Front matter (continued 2)

Yhä kaikoisammin huokuu ilta. Yli kartanon vanhuuden hienon katon häilää musta lehvä: nocturno! Kartanon takana on armas huone vielä, siellä kallis pöydänkulma, seinillä lumivalkeat — — — vaikka sen huoneen kaunein vieras, sininen poika, on ja pysyy poissa — —

Kas kiiltomato! Fosfori-insinööri! Otan sen ylös leskenlehdeltä. Hui, — kuten petos! Läheltä onkin äiköttävän ruma olio. Väkisinkin tulee mieleen taas yksi niistä, joita kohta on jo arvotonta muistella. Sen pikkasen silmissä oli samaa fosforia… Merkillistä, kuinka se ihminen, kun joskus sattui, puhui kiinteästi luonnosta esim. maisemata katsoessaan. Sen sanoissa oli jotain kaihoa silloin… l'ennui. Sielun sopusointua ei ymmärtänyt, naista ei alkuunkaan, mutta ruispeltoa, metsää, pilviä ja lintuja. Niin että kullakin on omansa — kuka heitä kaikkia ymmärtää! Kipinä kosteutta sielussa kuitenkin!

Pahoillani pudotan madon liisanlillukoitten joukkoon. Makaa siellä nyt hempukoittesi helmassa! Kaikki yksipuolinen, musta tai valkea on kuin petos täyttä ihmistä kohtaan.

Naapuriin päin on nyt muuten kuulakasta aivan. Ne ovat lähteneet sieltä kaikki Savonlinnaan laulujuhlille, jääden sitten kylpemään. Henriikka sitä kertoi, samalla hupaisesti renkuttaen, jalalla palkkia polkien: 'Sanovat, sanovat, sanovat tuon Savonlinnan olevan vähän kallellansa!' — niitä keittiö-iloja meillä! Vielä, että Isoniemessä nyt ehkä hankitaan kihlajaisia, ehkä kaksiakin — — Hanna neiti on lahjoittanut piioille kaikki vanhat silkkipuseronsa, (joissa ei ole mitään valkeata kaulassa!) — ja uutta pyntätään joka sorttia. Se on lahjoittelevainen —, pudottaa huolettomasti noin vaan yltään, ja hyvin vieraanvaraisia ne myöskin olivat. Niin että onhan siinäkin ominaisuuksia! Itsepähän tietävät, missä vielä ovat inhimillisempiä, missä kerrassa ytimissään, vaikkei sitä heidän vihamiehensä huomaa. Surullisempi on Santtu kuvanveistäjän tarina, on sekaisin nyt uskonasioista, mietteittensä tuskallisen yksitoikkoisesta kehäkierrosta, ja täytynee hänet aivan parantolaan korjata. Niin että kotiinsa kukin! —

Pois, pois jonnekin päin olisin minäkin lentänyt, murheettomimmille maille. Vaan minne orjanainen menee, liekassa puutteen rautavitjoista!

Sitäpaitsi on kartanossa tapahtunut pieni onnettomuuskin. Vanha Vappu säikähti tien käänteessä autoa ja tuomari, joka istui lehteä lukien kääseissä, satutti nenänsä ja peukalonsa etulaitaan. Nenävammaa alkoi pakoittaa, ja Rosenberg sai kiireesti hakea lääkärin, ja kenenkäs muun kuin — Joonas ystäväni! Tämä tuli, vallan imarruksissa tietenkin, ja herrat miellyttivät toisiaan odottamattoman hyvin (tuomari vähän höristi korviaan, kun Joonas ja minä aivan ystävällisesti sinuttelimme…). Mitäs, kun kysyttiin ja kuultiin, että ymmärsin vähän sitäkin kurssia, niin määräsivät minut hieromaan niin keveitä jäseniä muka! Voi, ajattelen tätä tapahtuneeksi keväällä, kun kaksin pakahtuneina istuimme —! Ja koska vielä tuomarin silmätkin veristyivät, sain ruveta lukemaan hänelle ääneen, hänen ensin kokeiltuaan Rosenbergillä, jonka honottamisesta ei tullut mitään.

On oltu nyt kerrankin tarpeen muka!

Ericin isä… voi…!

