PIDOT. (continued 2)

"Missä mielentilassa luulette te minun tämän jälkeen olleen, toiselta puolen katsoessani tulleeni loukatuksi, toiselta puolen taas ihaillessani tämän miehen luonnetta, kohtuullisuutta ja miehuullisuutta, tavattuani sellaisen miehen, jollaista en koskaan olisi uskonut tapaavani viisauteen ja pidättäytyväisyyteen nähden. Senpätähden en saattanut hänelle suuttua enkä riistäytyä irti hänen seurastaan, mutta en myöskään tiennyt keinoa, millä vetää häntä puoleeni. Sillä tiesin hyvin, että häntä oli paljon vaikeampi haavoittaa rahoilla kuin Aiasta miekalla, ja käyttäessäni sitä keinoa, jonka olin luullut ainoaksi mahdolliseksi hänen valloittamisekseen, oli hän päässyt minulta pakoon. Minä olin neuvoton ja kuljeskelin ympäri tuon miehen orjana enemmän kuin kukaan kenenkään muun.

"Kaikki tämä oli tapahtunut minulle, kun senjälkeen sattui meille yhdessä sotaretki Potidaiaan[35] ja siellä olimme pöytätovereita. Ensinnäkin oli hän rasitusten kestämisessä ei vain minua, vaan kaikkia muita etevämpi. Kun me joskus olimme joutuneet muista eristetyiksi ja, kuten sotaretkellä tapahtuu, olemaan syömättä, niin eivät muut olleet mitään häneen verraten nälän kestämisessä. Kemuissa taas hän yksin oli kykenevä nauttimaan niin hyvin muissa suhteissa kuin siinä, että kun hänet, joka ei yleensä ollut halukas juomaan, siihen pakotettiin, hän voitti kaikki ja mikä on kaikista ihmeellisintä, kukaan ihminen ei koskaan ole nähnyt Sokratesta juovuksissa. Tästä on nähdäkseni täälläkin todistus saatavissa. Talven kestämisessä taas — talvet ovat näet siellä ankaria — olivat hänen saavutuksensa ihmeellisiä yleensä ja erikoisesti kerran, jolloin oli mitä tuimin pakkanen. Kaikki joko silloin olivat menemättä sisältä ulos, tai, jos joku meni, oli hän tavattomasti vaatetettu ja hänellä oli jaloissa kengät, joihin oli kiedottu huopaa ja turkiksia. Mutta tällaisella säällä hän meni ulos yllään vain se vaippa, jota hän aikaisemminkin tavallisesti oli kantanut ja kulki jäätä myöten avojaloin helpommin kuin toiset kengät jaloissa. Sotilaat katsoivat häntä karsaasti luullen hänen halveksivan heitä.

"Tämä tästä, mutta

"'Kuin uros valtainen tuo toimensa täytti ja kesti'.[36]

"tuolla sotaretkellä, on kuulemisen arvoista. Kun joku asia oli johtunut hänen mieleensä, seisoi hän samassa paikassa varhaisesta aamusta asti sitä mietiskellen, ja kun tämä mietiskely ei häneltä edistynyt, ei hän antanut myöten, vaan jäi tutkistellen seisomaan. Ja oli jo keskipäivä, kun miehet huomasivat hänet ja ihmeissään kertoivat toinen toiselleen, että Sokrates aamuvarhaisesta asti oli seissyt paikallaan ja miettinyt jotakin. Lopuksi, kun oli ilta, kantoivat muutamat ioonilaiset aterioituaan makuupatjansa ulos, sillä silloin oli kesä, osaksi nukkuakseen vilpoisessa ilmassa, osaksi pitääkseen silmällä, jäisikö hän yönkin seisomaan. Ja hän jäi seisomaan, kunnes aamu koitti ja aurinko nousi. Sitten hän rukoili aurinkoa ja lähti pois. Tahdotteko kuulla millainen hän oli taisteluissa? Sillä on oikeudenmukaista, että hän siitäkin saa tunnustuksen. Kun näet se taistelu tapahtui, josta sotapäälliköt antoivat minulle palkinnon, niin ei kukaan muu ihminen minua pelastanut kuin hän. Hän ei näet tahtonut minua jättää, kun olin haavoittunut, vaan pelasti sekä aseeni että minut vaarasta. Ja minä käskin kyllä silloin, hyvä Sokrates, päälliköiden antaa sinulle palkinnon, etkä sinä voi minua tästä moittia etkä väittää minun valehtelevan. Mutta kun päälliköt kiinnittivät huomionsa minun arvoasemaani ja tahtoivat antaa palkinnon minulle, olit sinä päälliköitä innokkaampi puoltamaan minulle palkintoa mieluummin kuin itsellesi. Edelleen, hyvät miehet, kannatti nähdä Sokratesta, kun sotajoukko paeten väistyi Delionin[37] luota. Minä satuin näet olemaan mukana ratsumiehenä, hän raskasaseisena jalkamiehenä. Hän väistyi vasta, kun kaikki miehet oli lyöty hajalle, hän ja Lakhes. Minä kohtaan heidät ja nähtyäni heidät kehoitan heitä olemaan rohkealla mielellä ja sanoin, etten jätä heitä. Silloin saatoin vielä paremmin katsella Sokratesta kuin Potidaiassa, sillä olin nyt vähemmän peloissani, koska kuljin ratsain. Silloin saatoin ensinnä nähdä, kuinka paljon paremmin hän säilytti mielenmalttinsa kuin Lakhes. Edelleen näytti hän minusta — kuten sinun sanasi kuuluvat, Aristophanes — niin siellä kuin täälläkin kulkevan pöyhkeänä ja mulkoillen silmillään, rauhallisesti katsellen sekä ystäviä että vihollisia, niin että jokaiselle jo kaukaakin kävi ilmeiseksi, että jos joku käy tuohon mieheen käsiksi, hän sangen voimakkaasti tulee puolustautumaan. Sentähden hän turvallisesti pääsi poistumaan, hän ja tuo toinenkin. Sillä niihin, jotka näin esiintyvät sodassa, tuskin käydään käsiksi, mutta niitä ajetaan takaa, jotka suin päin pakenevat.[38]

