JOHDANTO. (continued 2)

SOKRATES: Miten taas kävisi, jos joku tulisi Sophokleen luo ja Euripideen ja sanoisi, että hän ymmärtää pikku asiasta laatia tavattoman pitkiä vuorosanoja ja suuresta asiasta hyvin lyhyitä, mielensä mukaan sääliä herättäviä ja päinvastoin taas pelottavia ja uhkaavia ja kaikkea muuta sentapaista ja luulee tätä opettaessaan opettavansa murhenäytelmän sepittämistä?

PHAIDROS: Nämäkin, Sokrates, luullakseni nauraisivat sille, joka luulee murhenäytelmän olevan jotakin muuta kuin näiden eri osien sellaista kokoonpanoa että ne soveltuvat toisiinsa ja kokonaisuuteen.

SOKRATES: Eivät he kuitenkaan, luullakseni, raa'asti häntä haukkuisi,[70] kuten ei säveltaiteilijakaan, jos hän kohtaa miehen, joka luulee olevansa sointumestari sentakia että hän sattumalta taitaa virittää kielen mahdollisimman korkealle tai matalalle, raa'asti sanoisi: "Sinä surkea mies, olet sekaisin päästäsi", vaan kuten säveltaiteilija ainakin kohteliaammin: "Oi parahin mies, kyllä sen, joka aikoo tulla sointumestariksi, täytyy ymmärtää tätäkin, mutta kuitenkaan ei mikään estä, että henkilö, jolla on sinun taitosi, voi olla aivan ymmärtämätön sointuopissa. Sinä näet taidat sointuopin välttämättömät esitiedot, muttet itse sointuoppia."

PHAIDROS: Aivan oikein.

SOKRATES: Niinpä siis Sophokles sanoisi sille, joka heille taidoistansa kerskuisi, että hän taitaa murhenäytelmärunouden esitiedot, mutta ettei hän itse tätä runoutta ymmärrä, ja Akumenos taas, että asianomaisella on lääketaidon esitiedot, muttei itse taitoa.

PHAIDROS: Aivan niin.

SOKRATES: Mitä taas luulemme mesikieli Adrastoksen[71] tai vieläpä Perikleen sanovan, jos he kuulisivat noista koreista taidekeinoista, joita nyt olemme tarkastelleet, lyhyesti puhumisesta tai kuvissa puhumisesta, ja kaikesta muusta, jota sanoimme valossa olevan syytä tutkia — pahastiko ja sivistymättömästi kuten sinä ja minä, sanovan epähienon sanan niille, jotka ovat tätä kirjoittaneet ja opettaneet puhetaitona, vaiko meitäkin tulevan torumaan, koska ovat meitä viisaampia, sanoen: "Phaidros ja Sokrates, ei tule suuttua, vaan antaa anteeksi, jos jotkut, jotka eivät ymmärrä puhua käsitteellisesti, ovat olleet kykenemättömiä määrittelemään, mitä puhetaito oikeastaan on, ja tämän tilansa takia, omatessaan taidon välttämättömät esitiedot, ovat luulleet löytäneensä puhetaidon ja opettaessaan tätä muille katsovat opettaneensa muille täydellisesti puhetaidon, mutta ajattelevat, että jokaisen eri kohdan esittämisen vakuuttavalla tavalla ja kokonaisuuden suunnittelemisen heidän oppilastensa itse tulee saada puheissaan aikaan, koska tässä ei ole mitään vaikeutta."

PHAIDROS: Mutta suunnilleen sentapaista, Sokrates, näyttää se taide olevan, jota nämä miehet opettavat ja kirjallisesti esittävät puhetaitona, ja minusta sinä näytät puhuneen totta. Mutta mitenkä ja mistä sitten taitaisi hankkia itselleen todella kaunopuheisen ja vakuuttavan puhujan taidon?

SOKRATES: Mitä taitamiseen tulee, Phaidros, niin että kehittyy täydelliseksi taistelijaksi, on laita todennäköisesti, ehkäpä välttämättömästikin, sama kuin muuallakin. Jos sinulla on luontaiset puhujalahjat, on sinusta tuleva kuuluisa puhuja, kun olet hankkinut lisää tietoa ja harjoitusta, mutta jos sinussa on jossakin suhteessa näihin nähden joitakin puutteellisuuksia, olet sinä siinä suhteessa oleva epätäydellinen. Mutta siihen, mikä siitä on taidetta, ei sillä tiellä minusta näytä ilmenevän selvää johdatusta oikeaan, jota Tisias ja Thrasymakhos kulkevat.

PHAIDROS: Mutta millä tiellä sitten?

SOKRATES: Näyttää kai toki, parahin ystävä, Perikles olleen puhetaidossa täydellisin.

PHAIDROS: Eiköhän.