Käsin kosketella tuota hienoa nenänkaarta, jonka osaisin vaikka ulkomuistista tehdä, jonka muoto on samallainen kuin pojan, vain hieman ohuempi —, tai ei nyt enää, sillä se on pahasti paisunut. Ujostuttaa koko homma, — mutta en ole uskaltanut vastustaa määräystä ja ehdotella sairaanhoitajatarta asemalta —

Ei muuten, mutta tuntuu vain, kuin koko ajan hyväilisin häntä, ja että hän sen kerran huomaa.

Ukko on todella muuttunut ja tottunut minuun paljon. Sanoo nyt aina jotain luetusta ja odottaa, että lukijattarensakin sanoisi, sen kunnian ammoin suo. Vieläkään ei paljon kasvoihin katso — — eivät ruhtinaat katso palvelijoita —

Mutta tuntuu kuin ei hänellä olisi nyt niin paha olla, ei niin yksinäistäkään, vaikka poikakin taas noin meni matkoille aina. Päinvastoin on hän niin leppoisata, viihtyisätä olossaan nyt. Taitoni mukaan koitankin niin ääneti ja pehmeästi kuin suinkin kohennella nahkakulmaisia korupatjojaan, — että vain tyytyisi.

Eric, Eric, Eric!

Ei ole minulla mitään oikeutta huutaa noin! Ei hän niin paljon aihetta antanut — niin taidokasta oli hellyytensäkin, ettei se sitonut häntä mihinkään. Sitä taitoa juuri jäinkin rakastamaan, sitä saavuttamattomuutta siinä. Mielikuvitus ei sitäpaitsi kysy, kenen se vetää lähelle ja kuinka lähelle. Minun esi-isäni ovat ehkä myöskin lempineet — asramaisemmin kuin hänen —!

Ja sittenkin — sininen poika! Sinisempi kuin kukaan!

Hän se on nyt öitteni valkein ruumis, jolla kammo minua kivetyttää, hän se on kallein kuollut, jonka puolielävänä hautaan…

Kun edes jonkun tiedon saisi, kun mielialansa jotenkin arvaisin —

Koskee, koskee —

Keskikesän loppu —

Ja lopun loppu ja maailmanloppu —

Tällä kertaa on kaikki oma syyni —

Paikka, ettei enää sen kummemmaksi tule!

Onko kellään moista kohtaloa, kellään juuri näin ihanata helvettiä?

Ja miten nyt näyttäydyn tuomarille, hampunkarvaisissako vaatteissa, lipeäkiveä pään päällä?

Toiselta puolen on kaikki tavattoman koomillistakin, mutta en luule että kukaan oppinut nyt tulee avukseni henkevyydellään minua pelastamaan.

Voi, ilmojen tumma lintu, miksi laskeuduit maan päälle palkkoja peräämään, miksi yllesi orjan silat otit, erämaan hirvi?

Pyydänkö anteeksi tuomarilta — mutta mitä anteeksi — —?

Lakkaan kiemurtelemasta ja kerron kohta kaikki julkeasti aivan. Onhan lopetettava tämä loru. Tämmöistä kaaosta, täydellistä hajoomusta ei mies koskaan ymmärtäisi, ei ainakaan herrat suomalaiset miehet!

Voi, voi — — voii!

No niin. Istuin arvoisan, — ja kuinka arvoisan, en tiennyt! — arvoisan, arvoisan isäntäni kanssa kirjastohuoneessa. Luimme Fontenelleä avattujen parveke-ovien ääressä. Tarjottimella oli punaviiniä, lasi minullekin. Hän on nyt jo melkein terve ja näytti niin erikoisen tyytyväiseltä siinä kuunnellessaan ja maistellessaan. Vaikka omituista kyllä, kaksi päinvastaista vaikutusta hänestä lähtee. Nenän keskikohdalle jäävä kuhmu tekee kasvot paljon nuoremmiksi ja sytyttävimmiksi, kun taas rinta on hieman luhistunut, ehkä myös raukeiden asentojen syy. On kuin toista lähempänä nyt, enemmän toisen vallassa. Päivällispöydässä oli meillä ollut pitemmät puheet kuin koskaan ennen. Suureksi kummakseni hän arvosteli paikkakunnan väestöä uudelta ja omituiselta näkökulmalta, rikollisuuden nimittäin. Sangen mieltäkiinnittävää, en vain käsitä, miten hän näissä olosuhteissa oli niistä selvillä. Sitten moitti hän kovin erästä suomalaista esteetikkoa tyylistä, — puolustin miestä ulkopuolella hampaiden saadakseni väittelyn rakastettavasti jatkumaan. Hän alkoikin pian kuumottaa ja punottaa, ja puhui melkein kuin minun käännyttämiseni olisi ollut hänelle mieskohtainen asia ja onni. Nautin.

