NELJÄS NÄYTÖS.

Marokon lounaisrannikolla. Palmumetsä. Katettu päivällispöytä, auringonsuoja ja ruokomattoja. Kaueinpana lehdossa riippuverkkoja. Ulkona rannasta huvialus, jolla on Norjan lippu ja Ameriikan tähtilippu. Rannassa laivavene. Aurinko on laskemassa. PEER GYNT. pulska keski-ikäinen herra hienossa matkapuvussa, kultalornjetti rintapielessä, istuu isäntänä pöydän ääressä, MR. COTTON, MONSIEUR BALLON sekä herrat v. EBERKOPF ja TRUMPETERSTRÅLE lopettelevat ateriaansa. PEER GYNT. Siis, herrat, juokaa, nauttikaa! Se luotujen on luonto syvin. Ei mennyt palaa, muistaa saa, ja poiss' on poissa. — Tehkää hyvin! TRUMPETERSTRÅLE. Gynt veljen kunnia ja kiitos! PEER GYNT. On raha, kokki, Stewart liitoss', en yksin minä — MR. COTTON. Very well, jää siis velka kiittää niitä neljää! MONSIEUR BALLON. Monsieur, teill' aisti, tahti on, mi nykyisin on harvinainen noin eläjillä en garçon, — kuin sanoisinkaan — V. EBERKOPF. Siinto selkeä vapaata hengen näkörantaa, maailmankansalaisuuskantaa, on katse pilvet puhkovainen, min tiell' ei ahtaan luulon telkeä, tajunnan korkeamman juonne, elämän taitoon alku-luonne vihitty, huippu trilogiian. Monsieur, niin tarkoititte kait? MONSIEUR BALLON. Kenties; noin kauniilt' ei se varsin soi meikäläisin kielenparsin. V. EBERKOPF. Pah! Onkin jäykkä kieli liian. — Mut ilmiön jos syyt ja lait käy - etsimään — Niin syy on tuttu. Syy on, ett' olen naimaton. Niin, hyvät herrat, selvä juttu! Mi miehen kutsumus? Ma vastaan: ain' _itses_ ole ainoastaan! Vain _itseäs_ ja _omaas_ hoida! Mut voitko, jos sun saaneet on muut kuormajuhdaks satuloida? V. EBERKOPF. Vaan moinen itse-itsen-vuoksi sotansa maksoi maar — PEER GYNT. Oo-jaa; kyll' ennen; kenp' ei nuorna kiistä! Mut kunnialla pääsin niistä. Jo sentään minut oltiin kerta vähällä paulaan pakoittaa. Ma olin reipas, pulska veikko, ja suonissa ihailtuni juoksi kuningassuvun vanhan verta — MONSIEUR BALLON. Kuningassuvun? PEER GYNT viskaisten. Nähkääs, noita pereitä — TRUMPETERSTRÅLE lyö pöytään. Noita vallaspeikkoja! PEER GYNT kohauttaa olkapäitään. Kuluja suuruuksia, joita se liikuttaa vain, ettei likaa plebeijit sukuvaakunoita. MR. COTTON. Ja kauppa sikseen jäi sen tähden? MONSIEUR BALLON. Nous suku vastaan? PEER GYNT. Siin' ei vikaa. Päinvastoin! MONSIEUR BALLON. Ah! PEER GYNT säästävästi. Niin, oli seikkoja, te ymmärrätte, joihin nähden vihintä viisainta ja pikaa. Mut, suoraan sanoin, puuhaan siellä koht'ikään kyllästyä aloin. On herkkuja, joit' en voi niellä, ja paras seista omin jaloin. Ja kun nyt kautta rantain kuulla mun appi antoi kukkasuulla, jott' ota nimet, säädyt uudet, lunasta arvot, aateluudet, ja siihen vielä lisää monta yht' äitelää ja mahdotonta, — niin poistuin arvokkaalla tapaa, jäi arvoons' ukon ultimatum, — ja morsian nuori oli vapaa. Rummuttaa pöytään ja näyttää hartaalta. Niin, niin; on valvomassa fatum! Tääll' ihminen voi siihen luottaa, ja lohtua se tieto tuottaa. MONSIEUR BALLON. Ja sillensä se juttu hautui? PEER GYNT. Ei, tuntea sain hieman toista, kun asiattomat sekoittautui nyt siihen kirkuin raivokkaasti. Pahimmat suvun nuoret! Noista kuus, seitsemän: mun taistoon haasti. Ei unhoitu se aika, joskaan ma vammaa saanut en, ei koskaan. Se verta maksoi; vaan se veri mun persoonani arvon takaa, osoittaa rohkaisten, ett' ohjaa, kuin sanoin, fatum viisas, vakaa. V. EBERKOPF. On ajattelija, ken selon noin näkee näytelmässä elon. Muill' yksikseen vain kukin eri tapaus eess' on, yhteispohjaa häkeissä hapuilua riittää. Te tiedätte kaikk' yhteen liittää. Kaikelle teill' on mitta yksi. Jokaisen hetken mielijohteen te kärjistätte säteilyksi elämänkatsantonne hohteen. — Ja koskaan ette opiskellut? PEER GYNT. Ma olen vain, kuin virkoin kerran, autodidakti, vailla noita metoodisia opinnotta; mut lukenut ja ajatellut kutakin olen hiukan verran. Noin vauraammalla iäll' alkain, te tiedätte, jo tuottaa vaivaa rivistä riviin kaikki kaivaa, nisut ja kaleet. Ylimalkain vain historian siis läpi laukkasin; sill' aikaa mull' ei ollut muuhun. Ja ihminen kun kaipaa tukea, jott' ajat raskaat voisi kantaa, ain' uskonnosta murun haukkasin, — niin soluu paremmin se suuhun. Ei ahmiakseen tule lukea, vaan katsoin, mikä hyödyn antaa — MR. COTTON. Yes, praktillista! PEER GYNT sytyttää sikarin. Hyvät herrat, eloni vaiheit' aatelkaahan. Kuink' ensin saavuin Lännenmaahan! Mies köyhä, tyhjin kourin! Eipä maar helposs' ollut siellä leipä; sain kovaa nähdä monet kerrat. Mut henki-kulta, sanoo sana, on kallis, sekä kolkko Mana. No niin! Koht' onni muutti kuosia mua vanha fatum alkoi suosia. Se luontui. Paremmille tolin ain', aina auttoi toimi. Vuosia vain kymmenen, niin Kroisos rikkain Charlestonin reetareista olin. Nimeni kaiuin mainehikkain soi kauas; onni piti perää — MR. COTTON. Mill' asioitte? PEER GYNT. Enint' erää myin neekereitä Karoliinaan ja epäjumaloita Kiinaan. MONSIEUR BALLON. Fi donc! TRUMPETERSTRÅLE. Mut, setä Gynt, hyi hittoja! PEER GYNT. Ulommas sallittuja mittoja teist' ehkä käy se liike? Mulla tuo tunne myös ol' elävästi. Voi joskus ihan inho tulla. Mut tiellä kerran aletulla niin siin' on kiinni sitkeästi. Ja moinen suuri liike, jossa tuhannet' käskettävät häärää, on työläst' ylen, jopa väärää lopettaa äkki-tuokiossa. En kärsi käänteit' äkkipäisiä, mut tunnustaa saan toisialta, ett' aina kartoin kauemmalta myös johtumia äärimmäisiä; ain' arveluttanut mua vähin on mennä aivan yli rajain. Myös alkoi vanhuus olla lähin; jo viides kymmen eteen koitui, — ohimot hiljaa hopeoitui; ja terveys vaikk' ol' oivan oiva, se aatos ahdisti: ties konsa jo tilille on kutsu soiva, joss' antaa jury tuomionsa, pois vuohet lampahista ajain. Mi työksi? Mahdottomuus sula tuo Kiinan-kauppa panna sulkuun! Mut pian keinon neuvoi pula: siell' uuden liikkeen panin kulkuun Jumala-lastit laitoin keväin, taas syksyllä ma papit eväin varustin tarpeellisin: sukat ja raamatut ja riisit, rommit — MR. COTTON. Kai ansaitsitte? PEER GYNT. Kauppa mainio! Se luontui. Paahtoi pappi-rukat. Min jumalista juoksi rahat, sen kastetta sai kuli-pahat, niin vaikutus neutralisoitui. Rehoitti lähetyksen vainio; jumalten kaupinnalle koitui papeista, nähkääs, vasta-pommit. MR. COTTON. Mut entäs musta tuote? PEER GYNT. Voiton sai moraali myös siinä. Näin, ettei se kauppa käynyt päin iässä enää kypsyneessä. Ties milloin saat jo kuolinsoiton. Tuhannet ansat lisäks eessä taholta filantrooppein, saati mit' uhriks säät ja tuulet vaati, ja merirosvot vanaveessä. Se voitti, kaikk' kun yhteen laati. Saat, mietin, Peter, purjees kääriä, tekojas korjaella vääriä; siis Etelästä ostin maata, pidätin viime lihalastin, — myös priima-tavaraa, voin taata. Ne höystyi, lihoi, kiilsi, jotta ol' ilo mulle niinkuin niille. Niin, siin' ei kerskailua piille: kuin isä heille olin totta, — jost' oli runsas vaivan-vastin. Rakensin kouluja, jott' ois näet joku yleistaso, jolla pysyttää hyveen aina vois, ja valvoin, ettei asteikolla siit' alle lämpö saanut olla. Lopussa muuten on se työ nyt, eronnut olen täydelleen; — pois viljelyksen olen myönyt ja väen luineen, nahkoineen. Grogille kutsuin hetkell' eron myös suurin, pienineen ne perheet, sai humalansa mies kuin nainen ja lesket vielä nuuskaa veron. Tuult' ellei siis lie sana vainen: jos et tee pahaa, hyvää teet, niin kuitin, toivon, entis-erheet jo saa, ja hyveen varusteet on synnin kanssa kamppailuun paremmat mun kuin monen muun. V. EBERKOPF kilistää hänen kanssaan. Kuin vahvistavaa! Tekoon, työhön noin siirtää aate voimall' älyn, jok' ei jää teoriian yöhön, ei järky keskell' ulko-hälyn! PEER GYNT, joka edellisen aikana on ahkerasti käsitellyt pulloja. Me Pohjan miehet osataan sotamme käydä! Elämämme asian avain tää on vaan: lukitse korvankolos tiukkaan, jos mieli livahtaa kyyn liukaan. MR. COTTON. Kyyn minkä, paras isäntämme? PEER GYNT. Kyyn petollisen, pienen, sievän, paluuttomasti paulaan vievän. Juo jälleen. Kaikk' uskaltamis-taidon taika, tuo teon rohkeus on vapaa tien vaalivalta, ettei latu elämän salakuoppiin satu, — on tieto, ettei kaikki aika lopu, kun loppuu taiston päivät, on tieto, että auki jäivät taa aina sillat. Sillä tapaa ma itse eestyin vähin erin; sen värittämä kaikk' on tieni; ja suvulta sen opin perin kodissa jo, kun olin pieni. MONSIEUR BALLON. Olette norjalainen? PEER GYNT. Sukuisin, mut mieleltä kosmopoliitti. Mink' onni mull' on ollut myötä, saan Ameriikkaa kiittää siitä. Reoolit loistonitein lukuisin on Saksan nykysuuntain työtä. Taas Ranska siihen liivit liitti ja ryhdin, rahtuni espriitä, — Englanti vireyttä hääriä, visumpaa oman parhaan tajua. Ma juutalaiselt' opin: malta! Myös dolce far nienten hajua ma lahjaks sain Italialta, — ja kun ol' ahdas paikka eräs, mua elonpäivieni määriä lisäämään auttoi Ruotsin teräs. TRUMPETERSTRÅLE kohottaa lasiaan. Niin, Ruotsin teräs —! V. EBERKOPF. Ensin tuokaa sen käyttäjälle kiitoksenne. Kilistävät ja juovat hänen kanssaan. Hänelle alkaa juoma kihota päähän. MR. COTTON. Tuo kaikk' on kovin oivaa; — mutta en, Sir, voi olla utelutta, mit' aiotte nyt kultinenne. PEER GYNT. Hm; aionko? KAIKKI NELJÄ siirtyvät lähemmäksi. Niin, kuulla suokaa! PEER GYNT. No, ensin matkustella. Mukaan mun teidät rannasta Gibraltarin sen vuoksi ottaa mieli laati. Mun kultavasikkani vaati näet tanssikuoron ympär' alttarin — V. EBERKOPF. Kuin sukkelaa! MR. COTTON. Mut kuljennalla vain kulun vuoks ei kostu kukaan. Päämäärä teill' on kaiken alla, ja se on —? PEER GYNT. Keisar' olla kerta! KAIKKI NELJÄ. Kuin? PEER GYNT nyökkää. Keisari! HERRAT. Missä? PEER GYNT. Kaikkialla. MONSIEUR BALLON. Kuink', ystäväni —? PEER GYNT. Kullan voimin! Ei lainkaan tuuma uus; se sielu on kaikess' ollut, mitä toimin. Jo poikana mull' uni mielu ol' ajaa pilvell' ilmain merta. Mull' laahus, kultahuotra hohti, — mut kopsahdin taas maata kohti. Vaan, ystävät, jäi määränpää. — On kirjoitettu sana tää tai sanottu, en muista kussa: jos kaiken maailman sa voitat, mut oman _itses_ vahingoitat, vain seppel päässä halkaistussa on voittos. Niin, — tai sinnepäin se on; ja tott' on se. V. EBERKOPF. Ja tuo Gynt itse on —? PEER GYNT. Mit' erikoista mull' otsaholviss' on, mi luo minusta minut eikä toista, kuin Herrall' on ja pirull' ero. TRUMPETERSTRÅLE. Nyt vihdoin määrän tuon ma näin! MONSIEUR KALLON. Mik' aatteen ylhyys! V. EBERKOPF. Runon nero! PEER GYNT yltyvässä mielialassa. Gynt itse, — niin, tuo joukko se jok' oikun, pyyteen, mieliteon, tuo meri mieleen-juolahdusten, tarpeiden, tahtoin, vaatimusten, tuo kaikki, mi juur' rinnan tään tällaisenaan saa sykkimään. Vaan kuin on Luojan tarvis multaa, Jumala maailman jott' ois, niin myöskin mun on tarvis kultaa, mi keisaruuteen vyöttää vois. MONSIEUR BALLON. Teill' onhan kultaa! PEER GYNT. Vaan ei kylliksi. Kai pariin, kolmeen lie suupalaan, noin Lippe-Detmoldin idylliksi. Mut täysin keisar' olla halaan, Gynt kautta kaikkien maan piirein, Sir Gynt niin kantapäin kuin kiirein! MONSIEUR BALLON mukaan tempautuen. Omistaa naisist' ihanaisin! V. EBERKOPF. Johannisberger jumalaisin! TRUMPETERSTRÅLE. Kaikk' kalvat Ruotsin Kaarlen kantamat! MR. COTTON Mut ensin kauppapaikat oivat, miss' ansaita — PEER GYNT. Ne on jo. Vaivan maar maksoi poiketa nää rantamat. Nuo lehdet laivaan tulleet toivat sanoman tärkeän. Päin pohjaa tän' iltana jo pursi ohjaa — Nousee kohottaen lasinsa. On niinkuin potkis aina aivan sit' onni, kell' on valpas vaisto — HERRAT. Siis mitä —? PEER GYNT. Hellaassa käy taisto. KAIKKI NELJÄ ponnahtavat pystyyn. Kuin? Kreikkalaiset? PEER GYNT. Nousseet ovat. MUUT NELJÄ. Hurraa! PEER GYNT. Ja Turkill' eess' on kovat! Tyhjentää lasinsa. MONSIEUR BALLON. Tie maineen auki! Ase frankin avuksi! Alas Hellaan polkija! V. EBERKOPF. Ma vetoon mieliin — loitommalla! MR. COTTON. Ma samoin autan — hankinnalla! TRUMPETERSTRÅLE. Tuon kuulun parin kannussolkia, sen minä Benderistä hankin! MONSIEUR BALLON lankee Peer Gyntin kaulaan. Anteeksi, ett' ol' luulo väärä mull' äsken teistä! V. EBERKOPF pudistaa hänen käsiään. Konnaks aloin jo arvella, ma tyhmä jäärä! MR. COTTON. Vain narriks; — se on liikaa, tuo! TRUMPETERSTRÅLE tahtoo suudella häntä. Ma näytteeks, setä, Yankee-saastaa sameinta aivan —! Anteeks suo —! V. EBERKOPF. Kaikk' eksyimme — PEER GYNT. Mit' oikein haastaa te alatte? V. EBERKOPF. Nyt tuossa se on, tuo meri pyyteen, mieliteon, Gynt itse, loistain täysin valoin —! MONSIEUR BALLON ihailevasti. Tuo siis on Monsieur Gynt, tuo noin! V. EBERKOPF samoin. Gynt kunniansa kukkuroin! PEER GYNT. Mut sanokaas —? MONSIEUR BALLON. Siis ette tietäis —? PEER GYNT. En totta, vaikka hirteen vietäis! MONSIEUR BALLON. Kuink', ettekö päin Kreikan rantaa nyt laivoin, rahoinenne lähde? PEER GYNT pyllähtäen huuliinsa. Ei, kiitos! Voimaa puoltaa aion ja rahat lainaan Turkin avuks. MONSIEUR BALLON. Ei kuunaan! V. EBERKOPF. Kovin hauska kompa! PEER GYNT on vähän aikaa vaiti, nojautuu tuoliin ja ottaa isoisen ilmeen. Nyt, herrat, paras ero kai on, ennenkuin meiltä mennyt savuks on ystävyyden viime tähde. On helppo tyhjä alttiiks antaa. Kun tuskin oman varjon tilaa maailmass' omistaa, niin onpa kanuunanruoaksi kuin luotu. Mut kun on suuremp' osa suotu, ei ole panos enää pilaa. Te menkää Kreikkaan. Saatte multa aseet ja kyydin maihin nousta. Min kiihdytätte taiston tulta, sen jännittää vain saan ma jousta. Päin, vapautt', oikeutta julistain! Varalle Turkin hornaa tulistain! Päin janitsaarin peistä käykää ja sankareina seivästäykää. — Vaan minä en. Lyö povitaskulleen. Ma uskon mynttiin, ja itseeni, Sir Peter Gyntiin. Virittää päivävarjonsa ja menee lehtoon, josta nippu verkkoja häämöttää. TRUMPETERSTRÅLE. Tuo sika! MONSIEUR BALLON. Kunniast' ei tiedä —! MR. COTTON. No, sen nyt sais hän tuoda, viedä; mut aatelkaas, se hyöty, mitä sois siellä meille vapaa itä — MONSIEUR BALLON. Jo voitonseppeltäni siteli ihana parvi kreikattaria! TRUMPETERSTRÅLE. Käteni ruotsalaiset piteli jo sankarsuurta kannusparia! V. EBERKOPF. Näin suuren isänmaani saavan kulttuurinkylvö-alan aavan —! MR. COTTON. On pahin hukka tuo reaalinen. Goddam! Koht' itken kiukuissani! Olympon näin jo omanani. Jos vuori vastaa mainettaan, sen vaskijuonet varmaan täyttää, joit' uudelleen vois alkaa käyttää. Tuo virta sitten, tuo Kastaalinen, niin paljon josta jutellaan, sen kosket, — tuhat hevosvoimaa jo alhaisinta arvioimaa —! TRUMPETERSTRÅLE. Ma lähden. Ruotsin miekkaa, miestä ei koskaan vastaa Yankee-plootut! MR. COTTON. Ehk' ei; mut heidän rintamassaan katoomme kaikkeen ihmis-massaan; ja mitäs silloin saamme kassaan? MONSIEUR BALLON. Kirous! Onnen huippu hohti; — ja sitten näin sen kuoppaa kohti! MR. COTTON heristää nyrkkiään alusta kohti. Tuo musta arkku, — tuonne kootut on rosvon kullat orjanhiestä —! V. EBERKOPF. Kuningasaate! Pois! Se veti! Se keisaruus nyt kaatuu heti! Hurraa! MONSIEUR BALLON. Mit' aiotte? V. EBERKOPF. Käyn johtoon! Tuon väen ostanut ma koht' oon. Mua seuratkaa! Ma valtaan laivan! MR. COTTON. Te — mitä —? V. EBERKOPF. Sieppauksess' aivan! Menee laivaveneelle. MR. COTTON. Siis käyn ma oman tarpeen tähden myös sieppaamaan. Menee jäljestä. TRUMPETERSTRÅLE. Hyi, niinkuin varas! MONSIEUR BALLON. Työ konnan —! Mais — enfin! Lie paras. Seuraa edellisiä. TRUMPETERSTRÅLE. Pakosta myös mä myötä lähden, — mut protesteeraan kaikkein nähden —! Menee jäljestä.