"Monesta muusta ihailtavasta ominaisuudesta voisi Sokratesta ylistää. Mitä hänen muuhun toimintaansa tulee, saattaisi kukaties jostakusta toisesta esittää samantapaista, mutta se, ettei hän ole kenenkään ihmisen, ei entisten eikä nykyisten kaltainen, ansaitsee kaikkea ihailua. Sillä sellaiseksi kuin Akhilleus oli, saattaisi esittää Brasidaan[39] ja muita, sellaiseksi kuin Perikles taas, sekä Nestorin että Antenorin, ja on niitä muitakin. Ja samaan tapaan voisi vertailuja muihinkin nähden tehdä. Mutta tämän miehen kaltaista, sellainen kuin hän omituisuudessaan on, sekä hän että hänen puheensa, ei etsimälläkään voisi löytää, ei nykyisten eikä entisten joukosta, jollei häntä mahdollisesti vertaisi niihin, joihin minä häntä vertaan, ei kehenkään ihmiseen, vaan seileeneihin ja satyreihin, häntä ja hänen puheitaan.

"Sen olen aivan alussa jättänyt mainitsematta, että hänen puheensa ovat aivan noiden seileenien kaltaisia, joita voidaan aukaista. Sillä jos joku tahtoo kuulla Sokrateen puheita, saattavat ne aluksi tuntua naurettavilta. Sillä ne ovat verhotut sanoihin ja käänteihin aivan kuin julkea satyri nahkaansa. Hän näet puhuu kuorma-aaseista, sepistä, suutareista ja nahkureista ja näyttää aina samoilla sanontatavoilla puhuvan samaa, niin että jokainen kokematon ja ymmärtämätön ihminen saattaa nauraa hänen puheilleen. Mutta jos joku näkee ne paljastettuina ja syventyy niihin, niin huomaa hän ensiksi, että kaikista puheista vain niillä on syvällinen sisältö, ja edelleen, että ne ovat aivan jumalallisia ja täynnään hyveen ihania kuvia ja että ne koskettavat enintä osaa siitä tai oikeammin kaikkea sitä, mitä sen tulee tutkistella, joka tahtoo tulla hyväksi ja jaloksi ihmiseksi.

"Tästä, hyvät miehet, minä kiitän Sokratesta. Ja minä olen myöskin sovittanut esitykseeni sen, mistä häntä moitin, kertomalla, miten ylimielisesti hän on minua kohdellut. Tätä hän ei kuitenkaan ole tehnyt yksistään minulle, vaan myöskin Kharmideelle, Glaukonin pojalle ja Euthydemokselle Diokleen pojalle[40] ynnä monelle muulle, joita hän on pettänyt ollen muka heidän rakastajansa, mutta paremminkin asettuessaan heidän lemmikikseen rakastajan asemasta. Ja tämän sanon myös sinulle, Agathon, ettet sinä antaisi tämän miehen pettää itseäsi, vaan viisastuneena meidän surullisista kokemuksistamme olisit varuillasi, niin ettet — kuten sananlasku sanoo — kuten lapsi vahingoista viisastu."