Perin ystävällistä siis, perin laheata kaikki tyyni.

Iltakin oli ihmeen kaunis ja haalea. Mitä muuta tarvittiin — — hetki unohdusta, hetki keveämpää vihdoinkin. Pengermällä parvekkeen alla kukkivat kilvan ruusut, pelargoniat, levkoijat, unikot ja muut. Kaikki toivat ne sieluun erilaisia mielikuvia elämään sittenkin, sittenkin olemassa olevasta ihanuudesta ja autuudesta. Kyllä onni on, vaikkei se ole aina minun luonani! Mutta kun muistan, että se jossain on, voin hymyillä, ja kas siinä jo yläpuolellani kelluu kuin suuri kimmeltävä eteerinen pallo, ovela vastahymy taivaankaari silmäkulmassaan — — venoseensa houkuttaa — —! Sellainen on kuvani onnesta.

Kukkapengerten takana taas iäkkäät omenapuut, hedelmä-emot oikein, vääntelivät kaihoisasti koristeellisia oksiaan valoa kohti, toiset terävästi kuin floretin pistot, kuin olisi kirpeänsuloiset nesteet vieläkin niiden suonia polttaneet. Salmen sini-vetonen välkkyi viileänä ja hauraana rantaniityn yllä, siellä, missä suuret hopeapajut avautuivat leveästi, paljastaen pehmeäpiirteisen kivilaiturin, päällystetyn kuin vaalean rosoisella sametilla. Ja taivaalla aukon kultaisen jaon vasemmalla puolella kiiti merkillinen pilvi, — kuin suuri jättilintu, toinen siipi valtavasti iskien, toinen rauhallisemmin, ja sen siiven alla suojassa pienempi, naisellisempi naaras yhtäännepäin nyökällään — — pois painuivat maastapäin, ikivapautuneina kauko-avaruutta kohti… Sanomattoman kaihon herätti näkijän rintaan .. siinä menivät toverit — —

Tämä kaikki riemastutti mielikuvitusta, herätti iltakuumeen kultaporeilevaksi aivan. Tunteeni kääntyi kokonaan isäntääni kohtaan, jonka kodissa ja luomissa olosuhteissa kaikkea tätä hyvää ja onnea nautin. (Eric ei enää tänä kesänä palaa… on tullut jo kortti Norjasta, jossa myös oli terveiset eräältä suurelta ruotsalaiselta esteetikolta ja hänen rouvaltaan.) En muuta tarkoittanut, kuin osoittaa vastakiitollisuutta sydämen täydellä alttiudella ja vilpittömyydellä. Lukiessa panin kaiken mahdollisen taitoni ja iloni liikkeelle. En enää soitellut kurkunkoneistoa, vaan Uitelin sielu vapautuneena, kaikkeuden henkenä itse. Sinä, mitä rakastan ja olen rakastanut, — — minun jumalaani! Avonaisemmin kuin koskaan ennen arvostelin lukemaani, Fontenelleä ihaillen. Puhuin vanhalle, kauniille aristokraatille melkein yhtä rohkeasti kuin kahvilassa jonkun kurjan boheemin ihmisrinnalle. Ulkonaisesti hillittynä, sisäisesti haltioituneena, sielu melkein särkyvänä autuudesta — — — oi, jos kerran siten kuolla saisin, keveästi kuin kupla hengen jumalaiseen hekkumaan!

