I. VOITTORETKI.
Reading edition
I.
Riehuissa sodan, vaaroissaan, Mi miehuus väellä tuolla, Maa raukka, kuinka taisitkaan Niin rakastettu olla, Noin kallis kuinka olla voit Kuin pettua vaan leiväks soit!
Näin laulaa kuolematon runoilijamme Runeberg Suomen kansasta, jonka luonteen sodat, vainot, sorto ja nälkävuodet, sanalla sanoen kaikki kärsimykset ja onnettomuudet ovat karaisseet. Monesti on kansamme ollut häviämäisillään, mutta verivainioilla ja esi-isäin autioksi jääneillä asuinpaikoilla kasvoi uusia sukupolvia, jotka alkoivat huomaamistaan huomata tulevaisuutensa riippuvan kaikkein yhteisistä ponnistuksista. Sentähden pakosta yhdyttyä, sota-aikain lähestyessä Suomenmaata, tahtoivat Karjalaiset joka mies puolustaa maataan. Useimmissa sodissa jäivätkin he oman onnensa nojaan, etenkin kun viholliset äkkiä samosivat heidän kotitienoihinsa. Tällä tapaa olivat he etumuurina Venäjän kasvavaa valtaa vastaan ja saivat siitä hallitukselta palkkioksi kaikenlaisia etuja, mutta olivat velvolliset puolustamaan valtakunnan rajaa. Sen lisäksi annettiin heille aseita ja upseereja, jotka pitivät yleisiä aseharjoituksia. Siitä saivat alkunsa Karjalan vapaajoukot, jotka muodostivat n.s. "Suomen sotilasrajan." Vuosisatojen kuluessa kunnostivat nämät itseään, ja Karjalan suksimiehet ja kivekkäät ovat saavuttaneet suuren maineen. Rajaseudut olivat siis hyvin varustetut, ja kun 1808-09 v. sota syttyi, ryhtyivät Karjalaiset innolla aseihin, suojellakseen synnyinseutuaan.
Saatuaan tiedon sodanjulistuksesta, pitivät pieliseläiset ja nurmekselaiset kirkonkokouksen, jossa he muun muassa valitsivat päälliköiksi talonpojan Olli Tiaisen ja nuorukaisen Iisakki Steniuksen, jota kotiseudulla sanottiin "ylioppilaaksi."
Näiden ensi toimena oli hankkia miehilleen aseita. Pieliseläisillä oli kyllä 130 kiväriä, joita säilytettiin kirkon parvessa, kahdessa kirstussa. Edellisestä sodasta asti oli myöskin muutamia satoja latinkia ja pari rumpua lähelle kirkkoa kaivetussa kuopassa. Kun tämä ei riittänyt, läksi Tiainen Kuopioon Savon prikaatin ollessa siellä ensikertaa tässä sodassa. Kronstedt antoi hänelle 100 kiväriä ja joukon ampumavaroja ja nimitti hänet rajakatteiniksi. Uuden arvonsa merkiksi sai Tiainen vaskisen hatussa kannettavan Karjalan vaakunan ja maata laahaavan sapelin.
Heinäkuun keskipaikoilla v. 1808 marssi venäläinen päällikkö Aleksejeff rajan yli 1,300 miestä muassaan ja saapui kohta Joensuuhun, jota puolustamaan oli keräytynyt joukko talonpoikia. Mutta elatusvarojen puutteesta läksi osa heitä kotiinsa, eikä puolustus siis ollut kyllin tehokas.
Sivumennen oli Aleksejeff lähettänyt Tohmajärveltä Koveron kautta Enoon päin majuri Scheenen johdolla 200 rakuunaa, kuuluttaen samalla Karjalan kaikissa kirkoissa, ett'eivät asukkaat saisi ankaran rangaistuksen uhalla ryhtyä aseihin. Vast'edes saamme nähdä miten Karjalaiset vastasivat tuon venäläisen kenraalin kuulutukseen, joka ei tosiaan tiennyt kenen kanssa hänellä nyt oli tekemistä.
II.
Keskellä Mönninvaaran kylää on osaksi viljelty, osaksi synkkää metsää kasvava vuoren harjanne, jota nimitetään Kurjan kallioksi. Siihen aikaan, jota kertomuksemme koskee, sijaitsi siellä reheväin viljavainioiden keskellä pitkä ja maalaamaton talo luukku-ikkunoineen.
Sen isäntä, Mikko Eronen, oli hankkinut sen uutteralla työllä nuoruudesta asti ja oli nyt Mönninvaaran varakkain talollinen. Taistelussa metsänpetojen kanssa, jotka useinkin raatelivat karjaansa, kehittyi hän vahvaksi, rohkeaksi ja viekkaaksi. Muuten eli hän rauhassa perheensä kesken, johon kuului paitsi hänen vaimoaan ja tytärtään, hänen veljensäkin ja muutamia palvelijoita.
Eräänä kauniina kesä-aamuna, Erolan perheen syödessä aamiaista, syöksi sisään Maija, lähellä asuva mökkiläisen leski, hajalla hapsin ja säikähtyneen näköisenä.
"Mitä nyt?" kysyi Mikko uteliaasti, nousten pöydästä.
"Sarvingista päin tulee notkossa joukko sotaväkeä; ratsastavat että pöly pilviksi nousee!" änkytti Maija tullen pöydän ääreen.
"Mitä sotaväkeä?" tiuskasi Mikko; "nyt kai silmäsi kangastaa? Olisihan kuulunut edes jonkinmoista huhua venäläisten tulosta Ilomantsiin, josta tulee matkustavaisia joka päivä."
Samassa kuului torven toitotus.
"Enkö puhunut totta?" kysyi Maija hädissään, tarttuen Mikon käteen.
"Suus kiini!" ärjäsi tämä.
"Nyt ei ole aikaa loruella… lähdetääs, pojat, katsomaan mitä on tekeillä. Pelko nyt kaikkein vähimmin auttaa!"
"Herra Jumala, kuinka meidän nyt käy?" huokasi Anna, Mikon vaimo.
"Ole rauhassa!" lausui Mikko ovelta, viitaten Anttia, veljeään, ja Simo-nimistä renkiä tulemaan mukaan ulos.
Samassa kuin he pääsivät porstuaan, syöksi pihaan venäläisjoukko, noin 20 rakuunaa.
"Ryssät!" huudahti Mikko peräytyen pari askelta; "pyssyni — missä?"
Hän tahtoi palata tupaan, mutta Antti esti sen sanoen:
"Ajattele, mitä teet! Luuletko meidän mahtavan mitään kymmenkertaiselle viholliselle? Jos teemme vastarintaa, voivat he ryöstää talomme ja rääkätä meidät kuoliaaksi."
"Puhut kyllä totta!" lausui Mikko kiivaasti; "mutta eivätkös ne pirut ole jo ennestään tunnetut? Entäs kuinka kävi isällemme!"
"Elä tee nyt pahasti pikapäissäsi, Mikko! Paras on, että piiloitamme aseet — —"
"Olkoon menneeksi", lausui Mikko mennen portaille. "Minä viivyttelen vihollisia… kiiruhtakaa!"
Koettaen hillitä itseään astui hän pihalle.
Upseerinsa viittauksesta astuivat rakuunat hevosen selästä. Osa heitä ympäröi Mikon.
"Viinaa!" huusivat janoiset ratsastajat; "viinaa!"
Mikko seisoi ääneti.
"Viinaa!" toistivat he heristäen miekoillaan.
Talossa löytyi kyllä sitä, mutta Mikko oli piiloittanut kaksi tynnyriä, eikä tahtonut luopua tavarastaan.
"Ei ole!" vastasi hän punastuen.
"Valehtelet, sä konna!" huusi muuan, lyöden häntä miekan kahvalla olkapäähän.
Mikon silmät säihkyivät vihasta, vaan hän hillitsi vieläkin itsensä.
"Minä opetan sinua puhumaan totta!" jatkoi rakuuna, lyöden häntä taaskin.
"Ja minä näytän sinulle, ett'et suomalaista koiranasi pidä, sä hiiden ryssä!" ärjäsi Mikko, antaen miehelle korvapuustin, että hän lensi selälleen kaataen mukanaan pari toveriaan.
Nuolen nopeudella nousi rakuuna seisalleen ja aikoi pistää hänet kuoliaaksi, kostaakseen häväistyksensä.
"Seis!" huudahti upseeri lyöden rakuunan miekan syrjään; "seis! Hän on aseeton, hänelle ei saa tehdä pahaa! Minun täytyy tutkia häntä — miekka tuppeen! Iivana, vartioi häntä!"
Rakuunat hajosivat sinne tänne pihaan. Iivanan silmäyksistä huomasi kyllä, ettei hän tyytynyt vahdin pitoon, vaan olisi mieluummin seurannut tovereitaan, joiden hän luuli menevän etsimään "saalista."
Mikko puolestaan loi silmänsä tuvan akkunaan, jättäen omaisensa Kaikkivaltiaan huostaan.
* * * * *
Kuten jo mainitsimme, läksivät Simo ja Antti piiloittamaan aseita ja talon paraimpia tavaroita, sillä venäläisen tiedettiin jo ennestään ottavan kursailematta, mitä sai.
Naiset olivat vetäytyneet nurkkaan.
"Jumal' armahda meitä!" huudahti Anna, nojautuen tyttäreensä. "Mitenkähän Mikon lienee käynyt?"
"Kunhan vaan eivät menisi mökkiini!" mutisi Maija. "Pöngitittekö edes oven?"
"Sen kyllä teimme, äiti!" vastasi Simo, temmaten seinältä pyssyn ja ampumavarat. "Isäntä viivyttelee ryssiä, sillaikaa kuin me ehdimme piiloittamaan tärkeimmät kapineet."
"Sen hän teki kotinsa tähden", huokasi Anna.
Ovi alkoi täristä venäläisten iskuista.
"Auta minua laskemaan kirstua karsinaan, Simo", huusi Antti, joka jo oli kuljettanut sitä pari kyynärää; "karhun keihäs samaa tietä!"
Pian oli se tehty.
Sitten tempasi Simo pyssyn ja syöksi tuvasta.
"Mikä pojalla?" huusi Maija mennen ovelle. "Alkaako hän taistella — ja syöksyy siis surman suuhun."
Samassa kuului laukaus ja melu ulkoa.
"Tuhat tulimaista! Nyt se poika tyhmästi teki!" huusi Antti.
Samassa palasi Simo sisään.
"Yksi kellistyi… sen näin luukusta."
"Mitä teit! Tyhmyydessäsi syökset meidät kaikki kuolemaan… No, mik'on tehty se on tehty… asiaa ei voi enää parantaa… paetkaamme ikkunasta ruispeltoa myöten metsään ja sitten Tiaisen luo, joka kuulutuksensa mukaan majailee Kaltimonniskalla. Seuraa minua!"
"Jumala olkoon kanssasi, poikani!" huudahti Maija, ojentaen Simolle pyssyt, sitten kuin kumpikin mies oli hypännyt ikkunasta ulos. "Varokaa, ett'eivät viholliset huomaa teitä! Menkää! Pelastuksemme riippuu nopeudestanne!"
Ovi tärisi hirveästi ja särkyi vihdoinkin aika rumahduksella.
Naiset huudahtivat pelästyksissään, kun rakuunat syöksivät sisään.
"Sinäkö ammuit?" kysyi upseeri Annalta miekka kädessä. "Tunnusta oitis!"
