TEKIJÄN ELÄMÄKERTA.

Jos milloinkaan pitää paikkansa vaatimus, että runouden tulee kuvastaa kansan ja aikakauden ajatuksia, niin toteutuu se siinä kirjallisuudessa, mikä kukoisti Ranskassa neljännentoista, viidennentoista ja kuudennentoista Ludvigin hallituskausina. Nämä ajanjaksot, jotka itsessään olivat niin tärkeät merkitykseltään, että ne antoivat nimensä vastaaville ajankohdille koko ihmiskunnan historiassa, sisälsivät Ranskan historiaan nähden harvinaisen jyrkkiä kehityksenkäänteitä; ensin ulkonaisen mahdin tavatonta nousua ja sitte sen asteettaista vähenemistä; eri yhteiskuntaluokkien merkityksen vaihtumista, niin että ennen vallassa olleet suistuivat alas ja syvyydestä nousi uusia pinnalle; inhimillisten tapojen ja kaikkien elämänmuotojen alati vaihtuvata naamiaishuvia. Kaiken tämän kirjavan kehityksen kuvastaa samanaikainen kirjallisuus verrattoman selvissä peilikuvissa. Ludvig XIV:nnen pöyhkeä aika loi n. s. valheklassillisen kirjallisuuden, joka esitti antiikkisen maailman suurenmoisia tapauksia ja henkilöitä, pukemalla ne oman aikansa kauheaan hovipukuun ja tekotukkaan ja silminnähtävällä tarkotuksella koettaa enentää "aurinkokuninkaan" hallituksen loistoa. Vaan tämän aikakauden loppupuoliskolla, kun luonnottomasti keskitetty hallitustapa vei maan arveluttavaan ulkonaiseen ja sisälliseen ahdinkoon, rupeaa ivan ja arvostelun pukinjalka pistämään esiin kirjallisuudessa; Corneillen ja Racinen sirotyylisen vaan hengettömän draaman sijalle astui porvarillinen runous, jonka etevin edustaja Molière ruoski teennäisen hovisivistyksen pönkeitä muotoja ja epäsuorasti ylisti maan elinvoimaisen keskiluokan tervettä henkeä. Ludvig XV:nnen hallituskautena ennen alkanut tapainturmelus höllytti kaikki yhteiskuntaa koossapitävät siteet ja kehitti nurinpuolisuudet huippuunsa. Tämä sekaannuksen aika synnytti uuden ivarunouden (La Bruyère, Le Sage), joka lopulta kumminkin turmeltui siveettömäksi kirjallisuudeksi, jolle ei pyhinkään ollut pyhää (Crebillon nuorempi, Gresset y. m.). Mutta toiselta puolen se voimakkaissa hengissä herätti eloon uusia, positiivisia harrastuksia, jotka tarkottivat vanhan yhteiskunnan kaatamista ja uuden, ihanteellisen sijaan luomista. Valistus-filosofia katkoi kahleet kaikilla ajatuksen aloilla, keskellä Ancien Régimen valokohdista köyhää ja varjopuolista kammottavan rikasta aikakautta se kohotti ihmisten aatokset tapailemaan todellisuutta, luonnollisuutta ja ylevää siveyttä. Herätys tapahtui Kanavan toiselta puolen; tutustuminen Englannin vapaisiin oloihin, terveihin yhteiskuntamuotoihin ja siellä silloin vallassa olevaan herkkätunteiseen, romantilliseen kirjallisuuteen (De Foen "Robinson Crusoeen" ja Richardsonin siveysromaaneihin) mahtavasti vaikutti Ranskan henkisiin vallankumousmiehiin, Montesquieuhön, Voltaireen, Diderot'hon ja Rousseauhon. Molempain viimemainittujen kaunokirjalliset teokset sisälsivät vaatimuksia tunteen, luonnollisuuden ja yksilöllisyyden ylevämmyydestä silloisten elämän valhemuotojen rinnalla. Ludvig XVI:nnen aikakautena viimein purkautuvat täten synnytetyt sähköiset voimat. Tietoisuus kärsityistä vääryyksistä ja nurinpuolisuuksista synnytti yhtäällä tulisinta mielenkiihkoa, salaman tavoin välähtäviä aavistuksia pian koituvasta kostosta ja kaikenpuolisesta uudistuksesta; toisaalla, nimenomaan runoudessa, missä valtiollinen tunne oli heikompi ja mielikuvitus kerkeämpi, toivottiin ihmisystävällisiä parannuksia ja unelmoitiin kauneudelle ja luonnonmukaisuudelle perustuvasta ihanneyhteiskunnasta, joka saataisiin toimeen ilman verisiä mullistuksia. Kyllästyminen vallassa oleviin kulttuurimuotoihin ja ajatustapoihin ynnä hellämielinen taipumus etsimään turmelemattoman luonnon helmasta terveitä, ehjiä elämänmuotoja johti ranskalaisen runouden romantillisuuden rikkaalle, usein liiaksikin rajainsa yli riuhtovalle uralle, jonka Rousseau "Uudella Heloisellaan" ja "Émilellään" oli perustanut. Romantillista harrastusta lisäsi Ranskan siirtomaavallan erinomainen vaurastuminen, joka käänsi haaveilijain huomion merentakaisiin maihin, ranskalaisten miesten näinä aikoina suurella menestyksellä suorittamat klassillisen muinaisuuden tutkimukset (Pompeijin esiinkaivaminen) ja antiikin tyylin jäljitteleminen kuvaavien taiteiden alalla (Davidin maalauskoulu ja Pantéonin rakentaminen). Tyypillinen edustaja tälle kahden maailmanhistoriallisen ajanjakson välillä seisovalle, herkkämieliselle ja ihanteelliselle sukupolvelle on käsissämme olevan "Paul ja Virginia"-idyllin kirjottaja.

Jacques-Bernardin-Henri de Saint-Pierre syntyi Havren rikkaassa merikaupungissa tammik. 19 p. 1737, polveutuen aatelissuvusta, joka monilla isänmaallisilla teoilla oli kunnostanut itseään. Vanhemmista tiedetään äidin olleen vakavaluontoisen naisen, joka antoi poikansa käsiin vain uskonnollisia ja syväaatteisia kirjoja. Ensimmäinen kasvatus siis opetti pojan ihailemaan luomakunnan suuruutta ja Luojan voimaa. "Robinson Crusoen" lukeminen yhdisti tähän uskonnolliseen haavemielisyyteen halun seikkailuihin kesyttömän neitseellisessä luonnossa, mutta nuori Bernardin olisi mieluimmin tahtonut päättää Robinsonaadinsa erakkona, jonka jalostava seurustelu kunnon ihmisten seurassa olisi puhdistanut. Matka Martinique-saarelle ja tutustuminen siirtomaahallitukseen käänsi tämän halun toisaalle: hän päätti lähteä lähetyssaarnaajaksi tuntemattomiin, synkeihin seutuihin. Vanhempiensa tahdosta hän kuitenkin jatkoi opintojaan, suorittaen viimein insinööriupseerin tutkinnon Veraillesin insinööriopistossa. Hänen sotilaallinen uransa ei kuitenkaan ollut pitkä; otettuaan osaa sotaretkiin Saksassa hän sai 1760 eron virastaan, koska oli vastustellut päällikköjään.

Nyt alkoi Bernardin de Saint-Pierrelle vaihteleva ja seikkailurikas elämä. Omaistensa piirissä hän ei viihtynyt, ne häntä vieroivat ja kielsivät häneltä apunsa, yksinpä isäkin, joka tällä välin oli mennyt uusiin naimisiin. Maltan-saaren jouduttua vaaraan Ranskan hallitus lähetti sinne avuksi useita insinöörejä, niiden joukossa hänetkin. Mutta kun vaara pian oli ohitse, sai hän tyhjin toimin palata Ranskaan. Täällä hän virkaa vailla joutui tukalaan asemaan, koettaen matematiikan opetuksella ansaita leipäänsä. Onnettomuuksien ahdistamana hän rupesi haaveilemaan lapsuutensa unelmia Robinson Crusoen seikkailuretkistä: hän ajatteli jonnekin uuteen seutuun perustaa turvattomain ja kovaosaisten siirtokunnan, jonka päällikkönä hän toimeenpanisi lakeja, mitkä eivät vielä olisi olleet mahdollisia kotimaassa. Hän lähti etsimään maailmankolkkaa, minne sijoittaisi uuden siirtolansa. Ensin hän matkustaa Hollantiin, missä saa rohkaisevaa osanottoa, jopa rahojakin yrityksensä toteuttamiseksi. Sieltä hän menee Venäjälle, jossa myöskin voittaa mahtavia suosijoita; näyttääpä hetkisen siltäkin, kuin perisi hän kaikkivaltiaan kreivi Orloffin aseman suuren Katariinan lemmikkinä. Hän yrittää näytellä valtiollista ja sotilaallista osaa, kuitenkaan onnistumatta. Hän luulee voivansa pystyttää uudelleen Puolan vanhan valtiomuodon ja kansallisen itsenäisyyden ja antaa puhua kihlauksestaan erään puolalaisen ruhtinattaren kanssa. Mutta hänen tuulentupansa pian kukistuvat; ylhäinen morsian rikkoo välinsä hänen kanssaan, ja hän siirtyy Saksiin, jonka Puolan vanhan valtijaan avulla hän toivoo voivansa toteuttaa kunnianhimoiset unelmansa. Dresdenissä hänet otetaan avosylin vastaan, mutta erään "Tuhannen yhden yön" tapaan aletun seikkailun huono loppu saa hänet kääntämään selkänsä Saksin vieraanvaraisuudelle ja siirtymään Berliiniin. Täällä avautui hänelle hiljainen onni perheen ja avuliaiden ystäväin piirissä, vaan hänen levoton henkensä ei ota mukautuakseen tyyniin oloihin. 1766 hän palaa Ranskaan; täällä on hänen isänsä tällä välin kuollut, ja sukulaiset osottavat kylmyyttä häntä kohtaan. Köyhänä ja yksinäisenä hän asettuu Pariisiin, missä panee taivaan ja maan liikkeelle saavuttaakseen turvatun jalansijan yhteiskunnassa. Hän kirjoittaa muistelmia, tutkii mitä erilaisimpia aineita, sota- ja tykistötiedettä, kasvatusoppia, tähtitiedettä ja kemiaa, välttäen jonkinmoisella kammolla ajattelemasta kaunokirjallisia aiheita, joilla myöhemmin hankki nimellensä katoamattoman kunnian.

Monilukuisten turhien yritysten jälkeen hänen onnistuu kiinnittää itseensä erään kreivi de Breteuilin huomio, joka lupaa hänelle hankkia paikan markiisi de Castriesin johtamassa, Madagaskarin ja Ile de Francen asuttamista tarkottavassa retkikunnassa. Mutta tämä yritys, joka verhoutui filosoofisten ja ihmisystävällisten tekosyitten vaippaan, tarkottikin todellisuudessa vain kurjaa orjakauppaa, niin että koko retki oli sankarillemme suuri pettymys. Hän erosi retkikunnasta ja asettui Ile de Francen yli-insinöörin käytettäväksi. Tällä saarella hän eli kolme vuotta, saaden vaihtelevia kokemuksia Ranskan siirtomaahallituksesta ja ennen kaikkea kooten aineksia ja vaikutelmia, joita myöhemmin käytti hyväkseen julaistessaan mainiot teoksensa "Matka Ile de Franceen" ja "Paul ja Virginia".

Ranskaan palattuaan alkaa taasen vaivaloinen taistelu olemassaolosta, jota kuninkaan myöntämä 1,000 frangin suuruinen vuotuinen eläkekään ei paljon lievennä. Hän hautoo uusia kunnianhimoisia unelmia: Intian matkaa, ihannesiirtolan perustamista Jerseyn saarelle Englannin Kanavassa, osanottoa Amerikan vapautussodan ensi puhkeemiseen, Niilin lähteiden keksimiseen. Ennen mainittu kreivi de Breteuil suosittaa häntä vihdoin suurelle valistusfilosoofille d'Alembertille, joka hankkii kustantajan hänen teokselleen "Matka Ile de Franceen", mikä ilmestyi 1773. Tämä kirja avasi hänelle viimeinkin suuren yleisön suosion, valistusfilosoofit ottivat hänet piireihinsä; mutta hallitus, jonka huomiota tekijä oli tahtonut kiinnittää suunnitelmillaan, kielsi häntä kuvaamasta siirtomaitten oloja yksinomaan synkässä valossa. Hän etsii lohdutusta uusilta filosoofiystäviltään, vaan hänen kadehtijansa saavat enimmät hänestä luopumaan, eikä "Arkadia" niminen teos, jossa hän heille aikoi laveammin esittää rohkeita suunnitelmiaan, tullut koskaan valmiiksi. Tähän aikaan hän teki Jean-Jacques Rousseaun tuttavuutta, ja samanluonteisen suuren geneveläisen filosoofin seura oli omiaan kehittämään hänessä alituisten vastoinkäymisten synnyttämää ihmisvihaa ja yksinäisyyden kaipuuta. Tältä ajalta on "Luonnon tutkimuksia" (1784), jossa hän jatkoi edellisissä teoksissaan suunnittelemiaan unelmia yhteiskunnallisesta vallankumouksesta. Kaikesta viehättäväisyydestään ja rohkeista päätelmistään huolimatta tämä kirjanen kuitenkin joutui varjoon Rousseaun samanaatteisten teosten rinnalla.

Neljä vuotta myöhemmin alkoi varsinaisesti kaunokirjallisen tuotannon aika Bernardin de Saint-Pierren elämässä. Sen alotti hänen suosituin teoksensa, idylleistä mitä ihanin "Paul ja Virginia", joka ilmestyi 1784. Tämä kirja, joka esittää suloista lemmentragediaa kahden nuoren ihmissydämmen välillä keskellä tropillisen maailman muhkeata loistoa, tuli syystä kaikkien kansankerrosten lempikirjaksi. Se onkin La Fontainen "Satujen" ja "Télémaquen" jälkeen Ranskan kirjallisuudessa se kirja, josta on useimpia kaikenmuotoisia painoksia ilmestynyt kaikilla Europan kielillä. Paitsi "Paul ja Virginiaa" on Bernardin de Saint-Pierre julaissut suuren joukon muita kaunokirjallisia ja osaksi filosoofisiakin teoksia, joiden luetteleminen veisi meidät liian pitkälle. Hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan mainittakoon, että hän Ranskan suuren vallankumouksen puhjettua luuli ajan tulleen yhteiskunnallisten ja ihmisystävällisten suunnitelmainsa toteuttamiseen ja sen vuoksi aluksi liittyi Robespierreen. Mutta nähtyään entisen hirmuvallan vain vaihtuvan toiseen vielä hirveämpään hän yhtyi siihen puolueeseen, joka nuoressa kenraali Bonapartessa näki nousevan auringon. Napoleon keisariksi tultuaan muisti kirjailijaystäväänsä; sekä hän että hänen veljensä Louis ja Josef myönsivät kukin hänelle 6,000 frangin elinkautisen eläkkeen. Tämän kautta oli hänen taloudellinen asemansa turvattu. Hän nai erään rikkaan kirjanpainajan tyttären ja tuli nimitetyksi siveysopin professoriksi Normaalikouluun, jossa piti luentoja "Sopusoinnusta luonnossa". Tämän oppilaitoksen lakkautettua hän sai sijan Ranskan korkeimmassa oppineessa laitoksessa Instituutissa. Keisarivallan kukistuttua hän menetti korkeitten suosijainsa myöntämät eläkkeet ja vietti viime päivänsä jotenkin ahtaissa oloissa, eläen Eragnyssa l'Oise-virran partailla. Hän kuoli tammik. 21 p. 1814, siis juuri täytettyään 77:nnen ikävuotensa. Hänen leskensä — hän oli jo ennättänyt toisen kerran naida — meni uusiin naimisiin erään vähän tunnetun kirjailijan Aimé Martinin kanssa, joka piti huolta hänen teoksiensa kokoamisesta ja julkaisemisesta.

Bernardin de Sainte-Pierren merkitys yhteiskunnan uudistajana haihtuu varjoon valistusfilosoofian loistavampien tähtien rinnalla. Mutta hänen "Paul ja Virginiansa" takaa hänelle katoomattoman kunniasijan yleismaailmallisessa kirjallisuudessa; ja hänen oma hahmonsa sen viisaan vanhuksen muodossa, joka tässä idyllissä kertojana esiytyy, on kautta aikojen lämmittävä sydämmiä totuuden, luonnollisuuden ja sydämmenpuhtauden ylistäjänä.

Sen vuoriharjanteen itäisellä rinteellä, joka kohoaa Port-Louisin takana Ile de France-saarella, näkee matkustaja eräällä muinoin viljellyllä alalla kahden pienen majan rauniot. Ne sijaitsevat melkein keskellä muudanta korkeitten kallioiden paartamaa laaksoa, joka on avoin vain pohjoiseen päin. Vasemmalla kädellä häämöttää n. k. Vartijavuori, jolta annetaan merkki laivojen laskiessa saaren satamaan, ja vuoren juurella on Port-Louis'n kaupunki; oikealla on tie, joka vie Port-Louis'sta Pamplemoussen kylään. Etempänä on samanniminen kirkko, joka bamburuokoa kasvavine kujineen kohoaa keskellä isoa tasankoa; ja vielä kauvempana siintää silmiin metsä, joka ulottuu aina saaren toisiin ääriin saakka. Suoraan edessään, merenrannikolla, kulkija näkee Hautalahdelman; vähän syrjempänä oikealla Kovanonnen-niemen, ja kaikista kauvimpana rajattoman merenulapan, jonka pinnasta pistää esiin joitakuita asumattomia luotoja, niiden joukossa Miren keila, joka näyttää vallinsarvelta keskellä meren kuohuja.

Käydessään sisään tähän laaksoon, josta tarjoutuu niin paljon katsottavaa, kuulee kulkija vuoren kaikujen lakkaamatta toistelevan läheisissä metsissä tohisevien tuulten kohinaa ja aaltojen pauhua, jotka etäällä meressä särkyvät riuttoja vastaan. Mutta saavuttuaan noiden mökkien luo ei hän enää kuule mitään kohinaa, eikä näe ympärillään muuta kuin muurintapaisia kallioseinämiä, joiden juurella, kupeilla ja halkeamissa, jopa pilviä piirtävillä huipuillakin puuryhmiä kasvaa. Sadepilvet näiden kallioiden päällä leijaillessaan luovat usein sateenkaaren niiden ruskeanvihreille rinteille ja kostuttavat niiden juurella liriseviä lähteitä, joista vähäinen Lataniers-joki saa alkunsa. Rajaton hiljaisuus vallitsee tässä laaksossa, missä kaikki, ilma, vesi ja valo, on niin suloista ja tyventä. Tuskin vastaa kaikukaan niiden palmujen huminaan, jotka siellä kukoistavat ylävällä asemallaan, alati huojutellen pitkiä varsiaan taivaan tuulissa. Suloinen valohämy vallitsee laaksonpohjassa, minne vain keskipäivän aurinko paistaa; mutta aamunkoitosta lähtien sen säteet kohtaavat harjannetta, jonka huiput yli vuoriston varjojen kohoten hohtavat kullan ja purppuran hehkussa taivaan sinilakea vastaan.

