SISÄLLYS:

Miisu. Kuin kihloissa.. "Kullervon" ero. Raukka. Pikku Aaro. Muukalaista verta. He olivat lapsia. Junankulettaja. Seitsemän kirjettä. Elna. Kylmä yö. Rouvan paketti. Kevätpäivä Penttisen talossa. Eerikki. Junnu Juntunen. Maksettu asia.

Miisu.

Miisu leikitteli kahden poikansa kanssa pihamaalla. Kuusi poikasta oli alkujaan ollut, vaan neljä oli surmattu, ennen kuin olivat ehtineet omin silminsä nähdä päivän valoakaan.

Kuumasti paistoi päivä ja herttaisen lämmin oli ilma. Niin oli Miisullakin vari, että suu auki täytyi tuhuttaa, vaikka oli valinnut tiheän pensaikon juuren olinpaikakseen.

Pihasalla ei ollut kotona muita kuin puolisokea ruotuvaivainen, vanha mummo, jota vilutauti vaivasi. Hän oli sen tähden valinnut lämpimimmän paikan ollakseen. Tuvan perässä puolipäivän puolella oli vanha höyläpenkki, ja sen päälle oli hän vetäytynyt kyttyrään maata kyhnöttämään, sarkatakkiin kääriyneenä. Siihen päivä paistoi täydeltä terältään tuvan seinää vasten ja oli synnyttänyt tukehduttavan lämpövirran, joka seinän sivua väreili ylös. Kärpäsiä, suuria ja mustan kiiltäviä, siinä lenteli ja surisi. Ne lentelivät mummonkin ympärillä ja purivat hänen sarkanutun alta esiin pistävää laihaa kättään.

Tavan takaa kävi Miisu huoneissa etsimässä ihmisiä. Pojat seurasivat kintereillä ja naukuivat ja vikisivät. Vaan ei näkynyt huoneissa ketään. Kaikki olivat niityllä, sillä nyt oli mainio luokopäivä.

Keksipä Miisu vanhan ruotilaisen höyläpenkillä. Siinä se yhtenä käärynä kuin viluinen koiran penikka yhä makasi, tietämättä mitään tästä maailmasta. Ei edes liikahtanut, kun Miisu hyppäsi päälle, naukui, kehräsi ja puski päällään. Ja pienet pojat maassa naukuivat mukana ja kurkottelivat itseään. Miisu puski ja ystävällisesti hieroi päällään mummon kovaan käteen ja oikoi kynsiään, vaan mummo ei hievahtanutkaan. Ei auttanut mikään. Mummo makasi liikkumatonna ja tunteetonna kuin kuollut.

Miisu hyppäsi alas ja meni poikineen pensaikon juurelle takaisin.

Siellä hän taas leikki pienoistensa kanssa, antoi niiden itseään repiä, miten vaan tahtoivat, ja laski kuperkeikkaa. Pikku kissat olivatkin hyvin leikinhaluisia ja repivät emäänsä milloin hännästä, milloin taas korvista vetivät ja kemusivat päällä.

Vaan tuon tuostakin kesken leikin lyönnin pennut vikisivät ja tokelsivat emänsä mahan alustaa. Emäkin naukahti surullisesti ja nuoleksi pentujaan. Vaan eivät pennut sieltä mitään hyötyneet, vaikka nenät sihisten vetivät.

Kova kuumuus rasitti Miisua, niin että hänellä oli paha elämä. Ei sen tähden voinut syödäkään, ja imu ei riittänyt nälkäisille pennuille. Eivätkä pennut itse osanneet vielä mitään hankkia. Söivät, kun syötettiin, ja joivat, kun juotettiin. Sen olivat oppineet, että ruoka-astialleen osasivat mennä. Vaan useasti siinä ei ollut mitään, ja turhaan he sitä nuoleksivat. Niin kuin nytkin. Ja silloin he emoaan ahdistamaan.

Kauvan turhaa työtä tehtyään herkesivät pennut imemästä ja yhä nälkäisinä ukisivat ja nahusivat ympärillä.

Se koski Miisun hellään sydämeen. Hän koetti taas muuttaa kaikki leikiksi, heittäysi selälleen ja koppoi pentunsa käpäliinsä. Pienet varriaiset heti unhottivatkin hetkeksi nälkänsä ja niin laskivat emänsä kanssa kuperkeikkaa, että muksahtivat maahan.

Vaan ei silläkään pitkälle päästy. Yhtäkkiä herkesivät pennut leikkimästä ja totisina katselivat emäänsä, kuin olisivat huomanneet kujeen. Ja sitte he alkoivat taas ukista entistä enemmän.

Miisu ei enää kärsinyt sitä. Piti tavalla tai toisella saada vaikenemaan nuo pikkuiset suut.

Kyllä oli väsyttävän kuumakin, ettei olisi huolinut tehdä mitään. Miisun mielestä olisi tämmöisenä aikana pitänyt saada olla aivan rauhassa ja huoletonna, välittämättä mistään mitään. Venyä siimespaikassa pitkin pituuttaan, sorkat suorana. Eikä olisi viitsinyt päätäänkään kääntää, vaikka hiiri olisi nenää nykäisten juossut ohitse. Olisi vaan antanut maailman mennä menoaan…

Vaan tuossa ne nyt nuo pikku sikjot naukuivat ja mankuivat nälissään. Olivathan ne niin sieviä ja somannäköisiä pienine käpälineen ja suurine silmineen. Nurkumielisinä ne katsoa tiirottivat emoa silmiin ja niin naukuivat hartaasti, että nyökki pikku ruumis ja vatsaa veteli edes takaisin.

Miisu läksi kävelemään metsään päin. Vaan kun pikku sikjot juosta tepersivät jälessä, otti Miisu kiivaita hyppyjä, ja niin sai pennut itsestään haihdutetuiksi.

Metsään päästyään ja ensimäisen linnun nähtyään heti kohosi Miisun luonto. Velttous katosi ja oli kuin uusia voimia olisi saanut. Räkättirastas räksätti ja liekasteli aivan lähellä, kujeillen Miisulle. Miisu kulki huolettoman näköisenä, kuin ei huomaisikaan koko otusta. Vaan kun lintu aivan päällitse lensi ja kiihkeästi räksätti, kohosi tahtomattaankin Miisun pää ja luonto yötteli hyppäykseen.

Siellä oli metsässä lintuja paljokin. Koko metsä oli lintujen laulua ja viserrystä täynnä. Miisu ei siitä mitään välittänyt, jos ne ylhäällä puissa visertivät, vaan kun kuului jostakin aivan läheltä puun oksalta sirkutusta, silloin hän tarkisti huomiotaan, seisahtui ja katseli, oliko sirkuttaja saavutettavissa.

Yhtä semmoista rupesi Miisu jo vaanimaan, vaan lintu heti huomasi ja lensi, minne lie lentänytkään.

Samassa ilmaantui toinen lintu, joka liekasteli samalla tavalla kuin räkättirastas. Edellä se lenteli ja näytti tekevän ivaa.

Miisu ei ensin ollut tietonaankaan. Vaan kun lintu rupesi kovin lähentelemään, suuttui hän ja tavotteli sitä.

Jonkun aikaa vehkeiltyään katosi lintu. Miisu hairasteli, että minne se joutui. Sitte hän huomasi, että linnulla oli pojat ja että se oli narrannut hänet pois poikiensa läheisyydestä. Vaan nyt hän näki, että jonkun matkan päässä lintu hyppeli poikineen.

Miisun mielessä heräsi heti kavala ajatus salaa kiertää poikueen luo. Hän lähti hyvin varovasti hiipimään. Puiden suojassa hän hiipi, mättäiden taitse pujottelihe, notkeana ja matalana maata myöten kuin sisilisko. Ja kun onnellisesti pääsi lähempien mättäiden suojaan, hyvillään jo hyristeli itseään ja herautti kirjavata häntäänsä.

Kun oli päässyt jotenkin lähelle, noin parin kolmen sylen päähän linnusta, silloin vasta oikein alkoi tuo kissalle omituinen, kavalan taidokas väijyminen. Ei niin matalaa mätästä, jonka taakse ei olisi voinut lymytä. Niin lyyhistyneenä maata vasten hiihatti hän itseään eteen päin kuin jalaton olisi ollut. Tarpeen mukaan sujuttausi hän milloin hyvin hienoksi, pitkäksi loikareeksi mättäiden lomiin, milloin taas vetäytyi kokoon pieneen sykkyrään. Ja silmät paloivat lakkaamatta lintuun päin. Kun lintu oli päin, silloin hän kärsivällisesti oli mahallaan aivan liikkumatonna eikä näyttänyt hengittävänkään. Antoi kärpäsenkin aivan rauhassa purra korvansa sisustaa, luimistihan vaan vähäsen kärsivätä ruumiin osaansa. Vaan kun linnun silmä vähänkin vältti, teki hän taidokasta lähestymistään.

Lintu ei kuolemakseen huomannut Miisua. Se puuhaili poikiensa kanssa, hankki niille perhosia ja matoja ja opetti syömään. Kovin ne vielä olivatkin äkkinäisiä ja heikkoja. Parhaiksi jaksoivat pajukon oksilla pysytelläitä ja heikoimmat useasti tuiskahtivat nurin niskoin heinikkoon. Silloin hyppäsi aina emo ja auttoi pienokaisen oksalle. Saamattomina ja kykenemättöminä ne sirkuttivat oksilla ja kilpa aina oli, kuka sai emon tuoman perhon tai madon. Emon lentäessä heitä kohti avautui jokainen suu, ja sirkutus kävi kiihkeimmilleen, kun näkivät emon tuovan nokassaan jotakin.

Miisu hiipi yhä lähemmäksi. Hänelläkin oli vikisevät, saamattomat pienet pojat, joille piti saada syötävää. Jo pääsi hän pajukon viereen, pienen pensaan suojaan. Ei tarvinnut enää muuta kuin vartosi sopivaa tilaisuutta iskeä kiinni.

Lintu juuri lensi läheiselle oksalle. Sillä oli nokassaan suuri perhonen, jota kurkottausi antamaan eräälle pojalleen…

Silloin Miisu laukasi. Kopsaus vaan, ja lintu oli oksalta lipaistu. Se rimpuili Miisun hampaissa, räpytti siipiään ja sirkutti. Pää pystyssä läksi Miisu lintu hampaissa kävelemään pihaan.

Matkalla Miisu oikein säikähti, kun yhtäkkiä eräs lintu lentää tuikasi esiin ja oli aivan kiinni tarttua Miisuun. Se oli Miisun hampaissa olevan linnun puoliso. Se oli nähnyt rakkaansa turmion, ja hätäpäissään nyt hyppeli Miisun edessä. Se oli niin pelkäämätön, että aivan Miisun jalkoihin heittäysi kuin rukoillakseen armoa. Miisun piti oikein kiertää tuota hätääntynyttä raukkaa. Vaan kun lintu kävi liijan rohkeaksi ja oli aivan suusta tulla repimään Miisun saalista, heräsi Miisun villi himo ja hän aivan huokeasti koppasi linnun käpäliinsä.

Nyt oli Miisulla kaksi lintua, kaksi paistia kahdelle pojalle, yksi kummallekin. Ensi saamansa oli hän jo hampaillaan rutaissut kuoliaaksi, ja nyt toinen hampaissa potki ja sirkutti ja räpytti siipiään niin rajusti, että oli siinä hallitsemista. Vaan Miisu murisi ja terävillä hampaillaan ruhjoi senkin hengettömäksi.

Sitte Miisu mielissään oikein juoksujalassa jouduttausi pihaan ja heti suoraan meni pensaikon juurelle. Vaan siellä ei ollut poikia. Missä lienevät olleet. Miisu juoksenteli kaikki paikat pihassa ja naukui niin kovasti kuin taisi suussaan olevilta kahdelta linnulta. Hän ihmetteli, minne ne olivat joutuneet, kun ei näkynyt missään. Haeskeli huoneiden alukset, ullakot, uunien päällykset ja kaikki, ja alinomaa naukui kutsuvasti. Olisi nyt ollut niin hauskaa antaa noille pienoisille lintupaisti kummallekin.

Uskollisesti etsi Miisu poikiaan niin kauvan, kunnes löysi ne. Ne olivatkin hyvin kummallisessa paikassa. Elättimummon jalasta oli pudonnut paksusta sarasta tehty töppönen, ja siihen olivat he ruvenneet makaamaan. Kun Miisu sattui etsintömatkallaan kulkemaan mummon päällitse, huomasi hän poikansa. Hyppäsi niiden luo ja pani hyvillään rakkaan emon "kurnaun". Heti heräsivät pojat ja kurahtivat vastaukseksi. Vainu kävi niiden pieniin, tihkeröisiin neniin ja he alkoivat hamuta ympärillensä.

Silloin laski Miisu suustaan kaksi kuollutta lintua niiden eteen.

Huomaamattomuudessa ja suuressa kiireessä jaavistausivat pennut ensin kumpikin kiinni yhteen lintuun. Ja oli jo tulla riita jaosta. Vaan Miisu tuli väliin ja osotti toisellekin samanlaisen syötävän. Kun kerran sitte saivat saaliit käpäliinsä, niin olivat niin haltioissaan, että pelottavasti muristen niskakarvat pystyssä purivat ja söivät.

Raukean näköisenä, vaan mielissään Miisu siinä ääressä istui ja katseli.

Heikot olivat vielä hampaat musertamaan lintujen paksuimpia luita. Joku osa selkäruotoa ja siipien tyvet jäi tähteeksi.

Nähtyään pentujensa tulleen ravituiksi, söi Miisu tähteeksi jääneet palat, yksin höyhenetkin natusteli suuhunsa, ja nuoli tarkkaan veripisarat, jotka olivat linnuista vuotaneet pihamaalle.

Sitte he siinä yhdessä kohti kolmikannassa istuivat, lipoen kieliään ja raukeasti eteensä katsoen — aivan niin kuin herrasväen herkkupöydässä syötyä istutaan ja nautitaan siitä hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden tunteesta, mikä seuraa hyviä ja voimakkaita ruokia syötyä. Heillä kun ei ollut suun pyyhintä, viuhotti sekä Miisun että pentujen suupielissä niihin tarttuneita höyheniä.

Kohta kapristausivat pennut emänsä jalkoihin ja alkoivat leikkiä. Nyt oli se niistäkin hupaista. Nuo suuret silmät säteilivät tyytyväisyydestä ja iloinen veitikkamaisuus oli koko olennossa. Miisun piti heittäytyä pitkälleen ja antaa huimapäisten kupelehtaa ympärillänsä.

Mutta Miisu halusi lepoa ja alkoi nuolla pentujansa. Ne eivät olisi sitä tahtoneet, tinkivät vastaan panemaan. Vaan Miisu teki puoliväkisenkin puhdasta ja käpäliensä välissä nuoli kummankin huolellisesti niin puhtaaksi kuin osasi, vaikka pennut vähän vikisivätkin käsissä.

Sitte rupesi pentujakin raukaisemaan. He menivät mummon töppösen luo ja aikoivat ruveta siihen makaamaan. Vaan tuo suuri villatöppönen oli heistä niin hullunkurisen näköinen, etteivät malttaneet olla kujeilematta sille vähäisen. Olivat piilosilla sen ympärillä, löivät painia sen kanssa, murisivat sille, repivät ja pyörittelivät.

Miisu teki lopun siitä vallattomuudesta. Meni töppösen sisään makaamaan ja pani hellän emon "kurnauta" pojilleen. Kun eivät vallattomat olleet siitä milläänkään, pyörähti Miisu töppösessä selälleen ja leikkisästi kiemurteli ja viskoi itseään. Silloin riensivät pennut töppöseen. Miisu asetti ne mukavasti sivulleen ja nuoleksi vielä niitä vähäisen. Ikään kuin "hyvän yön" toivotukseksi sitte kurahti pojilleen pari kertaa — ja kohta painuivat kaikkien silmät makeaan uneen.

… Mutta samalla aikaa metsässä pajukon oksilla hyppeli viisi turvatonta linnun poikasta. Avutonna ne siellä sirkuttivat ja turhaan odottivat hellää emoa tuomaan suuhun perhosta tai matoa…

Kuin kihloissa.

He näyttävät olevan kuin kihloissa, vaikka ovat olleet naimisissa jo monta vuotta.

Miehen tulin tuntemaan eräissä kemuissa, jotka pidettiin ravintolassa eräälle paikkakunnalta poislähtevälle hyvälle ystävälle. Siellä herätti hän heti huomiotani. Hän istui pöydän päässä toisten seurassa, poltteli hienoa paperossia, noin vaan poltellakseen, ja aina vähän päästä sormillaan vetäsi viiksiään tai suippoa leukapartaansa. Hän puhalteli savua ylös ilmaan ja jäi useasti katselemaan sen somia rengasmaisia muodostuksia. Hän kyllä vilkkaasti puheli, vaan selvästi näki, ettei hän siltä kokonaan antautunut asiaan. Joka hetki näytti, kuin hänen mielessään olisi maannut joku muu asia, suurempi ja tähdellisempi, joka valtasi hänen mielensä kokonaan, vaikkei hän siitä kellekään puhunut.

Minusta ensin melkein näytti kuin hän olisi uskonnollinen, sillä koko hänen olennostaan, erittäinkin avonaisista kasvoistaan, selkeästä otsastaan ja lempeistä silmistään loisti omituinen, hiljainen rauha, kirkkaus, pyhyys tai jotakin semmoista.

Hän ei juonut niin kuin juodakseen, vaan siististi maistoi viiniä lasistaan, nähtävällä varovaisuudella ja maltilla, tai kuin hän ei olisi siitä ollenkaan välittänyt, vaan ainoastaan seuran vuoksi kohotti lasinsa silloin kuin muutkin.

Ensimäisten lasien aikana keskusteltiin yleisistä päivän kysymyksistä. Hän ei niin innokkaasti ottanut osaa keskusteluun kuin muut, vaan lausui hänkin mielipiteensä, joka aina oli puoleksi väliäpitämätön ja tavallisesti tämmöinen: "Minä nyt en ole tarkemmin seurannut sitä asiaa, vaan minusta tuntuu, että…"

Nuo kaikki pikku seikat — sekin, että hän oli istuutunut juuri pöydän päähän kuin vaistomaisella tarkoituksella olla vähän erillään muista — loihtivat hänet minulle, joka olin koko huomiollani kiintynyt häntä tarkastamaan, erääksi erikoiseksi ihmiseksi, jonka koko olentoa ja läheistä ympäristöä vallitsee jokin salainen, minulle vielä tuntematon voima tai henki tai miksi sitä nimittäisin.

Puhe vilkastui, seura tuli iloisemmaksi, yleiset kysymykset jätettiin syrjään, joko valmiiksi pohdittuina tai alustavasti keskusteltuina, ja ruvettiin kertomaan kaskuja kouluajoilta ja tunnetuista suurista miehistä.