Vastaukseksi viittasi Anna ikkunaan, josta Antti ja Simo olivat paenneet.
"Ampuja meni tuota tietä!" änkytti hän peloissaan.
"Ahaa! puhutpa totta — näen että ristikot ovat poissa. Kuusi miestä oitis ratsaille ajamaan heitä takaa! Viisi ruplaa sille, joka tuo pakolaiset!"
Samassa meni hän naisten luo.
"Tuossapa vasta kaunis tyttö!… hän on minun… viekää pois nämä akat ja pysykää itse ulkona, pojat."
Elsa lankesi äitinsä kaulaan.
Pari miestä riisti Annan erilleen ja vei hänet puolipyörtyneenä tuvasta.
III.
Jäätyään tupaan kahden kesken Elsan kanssa, istuutui Ivanoff — se oli upseerin nimi — penkille, vetäen viereensä Elsan, joka turhaan teki vastarintaa.
"Mitäs kaunoiseni noin pelkäät? Rauhoitu! Enhän tee sinulle mitään pahaa!"
"Mitähän tuolla ryssällä on mielessä?" ajatteli Elsa. "Minua kauhistuttaa, sillä olenhan kokonaan hänen vallassaan."
"Pois minusta!" kiljasi hän kuohahtaen. "Ensin rääkkäytätte vanhempiani ja sitten aiotte tehdä samaa minullekin!" Hän koetti istuutua, mutt'ei voinut.
Ivanoff puri huultaan.
"Elkää kiivastuko, ihana neito. Miettikää tilaanne ja muistakaa että olette minun vallassani! Vastusteleminen on turhaa."
"Elä kajoo minuun, saatana!" huusi Elsa hajalla hapsin. "Päästä minut… oi!"
Ivanoff julmistui.
"Vai niin, etkö hyvää usko, sä ylpeä tyttö", lausui Ivanoff, voimatta enää hillitä vihaansa. "Sentähden saat yksinäsi miettiä parempaa vastausta. Kärsimykseni on jo loppunut."
Hän vihelsi pieneen hopeapilliin.
Feodor, hänen uskollinen palvelijansa, ilmestyi ovelle.
"Vie tämä tyttö tupakamariin ja vartioi häntä tarkasti. Katso, ett'ei hän saa vahingoittaa itseään."
Oitis jatkoi hän pilkallisesti Elsalle, joka ei liikahtanutkaan paikaltaan:
"Seuratkaa häntä vastustelematta! Hetkisen kuluttua olette kenties viisaampi, kun olette saaneet miettiä rauhassa, miten on paras vastata."
Elsa seurasi rakuunaa, luullen pääsevänsä vanhempainsa luo. Lähteissään lausui hän Ivanoffille, ett'ei tämä sitä kuullut:
"Odotas, vielä mertaan menet!"
Jäätyään tupaan itsekseen, otti Ivanoff esiin tasku-Mattinsa, joi siitä pari kulausta ja mutisi pyyhkien suutaan:
"Vahinko vaan, ettei sitä ollut enempää! Mutta minun täytyy saada se täyteen, vaikkapa talonpoikais-viinallakin."
Hän meni ikkunaan ja loi silmänsä ulos.
Vähän matkan päästä näkyi Mönninvaaran kylä, taampana synkkä metsä, jota kesti niin kauas kuin silmä kantoi.
Polttava helle alkoi jo rasittaa.
Tuon tuostakin tuli viileä tuulen henkäys särkyneestä ikkunasta sisään ja heilutti Ivanoffin tuuheata partaa.
"Kirotut veitikat", mutisi hän, "kun pakenivat tästä. Mutta kauas he eivät ehdi. Mitaun rakuuna saavuttaa heidät pian. Olenhan jo sanonut itsekkäille suomalaisille, ett'eivät kynsistäni pääse. Entäs jos pannen tiukalle talon isännän, sillä vankini on varmaankin hän. Minua janottaa aika lailla…"
Ivanoff meni ulos.
Mikko seisoi pihamaalla siimeksessä, katsoa tuijottaen vartijaansa vihasta punoittavin kasvoin. Hän ei tiennyt omaisiensa kohtaloa. Häntä vaan kummastutti, että muutamat rakuunat nousivat ratsaille ja läksivät täyttä nelistä metsään. "Tottahan pakenivat pojat" ajatteli hän, "kun ryssät tiesivät kaivata heitä laukauksen tähden." Itse hän ei aikonutkaan paeta — seisoihan vahti miekka kädessä hänen vieressään.
"Oletko talon isäntä?" kysyi Ivanoff röyhkeästi, väännellen viiksiään.
"Olen" vastasi Mikko lyhyesti.
"Sinä olet velvollinen antamaan meille ruokavaroja — vie minut aittaasi!"
"Mitä sinne?" kysäsi Mikko hämmästyvinään. "Siellä on ani vähän tavaraa."
Ivanoff viittasi vartijalle, joka otti esiin pistoolin, ja pitkitti:
"Vastaa suoraan kysymyksiini! Jos koetat valhetella, laukeaa pistooli."
"Kuten jo sanoin, on aitassa vähän — —" intti Mikko vaaleten hiukan.
"No, mennään sinne", keskeytti Ivanoff ivallisesti. Heidän jälestään tuli aittaan joukko rakuunia, alkaen nauttia rikkaan talon tarpeita. Takimaiset pistivät taskuunsa mitä saivat.
Sammutettuaan janonsa, astui luutnantti ulos. Viinaa hän ei löytänytkään.
"Tiedätkö, mihin talonpojat ovat kokoontuneet ja missä pää-yllyttäjä Tiainen tätä näkyä oleskelee?"
"En."
Ivanoff viittasi vartijalle, joka viritti pistoolin hanan.
"Kuules ryssä", lausui Mikko katsoen häntä silmästä silmään, "aseitasi en pelkää, enkä kuolemaa. Jos puhun toisin, valehtelen tosiaankin, eli jos sanon tietäväni hänestä, tulen sanasi mukaan ammutuksi."
"Tiainen on tunnettu kaikkialla Karjalassa. Nyt et puhu totta!"
"Sen teenkin", lausui Mikko, "mutta olenhan vannonut kuninkaalleni valan, jonka rikon, jos ilmaisen Tiaisen olopaikan."
"Ruotsin kuninkaalle vannomasi vala on enää mitätön", virkkoi luutnantti.
"Vaikka kansalaiseni sortuisivat tappotanterelle ja Jumala jättäisi minut yksin henkiin, en riko sitä. Niin kauan kuin kuninkaani ei päästä Suomen kansaa uskollisuuden valasta, en vanno Keisarillesi mitään valaa."
"Oh, puhuitpa liian rohkeasti", sanoi luutnantti malttamatonna. "Senpätähden pidänkin sinua kapinallisena talonpoikana ja rankaisen sinua sen mukaan. Sitokaa, pojat, hänet tuohon koivuun! Saas nähdä, tokko hän sitten punnitsee sanojaan paremmin kuin nyt!"
Pari kolme rakuunaa tarttui jo häneen.
* * * * *
Päästyään metsän reunaan, pysähtyi Antti odottamaan Simoa, joka ryömi ruispeltoa.
Oven tärinä kuului vielä, mutta taukosi pian, josta hän arvasi venäläisten päässeen sisään.
"Kiiruhda, jos tahdot eheänä perille päästä. Venäläiset voivat huomata meidän paenneen, ampua tahi ajaa meitä takaa."
Pian olivat he jo korvessa.
"Nyt tulee meidän kiertää maantielle ja sitten rientomarssia Kaltimoon!" jatkoi Antti ladaten pyssynsä.
"Mutta saisihan omasta kylästä edes kymmenen asekuntoista", virkkoi Simo.
"Sitä en usko, he ovat poissa! Paras on mennä kerrassaan Tiaisen luo."
Metsä alkoi harveta.
Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä tiheämmäksi muuttui viidakko, jossa heidän oli sangen vaivaloista kulkea. Naarmuisin käsin ja repaleisin vaattein pääsivät he pienen vaaran huipulle, josta oli laaja näky-ala; kaukana kimalteli Pielisjoki, näyttäen hopeaiselta vyöltä. Kaikkialla oli vaan havumetsää, siellä täällä huuhta tai pirtti, jonka piisistä nousi sininen savu. Luonto oli yksitoikkoista, mutta samalla suurta ja vakavaa.
"Helle alkaa jo tuntua", lausui Simo aikoen lähteä; "meidän tulee kulkea siimestä. Tule nyt!"
Tie kulki vaaran juurella.
Samassa syöksivät rakuunat esiin.
Niin Antti kuin Simo pidätti mielen malttinsa. He vetäytyivät viidakkoon, johon ratsumies ei voi tunkea, ja laukasivat pyssynsä.
Kaksi venäläistä kaatui.
Tiikerimäisellä hurjuudella astuivat jälelle jääneet neljä maahan ja syöksivät viidakkoon. Ennenkuin Simo ehtikään vetäytyä pensaan taa sai hän laukauksen jalkaansa, joka ei ollut vaarallinen, mutta esti häntä pakenemasta.
Antti aikoi ottaa hänet selkäänsä.
"Pakene", kuiskasi Simo vaipuen maahan. "Min'en voi' seurata sinua — jos nousen selkääsi joudumme kumpikin heidän käsiinsä. Ei, mene sinä vaan Tiaisen luo — minä taistelen kunnes jaksan."
Hurjasti huutain syöksivät rakuunat Simon päälle. Anttia ei nähnyt kukaan. Hurja taistelu syntyi. Simo puolusti itseään niin kauan kuin mahdollista, hän joutui lopuksi vangiksi. Samassa laukesi Antin pyssy ja kolmas venäläinen suistui.
Turhaan etsivät rakuunat toista vihollistaan. Hän oli kadonnut metsään.
Simo laahattiin ratsujen luo ja hän sai istua satulaan kahden ratsastajan väliin, vuotaen verta parista pikkuhaavasta.
Rakuunat palasivat pihaan samalla kuin heidän kumppalinsa seisoivat Mikon ympärillä.
Ivanoff julmistui, kuultuaan kolmen kaatuneen, ja päätti piiskauttaa Simoa paikalla.
"Suokaa mulle edes ryyppynen alle", virkkoi tämä koivun juurella, "niin saatte vaivasta kaksi tynnyriä!"
"Mistä? Päästäkää mies irti! Jos tahdot säilyttää nahkasi täksi hetkeksi, tuo ne meille", lausui Ivanoff.
Simo viittasi latoon.
"Heinissä liki ovea."
Oitis syöksi sinne pari kolme rakuunaa ja pyöritti ulos tynnyrit.
Tämä löytö sai venäläiset unhoittamaan koko rangaistuksen toistaiseksi.
"Viekää vangit aittaan!" käski Ivanoff.
Sitten kokoontuivat rakuunat tupaan ja alkoivat juoda ja mässätä.
IV.
Pielisjoessa on monta kovaa koskea, joista laskettaissa tarvitsee suurta taitoa ja rohkeutta. Pohjoisin on Häihän koski. Siitä alaspäin leviää joki milt'ei järventapaiseksi ja sitä kutsutaankin siinä kohden Hiirenvedeksi.
Tämä kapenee vähitellen, ensin tehtyään jyrkän mutkan. Vesijoukko tunkeutuu kovalla pauhulla Kaltimon koskeen, syöksee nuolen nopeudella kiviä ja kallioita vastaan, kuohuu, vaahtoelee niiden vietteillä ja väistyy vihdoinkin syrjään, voimatta tehdä mitään noille järkähtämättömille vastustajilleen.