Toinen kohta rannikolla. Kuutamo ja ajelehtivia pilviä. Huvialus kulkee kaukana merellä täydellä höyryllä. PEER GYNT juoksee pitkin rantaa. Milloin hän nipistää itseään käsivarresta, milloin tuijottaa meren ulapalle. PEER GYNT. Uni! — Painajainen! — Enkö jo herää! Ulos rannasta! Vauhtia hurjaa! — Ne raivot! Valett', unta! Ma nukun! Mun on sekaisin aivot! Pusertaa käsiään. Ihan mahdotonta näin kuolla, täll' erää! Repii tukkaansa. Uni häijy! Ma tahdon, ett' unta on tää! Tätä hirmua! Ei, tosi todeksi jää! Nuo ystävä-koirat —! Oi Herra, suo huomio, vanhurskas ja viisas jok' olet —! Tee tuomio —! Kädet ylennettyinä. Minä. Peter Gynt, sua huudan! Auta' Minä hukun, isä; ojenna pelastuslauta! Kone tauota! Lasketa vesille vene! Tenä varkaille tee! Jokin häiriö saata! Kuule! Muun kaitsennan suo nyt laata! Sill' aikaa ei maailma raiteilta mene! — — Jumaliste, jos kuulee! Kuuro nyt kuulis! Sekin laitaa! Neuvoton Luoja! Ei luulis! Viittaa ylöspäin. Pst! Neekerifarmista eron ma otin! Sai pappini Kiinassa saarnata, kastaa! Kädenojennus maar toki toisen vastaa! Oh, auta minut laivaan —! Laivasta hulmahtaa tulisäde ja paksu savu vyöryy ilmoille; kuuluu kumea paukahdus; Peer Gynt kiljahtaa ja vaipuu hiekalle; vähitellen savu hälvenee; laiva on kadonnut. PEER GYNT kalpeana, hiljaa. Tuomion vaaja! Kaikki meren pohjaan, miehin ja rotin! Oi, iäti kiitän ma sattuman suomaa — — Liikutettuna. Sattuma? Ei, oli enemmän se. Minä säilyvä olin, ja hukkuvat he. Ole kiitetty, kaitsijan laupeus laaja, mua varjelit, vaikk' olen paljossa vajaa — — Hengähtää syvään. Mikä turva ja lohdutus ihmeenmoinen noin suojeltu olla, noin erikoinen. Mut aavikko! Mistä saan ruokaa ja majaa? Oh, löydän kai jotain. Hän näkee ja huomaa! Ei mull' ole hätää; — Ääntänsä ylentäen ja mairittelevasti. Hän ei jätä hukkaan. Hän köyhään katsovi varpus-rukkaan! Sydän nöyrä vain pidä. Hälle aikaa anna. Suo vallita Herran; älä murhetta kanna — Hypähtää säikähtyneenä kohoksi. Mikä murisi? — Leijona liikkui viidassa —? Kalisevin hampain. Ei ollut leijona. Miehistäikse. Vai olis, vai! Ne pedot ei maar tähän nenäänsä pistä. Kera herransa ei hyvä olla riidassa. Niill' onhan vaisto; — ne tuntee kai: elefanttien kanssa ei leikkimistä. — — Mut yhtäkaikki — paras itsensä suojuu. Tuoll' akaasioita ja palmuja huojuu; mull' latvassa on hyvä turva siellä, — jos varsinkin virren pari muistaisin vielä — Kiipeää puuhun. Erilainen aamun ja illan laatu; sana tuo todeks usein on nähdä saatu. Asettautuu istumaan. Miten ihanasti tämä mieltä nostaa! Jalo aatos, — sit' ei voi aarteilla ostaa! Vain turvata häneen! Hän määrän tietää, hädän kalkista mink' olen mies ma juomaan. Isän mieli häll' on mua kohtaan, sen huomaan; Luo silmäyksen merelle päin ja kuiskaa huoaten: mut huono ekonoomi, — sen nimen hän sietää!

Yö. Marokkolainen leiri aavikon rajalla. Vartiotuli ja LEPÄÄVIÄ SOTILAITA. MUUAN ORJA tulee raastaen tukkaansa. Viety on keisarin ratsu valkea! TOINEN ORJA tulee reväisten vaatteensa. Poissa pyhä keisarin puku! Maa halkea! PÄÄLLYSMIES tulee. Sata raippaa kannoillenne, tai heti varkaat vangiksenne! Sotilaat nousevat ratsuilleen ja kiidättävät pois kaikille tahoille. Aamunsarastus. Akaasia- ja palmuryhmä. PEER GYNT puussa, taitettu oksa kädessä torjuu pois apinaparvea. PEER GYNT. Ylen tukala yö! Tätä kiusan puuta! Hosuu ympärilleen. Joko taas tulet? Sepä nyt saakelinmoista! Nyt ne hedelmiä heittää. Ei; se oli muuta. Tuo apina ilkein on elukoista! Sana saribo: valvo ja sodi! Niin kyllä, jumaliste, sodi silloin, kun uuvut ja näännyt! Taas apinain häiritsemänä, kärsimättömästi. Miten saisin päätetyks ilveen tään nyt! Joku tavata täytyy mun juuttaista noista, se nutistaa ja nylkeä, pukeutua tavallaan sen turkkiin, uus nahka yllä ne heikäläiseksi luulevat mua. — Mitä ihminen on? Vain akana lentävä. Ja hiukan tavan mukaan on myötä mentävä. — Taas parvi! Niit' ihan metsä kiehuu. Pois tiehenne! Hus! Kuin hullut ne riehuu. Jokin hännän pätkä jos mull' edes ois, — joka hiukan eläimen hahmoa sois —. Mitä nyt? Pään pääll' ihan hiipi joku —! Katsoo ylös. Tuo vanha, — ja kourat täpö-täynnä likaa —! Hykistyy hädissään kokoon ja pysyy hetkisin hiljaa. Apina tekee liikkeen; Peer Gynt alkaa houkutella ja leperrellä niinkuin koiralle. Kas, — sinäkö siell' olet, vanha Poku! Se on kiltti! Se suostuvi suosiolla! Se ei viskaa; — ei, se nyt oisko tapaa? — Pip-pip! Me osaamme ystävät olla! Ai-ai! Kielt' osaan jo, etkös huomaa? Poku ja minä parast' ollaan kuomaa; Poku huomenna sokeria saa —! Sitä sikaa! Koko kouraus silmille! Uh, mitä rapaa! — Vai ruokaako ois? Maku sekalaista; mut makuhan jotain on totunnaista. Kuka ajattelija on lausunut kerran: aluks syljet, mut tottumus voimaa suo? — No, ja pennut myös! Taistelee ja hosuu. Kovin kieroa tuo, ett' ihmisen täytyy, luomisen herran, näin olla —! Hoi, auttakaa ihmislasta! Paha vanhus, mut nuoret on piruja vasta!

Varhainen aamu. Kivinen seutu, näköala aavikolle päin. Sivulla kalliorotko ja luola. VARAS ja SALANTAJA rotkossa, keisarin ratsu ja puku hallussaan. Hevonen kalliissa satulakoruissa seisoo kiveen sidottuna. Ratsastajia kaukana. VARAS. Keihästen liekit tuoll' ilman rantaan jo kiiltää! SALANTAJA. Ma tunnen, kuin säilä mun pääni santaan jo viiltää! VARAS laskee käsivarret ristiin rinnoilleen. Isä varasti; varkaaksi pojan piti tulla. SALANTAJA. Isä salansi; salantaa virkana mulla. VARAS. Se kestä, mik' on suotu: ole, miks olet luotu. SALANTAJA kuuntelee. Viidassa tömisee! Tulevat juuri! VARAS. Luola on syvä — ja profeetta suuri! Pakenevat jättäen kalleudet siihen paikkaan. Ratsastajat katoavat kaukaisuuteen. PEER GYNT tulee leikaten ruokopilliä. Mikä sulon-autuas aamunsuu! — Kiertävi keräänsä sontiainen; ulos kuoresta etana kurkoittuu. Todell', aamu on kullan-kukkurainen. On kumma tenho se oikeastaan, min luonto pannut on päivänvaloon. Povi paisuu, saa niin rohkean ponnen, käsin käydä vois vaikka härkää vastaan. — Mikä rauha! Niin, ilot maalais-onnen, — en ymmärrä, kuinka niit' ennen kartoin; kuin sulkeuta voi suurkaupungin taloon, miss' ilkiöt kaikk' ovat ovella vartoin. — Miten livahtelee sisilisko, hei, sieppoo eik' aattele mitään, ei. Itse eläimissä mi viattomuus. Kukin luopumatonna luojansa laist' on, oman leimansa kantaa kulumatonna, oma itsensä on läpi leikin ja taiston, kuten ensi 'tulkoon' sen eloon huus. Panee lornjetin nenälleen. Tuo tuossa hiekkakiven keskessä? Konna! Kivetyntää ympäri! Ulos vain pää jää. Se katsoo kuin ruudusta sieltä. Ei vääjää mit' ikään, on itse — oma kaikkensa. — Muistuttelee mieleensä. Oma — oma — kaikkes — itse —? Tuon poikana jo ma luin jostain, se noit' oli kirjoja suuria. Postilla? Vai Salomon sananparret? Paha merkki! Min vuosia mulle karttuu, ajat, paikat sen huonommin mieleen tarttuu. Istahtaa varjoon. Sija vilpoinen oikaista säärivarret! Kas, sanajalkoja. Syötäviä juuria. Maistaa vähän. Vois syöttää niill' ennemmin elukoita; — mut sanoohan sanassa: luontos voita! Ja vielä sen lisäksi: korskeus kostetaan. Ja: ken itsensä alentaapi, se nostetaan. Levottomana. Nostetaan. Niin minun käyvä on varmaan; — on mahdotonta mun muuta aatella. Pois täältä mun sallimus aikoo saatella ja oikean tien mulle eteen tuo. Täm' on koetus; sitten ma saan avun armaan, — jos Herra vain terveenä olla suo. Lykkää ajatukset mielestään, sytyttää sikarin, venytteleikse ja tuijottaa aavikolle päin. Mikä suunnaton aavikko, — äärt' ei näy! — Tuolla kaukana kamelikurki käy. — Mik' on mahtanut luojan tarkoitus olla tällä kaikella kuolleella, autiolla? Aro tää, jota ei elonlähde juota, joka kenellekään ei hyötyä tuota, tämä paahtunut maailman kesantokulma, tämä ruumis, luomisest' asti näin maannut, jolt' ei ole luoja edes kiitosta saanut, miks syntyi se? — Luonto on tuhlari julma. —. Mert' onko tuo idässä välkkyvä juonne? Ei, mahdotonta. Vain harha, mi katoo! Meri länness' on; taakseni kohoo tuonne; mäenharju sen pois erämaasta patoo. Ajatus iskee hänen päähänsä Patoo? Siis voisin ma —! Kannas on kaita Patoo! Vain kanava! Puhki sulku, — kohta ois kuohuva vetten kulku elämänvirtana päin erämaita. Kohta koko hehkuva hauta tää ois meri vilpoisa, läikkypää. Alt' Atlaan vihreiden tunturirantain se alkais saarina keitaat kantain; liukuis purjeet kuin linnut vinhat etelään päin, karavaanien rataa. Virkeä tuuli veis huurut inhat, pilvet vihmansa saisi sataa; kaupungit nousis, ja palmukot huojuis, palmujen juurella nurmikot nuojuis. Etelä Saharan saarrosta irkois, viljelys nuori sen rannoille virkois. Tombuktun tehtaita höyry käyttäis; Bornun yks kaks siirtolat täyttäis; läpi Habesin tutkija turvaisasti junall' ajais Niilin latvoille asti. Mehevimmälle keitaalle, keskelle merta tuon Gudbrandin laaksosta norjalaisverta; sill' onkin kanta lähes kuninkainen; loput risteily antaa arabialainen. Kaunoiseen meren kaarelmaan saa Peeropolis, pääkaupunki, sijan. On maailma kulu! Nyt vuoro on pian mun Gyntianani, nuoren maan! Hypähtää ylös. Pääomia vain, niin tehty on tie. — Meren porttiin kultainen avain vie! Ristiretki kuoloa vastaan! Nyt päästää saa pussista saita, joka hautoo ja säästää. Joka maassa nyt vapaus nostaa viirin; — kuin arkissa aasi yli maailman piirin ma huudan ja vapautuskasteen kannan luo armaan, kahlitun, syntyvän rannan. Pois täältä! Liikkeelle pääomat levosta! Mun valtani, — puolet valtaani hevosta! Hepo hirnuu kallion rotkossa. Hepo! Ja puku! — Ja miekka! — Ja koruja! Menee lähemmäksi. Se ei voi —! Toden totta —! On sananpaikka, että tahto voi siirtää jos vuoria vaikka; — mut että se hevonkin siirtäis —! Oh, loruja! Tosiseikka, ett' on hepo tässä näin; — ab esse ad posse ja niin edespäin — Vetää puvun omansa päälle ja katselee itseään. Sir Peter, — ja muuttunut turkkilaismuotiin! Sen verran sitä tiesit, mikä kohdaksi suotiin. — Hei, Virmani, viemään! Käy, älä käkee! Nousee satulaan. Jalan tueksi kultaiset tohvelit tuotiin! Niin, ratsun-valjaista vallat näkee! Ajaa neliä aavikolle päin.

Arabialaispäällikön teltta, yksinään keitaalla. PEER GYNT itämaalaisessa puvussaan lepää patjoilla. Hän juo kahvia ja polttaa pitkää piippua, ANITRA ja PARVI NEITOJA tanssii ja laulaa hänen edessään. NEITOJEN KUORO. Maan valkeus kulki! Profeetta, valtias, tietäjä tietojen, luo meidän, luo meidän hän kulki yli aavikon hietojen! Profeetta, herra, jok' ei teille käy väärille, luo meidän, luo lastensa kulki aron ääriltä äärille! Soi, soitto, nyt julki; profeetta luo lastensa kulki! ANITRA. Hänen ratsuns' on valkea rieska Paratiisin virran ja lähteen. Alas polvistukaatte päin maata! Hänen silmäns' on tähden lempeä lieska. Katsoa ei toki saata maan lapsi kenkään tähtien tähteen! Aron tie hänet toi. Kulta ja päärlyt poven kukkuroi. Edell' aamuinen koi, peräss' ilmat jäi yöksi, peräss' samum ja kuivuus syöksi. Tuli kautt' erämaan, tuli poikana maan pyhä, korkea, vakaa, tuli Kaabastaan; — hänen suunsa sen takaa! NEITOJEN KUORO. Soi, soitto, nyt julki; profeetta luo lastensa kulki! Neidot tanssivat hiljaisen soiton säestäessä. PEER GYNT. Sen kirjoista luin — ja sen havaita taas saan — "ei kukaan ole profeetta omassa maassaan". — Tämä paljon paremmin käy, tämä näin kuin Charlestonin reetari-elämä päin. Koko homman pohjall' oli jotain kieroa, epäselvää jotain, jota täytyi vieroa; — en koskaan siihen ma oikein kiintynyt, en oikein ammattimieheksi piintynyt. Mitä teinkään siinä galeijassa, mitä? Yhä toimituspinkkojen ääressä ähkää! Nyt jäljestäpäin en käsitä sitä; — niin _sattui_; se aivan ol' umpimähkää. — Oma itsensä olla pohjalla kullan on talonsa hiekalle rakentaa. Sun sormukses, kellos ja ketjus saa hyvät ihmiset matelijoiksi mullan; ne rintaneulakruunulle hattua nostaa; mut on persoona toista kuin koru, jonk' ostaa. — Profeetta; kas siinä on selvemmin laita. Voit ainakin tietää, mit' astut maita. Jos ihailun suo sulle seurakuntas, sa itse sen saat, ei dollaris, puntas. Olet, mik' olet, ilman sen enempää; et sattuman oikulle velkaan jää, ei patentti tarpeen, ei muu monopooli. — Profeetta; niin, mulle sopii se rooli. Ja niin tämä arvo yht'äkkiä mulla, — mun tarvitsi vain läpi aavikon tulla ja osua luonnon lapsien luo. Profeetta oli tullut; oli selvää tuo. En aikonut petosta minkäänmoista —; vale toista on, profeetan vastaus toista; ja voinhan takaisin astua aina. Mua ei sido mikään, ei mikään paina —; kaikk' on, miten sanoisin, yksityis-alaa; hepo valmiina vartoo, lähde tai palaa! Olen aseman valtias sanalla sanoin. ANITRA lähestyy oviaukolta. Profeetta ja herra! PEER GYNT. Mitä piikani halaa? ANITRA. Pojat aavikon, kasvojas katsella anoin, sua teltan vierellä vartovat — PEER GYNT. Seis! Sano, että ne eemmäs joukkonsa veis; ett' etäältä kuulen, mitä heill' on huolta. Lisäks, etten liki siedä minä miehenpuolta! Miehet, lapsi, ovat köykäinen suku, kavaluutta täynnä koko laji ja luku! Anitra, et usko, kuin pitkäkyntiset — hm, tarkoitan, kuink' ovat suuret he syntiset! — No, se silleen! Tanssikaa mulle, naiset! Pois profeetta unhoittaa pahat maiset. NEIDOT tanssien, Profeetta on hyvä; profeetan sydän huokaa tomun poikain eksyissä pahaan ja harhaan! Profeetta on laupias; kiitos hälle tuokaa; hän syntiset vie Paratiisin tarhaan. PEER GYNT seuraten silmillään Anitran tanssia. Jalat käy, kuin rumpali puikkoja löisi. Otus herkullinen, niin ett' ihan söisi! Vähän liialliset tosin muodot kait, — ei aivan, kuin vaatisi kauneuden lait. Mut mitä on kauneus? Tottumus vaan, — raha, käypä maassaan ja aikanaan. Ja liiallisuus, sehän juur' on hurma, mehun säännöllisestä jos pohjaan juo. Ei juovuta normaali-kauniit nuo. Joko uhkea ylen, tai laiha kuin surma, aran nuori, tai vanha, niin ettei tietoa; — välimaa on mietoa. — Jalat häll' on, näämmä, vähän vettä vailla; käsivarret, vasen etenkin, samalla lailla. Vois ennakkoluulo sen puutteeksi lukaista. Ma sanoisin pikemmin: tyylinmukaista — — Anitra, tullos! ANITRA lähestyy. Sun piikasi tuli! PEER GYNT. Sinä viehätät, laps! Sydän profeetan suli. Jos et sanaani usko, saat todisteen; — sinut Paratiisiin ma Houriksi teen! ANITRA. Sit' et mahda, herra! PEER GYNT. Mitä? Leikiksi luulet? Niin totta kuin elän, toden totisen kuulet! ANITRA. Mull' eihän ole sielua. PEER GYNT. Niinp' olet saava! ANITRA. Miten, herra? PEER GYNT. Kai mulla on keino ja kaava; — minä ryhdyn johtoa sulle suomaan. Ei sielua! Niin, sua ei maar pilaa äly liika suinkaan. Sen surulla huomaan. Vaan pyh; sija sielun sinuss' aina lie nyt. Annas, kun mittaan sun aivos! — On tilaa; toden totta, on tilaa; sit' enkös tiennyt! Tosin kyllä, — matalall' aina maassa sa pysyt; erin suurta et sielua saa sa; — mut pihkaa! Se voi sama olla sulle; — niin paljon saat, ettei nyt häpeä tulle. ANITRA. Profeetta on hyvä — — PEER GYNT. Sa emmitkö? Sano! ANITRA. Mut mieluumpi mulle ois — PEER GYNT. Pelvotta ano! ANITRA. Mua oikein ei haluta sielu oma; — suo ennemmin — PEER GYNT. Mitä? ANITRA viittaa hänen turbaaniinsa. Tuo opaali soma! PEER GYNT ihastuneena ojentaa hänelle korun. Anitra, tosi Eevan tytär! Kuin teräs liki magneettiaan minä liikahdan; kuten sanoo arvokas tekijä eräs: "das ewig weibliche zieht uns an!"