SOKRATES: Kaikkiin suuriin taiteisiin kuuluu välttämättä myös lennokas filosofointi asioitten olemuksesta. Sillä sieltäpäin näyttää johtuvan se ylevämielisyys ja kaikinpuolinen täydellisyys, minkä Perikleskin hankki suurten luonnonlahjojensa lisäksi. Sillä kohdattuaan Anaxagoraan,[72] joka oli juuri sellainen mies, hän luullakseni täyttyneenä hänen lennokkuudestaan ja päästyään perille järjen ja järjettömyyden olemuksesta, mistä Anaxagoras niin paljon puhui, siirsi sieltä puhetaitoon sen mikä sitä hyödytti.

PHAIDROS: Mitä sinä tällä tarkoitat?

SOKRATES: Lääketaidon laita on kai sama kuin puhetaidonkin.

PHAIDROS: Kuinka niin?

SOKRATES: Molemmissa tulee eroittaa olemus, edellisessä ruumiin, jälkimäisessä sielun, jos haluat et vain harjaantumisen ja kokemuksen nojalla, vaan taiteen sääntöjen mukaan hankkia ruumiille, lääkkeitä ja ravintoa määräämällä, terveyttä ja voimaa, sieluun taas, opettamalla sitä ja osoittamalla sille säädyllisiä pyrkimyksiä, istuttaa sen vakaumuksen, minkä haluat, ja hyveen.

PHAIDROS: Todennäköisesti ainakin, Sokrates, on asia siten.

SOKRATES: Luuletko sinä, että oikein voi tuntea sielun olemusta tuntematta kokonaisuuden olemusta.

PHAIDROS: Jos tulee luottaa Asklepiadeihin[73] kuuluvaan Hippokrateeseen, ei voi tietää mitään edes ruumiista ilman tätä menettelytapaa.

SOKRATES: Oikein hän siinä sanoo, hyvä ystävä. Mutta Hippokrateen lisäksi tulee tutkiskella järkeä, onko se samaa mieltä.

PHAIDROS: Sen minä myönnän.

SOKRATES: Katso nyt, mitä Hippokrates ja tosi järki sanovat asioiden olemuksesta. Eikö tule ajatella seuraavasti minkä olemuksesta tahansa? Ensinnäkin, onko se, jossa me itse tahdomme olla taiteilijoita tai muita siksi tehdä, yksin- vaiko moninkertaista; edelleen, eikö tule, jos se on yksinkertaista, tarkastaa sen kykyä luonnostaan vaikuttaa johonkin muuhun tai ottaa vastaan joltakin muulta vaikutuksia, jos siinä taas on monta lajia, laskea ja tarkastaa kussakin erikseen sitä, mitä tarkastettiin siinä, mikä oli yhtä, nimittäin, minkä kautta se luonnostaan vaikuttaa ja mitä vaikutuksia se siten saa.

PHAIDROS: Siltä näyttää, Sokrates.

SOKRATES: Se menettelytapa, jolta puuttuisivat nämä tarkastelut, olisi aivan kuin sokean vaelluksen kaltainen. Mutta ei mitenkään ole verrattava sitä, joka taiteen sääntöjen mukaan tavoittelee mitä asiata tahansa, sokeaan eikä kuuroon, vaan selvää on, että jos joku esittää puhetta jollekulle taiteen sääntöjen mukaan, hän tarkasti osoittaa sen luonteen olemuksen, johonka hän puheensa kohdistaa. Mutta tämä kai on sielu.

PHAIDROS: Mitä se muuta olisi?

SOKRATES: Hänen kilvoituksensa on siis kokonaan kohdistunut tähän. Sillä tässä hän pyrkii herättämään vakaumusta. Eikö niin?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Ilmeisesti siis Thrasymakhoksenkin ja kenen muun tahansa, joka vakavasti esittää puhumisen taitoa, ensinnä tulee kaikella tarkkuudella kuvailla sielua ja tehdä havaittavaksi, onko se luonnostaan yksi ja samankaltainen vaiko ruumiin tapaan moninainen. Sillä tätä me kutsumme asioiden olemuksen osoittamiseksi.

PHAIDROS: Aivan niin.

SOKRATES: Toiseksi, minkä kautta ja mitä se vaikuttaa, ja keltä ja mitä vaikutuksia se saa.

PHAIDROS: Kuinkas muuten!

SOKRATES: Kolmanneksi on hänen järjestyksessä esitettyään puheitten ja sielujen eri lajit ja näiden kokemat vaikutukset tarkasteltava syitä, niin että hän sovelluttaa kunkin kuhunkin ja osoittaa, millainen sielu välttämättä saadaan taivutetuksi johonkin vakaumukseen tai jää taivuttamatta, millaisin puhein ja mistä syystä.

PHAIDROS: Parhaiten tapahtuisi se näin minun nähdäkseni.