Itäpuolella koskea on korkea vaara, länsipuolelta pistää jokeen pitkä niemi, jonka nenästä lautattiin virran yli.
Oli Heinäkuun 30 p. 1808. Puolipäivän aurinko paistoi kuumasti. Ruis oli kumarruksissaan jykeiden tähkäin painosta.
Niemellä, lautturin mökin ympärillä, majaili silloin parisataa aseellista talonpoikaa.
Useimmilla oli n.k. "ruunun kivärit", mutta täytyipä monen tyytyä omaansa, jossa oli musta puupajunetti. Hatuissaan kantoivat talonpojat viheriää puunoksaa ja selässään tuohikonttia, jonka valkoiset hihnat menivät ristiin rinnan yli. Muutamilla oli vyössä sirppi, toisilla vanha ruostunut sapeli, esi-isäin verinen perintö.
Talonpojat tahtoivat matkia puvussaan säännöllistä Suomen sotaväkeä, pettäen sillä venäläisiä.
Uloinna törmällä seisoi iso, mustapartainen ja roteva mies. Tuuheat kulmakarvat varjostivat mustaa silmäparia, josta loisti tavaton nero; kotkannenä ja ohut ylähuuli olivat rohkeuden ja mielenlujuuden merkki. Hänen ryhdissään ja käytöksessään oli jotain jaloa, ylevää ja miehekästä, jota ei voinut olla kunnioittamatta.
Puvusta päättäen olisi häntä pitänyt talonpoikana, ellei hänen vaakunalla varustettu hattunsa ja maata laahaava sapelinsa olisi osoittanut päällikköä. Hän olikin tuo tunnettu talonpoikain johtaja — Olli Tiainen.
Hänen vieressään oli 24-vuotinen mies, "ylioppilas" Stenius, Pielisen pitäjässä sijaitsevan Sarkkilan tilan omistaja. Hänkin on saanut tunnetun nimen talonpoikain johtajana tässä sodassa, ja ansaitseekin sen.
Päälliköt olivat epätietoiset mihin lähteä, kun ei tarkkaan tiedetty, missä venäläiset olivat. Pienimmätkin ilmoitukset olivat tällä kertaa sangen tärkeät. Talonpoikaisjoukko halusi taistella ja alkoi jo milt'ei nurista majapaikallaan.
Kun Antti saapui paikalle, syntyi leirissä vilkas liike. Tiaisen lähettämät miehet hankkivat lisää veneitä ylimenoa varten. Ilohuudolla läksivät talonpojat eteenpäin, tietäen nyt tapaavan vihollisensa.
Viimeisen veneen lähteissä rannasta, hyppäsi siihen kaksi aseellista miestä, joista edellinen oli noin 50 vuotias, pieni ja jokseenkin lihava. Hänen leveät harteensa ja jäntterät jäsenensä osoittivat voimaa ja tanakkuutta, olallaan kantoi hän n.k. "Sprengtportenin tussaria."
Nuorempi oli valkoverinen ja punakka poika, tuskin kahdenkaankymmenen vuotias, laiha ja solakkavartaloinen.
Tultuaan maalle, meni edellinen suoraan Tiaisen luo ja tervehti, lyöden häntä olkapäähän.
"Hyvää päivää Olli! Kuinka olet voinut? Mitä kuuluu Nurmekseen?"
Tiainen kääntyi äkkiä ja huudahti huomattuaan tulokkaat, joiden käsiä hän hellästi pudisteli:
"Tervetultuanne joukkoomme! Tunsin sinut, Juhana, äänestäsi. Mutta kuinka tiesit meidän olevan täällä?"
"Huhu kiertää ympäri maata linnun siivillä. Olemme kulkeneet yhtä mittaa Jakokoskelta ja päälle päätteeksi näin kovassa helteessä. Venäläiset ovat tulleet Niinivaaralle ja hankitsevat ylimenoa, kuljettaen jokeen hirsiä, joista he kaiketi tekevät puomi-sillan. Arvaathan, mitä seuraa, jos ne hirtehiset pääsevät yli. Brandenburg ja Brunow läksivät sieltä jo viime pyhänä Liperiin, kehoittamaan senkin pitäjään asukkaita ryhtymään aseihin. Lähtekää Joensuuhun niin pian kuin mahdollista."
Tiainen mietti hetkisen.
"Ei, ystäväni, se ei käy laatuun paikalla, kun äsken saimme tietää venäläisten jo tulleen Mönninvaaralle."
"Mönninvaaralle! No, — sitten seuraan minä ja Pekka teitä. Minua haluttaa vielä vanhoillanikin taistella samaa vihollista vastaan, kuin ennen muinoin Savon jääkärinä ollessani? Tämän pyssyn sain itse Stedingk'iltä, sillä minähän haavoitin Porrassalmella entisen päällikkömme Sprengtportenin, joka on myynyt itsensä venäläisille. Sitä kyllä oma koira puri!"
"Kuka on tuo mies?" kysyi Stenius syrjässä Tiaiselta.
"Entinen sotilas Juhana Sallinen Joensuusta poikineen", vastasi tämä. "Hän asuu siellä kosken saarella, jossa hänellä, on mökki, minkä hän eukkovainajansa perintöä sai apeltaan."
Miesten järjestyttyä läksi joukko matkaan. Etupäässä kulki Tiainen, Stenius ja Salliset puhellen vilkkaasti keskenänsä.
* * * * *
Rakuunain juodessa, tanssiessa ja laulaessa pistäysi Ivanoff katsomaan kaunista vankiaan, joka istui lavitsalla itkusta punaisin silmin ja näytti kärsineen kovaa sisällistä taistelua.
"No, neitoseni, miltä tuntuu olla täällä? Oletteko jo miettineet kyllin, mitä vastata?"
Ivanoff, joka oli luullut voivansa musertaa Elsan itsekkään luonteen, hämmästyi suuresti, kun tyttö vastasi:
"Pois, konna! En koskaan voi rakastaa sinua!"
"Mutta — —"
Luutnantti ei ehtinytkään lopettaa lausettaan, sillä samalla kuului pihalta pistoolin laukaus, joka sai hänet syöksemään ulos.
"Suomalaiset ovat täällä!" kajahti venäläisten kesken. He tointuivat pian juomingistaan, mutta pakenivat talosta suoraa päätä. Talonpojat ampuivat heidän jälkeensä, mutt'ei yksikään luoti kantanut enää heihin.
Vangit tulivat itse esiin ja kohtasivat toisensa pihalla. Elsa syöksi vanhempainsa syliin. Ilo oli sanomaton.
V.
Seuraavana aamuna päivän koittaessa lähestyi Scheenen joukko Mönninvaaraa. Tiainen miehineen odotti häntä ruispellossa kahden puolen tietä. Näkymättömät vastustajat kaatoivat tarkoilla laukauksillaan joukon rakuunoita. Scheene aikoi jo peräytyä.
"Meidän täytyy saada heidät ruispellosta millä hinnalla hyvänsä!" virkkoi hän vieressään ratsastavalle Ivanoffille.
Tämä mietti hetkisen.
"Se maksaa meille monen miehen veret — hm! — ahah, nytpä tiedän sopivan keinon. Antakaa minun 40 miehellä kiertää metsän kautta tuon talon luo, joka näkyy vaaralta. Minä sytytän sen tuleen — suomalaiset peräytyvät sammuttamaan — hyökkäämme heidän kimppuunsa kahdelta puolen, ja voitto on meidän!"
Kaiketi saattoi Elsan muisto hänet valitsemaan tämän keinon.
Scheene hieroi käsiään.
"Kiitän teitä!" virkkoi hän luutnantilleen, "tepä tiesittekin, mitä tehdä! Pankaa oitis tuumanne toimeen; minä peräydyn hiukan miehineni, sillä talonpoikain pyssyn tuli on sangen tuhoova!"
Tultuaan metsän reunaan talon luo käski Ivanoff miestensä koota risuja. Päästyään pihaan tekivät venäläiset neljä suurta risukimppua, jotka he panivat talon kulmiin.
Ivanoff meni sisään Feodor mukanaan.
Naiset katselivat ikkunasta taistelua, tietämättä mitään uhkaavasta vaarasta.
Kumpikin huudahti kauhistuksesta, huomattuaan luutnantin. Elsa säikähti niin, että hän särki ruudun kyynärpäällään. Anna tahtoi viskautua Ivanoffin eteen, suojellakseen tytärtänsä, mutt'ei ennättänytkään, sillä upseeri otti tämän vyötäisistä kiini.
"Sinun täytyy seurata minua, ell'et tahdo palaa sisään", virkkoi hän Elsalle. "Tule, minun on kiire."
"Sinuako?" kysyi tyttö hämmästyen, koettaen riuhtoa itseään irti, mutta Ivanoff piti kiini yhä kovemmin.
"Ellet tule hyvällä, pakoitan minä sinua!"
Samassa tempasi Anna puukon ja syöksi Ivanoffin päälle, aikoen lävistää hänet, mutta sukkelasti tempasi tämä pistoolinsa ja tähtäsi äitiä päähän. Tämä säikähti siitä ja vaipui maahan.
Tuntein venäläisen ottaneen kätensä hänen lantioiltaan, karkasi Elsa äitinsä luo.
"Sinua en seuraa; ennen vaikka palan sisään!"
Ivanoff koputti ovea, sillä pillin ääni ei kuulunut nyt.
"Feodor!"
Tämä ilmestyi ovelle, tarttui Elsaan ja sitoi hänet.
Ivanoff riensi ulos kuormineen lyötyään Annalta puukon kädestä.
"Feodor, vie hänet sitten varmaan paikkaan, ett'ei kukaan näe häntä!" virkkoi hän hätä-hätää porstuassa.
Nousten ratsaille ja ottaen puolipyörtyneen tytön eteensä satulaan, käski Ivanoff miehiänsä sytyttämään risukimput.
Liekit alkoivat kasvaa tavattoman nopeasti. Kuivat seinät paloivat pian jokapaikasta ja viiden minuutin kuluttua oli talo ilmitulessa.
Nähtyään tekonsa onnistuneen, läksi Ivanoff joukkoineen pihasta.
Töin tuskin pelastui Anna varmasta kuolemasta. Luutnantin antama isku sai hänet vaipumaan uudestaan maahan. Kauhistuksella kuuli hän, kuinka liekit alkoivat roihuta ja ponnisti viimeiset voimansa päästäkseen ulos. Seinät alkoivat varistua. Töin tuskin hoiperteli Anna pihalle, jossa hän tunnotonna vaipui maahan.
Venäläiset olivat jo ratsastaneet aitan kulmaan, kun joukko talonpoikia ryntäsi esiin pirtin takaa, ampuen viisi rakuunaa. Taistelu tuli kohta yleiseksi; venäläiset sulkivat päällikkönsä ja hänen taakkansa piirin sisään, valmiina puolustamaan itseään viimeiseen saakka. Seuraavalla kuuIaruiskulla kaatui heitä parikymmentä. Ivanoffin ratsu kompastui ja hän kaatui taakkoineen, mutta nousi vihasta kuohuen, tempasi pistoolinsa ja syöksi Pekka Sallista vastaan, joka vartoi häntä.
"Konna", huusi Pekka kohottaen pyssynsä, lyödäkseen sillä luutnanttia päähän, mutta tämä ehti väistyä syrjään iskun edestä.