Keskellä esityksen huumausta oli tuomari kääntynyt päin, istui vain ja katsoi. Tunsin sen sivultakin… Ja kun vihdoin vilkasin häneen, kohtasin oudot, tumman kiinteät silmät. Nyt kysyn ja aion siitä Joonaksen kanssa keskustellakin, eikö tuomarin silmäterissä saata olla puhtaasti hypnoottista voimaa, sellaista, jota lääkärikin voisi käyttää hyväkseen? Asianomainen ei ehkä tiedä sitä itse, mutta aivan nukuttavan huumaava on hänen viipyvä katseensa, suurenevan silmäterän ja värirenkaan kirkkaus leikkaava kuin säilä. Sellaista tuntua on pari kertaa ennenkin ollut, kun on katsonut — — tai ehkä hän sen juuri tietää ja siitä syystä on katsomatta. Näin ajattelen hädissäni, kun en muutakaan keksi kauhean kohtauksen selitykseksi. Kuin mediumi, aivan tahdottomana jäin riippumaan hänen silmiinsä kiinni — — en enää irti päässyt, niin kova oli virran paine.

Siinä sitä oltiin, eikä tahtonut loppua tullakaan. Istuttiin vain ja — — voi taivas, kuinka epämielyttävää nyt jälestäpäin ajatella.

Mikä sitten on onnettomuus?

On, on olemassa se onnettomuus — — — erehdykseni! Minä käsitin tämän pitkän kumman mustan katsomisen olevan tuomarin puolelta — — no, jotain metatysiikkaa ja rakkauden fysiologiaa! On niin että voisi vaikka hiuksiansa kiskoa, huutaa tuskassa naurain!

Mutta miksei hän sitten lakannut katsomasta, ellen minä voinut? Siinäpä arvoitus onkin! Olihan hän mies ja tahdoltaan vapaa! Sillä sitä katsomista kesti niin mielettömän kauan! En ole muistaakseni koskaan niinpäin erehtynyt, tavallisesti olen vähentänyt vielä siitäkin vähästä, mitä saanut olen.

Ja-ja!

Kun nyt jälestäpäin muistissani tutkin hänen ilmettään, niin olihan se kumman totinen. Ei mitään hellyyttä, taipumusta, — kauniimpaa ja omaisempaakin on sitä ennen jo ilmennyt. Mutta erehdykseni huippu oli se, että minä panin vastaan minun ilmeeseeni täyden alttiuden ja myöntymisen — kyllä mahtoi olla marakattimaisen autuasta hänelle! Tuo pelottavan nopea kykyni välistä siirtyä tunnelmasta toiseen, tilanteesta toiseen, nähdä äkkivalaistussa uudet mahdollisuudet aivan. Olen niin vähän ihanteellinen, etten ole edes 'oman ihanteeni apina'. Elää, elää, minulle on kaikki kaikessa! Kuinka päästä realiteetteihin käsiksi, kuinka hedelmällisiin päämääriin, kuinka luoda naisen osa niistä!

Tiedän isäntäni, että jos hän puhuisi naiselle rakkaudesta, tarjoisi hän samalla kätensä. Hän loisi naiselle täyden olemassa-olon, tai ei mitään. Se kävi kerran ilmi, jotain kirjaa lukiessa, ah, ihanaa Jacopo Orthista se olikin!

Ja niin oli edessäni valtava uuden tien näky, aivan arvaamaton!

En sitä kaikkea siinä katsoessani selvillä käsitteillä tietysti ennättänyt ajatella, mutta se oli itiöinä alla temperamenttini mukaan.