SOKRATES: Varmasti siis, hyvä ystävä, ei koskaan taiteen sääntöjen mukaan kirjoiteta tai puhuta tätä eikä mitään muuta, jos se osoitetaan tai puhutaan toisella tavalla. Mutta ne, joita sinä olet kuullut ja jotka nykyään kirjoittavat puhetaidon oppaita, ovat ovelia ja vaikka heillä on varsin hyvät tiedot sielusta, salaavat he ne. Mutta ennenkuin he puhuvat ja kirjoittavat tällä tavalla, emme usko heidän kirjoittavan taiteen sääntöjen mukaan.

PHAIDROS: Millä tavalla sitten?

SOKRATES: Asian lausuminen määrätyin sanoin ei ole helppoa. Mutta tahdon esittää, mitenkä tulee kirjoittaa, jotta se olisi niin taiteellista kuin mahdollista.

PHAIDROS: Esitä sitten!

SOKRATES: Koska puheen voima on sielunohjauksessa, tulee sen, joka aikoo tulla puhujaksi, tietää, kuinka monta lajia sielulla on. Näitä taas on niin ja niin monta ja sellaisia ja sellaisia, minkä johdosta toiset ihmiset ovat sellaisia, toiset tällaisia. Kun tämä jaoitus on tehty, on puheittenkin lajeja niin ja niin monta, jokainen niistä taas on sellainen ja sellainen. Sen ja sen tapaiset ihmiset ovat sen ja sen tapaisin puhein siitä ja siitä syystä taivutettavissa sen ja sen tapaiseen käsitykseen, toisenlaiset taas toisesta syystä ovat vaikeat taivuttaa. Jos on tämän riittävästi käsittänyt, tulee tämän jälkeen tarkastaa sitä käytännössä ja voida sitä, kun sitä toteutetaan, havainnolla tarkasti seurata, tai ei osaa mitään enempää kuin ne ohjeet, jotka opintoaikanaan on kuullut. Kun pätevästi kykenee sanomaan, millainen on millaisinkin keinoin taivutettavissa ja kohdatessaan tällaisen, tuntemaan hänet ja itselleen osoittamaan, että tämä se nyt on ja tässä on nyt se luonne, josta silloin oli puhe ja joka nyt todellisuudessa on hänen edessään, johonka on kohdistettava juuri nämä puheet tällä tavalla, jotta hän uskoisi tätä; kun joku tämän kaiken taitaa ja vielä oivaltaa oikean hetken, milloin on puhuttava ja milloin lakattava, ja myöskin tietää milloin on sopiva tai sopimaton hetki lyhyeen, liikuttavaan, kauhistuttavaan ja jokaiseen puhetapaan, jonka hän on oppinut, silloin on hänen taiteensa kauniisti ja täydellisesti kehitetty, mutta ei ennen, vaan jos joku laiminlyö jotakin näistä eri puolista puhuessaan, opettaessaan tai kirjoittaessaan, mutta siitä huolimatta väittää puhuvansa taiteellisesti, niin on se oikeassa, joka ei usko häneen. "Kuinka siis, Sokrates ja Phaidros?" on kirjailijamme ehkä sanova. "Näyttävätkö nämä vaiko jollakin muulla tavalla esitetyt puhetaidon ohjeet hyväksyttäviltä?"

PHAIDROS: Eivät mitenkään jollakin muulla tavalla esitetyt. Mutta miltään vähäiseltä työltä ei tämä näytä.

SOKRATES: Olet oikeassa. Tämänpä takia tulee kääntää kaikki puheet ylösalaisin ja tähystellä, näyttäisikö jostakin tähän taitoon vievän helpompi ja lyhyempi tie, jottei turhaan lähtisi pitkälle ja epätasaiselle, kun tarjona on lyhyt ja tasainen. Mutta jos sinulla on jotakin apua siitä, mitä olet kuullut Lysiaan tahi jonkun muun puhuvan, niin koeta sitä muistutella ja esittää.

PHAIDROS: Kokeena minä kai voisin esittää, mutta en nyt ainakaan ole siinä kunnossa.

SOKRATES: Tahdotko sinä siis, että minä esitän muutaman lausunnon, jonka olen kuullut joiltakuilta, jotka näitä asioita harrastavat?

PHAIDROS: Tietysti.

SOKRATES: Sanotaanhan toki, Phaidros, olevan oikein ajaa sudenkin asiaa.

PHAIDROS: Tee siis sinäkin niin!