"Nyt olet kuoleman oma!"
Hänen kätensä vapisi vihasta niin, että hän ei osannutkaan vastustajaansa, vaan ampui sen sijaan Juhanan, joka riensi avuksi pojalleen, heittäen samalla henkensä, kaatuen Pekan jalkoihin. Samassa tekivät talonpojat Tiaisen johdolla toisen hyökkäyksen. Venäläisten täytyi peräytyä.
Huomattuaan isänsä kaatuneen, syöksi Pekka kostoa huutaen vihollisten päälle, lyöden ympäriinsä kuin vimmattu. Vihdoinkin vaipui hän veren vuodatuksesta maahan, huomaamatta suomalaisia, jotka tulivat hänelle avuksi.
Hän oli kuulevinaan hurraa huutoja, mutt'ei voinut puhua eikä liikahtaa. Hän tunsi otsallaan kylmän käden, joka oli Tiaisen.
VI.
Jos olet mun, Tuo syyskin kevähäksi käy.
Erkko.
Pekka ei tiennyt, kuinka kauan hän makasi tainnuksissa, mutta au'aistuaan silmänsä huomasi hän olevansa pienessä huoneessa, jossa kaikki oli hänelle outoa. Nähtyään nuoren kauniin neitosen istuvan päänsä alaisissa, punehtui Pekka suuresti ja koetti muistella, oliko hän ennen nähnyt tätä impeä, mutta Elsan kasvonpiirteet, joihin hän oli taistellessaan Ivanoffin kanssa vilaissut vaan hätä-hätää, olivat jo haihtuneet hänen sielustaan. Vaan ensi silmäys, jonka hoidokas ja hoitaja, pelastaja ja pelastettu loivat toinen toiseensa, osoitti kummaltakin puolen niin syvintä kiitollisuutta kuin hellintä ystävyyden tunnetta.
Pekka oli sangen heikko; kuume vaivasi häntä. Hänen kätensä ja oikea kylkensä olivat siteissä, ja jakulla, lavitsan vieressä, oli lääkejuomaa. Melkeen kaikki ne tärkeät tapaukset, joihin hän oli ollut kiedottu, kuten talonpoikain miehuullinen taistelu, tulipalo ja Elsan pelastus, juohtuivat hänen mieleensä, vaikka sangen himmeästi, mutta isänsä kuolemaa hän ei muistanut eikä mitä hän sittemmin teki.
Hän sai maata tainnuksissaan tappelu-tanterella, kunnes Tiainen ja Antti kantoivat hänet Maijan pirttiin, samalla kertaa kuin Mikko kahden talonpojan avulla talutti sinne tointuneet omaisensa, Annan ja Elsan, Kodin poroksi palettua päätti Erolan perhe ruveta asumaan siellä.
Elsa tunsi oitis haavoitetun olevan saman nuorukaisen, joka oli pelastanut hänet ilkeän venäläisen käsistä, häpeästä ja vankeudesta; — kiitollinen tyttö sitoi Pekan haavat ja hoiti häntä hellästi ja uskollisesti, väistymättä hetkeksikään hänen vuoteensa äärestä.
Näinä hetkinä syntyi hänessä kummallisia tunteita, joista hän tätä ennen ei tiennyt mitään.
Hän oli rakastunut.
Sykkivin sydämin katsoi hän lemmittyynsä, toivoen hartaasti hänen paranemistaan.
Mutta Pekan tila oli semmoinen, että hän tarvitsi lepoa; sentähden tahtoi Elsa välttää kaikkia tunteiden puhkeamisia niin paljon kuin mahdollista.
Ilta-aurinko loi viime säteitään pienestä mökin ikkunasta sisään, valaisi sairaan kasvoja ja kultasi hänen hiuskiehkuroitaan.
"Ah missä olen?" oli hänen ensimmäiset sanansa. "Kuka olet, sä ihana impi? Enhän ansaitse, että istut vierelläni hoitamassa minua!"
Punehtuen käänsi Elsa päänsä ikkunaan ja sanoi päästäen ilohuudon, jota Pekka ei kuullut:
"Jumalan kiitos, hän virkoaa eloon, hän paranee!"
"Mutta sano, missä olen?" jatkoi sairas vienolla äänellä, "äänettömyytesi vaan tekee minut levottomaksi."
"Mönninvaaralla, Erolan pirtissä; olet joutunut hyviin käsiin."
Sairas hymyili vienosti, nauttien lempeätä auringon valoa.
"Kauanko olen maannut?" kysyi hän.
"Eilis-aamusta saakka", vastasi Elsa, nostaen jakkaran syrjään ja juoma-kupin puoli ympyräiselle, ikkunan edessä olevalle pöydälle. "Olet houraillut koko ajan. Mutta rauhoitu nyt, haavasi ovat vaaralliset", jatkoi neitonen luoden hoidokkaasensa suuret sini-silmänsä; "Ainoastaan rauhallisuus ja lepo voivat pelastaa sinut."
Pekka katsoi häneen pitkään.
"Mutta missä on isäni ja kuinka voi hän; eikös hänkin muistaakseni haavoittunut?… Onhan tuo kiväri hänen?"
"Isäsi voi sangen hyvin", vastasi Elsa kiireesti, sillä hän pelkäsi kuolon sanoman pahentavan hänen tilansa.
"Se ei ole tosi!" huudahti sairas nousten kyynärpäilleen; — hän muisti nyt kaikki; "se ei ole tosi! Hän kaatui viereeni."
"Rauhoitu", sanoi Elsa tuskallisesti, painaen hänet varovasti alas; "muutoin menen pois, sillä läsnäoloni voi olla sinulle vaarallinen."
"Oi suojelus-enkelini?" huudahti Pekka rukoilevalla äänellä; "Jää luokseni, elä luovu minusta tuskan hetkellä! Teen mitä tahdot; — tottelen sinua!"
Elsa loi häneen kiitolliset silmänsä.
Nyt aukesi ovi ja Anna, Maija ja Simo tulivat sisään. Edellisellä oli pyssy selässä ja ammuttu teeri kädessä.
Nähtyään heidät hiipi Elsa ovelle vastaan ja kuiskasi jotain Maijalle korvaan, jonka jälkeen leski otti pojaltaan linnun ja meni ulos.
"Hyvinpä sinulle onnistuikin", sanoi Elsa Simolle hiljaa; "mutta elä häiritse sairasta."
"Onkos hän nyt pahempi tai parempi?" kysyi Simo vielä hiljemmin, ettei Pekka voisi kuulla heidän keskusteluaan.
"Paljoa parempi, sillä hän on jo lakannut hourailemasta", vastasi Elsa. "Hän puhelee jo selvään ja hänen kuumeensa vähenee nähtävästi. Voithan mennä häntä puhuttelemaan."
Sillaikaa kuin Simo läheni Pekkaa, kääntyi tyttö äitiinsä, alkaen keskustella hänen kanssaan matalalla äänellä.
"Kuinka voit?" kysyi Simo potilaalta.
"Hyvin vaan", vastasi tämä tarttuen hänen käteensä, "paitse että kylkeäni varistaa enkä voi liikuttaa oikeata kättäni."
"Minä toin sinulle vahvistavaa ruokaa, sillä vast'ikään ammuin ison teeren."
"Kiitoksia, Simo", sanoi Pekka vetäen peitettä päälleen; "hyväntekoasi en unhota koskaan!… Mutta onhan tuo lukoton kiväri, joka seisoo tuolla nurkassa, isäni kallis ase? Siitä ei luoti lentänyt harhaan hänen ampuessaan! Mutta kuinka joutui se tänne? Sille, joka toi sen, olen sanomattomassa kiitollisuuden velassa."
"Tiainen sen teki, sillä hän tiesi ken sen perii", vastasi Simo totisena.
Sairaan veret alkoivat kuohua.
"Ah Tiainen, missä on hän, tuo isävainajani uskollinen ystävä? Saisinkohan tavata häntä? Onko hän vielä Mönninvaaralla?"
"Ei", vastasi Simo pannen pyssynsä seinälle. "Hän läksi täältä joukkoineen jo eilen."
"Väisty syrjään, Simo", lausui Elsa lähestyen häntä. "Sairas tarvitsee lepoa, Juo tästä, Pekka, se vahvistaa sinua ja kirkastaa sielusi."
Näin sanoen ojensi hän Pekalle juomakupin.
Tämä nosti sen huulilleen ja tyhjensi sen kerrassaan.
Hymyillen loi hän silmänsä Elsaan, joka istuutui hänen päänalaisiinsa, ja vaipui virkistävään uneen.
VII.
Kaunis näkyala leviää eteemme Pielisjoen suussa. Sen keskustana on tuo suuri joki monine, rehevällä kasvullisuudella peitettyine saarineen, joista muutamat ovat niin lähellä rantaa, että ainoastaan pieni puronen eroittaa ne siitä. Itäpuolella jokea kohoaa korkea, osaksi metsäinen, osaksi viljelty Niinivaara, joka vähitellen alenee Pyhäselkään päin.
Jo aikaisin alettiin pitää Joensuuta sangen edullisena kaikille sota-hankkeille, jonka tähden se olikin Karjalaan sijoitetun sotaväen asemapaikkana 1743 vuoden rauhasta asti.
Niin suomalaiset kuin venäläisetkin tahtoivat pitää hallussaan tätä tärkeää paikkaa.
Talonpojat pidättivät venäläisiä niin paljon, ett'ei heidän ylimeno-hankkeistaan tullut mitään. He näet ampuivat läheisen viinanpolttimon suojasta useampia laukauksia, joista yksi kaatoi päällikön hevosen. Tästä hämmästyksissään ja huomattuaan aseellisen joukon, mikä oitis senjälkeen tuli näkyviin, luulivat venäläiset suomalaista sotaväkeä olevan siellä ja peräytyivät min ennättivät. Väjyksistä ampuivat muutamat Kiihtelysvaaran talonpojat kuormaston hevosia ja anastivat 80 kulia otria ja 3 rakuunaa.
Jos Aleksejeffin olisi onnistunut tulla tätä tietä karkoittamaan Sandelssia Toivalasta, olisi viides prikaati ollut suuressa vaarassa. Voitettuaan monesti vastustajansa luuli hän voivansa vähentää joukkojaan ja lähetti yhden jääkäri-komppanian ynnä 200 oululaista ja 2 kolmenaulaista tykkiä majuri Malmin johdolla Karjalaan, joka kiiruhti Liperin Mattisenlahteen ja sieltä veneillä Hammaslahteen, katkaisemaan vihollisilta palausmatkaa. Mutta nämät ennättivät päästä pakoon, ja sentähden peräysi Malm Joensuuhun, odottamaan muuta joukkoaan. Tämän retken oli hän tehnyt savolaisineen.
* * * * *
Neljän päivän kuluttua oli Pekka jo niin terve että hän voi palata kotiinsa Joensuuhun, sydän täynnä mitä hellimpiä kiitollisuuden osoitteita Elsaa kohtaan, joka koko ajan oli uskollisesti hoitanut häntä. Hän suri suuresti isänsä kuolemaa, etenkin kotona, mutta iloitsi kuitenkin maanmiestensä keralla voitosta. Kun hän tuon tuostakin joutui synkkämieliseksi, lohdutti häntä Aatu, eräs enolainen, joka oli seurannut häntä Joensuuhun mennäkseen sotilaaksi Malmin komppaniaan.