Kun Alkibiades oli näin puhunut, oli hänen avomielisyytensä synnyttänyt naurua, koska näytti siltä, että hän vielä oli rakastunut Sokrateeseen. Sokrates lausui silloin: "Sinä näytät olevan selvä, Alkibiades. Muuten et olisi yrittänyt niin viekkailla kiertoliikkeillä salata sitä, minkätähden olet tämän kaiken lausunut, ja ikäänkuin sivuseikkana asettanut sitä puheesi loppuun, ikäänkuin et olisi kaikkea sentähden puhunut, että saisit minut ja Agathonin eroitetuiksi toisistamme. Sillä sinun mielestäsi pitää minun rakastaa sinua eikä ketään muuta ja Agathonin taas olla sinun rakastettusi eikä kenenkään muun. Mutta sinun tarkoituksesi ei ole jäänyt huomaamatta, vaan sinun satyri- ja seileeninäytelmäsi ydin[41] on paljastunut. Mutta, rakas Agathon, älköön hän tässä onnistuko, vaan ole varuillasi, ettei kukaan saata eroittaa minua ja sinua toisistamme!" — Agathon sanoi: "Tosiaankin, hyvä Sokrates, sinä näytät puhuvan totta. Minä oletan myös, että hän asettui minun ja sinun välille lepäämään saattaakseen meidät erillemme. Mutta se ei hänelle onnistu, vaan minä käyn sinun viereesi lepäämään." — "Aivan oikein", lausui Sokrates, "asetu tänne minun alapuolelleni." — "Oi Zeus", sanoi Alkibiades, "mitä saan tuon ihmisen puolelta kärsiä. Joka paikassa hänellä mielestään täytyy olla etusija minun edelläni. Mutta jollet suostu muuhun, sinä ihmeellinen mies, niin anna Agathonin levätä ainakin keskellämme." — "Se on mahdotonta", sanoi Sokrates. "Sinähän olet pitänyt minulle ylistyspuheen, ja nyt tulee minun vuorostani ylistää oikealla puolellani olevaa. Mutta jos Agathon asettuisi sinun alapuolellesi, niin pitäisi hän minulle uuden ylistyspuheen, sen sijaan että minun ennemmin pitäisi pitää sellainen hänelle. Jätä siis asia silleen, sinä mainio mies, äläkä kadehdi nuorukaista sentakia, että minä pidän hänelle ylistyspuheen! Sillä minä halajan suuresti kiittää häntä." — "Hei, hei Alkibiades", sanoi Agathon, "en voi mitenkään jäädä tähän, minun on ehdottomasti muutettava paikkaa, jotta saisin ylistyspuheen Sokrateelta." — "Taas tuo vanha juttu", sanoi Alkibiades. "Kun Sokrates on saapuvilla, on kenenkään toisen mahdotonta saada osaa kauniista nuorukaisista. Miten helposti hän nytkin keksi todennäköisen tekosyyn siihen, että tuon tuossa pitää levätä hänen vieressään." —

Agathon nousi nyt ylös asettuakseen Sokrateen viereen. Mutta yht'äkkiä oli joukko yökulkijoita tullut portille, ja kun he huomasivat sen olevan auki, sen takia että joku meni heitä vastaan, tulivat he sisään heidän luokseen ja asettuivat lepäämään. Syntyi yleinen meteli, ja seura tuli pakotetuksi juomaan suuria määriä viiniä ilman mitään järjestystä. Eryximakhoksen, Phaidroksen ja muutamien muitten sanoi Aristodemos nyt lähteneen tiehensä, hänet taas valtasi uni ja hän nukkui hyvin kauan, yöt kun siihen aikaan olivat pitkiä. Hän heräsi vasta päivän koittaessa kukonlauluun, ja näki herättyään, että muut osaksi nukkuivat, osaksi olivat poistuneet, mutta Agathon, Aristophanes ja Sokrates yksistään olivat vielä valveilla ja joivat suuresta maljasta, joka kiersi oikealle päin. Sokrates piti yllä keskustelua heidän kanssaan. Muuten ei Aristodemos sanonut keskustelua muistavansa, hän kun ei alusta alkaen ollut ollut mukana ja yhä uudelleen oli nukahtanut, mutta pääasian siinä sanoi hän olleen sen, että Sokrates pakotti toiset myöntämään, että saman miehen tulee osata sepittää sekä huvi- että murhenäytelmiä ja että se, joka on taituri murhenäytelmänkirjoittajana, on myöskin huvinäytelmän kirjoittaja. Tämän hän pakotti heidät myöntämään, mutta he eivät oikein jaksaneet seurata mukana, vaan nukahtivat. Ensin nukahti Aristophanes, ja päivän jo koittaessa Agathon. Sokrates taas nousi saatettuaan heidät uneen ja lähti pois, ja Aristodemos seurasi häntä kuten tavallisesti. Saavuttuaan Lykeioniin kylpi hän ja kulutti siellä — kuten muulloinkin — muun osan päivää ja niin vietettyään päivänsä meni illalla kotia lepäämään.