Hän katsoi nyt kelloaan ja näytti varustauvan lähtemään. Hän viittasi illan sankarin luokseen, meni hänen kanssaan toiseen huoneeseen, jonne ovi oli auki, ja näytti pyytävän päästäkseen lähtemään seuraa häiritsemättä — kuin vakava, hyvänsuopainen pappi, joka tahtoo pidoista poistua, vaan kuitenkin sallii toisten jäädä myöhempään. Mutta kunniavieras tarttui häneen, näytti tekevän kaikki tyhjäksi, työnsi hänet saliin takaisin ja sanoi:

— Mihinkä sinulla on semmoinen kiire, kello on vasta 10.

— Eipäs, kello on kohtsillään 11; ajattelin 11 joutua kotiin.

— Kuka sen on määrännyt, että sinun pitää juuri 11 tulla kotiisi, eukkosiko?

— Ei sitä ole kukaan määrännyt, vaan minä sanoin vaimolleni 11 aikaan tulevani kotiin.

— Niin, arvasinhan sen! Se on sittekin eukkosi, jonka tähden sinä nyt "ajattelit" lähteä — oikeastaan olisit pakoitettu lähtemään. Mutta me nyt pakoitamme sinut kauniisti jäämään. Kuinka se nyt sopisi, että sinä lähtisit miesten seurasta näin aikaiseen sen vuoksi vaan, ettei rakas vaimosi pääse nukkumaan, jos et sinä ole hänen silmiään, kiinni painamassa. Ole nyt kerrankin miehekäs ja istu miesten seurassa!

Tämmöisellä puheella tavallisesti saadaan uskollisinkin aviomies kääntymään ja ottamaan "hänelle miehenä kuuluva vapaus", huolimatta lupauksistaan vaimolleen ja ettei tuo rakas vaimo todellakaan voi nukkua ennen kuin miehensä tulee kotiin.

Mutta häneen näkyi tämä puhe tekevän samanlaisen vaikutuksen kuin maailmanmiehen ivaileva puhe hiljaiseen uskonnolliseen ihmiseen, jolla on syvät, koetellut vakaumukset. Hän kuunteli hymyillen ja tyyneenä ja sanoi:

— Minun pitää kuitenkin nyt lähteä. Minulla ei ole tapana olla myöhään. Päästä siis hyvä veli minut menemään.

Kasvinkumppali ja koulutoveri pani liikkeelle koko etevän puhetaitonsa ja häntä tuli vielä auttamaan puolikymmentä muuta teräväkielistä miestä. Mutta hän pysyi yhtä levollisena, hymyili yhtä tyynesti. Kun kaikki nämä vanhat toverit ja ystävät olivat kaiken puhetaitonsa käyttäneet, kaikki hienot ja epähienot pistoksensa antaneet, oli hän yhtä järkähtämätön kuin alussa. Hän kertoi tyynesti entiset sanansa:

— Kyllä minun täytyy nyt lähteä, elkää pahastuko.

Hänen täytyi antaa mennä. Toivottaen toisille "iloista jatkoa" hän meni.

Hän on pankin virkamies, ja tapaan häntä usein pankissa. Tuo sama omituinen, salaperäinen, kätketty voima, henki, tai niiksi sitä sanoisin, on sielläkin hänessä ja hänen ympärillään vallitsemassa, hänen istuessaan suorana pulpettinsa ääressä tai liikkuessaan vekseli tai muu paperi kädessään. Kun hän tulee oikein lähelle ja, miellyttävä hymyily kasvoillaan, puhelee — vekseleistä, kurssin muutoksissa y.m.s. — on kuin olisi vastakkain tuon syvämielisen, hiljaisen ja vaatimattoman pastorin kanssa, jolla on selkeä otsa, kirkas, lempeä katse ja olennossaan ja ympärillään jotakin pyhää, pyhitettyä. Tuo hellyys ja pehmeys hänen olennossaan, tuo lempeä katse, nuo avomieliset kasvot ja tuo hieno käsi, jossa hän pitelee vekselipaperia, ne saattavat minut aina aavistamaan, joka kerta kun joudun hänen lähelleen, vielä vienompaa hellyyttä ja pehmeyttä, katseen lempeyttä, kasvojen avomielisyyttä ja käden hienoutta, jotka häntä kotonaan ympäröivät — tuota olentoa, jonka hän omistaa, jossa hän puoleksi elää ja joka hänessä alati vallitsee.

Virkahuoneensa pöydällä edessään on hänellä hänen kuvansa kalliissa kehyksissä.

Kello 3 kun pankki suletaan, ilmestyy pankin edustalle puistoon pienenpuoleinen, nuori, kaunis, maukkaasti puettu nainen, työntäen lapsen vaunuja, joissa makaa nuorin lapsi, ja sivullaan seuraa pieni, kolmen vuoden vanha poika.

Silloin juuri on mies asettunut pankin akkunaan, hymyilee ja nyökäyttää päätään.

Vaimo vastaa samalla tavalla.

— Kohtapa isä tulee, kohtapa isä tulee, — hyräilee hän lapsilleen kävellessään ja työntäessään vaunuja puiston käytävillä.

Isä tuleekin kohta. Kadulle tultuaan hän jotakin huudahtaa, ja kohta hän on vaimonsa rinnalla ja ottaa pojan syliinsä. He käyvät jossakin puiston kolkassa istumassa, loruillen lastensa kanssa.

Noin he ovat melkein aina yhdessä. Miestä ei tapaa yksinään juuri muualla kuin virkatoimessaan pankissa. Yhdessä he ajelevat ulos kaupungista vaunuissaan, joiden pyörät välähtelevät auringon paisteessa, milloin mies, milloin vaimo ollen ohjaksissa; yhdessä he käyvät teaatterissa ja konsertissa, milloin niissä käyvät, sillä he käyvät semmoisissa harvoin. Miltei mieluimmin käyvät he kirkossa, jossa heitä näyttää enin miellyttävän urkujen juhlallinen ja kaunis soitto. Kesällä he ovat useampana iltana vesillä, tuolla lahdelmissa ja saarien lomissa soudellen, pikku poikansa mukanaan. He soutavat vuorotellen ja vuoroon ohjaavat maalilaitaista venettä, seisottelevat aina väliin, ovat äänettöminä ja nauttivat kauniista luonnosta.

Vieraisilla he käyvät aniharvoin. He ovatkin muualta tulleet tälle paikkakunnalle, vaan eivät näy tahtovankaan hankkia itselleen tuttavia. He elävät niin kodikasta elämää, elävät niin toisilleen, että se näkyy heistä, olivatpa he missä tahansa: he ovat aina niin toisiinsa turvauneina.

He näyttävät elävän vaan kahden, toisiaan ja lapsiaan varten; he ovat aina kiintyneinä toisiinsa, alati huolehtivat ja palvelevat toisiaan. Kun heitä näen, juohtuvat aina mieleeni nuo uskolliset parittain elävät linnut, jotka ovat ikään kuin näkymättömänä langalla toisiinsa sidotut, jotka aina seuraavat toisiaan, pitkillä muuttomatkoilla pohjoisesta etelään ja päin vastoin, ja jotka seuraavat toisiaan kuolemaankin.

He asuvat kaupungin laidassa rauhallisessa paikassa. Sen melkein arvasin ennen kuin tiesinkään. Siellä he elävät kuin linnut pesässään, ovat onnellisimmat saadessaan olla vaan kahden pienten lastensa kanssa.

Kun tulen kotiini yöllä tai iltasella myöhään, näen aina himmeän punertavan valon heidän makuuhuoneensa ikkunasta. Se on yölampun valo. Jään aina siihen katsomaan. Ajattelen, mikä onni tuolla asuu ja vallitsee, ja minusta tuntuu kuin hyvät hengettäret olisivat siellä valvomassa ja vartioimassa heidän vuoteillaan. Ja minulle itselleni tulee aina syvä kaiho ja kaipaus… Mikä onni elämässä!

Kuinka he ovat sattuneet sopivat toisilleen, he ovat kuin luodut toisilleen! Tuo nuori, kaunis vaimo, jonka ihanuus aina herättää huomiota, missä hän liikkuu miehensä kanssa, onko hän liittyessään mieheensä ollut niin kodikkaaksi kasvatettu, joka kehittyi ja varttui kotonaan, kodin päiväpaisteessa ja jonka ensimäinen unelma oli tuo mies, joka oli kuin hänelle luotu? Vai oliko hän ennen ollut maailman vietävä perhonen, jota liehakoitiin ja joka tahtoi loistaa kaunottarena, niin kaunis kuin hän oli — ja syvä rakkaus tuohon mieheen, jonka suurin ominaisuus oli antautuminen koko sielustaan rakkaudelleen, syvä, kaikki valtaava vastarakkaus häneen teki hänessä niin sanoakseni kääntymyksen ja erotti hänet liehakoivasta maailmasta, antautuakseen kokonaan rakkaudelleen, tuolle syvälle, hiljaiselle rakkaudelle, joka tuli heille molemmille kuin uskonnoksi?

Olipa kummin tahansa — ihailen ja kadehdin heitä sydämestäni.

He näyttävät olevan kuin kihloissa, vaikka ovat olleet naimisissa jo monta vuotta.

"Kullervon" ero.

Kapteeni Malm oli hyvän matkaa toista kymmentä kesää johtanut "Kullervo" laivaa, mutta nyt hänen täytyi laivasta erota, sillä huonon liikkeen tähden oli yhtiö pakoitettu myymään sen.

Raskasta oli vanhan kapteenin jättää laivansa, vaikka hänellä kyllä oli tiedossa toinen paikka. Tuo laiva oli hänelle tullut niin tutuksi, niin rakkaaksi, aivan kuin vanhaksi toveriksi. Kun yhtiö perustettiin, kutsuttiin hänet kokeneena merimiehenä antamaan neuvojaan, ja hänen johdollaan sitte laiva tehtiinkin ja hänen esittämänsä oli laivan nimikin.

Kun laiva valmistui ja teki näyteliikkeitä kaupungin edustalla, muassaan puoli kaupunkia ihmisiä, oli Malm onnellisin merimies maailmassa. Olihan "Kullervo" aivan kuin hänen oma laivansa, kuin oma siittämä lapsensa, sillä melkein mieleisensä hän oli sen saanut rakennuttaa. Purjehdittiin täydellä höyryllä ja täysillä purjeilla. "Kullervo" oli päivän sankari, vierellänsä kapteeni Malm ansiokkaana aseveikkona. Komea oli laiva luonnostaankin, vaan vielä komeampi se oli nyt juhlapuvussaan, hulmuavine lippuineen. Maljat juotiin laivalle ja malja tyhjennettiin kapteenillekin. Uutta laivaa tervehdittiin sampona, joka olisi yhtiölleen ja paikkakunnalle kultaa jauhava.

"Kullervo" oli tämän paikkakunnan ensimäinen laiva, joka purjehti Lyypekissä asti. Ensi vuosina onnistuikin kaikki hyvin, rahtia oli yli jäämäänkin ja hyvät oli tulot. Yhtiön vuosikokouksissa jaettiin runsaat voitot, kapteenille annettiin kiitoslause, ja suurella mielihyvällä osakkaat kuittasivat voitto-osuutensa. Voittorahoista käytettiin osa suuriin kemuihin, jotka pidettiin vuosikokouksen virallisten toimitusten jälkeen.

Näinä aikoina sai "Kullervo" tehdä palveluksen, jota kapteeni Malm aina ylpeydellä muisteli. Yhtiön pääisännän tyttären häät vietettiin eräänä kesänä. Kapteeni Malm kiirehti ulkomaamatkaltaan ja joutuikin parhaiksi häihin. Hän tarjosi laivansa hääjoukon käytettäväksi. Tarjous otettiin riemulla vastaan, ja päivä oli "Kullervon" ja sen päällikön kunniapäivä.

Mutta ajat muuttuivat. Laivayhtiöitä sikisi kuin sieniä sateen jälkeen sekä koti- että ulkomaalla, niin että alkoi olla liikoja laivoja joka väylällä, jonka tähden syntyi kilpailu ja taistelu elämästä ja kuolemasta. Toinen toimitti tehtäviä toistaan huokeammalla. Yhtiöiden kesken koetettiin saada toimeen sopimus yhteisistä maksuista, vaan siitä ei tullut mitään, toinen sieppasi palan toisensa suusta. "Kullervo" purjehti vajailla lasteilla, ja rahtimaksuja täytyi yhä alentaa, jos mieli vähänkään ansiota saada.

Laivan pääisäntä, joka ensi vuosina, noina hyvinä aikoina, aina oli sitä vastaan ottamassa ja piti pienet kemut jokaisen ulkomaamatkan jälkeen, tuli tylyksi laivaa kohtaan ja ani harvoin kävi sitä katsomassa. Ja yhtiökokouksissa osakkaat murisivat, joku kiroilikin laivaa, kun se niin vähän tuotti. Kapteeniin se koski kipeästi. Hän oli alati tehtävänsä tunnollisesti täyttänyt, vaan kiitoslauseita ei nyt muistanut kukaan. Nuo osakkaat ne eivät pitäneet mistään muusta kuin voitosta, jako-osuuksista.

Kapteeni Malm kyllä koetti liehua, tinki ja teki sopimuksia, kävi jokaisen luona keltä suinkin luuli lastia saavansa, lupasi alennusta ja pikaista toimitusta. Häpeä olisi kaupungin ensimäisen suuren laivan kuolla kannatuksen puutteeseen. Vaan liikemiehet olivat jäykkiä ja kylmiä, välinpitämättöminä kuuntelivat kapteenin tarjouksia, sillä he tiesivät, että hänen jälestään tulee toinen ja kolmas kapteeni, jotka jokainen ottavat toistaan helpommalla.

Yhtiökokoukset tulivat yhä ikävämmiksi. Entiset suuret, hauskat kemut vuosikokouksen jälkeen muuttuivat pieniksi Havannan sikareiksi ja pariksi kupiksi kahvia, joita liikkeenjohtaja hyväntahtoisuudessaan tarjosi kokouksen jäsenille. Osakkaat kynsivät päätään, noituivat ja melkein tarkoituksella sanoivat Malmille:

— Mitenkä sinun laivasi on taas niin huonosti seilannut? Sinä saatat häviöön koko yhtiön!

Kapteeni Malm tuskin uskalsi tuoda esiin ehdotustaan laivan korjauksista, jotka olisi talven aikana ensi kesän liikettä varten tehtävä. Osakkaat kauhistuivat vähäisempiäkin ehdotuksen numeroita ja tuskin kärsivät kuulla kaikkea.

— Mene hiiteen sinun ainaisten korjaustesi kanssa! huusi patruuni Grönlund, joka oli kokoukseen saapunut "pienessä sievässä", niin kuin hän sanoi, sen tähden, että levollisemmin voisi kuulla kertomuksen laivan liikkeestä viime kesänä sekä selvityksen voitto- ja tappiotilistä ja kapteenin korjausehdotukset. — Kuulepas, sinä Malm! sinä myynäät ja laittelet sitä laivaasi kuin mitäkin morsianta, heh, heh! Eiköhän se kelpaisi sinun yksityiseen palvelukseesi vähän huonompanakin, sillä et sinä, Jumal' avita, keltään lastia saa! Sinä vaan tahtoisit sitä enemmän kustannuksia, kuta vanhemmaksi se tulee.

— Mutta eikös setä Grönlund ole huomannut itsestään, että kuta vanhemmaksi ihminenkin tulee, sitä enemmän hän tarvitsee korjausta ja kustannuksia. Viimein ei hänestä tule kalua suurillakaan kustannuksilla.

— No, no, veli Malm, asetuhan toki! Kyllähän minäkin sen filosofian tiedän, vaikka sinua tässä vähän hätyyttelin. Vaan kunniamerkin hankkisin sinulle, jos saisit laivasi Vellamolle kaupatuksi; yhtiön kunnia toki siten vielä säilyisi, ja onhan laiva vakuutettu täydestä arvosta. Eikös se olisi helkkarin viisas temppu, hah, hah!

— Ja se olisikin hyvin helppo tehdä, sanoi kapteeni. Olisittepa olleet katsomassa, kun syksyllä laivaa tarkastettiin tokassa, niin sen pohja oli täynnä reikiä kuin vasu. Naulat putoilivat sormella työntämällä. Tästä näette, miten olen kustannuksia säästänyt. Vaan nyt en uskalla tietteni lähteä laivaa hukuttamaan.

Kun kapteenin kertomus laivan tilasta oli luettu, loppui osakkaitten maltti. Pohja oli korjattava, uusi höyrypannu laitettava ynnä paljon muita kalliita kustannuksia.

— Myydään koko ruuhi! esitti hra Grönlund. Kapteenin sen sopisi parhaiten ostaa, kun noin hyvin tuntee laivan viat. Paljoko tarjoat — ensimäinen, toinen — —

Koko kokous oli sitä mieltä, että laivasta on päästävä erilleen tavalla tai toisella. Päätettiin myydä se vapaaehtoisella huutokaupalla.

Kapteeni Malm ajatteli laivan ostoa. Jos vaan hän olisi varakkaampi, olisi liikeneviä rahoja, kyllä hän koettaisi. Ehkä onnistuisi yksityinen paremmin kuin monipäinen yhtiö. Laivan omistajana hän ei olisi sidottu mihinkään taksoihin, voisi vapaammin kilpailla ja menetellä oman mielensä mukaan.

Vaan sepä se oli, kun ei ollut rahoja. Hänelläkin tosin oli pääomaa, vaan se ei ollut pankeissa eikä obligatsiooneissa, se oli pienten kasvavien kapteenin alkujen muodossa. Se kyllä oli "liikkuvaa" pääomaa, vaan sangen hankala sitä olisi ollut käyttää liikkeessä. Eivät ainakaan laivayhtiöt semmoiselle suurta arvoa antaneet.

Sen tähden täytyi hänen jättää ostotuumat mielestään ja katsoa päältä, kun kaikki rahamiehet tekivät laskuja laivan tuottavaisuudesta, jos sen kannattaisi ostaa. Laivaa käytiin katsomassa ja tutkimassa ja tehtiin jos jonkinlaisia suunnitelmia.

Huutokauppapäivänä oli kapteeni virkansa puolesta kutsuttu puolueettomana henkilönä antamaan tietoja laivasta, esittämään sen edut ja hyvät ominaisuudet ja paljastamaan sen heikot puolet.

Lukuisa joukko ostajia oli saapunut laivaa huutamaan. Syksyinen jää oli jo siksi kovaa, että kesti varoen mennä laivalle, jonka ympärille oli pelosta asetettu lautoja, joilla ostajat seisoivat. Vaan eräs Vaasan herra, tavattoman lihava ja punakkakasvoinen ukko, ei uskaltanut tulla jäälle. Hän köllistelihe rannalla, kiikaroiden laivaa, ja hänen toverinsa, nähtävästi oma poikansa, meni laivaa tarkastamaan.

