← Table of contents
Pietari Suuri

SISÄLLYS: (continued 3)

Reading edition

Postitoimistosta koetti Pietari niinikään hyötyä; hän näet kohotti kirjeiden ja muiden lähetysten maksot suuresti. Mutta seuraus oli se, että tulot vähenivät, koska ei käytetty enää niin paljon postin välitystä. — Samanlainen oli seuraus siitä, kun hän kohotti tullin äärettömän korkealle, esim. 37 1/2 prosenttiin liina- ja hamppulangasta, joka Venäjältä ulkomaille vietiin. Hänen tarkotuksensa oli että lankaa yhä enemmän olisi ruvettu valmistamaan; mutta sen valmistus päinvastoin väheni.

Vielä käytti Pietari monta kertaa rahan huonontamista, joten ruplan arvo aleni kolmanneksella. Kotimaan kaikki kullan ja hopean hän tahtoi valtiolle saada lyödäkseen niistä rahaa. Kuoleman rangaistuksella oli kielletty niitä muille myymästä. Saadakseen taas ulkomailtakin mahdollisen paljon rahaa, antoi hän määräyksen, että koetettaisiin välttää vaihtokauppaa ulkomaalaisten kanssa, vaan olisi Venäjän tavaroista rahaa saatava.

Uusia veroja määrättäissä täytyi myöskin yhäti luoda uusia virkoja ja hankkia uusia virkamiehiä. Ja jokainen uusi virkamies oli kansalle uusi rasitus; sillä he eivät katsoneet yksinomaan, että valtion vero tuli kootuksi, joka jo kyllä oli suuri, vaan myöskin omaa etuansa. Sillä kukin heistä, kenraalista ja voivoodista halvimpaan kirjuriin asti, piti oikeutenaan menetellä mielensä mukaan. Voivoodit matkustelivat ja elivät maakuntansa asukkaiden kustannuksella; fiskaalit, linnojen isännät sekä alemmat virkamiehet samalla tavalla. Eräs venäläinen historioitsija Kostomarov kertoo seuraavaan tapaan virkamiesten menettelystä: "Kun voivoodi tai maaneuvos tahtoo jonkun seudun asukkaita hyödykseen käyttää, lähettää hän kirjurinsa tiedustelemaan, ovatko talonpojat oikein suorittaneet kaikki veronsa. Kirjuri kulkee kylästä kylään, talosta taloon ja vaatii talonpojalta kuittia suorittamistaan maksoista. Moni talonpoika ei heti löydä kuittiansa, ja kirjuri huutaa ja lykkii häntä, vaatii häneltä vieläkin maksuja tai ottaa lahjoja siitä että hän odottaa, kunnes talonpoika löytää kateissa olleen kuittinsa ja näyttää sen; mutta vaikkapa talonpoika ei kuittiansa olisikaan hukannut, vaan heti tuo sen vaadittaissa esille, niin ottaa kirjuri kuitenkin paitsi mitä hän syömisessä ja juomisessa on kuluttanut, vielä rahaa, ikäänkuin vaivansa palkkioksi, ja jakaa sen sittemmin esimiehensä kanssa". Eräässä ukaasissa vähää myöhemmin sanotaan voivoodeista, "ettei niitä saata paimeniksi nimittää, vaan susiksi, jotka ovat laumaan hyökänneet". Näin meneteltiin maaseuduilla. Kaupungit oli Pietari erottanut voivoodein hallinnosta ja asettanut maistraatin ja raatimiehet sijaan, mutta yleensä valitetaan ankaraa sortoa siltäkin puolen, vieläpä kovempaa kuin ennen, ennen kun oli vaan yksi herra, nyt niitä oli useita.

Pietari koetti petoksia kaikin tavoin estää sekä sellaisia, joista kansa kärsi että myöskin niitä, joiden kautta valtio sai vahinkoa. Hän asetti viskaalia maakuntiin, yliviskaalia senaatiin valvomaan, ettei mitään vääryyttä saisi tapahtua, Heidän tuli nostaa kanteita syyllisiä vastaan. Mutta muutkin henkilöt saivat ilmiantaa petoksia. Jos syytöksessä oli perää, sai kantaja tavallisesti puolen, joskus kaikkikin syytetyn omaisuudesta; mutta jos syytös huomattiin perättömäksi, ei kantaja ollut minkäänlaisen vastuun alaisena nostamastaan väärästä syytöksestä. Tämä saattoi siihen väärinkäytökseen, että varsin kevytmielisesti tehtiin kanteita, usein syyttäkin, sillä omaa hyötyä syyttäjä siinä toivoi saavansa. Kuka esim. ilmiantoi kapakan isännän, joka oli tupakasta ja viinasta veron jättänyt maksamatta, sai neljänneksen hänen omaisuudestaan; kuka taas ilmi antoi sellaisen henkilön, joka oli valtion palveluksen laiminlyönyt, sai koko hänen maaomaisuutensa j.n.e. — Syytettyjen luku karttui karttumistaan, rangaistusten lukumäärä niinikään; Pietari antoi yhäti ankarampia määräyksiä, mutta väärinkäytökset pysyivät kuitenkin.

Paitsi omaisuuden riistämistä käytettiin muitakin rangaistuksia. Kuoleman rangaistus oli hyvin tavallinen; pakkotyöhön tuomittiin usein; "knuutia" annettiin; käytettiinpä sellaistakin raakaa rangaistustapaa, että sieramet revittiin irti; Pietari itse keksi koneen, jolla tämä julma rääkkäys perin pohjin toimitettiin; toisinaan poltettiin kieltä kuumalla raudalla. Kaikkia näitä rangaistustapoja käytettiin aina eri määräysten mukaan, mutta suhteellisuutta rikoksen laadun mukaan ei suinkaan ollut olemassa, ainakaan meidän käsityksemme mukaan. Kuolemanrangaistus oli esim. määrätty metsän kaatamisesta. Alituisesti oli syytöksiä vireillä. Eikä yksinomaan alemmat virkamiehet olleet syytettyjen joukossa, vaan ylemmätkin. Tahdomme muutamia mainita. Eräs ruhtinas Gagarin, Siperian kuvernööri ja tunnettu lempeydestään ja suopeudestaan ruotsalaisia ja suomalaisia vankeja kohtaan, jotka Siperiaan oli viety, tuomittiin kuolemaan ja mestattiin petoksesta. Pietarin tärkeä apumies rahojen hankkimisessa Kurbatov oli syytetty petoksista, mutta kuoli jutun kestäessä. Pietarin kaupungin varakuvernööri Korsakov sai "knuutia"; kaksi senaattoria, jotka olivat samassa petosjutussa osallisina, saivat sellaisen rangaistuksen, että heidän kieltänsä poltettiin kuumalla raudalla. Valtion varakansleri ja etevä valtiomies Schafirov tuomittiin ensin saamaan "knuutia", sitten kuolemaan, mutta kun pää jo oli mestauspölkyllä sai hän armon. Vihdoin itse yli-viskaali Nesterov, joka oli ollut vastamainittujen ynnä monien muiden syyttäjänä, tuomittiin itse niinikään petoksesta kuolemaan, ja julmalla tavalla itse Pietarin läsnäollessa kuoleman tuomio pantiin toimeen. Tsaarin suurin suosittu ruhtinas Menschikov oli kolmasti tuomittu petoksista omaisuutensa menettämään, mutta hän sai armon sekä arvonsa ja virkansa takaisin.

Pietariin tämä epärehellisyys teki ikävän vaikutuksen; hän koetti yhä uusilla ja ankarammilla määräyksillä saada ne ehkäistyksi. Kerran hän käski yliprokuraattori Jaguschinskin laatimaan säädöksiä, joissa kuolemanrangaistus olisi kaikellaisesta epärehellisyydestä määrätty; silloin sanotaan yliprokuraattorin lausuneen: "Tahtooko Teidän Majesteettinne jäädä yksin olemaan? Kaikki me varastamme, yksi enemmän ja kömpelömmin, toinen vähemmän ja taitavammin". Mutta viimeiseen asti Pietari taisteli tätä epärehellisyyttä vastaan. Oli odotettavissa juuri entistä ankarampia määräyksiä kun kuolema katkasi hänen elämänsä.

XXIX. Kansan tila.

Monet verot, rasitukset ja uhraukset, joita tarvittiin Pietarin uudistuspuuhissa, koskivat kaikkia hänen alamaisiaan; mutta suuremmassa määrässä ne rasittivat varsinaista kansaa eli maaväestöä. Eikä sen hyväksi mitään tehty, päinvastoin sen oikeudellinen asema ja tila tuli entistä huonommaksi. Eräs ulkomaalainen kertoo, että tsaaria oli kehotettu maaorjuutta hävittämään, mutta siihen hän oli vastannut: "sellaista kansaa voipi ainoastaan äärimmäisellä kovuudella hallita". Ainoastaan välikappaleena valtiollisissa toimissaan hän kansaa piti.