Kuutamoyö. Palmulehto Anitran teltan edustalla. PEER GYNT. arabialainen luuttu kädessä, istuu puun alla. Hänen partansa ja tukkansa on lyhennetty; hän näyttää melkoista nuoremmalta. PEER GYNT säestää ja laulaa. Ma suljin Paratiisini, avaimen myötä vein. Ja rannan kaunot kaikerti, kun ulapalle purteni ui pohjatuulen tein. Päin kesän rantaa keula taa vei vetten suolaisten, päin valtameren poukamaa, jot' uljaat palmut reunustaa, — siell' laivan poltin sen. Siit' astuin laivaan erämaan ma nelijalkaiseen. Sen ruoskin vaahtoon valkeaan. — Tir-lii, — ma lintu liikun vaan; — ken valtaa vangikseen? Anitra, ah, sen tuta saan, sa palmun mehu, oi! Angora-vuohen juustokaan sun vertas olla suloltaan ees puoliksi ei voi! Ripustaa luutun olalleen ja tulee lähemmäksi. Äänt' ei! Armas kuunnelleeko laulun pienen laatijaa? Verhon takaa vilkkuneeko, vailla hunnun hulmuntaa? — Hys! — Kuin poukahtanut ois korkki pullon suulta pois! Taas! Ja taas! Vai noinko sois lemmen huokaus? Ei, laulaa. — Ei, hän kuorsaa täyttä kaulaa. — Armas nukkuu! Soitto sulo! Satakieli, tiehes lennä! Sulle joka turman tulo, jollei kulkkus laata mieli — — vaan, kuin sana on: ann' mennä! Laulaja on satakieli; ah, ma myöskin. Sydämiin kumpikin luo sävelpaulaa pieniin, helliin, herttaisiin. Vilvas yö on laulun aika; meidät liittää laulun taika; oma itsensä, kun laulaa, on Peer Gynt, on satakieli. Juur' on armaan uneksinta lemmen hurmass' ihaninta: suulla malja läikkypinta, ilman että tippaa nieli. Vaan hän tuoll' on, totta vie! Tuli siis, no, paras lie. ANITRA teltasta. Herra, kutsut yössä? PEER GYNT. Lastaan kutsuu profeetta; niin juuri. Nosti hänet nukunnastaan kissan pyyntimelu suuri. — ANITRA. Ah, ei siellä kissat jolise; pahempata paljon oli se. PEER GYNT. Mitä siis? ANITRA. Mua säästä! PEER GYNT. Sano! ANITRA. Punastuisin — PEER GYNT lähempänä. Tuoko jano, jonka tunsin suurta tulta, opaalin kun sait sa multa? ANITRA säikähtyneenä. Vertaat itses, ilo maan, häijyyn, vanhaan maukujaan! PEER GYNT. Lempi liehtari jos lie, profeetan ja kissan tie, lapsi, varsin yksiin vie. ANITRA. Herra, leikin hunajaa huules uhkuu. PEER GYNT. Pikku liehijä. kuorelta vain kurkistaa tytöt moiset merkkimiehiä. Leikkisä ma pohjalt' oon, kahden kesken liiatenkin, vakavaan jos naamioon viran vuoks sen peittänenkin. Taakka murheen moninaisen, vaiva, valvonta, jot' ain' on kaikista, tuo olentoon tuimuuden profeettamaisen; mutta kielellä se vain on. — Palttua! Kun kahden jäämme, pien Peer, — niin, se, mik' oon. Profeetta nyt tipotiehen; tässä näät mun, itse miehen! Istuu puun alle ja vetää hänet luokseen Käy, Anitra, levätkäämme, — päällä palmun viuhka huiskuu. Hymyile, kun kuiskun sulle; sitten vuorot vaihtuu: mulle, hymyilyhyn hurmatulle, hellään raikkaat huules kuiskuu! ANITRA asettuu hänen jalkojensa juureen. Käsittää en paljon voi, vaan kuin laulu puhees soi. Herra, voiko kuuntelulla sielu tyttärelles tulla? PEER GYNT. Sielun, hengen tiedon, valon kyllä saat, kun hetki lyö. Kultakirjat idän palon konsa kertoo: poiss' on yö, — silloin tunteja saat multa, kasvatusta, lapsi kulta. Vaan yön tyyni rauha ois tyhmää tuherrella pois nukkavieruin läksyn tähtein koulumestariksi lähtein. — Sielua ei ensiks sulta kysytäkkään, liekkö saatu. Tärkein sydämen on laatu. ANITRA. Puhu, herra! Äänes helke on kuin opaalien välke! PEER GYNT. Älyn huippu älyn hukka; raivo raukan pelon kukka; totuus, mennen yli määrän, saarnaa viisauden on väärän. Moni kulkee, koira vie, täällä syöttö-sielu moinen, jott' on selvyyteen sen tie, lapsi, liian vaivaloinen. Tuli muuan tutukseni, otus, koko parven parhain; hänkin eksyi tielle harhain, hälinässä mieli meni. — Näätkö öisen erämaan? Viittaan turbaanilla vaan, — silloin silmäs eess' on läikkyvä valtameri rannaton. Vaan ma melko hölmö oisin, maita, meriä jos loisin. Tiedätkö, mit' elää on? ANITRA. Neuvo mulle! PEER GYNT. Kuivin jaloin alas ajan virtaa väikkyä, täysin itsenään, ei paloin. Voimass' olen miehuuteni se, mik' olen, kultaseni! Vanhan kotkan sulat tippuu, vanhan kaakin korvat rippuu, vanhan ämmän hampaat murtuu, äijän kourat kuihtuu, turtuu, — sielun kunkin korjaa halla. Nuoruus! Sulttaani ma olla koko kuumall' olennolla tahdon, vaan en palmuin alla Gyntianan rantamalla, — ei, vaan neitsyt-aatteen tuoreen nostamana valtaan nuoreen. — Lapseni, nyt näät, miks sinut armoss' olen kahlehtinut, miks sun valitsin, miks saatin sydämees, niin sanoakseni, olentoni Kalifaatin. Siell' on haavees hallitakseni! Herruus lemmen-valtioni! Kuulut mulle vain. Kuin kulta tai kuin kiven kalliin helo kiehtokoon sua olentoni. Erotessa murtuis elo, — nimittäin, se huomaa, sulta! Sun on kaikkes, joka huokonen, tahdotta, kuin taipuu ruokonen, saava sisällyksen multa. Tummat yöt sun kutritukkas, kaikki sulouden-kukkas Babylonin tarhain tavoin sulttaanilleen olkoon avoin. Siks sun tyhjä otsas tuo pohjaltaan on onni aivan. Itse-tarkastelun vaivan luopi vain, jos sielun luo. Kosk' on puhe tosiaan, kuule, saat, jos tahdot vaan, renkaan nilkkas ympärille; — parast' on se molemmille; sielun sijan voin ma täyttää, muuten — kaikki ennallaan. Anitra kuorsaa. Mitä? Oh, hän siihen nukkui! Sanani siis turhaan hukkui? — Ei; mun valtaanihan näyttää, noin ett' uneksuin hän meni virtaa lemmenkuiskeheni. Nousee ja panee koruja hänen helmaansa. Solkitukku tää! Ja tää! Uinu! Peerist' unta nää — —! Uinu! Tuo on uneksinta keisarillas kruununaan! Peer Gynt persoonallisinta yössä viettää voittoaan.

Karavaanitie. Keidas takana kaukaisuudessa. PEER GYNT. valkealla ratsullaan, kiidättää läpi aavikon. Hänellä on ANITRA edessään satulannokalla. ANITRA. Irti! Ma puren! PEER GYNT. Sinä veitikka pieni! ANITRA. Mitä tahdot? PEER GYNT. Leikkiä kyyhkyä ja haukkaa! Vähän hullutella! Sinut viedä sen tieni! ANITRA. Hyi, häpee! Vanha profeetta —! PEER GYNT. No, kas sua! Vai profeetta vanha? Sua hanhea hassua! Onko tämä sinusta vanhaa, laukkaa? ANITRA. Minut kotia päästä! PEER GYNT. Ei, kiemailu pois! Vai kotia! Appelaan! Sepä ois! Me karkuun lentäjät, linnut huimat, — tuho meille ois nähdä ukon silmät tuimat. Sitäpaitsi, se ei, hyvä lapsi, kävele, ett' yhteen paikkaan liiaksi tarttuu; sen arvo kärsii, min tuttuus karttuu; — jos semminkin profeetta on tai niin. Ei, äkkiä ilmesty, lennä kuin sävele! Toden totta, jo kylliksi kyläiltiin. Nuo aavikon pojat, ne on häilyviä lempoja; — lopuit' ei teho, saarnaaja liet tai veisari. ANITRA. Vaan oletko profeetta? PEER GYNT. Sulle olen keisari! Tahtoo suudella häntä. Sitä pikkuista tikkaa, millainen tempoja! ANITRA. Anna tuo sormus, mi sormess' on sulla. PEER GYNT. Ota, armas Anitra, jok' ainoa korjaa! ANITRA. Sun sanojes sointu on laulua sorjaa! PEER GYNT. Mikä auvo näin armastetuksi tulla! Alas! Ratsua tahdon sun orjanas johtaa! Ojentaa hänelle ratsupiiskan ja laskeutuu alas. Kas näin, sulo ruusuni, kukkien kukka; näin hiekassa kaalon ma, kunnes kohtaa mun auringonpisto ja perii hukka. Olen nuori, Anitra; se huomaa ja muista! Älä huoli siis kultasi hullutteluista. Nuoruuden merkki on hulluus ja rajuus! Jos et siis niin ahdas ois ajattelultas, niin selkenis sulle, sulo taimeni, tajuus: on vallaton, ergo nuori sun kukas! ANITRA. Olet, olet. Joku sormus viel' onko sulla? PEER GYNT. Ota, pidä! Hih, peura sais kilpaan tulla! Kun ois viininlehviä otsalle mistä! Toden totta, olen nuori! Hypyks enkö pistä! Tanssii ja laulaa. Hihhei, olen onnen kukko! Tipu-tipu, mua noki ja hakkaa! Hypin, laulan, en lakkaa; — hihhei, olen onnen kukko! ANITRA. Sa hikoat; profeetta, sulathan työssäs; — anna mulle tuo raskas,, mi roikkuu vyössäs. PEER GYNT. Hellivä huoli! Ota iäks se multa; — sydämen rikkaus on lempi, ei kulta! Tanssii ja laulaa taas. Nuori Peer Gynt on Hulluheikki! Mikä jalka alla, aavista ei. Pyh, sanoi Peer; — vei, mihin vei! Nuori Peer Gynt on Hulluheikki! ANITRA. Ilotarhoiksi tanssillas, profeetta, maat teet! PEER GYNT. Profeetta, hui-hai! — Tule, vaihdamme vaatteet! Ala heittää! ANITRA. Ei, vaatisi kauhtanas kaventaa, vyös lyhentää, sukanvartes laventaa — PEER GYNT. Eh bien! Polvistuu. Vaan mulle suru tuima suo; on suloista kärsiä lempivän rinnan! Kuule, kun saavumme luo kotilinnan — ANITRA. Sun Paratiisis; — liki lie jo tuo? PEER GYNT. Oh, tuhat peninkulmaa — ANITRA. Kovin paljon! PEER GYNT. Oi, kuule; — saat sielun, jonka ma lupasin kerran — ANITRA. Niin, kiitos; en tarvitse, en sitä luule. Suru sulleko? — PEER GYNT nousee. Niin, paha vie, mitä syvin! Tuima, vaan lyhyt, — noin päivän, parin verran! ANITRA. Anitra kuulee profeettaa! — Voi hyvin! Navahuttaa häntä kelpo lailla sormille ja kiidättää huimaa laukkaa takaisin läpi aavikon. PEER GYNT seisoo kauan aikaa ikäänkuin ukkosen iskemänä. No, mut kylläpä sentään — — —!

Sama paikka. Hetkeä myöhemmin. PEER GYNT totisena ja miettiväisenä, riisuu turkkilaisvaatteet yltään, kappale kappaleelta. Lopuksi hän vetää pienen matkälakkinsa takin taskusta, panee sen päähänsä ja on taas eurooppalaisessa puvussa. PEER GYNT heittäen turbaanin kauas luotaan. Kas tuossa on Turkki, ma tässä näin! — Tämä pakanahomma, se ei käy päin. Onni, että kuului se kaapuun ja hihaan, eik' ollut, kuten sana on, leikattu lihaan. — Mitä hiittä mä siitä galeijasta hain? Paras sentään elää kristityn lailla, vaatteet riikinkukon korua vailla, pohjalla säädyllisyyden ja lain, oma itsensä olla ja saada sanat muiston ja seppel, kun valkama vaelteluist' on. Astuu muutamia askelia. Se lunttu; — hiuskarva ol' enää rajaa, jott' öisin ihan ollut jo, mieltä vajaa. Olen peikko, jos ymmärrän, millä keinoin hän vimmasi pääni ja tolkkuni vei noin. No, hyvä, kun loppui ne kujeet hullut! Viel' askel, niin nauruksi öisin tullut. — Tein erheen. Niin; — toki lohduksi jää, ett' erheen loi tila kiero tää. Persoona itse ei langennut, ei. Tämä profeetan virka se vikaan vei, ihan tyyten kun toiminnan suola puuttui, pian löyhkäävän mauttomaksi se muuttui. Profeettana-olo on pahki päin seinää! Viran puolesta pidä kuin pilvissä ties; profeettana koht' olet myöty mies, jos järkeä puhut, et puuta ja heinää. Hyvin sikäli vastasi asiantilaa sitä hanhea hakkailla, — parhaiksi pilaa! Vaan yhtäkaikki — Purskahtaa nauruun. Jopa mielt' oli melkein! Muka hypyin ja tanssein seisota aikaa! Pyri vasten koskea kujein ja elkein! Kilkuta kieliä, huokaa ja haikaa, ja pääty kuin kukko — kynityin nahoin. Meno tottakin profeetallisen hurja. — Niin, kynitty! — Hyih; olen kynitty pahoin no; jäi takavaraa nyt hiukan tosin, Ameriikkaan osin ja taskuun osin; en viel' ole siis ihan kulkuri kurja. — Parast' onkin näin puoliks, ei liikoja anoin. Nyt ei voi kuskit ja hevoset sitoa, ei laukuista, vaunuist' ole huolenpitoa; olen aseman valtias, sanalia sanoin. — Mikä ottaa tieksi? Moni tie on ja maali; ja toisin on viisaan kuin tyhmän vaali. Mun on liikemies-eloni päätetty luku; mun lempeni leikki poispantu puku. Ravunrataa mennä ei mieleni janoo. "Ulos tai sisään, yhtä ahdasta; ees tai taaspäin, samaa tahdasta", — niin kai joku henkevä kirja sanoo. Siis jalompi tie, joku uus ura aivan, päämäärä, mi maksaa rahan ja vaivan. Josp' elämäkertani teen, selon suoran, — tien-oppaan muille ja ojennusnuoran? — Tai entäs —! Ei aikaani rajoita mikään, — jos ilmi, kuin oppinut tutkija ikään, elon entisen aikojen yöstä kaivan? Se on jotain mulle, se tosiaan! Luin kronikoita jo nuorin vuosin, ja sittemmin myös sitä tiedettä suosin. — Tiet' ihmiskunnan ma seurata tahdon, uin historian virtaa kuin höyhen yli vahdon, kuin unessa elän sen uudestaan, — näen urhojen sodat hyvän, suuren tähden, mut turvassa itse, kuin näytelmätä nähden, — verimarttyyrit aatteen ja uskon ma näen, näen valtojen syntyvän, sortuvan soraan, — näen maailmankautten vähäst' ottavan oraan, niin, tislaan historian mehun ja väen. — Nidos Beckeriä jostain, ja alkuun tie kronoloogisesti, niin kauas kuin vie. — Esitietoni kyll' ovat vajavat kait, ja mutkaisat historian sisäiset lait! — Vaan pah; miss' alku on päättömintä, tulos usein siin' omaperäisintä! — — Miten nostaa se, kun näet tarkoitusperäs ja sen perille ajat kuin pii ja teräs! Hiljaisessa liikutuksessa. Joka puolelta katkaise siteet ja saarteet, kaikk' kiintymys tuttuihis, maahas ja rotuus, lennätä ilmaan rikkautes aarteet, — lempesi onnelle lausu hyv' yötä, kaikki, jott' ilmenis salattu totuus, — Pyyhkäisee kyyneleen silmästään, _se_ se tutkijan tunnus on tosi-hartaan! — Olen onnellinen yli äären ja partaan. _Nyt_ selveni kutsumukseni ääni. _Nyt_ pontta vain, tuli pysty tai myötä! Lie suotu mulle, jos nostan pääni kuin mies Peer Gynt, lisänimenä jolla vois ihmis-elämän keisari olla. — Otan menneistä summan ja yhteenvedon; ohi käyn nykytuokion kilpakedon; — tämä aika ei maksa, ei kenkärajaa; meno miesten on ydint', on uskoa vajaa; on lennoton henki, teon kunto köyhä; — — Kohauttaa olkapäitään. ja naiset, — ne on sukukunta löyhä! — Menee.

Kesäpäivä. Pohjolan perillä. Maja salometsässä. Avoimessa ovessa suuri puulukko. Oven päällä peuransarvet. Parvi vuohia majan seinustalla. KESKI-IKÄINEN NAINEN, valoisa ja kaunis, istuu ja kehrää ulkona päivänpaisteessa. NAINEN luo silmäyksen tielle päin ja laulaa: Voi talvi ja taas kevät mennä menojaan, ja ensi kesä myös, sekä vuosi kokonaan: — vaan kerran tulet varmaan, sen tietää ma voin, ja minä kyllä varron, sen sulle sanan soin. Kutsuu vuohia, kehrää ja laulaa taas. Sua Luoja tukekoon, kuhun kulkus tuo! Ilon suokoon, jos käyt jo Isän istuimen luo! Tääll', ystävä, varron yhä, kunnes sun nään; ja jos jo menit eeltä, niin ylhääll' yhdytään!

Egyptissä. Aamuhämärä. Memnonin-patsas seisoo hiekassa. PEER GYNT. tulee kävellen ja katselee hetkisen ympärilleen. PEER GYNT. Ois sopiva tästä mun alkaa retki. — Siis vaihteeksi egyptiläisenä hetki; vaan Gyntin pohjalta egyptiläisenä. Assyria sitten edess' ensimmäisenä. Maailman luomisest' alkaa aivan vain tappion tuottais ja turhan vaivan; — ohi piplianhistorian kiertää ma aion; sen maalliset jäljet esill' aina kai on; ja sen, kuten sanotaan, saumojen mutkia käy mulle yli voiman ja aikeen tutkia. Istahtaa kivelle. Nyt lepään ja vakaasti varron patsaan tavanmukaista aamulaulua. Vatsaan välill' eine, ja sitten pyramiidille tie; sisäpuoltakin silmään, jos aikaa lie. Ja maitse meren punaisen taa; ties, vielä näen kuningas Potifarin haudan siellä. — Niin Aasiass' olen. Babylonissa nuo haen kuuluisat portot ja riippuvat puistot, — se on: kulttuurin tärkeimmät jäljet ja muistot Sitten harppaus Troian muurien luo. Kas, Troiasta suoraanhan meritie ihanaiseen vanhaan Ateenaan vie; — siell' itse paikalla, kiveltä kivi, käyn solan, jota puolsi Leonidaan rivi; — filosoofit paremmat sitten ma opin, haen Sokrateen uhrikuolema-kopin — —; ei, totta vie — keskellä sotaa ja rysyä —! Niin, no hellenismi saa syrjällä pysyä. Katsoo kelloonsa. Kovin hullua, ettei jo aurinko näy. On aikani niukka. Jo nousta saisi. Siis Troiasta; — siihenhän jäädä taisi — — Nousee ja kuuntelee. Mikä kumma hyminä ilmassa käy —? Aurinko nousee. MEMNONIN-PATSAS laulaa. Puolijumal-olennon tuhkasta tointuvat linnut sävelsointuvat. Kaikkitieto Zeus ne loi, nuoren sotimielen soi. Viisaudenhuhkain, mihin väsyi väki tuhkain? Mieli mi laulull' on soivalla? Kuole tai oivalla! PEER GYNT. Toden totta, — siit' eikös lähtenyt ääni! Se on muinaismusiikkia, kautta pääni. Kiviääness' oli nousu- ja laskukohtia. Panen muistiin sen oppineitten pohtia. Merkitsee taskukirjaansa. "Patsas lauloi. Soi selvästi ääni, vaan outoa teksti, ei käsittämääni. Kaikki aistien petosta arvattavasti. — Vähän muuta merkittävää tähän asti." Menee edelleen.