Paikkakunnan liikemiehet, joille laiva oli vanha tuttu, kepillään koputtelivat laivan kupeita, vaan vieraat ostajat tekivät tarkkaa tutkimusta. He kiipesivät laivaan, veitsellä vuolten tunnustelivat kantta, onko se lahoinen, kävivät konehuoneessa moukaroimassa höyrypannua, tarkastivat ruomat ja syynäsivät salongit. Pufetissa oli hyllyt raastettu paljaiksi, pöydällä pari särkynyttä pulloa, ja pufettineidin salongissa oli vuode remallaan auki, peili rikottuna ja huonekalut epäjärjestyksessä, aivan kuin sen haltijatar olisi tullut mielettömäksi, hosunut ja kaatanut kaikki nurin narin ja sitte juossut johonkin loukkoon kaulastaan nuoraan riippumaan. Tuuli oli ikkunan saumasta pyryyttänyt hiukan lunta avonaiselle vuoteelle. Kauppaneuvoksen prokuristi, jonka hauskimpia hetkiä oli ollut kesällä yön hämärässä juoda likööriä laivassa ja valvottaa pufettineitiä, pisti uteliaasti päätään salonkiin ja ahnain silmin katseli sitä. Vaan yrmeästi hartioitaan puistaen hän kääntyi pois.

Siinä seisoi ennen niin uhkea laiva niin alakuloisen ja alastoman näköisenä, että kapteeni Malmin kävi kovasti sääliksi sitä. Jos mitenkään hän voisi, niin hän huutaisi sen. Mielessään kulki pitkä historia laivan syntymästä saakka, minkä ajan hän oli laivalla purjehtinut ja siitä elatuksensa saanut. Se täytyi nyt jättää toisille, ja se tuntui raskaalta.

Toimitusmiehen verkalleen ja virallisesti lukiessa tarjousten määrää ja lukua, seisoi kapteeni nojaten oikeaa jalkaansa vasten, veteli syviä ja pitkiä henkäyksiä ja tuijotti edessään olevaan laivaan, joka jokaisen korkeamman huudon jälkeen näytti pakenevan kauvemmaksi hänen luotaan. Häntä sitä paitse hävetti ne tarjoukset, joita laivasta tehtiin. Kauppaneuvoksen prokuristi lähti huutamaan viidestä tuhannesta markasta laivaa, joka alkujaan oli maksanut 150 tuhatta ja oli vielä kelpo alus. Huuliaan purren ja kehenkään katsomatta hän heti tarjosi 15 tuhatta. Siitä ottivat sitte toisetkin kiinni ja 25 tuhanteen huusivat aika vilkkaasti. Vaan sitte taas laimeni ostohalu, ja jokainen mainitsi tuota uudesta laitettavaa höyrypannua.

— Mutta Herran nimessä, maksaahan tuommoisessa suuressa merilaivassa paljas runkokin enemmän kuin 25 tuhatta, huudahti kapteeni Malm kärsimättömänä. Ja hän luetteli paikkakunnan vesiä kulkevia laivoja, paljoko mikin oli tullut maksamaan, niin että tähän kaikkeen nähden tämä ei ollut kuin pilkkahinta uljaalle merilaivalle.

Huutajat vähän hymyilivät kapteenin innostukselle, vaan suuremmissa summissa alettiin huutaa, ja saivat kuin saivatkin hinnan nostaa nuivatuksi 35 tuhanteen markkaan.

Laiva joutui eräälle meren rantalaiselle yhtiölle, kokonaan toisiin seutuihin. Yhtiön asiamies oli jo edeltä päin paikkakunnan konepajalta tiedustanut, mitä se ottaisi laivan korjauksesta, ja koska sikäläiset konepajat hänen mielestään tekivät helpommalla, oli laiva keväällä heti jäiden lähdettyä kuletettava sinne.

Kevät tuli ja aikainen tulikin. Kapteeni Malm varusti erään toisen yhtiön laivaa, jota hän oli nyt tuleva johdattamaan. "Kullervolle" tuli kulettajat, jotka laittoivat sitä reilaan sen verran, että saivat sen viedyksi uuteen kotiinsa, jossa talven aikana tehty uusi höyrypannu oli sitä odottamassa. He ajoivat laivan satamaan, siitä lähteäkseen matkalleen.

Mutta nyt ei ollut lähtö kenestäkään entisenlainen. Kaihon, oikeinpa surun tunne valtasi saattoväen, jota oli saapunut rannalle melkoinen joukko. Puolentoista kymmentä vuotta paikkakuntaa palvellut laiva oli nyt tuossa vierasten omana. "Kullervo" oli nyt sitäkin säälittävämpi, kun ympärillä kaikilla puolin oli vasta maalattuja, uudestaan nuortuneita laivoja, joiden rinnalla "Kullervo" viime kesäisessä vanhassa asussaan näytti hirveän vanhalta, kun jo oli ijällinen ilmankin.

Kapteeni Malm oli koko perheensä kanssa saattamassa "Kullervoa". Hänen rouvansa oli hyvin surkumielisen näköinen ja pienet kapteenin alut vähäpuheisina katselivat laivaa, josta heillä oli monet valokuvat ja sitäkin lukuisammat muodostukset puusta ja kaarnasta. Kaikkien heidän suurempien ja pienempien laivojensa nimenä oli "Kullervo" ja sen malliin ne olivat tehdyt. Kuten oikeilla merimiesluonteilla, oli heillä isän kuljettama laiva esikuvana kaikkeen. Kun he koulusta kilpaa kotiin juostessaan sivuuttivat toiset, huusivat he: "Näin se Kullervo-ajaa edelle muista!" Kun he katukahakassa hyökkäsivät ainaisten koululaisten vihollisten katupoikain kimppuun ja pehmittivät heitä aikalailla, oli sotahuutona: Kullervo laskee läpi venäläisen laivan! "Kullervo" oli kerran Itämerellä ajanut vastakkain erään venäläisen laivan kanssa, niin että venäläinen vähän vahingoittui. Vanhin pojista, — kapteeni Malmilla oli kolme poikaa, — tahtoi aina pitää "Kullervon" kapteenin viran, keskimäinen ajomiehen ja nuorin koneenkäyttäjän. Vanhin pysyi aina kapteeni Malmina, vaan toisten nimet muuttuivat milloin Heikkisiksi, milloin Rissasiksi ja milloin miksikin, aina sitä mukaa, minkä nimellisiä miehiä milloinkin oli laivassa. He näet nimittivät itseään laivamiesten nimillä.

Näihin nuoriin urheihin merimiehiin teki "Kullervon" tila alakuloisen vaikutuksen. Paitse vanhaa pukua, oli laivalla nyt komentajina ja kulettajina miehiä, jotka heidän mielestään olivat kaikkia muita vaan ei merimiehiä. Ryhdikkään kapteeni Malmin sijasta laahusteli komentosillalla muuan vääräsääri, joka alati piti käsiään housun taskuissa. Kymmentä vertaa uljaampia olivat myös viime kesäinen ajomies ja koneenkäyttäjä kuin nyt nuo, jotka piipun nysä hampaissa laivan kaidetta vasten haukottelivat ja katselivat joukkoa. Aivan oli nyt "Kullervo" joutunut kelvottomiin käsiin. Pienet merimiehet eivät puhuneet toisilleen mitään, vaan ihan samallaisen vaikutuksen "Kullervon" kohtalo nyt teki heidän merimiesluonteihinsa ja yhdellä tavalla he jokainen ajattelivat "Kullervon" miehistä.

Kapteeni Malm itse koetti näyttää vilkkaammalta, meni laivaan, katseli entisiä tuttuja paikkoja ja puheli laivamiesten kanssa. Uudelle kapteenille hän vielä sittekin kuvaili laivan hyviä puolia.

Kapteenin rouva tahtoi vielä nähdä kapteenin hytin, jossa miehensä oli 15 kesää viettänyt ja jossa hänkin parhaasta päästä oli asustanut, silloin kun kerran kävi Lyypekissä.

Kello kalahti, lähtöhetki oli tullut. Soitto ruosteisen kellon laitaan kuului niin soinnuttomalta, kolealta, aivan kuin laiva olisi kadottanut kaiken elämän halunsa. Kulkemaan sen kuitenkin täytyi lähteä. Vaan jäykkää oli kulku alussa ja käänteet kömpelöt, sillä laivamiehille olivat ahtaat kulkuväylät vieraita. Näytti kuin laiva olisi outoja kulettajiaan vierastanut, niin kuin uutta ajajaansa vanha uskollinen talon ruuna, joka arvelun perästä jälelleen pälyen lähtee verkalleen tekemään taivalta.

Kapteeni Malm, hänen rouvansa, lapsensa ja koko saattojoukko huiskutti nenäliinoja — ei kenellekään matkustajalle tai laivamiehelle, vaan laivalle itselleen. Se oli ollut yhteiskunnan jäsen sekin, tehnyt ihmisille palvelusta, ansainnut liikkeellä ja maksanut verot. Sen tähden tuntui nyt siltä kuin yksi osa yhteiskunnasta, yksi sen jäsen olisi mennyt, otettu pois vieraisiin oloihin. Ja sillä oli ystävänsä ja vihamiehensä silläkin. Ystävät tunsivat sitä kohtaan myötätuntoisuutta, olivat tulleet sitä saattamaan ja nyt innokkaasti huiskuttivat liinojaan. Vihamiehiä olivat toiset laivayhtiöt, jotka nyt ilkkuivat sydämessään, kun oli saatu yksi kilpailija pois.

Hiljaa kulkiessaan näytti "Kullervo" tunteelliselta olennolta, joka lämpöisellä sydämellä otti vastaan myötätuntoisuuden osoitukset. Se oli liikutuksissaan niin kauvan, kun oli noiden ystäviensä näkyvissä. Vaan kun se oli ehtinyt saaren taakse, osotti kiihkolla tupruava savupatsas, että "Kullervo" oli kuivannut silmänsä, ottanut jälleen päälleen raittiin merimiehen luonteen ja pää pystyssä teki kulkuaan niin kuin aina ennenkin.

Kapteeni Malm huiskutti liinaansa niin kauvan, että kätensä hervahtui. Herettyään huiskuttamasta, tunsi hän silmänsä kosteiksi, niin että niitä piti kuivata.

Kotiin mentyä pyysi hän rouvansa laittamaan teetä, ja ehkäpä hän itse siinä sivussa tekee totilasinkin. Vietetään iltaa "Kullervon" viimeiseksi kunniaksi ja muistoksi.

Ilta kului kertoessa "Kullervon" merimatkoista, vaaroista ja vastoinkäymisistä, onnellisista pelastumisista ja loistavista retkistä. Pienten merimiesten mieliin oli pysyvimmin tarttunut se yhteen törmäys venäläisen laivan kanssa, jossa he kuvittelivat "Kullervon" ajaneen venäläisen poikki, lävitse kerrassaan.

Seurassa ei ollut muita kuin kapteenin oma joukko. Vaan heihin "Kullervon" kohtalo enimmän koskikin, sillä he olivat olleet sen likeisimpiä.

Raukka.

Tulin kerran matkoillani synkässä sydänmaassa erääseen taloon sadetta pitämään. Astuin tupaan. Se näytti ensin tyhjältä synkkien pilvien hämärässä, vaan sitte äkkäsin peräpenkillä oudon näyn. Se oli mahdollisesti ihmisen pää, pää, jonka moista en ollut ennen nähnyt. Kuvailkaa kirkon kello ylös-alaisin, jonka päällä on vähän mykevä kansi.

Ruumistani karmasi oudosti, huomattuani tuon. Olin synkässä sydänmaassa, missä elää taikausko, missä kenties myydään lapsia paholaiselle ja jossa kasvaa kummallisia vaihdokkaita, pahan hengen ja noituuden synnyttämiä, niin kuin uskotaan. Oli kuin olisi edessäni ollut yksi semmoinen luonnoton muodostus, — päähänsä kasvanut ihminen. Rohkaisin itseäni, vein takkini naulaan ja menin lähemmä tarkastamaan tuota peräpenkillä pöydän takana ohjata.

Tuon mahdottoman pään jatkona oli niin kuin 8-vuotiaan lapsen ruumis, onnettoman laiha ja surkean vaivainen. Selässä oli suuri pahka; kädet, joissa riippui tavattoman pitkät laihat sormet, olivat sisään päin tuskallisesti kääntyneet: vasen jalkaterä oli ulospäin melkein taakse kääntynyt: kasvot olivat lapsen kasvojen kaltaiset, vaan ne oli venyttänyt pitkiksi tuo mahdottomaksi kasvanut pää, jonka tähden ne olivat surkeimman näköiset. Hirveän kierot silmät mulkoilivat minua kohden.

Sellaisena hän istui edessäni penkillä, ainoastaan likainen lyhyt paita päällään.

Minun tuli hyvin tuskalliseksi oloni, kun vielä olimme kahden kesken.

— Onko se vieras? kysyi hän vihdoin, yhä mulkoillen silmiään.

Minua ensin vavahdutti kuullessani hänen puhuvan, vaan hänen pehmeä lapsen äänensä rauhoitti.

— Vieras olen, vastasin.

— Eikö vieras kastunut, kun siellä niin kovasti sataa ropistaa? kysyi hän taas.

— Jopa se vähän kasteli. — Oletko sinä talon poika?

— Talon poikahan minä olen, — ja minä olen aivan nuorin. Meitä on yhteensä kuusi lasta: Heikku, Junnu, Jahvetti, Tiina — — — kuka se olikaan sitte?

Minä en sitä nyt muista, vaan kun Tiina tulee heinästä, niin kysytään siltä. Ja minä olen sitte nuorin. Minusta pidetään enemmän kuin muista, isä ja äiti ja kaikki pitävät minusta enemmän. Minä saan maata äitin ja isän kanssa porstuanpohjakammarissa, vaan toiset eivät saa. Ja minua käytti isä markkinoillakin ja siellä minä sain syödä paljo renikoita ja orehkia.

— Onkos isä käyttänyt sinua tohtorissa?

— Sillä markkinatiellähän se käytti tohtorissakin.

— Mitäs tohtori sanoi?

— Se vaan koputti minun päätäni ja oli sanonut isälle ettei siitä kalua tule.

En tahtonut enempää kysellä hänen onnettomasta tilastaan, luullen saattavani hänet pahalle mielelle. Vaan hän alkoi kohta itsestään kertoa vaivaisuudestaan, lapsellisen avonaisesti, nauravin kasvoin ja niin kuin, asiasta, jota hän ei ollenkaan osannut surra.

— Minulla on niin suuri pää, ettei isän karvahattukaan sovi siihen. Se on niin kova ja suuri kuin tupakkihakkuri. Naputtakaapas minun päähäni, niin eikö se ole kova!

— Kyllä minä uskon.

— Minä lyön tähän seinään, niin kuulette, kuinka se on kova.

Ja hän koputti päätään seinään, että kolahteli.

Minä kielsin hänet siitä ja katselin häntä suurella säälillä.

Hän istui vähän aikaa äänetönnä, silmiään mulkoillen, vaan sitte hän taas lapsellisesti nauraen alkoi puhella:

— Ja minä olen myös sokea; en näe teitäkään yhtään. Ennen minä näin, vaan siitä on jo kauvan, kun minä sokesin. Se on niin somaa, kun ei näe mitään!

Hän nauroi lapsen tavalla, illistellen silmillään minuun päin.

— Eikös silloin ollut lysti, kun sinä näit? kysyin.

— Olihan se lystiä! huudahti hän. Silloin minä sain nähdä meidän orivarsankin. Sen nimi on Kipakka ja se on liinaharja, pirhakka ja hyvä juoksija. Vaan olenpa minä nyt saanut olla sen reessä. Se se vasta on menijä! Minulla on yksi tiuku Kipakan kaulasta. Tässä se on ja se panee kilikili. Eikös se soi somasti?

— Soipihan se.

Joku tuli ovesta tupaan. Poika kuunteli astuntaa ja kysyi:

— Onko se Tiina?

— On.

— Meillepä tuli vieras, ja se istuu minun lähellä penkillä. Minä soittelen vieraalle tiukua… kilikili… kilikili… On minulla ollut kulkunenkin. Sanokaapas, vieras, minkä tähden kulkunen niin somasti kulajaa?

Minä selitin.

— Kuules, Tiina, kulkusen sisässä on pieni kuula, ja sen tähden se niin somasti kulajaa. Se kulkunen nyt on oriin niskassa…

Hän soitteli tiukuaan, illisteli ja kasvot käyden nauruun sanoi:

— Meidän mustalla ruunallapa on häntä! Kun sitä kärpänen puree, huiskauttaa se sillä hännällä!

— Vai niin!

Hän istui sitte ääneti, kasvonsa osoittaen erilaisia ilmeitä. Kysyin häneltä ikää.

— Kolmannella kymmenellä.

— Ei se ole kuin kolmannellatoista, oikasi talon tytär.

— Minäpä olin yhdeksännellä, kun minulta näkö katosi, selitti poika vilkkaasti. Minä lähden nyt hakemaan kammarista toisen tiuvun, että näytän sitä vieraalle.

Hän laskeutui penkiltä, jolloin oikein tuli näkyviin hänen kovin laihat, melkein lihattomat jalkansa ja pahkaselkänsä. Hän ei voinut kävellä, vaan hiihti istuillaan kuin puolen vuoden vanha lapsi.

Mutta ei hän ennättänyt pitkältä mennä, kun kaatui selälleen; kätensä koukistuivat ja menivät nyrkkiin, ja tuota suurta päätä ja pahkaselkää kolkutti lattiata vasten: hänen hampaansa kiristyivät ja hän äänteli eläimen tavalla.

Talon tytär hyppäsi siunaten hätään ja piteli suonenvedon vaivoissa kiemurtelevaa lasta, siksi kun taudin kohtaus meni ohi.

— Siinä onnettomassa vielä on pahanpieksäjä kaiken lisäksi, sanoi talon tytär, pyyhkien vaahtoa selviävän pojan suusta.

Poika selvisi kohta tuntoihinsa ja uupuneena kovasta kamppauksesta lepäsi hän selällään hetken.

— Nostapas Tiina minut penkille istumaan pyysi hän sitte heikosti.

— Minä nostan lapsen.

Penkillä istuessaan, laihat jalat elottomina riippuen, näytti hän kokevan palauttaa muistiaan ja tuli vähitellen entiselleen.

— Vieläkö se vieras on täällä? kysyi hän.

— Vielä minä olen.

— Näittekö te, kun paha minua pieksi? Se rynkyttää päätä lattiata vasten.

— Eikö se koske?

— En minä sitä tiedä, kun minä en muista. Tuolta karsinanurkasta tulee aina musta mies ja ottaa minut kiini, ja silloin minä en muista mitään. Se on niin somaa, kun ei muista mitään!

Hänen kasvonsa nauroivat lapsellisesti.

En voinut muuta kuin mykkänä surkutella häntä.

Sade tuli yhä rankemmaksi, niin että läpi katon tuvan lattiallekin alkoi tippua vettä. Ukkosen jyrinääkin kuului. Poika kuulosti tarkasti ja puheli:

— Mutta nytpä siellä sataa ja jyrisee kovasti, kyllä heinämiehet kastelee. Jumala taivaasta sataa ja kastelee heinämiehet. Vaan hyvä se Jumala siltä on; sen vaan pitää kesällä sataa ja jyristä ja talvella tuiskuta lunta. Jumala on hyvin hyvä.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Äiti on sanonut, että Jumala on hyvä ja ottaa minut taivaaseen, kun kun minä kuolen.