SOKRATES: He sanovat siis, ettei tarvitse käsitellä asiaa niin juhlallisesti eikä johtaa siihen pitkiä kiertoteitä myöten. Sillä kuten tämän puheen alussa sanoimme, ei sen, joka aikoo kehittyä taitavaksi puhujaksi, tarvitse lainkaan olla osallinen oikeitten tai hyvien asioitten todellisesta tuntemuksesta eikä ihmistenkään, jotka ovat sellaisia joko luonnostaan tai kasvatuksen kautta. Sillä tuomioistuimissa ei kukaan ollenkaan välitä siitä, mikä näissä asioissa on totta, vaan ainoastaan siitä, mikä on uskottavaa. Tämä taas on yhtä kuin se mikä on todennäköistä ja siihen tulee sen, joka aikoo kehittyä taiteen sääntöjä noudattavaksi puhujaksi, kiinnittää huomiotansa. Eipä toisinaan tule enempää syytös- kuin puolustuspuheessakaan esittää edes sitä, mikä on tapahtunut, jollei se ole tapahtunut todennäköisellä tavalla, vaan sitä, mikä on todennäköistä. Ja kaikin tavoin on puhujan tavoiteltava vain todennäköisyyttä ja sanottava iloiset hyvästit totuudelle. Tämän näkökohdan säilyttäminen kautta koko puheen juuri synnyttää koko taiteen.

PHAIDROS: Juuri sitä olet tarkastellut, Sokrates, mitä ne puhuvat, jotka ilmoittavat olevansa asiantuntijoita puhetaiteessa. Minä muistuttelen, että aikaisemmin jo lyhyesti koskettelimme tällaista seikkaa, mutta se näyttääkin olevan erittäin suuriarvoinen asia niille, jotka näitä kysymyksiä harrastavat.

SOKRATES: Sinähän olet suurella innolla tutkinut itse Tisista. Sanokoon siis Tisias meille tämänkin, tarkoittaako hän todennäköisellä mitään muuta kuin sitä, miksi suuri yleisö sen käsittää.

PHAIDROS: Mitäpä muuta sitten?

SOKRATES: Hän on siis esittänyt seuraavan tapauksen, jonka hän — kuten näyttää — on keksinyt viisaaksi ja samalla taiteen sääntöjen mukaiseksi: Jos joku heikko, mutta miehekäs mies on antanut selkään väkevälle, mutta pelkurimaiselle miehelle ja ryöstänyt häneltä vaipan tai jotakin muuta, ja siitä viedään oikeuteen, ei kummankaan tule sanoa totuutta, vaan tuon pelkurin pitää sanoa, ettei tuo miehekäs mies yksin ole pehmittänyt häntä, toisen taas näyttää toteen, että he olivat kahdenkesken, mutta erikoisesti käyttää tätä kysymystä: mitenkä minä, joka olen tällainen, olisin voinut käydä käsiksi tuollaiseen? Tämä taas ei ole tunnustava omaa huonouttaan, vaan ryhtyessään jotakin muuta valehtelemaan hän piankin tarjoaisi vastapuolelle vastatodistuksen käteen. Ja muissakin tapauksissa on taiteenmukaisella puheella suunnilleen samat säännöt. Eikö olekin, Phaidros?

PHAIDROS: On tietysti.

SOKRATES: Oi voi, kylläpä on kamalasti salattu se taide, jonka Tisias on keksinyt tai kuka hän nyt onkin ja keneltä hän lieneekään saanut nimensä. Mutta, hyvä ystävä, onko meidän sanottava hänelle näin vai eikö?

PHAIDROS: Mitenkä?

SOKRATES: Jo kauan sitten, ennen sinunkin tuloasi, Tisias, olemme sattumalta lausuneet, että todennäköisyys valtaa alaa suuressa yleisössä totuuden kaltaisuuden takia. Mutta yhtäläisyyksiä juuri äsken tarkastellessamme huomasimme me, että se, joka tuntee totuuden, kaikkialla osaa ne parhaiten keksiä. Niinpä siis, jos sinulla on jotakin muuta sanottavaa puhetaidosta, kuuntelisimme sitä kyllä, jollei, tulemme uskomaan sitä, mitä äsken olemme tarkastelleet: että jollei joku ole erikseen lajitellut kuulijoitten luonteita eikä ole kykenevä jakamaan oliota lajeihin tai yhdistämään jokaista yksityisoliota yhden käsitteen alle, ei hänestä koskaan ole tuleva puhujana taiteilijaa, mikäli se on ihmiselle mahdollista. Tätä hän ei milloinkaan ole saavuttava ilman suurta ponnistusta, jota järkevän ei tule kestää sitä varten, että voisi puhua ja toimia ihmisten parissa, vaan sen takia, että voisi puhua sellaista, joka miellyttää jumalia, ja kaikessa toimia niin paljon kuin mahdollista heidän mielikseen. Sillä eihän toki tule, Tisias — niin sanovat meitä viisaammat — järkimiehen pyrkiä miellyttämään kanssaorjiaan — siinä sivussa se voi tapahtua — vaan hyviä ja hyvistä syntyisin olevia herroja. Senpätakia älä ihmettele, jos kiertotie on pitkä, sillä sitä on kuljettava suurten asioitten takia, ei sen vuoksi kuin sinä luulet. Mutta jos joku haluaa, on tämäkin, kuten puheemme osoittaa, parhaiten saavutettavissa mainittua tietä.