Tahtoen tavata jotakuta, joka oli ollut Mönninvaaran tappelussa, kutsui Malm luoksensa Pekan ja Aadun.
* * * * *
Elokuun aurinko loi säteitään erääsen maanmittari Backmanin talon sivu-huoneesen, siellä olevalle mustaksi maalatulle pöydälle, jossa oli seudun kartta, muutamille samanvärisille keppi-tuoleille ja suurelle, vanhanaikuiselle sohvalle, jonka yläpuolella oli Kustaa III:en kuva.
Lattialla käveli edestakaisin keskikokoinen mies parhaassa ijässään, Savon jääkärin univormu päällä, miekkatähdistön risti rinnassa. Ohuet korvaparrat peittivät osaksi hänen vereviä kasvojaan, vaaleata tukkaa heilutteli vieno kesätuuli, joka tuli sisään avoimesta ikkunasta.
Syviin mietteihin vaipuneena laski Malm päänsä, mutta vilaistuaan ihanaan näky-alaan, jonka keskustana oli kimalteleva Pyhäselkä, kääntyi hän kahden, niinikään seisovan upserin puoleen ja sanoi heille innokkaasti:
"Herraseni, Aleksejeff kiiruhtaa rajalle min ennättää. Ellei hän olisi luikahtanut käsistämme Hammaslahdella, emme enää tarvitsisi ajaa häntä takaa. Nyt hän ehtii varustautumaan. Mitäs luulette, herraseni, lähdemmekö oitis marssimaan odottamatta apujoukkoja vai kuinka?"
"Minusta olisi paras koota niin paljon talonpoikia kuin mahdollista, antaa heille aseita sen mukaan kuin varamme riittävät ja kiiruhtaa vihollisten jälestä", vastasi toinen upseereista, luoden silmänsä karttaan.
"Mutta olenpa kuullut Aleksejeffilla olleen alkuaan 1,300 miestä, joista hän lähetti Enoon ainakin parisataa", vastasi Malm seisahtaen kuninkaan kuvan eteen, jota hän katseli hetkisen.
Sitten kääntyi hän pöydän ääreen ja alkoi tarkastaa karttaa.
"Kuinka paljon talonpoikia on jo tullut leiriimme, Vallgren?" kysyi hän mitaten välimatkan Joensuusta Ruskealaan.
"Sitä en voi tarkoin sanoa", vastasi tämä; "luullakseni parisataa."
Samassa tulivat Pekka ja Aatu sisään.
"Olen kutsunut teitä tänne", lausui Malm, "kun kuulin teidän taistelleen Mönninvaaralla vapaajoukkojen mukana. Kertokaa, miten siellä kävi?"
Aatu Tirronen täytti majurin käskyn niin huolellisesti kuin suinkin voi.
"Tahdotteko tulla komppaniaani, pojat?" kysyi Malm mitellen heitä kiireestä kantapäähän.
"Minun plutoonani etenkin on vajannainen", liitti luutnantti Rosin.
"No vieläkö kysyttekin, herra majuri. Olen entisiä Viaporin sotilaita ja tahdon hartaasti taistella isänmaani edestä."
"Sepä oikeen!" virkkoi Malm taputtaen häntä olkapäälle.
"Entäs sinä, poikaseni?"
"Minäkin suostun siihen!" vastasi Pekka. "Isäni kaatui tappotanterella, sinne haluan minäkin."
"Oikeen! Nimenne?" kysyi Malm ottaen esiin muistikirjansa.
Pekka ja Aatu vastasivat oitis
"Kas tässä saatte!" jatkoi majuuri antaen kummallekin kirkkaan täalerin. "Juokaa nyt kuninkaanne ja sen rykmentin kunniaksi, johon nyt pääsette. Mutta onkos, Sallinen, kätesi niin terve, että voit käyttää kiväriä?"
"On, herra majuri; tätä voin liikutella yhtä hyvin kuin toistakin."
"No se hyvä! Hyvästi pojat!"
"Jumala varjelkoon herra majuria!" lausui Aatu.
"Rotevia poikia!" virkkoi Malm heidän mentyään; "Vallgren, saatte kummankin plutoonaanne. Oululaisten tultua pidämme sotaneuvottelua ja kenties pääsemme lähtemään vielä tänä iltana. Nyt pitää hankkia niin paljon nahkapoikia kuin mahdollista; halukkaita siihen löytyy kyllä… Mutta nyt päivälliselle, herraseni!"
Ehtoopuolella saapuivat oululaiset ja tykit. Rientomarssista väsyneet sotilaat saivat levätä nuotiotulen ääressä, mutta upserit kokoontuivat Malmin luo ja joivat punssi-maljoja Sandelsin kunniaksi, joka taaskin oli voittanut vastustajansa Toivalassa.
VIII.
Malm kohtasi vastustajansa Pälkijärvellä, johon he olivat sijoittuneet varustettuun leiriin. Aleksejeff kärsi kovan tappion ja pakeni Sortavalaan. Malm puolestaan eteni myöskin rajan yli Ruskealaan saakka, mutt'ei uskaltanut viipyä siellä kauan, koska venäläiset kokoilivat Sortavalan seuduille melkoisia sotavoimia.
Kun Aleksejeff oli saapunut Sortavalaan, luuli hän Malmin ajavan takaa "lukemattomine joukkoineen" ja aikoi sentähden viedä kaikki sikäläiset varastot lotjilla Laatokan yli. Mutta hän pääsi huolistaan ja pelostaan jo seuraavana päivänä, sillä Keisari Aleksanteri, joka ei hyväksynyt hänen sodankäyntiään, lähetti ruhtinas Dolgorukin päälliköksi hänen sijaansa. Samalla sai venäläinen kenraali Kuopiossa käskyn ahdistaa Malmia eteläpuolelta ja sitä varten lähettää 1,500 miestä ja 4 tykkiä Savonlinnan kautta Kerimäelle ja sieltä Kiteelle.
Saatuaan tiedon Dolgorukin tulosta kuin myös siitä, että venäläiset aikoivat ryhtyä tehokkaihin toimiin, peräytyi Malm Tohmajärvelle, ensin jätettyään Pälkijärven Hiekkaan 25 miestä, ja vartoi siellä vihollista vahvasti varustetussa asemassa, kunnes sana tuotiin toisen venäläisjoukon tulosta Kiteelle. Nyt täytyi hänen palata Joensuuhun.
Koottuaan 5,000 miestä läksi Dolgoruki ajamaan Malmia takaa ja karkoitti hänen etuvahtinsa Pälkijärveltä. Kemiin kylästä lähetti hän mennessään Joensuuhun eversti Gerngrossin 1,000 miehellä Enoon ja Pieliseen, kukistamaan kaikkia talonpoikais-liikkeitä.
Karjalan vesistöillä liikkui 4 tykkivenettä, jotka olivat tulossa Varkaudesta Joensuuhun, hätyyttämään Malmia.
* * * * *
Synkät pilvet peittivät kokonaan taivaan kannen ja tuon tuostakin tuli sadekuuroja, jotka liukastivat maan, muuttivat vallinojat lätäköiksi ja kastelivat niitä kaivavat sotilaat läpimäräksi, että heidän täytyi heittää työnsä. Sateesta paisuneena virtasi Pielisjoki entistään kovemmin, ja ukkonen kumisi kaukana.
Eräs kiteeläinen oli tuonut niin huolettavia sanomia, että Malm oli koonnut luokseen kaikki upseerinsa.
Malmin tila oli sangen vaarallinen. Hän voi joutua kahden tulen väliin.
Keskustelu tuli vähitellen sangen vilkkaaksi. Ehdoteltiin jos minkinlaisia sota-tuumia.
Adjutantti Vallgren lausui äkkiä:
"Lähettäkäämme sanansaattaja Tiaiselle, huomauttaaksemme häntä olemaan varuillaan ja puolustamaan Kaltimonniskaa."
"Rohkea, vaaroihin tottunut mies!" liitti Malm.
"Niin, herra majuri! Minä tiedän sopivan miehen."
"Nimeltä?"
"Pekka Sallinen, kersantti omassa komppaniassanne."
"Onko hän jo ennen osoittanut niitä ominaisuuksia, joita tällä kertaa tarvitaan?"
"On, herra majuri", vastasi Vallgren innokkaasti; "hän kunnosti itseään etenkin Pälkijärvellä."
"Ah nyt muistan. Pitkä solakka nuori mies?"
"Aivan oikeen ja sen lisäksi kahdenkymmenen vuotias."
"Hän se on. Kiitän teitä, parempaa miestä en olisi löytänytkään. Olen mielistynyt tuohon kelpo poikaan."
Malm lähetti hakemaan Pekkaa.
Tämä istui kotona puhellen ystävänsä Aadun kanssa. Puolen tunnin päästä tuli Brandenburg sotaneuvoston kokoushuoneesen:
"Herra majuri, Sallinen odottaa vahtituvassa käskyjänne."
"Hyvä, kutsu häntä sisään!"
Nousten seisalleen jatkoi Malm nähtyään Pekan:
"Taidatko ratsastaa?"
"Kyllä, herra majuri. Ehk'en voi kilpailla kasakan kanssa, en kuitenkaan vähällä tantereesen lennä."
"Se on oikeen, kelpo poika! Sitäpä juuri tarvitsenkin. Sinun tulee viedä tämä kirje Tiaiselle. Tunnetko tarkkaan Kaltimonniskan seudut?"
"Tarkkaan, herra majuri!"
"Oletko kotoisin sieltä?"
"En; täältä!"
Malm kääri kirjeen paperiin, lukittuaan sen sinetillään, ja jatkoi:
"Tätä et saa jättää kellekään muulle kuin Tiaiselle itselleen. Sinun tulee tavata häntä, vaikkapa hän olisi Nurmeksessa. Mutta muista, että sinun täytyy vartoa vihollisia millä hetkellä hyvänsä!"
"Kyllä, herra majuri! Taistelen viimeiseen veripisaraan saakka."
Pekan vastaukset miellyttivät Malmia.
"Pekka Sallinen, ota siis tämä kirje, josta riippuu koko Karjalan pelastus. Jos sinulle kävisi niin, että joutuisit vihollisten käsiin", pitkitti Malm; "elä kuolemaksesikaan anna heille kirjettä, ennen vaikka hävitä se. Ota nyt mitä tärkeimmin matkalla tarvitset: evästä ja ampumavaroja. Sillaikaa satuloidaan sinua varten paras hevosemme. Satulan kopista löydät pistooli-parin. Hyvästi nyt, Jumala olkoon kanssasi!"
"Jumala varjelkoon herra majuria!" lausui Pekka tehden kunniaa; "minä puolestani koetan toimittaa tehtäväni parhaani mukaan."
"Luulenpa teidän todellakin valinneen sopivan miehen!" sanoi Malm Pekan mentyä Vallgrenille.
"Hän vie kyllä kirjeen määräpaikkaansa, sen takaan", vastasi tämä mennen ikkunaan; "mutta minusta pitäisi olla hiukan parempi matkasää!"
IX.
Saatuaan kuulla Malmin peräytyneen Joensuuhun ja entistä suuremman venäläisjoukon tulevan Enoon Tiaista vastaan, läksi Mikko Eronen, kuten useimmat muutkin hänen kyläläisensä, perheineen Kaltimoon, johon osa talonpoikia oli sijoittunut varustettuun asemaan.