Gizehin kylän läheisyydessä. Suuri Sfinksi kalliosta veistettynä. Kaukana Kairon torneja ja minaretteja. PEER GYNT tulee; hän katselee Sfinksiä tarkkaavasti vuoroin lornjetin, vuoroin kourankupunsa läpi. PEER GYNT. Ei, mutta miss' ihmeillä näin ja milloin saman haamun jo kuin kuvatuksella tuolla? Näin varmaan, pohjan tai etelän puolla. Joku henkilö? Vaan kuka ois se silloin? Tuo Memnon, kun muistelin jälkeenpäin, niinkutsutut Dovren-ukot mieleen johti, siin' istuin jäykkänä yhdessä kohti, perän pylvään-kantoihin pönkittäin. — Mut tää eriskummainen ristisiittymä, tää vaihdokas, naisen ja leijonan liittymä, — sekin onko juureltaan satujuttu? Vai todellisuudessa kohdattu tuttu? Satujuttu? Hoo, jopa muistan! Täähän on, hiis vie, Kiero, jota kolhaisin päähän, — oli kuumeessa mull' unenhoure moinen. — Menee lähemmäksi. Samat silmät kuin sillä; sama huulten juonne; — ei aivan niin veltto; vähän luihumpi luonne; mut sama pääasiassa toinen kuin toinen. — Vai saat sinä, Kiero, siis leijonan haamun, jos takaa katsoo ja valossa aamun! Viel' onko sull' ongelmas? Koitellaan, sama vastaus vieläkö kielelläs istuu! Huutaa Sfinksille. Hei, Kiero, ken olet? ÄÄNI Sfinksin takaa. Ach, Sfinx, wer bist du? PEER GYNT. Mitä? Kaiku saksaa! Se ymmälle saa mun! ÄÄNI. Wer bist du? PEER GYNT. Sehän puhuu jo puhtaastaan! Se huomio uutt' on ja itsenäistä. Merkitsee kirjaan. "Saksaa kaiku. Sävy berliiniläistä." BEGRIFFENFELDT tulee Sfinksin takaa. BEGRIFFENFELDT. Ihminen! PEER GYNT. Tuoko se on äänessä-olija? Merkitsee taas. "Tulos sittemmin meni toisia tolia." BEGRIFFENFELDT kaikenmoisin levottomin elein. Hyvä herra, — elinkysymys —! Suvaitkaa! Mikä tänään juuri tähän teidät saa? PEER GYNT. Eräs vierailu. Nuoruudenystävän luo. BEGRIFFENFELDT. Mitä? Sfinksi —? PEER GYNT nyökkää. Oli ammoin tuttuni tuo. BEGRIFFENFELDT. Mikä onni! — Ja juuri kun yö oli tää! Mun otsani takoo, kuin halkeis pää! Hänet tunnette? Mikä hän on? Pian julki, jos tiedätte! PEER GYNT. Mikäkö? Sen pian vastaan: _oma itsensä!_ BEGRIFFENFELDT hypähtäen. Haa, kuin leimaus kulki elon-ongelma ohi! — Todell' ainoastaan oma itsensä? PEER GYNT. Niin, sitä virttä se veti. BEGRIFFENFELDT. Oma itsensä! Mullistushetki on heti! Ottaa hatun päästään. Nimenne, herra? PEER GYNT. Peer Gynt. BEGRIFFENFELDT hiljaisella ihailulla. Sekö juuri? Peer Gynt. Piti arvata! Kuvannollista —! Peer Gynt. Se on: tuleva, outo, suuri, mitä varroin, mist' oli käynyt enne — PEER GYNT. Tosiaanko? Ja saavuitte noutaaksenne —? BEGRIFFENFELDT. Peer Gynt. Salaperäistä! Kohtalollista! Joka sanass' opin pohjaton aarnio avattu! Mikä olette? PEER GYNT vaatimattomasti. Olla oma itseni koin ma aina, ja näyttää passini voin. BEGRIFFENFELDT. Taas tuo salaperäinen lause alla! Tarttuu häntä ranteeseen. Kairoon! On tulkkien keisari tavattu! PEER GYNT. Keisari! BEGRIFFENFELDT. Pian! PEER GYNT. Miten tunnette noin — —? BEGRIFFENFELDT vetäen hänet mukanaan. Niin, tulkkien keisari — itsen perustalla.

Kairossa. Suuri piha, korkeiden muurien ja rakennuksien piirittämä. Ristikko-ikkunoita; rautahäkkejä. KOLME VARTIAA pihalla, NELJÄS tulee. TULIJA. Schafmann, missä on johtaja, missä? ERÄS VARTIOISTA. Ulos ajoi jo aamulla hämärissä. EDELLINEN. Paha seikka on sattunut hälle kait; yöllä näet — TOINEN VARTIA. Hys; hän on portilla; vait! BEGRIFFENFELDT johtaa PEER GYNTIN pihaan, lukitsee portin ja pistää avaimen taskuunsa. PEER GYNT itsekseen. Ylen lahjakas mies, totta tosiaan; en ymmärrä puheesta puoliakaan: Katselee ympärilleen. Tääll' oppinut seura siis yhtyy raatiin? BEGRIFFENFELDT. Niin, täällä ne on, joka kynsi ja sarvi, tuo seitsemänkymmenen tulkin parvi; — Satakuusikymmentä uusia saatiin — — Huutaa vartioille. Mikkel, Schlingelberg, Schafmann, Fuchs, — heti häkkiin kaikki, ja umpeen uks! VARTIAT. Mekö? BEGRIFFENFELDT. Niin, kukas muu? Mars vaan! Hyv' yötä! Kun maailma pyörii, me pyörimme myötä. Pakottaa heidät häkkiin. Hän, suuri Peer, tuli tänään; — se riittää; — en muuta sano, — saatte loput itse liittää. Lukitsee häkin ja heittää avaimen kaivoon. PEER GYNT. Paras herra tohtori, esimies, — ettehän —? BEGRIFFENFELDT. Olin ennen. Nyt kuitti on kumpikin noista — —. Herra Peer; salat salassa pitänettehän —? PEER GYNT yltyvällä levottomuudella. Mitä siis? BEGRIFFENFELDT. Luja olkaa, kun kuulette sen nyt! PEER GYNT. Minä koetan — BEGRIFFENFELDT vetää hänet nurkkaan ja kuiskaa. Yöllä k:lo 11 on ehdoton järki manalle mennyt. PEER GYNT. Hyvä Jumala —! BEGRIFFENFELDT. Niin, se on syvästi surtava. Ja mun asemalleni aivan murtava; tämä laitos kun viel' ihan eiliseltään oli hourula. PEER GYNT. Hourula! BEGRIFFENFELDT. Enää ei, se on selvää! PEER GYNT kalpeana ja hiljaa. Nyt nään, mihin minut hän vei! Ja mies on hullu; — eik' apua keltään! Vetäytyy pois. BEGRIFFENFELDT seuraa jäljestä. Kai oivalsittehan muuten sanan? Se on juttua, jos sanon viemäksi manan. Se itsensä jätti. Tuli turkistaan, — ihan kuin maanmieheni Münchhausin kettu. PEER GYNT. Vain hetkeksi — BEGRIFFENFELDT pidättää häntä. Ei, laill' ankeriaan se lähtikin. Silmistä ripustettu oli seinälle puikkoon — — PEER GYNT. Ken päästää täältä! BEGRIFFENFELDT. Pykö kaulaan ja — lätkis — pois nahka päältä. PEER GYNT. Ihan houru! Tuntoa, tietoa vailla! BEGRIFFENFELDT. Nyt on selvää, sit' ei voi piilossa pitää, — täst' itsensä-jättämisestä itää iso mullistus merillä niinkuin mailla. Näet ennen hulluina kulkijoista tuli viisaita yöllä k:lo 11, kun järjen uutt' olomuotoa noutaa. Kuten myös, jos katsomme silmin selkein, sanotulta kellonlyömältä joutaa kaikk' entiset "terveet" jo taakse telkein. PEER GYNT. Niin, kellosta puhuin, ei aikani riitä — BEGRIFFENFELDT. Aikanne? Mieleeni muistuu siitä —! Avaa erään oven ja huutaa. Ulos! Aika uus tuli täytäntöön! On kuollut järki. Peer Gynt eläköön! PEER GYNT. Ei, ei, rakas —! Mielisairaat tulevat vähitellen piha-aukioon. BEGRIFFENFELDT. Tulkaa! Tervehtikäätte, te vapautuksenne koitteen näätte! Tuli keisarinne! PEER GYNT. Keisari? BEGRIFFENFELDT. Niin! PEER GYNT. Se kunnia ois yli kaiken määrän — — BEGRIFFENFELDT. Nyt hetki ei kainostelun ole väärän. PEER GYNT. Edes miettimis-aikaa jos suotaisiin —! Ei, en sovi, en; olen tyhmennyt perin! BEGRIFFENFELDT. Mies, jolle on Sfinksin viisaus tuttu? Joka on oma itsensä? PEER GYNT. Siinäpä juttu. Oma itse ma kyll' olen kaikilla erin; vaan täällä, jos en erehdy, oltava ois, miten sanoisin, omaa itseä vailla. BEGRIFFENFELDT. Vailla? Nyt vallan uralt' eksytte pois! Kukin tääll' on oma itse ihan riivatun lailla; oma itse, eikä niin mikään muu; — oma itse, min purjeet vie sitä viivaa. Kukin itseys-pönttöönsä sulkeutuu, siell' ui sen umpeinta pohjahiivaa, — on ilmaton itseys-tulppa eessä, puu turpunut itseys-kaivon veessä. Ei toisen tuskille kyynele vuoda; ei toisen tuumille kuuloa suoda. Oma itse on kaikki, mitä mieli ties, oma itse ihan hyppyrin viime laitaan, — niinmuodoin, jos pannaan ken keisarin paitaan, on selvää, ett' olette oikea mies. PEER GYNT. Oh, vieköön lempo — BEGRIFFENFELDT. Ei levottomuutta; lähes kaikki on alussa hiukan uutta. "Oma itse"; — tulkaa; on näyte täällä' otan jonkun joukosta suoraa kättä — Eräälle synkännäköiselle olennolle. Päivää, Hu-hu! No, herkeämättä vain harmin haamuna, nurjalla päällä? HU-HU. Enkö ois, kun tulkittansa poistuu polvet, katoo kansa? Peer Gyntille. Vieras, suotko huomiota? PEER GYNT kumartaa. Totta maar! HU-HU. Siis korviis ota. — Otsaseppeleenä kantaa itä Malebarin rantaa. Hollanti ja Portugaali sinne sivistystä haali. Aito malebarilaiset maass' ei myöskään harvinaiset. Kielensä kaikk' yhteen löivät, sekaisin siell' isännöivät. Vaan ol' ohjat valtaherran orangutangilla kerran. Metsäss' isännyyttä johti, mörytä ja lyödä tohti. Luoduin luontoinensa eli, irvisti ja töllisteli. Vähät huutoon lupaa kysyi, herrana hän maassaan pysyi. — Vieras silloin ikeen tuotti, meni kieroon metsän nuotti. Nelisatavuotis-yöhön apina jäi pakkovyöhön; nääntyy kansan kasvujuuret, konsa sortaa yöt niin suuret. — Enää metsän alkukieltä, mörinää, ei kuulu sieltä; — aatoksistas antaa kuvan ihmiskielellä saat luvan. Siin' ei kellään valtaa vaalin, Hollannin ja Portugaalin rotu, Malebari-rukka kilvan kituu, seka-kukka. — Metsän kieltä puoltaa tahdoin oikeaa, sen minkä mahdoin, — toivoin voivan ruumiin virkua, — valvoin kansan valtaa kirkua, — huusin itse, lupaa hoiluun vaadin kansanlauluun, -loiluun. — Vaan ei kiitä kenkään. Arvaat, miksi kannan mielet karvaat. Kiitos, kun jäit kuuntelulle; — suo, jos tiennet, neuvo mulle. PEER GYNT hiljaa. Käsky sutten joukkoon jääneen ulvoa on yhteen ääneen. Ääneen. Orangutangia monta tuiki laulu-tulkitonta tietääkseni pitäis piillä pensaissa Marokon; niillä kiel' on malebarin malliin! — Eikö hyöty kansan kalliin muiden merkkimiesten lailla käske käymään heimon mailla — HU-HU. Kiitos, kun jäit kuuntelulle; niin mä teen, kuin neuvoit mulle. Tehden suuren eleen. Hylkäs itä, laulan teille, lännen orangutangeille! Menee. BEGRIFFENFELDT. No, eikö oma itse hän ollut? Mitä? Hän on omaansa täynnä, ja yksin sitä. _Oma itse_, ja siinä ei sijaa muutteen, — _oma mieli_ voimasta mielen puutteen. Nyt tänne! Taas erään ma tahdon näyttää, joka järjen mitan eilisest' asti täyttää. Eräälle fellahille, joka kantaa muumiota selässään. Miten, kuningas Apis, on Armonne vointi? FELLAH hurjasti Peer Gyntille. Olenko kuningas Apis? PEER GYNT vetäytyy tohtorin taakse. Tähän asti olot oudot on mulle, valitettavasti; mutt' äänestä päättäen, kyllä sen sointi — — FELLAH. Vale sujuu sultakin. BEGRIFFENFELDT. Asianlaidan saa Armonne virkkaa. FELLAH. Sen kyllä taidan. Peer Gyntiin kääntyen. Täm' on ammoinen kuningas Apis, tämä kantamus hartion; nyt nimellä muumion käy se, kuin myös ihan kuollut on. Sen on teettämät kaikki pyramiidit, sen veistämä suuri Sfinks; ja Turkin, kuten tohtori sanoo, se on peitonnut rechts und links. Sitä jumalanaan sentähden koko Egypti palvellut on, ja sen temppeleihinsä pannut härän vertaushahmohon. Vaan _min'_ olen, minä, se Apis, se on selvä kuin aurinko; ja jos oivaltaa sit' et osaa, niin kohtapa oivallat jo. Näet metsällä kuningas Apis, sen tullessa tuokion, nous ratsulta, poikkesi syrjään peritaattoni peltohon. Mut maa, jota Apis höysti, mua ruokki; ja siitä jos et jo ymmärrä yskää, niin mulla myös sarvet on salaiset. Ja eikös se hiitt' ole, ettei mun valtaani kiitetä vaan! Olen fellah silmissä muiden minä, syntyisin Apis maan. Sano vilpitön neuvo, jos tiedät, samankaltaiseksi mi saa kuin kuningas Apis suuri, — sano temppu, mi tenhoaa! PEER GYNT. Pyramiidit sopis Armonne teettää ja veistää suurempi Sfinks, ja Turkki, kuten tohtori sanoo, myös peitota rechts und links. FELLAH. Sepä kaunis neuvo on vaankin! Minä, fellah! Nälkäinen täi! Oman koppini hiiristä mulle paki-parhaiksi puuhaa jäi. Pian, mies, — paremp' ohje, jotta suur' olla ja varma saa, kuin myös sama aivan kuin Apis, jota olkani kannattaa! PEER GYNT. Josp' Armonne hirttäytyisi, ja sitten helmassa maan, sisäll' arkun luontaisten äärten, ihan kuolleena pysyis vaan? FELLAH. Sen teen! Elo nuorasta! Hirteen mies luineen ja nahkoineen! — Aluss' on ero pieni; mut aika sen peittävi hiljalleen. Menee ja valmistaikse hirttäytymään. BEGRIFFENFELDT. Herra Peer, ehyt henkilö tuo, — voin taata, — metoodin mies — PEER GYNT. Niin, niin; sen näkee —; hyvä Jumala! — eikös tee, mitä käkee! Voin pahoin ma, tahtoo tajuni laata! BEGRIFFENFELDT. Välivaihe; se kauan ei kestä. PEER GYNT. Välivaihe? Mihin? Anteeks, — on mentävä, — tärkeä aihe —! BEGRIFFENFELDT pidättää häntä. Mut oletteko hullu? PEER GYNT. En vielä — Jumal' estä! Hälinää, MINISTERI HUSSEIN tunkeutuu läpi joukon. HUSSEIN. Jokin keisari tulleeks ilmoitetaan. Peer Gyntille. Te varmaan? PEER GYNT epätoivoisesti. Niin, sit' en kieltää kestä! HUSSEIN. Hyvä. — Nootit nämä vartoo, mit' Armonne vastaa! PEER GYNT repii tukkaansa. Hei, oikein! Paras, mitä hullummin vaan! HUSSEIN. Ehk' armollisesti mua tahdotte kastaa? Kumartaa syvään. Olen sulka. PEER GYNT kumartaa vielä syvempään. Ja minä olen sikin-sokainen suurkeisarillinen pärmärulla. HUSSEIN. Lyhyesti, se kohtalo, herra, on mulla: olen sulka, ja hiekkaloks inttää jokainen. PEER GYNT. Herra sulka, mun on lyhyt virteni tää, — olen paperilehti, joka paljaaksi jää. HUSSEIN. Mihin kelpaan, ei ihmiset lainkaan keksi; vain vaativat hiekan-ripottimeksi! PEER GYNT. Olin solkikirja kerran kevät-morsiolla; — sama painovirhe viisas tai hullu olla! HUSSEIN. Kuvitelkaa tilaa niin kiduttavaista: olet sulka ja koskaan et veistä maista! PEER GYNT hypähtää korkealle. Kuvitelkaa: peura olet; korkealta hypyn teet; — yhä suistut, — pois pohja on alta! HUSSEIN. Veitsi! Olen tylsä; — ken leikkaa? Tulkaa: Maailma hukkuu, jos ei vuolla nyt sulkaa! PEER GYNT. Sepä vahinko ois, — tämä luojan oma teos, — joka siksi hänest' onkin niin mainion soma seos! BEGRIFFENFELDT tarjoo veistä. Kas tässä! HUSSEIN tarttuu siihen. Mikä liekkuma, — veitsen viiru! Ah, mustetta lipoa! Viiltää kaulansa poikki. BEGRIFFENFELDT väistyy sivulle. Pärskytte! Laatkaa! PEER GYNT yhä yltyvässä hädässä. Pian, pidelkää! HUSSEIN. Niin, se on tärkein puoli! Sulan pitely ensin! Miss' arkki? On kiiru! Kaatuu. Olen kulu. Sanat muiston, — ne mulle taatkaa hän kirjurin sulkana eli ja kuoli! PEER GYNT pyörtymäisillään. Mitä teen —! Mikä olen? Sa Suuri —, mua tue Minut Turkiksi, pakanaksi, peikoksi lue, — miks ikinä —; mut auta; — jokin rikki meni —! Kiljaisee. Nimes ei tule kiireessä kielelleni! — — Sinä, — kaikkien hullujen holhooja, — auta! Vaipuu tainnoksiin. BEGRIFFENFELDT olkiseppele kädessä, hypähtää kahdareisin istumaan hänen päällensä. Haa; suurta noin loassa suoristauta! — — Jätit itses —! Päähäsi kruunu pue! Painaa seppeleen hänen päähänsä ja huudahtaa: Suur' itsen keisari! Vivat ter! SCHAFMANN häkissä. Es lebe hoch der grosse Peer! *7 VIIDES NÄYTÖS. Laivassa, Pohjanmerellä. Norjan rannikon edustalla Auringonlasku. Myrskyinen sää. PEER GYNT, vanha vahva mies, parta ja hiukset jääharmaat, seisoo peräkannella. Hänellä on puolittain merimiehen puku, lyhyt takki ja pitkävartiset saappaat. Puku hiukan kulunut ja rappeutunut; hän itse ahavoitunut, ja kasvoilla kovempi ilme. LAIVANKATTEINI perärattaan ääressä ruorimiehen luona, MIEHISTÖ etukannella. PEER GYNT nojaa käsivartensa laivanpartaaseen ja tuijottaa maahan päin. Kas, talvihaamussa Hallingin harja; — punass' illan paistaa kuin puolan marja. Veli Jökel takana väärässä pää; yhä vielä vaippana vihreä jää. Niin Folgefonnen on hienon hieno, — kuin valkoliinoissa neito vieno. Mitä vehtaatte, vanhat hupsut ja sokot! Vain kiltisti seiskaa, kiviset pokot! KATTEINI huutaa etukannelle päin. Kaks miestä ruoriin, — ja lyhty pankaa! PEER GYNT. Luja tuuli! KATTEINI. Se myrskyä yöksi hankaa. PEER GYNT. Näkeekö merelle Rondesta mitään? KATTEINI. Ei toki; — taa Fonnin se peittyy itään. PEER GYNT. Tai Blåhön? KATTEINI. Ei; mutta ilmoin selkein jo mastosta Galdhöpiggenin melkein. PEER GYNT. Mihin Hårteigen käy? KATTEINI viittaa. Noin, tuonne mennen. PEER GYNT. Ihan niin. KATTEINI. Te tunnette seudut nää? PEER GYNT. Tulin täst' ohi, maasta kun lähdin ennen; ja sakka, kuten sanovat, viimeksi jää. Sylkäisee ja tuijottaa rannikkoa kohti. Siis tuolla, mihin siintyy laaksojen laidat, käy tunturirotkot kuin kaivannot kaidat, — ja alhaalla pitkin avovuonon rajaa, — siis tuolla ne ihmiset pitää majaa. Katsoo katteiniin. Ne asuu harvassa täällä. KATTEINI. Niin; välit väljät ja pitkältä naapuriin. PEER GYNT. Maiss' ollaanko aamuun jo? KATTEINI. Niillä main. jos yö ylen tuimaks ei ylly vain. PEER GYNT. Läns' sakoo. KATTEINI. Niin tekee. PEER GYNT. Top! Sanaan tähän: mua sitten, kun suoritan, muistuttakaa, ma aion, kuten sanotaan, muistaa vähän myös miehiä — KATTEINI. Kiitän! PEER GYNT. Ne ei suuria saa. Kultaa ma kaivoin, mut kaikki katoteill' on; — fatum ja minä, — välit huonot meill' on. Te tiedätte sen, mitä sälytin laivaan. Se on tähde; — muu lemmoille lensi, hui-hai vaan. KATTEINI. Viel' yllin kyllin, mill' arvoon tulla kotimaassa! PEER GYNT. Ei ole sukua mulla. Ei odottajaa ole vanhan saiturin. — No, niinp' eivät kursaile reunalla laiturin! KATTEINI. Nyt nousee ilma. PEER GYNT. Niin, muistakaa, — jos miehistä ken hädäss' oikein on, niin en kuro suuta ma kukkaron — KATTEINI. Se on kaunista. Eninten elo on pientä; akat, lapset kaikilla. Minkä saa ne palkkaa, ei saenna liioin lientä; vaan jos vähän kaupan päälle he tois, tuliaisia niitä ne muistais tovin. PEER GYNT. Mitä? Akat ja lapset? Ettäkö ois ne naineita? KATTEINI. Tietysti! Kaikki väki. Vaan se, kenen perheell' on puute kovin, on kokki, nälän mustan ne monesti näki. PEER GYNT.. Naineita? Siis joku kotona vuottaa? Iloll' ottaa vastaan? KATTEINI. Niin, kai; —- sen verran kuin köyhät voi. PEER GYNT. Ja kun saapuu ne kerran, mitä sitten? KATTEINI. Siks erää kai eukko tuottaa vähän hyvää — PEER GYNT. Ja kynttilän haamun laittaa? KATTEINI. Jopa kaksi; ja ryypyn, jott' atria maittaa. PEER GYNT. Ja herttaista heill' on? Liki lämmintä takkaa? Isän ympäri lapset? On touhua tuvassa; ei kuuntele toinen, kunnes toinen lakkaa, — ilo moinen on heillä —? KATTEINI. Niin kyllä voi. Oli kaunista siis, kuten teilt' on luvassa, vähän lisää panna. PEER GYNT lyö parraspuuhun. En, saakeli soi! Mua älkää hulluksi luulko, ma pyydän, ett' omaani toisten pennuille syydän! Siit' itse ihan kyllin sain raataa ja sotia! Ei vanhaa Peer Gyntiä varrota kotia. KATTEINI. No niin, omat rahanne! Tahtonne mukaan! PEER GYNT. Oikein! Ne hoidan minä, eikä muu kukaan. Tili heti ankkurin heitettyänne! Mun hyttipaikkani Panamasta tänne. Sitten, katteini, miehille viinaa. Ei muuta. Jos annan, niin lyödä mua saatte päin suuta! KATTEINI. On lasku, ei iskuja, antaa mun toimeni; — mut anteeksi: tuulesta myrsky nyt tuimeni. Menee etukannelle päin. On käynyt pimeäksi; valo sytytetään hyttiin. Merenkäynti yltyy. Sumua ja sakeita pilviä. PEER GYNT. Koti, lapset; peuhina piimäsuiden; — ilo olla ja muisteltu mielten muiden; — muiden aatokset kulkua saattelee —! Ken mua, ken mua koskaan aattelee? — Kynttilä haaruun? Se valkea varjoon! Minä tiedän —! Minä juuttaille viinaa tarjoon; — ei ainoa maihin mene selvänä pää. Päissään ne tulee luo ämmän, ja lasten! Ne kiroo, lyö nyrkillä pöytää vasten, — sekapäiksi vartojat säikyttää! — Ulos kiljuin, vauhkona akka karkuun, — — kera poikueensa. Ilo päättyy parkuun! Laiva kallistuu vahvasti; hän hoipertuu ja voi vaivoin pysyttäytyä kiinni. Sepä heilaus! Veis ihan miehen myötään! Meri tekee kuin rahan eestä työtään; — oma itsensä viel' on se Pohjassa täällä; — sama pukari, ain' yhtä äksyllä päällä — — Kuuntelee. Mikä huuto se? VARTIA kokassa. Hylkyalus alla tuulen! KATTEINI keskilaivalla, komentaa. Ylähankaan ruori! Päin tuulta laiva! PERÄMIES. Siell' onko ketä ihmistä? VARTIA. Kolme, ma luulen! PEER GYNT. Alas vene — KATTEINI Heti täynn' olis. Hukka-vaiva! Menee kokkaan päin. PEER GYNT. Sit' ei katsoa aika! Muutamille miehistöstä. Ken apuun astuu? Mitä hiittä, jos hiukan nyt turkki kastuu — VARUSMIES. Meren moisen sekaan —? Ei mies ole lokki! PEER GYNT. Taas huutavat! Tuulihan höltyy —. Kokki, minä maksan! Tohditko? Pian! Ota vene — KOKKI. Jos vaikka kakskymmentä puntaa, en mene — PEER GYNT. Te koirat! Te kehnot! Teit' eikö se viillä: on vaimot ja lapset kotona niillä? Juur' odottavat — VARUSMIES. Paras malttavan mieli. KATTEINI. Karist' ulommas! PERÄMIES. Laivahylyn hyöky nieli. PEER GYNT. Äkin hiljeni äänet —? VARUSMIES. Jos naineita lievät, niin siinä tuli leskiä kolmoset sievät. Myrsky yltyy. Peer Gynt kävelee kantta perälle päin. PEER GYNT. Ei uskoa enää ihmisten teillä, — ei kristillisyyttä, johon kirjat viittaa; — hyvä työ hidas, hitaampi rukous heillä, ja Herran voimast' ei mitään he piittaa. Hän on vaarallinen, kun on tällaiset säät. Sanan toden sais muistaa ne hyväkkäät: elefanttien kanss' ole leikkimättä; ja ne suututtaa hänet suoraa kättä! _Minä_ syytön olen; minä tarjolle toin rovon alttiin, sen todeks saattaa voin. Vaan mitäs se auttaa? — On sanottu, jotta paras päänalus on hyvä omatunto. Oo-jaa, lie kuivalla maalla se totta, mut ei maksa home-äyriä sen merikunto. Merell' olla et saa oma itses rauhassa, hyvät hylkyin kanss' ovat samassa kauhassa; mene ruumaan, kannelle muitten nauhassa; jos kokin ja laivurin kosto on Iässä, saan uida minä yhdessä rytäkässä; — mieskohtaista suojaa ei suo, ei mikään, kuin makkara teurastuskuull' olet ikään. — Syy siinä on, ett' olin lempeä kovin. Vain kiusaa kiitokseksi ma sain. Alust' alkaisin kai, jos nuorempi vain ikä ois, jyrybassoa soittaisin tovin. Viel' ehdin! On kuuluva maitse, kylitse, ettei tule tyhjälle Peer meren ylitse! Talo mielin tai väkisin vierailta pois; — pian uunna se loistaa, kuin linna ois. Mut tupaani laske en ketään heistä! Lupa lakkia käännellen portilla seistä —; kerjätä, mankua, — mielensä mukaan; mut multa yht' äyriä ei saa kukaan; — — jos sain minä salliman lyödessä ulista, saa muiltakin kai joku saunaa tulista — — VIERAS MATKUSTAJA seisoo pimeässä Peer Gyntin sivulla ja tervehtii ystävällisesti. Hyv' iltaa! PEER GYNT. Hyv' iltaa! — Ken siihen noin —? MATKUSTAJA. Kera-matkustavainen, jos palvella voin. PEER GYNT. Vai niin? En muita ma olleen tiennyt. MATKUSTAJA. Se ol' erehdys, joka selvillä lie nyt. PEER GYNT. Mut kumma, kun näen tänä iltana vasta — — MATKUSTAJA. En päivisin liiku ma kajuutasta. PEER GYNT. Kai olette sairas? Valju kuin lakana — MATKUSTAJA. Ei, kiitos, — on mainio vointi mulla. PEER GYNT. Kova myrsky! MATKUSTAJA. Niin, mies; siunatun sievä! PEER GYNT. Mitä, siunatun —? MATKUSTAJA. Meri kuin mäki mäen takana. Ah, vesi tahtoo kielelle tulla! Kuink' onkaan yö tämä laivoja vievä; — kuink' aallot ruumiita rantaan pakkaa! PEER GYNT. Oh, varjele! MATKUSTAJA. Nähkääs, kuristetulla, — veden viemällä, hirtetyll... PEER GYNT. Ettekö lakkaa? MATKUSTAJA. Suu nauruss' on. Mutta kuin vasten mieltään; ja useimmat tapaavat purra kieltään. PEER GYNT. Pois luotani —! MATKUSTAJA. Vain eräs seikka! Jos tässä kävis kariin laiva nyt pimeässä ja hukkuis — PEER GYNT. On vaara siis, ennustatte? MATKUSTAJA. Mun vastata siihen on todella pula. Vaan jos ma nyt uin ja te uppoatte — PEER GYNT. Oh, loruja — MATKUSTAJA. Niin, se oletus on sula. Vaan kun liki jalkaa on haudan laita, käy helläks, suo lahjoja laupiaita — PEER GYNT tavoittaa taskuaan. Hoh, rahaa! MATKUSTAJA. Ei; vaan mulle jos oisitte niin hyvä ja arvoisan raatonne soisitte —? PEER GYNT. Täm' on liikaa! MATKUSTAJA. Näättehän, pelkkä ruumis! Mun tieteeni vuoksi — PEER GYNT. Nyt menkää, taikka — MATKUSTAJA. Teill' etua siitä on, — ettekö tuumis! Minä avaan teidät ja selville tutkin. Haen varsinkin, missä on unten paikka, ja muunkin läpi kaikin saumoin ja mutkin — PEER GYNT. Pois minusta! MATKUSTAJA. Mut, ystävä, — hukkunut raato — PEER GYNT. Te pilkkaaja! Juuri te nostatte säätä! Johan kummat! On myrsky, on sateenkaato, meri hurja, kaikk' enteet on sinnepäin, ett' ollaan tässä pian lyhemmät päätä; ja te veikkaatte vain sitä kiirehtäin! MATKUSTAJA. Ei ehdotus miellytä teitä, ma kuulen; mut paljonhan muuttua voi ajan mennen — — Tervehtii ystävällisesti. Näkemiin! Kun uppootte, ellei ennen! Siks ehkäpä saatte jo paremman tuulen. Menee hyttiin. PEER GYNT. Nuo tiedemiehet on hirmuista joukkoa! Ei mitään uskoa — Varusmiehelle, joka kulkee ohi. Kuulkaas, ketä te toisena tuotte, ketä hourulan houkkoa? VARUSMIES. Ei muita kuin teitä, jos ei tietoni petä. PEER GYNT. Ei muita? Yhä hullummin seikat! Jungmannille, joka tulee hytistä. Kuka meni hyttiin? — JUNGMANNI. Laivakoira, herra! Menee ohitse. VARTIA huutaa. Maa ihan eessä! PEER GYNT. Mun arkkuni! Kantakaa heti kannelle! VARUSMIES. Siihen on aikaa muka! Se ol' lorua, katteini! Pelkkää pilaa; — minä muistan kyllä kokin köyhää tilaa — KATTEINI. Etupurje läksi. PERÄMIES. Emäpurje mennyt! VARUSMIES huutaa kokasta. Kari kokassa! KATTEINI. Siihen se murskaa sen nyt! Laiva törmää kariin. Hälinä ja hämminki.