— Kuolisitko sinä mielelläsi?

— Kuolisin toki! Minä pääsisin taivaaseen! Jumala antaisi minulle uuden pienen pään, uuden ruumiin ja terveet jalat, eikä enää paha pieksäisi. Minulla on kassassa rahaa kaksi penniä, ja ne minä sitte annan Jumalalle.

Tuosta raukasta oli raha kallein lahja, minkä voi Jumalallekin antaa.

Pois lähtiessäni annoin hänelle rahan käteen. Hänen kätensä ja ruumiinsa vapisi, tuntiessaan tuon kalliin kappaleen. Hän puristi sen pitkillä laihoilla sormillaan kovasti kouraansa ja kasvoissaan väreili suurin lapsellinen hyvämieli, joka valtasi hänet niin, ettei osannut puhuakaan. Hyvästiksi kättä antaessaan muutti hän vavisten rahan oikeasta kädestä vasempaan.

Menin ulos. Vaan kohta palasin vielä tupaan takaisin unhottunutta keppiäni ottamaan.

Poika hypisteli rahaa kädessään, koetti ojentaa vaivaista kättään ja riemulla kertoi, luulleen minua talon mieheksi:

— Heikki, Heikki! Minullapa on rahaa! Vieras antoi minulle rahan! Tätä minä en anna muille kuin Jumalalle, sitte kun minä kuolen ja pääsen taivaaseen ja minä saan uuden ruumiin ja osaan kävellä eikä enää paha pieksä…

Syvästi liikutettuna läksin talosta, toivoen että tuo raukka pian pääsisi taivaaseensa, saisi uuden pienen pään ja uuden ruumiin ja osaisi kävellä eikä enää häntä "paha pieksäisi".

Pikku Aaro.

Pikku Aaro löysi metsässä muurahaispesän, johon hän kepakolla vetäsi syvän haavan. Siihenkös keräytyi paljo muurahaisia, ja ne olivat kuin tulessa. Hän kumartui oikein lähelle katsomaan ja kuuli pientä kihinätä. Ne näyttivät niin vihaisilta, juoksivat, pysähtyivät ja kipristelivät itseään ja olisivat varmaan hypänneet hänen silmilleen, jos vaan olisivat voineet. Hyvin hienoja vesisuihkuja hän sai kasvoilleen. Koivusta, mikä oli aivan pesän vieressä, pudottausi hänen päälleen muurahaisia, jotka kohta polttivat niskassa ja kaulassa, ja jaloista niitä nousi polviin, joissa ne avonaisista lahkeista pääsivät ihoa puremaan. Häneltä pääsi pieni huuto, kun hän väännellen itseään ravisteli niitä pois.

Tästä sai hän uutta intoa ja yllykettä. Ensimäisen kosketuksen kepakolla oli hän tehnyt ihan leikillään, vaan nyt syttyi hänessä oikea vihollisuus noita polttavia pieniä eläviä vastaan. Hän otti suuremman puun ja hajotteli sillä pesää, suureksi riemukseen katsellen muurahaisten raivoa ja ponnistuksia vihollista vastaan. Puunsa oli pian täynnä noita tulessa liikkuvia eläviä, vaan hän viskasi sen pois ja otti toisen, jolla kahta kauheammin hajotti pesää. Ähäh, eivätpä ne taitaneet hänelle mitään! Saavat sitä puuta purra, ei siihen koske!

Viimein tuli pohjalta esiin rutikuiva kanto, joka oli täynnä koloja. Hän väänsi sen ylös ja rikkoi sen, jolloin siitä pelmahti maahan paljo pieniä valkeita kappaleita. Aaro vähän säpsähti. Mitähän ne olivat? Hän kumartui lähemmin katsomaan ja näki niiden olevan aivan pieniä munan muotoisia kappaleita. Hän ei tiennyt mitä ne olivat ja jäi uteliaana katsomaan, sydän läpättäen kiihkeästi.

Muurahaisten käytöksessä tapahtui nyt ihmeellinen muutos. Ne eivät enää olleet raivossa häntä vastaan, vaan kaikki riensivät munako'olle ja alkoivat kiireesti kulettaa munia pois. Aaro läksi seuraamaan, mihin ne veivät niitä. Pesältä meni selvä muurahaistie toiselle pesälle, ja sitä ne menivät. Tuota tietä hän ei ollut ennen huomannut. Suurella hopulla kiidättivät muurahaiset muniaan toiselle pesälle, menivät käytävistä sisään ja jättivät sinne tavaransa, koskapa jokainen tuli tyhjänä takaisin. Kun hän kääntyi uudestaan tielle, näki hän sen olevan aivan täynnä noita pieniä rahtimiehiä.

Hän käsitti nyt, että nuo valkeat munat olivat kai niiden muonavarastoa, niin kuin hänen kotonaan oli aitoissa jyviä, ja että tässä tehtiin nyt majanmuuttoa. Hänen mieleensä muistui, kuinka, kun naapurissa oli tulipalo, sieltä asukkaat yöllä pakenivat heille, sylissään kantaen vaatteita, ruokatavaroita ynnä muuta, mitä olivat ehtineet pelastaa kauheasta palosta. Se oli hirveä yö, hän muisti vielä sen hyvästi! Tämä muurahaisten majan muutto alkoi hänestä nyt tuntua samanlaiselta ja hän tunsi tehneensä pahan teon. Nuo pienet raukat! Kuinka hän sääli niitä! Jos hän olisi tiennyt edeltä päin, ei hän toki olisi tehnyt niille tätä. Mitenkä ne nyt mahtuvat asumaan yhdessä pesässä entisten asukasten kanssa?

Ahah! Hän keksi keinon. Hän haali hajoittamaansa pesää kokoon, peitteli munia ja muodosteli pesää entiselleen. Kaikki tulee parannetuksi ja entiselleen, lohdutti hän itseään ja asettui katsomaan, mihin toimiin muurahaiset nyt ryhtyvät.

Ne kaivoivat reikiä pesään ja hänen ihmeekseen toivat munia ulos ja entisellä tavalla veivät niitä tuota tietä myöten toiseen pesään. Ne siis hylkäsivät entisen pesänsä kokonaan. Suuresti mielipahoissaan katseli hän tätä kiihkeätä, hätäistä majan muuttoa. Mieleensä tuli yhä naapurin kauhea tulipalo ja sieltä hädissään pakenevat ihmiset. Ajattelipa hän jo sitäkin, jos hänen kodissaan sattuisi tulipalo ja pitäisi paeta toiseen taloon. Se olisi hyvin ikävätä. Hänen oli niin hyvä olla kotonaan, kylässä hän ei viihtynyt ollenkaan. Kerran hän oli ollut kylillä, ja hänelle oli kohta tullut suuri ikävä kotiin.

Sydämestään säälien ja pahoitellen katseli hän muurahaisten lakkaamatonta kulkuetta ja läksi viimein melkein itkusilmin rantaan. Hänellä oli niin kuumakin ja hän oli väsyksissä äskeisestä työstään.

Hän istui rantakalliolle avopäin, jäähdytellen itseään, ja katseli, mitenkä pienet laineet taittuivat luisua kalliota vasten, välähtäen auringon paisteessa. Hän koetti rauhoittua, vaan ei voinut, muurahaisten muuttava joukko, tuo pitkä kulkue, oli alati mielessään. Ne olivat niin viisaitakin ne elävät, ainakin yhtä viisaita kuin Pilkka, joka osasi hakea puupalasen vedestä. Hänen pitää kertoa tekonsa isälleen, ja hän on varmaan hyvin vihainen.

Siinä ajatuksissaan istuessaan piirittää häntä innokkaasti eräs vikkelä muurahainen, nousee hänen sukalleen, puree sitä ja pitää kaikkia neuvojaan, vaan kun vihattu esine ei liikahda, rientää se yhä ylemmäksi ja tulee paljaalle polvelle, jota housun lahe ei ylety peittämään. Siinä se käyttää taas kaikkia teräviä aseitaan.

Aaro säpsähtää, pyyhkäsee kädellään, ja muurahainen lentää veteen.

— Oi, sinnekö sinä menit!

Hän otti sen kädellään kivelle.

Muurahainen ei ole niinä miehinäänkään, menee vähän matkaa, seisahtuu ja etujaloillaan vetelee tuntosarviaan. Se vetelee niitä moneen kertaan ja hyvin rauhallisesti.

Aaro tuli uteliaaksi ja pani sen uudestaan veteen. Hän tahtoi antaa sen oikein kastua. Vaan sitä lähti nyt ilman henki viemään ja se meni avutonna pää veden sisässä, takaruumis yläällä. Aaro haki karahkan, jolla hän onki sen lähelle. Se tarttui erääseen karahkan oksaan. Aaro antoi sen olla siinä ja asetti karahkan veteen, niin että tuon oksan nenä oli vaan vähän yläällä vedestä ja karahkan tyven hän laski kivelle. Sitte hän rupesi kalliolla mahalleen, hajasäärin ja kädet rinnan alla, ja katseli muurahaisen hommia. Ei hän aikonut suinkaan sitä tappaa, vaan hän tahtoi nähdä sen neuvokkaisuutta.

Se kiipesi ensin oksan nenään ja laskeusi jälleen alas. Samassa kohosi laine ja peitti sen umpeen. Vaan pian se nousi sieltä, kiipesi ylös ja laskeusi taas alas. Mutta veteen se taaskin pisti päänsä. Nousi jälleen oksan nenään, josta kurkotteli joka taholle ikään kuin tähystellen, ja siinä sitte rauhallisesti etujaloillaan suori kastuneita tuntosarviaan.

Monta koetusta se teki päästäkseen pois, vaan vesi sitä peloitti. Viimein se jäi vesirajaan ja pysytteli siinä lujasti kiini, vaikka laineet sitä yltä huuhtoivat. Aaro seurasi jännitettynä, lähteekö se veden alaitse puuta myöten tulemaan, niin kuin hän toivoi. Jos se sen tekee, niin onpa se viisas ja urhoollinen: hän ottaa sen sitte omakseen, viepi kotiinsa ja elättää sitä. Sen päätöksen hän teki.

Muurahainen ei mennyt enää ylös, se kypsytti rohkeata päätöstä. Kun korkeampien laineiden jälkeen tuli syvempi tila, kipristi se itsensä sitä mukaa aina syvemmälle ja syvemmälle ja tuli vihdoin kokonaan veden sisään.

— Tule, tule! kehoitteli Aaro. Muurahainen läksikin rohkeasti keppiä myöten veden sisässä tulemaan ja saapui onnellisesti kuivalle.

Aaro johdatti sen kepistä tulemaan kämmenelleen, jota se alkoi kiertää: Aaro kiersi kättään ja seurasi sitä. Kohta se pysähtyi ja rupesi taas etujaloillaan vetelemään tuntosarviaan, jotka olivat vedessä menneet kaksinkerroin ja joissa oli hyvin pieniä vesisiruja.

Mutta tuuli puhalsi sen kämmeneltä veteen ja ilman henki alkoi viedä sitä nopeasti ulapalle.

— Minun muuriaiseni, minun muuriaiseni! huusi Aaro ja tavotti sitä karahkallaan. Hänellä oli suuri hätä, jos tuuli sen viepi kauvas selälle avutonna kuolemaan. Hän kurottausi varpaisilleen, nojausi eteen päin ja oli jo sen tavottamaisillaan, kun jalkansa luiskahtivat, musta liukas lima kalliossa veden rajassa livetti, hän keikahti takaperin ja suilahti jyrkkää kallion kuvetta myöten syvyyteen.

— Nyt se jäi…! ehti hän vaan huudahtaa. Mutta hänen karahkansa, joka hänen mukanaan meni veteen, pelasti muurahaisen. Muurahainen kapristausi siihen kiini ja oli turvassa, vaikka ei se siinä kuivaa löytänyt. Vaan laineet toivat vähitellen karahkan rantaan kalliota vasten ja muurahainen nousi maihin. Tunnettuaan olevansa oikealla kiinteällä, kuivalla kalliolla, johon vielä paistoi lämmin päivä, pysähtyi se Aaron olkihatun luona, selvitteli ja kuivasi tuntosarviaan, veteli ja suki niitä etujaloillaan niin kuin suitaan pitkiä kastuneita viiksiä. Nyt se teki tämän toimituksen rauhallisemmin kuin koskaan ennen ja läksi sitte juosta vikeltämään metsään.

Mutta siellä se tapasi pesänsä kauheasti hävitettynä ja toverinsa surullisessa majan muutossa.

Muukalaista verta.

Korventauksen kylän mustat pystykorvaiset koirat katselivat eperöivin silmin suurta väen liikettä heidän ennen niin hiljaisessa ja rauhallisessa kylässään. Outoja, muukalaisia ihmisiä tuli joka taloon. Ne eivät olleet saman näköisiä eivätkä muutenkaan samanlaisia kuin oman kylän asukkaat. Niissä oli aivan vierasta hajua. Miehillä ei ollut tutun hajuisia lammasnahkaturkkia ja sarkatakkia; pikkuisissa, ahtaissa ja tiukkakutoisissa vaatteissa ne olivat, ja sekä miesten että naisten kengissä ei ollut entistä niin tuttua pieksukengän tervan hajua.

Ensin he luulivat heitä suureksi mustalaismatkueeksi ja haukkuivat heitä kuten mustalaisia. Vaan ne eivät olleet mustatukkaisia eivätkä pitäneet niin suurta ääntä kuin mustalaiset, eikä niillä muutenkaan näyttänyt olevan mustalaisten tapoja. Ja vaikkei niillä ollut noita rakashajuisia lammasnahkaturkkia eikä tervapieksuja, niin olipa sen sijaan hyvät ruuat ja lie olleet hyvät juomatkin. Lihaa ne söivät vahvasti, sillä hyviä luita ilmaantui kosolta tallin taakse, jossa piskit kävivät niitä tappelun väellä jakamassa. Etenkin tämän viimemainitun seikan tähden Korventauksen koirat tavastuivat noihin vieraihin ihmisiin jotenkin pian.

Nuo ihmiset ryhtyivät kummalliseen toimeen. He menivät synkimpään korpeen, hakkasivat suuret, uhkeat petäjät ja kuuset maahan, ja vuoresta särkivät kallioita lohkareiksi, joita vedättivät sinne korpeen. Korpeen syntyi vähitellen pitkän pitkä, kahden puolen kaukaisuuteen hienoksi viivaksi katoava tie. Se varmaan ei ollut maantie, sillä sitä myöten ei ajettu kirkkoon eikä vedetty kylän lumirekeä.

Nämä näkemät, niin outoja kuin olivatkin, eivät Korventauksen koirissa kuitenkaan herättäneet semmoista ihmetystä kuin näkemys, jonka Alatalon Sapakki näki eräänä kipakkana pakkaspäivänä tullessaan metsästä oravia puista haukkumasta. Sapakki oli innokas oravakoira ja kävi huvikseen haukkumassa niitä yksinäänkin. Juostessaan kauppiaan kartanon ohi poikkesi hän pikimältään pihaan, haisteli portin pielet ja nuuski nurkkajuuret hyvin epäluuloisesti. Silloin tunsi hän äkkiä jonkun nuuskivan häntä itseään. Sapakki kääntyi päin — ja oli lentää takaperin. Edessä seisoi outo elävä kuin kummitus. Se oli suuri eläin, vähän vasikan näköön, samalla tavalla valkeakarvainen, ruumis miltei läpikuultava, onnettoman laiha, hoikkamahainen ja hontelojäseninen. Se värisi koko ruumiissaan. Vaan sillä oli niin kuin koiran pää, samanlaiset vilkkuvat silmät, koiran asento, ja sen häntä liehui ystävällisesti.

Pienenläntä Sapakki oli niin tyrmistynyt ja hetken ajan ikään kuin tainnuksissa, ettei voinut paikaltaan liikahtaa, takaperin kaatumassa vaan kivotti tuon suuren eläimen edessä. Vaan kun Sapakki ehti saada tahtonsa takaisin, lähti hän juosta pinkasemaan minkä töppösistä lähti ja vähän matkan päässä päästi surkean hätähuudon kuin hengiltä otettava. Yhtä laukkaa kiiti hän kotiinsa. Oven edessä hän hätäisesti ulvahteli, pyrkien sisään. Sisään päästyään työntäytyi hän penkin alle nurkkaan, josta pelokkaasti kilmuili.

Ihmiset ihmettelivät, mikä Sapakki raiskaa oli kohdannut, oliko tapellut ja saanut selkäänsä.

Samanlainen pelästys tapahtui Ylätalon Pilkalle.

Mutta muutamia päiviä näiden tapahtumain jälkeen tulivat melkein kaikki kylän urhoolliset koirat kauppiaan kartanon edustalle ja varovaisesti kiertäen ja kaartaen kuin piirittävä sotajoukko lähestyivät pihaa.

Pihaan tultuaan tuli eräästä lautakommakosta, jonka moista Korventauksen koirat eivät olleet ennen nähneet, esille se suuri valkea vasikka ja sen jälestä vielä suurempi pikimusta rutale, niin kuin karhun pentu, joita kylän koirat olivat nähneet.

Kylän pystykorvat vavahtivat joka jäsenessään. Eivät olleet moisia elukoita ikipäivinään nähneet. Kumpaisellakin oli suuret lerppakorvat ja molemmat olivat niin hentojäseniset, että hoippuen liikkuivat.

Nuo oudot eläimetkin seisahtuivat, ja oltiin nyt rintamassa vastatusten. Kylän koirat murisivat oudostuksissaan, vaan ne kaksi vierasta rupesivat rauhallisesti istumaan, kun heidän oli vaikea kannattaa itseään seisallaan. He värisivät vilusta.

Muukalaisten levollisuus rauhoitti kylän koiria ja antoi rohkeutta. Penttilän Nuoli, teräväkuonoinen, vanhin ja rohkein kylän koirista, jolta karhun sanottiin hännän puraisseen ja jolla oli arvettuneita haavoja muistoina karhu- ja susijahdeilta, lähestyi muukalaisia verkalleen, kuono maassa juurottaen, veti vainua ja murisi vihaisesti. Hänelle antoi vielä vihaisemman muodon tuo töpöhäntä, sen tähden ettei hänellä ollut tätä hänen suvulleen niin tärkeätä välikappaletta, jolla ystävyyttä osoittaa, silloin kun sitä joskus sattui olemaan. Lähestyessään pitivät toverit takanaan vihaista, rohkaisevaa murinaa.

Muukalaiset ottivat hupaisesti vastaan tämän kummallisen tervehdyksen. He rupesivat lyyhälleen maahan, taputtivat etukäpälillään maata ja haukahtelivat, leikkisästi päätään viskoen, niin että suuret lerppakorvat heiluivat.

Tämmöinen käytöstapa oudostutti Nuolta. Hän seisahtui ja arveli, yhä kuono maassa juurottaen. Tekivätkö ne nuo pilkkaa heistä? Sitte hän näytti päättävän ja lähestyi varmasti.