Korkeimmilla säätyluokilla oli ainoastaan valtio velvollisuuksia vaatimassa, mutta talonpojilla oli sen lisäksi toisiakin herroja, ne kun olivat maaorjia. Jo ennen Pietarin aikoja tuo tila oli kehittynyt, mutta hänen aikanaan maaorjuus tuli vielä ankarammaksi. Ensiksikin kaikki talonpojat, nekin jotka ennen olivat olleet vapaassa asemassa, sekotettiin yhteen sen revisioonin kautta, jonka Pietari v. 1719 toimitti. Maanomistajien valta tuli myöskin entistä suuremmaksi. Pietari vaati näet, että maanomistajat olivat vastuunalaisia alustalaistensa veroista, rekryyteistä ynnä muista rasituksista, mutta sen johdosta hänen täytyi myöskin heittää talonpojat kokonaan herrojen haltuun. Maanomistajan taas täytyi myöskin pitää alustalaisiansa entistä kireämmällä; ei hän enää antanut heille vapautta, niinkuin ennen joskus oli tapahtunut; jos joku karkasi, vaati hän suurella ankaruudella karkurin takaisin. Sillä herran täytyi kuitenkin suorittaa kaikki valtion vaatimukset niidenkin puolesta. Ennen jo oli määrätty, ettei kukaan talonpoika saanut muuttaa paikaltaan, ja nyt säädettiin sen lisäksi, ettei kukaan saanut kulkeakaan kodistaan kauemmaksi kuin 30 virstan päähän. Pelättiin näet karkaamista. Toisaalta kumminkin oli jo tullut tavaksi, että isäntä myi orjiansa, vaikkei maa seurannutkaan mukana. Varsinkin tehtaanisännille oli tässä kohden oikeus hankkia tehtaisiinsa työmiehiä talonpojista. Perhekunnasta maksettiin noin 30 ja 50 ruplan välillä. Meneteltiinpä sitenkin, että yksityisiä perheen jäseniä myytiin ja erotettiin siten toisistaan. Pietari kieltää sen, sanoen sen johdosta julkaisemassaan ukaasissa, ettei missäkään maailmassa menetellä siten, että ihmisiä myydään kuin elukoita; kun poika tai tytär riistetään perheestä, syntyy siitä suuri valitus; sentähden kieltää keisari ihmiskaupan. "Mutta", jatketaan kuitenkin, "ellei ilman ihmiskauppaa saateta toimeen tulla, käytettäköön sitä vaan hätätilassa ja myytäköön koko perheitä kerrassaan". Usein Pietari myöskin käskee virkamiestensä ottamaan selvää niistä isännistä, jotka rääkkäsivät ja pahoin pitelivät talonpoikia. Tavataanpa joskus, että sellaisia talonpoikien kiusaajia rangaistunkin; niinpä eräs ylhäinen virkamies Golovin tuomittiin 10:ksi vuodeksi pakkotyöhön, koska yksi talonpoika, jota hän oli pahoin pidellyt, sen johdosta kuoli. Nämät määräykset eivät kuitenkaan paljon auttaneet talonpoikia. Ja kovempi kohtelu kuin isäntiensä puolelta tuli valtion puolelta, suurempia uhrauksia valtio vaati. Ja ne ne olivat, jotka useinkin talonpojat toivottomuuteen saattoivat.

Kun veroja oli mahdoton saada ja rästit kasvoivat, käski tsaari suurinta ankaruutta käyttämään; talonpoikia kidutettiin muille muka varotukseksi. Tästä keinosta ei apua ollut, vaan päinvastoin se lisäsi maksamattomien lukua, jonka vuoksi Pietari luopui siitä. Myöhemmin kuljetettiin sellaisia vaimoineen lapsineen Pietariin, josta ne lähetettiin satamatöihin Rääveliin tai Kronstadtiin, vaimot taas kehruuhuoneisiin; lapset ja vanhukset saivat muuta työtä voimiensa mukaan tehdä. Palkaksi luettiin rupla kuukaudessa, joka vähennettiin veronrästistä; ja kun rästit siten saatiin suoritetuksi, päästettiin asianomaiset kotiinsa. Vankiloissa tavattiin paljon ihmisiä samasta syystä; toiset pääsivät vapaiksi lahjomalla virkamiehiä, toisia taas kiusattiin kovasti, jonka johdosta Pietarin täytyi antaa erityinen kielto.

Vielä kovempi rasitus kuin verot oli rekryytein otto. Huono hoito saattoi tuhansia ennen-aikuiseen kuolemaan. Monet kuolivat jo ennen kun pääsivät rykmentteihinsäkään. Sotaväkeen joutumista pelättiin kovasti; rekryytit yrittivät karkaamaan ja sentähden niitä vartioittiin kuin pahantekijöitä, ja kuljetettiin ankaran valvonnan alla kauas määräpaikkoihinsa.

Talonpoikien tila tuli tämän johdosta yhä huonommaksi. Talonpoika jätti usein talonsa ja lähti mieron teitä kiertämään; jälelle jääneet samalla tilalla olivat velvoitetut maksamaan ja suorittamaan karanneenkin puolesta, sillä herra sen vaati, koska hän oli vastuunalainen alustalaistensa maksoista. Mitä vähemmäksi alustalaisten luku suli, sitä raskaammiksi verot tulivat jälelle jääneille ja yhä useampi lähti karkaamaan; usein täytyi itse isännänkin luopua tilastaan, koska oli mahdoton vaadittuja velvollisuuksia täyttää.

Kotinsa jättäneitä ihmisiä tavataan joka taholla valtakunnassa. Kerjäläisten lukua karkulaiset lisäsivät äärettömästi. Pietari koetti kerjäämistä estää käskemällä ottaa teillä jouten kulkijoita kiinni ja toimittamalla sellaiset luostarien suojaan. Almuja kiellettiin antamasta; siitä määrättiin sakkokin, ensikerrasta 5 rupl., toisesta 10 rupl; köyhäinhuoneita perustettiin; mutta näitä ei pidetty vankiloita parempana. Ei kukaan tahtonut vapaehtoisesti niihin mennä ja väkivaltaa käyttämällä kansa usein pelasti sinne joutuneet.

Useat karanneista liittäytyivät suuriin joukkoihin, jotka metsissä asuskellen hätyyttivät ihmisiä ja vieläpä kyliä ja kaupunkejakin; niistä muodostui varsinaisia rosvojoukkoja. Pietari koetti kyllä estää tällaista tapahtumasta; kyläkuntia usein komennettiin karanneita naapurejaan takaa ajamaan: mutta mahdotonta oli saada sitä loppumaan.

Suurissa joukoissa pakeni myöskin karkulaisia valtakunnan syrjäisiin osiin ja muihin maihin. Kasakoiden luona, jotka kuuluivat Venäjän valtaan, he saivat hyvän turvapaikan. Valtakunnan rajoille pantiin sotaväkeä vartioimaan, mutta suurissa joukoissa ne sittenkin pääsivät yli pujahtamaan. Liettuassa esim. tavattiin seuraavana aikana 200,000 talonpoikaisperhettä, jotka Venäjältä sinne olivat muuttaneet.

Väkiluvun vähenemistä vuosi vuodelta valitetaan; virkamiehet valittavat, että suuria seutuja jääpi kokonaan autioksi. Niinpä on laskettu, että Venäjän luoteisessa osassa jo v. 1711 oli lähes 90,000 talonpoikaisasuntoa autiona; useissa kylissä muissakin valtakunnan osissa oli ainoastaan puolet tai neljäsosa perheistä jäljellä.

Niinkuin näkyy tarvittiin äärettömiä ponnistuksia ja uhrauksia, ennen kun Pietari suuret aikeensa sai toteutumaan. Ja vielä tukalammalta se tuntui kansalle, joka ei tsaarin toimia ymmärtänyt, vaan päinvastoin piti niitä turmiollisina.

XXX. Kapinallisia puheita kansassa.

Venäjän kansa oli vanhoillinen; se ei tahtonut tulla häirityksi vanhoissa oloissaan ja tavoissaan; ja entisessä katsantokannassaan se pysyi lujasti kiinni. Vanha oli siihen niin juurtunut, että poikkeaminen siitä oli pyhyyden ja uskonnon loukkaamista. Jo tsaari Aleksein, Pietarin isän aikana se oli tullut näkyviin. Silloin oli patriarkka Nikon toimittanut muutoksia kirkossa. Vaikka ne koskivatkin ainoastaan ulkonaisia menoja eikä uskonkappaleita, herättivät ne suuressa osassa kansaa vastustusta; suuri joukko ei taipunut noudattamaan uusia määräyksiä, ei kirjoittamaan Jisusta Isuksen asemasta, eikä tekemään ristinmerkkiä kolmella sormella, vaan niinkuin entinen tapa vaati, käyttivät kahta. Siten syntyi suuri raskolnikien eli starovertsien lahko, joka Pietarin aikana ja sen jälkeenkin oli valtiokirkkoa kohtaan vastustavalla kannalla. Raskolnikien joukossa vanhat tavat ja olot olivat vielä rakkaammat kuin muualla. Ei missään pidetty partaa sen pyhemmässä arvossa kuin heidän joukossaan, eikä missäkään saksalaisia vaatteita sen suuremmalla kammolla katsottu kuin heidän keskuudessaan. Koko tämä suuri joukko oli jo ennen Pietaria valtion kanssa joutunut ristiriitaan; ja Pietarin aikana tuli tyytymättömien luku paljon suuremmaksi; se kasvoi kasvamistaan mitä enemmän tsaari sen vanhoja oloja muutti ja mitä kovemmin rekryytein otto ja verojen paino rupesi rasittamaan. Tyytymättömyys ei kuitenkaan ilmaantunut nytkään puolueena niinkuin länsimaiden sivistyneissä valtioissa on tavallista, sillä siihen ei Venäjän kansassa ollut tarpeeksi sitä edellyttävää sivistystä ja valtiollista kypsyyttä; vaan se esiintyi loukkaavissa puheissa yksityisten kesken, niinkuin jo olemme aikaisemmin kertoneet (XI:ssa luvussa). Valtakunnan syrjäosissa, etenkin etelässä, jossa hallituksen mahti oli heikompi, panivat tyytymättömät levottomuuksia aikaan. Nämät seudut olivat turvapaikkoja kaikellaisille aineksille, jotka olivat valtion hallituksen kanssa joutuneet epäsopuun. Syrjäosiin raskolnikit olivat vetäytyneet. Nyt sinne siirtyi muita karkulaisia.

Pietari itse oli luonnollisesti tuon kaiken vastustuksen esineenä. Yleinen mielipide kansassa, vaikkapa sillä olikin usein asioista sangen hämärä käsitys, käsitti sen kuitenkin, että tsaari oli muutoksien alkuunpanija. Ennen oli totuttu tsaaria kunnioittamaan; mutta tsaarit olivat antaneet kansan olla rauhassa ja itse Kremlin linnassa olleet toimettomina. Pietari vaati työtä ja tointa; jo se oli outoa. Ennen tsaaria oli ympäröinnyt jumalallinen salaperäinen pyhyys, hän kun oli pysynyt kansalle näyttäytymättä; Pietari taas oli tavallinen ihminen olossaan ja toimissaan. Se loukkasi kansan katsantotapaa. Pietari seurusteli ulkomaalaisten kanssa; hän ei aina noudattanut oman kirkkonsa vaatimuksia. Hän ei ollut enää pyhyyden esikuva, niinkuin hallitsijaa oli totuttu pitämään, vaan päinvastoin oli hän joskus osottanut sen menoja halveksivansakin. Ja tämä viime mainittu seikka se oli varsinkin, joka papiston, etenkin munkit, saattoi Pietarista pahoja puheita laskemaan. Ja se se suurin pahennus kansan mielestäkin oli. Sillä poikkeaminen oikeasta uskosta oli kaiken pahuuden alku.