PHAIDROS: Minusta näyttää tämä olevan erinomaisesti puhuttu, Sokrates, jos vain joku kykenisi tähän.

SOKRATES: Sille, joka käy käsiksi kauniiseen, on kaunista myöskin kokea, mitä hyvänsä hän sattuukin kokemaan.

PHAIDROS: Onpa hyvinkin.

SOKRATES: Riittäköön nyt se, mitä on sanottu puhumisen taiteesta ja epätaiteellisuudesta.

PHAIDROS: Se riittää kyllä.

SOKRATES: Esitys siitä, mikä on soveliasta ja mikä sopimatonta kirjoittamisessa, missä määrin sen käyttäminen on paikallaan ja missä sopimatonta, on vielä jälellä. Eikö niin?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Tiedätkö sinä siis, millä tavoin sinä puhumisen alalla sanoin tai töin enimmin voit miellyttää jumalia?

PHAIDROS: En suinkaan. Entä sinä?

SOKRATES: Kyllä osaan kertoa entisajan ihmisistä polveutuvan tarinan; totuuden tietävät vain he itse. Mutta jos me itse voisimme sen löytää, niin vieläkö pitäisimme lukua ihmisten mielipiteistä?

PHAIDROS: Naurettava kysymys! Mutta kerro, mitä väität kuulleesi!

SOKRATES: Olen siis kuullut,[74] että Naukratiin lähellä Egyptissä eli muuan sikäläisistä vanhoista jumalista, jolle on pyhitetty lintukin, jota he kutsuvat Ibikseksi. Itse jumalan nimi oli Theuth. Tämä on ensinnä keksinyt luvun ja laskutaidon, mittausopin ja tähtitieteen, edelleen lauta- ja kuutiopelit ja niin myös kirjaimet. Koko Egyptin kuninkaana taas oli silloin Thamus ylimaassa suuressa kaupungissa, jota helleenit kutsuvat Egyptin Thebaiksi kuten he kutsuvat jumalaa Ammoniksi. Tämän luo tuli Theuth, näytteli taitojaan ja sanoi, että niitä piti jakaa muille egyptiläisille. Hän kysyi silloin, mitä hyötyä kustakin oli ja toisen esitellessä, hän milloin moitti, milloin kiitti sen mukaan kuin Theuth näytti puhuvan oikein tai väärin. Ja Thamuksen sanotaan kustakin taidosta lausuneen kumpaankin suuntaan laajoja arvosteluja, joita kävisi liian pitkäksi tarkoin esittää. Mutta kun hän oli kirjainten kohdalla, sanoi Theuth: "Tämä oppi, oi kuningas, tekee egyptiläiset viisaammiksi ja muistiltaan paremmiksi, sillä se on keksitty apukeinoksi muistille ja viisaudelle." Tämä vastasi:

"Taitavin Theuth! Toiset kykenevät synnyttämään sitä, mitä taitoihin kuuluu, toiset taas arvostelemaan, miten suuri osuus hyötyä, ja miten suuri vahinkoa siitä koituu niille, jotka joutuvat sitä käyttämään. Niinpä sinä, kirjainten isä, olet kiintymyksestä niihin esittänyt aivan päinvastaista kuin ne aikaansaavat. Sillä niiden sieluissa, jotka oppivat tämän taidon, se synnyttää unhoitusta siitä syystä, että he laiminlyövät muistia, koska he luottaen kirjoitukseen palauttavat asioita mieleensä ulkoapäin vieraitten merkkien vaikutuksesta, ei sisältäpäin omasta itsestään. Et siis ole keksinyt apuneuvoa muistille, vaan mieleenpalauttamiselle. Ja vain rikkiviisauden toimitat opetuslapsille, et todellista viisautta. Sillä ilman opetusta paljon kuultuaan luulevat he olevansa monitietoisia, vaikka he enimmältä osalta ovat tietämättömiä ja ikäviä seurustelussa, tultuaan rikkiviisaiksi sen sijaan että olisivat tulleet viisaiksi."

PHAIDROS: Hyvä Sokrates, helposti sepität sinä egyptiläisiä ja minkämaisia tarinoita vain tahdot.

SOKRATES: Toiset ovat sanoneet, hyvä ystävä, että dodonalaisen Zeun pyhätössä olevan tammen sanat ovat olleet ensimäiset ennussanat. Silloiset ihmiset, he kun eivät olleet niin viisaita kuin te nuoret, tyytyivät yksinkertaisuudessaan kuuntelemaan tammea ja paatta, jos ne vain puhuivat totta. Mutta sinusta kenties on eroa siinä, kuka puhuja on ja mistä kotoisin. Sillä sinä et pidä vain sitä silmällä, onko asianlaita niin vaiko toisin.