Minusta oli aina mieluista palata tähän paikkaan, missä yhdellä haavaa sai nauttia sekä äärettömyyden avarasta näystä että juhlallisesta yksinäisyydestä. Kun muuanna päivänä istuin noiden majojen luona ja katselin niiden raunioita, näin erään vanhan miehen käyskentelevän läheisyydessä. Hänellä oli saaren vanhain asujanten tapaan pukunaan lyhyt takki ja pitkät housut. Hän oli paljain jaloin ja nojasi itseään kävellessään mustapuiseen keppiin. Hänen hiuksensa olivat vallan valkoiset ja hänen kasvonsa jalot ja totiset. Tervehdin häntä kunnioittavasti. Hän vastasi tervehdykseeni; ja hetken aikaa minua tarkasteltuaan hän astui luokseni ja istahti lepäämään samalle törmälle kuin minäkin. Tästä tuttavallisuudesta rohkaistuneena alotin puhelun. "Isäni", sanoin hänelle, "voisitteko sanoa minulle, kenelle nämä majat ovat kuuluneet?" Hän vastasi: "Poikani, noissa matalissa majoissa ja tällä autiolla alalla asui kerran — siitä on jo parisenkymmentä vuotta — kaksi perhettä, jotka niissä olivat onnensa kohdanneet. Heidän elämäkertansa on liikuttava; mutta kukapa europalainen pitäisikään väliä näiden Intian meritien varrella asuvain saarelaisten, nimettömäin ja tuntemattomain, kohtaloista? Ken tahtoisi elää täällä köyhänä ja unohdettuna, vaikkakin onnellisena? Ihmisiä miellyttävät vain ylimysten ja kuningasten elämänvaiheet, vaikkei niistä kenellekään hyötyä ole." — "Isäni", sanoin, "teidän näöstänne ja puheestanne on helppoa päättää, että teillä on suuri elämänkokemus. Jos teillä on aikaa, niin pyydän teitä kertomaan minulle, mitä tämän korven entisistä asujista tiedätte, ja voitte olla varma, että maailman ennakkoluuloista turmeltuneinkin ihminen mielellään kuulee kerrottavan onnellisuudesta, jonka luonto ja hyveet tuottavat." — Hetken nojattuaan otsaansa käsiään vastaan, ikäänkuin muistutellen mieleensä muinaisia tapahtumia, alotti vanhus kertomuksensa:

Vuonna 1726 päätti muuan nuori Normandiasta kotoisin oleva mies, nimeltä de La Tour, siirtyä tälle saarelle onneansa etsimään, sittekun oli turhaan etsinyt itsellensä virkaa Ranskassa ja turhaan pyydellyt sukulaisiltaan apua. Hänellä oli mukanaan nuori vaimonsa, jota hän suuresti rakasti ja jolle oli yhtä rakas. Tämä oli vanhaa ja rikasta sukua samasta maakunnasta kuin hän, mutta salaa ja myötäjäisittä oli nuori vaimo mennyt miehelleen, koska hänen sukulaisensa olivat naimista vastustaneet, syystä ettei de La Tour ollut aatelismies. Tämä jätti vaimonsa Port-Louis'hin tälle saarelle ja purjehti itse Madagaskariin toivoen voivansa ostaa siellä muutamia neekeriorjia, joiden avulla perustaisi tänne uudisasunnon. Mutta hän saapui Madagaskariin pahimpana vuodenaikana, joka alkaa lokakuun keskipaikoilla; ja vähän ajan perästä hän kuoli tarttuvaan kuumetautiin, joka siellä on vallalla kuusi kuukautta vuodessa ja joka ikiajoiksi estää europalaisia sinne pysyvästi asuttumasta. Hänen perunsa hävisivät teille tietymättömille kuten aina niiden, jotka kuolevat kaukana kotimaastansa. Hänen Ile de Franceen jäänyt vaimonsa oli nyt leski, kantoi lasta sydämmensä alla, ja muuatta neekerinaista lukuunottamatta oli hän vallan yksin maailmassa, turvatta ja suojatta. Sen miehen kuoltua, jota yksistään oli rakastanut, ei hän tahtonut kehenkään toiseen turvautua. Mutta onnettomuutensa antoi hänelle rohkeutta, ja hän päätti orjattarensa avulla raivata itselleen pelloksi pienen maatilkun, josta saisivat elatuksensa.

Tällä miltei autiolla saarella, jonka maa oli yhteistä omaisuutta, hän ei valinnut hedelmällisintä ja kaupalle edullisinta paikkaa; vaan päinvastoin etsien jotain vuorenrotkoa, salaista turvapaikkaa, missä yksin ja tuntematonna saisi elellä, siirtyi hän kaupungista näille kallioille, niinkuin lintu pesäänsä. Niin on kaikilla hellätunteisilla ja kärsivillä olennoilla se yhteinen taipumus, että haluavat vetäytyä mitä jylhimpiin ja autioimpiin paikkoihin, aivan kuin kalliot voisivat suojella heitä onnettomuuksilta ja luonnon rauhallisuus viihdyttää heidän sielunsa levottomuutta. Mutta Sallimus, joka aina tulee avuksemme, kun haluamme vain sitä mikä meille tarpeellisinta on, oli rouva de La Tourillekin tallettanut tavaran, jonka vertaista ei rikkaus eikä ylhäisyys voi antaa: nimittäin ystävättären.

Tällä seudulla oli jo vuoden ajan asunut muuan vireä, hyväluontoinen ja hellätunteinen nainen nimeltä Margareeta. Hän oli syntynyt Bretagnessa yksinkertaisista talonpoikaisista vanhemmista, jotka olivat häntä rakastaneet ja olisivat hänet tehneet onnelliseksikin, jollei hän olisi heikkoudessaan luottanut erään naapuristossa asuvan aatelismiehen rakkaudenvakuutuksiin ja naimalupauksiin; tämä himonsa tyydytettyään hylkäsi hänet, kielsipä vielä apunsa sen lapsen elättämisessä, jonka isäksi hän pian oli tuleva. Silloin tyttöparka päätti ijäksi päiviksi jättää syntymäkylänsä ja lähteä häpeäänsä piilemään siirtomaihin, kauvas kotimaastaan, missä oli menettänyt köyhän, siveän tytön ainoan aarteen, hyvän maineensa. Eräs vanha neekeri, jonka hän oli huokealla ostanut lainaamillaan rahoilla, auttoi häntä pienen maatilkun viljelemisessä tässä piirikunnassa.

Täällä tapasi rouva de La Tour, neekerinaisensa seuraamana, Margareetan, kun tämä imetti lastaan. Hän ihastui suuresti kohdatessaan naisellisen olennon, joka näytti olevan melkein samallaisessa tilassa kuin hän itse. Muutamin sanoin hän kuvasi Margareetalle entisen elämänsä ja nykyisen puutteensa. Margareetaa liikutti rouva de La Tourin kertomus; ja tahtoen mieluummin palkita tämän luottamuksen kuin hankkia hänen kunnioitustaan hän arvelematta tunnusti hänelle sen erehdyksen, johon oli joutunut syypääksi. "Mitä minuun tulee", sanoi, "olen minä ansainnut kohtaloni; mutta te, hyvä rouva … te, joka olette hyvä ja siveä ja kuitenkin onneton!" Ja itkien tarjosi hän hänelle turvaa majassansa ja ystävyyttään. Rouva de La Tour, jota näin hellä vastaanotto suuresti liikutti, sulki hänet syliinsä lausuen: "Ah, Jumala tahtoo siis tehdä lopun kärsimyksistäni, koska hän teissä herättää minua, muukalaista, kohtaan enemmän hyvyyttä kuin milloinkaan omaisiltani olen osakseni saanut."

Minä tunsin Margareetan; ja vaikka asuin puolentoista penikulman päässä täältä, tuolla metsissä Pitkän Vuoriston takana, katsoin häntä kuitenkin naapurikseni. Europan kaupungeissa tosin katu tai pelkkä kiviseinä pidättää saman perheen jäseniä vuosikausia toisiaan tapaamasta; mutta näissä uusissa siirtomaissa pidämme naapureina kaikkia, joita vain metsät ja vuoret meistä erottavat. Varsinkin siihen aikaan, jolloin tämä saari harjotti vähäistä kauppayhteyttä Intian kanssa, oli täällä pelkkä naapuruus samaa kuin ystävyys, ja vieraanvaraisuus muukalaisia kohtaan oli yhtä hyvin velvollisuus kuin huvi. Kun kuulin naapurini saaneen toverin, riensin hänen luoksensa, ollakseni joksikin avuksi kummallekin. Rouva de La Tourissa tapasin miellyttävän naisen, jonka koko olento ilmaisi jaloutta ja surumielisyyttä. Hän oli jo lähellä synnytystään. Esitin molemmille naisille, kuinka tarpeellista olisi heidän lastensa vuoksi ja varsinkin vastaisten siirtolaisten tulon takia, että he jakaisivat keskenään tämän laakson, jota oli noin kaksikymmentä tynnyrinalaa. He antoivat jakamisen minun toimekseni. Jaoin maan kahteen jotenkin yhtä suureen puoliskoon, niin että toiseen tuli kuulumaan tämän lakeuden yläosa, alkaen tuon pilvien peittämän kukkulan huipusta, mistä Lataniers-joki saa alkunsa, aina tuonne jyrkkään halkeamaan asti, jonka näette tuolla ylhäällä vuorenharjalla ja jota kutsutaan Ampumareijäksi, se kun todellakin on tykinaukon näköinen. Maaperä on tässä niin kivistä ja kuoppaista, että siinä on vaikea käydä; kuitenkin kasvaa siinä isoja puita ja on se täynnä lähteensilmiä ja pieniä puroja.

Toiseen osaan mittasin koko alemman puolen, joka ulottuu Lataniers-joen juoksua pitkin aina tähän aukeamaan saakka, missä nyt olemme ja mistä virta kulkee kahden kukkulan lomitse mereen asti. Tässä näette niittyjä ja jotenkin tasaista maata, joka ei kuitenkaan ole parempi kuin tuo toinen osa, sillä sateisena vuodenaikana se on vetelää kuin suo, ja poudalla se kuivaa lyijynkovaksi, niin että kun tahtoo siihen ojaa kaivaa, on kirvestä käytettävä. Kun jako oli suoritettu, annoin molempain naisten heittää arpaa osistaan. Ylempi puoli tuli rouva de La Tourille ja alempi Margareetalle. Kumpikin oli osaansa tyytyväinen, ja he halusivat vain jäädä asumaan liki toisiaan, "jotta", kuten he sanoivat, "aina saisimme nähdä toisiamme, puhella keskenämme ja auttaa toinen toistamme". Oli kuitenkin tarpeen, että heillä kullakin oli oma asuntonsa. Margareetan asumus sijaitsi keskellä laaksoa, juuri hänen alueensa rajalla. Aivan sen viereen rakensin rouva de La Tourin palstalle toisen majan, niin että ystävykset yhdellä haavaa olivat toistensa naapureina ja kuitenkin kukin perheineen asuivat omalla alueellaan. Itse olen hakannut paalut vuorelle; itse olen kantanut palmunlehviä merenrannalta näiden molempain majojen rakentamiseksi, jotka nyt kuten näette ovat ovia ja kattoja vailla. Voi sentään, niistä on sittekin liian paljon jälellä muistini virittämiseksi! Aika, joka niin pian hävittää hallitsijain muistomerkit, näyttää näissä erämaissa säästävän ystävyyden muistomerkkejä, pitkittääkseen kaipaustani aina elämäni loppuun asti.

Tuskin oli toinen näistä majoista valmistunut, kun rouva de La Tour synnytti tyttölapsen. Minä olin ollut kummina Margareetan lapselle, joka oli saanut nimekseen Paul. Rouva de La Tour pyysi minua nyt yhdessä hänen ystävättärensä kanssa antamaan nimen hänenkin lapselleen. Margareeta pani sille nimeksi Virginia. "Hänestä on kasvava siveä tyttö", sanoi hän, "ja hän on tuleva onnelliseksi. Minä en tuntenut onnettomuutta ennenkun poikkesin siveyden tieltä."

Rouva de La Tourin toivuttua lapsivuoteestaan alkoivat nuo molemmat maatilkut vähitellen korvata sekä sitä vaivaa, mikä minulla aika ajoittain oli niiden hoidosta että varsinkin heidän orjainsa uutteruutta. Margareetan orja, Domingo, oli jolof-heimoa, ja vielä roteva ruumiiltaan, vaikka olikin ijäkäs. Hänellä oli kokemusta ja hyvä luontainen ymmärrys. Hän raivasi erotuksetta kummallakin maa-alueella pelloiksi ne alat, mitkä hänestä tuntuivat hedelmällisimmiltä, ja kylvi niihin sellaisia siemeniä, mitkä mihinkin parhaiten sopivat. Hirssiä ja maissia hän kylvi keskinkertaisiin paikkoihin, vehnää hyvään maahan ja riissiä soisiin kohtiin, ja kallioiden juurille hän istutti melooneja, kurpitseja ja kurkkuja, jotka mielellään kiipeevät ylöspäin. Kuiviin paikkoihin hän kasvatti perunia, jotka niissä tulevat maukkaiksi, ylängöille puuvillapensaita, sokeriruokoa väkevään maahan ja kahvipensaita töyräille, joilla papu kasvaa pieni mutta sitä oivallisempi; joen varsille ja asumusten ympärille bananas-puita, jotka vuoden läpeensä kantavat hedelmäsarjoja ja suovat miellyttävää siimestä, ja viimein vielä muutamia tupakantaimia lievittääkseen omia ja hyväin emäntäinsä huolia. Vuorilta hän kävi hakkaamassa polttopuita ja siirteli sieltä täältä kallionlohkareita syrjään teitä rakentaakseen. Kaikki nämä askareet hän toimitti älykkäästi ja ahkerasti, sillä hän oli innostunut työhönsä.

Margareetaan hän oli erittäin kiintynyt, eikä vähemmän rouva de La Touriinkaan, jonka orjattaren hän oli nainut Virginian syntyessä. Hän rakasti kiihkeästi vaimoansa, jonka nimi oli Mari. Tämä oli syntynyt Madagaskarissa, jossa oli harjautunut joihinkin käsitöihin, etenkin valmistamaan koreja ynnä jonkinmoista esiliinakangasta metsässä kasvavista ruohoista. Hän oli muuten näppärä, siisti ja erittäin uskollinen. Hän piti huolta ruoan laittamisesta, kasvatti muutamia kanoja ja meni silloin tällöin Port-Louis'n kaupunkiin myymään sellaista tavaraa, mikä ei ollut välttämätöntä molempien perheiden taloudessa. Kun tähän lisäksi laskette pari lapsia varten pidettyä kuttua ynnä ison koiran, joka yöllä vartioitsi ulkona, saatte jonkinlaisen käsityksen näiden kahden pienen asunnon tuloista ja koko taloudesta.

Tullaksemme molempiin ystävyksiin, kehräsivät he puuvillaa aamusta iltaan. Tämä työ tuotti heille ja heidän perheilleen vaatetarpeet; mutta muuten puuttui heiltä totuttuja elämän mukavuuksia, niin että saivat kotona käydä avojaloin ja vain pyhäisin käyttivät kenkiä mennessään aamuvarahin kuulemaan messua Pamplemoussen kirkkoon, jonka näette tuolla alhaalla. Sinne tosin oli paljon pitemmältä kuin Port-Louis'hin, mutta vain hyvin harvoin he menivät kaupunkiin, sillä orjain tavoin puettuina karkeaan siniseen Bengalin palttinaan pelkäsivät he siellä joutuvansa ylenkatseen alaisiksi. Mutta tarkoin punniten: kumpi on parempi, ulkonainen arvoko vaiko kotoinen onni? Sillä jos nämä naiset saivatkin vähän kärsiä ihmisten ilmoilla käydessään, palasivat he kotiinsa sitä tyytyväisempinä. Tuskin olivat Maria ja Domingo tältä harjulta äkänneet heidät, niin juoksivat he vastaan alas laaksoon auttaakseen heitä ylösnousemisessa. Orjainsa silmistä he näkivät, millä ilolla nämä heitä olivat odottaneet. Kotona heitä kohtasi kaikkialla puhtaus ja vapaus, joista eduista heidän tuli kiittää vain omaa ahkeruuttaan ja palvelijainsa intoa ja uskollisuutta.

Samojen puutteiden ja miltei samanlaisten elämänkokemusten yhdistäminä he puhuttelivat toisiaan ystävän, toverin ja sisaren suloisilla nimillä; heillä oli vain yksi tahto, yksi harrastus ja yhteinen pöytä, jonka ääressä aterioivat. Kaikki oli heillä yhteistä. Jos jolloinkin entiset tunteet, tulisemmat kuin ystävyyden synnyttämät, heräsivät heidän sydämmissään, ohjasi totinen jumalanpelko puhdasten tapain avulla ne toista elämää kohden, niinkuin tulenliekki sytykkeen puutteessa kohoaa maasta taivasta kohti.

Luonnolliset velvollisuudet enensivät vielä heidän yhteiselämänsä onnellisuutta. Heidän keskinäinen ystävyytensä kiintyi kahta lujemmaksi, kun heillä alati oli silmiensä edessä lapsensa, heidän yhtä kovaonnisen rakkautensa hedelmät. Huviksensa he kylvettivät niitä samassa kylpyaltaassa ja panivat nukkumaan samaan kätkyeen. Antoivatpa he usein niille vuorotellen rintaa. "Ystäväni", virkkoi kerran rouva de La Tour, "molemmilla on meillä kaksi lasta ja kummallakin niistä on kaksi äitiä." Kuten kaksi vesaa, mitkä ovat kiinni kahdessa samanlaisessa puussa, joilta myrsky on kaikki oksat riistänyt, kantaa paljon parempia hedelmiä, jos kumpikin niistä irrotetaan emäpuustaan ja istutetaan toiseen puuhun, niin nämäkin kaksi kaikista heimolaisistaan erotettua ihmistainta, imiessään vuoroon molempain ystävysten rinnoilla, saivat paljon hellempiä kuin vain sisarusten tunteita toisiinsa. Heidän äitinsä jo kätkyein ääressä puhuivat heidän vastaisesta naimisestaan, ja nämä unelmat lastensa aviollisesta onnellisuudesta, joilla he koettivat omia surujaan lievittää, päättyivät sangen usein niin, että molemmat hyrähtivät itkuun. Toinen itki muistellessaan kärsimystensä syynä olleen avioliiton siteiden hylkimisen, toinen niihin alistumisen; toinen oli pyrkinyt säätyänsä ylemmäksi, toinen laskeutunut halvempaan säätyyn; mutta kumpaakin lohdutti ajatus, että kerran heidän lapsensa heitä onnellisempina, kaukana Europan julmista ennakkoluuloista, saisivat nauttia rakkauden ja yhdenvertaisuuden onnellisuutta.

Todellakaan ei löydy suurempaa helleyttä, kuin mitä nämä lapset jo varhain toisilleen osottivat. Paulin itkiessä tarvitsi hänelle vain osottaa Virginiaa; tämän nähtyään hän jo tyyntyi ja hymyili. Kun Virginia jostain kärsi, huomattiin se jo Paulin parunnasta; mutta tämä herttainen tyttö hillitsi tuskaansa, jottei Paul siitä huolestuisi. Joka kerta kun tänne tulin, näin molemmat pallerot maan tavan mukaan aivan alasti; tuskin he vielä kykenivät kävelemäänkään, mutta käsin ja sylin he kaulailivat toisiaan, niinkuin Kaksoisten tähtiryhmää kuvataan. Yökään ei voinut heitä toisistaan erottaa; se yllätti heidät usein makaamassa samassa kätkyessä, poski poskea ja povi povea vastaan, kädet kiedottuina toistensa kaulan ympäri ja nukkuneina täten toistensa syliin.

Kun he oppivat puhumaan, olivat "veli" ja "sisko" ensimmäiset sanat, joilla he toisiaan nimittivät. Lapsuus, jolla on mitä hellimpiä hyväilynimiä, ei tunne tämän suloisempia nimityksiä. Heidän kasvatuksensa vain lujensi heidän ystävyyttään, kohdistaen sen heidän keskinäisiin tarpeisiinsa. Pianpa tuli kaikki mitä talouteen kuuluu, puhtaudenpito ja heidän yksinkertaisen ateriansa valmistus, Virginian osalle, ja hänen näitä toimittaessaan palkitsivat häntä veljensä kiitokset ja hyväilyt. Paulkin puolestaan oli lakkaamatta puuhassa, joko hääräsi Domingon apuna puutarhassa tai pieni kirves kädessään seurasi tätä metsätöihin; ja jos hän näillä matkoilla näki kauniin kukan, makean hedelmän tahi linnunpesän — olivat ne vaikka miten korkealla puussa — kiipesi hän niihin käsiksi viedäkseen ne tulijaisiksi pikku sisarelleen.

Yhden heistä jossain tavatessaan sai olla varma, että toinenkin oli läheisyydessä.

Eräänä päivänä astuessani alas tuolta vuorenharjanteelta näin Virginian juoksevan puutarhan äärimmäisestä sopesta kotoa kohden, hame takaa pään yli viskattuna sateen takia.