"Mitä hyvää voidaankaan", sanoi eräs talonpoika, "odottaa epäuskoiselta, jommoinen meidän tsaari on; hän on pakanaksi tai turkkilaiseksi muuttunut; hän syö lihaa keskiviikkoisin ja perjantaisin; hänestä on tullut juutalainen eikä hän saata päivääkään olla verta juomatta". — Parran leikkuu, vaatteiden muutos, tupakan salliminen j.n.e. kaikki se johtuu samasta alkulähteestä. Kerrotaan, että muuan sotamies oli parta ajeltuna tullut pyhälle ehtoolliselle, mutta pappi ei tahtonut päästää häntä siitä osalliseksi, vaan kutsui häntä pakanaksi; sotamies kun silloin huomautti tsaarin käskystä, kutsui pappi tsaaria "mielettömäksi". — "Mikä tsaari se sellainen on", kuultiin usein sanottavan, "joka sallii niin kirottua ainetta nautittavan kuin tupakka on; ne papit, jotka siihen myöntyvät, ovat susia ja kirkon pahimpia vihollisia; hekin tupakoivat". Tämän tapaisia puheita kuultiin kansassa. Toisia taas, joissa moittimalla puhuttiin suurista veroista ja pakkotöistä. Niinpä eräs bojaarinpoika valittaa: "Mikä tsaari se on? Kaikki on hän meidät virkaan pakottanut ja alustalaisemme raastaa hän sotaväkeensä; ei niissäkään saata häneltä piilottautua; kaikki hukkuvat; sen lisäksi ottaa hän itsekin osaa toimiin. Kuinkapa ei joku jo ole häntä surmannut? Jos joku hänet tappaisi, niin kaikki työ loppuisi; kansallakin olisi helpompi" j.n.e.

Pietarin esiintyminen oli kansan mielestä niin outoa ja entisyydestä eroavaa, ettei häntä pidetty oikeana venäläisenäkään. Hän ei muka ollutkaan Aleksein poika, vaan jonkun saksalaisen. "Hän kun käskee saksalaista vaatepartta käyttämään, siitä saattaa nähdä, että hän itsekin on saksalainen", niin puhuttiin. "Hän ei ole meidän tsaarimme, vaan ulkomailta tullut muukalainen; sillä meidän tsaarimme on pistetty tynnyriin ja tynnyri vieritetty mereen". Toisia kertomuksia liikkui, joiden mukaan hän ulkomaan matkalla olisi jäänyt sinne ja toinen tullut sijaan hallitsemaan Venäjätä. Ja kaikkia uskottiin.

Kirkonmiehet pyhässä innossaan julistivat Pietarin "Antikristukseksi", ja tälle väitteelle annettiin tieteellinen perustelu, joka hyvin soveltui kansan katsontatapaan. Eräs kirjailija Talitski oli kirjoittanut ja levittänyt kirjan, jossa mainitaan, että Pietarin mukana on Antikristuksen aika tullut; sama Talitski oli myöskin kehottanut kansaa tottelemattomuuteen tsaaria kohtaan. Talitski tuomittiin kuolemaan ja mestattiin; mutta kansan mielessä hän oli marttyyri, joka oli henkensä oikean asian tähden menettänyt. — Pietaria sanottiin pahan hengen riivaamaksi; Menschikovin sanottiin ainoastaan sentähden olevan niin suuresti tsaarin suosiossa, että hän oli Kristuksesta luopunut ja pahan hengen lapseksi antautunut; missä hän vaan oli tai liikkui, oli joukko pahoja henkiä hänen ympärillään liehumassa vartioidakseen häntä.

Tämän tapaisia kertomuksia kulki miehestä mieheen; ne osottavat mitä tsaarista arveltiin ja millainen käsityskanta kansassa oli, miten kummallisia juttuja saattoi sen mielikuvituksessa syntyä ja täydestä todesta käydä. Olipa kansassa erityinen loihtukaavakin, jolla tsaaria manattiin.

Mutta miten saatiin tällaiset kertomukset ilmi? Luonnollista oli, että salaisuudessa niitä levitettiin. Yleinen mielipide ei esiintynyt julkisuudessa, niinkuin vapaissa maissa kansan edustajien tai sanomalehtien kautta, vaan tuomioistuimen edessä näitä pakotuksesta kerrottiin. Oli näet aina sellaisia henkilöitä, jotka ilmiantoivat tällaisia kapinallisia puheita, syytetyn omaisuuskin joutui ilmiantajan käsiin. Näitä valtiorikoksista syytettyjä tutkittiin n.s. "Preobrashenskin prikaasissa"; se oli tuomiovirkakunta, jonka Iivana julma oli muodostanut. Sen puheenjohtajana oli ruhtinas Romodanovskij, Pietarin uskollinen palvelija, mutta ankara, tyly, säälimätön ja julma mies. Itse Pietarikin häntä moittii liiallisesta julmuudesta, kutsuen häntä "pedoksi" muutamassa kirjeessä. Ankara oli puheenjohtaja, ankara tutkimistapa, sillä samaa tapaa, kuin Streltsiä tutkittaissa, nimittäin kidutusta monella eri tavalla, käytettiin, jonka kautta syytetty usein pakotettiin perätöntäkin tunnustamaan. Kuolemantuomio oli seurauksena yllä mainituista ja niiden kaltaisista rikoksista. Yhtä mittaa oli tällaisia juttuja ja alituisesti oli tuomioistuin toimessa. Pöytäkirjat, joihin kirjoitettiin syytettyjen puheet, ovat säilyneet, ja ne juuri yllä mainittuun tapaan kertovat, mitä Venäjän kansan suuri enemmistö tsaaristaan arveli.

XXXI. Kapinoita Etelä-Venäjällä.

Tavallista oli Venäjällä ollut edellisinäkin aikoina, että, kun kansassa jonkun hallituksen toimenpiteen johdosta ilmestyi tyytymättömyyttä, lähtivät tyytymättömät valtakunnan syrjäisiin osiin etelässä. Jo 15:llä vuosisadalla tällaista muuttamista tavataan. Kun talonpojasta Boris Godunovin aikana tehtiin maaorja, muutti sinne paljon väkeä, Aleksein aikana toimeenpantu kirkonpuhdistus lisäsi niinikään suuresti Ukrainin väkilukua; virkamiesten rasittamat kauppiaat ja porvarit läksivät myöskin mielellään näihin vapaampiin oloihin. Täten muodostui suuri, laaja ala Volgan ja Uralin seuduilta idässä valtakunnan läntisiin rajaseutuihin asti Dnjestriin ja Tonavaan asti, jota nimitettiin kasakoitten maaksi. Kasakat olivat jaetut moneen eri ryhmään asuinpaikkojensa mukaan. Niinpä Don-virran ympäristöllä asuvia sanottiin Donin kasakoiksi, Dniepr-virran yläjuoksun ympärillä oli yksi osakunta; ja saporogit taas asuvat Dniepr-virran alajuoksun ympärillä j.n.e.; jo Pietarin aikana ne kuuluivat Venäjän tsaarin alamaisten joukkoon suurimmiksi osaksi, mutta olot olivat kuitenkin vapaammat kuin muualla. Elintavat muodostuivat suurilla aroilla puoleksi paimentolaiselämän kaltaiseksi; ei ollut suuria kaupunkeja, vaan kylissä he kuitenkin asettuivat toistensa naapureiksi asumaan. Kasakat muodostivat jonkinlaisia vapaita demokraatisia talonpoikais-yhteiskuntia vanhimpien johdossa; päämiehenä oli n.s. atamaani. Heidän elämänsä oli kovaa, levotonta, sotaista. Etelässä oli heillä vanha verivihollinen, Tatarit, joiden kanssa usein oli taisteleminen, toisaalla taas oli Venäjä, jonka liiallista virkamiesvaltaa he tahtoivat vastustaa. Heidän tarkotusperänsä oli pysytellä erikoisasemassa Tataarien ja Venäjän välillä, päästämättä kumpaakaan omaa vapauttaan supistamaan.

Kasakoiden luo lähti Pietari suuren aikanakin tyytymättömiä aineksia valtakunnan keskiosista, ja täällä tuo tyytymättömyys puhkesi esiin kapinoiden muodossa. Samoilla seuduin vaaralliset kansanyllyttäjät ovat aina saaneet puoltajia, niinkuin Stenka Rasin Aleksein aikana; Uraalin seuduilta kuuluisa Pugatschev Katharina II:sen aikana lähti laumoinensa valtakunnan keskiosaa kohden. Siellä oli Pietarin aikana pakoon päässeet Streltsit kansaa kiihottamassa; siellä oli raskolnikia; munkkeja, porvareja sinne lähti hallituksen sortoa vastaan kansaa yllyttämään.

Jo v. 1700 ilmaantui kaakkoisessa osassa ja Donin seuduilla pienempiä levottomuuksia, jonka johdosta useita kuolemalla rangaistiin; mutta ensimmäinen suurempi kapina sai alkunsa v. 1705 Astrakanissa. Muutamat paenneet kauppiaat Venäjän keskiosista levittivät puheita tsaarin muutoksista, veroista ja muista toimista sekä moittivat hänen uskonnon sortoaan ja kehottivat kansaa ryhtymään sellaista menettelyä vastustamaan. Mielet kiihtyivät näiden puheiden johdosta ja vihdoin eräs omituinen juttu sai kapinan puhkeamaan.

Heinäkuun lopulla v. 1705 levisi Astrakanissa huhu, että Venäläisiä oli kielletty seitsemään vuoteen naimisiin menemästä ja häitä viettämästä; kaikki venäläiset naiset naitettaisiin muka ulkomaalaisille. Astrakaniin niitä odotettiin joka päivä Kasanista saapuvaksi, jotka heidän tyttärensä ottaisivat vaimokseen. Pelko ja hämmästys oli tavaton. Mutta kaupungin asukkaat päättivät tehdä hallituksen toimet tyhjäksi; he tahtoivat naittaa kaikki tyttäret Venäläisille, ennen kun vihatut ulkomaalaiset saapuisivat. Heinäkuun 29 p. oli äärettömästi hääjuhlallisuuksia. Satoja pariskuntia vihittiin. Pidoissa kiihtyivät mielet vielä enemmän. Seuraavana yönä syntyi rauhattomuuksia kaupungissa; hallituksen varastot ja rahasto ryöstettiin, useita upsieria, joiden joukossa oli ulkomaalaisia, surmattiin. Voivoodi, joka oli ahneutensa ja julmuutensa tähden vihattu, sai seuraavana päivänä surmansa. Kaikki säännöllinen asioiden meno lakkasi. Muuan Jaroslavista paennut kauppias Jaakko Nossov valittiin johtajaksi eli atamaniksi ja eräs raskolniki hänen avukseen.