PHAIDROS: Syystä moitit minua, ja minusta näyttää kirjainten laita olevan niin kuin thebalainen sanoi.

SOKRATES: Se joka siis luulee kirjaimissa jättävänsä jälkeensä jonkun taideopin ja se joka on ottanut sen vastaan siinä uskossa, että kirjaimista on lähtevä jotakin selkeätä ja varmaa, se lienee jokseenkin yksinkertainen eikä itse asiassa käsitä Ammonin ennustusta, arvellessaan, että kirjoitetuilla puheilla olisi jotain enempää tehtävää, kuin muistuttaa sitä, joka tuntee ne asiat, mistä ne on kirjoitettu.

PHAIDROS: Aivan oikein.

SOKRATES: Sillä kirjoituksella on, Phaidros, seuraava vika ja se on todellakin siinä maalaustaiteen kaltainen. Sillä senkin tuotteet seisovat aivan kuin elävinä, mutta jos niiltä jotakin kysyy, ovat ne juhlallisen hiljaa. Samalla tavalla on puheitten laita. Sillä luulisipa niitten puhuvan jotakin ymmärtäen, mutta jos kysyy jotakin puhutusta haluten saada siitä selvemmän käsityksen, niin ilmaisevat ne aina vain yhtä ja samaa. Ja jokainen puhe, kun se kerran on kirjoitettu, vierii kaikkialle, yhtä hyvin niiden luo, jotka sitä ymmärtävät, kuin niiden luo, joille se ei lainkaan sovellu, eikä ymmärrä, keille sen tulee puhua, keille ei. Jos sitä taas loukataan ja syyttömästi parjataan, tarvitsee se aina isänsä apua. Sillä itse se ei kykene puolustautumaan eikä auttamaan itseään.

PHAIDROS: Tässäkin puhut aivan oikein.

SOKRATES: Mutta mitä tuumit? Tarkastammeko toista puhetta, joka on edellisen täysi veli, millä tavoin se syntyy, ja kuinka paljoa paremmaksi ja kykenevämmäksi tätä se kehittyy?

PHAIDROS: Mitä puhetta sitten ja millä tavoin syntyvää tarkoitat?

SOKRATES: Sitä, joka ymmärryksellä piirretään oppivan sieluun, joka kykenee puolustamaan itseänsä, ja tietää, keille tulee puhua ja keiden seurassa olla vaiti.

PHAIDROS: Sitä tarkoitat tietävän elävää ja sielukasta puhetta, jonka varjokuvaksi täydellä syyllä voisi kirjoitettua kutsua.

SOKRATES: Aivan niin. Mutta sano minulle seuraavaa: Kylväisikö järkevä maanviljelijä ne siemenet, joista hän erikoisesti pitäisi huolta ja toivoisi saavansa satoa, täydellä todella kesällä Adoniin[75] yrttitarhoihin ja iloitsisi nähdessään niiden kahdeksassa päivässä kehittyvän täyteen mittaan, vai tekisikö hän näin huvin vuoksi ja juhlan takia, kun hän ylipäätään niin tekisi? Eikö hän päinvastoin kylväisi, maanviljelystaidon sääntöjä noudattaen niitä siemeniä, joiden takia hän oli nähnyt paljon vaivaa, sopivaan maahan ja olisi tyytyväinen, jos se, minkä hän on kylvänyt, kypsyisi kahdeksantena kuukautena?

PHAIDROS: Niin hän varmaankin tulisi tekemään, Sokrates, tämän tosissaan, tuon taas, kuten sanot, muuten vain.

SOKRATES: Pitääkö meidän nyt väittää, että sillä, jolla on tietoa oikeasta, kauniista ja hyvästä, on vähemmän järkeä omiin siemeniinsä nähden kuin maanviljelijällä?

PHAIDROS: Ei mitenkään.

SOKRATES: Tosissaan hän siis ei niitä piirrä musteeseen ja kylvä niitä ruokokynää myöten puheitten mukana, jotka ovat kykenemättömät sanalla itseään auttamaan ja kykenemättömiä opettamaan totuutta.

PHAIDROS: Ei todennäköisesti ainakaan.

SOKRATES: Ei varmastikaan, vaan kirjaintarhoihin hän on — kuten näyttää — kylvävä ja piirtävä huvin vuoksi, kun hän piirtää, ja hän kokoaa itsellensä varastoon muistiinpanoja huonomuistista vanhuutta varten, siltä varalta, että hän siihen ehtii, ja hän on iloitseva nähdessään hentojen tainten kasvavan. Ja kun muut nauttivat muista huvituksista, kostutellen itseään juomingeissa ja muissa tilaisuuksissa, jotka ovat näille läheistä sukua, silloin hän, kuten näyttää, näitten huvitusten asemasta huvittelee siten kuten olen kertonut.