Kaukaa katsoen luulin hänen olevan yksikseen; mutta kun kävin lähemmäksi häntä auttaakseni, näin hänen vierellään Paulin melkein kokonaan hameeseen hautautuneena, ja molemmat nauroivat sydämmen pohjasta tälle omalle keksimälleen sateenvarjolle. Nuo kaksi suloista päätä, jotka katselivat maailmaan saman hameen kankeista laskoksista, muistuttivat mieleeni tarun samaan simpukankuoreen suletuista Ledan lapsista.

Koko heidän opiskelunsa käsitti vain keinoja olla toisilleen mieliksi ja avuksi. Muuten he olivat tietämättömiä kuin kreolit, eivät osanneet lukea eikä kirjottaa. He vähät piittasivat siitä, mitä ennen ja kaukana heistä oli tapahtunut; heidän uteliaisuutensa ei ulottunut näiden kukkulain huippuja kauvemmaksi. Maailman he luulivat loppuvan missä tämä saarikin loppui; ja mitään viehättävää ei heille löytynyt omaa olopaikkaansa etäämpänä. Keskinäinen sopu ja äitiensä tyytyväisyys oli heidän pyrintönsä alku ja loppu. Milloinkaan ei hyödyttömäin opetusten tarvinnut pusertaa kyyneliä heidän silmistään; milloinkaan eivät kuivat nuhdesaarnat heitä ikävystyttäneet. He eivät tunteneet edes varkauden käsitettäkään, kaikkihan heillä oli yhteistä, eivät kohtuuttomuutta, sillä he olivat tyytyväiset yksinkertaiseen ruokaansa, eivätkä valetta, sillä heidän ei tarvinnut toisiltaan totuutta salata. Heitä ei koskaan pelotettu turhilla uhkauksilla, että Jumala hirveästi rankaisee kiittämättömiä lapsia; heidän lapsenrakkautensa oli äidinhellyyden hedelmä. Uskonnosta heille oli opetettu vain semmoista, mikä saattoi sen heille rakkaaksi; ja vaikkeivät pitäneetkään pitkiä rukouksia kirkoissa, ylensivät he sen sijaan kaikkialla missä olivat, kotona, kedolla ja metsässä, viattomat kätensä taivasta kohden, ja heidän sydämmensä olivat alati täynnä kiitollisuutta vanhempiansa kohtaan.

Näin kului heidän varhaisin lapsuutensa niinkuin ihaninta päivää ennustava aamurusko. Jo nyt he ottivat osaa kaikkiin äitiensä taloudellisiin askareihin. Tuskin oli kukko kiekunnallaan kertonut päivännoususta, kun Virginia kavahti vuoteeltaan, kävi noutamassa vettä läheisestä lähteestä ja palasi kotia aamiaista laittamaan. Heti sen jälkeen, kun aurinko kultasi kukkulat tämän laakson ympärillä, tulivat Margareeta ja hänen poikansa rouva de La Tourin luo, missä pidettiin yhteinen rukous ja nautittiin aamiainen; usein he söivät sen ulkosalla, istuen nurmikossa vehmaitten banaanipuiden alla, jotka tarjosivat heille valmiin aterian mehukkailla hedelmillään ja pöytäliinaksi pitkät, kiiltävät lehtensä. Terveellinen ja runsas ravinto vaurastutti nopeasti molempain lasten ruumiin, ja hellä kasvatus loi heidän kasvoilleen puhtauden ja levollisen sielukkaisuuden ilmeen. Virginia, vaikka vasta kahdentoista vanha, oli vartaloltaan jo enemmän kuin puoleksi varttunut. Tuuheat vaaleat kiharat ympäröivät hänen päätään; suuret sinisilmät ja korallinpunaset huulet valaisivat mitä herttaisimmalla hohteella hänen kasvonsa; ne myhäilivät lempeästi hänen puhuessaan, ja kun hän oli vaiti, ilmaisi niiden taivasta kohden kohotettu asento mitä herkintä tunteellisuutta, jopa alakuloisuutta. Paulissa sen sijaan nähtiin kaiken poikuusijän sulojen ohessa jo kehittyvää miehuullisuutta. Hänen vartalonsa oli kookkaampi kuin Virginian, hänen ihonsa tummempi ja nenänsä köyrympi, ja hänen mustat silmänsä olisivat joltisesta ylpeydestä puhuneet, elleivät pitkät, viuhkan tavoin säteilevät ripset olisi antaneet niille erinomaista lempeyden hohdetta. Vaikka hän aina olikin liikkeellä, jäi hän tyynesti alalleen, kun huomasi pikku sisarensa, ja istahti hänen vierelleen. Kun heitä näin äänettöminä tapasi, lapsellisen luontevissa asennoissa ja avojaloin, luuli näkevänsä edessään vanhanaikaisen valkean marmoriryhmän, esittävän paria Nioben lapsista; mutta huomatessaan heidän silmäystensä aina etsivän toisiaan, hymyilyn yhä hellemmin tapaavan hymyilyä, olisi tehnyt mieli kutsua heitä taivaan lapsiksi, noiksi autuaallisiksi hengiksi, joiden koko olemus on rakkautta ja joiden ei ole tarvis pukea tunteitansa aatoksiin ja rakkauttaan sanoihin.

Mutta nähdessään tyttärensä näin vuosi vuodelta kehittyvän ihanuudessa, lisäytyivät rouva de La Tourin hellät huolet. Hän sanoi usein minulle: "Entä jos kuolen, mikä on Virginian kohtalo silloin ilman varallisuutta?"

Ranskassa oli hänellä muuan täti, ylhäissäätyinen, rikas, vanha ja tekopyhä neiti, joka hänen mentyään herra de La Tourin vaimoksi oli tylysti kieltänyt häneltä kaiken apunsa; senpä vuoksi olikin hän itselleen luvannut, ettei koskaan turvautuisi tuohon naiseen, vaikka joutuisi miten ahtaalle hyvänsä. Mutta äidiksi tultuaan hän ei enää kammonut mahdollisesti kieltävänkään vastauksen häpeätä. Miehensä äkillisen kuoleman jälkeen hän ilmotti siitä tädillensä, kertoi tyttärensä syntymästä ja kuvaili tukalaa tilaansa kaukana kotimaasta, ilman elättäjää ja pieni lapsi hoidettavanaan. Mutta minkäänlaista vastausta ei hän saanut. Yleväluontoinen kun oli, ei hän katsonut enempää nöyryyttävänsä itseään, vaikka alistuikin alttiiksi sukulaisensa nuhteille, joka ei milloinkaan ollut voinut antaa anteeksi hänen naimistaan aatelittoman, vaikkakin kunnollisen miehen kanssa. Joka tilaisuudessa hän siis vielä kirjoitti tädilleen, herättääkseen hänessä myötätuntoisuutta Virginiaa kohtaan. Mutta vuodet vierivät vierimistään, ilman että mitään elonmerkkiä tuli sukulaiselta.

Vihdoin viimein, vuonna 1738, kolme vuotta sen jälkeen kun herra de La Bourdonnaye oli saapunut saarellemme, sai rouva de La Tour kuulla, että tämä kuvernööri oli saanut kirjeen tädiltä hänelle jätettäväksi. Välittämättä tällä kertaa kehnosta puvustaan hän kiirehti Port-Louis'hin, sillä nyt voitti äidinilo hänessä ihmisarkuuden. Herra de La Bourdonnayellä olikin todella kirje hänelle annettavana. Siinä täti jankutti, että sisarentyttärensä oli ansainnut kohtalonsa, koska oli huolinut seikkailijalle ja irstailijalle vaimoksi, että intohimoja aina seuraa rangaistus, ja että hänen miehensä varhainen kuolema oli Jumalan vanhurskas kuritus; että hän oli tehnyt aivan oikein siirtyessään saarille säästääkseen Ranskassa asuvilta sukulaisiltaan enempää häpeätä, ja että hän nyt oli maassa, jossa kaikki, paitsi laiskurit, löytävät onnensa. Täten nepaintaan morkattuaan täti rupesi ylistämään itseään: muka välttääkseen avioliiton usein turmiollisia seurauksia oli hän itse pysynyt naimatonna. Asian todellinen laita oli kuitenkin niin, että hän olisi mennyt vain jollekin hyvin ylhäiselle miehelle vaimoksi, mutta vaikka hän olikin upporikas ja tällaisissa naimiskaupoissa varallisuus yksin määrää, ei kuitenkaan ollut ketään, joka olisi huolinut moista rumaa ja kovasydämmistä naista itselleen.

Jälkikirjotus sisälsi kuitenkin, että hän kaikesta huolimatta oli sulkenut sisarensatyttären herra de La Bourdonnayen hyvään suosioon. Hän oli niin todella tehnytkin, mutta tavalla joka nykyään on hyvin yleinen ja joka suosijan tekee pelättävämmäksi kuin ilmeisen vihamiehen: puhdistaakseen itseänsä kuvernöörin edessä sukulaistaan kohtaan osottamastaan kovuudesta oli hän tekopyhän surkuttelun varjolla herjannut häntä pahanpäiväisesti.

Rouva de La Tour, jota ei välinpitämättöminkään ihminen voinut ilman osanottoa ja kunnioitusta katsella, sai varsin kylmäkiskoisen vastaanoton herra de La Bourdonnayen puolelta, joka edeltäkäsin oli saatettu nurjamieliseksi häntä kohtaan. Rouvaparan kertomukseen omasta ja tyttärensä asemasta hän vastasi vain kuivasti ja yksitavuisesti: "Saanhan nähdä … saamme nähdä … aikaa myöten … täällä käy niin paljon tarvitsevaisia… Miksi niin loukata kunnioitettavaa tätiä… Itse olette kaikkeen syypää!"

Rouva de La Tour palasi asuntoonsa sydän täynnä surua ja mielikarvautta. Kotiin tultuaan hän vaipui tuolille, heitti tädin kirjeen pöydälle ja huudahti ystävättärelleen: "Kas siinä yhdentoista vuoden kärsimyksen hedelmä!" Mutta kun ei kukaan toinen seurasta osannut lukea, otti hän uudelleen kirjeen ja luki sen kokoutuneen perheen kuullen. Tuskin oli hän päättänyt, kun Margareeta huudahti kiivaasti: "Tarvitsemmeko täällä mitään sinun sukulaisiltasi? Onko Jumala meidät hyljännyt? Hän yksin on isämme. Emmekö ole eläneet onnellisina tähän päivään asti? Miksi syyttä murehdit? Sinulla ei ole rohkeutta enää!" Ja nähdessään rouva de La Tourin itkevän hän heittäytyi hänen kaulaansa ja syleili häntä. "Ystävä rakas", huudahti hän, "oma ystäväni!" — Mutta oma nyyhkytyksensä tukehutti häneltä äänen. Virginia tämän kaiken nähdessään kylpi kyynelissä, pusersi milloin äitinsä milloin Margaretan käsiä huulillensa ja sydämmelleen; mutta Paul, jonka silmät liekitsivät vihasta, puristi nyrkkejään ja polki jalkaa, tietämättä keneen ryhtyä. Tähän hämminkiin joutuivat vielä Domingo ja Mari juoksujalkaa, ja majassa kuului vain valitushuutoja: "Ah, rouva kulta!… hyvä emäntäni!… äiti raukkani!… elkää itkekö!…" Näin hellät ystävyydenosotukset haihduttivat viimein rouva de La Tourin sydämmestä katkeruuden. Hän sulki Paulin ja Virginian syliinsä ja lausui tyytyväisenä: "Lapsi kultani, te olette syynä minun suruuni, mutta te myöskin olette minun koko iloni. Oi rakkaat lapseni, onnettomuus kurotti minuun vain kaukaa, mutta onni asuu ympärilläni." Paul ja Virginia eivät häntä ymmärtäneet; mutta nähdessään hänen rauhoittuvan he hymyilivät ja alkoivat hyväillä häntä. Niin olivat taas kaikki onnellisia, eikä tuo kohtaus ollut muuta kuin myrskynpuuska keskellä kaunista pouta-aikaa.

Näiden lasten hyvä luonnonlaatu kävi päivä päivältä yhä enemmän ilmi. Eräänä sunnuntaina, kun heidän vanhempansa olivat päivän koittaissa lähteneet aamujumalanpalvelukseen Pamplemoussen kirkkoon, ilmautui muuan karannut neekerinainen banaanipuistoon, joka ympäröi heidän kotiaan. Hän oli laiha kuin luuranko, pukunaan vain karkea palttinariepu lanteiden ympärillä. Hän heittäytyi Virginian jalkoihin, tämän juuri valmistaessa aamiaista perheelle, ja sanoi: "Nuori neiti kulta, armahtakaa paennutta orja parkaa! Jo kuukauden ajan olen harhaillut näillä vuorilla, puolikuolleena nälästä ja usein metsästäjäin ja koirain takaa-ajamana. Olen paennut isäntäni, erään rikkaan tilanomistajan luota tuolta Mustanvirran takaa. Hän on kohdellut minua kuten näette." Samalla osotti hän ruumistaan, joka oli raskaitten ruoskaniskuin ristiin rastiin viileskelemä, ja lisäsi: "Tahdoin hukuttaa itseni, mutta kun tiesin teidän täällä asuvan, arvelin itsekseni, että kun vielä asuu hyviäkin valkoisia ihmisiä tässä maassa, ei sentään ole tarvis kuolla." Hyvin liikutettuna vastasi Virginia: "Rauhoittukaa, onneton ihminen! Tässä on ruokaa, syökää!" Ja hän antoi hänelle aamiaisen, jonka perheelle oli valmistanut. Tuossa tuokiossa orjaparka oli ahminut sen suuhunsa. Nähdessään hänen nyt olevan ravittu Virginia sanoi: "Ihmiskurja! Mieleni tekee mennä pyytämään teille armoa isännältänne; kun hän teidät tuossa tilassa näkee, tulee hän varmaan sääliväiseksi. Tahdotteko viedä minut hänen tykönsä?" — "Te Herran enkeli", vastasi orjatar, "seuraan teitä minne vain haluatte." Virginia kutsui veljensä paikalle ja pyysi häntä heidän mukaansa. Laiha orjanainen opasti heitä metsäpolkuja pitkin yli korkeain vuorten, joita he vaivaloisesti kiipesivät, ja yli leveäin virtain, joiden poikki he saivat kahlata. Viimein puolipäivän aikaan he tulivat erään vuoren juurelle Mustanvirran partaalla. Siellä he näkivät erään hyvin rakennetun kartanon, kunnollisesti hoidettuja viljelyksiä ja ison joukon orjia puuhaten kaikenlaisissa töissä. Heidän keskellänsä käveli heidän isäntänsä, piippu suussa ja ruokokeppi kädessä. Hän oli pitkä, laiha mies, iho öljynkarvainen, silmät syvällä päässä ja kulmakarvat mustat ja yhteenkasvaneet. Pelkääväisenä lähestyi Virginia, pitäen kiinni Paulin käsivarresta, ja pyysi isäntää Jumalan laupeuden tähden armahtamaan orjaansa, joka seisoi muutaman askeleen taempana. Ensin isäntä ei noista kahdesta köyhästi puetusta lapsesta paljoa välittänyt; mutta äkättyään Virginian sorean vartalon ja hänen kauniin päänsä sinisen hunnun sisästä ja kuultuaan hänen suloisesti helähtelevän äänensä, joka värähteli ja vapisi kuten hänen koko ruumiinsa armoa anoessaan, otti hän piipun suustansa, kohotti ruokokeppinsä taivasta kohden ja vannoi armahtavansa orjaansa ei Jumalan vaan Virginian tähden. Heti antoi tyttönen merkin orjattarelle lähestyä isäntäänsä ja juoksi Paulin seuraamana pois paikalta.

He nousivat yhdessä vuorelle samaa rinnettä myöten, jota olivat tulleet, ja saavuttuansa sen harjalle istahtivat he puun alle, perin nääntyneinä sekä väsymyksestä että nälästä ja janosta. He olivat einehtimättä käyneet sitte auringonnousun kuudetta peninkulmaa.[1] "Siskoni", sanoi Paul Virginialle, "sinun on nälkä ja jano ja täältä emme mitään ravintoa löydä; palatkaamme siis takaisin orjan isännän luo ja pyytäkäämme häneltä ruokaa." — "Oi, ei toki, ystäväni", vastasi Virginia, "minä pelkään häntä kovin. Muistatko mitä äiti on usein sanonut: jumalattoman leipä täyttää suun soralla." — "No, mitä sitte tehdä?" arveli Paul. "Puut täällä ympärillä kasvavat vain pahoja hedelmiä, eikä ole täällä edes tamarinttia eli sitroonaa, jolla voisit virkistää itseäsi." — "Jumala pitää meistä huolen", virkkoi Virginia, "hän kuulee pienten lintustenkin äänen, kun nämä häneltä ravintoa pyytävät." Ja tuskin oli hän nämä sanat lausunut, kun he jo kuulivat läheisestä kalliosta juoksevan lähteen lorinan. He juoksivat paikalle, ja virvotettuaan itseään sen kristallikirkkaalla vedellä, he poimivat ja söivät krassiruohoja, joita kasvoi lähteen partaalla.

[1] Tarkottaa tässä kuten muuallakin vanhaa ranskalaista peninkulmaa (lieue), joita menee noin kolme nykyiseen kilometripenikulmaan. Suom. muist.

Kun he sitte tähystelivät ympärillensä, eikö jotain ravitsevampaa ruokaa olisi saatavissa, älysi Virginia metsän puiden joukossa nuoren palmupuun. Pähkinä, joka kelluu sellaisen huipussa, on erittäin hyvää syötävää; mutta vaikkei puu ollutkaan ihmisen reittä paksumpi, oli se liki kuusikymmentä jalkaa korkea. Tämän puun sydänaine on vain hienoa lustokudosta, mutta sen pinta on niin kovaa, että paraskin kirves kimmoaa siitä takaisin; eikä Paulilla ollut edes veistä mukana. Hänen päähänsä pälkähti virittää valkea puun juurelle, mutta siinä tuli toinen vaikeus. Hänellä ei ollut tuluksia, enkäpä sitä paitsi luule koko saarella löytyvän kiveä, jolla voisi tulta iskeä. Mutta hätä keinon keksii, ja usein ovat hyödyllisimmät keksinnöt lähteneet vähäpätöisimpäin miesten aivoista. Paul päätti virittää tulen neekerien tavalla. Muutaman kiven terävällä kärjellä hän näversi reijän hyvin kuivaan puunoksaan, jonka pani jalkainsa alle; saman kiven terävällä syrjällä hän terotti toisen yhtä kuivan mutta toisenlaisen puunoksan, jonka kärjen sovitti jalkainsa alla olevan oksan reikään, ja sitte nopeasti pyörittäen sitä käsiensä välissä, niinkuin suklaamyllyä pyöritetään, näki hän pian savua ja kipeniä nousevan hieromuksesta. Nyt kokosi hän kasan kuivia ruohoja ja risuja palmun juurelle, sytytti ne, eikä aikaakaan, kun puu jo kaatua rojahti kovalla ryskeellä. Tulen avulla he irrottivat pähkinän palmun pitkistä, puisevista ja okaisista lehdistä. Osan tästä hedelmästä hän ja Virginia söivät raakana ja toisen osan tuhassa paistettuna, ja molemmat maistuivat heistä yhtä hyviltä. Iloisina he nauttivat yksinkertaisen ateriansa, muistellen aamulla tekemäänsä hyväätyötä; mutta tähän iloon sekautui huoltakin, kun ajattelivat äitiensä levottomuutta heidän näin kauvan kotoa poissa ollessaan. Virginialle etenkin johtui tämä seikka mieleen. Mutta Paul, joka tunsi voimainsa taas virkistyneen, vakuutti etteivät he enään kauvankaan viipyneet, ennenkun pääsivät rauhoittamaan vanhempiansa.