Astrakanista lähetettiin kehotuksia lähiseutujen asukkaille, joissa pyydettiin heitä ryhtymään puolustamaan oikeata uskoa, entisiä pukuja j.n.e.; ja pian se levisikin jotenkin laajalle, vaikka Donin kasakat, joiden apua toivottiin, eivät vielä ryhtyneet. Kapina herätti levottomuutta; Pietari itse oli rauhaton. Hän tahtoi antaa armon kapinoitsijoille, jos antautuisivat vapaaehtoisesti. Kun se ei auttanut, lähetti hän yhden paraista kenraaleistaan, Scheremetjevin, heitä vastaan; hän voitti heidän suuret joukkonsa harjaantuneilla rykmenteillään. Useita syyllisistä vietiin Moskoovaan ja 365 tuomittiin kuolemaan ja mestattiin.

Suurempi oli se kapina, joka ilmestyi Donin kasakoitten joukossa v. 1707—1708. Tsaari Pietari tahtoi näet ulotuttaa hallituksen vaikutuksen kauemmaksi entistään. Hän vaati kasakoilta takasin niitä karkulaisia, joita heidän luoksensa oli aikojen kuluessa paennut; hän määräsi heidän järjestämään asutuksensa siten, että heitä voitiin paremmin silmällä pitää; ja vihdoin hän vaati, että muutamia linnoituksia heidän maassaan piti hävitettämän. Kasakat eivät näitä käskyjä noudattaneet. Ruhtinas Dolgorukij lähetettiin silloin sotajoukon avulla panemaan täytäntöön tsaariin käskyjä. Nyt syntyi kapina; atamaani Bulavinin johdossa nousivat kasakat puolustamaan entistä vapauttaan, Dolgorukij murhattiin. Bulavin kehottaa kaikkia kasakoita yhtymään; hänen joukkonsa kasvavat kasvamistaan. He saavat kaupunkejakin haltuunsa ja uhkaavat valloittaa viimein itse Asovankin, jota Pietari vielä varusteli. Mutta pian kääntyi heidän onnensa. He eivät kauemmin saattaneet puoliansa pitää valtion järjestettyjä joukkoja vastaan. Pietari oli kyllä levoton nytkin; Kaarle XII oli juuri samaan aikaan tulossa Venäjän rajojen yli; ratkaiseva tappelu oli tulossa. Mutta murhatun Dolgorukijn veli, jolla oli ylipäällikkyys, sai kapinoitsijoista voiton. Kovuudella heitä rangaistiin. Pietari tahtoi saada tämän pakolaisten turvapaikan hävitetyksi ja nämätkin seudut lähemmin liitetyksi muuhun valtakuntaan. Useita kasakoitten kyliä ja varustettuja paikkoja hävitettiin ja poltettiin; miehet siirrettiin toisiin seutuihin. Useita mestattiin; johtajien ruumiit pirstattiin neljään osaan; noin parin sadan ruumiit ripustettiin hirsipuihin, jotka lautoilla pantiin kulkemaan Don-virtaa alaspäin muille varoitukseksi.

Vielä tavataan samaan aikaan yksi kasakoitten kapinallinen yritys Pietaria vastaan. Silloin nimittäin kun Kaarle XII tuli Ukrainaan, yhtyi Dniepr-virran ympärillä olevien kasakoiden atamaani Mazeppa häneen, josta kerroimme Ruotsin sotien yhteydessä. Mutta ei tämäkään yritys onnistunut. Pietari pääsi voitolle joka taholla, taistelipa hän sisällisiä tai ulkoisia vihollisia vastaan. Kasakoiden entiset vapaat olot muuttuivat; heihinkin Venäjän hallitus koski entistä kovemmin.

XXXII. Aleksei.

Ankaruudella masensi Pietari kaikki kapinalliset yritykset. Mutta kansa toivoi sittenkin muutosta, sillä se luotti pääsevänsä vielä entisiin oloihinsa elämään. Ja tämän toivonsa se perusti sesarevitschiin Alekseihin. Hänen mielipiteensä olivat tunnetut; hän seurusteli vaan Venäläisten kanssa, ulkomaalaisia hän ei läheisyydessään suvainnut ja Pietarin uusia muutoksia ei hän hyväksynyt. Olihan sen nojalla täysi syy toivoa, että tämä kova aika ennemmin tai myöhemmin loppuisi. Mutta Pietari teki senkin toivon tyhjäksi. Hän joutui luonnollisesti ristiriitaan ja lopulta julkiseen eripuraisuuteen poikansa kanssa. Tämä kohta on epäilemättä ikävin ja synkin Pietarin historiassa.

Jo 17-ikäisenä oli Pietari mennyt naimisiin erään Jevdokia Lopuchinin kanssa, joka kuului Venäjän bojaarien sukuun. Sydämmen taipumusta ei tässä ollut alusta alkaenkaan, ja kylmänä pysyi suhde puolisojen kesken koko avioliiton ajan. Kerrotaan, että Jevdokia ei suosinut ulkomaalaisuutta ja tämäkin osaltaan saattoi välin huonommaksi. Ulkomaan matkalta palattuansa v. 1698 tsaari erosi Jevdokiasta, pakotti hänet menemään luostariin ja rupeamaan nunnaksi, niinkuin hän sisarpuolellensa Sofiallekin oli tehnyt. Tästä avioliitosta oli jo joutunut syntymään Aleksei.

Pietarin tarkotus oli kasvattaa poikansa sellaiseksi hallitsijaksi, joka voisi jatkaa hänen alottamaansa suuntaa. Alekseilla oli ulkomaalaisia opettajia tai sellaisia, jotka ulkomaalaisuutta suosivat; muun muassa oli Menschikovilla jonkun aikaa hänen kasvatuksensa johto käsissään. Mutta vähitellen ulkomaalaisten vaikutus lakkaa. Pietari itse ei saattanut seurata poikansa kehitystä, hän kun oli melkein aina etäällä etenkin Pohjoismaiden sodan tähden; Aleksei taas oleskeli Moskoovassa, joka oli vanhanvenäläisyyden pääpaikka. Siellä oli hänen seuranansa hänen äitinsä sukulaiset, Pietarin sisarpuolet y.m., jotka olivat kokonaan tsaarin reformeja vastaan. Näiden vaikutuksesta hänen katsantokantansa sai isästään eroavan suunnan; hänen taipumuksensa ja luonteensakin jo olivat erilaiset. Pietari rakasti tointa, vireyttä, Aleksei taas lepoa, rauhaa, hiljaisuutta; työ ja toiminta oli rasitusta hänelle. "En ole", sanoo hän itsekin kerran, "mikään tyhmäpäinen, mutta en voi ollenkaan tehdä työtä".

Ja kykyä Alekseilla kyllä olikin. Mutta hänen halunsa ja huomionsa kääntyi toisaalle, kuin isä olisi tahtonut. Hän hankki itselleen oppia, mutta etupäässä uskonnollista. Hän luki kirkko-isien teoksia, pyhien kertomuksia, uskonkappalten synnystä ja muodostumisesta, marttyyreistä ja pyhimyksien tekemistä ihmeistä j.n.e. Hänen taipumuksensa oli kokonaan kääntynyt ylenluonnollisiin seikkoihin. Hänen isänsä taas harrasti luonnontieteellisiä tutkimuksia, kansallistaloutta, sotatiedettä j.n.e., ylipäänsä käytännöllisiä tieteitä. Aleksei oli elämässään ja harrastuksissaan entisten tsaarien kaltainen, Pietari taas toimeliaan käytännöllisen miehen tointa täynnä, joka tahtoi tehdä kansansa ja valtakuntansa mahtavaksi. Aleksei katsoi taaksepäin, ajassa; siellä hän näki ihanteensa; Pietari taas kävi yhä enemmän eteenpäin. Aleksei ei osannut antaa arvoa eikä voinut käsittää sitä suurta työtä, jonka hänen isänsä oli Venäjällä suorittanut. Se oli hänestä turmiota; isänsä elämän työn hävittäminen ja tyhjäksi tekeminen tuli hänen päämaaliksensa.

Luonnollista on, että Aleksei tällaisella katsantotavallaan joutui isänsä kanssa vihamieliselle kannalle. Hän rupesi toivomaan isänsä kuolemaa niinkuin muutkin tyytymättömät; ja taikauskoinen kun oli, luotti hän moniin ennustuksiin ja ihmeisiin, joita tähän toivottuun tapahtumaan sovitettiin. Isänsä läheisyyskin oli hänestä vastenmielinen, kun hän Moskoovaan välistä tuli. Kerran hän esim. oli lausunut, kun hänen hovijuhliin täytyi mennä; "Ennemmin olisin kaleeri-orja tai mielummin sairastaisin kovaa kuumetautia, kuin sinne menisin". Mutta pelko samassa oli hänellä siitä, ettei hän ollut tehtäväänsä suorittanut. Niinpä hän kerran myöhemmän tunnustuksensa mukaan oli ampunut itseänsä käteen päästäksensä tarkastuksesta, jolla hänen isänsä tahtoi saada selvää hänen piirustustaidostaan; hän pelkäsi näet ettei voisi suoriutua siitä kunnialla. Niinikään koetti hän salata isältään ja sivullisiltakin suhdettaan ystäviinsä ja seurustelukumppaneihinsa; hän oli äitinsäkin kanssa yhteydessä, lähetellen hänelle rahaa, sillä tsaari oli hänet jättänyt huonolle aineelliselle tolalle. Aleksein luonteessa oli ylimalkaan salamyhkään toimimista ja teeskentelyä. Hän oli uskonnollisista muodoista kiinnipitävä ja noudatti niitä, mutta jokapäiväistä moraalia hän ei niin tarkoin ottanut ojennusnuorakseen. Hän käskee esim. ulkomailla ollessaan rippi-isänsä lähettämään hänelle papin, jotta hän saisi, jos kuolema sattuisi, sielunsa pelastetuksi. Mutta samassa hän mainitsee tarkoin, miten olisi meneteltävä, jotta tuo pappi pääsisi hänen luoksensa, se kun oli salassa toimitettava. Mielessään hän usein kuvitteli aikoja, jolloin hän pääsisi itse hallitsemaan ja peruuttamaan isänsä vihattu ja reformeja; siitä oli kysymys hänen ystäviensäkin kanssa, vaikka minkäänlaista vehkeilyä tai kapinallista yritystä eikä aikomustakaan siihen suuntaan ollut tekeillä; he vaan odottivat ja toivoivat parempia aikoja.