PHAIDROS: Sinä kuvaat ihanaa ajanvietettä alhaisen ohella, Sokrates, sen ajanvietettä, joka kykenee leikkimään sanoilla kertoillen oikeamielisyydestä ja muusta, mistä sinä puhut.

SOKRATES: Niin on, rakas Phaidros. Mutta paljon kauniimpaa on luullakseni näiden asiain harrastaminen, kun noudattamalla dialektista taidetta, sittenkuin on tavannut sopivan sielun, istuttaa ja kylvää ymmärryksellä puheita, jotka kykenevät auttamaan itseänsä ja istuttajaansa ja jotka eivät ole hedelmättömiä, vaan omaavat siemenen, josta muut puheet muissa mielissä puhkeavat ja kykenevät tekemään tämän ikuisesti kuolemattomaksi ja tekemään sen omistajan niin onnelliseksi kuin ihmiselle vain on mahdollista.

PHAIDROS: Tämä, jota nyt puhut, on vielä paljoa kauniimpaa.

SOKRATES: Nyt voimme jo ratkaista tuon äskeisen kysymyksen, kun olemme päässeet tästä yksimielisyyteen.

PHAIDROS: Minkä sitten?

SOKRATES: Sen, jota me oikeastaan halusimme nähdä, vaikka sitten olemme tulleet tähän, nimittäin että tutkisimme Lysiaaseen puheitten kirjoittamisesta kohdistettua moitetta ja itse puheita, joita kirjoitettiin joko noudattaen tai noudattamatta taiteen sääntöjä. Mutta mikä on taiteellista, mikä ei, näyttää minusta olevan riittävästi selvitetty.

PHAIDROS: Siltä tuntui. Mutta muistuta minua vielä uudestaan, miten se selvitettiin.

SOKRATES: Ennenkuin joku tuntee jokaisen asian todellisen laadun, josta puhuu tai kirjoittaa, ja pystyy sitä kokonaisuutena siitä itsestään määrittelemään, ja määrittelyn jälkeen kykenee jaoittamaan sitä alalajeihin jakamattomuuteen asti ja ennenkuin hän samalla tavoin tarkasteltuaan sielun luonnetta on keksinyt jokaiselle luonteelle sopivan ilmaisutavan, ja siten kokoonpannut ja yksityiskohtia myöten muovaillut puheensa, että hän monisäikeiselle sielulle tarjoaa monisäikeisiä mutta sopusuhtaisia puheita, yksinkertaiselle taas yksinkertaisia — ennen ei ole mahdollista niin taiteenmukaisesti kuin asian luonteeseen nähden on mahdollista ryhtyä käsittelemään puheitten luonnetta, olkoon kysymys sitten opettamisesta tai mielipiteeseensä taivuttamisesta, kuten koko edellinen tutkistelumme on osoittanut.

PHAIDROS: Aivan sillä tavoin suunnilleen asianlaita minustakin näyttää olevan.

SOKRATES: Mitä taas tulee siihen, onko kaunista vai häpeällistä pitää tai kirjoittaa puheita, ja missä olosuhteissa tapahtuvana sitä syyllä voisi moittia tai olla moittimatta, se on selvitetty juuri äsken lausutussa.

PHAIDROS: Missä sitten?

SOKRATES: Sanottiin että, jos Lysias tai joku muu milloinkaan on kirjoittanut tai tulee kirjoittamaan joko yksityisissä tai valtion asioissa, sommitellen lakiehdotuksia tai kirjoittaen valtiollisen kirjoituksen siinä uskossa, että siinä vallitsee suuri varmuus ja selvyys, siinä tapauksessa koituu häpeää kirjoittajalle, joko sen hänelle joku sanoo tai ei. Sillä täydellinen tietämättömyys oikeasta ja väärästä ja pahasta ja hyvästä ei voi olla olematta todella häpeällistä, ei, vaikka koko rahvas sitä kiittäisi.

PHAIDROS: Ei tietystikään.

SOKRATES: Mutta se, joka on sitä mieltä, että kirjoitetussa puheessa jokaisesta asiasta täytyy paljon olla leikkiä, ja ettei milloinkaan ole mitään runomittaista tai suorasanaista puhetta kirjoitettu tai puhuttu, joka ansaitsisi vakavaa harrastusta — kuten rapsodien esitykset, jotka esitettiin ilman tutkiskelua ja opetusta vain ihmisten voittamiseksi — vaan että todellisuudessa parhaat niistä ovat olleet niiden muistuttamiseksi, jotka jo tietävät asiat; että ainoastaan opettavissa ja opetuksen takia esitetyissä ja todella sieluun piirretyissä oikeutta, kauneutta ja hyvyyttä koskevissa puheissa on selkeyttä, täydellisyyttä ja harrastuksen arvoista; että tulee sanoa tällaisten puheitten olevan oikeita poikiaan, ensinnä sitä joka on asianomaisessa itsessään ja hänen keksimänään hänessä asuu, sitten niitä tämän jälkeläisiä ja veljiä, joita mahdollisesti on istutettu muihin ja muitten ihmisten sieluihin kunkin ansion mukaan — se joka niin ajattelee ja joka ei puutu muihin puheisiin, tämä näyttää olevan sellainen mies, millaiseksi minä ja sinä toivoisimme tulevamme.