Tyhmistä egoisteista en ymmärrä mitään. Jos onneen pääsisin, niin puolet maailmaa kanssani kukoistaisi. Niinhän sitä ainakin kuvittelee! Ensinnäkin puhaltaisin uuden elinvoiman tähän vanhaan ylimyspesään, jonka kauneuden ja rikkauden ja maineen prestige on vielä pettämätön, mutta joka varmasti hauraisiin sinertäviin ytimiinsä kaipaa jo uutta verta. Päästä sellaiseen sukuun olisi samaa kuin saada käsiinsä luojan alkuainetta! Aivan huumaa! Viivoja ja värejä myöten rytmiä koko elämään joka päivän hetki järjestetty nousujen ja laskujen mukaan! Pitkäin ahkerain kausien jälkeen suuria sytyttäviä juhlia! Se olisi taas olemista maan päällä renessanssi-ajan ruhtinaiden malliin! Lapset, joita pitäisi olla ainakin kuusi kaunista kappaletta! — kasvatettaisiin ylimyksiksi, pohjalla kalevaisen etiikan kainot, mutta ihmeelliset aakkoset. Miekka sivuun, ruusu käteen, henki päähän, laulu sieluun ja sydämeen! Ruumiinkasvatus ensin, ilmeestä varpaan kynteen asti — 'henki tulisi kyllä itsestänsä!' Kyllä siitä taas suoriutuisin! Ensimmäinen asia perhe, suku, ystävät, alustalaiset, naapurit, isänmaa! Mitä vielä? Joka mökkisen vaeltaisin, joka kakaran katsoisin! Milloin kaataa ja karkoittaa, milloin nostaa ja kohottaa! Dekadenttista, kaikille yhtä höllää hyväntekeväisyyttä ei, — kivet vain pois, missä ne voimia painavat, ihmiset joko itsenäisiksi tai korkeampaansa palvelemaan. Miten ihana olisi sitten kerran kartanon rouvan katsoa ikkunastaan vaurastuvaa seutua, joka saisi vähitellen merkitsevän fysionomian. Ja sitten vielä kaikki muu, kaikki muu, mitä ikänäkin uneksittu on lännestä hamaan itään!

Entä sydämeni onni — —? Kysyisinkö sitä enää? Yhden tiedän, ylpeä uskollinen säihkyvä puoliso hautaan asti, — ankarasti, muuta ei! Vaan joskus, joskus sitten — — kun kultaisena iltapäivänä, kartanon hiljaa uneksiessa ja läntisen puistossa huojuttaissa spireata yli tuoreen timoheinän, — kun saapuisi kauko-matkalta äkkiä kotia poikapuoli, ja äitipuoli saattaisi häntä ensikerran illalla yläkertaan nukkumaan — — kuinka, kuinka kärsisi rinta! Tai kun olisi talvella vieraita ja tanssin aikana joutuisimme hetkeksi talvipuutarhaan palmujen ja kukkivain kasvien alle — — kuun välkkyessä lasiseinäin takaa, havistessa puiston mustain kuusten — — — hän olisi silloin jo ymmärtänyt, herännyt… muuttunut kuin ihanaksi etelämaalaiseksi… hiljaa vain, ei sanaakaan! Ei sanoa saisi hän sanaakaan! Yhdelle orkidealle vain suudelman painaisi, ikäisensä äitipuolen mustalta pitsivyöltä pudonneelle. Tai, tai — pitkillä metsästysretkiltä — — eksyneinä soihin, rämeisiin — — aina sama vaikenemisen julmuus, — kunnes toinen kaatuisi kuin Asra, huulilla ei enää veren tippaa — — — nauran, nauran, nauran!

Tai itken, pöytäni kulmaa vasten itken — — — ei sen verran totta, ei ikänä mitään äitipuolta, ei mitään etelämaalaista tulta!

Ja sitten vielä tehtynä se eilinen, — tili edessä — — seuraukset tulevat siitä jyskien —

Niin vain, se kaikki ja paljon muuta oli ilmeeni alla, kun luulin olevani pakoitettu vastaamaan isäntäni pitkään merkilliseen katsomiseen.

Ei tarvittu muuta, kuin että tuskin huomattava epämiellyttäväisyyden varjo vihdoin ilmestyi hänen kasvoilleen, — niihin tuli jotain silmälläpitävää, epäluuloista… äkkiä tunsin oudon pahoinvoinnin ja samalla hirveän kolahduksen…

En käsitä kuinka pääsin ylös, kuinka ymmärsin pois lähteä, mitä sanoin. Huone oli sakeana silmissäni, kuin kahlaamalla sen kuljin. Samaa raskasta ainetta oli vielä puutarhakin hoiperrellessani sarakkeiden ohi.

Kun sain oven auki huoneessani, heittäydyin vuoteelle kuin ruumis —

* * * * *

Ja koko yön sitten saarnasivat sekaiset äänet aivoissani… kauheata porinata pitivät. Katuvaisia yksinpuheluja, selittäviä kaksinpuheluja, hieman järkevämmin resoneeraavia kolmipuheluja, isä, poika ja…

* * * * *

Nainen, nainen, osasi muista! 'Et sinä tee, sinulle tehdään —, sinulle tapahtuu —' Ei sinulla pidä olla muita haaveita, ei muita toiveita kuin ne, mitkä maailma valmiina kouraasi työntää.