Maan edustalla, luotojen ja tyrskyjen keskellä. Laiva uppoo. Sumussa näkyy laivavene ja siinä kaksi miestä. Hyökyaalto täyttää sen; se kaatuu; kuuluu parahdus; sitten hetkisen kaikki hiljaista. Vähän ajan kuluttua tulee veneen talkapuoli näkyviin. PEER GYNT sukeltaa esiin lähellä venettä. PEER GYNT. Ma hukun! Apuun! Vene! Lauta! Kuin sanas sanoo, — Herra, auta! Takistauvuu kiinni veneen talkaan. KOKKI sukeltaa esiin toiselta puolelta. Oi Herra, — pienten tähden säästä! Oi, armahda, mua maalle päästä! Pitelee talkapuusta. PEER GYNT. Pois! KOKKI. Pois! PEER GYNT. Ma lyön! KOKKI. Ma myös! Sen teen! PEER GYNT. Sun potkin moneen palaseen! Heit' irti! Kaht' ei kanna vene. KOKKI. Sen tiedän. Pois! PEER GYNT. Sa pois! KOKKI. En mene! Taistelevat; kokki lyö hervottomaksi toisen kätensä; hän kouristautuu kiinni toisella. PEER GYNT. Vie kätes! KOKKI. Älkää, — rakas, — älkää! Mult' orvot näkemään jäis nälkää. PEER GYNT. Syy suuremp' elää mulla on, jok' olen vielä pojaton. KOKKI. Jo elitte; ma alan vasta! PEER GYNT. Pois joutuin; painu — painamasta. KOKKI. Nimessä Herran, väistykää! Teit' itkemään ei kukaan jää — Parahtaa ja hellittää kätensä. Ma hukun —! PEER GYNT tarttuu häneen. Niskatukkaas tuen; lue isämeitäs valmistuen! KOKKI. En muista —; kaikki mustenee — — PEER GYNT. Pääkohdat vain; se joutuin tee —! KOKKI. Anna meille tänään —! PEER GYNT. Heitä välille! Saat tarpees kyll', et joudu nälille! KOKKI. Anna meille tänään — PEER GYNT. Samaa veisua! Ken kokiks siitä kuulis ei sua? Ote heltiää. KOKKI vajoten. Meille tänään meidän — Uppoo. PEER GYNT. Amen, mies! Oma itses olit kaiken ties! — Väännältäikse veneen rungolle. Ain' elävällä toivo uus — VIEKAS MATKUSTAJA tarttuu veneeseen. Huomenta! PEER GYNT. Huih! MATKUSTAJA. Täält' ikään huus! — Hupaista, että teidät näin. No? Ennustinkos väärinpäin? PEER GYNT. Pois! Tää jo uppoo yhden alla! MATKUSTAJA. Uin säärelläni vasemmalla. Kun hiukan sormenpääni kajoo vain saumanrakoon, en ma vajoo. Niin, kuulkaas, ruumis — PEER GYNT. Vaiti! MATKUSTAJA. Muu hukassa kaikk' on. PEER GYNT. Kiinni suu! MATKUSTAJA. Kuin tahdotte. Äänettömyys. PEER GYNT. No, sanaa saako? MATKUSTAJA. Jään vait. PEER GYNT. Tää kiusa! — Saatanaako te teette? MATKUSTAJA. Varron. PEER GYNT repii tukkaansa. Järjen vie tää! Mik' ootte? MATKUSTAJA nyökkää. Ystävä! PEER GYNT. Sen tietää! MATKUSTAJA. Mua eikö kukaan samanlainen siis muistuta? PEER GYNT. Oh, paholainen —! MATKUSTAJA hiljaa. Sen tapako yötielle elon sytyttää viitaks soihtu pelon? PEER GYNT. Kas, kas! Kun pohjaan asti kaivan, niin liette valon airut aivan? MATKUSTAJA. Ees onko _kerran_ vuoden takaa teill' ollut tuskan tosi vakaa? PEER GYNT. Kai kammahtaa, kun uhkaa vaarat; mut sanat teill' on kaksihaarat — MATKUSTAJA. Ees kerran elon kannikalla tuliko voitto tuskan alla? PEER GYNT katsoo häneen. Jos mieli mulle ovi avata. ois parast' ollut ennen tavata. Valittu onkin aika hyvä, kun miestä vie jo meren syvä. MATKUSTAJA. Kai suojass' uuninnurkan makuu ois varmemp' ehkä voiton takuu? PEER GYNT. Josp' ei; — mut moinen pilkanteko, — sen herättävän luuletteko? MATKUSTAJA. Mist' olen, siellä vastaa hyvin sen hymy, minkä paatos syvin. PEER GYNT. Kaikk' ajallaan; käy kipparille, on rumaa herra rovastille. MATKUSTAJA. Ken' tunsi tuhka-uurnain rauhaa, koturneill' arkisin ei pauhaa. PEER GYNT. Pois, hirvitys! Mies, anna alaa! Uin maihin. Viel' en kuolla halaa! MATKUSTAJA. Se pelko pois; — kyll' ennättää; — ei viides näytös kesken jää! Liukuu pois. PEER GYNT. No, viimein juoni esiin pisti! — Mokoma kuiva moralisti.

