi?"

"Kiitos, kiltti Rikhard, en ole parempi", ja pienet laihtuneet sormet tapailivat hänen kätösiään.

"Onko särky taas tullut?"

"Ei, olen venynyt hiljaa vuoteessani ja ajatellut; — Rikhard, kyllä min'en koskaan parane…"

"Voi, elä sano niin! Paranet sinä, varmasti paranet, kunhan kevät joutuu."

"Tuntuu kuin minun olisi kuoltava", sanoi pikku poika. "Uskon kyllä niin käyvänkin, mutta elä sure, Rikhard. Min'en ole paljoa peloissani. Sinä sanoit aikoja sitte siellä oltavan onnellisempia kuin täällä, ja nyt minä sen tiedän."

"Siellä, missä rakastettu isäni on", sanoi Rikhard ajatuksissaan, "mutta oi, sinä olet kovin nuori kuolemaan."

"En halua elää. On kova, riidanhaluinen maailma täällä alhaalla, täynnä julmia, pahoja ihmisiä, mutta tuolla ylhäällä on rauha. Sinä olet vahva ja rohkea, tulet tekemään heitä paremmiksi; mutta minä olen heikko ja herkkämielinen, huokailisin vaan ja surisin."

"Oo Carloman! Carloman! Min'en voi olla ilman sinua. Pidän sinusta aivan kuin olisit oma veljeni. Sin'et saa kuolla — sinun täytyy elää nähdäksesi jälleen vanhempasi!"

"Sano heille sydämmelliset terveiseni", sanoi Carloman. "Minä menen Isäni luo taivaasen. Olen iloinen, että olen sinun luonasi, Rikhard — ennen en ole ollut koskaan näin onnellinen. Olisin kyllä pelännyt kuolemata, jollei isä Luukas olisi opettanut minulle, kuinka syntini ovat anteeksiannetut. Mutta nyt uskon, että enkelit ja pyhimykset odottavat minua."

Hän puhui heikolla äänellä ja viimeiset sanat sammuivat tuskin kuultavaan kuiskaukseen. Hän nukahti sitte, ja kun iltanen tuotiin sisään, arveli Astrida rouva pienten kasvojen näyttävän tavallista kalpeammilta ja kuultavammilta, mutta hän ei herännyt. Illalla kantoivat he hänet sänkyynsä ja hän heräsi silloin puoleksi tuntoonsa ja vaikeroi kun häntä muutettiin. Rouva Astrida ei tahtonut jättää häntä, ja isä Luukas valvoi hänen kanssansa.

Puoliyön aikana heräsivät linnan asukkaat kuolinkellojen kumeisiin, juhlallisiin läpsäyksiin, jotka kehoittivat heitä nousemaan ylös ja rukouksiinsa sulkemaan sielun, joka teki lähtöä viimeiselle matkalleen. Rikhard ja Lothar olivat tuota pikaa sängyn vieressä. Carloman nukkui yhä edelleen, kädet ristissä rinnan yli, mutta hengitys tuntui voipuneelta ja läähättävältä. Isä Luukas rukoili hänen puolestaan, ja vahakynttilät olivat asetetut sängyn molemmille puolin. Kaikki oli hiljaa, pojat eivät uskaltaneet puhua eikä paikaltaan hievahtaa. Vihdoin he kuulivat pitkän hengenvedon ja sielu oli liihoitellut toiseen maailmaan. Carloman oli poissa, hän oli tosiaankin mennyt onnellisempaan kotiin, todellisempaan kuninkaallisuuteen kuin mitä milloinkaan olisi voinut tulla hänen osakseen maan päällä.