Aluksi pysyi Pietarin ja Aleksein suhde jonkun aikaa kuitenkin näennäisesti rikkoontumatta. Tsaari käytti häntä joskus yleisissä toimissakin. Ruotsin sodan aikana hän oli sotajoukkoja kokoomassa Smolenskissa v. 1707; Moskoovan varustamisesta hänelle annettiin huolenpito Kaarle XII:nen tullessa Venäjälle. Pietari ei kuitenkaan aina ollut tyytyväinen hänen toimiinsa, vaan syytti häntä velttoudesta.

Isänsä toimesta sai Aleksei puolisokseen erään saksalaisen prinsessan Charlottan Wolfenbüttelistä, tahtoen senkin kautta liittää poikansa länsimaisuuteen. Avioliitto oli ensin onnellinen, mutta onni ei ollut pitkällinen, sillä jo kolmen vuoden kuluttua häiden jälkeen kuoli Aleksein puoliso v. 1715, synnytettyään vähää ennen pojan, joka myöhemmin tuli Venäjän keisariksi Pietari II:sen nimellä. Jo vähää ennen oli Aleksei kyllästynyt puolisoonsa; hän oli osottanut varsinkin päihtyneessä tilassa tylyyttä häntä kohtaan, sillä juopumukseen oli Aleksei taipuvainen. Samaan aikaan alkoi myöskin hänen hellä suhteensa erääseen suomalaiseen tyttöön Afrosinjaan, joka alkuansa oli Aleksein opettajan Vjasemskijn maaorjana.

Vähitellen alkoi väli käydä yhä kireämmäksi tsaarin ja sesarevitschin välillä; isä varottaa ja nuhtelee poikaansa, kehottaen häntä suurempaan toimeliaisuuteen. Pietari huomasi, että hänen koko toimensa menisi hukkaan poikansa kautta, jos hän pääsisi hallitsemaan. Sen vuoksi hän ryhtyi sitäkin estämään. Syntyi taistelu, jossa Pietari uhrasi oman poikansa omien aatteittensa eteen.

Samana päivänä, jolloin Aleksein puolison hautajaiset olivat, kirjoittaa Pietari pojalleen, että hän piti häntä kelvottomana hallitukseen, koska hän ei osottanut halua sotatoimiin eikä tahtonut mitäkään kunnollisesti oppia: häntä voitiin, sanoi isä, verrata laiskaan palvelijaan Evankelistain kertomuksessa, joka kaivoi maahan leiviskänsä; hän oli ilkeä, itsepäinen ja tottelematon: hänen täytyi itsensä parantaa tai muuten isä julistaisi hänet perintöoikeutensa menettäneeksi. "Parempi on", sanoi hän lopuksi, "vieras kelvollinen, kuin oma kelvoton".

Ystäviensä kehotuksesta ilmotti Aleksei luopuvansa perintöoikeudestaan, mutta Pietaria ei se tyydyttänyt, sillä olisihan hän saattanut kuitenkin uudistaa vaatimuksensa, niinkuin hän pojalleen huomauttaa. Hän vaatii, että Aleksein piti itsensä muuttaa tai ruveta munkiksi: "muuten", sanoo Pietari, "ei minun mieleni saa rauhaa, varsinkin kun olen tätä nykyä usein sairas".

Aleksei suostuu menemään luostariin, ystävät kun kehottivat, että hän antaisi mennessään sen salaisen selityksen, että se tapahtui pakosta; sen kautta hän muka olisi vapaa tulemaan takaisin milloin hyvänsä. Mutta Pietari ei nytkään ollut tyytyväinen, lieneekö hän jotakin sellaista tuumaa aavistanut. Mutta hän lähti samaan aikaan ulkomaille ja asia jäi toistaiseksi ratkaisematta.

Nyt Aleksei päättää paeta pois koko isänsä valtakunnasta. Eräs hänen paraista ystävistään nimeltä Kikin oli jo ennen häntä siihen kehottanut. Ja kun hän Elokuussa v. 1716 sai käskyn isältään, joka silloin oli Kööpenhaminassa sotaa varten Ruotsin kanssa, joko heti rupeamaan munkiksi tai lähtemään isänsä luo, päätti hän panna tämän kanan mietityn tuumansa täytäntöön. Hänen aikomuksensa oli pysytellä ulkomailla Saksan keisarin Kaarle VI:nen turvissa siksi kun hänen isänsä kuolisi; sitten hän palaisi takaisin. Pietarin kuolemasta oli taas tähän aikaan uusia ennustuksia ja unennäkyjä liikkeessä.

Aleksei matkusteli salassa; hän saapui Wieniin ja sieltä lähdettyään hän ensin oleskeli jonkun aikaa eräässä Tyroolin linnassa sekä sittemmin St. Elmossa lähellä Neapelia. Saksan keisarin suostumuksella hän sai suojaa hänen maissaan.

Mutta ei Aleksei etäisessä piilopaikassaankaan saanut olla isältään turvattuna. Pietarin luja tahto sai asian selville ja poikansa palautetuksi. Saatuansa tiedon Aleksein paosta, valtuutti hän kaksi etevää valtiomiestänsä Tolstojn ja Rumjanzovin lupauksilla ja uhkauksilla palauttamaan hänet Venäjälle. Kirjeessä, jonka hän pojalleen lähettää, lupaa hän, jos poika on kuuliainen ja palaa takaisin, päästää rankaisematta; mutta muuten uhkaa hän häntä isän kirouksella ja ankaralla rangaistuksella.

Alekseilla ei enää muuta toivoa ole, kuin päästä naimisiin lemmittynsä Afrosinjan kanssa, joka oli pakomatkalla mukana, ja elää yksityisenä miehenä. Hän palaa takaisin antautuen ankaran isänsä armoihin.

Nyt alkoi loppunäytelmä. V. 1718 Pietari palasi toiselta pitemmältä ulkomaan matkaltaan, ja hän päätti ankaruudella tehdä lopun viimeisestä vastarinnasta valtiossaan. Hän oli ennen kukistanut Streltsit, sisarensa Sofian sulkenut luostariin, kapinat Astrakanissa ja Donin varrella oli kukistettu; satoja muita kapinallisia henkilöitä oli tieltä poistettu. Aleksei oli jäljellä; häntä uhkasi sama kohtalo. Sama suuri tarkotusperä oli Pietarilla vaikuttimena kaikissa. Hän löi maahan kaikki ne voimat, jotka asettuivat hänen uutta suuntaansa vastaan. Hän ei ryhtynyt tutkimaan ja tuomitsemaan poikaansakaan sitä varten, että hän oli ollut tottelematon isää vastaan, vaan sentähden että hän oli hänen toimiensa esteenä. Siinä ei persoonalliset syyt, vaan periaatteelliset olivat vaikuttamassa. Aleksein puolue oli vaarallisempi kuin hän itse; se oli samassa hävitettävä.

Tutkinto alkoi. Samoin kuin Streltsejä kuulusteltaissa ja tuomittaissa otti Pietari tässäkin itse kiihkeästi osaa. Kiduttamalla niinkuin tapa oli, koetettiin saada totuutta esille. Aleksein ystävistä useat mestattiin Moskoovassa, kun olivat syyllisiksi julistetut. Aleksein kanssa jatkettiin tutkintoa Pietarissa; Pietari-Paavalin vankilassa häntä siellä pidettiin. Häntä tutkittiin ensin ilman kidutusta, mutta myöhemmin käytettiin hänellekin samaa tapaa; hän sai erään kerran esim. 25 knuutinlyöntiä yhtämittaa. Pietari tahtoi näet saada selville kapinallisia tekoja tai ainakin yrityksiä, voidakseen tuomita epäluulonalaiset valtiorikoksesta. Mutta sellaista ei tullut ilmi; ainoastaan puheita, toivomuksia, joita oli lausuttu, mutta ei muuta. Kuoleman tuomio tuli kuitenkin päätökseksi. Eräs tuomioistuin, jossa oli 127 jäsentä sen lausui Alekseille, koska hän vuosikausia oli tuuminut kapinallisia yrityksiä, oli toivonut isänsä kuolemaa, sekä toivonut Saksan keisarin avulla saavansa vielä isänsä eläissä hallituksen käsiinsä. Kuoleman tuomiota ei kuitenkaan pantu toimeen, sillä jo ennen kuoli Aleksei vankeudessa. Hänen kuolemansa oli salaperäinen ja monellaisia huhuja sen johdosta oli kansassa liikkeessä. Saman päivän aamupäivällä oli tsaari käynyt hänen luonaan vankilassa muutamien ylhäisten virkamiesten kanssa; Alekseita oli vielä silloin kidutettu; iltapäivällä hän kuoli.

Aleksein kuolema ja hänen puolueensa häviö oli Pietarin vapauttanut sisäisistä vihollista. Hänen lujuutensa, hänen tarmokas tahtonsa oli kaikki masentanut. Syyt ja keinot, joiden nojalla tuo tapahtui, eivät aina olleet tarkkoja, mutta niistä ei Pietari ollutkaan varsin arkatuntoinen, kunpa ne vaan veivät toivottuun päämaaliin.