Päivällisen syötyään oli heillä kumminkin uusi pula edessä: ei ollut heillä enää opasta kotiin johtamassa. Paul, jota ei mikään hämille saattanut, sanoi Virginialle: "Kotimme on keskipäivän aurinkoa kohden; meidän on siis astuminen kuten aamullakin tuon vuoren yli, jonka kolme huippua näet tuolla alempana. Siis matkaan, ystäväni!" Vuori, josta Paul mainitsi, oli se, jota kolmen huippunsa takia kutsutaan Kolmirinnaksi.[1] He laskeutuivat siis alas vuorelta Mustanvirran pohjoispuolitse ja saapuivat kotvan aikaa kulettuaan erään leveän virran partaalle, joka katkasi heiltä tien. Tämä avara osa saaresta, joka kokonaan on metsäin vallassa, on nykyäänkin vielä niin vähän tunnettu, ettei sen useimmilla virroilla ja vuorilla ole nimeä. Virta, jonka rannalle he tulivat, juoksee pauhaten kallioiden lomitse. Veden kohina pelotti Virginiaa, niin ettei hän tohtinut pistää jalkaansa siihen ylimenoa alottaakseen. Paul silloin otti hänet selkäänsä ja kävi kuormineen virran liukkaita kiviä pitkin, veden pauhusta välittämättä.

[1] On olemassa paljon vuoria, joiden huiput ovat pyöreät kuin naisen rinnat ja joilla kaikissa kielissä on tämä nimi. Ne sen todella ansaitsevatkin, sillä niistä saavat alkunsa monet virrat ja purot, jotka sitten hedelmöittävät maan. Ne yhä lisäävät näiden jokien vesiä kokoomalla pilviä kallioisen huippunsa ympärille, joka kohoo kuin naisen nisä niitä ylemmäksi.

"Elä pelkää", sanoi hän tytölle, "tunnen itseni kyllin voimakkaaksi, kun sinä olet kanssani. Jos tuo Mustanvirran isäntä olisi kieltänyt armoa orjaltaan, olisin tapellut hänen kanssaan." — "Mitä!" huudahti Virginia, "senkö ison ja ilkeän miehen kanssa? Mihin vaaraan olenkaan sinut saattanut! Oi Jumala, miten vaikea on hyvää tehdä! Vain pahaa on helppo tehdä."

Virran yli tultuaan Paul aikoi pitkittää matkaa kantaen sisartaan selässään, kuvailipa mielessään voivansa taakkoineen nousta Kolmirinta-vuorellekin, joka häämötti puolen peninkulman päässä heidän edessään; mutta pianpa alkoivat hänen voimansa uupua ja hän oli pakotettu laskemaan Virginian maahan ja itse levähtämään hänen vierellään. Silloin virkkoi tyttönen hänelle: "Rakas veljeni, päivä laskee; sinulla on vielä voimia, mutta minulta puuttuu. Jätä minut tähän ja palaa yksin kotia rauhoittamaan äitejämme." — "En suinkaan", sanoi Paul, "sinua en jätä. Jos yö yllättää meitä täällä metsässä, niin teen valkean, kaadan palmun, sinä syöt sen pähkinän ja minä teen sen lehvistä sulle suojuksen." Kun Virginia oli hetken aikaa levännyt, taittoi hän vanhasta, virran yli nuokkuvasta puusta pitkiä, alaspäin riippuvia lehtiä ja valmisti niistä itselleen jonkunlaiset virsut, joilla verhosi kivisillä poluilla veristyneet jalkansa; avuntekoon rientäessään oli hän näet unohtanut panna kengät jalkaansa. Tuntiessaan tuoreiden lehtien vilvastuttavan jalkojansa hän taittoi vielä bamburuovosta oksan, ja nojaten toisella kädellä tähän tilapäiseen keppiin, toisella veljeensä, lähti hän uudestaan matkalle.

Tällä tavoin he vitkalleen etenivät metsän halki; mutta korkeat puut ja tiheät lehvät peittivät pian heidän näkyvistänsä Kolmirintaisen vuoren, jota kohti astuivat, vieläpä auringonkin, joka jo teki laskuaan. Vähitellen he vielä huomaamattaan eksyivät siltä tallatulta polulta, jota tähän asti olivat kulkeneet, ja huomasivat tulleensa puiden, köynnöskasvien ja kallioiden täyttämään umpisokkeloon, josta eivät mitenkään löytäneet ulospääsyä. Paul asetti Virginian istumaan ja alkoi itse juoksennella sinne tänne hänen ympärillänsä, löytääkseen tietä tiheästä metsiköstä; mutta se oli turhaa vaivaa. Hän kiipesi korkeaan puuhun nähdäkseen edes Kolmirinta-vuoren, mutta yltympäri ei hän erottanut muuta kuin puiden latvoja, joista laskevan auringon säteet enää ainoastaan harvoja valaisivat. Sill'aikaa peitti vuorten varjo laaksoissa olevat metsät; tuuli hiljeni kuten tavallisesti auringon laskiessa; syvä hiljaisuus vallitsi näissä yksinäisissä korvissa, eikä muita ääniä kuulunut kuin vain hirvien ammunta, jotka tulivat etsimään leposijaa näiltä syrjäisiltä seuduilta. Toivoen jonkun harhailevan metsästäjän kuulevan hänen äänensä, rupesi Paul huutamaan täydestä voimastaan: "Tänne päin, tänne päin, avuksi Virginialle?" Mutta vain metsän kaiut vastasivat hänen huutoonsa ja toistivat moneen kertaan: "Virginialle!… Virginialle!…"

Vaivoista ja mielikarvaudesta perin väsyneenä Paul laskeutui alas puusta ja rupesi miettimään keinoja miten viettää yön tässä paikassa; mutta siinä ei ollut lähdettä, ei palmuja, ei edes kuivia oksiakaan, joista olisi voinut nuotion rakentaa. Nyt hän sai kokea kuinka riittämättömät hänen apuneuvonsa olivat, ja hän purskahti itkuun. "Elä itke, ystäväni", lohdutti Virginia, "ellet tahdo minun menehtyvän surusta. Minunhan on syy kaikkiin sinun kärsimyksiisi ja siihen murheeseen, johon äitimme nyt ovat joutuneet. Ei pidä tehdä mitään, ei edes hyvääkään, vanhemmilta lupaa pyytämättä. Voi, kuinka varomaton minä olen ollut!" Ja hänkin puhkesi kyyneliin. Kuitenkin sanoi hän Paulille: "Rukoilkaamme Jumalaa, veljeni, hän on meitä armahtava."

Tuskin he olivat ennättäneet päättää rukouksensa, kun kuulivat koiran haukuntaa. "Se on varmaankin", arveli Paul, "jonkun metsästäjän, joka tulee illalla hirviä väijymään." Kotvan kuluttua haukunta kuului kovemmin. "Minusta tuntuu kuin olisi se Fidele, meidän oma koiramme", sanoi Virginia. — "Ihan niin, tunnen sen äänen; olisimmeko tulleet jo oman vuoremme juurelle?"

Ja todellakin seuraavassa tuokiossa syöksähti Fidele heidän jalkoihinsa, ulvoi, vinkui ja hyväili heitä rajusti. Eivät olleet he vielä toipuneet hämmästyksestään, kun samassa näkivät Domingon, joka juoksi heidän luoksensa. Tämän hyvän, ilosta itkevän neekerin ilmautuminen saattoi heidätkin itkemään, niin etteivät saaneet sanaa suustaan. Kun Domingo oli saanut heidät tajuihinsa, huudahti hän: "Oi rakkaat nuoret valtijaani, mihin levottomuuteen olettekaan saattaneet äitinne! Kuinka he hämmästyivät, kun eivät kirkosta palattuaan löytäneet teitä! Minä olin seurannut heitä messuun, ja Mari, joka oli askaroinut jossakin sopessa, ei osannut sanoa minne te olitte joutuneet. Minä juoksentelin talomme ympäri tietämättä mistä teitä etsiä. Vihdoin otin teidän vanhoja vaatteitanne, annoin Fidelen nuuskia niitä, ja aivan kuin olisi tuo eläinparka minua ymmärtänyt, rupesi se paikalla etsimään teidän jälkiänne; yhä viuhtoen hännällään vei se minut aina Mustallevirralle saakka. Siellä sain tilanomistajalta kuulla, että olitte tuoneet takaisin erään karanneen orjattaren ja että hän oli luvannut tälle armon teidän tähtenne. Mutta minkä armon! Hän näytti minulle naisparan, joka oli jaloistaan kahleilla sidottu puupölkkyyn, kolmipiikkinen rautarengas kaulassa. Sieltä vei Fidele yhä nuuskien minut Mustanvirran varrella olevalle vuorelle, jossa pysähtyi ja rupesi haukkumaan täyttä kurkkua; se oli erään lähteen partaalla lähellä kaadettua palmua ja tulta, joka vielä suitsi. Lopuksi toi se minut tänne. Olemme nyt Kolmirintaisen vuoren juurella, mistä meillä vielä on hyvän neljän tunnin matka kotia. Mutta nyt teidän pitää syödä ja vahvistaa voimianne." Hän tarjosi heille kakun, hedelmiä ja leilillisen juomaa, jonka heidän äitinsä olivat vedestä, viinistä, sitroonanmehusta, sokerista ja muskotista valmistaneet lapsillensa vahvistukseksi ja virkistykseksi. Virginia huokasi muistellessaan orja paran kohtaloa ja äitiensä levottomuutta. Moneen kertaan toisti hän: "Voi kuinka vaikeata onkaan tehdä hyvää!" Sill'aikaa kun Paul ja Virginia ruoalla ja juomalla itseään vahvistivat, iski Domingo tulta, ja etsittyään kallioiden välistä väärän puun, jota sanotaan kiertopuuksi ja joka tuoreenakin palaa ilmiliekillä, viritti hän siitä tulisoihdun, sillä yö oli jo tullut. Mutta kun heidän piti yrittää matkalle, tuli vielä vastaan pahempi este: Paul ja Virginia eivät enää voineet käydä, heidän jalkansa kun olivat turvonneet ja vallan punaset. Domingo oli kahden vaiheella, menisikö kauvempaa hakemaan heille apua vai viettäisikö täällä yön heidän kanssaan. "Missä on se aika", valitti hän, "jolloin vielä kannoin teitä molempia käsivarsillani? Nyt te olette tulleet isoiksi, ja minä olen vanha." Kun hän vielä näin neuvottomana mietiskeli, ilmaantui parinkymmenen askeleen päähän heistä parvi karanneita neekeriorjia. Joukon johtaja lähestyi Paulia ja Virginiaa ja sanoi: "Te kiltit pienet valkoihot, elkää pelätkö! Olemme nähneet teidän tänä aamuna käyvän erään neekerinaisen kanssa Mustallevirralle pyytämään hänelle armoa ilkeältä isännältään. Tämän vuoksi kiitollisuudesta kannamme teidät nyt kotia olallamme." Sitte hän antoi vihjauksen, ja neljä väkevintä neekeriä teki tuota pikaa paarit puunoksista ja köynnöskasveista, joille asettivat molemmat nuoret ja nostivat ne olkapäillensä. Niin lähtivät he matkaan, Domingon kulkiessa edellä tulisoihtu kädessä ja koko joukon ilosta huutaessa ja siunatessa heitä. Liikutettuna sanoi Virginia veljelleen: "Ah ystäväni, Jumala ei sentään koskaan jätä hyvää työtä palkitsematta!"

Vasta puoliyön aikaan he saapuivat kotivuoren juurelle, jonka kukkuloilla paloi useita tulia. Tuskin noustuaan vuorelle kuulivat he huudettavan: "Tekö siellä tulette, lapsukaiseni?" Yksin suin neekerien kanssa he vastasivat: "Niin, me täällä olemme!" Ja pian he saivat nähdä äitinsä ja Marin, jotka tulisoihdut kädessä astuivat heille vastaan. "Onnettomat lapset", huusi rouva de La Tour, "mistä te tulette? Mihin tuskaan te meidät olette saattaneet!" — "Tulemme Mustaltavirralta", sanoi Virginia, "olimme pyytämässä armoa karanneelle orja raukalle, jolle aamulla annoin aamiaisemme, jottei hän olisi kuollut nälkään; ja nämä toiset karanneet neekerit ovat kantaneet meidät kotia." Rouva de La Tour syleili tytärtään sanaakaan sanomatta; ja Virginia, joka tunsi kasvojensa kostuvan äitinsä kyynelistä, virkkoi: "Te korvaatte minulle kaiken pahan, mitä olen kärsinyt!" Margareta sulki ilosta hurmaantuneena Paulin syliinsä ja sanoi: "Ja sinäkin, poikani, olet tehnyt hyvän työn!" Saatettuaan lapsensa majoihinsa valmistivat molemmat äidit runsaan aterian karanneille orjille, jotka sitte palasivat metsiinsä toivottaen heille kaikinpuolista onnea.

Jokainen päivä oli näille perheille onnen ja rauhan päivä. Ei kateus eikä kunnianhimo häirinnyt niiden jäsenten väliä. He eivät halunneet piirinsä ulkopuolelta turhaa kunniaa, jommoista joutavilla vehkeillä saavutetaan ja parjauksen kautta menetetään, vaan tyytyivät olemaan omain tekoinsa todistajina ja tuomareina. Tällä saarella, jossa kuten kaikissa Europan siirtomaissa ihmisten uteliaisuutta vain pahanilkiset puheet herättävät, olivat heidän avunsa, vieläpä nimensäkin tuntemattomat; vain joskus, kun Pamplemousseen kulkeva matkustaja sattui kysymään tasangon asukkailta: "Keitä tuolla ylhäällä noissa pienissä majoissa asuu?" — vastattiin hänelle umpimähkään: "Hyviä ihmisiä." Niin levittävät orvokitkin orjantappurain alta kauvas suloisen tuoksunsa, itse pysyen näkymättömissä.

He eivät keskuudessaan sietäneet panettelua, joka oikeuden varjolla ehdottomasti taivuttaa sydämmen joko vihaan tai petollisuuteen; sillä mahdotonta on olla vihaamatta ihmisiä joista uskoo pahaa, ja elää pahain kanssa jollei tahdo peittää närkästystään hyväntahtoisuuden väärällä naamarilla. Näin pakottaa parjaus meitä tekemään vääryyttä joko toisia tai itseämme kohtaan. He sen sijaan eivät tuominneet ketään yksityistä ihmistä, vaan neuvottelivat keskenään keinoista, joilla tekisivät hyvää kaikille yhteisesti; ja vaikkei heillä ollutkaan varoja siihen, oli heillä kuitenkin aina avuntekoon aulis mieli. Yksinäisyydessäkin eläen eivät he villiytyneet, vaan päinvastoin tulivat yhä ystävällisemmiksi muita ihmisiä kohtaan. Seuraelämän ilkeämielisillä kokkapuheilla ei ollut jalansijaa heidän keskuudessaan; suuren luonnon puhelu täytti heidän sydämmensä tykkänään ilolla ja ihastuksella. He hurmautuivat Sallimuksen voimasta, joka heidän kättensä kautta valmisti näiden jylhien kallioiden keskessä heille hyvinvointia, lukemattomia suloja ja puhtaita, raittiita ja alati uudistuvia iloja.

Paul, joka kahdentoistavuotiaana oli vahvempi ja järkevämpi kuin europalaiset viidentoista vanhoina, oli kaunistellut niitä paikkoja, jotka Domingo oli yksinomaan viljelysmaiksi raivannut. Mustan ystävänsä kanssa hän toi metsästä juurineen nuoria taimia, niinkuin sitroonan, appelsiinin, tamarintin — jonka pyöreä latva on aina heleän vehreä — sekä taatelipalmun taimia, joihin viimemainittuihin aikaa myöten kasvaa sokerin makea ja appelsiinilta tuoksahtava hedelmä; nämä taimet hän istutti kotitasangolle. Siihen oli hän myöskin kylvänyt sellaisten puiden siemeniä, jotka jo toisena vuonna saavat kukkia tai hedelmiä; senkaltaisia olivat akaattipuu, jossa ylt'ympäriinsä riippuu pitkiä valkeita kukkaterttuja niinkuin kristallit kattolampussa, Persian syreeni, joka kohottaa korkealle pellavanharmaat kukkakiehkuransa, ja papaijapuu, jonka oksaton, pylvääksi kasvanut ja vihreitten meloonien kaartama runko päättyy isojen, viikunanlehtien tapaisten lehväin muodostamaan ruunuun.

Näitten lisäksi hän vielä oli istuttanut badamien, mahonkipuiden, "asianajajiksi" kutsuttujen puiden, poajavi- ja leipäpuiden ynnä jam-ruusujen hedelmyksiä ja siemeniä. Enimmät näistä puista tarjosivat nuorelle hoitajalleen siimestä ja hedelmiä. Hänen uuttera kätensä oli tehnyt tämän laakson karuimmatkin paikat hedelmällisiksi. Monet aloe-lajit, keltaisia ja punapilkullisia kukkia kasvava Intian viikunapuu ja valo-ohdake pukivat kallioitten mustia huippuja ja näyttivät tahtovan kilpailla pitkien, sinisillä ja tulipunasilla kukkatertuilla ylpeileväin köynnöskasvien kanssa, joita paikoin riippui alas jyrkkiä rinteitä pitkin.

Nämä kasvit hän oli sijoitellut sillä tavoin, että ne kaikki voi yhdellä silmäyksellä nähdä. Laakson keskelle hän oli istuttanut matalat kasvit, ympärille pensaat, sitten keskipitkät puut ja viimein kehän äärille pisimmät puut, niin että tämä avara kehä keskustasta katsoen näytti pyöröteatterilta, täynnä vihannuutta, hedelmiä ja kukkia, joiden välissä vielä ruokakasvit, niittytilkut sekä riisi- ja vehnäpellot saivat tilaa. Mutta asetellessaan täten kasveja oman suunnitelmansa mukaan ei hän siltä poikennut luonnon järjestyksestä. Juuri sen viittauksia seuraten hän oli yläville paikoille istuttanut sellaisia kasveja, joiden siemenet lentävät tuulen mukana, ja vetten partaille sellaisia, joiden sydämmet ovat luodut vedessä kulkemaan. Siten oli kukin kasvi sille ominaisella paikalla, ja kukin paikka sai kasvistaan luonnollisen kaunistuksen.

Vuorten huipuilta juoksevat purot muodostivat laakson pohjassa paikoin lähteitä, paikoin lammikoita, joiden pinnassa, kuni vihannan kasvullisuuden kehystämässä kuvastimessa, päilyivät kukkivat puut, harmaat kalliot ja taivaan sinilaki.

Vaikka maaperä täällä on hyvin epätasainen, oli näitä istutuksia sentään enimmäkseen yhtä helppo käsin hoitaa kuin silmin katsella. Todellisuudessa olimme me kaikki yksissä neuvoin avustaneet häntä tämän tuloksen saavuttamisessa. Hän oli tehnyt käytävän tämän laakson ympäri ja siitä lähteviksi useita sivuhaaroja, jotka ulottuivat kehän ulkopiiristä keskustaan asti. Jylhimmätkin paikat hän oli käyttänyt hyväkseen ja osannut sovittaa teitten mukavuuden maan karuuden mukaan, niinkuin oli saattanut viljelyskasvit viihtymään metsäkasvien kanssa, ja kaikki mitä sirkeimpään sopusointuun. Noista lukemattomista vierukivistä, jotka nyt tukkivat nämä tiet kuten suurimman osan tämän saaren pintaakin, hän oli sinne tänne latonut röykkiöitä, joiden rakoihin loi multaa ja istutti niihin ruusu- ja vadelmapensasten ynnä muiden kivistössä menestyväin pensaskasvien juuria. Vähässä ajassa nämä rumat ja kolkonnäköiset kiviröykkiöt koreilivat mitä kauneimmalla vihannuudella ja kukkasloistolla. Vanhojen nuokkuvain puiden paartamat kallionkolot muodostivat maanalaisia holveja, minne ei helle tunkeutunut ja missä keskipäivälläkin oli vilvas oleskella. Muuan polku luikerteli jylhään metsänkätköön, jonka keskellä tuulten suojassa kasvoi istutettu puu, hedelmiä täynnä. Tuolla häilyi viljavainio, täällä kukki puutarha. Näille poluille näkyivät asumukset, noille toisille vuoren huimaavat huiput.

Eräässä tiheässä, köynnöskasveja ja tatamak-puita kasvavassa metsikössä ei keskipäivälläkään voinut nähdä eteensä; mutta tuon läheisen, vuoresta esiinpistävän kallion laelta näkyi koko tämä laakso ja kauvempana meri, jolla silmä toisinaan erotti Europasta tulevan tai sinne lähtevän laivan. Tälle kalliolle molemmat perheet tavallisesti iltasin kokoutuivat nauttimaan raitista ilmaa ja iloitsemaan kukkien tuoksusta, lähteiden lorinasta ja valojen ja varjojen viime leikistä.