Kirkkomaa korkealla tunturiseudussa. Ruumissaatto. PAPPI ja RAHVASTA. Viimeistä virrenvärssyä lauletaan, PEER GYNT käy ohi ulkopuolella tietä pitkin. PEER GYNT portilla. Joku maanmies, jolla on viimeinen tie. Mua, luojan kiitos, viel' eivät vie. Astuu portista sisään. PAPPI puhuu haudalla. Ja nyt, kun sielulla on tili vakaa, ja tomu tää kuin tyhjä palko makaa, — nyt, rakkaat ystäväni, katsokaamme tään vainaan vaellukseen päällä maamme. Ei laajat olleet lahjat häll', ei varat, ol' ääni säysy, ryhti, liikkeet arat, ain' arveli ja empi mieltään sanoin, ol' isännyyttä tuskin tupaan omaan; pujahti kirkkoon niinkuin lupaa anoin, jott' istua sais hänkin muitten lomaan. Gudbrandin laaksosta hän muutti tänne, mies nuori vasta, miltei poika vaan; ja muistatte, kuink' aina nähdessänne kätt' oikeaa hän piti taskussaan. Tuo käden taskuun-kätkentä se juuri jäi mieleen miehestä, ja sitten tuo hämillisyys ja arastelu suuri, jos täytyi tulla joskus kenen luo. Mut hiljaisen vaikk' oli tiensä noute hänelle rakkain, meille vaikk' ol', outo, niin tiettiin, turhaan koki kätketyksi sen saada: kädest' uupui sormi yksi. — Viel' aamun hyvin muistan, monta jost' on jo Herran vuotta: Lunden väennoston. ol' aika sodan; kaikkein puheen-aihe maan kohtalo ja raskas ajan vaihe. Katteini toimeen istui pöydän taaksi, kersantit, nimismies on vierellään, ja poika pojan jälkeen sotilaaksi salissa mitataan ja merkitään. Se oli täynnä, täynnä piha, josta soi remahdellen naurut nuorisosta. Taas nimi huudetaan. Käy esiin uus, on kasvoillansa lumen kalvakkuus. Lähemmäs käsketään, käy pöydän ääreen; — kätt' oikeaa hän kantoi alla kääreen; — hän sanaa tavoitteli, haukkoi, nieli, — ei äänt', — ei auta käsky katteinin. Vaan jopas viimein; poskin polttavin hän alkoi, kiiti ja taas juuttui kieli, mutisten sirpistä, mi lipes harhaan ja nahkaa myöten leikkas sormen parhaan. Vait-olo syvä syntyi. Vaihtoi muut vain silmäilyjä, hymähtivät suut; kivitti poikaa mykät katseet; ne ne hän tunsi, vaikk' ei nähnyt, se on varmaa. Nous silloin katteini, tuo vanha, harmaa; — hän sylkäs, oveen viittas, sanoi: mene! Ja poika meni. Syrjään väistyi väki, siin' edessään hän kujanjuoksun näki; — pääs ovelle, ja silloin kiitää alkaa, pois, poikki metsät, mäet täyttä jalkaa, kivistöt, jyrkät louhut, piiloon, pakoon, kotiinsa kauas tunturien rakoon. — Hän tänne muutti jälkeen puolen vuoden, sielt' äidin, kihlatun ja lapsen tuoden. Sai vuokraan kaistan maata jossain tuolla, miss' alkaa korpi Lommin rajapuolla. Koht' ensi tilassa hän piti häitä; hän tuvan veisti; möyri kovaa maata; ja kostui, — moni pellontilkku taata sen taisi, keinuin kelta tähkäpäitä; — käs' oikea jäi taskuun kirkkotiellä, — mut sormin yhdeksin hän raatoi siellä kotona täyden kymmensormen verran. — Vei sitten kevättulva kaikki kerran. Vain henki heille jäi. Koht' uudestaan mies tyhjä, paljas työss' on, raadannassa, ja syksyyn sauhusi kuin konsanaan uus tupa tunturilla, turvemmassa. Niin, tulvalta, — mut lumivyörylt' ei; se talon vuonna toissa alleen vei. Vaan murtanut ei vyöry miehen mieltä. Hän kaivoi, ajoi, raivas soraa tieltä, — ja ennen ensi lunt' ol' alla katon taas kolmannesti koti vaatimaton. Häll' oli kolme poikaa reimaa, sievää; ne kouluun laittoi; pitkält' oli sinne; — ol' ahdas rotkopolku, jyrkkä rinne vain pääsynä päin tietä kylään vievää. Mi työksi? Vanhin itse tietää tolan jo sai, ja missä liioin suistui vieru, siin' isä apuun, vyölle köyden kieru; — muut kantoi sylissä ja päällä olan. Niin rehki; vuodet vieri. Pojat varttui. Kai vanhukselle vaivan palkka karttui? — Heilt', Ameriikan herroilt', unhoon taatto jo norjalainen jäi ja kouluun saatto. Häll' oli lyhyt katse. Lähimmistään vain ties, sen ulommas ei muusta mistään, Kuin tyhjät kulkuset vain hälle soivat nuo malmisanat, mielen haltioivat, kaikk' kansa, isänmaa, tuo ylhä, suuri — hält' ainainen ne kaihtoi usvamuuri. Mut nöyrä, nöyrä mies hän oli; taakka sen hetken jättämä, jäi loppuun saakka, niin totta kuin se polton poskiin heitti, kuin neljä sormeaan hän taskuun peitti. — Lain rikkuri? No niin! Mut yli lain viel' yksi loistaa, varmaan, niinkuin tuolla on korkeammat harjat hattarain jääkirkkaan Glittertinden yläpuolia. Ei kunnan kelpo, kirkon, valtion ei tarvispuu! Mut minne kutsu juuri ol' ahdas: perhe, perkuu kivikon, _siin'_ oli, tosi-itsenään, hän suuri. Jäi puhdas sointu synnyinsäveleelle, jos murhe säätelikin säveleen. Siis rauha soturille rauenneelle maamiehen sotaan pieneen, hiljaiseen! Sydämet, munaskuut ken tutkii, lukee? Ei tomu, vaan Hän, ken sit' ohjaa, tukee; — mut vapaa, vahva mull' on toivo tää: mies Herrans' eess' ei vaivaiseksi jää! Saatto hajautuu ja lähtee. Peer Gynt jää yksin jäljelle. PEER GYNT. Kas tuo se on kristillisyyttä juuri! Ei mielenkauhua minkäänlaista. — Niin, saarnan ainekin, ohje suuri: oma itses ain' ole niinkuin muuri, se jo sinänsä on niin rakentavaista. Katsoo hautaan. Sama sormensa silpoja ehkä, jonk' ennen näin metsässä hirsikön kaatoon mennen? Kukaties? Jos en sauvani varassa ois tämän aateveljeni haudalla tässä, niin tuntuis, kuin oisin minä lepäämässä ja kiitos viel' uinujan korviin sois. On kaunista oikein ja kristillistä edesmenneen päivistä entisistä niinkutsuttu lausua muistosana. Minä lopputuomion suomaan kerran tämän toivoisin arvoisan kirkkoherran. No, vasta kai vähän tuonnempana ma saanen kaistani kaivurin sarasta; — ja, kuten sana sanoo: paras on parasta, — taikka myös: huomisen huolt' älä kanna, — ja taas: luvun päivilles voitko panna? Niin, kirkko se lohdun tuoja on vakaa. Mult' ennen ei saanut se arvoa syvää; — vaan nyt minä tunnen, kuin tekee hyvää; kun noin sanantuntevat tulkit takaa; niin niittää saat, kuten kylvit jyvää. — Oma itses ole, itseäs, omaas vain isoss' ynnä pienessä harrastain. Jos jättää onni, jää kunnia toki, ett' elää oppinsa jälkeen koki. — Kotitielle nyt! Jyrkkä ja kaita se lie, lupa kohtalon lisätä kuormalle kiveä; — vanhan Peer Gyntin on vakaa tie; se mik' on, sinä pysyy hän: köyhä, mut siveä. Menee.

Mäenrinne ja kuivunut virran-uoma. Luhistunut mylly sen partaalla; maaperä myllerrettyä; häviönmerkkejä yltympäri. Ylempänä suuri talo. Talossa pidetään huutokauppaa. PALJON RAHVASTA koolla. Juodaan ja hälistään. PEER GYNT istuu alhaalla myllypihassa soraläjällä. PEER GYNT. Ulos tai sisään, yhtä ahdasta; ees tai taaspäin, samaa tahdasta. — Aika kalvaa ja virta viertää. Kierrä, sanoi Kiero; — saa täällä kiertää. SURUPUKUINEN MIES. Nyt siellä on jäljellä paljasta kamaa. Keksii Peer Gyntin. Joku vieraskin? Herran terveeksi! PEER GYNT. Samaa myös teille! Ilot täällä on kukkurapäät. Lie ristiäiset vai vastako häät? SURUPUKUINEN. Ne tuliaiset on ennemmin kai; — matokuoppaan morsian muuttaa sai. PEER GYNT. Ja kilvan ne riepuihin reikiä hakkaa. SURUPUKUINEN. Se on laulun loppu; ja niin se lakkaa. PEER GYNT. Sama loppu aina jok' ainoassa; ja ne vanhoja kaikk' on; ne taisin lassa. MUUAN PARIKYMMENVUOTIAS valinkauha kädessä. Koru läksi! Tällä, hei katsokaas, Peer Gynt napinkaavaansa hopeita kaas. TOINEN. Rahavakka, — entäs se! Killingin paukku! KOLMAS. Pyh! Puolesta viidettä reppurin laukku! PEER GYNT. Peer Gynt. Kuka hän oli? SURUPUKUINEN. Lempo ties, joku surman ja Aslak sepän suoverismies. MUUAN HARMAAPUKUINEN MIES. Minut unhoitat pois! Joko järkes joit? SURUPUKUINEN. Sinä Haegstadin aitanoven muistaa voit! HARMAAPUKUINEN. Niin, niin; hyvin kelpasi rääpeet sulle. SURUPUKUINEN. Kun ei niillä vain narratuks surmakin tulle. — HARMAAPUKUINEN. Tule, lanko! Lankous ryypyn vaatii! SURUPUKUINEN. Piru lankos lie! Jutut juopunut laatii — HARMAAPUKUINEN. Älä tyhjää; ei niin veri vetelää, ettei Peer Gyntistä perua jää. Astuksii pois hänen kanssaan. PEER GYNT hiljaa. On tuttuja, on! MUUAN POIKA huutaa surupukuisen jälkeen. Emo haudasta astuu sun kimppuus, Aslak, jos vain kitas kastuu. PEER GYNT nousee. Nyt en agronoomien sanaan luota: mitä syvemmäs tongit, sen parempi tuoksu. MUUAN POIKA kantaen karhunnahkaa. Kas Dovren-kissa! Niin, pelkkä vuota. Sitä pakoon peikon oli jouluna juoksu. TOINEN, jolla on peurankallo. Tämä peura Peer Gyntiä kantoi ennen, vei Gjenden-harjalla viimana mennen. KOLMAS vasara kädessä, huutaa surupukuiselle. Hei, Aslak, tunnetko vasaraasi? Sekö sull' oli, kun piru pajasi kaasi? NELJÄS kädet tyhjinä. Mads Moen, näkymättömän-kaapu, hei! Peer Gynt sill' Ingridin ilmaan vei. PEER GYNT. Pojat, viinaa! Vanhuus on vaivaloista! — Minä myös panen kaupalle kaikenmoista! MUUAN POIKA. Mitä' sull' on kaupan? PEER GYNT. On linna, osta; — se on Rondessa, muurattu kalliosta. POIKA. Napin tarjoon! PEER GYNT. No, anna nyt ainakin tilkka. Sen vähempi ois ihan synti ja pilkka. TOINEN. Soma äijä! Väkeä kertyy hänen ympärilleen. PEER GYNT huutaa. Heponi Virma: — ken tarjoo? ERÄS JOUKOSTA. Mihin jäi se? PEER GYNT. Sinne, miss' ilta varjoo! Alimenoon päin, pojat! Juoksu kuin lento! Kuin suusta Peer Gyntin vale sujui rento. ÄÄNIÄ. Mitäs muuta? PEER GYNT. On romua, kultaakin ois! Hukall' ostettu, häviöllä myydään pois. ERÄS POIKA. No huuda! PEER GYNT. Uni solkikirjasta! Sen hakas-koukkuun myyn. Ken ostaa, ken? POIKA. Unet hiiteen! PEER GYNT. Keisaruuteni! Saatte! Heh sekaanne! Siitä hyvin tempokaatte! POIKA. Myös kruunuko? PEER GYNT. Olkea sorjan sorjaa. Se käy, kuka ensinnä päähänsä korjaa. Hei, vielä on! Hukkamuna! Houkkion homehapset! Profeetan parta on! Saa kaikki, ken minut viitalle vie, joka korvessa näyttää: tästä on tie! NIMISMIES, joka on tullut luo. Niin käyttäyt, mies, kuin kiireen kyntt' ois koppiin mielesi, sen minä sanon. PEER GYNT hattu kädessä. Hyvin uskon. Mut ken oli tuo Peer Gynt? NIMISMIES. Mitä hiittä — PEER GYNT. Todell' oikein! Nöyrästi anon NIMISMIES. Jokin ruokoton keksijä kuuluu olleen. PEER GYNT. Keksijä —? NIMISMIES. Töistä mikä mainiointa, ne keksi kaikk' omalle ansiolleen. Vaan anteeksi, — mulla on muuta tointa — Menee. PEER GYNT. Ja miss' on nyt tuo omituinen mies? ERÄS IKÄMIES. Meren taa meni maihin vieraisiin; kävi huonosti siellä, kuten arvata ties; — hänet vuosia sitten jo hirtettiin. PEER GYNT. No, sitä minä juuri! Vai joutui hirteen! Saman päänsä se Peer piti viime virteen. Tervehtii. Hyvästi, — ja kiitokset kukkuraiset! Menee muutamia askeleita, mutta pysähtyy taas. Te vilkkaat pojat, te vienot naiset, jutun pienen kerronko kiitokseksi? USEAT. Niin, osaatko? PEER GYNT. Enköpä ehkä keksi! — Tulee lähemmäksi; hänen kasvoilleen valahtaa ikäänkuin vieras ilme. San Fransiskossa kaivoin ma kultahiekkaa. Koko kaupunki täynn' oli ilveniekkaa. Ken viulua vingutti varpaan-harassa, ken Espanjan hallinkia pyöri polven varassa. Eräs osasi runoja laittaa ja laulaa, sill'aikaa kuin kallon läpi ajettiin naulaa. Piru sinne myös pian onneaan, kuten niin moni muu, tuli koittamaan. Häll' erehdyttävän tarkka taito oli röhkiä aivan kuin porsas aito. Veti outonakin jo hän olennollaan, tupa täys on, jännityksessä ollaan. Hän näyttihe, hulmahti vaippa vainen; man muss sich drapieren, sanoi saksalainen. Mut vaipan alle, — mit' ei tiennyt kukaan, — hän kähmeltänyt oli porsaan mukaan. Nyt alkoi ohjelma. Saparopuolta piru nipisti, porsas piti porusta huolta. Kaikk' olevinaan oli vapaa-aiheista kuvitelmaa, porsaan kohtalonvaiheista; lopuks uikahus, kuin sika pistetty ois; — syvä kumarrus päälle, ja taituri pois. — Alantuntijat ainetta tuomaroi; ken virheitä keksi, ken kiitosta soi; — ketä kiusasi liian ohut äänen karahus, ketä kovin tutkittu kuolinparahus; — mut yks oli mieli joka kuuntelijan: kovin liioiteltua röhkinäks sian. — Kas, sen piru sai siit', ett' oli tyhmä eik' arvannut, millainen kuulijaryhmä. Tervehtii ja poistuu. Epävarma äänettömyys valtaa joukon.

Helluntai-aatto. Keskellä salometsää. Kauempana raivatulla paikalla maja, oven päällä peuransarvet. PEER GYNT ryömii viidassa ja poimii maasipuleja. PEER GYNT. Tähän jouduin. Taas mihin tästä vie? Koe kaikki ja pidä, mikä parasta lie. Niin tein minä, — Caesarist' asti aloin, nyt Nebukadnezarina käyn nelin jaloin. — Piti piplianhistoria vaan läpi hiihtää, — pojan vanha päänsä emon helmaan viihtää. — Maasta olet tullut, sana eikö sano? — Mit' on elo' Vain vatsansa täyteenpano! Maasipulia täyteen? Ei maksa appaa; — Vivut viekkaat laitan, ne riistaa tappaa. Puro täys on; en janoss' ole juomaa vailla, ja suurpeto lien toki petojen mailla. Kun kuolen, — ja kerran se tehtävä kai on, — rytökuusen alle ma ryömiä aion; kuin karhu kasan lehtiä ylleni kaavin ja kuoreen kirjaimin suurin raavin: Tässä lepää Peer Gynt, otus verran verta, kaikkien eläinten keisari kerta. Keisari? Nauraa sisäistä naurua. Aina samat narrin-naljas! Et keisari ole, vaan sipuli paljas. Peer kulta, nyt kuorin pois sulta korut! Ei armoa, pääsköön parut tai porut. Ottaa sipulin ja nyppii siitä lehden toisensa jälkeen. Kas tuossa on runneltu päällyskerta; se on mies vene-rungolla uimassa merta. Tämä matkustaja-verho on ohut ja kituva; — viel' on Peer Gyntistä vähän maun hitua. Sen sisäll' on kullankaivaja; pois mehu mennyt, — jos jolloinkin ollut ois. Rosonahka tuo, kovaryppyinen ruoja, se on Hudsonin lahdelta turkisten tuoja. Sisäll' ikäänkuin kruunu; — niin, kiitos vaan! Pois heitämme emmekä hiiskukkaan. Täm' on muinaistutkija, lyhyt, vaan rehevä. Ja tässä on profeetta, tuores ja mehevä. Sanan jälkeen se valheelle löyhkää, että saa rehellinen silmä ihan tihkua vettä. Tämä veltosti kiertyvä verho tässä on herra, joka eli ilon hyörinässä. Lie seuraava sairas. Nuo mustat juovat niin papit kuin neekerit mieleen tuovat. Poimii useampia yhdellä kertaa. Sepä nyt hirmuton paljous kuoria! Eikö jo ydin pian ilmoille suoria? Poimii koko sipulin hajalle. Ei tottahan! Kuorta ihan yhdenmoista sisus sisinkin, — toinen vain pienempi toista. Luonto on leikkisä! Heittää tähteet käsistään. Lempo saa pohtia! Käyt mietteissä, et näe kompastuskohtia. No, minua ei hevin kaatane ojaan; näet minä nelinkontin maa-emoon nojaan. Raapii niskaansa. Sekamelska, niin kummasti sekoitettu! Eloll' on, kuten sanotaan, haaroissa kettu. Otas kiinni, — Mikko on matkoissaan, saat jotain muuta — tai tyhjää vaan. Hän on tullut lähelle majaa, huomaa sen ja häpsähtää. Tupa tuossa? Nummella —! Hoh! Hieroo silmiään. On ihan, kuin tuntenut oisin tuon tuvan ja pihan. — Peurankallo oven päällä aimo — —! Merenneito, kalanpurstoinen, varrelta vaimo —! Merenneitoko? Valhetta! — Naulat, — teljet, — lukko, mi estää peikkojen eljet —! SOLVEIG laulaa tuvassa. Tupa siivottu, tullut on helluntai. Rakas kultani, kaukana poissa, — saavuthan kai? Tie raskas jos vain on, käy levähtäen; — sua vartova ain' on, ken lupasi sen. PEER GYNT nousee hiljaa ja kalmankalpeana. Yksi, ken piti, — ja toinen, ken päästi. Yksi, ken hukkasi, — ja toinen, ken säästi. — Oi, totisuus! — Kaikk' ikimennyttä unta! Oi, tuska! — Mun _tääll'_ oli keisarikunta! Syöksyy polun poikki metsään.