Ja nyt riehahti poikain suru valloilleen. Lothar huusi ääneensä äitiään ja parkui nyyhkyttäen, että hänkin kuolisi — hänen täytyy matkustaa kotiin. Rikhard seisoi mykkänä sängyn vieressä. Suuria kyyneleitä vieri hiljalleen hänen poskensa yli ja hänen rintansa aaltoili hillityistä nyyhkytyksistä. Astrida rouva talutti pojat pois huoneesta ja vei heidät takaisin vuoteelleen. Lothar itki itsensä pian uneen; mutta Rikhard venyi valveilla, suruisena ja syvissä mietteissä, juhlallisen näyn Rouenin tuomiokirkossa taas hänelle näyttäytyessä. Vaikka siitä, kun tuo näky oli hänen edessään ensi kerran, oli nyt lähes kaksi vuotta, oli se jättänyt niin valtavan ja syvän vaikutuksen hänen sydämmeensä, että hän nyt näki sen taas edessään yhä kirkkaammassa valossa.

"Minnehän minä joutunen, konsa oma kuolinhetkeni tulee, jos en ole kostanut pahaa hyvällä?" Ja päätös kypsyi pikku herttuan mielessä.

Kun aamu tuli, tajusi Rikhard vielä selvemmin, että hän oli kadottanut ystävällisen pikku leikkitoverinsa. Ja hän itki taas, aivan kuin ei koskaan voisi lohtua, nähdessään verhotun vuoteen, mistä tuo kärsivällinen hymyily ei koskaan enää häntä tervehtinyt. Hän käsitti nyt rakastaneensa Carlomania varsinkin juuri hänen heikkoutensa ja avuttomuutensa vuoksi.

Mutta hänen surunsa, ei ollut Lotharin surun tapaista, sillä Lotharissa oli se yhtyneenä itsekkääsen pelkoon: hän huusi myötäänsä kuolevansa, jollei pääsisi vapaaksi. Kiivas itkeminen tekikin hänen päänsä kipeäksi ja raskaaksi.

Pikku ruumis, palsamoituna ja lyijykirstuun sulettuna, oli lähetettävä takaisin Ranskaan saadakseen levätä esi-isäinsä haudassa Rheimsin kaupungissa. Lotharista tuntui tämä vieläkin kovemmalta kolaukselta. Hän oli melkein pois suunniltaan epätoivosta ja rukoili kaikkia ihmisiä, kutakin erikseen, lähettämään hänet kotiin, hyvin tietäen, etteivät he voineet sitä tehdä.

Kahdestoista luku.

"Herra Eerikki", sanoi Rikhard, "sanoitte minulle, että Falaisessa pidetään kreivi Bernardin ja Tanskan kuninkaan kesken neuvottelu. Aijon olla siinä saapuvilla. Tahdotteko tulla kanssani, vai lähteekö Osmond ja te jäätte tänne pitämään prinssiä silmällä?"

"Mikäs nyt on, prinssi Rikhard, teitähän ei tavallisesti huvita olla mukana neuvotteluissa?"

"Mutta minulla on jotakin sanottavaa", vastasi Rikhard. Vapaaherra ei tehnyt vastaväitteitä, sanoihan vaan äidilleen herttuan olevan ihmeteltävän järkevän lapsen ja että hän kyllä pian voisi ottaa hallituksen omaan huostaansa.

Lothar puhkesi uuteen valitukseen nähdessään, että Rikhard tuli matkustamaan pois. Tämän läsnäollessa tuntui hänestä turvallisemmalta, ja hän kuvitteli mielessään, että he nyt, kun Carloman oli kuollut, kostaisivat hänelle hänen entiset vääryytensä. Herttua vakuutti hänelle moneen kertaan ettei hän aikonut muuta kuin hyvää hänelle ja lisäsi: "Kun tulen takaisin, saat tietää jotakin, Lothar." Uskoen hänet sitte rouva Astridan, Osmondin ja Albericin hyväntahtoiseen huostaan, läksi Rikhard matkalle, ratsastaen pikku hevosellaan herra Eerikin ja kolmen soturin seuraamana. Rikhard tunsi mielensä angervoksi katsoessaan takaisin Bayeuxin linnaan ja ajatellessaan, ettei siellä enää ollut hänen rakasta pikku ystäväänsä. Mutta oli kirkas, raikas talviaamu, kentät olivat hopeanvalkoisessa peitteessä, huurretta kimmelsivät pensaat ja routautunut maa rimasi iloisesti hevosen kavioiden alla. Sitä mukaa kuin aurinko kohousi vaivaloisesti läpi harmaiden sumujen, jotka himmensivät sen kirkkautta, ja helotti lopulta täydessä loistossaan sinisen taivaan laella, vilkastui myöskin Rikhardin mieli. Hän nauroi ja päästi ilmoille kovia riemuhuutoja, kun jänis tahi kaniini kiiti kanervikon halki tahi varis raakkuen lensi hänen päänsä päällitse, räpytellen leveillä siivillään.