Elsa oli sangen levoton. Kuten nainen ylimalkaan on hellä ja tunteikas, niin oli Elsa, voimatta salata liikutuksiaan. Hän muisteli Pekkaa ja hänen rakkaita jäähyväisiään. Pelastaja ja hoidettava oli juurtunut hänen sydämmeensä.
Kaukaa oli näkynyt heille pieni, lautturin mökin luona sijaitseva linnoitus monine tykkineen; valleilla seisoi Savon jääkäreitä pitkällä pajunetilla varustettu kiväri kädessä.
Tuo varustus olikin tehty venäläisien pettämiseksi — se oli Tiaisen tavallisia kepposia. Tykit olivat vaan mustattuja puunkantoja, jääkärit talonpoikia.
Erosen joukko pääsi pieneen mökkiin, joka sijaitsi vaaralla, ylempänä varustusta.
* * * * *
Syyskuun 2 päivänä saapui eversti Gerngross joukkoineen itärannalle ja alkoi oitis hankkia veneitä ylimenoa varten. Suomalaiset puolustivat itseään niin kauan kuin voivat ylivoimaa vastaan ampuen puunkantojen keskeltä pienellä haubitsilla, mutta venäläiset huomasivat petoksen ja karkoittivat iltamassa suomalaiset niemeltä. Näiden täytyi vetäytyä Ahvenukseen, jossa Tiainen joukkoineen silloin majaili. Venäläiset menivät samana päivänä joen yli.
Entinen tuttavamme Ivanoff otti osaa tähän retkeen Scheenen alapäällikkönä. Hän oli jo ylennyt katteiniksi. Talonpoikaistytön kuvaa hän ei voinut poistaa mielestään, vaan koetti saada hänet käsiinsä millä hinnalla hyvänsä kuohuen vieläkin vihasta entisen loukkauksen tähden. Pekka, tytön pelastaja, oli myöskin juurtunut hänen mieleensä. Ivanoff janosi veristä kostoa.
Mönninvaaralla oli hän saanut kiini kaksi kyläläistä, joilta hän sai tietää Erosen joukkoineen paenneen ja sanoneen lähtevänsä Kaltimoon, Elsan hoitaneen Pekkaa, joka sitten oli palannut Joensuuhun Aadun keralla. Kuultuaan vielä tämän aikoneen mennä sotaväkeen ja olleen hyvän ystävän Pekan kanssa, arvasi hän kumpasenkin menneen Malmin väkeen, jonka hän samaan aikaan tiesi tulleen Joensuuhun. Sen lisäksi muisteli hän nähneensä Pekan niiden Savon jääkärien joukossa, jotka kersantti Rosenkvistin johdolla metsän kautta hyökkäsivät Pälkijärven tappelussa hänen ratsumiestensä kimppuun ja karkoittivat ne ankaran käsikähmän jälkeen. Ivanoff raivostui raivostumistaan, joutumatta kuitenkaan toivottomaksi ja vannoi kauhean valan pääsevänsä tarkoituksensa perille. Sitä varten päätti hän tutkia jokaista suomalaista, joka Enossa joutuisi venäläisten käsiin.
II. Serkukset.
I.
Ilta oli jo käsissä. Hämärä muuttui vähitellen pilkkopimeäksi, jossa venäläisten vahtitulet tuikkivat kummallakin puolen jokea. Heidän leiristään kaikui iloinen laulu ja nauru; he viettivät voittokemuja.
Kaksi henkilöä hiipi leiristä vaaralle päin. Toisen hartioilla riippui avara viitta, maata laahasi pitkä sapeli ja vyössä kiilui pistoolipari. Toinenkin oli aseissa kiireestä kantapäihin.
Kuta ylemmäksi vaaraa he tulivat, sitä tiheämpi oli pensasto. He eivät löytäneet mitään polkua, vaan kuljeksivat etsien jotain ihmisasuntoa ja sen asukkaita.
Tottakai lukija jo arvaa että nämät henkilöt olivat Ivanoff ja hänen uskollinen seuraajansa Feodor.
"No, mitäs nyt teemme?" kysyi Ivanoff seisahtaen äkkiä. "Täällä ei ole muuta kuin synkkä metsä, ei taloa eikä ihmisiä!"
"Tehkää kuin tahdotte, herra luutnantti! Minun velvollisuuteni on seurata teitä."
"Olet kelpo poika", virkkoi luutnantti. "Hullupa olisinkin, ell'en ottaisi vaariin näin sopivaa tilaisuutta. Eteenpäin vaan! Ensimmäisen, jonka kohtaamme, otamme auttamatta kiini."
Samassa löysivät he polun, joka vei yhä syvemmälle metsään.
"St… minä kuulen askelia!" kuiskasi äkkiä Ivanoff, vetäytyen pensaan taa. "Ole varuillasi! Hänet sieppaamme!"
Ivanoff vartoi pistooli, Feodor miekka kädessä. Kulkija tuli heidän eteensä. Feodor karkasi nuolen nopeudella hänen päälleen ja Ivanoffkin tarttui häneen. Vilkuttaen pistoolia hänen silmäinsä edessä, iski luutnantti tuluksia.
"Ha, ha, ha nainen!… Kuka olet ja mistä tulet."
"Elkää tehkö minulle mitään pahaa…"
"Pääset vapaaksi, jos vastaat rehellisesti kysymyksiimme. Kuka olet?"
"Mökkiläisen vaimo, kotini on metsässä, vähän matkaa tästä. Mieheni pakeni päivällä suomalaisten keralla ja minä ynnä pari muuta naista olemme saaneet olla mökissä oman onnemme nojassa koko iltapuolen. Läksin nyt etsimään häntä."
"Vai niin. Ketkä ovat kumppalisi?"
"Kaksi pakolaista Mönninvaaralta…"
Kivi putosi luutnantin sydämmeltä.
"Minkä näköiset ovat nämä pakolaiset?"
"Toinen on vanha ihminen ja toinen on nuori ja kaunis — hänen tyttärensä."
"Hyvä, mene tiehesi!"
Tätä ei tarvinnut sanoa kahdesti.
"Feodor! Nyt olemme heidän jälillään. Kas tuollahan pilkoittaa mökin tuli!"
* * * * *
Pekan matka kävi sangen onnellisesti, mutta ilta saavutti hänet kuitenkin matkalla. Kosken pauhu alkoi jo kuulua. Päästäkseen perille pikemmin ja voidakseen antaa tuon tärkeän kirjeen Tiaiselle, ponnisti hän ratsun viimeisiä voimia. Tultuaan vaaralle, huomasi hän selvään nuotiotulet kummallakin puolen jokea ja kääntyi sentähden niemelle päin, luullen kohtaavansa suomalaiset.
Ratsastaessaan tiheän viidakon reunaa, kuuli hän äkkiä läheltä ihmis-ääniä. Oitis seisatti hän hevosensa, laskeusi ratsailta, sitoi eläimen lähimäiseen puuhun ja läksi hiipimään eteenpäin, pantuaan vyöhönsä pistoolit.
Pimeään tottunein silmin huomasi hän kolme henkeä ja kuuli koko heidän keskustelunsa. Varmuuden vuoksi kyyristyi hän tuuhean pensaan taa pistooli kädessä.
Pian sai hän tietää, mitä oli tekeillä ja seurasi luutnanttia ja hänen palvelijaansa, jotka luulivat saavansa vehkeillä rauhassa, tietämättä tarkan silmän valvovan heidän askeleitaan.
II.
Mitähän Pekka ajatteli nähdessään armaansa Ivanoffin vallassa?
Kaiketi aikoi hän alussa hyökätä sisään ja alkaa hurjan taistelun, mutta mietittyään asiaa likemmin pysyi hän alallaan ikkunan edessä, katsoen mitä sisässä tapahtui, liedellä paloi roihuava valkea, jonka valossa Pekka huomasi nurkassa Annan ja Elsan kaulatusten ja Ivanoffin penkillä heidän edessään. Feodor ei ollut sisässä, Pekka tiesi kyllä hänen pitävän vahtia oven edessä, jonka tähden hän itse olikin kiertänyt mökin taa.
Molemmat naiset tunsivat oitis Ivanoffin. Vihan liekki paloi kummankin rinnassa.
"Haa!" huudahti Elsa; "tuossapa on se ryssä, joka poltti talomme, kotimme ja omaisuutemme. Tuossa on kiusaajamme. Nyt olemme hukassa!"
"Rukoile Jumalaa!" kuiskasi Anna; "Hän auttaa hädässä!"
Ivallinen hymy näkyi luutnantin huulilla.
"Mitä tyhjää pelkäätte! Tulkaa esiin, min'en tee teille pahaa!"
"Sen kyllä tiedämme!" vastasi Anna yhtä ivallisesti, "oi, ett'eivät Mikko ja Antti tule kotiin;… mutta tottakai meikäläiset ovat paenneet, kun ryssää näkee täällä…"
Hän huudahti kauhistuksesta, peitti kasvonsa ja vaipui tyttärensä syliin.
Ivanoff ei voinut pidättää itseään enää. Hän päätti eroittaa Elsan äidistään ja karkoittaa jälkimäisen tuvasta.
Hän tarttui neitoseen.
Tämä kirkasi.
Pekkakaan ei voinut katsoa tätä näytelmää rauhassa. Hän päätti lopettaa sen.
Hiljaa kuin kissa hiipi hän Feodoria kohti. Tämä huomasi hänet kuitenkin ajoissa. Hurja kaksintaistelu syttyi. Pekka löysi kyllä vertaisensa, sillä Feodor oli taitava miekkailija.
Kuultuaan aseiden kalskeen, syöksi Ivanoff apuun. Pekka puolusti itseään vetäytyen aukealta viidakkoon päin. Lopuksi löi Ivanoff aseen hänen kädestään ja Feodor karkasi hänen niskaansa. Pekka joutui vangiksi. Ivanoffin pitäessä pistoolia hänen suunsa edessä, sitoi Feodor hänen kätensä.
Palattuaan sisään tutkimaan vankiaan huomasi Ivanoff kenen hän oli saanut käsiinsä. Iloissaan hän ei muistanutkaan kaivata naisia.
Malmin kirje joutui Ivanoffin käsiin.
Hän ei uskaltanut tehdä Pekalle mitään pahaa, vaikka hänen sydämensä kuohui koston himosta, eikä ollut häntä tuntevinaankaan. Gerngross voi näet kaivata vankia häntä tiedustellakseen.
"Missä naiset?" huusi Feodor. "He eivät ole tuvassa!"
Ivanoff katsoi ympäriinsä.
"Niin, linnut ovat lentäneet tiehensä, sillaikaa kun taistelimme tämän hirtehisen kanssa. Oma syyni, etten lukinnut ovea! Mutta vankimme saa antaa meille tästä tehokkaan korvauksen."
"Haa konna, nyt et saanutkaan heitä!" huudahti Pekka. "Kirje on kyllä sinun, mutta armaani on — poissa."
"Tunnen ken olet", virkkoi Ivanoff raivoissaan. "Malta, vielä kerran saat katua kauppaasi, kun estelet minua."
* * * * *
Huomattuaan jääneensä yksin tupaan ja kuullen taistelun melskeen vetäytyvän ovelta, päättivät naiset karata. Se onnistuikin. He tunsivat seudun tarkkaan. Anna oli kotoisin täältä päin. Löydettyään maantien, tapasivat he siellä muutamia enolaisia, jotka vihollista pakoon kiiruhtivat tavaroineen pohjoiseen päin ja saapuivat heidän kerallaan Ahvenukseen. Siellä kohtasivat he omaisensa ja koko Tiaisen joukon, joka jo valmistausi ottamaan vihollisia vastaan hyvillä tervetuliaisilla.