Yö. — Hongikko. Kulovalkean hävittämä. Hiiltyneitä puunrunkoja peninkulmittain. Valkeita sumuja siellä täällä metsässä. PEER GYNT rientää hongikon läpi. PEER GYNT. Tuulen viemää usmaa, tuhkaa, — täss' on, mistä rakentaa! Haudan sisus löyhkää, ruhkaa; päällys kalkin-valkeaa. Haave, houre, tieto kuollut, pyramiidin pohja niist' on; sille nostaa seinän viiston portaat valehista vuollut. Tilin kartto, toden kauhu huippukilveks. Uljas keko! Tuomion soi torven pauhu: Keisari Peer Gyntin teko! Kuuntelee. Mistä lasten-itku vierii? Puolin laulaa, — luulla vois. — Keräsiä maassa kierii —! Potkaisee. Auki polku! Alta pois! KERÄT maassa. Me aattehes, meitä et koskaan aatellut; — jalan-jäntereitä et saamaan saatellut! PEER GYNT kiertäen. Saatoin eloon _yhden_ muinen; tuli lurjus kieroluinen! KERÄT. Ois menty kuin jylyt me ilmojen meriä; — nyt olemme, hylyt me, harmaita keriä. PEER GYNT kompastuu. Kerä! Kehno! Lempo sisääs! Kamppaatko sa omaa isääs! Pakenee. KUIHTUNEITA LEHTIÄ lentää tuulessa. Me merkki, sen ajalle nostitko, nukkunut? Kaikk' on nyt hajalle horrossa hukkunut. Kaikki sai matoa kasvumme syöttää; ei hedelmäin satoa seppelin vyöttää. PEER GYNT. Elonne ei hukkaan saatua; — lannaks sopii maahan maatua. HUMINA ILMASSA. Me lauluja; muistanut meitä et laulaa! — Tuhat pakkoa, paulaa on sointumme suistanut. Me piilimme sieluus, me luulimme, luotimme; — turhaan me vuotimme. Myrkky sun nieluus! PEER GYNT. Myrkky moiseen lirun-laruun! Vai ol' aikaa runoon, taruun? Pyrkii oikotietä. KASTEPISAROITA vihmoo oksilta. Me kyyneleitä, et itkenyt meitä. Jään viiltävä särmä ois vierryt kuin härmä. Nyt jäänvihat saanut on karvainen rinta; pääll' arvess' on pinta; on voimamme laannut. PEER GYNT. Kiitos; — Ronden luolass' itkin, — silti sain ma selkää pitkin! MURTUNEITA KORSIA. Me työsi, meistä saat tilillä seistä! Kaikk' epäilyn-hallasi taittoi ja tallasi. Kun hetki on Herran, me ollaan lässä sua syyttämässä, — niin saatpa kerran! PEER GYNT. Konnuutta! Mua syyhyn syöstä tekemättömästä työstä! Kiiruhtaa pois. ÅSEN ÄÄNI kaukaa. Hyi, pahan kyytimies, jolle jätin ohjuun! Yön lunta syyti, mies; — kaasit mun sohjuun. — Väärään ajoit. Linnas ol' lorua, ei muuta. Piru kyynärpuuta piti kannustinnas! PEER GYNT. Paras on nyt pakoon laukka. Pirun syytkin jos ma raukka kantaa saan, jo taittaa taakka; omat painaa parhaiks saakka. Kiitää pois.

Toinen kohta samassa hongikossa. PEER GYNT laulaa. Hoi, kaivuri! Kaivuri! Miss' on ne pedot? Hoi, lukkarin määkyvät virrenvedot; suruharso hattua reunustamaan; minä mullata ruumista monta saan! NAPINVALAJA, kojelaatikkoa ja suurta valinkauhaa kantaen, tulee syrjäpolulta. NAPINVALAJA. Terveeksi, äijä! PEER GYNT. Hyv' iltaa, veikko! NAPINVALAJA. On miehellä kiire. Mihin pitää tie? PEER GYNT. Menen peijaille. NAPINVALAJA. Niinkö? Vähän näölt' olen heikko; — mut eihän vaan nimes Peer nyt lie? PEER GYNT. Peer Gynt, kuten sanovat. NAPINVALAJA. Onni ja suuri! Peer Gyntin olen tuova tän' iltana juuri. PEER GYNT. Vai niin? Mitä varten? NAPINVALAJA. Kas, tässä näät. Napinvalaja olen. Mun kauhaani jäät. PEER GYNT. Miks siihen? NAPINVALAJA. Valan sinut uudestaan. PEER GYNT. Valat? NAPINVALAJA. Tässä näet: tyhjä ja kuurattu rauta! On arkkus jo hankittu, kaivettu hauta. Ruhoss' elää herroiksi saa madot maan; — mut noutaa sielusi viipymättä nyt Mestari mulle on toimeksi jättänyt. PEER GYNT. Se on mahdotonta! Yht'äkkiä näin —! NAPINVALAJA. Tapa vanha, näes, jota ei saa taittaa, on ristiäiset ja peijaat laittaa itse juhlavieraalta salaapäin. PEER GYNT. Niin, oikein. Mun pääni on pyörällä. Ken olet siis —? NAPINVALAJA. Napinvalaja; — kuulit jo sen. PEER GYNT. Niin, niin; rakas laps saa monta nimeä. Se vai sua, Peer, siis vartoi, se pimeä! Mut on kieroa kauppaa tää, hyvä mies! En ansaitse armottomuutta moista; — en ole niin lurjus, kuin luulet kenties, — olen hyvää tehnyt tääll' yhtä ja toista; — pahimmakseni tyhmyri olla voinen, — mut en synninkämpäle minkäänmoinen. NAPINVALAJA. Et, et; sepä siinä on pulma ikään; et suuremmin nähden ole syntinen mikään; kas, siksi sinä piinasta jäätkin rauhaan, ja joudut, kuin muutkin, vain valinkauhaan. PEER GYNT. Kauha tai kattila, — nimest' ei lukua; kaljakin yhtä on oluen sukua. Mene, Saatana! NAPINVALAJA. Ethän niin raaka voi olla, ett' uskot mun heiluvan hevon-kaviolla? PEER GYNT. Lie kaviot hevon tai käpälät revon, — mitä kärkyt? Mene, minä tahdon levon! NAPINVALAJA. Hyvä ystävä, ymmärrät vallan väärin. Ei aika täss' intellä mielin määrin, siis kuule, miten juttu on juureltaan. Et ole, — oman suusi tunnustuskin sen myönsi, — suursyntinen mikään, — tuskin edes keskolainen — PEER GYNT. Kas, kas, johan vaan alat järkeä haastaa — NAPINVALAJA. No, no, pois hätä; — mut liikaa ois sua hurskaaksi sanoa — PEER GYNT. Enhän toki aiokkaan sitä anoa. NAPINVALAJA. Siis siltä välin ja sitä ja tätä. Pääsyntistä oikein suureen kaavaan nykypäivin harvassa nähdä saa vaan; ei riitä, jos lie lian kaalonta makuus; on synnissä tarpeen voima ja vakuus. PEER GYNT. Niin tottakin; siinä puhut oikein synnistä; kuin vanhat berserkit päin puske ja rynnistä! NAPINVALAJA. Mut, ystävä, kevyt synti oli sulle. PEER GYNT. Likapilkku vain, joka pinnalle roiski. NAPINVALAJA. Nyt yksiin käymme. Ne ei toki tulle tulipätsiin, jotka vain loassa loiski — PEER GYNT. Siis, veikko, sen tieni minä mennä saan? NAPINVALAJA. Ei, veikko, siis valan sinut uudestaan. PEER GYNT. Min keksineet tääll' oottekin pelin, sill'aikaa kuin ulkona maasta elin? NAPINVALAJA. Tapa on vanha kuin luominen Madon; ja aiottu esteeksi arvon kadon. Tunnethan ammatin, — tiedät, moni valu voi mennä ihan myttyyn, ei synny kalu; joskus nappi on kantaa vailla. Mitä tekisit silloin? PEER GYNT. Romun nakkaisin pois. NAPINVALAJA. Niin, niin; Jon Gynt teki sillä lailla, kuin pohjaton pussi häll' ollut ois. Mut Mestari, katsos, on tarkka mies; ja siksipä saakin hän vauraan maineen. Hylyks ei hän heitä, mi vielä kenties voi kelvata jatkona raaka-aineen. Hän sinusta maailmanrintaan mietti napin kirkkaan; mutt' oli kahta pietti, ja siks sinä joutua saat romuloukkoon, sulat, niinkuin on tapa sanoa, joukkoon. PEER GYNT. Ethän toki vaan mua aikonekkaan noin valaa ties mihin Paavoon ja Pekkaan? NAPINVALAJA. Niin aion kuin aionkin, totta vie. Etk' ensimmäinen likimainkaan lie. Sama Kongsbergiss' on satu rahoilla, mitkä kuluks saanut on pyörintä liian pitkä. PEER GYNT. Mut täähän on surkeinta saituruutta! Minut laske nyt, veikkonen, mutkatta muutta; — kulu lantti, kannaton nappi, — mitäs tää nyt on miehelle Mestaris arvoiselle? NAPINVALAJA. Oh, koska ja kun on henki suotu kelle, niin ainahan metalliarvo toki jää. PEER GYNT. Ei, sanon minä! Ei! Minä kynsin, hampain sodin vastaan! Vaikka mitä, kunhan ei tätä! NAPINVALAJA. Mitä muuta sitten? Älä järkeäs jätä. Sija taivaass' on sielujen valkeampain — PEER GYNT. Minä tyydyn; en tähtää min korkealle; — mut en rahtua pois omast' itsestä anna. Minut vanhan tavan jälkeen jätä lain alle! Luo kaviojalan ajaks saat minut panna; — sata vuotta, jos hullusti lienee perin; kas, sen toki kestää voi vähin erin; se piinahan on näet vain moraalista, eikä siis kai niin pyramidaalista. Aika aikaa kutain, niin kirjassa lukee, niin pässikin sanoi; — siell' aikansa vuottaa, lyö hetki, mi takaisinpääsyn tuottaa, tilan paremman toivo sill'aikaa tukee. — Mut tämä, tämä toinen, — sulaa kuin höytyvä ihan syrjäisten sekaan, eik' enää löytyä, — tämä kauhapeli tuho minän gyntiläisen saa kuohuun mun sisuni sisimmäisen! NAPINVALAJA. Mut, Peer rakas, turhast' ei tavalla tuolla pidä tuskailla, pois ihan suunnilta mennen. Oma itses et ollut ole koskaan ennen; — väli suuriko silloin on kuntoon kuolla? PEER GYNT. Enkö minä ole ollut —? Jo nauraa saan! Peer Gynt jokin muu muka, — kuules vaan! Napinvalaja, ei, sun on tuomios sokea. Munaskuuni jos tutkia voisit ja kokea, vain Peer ja Peer sua kohtais aina, ei mikään muu, ei lisä, ei laina. NAPINVALAJA. Se on mahdotonta. Täss' ohje ja valtuus on selvälleen: Peer Gynt hae haltuus. Oli niskuri hän elon-tehtävälleen. Valinkauhaan kelvoton tavara jälleen. PEER GYNT. Mitä hulluja! Kai joku toinen se on. Todell' onko se Peer? Ei Rasmus tai Jon? NAPINVALAJA. Ne valoin jo, siitä on monta vuotta. Tule hyvällä nyt, älä viivytä suotta! PEER GYNT. En, vaikk' ois mikä! Soma juttu, jos nähtäis nyt huomenna, ett' ihan toista se tähtäis. Varo, mies hyvä, itseäs! Muista, mi tulla voi viel' edesvastuu — NAPINVALAJA. Määräys mulla on kirjallinen — PEER GYNT. Suo aika edes pieni! NAPINVALAJA. Mitäs sillä teet? PEER GYNT. Todeks saattaa aion, oma itseni ett' olin kaiken elontieni; ja siitähän tässä nyt kiistely kai on. NAPINVALAJA. Todeks? Entä miten? PEER GYNT. Näytteillä, todistajoilla. NAPINVALAJA. Kovin epäilen, mitä tekis Mestari noilla. PEER GYNT. Ihan varmaan! Ja muuten se on sen ajan helle! Velaks suo mulle itseni sanaani vastaan; heti palaan. Yks syntymä ainoastaan; ja kallis oma itse on jokaiselle. Niin, onhan se sovittu? NAPINVALAJA. Saakoon nyt olla. Mut ensi tienhaarass' olet tuomiolla. Peer Gynt kiitää pois.

Kauempana hongikossa. PEER GYNT rientää täyttä vauhtia. Aika on rahaa, niin sanoo sana. Kun arvais nyt, missä tienhaara alkaa; — likell' ehkä on, ehkä on loitompana. Maa polttaa kuin sula rauta jalkaa. Kenen todistajaksi ma saan nyt, kenen? Mist' ottamaan ketä metsässä menen? Kiero tämä maailma! Hullua melkein sitä todistaa, mik' on oikeus selkein! VANHA KÖYRYSELKÄ UKKO sauva kädessä ja pussi olalla tallustaa hänen edellään. UKKO pysähtyy. Ropo mieron miehelle, herra kulta! PEER GYNT. Suo anteeks; on pikkurahat lopussa multa — UKKO. Peer prinssi! Oh, näinkö sitä yhdyttiin —? PEER GYNT. Ken olet? UKKO. Hän Ronden siis unhoitti? PEER GYNT. Jottako oisit muka —? UKKO. Dovren-ukko, niin olen, niin. PEER GYNT. Dovren-ukko? Sekö olet? Sano! Ihan tottako? DOVREN-UKKO. Oh, mulla surut olleet on yhdet ja toiset —! PEER GYNT. Meni valtas? DOVREN-UKKO. Puti-puhtaaksi ryöstivät varsin. Nälin-kuoliaana nyt mieroa tarsin, PEER GYNT. Hurraa! Ei puista tipu todistajat moiset! DOVREN-UKKO. Herra, prinssikin harmaaksi käynyt on siitään. PEER GYNT. Rakas appi, kaikk' ollaan vuosien riistaa. No; yksityis-asiat nyt olkoot niitään, — ja missään nimess' ei perhekiistaa. Olin silloin hullu — DOVREN-UKKO. Oo-jaa; oo-jaa; — prinssi oli nuori. Sen se aikaan saa! Mut viisas oli prinssi, kun erkaantui; niin säästyi harmi ja häpeä karvas! Näes, morsion sitten lipes aivan varvas — PEER GYNT. Kas, kas! DOVREN-UKKO. No, hän ojat sekä allikot ui; ja nyt yksiss' on hän ja Trond — kukas arvas! PEER GYNT. Mikä Trond? DOVREN-UKKO. Tuo Valfjeldin peikko. PEER GYNT. Ahaa; sama, jolta ne paimentytöt sieppasin juuri. DOVREN-UKKO. Vaan tyttärenpoikani on paksu ja suuri, ja sen pulskia lapsia täynnä maa — PEER GYNT. Niin, mies hyvä, älkäämme haaskatko suuta; — mull' on nyt huolena aivan muuta. — Olen paikkaan täss' yhtynyt aika pahaan, on tarpeen näyte tai todistus tuoda; — kas, siihen avun parhaan vois appi suoda. Jokin neuvo mull' ain' on nyt juomarahaan — DOVREN-UKKO. Minust' ettäkö prinssillä hyötyä ois? Jott' ehkä hän puoltosanan palkaks sois? PEER GYNT. Ilomieliä. En nyt ole runsaissa rahoin, saan säästää ja tiukata kaikilta tahoin. Mut kuulkaahan asia. Sen kerran siellä kai muistatte, kun Rondess' olin kosimatiellä? DOVREN-UKKO. Johan toki, herra prinssi! PEER GYNT. Heitämme prinssit! No niin. Mult' aioitte silmälinssit siell' leikata, jotta ma nurjasti näkisin, peikon Peer Gyntistä tehdä väenväkisin. Mitäs tein minä silloin? Minä iskin vastaan, — omin jaloin minä seisoa vakaasti vannoin, pois lemmen, pois arvon ja vallan annoin jott' öisin oma itseni ainoastaan. Tämän vannoa saatte tosi asianlaidan — DOVREN-UKKO. En voi! PEER GYNT. Mitä, ettekö? DOVREN-UKKO. Kuinkas taidan? Hän ei vaatine kai mua valoihin vääriin. Hän vetihän peikonkaatiot sääriin, simat maistoi —? PEER GYNT. Niin, kukas vietellä koki! — Mut ratkaisevimmassa seis tuli toki. Ja mistä näet miehesi, ellet siitä! Älä ennen loppua virttä kiitä! DOVREN-UKKO. Päinvastoinhan, Peer, oli lopputulos. PEER GYNT. Mitä haastat? DOVREN-UKKO. Kun Rondesta läksit ulos, sinä piirsit mun merkkini korvas taa. PEER GYNT. Minkä? DOVREN-UKKO. Sanan säilänä halkovan, veikko. PEER GYNT. Sanan? DOVREN-UKKO. Joka ihmiset eroittaa ja peikot: ole itse oma kaikkes, peikko! PEER GYNT peräytyy askeleen. _Oma kaikkes!_ DOVREN-UKKO. Ja sitten, mink' ikinä mahdoit, sen mukaan myös sinä elää tahdoit. PEER GYNT. Minä! Peer Gynt! DOVREN-UKKO itkee. Se on kiitos, se! Ain' elit peikkona, vaan hyvin piiloon sa painelit. Sait sanan multa, mi päällepäin sinut nosti, päiville kylläisille; — ja kaikesta palkaks sinä sitten näin tulet, niskojas nakkelet mulle ja sille. PEER GYNT. Oma kaikkes! Peikko! Egoisti! Tää nyt on lorua täyttä ja loruksi jää! DOVREN-UKKO vetää esiin tukun vanhoja sanomalehtiä. Meill' oltavan luuletko lehtiä vailla? Heti näät, puna mustalla, millä lailla "Uus-Hornatar" kiittää ja siunaa sun työs; sitä tehneet on "Hiitolan sanomat" myös ajan kaiken, mink' uurastit ulkomailla. — Peer, tahdotko lukea? Kernaasti annan. Täm' on kirjoitus jonkin "Kaviokannan". Tai tämä: "Mik' on kansallis-peikkomaista?" On oikea peikkous, totee sen laatija, toista kuin sarvet ja hännät vaatia, kun muuten sitä nahkaa nyt vaan on kaista. "Oma kaikkes! se ohjeemme miehen", hän lopettaa, "peikoksi leimaa, — sen Peerimme opettaa." PEER GYNT. Minä vuorenpeikko! DOVREN-UKKO. Se on selvä seikka. PEER GYNT. Piti sitten mun siivosti Rondeen malttua! Olla miss' olin! Moni vaiva ja veikka, moni kenkäpari mennyt ei ois tähän kostoon. Peer Gynt — muka peikko! — Se on juttua, palttua! Hyvästi! Tuoss' on vähän tupakan ostoon. DOVREN-UKKO. Ei, kiltti Peer prinssi! PEER GYNT. Päästä! Olet houkko, tai vanhuuttas lapsi. Hae hospitaali. DOVREN-UKKO. Sepä juuri ois mulla nyt matkan maali. Mut tyttärenpoikani pojat, se joukko, kovin tääll' on, kuten mainitsin, nostanut nenää; minä, väittää ne, kirjoissa vain elän enää. Suku sutta, niin sanookin sananlasku; sen todeksi tuntea saan minä, kurja. On kovaa olla vain taru ja kasku — PEER GYNT. Monell' on, hyvä mies, sama onni nurja. DOVREN-UKKO. Eikä apukassaa meillä pahan-pahaa, ei vanhuudenvakuutt', ei vaivaisrahaa; — mikäs silloin ois ollutkin Rondesta pakina! PEER GYNT. Ei, siellä se lemmon "oma kaikkes" oli lakina! DOVREN-UKKO. Oh, prinssi sitä sanaa saa kiittää, jos kukaan. Ja keinolla jollain jos hän kenties — PEER GYNT. Nyt ajat ihan väärää jälkeä, mies; olen puilla paljailla itse, sanan mukaan — DOVREN-UKKO. Eihän nyt —? Prinssikö kerjuri? PEER GYNT. Kerrassa! Prinssillinen minäni panttina, merrassa! Ja teidän, riivatun peikkojen, tähden! Kas, siihen se huono seura voi viedä. DOVREN-UKKO. Sekin toivo siis petti! Nyt en muuta tiedä, — pääkylään painelemaan minä lähden — PEER GYNT. Mitä sinne? DOVREN-UKKO. Minä komediantiksi aion. Siell' etsitty kansallistyyppejä kai on — PEER GYNT. Vie terveiset! Onnea matkaan! Jos aukee mult' ahdinko, niin sama mull' on tie. Teen farssin, mi villi sekä vilpitön lie; nimeks saa se: "Niin maailman prameus raukee." Rientää tietä poispäin; Dovren-ukko huutaa hänen jälkeensä.