Muukalaiset nousivat ja hyppien keikkuen tulivat Nuolen luo. He olivat erinomaisen ystävällisiä ja heti panivat suuret käpälänsä Nuolen päälle.

Mutta Nuoli näytti heille terävät, kirkkaan valkoiset hampaansa suipussa suussaan, kuononsa kipristyi ja hän veti ilmaa että korisi vanhassa rinnassaan. Hän ei ollut suvainnut leikkiä pitkiin aikoihin, saatikka tämmöisessä tilaisuudessa, kun hän oli niin totisella asialla.

Muukalaiset hämmästyneinä vetäytyivät vähän takaisin, vaan sitte aikoivat nuuskia Nuolta, tunnustellakseen, mitä lajia koiria Nuoli oikeastaan oli. Vaan kun he yhtaikaa lähestyivät, näytti Nuoli taas hampaansa.

Muukalaiset yhä enemmän hämmästyneinä peräytyivät vähän matkaa takaisin.

Sitte meni Nuoli nuuskimaan heitä, hyvin varovasti ja varmasti. Ensin hän lähestyi mustaa karhunpojan näköistä. Se antautui kernaasti tunnusteltavaksi, katsellen hyväntahtoisella hymyllä kolmatta vertaa pienempäänsä Nuolta.

Samalla aikaa lähestyi vasikan näköinen Nuolta ja alkoi haistella. Vaan Nuoli karkoitti hänet äkäisellä murahduksella, samalla näyttäen veripunaisia ikeniään.

Tarkasteltuaan karhunpentua ja huomattuaan sen sukuunsa kuuluvaksi, antoi Nuoli rehellisesti itsensä sen haisteltavaksi.

Tuttavuuden tehtyä karhunpennun kanssa, lähestyi Nuoli valkeata vasikkaa. Vasikka innostuneena lierutti häntäänsä tuon totisen tuikean Nuolen häntä kaikilta puolin nuuskiessa.

Vasikalle oli Nuoli kylmempi, huolimatta sen kiihkeästä ystävyydestä. Vastatervehdykseksi Nuoli ei antanutkaan sen haistella itseään, vaikka vasikka olisi niin suurella halulla tahtonut: mutta Nuolella oli inhonsa hänelläkin.

Kenties oli Nuoli vähän kohteliaampi karhunpennulle sen tähden, kun se oli "heikompaa sukupuolta". Vasikka taas oli tuota "vahvempaa sukupuolta", samaa mitä Nuolikin.

Virallisen tervehdyksen kylän vanhimpana tehtyään, kääntyi Nuoli takaisin koirajoukkoon, joka haukuskellen oli seurannut tervehdystä ja vähitellen lähestynyt muukalaisia.

Nyt seurasikin heidän vuoronsa. He jokainen tekivät tuttavuuden, arasti ja arvellen, vaan suurella uteliaisuudella. Vanhemmat tekivät samalla arvokkaalla tavalla kuin heidän päämiehensä, nuoremmat vähän vapaammin.

Penttilän Nuoli istui etempänä, katseli ja odotteli.

Kylän koirat lähtivät sitte yhdessä joukossa pois, haukkuen ja muristen, ikään kuin neuvotellen näiden uusien, outojen ilmiöiden johdosta.

Ne kaksi muukalaista jäivät portille katsomaan koiralauman jälkeen ja vaihtoivat keskenään silmäyksen, jossa oli kummastelua, hymyä ja pään pudistusta.

Rautatieinsinööri tuli työmaalta päivälliselle asuntoonsa kauppiaan taloon ja keskeytti koirainsa mietteet. Hän käski ne kommakkoonsa pakkasesta värisemästä.

Ne olivat vielä pentukoiria, suurikasvuisia, hontelolta ja raukeajäsenisiä. Mustan nimi oli "Rabbe", valkean "Caro".

* * * * *

Korventauksen koirat näyttivät tehneen yksituumaisen päätöksen asettua viholliselle kannalle kahta kylään ilmestynyttä muukalaista vastaan. Milloin muukalaiset tulivat heidän seuraansa, antoivat he niille säälimättömästi selkään. Etenkin kahden naapuritalon koirat hammastivat yhtenään näitä pentukoiria, jotka suuruudestaan huolimatta olivat vielä hentoja ja heikkoja. Penttilän vanha vihainen Nuoli kerran puri Caroa niin pahasti, että rautatieinsinööri uhkasi ampua Nuolen.

Mutta ikä antoi muukalaisillekin voimia ja karskiutta luontoon, ja ennen pitkää olivat he valtiaita kylässä. Noita kahta naapurinsa koiraa pitivät he nyt vuorostaan kovassa kurissa. Milloin ne sattuivat varsinkin Caron maille, täytyi niiden jo Caron etäältä lähestyessä heittäytyä selälleen ja olla nöyrästi altisna jaloin tallattavaksi.

Nyt saivat kylän koirat tuntea vieraan, muukalaisen valtikan valtaa.

Yksi ainoa oli, joka ei masentunut. Penttilän Nuoli, töpöhäntineen ja suurine arpineen oli kukistumaton. Selkäänsä hänkin tosin sai noilta vierailta, mutta luontonsa ei lannistunut.

Nuo muukalaiset hallitsivat raa’alla itsevallalla. He tekivät rauhattomuuksia, söivät ihmisten lampaita ja pienempiä kylän koiria purivat vaivaisiksi. Nekin näyttivät päättäneen olla leppymättömiä.

Mutta luonnossa on suhteita, jotka tekevät tyhjiksi itsekkäät päätökset ja saattavat unhottamaan muukalaisen rodun ja vieraan veren, kansallisuuden, lait ja uskonnon.

Yhtäkkiä alkoi Caro mielistellä erään naapurin koiraa, Siljua nimeltään, jota ennen oli vihannut. Mutta samaan aikaan ilmestyi Siljulle paljo muitakin rakastajoita, jotka yksissä neuvoin pitivät Caroa kaukana tuosta hempukasta. Nyt sai Caro selkäänsä vuorostaan. Vaan hän tuli sitä kiihkeämmäksi tunteissaan, jotka hänellä näyttivät olevan paljoa syvemmät kuin kylän koirilla, ja kärsi sanomattomasti mustasukkaisuudesta.

Mutta hempukka vastasi Caron tunteisiin, ja he rakastivat nyt toisiaan yhtä hellästi kuin ennen olivat vihanneet. Silju tuli itsestään Caron luo kauppiaan pihaan, jonne kylän koirat eivät uskaltaneet mennä, kun siellä oli Caron apuna vahva musta Rabbe.

Kuka tiesi minkä tähden tuo Silju rakastui Caroon? Caro oli pystykorvain mielestä hirvittävän ruma koira. Vaan Silju viihtyi Caron seurassa, sillä Caro oli ylhäissukuinen, jaloverinen rakastaja, jolle seikalle hempeä sukupuoli aina antaa niin suuren arvon. Caro osasi mielistelläkin Siljua paremmin kuin kylän pystykorvat. Hän heittäytyi Siljun eteen selälleen ja liehakoi; hän antoi Siljun leikillään pureksia käpäliään. Erittäinkin miellytti Siljua, kun Caro aina otti suureen leveään suuhunsa hänen pienen suipon päänsä ja pureksi sitä hellävaraa. Caro voitti Siljun kokonaan omakseen.

Mutta sitte kohta rakastuivat kaikki kylän pystykorvat pienimmästä suurimpaan tuohon suureen, vahvaan ja mustaan Rabbeen.

Caro tahtoi ensin asettua Rabben lailliseksi naittajaksi, vaan eipä Rabbe näyttänyt hänen holhouksessaan viihtyvän. Rabbe rakastui Ylätalon Pilkkaan ja piti hän vähän muutamista muistakin. Häntä huvittivat nuo kovajänteiset, teräväkuonoiset piskit, jotka olivat niin mielissään hänen ystävyydestään.

Molemminpuolinen ystävyys ja sukulaisuus oli perustettu. Kylään kasvoi uljaita sekarotuisia koiria, jotka olivat nerokkaampia, vapaampia ja uudenaikaisempia kuin entiset pystykorvat. Muukalainen veri imeytyi sydänmaan synkkään sukuun ja jalosti sitä. Mutta pohjimmaisena kuitenkin aina huomasi tuon lujan pystykorvan suvun, sen terävä kuono se aina pisti esiin, ja sen mukana näytti säilyvän sekoittuneessa rodussa entisten pystykorvain luonnonomainen terävyys ja jäntevyys.

Penttilän Nuoli kuoli ainoana uskollisena mustalle pystykorvasuvulleen. Hän, joka korvissa taistellessaan metsän petoja vastaan oli arpia saanut ja jolta karhu oli hännän puraissut, hänen uskollinen sydämensä ja terästahtonsa voittamattomina vastustivat kaikki uuden ajan ryntäykset. Hän kulki elinikänsä töpöhäntänä, kuono maassa juurottaen ja vihaisen näköisenä. Hän murisi joka ihmiselle. Kävi vanhoillaan kivuloiseksi ja äreäksi. Hänellä ei enää ollut niitä tunteita, himoja ja haluja, jotka nuoremmat oli saattanut pettämään totisen sukunsa.

Viime vuosinaan hänen arvettuneet haavansa vaivasivat häntä kovasti varsinkin säiden edellä. Silloin hän ulvoi pahaa ennustavasti.

Kun rautatieveturi alkoi korvessa vihellellä, ulvoi Nuoli onnettomuutta aavistavasti. Hän ei tahtonut rautatietä käsittää, vaikka isäntänsä kerran asian alkaen käytti häntä viheltävää junaa katsomassa, ettei hän peloittelisi ihmisiä ulvonnallaan. Mutta joka kerran kun juna keskiyöllä vihelsi korvessa, heräsi Nuoli ja ulvoi kamalasti. Vanhat ruotilaiset uskoivat ulvontaa ja ennustivat rautatiestä sotavuosia, ruttoa ja kalliita aikoja.

Kerran yöllä heräsivät kaikki talon asukkaat Nuolen ulvontaan. Nuoli ulvoi, ullitti niin kamalasti ja surkeasti, että pani jokaisen kauhistumaan. Rautatiejuna korvessa vihelti samalla. Isäntä meni pihalle odottamaan entistä urhoollista metsästystoveriaan, vaan Nuoli juoksi metsään, ulvoen kuin surmaansa pakeneva.

Aamulla tavattiin Nuoli metsässä suuren tuuhean kuusen juurella kuolleena makaamassa.

He olivat lapsia.

Merimies Lahtisen kyökkiin tuli kerran eräs pikku poika almua anomaan. Poika värisi vilusta, sillä oli paukkuva pakkanen eikä hänellä ollut paljo suojaa enemmän ruumiillaan kuin jaloillaankaan. Emäntä vei hänet uunin kupeelle lämmittelemään ja antoi ruokaa.

Talossa oli vähän pienempi tyttö, joka katseli ujoa pikku poikaa. Tyttö meni kohta pojan lähelle ja kysyi, eikö pojalla ollut hyvin kylmä ja hyvin nälkä. Olihan pojalla hyvin kylmä ja hyvin nälkä. Tyttö katseli suurella säälillä tuota pikku poikaa, jonka kasvot olivat kylmästä sinervänkeltaiset, jolla oli suuri, väljä ja repaleinen nuttu, jonka ruumis värisi ja veripunainen varvas näkyi kengästä.

Hilma keksi jotakin ja juoksi äitinsä luo toiseen huoneeseen.

— Äiti!

— No mitä?

Hilma otti äitiään kädestä ja sanoi:

— Tuolla pikku pojalla on niin kylmä! Ei lasketa häntä enää kylmään, vaan pidetään meillä. Minä opettaisin hänet leikkimään, ja sitte minulla olisi toveri. Eikö niin, äiti?

Hilma katsoi hyvin rukoilevasti äitiinsä.

— Saapihan se pikku poika olla meillä vähän aikaa, vaan ei sitä voida ijäksi ottaa, selitti äiti.

Hilma juoksi pojan luo etuhuoneeseen ja sanoi:

— Sinä saat olla meillä etkä tarvitsekaan mennä enää kylmään, vaan me rupeamme leikkimään! Mitä leikkiä sinä osaat?

Pikku poika ei sanonut osaavansa mitään leikkiä.

— No, minä opetan!

Ja Hilma alkoi innolla opettaa leikkejään pojalle. Poika oli ensin hyvin kömpelö kaikkeen leikkiin, vaan tottui vähitellen. Hänkin viehättyi viimein leikkiin ja unhotti kulkevansa mieron tiellä.

Hyvän aikaa leikittyä, kun emäntä kankaansa äärestä pistäysi etuhuoneessa, havahti poika ikään kuin unesta, keskeytti leikin, sitoi väljää nuttuaan tiukemmalle ruumiinsa ympäri ja sanoi Hilmalle:

— Minä olen jo niin kauvan ollut teillä, minun pitää nyt mennä toiseen taloon.

— Vaan äiti lupasi, että saat olla meillä. Jää vaan vielä meille! houkutteli Hilma.

— Ole nyt meillä yötä, pikku poika, sanoi emäntäkin.

Poika jäi ja taas ujosti yhtyi Hilman leikkiin.

Hilma nukkui aikaiseen iltasella omaan sievään pehmeään vuoteeseensa, niin kuin varoissa olevan merimiehen ainoa lapsi ainakin, vaan pikku poika kallistui etuhuoneessa uunin vierustalle lattialle vaatteissaan nukkumaan.

Vaikka pikku poika makasi lattialla, nukkui hän hyvin makeasti ja näki kauniita unia. Hän oli yhä leikkivinään Hilman kanssa: se oli niin hupaista. Kylläpä oli sukkela tyttö tuo Hilma, kun osasi niin paljo leikkejä. Hän oli päässyt niin ihmeen hyvään taloon, armelias emäntä ja sen pikku tyttö olivat ottaneet hänet ikipäiviksi omaksi lapsekseen eikä hänellä enää tästä lähtien ole vilu eikä nälkä ja hän saa uudet ehyet vaatteet ja saa aina leikkiä Hilman kanssa.

Näin uneksi pikku poika ja nukkui makeasti etuhuoneen lattialla lämpimän uunin vierustalla.

Emäntä katsoi häntä tulella ja näki rauhalliset pienet kasvot, joissa oli terve, kova liha. Kirjavana liikkui russakoita pojan vaatteiden poimuissa, joista ne kosteutta imivät. Emäntä riisui pojalta vaatteita vähemmäksi ja teki penkille vuoteen, johon tuon sikeästi nukkuvan pojan kantoi.

Aamulla teki poika taas lähtöä, vaan Hilma ja emäntä pyysivät häntä vielä jäämään. Emäntä antoi hänelle parempia vaatteita, ja Hilma tahtoi syödä yhdessä pojan kanssa.

Kun Hilma, ainoa lapsi, niin paljon pojasta piti ja omasta säälistään antoi emäntä pojan jäädä yhä edelleen taloon. Hän opetti hänet käämiä tekemään ja käytti häntä pienillä asioilla. Kun Hilma yhä vakuutti pojalle, että hän saa olla aina heillä, tavastui poika vähitellen taloon eikä muistanut enää yrittääkään pois, vaan oli kuin kotonaan.

Kun isä kävi kotona, puhui emäntä hänelle pojasta, ja Hilman vuoksi päätettiin, että olkoon vaan poika heillä ja opetetaan hänet tekemään työtä ruokansa edestä. Eipähän tuommoinen pikku poika paljo hävitä.

Emäntä kutoi kankaita, ja poika teki käämiä ja juoksi pienillä asioilla; sen ohessa oli hän Hilman leikkitoverina.

Poika — jonka nimi oli Kaarle — kasvoi ja varttui, ja muutaman vuoden perästä emäntä toimitti hänet kirjapainoon asiapojaksi ja oppilaaksi.

Kaarlen vanhemmat olivat sillä välin kuolleet, jonka tähden merimiehen emäntä otti pojan kokonaan kasvatikseen.

Kirjapainossa alkoi Kaarle vähitellen ansaita vaaterahaa ja muutakin apua hoidokseen.

Merimies kuoli merellä, ja vaimonsa jäi elämään kolmen kesken Hilman ja Kaarlen kanssa.

Nyt alettiin elää kaikin puolin pienesti, muutettiin pienempään huokeampaan asuntoon ja kaikki menot supistettiin niin vähäisiksi kuin suinkin.

Kaarle oli jo koko ansiomies, kun sai 7 markkaa viikolta palkkaa. Hän jo latoi kirjapainossa. Vikkelyytensä tähden saavutti hän yhä enemmän suosiota ja menestyi toimessaan. Hänen ansionsa tulivat yhä enemmän tarpeellisiksi hänen kasvatusäitinsä taloudessa, kun leski vanheni ja heikkoni eikä jaksanut niin kuin ennen pirtaa pidellä.

Hilma ja Kaarle kävivät yhtaikaa rippikoulun. Kasvatusäiti lahjoitti heille sen muistoksi yhdenlaiset muistosormukset.

Kun Kaarle oli kahdenkymmenen vuotias ja Hilma täytti kahdeksantoista, olivat he molemmat vielä lapsia mieleltään. He olivat kasvaneet tuossa pienessä kodissa erillään muista eivätkä huomanneetkaan ikänsä jatkumista. Iltasin ja pyhäisin, kun olivat työstään vapaat, leikkivät he vielä niin kuin ennenkin, ja Hilma vielä hoiti nukkeja, vaikka äitinsä aina sanoi, että "iso tyttö vielä viitsii vauvoja pitää".

Äiti odotti jotakin suhdetta syntyvän Kaarlen ja Hilman välille, vaan sisaruksilta he aina näyttivät. Mutta kerran hän huomasi heidän käsikauloin istuvan ja pelaavan "tammia".

Aika kului, ja leski kävi harmaapäiseksi ja rintansa kuivettui, vaan Kaarle ja Hilma yhä pysyivät lapsina. Kaarle oli jo täysioppinut ammatissaan ja sai hyvän palkan. Palkkansa ja muut rahansa hän aina toi kasvatusäidilleen ja häneltä aina otti sen vähän, mitä tarvitsi. Hilma kävi työssä eräässä ompelutehtaassa, ja hän myös toi kaikki äidilleen.

Kerran taas äiti huomasi lapsistaan merkin. He suutelivat toisiaan rappusissa aamulla työhön lähtiessään. Mutta sittekin he yhä pysyivät ujoina hänelle ja olivat kuin lapset.

Äiti oli varma, että heistä vielä pari tulee, vaan kuka tiesi milloin, kun ovat vielä niin lapselliset. Hän toivoi, että se tapahtuisi hänen elinaikanaan. Mutta nuoret rakastivat toisiaan niin salaa ja ujostivat häntä.

Äiti päätti rohkealla sanalla auttaa asiata, ja kun oli Kaarlen kahdeskymmeneskolmas syntymäpäivä, sanoi hän:

— Jo sinun, Kaarle, olisi aika ottaa vaimo, Kaarle punastui, ja yhtä paljo näkyi asia koskevan Hilmaan. He tulivat molemmat aivan neuvottomiksi. Äiti käytti hyväkseen heidän avuttomuuttaan ja lisäsi:

— Niin, niin, — minä tarkoitan että kyllä te minun puolestani jo saatte mennä yhteen.