Yötä olivat he muutamassa luostarissa, missä saivat kuulla Parisin Hugon kulkeneen ohitse, ollakseen hänkin saapuvilla Falaisen kokouksessa. Seuraavana päivänä ratsastivat he edelleen.

Illan suussa osoitti vapaaherra sormellaan riviä korkeita kallioisia kukkuloita, joidenka huipulla kohosi suunnattoman suuri linnoitettu torni. "Tuolla loittona", sanoi hän Rikhardille, "on teidän linnanne Falaise, Normandian lujin linnoitus."

Maa kävi yhä karummaksi ja epätasaisemmaksi, mitä enemmän he lähenivät. Keskenään vaihtelivat korkeat, jyrkät vuoret ja ahtaat, metsäiset, kallioiden siellä täällä sulkemat laaksot.

"Oivallisia metsästysmaita!" sanoi herra Eerikki ihaillen. Ja kun Rikhard näki vuohipeuraparven syöksyvän salaman nopeudella metsä-aukeaman ohi, huudahti hän, että heidän täytyi tulla tänne syksyllä joksikin aikaa metsästämään.

Tuntui olevankin metsästäjiä metsässä, sillä kirkkaan talvi-ilman halki kuului tuon tuostakin koirien haukuntaa, metsästäjäin huutoja ja toisinaan kimakasti kaikuvia metsästystorven toitotuksia. Rikhardin silmät loistivat, kasvot hehkuivat innosta kiihoittaessaan ripsakkajalkaista hepoaan yhä kovemmin ja kovemmin eteenpäin, välittämättä siitä, että seurueen raskaammat miehet ja hevoset eivät voineet pysyä hänen rinnallaan epätasaisella maalla ja sakeassa varvikossa.

Äkkiä kuului kummallista murinata ja ulvontaa ihan hänen läheltään. Hevonen viskautui sivulle eikä sitä saanut eteenpäin menemään, jonka tähden Rikhard laskeutui alas ja murtautui jalkaisin tiheikön läpi. Eräällä aukealla paikalla jyrkän, synkän, murattia kasvavan kallion juurella, joka kohousi pystysuorana kuin seinä, huomasi hän hirveän suuren harmaan suden ja ison koiran ottelemassa elämästä ja kuolemasta. Näytti kuin ne olisivat pudonneet tahi vierineet yhdessä äkkijyrkännettä alas huomaamatta sitä raivoissaan. Molemmista vuoti verta ja molempain silmät kiiluivat kuin hehkuvat hiilet pimeässä varjossa kallion kupeella. Koira oli alla, melkein voitettuna, teki enää heikkoa vastarintaa. Ja seuraavassa tuokiossa olisi susi valmis syöksymään yksinään olevan lapsen kimppuun…

Mutta pelko ei siltä Rikhardia vallannut hänen itsensä vuoksi, — koiran pelastaminen oli hänen ainoana ajatuksenaan. Silmänräpäyksessä oli hän paljastanut tikarinsa, jota kantoi vyöllään, kiiruhti nyt taistelevien eläinten luo ja survasi aseen koko voimallaan suden kurkkuun, koiran kaikeksi onneksi pitäessä vielä sitä hampaillaan kiinni.