Kaikki muu on häpeää, häpeää milloin punaisin, milloin valkein poskin.

Ja sitten arkinen julma todellisuus. Ei tekisi mieli enää jatkaa.

Vai pitäisikö kuvata tuomarin luona tehty nöyryyttävä eronhakemusaudienssi — jonka sain kuten eronkin. Hänen Ylhäisyytensä hyvyyden kuparilantti oli otettu tyyten takaisin, eikä kumma, olihan hänen koko miehinen persoonansa vaarassa naishirviön edessä!

Hermoistani huomautti — —, hyvä muka kuitenkin, että itse käsitin niiden tilan ja rasittuneisuuden. Ja eikö se vaan käyttänyt sanaa eksentrinen, — käytti kun käyttikin se jossain käänteessä, ei aivan suoraan, mutta se vaara muka oli. Vihattava sana eksentrinen!

Hm — usein kun jonkun ihmisen jännitysvoima on suurempi kuin toisen, sanoo se pienivoimaisempi: eksentrinen! — mikä hänen mielestään on aivan murhaavan kuvaavaa. Ruotsinkieliset sitä meillä varsinkin käyttävät.

Niinpä niin! Epätasaiseksi hän myös sanoi mielentilojani, — jo muka keväällä — siinäkö se ymmärrys nyt oli! Että minun piti lähteä kylpemään, että hänen poikansakin oli ehdottanut lomaa ja kylpyä. Vai niin, kävin punaiseksi hiusmartoani myöden! Että tällainen toimi ehken ei oikein sopinut, että piti koettaa jatkaa lukuja yliopistossa — — — j.n.e.

Ei ikinä se ollut niin paljon puhunut, kulki kirjastossaan edestakaisin kädet seläntakana, punotti, kyllä sillä vähän vaikeata sentään oli —

Ja kerran se katsoikin ja hymyili niin omituisesti — — voi herra! Olla nainen ja niellä kaikki!

Viidensadanmarkan setelin se antoi yli palkan — — lady-unelmani särkymisestä.

Ei hänellä ollut mitään valittamista, kaikki oli mennyt hyvin tähän asti, mutta koska nyt kerran itse halusin ja tunsin olevani hermostunut, niin — — — tänne olikin tulossa juuri sukulainen, hän ehkä ottaisi ensi-aluksi — — ja hän mainitsi sen keväisen eronneen rouvan nimen, minulle vastenmielisen mustan sianrasva-rypäleen.

Silloin minun teki pahaa, silloin sieluni itki, — huusi niin pitkään kuin lapsen — — kodistaan kartoitetun!

Kuinka paljon olin häntäkin rakastanut salaa tuhannella tavalla hellinyt, kahdenlaistakin suhdetta onneton mielikuvitukseni hemmoitellut, isän ja — —

Noin he saattoivat erota — noin vähän heille merkitsi heitä rakastava herkkä sielu, pois vain maailman turvattomuuteen, kuin kivi mustaan yöhön, häiritsemästä pois, pois —

Isä, isä! En tiedä miksi juuri ne sanat niin vihlovasti korvissani kaikuivat. Vereni vaistoilla olin rakastanut häntä kuin omaista. Ei, ei ole tumman linnun sielu palvelevan orjan, ei palkkapiika ruokon vuoksi!

Viheltäen nyt. Se oli viidennen näytöksen loppu. Tai kolmannen näin pienestä pilasta.

Hohhoo, ei mitään, rien!

Hylkymaa ja onnentouko…

Vastapäätä junan kirjaisella plyyssillä istuu Joonas ystäväni matkalla pääkaupunkiin hänkin. On hyvällä tuulella ja puhua pörisee kaikenlaista, punerva kukka harmaassa napinlävessä.

Nyt sitä mennään mennessä!

Mennäänpä vaan!

Ilma on niin hellä, hunnutettu, pilvet alhaalla, mutta hatarat ja hyllyvät, kuin itkemäisillään kuitenkin.

Eipä itketä nyt! Etäisellä vainiolla päivä säärii. Taivaalta lankee alas vino silta kuin toivon sadetie — Olisiko vieläkin jotain —!