Nuoret vilkasivat äitiinsä, katsoivat toisiinsa ja ujoina loivat silmänsä alas.

— Minä liitän nyt teidät yhteen, sanoi äiti ja asetti heidät käsikkäin. Onko se teidän tahtonne?

— On, äänsivät nuoret.

Äiti oli saanut toiveensa toteutumaan, ja Kaarle oli hänelle sydämessään kiitollinen tästä avusta. Kaarle oli ajatellut elämäänsä hänkin, ja yhdeksi elämänsä toiveeksi oli tullut Hilma. Vaan hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että jo näin kohta hän saisi Hilman, sillä hän ei tuntenut itseään oikein aikamieheksikään. Sen tähden häntä niin ujostutti.

Asia oli sitte sillään. Kaarlen ja Hilman rakastaminen ei muuttunut paljo sen julkisemmaksi. Yhä edelleen he salaisesti kohtasivat toisiaan ja äidin nähden olivat ujoja.

Äiti näki, että hänen täytyy asia auttaa perille asti, ja eräänä päivänä ehdotti hän, että heidät pantaisiin kuulutuksiin ja kohta vihittäisiin. Hän vanhenee vanhenemistaan eikä voi enää kauvan elää, vaan tahtoisi nähdä heidän liittonsa ennen kuolemataan.

Nuorilla ei ollut mitään sitä vastaan, ja heidät kuulutettiin ja vihittiin. Pienet, yksinkertaiset häät, vaan sitä enemmän viatonta iloa, jota enimmin tunsi vanha äiti.

Oli kevätkesä ja kaunis ilta. Vähäisen vierasjoukon lähdettyä meni nuori pari kävelemään joen kukkiville rannoille.

Äiti puuhaili sillaikaa kotona ja valmisti morsiusvuoteen, josta hän itsekseen sanoi:

— On se nyt yhtä kaunis kuin minullakin oli Tuomas-vainaan kanssa.

Hän sen ohella kevyesti itki, muistellessaan Tuomastaan — muistellessaan häntä 24-vuotisena pulskana merimiehenä ja ylkänä. Hän taisi olla silloin Hilman lainen tyttö, — Hilmahan on hänen näköönsä.

Hän siunasi tuon puhtaan sijan, että ne kaksi tulisivat sillä aina lepäämään onnellisina.

Nuoret tulivat kotiin. Nähtyään morsiusvuoteensa tulivat he aroiksi. He katsoivat aina äitiin ja silmäsivät toisiinsa. Äiti puuhasi ja hääräsi kuin kaikki olisi mennyt luonnollisinta tietään.

Heidän asuntonsa oli yksi suurempi huone, joka oli matalalla lautaseinällä jaettu kahteen osaan. Kaarle ja Hilma eivät uskaltaneet mennä tuonne toiseen pienempään huoneeseen. Ovelta vilaukselta he näkivät siellä puhtoisen valkean, leveän vuoteen, niin puhtoisen, niin puhtoisen ja valkean. Siellä oli ennen äiti ja Hilma maanneet ja Kaarle oli maannut etuhuoneessa.

Äiti koetti asustaa ulkosalla ja odotteli, että nuoret menisivät heille valmistettuun paikkaan.

Vaan he eivät menneet. He olivat äänettöminä ja olivat kuin odottaisivat jotakin tai kuin he kumpikin tahtoisivat sanoa jotakin toisilleen ja sitte äidille.

Vihdoin äiti meni tuohon toiseen huoneeseen ja sanoi:

— Hilma!

— Mitä, äiti?

— Tulepas tänne!

Kaarle tunsi äidin siellä puhuvan Hilmalle jotakin, lempeästi, vaan varmasti, kuin selittäen ja neuvoen.

— Sanokaa te Kaarlelle kanssa, tuntui Hihna pyytävän.

— Kaarle! kutsui äiti.

Kaarle meni toiseen huoneeseen.

— Teidän tulee nyt jäädä tänne, sanoi äiti, meni pois ja painoi oven kiinni.

Sinne he jäivätkin, vaan aivan neuvottomina. Tuo puhtoinen valkea vuode oli levällään heidän edessään. Vaan miksi he eivät saaneet olla niin kuin ennenkin? Tahi kun he asuisivat toisessa paikassa…

Äiti näki aamulla kaksi vuodetta huoneessa, toisen lattialla.

— Ne ovat lapsia! siunaili hän itsekseen ja nauroi sydämellisesti. Vaan kyllä se siitä reki varsan neuvoo, arveli hän.

Tuo toinen vuode ajan ollen hävisi äidin tahdosta, vaan äidillä oli sittekin omat epäilyksensä "lastensa" yhdyselämästä. Hänellä oli vanha tarkka silmä, jonka ohi ei mennyt mitään.

Viiden, kuuden kuukauden kuluttua sai Kaarle työnjohtajan paikan eräässä pienemmän kaupungin kirjapainossa. Sinne muutti Kaarle Hilmansa kanssa.

Mutta äiti ei lähtenyt yhtä matkaa nuoren parin kanssa, vaikka lapset niin tinkaan pyysivät. Hän sanoi jäävänsä kaikellaisia asioita selvittelemään ja tulevansa sitte muutaman kuukauden perästä.

Lapset menivät edeltä.

Äiti tuli kahden kuukauden perästä. Uudessa asunnossa oli tilavammat sijat: kyökki ja kaksi muuta huonetta, joista toinen oli varustettu äidille.

Äiti teki nyt lapsistaan tyydyttävät havainnot ja hymyili sydämessään.

Junankulettaja.

Junankulettaja Kallio oli ajanut niin monen hevosen ja lehmän yli, ettei hän kaikkia voinut muistaakaan, ja muutamia ihmishenkiäkin oli päättänyt päivänsä hänen kuljettamansa junan alla. Hänellä oli kummallinen himo ajaa kovasti, jonka tähden hän aina matkalla toisinaan ajoi hitaammin, päästäkseen sitte ajamaan sitä kovemmin. Kun hän huomasi hevosen tai lehmän radalla, alkoi hän sitä ajaa kuin metsämies otusta. Hänellä oli suuri huvi nähdä eläimen kauhistuneena ja epätoivon vimmalla kiitävän pakoon tätä mustaa, puhkavaa ja jyrisevää kummitusta, jota se mahdollisesti ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hevonen laukkasi hurjaa vauhtia, korskuen ja häntä hulmuten perässä, katastaen taakseen hirmustuneilla silmillään. Sitä katseli junankulettaja innostuneena kuin metsämies, joka näkee otuksen panevan viimeiset voimansa, paetakseen surmaansa, vaan jonka tappio on varma ja kohtalo hänen käsissään. "Et sinä kauvan kestä!" sanoi hän tavallisesti. Kun juna oli jo aivan kintereillä, sanoi hän: "Mene pois radalta! — pöllö ei sen vertaa ymmärrä!" Kun hevonen yhä vaan radalla laukkasi, höyrysi ja korskui ja näytti kauhusta tulleen aivan mielettömäksi, hymyili junankulettaja ilkeästi ja sanoi: "Turha vaiva on lähteä meidän kanssamme kilpasille." Hän laski huolettomasti päälle, niin kuin se ei olisi ollut hänen syynsä, vaan hevosen, joka on ollut niin tyhmä, että on varsin tahallaan tullut radalle ja juossut junan alle.

Lehmiä hän suorastaan vihasi ja inhosi, ja kun hän näki niitä radan varrella syömässä ja katsoa ammottamassa ohi kiitävää junaa, oli hänen tapanaan sanoa: "Tuolla lailla te ammottaisitte, vaikka päällenne laskisi." Kun taas lehmät läksivät peloissaan juoksemaan radan vartta aidan toisella puolen, sanoi hän: "Ne varmaan tulisivat radalle junan eteen, jos pääsisivät." Kun lehmä sattui radalle ja häntä suorana alkoi juosta ja laukata edellä pakoon, ei hän voinut olla nauramatta, niin rumalta ja typerältä se hänestä näytti. Hyvä hevonen voi joitakuita kilometrejä juosta junan edellä, mutta että lehmä — oh, se oli niin mieletöntä ja inhoittavaa, että hän olisi suonut veturissa olevan laitoksen, joka olisi syytänyt tulta ja tulikiveä tuohon elukkaan, ennen kuin se joutui veturin alle. Ajettuaan lehmän päälle hän aina kertoi, että lehmä on niin kauhean tyhmä eläin, ja mitenkä hän ajaessaan hevosella säälimättä laskee päälle, eikä odota kunnes tämä vetelä eläin on kömpinyt ylös maantien keskeltä, johon se on ruvennut märehtimään. Tavallisesti se ennättää kuitenkin hevosen edestä nousta, vaan vetäytyy syrjään niin laiskasti, että useasti hänen ajaessaan on kärrinpyörä raapaissut sitä lonkkaluuhun tai kylkeen.

Heittäytyä junan alle saadakseen siten surmansa, sitä vastaan hänellä ei ollut mitään, se oli varma että surmansa siinä sai, ja saihan ihminen valita parhaimman keinon kuolemataankin varten. Jotka taas muka vahingossa jäivät junan alle, heitä hän ei säälinyt ollenkaan, sillä hänen mielestään oli joka tapauksessa kunkin oma syynsä, jos jäi junan alle, kun kerran rautatieliikkeessä on niin selvät säännöt ja järjestykset, että kaikkein yksinkertaisimmankin ihmisen pitäisi osata niitä noudattaa. Eläimet eivät tosin tietäneet ohjesäännöistä, mutta niiden omistajain piti tietää eikä päästää elukoitaan radalle: siitä ei ollut mitään edesvastausta, jos ajoi radalle tulleen elukan päälle.

* * * * *

Junankulettaja Kallio sai kesällä virkalomaa käydäkseen hautaamassa äitinsä, ja sai kyytimiehekseen erään torpanmiehen. Kohta alkutaipaleella oli karja makaamassa maantiellä.

— Lyö hevosta ja aja päälle! kehoitti Kallio.

— Ei toki ajeta päälle, sanoi mies ja antoi lehmäin nousta ylös ja väistyä syrjään.

— Ei siitä ole mitään edesvastausta, jos ajaa lehmän päälle, kun se ei mene edestä pois, sanoi Kallio.

— Jospa ei oliskaan, vaan onhan se väärin sillä tavalla vahingoittaa luontokappaletta.

— Mutta kun lehmä on niin laiska, ettei mene edestä pois, märehtii vaan!

— Kyllä se menee, kun se ennättää: ymmärtäähän se toki vaarapaikan sekin.

— Sekö ymmärtää! Lehmä on kauhean tuhma eläin!

— Saattaa olla, vaan henkihän se on lehmässäkin.

— Lyöppäs sitä hevosta, ettemme me menisi lehmän tavalla, sanoi Kallio halveksivasti ja ajatteli, että ukko oli samanlainen lehmä.

Oli vähän aikaa äänettömyyttä, vaan sitte alkoi junankulettaja keskustella ukon kanssa yhtä ja toista matkan ratoksi. Siinä ukko johtui puhumaan edellisestä hevosestaankin, jonka päälle oli rautatiejuna ajanut. Se oli hänen elämässään suurin tapaus, jonka hän muisti niin ihmeen tarkasti nyt vielä monen vuoden perästä. Hän kertoi siitä mielellään, niin kuin kerrotaan asiasta, joka on mieleen kovasti koskenut ja muistiin unhoittumattomaksi jäänyt.

— Olihan se kumma tapaus, kertoi ukko. Minä olin vedättämässä radalle hiekkaa. Juna juuri tuli täyttä vinkaa. Minä pidättelin hevoista ja odotin että juna menisi sivu. Mutta hevonen säikähti ja läksi karkaamaan. Tie kulki radan poikki, ja hevonen läksi menemään tietä myöten radan yli, paetakseen junaa. Vaan silloinpa jäätiinkin junan alle. Minä lensin kärryistä vähän syrjään ja parhaiksi pelastuin, vaan kärrit menivät tuhannen murskaksi ja miten lienee hevosen häntä sotkeutunut johonkin junan rattaaseen, vaan summa on se, että hevosen häntä repeytyi juurineen irti ruumiista ja hevosen takapuoli tuli hyvin pahan näköiseksi. Se tapahtui hyvin äkkiä, ettei hevonenkaan ennättänyt ääntä päästää, vaan mielen muutoksessaan se rupesi paikalla syömään heinää niityllä. Minä hain pyssyn läheltä talosta ja ammuin onnettoman.

Junankulettaja kuunteli tätä kertomusta ensin välinpitämättömästi, antoihan vaan ukon kertoa. Hän kohta muisti, että hän oli tuon hevosen päälle ajanut, tällä kertaa ei kuitenkaan tahallaan. Tuo tapaus ei häntä vähääkään liikuttanut, ennen kuin kertomuksen lopussa sattui häneen eräs kohta, nimittäin tämä: "Hevonen ei ennättänyt ääntä päästää, vaan mielen muutoksessaan se rupesi paikalla syömään heinää niityllä." Tämä kohta tarttui kummallisesti hänen mieleensä ja hän jäi sitä pitkään ajattelemaan, eikä enää kuunnellut, kun mies kertoili, kuinka hyvä hevonen se oli ollut.

"Mielen muutoksessaan rupesi syömään heinää niityllä." Kuinka ihmeelliseltä se kuului, vaan kuinka luonnolliselta se tuntui! Se tuntui niin luonnolliselta ja sattuvalta, että tämä pieni yksityiskohta jäi häntä omituisesti vaivaamaan ja siitä tuli hänen käsitykseensä ikään kuin uusi valopilkku, joka valaisi ja levisi ja teki kaikki kirkkaaksi ja selväksi.

Se oli todellakin mielen muutos hevosessa, erinomainen mielen tila hirveän tapauksen jälkeen. Muuten on mahdoton käsittää sitä, että se heti rupesi syömään heinää eikä lähtenyt hirmustuneena karkaamaan näkymättömiin. Hänen tuntoaan rupesi kipeästi vihleksimään tuon onnettoman hevosen kärsimykset, nuo niin mahdottomat kärsimykset, että niillä oli luontokappaleeseen perin luonnottomat vaikutukset.

Hän ei enää saanut yhtä rauhaa, tuo mies, johon elämässään oli niin vähän mikään koskenut. Yöllä hän ei tahtonut saada unta ollenkaan, hänen sielun silmäinsä edessä oli alati ukon hevosraukka niin selvänä kuvana, hirveästi raadeltu hevosraukka mielen muutoksessaan syömässä heinää niityllä radan vierellä. Hän oli kuin paatunut pahantekijä, jonka tuntoa ei ole koskaan mikään liikuttanut, siksi ettei sille ole kukaan osannut sanoa oikeata sanaa, joka olisi siihen sattunut, mutta joka sitte kerran sattui kuulemaan yhden ainoan sanan, sanan, joka tuli kuin viattoman lapsen suusta, vaan joka sattui ja kosketti ja kerrassaan musersi kivettyneen sydämen. Hänelle tuli todelliset tunnon vaivat, hän katui ja vaikeroi ja rukoili anteeksi. Hevosen kärsimyksen kuva oli alati hänen silmäinsä edessä, se oli hänen painajaisensa. Vaikeroituaan melkein koko yön, nukkui hän viimein aamuyöllä läpi väsyneenä.

* * * * *

— Elkää lyökö hevosta, kyllä me keritään, kielteli junankulettaja Kallio paluumatkalla kyytimiestään, mainittua torpan miestä. Hän oli nyt aivan kuin toinen mies, hän tunsi sisässään jotakin lämmintä ja hellää, ja hän oli mieleltään kuin sairas, joka ei kärsi kuulla ruoskan nasahtelevia lyöntejä, joka säälii kaikkia ja jota pitää kulettaa tasaisesti ja hiljaisesti. Hän ajatteli vielä samaa asiaa, eläimen mahdotonta kärsimystä, kun sitä on kauheasti raadeltu. Kuinka monen hevosen ja lehmän hän oli tahallaan tappanut hirveimmällä tavalla, ja kuinka hän on voinut olla niin sokea ja tunnoton, ettei ole ymmärtänyt, että nekin kärsivät, jotka eivät valita. Hän ihaili tuota ukkoa ja tunsi kiitollisuutta häntä kohtaan, joka hänet oli varmaankin aivan tietämättään valaissut, jolla oli niin luontoperäinen, terve käsitys ja joka varmaan ymmärsi puittenkin puhetta. Hänelle näet juontui ympärillä olevasta metsästä mieleensä vanha kansan runo "Koivun valitus", jota oli lapsena koulussa luettu: siinähän kerrottiin koivun itkeneen Väinämöiselle sitä, että siitä juoksetettiin manalaa ja kiskottiin tuohta.

Hän ei enää kehoittanut kyytimiestään ajamaan lehmäin päälle, eikä olisi sitä itsekään tehnyt. Sillä hän nyt ymmärsi, että lehmäkin kärsii, kun sitä raadellaan, ja hän ajatteli nyt niin kuin kyytimiesukkonsa, että henkihän se on lehmässäkin.

Seitsemän kirjettä.

(Henkilöt: Aukusti Aaltonen, kansakoulun opettaja: Alma Saario, ruununvoudin tytär, hänen morsiamensa; Hanna. Aaltosen sisar.)

I.

Lokak. 10 p.

Rakas, kaivattu Aukustini!

Tuhannet tuliset kiitokset kirjeestäsi, jonka tänään sain!

‒ ‒ ‒ ‒ ‒

Niin, mutta kuules, paitse Sinun lahjaasi sain syntymäpäiväkseni kauniin albumin — arvaas keltä? Vahinko vaan, että albumi on liijan pieni, kaikki kuvani eivät mahdu siihen. Vaan luultavasti saan pian toisen eräältä toiselta ihailijaltani.

Mitä sanot siihen, kun mulla on muitakin kosijoita? Hän on kaupungissa postivirkamiehenä, hyvin kaunis mies, musta, kihara tukka, ruskeat silmät ja mustat viikset. Mene kaupungin postikonttooriin, niin saat nähdä hänet siellä.

Kirjoitit kerran, että tyttöjen on vaikea saada miestä, kun he tulevat 25-vuotisiksi, mutta minun laitani ei näytä olevan niin.

Mitä sanoisit, jos Sulle antaisin rukkaset ja menisin sille maisterille, josta Sulle puhuin viime kerran tavatessamme kaupungissa? Tiedätkös, minä pidän maisterista vielä enemmän kuin herrasta kaupungin postissa.

Kuule, rakkaani, mitä teit Sinä Helsingissä? Kirjoita, rakas Aukusti, kaikesta, mitä matkallasi tapahtui ja mikä huvittaa minua.