Paininlyönti taukosi. Susi hellitti ja vierähti raskaasti sivulle kuolleena. Koira, virui läähättäen ja hurmeissaan, ja Rikhard pelkäsi sen olevan pahasti haavoitetun. "Poloinen poikaseni! Muhkea koira! Mitä mä nyt teen sinua auttaakseni?" Ja hän silitteli säälien tummaa täplikästä päätä.

Silloin kuului kimeä huuto. Tämän tutun äänen kuullessaan koetti koira nousta ylös ja kohotti päätään, kun samassa metsästyspukuun puettu mies näkyi laskeutuvan alas kallioista polkua. Tulija oli tavattoman kookas mies, kaunisruumiinen, jaloine kasvonpiirteineen. "Haa! Hollah! Vige! Vige! Miten on laitasi, rivakka koirani?" sanoi hän pohjoismaalaiskielellä, vaikk'ei ihan samalla lailla ääntäen kuin Rikhard oli tottunut kuulemaan. "Oletko vialla?"

"Pahoin raadeltuna pelkään", huusi Rikhard vastineeksi, kun uskollinen eläin heilutti häntäänsä ja koki turhaan nousta mennäkseen herraansa vastaan.

"Haa, poikani! Ken olet?" huudahti metsästäjä kummastuneena nähdessään lapsen seisovan kuolleen suden ja haavoitetun koiran välillä. "Näytät joltakin noista ranskalaistutetuista normannilais-aateliskeikareista hienoine kiharoinesi ja koristettuine vöinesi, mutta sanasi ovat pohjoismaalaiset. Kautta Thorin vasaran! Siinähän johottaa tikari suden kurkussa!"

"Se on minun", sanoi Rikhard. "Tapasin koiranne puolikuolleena ja riensin sitä pelastamaan."

"Niinkö teit? Hyvin tehty! Vigeä en olisi tahtonut menettää kaikista Italian aarteista. Olen sulle kiitollisuuden velassa, urhea, nuori ystäväni", sanoi vieras, kaiken aikaa tarkastellen ja hyväillen koiraansa. "Mikä nimesi? Et voi olla etelämaalainen syntyjäsi."

Hänen puhuessaan kuului toisia ääniä huutelevan ja vapaaherra de Centeville syöksähti esiin viidakosta, pitäen Rikhardin hevosta ohjista.

Samassa tuokiossa lähestyi niinikään metsästysseura polkua myöten. Näiden etunenässä oli Bernard Tanskalainen.

"Haa!" huudahti hän, "mitäpä näen? Nuori herttuani! Mikä tuopi teidät tänne?" Ja pikaisella kumarruksella vastaanotti Bernard Rikhardin ojennetun käden.

"Tulin tänne ollakseni läsnä kokouksessa", vastasi Rikhard. "Minulla on eräs armonosoitus pyydettävänä Tanskan kuninkaalta."

"Jokainen armonosoitus, joka Tanskan kuninkaalla on vallassaan sinulle antaa, on jo myönnetty", sanoi koiran isäntä lyödessään pikku herttuata olalle suoralla, sydämmellisellä tuttavallisuudella, mikä tätä hämmästytti. Rikhard katsoi häneen ylpeyden sekaisella epävarmuudella, kunnes totuus äkkiä selveni hänelle, ja hän otti lakin päästään huudahtaen: "Kuningas Harald itse! Suokaa anteeksi, herra kuningas!"

"Anteeksi, jaarli Rikhard! Mitä tahdot minun anteeksiantamaan? Kunko olet pelastanut Vigen hengen? Ei mitään ranskalaisia kohteliaisuuksia minulle! Sano toivomuksesi ja se on täytetty! Otanko sinut kerallani jollekin viikinkiretkelle rosvoamaan Irlannin lihavia munkkeja?"

Rikhard vetäysi hieman taakse päin uudesta ystävästään.