Mitään suloisempaa tuskin voi kuvitella kuin ne nimitykset, joita he olivat antaneet useimmille tämän sokkelon viehättävistä paikoista. Kallio, josta juuri kerroin ja josta minun tuloni jo kaukaa nähtiin, oli saanut nimekseen: Ystävyyden merkkipaikka. Paul ja Virginia olivat kerran leikkiessään istuttaneet sinne bamburuovon, jonka päähän kohottivat vähäisen valkean liinan niin pian kun huomasivat minut tulevaksi; — niinkuin naapurikukkulalta aina lipulla annetaan merkki, kun joku laiva ilmautuu merellä. Kerran juolahti mieleeni piirtää kirjoitus tämän ruovon varteen. Matkoillani on minua huvittanut katsella muinaisajan muotokuvia ja muistomerkkejä, varsinkin kun ne ovat olleet varustetut hyvin mietityllä kirjoitelmalla; olen silloin ollut kuulevinani kivestä ihmisäänen, joka on kaikunut halki vuosisatojen ja muistuttanut matkustajalle keskellä autiota erämaata, ettei hän ole siinä yksin, että samoilla paikoilla on ennenkin asunut ihmisiä, jotka ovat tunteneet, aatelleet ja kärsineet kuten hän. Jos sellainen kirjoitus on peräisin joltakin hävinneeltä kansakunnalta, kohottaa se henkemme äärettömyyden piiriin ja herättää siinä aavistuksen omasta kuolemattomuudestaan, sillä se osottaa ajatuksen elävän valtakuntainkin hävittyä.

Piirsin siis Paulin ja Virginian viirin hoikkaan runkoon nämä Horatiuksen säkeet:

… Fratres Helenæ, lucida sidera, Ventorumque regat pater, Obstrictis aliis, præter Iapyga.

"Helenan veljet, nuo teidän laillanne loistavat tähdet, ja itse tuulien isä teitä ohjatkoot, elköötkä salliko muiden tuulien kuin länsituulosen päällenne puhaltaa."

Muutaman tatamak-puun kaarnaan, jonka varjoon Paul joskus istahti katselemaan tuolla kaukana käyvää merta, piirsin seuraavan Virgiliuksen säkeen:

Fortunatus et ille qui novit agrestes!

"Onnellinen olet, poikani, joka tunnet vain maalaisten jumalat!"

Ja rouva de La Tourin majan, heidän yhteisen kokouspaikkansa, ovelle seuraavan:

At secura quies, et nescia fallere vita.

"Tässä asuu hyvä omatunto ja erehtymätön elämä."

Mutta Virginia ei hyväksynyt minun latinaani. Hän sanoi kirjoituksen, jonka olin piirtänyt hänen viirinsä tankoon, olevan liian pitkän ja oppineen. "Minusta olisi parempi", sanoi hän, "jos siinä olisi: 'Alati häilyvä, mutta kuitenkin kestävä'." — "Se kirjoitus", vastasin minä, "sopisi vielä paremmin siveydelle." Huomautukseni sai hänet punastumaan.

Näitten onnellisten ihmisten sydämmissä herätti vastakaikua kaikki seikat heitä ympäröivässä luonnossa. He olivat antaneet mitä suloisimpia nimiä ulkonäöltään mitä mitättömimmillekin esineille. Muuatta appelsiini- ja banaanipuiden ja ruusupensasten ympäröimää paikkaa, missä Paul ja Virginia toisinaan kävivät tanssimassa, kutsuttiin Sovuksi. Vanha puu, jonka juurella rouva de La Tour ja Margareeta olivat kertoneet toisilleen onnettomuuksistaan, sai nimekseen Kuivatut kyyneleet. Bretagne ja Normandia olivat pari pientä maatilkkua, joihin he olivat kylväneet viljaa, mansikoita ja herneitä. Domingo ja Mari, joita samaten kotimaansa Afrikan muistot elähyttivät, kutsuivat syntymäseutujensa mukaan kahta paikkaa, missä kasvoi korien kutomiseen soveliasta ruohoa ja minne he olivat istuttaneet kurpitsipuun, Angolaksi ja Fouillepointeksi. Siten säilyttivät nämä siirtolaisperheet suloisia muistoja kukin isänmaastaan vastaavan ilmanalan tuotteilla ja lievittivät kaipaustaan vieraassa maassa. Oi, miten tuhansia ihania muistoja olenkaan tuntenut puiden, lähteiden ja kallioitten herättävän tällä paikalla, jolla nyt sekasorto vallitsee ja josta, yhtä vähän kuin Kreikan klassillisesta mantereestakaan, ei ole jälellä muuta kuin raunioita ja liikuttavia nimiä.

Kaikkein viehättävin paikka tällä tasangolla oli kumminkin niin kutsuttu Virginian lepopaikka. Sen kallion juurella, jota sanottiin Ystävyyden merkkipaikaksi, on vuorenrotko, ja siitä pulppuaa esiin lähde, muodostaen jo alkujuoksussaan pienen lammikon, jota kaikilta puolilta ympäröivät hienoa nurmea kasvavat penkereet. Kun Margareeta oli synnyttänyt Paulin, lahjoitin hänelle erään intialaisen kokospähkinän, jonka itse olin saanut lahjaksi. Hän istutti tämän hedelmän tuon lammen rannalle, jotta siitä nouseva puu olisi kerran hänelle muistona poikansa syntymästä. Hänen esimerkkiään noudattaen myöskin rouva de La Tour istutti samaan paikkaan toisen samanlaisen hedelmän Virginian synnyttyä. Näistä kahdesta hedelmästä kasvoi kaksi kokospalmua, jotka tulivat olemaan näitten molempien perheitten ainoana arkistona; toista kutsuttiin Paulin, toista Virginian puuksi. Ne kasvoivat samassa suhteessa kuin niiden nuoret haltijat, melkein yhtä pitkiksi; ja kahdentoista vuoden kuluttua niiden latvat jo kohosivat majojen kattoja korkeammalle. Jo koskettelivat niiden oksat toisiansa, ja niiden nuoret hedelmätertut kuvastelivat itseään lammen pinnassa. Lukuunottamatta niiden istuttamista oli tämä kallionrotko muuten jätetty luonnon itsensä kaunistettavaksi. Sen ruskeille, kosteille pinnoille loivat leveät kivimatarat vihantia ja mustia juovia, ja kanervapensasten tuuheat vanat huojuivat tuulessa kuin vehreän- ja purppuranväriset nauhat. Niiden naapureina kasvoi reunuksilla talvikkeja, joiden kukat muistuttavat punasia leukoijia, ja Espanjan pippuriyrttejä, joiden veripunaset palot voittavat korallinkin loistossa. Ympärillä tuoksui balsamikukkia herttamaisine lehtineen ja basilika-yrttejä, jotka hajahtavat fyytineilikalta. Vuoren huipulta riippui alas köynnöskasveja, jotka liehuvina verhoina peittivät kallioseiniä kuten vehreät esiriput. Paikan rauhallisuus houkutteli merilintuja yöpymään sinne. Auringonlaskun aikaan nähtiin myrskylinnun ja merikiurun lentelevän pitkin merenrantaa, ja korkealla ilmassa liiteli musta fregattilintu ja valkea tropiikkilintu, jotka päiväntähden kera jättivät Intian valtameren yksinäisyyden. Tämän lähteen reunalla, jonka koristelu oli yhtä haavaa niin loistava ja jylhä, Virginia mielellään lepäsi. Usein hän tuli tänne pesemään perheen liinavaatteita noiden kahden kokospalmun juurella. Joskus vei hän kuttunsakin sinne laitumelle. Valmistaessaan juustoa niiden maidosta huvitti häntä katsella, kuinka ne kiipeilivät ruohoa etsimässä kallion jyrkillä rinteillä ja välistä väikkyivät kuni ilmassa jonkun kallionlohkareen terävällä kärellä. Kun Paul huomasi paikan miellyttävän Virginiaa, toi hän sinne läheisestä metsästä kaikenlaisten lintujen pesiä. Emälinnut seurasivat poikasiaan ja kotiutuivat pian tähän uuteen siirtolaan. Virginia niille toisinaan sirotteli riisin, maissin ja hirssin jyviä. Heti kun hän tuli näkyviin, jättivät viheltävät rastaat, suloääniset bengalilinnut ja tulipunasella höyhenpuvulla koreilevat kardinaalilinnut pesänsä, smaragdinvihreät papukaijat laskeutuivat alas läheisistä palmupuista, peltokanat riensivät juoksujalkaa ruohikon halki, — kaikki syöksyivät esiin sikin sokin kuin kanaparvi hänen jalkoihinsa. Häntä ja Paulia huvitti suuresti katsella niiden leikkejä, niiden ruokahalua ja helliä hyväilyjä.

Armaat lapset, näin vietitte ensi elinpäivienne viattoman ajan, alati kehittyen hyvissä töissä! Kuinka monesti kiittivätkään äitinne tällä paikalla, teitä syliinsä ottain, taivasta siitä lohdutuksesta, jota te heille annoitte heidän vanhuudessaan, ja siitä että saivat nähdä teidän astuvan elämään niin hyvillä enteillä! Kuinka monesti olen minäkin näiden kallioiden juurella jakanut kanssanne yksinkertaisen aterianne, joka ei riistänyt henkeä yhdeltäkään luontokappaleelta. Kurpitsat täynnä maitoa, tuoreet munat, banaaninlehdillä tarjotut riisikakut, kukkuraiset korit perunoita, mangohedelmiä, appelsiineja, granaattiomenia, banaaneja, taateleja ja ananashedelmiä antoivat meille mitä puhtainta ravintoa, mitä ihaninta silmänruokaa ja virvoittavinta nestettä.

Keskustelumme oli laadultaan yhtä herttaista ja viatonta kuin nämä pidotkin. Paul usein puhui päivän töistä ja huomisen askareista. Aina hän mietti jotain uutta ja tätä seuraa hyödyttävää. Jossakin olivat tiet epämukavia; toisaalla oli paha istua; nuo nuoret lehdot eivät antaneet tarpeeksi siimestä; Virginialle olisi joku toinen paikka mieluisampi.

Sateisen vuodenajan he viettivät kaikki yhdessä kotona, haltijat ja palkolliset, kutoen ruohomattoja ja bambu-koreja. Seinillä riippuivat hyvässä järjestyksessä haravat, kirveet ja lapiot, ja näiden maanviljelyskalujen kohdalla lattialla niillä saatu saalis: riisisäkit, vehnälyhteet ja banaanivarastot. Herkullisuuttakin täällä tapasi yltäkylläisyyden ohella. Margareetalta ja äidiltänsä oli Virginia oppinut valmistamaan makeata ja sydäntä virkistävää juomaa sokeriputken, sitroonan ja sedraattihedelmän mehusta.

Kun yö tuli, söivät he iltaistaan lampun valossa; sitte kertoi rouva de La Tour tai Margareeta tarinoita matkustavista, jotka öiseen aikaan olivat eksyneet Europan metsissä ja joutuneet rosvojen käsiin, tahi jonkun laivan haaksirikosta, jonka myrsky oli heittänyt jonkun aution saaren rannalle. Nämä jutelmat liikuttivat suuresti lasten tunteellista mieltä; ja he rukoilivat taivasta, että heidänkin kerran suotaisiin osottaa armeliaisuutta sellaisille kovaosaisille. Sitte erosivat molemmat perheet toisistaan ja kävivät kumpikin levolle omaan majaansa, kaipauksella odottaen huomispäivän yhtymistä. Usein he nukahtivat sateen roiskinaan, joka valui virtana heidän huoneittensa katoille, tai tuulen huminaan, joka toi heidän korviinsa riuttoja vastaan särkyväin aaltojen etäisen pauhinan. He silloin kiittivät Jumalaa oman henkensä turvallisuudesta, joka tuntui kahta arvollisemmalle vaarojen etäällä uhatessa.

Usein luki rouva de La Tour kaikkein kuullen jonkun liikuttavan kertomuksen Vanhasta tai Uudesta Testamentista. He eivät liioin viisastelleet näiden pyhäin kirjain sisällöstä, sillä uskonto oli heille yksinomaan luonnollisen tunteen asia ja heidän siveysoppinsa hyvien töiden harjoittamista, niinkuin Evankeliumi opettaa. Heillä ei ollut erityisiä päiviä huvittelemiseen eikä toisia katumukseen. Jokainen päivä oli heille juhlapäivä, ja koko luonto heidän ympärillään oli Herran temppeli, jossa he lakkaamatta ihailivat Jumalan ääretöntä viisautta, kaikkivaltaa ja laupeutta. Tällainen luottamus korkeimpaan voimaan lohdutti heitä menneisyyden suhteen, rohkaisi heitä nykyoloissa ja ja täytti heidän mielensä tulevaisuudentoivolla. Täten nämä naiset, jotka onnettomuus oli tuonut luontoemon helmaan, kehittivät itsessään ja lapsissaan niitä tunteita, joilla luonto estää meitä tyyten vaipumasta kovanonnen taakan alle.

Mutta levollisinkin mieli voi joskus synkistyä; ja jos jolloinkin joku tämän piirin jäsenistä näytti surulliselta, kokoutuivat kaikki muut hänen ympärilleen ja poistivat häneltä mielihaikeuden enemmän osanottavaisuudellaan kuin pitkillä lohdutuspuheilla. Kukin heistä tällöin menetteli oman luonteensa mukaisesti: Margareeta käytti vilkasta iloisuuttaan, rouva de La Tour lempeätä jumalanpelkoaan, Virginia helliä hyväilyjään ja Paul suoramielistä sydämmellisyyttään. Yksin Mari ja Domingokin tulivat apuun. Hekin huolestuivat, kun näkivät jonkun huolestuneeksi, ja itkivät itkeväin kanssa. Niin liittyivät nämä hennot taimet toisiinsa siten paremmin myrskyjä kestääkseen.

Kauniina vuodenaikana he joka sunnuntai kävivät kuulemassa messua Pamplemoussen kirkossa, jonka tapulin näette tuolla alhaalla tasangolla. Sinne tuli rikkaitakin saarelaisia kantotuoleissaan, ja he yrittivät monesti tehdä noiden niin yksimielisten perheiden tuttavuutta ja kutsuivat heitä huveihinsa; mutta nämä vastasivat aina heidän kutsuihinsa kunnioittavasti ja kohteliaasti kieltäen, vakuutettuja kun olivat, että mahtavat etsivät heikkojen seuraa vain imartelijoita saadakseen, ja että imartelijaksi ehdottomasti tulee, kun ylistää toisen niin huonoja kuin hyviä taipumuksia. Toiselta puolen he välttivät yhtä varovasti saaren alhaisempain asujanten seuroja niissä vallitsevan kateuden, panettelunhalun ja tapainraakuuden takia. Siitä oli ensimmältä seurauksena, että edelliset pitivät heitä liian ujoina, jälkimmäiset ylpeinä; mutta heidän varovaiseen käytökseensä yhdistyi nöyryyttä ja kohteliaisuutta, etenkin köyhiä kohtaan, niin että he vähitellen saavuttivat sekä rikkaiden kunnioituksen että köyhien luottamuksen.

Messun jälkeen heitä useasti tultiin pyytämään jollekin kristillisen rakkauden työlle. Milloin pyysi joku mieleltään raskautettu heiltä neuvoa, milloin joku lapsi rukoili heitä tulemaan äitinsä luo, joka makasi lähittyydessä kipeänä. Heillä oli aina mukanaan hyödyllisiä lääkkeitä saaren tavallisien tautien varalta, ja heidän ystävällinen tapansa niitä tarjotessaan antoi näille pikku palveluksille sitä suuremman arvon. Erittäinkin onnistui heidän haihduttaa sieluntuskia, jotka heikolle tekevät yksinäisyyden niin sietämättömäksi. Rouva de La Tour puheli sellaisella varmuudella Jumalan olemassaolosta, että sairas häntä kuunnellessaan luuli Jumalan jo olevan läsnä. Virginia palasi usein näiltä retkiltä silmät kosteina kyynelistä, mutta sydän iloa täynnä, sillä hänellä oli ollut tilaisuus hyvää tehdä. Hän se olikin, joka edeltäpäin valmisti nämä sairaille tarpeelliset lääkkeet ja sanomattoman suloisesti heille niitä tarjosi. Näillä laupeudentöillä käydessään he toisinaan jatkoivat matkaansa Pitkänvuoren laakson kautta aina minun luokseni asti, jolloin odotin heitä päivälliselle kanssani sen pienen joen kaltaalla, mikä juoksee asuntoni ohitse. Tämmöisiä tilaisuuksia varten olin varustanut itselleni muutamia pullollisia vanhaa viiniä, lisätäkseni intiaaniateriamme iloisuutta tällä Europan makealla ja sydäntä virkistävällä tuotteella. Joskus muulloin yhdyimme meren rannalla, eräitten toisten pikkuvirtain laskemapaikoilla, mitkä virrat täällä eivät juuri ole puroja suuremmat. Kotoa toimme mukanamme kasviaineksista valmistettuja ruokia, joihin lisäsimme meren yltäkylläistä vieraanvaraa. Sen rannoilta pyysimme kivikaloja, polyyppeja, punakaloja, merirapuja, simpukoita, äyriäisiä, meripiikkejä, ostereja ja kaikellaisia raakkuja. Meren pelottava näky tarjosi meille usein mitä tyvenintä huvia. Istuessamme kalliolla samettipuun siimeksessä katselimme hirmuisia aaltoja, jotka vyöryivät kaukaa mereltä ja pirstautuivat huumaavalla pauhulla aivan jalkojemme juureen. Paul, joka muutenkin ui kuin kala, kävi usein riuttoja pitkin rohkeasti aaltoja vastaan; kun ne sitte etenivät lähemmäksi, pakeni hän ylös rannalle niiden vaahtoisten ja karjuvain hyrskyjen alta, jotka ajoivat häntä takaa aina kuivalle asti. Mutta Virginia tämän nähdessään kiljasi pelosta ja sanoi mokoman leikin häntä hirvittävän.

Aterioituamme lauloivat ja tanssivat meidän nuoremme. Virginia lauloi maalaiselämän onnellisuudesta ja merimiestä kohtaavista vaaroista, joille ahneutensa hänet saattaa alttiiksi tuolle raivoisalle elementille antautuessaan, kun maanviljelys sen sijaan suo niin paljon rauhallisia etuja. Välistä hän Paulin kanssa esitti pantomiimin, niinkuin olivat nähneet neekerien tekevän. Ihmisten ensimmäinen puhelu lienee ollutkin pantomiimia[1]. Sen tuntevat melkein kaikki kansat; se on niin luonnollista ja ymmärrettävää, että valkoiset lapset viipymättä oppivat sen, kun ovat nähneet neekerien sitä esittävän. Muistutellen siitä, mitä äitinsä oli hänelle lukenut, mieleensä ne kohdat, jotka häntä enimmän olivat liikuttaneet, näytteli Virginia niiden päätapaukset varsin luontevasti. Niinpä hän Domingon patarummun päristessä astui varovasti eräälle lähteelle ammentaakseen siitä vettä. Domingo ja Mari, joiden oli määrä esittää midianilaisia paimenia, estivät häntä siinä ja karkottivat hänet pois. Silloin ryntäsi Paul esiin, löi paimenet ja täytti Virginian astian vedellä; ja auttaen sitä hänen päänsä päälle, pani hän samalla hänen otsalleen talvikkein punasista kukista sidotun seppeleen, joka erinomaisesti kohotti tyttösen hienon hipiän puhtoisuutta. Minä näyttelin tässä leikissä Reguelin osaa ja annoin Paulille tyttäreni Sephoran emännäksi.

[1] Pantomiimilla tarkotetaan sellaista näyttelemistä, jossa sanojen sijasta käytetään vain eleitä. Suom. muist.