‒ ‒ ‒ ‒ ‒

Opettaja Neulanen, joka jälkeesi tuli tänne kansakoululle, joutui heti epäsopuun opettajattaren kanssa. Hänellä on suuri halu kannella opettajattaresta koulun esimiehelle rovastille ja tarkastajalle. Hän on viekas kuin kettu, ja sen tähden en ollenkaan pidä hänestä. Ei hän ole todellisesti sivistynyt.

Hän panettelee täällä Sinuakin, sanoo Sinua huonoksi opettajaksi ja kaikkea muuta solvaavaa. Yleensä väittää hän, että ne, jotka tulevat Kymölän seminaarista, ovat tyhmempiä ja vähemmän tietäviä kuin Jyväskylän seminaarista tulleet. Minä puolestani luulen päinvastoin. Kaikki ne, jotka tulevat Jyväskylästä, ovat niin itserakkaita, etteivät edes tunne omaa nenäänsä ja niin ylpeitä kuin hyvinkin suuria herroja olisivat.

Mutta kuules, minä muistutan Sulle entistä esitystäni. Kun Sinä muutenkin luet niin ahkerasti, voisit Sinä yhdellä tiellä lukea ylioppilaaksi. Se olisi hauskaa! Rakas Aukusti, voitko lukea ylioppilaaksi? Minä luulen aivan varmasti, että Sinä helposti voit lukea, sillä Sulla on hyvä pää, hyvä ymmärrys ja käsitys. Olisin niin ylpeä pojastani, jos hän tulisi tänne kotiin tyttönsä luo valko-lakki päässään! Ihmiset täällä, varsinkin opettaja Neulanen ja rovasti, saisivat suuret silmät — ja sekös minua ilahuttaisi. Rakas Aukusti, et Sinä tarvitseisi lukea juuri laudaturia, — vaikkei sekään olisi pois tieltä, — kunhan vaan tulisit ylioppilaaksi. Kallis Aukustini, sitte vasta kun Sinä luet ylioppilaaksi, menemme me naimisiin. Sitte minä hoitaisin Sinua ja Sinä lukisit maisteriksi. Oma rakkaani, ajattele todella tätä asiaa! Mamma ja Pappa tulisivat hyvin noloiksi, kun he yhtenä kauniina päivänä lukisivat lehdistä, että ylioppilastutkinnon on suorittanut herra Aukusti Aaltonen. Sitte he varmaan olisivat oikein suosiollisia sinulle. Oma kulti, kirjoita kohta, aivan kohta, mitä ajattelet tuumastani. Minusta on aate hyvä.

Lue ahkerasti, poikani, ja sinä saat valkolakin ja — — Alman.

Olen ollut terve ja iloinen. Samaa toivotan Sulle. Taivahan Herra Sua suojelkoon!

Oma

Almasi.

II.

Lokak. 17 p.

Kulti omani!

Miljoonia suudelmia lähetän viime kirjeestäsi. Tiedätkös, oma kultini, että sanomattomasti kaipasin kirjettäsi.

‒ ‒ ‒ ‒ ‒

Vai niin, että sinä hirveästi hakkailit pääkaupungin tyttöjä. Minusta on oikein hauskaa, että naiset niin ihastuvat Sinuun, olen siitä oikein ylpeä. Muut tytöt minun sijassani olisivat mustasukkaisia, mutta minä en ole sen luonteinen, että kiusaisin itseäni mustasukkaisuuden tuskilla.

Ja sekö, joka enin ihastui ja josta Sinäkin enin pidit, on Nanna Vahlberg? Nanna parka, et mahtanut tietää, että Aukustin sydämen oli jo varastanut Alma.

Kuules, oma poikani, otatitko valokuvia Helsingissä? Olit tuhma, jos et otattanut. Kulti kallis, jos et Helsingissä otattanut, niin pitää Sinun heti mennä kaupunkiin otattamaan. Muista se! Sinun Almasi on saanut palavan halun nähdä omaa poikaansa, sen tähden lähetä, rakas Aukusti, valokuvasi niin pian kuin mahdollista — muuten kuolen minä ikävästä, ja ethän sitä tahtone, toivon minä!

Minä ymmärrän kaikki, mitä vaikeuksia selität olevan ylioppilaaksi lukemisessa. Oma armaani, ethän suutu, että tein Sulle niin tyhmän esityksen, annathan, annathan sen anteeksi? Nyt minä ymmärrän, että voithan Sinä olla oppinut mies ilman tutkintojakin. Anna hupsulle pikku Almallesi anteeksi hänen lapselliset haaveilunsa.

Rakas Aukusti, kirjoita pitkä, pitkä kirje — ensi lauvantaina odotan sitä. Rakas ystävä, monta, monta tulista suukkosta suljen tähän kirjeeseen!

Elä unhoita Sun omaa, omaa, omaa

Almaasi.

III.

Lokak. 31 p.

Kallihin, ijäti rakastettuni!

Tänään sain ilon vastaan ottaa Sinulta kirjeen. Tuhannet kiitokset ja suukkoset siitä!

Sinun oma tyttösi on ollut sairaana. Sairauteni riippuu varmaankin ilmoista; kun ilma on kaunis, olen terveempi, vaan pahoilla säillä olen väsynyt ja heikko, etten tahdo jaksaa olla yläällä. Voi, rakas Aukusti, kun on ikävätä sairastaa, silloin tuntuu elämä kahta vertaa katkerammalta.

Kulti oma, lähetä hauskoja kirjoja lukeakseni. Mutta arvostele ensin kirjat, etteivät ne ole omalle tytöllesi vaarallisia.

‒ ‒ ‒ ‒ ‒

Vai voit Sinä olla niin ilkeä ja antaa Nanna Vahlbergin Helsingissä odottaa turhaan kirjettä. Sinä kyllä voit kirjoittaa hänelle ja lohduttaa häntä parhaalla tavalla. Sinä kirjoitit, että Sinun on sääli Nannaa, kun hän on niin kaunis ja niin nuori. Minä luulen vähän, että Sinä pidät hänestä, vaan kun olet sidottu minuun, estää se Sinua kihlautumasta hänen kanssaan. Mutta rakas Aukusti, jos Sinä rakastat häntä, niin ei Sinun tarvitse huolia sitä, että teet väärin minua kohtaan rikkoessasi siteen meidän välillämme. Ei, rakas ystävä, Sinä olet vapaa minusta niin pian kuin tunnet, että se side, joka meitä liittää, painaa Sinua. Ehkäpä hän onkin Sinulle sopivampi vaimoksi, kun hän on hyväsydäminen, nuori ja kaunis, ja tätä kaikkea en minä ole. Päin vastoin olen minä häijy ja vanha — 23 vuotta — ja ruma tyttö, niin että Sinä vaihdossa voittaisit melkoisesti. Kaupan päälliseksi hän on musikaalinen, johon minä en omaa vähintäkään taipumusta. Rakas Aukusti, minä sanon Sulle vielä kerran: Sinä olet vapaa minusta niin pian kuin sinä vaan tahdot. Et mitään omantunnon tuskia tarvitse kärsiä, jos jätät minut, sillä minä haluan kaikesta sielustani, että Sinä tulisit onnelliseksi, ja en ollenkaan tahdo olla se, joka estää Sinua valitsemasta itsellesi rakastettavaa vaimoa. Jos pidät tytöstä, nai hänet! Voi tapahtua, että minun päiväni ovat luetut, että minä kuolen, silloin on niin hyvä, että Sinä saat Nannasi — ei tiedä, kuinka pian hetkeni on lyönyt ja meidät eroitetaan ijäisesti.

Sinä et pidä tästä puheesta, sen minä tiedän, mutta sydämeni on sanellut sen sana sanalta, ja sen tähden olen sen kirjoittanut.

Nyt olen niin väsynyt. Hyvästi nyt, hyvää yötä, rakkaani!

Sinun oma, uskollinen

Almasi.

J.k. — Et ole lähettänyt valokuvaasi, jota pyysin. Ehkä et ole ollut tilaisuudessa otattaa sitä. En tiedä, et vastaa siihen mitään. En minä pakoitakaan Sinua lähettämään, jos et Sinä itse tahdo.

IV.

Lokak. 31 p.

Rakas sisko Hanna!

‒ ‒ ‒ ‒ ‒

Aukustilta sain tänään kirjeen. Hän voi hyvin ja on käynyt Helsingissä. Siellä sytytti hän monta naissydäntä, ja kohta kotiin palattuaan sai hän eräältä Nanna Vahlbergilta kirjeen, joka sisälsi hehkuvinta rakkautta. En oikein tiedä, onko luvallista puhua näistä asioista, mutta olethan sinä Aukustini sisko. Aukusti näkyy olevan oikea Don Juan, ja minä olen ylpeä siitä. Moni tyttö minun sijassani olisi mustasukkainen, mutta semmoista minä en tunne. Minä kuitenkin säälin sitä tyttöraukkaa, joka niin hullusti rakastui. Niin se käy, kun tytöillä ei ole aikaa odottaa, vaan silmittöminä lentävät miesten syliin.

Aukusti on nyt tilaisuudessa antaa ensimäiset rukkasensa — saa nähdä kelle ne lankeavat: Nanna Vahlbergille vai Alma Saariolleko?

‒ ‒ ‒ ‒ ‒

Hyvästi nyt, sillä täytyy jo mennä levolle. Kello on jo kohta 1. Neljän arkin pituinen kirje Aukustille ja tämä Sinulle ovat yöllinen työni.

Viime aikoina olen ollut kipeänä. Nyt myöhään valvottua puistattaa ruumista ja käteni jo vapisee.

Suurella halulla odotan Sinulta, rakas Sisko, kirjettä aivan kohta.

Siskosi Alma.

V.

Marrask. 6 p.

Oma kallis Aukustini!

Tyttösi makaa nyt sairaana. Tätä kirjettä kirjoitan vuoteellani lyijykynällä, voinetko saada tästä selvää. En jaksa olla yläällä, sillä voimani ovat niin heikot. Eilen olin niin kipeä, että Mamma ja Pappa aikoivat lähettää kaupungista hakemaan lääkäriä, vaan minä kielsin. Nyt olen kuitenkin vähän parempi.

Aamulla odotan kirjettä Sinulta. Saa nähdä kirjoitatko, vaan toivon että olet ollut kiltti ja kirjoittanut oikein pitkän kirjeen aamulla tulevaan postiin.

Rakas omani, elä lähetäkään kirjoja, joita pyysin, sillä nyt en jaksa lukea. Kummallista, kuinka äkkiä minä tulin näin heikoksi. Olen tosin koko syksyn ollut vähin sairas, vaan en luullut voimani näin pian menevän. Mamma tahtoo että minut vietäisiin lääkäriin Helsinkiin.

En jaksa enää kirjoittaa, kynä tuntuu niin raskaalta ja käteni värisee, kuuma hiki nousee otsaani.

Hyvästi, oma kulti, voi aina hyvin ja elä ijäti onnellisena! Toivoo sinun sairas

Tyttösi.

VI.

Marrask. 7 n.

Rakkakin Aukusti!

Tänään olen niin paljo parempi, että olen yläällä, vaikka olen hyvin heikko. Kokonaisen viikon olin vuoteen omana. Olen kovin hermoheikkoinen, että käteni usein vapisevat ja niitä täytyy hieroa. Varmaankin minut viedään tohtoriin. Mamma tahtoo viedä minut kaupunkiin, yksin en jaksa matkustaa.

Nyt kun minä tulen kaupunkiin, tahdothan olla niin kiltti ja tulet sinne katsomaan sairasta tyttöäsi. Minä olen tullut niin heikoksi, kalpeaksi ja surumieliseksi, elämä tuntuu niin toivottoman surulliselta, että useasti ajattelen, mitä varten Luoja minutkin loi. Mutta syntihän on niin ajatella, ja minä otan nöyrällä sydämellä vastaan, mitä Hän minulle asettaa. Minä kuolen hyvin tyytyväisenä ja rukoilen taivaassa Sinun puolestasi — niin, ja Sinun Nannasi puolesta, sillä silloin kai te olette saaneet toisenne.

Kulti oma, tulethan kaupunkiin katsomaan kuolevaa tyttöäsi, olethan niin hyvä?

Sinua rakastaa hellästi, Sua ikävöi suuresti Sinun oma, Sinun ijäti oma

Almasi.

J.k. — Petyin odotuksessani saada tänä aamuna Sulta kirjettä. Minulle tuli niin sanomattoman ikävä ja surullinen mieli. Vaan tulethan, tulethan kaupunkiin ylihuomenna!

VII.

Marrask. 13 p.

Minun oma, ijäti rakas poikani!

Minua itseänikin ihmetyttää, kuinka pian minä paranin. Varmaankin matka virkisti minua. Nyt olen niin terve ja iloinen kuin taivahan lintu.

‒ ‒ ‒ ‒ ‒

Oletpa Sinä aika veitikka, kun runoilit semmoisen valheen Helsingin matkastasi. Sinä olet oikein ilkeä. Ja minä kun jo kuvittelin mielessäni tuon olemattoman Nanna Vahlbergin niin elävästi, että näin hänet kuin silmäini edessä. Oletpa sinä paha!

Mutta yhtä paha minäkin olen. Se maisteri ja ruskeasilmäinen herra kaupungin postissa olivat myös kuvittelua, kuvittelua, että he ovat ihailijoitani. Tahdoin saada Sinut mustasukkaiseksi. Sinä sanoit, ettet tullut vähääkään mustasukkaiseksi, ettei se kuulu luonteeseesi. Vaan en sitä ollut minäkään. Minähän säälin vaan tuota tyttöparkaa, kun oli niin hullusti rakastunut Alman omaan poikaan. — Mutta tästähän me kaupungissa jo niin paljo puhuimme.

‒ ‒ ‒ ‒ ‒

Armahin Aukustini! Minä olen tullut ajattelemaan, että menisimme aivan kohta yhteen. Se oli vaan minun hupakon lapsellista puhetta, että Sinun pitäisi lukea ylioppilaaksi ja maisteriksi, ennen kuin tulisin vaimoksesi. Kulti oma, minä olen kokonaan Sinun omasi, ja olen ollut niin väärässä semmoisia ehdotellessa. Ethän ole niistä suuttunut tyttöösi, ethän? Minä olen tyytyväinen ja onnellinen vaimonasi kansakoulun opettajanakin. Me elämme vaatimattomasti, vaan sievästi ja runollisesti siellä kansakoulullasi kauniin salmen rannalla. Me emme kaipaa rikkautta ja suuria nimiä, me rakastamme toisiamme ja olemme onnelliset, niin onnelliset kuin kaksi taivahan pikku lintua pienessä pesässään kesän ihanimmalla ajalla.

Hyvää yötä! Suutelen tätä kirjettä monta, monta kertaa, että se vakuuttaisi Sulle oman tyttösi hellää, ijäti sammumatonta lempeä, ja Sun rakasta nimeäsi mainiten ummistan silmäni.

Sun oma

Almasi.

Elna.

Tytön nimi on Elna, pojan nimi Kalle. Elna palvelee korutavarakaupassa, Kalle on konttoristina kauppaliikkeessä korutavarapuodin vierellä.

Elna on vielä aivan nuori, kuudennellatoista vasta, Kalle kahdenkymmenen.

He olivat tulleet tuttaviksi, ja Kalle oli kohteliaana poikana pitänyt velvollisuutenaan joka ilta saattaa Elnaa kotiin. Tuttavuus alkoi syksyllä, jolloin Elna tuli korutavarakauppaan. Kallesta oli Elna hyvin sievä tyttö, vaikka vielä kovin lapsellinen. Tuo tyttöhupakko voi nauraa kuollakseen vähäpätöisille asioille, aivan tyhjälle: kertoi aina ihmisistä, joita oli päivällä puodissa käynyt, kaikellaisia naurettavia juttuja, itsessään aivan vähäpätöisiä, vaan kyllä hän aina sai syytä nauruun.

Elnasta oli Kalle oikein kunnon poika, jota hän kunnioitti, ja oli suuresti mielissään, että Kalle hänen kanssaan seurusteli. Hän oli jo vuoden ajan kiihkeästi odottanut itselleen "kavaljeeria", ja nyt se oli ilmestynyt ihan kuin itsestään. Hän oli huomaavinaan, että moni tyttö häntä kadehti.

Erottuaan portilla Kallesta hän aina tutkisteli, miten paljo hän pojasta piti, ja oli varma siitä, että hän rakasti Kallea. Eipä tuntenut ketään muutakaan, josta olisi enemmän pitänyt. Kalle oli siis se "oikea", ja hän jo Kallea muisti rukouksissaan iltasella maata pannessaan. Herra oli yhdistävä heidät kerran.

He olivat kohta kuin kihloissa, kävelivät kuutamoiltoina ja haaveksivat. Että he rakastivat toisiaan, sen he olivat monta kertaa toisilleen sanoneet. He puhuivat kodista niin kuin aivan kohta tulisivat sen laittamaan, ja Elna tunnusti rukoilleensakin tästä asiasta.

— Sinäkö rukoilet? Enpä olisi uskonut, ihmetteli Kalle.

— Mitenkä niin, enkö minä saisi rukoilla?

— Saat, saat, hyvä lapsi, vaan osaatko sinä mitään nauramatta tehdä.

— Eihän sitä itkusilmin tarvitse rukoilla. Minä en ole semmoinen pakana kuin sinä.

Kalle rakasti Elnaa ja oli varma siitä, että Elna myös häntä rakasti. Vaan hän kaipasi jotakin, jota hän ei tuntenut niinkään helposti voivansa saada. Hän ei ollut vielä kertaakaan hyväillyt tuota tyttöä, ei puristanut häntä rintaansa vasten, ei pitänyt häntä sylissään eikä suudellut häntä, jota kaikkea hän halasi ja joka piti kuulua rakkauden kuherrukseen. Oli kulunut jo koko pitkä talvi tuossa hurskaassa rakkaudessa. Vaikka hän oli varronnut, ei ollut vielä saanut tilaisuutta hyväillä. Elnassa oli jotakin, jota Kalle oli itsekseen ruvennut nimittämään "hurskaaksi viattomuudeksi", joka esti häntä sillä tavalla lähestymästä, eikä hän koskaan saanut sanoja suustaan sanoakseen Elnalle mitään semmoista. Vaan ei hän aikonut koko ikäänsä antaa suhteen semmoisenakaan olla; hänhän oli mies, jonka piti panna toimeen. Hän odotti kevättä ja kesää.

Kevät tuli ja kesä tuli. He kävelivät Väinölänniemellä ja istahtivat niemen nenässä penkille. Ilma oli ihana. Käki kukkui niemessä salmen toisella puolen. Sitä he kuuntelivat, ja Elna kuiskasi:

— Se kukkuu meille!

Kalle sai ikään kuin sisällisen kehoituksen, siirtyihe lähemmäksi ja sanoi:

— Koko luonto nyt rakastaa. Käetkin ovat yhdessä ja lempivät toisiaan. Elna, anna mulle suutelo!

Kalle oli valmis sitä vastaan ottamaan. Elnastakin oli suuteleminen luonnollinen asia, kun he kerran rakastivat toisiaan, ja vastasi nauraen:

— Saathan sen, kun vaan otat!