XXXIII. Pietarin etevimmät apumiehet.

Koko edellisestä kertomuksesta käynee selville, että Pietarin hallitus-suunta oli yleisesti vihattu. Knuutin tai kuoleman uhkaus melkein joka ukaasissa olivat ne keinot, jotka saattoivat alamaiset tottelemaan hänen käskyjänsä. Mutta miten oli käyvä hänen jälkeensä? Oliko koko hänen elämäntyönsä häviävä hänen mukanaan? Tämä ajatus saattoi tsaarin usein huolelliseksi ja alakuloiseksi. Kaikki riippui siitä, oliko hänen onnistunut saada tarpeeksi puolenpitäjiä ja samanmielisiä miehiä, jotka voisivat säilyttää ja kehittää hänen alkamaansa suuntaa. Löytyi niitäkin, jotka olivat täydellisesti vakuutettuina Pietarin muutoksien tarpeellisuudesta; mutta vähän niitä oli. "Meidän hallitsijamme", sanoo eräs Pietarin ihailija, "pyrkii vuorta ylös noin kymmenkunta henkilöä mukanaan, mutta vuorta alas pyrkii miljoonia; miten on tämän asian käyvä?"

Ulkomaalaisia oli paljon Pietarin aikoina tullut Venäjälle; suuri osa oli korkeissa viroissa. Ja nämät olivat luonnollisesti kaikki tsaarin puolella, sillä hänen suosiostaan heidän koko asemansa riippui. Sellaisia olivat nuo jo ennen mainitut Lefort ja Gordon; sellaisia oli saksalainen Vinius, samoin Ostermann, joka, syntyänsä papin poika Westfalissa, Venäjällä saavutti suuren arvon valtiomiehenä; hän oli muun muassa tsaarin edustajana Ahvenan kongressissa ja Uudenkaupungin rauhassa. Tsaari sanoi hänestä, ettei hän milloinkaan ollut virhettä tehnyt diplomatiiassa. Ahvenan kongressissa oli myöskin toinen ulkomaalainen Robert Bruce, skottlantilaista syntyperää; hän oli sekä valtiomies että sotapäällikkö, ja teki paljon parannuksia tykistössä. Bruce myöskin julkaisi ensimmäisen almanakan Venäjällä, jonka tähden kansa rupesi pitämään häntä noitana ja tietäjänä, Münnich on myöskin kuuluisa nimi jo näihin aikoihin ja seuraavinakin; Saksasta oli hänkin Venäjälle siirtynyt; sotapäällikkönä ja taitavana insinöörinä hän saavutti mainetta ja kohosi vihdoin sotamarsalkaksi. Hän kehotti muun muassa Pietaria yhtymään Laatokan kanavaa kaivamaan ja teki siihen suunnitelman. — Näiden lisäksi tavataan muitakin ulkomaalaisia, joiden toimi oli kyllä tärkeä Venäjälle. Mutta ulkomaalaisiin ei voitu paljon turvautua, sillä voitiinhan niistä pian päästä. Kansan raivo saattoi pian riistää heidän henkensä tai karkottaa heidät maasta pois. Ja myöhemmin moni niistä sellaisen lopun saikin. Sekä Ostermann että Münnich kuolivat Siperiassa. Tärkeätä sen vuoksi oli, että itse Venäläisten joukossa, oli länsieurooppalaisuuden ystäviä; niiden nojassa sen asema oli vankempi. Ja tavataanpa sellaisiakin.

Ensimmäisen sijan näiden joukossa ansaitsee Aleksander Danilovitsch Menschikov, josta jo edellisessä olemme usean kerran puhuneet. Pietarin suosiosta kohosi tämä mies aivan köyhästä pojasta valtion mahtavammaksi mieheksi tsaarin jälkeen. Ei suuri syntykään ollut hänelle apuna, sillä hänen isänsä oli tallirenki. Pienenä poikana myyskenteli Menschikov Moskoovan kaduilla nisuleivoksia; ja sieltä hän joutui tsaarin luo. Miten tämä tapahtui, ei varmaan tiedetä; paljon kertomuksia on siitä olemassa. Pietari, joka aina oli liikkeellä, huomasi nähtävästi pojan erinomaisen älyn ja sukkeluuden, otti hänet luokseen ja antoi hänelle hyvän ja huolellisen kasvatuksen. "Tyhmäpäinenkin", sanotaan tsaarin sanoneen hänelle, "osaa nisuleivoksia myydä; teräväpäisiä miehiä me tarvitsemme muuhun". Heti Menschikov pääsi tsaarin erinomaiseen suosioon. Hänen tarkka älynsä kaikissa asioissa, hänen taitonsa, sukkeluutensa, toimeliaisuutensa, kaunis muotonsa, kaikki ne olivat omansa saattamaan hänet hallitsijansa ystävyyteen. Paremmin kuin kukaan muu osasi hän mukaantua tsaarin oikullisen ja tulisen luonteen mukaan. Pietari kohtelee ja puhuttelee häntä erityisellä hellyydellä, vaikka hän toisinaan taas uhkaa häntä kovilla rangaistuksilla. Sillä Menschikov teki itsensä syypääksi törkeihin vääryyksiin. Tsaari oli antanut hänelle arvoja, virkoja ja rikkauksia; hän oli sotamarsalkka, amiraali, ruhtinaan arvonimen hän oli saanut; hänellä oli palatsia sekä Moskoovassa että Pietarissa; hän oli saanut suuria maatiluksia ja tuhansia maaorjia niiden mukana; mutta sittekin hän hankki itselleen vääryydellä lisää; ahneus ja tunnottomuus olivat hänen huonot puolensa. Menschikov oli kolme kertaa syytetty tuollaisesta vääryydestä ja tuomittu arvonsa ja virkansa menettäneeksi; mutta aina sai hän armon tsaariltaan. Niinpä hän kolmannessa oikeusjutussa oli syytettynä siitä, että hän oli anastanut muutamilta aatelismiehiltä, jotka olivat hänen naapuriansa, 32,000 maaorjaa, vaikka hänellä jo ennestään oli 200,000. Tsaari, sen kuultuaan, käski hänen antamaan ne takaisin oikeille omistajilleen. Mutta eipä hän tahtonutkaan niistä luopua. Hänen tilustensa hoitaja keksi sen keinon, että antoi lahjottujen maamittarien mitata tilukset siten, että suurin osa noista maaorjista jäi hänelle. Jonkun ajan kuluttua sai tsaari tämän kuulla. Silloin Menschikov kääntyi ensin Pietarin puolison Katarinan puoleen hänen välitystään pyytämään ja meni sitten tsaarin luo, laski miekkansa ja kaikki kunnianmerkkinsä hänen eteensä, lausuen samassa olevansa kelvoton niitä vastedes kantamaan. Tämä nöyryytys sai Pietarin taas heltymään; niinkuin ennenkin otti hän Menschikovin suuret ansiot vastapainoksi monille virheille ja hän sai armon, arvonsa ja virkansa jälleen. "Menschikov on saava pahantekijän lopun; ellei hän paranna itseänsä täytyy hänen menettää päänsä", sanoi tsaari joskus kuultuaan hänen vääristä toimistaan, mutta henkensä hän sai pitää, ainoastaan suuria rahasakkoja hän tuomittiin suorittamaan. Pietarin kuolemaan asti oli hän tsaarin suosiossa ja seuraavalla aikakaudella hän se oli, joka oikeastaan Venäjätä hallitsi; mutta v. 1730 hänen uransa päättyi. Vastapuolue syöksi hänet hallituksesta, hän otettiin vangiksi ja Siperiassa hänen päivänsä päättyivät.

Pietarin hengenheimolaisista ja apumiehistä tahdomme vielä mainita muutamia muitakin, vaikkapa eivät olekaan sellaista kuuluisuutta saavuttaneet kuin Menschikov. Sellaisia oli eräs Neplujev, jonka elämäkerta on kuvaava Pietarin aikuiselle Venäläiselle. Kasvatuksensa sai Neplujev erään Ranskalaisen perustamassa koulussa Moskoovassa. Tämän koulun 300:sta oppilaasta valittiin 20 etevintä, jotka lähetettiin ulkomaille tietojansa jatkamaan. Neplujev oli niiden joukossa. V. 1716 hän lähti matkalle; hän kulki Räävelissä, Kööpenhaminassa, Hampurissa ja Amsterdamissa, jossa viime mainitussa paikassa oli sangen paljon muitakin Venäläisiä. Niistä lähetettiin 27, joiden joukossa Neplujev, Venetsiaan oppimaan merimieheksi. Jonkun aikaa täällä oltuaan, matkusti hän vielä Genua'an, Toulon'iin, Cadiz'iin, jossa hän oli eräässä meriakatemiassa. Kotimaahan palattuaan pääsi hän heti valtion palvelukseen, ollen ensin lähettiläänä Konstantinoopelissa sekä sen jälkeen muissakin valtion toimissa. Hän oli niin kiintynyt Pietariin ja hänen hallitukseensa, että hän sanoo olleensa päivän tiedotonna, kun oli kuullut sanoman hänen kuolemastaan.

Myöskin eräs Tatitschev-niminen venäläinen osotti suurta halua oppimaan, monipuolisuutta harrastuksissa ja tavatonta kykyä. Hän harrasti maatietoa, historiaa, osteli kirjoja matkoillaan, kulki Uralin vuoristossa vuorikaivoksia katsomassa, kehotti talonpoikia perustamaan kouluja; mutta hän oli myöskin mukana sodassa, oli oppinut hyvästi Saksan kieltä, ja myöhemmin myöskin Ranskaa erään kieliopin mukaan, jonka hän oli ostanut Ahvenan kongressin aikana, sillä sielläkin hän oli kenraali Brucen kanssa. Sellaisia ne miehet olivat, jotka täydellä todella tahtoivat tsaarin suuntaa kulkea.