Toisella kertaa Virginia esitti kohtalon vainoomaa Ruthia, joka köyhänä leskenä palajaa kotimaahansa ja siellä pitkän poissaolonsa jälkeen huomaa itsensä vallan muukalaiseksi. Domingo ja Maria olivat olevinaan elonleikkaajia. Virginia yrittelihe poimimaan tähkäpäitä sieltä täältä heidän jälestänsä. Paul silloin otti patriarkan käskevän ryhdin ja teki hänelle kysymyksiä, joihin tyttö vapisten vastasi. Pian kumminkin Paulissa heräsi sääli, hän tarjosi viattomasti sorretulle vieraanvaraisuutta ja turvaa; hän täytti Virginian esiliinan kaikellaisilla ruokatavaroilla ja toi hänet meidän — kaupungin vanhimpain — eteen, julistaen välittämättä Virginian köyhyydestä ottavansa hänet vaimokseen. Tämän kohtauksen nähdessään muistui rouva de La Tourin mieleen sukulaistensa armottomuus, oma avuton tilansa leskeksi jouduttuaan ja Margareetalta saamansa hyvä kohtelu, sekä vielä nykyinen toivonsa heidän lastensa vastaisesta onnekkaasta yhtymisestä, niin ettei hän voinut pidättää itkuaan. Tämä hyvien ja pahojen päivien aatos sai meidätkin kaikki vuodattamaan surun ja ilon kyyneliä.

Näitä näytelmiä esitettiin sellaisella todenmukaisuudella, että luuli itsensä siirretyksi Syrian tai Palestinan kedoille. Meiltä ei puuttunut tämmöisille näytelmille kuuluvia näyttämökoristeita, valaistusta eikä orkesteriakaan. Näyttämönä oli tavallisesti joku tienristeys metsässä, missä tienhaarat muodostuivat ympärillämme tuuhealehväisiksi holvikaariksi. Niiden alla olimme koko päivän suojatut helteeltä; mutta kun aurinko oli alennut taivaan rannalle, särkyivät sen säteet puunrunkoja vastaan ja jakautuivat pitkinä loistavina lankoina metsän pimentoihin, aikaansaaden siten suurenmoisen vaikutuksen. Välistä sen kehä tuli kokonaan näkyviin jonkun polun päästä ja täytti silloin ilman häikäisevällä valolla. Puitten vehreys, jota altapäin valaisi auringon sahraminkeltainen hohde, välkkyi topaasin ja smaragdin loisteella; puitten sammaltuneet, ruskeat rungot näyttivät muuttuneen muinaisaikaisiksi pronssipylväiksi; ja linnut, jotka jo olivat vetäytyneet rauhaisiin leposijoihinsa lehvien siimekseen, tervehtivät hämmentyneinä tätä uutta aurinkoa tuhatäänisellä laululla.

Yö meidät usein yllätti näissä maalaisjuhlissamme; mutta raitis ja lempeä ilma salli meidän levätä yömme metsässä lehtikatoksen alla, ilman että tarvitsi pelätä rosvoja läheltä tai kaukaa. Seuraavana aamuna kaikki palasivat kotiansa, minkä löysivät samassa tilassa kuin olivat sen jättäneetkin. Sillä tällä varsinaista kauppaliikettä vailla olevalla saarella vallitsi silloin sellainen rehellisyys ja yksinkertaisuus tavoissa, että monissa taloissa ei ovia pantu lainkaan salpaan, ja sellainen kapine kuin lukko oli useille kreoleille vallan ihmekalu.

Vuoden varrella sattui kuitenkin päiviä, joihin liittyivät Paulin ja Virginian riemullisimmat ajatukset: ne olivat heidän äitiensä nimipäivät. Virginia ei milloinkaan laiminlyönyt vehnäkakkujen leipomisen mieluista hommaa, joita hän lähetti sellaisille köyhille valkoihoisille perheille, mitkä tällä saarella syntyneinä eivät koskaan olleet saaneet maistaa europalaista leipää ja mitkä kykenemättä orjia pitämään olivat pakotetut elämään metsissään yksinomaan leipäpuun hedelmällä; eivätkä ne sitäpaitsi köyhyytensä tukena omistaneet sitä tylsämielisyyttä, mikä orjuutta seuraa, eivätkä sivistyneen kasvatuksen antamaa rohkeamielisyyttä. Nämä kakut olivat ainoat lahjat, mitä Virginia heidän taloutensa vähistä varoista voi valmistaa; mutta hän antoi ne niin hyvästä sydämmestä, että ne saivat siitä kaksinkertaisen arvon. Paul sai toimekseen viedä ne yllämainituille perheille, jotka niitä vastaanottaessaan lupasivat seuraavana päivänä tulla vieraisille rouva de La Tourin ja Margareetan luo. Silloin nähtiin saapuvan erään perheenäidin parin kolmen kalpean ja laihan tyttärensä kanssa, jotka olivat niin ujoja, etteivät julenneet kohottaa katsettaan maasta. Mutta Virginia tuli heille avuksi; hän tarjosi heille virvoituksia, joiden hyvyyttä hän korotti kääntämällä aina heidän huomiotaan johonkin erityiseen puoleen niissä. Tuo mehuneste oli Margareetan keittämä, tämä hänen oman äitinsä, tuon hedelmän oli hänen veljensä poiminut korkealta puusta. Paulin piti tyttöjä tanssittaa. Virginia ei jättänyt heistä huomiotaan, ennenkun näki heidät kaikki tyytyväisiksi ja kylläisiksi; hän tahtoi, että he ottaisivat osaa koko hänen kotinsa iloon. "Onnellinen on vain se, joka voi tuottaa toisillekin onnea", sanoi hän. Kun vieraat tekivät poislähtöä, vaati hän heitä ottamaan myötänsä minkä oli nähnyt heitä paraiten miellyttävän, puolustellen lahjainsa tarpeellisuutta niiden uutuudella tai harvinaisuudella. Huomatessaan heidän vaatetuksensa kehnouden hän valitsi äitinsä luvalla joitakuita omista vaatekappaleistaan, mitkä pyysi Paulin kenenkään näkemättä viemään heidän mökkiensä oven eteen. Näin hän teki hyvää itse Jumalan tavalla, salaten itsensä ja näyttäen vain tekonsa.

Te muut europalaiset, joiden aivot lapsuudesta pitäen ovat täytetyt ennakkoluuloilla todellista onnea vastaan, ette voi käsittää miten luonto jo itsestään voi lahjoittaa niin paljon ymmärrystä ja viatonta huvia. Teidän tietopuolisen sivistyksen ahtaisiin rajoihin sulettu henkenne saavuttaa pian keinotekoisten nautintojen huipun; mutta luonto ja sydän ovat tyhjentymättömät. Paulilla ja Virginialla ei ollut kelloa, ei almanakkaa eikä muita ajantietoa, historiaa tai filosofiaa sisältäviä kirjoja. Heidän elämänsä kaudet jakaantuivat luonnonaikojen mukaan. Puiden varjoista he päättivät päivän hetket, vuodenajan puiden kukkimisesta ja hedelmänteosta, vuodet elonleikkuiden lukumäärästä. Nämä kauniit luonnonkuvat lainasivat heidän keskusteluihinsakin mitä suurinta suloa. "Nyt on puolipäivän aika", sanoi Virginia toisille, "sillä banaanien varjot laskeutuvat niiden rungoille;" — tahi: "yö on tulossa, koska tamarintit ummistavat lehtensä." — "Koskas tulette meille?" kysyivät kerran häneltä eräät naapurien tytöt. — "Konsa sokeriruokoa leikataan", vastasi Virginia. — "Silloin on tulonne meille sitä mieluisampi", lisäsivät tytöt. Kun Virginialta kysyttiin hänen ja veljensä ikää, vastasi hän: "Veljeni on tuon ison kokospalmun ikäinen, joka kasvaa tuolla lammikon rannalla, ja minä sen pienemmän puun ikäinen. Mahonkipuut ovat kantaneet kaksitoista kertaa hedelmän ja appelsiinipuut kukkineet neljäkolmatta kertaa, sittekun minä tulin maailmaan." Heidän elämänsä näytti olevan yhteydessä puitten elämän kanssa, kuten muinoin Tapionpoikain ja Metsänpiikain. He eivät tienneet muista historiallisista aikakausista kuin äitiensä elinvuosista, eikä heillä ollut muuta viisausoppia kuin hyväntekeminen kaikille ja nöyryys Jumalaa kohtaan.

Ja tarvitsikohan näitten nuorten ihmisten ollakaan rikkaita ja oppineita meidän tavallamme? Heidän puutteensa ja tietämättömyytensä päinvastoin lisäsivät heidän onnellisuuttansa. Ei kulunut päivääkään, jona he eivät olisi olleet toisilleen avuksi ja opiksi; ja vaikka erehdyksiäkin saattoi tapahtua, ei puhtaalla ihmisellä niistä ole mitään pelättävänä. Niin kasvoivat nämä luonnon lapsukaiset sen helmassa. Murhe ei ollut koskaan synkistyttänyt heidän mieltänsä eikä tuonut ryppyjä heidän otsaansa, kohtuuttomuus ei koskaan turmellut heidän vertansa, eivätkä väärät himot himmentäneet heidän sydämmensä puhtautta; rakkaus, viattomuus ja jumalanpelko kehitti päivä päivältä heidän sielunsa kauneutta sanomattomaan sulouteen, mikä ilmeni heidän kasvoillansa, asennoissaan ja liikkeissään. Elämän aamu loisti heistä kaikessa kirkkaudessaan. Heidän kaltaisiaan mahtoivat olla esivanhempamme Edenin puutarhoissa, kun he suoraan Jumalan kädestä lähteneinä näkivät toisensa, lähestyivät ja puhuttelivat toisiaan kuten veli ja sisar. Virginia oli lempeä, kaino ja luottavainen kuin Eva, Paul taasen Adamin kaltainen, kasvultaan mies ja sydämmeltään lapsi.

Toisinaan heidän kahden ollessaan puheli Paul (joka on siitä minulle tuhannesti kertonut) Virginialle töistään palatessaan: "Kun olen väsyksissä, sinun näkösi minut virkistää. Kun tuolta vuorenhuipulta näen sinut täällä puistossamme laakson pohjasta, olet sinä minusta kaunis kuin ruusunumpu. Kun riennät kotiin äitiemme luo, ei peltokanakaan poikaistensa perässä juostessaan ole niin sorea varreltaan ja kerkeä jaloiltaan kun sinä. Vaikka kadotan sinut näkyvistäni puiden taakse, ei minun ole tarvis nähdä sinua löytääkseni sinut taasen, sillä jotakin sanoin kertomatonta jää sinusta jälelle ilmaan missä liikut, ruohoon missä istut. Kun sinua lähestyn, hurmaat sinä kaikki aistimeni. Taivaan sinilaki ei ole niin kaunis kuin silmäisi sini, bengalilintuin laulu ei niin suloinen kuin äänesi kaiku. Vaikka vain sormeni päällä sinua kosketan, värähtää koko ruumiini riemusta. Muistatko vielä sitä päivää, jolloin liukkaita kiviä myöten kävimme yli virran Kolmirinta-vuoren kohdalla? Kun tulimme sen rannalle, olin jo sangen väsynyt; mutta nostaessani sinut selkääni tuntui minusta kuin olisin saanut linnun siivet. Sano millä taijalla sinä minut olet lumonnut? Vireällä ymmärrykselläsikö? Mutta onhan äideillämme enemmän järkeä kuin meillä molemmilla yhteensä. Hyväilyilläsikö sitten? Mutta halailevathan he minua useammin kuin sinä. Luulen että teet sen hyvyydelläsi. En milloinkaan unohda miten sinä avojaloin kävit aina Mustallevirralle saakka, pyytämään armoa karanneelle orja raukalle. Kas tässä, rakkaani, ota tämä kukkiva sitroonanoksa, jonka taitoin metsästä; pane se yöksi vuoteesi viereen. Syö tämä mesikakku; toin sen sinulle korkean kallion huipulta. Mutta ensin levähdä minun rinnallani, jotta minäkin saisin levänneeksi."

Virginia vastasi hänelle: "Oi veljeni! Aamuisen auringon säteet noilla kukkuloilla eivät minua niin ilahuta kuin sinun läsnäolosi. Rakastan äitiäni ja sinun äitiäsi, mutta rakastan heitä vieläkin enemmän, kun kuulen heidän nimittävän sinua pojakseen. Kun he sinua hyväilevät, tuntuu se minusta suloisemmalta kuin jos minua hyväilisivät. Sinä tahdot tietää miksi minua rakastat, mutta rakastavathan kaikki toisiansa ketkä yhdessä kasvavat. Katsohan lintusiamme, jotka samassa pesässä kasvaneina ovat alati yhdessä kuten mekin. Kuule kuinka ne kutsuvat toisiaan ja vastaavat toisilleen samasta puusta; niin myös minäkin kuullessani sinun huilusi äänen ilman halki tuolta vuoren harjalta toistan sen säveleen täältä laakson pohjasta. Sinä olet minulle rakas, varsinkin sen päivän perästä, jolloin tahdoit minun takiani taistella sen orjan isännän kanssa. Sen hetken jälkeen olen usein lausunut itsekseni: Ah kuinka rohkea on veljeni mieli; ilman häntä olisin kuollut pelästyksestä. Rukoilen Jumalaa sinun ja oman äitini edestä; mutta sinun nimeäsi mainitessani tuntuu kuin hartauteni lisäytyisi. Rukoilen mitä hartaimmin Jumalalta, ettei sinulle mitään pahaa tapahtuisi. Miksi menet niin kaukaa ja niin korkealta etsimään minulle hedelmiä ja kukkia? Eikö meillä puutarhassamme ole niitä yllin kyllin! Kuinka väsyksissä taasen oletkaan! Olethan kokonaan hiestynyt!" Ja pienellä valkealla nenäliinallaan hän kuivasi pojan otsan ja posket ja suuteli häntä monta kertaa.

Mutta jo muutaman aikaa oli Virginia tuntenut sairastavansa jotakin tuntematonta vaivaa. Hänen kauniit siniset silmänsä tummenivat reunuksiltaan, hänen ihonsa kellastui ja yleinen voimattomuus raskautti koko hänen ruumistaan. Kirkkaus oli kadonnut hänen otsaltansa, hymyily hänen huuliltaan. Hänen nähtiin yht'äkkiä riemastuvan ilman mitään ilon aihetta ja murehtuvan ilman surun aihetta. Hän pakeni viattomia leikkejänsä, armaita askareitaan ja rakastettuin, omaistensa seuraa; hän kuleksi ilman päämäärää kaikkein yksinäisimmillä seuduilla, etsien lepoa kaikkialta vaan löytämättä sitä mistään. Välistä Paulin nähdessään hän astui riemahdellen tätä vastaan; mutta sitte yht'äkkiä veljeään lähestyessään hämi hänet valtasi, hänen kalpeat poskensa punastuivat ankarasti eikä hän uskaltanut katsella Paulia silmiin. Paul sanoi hänelle: "Vihannuus peittää kalliomme, lintusemme laulavat kun sinut näkevät, kaikki iloitsee ympärilläsi; sinä vain olet surullinen". Ja koettaen tyttöä lohduttaa hän syleili tätä hellästi; mutta Virginia käänsi päänsä pois ja pakeni väristen äitinsä luo. Tyttö parka tunsi vain hämmentyvänsä veljensä hyväilyistä. Paul ei käsittänyt näitä hänelle aivan uusia ja outoja oikkuja. Ja harvoin mikään onnettomuus yksin tulee.

Muuan niistä kesistä, jotka toisinaan hävittävät kuuman ilmanalan maita, levitti tuhoansa tänne saakka. Oltiin loppupuolella joulukuuta[1], jolloin aurinko Kauriin kääntöpiirin kohdalta paahtaa pystysuorasti lankeevilla säteillään Ile de Francen saarta kolme viikkoa umpeensa. Kaakkotuuli, joka täällä vallitsee miltei vuoden ympäri, taukosi puhaltamasta. Pöly kohosi sakeina pilvinä teiltä ja jäi ilmaan ajelehtimaan. Maa rakoili joka haaralla; ruoho paloi karrelle; kuumia höyryjä nousi vuorten kupeilta, ja enin osa puroista tuli kuiville. Ei pilven siekalettakaan ilmautunut meren puolelta. Päivällä vain kohosi punertavia huuruja yli sen pinnan, loimottaen auringon laskiessa kuin tulenliekit. Eikä edes yökään tuonut viilakkuutta hehkuvaan ilmaan. Kuun pallo nousi taivaanrannalle veripunaisena ja suunnattoman suurena. Karjalaumat, jotka nääntyneinä maleksivat kaupungin kupeilla, kurottivat kaulojaan korkealle ilmaan hengittäen raskaasti, ja laaksot kajahtelivat niiden tuskaisesta ammonnasta. Yksin kafferilainen karjapaimenkin oikaisi raajansa kedolle löytääkseen siitä vilvoitusta, mutta maa oli joka paikassa polttavan kuuma ja tukahuttava ilma täynnä sihiseviä hyönteisparvia, jotka koettivat sammuttaa janoaan ihmisten ja eläinten verellä.

[1] Kuuman ilmanalan maissa, s. o. päiväntasaajan ympärillä, vuodenajat ovat päinvastaiset kuin meillä pohjoisessa tai yhtä alaalla etelässä. Niiden kesä, s. o. kuiva vuodenaika, sattuu joulun tienoilla, talvensa eli sateenaikansa juhannuksen tienoilla. Suom. muist.

Eräänä tällaisena hehkuvana yönä Virginia tunsi kipunsa kahta kovemmaksi. Hän nousi vuoteeltaan, istahti sen laidalle ja koetteli taasen levätä, muttei saanut unta ei lepoa missään asennossa. Hän lähti kuutamon välkkeessä kävelemään lammellensa. Sen lähteen hän näki vielä miltei kuivaneenakin lirisevän hopeisena lankana alas kallioiden ruskeilta rinteiltä. Hän sukelsihe veteen. Ensimmältä sen raittius vilvoitti hänen aistimiaan, ja tuhansia suloisia muistoja palasi hänen mieleensä. Hän muisteli, miten hänen äitinsä ja Margareeta hänen lapsuudessaan huvikseen kylvettivät häntä yhdessä Paulin kanssa tässä samassa lammessa; ja kuinka sitte Paul heittäen kylpypaikan yksin hänen haltuunsa oli syventänyt sitä, peittänyt pohjan hiekalla ja kylvänyt sen kaltaille hyvältä hajahtavia ruohoja. Vedessä, paljaitten käsivarsiensa ja povensa vierellä, hän älysi niiden kahden kokospalmun kuvaiset, jotka olivat istutetut hänen ja veljensä synnyttyä ja jotka ylhäällä syleilivät toisiaan vehreillä lehvillään ja nuorilla hedelmätertuillaan. Hän ajatteli Paulin ystävyyttä, joka oli suloisempi kuin kukkien tuoksu, puhtaampi kuin lähteen vesi, lujempi kuin nuo yhteenkasvaneet palmut; ja huokaus kohosi hänen rinnastaan. Hän uneksi yön yksinäisyydestä; ja raivoisa tuli paloi hänen suonissaan. Yht'äkkiä hän hypähti ylös, kauhistuen noita vaarallisia varjoja ja tuota vettä, joka nyt jo poltti enemmän kuin kuuman ilmanalan tuliset säteet. Hän juoksi äitinsä luo etsimään häneltä turvaa omaa itseään vastaan. Useita kertoja hän puristi äitinsä käsiä, tahtoen huojentaa hälle huoliaan. Useita kertoja oli hän juuri mainitsemaisillansa Paulin nimen, mutta ahdistettu sydämensä lamasi häneltä kielen; ja laskien päänsä äidin povelle hän ei voinut muuta kuin kyyneleillään kostuttaa sitä.

Rouva de La Tour arvasi kyllä syyn tyttärensä haikeuteen, muttei tohtinut siitä hälle puhua. "Rakas lapseni", sanoi hän, "turvaa Jumalaan, häneltä tulee elämä ja terveys. Hän sinua tänään koettelee, palkitakseen sen sulle huomenna. Muista että olemme tässä maailmassa hyvettä harjoittamassa."