* * * * *
Saatuaan nähdä Malmin kirjeen, jonka sisällön Ivanoff tulkitsi, päätti Gerngross kääntyä Joensuuhun, Malmin niskaan. Hänen joukkonsa, suurimmaksi osaksi ratsuväkeä, saapui pian perille — mutta liian myöhään. Malm oli jo vetäytynyt Taipaleelle ja Dolgoruki anastanut Joensuun, josta hän sittemmin läksi ajamaan suomalaisia takaa. Paitse Malmin joukkoa, oli Taipaleella Karjalan keveän rakuunarykmentin päällikkö, eversti-luutnantti Adolf Ludvig Christiernin ja 300 miestä hänen joukkoaan. Nyt osoittivat suomalaiset erinomaista urhoollisuutta, torjuessaan kaikki vihollisten hyökkäykset ja tehdessään heille melkoista vahinkoa mutta Sandelsin täytyi kutsua Christiernin osasto luoksensa Toivalaan, ja Malmin pian seurata samaa tietä.
Näin oli venäläisille onnistunut Karjalan puolelta pakoittaa Sandelsia vetäytymään Toivalasta, mutta paljon oli sitä ennen taisteltu ja tapeltu. Suomalaiset peräytyivät, mutta kunnialla; vihollisten ylivoima oli liian suuri.
Lähteissään Joensuusta, oli Dolgoruki nimittänyt kollegia-asessori Otto von Fürstenbergin maaherraksi Karjalaan, jota hän jo piti kokonaan valloitettuna. Gerngross läksi Tiaista vastaan.
III.
"Kuolo on raskas, mutta välistä on elo raskaampi."
Ibsen.
Pohjoispuolella Joensuun kylää sijaitsi pieni mökki, jota vartioi kaksi sotilasta.
Käykäämme sisään. Mustuneella lavitsalla istuu nuori kalvakka mies, nojaten päänsä käsiin. Hänen jääkäri-pukunsa on jo likaantunut ja paikoin revennytkin, hiukset karhoittavat, ja kolkosti tuijottaa hän lattiaan, luoden välistä silmänsä kehnoon atriaan, joka seisoo ikkunan laudalla.
Kolme viikkoa oli Pekka jo ollut suljettuna tuohon kurjaan hökkeliin. Alussa lievitti hänen vankeuttaan pari onnettomuuden toveria, seudun asukasta, jotka venäläiset olivat tavanneet aseissa ja sentähden vanginneet. Heille kaikille luvattiin anteeksi-antamus, jos he vannoisivat uskollisuuden valan Keisarille. Kova vankeus pakoittikin kaikkia muita paitsi Pekkaa tekemään sitä, ja niin pian kuin he vannoivat, pääsivät he vapaiksi. Pekka jäi siis yksin. Huomattuaan hänen uppiniskaisuutensa, kovensivat venäläiset vähitellen hänen vankeuttaan, luullen siten saavansa hänetkin seuraamaan toisten esimerkkiä.
Ivanoff, joka oli hankkinut itselleen vankein komennon, raivosi etenkin häntä vastaan, mutta Pekka oli järkähtämätön. Hän teki kyllä tuhansia pako-suunnitelmia, mutt'ei voinut panna niitä toimeen. Sentähden päätti hän odottaa toveria.
"Tämä elanto muuttuu päivä päivältä yhä pahemmaksi", mutisi hän. "Mutta min'en ole luotu riutumaan tässä kurjuudessa… minun täytyy päästä täältä… sotilas-valaani en tahdo rikkoa kuitenkaan. Kinnunen ja hänen kumppalinsa vannoivat kyllä päästäkseen täältä, mutta se on heidän asiansa…" Hän nousi ylös ja katsoa tuijotti saarille. "Ah isäni… isäni… minun täytyy kostaa… kotini katto näkyy puiden välistä… Ansaitsenko todellakin tämmöisen koetuksen, saadakseni Elsan… Kärsinyt olet sinäkin! Kirottu olkoon se konna, se — —" Pekka istuutui lavitsalle niin kovasti, että lahonnut lauta meni poikki ja hän kaatui lattialle. Hämmästyksissään hän ei huomannut Ivanoffia, joka tuli sisään iso paperi kädessä. Nähdessään Pekan noin kummallisessa asemassa, täytyi hänen nauraa. Pekka huomasi sen ja raivostui.
"Ohoh, näytpä täällä itseksesi mellastelleen!" sanoi katteini ivallisesti. "Suomalaisten lavitsat ovat huonot ja kelpaavat heille. Tiedätkö, mitä varten olen tullut?"
"Paremmin kuin luuletkaan!" tiuskasi Pekka. "Tuo paperi joutaa sytykkeeksi."
"Vaiti, mies! Noin ei sovi puhua Keisarin asetuksista. Muista, että olen katteini, etkä saa sinutella minua. Jos vaan viittaan, voit päästä hengiltä."
"Sitäkö pelkäisin!" huudahti Pekka. "Olenpa jo ennenkin katsonut kuolemaa silmiin — —."
"Tukitse suusi ja kuule mitä sanon, mies! Olen tullut tänne viimeisen kerran. Ell'et vielä tän'iltana kirjoita paperin alle, roikut huomenna hirressä. Minulla on todistajia että olet seurannut pää-yllyttäjää Tiaista, ennenkuin menit sotaväkeen, ja sentähden saatkin vaan ansaitun palkkasi. Mutta jos lupaat mennä kotiisi Keisarimme alamaisena, ryhtymättä aseihin, saat anteeksi ja pääset vapaaksi! Huomen-aamuna tulen noutamaan paperia."
Näin sanottuaan meni katteini.
Pekka vaipui syviin mietteihin, huomaamatta illan tuloa.
Nähtyään venäläisten valppaudellaan estävän kaikkia pakenemisyrityksiä, päätti Pekka lopuksi kuitenkin kirjoittaa alle, päästäkseen vaan pois. Muutoin odotti häntä varma kuolema — joko vankeudessa riutuminen tahi hirsipuu. Rakkaus Elsaa kohtaan piti hänet vielä elämässä kiini.
Horjuvin askelin lähestyi hän ikkunan lautaa ja tarttui paperin viereen jätettyyn kynään. Kummallinen tunne täytti hänen sydämensä, hätäisen näköisenä katseli hän ympärilleen, väliin viskaten kynän kädestään, väliin ryhtyen siihen uudestaan…
Hän oli jo kirjoittanut nimensä tuon paperin alle, joka oli jätettävä kuvernörille, kun pihalta alkoi kuulua ääniä, jotka lähenivät lähenemistään… Ovi aukeni ja eräs mies sysättiin sisään.
Kynä putosi Pekan kädestä lattialle; avosuin tuijotti hän tulokkaasen, joka syöksi hänen luokseen, huutaen:
"Pekka, Pekka! Nyt ei vankeuteni rasita minua… mutta mikäs sinun on? Miksi näytät noin hajamieliseltä? Mikä paperi tuolla?… on niin pimeä, että tuskin näkee lukeakkaan — —"
"Elä lähesty minua, Aatu", keskeytti Pekka peräytyen; "olen rikkonut sotilasvalani…"
Hän vaipui nurkkaan.
Ääneti katsoi Aatu häneen, aluksi ymmärtämättä hänen sanojaan… äkkiä selveni kaikki — nuolen nopeudella tarttui hän paperiin, repi sen, lankesi polvilleen ystävänsä viereen ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Jumalan kiitos, että tulin oikeaan aikaan…! valaasi et ole rikkonut!"
IV.
"Olemme jo istuneet täällä kylliksi", sanoi Aatu hetkisen keskusteltua, "meidän täytyy paeta tänä yönä!"
"Mutta kuinkas, Aatu, luulet meidän pääsevän täältä, ett'eivät ne valppaat revot huomaa meitä ja anna hätämerkkiä?"
"Jätä se minun huolekseni! Odotahan, kunnes vanginvartija tulee — silloin koetamme. Jos kerran pääsemme Karsikon metsään, olemme pelastetut."
"Siis ensi yönä!"
Pekka koetteli syödä, mutta kaali oli liian kehnoa ja leipäkyrsä homehtunut; hän sysäsi kummankin luotaan.
"Olisitko ollut Taipaleella, söisit kyllä tätä!" virkkoi Aatu murtaen kyrsän; "meillä ei ollut muonavaroja, jokainen sai hankkia suurimman osan. Kalaretkellä minäkin jouduin ryssäin käsiin."
"Alussa sai täällä jotenkin kelvollista ruokaa; nyt he pitävät meitä koirinaan", mutisi Pekka.
Yhdeksän paikoilla tuli vanginvartija, tuoden ruokaa.
Katsottuaan varovasti ympärilleen, pani hän ruuan ikkunalle, otti entiset astiat ja aikoi poistua. Mutta yhtaikaa karkasivat Aatu ja Pekka hänen kimppuunsa. Hän ei ehtinyt liikahtaakaan, kuin hän jo kaatui tunnotonna lattialle. Aatu oli lyönyt häntä lavitsasta irroittamallaan laudan kappaleella päähän.
Nyt otti Aatu venäläisen vaatteet ja aseet.
"Nyt, Pekka, nopeasti ulos! Pistä takki päällesi; kas tässä pistooli! Mies voi pian tointua pyörryksistä."
He kiiruhtivat ulos,
Toisen vahtisotamiehen kulkeissa mökin ympäri, seisoi toinen oven edessä.
Aatu syöksi vanginvartijan miekan hänen rintaansa… Sotamies kaatui parkaisten.
"Tuhat tulimaista!… Se voi kuulua!" kuiskasi hän, "Eteenpäin!"
Oli jo pilkkopimeä.
Vaikka kaatuneen toveri ei nähnyt mitään, arvasi hän kuitenkin huudon kuultuaan, mitä oli tekeillä, ja laukasi kivärinsä sinnepäin, mistä pakenijain askeleet kuuluivat. Luoti lentää sujahti Pekan korvan ohitse.
Laukauksen kuultuaan syöksi lähitalosta mökin eteen kolmattakymmentä venäläistä, jotka alkoivat ajaa karkulaisia takaa.
"Nyt olemme hukassa!" huusi Pekka, joka alkoi jäädä Aadusta jäljelle; "ryssät ovat kintereillämme!"
Nyt alkoi hurja jahti. Pakenijat juoksivat henkensä edestä ja olivat jo päässeet paljoa edelle vainoojistaan, kun he äkkiä kohtasivat pisto-aidan. Onnettomuudekseen loukkasi Pekka itsensä ylimennessä seipääsen, eikä voinut seurata Aatua, joka pääsi Karsikon metsään.
Pekka joutui vangiksi. Antaen karkurille lukemattomia potkuja ja sivalluksia, veivät venäläiset hänet kuvernöörin taloon.
Saatuaan kuulla tapauksen, käski Ivanoff viskata Pekan — kellariin, jossa hän sai olla koko yön mitä kauheimmassa tilassa. Kellariin oli paisunut sadetulvista kyynärän syvältä vettä; Pekka löysi kivipenkin, jolla hän seisoi aamuun saakka. Yö oli sanomattoman pitkä; se tuntui ijankaikkisuudelta.