Tienhaaran luona. PEER GYNT. Nyt leikkiin, Peer, kävit liian tuimaan! Tuo Dovren oma _kaikkes_ oli tuomio sulle. On hylkynä haaksi; jäät pirstoilla uimaan. Muu kaikki, kun en vaan musukauhaan tulle! NAPINVALAJA tienhaarassa. No, kuules, Peer Gynt, joko näyte on saatu? PEER GYNT. Tienhaara tässä? Sepäs väleen ehti! NAPINVALAJA. Jo naamas näyttää kuin kirjan lehti, millainen on nyt sen näytteen laatu. PEER GYNT. Minä eksyin tieltä; — en jaksanut juosta — NAPINVALAJA. Niin; ja mitäs sitten nyt lähtee tuosta? PEER GYNT. Se on totta; ketäs metsässä yöllä — NAPINVALAJA. No, nyhjää siell' äijä eräs sentään. Oiskohan noutaa? PEER GYNT. Ei; juovuksiss' oli. Mennä joutaa! NAPINVALAJA. Mut ehkä hän vois — PEER GYNT. Hys; ei, — mitä tyhjää! NAPINVALAJA. Niin, alammekos? PEER GYNT. Eräs kysymys vaan. Mit' on "olla oma itsensä" pohjaltaan? NAPINVALAJA. Sepä kumma kysymys, semminkin kuulla sen suusta, jok' äsken — PEER GYNT. Sano suoralla suulla. NAPINVALAJA. Olla oma itses on: kuoleta itses. Mut ei käyne se tieto sun ylettymitses; siis sanomme: kaikessa julki kantaa se leima, min Mestarin tarkoitus antaa. PEER GYNT. Mut koskaan jos et tuta Mestarin mieltä nyt saanut —? NAPINVALAJA. Se tulee sun aavistaa. PEER GYNT. Mut kerrankos aavistus harhaan saa, — ja silloin _ad undas_ uppoat tieltä. NAPINVALAJA. Totta, Peer Gynt; miss' ei sydän aavista, siinä piru saa kalat parhaat haavista. PEER GYNT. Kovin sotkuinen vyyhti tämä! — Kuule; en huoli oma itseni olla, minä luovun; — ei riitä mull' ehkä ihan selviä näytteitä siitä. Saa mennyttä olla se asianpuoli. Mut tuolla kun kuljin kulo-autiolla, rupes ahdistamaan omantunnon-kenkä; minä mietin: olen syntinen sentään enkä — NAPINVALAJA. Sama nuottihan taas sinull' alkaa olla kuin taannoin — PEER GYNT. Ei, ei; minä tarkoitan: suuri; ei yksin työssä, mut haluissa, sanoissa. Elin ulkomailla kuin villitty juuri — NAPINVALAJA. Voi olla; sull' onkos ne tiliinpanoissa? PEER GYNT. Niin, laske minut, jotta papin luona käyn, joka pitää kirjaa, kun ripittäyn. NAPINVALAJA. Niin, jos sinuss' on tilin moisen tuojaa, se sulattimesta sinut tietysti suojaa. Mut käsky, Peer — PEER GYNT. Se on vanha kait; joku ehkä, jonk' entisten joukosta sait; — elin veltosti kerran, ihan turhilla tolin, valeprofeetta, fatumin uskoja olin. Niin, saanko nyt koittaa? NAPINVALAJA. Mut —! PEER GYNT. Ystävä kulta, kai liioin ei toimes ota aikaa sulta. Tämän seudun ilmaakin niin ne kiittää; — se kyynärän ihmisen ikään liittää. Mitäs kirjoitti Justedalin pappi, sanan mukaan: "Vain harvoin tässä laaksossa kuolee kukaan." NAPINVALAJA. Ensi tienhaaraan; mut siinä lakko. PEER GYNT. Pappi, vaikk' kiskoa pihdein' ois pakko. Rientää pois.

Kanervikkorinne. Tie polveilee poispäin pitkin tunturiselännettä. PEER GYNT. Voi tulla sekin matkalla tarpeheksi, sanoi Tuhkimo, harakansiiven kun keksi. Kukas luuli, ett' oli turvasiltana oma syntivelka nyt viimeissä iltana? No, ei silti, ett' eessä pula pienempi lie; tosiaanpa tämä tuhasta tuleen vie; — mut onhan sana vanha ja vahva näin: ain' elävän mieli on eteenpäin! LAIHA HENKILÖ, papinmekko yllä korkealle käärityin liepein ja lintuverkko olalla, kulkee kiireesti pitkin mäkeä. PEER GYNT. Kuka tuolla? Pappi kera linnunpaulan! Olen onnenmyyrä, hih hei! jo ma laulan. Hyv' iltaa, pastori! Kehno tämä tie! LAIHA. Niin kyllä; vaan nähkääs kun sielu vaatii —! PEER GYNT. Ahaa; joku hurskasta lähtöä laatii? LAIHA. Ei, toivon minä; toisella tiellä hän lie. PEER GYNT. Vähän saattaa, pastori, saan kenties? LAIHA. Hyvin kernaasti; seurass' on ratompi mulla. PEER GYNT. Jokin mieltäni painaa — LAIHA. Niin, antaa tulla! PEER GYNT. On eessänne siivosti elänyt mies. Olen pitänyt aina, mitä laissa on säätty; ei kahlerautoja mulle ole käätty; — vaan joskus jalat lipee ja pettää toki — LAIHA. Niin, niin; sen parhainkin usein koki. PEER GYNT. Kas, rahtuset nuo — LAIHA. Vain rahtuset? PEER GYNT. Niin; olen syytön minä synteihin suurempiin. LAIHA. Sitten, hyvä mies, ihan harhaan käytte; — en ole se, miksi minut luulevan näytte. — Mun käsiini katsotte? Mitäs on näissä? PEER GYNT. Ylen kehjennyt kynsistö sormenpäissä. LAIHA. No, ja jalkani myös saman huomion sai? PEER. GYNT osoittaa. Se on oikea kavio? LAIHA. Onpa vaankin. PEER GYNT nostaa hattuaan. Papiks öisin vannonut teidät; ja saankin nyt kunnian —. No, paras parasta kai; — jos on pääovi auki, — älä käy takateitä; jos on kuningas läsnä, — niin lakeijat heitä. LAIHA. Kädenpuristus! Tunnutte luulottomalta. No, rakkaani; millä voin palvella sitte? Niin, mielestä pois vain raha ja valta. Niit' ei tule, vaikka minut hirttäisitte. Ette usko, mikä lamaus liikkeen kulussa; — tavaranvaihto ihan miltei sulussa; lopuss' on sielut; vain jolloin-kulloin joku harva — PEER GYNT. Niin suuresti siis suku parannut? LAIHA. Päinvastoin; kaikk' kunto ja kunnia karannut; — vie enimmät valaja kauhaansa sulloin. PEER GYNT. Niin; — kauhasta siit' olen kuullut vähän; siks oikeastaan nyt tulinkin tähän. LAIHA. Niin, kiertelyt pois! PEER GYNT. Jos en lie kovin julkea, niin tahtoisin kernaasti — LAIHA. Suojaako anoa? PEER GYNT. Arvaatte, ennenkuin ennätän sanoa. Liike, kuten kuulen, ei tahdo kulkea; ja siksipä voitte ehk' ottaa vastaan — LAIHA. Mut, rakas — PEER GYNT. Vähän mulla on vaatimuksia. En palkkaa nyt pyydä minä oikeastaan; tilan mukaan vain tulla hyvin kohdelluksi ja — LAIHA. Lämpöinen huone? PEER GYNT. Ei liian; — ja vapaus pois lähteä, täys eronsaanti-valta, kuten kuuluu sana, — jos sattumalta näet paremmat päivät joku tarjoo tapaus. LAIHA. Rakas ystävä, teit' on mun todella surku; mut ettepä usko, mik' on pyyntöjen purku; samanlaisia niin monet mulle mättää, kun aika on askaret maiset jättää. PEER GYNT. Vaan muistaen, mill' olen ollut teillä, syy mull' on ansaita pääsy vapaa — LAIHA. Nehän rahtuja vain oli — PEER GYNT. Eräällä tapaa; — mut kauppaa, nyt muistan, kävin neekereillä. — LAIHA. Moni kaupaksi tahtoja, mieliä vei, mut veltosti liian, ja kelvannut ei. PEER GYNT. Olen muutaman Braaman-kuvan Kiinaan myönyt. LAIHA. Taas vaivaisenvirttä! Mitä naurettavuuksia! On kummemmat kuvat moni kauppaan lyönyt, on saarnoja, taiteita, kirjallisuuksia — ja jää ulos sentään — PEER GYNT. Mut katsokaas, — olin kerran muka profeetta. LAIHA. Mailla muilla? Humpuukia! Eninten ennusteluilla sama loppu on: valinkauhaan taas! Jos ei teill' ole muuta, mill' asiaanne ajaa, en voi, miten soisinkin, antaa majaa. PEER GYNT. Niin, kuulkaas nyt; merenhädässä kiistin, — sana onhan: ei korttaan hukkuva heitä, — ja myös: oma itsemme lähinn' on meitä, — niin hengen kokilt' eräältä puolin ma riistin. LAIHA. Kokinmuijalta puolin jos riistänyt pois vähän oisitte muuta, se mieleeni ois. Mitä puolitie-puhett' on oikein tää, jos on kysyä lupa? Vai aikoihin näihin ken tuhlais kallista lämpimää pätö löysäläisiin löperöpäihin? Niin, syntinne nuo toden sai nyt kuulla; pahaks älkää panko, puhun suoralla suulla. — Ei, ystävä rakas, ne tuumat ei auta; valinkauhaan on vain paras valmistauta. Mitäs hyödytte, leivän ja suojan jos sois? Mies olette järkevä; aatelkaahan. Tosin muisti, se on totta, ei sammuis pois; — mut katsaus sinne muistojen maahan niin järjen kuin sydämen silmälle ois, kuten ruotsikot sanois, "bra litet rolig". Ei mitään, mit' itkis tai hymyilis huuli; mikä riemun tai epätoivon tois; mikä jäähän veren saada tai liekkiin vois; vain parhaiks sen verran, ett' ois paha tuuli. PEER GYNT. Sana sanoo: ei helppo ole tietää, mistä on kireä kenkä, jos ei jalkaan pistä. LAIHA. Se on totta; minä, — sen ja sen kiitos, — vaan jalan saappaaseen panen parittomaan. Mut onneksi mainitsin saappaat; niistä nyt muistan, on muuanne mulla tie; haen paistin, mi, toivon minä, lihava lie; paras siis, kun en tässä nyt turhia kiistä — PEER GYNT. Ja kysyä saisko, mikä synnin rehu sen miehen höysti? LAIHA. Niin, hänest' on kehu, ett' ollut oma itse yöt, päivät hän ain' on; ja sehän se lopult' on saava pääpainon. PEER GYNT. Oma itse? Niistäkö teillä on huoli? LAIHA. Miten sattuu; on porttini ainakin avoin. Oma itsensä, nähkääs, kahdella tavoin voi olla; nutun nurja tai oikea puoli. Pariisissa keksitty ikään on tapa kuvia tehdä avuIl' auringon. Kuvat on joko oikeita tai myös niin sanotuita negatiiveja. Vaihduksiin valot, varjot jälkimmäisissä jää, ja sieviltä silmään ei näytä nää; vaan näköisyys toki tallella niiss' on, ja sen esiin-saanti vain tarpeen siis on. Jos nyt joku sielu jättänyt on elon-matkastaan negatiivisen kuvan, levy silti ei ole kelvoton, — mun luokseni vain saa joutua luvan. Minä käsittelen sitä eelleen, muutan sen taiten keinoilla sopivilla. Minä höyrytän, syövytän, huuhdon, uutan tulikivellä ja muilla senkaltaisilla, kunnes näen levylle oikean kuvan, se on: itse positiivin, ma ilmautuvan. Vaan noin kun on nuhraunut puolin pois, — mitä tulikivet tai kali-lipeät vois? PEER GYNT. Kun korppina tulee, niin riekkona muka siis luotanne pääsee? Jos sallitte, kuka on kantaja tuon negatiivisen naaman, joka nyt positiiviksi pitäis saaman? LAIHA. Se on Peter Gynt. PEER GYNT. Peter Gynt? Vai niin! Herra Gynt on oma itse? LAIHA. Valat vannoo siitä. PEER GYNT. No, luottaa voi tuohon herra Peteriin. LAIHA. Hänet tunnette ehkä? PEER GYNT. No, niinkuin niitä nyt tuntee montakin. LAIHA. Kiire mull' ois; mihin viimeksi jäi hän? PEER GYNT. Alas Kapiin, ma luulen LAIHA. Hyväntoivon niemeen! PEER GYNT. Mut sielt' oli pois heti lähtevä tullessa suotuisan tuulen. LAIHA. Siis oitis sinne, kuin oisin jo tiellä! Kunp' ajoissa ehtisin, tai saan tappion! Se Kapmaa, se Kapmaa on ilkeä; — siellä joku paha Stavangerin lähetyspappi on. Kiitää eteläänpäin. PEER GYNT. Se tyhmä koira! Kas tuonne se karkaa kiel' edellä. Maar nenän pitkän saa. Oli narrata riemu sitä aasi-parkaa. Pätö mies nyt on tässä niin koppavaa. Kyll' onkin, mist' olla noin pulskanläntä! Kai ammatti liioin ei lihota häntä; — koko loisto, minä luulen, pian lopahtaa. — Hm, löyhäll' olen itsekin satuloissa; voi sanoa, persoona-aateli poissa. Tähdenlento vilahtaa; hän nyökkää päätään sen jälkeen. Peer Gyntiltä terveiset vie, veli rukka! Välkähys, sammunta, jäljetön hukka — — Hykähtää kokoon ikäänkuin hädässä ja menee syvemmälle sumuihin; hetkisen vaiettuaan hän huudahtaa: Eikö ole missään niin mitään suojaa ei pirua hornan, ei taivaan luojaa —! Tulee esiin alempana, heittää hattunsa tielle ja repii hiuksiaan. Vähitellen hän raukenee rauhaisemmaksi. Siis niin sanomattoman köyhänä sielu pois sammuu, vie sumuharmaa nielu. Sa armas maa, älä suutu, ett' oon minä turhaan astunut nurmeas, multaas. Sa armas aurinko, autioon olet tupaan tuhlannut kirkasta kultaas. Ei ketään, ken lämpeni, riemahti siellä; — omistaja kuuluu ain' olleen kulkutiellä. Aurinko armas ja armas mantu, pahoin teidät emon tieksi ja valoks oli pantu. Karu henki, ja tuhlari luonto. On taksaa, on taksaa, syntymäst' elämä maksaa. — Ylös mielin minä huipulle korkeimmalle, näen vielä kerran, kuink' aamu aukee; maan luvatun siintoon silmäni raukee; teen sitten ma hautani hangen alle; yli kirjoittakoot: "Ei kenenkään hauta", ja sitten —! Sitten käy, miten käy; ei auta! KIRKKOVÄKEÄ laulaen metsäpolulla. Koi siunattu! Kohtaa jo taivahan kielet tulimiekkoina usmia maan! Isän linna jo hohtaa, jo syttyvät mielet tulovirtehen riemuisaan. PEER GYNT hykistyy kokoon kauhusta. Ei sinne! Yö aamuton autio-luolin! — Olin kuollut kai ammoin jo ennen kuin kuolin. Aikoo pujahtaa pensastoon, mutta pohjastuukin tienristeykseen. NAPINVALAJA. Peer Gynt, hyvää huomenta! Missä on tilisi? PEER GYNT. Enkö muka juossut ma, ettähän vilisi? Hain, huusin — NAPINVALAJA. Ja ketään ei käynyt vastaan. PEER GYNT. Valokuvaaja kulkeva ainoastaan. NAPINVALAJA. Niin, aika on ohi. PEER GYNT. Ohi kaikk' on. Haistaa jo huuhkaja käryn. Sen huutoa kuuletko? NAPINVALAJA. Ne aamukellot on — PEER GYNT osoittaa. Mikä se paistaa? NAPINVALAJA. Vain tupasen tuli. PEER GYNT. Mikä hyminä — tuuletko —? NAPINVALAJA. Naisen laulu vain. PEER GYNT. Siellä, — siellä on syntikirja — NAPINVALAJA tarttuu häneen. Talos toimita, mies! Ovat tulleet metsiköstä ulos ja seisovat majan vieressä. Päivänsarastus. PEER GYNT. Talos toimita? Tuoss' on se! Mene sen ties! Mene! Vaikk' ois kauhas kuin arkku, — ei vielä se mulle ja syitteni kirjalle riitä! NAPINVALAJA. Viel' ensi tienhaaraan, Peer; vaan siitä —! Poikkee syrjään ja menee. PEER GYNT lähenee huonetta. Ulos tai sisään, yhtä ahdasta. Ees tai taaspäin, samaa tahdasta. Pysähtyy. Ei! — ääretön, hurja hätähuuto näin meno sisälle, palaus kotiapäin. Astuu muutamia askeleita, mutta pysähtyy taas. Kierrä, sanoi Kiero! Kuulee laulua tuvasta. Ei; suoraan tie tämän kerran, jos miten ahdas lie! Juoksee huonetta kohti; samassa tulee SOLVEIG ovesta kirkkopuvussa ja virsikirja huiviin käärittynä, sauva kädessä. Hän seisoo solakkana ja lempeänä. PEER GYNT heittäytyy kynnykselle. Sano syntisen tuomio, huuda se julki! SOLVEIG. Ole kiitetty, Luoja! Hän kotia kulki! Haparoi häntä kohti. PEER GYNT. Mun syntini, syyni kaikk' ilmi anna! SOLVEIG. Oma ainoisin, syytä et mitään kanna! Haparoi taas ja löytää hänet. NAPINVALAJA huoneen takana. Tili, Peer Gynt! PEER GYNT. Pahat työnikö salaat? SOLVEIG istuu hänen viereensä. Sulo-lauluksi teit sinä eloni retken. Ole siunattu, että elin tulosi hetken! Oi, siunattu helluntai-aamu, jona palaat! PEER GYNT. Siis hukun minä! SOLVEIG. Yksi on varjelija. PEER GYNT nauraa. Hukun! Vai osaatko ongelmia? SOLVEIG. Ne sano! PEER GYNT. Sano! Heisaa! Niin kernahasti! Miss' ollut Peer Gynt on viimeisest' asti? SOLVEIG. Ollut? PEER GYNT. Niin, otsall' oman kutsunsa tähti; ollut, kuten luojansa aatteesta lähti! Sen tiedätkö? Tai kodin kolkon ma saan, — hukun helmaan himmeän maan. SOLVEIG hymyilee. Ongelma helppo! PEER GYNT. Siis missä mitan täytin? Oma itse olin, ehyt, tosi? Kulta, en kuona? Miss' otsallani Jumalan leiman ma näytin? SOLVEIG. Mun uskoni, toivoni, lempeni luona. PEER GYNT hätkähtää takaisin. Mitä sanot —! Vait! Taukoa ilkkumasta! Olet vaalinut yksin sitä sielusi lasta. SOLVEIG. Minä, niin, sen äiti; mut entäs isä armaan? Emon tähden hän sille suo anteeksi varmaan. PEER GYNT, valonhohde valahtaa hänen ylitseen, hän parahtaa: Äitini; vaimoni; viaton nainen! — Oi, suo syli piilottavainen! Kietoutuu häneen kiinni ja kätkee kasvonsa hänen helmaansa. Pitkä äänettömyys. Aurinko nousee. SOLVEIG laulaa hiljaa. Uinu, kultani kallehin! Valvon luonasi, vaaputellen. — Sylkytti syliss' emo poiuttaan. He kaks, elon kaiken he leikkivät vaan. Viihtynyt pulmu povell' äidin on Ilo sieluni oi, sua Luoja siunatkohon! Ei emon sydämeltä luopunut elon päivänä. On nyt niin uupunut. Uinu, kultani kallehin! Valvon luonasi, vaaputellen! NAPINVALAJAN ÄÄNI huoneen takaa. Peer, viime tienhaarassa yhdymme jälleen, niin saamme nähdä —; sanon vain tämän tälleen. SOLVEIG laulaa korkeammalla äänellä päivänloistossa. Valvon luonasi, vaaputellen; — uinu kultaisin unelmin!