Tällä välin kumminkin alkoi ylellisen kuumuuden vaikutuksesta merestä nousta vesihöyryjä, jotka suunnattoman sateenvarjon tavoin peittivät koko saaren. Vuorten huiput kokosivat niitä puoleensa, ja salaman leimauksia värähteli tuon tuostakin sumujen peittämiltä kukkuloilta. Pian alkoivat metsät, lakeudet ja laaksot kajahdella pelättävistä ukkosenjyrähdyksistä, ja hirmuisia sadekuuroja lankesi kuin kuohuvia koskia taivaasta. Vaahtoisia virtoja syöksyi kohisten alas vuoren sivuja; laakson pohja oli pian mylvivänä merenä; tämä ylänkö, jolla molemmat majat sijaitsivat, muuttui pieneksi saareksi ja laakson suu suluksi, mistä pauhaavien vesien mukana kulki maakappaleita, puita ja paasia sekasin yhtenä myllerryksenä.

Koko perhe oli kokoutunut rouva de La Tourin majaan vapisten rukoilemaan Jumalaa; mutta täälläkin ryski katto hirvittävästi tuulenpuuskauksista. Vaikka ovi ja akkunaluukut olivat tarkoin suletut, voi sentään sisässä erottaa kaikki esineet seinähirsien raoista tulvaavan valon kautta, jota nopeaan ja taajaan välähtelevät salamat synnyttivät. Peloton Paul kävi Domingon seuraamana majasta toiseen myrskyn raivosta välittämättä, tukien yhtäällä seinää kaarevalla puulla, toisaalla kaatuvaa aitaa varaseipäällä, ja tuli kotiin vain lohduttaakseen perhettä toivolla kauniin ilman pian palaamisesta. Tosiaankin herkesi sade illemmalla; kaakosta puhaltava pasaatituuli otti tavallisen suuntansa, myrskypilvet ajelehtivat luoteeseen päin, ja laskeva aurinko ilmautui jälleen taivaanrannalla.

Virginian ensimmäinen halu oli jälleen nähdä lepopaikkaansa. Paul lähestyi häntä kainostellen ja tarjosi käsivartensa tueksi kävellessä. Myhäillen tyttö siihen tarttui, ja he lähtivät yhdessä ulos. Ilma oli raitis ja heleä. Valkeita pilviä nousi vuorenhuippujen takaa, joita sadepurot siellä täällä olivat uurrelleet kuohuillaan. Puutarha oli tykkänään veden syömien kuoppien turmelema, ja enin osa hedelmäpuista kiskottu juurineen maasta; suuret hietaläjät peittivät niittyjä ja olivat kokonaan täyttäneet Virginian kylpyaltaan. Nuo kaksi kokospalmua seisoivat kuitenkin edelleen pystyssä ja vihantina; mutta niiden ympäriltä olivat kadonneet nurmipenkereet, lehdot ja linnut, paitsi muutamia bengalilintuja, jotka läheisten kallioitten kärjiltä valittivat suruäänin pienoistensa perikatoa.

Tämän hävityksen nähdessään Virginia sanoi Pauille: "Olette tuonut tänne lintuja, mutta myrsky on ne tappanut; istutitte tänne puiston, ja sekin on hävitetty. Kaikki katoaa täällä maan päällä; taivas yksin on muuttumaton." Paul vastasi: "Voi sentään, kun en taida antaa teille mitään taivaan tavarata! Mutta eihän minulla ole mitään, ei edes maan päälläkään!" Virginia silloin punastuen virkkoi: "Onhan teillä Pyhän Paavalin kuva."

Tuskin oli neitonen saanut tämän sanotuksi, kun Paul juoksi hakemaan pyydettyä esinettä äitinsä majasta. Se oli pienoiskuva erakko Paavalista, jota kohtaan Margareeta oli aina tuntenut suurta kunnioitusta. Hän oli itse tyttönä ollessaan kantanut kuvaa kauvan kaulassaan; sitte kun oli tullut äidiksi, pani hän sen poikansa kaulaan. Raskaana ollessaan ja kaikkien hylkäämänä oli hän alati katsellut hurskaan erakon kuvaa, niin että tämän kuvittelun voimasta hänen kohtunsa hedelmä oli saanut jotenkin samallaiset piirteet; tästä syystä hän oli pojalleen antanut saman nimen ja omistanut hänelle suojeluspyhimykseksi tuon hurskaan miehen, joka oli viettänyt elämänsä kaukana ihmisten piiristä, missä hän itsekin oli tullut petetyksi ja sitte hylätyksi. Saadessaan Paulin kädestä tämän jalon kuvan virkkoi Virginia liikutettuna: "Veljeni, sitä ei minulta riistetä pois niin kauvan kuin elän, enkä koskaan unhota, että sinä olet antanut minulle ainoan esineen maailmassa, minkäs omistat." Hänen ystävällisyydestään, tästä odottamattoman tuttavallisesta ja hellästä käytöksestä ihastuneena Paul tahtoi halata häntä; mutta ketterästi kuin lintu neitonen pujahti hänen käsistään ja jätti hänet siihen aivan ymmälle joutuneena, osaamatta ollenkaan käsittää tätä outoa käytöstä.

Tällöin sanoi Margareeta rouva de La Tourille: "Miksi emme naittaisi lapsiamme toisilleen? Kumpikin he tulisesti rakastavat toisiaan, vaikkei poikani sitä vielä tajua. Kun luonto hänessä kerran herää, on meidän turhaa vartioida heitä; saamme vain pahinta pelätä." Mutta rouva de La Tour vastasi siihen: "He ovat vielä liian nuoria ja liian köyhiä. Mikä murhe meidät perisi, jos Virginia synnyttäisi lapsia, joita heillä ei ehkä olisi varoja elättää! Sinun Domingosi on jo raihnainen, Mari taas on kivuloinen. Minä puolestani, rakas ystäväni, tunnen näinä viitenätoista vuotena suuresti heikontuneeni. Kuumissa maissa nopeaan vanhenee, ja surut vanhentavat vielä nopeammin. Paul on ainoa toivomme. Vartokaamme, kunnes aika vahvistaa hänen ruumiinsa voimia ja hän voi elättää meitä työllänsä.

Tätä nykyä, kuten tiedät, ei meillä ole enempää kuin mitä joka päivä tarpeisiimme käytämme. Mutta jos lähetämme Paulin joksikin aikaa Intiaan, voi hän kaupanteolla ansaita varoja sen verran kuin tarvitaan jonkun uuden orjan ostamiseksi; ja hänen tänne palattuaan naitamme hänet Virginian kanssa, sillä en luule kenenkään voivan tehdä rakasta tyttöäni niin onnelliseksi kuin sinun Paul-poikasi. Puhelkaamme tästä asiasta naapurimme kanssa."

Niinpä tulivat nämä naiset tiedustamaan minun mielipidettäni, ja minä yhdyin heidän suunnitelmaansa. "Intian vedet ovat meille suotuisia", sanoin. "Kun valitsee sopivan vuodenajan, voi sinne päästä korkeintaan kuudessa viikossa ja samassa ajassa palata takasin. Me kokoamme piirissämme Paulille laivanlastillisen kauppatavaraa, sillä minulla on naapureita, jotka hänestä paljon pitävät. Vaikka antaisimme hänelle vain raakaa puuvillaa, jota täällä perkauskoneiden puutteessa emme voi käyttää hyväksemme, mustaapuuta, jota täällä yleensä poltetaan uunissa, ja joitakuita pihkalajeja, jotka muuten juoksevat hukkaan metsissämme, niin saa hän kaiken sen edullisesti myydyksi Intiassa, ja meille kaikille on siitä hyötyä."

Otin toimekseni hankkia herra de La Bourdonnayeltä luvan tähän retkeen, ja ennen kaikkea tahdoin taivuttaa Paulin mielen siihen. Mutta miten hämmästyinkään, kun tämä nuorukainen minulle hänen ikäisekseen kovinkin järkevästi vastasi: "Miksi tahdotte minua jättämään perheeni moisen tietymättömän onnenonkimisen takia? Mikä kaupanteko maailmassa olisikaan edullisempi kuin maanviljelys, josta saa toisinaan viidennenkymmenennen jopa sadannenkin jyvän? Jos tahdomme harjottaa kauppaa, emmekö voi sitä tehdä viemällä liian viljan kaupunkiin, sen sijaan että tästä kulkisin Intiaan? Äitimme sanovat Domingon olevan vanhan ja raihnaisen, mutta olenhan minä nuori ja vaurastun päivä päivältä. Saattaisipa poissa ollessani teitä kohdata joku onnettomuus, etenkin Virginiaa, joka jo muutenkin on sairas. Oi ei, ei, en voi suostua lähtemään pois heidän luotaan."

Hänen vastauksensa saattoi minut varsin hämille; sillä rouva de La Tour ei ollut salannut multa Virginian tilaa eikä haluaan erottaa noita nuoria vielä muutamiksi vuosiksi toisistaan. Näitä syitä en tohtinut antaa Paulin edes arvatakaan.

Näihin aikoihin toi muuan Ranskasta saapunut laiva kirjeen rouva de La Tourille hänen tädiltään. Kuolemanpelko, jota paitsi kovat sydämmet eivät koskaan pehmentyisi, oli koskenut tähänkin naiseen. Hän käski sisarensatyttären palaamaan Ranskaan, tai jollei tämän terveys sallisi niin pitkää matkaa, hän ainakin lähettäisi Virginian, jolle täti lupasi toimittaa hyvän kasvatuksen, naittaa hänet jonkun hovilaisen kanssa sekä lahjoittaa hänelle kaiken omaisuutensa. Hän vielä lupasi edelleenkin osottaa sukulaisilleen hyväntahtoisuuttaan, jos nämä noudattaisivat hänen käskyjänsä.

Tämä kirje saattoi koko perheen suureen hämmennykseen. Domingo ja Mari herahtivat itkuun. Paul seisoi jähmettyneenä hämmästyksestä, mutta näytti pian puhkeavan vihan vimmaan. Virginia katseli äitiään eikä uskaltanut hiiskahtaa sanaakaan. "Voisitteko todella jättää meidät?" kysyi Margareeta rouva de La Tourilta. — "En, rakas ystävä, en toki, armaat lapseni", vastasi rouva de La Tour; "en lähde koskaan luotanne. Teidän kanssanne olen elänyt ja teidän kanssanne tahdon kuolla. Vasta teidän ystävyydessänne olen onnen löytänyt. Heikontuneeseen terveyteeni ovat vanhat suruni syynä. Sukulaisteni tylyys ja puolisoni kadottaminen ovat iskeneet sydämmeeni syvän haavan. Mutta sitte olen teidän parissanne näissä mataloissa majoissa saanut nauttia enemmän lohdutusta ja onnellisuutta kuin heimoni rikkaus ikinä olisi voinut antaa minulle kotimaassani."

Rouva de La Tourin puhe sai ilon kyyneleet kaikkien silmiin. Paul syleili häntä lausuen: "En minäkään luovu teistä, en ikinä lähde Intiaan. Me tahdomme kaikki tehdä työtä teidän hyväksenne, emo kulta; mitään ei teiltä pidä puuttuman meidän seurassamme." Mutta kaikista iloisin oli kuitenkin Virginia, vaikka osasi sen hyvästi salata. Hänen nähtiin lopulla päivää olevan hilpeä ja lempeä, ja hänen palannut levollisuutensa vaikutti rauhoittavasti kaikkiin muihinkin.

Kun he seuraavana päivänä auringonnousun aikaan taas olivat tavallisuuden mukaan tulleet yhteen aamurukoukseen, joka pidettiin ennenkun eineelle ruvettiin, ilmoitti Domingo, että muuan herra kahden orjan seuraamana ratsain lähestyi heidän asuntoaan. Se oli herra de La Bourdonnaye. Hän astui sisälle majaan, missä perhe paraikaa istui aamiaisellaan. Virginia kiiruhti tarjoamaan maan tavan mukaan kahvia ja vedessä keitettyä riisiä, joiden lisäksi tuli höyryäviä perunoita ja tuoreita banaaneja. Niitä tarjottiin kurpitsanpuoliskoista, ja pöytäverhona oli banaanipuun lehtiä. Kuvernööri näytti ensimmältä hämmästyvän asumuksen silminnähtävää köyhyyttä. Sitten hän rouva de La Tourin puoleen kääntyen valitti, että saaren hallitusasiat häntä jossain määrin estivät huolehtimasta sen yksityisten asukasten tarpeista, mutta että rouva de La Tour kyllä oli aina oikeutettu turvaamaan häneen. "Teillä on, rouvaseni", lisäsi hän, "Pariisissa korkeasukuinen ja hyvin rikas täti, joka aikoo säätää teille omaisuutensa ja odottaa teitä luoksensa." Rouva de La Tour vastasi, ettei hänen heikontunut terveytensä sallinut hänen tehdä niin pitkää matkaa.

"No ainakaan", virkkoi herra de La Bourdonnaye, "ette voi kohtuuttomasti kieltää tuota suurta perintöä tyttäreltänne, joka on niin nuori ja rakastettava neitonen. En salaa teiltä, että tätinne on kääntynyt Ranskan hallitusmiesten puoleen saadakseen hänet luoksensa. Virastot ovat kirjoittaneet minulle, että tarvittaessa voisin käyttää tässä asiassa hallintovaltaani; mutta kun sitä käytän ainoastaan tehdäkseni tämän siirtokunnan asujamia onnellisiksi, odotan teidän vapaaehtoisesti suostuvan tähän vain muutamia vuosia käsittävään uhraukseen, josta riippuu tyttärenne yhteiskunnallinen menestys ja koko teidän elämänne hyvinvointi. Miksi yleensä siirrytään saarille? Eiköhän vain rikkautta etsiäkseen? Eikö silloin ole paljon miellyttävämpää mennä sitä omasta kotimaastaan etsimään?"

Näin sanoen hän laski pöydälle ison pussillisen piastereita[1], jonka toinen orjista oli muassaan tuonut. "Kas tässä", lisäsi hän, "on rahasumma, jonka tätinne on määrännyt tyttärellenne matkavalmistuksia varten." Sitte hän päätti puheensa nuhdellen ystävällisesti rouva de La Touria, ettei tämä ahdingossaan ollut kääntynyt hänen puoleensa, ylistäen kuitenkin rouvan ylevätä rohkeamielisyyttä. Silloin puuttui Paul puheeseen ja lausui kuvernöörille: "Herrani, äitini on kerran pyytänyt apuanne, mutta te olette hänet kehnosti vastaanottanut." — "Onko teillä toinenkin lapsi, rouvaseni?" kysyi herra de La Bourdonnaye rouva de La Tourilta. — "Ei, herrani", vastasi tämä, "hän on ystävättäreni poika, mutta hän ja Virginia ovat olleet meille yhteiset ja yhtä rakkaat." — "Nuori mies", lausui kuvernööri Paulille, "kun olette hankkinut itsellenne maailmankokemusta, tulette myöskin tuntemaan virkamiesten kovan kohtalon; tulette huomaamaan miten helppo on vetää heitä nenästä ja kuinka he usein tulevat tahtomattaan antamaan vehkeilevälle pahuudelle sen osan, mikä oikeastaan kuuluu itseään salassa pitävälle ansiolle." Rouva de La Tourin pyynnöstä istui herra de La Bourdonnaye katettuun pöytään hänen viereensä. Hän söi aamiaista kreoolien tavalla, juoden kahvia vedessä keitetyn riisin kera. Häntä miellytti tässä halvassa asunnossa vallitseva järjestys ja siisteys, noitten rakastettavain perheitten sopu ja vieläpä niitten vanhain palvelijain uutteruuskin. "Täällä näen", sanoi hän, "vain puisia astioita, mutta sen sijaan on kasvoissa ilonhohde ja sydämmissä puhdasta kultaa." Paulia kuvernöörin kohteliaisuus niin ihastutti, että hän huudahti: "Toivon pääseväni teidän ystäväksenne, sillä te olette kunnon mies." Herra de La Bourdonnayeta miellytti tämä todistus saarelaisten avosydämmisyydestä; hän syleili Paulia, pudisti hänen kättään ja vakuutti hänelle vastaisuudessakin ystävällisyyttänsä.

[1] Vanha espanjalainen raha, arvoltaan noin 4 mk. 50 p., jota näissä ranskalaisissa siirtomaissa käytettiin. Suom. muist.

Aamiaisen syötyä hän otti rouva de La Tourin eriksensä ja ilmotti hänelle, että aivan pian oli hän tilaisuudessa lähettämään tyttärensä Ranskaan erään juuri lähtöä tekevän laivan myötä, että hän, kuvernööri, uskoisi Virginian erään myöskin matkalle aikovan naissukulaisensa turvaan, ja ettei suinkaan pitäisi päästää käsistään tällaista erinomaista onnea muutamain vuosien pakollisen erilläänolon takia. Viimein lisäsi hän poislähtiessään: "Tätinne ei enää voi elää kahta vuotta kauvempaa, niin ovat hänen ystävänsä mulle vakuuttaneet. Miettikäähän sitäkin tarkoin. Onni ei putoa joka päivä helmaamme. Neuvotelkaa asiasta muidenkin kanssa. Kaikki järkevät ihmiset ovat kanssani yhtä mieltä." Rouva de La Tour vastasi, ettei hän enää toivonut maailmassa muuta onnea kuin tyttärensä, ja että hän jätti Ranskaan lähdön tämän itsensä päätettäväksi.

Rouva de La Tourille ei todellakaan ollut vastenmielistä, että täten valmistui tilaisuus erottaa Paul ja Virginia joksikin aikaa toisistaan, jotta heidän onnensa sitte tulisi perustetuksi vankalle pohjalle. Hän sen vuoksi otti tyttärensä erikseen ja puheli hänelle seuraavasti: "Rakas lapsukaiseni, palvelijamme ovat jo vanhat, Paul on vielä liian nuori, Margareetakin käy ijälliseksi ja minä itse heikoksi; jos sattuisi minua kuolo kohtaamaan, mihin te ilman varallisuutta joutuisitte täällä korpien keskessä? Jäisitte orvoiksi, ilman mahtavien apua, ja pakotetuiksi herkeämättä muokkaamaan maata kuin päiväpalkkalaiset. Tämä aatos minua surettaa." Virginia vastasi: "Jumala on tuominnut meidät työtä tekemään. Olette itse opettanut minua työhön ja rukoukseen joka päivä. Tähän asti ei Herra ole meitä hyljännyt eikä hän sitä vastakaan tee. Hänen hyvä suosionsa kohdistuu etenkin onnettomiin. Olettehan itse juuri sitä useasti muistuttanut, äiti kulta! Minä en voi taivuttaa itseäni teitä jättämään." Liikutettuna virkkoi rouva de La Tour: "En muuta tahdokaan kuin tehdä sinut onnelliseksi ja yhdistää sinut viimein avioliiton siteillä Pauliin, joka ei enää ole sinulle pelkkä veli. Ajattelehan nyt, että hänenkin onnensa riippuu sinusta."

Nuori neitonen, jossa rakkaus on herännyt, ei luule kenenkään siitä tietävän. Hän vetää silmilleen saman verhon, joka peittää hänen sydämensä; mutta kun ystävän käsi sitä kohottaa, puhkeavat silloin esiin hänen rakkautensa salaiset tuskat ikäänkuin aukaistun sulun takaa, ja luottavaisuuden suloiset purkaukset seuraavat entistä pidättäväisyyttä ja salamyhkäisyyttä. Heltyneenä äitinsä uusista hyvyydenosotuksista Virginia kertoi hänelle taisteluistaan, joita vain Jumalan silmä oli nähnyt; kuinka hän huomasi Sallimuksen johdon tässä yhtyvän hellään äidilliseen huolenpitoon, koetellen hänen taipumustaan ja ohjaten häntä oikeaan; ja kuinka hän nyt siihen luottaen kaikista mieluimmin tahtoi jäädä äitinsä luo, levollisena nykyisyyteen nähden ja ollenkaan pelkäämättä tulevaisuutta.

Nähdessään luottavaisen puheensa vieneen vallan toisellaiseen tulokseen kuin oli tarkottanut, lausui rouva de La Tour tyttärelleen: "Rakas lapsi, en mitenkään tahdo sinua pakottaa. Päätä oman pääsi jälkeen, mutta salaa rakkautesi Paulilta. Kun tytön sydän kerran on valloitettu, ei rakastaja saa vaatia häneltä mitään enempää."