Vihdoinkin pilkisti päivä sisään kellarin luukusta. Ainoastaan Pekan erinomaisen hyvä terveys voi kestää siellä olevaa ilmaa ja paitsi sitä kärsi hän nälkää, janoa ja vilua.
Äkkiä narisi avain ovessa, se aukeni ja lyhdyn valo tunki sisään.
"Tule ulos!" huusi vahdin alaupseeri. "Kuolemantuomiotasi ei täytetä tänään: meillä on suuri juhla."
"Mitä enää kiusaatte minua!" huusi Pekka syvyydestä, kaalaten sitten ovelle. "Paras näkyy olevan päästä rauhaan niin pian kuin mahdollista!"
Hänet vietiin pieneen huoneesen, joka sijaitsi vahtituvan takana. Pöydällä oli kunnollinen atria ja ryyppy.
Pekka ei käsittänyt, mikä oli saattanut kiusaajan tuohon laupeuden työhön. Kaiketi se, että Ivanoff tiesi voivansa nyt kostaa Pekalle kaiken häväistyksensä, kostaa julmasti ja varmasti.
Niin luuli ainakin Pekka, istuen pöytään, sillä kauhea nälkä vaivasi häntä.
Mutta lukija saa pian nähdä, ettei asian laita ollutkaan semmoinen.
V.
Kollegia-asessori Otto von Fürstenberg kulki saman päivän iltana edestakaisin työhuoneessaan, Backmanin talon salissa, vaipuneena syviin mietteihin pysähtyen välistä alas lasketun kattolampun valaiseman pöydän eteen, joka oli täynnä karttoja ja papereja. Lähinnä suurta nojatuolia, Fürstenbergin istumapaikkaa, oli pöydällä Pietarista äsken tulleet käskyt, joista hänelle nyt oli miettimistä, uutta työtä ja vaivaa.
Malmin karkoitettua Taipaleelta, pitivät venäläiset Karjalaa omanaan, mutta siinä luulossa he erehtyivätkin. Fürstenberg sai vaikean toimen. Luoksepääsemättömistä piilopaikoistaan teki Tiainen rohkeita partioretkiä, anasti venäläis-kuormastoja ja levitti kauhua vihollisten kesken. Pienimmistäkin huhuista saivat venäläiset monesti marssia peninkulmia turhaan, sillä Tiaista ei näkynyt eikä kuulunut; hän oli jo toisaalla tekemässä tuhoa ja kepposiaan.
Kuvernööri mietti nyt, kuinka hän voisi karkoittaa Tiaisen Enosta, johon tämän huhuttiin sijoittuneen. Estäen valppaudellaan kaikkia Gerngrossin liikkeitä pitkitti hän sissisotaansa.
"Mahdotonta!" mutisi Fürstenberg; "min'en voi uskoa hänen siepanneen niitä 20 kuormaa, jotka lähetin Iisalmelle. Minun täytyy saada käsiini se pää-yllyttäjä, millä hinnalla hyvänsä…"
Samassa tulivat sisään lääninsihteri Cedervald ja katteini Ivanoff.
"Mitä nyt?" kysyi Fürstenberg, koettaen salata levottomuuttaan.
"Entisiä huolettavia sanomia!" vastasi Cedervald. "Luultavasti aikoo Tiainen hätyyttää vielä meitäkin…"
"Luuletteko sitä?" kysäsi Fürstenberg vaaleten.
Ensi kerran oli tämä seikka johtunut hänelle mieleen.
"Nyt tulee teidän kirjoittaa vastaus sotaministerin viime käskyyn; huomenna aion lähettää Pietariin ylimääräisen kuriirin… mutta odottakaa hetkinen, minä kuulustelen herra katteinia!"
Cedervald meni pöytänsä ääreen.
"Tuotteko tekin minulle Jobin postin?" kysyi Fürstenberg istuutuen nojatuoliinsa ja viitaten katteinia istumaan vastapäätä; "vai kuinka?"
"Tällä kertaa ei teidän ylhäisyytenne tarvitse kuulla mitään semmoista", vastasi Ivanoff kiireesti, päästäkseen asiaansa. "Väestö on jo monessa kohden vannonut uskollisuuden valan ja antaa nyt säännöllisesti muonavaroja; uppiniskaisten luku vähenee päivä päivältä, tänäänkin saimme kiinni viisi aseellista talonpoikaa…"
"Mitä sanotte! Kauan aikaa oli meillä yksi vanki, eilen tuli toinen, joka pötki pakoon huolimattomuutenne tähden."
"Miten niin?" kysyi Ivanoff vihastuen, mutta teeskennellen itseään taitavasti.
"Vahteja oli liian vähän…"
"Mutta sanoihan teidän ylhäisyytenne kahden miehen riittävän — jonka tähden tämä ei ole minun syyni", vastasi Ivanoff rohkeasti.
Fürstenberg huomasi olevansa väärässä ja puri huultaan.
"Sitä ei voi enää auttaa. Vahingosta viisastuu. Hyvä, että toinen karkuri joutui kiinni. Hän saa rangaistuksen kummankin edestä."
Ivanoff oikeenpa hypähti.
"Mutta oletteko kovalla vankeudella koettaneet pakoittaa häntä vannomaan uskollisuuden valaa?" kysyi Fürstenberg, huomaamatta Ivanoffin liikutuksia.
"Olen… itsekkäämpää suomalaista en ole tavannut. Kerran hän jo kirjoitti nimensä alle, mutta repi valapaperin…"
"Miksi ette ole ilmoittaneet sitä minulle ennemmin?" huusi kuvernööri kärsimätönnä.
"Siksi… siksi… että se tapahtui eilen ehtoolla ja tuli ilmiin vasta tänään. Eräs rakuuna löysi palaset lattialta ja toi ne minulle. Koetellakseni sommitella niitä yhteen, saadakseni selkoa nimestä huomasin eräällä kaistaleella kka Sallin… Nimi on siis kokonaisuudessaan Pekka Sallinen."
"Mutta mistä voitte sanoa kumpasenko nimi se oli?"
"Tiedän varmaan, että se on kiinni saadun nimi. Hän sai valapaperin ennen toisen tuloa ja paitsi sitä oli hän riutunut, nälistynyt ja halusi elää. Sen lisäksi kuulin edellisten vankien kutsuvan häntä Pekaksi."
"No entäs sitten? Mutta mitäs vangin nimi minuun kuuluu?" virkkoi Fürstenberg nousten ylös; "minulla on toimitettavana tärkeämpiäkin asioita kuin…"
"Teidän ylhäisyytenne, odottakaa hetkinen! Nyt vasta tulenkin itse asiaan."
"Kiireesti sitten!"
"Saadakseni tietää hänen nimensä, tulin omituisen asian perille."
"Kertokaa, mutta lyhyesti! Minun on kiire."
"Iso-isäni oli tilanomistaja Säämingissä, joka v. 1743 rupesi Venäjän alamaiseksi ja sai pitää entisen kontunsa. Hänellä oli kaksi poikaa, joista vanhempi oli isäni. Nuorempi, nimeltään Juhana kuin iso-isänikin, oli erittäin vilkasluontoinen ja kevytmielinen, eikä siis voinut kärsiä isäni totista, vakavaa ja rehellistä olentoa. Veljien väli paheni, ja kun Juhana oli isänsä lemmikki, jätti isäni kotinsa ja meni sotapalvelukseen. Kolmivuotisen sodan syttyessä katosi setäni tietymättömiin, mutta luotettavilta ystäviltään sai isäni tietää hänen menneen rajan yli Suomen armeijaan, Savon prikaatiin. Sen mokomin hänestä ei ole kuulunut muuta, kuin että hän muutti näille tienoin. Jo Mönninvaaralla, jossa Juhana kaatui, sain asukkailta kuulla Pekan olevan hänen poikansa. Isäni palasi majurina tiluksilleen Sääminkiin ja kuoli siellä pari vuotta sitten. Isoisän kuoltua kääntyi hän kreikkalais-katoliseen uskoon ja otti suku-nimekseen 'Ivanoff'-nimen, iso-isän ristimänimen mukaan. Veljeni palvelee laivastossa ja sisareni ovat pensionissa Pietarissa."
"Mutta tuoko olikin asianne, herra katteini…?"
"Kärsimystä, kun tunnette elämäkertani, käsitätte asiani."
"No, jatkakaa sitten!"
"Viime kesänä komennettiin minut Mitaun rakuunarykmenttiin, jossa tulin Suomeen. Retkemme kävi Enon talonpoikia vastaan. Silloin saimme taistella monenlaisissa vaiheissa… Sallimus asetti niin, että kohtasin serkkuni monesti, mutta aina eli hän tielläni ja esteli minua. Kumpikin vannoi toisilleen veristä kostoa. Meidän suhteesta tulisi pitkä juttu… Sen lisäksi rakastimme kumpikin samaa neitosta… ihanata lemmen kukkaa, jonka kuvaa en voi karkoittaa sydämmestäni. Kun pelastin tämän tulipalosta, ryösti Pekka hänet käsistäni, luullen minua…. kun löysin hänet eräästä mökistä, karkasi Pekka, jonka sallimus oli ohjannut taaskin tielleni, palvelijani kimppuun; minä riensin apuun ja naiset hävisivät tuvasta taistelun aikaan. Sitten on hän saanut kitua vankeudessa, jonka päällikkö olen. Huono vankeus ei näy auttavan hänen suhteensa, minä koetan omin neuvoin menetellä päinvastoin, kentiesi muuttaa parempikin kohtelu hänen mielensä. Juuri semmoisia poikia tarvitsemme vaikeassa tilassamme…"
"Hyväksyn kyllä menettelytapanne, jos hän vaan vannoo; ell'ei hän tee sitä, tulee minun menetellä sotalakien mukaan…."
"Mutta…"
"Siinä vastaukseni, katteini! Sukulaisuus ei tule kysymykseen. Tuumanne on kyllä hyvä, että hän voisi hyödyttää meitä. Kun olisi tarjota hänelle rahaa…"
"Siitä en luule hänen huolivan, mutta… tehkää kuin tahdotte: tarkoitus pyhittää välikappaleen! Mitä Tiaiseen tulee, voi hänet kukistaa ainoastaan siten, että lähettää hänen joukkoonsa venäläismielisiä, viekoittelemaan talonpoikia palaamaan kotiinsa…"
"Sepä oivaa!" huudahti Fürstenberg. "Olette oikeassa; viekkaudella pääsee paljoa pitemmälle kuin väkivallalla. Muutamat suomalaiset sotamiehemme voivat pukeutua talonpojiksi."
Fürstenbergin huolet olivat kadonneet.
"Nyt, herraseni, nyt ryhdymme viivyttelemättä kukin toimiimme. Sotaministeri on luvannut minulle palkinnon, jos saan Tiaisen elävänä tai kuolleena. Olen kuuluuttanut antavani kapallisen hopea-ruplia sille, joka tuo hänet tänne… Menkää herra katteini, kutsumaan tänne Scheeneä ja Stepanoffia .. sillaikaa valmistamme kiertokirjeen läänin nimismiehille, että he kaikin mokomin estävät asukkaita suosimasta ja seuraamasta Tiaista — —"
Omituinen melu porstuasta keskeytti hänen puheensa. Ivanoff kiiruhti ovelle, mutta juuri kuin hän tarttui lukkoon, kimposi ovi auki, ja kaksi vahvaa kättä työnsi hänet takaisin.
"Pyhä Yrjänä!" huusi hän; "suomalaiset!"