Kalle kietoi kätensä hänen hoikan vartalonsa ympäri ja puristi häntä.

Sillä hetkellä Elnan muoto muuttui, ja hän istui turvattoman näköisenä Kallen kainalossa, sillä hän ei mitenkään vastannut hyväilyyn. Koko hänen lapsellinen sielunsa oli hetkeksi tullut hyvin totiseksi ja hienoimmalla arkuudella seurasi Kallen aikeita.

Kalle nosti hänet syliinsä ja asetti itseensä päin. Häntä ensin vähän hämmästytti Elnan muuttunut muoto; Elna oli kuin maasta siepattu ja voimakkailla käsillä kainaloista äkkiä nostettu pyörryttävään korkeuteen. Vaan Kallen silmissä paloi liekki, hän vapisi innosta, tarttui kahden käden Elnan päähän ja rupesi painamaan suudelmaa hänen hienoille, vaaleille huulilleen…

Silloin Elna ehdottomasti huudahti, melkein parkasi ja epätoivoisen voimilla ponnistihe irti.

Kalle säikähti pahasti ja päästi hänet heti.

Elna läksi enempää virkkamatta kiireesti astumaan pois, jälelleen katsomatta. Kallesta näytti, että hän vähän etempänä purskahti itkemään.

Kalle oli kuin puusta pudonnut. Tuopa nyt oli kummallista! Mikähän sille tuli? Vaan hän ei osannut lähteä jälestä, kysymään sitä häneltä tai lohduttamaan häntä. Hän tunsi ikään kuin soimausta jostakin luvattomasta yrityksestä.

Hyvän ajan päästä vasta hän miltei häpeissään tuli niemeltä pois, oli punainen ja vältti katsoa vastaan tulijain silmiin.

Siihen se sitte jäi.

Elna on tullut naurunsa seassa omituisen totiseksi. Hän ei oikein ymmärrä itsekään tuota tapausta niemen nenässä, jonka tähden hän aina totisuutensa jälkeen sille nauraa makeasti.

Vaan Kallea hän ei enää kaipaa; olisi niin ilkeä kohdata toisiaan tuon tapauksen jälkeen. Kallokin näyttää pelkäävän häntä. Mitähän se Kalle mahtaa hänestä ajatella?

Kylmä yö.

Elokuun keskivaiheilla kulkee laiva Saimaan vesillä pohjoiseen päin. Koko päivän on tuullut kovasti ja ilma on kylmennyt kylmenemistään, sillä pohjoinen on puhaltanut. Taivas on ollut pilvessä koko päivän.

Laskeutuessaan synnyttää aurinko veripunaisen ruskon luoteistaivaalle, josta se ajaa pilviä vähitellen pois. Pohjoinen taivaan ranta paljastuu paljastumistaan, ja sieltä puhaltaa läpitunkevan kylmästi. Auringon syvemmälle vaipuessa vaalenee taivaan ranta, joka on nyt kuin auvennut, vaalean punainen meri. Se valaisee koko maailmaa, se levenee ja näyttää myöskin nielevän koko maailman. Se on kaunis, kamalan kaunis vaaleanpunainen meri, pohjaton meri. Siihen kuvastuu pohjoinen maailman ranta vuorineen, metsineen, saarineen: aallot välkkyvät sen valossa. Sieltä virtaava ilma kylmenee joka hetki.

Tuota katsellessa laivan kannelta tuntuu niin kamalalta, tuntuu niin turvattomalta. Tuo vaaleanpunainen meri on niin onnettomuutta huutavan näköinen, sen syvyyksissä on kätkettynä kurjuus ja hätä. Erittäinkin onnettomuutta ennustavan näköisiä ovat etäällä taivaan rannalla tuohon mereen kuvastuvat harvametsäiset vuoret. Kuinkakin kulkenemme, on siellä aina edessä kaukaisuudessa korkea mäki muutamine harvaoksaisine petäjineen, jotka kuvastuvat niin surullisesti vaaleanpunaiseen taivaan rantaan. Ne seisovat kuin köyhyyden ja kurjuuden kuvina siellä, väristen viluissaan.

Erään talon ohi kulkiessamme näkee pelloilla rukiin leikattuna ja ruisrukojen seisovan hyvässä turvassa. Mutta muut viljat ovat vielä vihantina, niitä riuhtoo kylmä tuuli vihaisesti. Maanmies on herännyt unestaan ja tullut tarkastamaan taivasta. Hänkin katselee tuota leimuavaa vaaleanpunaista merta, joka yhä laajenee. Sen kajastus käy uhkaavasti hänen kasvoihinsa, hän aavistaa suurta onnettomuutta. Ennenkin tänä kesänä on jo halla uhkaillut, kulkenut kuitenkin sivu tai pienempää vahinkoa tehden, mutta nyt se armotta uhkaa puhaltaa kylmän henkäyksensä yli maan. Sen uhka on sitäkin suurempi, kun ruis on ehtinyt valmistua vahingoittumattomana.

Eikö ole vielä Hallatar saanut meiltä kylliksi uhria, koska hän noin uhkaa, päästäen vihansa liekit leimuamaan?

Maanmies jäi yhä pihalleen seisomaan valkeissa yövaatteissaan.

— Nyt jos se vaan siitä tyyntyy —! sanoo laivan peränpitäjä, puistaen ruumistaan turkissaan.

Niin, jos vaan tyyntyy! Pilvet, nuo lämpimän näköiset pehmoiset pilvet, pakenevat yhä enemmän pois, pohjoinen ne ajaa pimeään etelään.

Kun vaan nyt ei tyyntyisi! Tuulien jumalat, hyvät jumalat, armahtakaa meitä! Te ainoastaan nyt voitte meidät pelastaa. Kiitoksenanne siitä on oleva lasten nauru, vaimojen siunaus ja miesten hyvä mieli. Mutta jos vilu vie viljan, itkevät lapset, vaimot valittavat ja miehet tulevat alakuloisiksi.

Minun täytyy lähteä pois värisemästä laivan kannelta. Tahdon ruveta nukkumaan. Mutta unta en voi saada. Vaaleanpunainen uhkaava meri pohjoistaivaalla on vaikuttanut syvästi mieleeni, olen tullut huolelliseksi ja surulliseksi. Uni on karkoittunut kauvas silmistäni ja vaivun pitkiin ajatuksiin. Mieleeni muistuu se maanmies, joka oli herännyt unestaan tarkastamaan taivasta ja jäi seisomaan pihamaalleen: luultavasti häneltäkin on uni karkoittunut ja hänkin nyt vuoteellaan on syvissä ajatuksissa.

Mutta niin kauvan kuin laiva heiluu, ei ole mitään hätää, sillä tuuli varjelee hallalta. Maanmies kuulostaa unissaankin, tuuleeko ulkona. Vaivun viimeinkin väsyneenä uneen ikään kuin rukoukseen, vaan joko unesta aina herään kuulemaan tai näen siitä unta, että laiva yhä heiluu ja tuuli vinkuu maston köysissä.

Aamulla herättyäni kiikkuukin laiva yhä edelleen, sillä tuuli ei ole lakannut. Taivas on jälleen pilvessä.

Kaikki on siis pelastettu!

— Jo se toki oli onni, ettei yöllä tyyntynyt, sanoo peränpitäjä. Se olisi vienyt kaikki.

Rouvan paketti.

Nuoren rouvan oli laitettava paketti postiin sisarelleen. Kaksi tuntia ennen postin lähtöä hän tuli konttooriin miehensä luo pyytämään käärepaperia.

— Minkälaista paperia? Minä en jouda, anna sinä Oskari, käski mies konttoristiaan.

Konttoristi katseli vanhoja sanomalehtiä, näytti vanhoja ilmoitustauluja, tarjosi harmaata pahvia, vaan mihinkään ei rouva ollut tyytyväinen.

— Eih, eih! — ei semmoista, — ei semmoistakaan… minä itsekään en oikein tiedä, minkä laista se pitäisi olla… August, tule nyt sinä antamaan, tule hyvä August.

— En minä jouda!

— Tule nyt, rakas August, kun minulla olisi niin kiire!

— Mikä ihmeen paketti se taas on?

— Se on se paketti Hilmalle.

— Mikä paketti?

— Ne kapalovyöt, kuiskasi rouva.

— Mutta eikö siihen nyt kelpaa vanha sanomalehti?

— Parempaa se toki pitää olla. Etkö sinä voisi antaa oikeata puhdasta paperia — tätä paperia tästä.

— Se on virallista paperia n:o 2!

— Mutta tämä olisi niin sopivata. Anna nyt joutuin, että ehdin laittaa postiin.

— Täältä saat konseptipaperia, joka on paljo sopivampaa siihen tarkoitukseen.

Rouvan täytyi olla tyytyväinen paperiinsa ja hän meni sisään laittamaan pakettia.

Vähän päästä tuli hän konttooriin takaisin mieheltään kysymään, tuliko paketista ehkä liika iso.

— Kyllä se sopii. Pane kirjeeseen minulta terveisiä!

Jonkun ajan päästä tuli rouva taas konttooriin, kirje toisessa, kynä toisessa kädessään.

— Kirjoita nyt sinä itse terveisesi, pyysi hän miestään.

— En minä jouda.

— Mutta kirjoita nyt. Se ilahuttaisi niin Hilmaa.

— Johan hän on saanut meiltä niin monet onnittelut.

— Vaan yhtäkaikki…

— En jouda!

Rouva meni takaisin sisään, katsoen ovella jälelleen, huomatakseen oliko August aivan todella suuttunut häneen, kun niin vihaisesti kiljahti: en jouda! Hänelle tuli niin paha mieli, että hän olisi itkenyt, jos olisi ollut aikaa, vaan oli niin hirveän kiire postiin. Sillä aikaa kun hän lopetti kirjeen kirjoittamista ompeli piika pakettia.

Ennen kuin piika sai paketin valmiiksi oli rouvalla kirje lopetettu, ja hän luki moneen kertaan, mitä oli kirjoittanut miehensä puolesta. Sitte hän meni konttoorin ovelle.

— August! kutsui hän arasti. August ei hievahtanutkaan.

— August, kuuletko!

— Mitä?

— Etkö tulisi vähän tänne.

— En jouda!

— Hyvin vähäsen vaan.

— Mitä se olisi?

— Lukisit tämän kirjeen.

Rouva näytti ovella sisarelleen menevää kirjettä.

— Minä en jouda, johan minä sanoin! Lähetä vaan se kirje semmoisenaan, kyllä minä sen hyväksyn täydellisesti.

Rouva kääntyi takaisin. Kuinka August oli hänelle tyly! Oliko kellään sellaista miestä! Olisiko siinä nyt mennyt paljo aikaa, jos olisi tullut lukemaan hänen kirjeensä. Mutta niinhän se oli aina, August vaan halveksi kaikkea, mitä hän teki, ei tahtonut milloinkaan nähdäkään. Oi, kuinka tuntui ikävältä! Teki mieli heittäytyä sohvaan itkemään.

Mutta piika toi samassa paketin. Rouva sulki kirjeen ja kirjoitti päällekirjoituksen pakettiin ja kirjeeseen. Hän läksi taas konttooriin.

— Tässä nämä nyt ovat! sanoi rouva iloisena ja laski paketin ja kirjeen miehensä eteen pulpetille.

— Etkö sinä voinut panna kirjettä pakettiin? sanoi mies.

— Hilman on niin hauska saada postista erikseen paketti ja kirje.

— Mutta minun ei ole hauska maksaa niistä erikseen. Nyt menee kirjeestä eri postiraha.

— Eihän se ole kuin 20 penniä.

— Se on rahaa sekin!

— Puranko minä paketin ja panen kirjeen sen sisään?

— Sitä nyt enää purkamaan. Vaan pakettiin on kirjoitettava osoitekortti. Tässä on kortti.

— Kirjoita sinä se, hyvä August!

— Minä en jouda.

— Et sinä nyt siinä kauvan viivy.

— Etkö sinä nyt niin pientä asiata voi tehdä itse? Tai anna Oskarin kirjoittaa!

Mutta rouva tahtoi itse kirjoittaa uhallakin, kärsiköön August vahingon, jos kortti menee hukkaan. Eräässä kohden hän joutui ymmälle, jota täytyi kysyä. Hän meni miehensä vierelle ja näytti korttia.

— Mitä?

— Pitääkö minun kirjoittaa tähän että paketti sisältää…? sille voisivat postissa nauraa.

— Kirjoita että sisältää "vaatetta".

— No niin, sinä olet aina niin kekseliäs! "Vaatetta" todellakin:

Kortin täytettyään vei hän sen taas miehelleen.

— Onko tämä nyt hyvä?

Mies katsoi sitä, pyyhki siitä pois rouvan kuittauksen, antoi toisen kortin ja käski kirjoittaa uuden, selittäen tuon virheen.

Mutta rouva kysyi:

— Tahdotko sinä vaan minua kiusata?

— Kiusata! Kuka tässä kiusaa?

— Kun pakoitat minun kirjoittamaan sitä, mitä en kuitenkaan osaa.

— Sinä opit sillä tavalla.

— Kaikissa tapauksissa sinä olet minulle hyvin epäkohtelias.

— Kyllä, täällä konttoorissa. Täällä tehdään työtä.

Rouva puri huultaan ja kirjoitti uuden kortin.

— Punnitse nyt se että tiedät paljoko siitä menee.

Rouva punnitsi.

— Tämä painaa 750.

— Niin, 750 grammaa, ja paketti maksaa 1 kiloon asti 60 penniä.

— Mutta kun tämä painaa 750 grammaa?

— Yhdessä kilossa on 1,000 grammaa ja 1.000:een asti saa lähettää 60 pennillä.

Rouva katsoi epätoivoissaan mieheensä.

— Minä en ymmärrä sinua ollenkaan.

— Herrajumala! Siitä menee 60 penniä! Lähetä piika viemään, sillä pojan pitää odottaa etelän postia.

Rouva vei pakettinsa ja kirjeensä sisään. Jonkun ajan kuluttua tuli hän paketti kädessä katsomaan konttoorin kelloa.

— Vieläköhän tämä paketti ehtii postiin? kysyi hän hyvin välinpitämättömästi.

— Mutta miksi et ole sitä jo lähettänyt?

— Minä aukasin paketin ja panin kirjeen sisään, ettei menisi turhaan rahaa.

Mies teki vihaisen liikkeen ja painui työhönsä.

Vähän päästä hän näki, kun piika meni kadulla paketti sylissä.

Toinen piika tuli kohta sen jälkeen kutsumaan herraa rouvan luo. — Rouva sairastui äkkiä, ilmoitti piika.

Herra puhisi harmista mennessään sisään.

Rouva makasi kammarissaan sohvalla ja itki. Parhaiksi kävelevä pikku poika seisoi sohvan ääressä ja vedet silmissä loihti: Elä ikke, elä ikke!

— Mitä sinä itket?

— Suutuitko sinä minuun?

— Mistä minä olisin suuttunut?

— Kun minä purin sen paketin.

— Enkä ole suuttunut, mutta sinä sen varmaan teit äkäpäissäsi.

— Ni — iin…

— Ymmärrätkö sinä että teit siinä tyhmästi?

— Ym — ymm — mär — rän…

— Elä tee vasta niin! Lakkaa nyt itkemästä, kun Kaarlekin pyytää; minun täytyy lähteä.

Hän taputti lähtiessään pari kertaa vaimonsa päätä.

— Niin lapsi vielä! sanoi hän itsekseen myötätuntoisella säälillä.

Kohta kun hän oli istuutunut pulpettinsa ääreen tuli rouva konttooriin, pikku Kaarle sylissään. Hän oli nyt hyvällä tuulella jälleen, itku oli selvittänyt hänet.

— Rakas August! sanoi hän ja katsoi mieheensä mitä herttaisimmasti.

— No?

— Luuletko sinä että se paketti ehtii postiin. Hilman pitäisi saada se välttämättä huomenna.

— Ehtiihän se. Vaan menkää nyt täältä pois, meillä on niin kiirettä.

— Me menemme, me menemme. Hyvätti, hyvätti! sanoo Kaarle.

He menivät. Mutta hetken päästä tulivat he konttoorin ovelle.

— August, tulisitko vähän tänne, hyvin pikkuisen vaan.

— Voi, kun minä en jouda!

— Minä yhden sanan vaan sinulta kysyisin, se on hyvin, hyvin tärkeätä.

Aviomies läksi, päästäkseen hänestä vihdoinkin erilleen.

— Mitä?

— Eikö minun pitäisi lähettää Liina Lauran jälkeen postiin varottamaan Lauraa, ettei suinkaan sanoisi että paketissa on kapalovyöt, jos postissa kysyvät?

— Lähetä, lähetä!

Mies kääntyi samassa konttooriinsa. Hän luuli saavansa nyt olla rauhassa.

Lähetettyään toisenkin piijan postiin, juontui rouvalle vielä yksi asia mieleen, vaan kun hän ei enää tahtonut mennä häiritsemään konttooriin, asettui hän pikku Kaarlen kanssa konttoorin viereiseen, miehensä kammariin kärsivällisesti odottamaan, jos August sattuisi pistäymään siellä. Hän oli kuitenkin kiltti vaimo, joka ei mennyt häiritsemään miestään työssä, ja hänestä tuntui tämä kärsivällinen miehensä tietämättä odottaminen niin mieluiselta, että hän olisi istunut ja odottanut tässä vaikka kuinka kauvan. Hän toivoi, että August vasta pitkän ajan päästä pistäytyisi kammariinsa ja saisi tietää, että hän on niin ja niin kauvan odottanut täällä, kun ei tahtonut tulla konttooriin häiritsemään työtä. Hänen sydämensä värähteli ajatellessaan, kuinka liikutetuksi August varmaankin on tuleva.

Noin kymmenen minuutin päästä meni August kammaristaan hakemaan nimileimasintaan, kun tarvitsi painaa sinettinsä erääseen kohta postissa lähetettävään paperiin.

— August, rakas August!

— No?

— Tulepas nyt vähän tähän istumaan.

— Minulla on tulinen kiire!

— No mutta August —! Minä olen sinua odottanut tässä Kaarlen kanssa kauvan aikaa.

— Mutta kun minä en jouda, kuuletko sinä!

August oli jo menemässä ovessa, kun hän kääntyi takaisin huomatessaan, että vaimonsa oli itkuun pyrähtämäisillään.

— Sano nyt se asiasi.

Vaan rouva hikotteli itkuhereissään eikä voinut vähään aikaan mitään puhua. Mies tyynnytteli häntä, toisessa kädessään yhä pitäen nimileimasinta.

— Sinä taas suutuit minuun, valitti rouva, kyettyään puhumaan.

— Enkä ole suuttunut. Sano nyt asiasi.

— Suutuit sinä, kyllä minä sen näin, ja mene nyt, kun sinä et kuitenkaan todella tahdo kuunnella minua.

— Mutta minä en lähde ennen kuin sanot sen asiasi. Minä istun nyt tässä ja kuuntelen.

— Etkös ole suuttunut?

Hän katsoi suurilla silmillään suoraan miehensä silmiin.