Kartanon viimeinen metsäkulma…

Sen kartanon…

Vielä on mieli sinnepäin, vielä kaipaa haikara kurkihirrellensä! Katkeran hellää kuten sen, joka kodistansa loukkaantui ja lähti…

Olisihan siellä leijaillut pitkänä ladynä — — ainoa ilmapiiri sittenkin, mikä minulle on ollenkaan sopinut. Kohentunut siellä vielä ajan, piilossa maailman murskaavalta myllyltä! Mutta kun lähdin kummailemaan, liiallisuuksiin taivuin, — vilkuttelin kulttuuriarvojani! Hiljaa ja hellästi vain olisi palvoa pitänyt niitä hienojani, kuin oikea äänetön nainen ainakin, — 'kuten ruukku, joka menee vedelle, kunnes särkyy'!

Mutta kun lintu ei ole mikään ruukku!

Keittiössä kävi viime päivät kauheiksi aivan. Ne huomasivat heti jo maisteri Ericin lähdön jälkeen, että jotain pahaa oli tapahtunut. Se on kuin noiduttua, kyllä ne silloin näkevät läpi kuin lasisirpaleen, sokeimmatkin! Pehtori, joka koko kesän oli nuuskinut yhtä ja toista ja kaikenmoista, kuohutti koko keittiön Tschandalan vastaani. Henriikat, puutarhurin vaimot ja kaikki hyökkäsivät kuten basillit heikentyneen elimistön kimppuun. Ei ollut ainoakaan enää ystäväni, ei edes Lempikään oikein passiivisuudessaan, Siikri marakatista puhumattakaan, — kansaa, kansaa! Sulo Johannes, typerä raukka, sekoitettiin järkyttävällä tavalla myös juttuun, tulipa hänen lahkolaisiltaan ja uskovaisiltaan varoituskirjeitäkin. Minun viiden-minuutin-salonkiflirttini paisui lopuksi kuten Potifarin eukko!

Vaan se on aivan eri elämä! En ole edes koko juonta kertonut — haihtukoon omaan mitättömyyteensä!

Joonas sanoo äkkiä:

— Sen teidän tuomarin suonet kalkkiutuvat. Vanhenee pian mies.

Hätkähdän.

— Kalkkiutuu!

— Kalkkiutuu!

— Voi yhtäkaikki, vai kalkkiutuu! Eihän silloin voi olla tulenarka yhtään enää —?

— Ei taida voida, naurahtaa Joonas.

— Mutta kuules, Joonas, yksi tärkeä seikka, oletko huomannut, että sen silmissä on hypnoottista voimaa?

— Taitaa vähän olla, — mutta eihän se perhana katso ketään, lentää vain edestakaisin lattialla kuin nahkakirja kainalossa!

— Mutta mitäs sinä oikein maisterista pidit? Te tutustuitte juhannuksena ja olitte saarilla yhdessä —

Miksei, meneehän se — on vain niin riivatun kohtelias, ettei tiedä, kuinka sen pirun oikein ottaisi!

— Hui, hui, hui! Niin rumasti et saa puhua Suomen hienommasta miehestä! Mutta eikö totta, Joonas, että savolaisista ei tule koskaan oikeata herrasväkeä? Kirottu Savo, pardon vermaledeit!

Joonas hyrähtää heleään nauruun. On niin hyvällä tuulella, kun on päässyt vähän pakoon Elmasta —

— Mitäs sinä nyt savolaisia olet ruvennut vihaamaan! Iloisia poroporvareita aina!

— Pohjalaisilla on sentään toisenmoinen profiili, sekä eetillinen että muu. Kun ollaan oikein kunnon pohjalaisia, sillä sekalaista on aina seurakunta!

— Jaa, ettäkö minä — —

— Sinä — — elä koetakaan! Osaatkos sinä kuitenkaan ottaa vihollisesi henkisesti ja hienosti?

— Eihän se niin vaikeata ole!

— Se on totta, sinä osaat, miehet osaavat, huomaan sen. Mutta minä lähden nyt maailmalle vasta sitä taitoa harjoittelemaan, minun täytyy oppia olemaan syyttämättä muita onnettomuuksistani. Kun se on tehty, olen kypsä luonne!

— Kypsä nainen…! Sinä olet jo kauan ollut kypsä joko vaimoksi tai ehkä paremmin rakastajattareksi.