PHAIDROS: Aivan niin minä tahdon ja toivon kuin sinä puhut.

SOKRATES: Kylliksi olkoon jo laskettu leikkiä puheista. Ja kun sinä menet Lysiaan luo, niin ilmoita hänelle, että me laskeuduttuamme nymfien lähteelle ja lepopaikalle kuulimme puheita, jotka käskivät sanoa Lysiaalle ja muille, jotka mahdollisesti sepittävät puheita, Homerokselle ja muille, jotka sepittävät runoutta joko semmoisenaan tai laulamalla esitettäväksi, ja kolmanneksi Solonille ja jokaiselle, joka valtion asioissa on kirjoittanut kirjoituksia nimittäen niitä laeiksi, että jos hän on sepittänyt näitä, tuntien asian todellisen olemuksen ja kyeten auttamaan niitä tarkemmin käsittelemällä sitä, mistä on kirjoittanut, ja puhumalla itse kykenee osoittamaan, sen mitä on kirjoittanut, vähäarvoiseksi, tällaista miestä ei tule nimittää tätä kirjoitettua sanaa tarkoittavalla nimellä, vaan sellaisella, joka tarkoittaa sitä, mitä hän on vakavasti harrastanut.

PHAIDROS: Mitä nimiä sinä siis annat hänelle?

SOKRATES: Kutsua häntä viisaaksi näyttää minusta olevan liian paljon ja soveltuvan vain jumalalle. Mutta nimi viisauden ystävä (filosofi) tai jokin sentapainen soveltunee ja kuulunee hänelle paremmin.

PHAIDROS: Se ei ole lainkaan poissa paikaltaan.

SOKRATES: Sitä taas, jolla ei ole mitään arvokkaampaa kuin se, minkä hän pitkän aikaa sinne tänne vääntelemällä, yhteensovittamalla ja poispyyhkimällä on sommitellut tai kirjoittanut, sitä oikeudenmukaisesti voit kutsua runoilijaksi tai puheitten sepittäjäksi tai lakienkirjoittajaksi.

PHAIDROS: Kuinkas muuten?

SOKRATES: Ilmoita tämä nyt ystävällesi!

PHAIDROS: Entäs miten sinä olet tekevä? Sillä eihän tule sivuuttaa sinun ystävääsi.

SOKRATES: Ketä sitten?

PHAIDROS: Kaunista Isokratesta.[76] Mitä sinä tulet hänelle ilmoittamaan, Sokrates. Mitä me sanomme hänen olevan?

SOKRATES: Isokrates on vielä nuori, Phaidros. Mutta aion kuitenkin sanoa, mitä hänestä aavistan.

PHAIDROS: Mitä sitten?

SOKRATES: Hän näyttää luonnonlahjoiltaan olevan parempi kuin että häntä ja Lysiaan tyyliin kulkevia puheita voisi rinnastaa, ja hänen luonteensa on jalompaa yhdistelmää, niin ettei olisi lainkaan ihmeellistä, jos hän, iän varttuessa, puheissa, joita hän nyt harrastaa, paljon voittaisi muut, jotka milloinkaan ovat puhetaitoa harrastaneet, kuin lapset, ja jos häntä, siinä tapauksessa ettei tämä häntä tyydytä, ajaisi jumalallisempi into suurempiin tehtäviin. Sillä luonnostaan on miehen sielussa jotakin pyrkimystä viisauteen. Tämän tervehdyksen vien minä näiltä jumalilta Isokrateelle, lemmikilleni, vie sinä nuo toiset Lysiaalle, sinun lemmikillesi!

PHAIDROS: Niin on tapahtuva. Mutta lähtekäämme, koska hellekin on helpottanut!

SOKRATES: Eikö ole sopivaa, ennenkuin lähdemme, rukoilla näitä jumalia?

PHAIDROS: Miksei.

SOKRATES: Oi rakas Pan ja kaikki muut jumalat, jotka olette täällä! Antakaa minulle sisäistä kauneutta ja antakaa sen, mikä minussa on ulkonaista, olla sopusoinnussa sisäisen olemukseni kanssa! Rikas olkoon minusta viisas! Mutta kultaa olkoon minulla sellainen määrä, jota ei voisi kantaa eikä kuljettaa muu kuin kohtuullinen mies.[77] Vieläkö rukoilemme jotakin muuta, Phaidros? Minä puolestani olen näet kylliksi rukoillut.

PHAIDROS: Rukoile tätä minunkin puolestani! Sillä yhteistä on ystävien omaisuus.

SOKRATES: Lähtekäämme!