Illalla, kun rouva de La Tour oli kahden kesken Virginian kanssa, astui heidän majaansa siniseen kauhtanaan puettu kookas mies. Se oli muuan saaren lähetyssaarnaajia ja rouva de La Tourin ja Virginian rippi-isä, joka saapui tänne kuvernöörin lähettämänä. "Lapseni", lausui hän huoneeseen astuessaan, "Jumalalle olkoon kiitos! Nyt olette rikkaita. Nyt saatte seurata sydämmenne ääntä ja tehdä hyvää köyhillemme. Minä tiedän mitä herra de La Bourdonnaye on teille sanonut ja mitä te olette hänelle vastanneet. Äiti hyvä, heikko terveytenne pakottaa teitä pysymään täällä; mutta teillä, nuori neitiseni, ei siihen ole mitään syytä. On toteltava Kaitselmusta ja vanhoja omaisia, vaikka nämä olisivat meille joskus vääryyttäkin tehneet. Tämä on kyllä suuri uhraus meidän puoleltamme, mutta se on Jumalan säätämä laki. Hän on uhrannut itsensä meidän edestämme; meidän on siis hänen esimerkkiään seuraten uhrauduttava perheemme hyväksi. Teidän matkanne Ranskaan saa hyvän lopun. Ettekö siis tahtoisi matkustaa sinne, armas neitiseni?"

Katse maahan luotuna ja vapisevin äänin vastasi Virginia: "Jos se on Jumalan säätämää, niin en enää vastusta. Tapahtukoon Jumalan tahto!" Ja hän purskahti itkuun.

Lähetyssaarnaaja lähti pois tekemään kuvernöörille tiliä matkansa onnistumisesta. Tällä välin rouva de La Tour lähetti Domingon kutsumaan minua hänen luokseen, keskustellakseen kanssani Virginian lähdöstä. Minä en suinkaan ollut matkan puolella. Minun vakaa ajatukseni onnesta on se, että luonnon tarjoomat edut ovat rikkauden etuja arvokkaammat ja ettei meidän pidä etsimän ulkopuoleltamme sellaista, minkä löydämme tykönämme. Nämä periaatteet sovitan poikkeuksetta kaikkeen. Mutta mitä voivat kaikki minun puheeni kodin yksinkertaisesta onnesta näitten suuren rikkauden herättämäin kuvitelmain rinnalla ja mitä minun luontoon perustuvat väitelmäni maailman ennakkoluuloja ja hengellistä miestä vastaan, jotka olivat jo kääntäneet rouva de La Tourin sydämmen? Hän kyseli siis minun mieltäni vain kohteliaisuudesta, eikä enää arvellut päätöksestään rippi-isänsä kanssa keskusteltuaan. Eipä enää kiellellyt Margareetakaan, joka välittämättä niistä eduista mitä toivoi Virginian rikkauden tuottavan hänen pojallensakin, oli innokkaasti vastustellut lähtöä. Paul, joka ei tiennyt mitään siitä mitä valmisteltiin, kummasteli noita salaperäisiä keskusteluja rouva de La Tourin ja hänen tyttärensä välillä ja vaipui kolkkoon alakuloisuuteen. "Heillä on joitakin hankkeita minua vastaan", arveli hän, "koska niin karttavat minua."

Kun nyt sellainen huhu oli levinnyt saarella, että näille karuille kallioille oli rikkautta karttunut, nähtiin sinne kiipeilevän kaikenlaisia kauppiaita. He levittivät näissä köyhissä majoissa näkyviin Intian kalleimpia kankaita, Goudelourin komeita puuvillakutomuksia, Paliacaten ja Mazulipatanin huiveja, Dacan musliineja, yksivärisiä ja raitaisia ja kirjailtuja läpikuultaviksi kuin päivä; Suratin heleänvalkeita baftateoksia ja kaikenvärisiä ja mitä harvinaisimpia pitsejä, kudotut tähditetyllä pohjalla ja vihreillä säteillä. He avasivat kääryistään Kiinan komeita silkkikankaita, kuvilla kudottuja lampasseja, valkealta välkkyviä, ruohonkarvaisia ja hohtavan punaisia damasteja; rusottavia tahtisilkkejä, sileitä satiineja, pekiiniä pehmeätä kuin verka, valkeaa ja keltasta nankiinia, jopa Madagaskarin ruohosta kudottua esiliinakangastakin.

Rouva de La Tour antoi tyttärensä ostaa kaikkea mikä tätä miellytti; hän piti vain vaaria tavarain hinnasta ja kelvollisuudesta, peläten kauppiasten heitä pettävän. Virginia valitsi kaikkea minkä luuli kelpaavan äidillensä, Margareetalle ja Paulille. "Kas tämä kappale", sanoi hän, "sopii huonekalujen päälliseksi ja tuo puvuksi Marille ja Domingolle." Sillä tavalla olivat piasterit viimein kadonneet pussista, ennenkun hän vielä oli ennättänyt ajattelemaankaan omia tarpeitaan. Hänen oli siis ottaminen osansa niistä lahjoista, joita oli perheen toisille jäsenille jakanut.

Tuskautuneena näistä onnen runsaista antimista, joiden arvasi ennustavan Virginian poislähtöä, tuli Paul muutamia päiviä myöhemmin minun luokseni. Alakuloisena hän sanoi: "Sisareni lähtee pois; hän on jo ryhtynvt matkavalmistuksiin. Tulkaa te meille, pyydän sitä teiltä hartaasti. Käyttäkää ylevää älyänne vaikuttaaksenne hänen äitiinsä ja minun äitiini, jotta he pidättäisivät häntä lähtemästä." Noudatin Paulin pyyntöä, vaikka hyvin tiesin esitysteni olevan turhia.

Jos Virginia oli minusta näyttänyt viehättävältä sinisestä Bengalin palttinasta valmistetussa hameessa ja punanen huivi päässä, oli kuitenkin peräti toista nähdä häntä tämän maan vallasnaisten tapaan vaatetettuna. Hän oli nyt puettu valkoiseen musliinihameeseen, joka oli alustettu ruusunvärisellä tahtisilkillä. Hänen hoikka ja korkea vartalonsa ilmeni selvästi ruumiinmukaisen liivin alta, ja hänen vaalea tukkansa ympäröi kahteen palmikkoon kierrettynä ihmeteltävän kauniisti hänen neitseellistä päätänsä. Alakuloisuus kuvastihe hänen ihanista sinisistä silmistään, ja hänen sydämmessään taistelevat ristiriitaiset tunteet antoivat hänen hipiälleen elävyyttä ja hänen äänelleen liikutuksesta väräjävän soinnun. Hänen komea pukunsa, jota hän näytti vasten tahtoaan kantavan, saatti hänen riutuneen tilansa vielä liikuttavammaksi. Häntä ei voinut nähdä eikä kuulla tuntematta mitä syvintä sääliä häntä kohtaan. Paulin surumielisyys tästä vielä kasvoi. Margareeta, jota poikansa mielentila huoletti, sanoi hänelle heidän kahdenkesken ollessaan: "Poikani, miksi pidät sydämmessäsi turhia toivoja, jotka tekevät eronhetken sulle vain sitä katkerammaksi? On jo aika, että ilmotan sinulle omasi ja minun elämäni salaisuuden. Neiti de La Tour kuuluu äitinsä kautta rikkaaseen ja korkea-arvoiseen sukuun; mutta sinä olet vain köyhän talonpoikaisnaisen poika, ja, mikä vielä pahempi, sinä olet äpärä."

Sana 'äpärä' oudostutti Paulia. Hän ei koskaan ollut kuullut sitä lausuttavan; sen vuoksi hän pyysi äitinsä selittämään hänelle sen merkityksen, johon tämä vastasi: "Sinulla ei ole ollenkaan ollut laillista isää. Tyttönä ollessani rakkaus minut vietteli heikkouteen, jonka hedelmä sinä olet. Rikokseni riisti sinua suojaamasta isän sukulaiset ja katumukseni äitisi sukulaiset. Onneton sinä, jolla ei ole muita omaisia koko maailmassa kuin minä yksin!" Ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Paul halasi häntä ja lohdutti: "Oi rakas äiti, koska minulla ei ole muita omaisia kuin te, tahdon teitä rakastaa sitä hellemmin. Mutta minkä salaisuuden mulle ilmaisittekaan! Nyt näen miksi neiti de La Tour on karttanut minua jo kaksi kuukautta ja minkä vuoksi hän nyt on päättänyt matkustaa pois. Ah, epäilemättä hän minua ylenkatsoo!"

Kun illallisen aika tuli, istuivat kaikki pöytään, mutta kukin sangen erilaisilla tunteilla, syöden vähän ja puhuen vieläkin vähemmän. Virginia lähti ensiksi ulos ja kävi istumaan samalle paikalle, missä nyt olemme. Paul häntä pian seurasi ja istahti hänen viereensä. Molemmat olivat hetkisen vallan ääneti. Oli yksi noita ihania öitä, jotka ovat niin tavallisia kuuman ilmanalan maissa ja joiden kauneutta ei taitavinkaan sivellin voi kuvata. Kuu kumotti keskellä taivaslakea hienon pilvikehän paartamana, joka vähitellen haihtui näkymättömiin. Sen valo levisi vähitellen saaren vuorille ja kukkuloille, jotka kimaltelivat vihreän ja hopean hohteessa. Tuulet pidättivät hengitystään. Metsien kätköistä, laakson pohjasta ja kallioiden kärjiltä kuului tukahutettuja ääniä, lintujen hiljaista lemmenviserrystä, jotka pesissään hurmautuivat yön valoisuudesta ja ilman levollisuudesta. Nurmikosta kuultiin hyönteisten hyrinää. Tähdet tuikkivat taivaalla ja kuvastelivat värähdellen merenkalvoon. Hajamielisen haaveksivana kulki Virginian katse pitkin taivaan hämäräistä äärtä, josta kalastaja-alusten punaset tulet välkkynällään merkitsivät saaren rannikon. Sataman suussa hän älysi erään valon ja tumman varjon; se oli sen laivan lyhty ja haamu, jonka oli määrä viedä hänet Europaan ja joka nyt ankkuroituna ja valmiina lähtöön odotteli tyvenen loppumista. Tämä näky saattoi hänet surulliseksi ja hän käänsi päänsä pois, jottei Paul näkisi hänen itkevän.

Rouva de La Tour, Margareeta ja minä istahdimme muutaman askeleen päähän heistä banaanipuiden alle; ja yön hiljaisuudessa kuulimme selvästi heidän puhelunsa, joka ei koskaan mene mielestäni.

Paul lausui: "Neiti, teidän sanotaan lähtevän kolmen päivän päästä. Ette arkaile siis uskaltaessa henkeänne alttiiksi meren vaaroille … meren, jota ennen niin kammositte." — "Minun täytyy totella sukulaisiani ja velvollisuuttani", vastasi Virginia. — "Te jätätte meidät kaukaisen sukulaisen vuoksi, jota ette koskaan ole nähnyt!" — "Voi sentään", huudahti Virginia, "minä tahtoisin jäädä tänne koko ijäkseni, mutta äitini ei sitä salli. Rippi-isäni sanoi Jumalan tahdon olevan, että matkustaisin, ja että elämä on vain koettelemusta… Oi, se on liian kova koettelemus!"

— "Mitä kuulen!" huudahti Paul; "niin monet syyt määräävät teitä lähtemään, eikä yksikään syy teitä pidätä! Ah, on vielä muuan syy, jota ette mulle maininnut. Rikkaudella on suuri viehätys. Te löydätte pian uudessa maailmassanne uuden veljen, jolla nimellä ette minua enää kutsu. Valitsette hänet, tämän veljen, syntymänne ja varallisuutenne mukaisista miehistä, joiden verralle minä en kelpaa. Mutta minne oikeastaan tahdotte matkustaa onnellisemmaksi tullaksenne? Mihin maahan aijotte siirtyä, joka olisi teille rakkaampi kuin syntymämaanne? Missä löydätte armaampaa seuraa kuin siellä, missä teitä rakastetaan? Kuinka voitte elää ilman äitinne hyväilyjä, joihin olette tottunut? Mikä perii hänet vanhuudessaan, kun ei saa enää nähdä teitä vierellänsä, pöydässänsä, kodissansa, kävelyillänsä, joilla olitte hänen sauvansa? Ja mikä perii minunkaan äitini, joka rakastaa teitä yhtä paljon kuin hän? Mitä sanon heille kummallekin, kun näen heidän itkevän teidän poissaoloanne? Te julma olento! En tahdo puhua ensinkään itsestäni; mutta mikäpä minunkaan perii, kun aamuisin en enää näe teitä joukossamme ja yö tulee ilman että teitä saan tavata? — kun katselen näitä kahta palmua, jotka istutettiin meidän syntyissämme ja jotka ovat niin kauvan olleet keskinäisen ystävyytemme todistajina! Ah, koska sinua kerran uudet kohtalot viehättävät, koska etsit toisia maita kuin synnyinmaasi ja toisia etuja kuin mitä minä työlläni voin ansaita, niin salli minun seurata sinua laivalle jossa lähdet. Minä suojelen sinua myrskyissä, jotka sinua maallakin niin pelottavat. Minä painan pääsi povelleni, lämmitän sydäntäsi omaa sydäntäni vasten; ja Ranskassa, mistä menet etsimään rikkautta ja ylhäisyyttä, palvelen sinua orjanasi. Ollen onnellinen vain sinun onnestasi, tulen noissa palatseissakin, missä sinua palvellaan ja jumaloidaan, tuntemaan itseni kyllin rikkaaksi ja kyllin jaloksi saadessani tehdä sinulle kaikkein suurimmankin uhrauksen, kun saan kuolla jalkojesi juureen."

Nyyhkytys tukeutti häneltä äänen; sitte kuulimme Virginian tuon tuostakin syvästi huoaten vastaavan: "Sinunhan vuoksesi minä lähden … sinun vuoksesi, jonka näen joka päivä köyristyvän raskaassa työssä elättääksesi kahta vähäväkistä perhettä. Jos käytän tilaisuutta rikastuakseni, niin teen sen ainoastaan palkitakseni sinulle tuhatkertaisesti meille osottamasi hyvyyden. Onko mikään rikkaus sinun ystävyytesi vertainen? Miksi mainitsit minulle syntymääsi? Oi, jospa olisi vallassani vielä valita itselleni veli, niin kenen valitseisin jollen sinut? Oi Paul, Paul! Sinä olet minulle paljon rakkaampi kuin veli! Kuinka olenkaan saanut taistella sydämmeni kanssa pitäessäni sinua erillä itsestäni! Minä tahdoin, että olisit minua auttanut taistelemaan omaa taipumustani vastaan, kunnes taivas voisi siunata liittomme. Mutta nyt minä jään, minä lähden, minä elän ja kuolen … tee minulle mitä tahdot! Voi minua avutonta tyttöparkaa! Hellyyttäsi jaksoin vastustaa, mutta nyt en tuskaasi jaksa kestää!"

Hänen näin puhuessaan tempasi Paul hänet syliinsä ja puristaen häntä kiinteästi povelleen hän huudahti raivoisasti: "Minä lähden hänen kanssaan! Mikään ei voi riistää häntä minulta!" — Me juoksimme kaikin hänen tykönsä. Rouva de La Tour sanoi hänelle: "Poikani, jos te meidät jätätte, mikä meidät sitte perii?"

Hän toisti värisevällä äänellä edellisen sanat: "Poikani… Poikani… Tekö minun äitini!" huudahti hän, "te joka erotatte veljen hänen sisarestaan! Molemmat olemme imeneet teidän rintaanne, molemmat kasvaneet teidän jalkainne juuressa, oppineet teiltä toisiamme rakastamaan ja tuhannet kerrat sitä toisillemme vakuuttaneet. Ja nyt te erotatte meidät toisistamme! Te lähetätte hänet Europaan, tuohon raakalaismaahan, joka on teiltä kieltänyt turvapaikan, julmien sukulaisten luo, jotka teidät itsennekin ovat hylänneet. Te sanotte minulle: sinulla ei ole enää oikeutta häneen; hän ei ole sinun sisaresi. Hän on minulle kaikki, rikkauteni, perheeni, sukuni, koko minun onneni. En tunne mitään muuta onnea. Meillä oli sama katto päämme päällä, sama kehto, lapsena keinuaksemme, ja meillä totisesti tulee olemaan sama hautakin. Jos hän lähtee, täytyy minun seurata häntä. Kuvernöörikö sen estäisi? Estääkö hän ehkä minua hyppäämästä mereen ja uiden seuraamasta häntä? Meri ei ole minulle kolkompi hauta kuin maakaan. Jollen saa elää hänen vierellään, olen ainakin kuoleva hänen silmäinsä edessä, kaukana teistä. Te kovasydämminen äiti! Te tyly nainen! Elköön valtameri, jonka huostaan hänet uskotte, saattako koskaan häntä teille takasin! Kantakoot sen aallot teille minun ruumiini, ja kun se yhdessä hänen ruumiinsa kanssa keinuu näitten rantojen riutoilla, soittakoot meren aallot ikuisesti korviinne kadotettujen lastenne hautajaissoittoa!"

Hänen näin puhuessaan sulin hänet syliini; epätoivo oli saattanut hänet aivan suunniltaan. Hänen silmänsä säkenöivät, hiki juoksi isoina karpaloina hänen palavilta kasvoiltaan, hänen polvensa vapisivat; ja minä tunsin hänen sydämmensä lyövän raivoisasti.

Pelästyneenä huudahti Virginia: "Oi ystäväni! Minä vakuutan sinulle lapsuutemme leikkien nimessä, sinun ja omain kärsimysteni ja kaiken nimessä, mikä ijäksi yhdistää kaksi onnetonta olentoa kiinteästi toisiinsa, että jos jään tänne, elän vain sinulle; ja jos lähden, niin palaan kerran takasin luoksesi. Otan teidät todistajikseni, teidät jotka olette johdattaneet minua lapsuudessani, jotka määräätte koko elämäni ja jotka nyt näette kyyneleeni. Vannon sen nimessä taivaan joka kuulee minun sanani, nimessä meren jolle minun nyt on lähteminen, ja nimessä ilman jota hengitän ja jota en koskaan ole valheella saastuttanut."

Niinkuin aurinko Apenniinien harjalta sulattaa ja viskaa syvyyteen jäävuoren, niin suli tuon nuorukaisen rinnasta hurja raivo hänen kuullessaan rakastettunsa hellän äänen. Hänen kohotettu päänsä vaipui alaspäin, ja silmistään valui kyynelvirta. Hänen äitinsä kyyneleet sekautuivat siihen, hänen äänetönnä syleillessään poikaansa. Rouva de La Tour, joka myös oli vallan suunniltaan, sanoi minulle: "En tätä enää voi kestää; sydämmeni on rikkiraadeltu. Tuosta onnettomasta matkasta ei saa tulla mitään. Hyvä naapuri, taluttakaa pois poikani! Kokonaiseen viikkoon ei kenkään meistä ole saanut unta silmiinsä."

Minä sanoin Paulille: "Ystävä rakkaani, teidän sisarenne jää tänne. Huomenna puhumme siitä kuvernöörin kanssa. Päästäkäämme tämä perhe jo käymään levolle, ja tulkaa itse täksi yöksi nukkumaan minun luokseni. On jo myöhäistä, keskiyön aika; etelän risti on oikealla taivaanrannalla."

Hän antoi vaijeten minun saattaa hänet kotiini; ja levottoman yön siellä vietettyään hän nousi vuoteestaan auringon kera ja palasi omaan kotiinsa.

Mutta miksikä pitkittäisin teille tätä kertomusta? Ihmisen elämässä on vain sen toinen, miellyttävä puoli tuntemisen arvoinen. Kehityksemme kulku käy nopeasti kuin se taivaanpallo jolla liikumme, se kestää vain yhden päivän, eikä toinen puoli tästä päivästä saa valoa, jollei toinen samalla ole pimeään peitetty.

— Isäni, vastasin hänelle, minä rukoilen teitä kertomaan mulle lopunkin tästä tarinasta, jonka niin liikuttavalla tavalla olette alkanut. Kuvaukset onnesta huvittavat meitä, mutta kertomukset onnettomuudesta meitä opettavat. Miten siis kävi lopulta tuon kovaonnisen Paulin?