"Ohoh! unhoitin, että ovat tehneet sinusta kristityn, sen pahempi! Näytät olevan niin kelpo pohjan poika, että vallan unohdin sen. Tule, astu rinnalleni ja esitä pyyntösi. Sven, hoi, kanna Vige linnaan ja hoida sen haavoja! Ja nyt, nuori jaarli, sano suoraan asiasi."

"Anomukseni on, että antaisitte vapauden prinssi Lotharille."

"Mitä, sille nuorelle frankilleko? Kuinka! Hehän pitivät sinua vankina, polttivat poskesi ja olisivat tuhonneet koko miehen, jollei vain urhea aseenkantajasi olisi sinua pelastanut."

"Se on ollutta ja mennyttä, Lothar on niin onneton. Veljensä on kuollut, hän on surusta sairaana, sanoo kuolevansa hänkin, jollei pääse kotiinsa."

"Se se vasta mainio asia olisikin, jos tuo kurja, petollinen suku kuolisi hänessä! Miksi sinä hänestä huolehdit — hän on sinun vihollisesi?"

"Olen kristitty", vastasi Rikhard lyhyesti.

"Hyvä: lupasin sulle, mitä vain pyytäisit. Kaikista oikeuksistani, joita minulla on hänen linnoihinsa tahi persoonaansa, olkoonpa hän vapaa tahi vanki, luovun minä eduksesi. Sinun tarvitsee sopia niistä ainoastaan omien jaarliesi ja vasalliesi kanssa."

Rikhard pelkäsi tämän käyvän vaikeaksikin, mutta apotti Martti saapui kokoukseen ja asettui hänen puolelleen. Sitä paitsi ajatus, että heidän panttivankinsa kuolisi heidän käsiinsä ja ettei heidän ja kuninkaan välillä enää olisi siis mitään yhdyssidettä, painoi paljo vaakakupissa. Ja pitkän neuvottelun perästä suostuivat he päästämään Lotharin vapaaksi ilman lunnaita, mutta ainoastaan ehdolla, että Ludvig takaisi Rikhardille maan rauhallisen omistuksen aina St. Clairiin asti Epten varrella, mikä kauan oli ollut riidanalaisena — joten Alberic nyt kieltämättä tuli Normandian vasalliksi.

Rikhardille oli se päivä kenties elämänsä onnellisin, kun hän ratsasti takaisin Bayeuxiin sanoakseen Lotharille, että hän saisi pian seurata häntä S:t Clairiin, jossa hän jätettäisiin isänsä huostaan.

Täällä kohtasivat he kuningas Ludvigin, vakavana ja suruissaan, kuultuaan pikku Carlomanin kuolleeksi ja ainakin tässä tilaisuudessa näytti hän katuvan petollista menettelyään Normandian isätöntä perillistä kohtaan.

Hän painoi herttuan syliinsä ja hänen suudelmansa oli tällä kertaa vilpitön, kun hän sanoi: "Herttua Rikhard, emme ole tätä teiltä ansainneet. En kohdellut minä teitä sillä tavoin, kuin te olette kohdellut lapsiani. Tahdomme tästä lähtien olla toisillemme uskollisia herrana ja vasallina."

Lotharin viimeiset sanat olivat: "Hyvästi Rikhard, jos eläisin yhdessä kanssasi, voisin ehkä tulla niin hyväksi kuin sinä. En koskaan unhoita, mitä olet minulle tehnyt."

Kun Rikhard vielä kerran saapui juhlakulussa Roueniin ja hänen alamaisensa hurmaantuneina kohottivat riemuhuutoja hänen ympärillään, niin valtasi hänet kuitenkin suloisempi tunnelma kuin mitä kaikki tämä kunnia ja loistavuus saattoi hänessä synnyttää, astuessaan tuomiokirkkoon ja notkistaessaan polvensa isänsä haudalla puhtaalla omallatunnolla ja täydellä tiedolla siitä, että oli koettanut noudattaa isänsä viimeistä tahtoa.