— Voi Bakhus! En suutu —

— Mutta kuule, Arma neiti, minnekä sinä oikeastaan matkustat?

— Minne matkustan! Kööpenhaminaan tietysti!

— Mitä pirua sinä siellä teet?

— Luuletkos ettei minullakin ole salaisuuteni! Eurooppa kutsuu —

— Äläs — ei sitä Eurooppaa ole —

— Eipä taida ollakaan kaikille — metsälinnuille ilman suosituskirjeitä!

— Tule minun kanssani, eihän sinun tarvitse mennä Kööpenhaminaan! Tukholmaan asti vain — — hei, keksinpäs jotain, kas kun huomasinkin! Ja hän esittää uusia vaihteluja vanhasta teemasta. Kummallista, kuinka ihminen, jonka kaariviivan korkeimman nousun on aavistanut, on ikävä sentään! Ei tule koskaan mitään yllättävää, mitään uutta ja luovaa, ei edes sellaista, mikä panisi kaiken entisen päälleen pystyyn. Joonas puhuu innokkaasti omaan pussiinsa, miestä ei hävetä yhtään!

Sillä tasolla taas ollaan, maailma mahdollisimman litteänä! Joonaksen kaltaisia miehiä — — ja Elman kaltaisia ystävättäriä, vaikka ystävättäret olisivatkin hieman runsaampia kuin Elma sentään. Naisten kanssa ei elämää luoda.

Suljen silmäni nojautuen vaunun nurkkaan. Antaa kärpäsen surista! Minä omiani aattelen. — Siellä viivytte vielä, kalpeat kuvat! Hiljaa sivelen viime kerran — vaikeinta ruumistani, sinistä poikaa! Olit, mikä olit, kalkkiutuvan isän ainoa miehenpuoli — — riivatun kohtelias, diplomaattinen, mikä vaan!

— Ylimys olit, sieluni vastakohta moninaisissa — ominaisuuksia sinulla, joita ei minulla, ehkä myös kainosti päinvastoin. Se tunne, jonka sinä herätit, oli ihmeellinen sulettu onni, syvin suloisin rauha — kuin kultaisen ympyrän keskipiste oloni varma! Niin ehjästi, kaikkeen tyytyvästi, vaillinaisuuksiin varsinkin, voinee, vain kerran elämässänsä tuntea. Sinä olisit pitänyt sielussani aatelin… sinun vieressäsi iäti myrskyilevä henkeni tasapainossa levännyt — — sinun kuninkaallisen käsiliikkeesi jälkeen levottomat haamut haudoissaankin hymyilleet ja selälleen rauhaan vihdoinkin oikaisseet — — —. Ja nyt oletkin vain valkea kuollut ruumiini! Katoavaisuuden laki vallitsee meidän yllämme, kaikki muuttuu kerran, haihtuu — — ne ominaisuudet, jotka nyt olisit voinut antaa minulle, minä sinulle, niitä ei kerran enää ole, — — kalkkiutuvan isän poika!

Julmuus! Eric, Eric, Eric, Eric! Vaunun hämärässä ikkunanurkassa vihdoinkin ratkeen itkuun, sären itseni tykkänään.

Mutta Joonaskaan ei huomaa tosi-elämää koskaan! Luulee, että nukun! Ja hyvä, että niin luulee.

Pysäkillä pikkupojat huutavat aivan parkaisemalla sähkösanomiaan:

— Mikä siellä nyt on? — Sota! Saksa on julistanut sodan Venäjälle!

— Mitäs huonoa pilaa se on?

Ryntäämme ulos.

— Ei taira olla pilaa, virkkaa maalainen vitkaan junasillalla. Sotapa, sota!

— Voi kaikkia häntä!

Viikkokausiin en ole lukenut sanomalehtiä, eikä tuomarikaan ole. Maailman menosta emme ole tietäneet mitään. Prinsiipin pommista kuulen nyt vasta Joonakselta.

Ensin tuntuu sota-ajatus melkein koomilliselta, uskomattomalta aivan! Mutta sitten sen käsitän. Nyt se alkaa! Nyt alkaa maailman raakuuden paise puhjeta. Sitähän aina ajattelinkin, että missähän se kiitetty valistus oikein ilmeni —