Taitavina valtiomiehinä saavuttivat mainetta sellaiset miehet kuin Tolstoj, Schafirov, Kurakin y.m. Ensin mainittu oli sangen terävä-älyinen, mutta samassa juonikas ja joskus Pietarillekin vastenmielinen. Niinpä kerrotaan tsaarin kerran eräissä pidoissa nostaneen Tolstojn peruukin hänen päästään ja taputtaneen hänen paljasta päätään lausuen: "Sinä pää! ellet olisi niin älykäs, olisin aikaa sitten antanut sinut katkaista". Schafirov osotti älyänsä ja taitoansa Pietarin vaikeassa asemassa Pruth-virran luona, ja oli myöhemmin valtion varakansleri. Kurakin oli kauan aikaa Venäjän lähettiläänä Hollannissa, Gregorius ja Vasilj Dolgorukij olivat myöskin taitavia valtiomiehiä sekä monet muut. Mikael Galitsin, meidän maamme historiassa tunnettu, oli taitava sotapäällikkö, sivistynyt mies ja lempeä voitettuja kohtaan. Hän oli alusta alkaen osallisena Pietarin sotapuuhissa, ensin Itämeren maakunnissa; Liesnan luona hän vaikutti suuresti siihen että tappelu kääntyi Venäjän eduksi; Pultavan taistelussa sekä sen jälkeen Suomessa oli hän tsaariansa palvelemassa. Pietarin kuoltua hän oli vielä tärkeissä viroissa. Monessa kohden Galitsin, vaikka länsimaisen sivistyksen suosija, noudatti kuitenkin vanhoja tapoja; hän ei esimerkiksi milloinkaan vanhemman veljensä läsnä ollessa asettunut istumaan. — Vielä arvokkaampi asema Pietarin aikana sotalaitoksessa oli kreivi Scheremetjevillä; hän oli ensimmäisiä voiton saajia Ruotsalaisista, Pultavan tappelussa johti hän yhtä osaa joukoista. Jo ennen olemme maininneet taitavasta raha-asioiden tuntijasta Kurbatovista, Romodanovskista, joka julmuudellaan saavutti pahan maineen Preobraschenskin prikaasin puheenjohtajana syytettyjä tuomittaissa.

Kirkon miesten joukossa oli ainoastaan harvoja, jotka hyväksyivät tsaarin länsimaisia harrastuksia. Sellaiset joutuivat kaikki tsaarin suosioon. Niistä oli kuuluisimpia eräs Dmitri, jonka Pietari kohotti Rostovin metropoliitaksi. Hän koetti kohottaa -papiston sivistystä ja oppia, kirjoitti itse monta teosta, ja puolusti tsaarin uudistuksia. Niinpä oli hänen luoksensa kerran tullut kaksi kiihkoilijaa kysymään, eikö olisi parempi leikkauttaa päätänsä pois kuin partaansa; tämän johdosta Dmitri kysyi heiltä, kasvoiko pää vielä kun se oli katkaistu niinkuin parta kasvoi. Parran-ajokysymyksen johdosta kirjotti hän kirjasen "Ihmisen Jumalankaltaisuudesta", jossa hän koetti vastustaa yleistä luuloa, että parranajolla ihmisestä Jumalan kuva häviäisi. Kouluja hän myös ylläpiti omalla kustannuksellaan, joten hän kuoli ihan köyhänä. — Stephan Javorskista, joka tuli patriarkan virantoimittajaksi viimeisen patriarkan Adrianin kuoltua, olemme, jo edellisessä puhuneet. Ensin hän ylisteli Pietaria saarnoissaan, hän kun oli suuri puhuja, mutta myöhemmin hän kääntyi toisaalle; yksin Alekseita hän uskalsi ruveta puolustamaan. Javorskin vaikutus sen vuoksi pian lakkasi, vaikkapa hän saikin olla korkeassa virassaan, nimittäin pyhän synoodin puheenjohtajana.

Pietarin varsinainen suosija ja saman suunnan mies oli Teofan Prokopovitsch. Hän oli sivistyneempi kuin muut kirkon miehet, oli kulkenut useimmissa Euroopan maissa; etevänä opettajana oli hän tunnettu Kievin yliopiston professorina, jonka rehtorinakin hän oli. Uskonnon asioissa hän oli suvaitsevainen, joka Venäjällä oli silloin harvinaista; hän ivasi esim. Italialaisia, koska siellä protestantteja vainottiin. Hän puolusti vielä papiston alistamista valtion alle, väittäen ettei kirkko ole mikään valtio valtiossa j.n.e. Luonnollista on, että tällaisella miehellä oli paljon vastustajia; häntä syytettiin esim. protestantiksi; mutta tsaarin suosiossa hän pysyi ja usein kävi tsaari hänen luonaan keskustelemassa kirkon ja uskonnon asioista. Yksissä neuvoin he valmistivat n.s. "Hengellisen säädöksen", jossa ilmenee erinomaisen vapaa ja ennakkoluuloista puhdas katsantotapa Venäjän kirkosta ja sen papistosta sekä parannuksista, joita ne kaipaisivat. Koko hierarkia eli papiston suuri valta, sanotaan tässä kirjoituksessa, johtuu raakuudesta ja tietämättömyydestä, se kun vuosisatojen kuluessa ensin alkuun päästyään oli kehittynyt. Munkkilaitos saa ankaran tuomion. Pappien velvollisuuksia terotetaan kansan opettajina j.n.e., kaikki on entisestä katsantotavasta poikkeavaa.

Pietarin apulaisiin saatamme myöskin lukea Katariinan, hänen toisen puolisonsa, varsinkin koska tsaari itse usein arvostelee Katariinan ansiot valtion eduksi sangen suuriksi. Katariinan elämän vaiheet ovat harvinaiset todellisuudessa; ainoastaan saduissa sellaisia tavataan. Liettualaisen talonpojan tyttärestä Venäjän keisarinnaksi kohoaminen tuntuu satumaiselta, mutta sen taipaleen Katariina kuitenkin kulki. — Kotiseudultaan Liettuasta Katariina joutui ensin Liivinmaalle erään papin kasvatiksi sekä sen jälkeen erään provasti Glückin luo Marienburgin kaupungissa. Hänen kerrotaan täällä joutuneen v. 1702 naimisiinkin erään ruotsalaisen rakuunan kanssa, mutta jo alussa avioliitto purkaantui. Mies komennettiin sotaan ja Martta, (se oli silloin hänen nimensä) joutui vangiksi, sillä 1702 sotamarsalkka Scheremetjev valloitti Marienburgin kaupungin ja asukkaat otettiin vangiksi. Kun kaupungin asukkaat kulki Scheremetjevin ohi, huomasi hän kauniin naisen ja otti sen luokseen; se oli juuri tuo Martta. Mutta Scheremetjev ei saanut häntä kauan luonaan pitää. Menschikov nähdessään hänet, pyysi hänet omakseen ja saikin. Menschikovin luona taas tapasi tsaari hänet ja pyysi, hänkin mieltyneenä hänen kauneuteensa, hänet luokseen. Menschikov ei saattanut tätä kieltää, vaikkei hän mielellään hänestä luopunut. Jo vuonna 1705 oli kaksi tytärtä syntynyt tsaarille ja Martalle; ja sen jälkeen vasta hän kääntyi kreikkalaiseen kirkkoon. Alkuaan hän näet oli ollut katoolilainen, mutta oli saanut lutherilaisen kasvatuksen. Kreikan uskoon kääntyessään hän sai nimekseen Katariina Alekseievna, sillä Aleksei, Pietarin poika, oli kummina. Katariina oli usein tsaarin mukana matkoilla tai sitten ahkerassa kirjevaihdossa hänen kanssaan; tsaari ilmottaa hänelle toimistaan, voitoistaan y.m. Katariina saattoi vähitellen kokonaan seurata valtion asioita. Luonteensa puolesta hän soveltui hyvästi tsaarin kanssa. Hän tunsi tsaarin tulisuuden ja osasi sitä hillitä; hänen iloisuutensa oli tsaarin mieleen. Vihdoin v. 1711 palattuansa Turkin sodasta, jossa Katariina oli mukana, vihitytti hän hänet itseensä, mutta vasta v. 1724 korotti hän hänet kruunaamalla keisarinnaksi. Hän vetoaa tässä Katariinan suuriin ansioihin varsinkin Turkkilaissodassa, sillä Katariinan kekseliäisyyden kautta pääsi Venäjän armeija pelastumaan. Tällä toimella hän tahtoi nähtävästi tehdä hänet kruununperilliseksi, sillä jo v. 1722 hän oli säätänyt lain, jonka mukaan kukin hallitsija saisi määrätä jälkeisensä. Pietari ei Katariinaa määrännyt, mutta hän se oli lähinnä, ja hän nousikin Pietarin kuoltua Venäjän valtaistuimelle sekä hallitsi kaksi vuotta.

XXXIV. Pietarin luonne ja kuolema.

Olemme edellisissä luvuissa oppineet tuntemaan ne suuret reformit, jotka Venäjällä muuttivat kaikki vanhat olot ja loivat siitä eurooppalaisen valtion. Tämän saavuttaakseen Pietari oli taistellut kaiken hallituksensa ajan joko ulkomaalaisia tai sisäisiä vihollisia vastaan. Hän siirsi valtakunnan rajat entisistään, hän muutti puvut, tavat, hallituksen, sotalaitoksen, seurustelutavat, koulut, sanalla sanoen ei niitäkään vanhaa jäänyt. Ja ainoastaan noin kolmessa vuosikymmenessä ne pantiin toimeen. Kaikki tämä tapahtui vasten Venäjän kansan suuren enemmistön tahtoa. Venäjän kansa oli kokonaan toisellainen kuin Pietari. Se oli hidasta, toimetonta, Pietarissa taas oli eloa ja tointa suunnattomiin saakka; kansa oli ennakkoluulojen ja taikauskon vallassa: tsaari taas kokonaan niistä vapaa; kansa epäili ja vihasi kaikkea uutta, tsaari taas vaan uutuutta halusi; kansa oli muotoihin ja kaavoihin piintynyt, tsaari taas niistä välinpitämätön melkeinpä liiallisuuteen asti: kansa pelkäsi ja kammoi Länsi-Euroopan yhteyttä, tsaari taas koetti kaikin voimin siihen päästä. Mutta sama kansa oli kunnioituksen ja pelon valtaama tsaariansa kohtaan; sitä kävi taivuttaminen, kuin lasta, joka jättää oman mielihalunsa syrjään ja taipuu käskijän tahdon alle.

Ennenkun tämä kävi päinsä täytyi tsaarin esiintyä toisella tavalla kuin hänen edeltäjänsä. Hän astui alas tuosta puolijumalan asemasta Kremlin palatsista, jossa hänen esi-isänsä olivat olleet kansastaan tietämättä. Pietari tuli kansansa joukkoon; hän opetti sitä toimeen itse ensin oppimalla. Paljaat määräykset ja käskyt eivät hänestä olleet tarpeeksi, ne kun usein ovat tehottomia; hän esiintyi itse opettajana joka taholla ja joka alalla.

Pietari oli itse hyvä oppimaan; hänen sukkela älynsä keksi helposti uuden asian, minkä hän oli nähnyt tai kuullut. Mutta suuria suunnitelmia hän ei voinut luoda; hän vaan omisti lähinnä olevan ja muodosti reforminsa sen mukaan. Siitä hajanaisuus ja epäjohdonmukaisuus, mikä usein ilmestyy hänen määräyksissään ja toimissaan.

Mutta tuskin kukaan hallitsija on niin eri aloilla työskennellyt kuin Pietari. Hänellä oli ruumis, henki ja tahto alati toimessa; ja alituinen toimi kehitti ja karkasi yhä enemmän hänen voimiansa. Samaan aikaan hän kävi sotia ja järjesti sotajoukkoja, hän johti linnojen piiritystä, rakensi kaupunkia, määräsi kanavia kaivettaviksi, järjesti hallintoa, mutta sen ohessa suunnitteli hän vieraskielisten kirjojen käännättämistä, valvoi itse työtä ja teki parannuksia niihin. "On mahdotonta ajatella sitä miestä levossa, sillä hän oli alituisesti toimessa. Hänessä levon tarpeettomuus oli ääretön sekä ruumiillisesti että henkisesti. Jos hänellä ei ollut sotajoukkoja harjoitettavana, taisteluja taisteltavana, sotasuunnitelmia tehtävänä, petollisia ministeriä mestattavana tai kanavia kaivettavana, niin puuhasi hän uusia rautakaivoksia Tulaan tai Aunukseen, uusia rakennuksia tai katuja Pietariin, tai purjehti hän Laatokan merta laivalla ja käsi ruorissa, tai suunnitteli määräyksiä uusien verojen hankkimista varten, hallinnon ja oikeuslaitoksen parantamista varten, tai toimitti hän jonkun kirkon vihkimisen johdosta Tsarkoje-Selossa hurjia pitoja, joista ei kukaan saanut lähteä pois, niin kauan kun järki oli päässä tallella". Pietari nousi aamulla jo k:lo 4 ja ryhtyi heti valtion asioihin käsiksi; k:lo 6 hän lähti amiraaliteetiin tai senatiin, ja koko päivän hän oli toimessa hyvin lyhyitä väliaikoja lukuunottamatta. Kun hän ei valtion toimissa ollut, puuhaili hän sorvipenkillä, puusepäntyössä tai pajassa, tai oli hän matemaatisia ja luonnontieteellisiä koneita katselemassa, tehtaissa ja työpajoissa, mutta ylipäänsä toimessa. Aikaa hän ei hukkaan päästänyt kulumaan. Eikä kummaa, jos hän oli usein tyytymätön toisten töihin, sillä hän moitti usein uutterimpiakin apumiehiään velttoudesta. Pietari vaati toisilta samaa uutteruutta, väsymättömyyttä ja kestävyyttä, jota hänellä itsellä oli.

Edellisestä esityksestä käynee myöskin selväksi, että Pietarin huomio ja taipumus oli vaan kääntynyt käytännöllisiin asioihin ja toimiin, joista hyötyä oli. Hän oli realisti. Sivistyksen ihanteellista puolta hän ei täysin käsittänyt; ja jos hän jossakin kohdin osotti ihaanteellisimmillekin seikoille arvoa antavansa, niinkuin esim. tiedeakatemian perustamisessa ja taideteoksen hankkimisessa, oli se etupäässä sentähden, että ne kuuluivat sivistyneeseen valtioon. Sillä siinä kohden hän muutenkin oli liian pintapuolinen. Hän sanoi kyllä itse, että ainoastaan oman kansansa ja maansa oloihin ja tarpeisiin sovittamalla länsimaiden tapoja ja laitoksia tulisi omistaa, mutta aina hän ei siinä oikeaan osannut. Missä hän huomasi hyvän laitoksen ulkomailla, sen hän sellaisenaan lainasi muutoksia siihen tekemättä. Niinpä virkakuntien ja hallinnon järjestämisessä oli Ruotsi mallina; laivasto taas rakennettiin Hollannin mukaan ja Pietaria rakennettaessa piti hän Amsterdamia kaavanaan.

Omassa yksityisessä elämässään Pietari esiintyi vaatimattomana. Asuntona hänellä ei ollut komeita palatsia, vaatetuksessa hän oli yksinkertainen ja ulkona liikkuessaan oli hänellä ajoneuvoina tavallisesti kaksipyöräiset rattaat. Hänen ympärillään ei missäkään ollut entistä yksinvaltiaan loistoa ja komeutta. Pietari oli sen jättänyt, mutta sen sijaan äärettömässä työssä ja lujuudessa valtaansa osottanut. Entisten tsaarien mielivaltaisuutta hänessäkin vielä paljon tavataan. Kansaa ja sen omaisuutta hän piti oikeutenaan määrätä, miten tahtoi. Hän oli tuima, tulinen ja silloin julma. Hän saattoi omalla kädellään ryhtyä kurittamaan virkamiehiään, sukulaisiaan ja ystäviäänkin. Kerrotaan, että hän sekä Menschikovia että puolisoansa Katariinaa oli sauvallaan kurittanut. Hän ei osannut luontoaan hillitä, kun asianhaarat olisivat vaatineet. Hänen luonteessaan tavataan vielä itämaisen despootin oikullisuutta ja julmuutta. Pietarin itsevaltius ei ilmaantunut samalla tavalla kuin Ranskan Ludvig XIV:nen, siinä oli yhtä suuri ero kuin näiden hallitsijoiden hovielämässä ja julkisessa esiintymisessä. Pietari jätti Kremlin ja itämaalaisuuden, mutta yhdellä hyppäyksellä hän ei saattanut Ranskan kehittynyttä hallitustapaa ja Versaillesin hienoutta ja hovitapoja saada omistetuksi.

Samanlainen puolinaisuus länsimaisuuden ja itämaalaisuuden välillä tulee näkyviin myöskin Pietarin huvituksissa. Hän ei osannut nauttia länsimaisesta näytelmätaiteesta, ei hienommasta musiikista y.m., mutta sen sijaan sellaisesta, jotka lapsen mieltä viehättävät. Olemme jo ennen maininneet, että hän rakasti ilotulituksia, joita hän itsekin usein puuhasi. Samoin piti hän naurettavista ilveistä, joissa hullunkurisuus esiintyy suurimmassa määrässä. Hänellä oli joukko kääpiöitä, hovinarria, joita siihen aikaan muissakin hoveissa pidettiin. Hän itse järjesti ilveilyjä ja pakotti usein valtion korkeampia virkamiehiä esiintymään julkisesti ilveilyissä. Hän itsekin otti niihin usein osaa. Kerran esim. tuli hän ystävänsä Lefortin luo 24 kääpiötä mukanaan. Toisen kerran hän taas järjesti erään hovinarrin hääpidot. Häävieraat kulkivat kaduilla ajoneuvoissa, joiden eteen oli valjastettu eri eläimiä; yhdellä oli pukki, toisella koira, kolmannella sika j.n.e.; vihittävällä pariskunnalla oli niinimatoista tehdyt vaatteet, joiden päällä oli kissan käpälillä koristettu liinakauhtana, oljista tehdyt saappaat jalassa, rotannahasta valmistetut hansikkaat kädessä, oljista punotut saappaat jalassa. Kerran hän pakotti entisen opettajansa, Sotovin, 70-vuotiaan ukon, naimisiin erään yhtä vanhan vaimon kanssa, saadakseen ilvenäytäntöä hääpidoissa toimittaa. Mielellään hän ivasi paavia ja hänen kardinaaliansa. Tämänkaltaiset olivat Pietarin huvit. — Suuret juomingit olivat näiden yhteydessä. Varsinkin alkuaikoina olivat tsaarin pidot hurjia; eri seurapiiri tähän kuului, väliin 100—200 henkeä, ja jokaisen täytyi juoda itsensä tunnottomaksi asti. Siinä oli korkeampia virkamiehiä, hänen ystäviänsä kuten Lefort, ja kerrotaanpa Pietarin pakottaneen nuoria naisiakin juomaan siksi kun tulivat päihinsä. Pietari oli tässä niinkuin muissakin kohdin himojensa vallassa. Että tämä oli hänellä tärkeä ja mieliasia, osottaa se, että kirjevaihdossa hänen ja hänen läheistensä ystäviensä kesken usein puhutaan pidoista, viinalajeista, tai "Ivaschka Chmelnitskijstä", jolla Venäläiset viinan jumalata kutsuvat. Tätä hurjaa elämää hänen voimansa sietivät, eikä muut työt koskaan niiden kautta jääneet syrjään. Viimeisinä vuosina pidot kuitenkin tulivat siistimmiksi, ylenjuominen ei ollut pakollinen eikä niin tavallinen kuin ennen.

Pietarilla ei vankkaa ruumista milloinkaan ollut, ja hänen elämän tapansa vielä sitä heikonsivat; usein hän oli sairas, niinkin kovasti, että hänen kuolemaansa pelättiin. Usein hän kuumetaudistaan oli parantunut, mutta vihdoin se vei hänet tuonelaan. Myöhään syksyllä 1724 huomasi hän lähellä Pietaria, että muutamat sotamiehet olivat veneellään vaarassa. Tapansa mukaan meni hän auttamaan; kylmässä vedessä hän vilustui, sairastui ja Tammikuun 28 p. 1725 hän heitti henkensä.

* * * * *

Siten päättyi tämän merkillisen hallitsijan elämä. Pietarin hallitus oli tärkeä ajanvaihe Venäjän historiassa. Venäjä oli vielä itämaalaisuuden valtaamana, kun Pietari ryhtyi sen oloja johtamaan. Länsimaisen sivistyksen ensimmäiset oraat olivat kyllä nousemassa, mutta hän saattoi sen äärettömän suuren askeleen eteenpäin länsimaisuutta kohti. Luonnollisesti se ei täysin onnistunut, sillä mahdotonta oli tasottaa vuosisatojen kehittämä sivistys, josta Venäjä, oli jäljellä; eikä hän itsekään päässyt eurooppalaiseksi täysin kehittymään; hän oli samoin kuin hänen kansansa molempien ajanjaksojen välillä. Paljon oli puutteellista, pintapuolista, ja osaksi hyödytöntäkin hänen toimissaan; mutta hän oli oikean suunnan raivannut vankaksi seuraajilleen jatkettavaksi. Hän laski pohjan ja perustuksen Venäjän nykyiselle mahtavuudelle ja sentähden hänen kansansa hänelle "Suuren" nimen on antanut.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings