Front matter (continued 2)

—Pysy sinä vain valtiokirkossa kiinni äläkä aina niitä lahkolaisia… Ei sitä kuitenkaan parempaakaan uskontoa keksitä meidän aikoinamme.

—Kuin kristin-uskoa? Mutta Svedenborghan se vasta oikea kristitty olikin…

—Mikä lie ollut, henkien manaaja!… Minä heitä en ole nähnyt enkä kuullut milloinkaan.

—Et edes heidän siipiensä suhinaa? uskalsi Paavo Kontio kysyä piloillaan.

—En. Runoilijat mitä lienevät kuulevinaan… Kyllä se, mikä minun kirjoissani seisoo, on kaikki ihan tästä päästä, tällä omalla kaljamalla kasvanutta.

Hän taputteli leikillisesti kaljua, korkeaa päälakeaan, joka niin sopivan ja sopusuhtaisen elämänlaakerin tavoin täydensi hänen rotevaa, tukevaa ja yhteiskunnallista olentoaan. Eikä Paavo Kontio nyt, yhtä vähän kuin ennen nuorempanakaan, voinut olla häntä kaikessa hiljaisuudessa ihailematta.

Hänen läsnäolonsa vaikutti niin tyynesti ja turvallisesti. Siinä oli ainakin mies, joka ei turhia uneksinut, niin kirjailija kuin olikin, ei kuusiin kurotellut, mutta jos joskus sellaiseen ehkä erehtyikin, kapsahti vallan vikkelästi ja pehmeästi katajikkoon! Pysyi ylimalkaan koetellun, terveen järjen vaarattomalla keskitasolla, keskimitan miehenä ja olevien olojen kiinteäksi poljetulla maankamaralla. Mitä hän olisi nytkin mahtanut arvella hänestä, Paavo Kontiosta, jos olisi tiennyt hänen uudesta, käänteentekevästä elämänkohdastaan? Ja mitä varsinkin, jos olisi tiennyt sen syyt ja vaikuttimet? Olisi varmaankin epäilevästi hänen omaa pääkaljuaan koputtanut.

—Etkö istu? hän kysyi. Olisi hauska taas kerran pitkästä kotvasta hiukan leukailla sinun kanssasi.

—Saatanpa istuakin. Pistäysin tänne puhelimeen, mutta täytyy odottaa vähän… Ettäkö väittelemään vanhan asianajajan kanssa? Kyllä se on niinkuin rupeisi hullun vasikan kanssa kilpaa juoksemaan.

—Et ole tainnut kuullakaan, että aion uudelleen asianajajaksi.

—Niinkö? Ja sitäkö varten sinä täällä Helsingissä…?

—Niin. Panen näinä päivinä toimiston pystyyn. Mitäs sanot?

—En muuta kuin onnittelen. No, niin se on, ihminen palajaa aina takaisin ensimäiseen rakkauteensa.

—Rakkauteensa?

Paavo Kontio tunsi säpsähtävänsä. Oliko tuo peijakas jo nähnyt hänen lävitseen? Tiesikö tuo ehkä jotakin Sinikasta ja niistä salaperäisistä langoista, jotka liittivät hänen uudet puuhansa Kuusiston eilisiltaiseen murhenäytelmään? Saattoihan se jo olla kuinka yleisenä puheena hyvänsä. Ehkäpä jokainen muukin asettaisi hänen aikeensa, niin, vieläpä hänen äkillisen helsinkiläistymisensäkin samaan yhteyteen.

—Mitä Herran nimessä luulet rakkaudella olevan tämän asian kanssa tekemistä? tutkaisi hän, valmiina kaikki kieltämään.

—Muistelinpahan vain sitä ranskalaista lausepartta… Vai asianajajaksi! Et viihtynyt koroillaeläjänä?…

—En, vastasi Paavo Kontio tyyntyneenä. Pieniksipä ne on tainneet minun korkoni supistuakin. Maksoi paljon se linna.

—Pankki se on paras rahalinna. Minä, jos olisin sinun sijassasi, rupeisin pankinjohtajaksi. Kuule, etköhän sinäkin vielä muuta päätöstäsi?

—Rupea sinä!

—Jos vain olisin nuorempi mies. Olisi lysti räiskiä toisen rahoilla… Mutta hyvä se on asianajajankin ammatti! Ei siinäkään oma nahka usein liemessä ole.

Paavo Kontio tunsi nyt itsensä kokonaan tyyneksi. Ei hän sentään vielä lasikaappi ollut, ei sentään kuka hyvänsä voinut vielä nähdä hänen lävitseen.

—Ja sinä? kysäisi hän. Kokonaan kirjallisuudelle antautunut?

Suuri kirjailija haukotteli haikeasti.

—Olen viime aikoina harrastanut pääasiallisesti teatteria, virkahti hän sitten välinpitämättömästi. Siellä sitä näkee sellaista, mitä ei todellisessa elämässä näe … niitä suuria luonteita ja suuria intohimoja, joita lie jossakin joskus ennen aikaan ollut … sitä suurta rakkautta ja sitä suurta vihaa … murhia, tappeluita ja myrkytyksiä.

Hän puhui jälleen niinkuin joka sana olisi ollut juuri Paavo Kontiolle erikoisesti tarkoitettu. Tätä rupesi uudestaan pöyristyttämään, mutta tällä kertaa vain hänen oma mielentilansa. Hän oli kuullut tai lukenut jostakin, että hermostuneilla ihmisillä ylimalkaan, mutta etenkin hulluilla koko maailman mylly tuntuu pyörivän vain heidän oman henkisen keskuksensa ympäri. Oliko hänkin jo niin pitkällä?

—Eiköhän niitä mahda olla olemassa vielä nykyäänkin, uskalsi hän edellisen johdosta varovasti huomauttaa. Jos ei meillä, niin muualla.

—Ei meillä eikä muualla, vakuutti suuri kirjailija… Eihän sellaista tehdä, vai miten se Ibsen sanoo?… Oli se sentään suuri runoilija. Kun osasi ihan tyhjästä luoda sellaisenkin kuvatuksen kuin se Hedda Gabler!

—Mistä tiedät, että hän sen niin tyhjästä teki? Ehkäpä hänellä oli hyvinkin elävä malli käytettävänään.

—No niin, uskossaan kukin tulee autuaaksi. Minä vain en ole heitä nähnyt…

—Ketä?

—Niitäpähän hirviöitä naishaamussa, niitä vampyyrejä ja daimooneja. Mutta teatterissa niitä näkee… Et sinä aio tänä iltana teatteriin?

—Tuskin. Taitaa tulla jo kaksitoista vuotta siitä kuin olen käynyt niissä.

—Tulisit nyt kerran. Siellä näytetään Tolstoin Pimeyden valta… Siinä se on draama, niin että luut ruskaa.

—Vaikka kuvaakin nykyaikaista elämää?

—Niin, tapahtuuhan niitä rikoksia ja lapsenmurhia nykyäänkin, mutta ei niissä silti ole sitä suurta intohimoa… Mitä se on? Puukotat miehen? Siinä se on!… Joku mökinakka keittää huonon kahvin miehelleen…

—Kuinka niin, huonon kahvin?

—Ka, sekoittaa siihen vähän rotanmyrkkyä… Siinä se on! Ei se vielä ole intohimoa. Minäkin olen turhaan kolunnut nuo meidän sanomalehtemme…

Paavo Kontio tunsi jälleen säpsähtävänsä.

—Mitä varten? kysyi hän korviaan heristäen.

—Että löytäisin edes jonkun draaman aiheen, semmoisen oikean draaman … rakkausdraaman tai muun…

Paavo Kontio tuskin tohti hengittää enää. Asia oli aivan selvä. Suuri kirjailija oli nähtävästi lukenut Kuusiston herran kuolin-uutisen, hänellä oli käytettävinään samat lisätiedot kuin Jaakko Jaakon-Laurillakin ja hän oli tehnyt samat johtopäätökset. Hyvä, ettei toki vielä nimiä maininnut.

Niitäkään hänen ei enää tarvinnut kauan odottaa.

—Etkö ole löytänyt? hän kysyi vavahtavalla äänellä.

—En. Eikä niitä löydä muutkaan, jotka niitä todellisesta elämästä etsivät. Ne täytyy ottaa mielikuvituksesta.

Suuri kirjailija huokasi surumielisesti. Hän kärsi pysyväistä aiheiden puutetta nimittäin. Mutta sitten hän vilkastui taas ja lupasi Paavo Kontiolle viisi markkaa, jos tämä keksisi hänelle sellaisen draaman aiheen. Tämä lupasi pitää asian muistissa ja karhuta sopivalla hetkellä tuon summan häneltä.

—Entäpä minun ei tarvitsisi keksiäkään? huomautti hän. Entä jos tapaisin sellaisen todellisuudesta?

—Saat kaksi viitosta, jatkoi suuri kirjailija leikinlaskuaan. Siinä asianajajan toimessa voi sattua yhtä ja toista… Mutta mitäpä siitä jos sellaisen draaman kirjoittaisikin, eihän meillä kuitenkaan olisi siihen näyttelijöitä.

—Kuinka niin? Niitä suuria intohimojahan ne entiseen hyvään aikaan vasta oikein tulkita osasivatkin.

—Niin, entiseen hyvään aikaan. Nyt ne vain jutustavat ja visertelevät. Soma sitäkin kuulla!… Kuule, sinähän tunsit entiseen aikaan sen rouva Sinikan?

Nyt se tulee! ehti Paavo Kontio ajatella.

—Kyllä, koetti hän vastata niin välinpitämättömästi kuin suinkin. Kuinka niin?

—Ilman vain. Tulin tänään muistaneeksi, kun näin lehdistä, että hänen miehensä on kuollut. Ehkä hän jälleen liittyy teatteriin.

—Ehkä. Piditkö hänestä?

—Paljon. Matki Ida Aalbergia … ka, sitähän ei voinut auttaa siihen aikaan!… Niin keinotekoinen, että nauratti. Mutta semmoista sen pitää olla, jos mieli hepäistä oikein.

Suuri kirjailija kehitteli vielä hetken draamallisia mielipiteitään. Paavo Kontio vastaili vain hajamielisesti. Hän oli nyt aivan varma asiastaan, varma siitä, että kaikki näkivät Kuusiston tapaukset samassa rikosdraamallisessa valaistuksessa kuin hänkin ja olivat Sinikan syyllisyydestä vakuutetut.

Hän vaipui ajatuksiinsa.

Puhelinkeskustelu tuli. Suuri kirjailija nousi lähteäkseen.

—Hauska, että asetut kaupunkiin, sanoi hän. Tavataan sitten useammin. Minulla on juuri tekeillä eräs romaani, josta tahtoisin neuvotella kanssasi.

—En tiedä, mitä hyötyä minusta voisi olla.

—Älä sano! Teen tässä juuri par'aikaa sitä varten psykologisia tutkimuksia…

—Minusta? Etköhän säästäisi minua sentään vielä siihen draamalliseen mestariteokseesi?

—Olkoon sitten sillä puhein! Mutta siinä minä sitten kuvaankin sinut oikeassa karvassasi.

—Mikähän se mahtaa olla?

—Sinä vanha kameleontti!

Suuri kirjailija taputti häntä olalle herttaisesti hymyillen ja meni menojaan. Paavo Kontio jäi hämmästyneenä hänen jälkeensä katsomaan. Kameleontti? Sekö oli hänen olemuksensa ydin siis?

9.

Paavo Kontio asteli vaihtelevin mielialoin uudessa toimistossaan. Kaikki oli järjestynyt sähkön nopeudella, huoneisto, kalusto, avustajat ja henkilökunta. Jaakko Jaakon-Lauri oli ollut liikkeellä aamusta iltaan. Paavo Kontio itse oli enimmäkseen istunut vain puhelimen ääressä ja kirjoittanut maksumääräyksiä.

Nyt puuttuivat vain kundit. Mutta jo ensi päivästä saakka rupesi niitäkin tulvailemaan.

Hänen nimellään oli vielä vanha vetovoimansa. Tuli entisiä liiketuttavia, jotka puristivat voimakkaasti hänen kättään ja julkilausuivat mielihyvänsä saada jälleen uskoa asiansa hänen koeteltuun ja eteväksi tunnettuun lakitieteelliseen huolenpitoonsa. Tuli maalais-ukkoja, jotka ensin katselivat epäilevästi ympärilleen ja kysyivät sitten varmuuden vuoksi, oliko se se sama tohtori Kontio, josta he takavuosina olivat kuulleet puhuttavan. Tuli jo joku vaatimaton sanomalehtimieskin yhtä vaatimattomine painokanne-juttuineen, joku punasteleva, avio-eroa pyytelevä nuori rouva ja heti hänen jälkeensä joku raivostunut, oikeudessaan loukattu talonomistaja.

Varsinaiset suuret kundit, yhtiöiden johtajat ja muut, odotuttivat vielä itseään. Mutta Paavo Kontio lohduttausi sillä, että ne kyllä tulisivat ajan oloon nekin, kunhan ensin ehtisivät irroittautua nykyisistä lainopillisista asiamiehistään. Jaakko Jaakon-Lauri taas hieroi vain käsiään ja naurahteli sulasta ihastuksesta.

—Hyvin käy, hyvin käy, virkahteli hän rilliensä takaa, Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä. Mutta jos sinä olet uskollinen vähässä, niin Herra panee sinut vielä paljon päälle.

Nyt oli Paavo Kontio jo selvillä hänestäkin.

Syy, miksi Jaakko Jaakon-Lauri otti niin vilpittömästi osaa ystävänsä toimistohommien menestykseen, oli yksinkertaisesti se, että hänellä itsellään ei ollut mitään toimistoa ja että hän aikoinaan erään hyvinkin laajalti kaikuneen, joskaan ei Paavo Kontion erakkoisuuteen saakka ehtineen käräjäjutun vuoksi oli menettänyt asianajo-oikeutensa… Tullut kalastelleeksi vähän sameassa vedessä, käyttäneeksi vääriä ja lisäksi typeriä todistajia… Tarvittu koko hänen lainopillinen nerokkaisuutensa, että hän oli niinkin vähällä suoriutunut ja edes hyvän kansalaiskunniansa säilyttänyt. Nimensä hän kuitenkin oli katsonut olevansa pakotettu muuttamaan.

Tuon kommelluksensa jälkeen hän oli perustanut yksityisen »tietotoimiston», joka oli valmis mitä hämärimmissä ja erilaisimmissa asioissa yleisöä palvelemaan.

Nyt toivoi hän vanhan ystävänsä Paavo Kontion avulla pääsevänsä hiukan kohoamaan yhteiskunnallisessa asteikossaan. Koko tuo Kuusiston juttu oli tipahtanut kuin taivaasta hänelle! Hänellä oli ollut eräitä tehtäviä maaseudulla Helsingin läheisyydessä, jotka olivat häntä myöhään yöhön viivyttäneet. Hän oli ajanut tuulessa ja sateessa yöjunalle, tie oli vienyt Kontiolan linnan ohi, hän oli nähnyt tulta akkunoissa ja kuullut auton pihalla puksuttavan. Siellä on vieraita! oli hän ajatellut, mutta ei myöskään mitään muuta. Sensijaan hän oli seuraavana päivänä, luettuaan sanomalehti-tiedon Kuusiston herran äkillisestä kuolemasta, tullut merkillisellä mielenkiinnolla vanhaa ystäväänsä muistaneeksi. Hän oli kääntynyt puhelimitse erinäisten henkilöiden puoleen siinä pitäjässä, missä Kuusiston ja Pajalan kartanot sijaitsivat, saanut heiltä tietää lähemmin kuolemantapauksesta ynnä sitä seuranneesta itsemurhayrityksestä, vieläpä vihiä rouvan salaperäisestä poistumisesta paikkakunnalta yhdessä Pajalan herran kanssa, jonka auto oli poissa ja jonka todistettavasti tiedettiin lähteneen Helsinkiin. Samalla oli hänen mieleensä johtunut Paavo Kontion entinen suhde Sinikka-rouvaan. Nyt oli alkanut elää hänen oma mielikuvituksensa, hän oli ruvennut käyttämään juriidista sommittelukykyään, liittänyt renkaan renkaaseen, johtopäätelmän johtopäätelmään, ja tullut pikaisesti siihen lopputulokseen, että hänen oli suoraa päätä Kontiolaan matkustettava.

Suunnilleen noin paljon oli Paavo Kontio saanut hänestä esiin puserretuksi, kuitenkaan ei luonnollisesti sitä, mikä koski hänen omaa mahdollista hyötyään ja voitto-osuuttaan vastaisesta, vyörymäisillään olevasta rikosjutusta. Mutta sen oli taas Paavo Kontio ymmärtänyt sanomattakin. Hiukan häntä oli arveluttanut myös alussa tämä jonkunverran himmeä liiketuttavuus, mutta Jaakko Jaakon-Lauri oli tehnyt hänelle niin eittämättömiä palveluksia, että hän oli päättänyt ainakin toistaiseksi käyttää häntä hyödykseen. Ja olisihan hänellä tilaisuus aina myöhemminkin erota hänestä, mikäli tämä rupeisi käymään hänelle liian kiusalliseksi.

Hän tunsi nyt olevansa täysin asestettu kuin ritari turnajaisissa. Mutta vastustajaa vain ei näkynyt, eipä edes naista, jonka värejä hänen tuli kantaa ja jonka viittauksesta esille syöksähtää.

Tämä sekä hämmästytti että pöyristytti häntä. Kuusiston taholla vallitsi todellakin kuolemanhiljaisuus.

Hänen kirjeensä Kontiolaan oli autonkuljettaja tuonut takaisin sen sanoman kanssa, että vieraat olivat vain tuokio isännän lähdön jälkeen poistuneet. Hänen toinen kirjeensä oli nähtävästi heidät saavuttanut, sillä Jaakko Jaakon-Laurin puhelintietojen mukaan … hän oli muuten nyt itse par'aikaa paikallisista olosuhteista selkoa ottamassa … he olivat saapuneet Kuusistoon samana aamupäivänä. Mutta mitään vastausta hän ei ollut saanut siihen. Hän oli ehtinyt kirjoittaa jo toisenkin, jossa hän oli pyytänyt tietoa edellisen perille saapumisesta ja joka jo oli paljon enemmän rakkaudentunnustukseksi kuin viralliseksi asiakirjaksi muodostunut. Samalla seurauksella!

Hän ei tiennyt enää, mitä ajatella. Hän olisi voinut luulla Sinikkaa itseänsäkin jo kuolleeksi ja kuopatuksi, ellei Jaakko Jaakon-Lauri, edelleen samojen puhelintietojensa kautta, olisi ollut tilaisuudessa hänelle ilmoittamaan, että Kuusiston rouva sekä eli että voi hyvin ja puuhasi par'aikaa suuremmoisia hautajaisia.

Jos Paavo Kontio koskaan oli ollut ymmällä, oli hän nyt. Ja varmaan hän olisi ollut jo valmis koko juttua pahana unena pitämään, ellei Kuusiston herran tytärkin olisi kuollut seuraavan päivän iltana enää tuntoihin tulematta. Tämä oli kuitenkin jättänyt jälkeensä kirjeen, jossa hän oli sanonut nimenomaan, että maailma oli liian raskas hänelle ja että hän tahtoi kuolla, koska hän oli varma siitä, ettei kukaan missään tapauksessa jäisi häntä kaipaamaan.

Se asia oli selvä siis. Mutta tuo toinen?

Hän oli miettinyt sitä viime vuorokaudet läpeensä, sekä öisin vuoteellaan että päivin kadulla kävellessään ja ihmisten kanssa puhellessaan. Usein hän oli ollut jo valmis uskomaan, että Sinikka ehkä sittenkin oli viaton! Mitä enemmän hän tuota kohtalokasta yötä Kontiolassa ajatteli ja varsinkin sitä seurannutta aamupäivää, sitä mahdottomammalta tuntui hänestä, että ihminen, jolla oli kaksi kuolemaa omallatunnollaan, olisi voinut, olisi jaksanut niin käyttäytyä.

Mutta jos hän oli syytön sitten, jos hän oli poistunut Kuusistosta ennen murhenäytelmän alkamista ja jos nuo kuolemantapaukset olivat tulleet hänellekin yllätyksenä, niin kuinka oli sitten selitettävissä hänen salaperäinen tulonsa Kontiolaan? Eihän se voinut mikään sattuma olla!

Rakkausko oli hänen askeleensa sinne johdattanut?

Paavo Kontio olisi voinut todellakin uskoa sitä, mutta rakkausko nyt esti hänet vastaamasta hänen kirjeisiinsä ja ylimalkaan hänelle pienintäkään elonmerkkiä antamasta? Ja rakkaushan juuri edellytti hänen syyllisyyttään, sillä jos hän todellakin oli raivannut tieltään miehensä, ei se ollut voinut tapahtua muusta kuin rakkaudesta!

Rakkaudesta? Ketä kohtaan? Tietysti häntä, Paavo Kontiota kohtaan, jonka syliin hän oli samana yönä, halki sateen ja pimeyden, niin kärsimättömästi kiirehtinyt! Taikka Pajalan herraa kohtaan? Sillä olihan muistettava, että hän ei ollut toimittanut tieltään ainoastaan miestään, vaan myöskin tytärpuolensa ja että hän oli valinnut juuri Pajalan herran saattajakseen tuolle oudolle pakomatkalleen!

Kenties rikostoverikseenkin? Ei! Sitä kieltäytyi hänen kiihottuneinkin mielikuvituksensa sentään uskomasta.

Tuo nuori mies oli ensi hetkestä saakka tehnyt sympaattisen vaikutuksen häneen. Ja joskin hän ehkä olisi saattanut epäillä hänen puoleltaan jotakin pientä, platoonista, yksinomaan platoonista ihailua Sinikka-rouvaa kohtaan, oli hän liian vakuutettu kaikinpuolisesta ylemmyydestään häneen verraten, että hän olisi voinut hetkeäkään tuntea hänen suhteensa niin halpamaista tunnetta kuin mustasukkaisuutta. Hän, Paavo Kontio, tuon tuskin viiksellisen aatelisheitukan kilpakosijana? Itse ajatus oli jo naurettava!

Eikä hän kuitenkaan voinut olla toteamatta kummallista, pistävää tunnetta sydänalassaan, kun hän muisti, että juuri tuolle samalle hänen niin vähäksi arvaamalleen Pajalan herralle oli suotu se onni, mikä oli evätty häneltä itseltään, nimittäin onni olla Sinikka-rouvan läheisyydessä näinä tälle epäilemättä niin vaikeina hetkinä … onni olla hänelle avulias, häntä tukea ja mahdollisesti häntä lohduttaa!

Tukea? Lohduttaa? Kuka? Ketä? Pajalan herrako rouva Sinikkaa?… Hassutusta! Jos rouva Sinikka todellakin oli se nainen, miksi hän luuli häntä, hän kykeni kyllä ominkin jaloin pystyssä pysymään!

Kuitenkin hän oli vilpittömästi iloinen, kun hän kuuli ovelleen naputettavan ja näki Jaakko Jaakon-Laurin turpean haahmon työntyvän sisälle siitä. Nyt oli selviävä ehkä moni vielä hämärä seikka hänelle.

—Terve, sanoi Jaakko Jaakon-Lauri, laskettuaan kuitenkin välttämättömän salkun ensin kainalostaan ja luotuaan varovan silmäyksen ympärilleen. Oletko yksin?

Paavo Kontio nousi ylös, sulki eteisen oven hänen takanaan, meni toimistohuoneisiinsa vievälle ovelle, antoi määräyksen, ettei kukaan saisi häiritä häntä, ja sulki senkin. Sitten istui hän kirjoituspöytänsä ääreen ja viittasi ystäväänsä vastapäiseen korituoliin istumaan.

—Puhu! sanoi hän. Mitä uutta?

—Asiat kehittyvät, asiat kehittyvät, virnotteli Jaakko Jaakon-Lauri tyytyväisenä rilliensä takaa… Öhöm! öhöm!

—Sinulla on yskä?

—Tulen juuri junalta, kurkkuani rupesi vähän kuivaamaan… Ei sinulla ole täällä mitään juotavaa?

—Ei muuta kuin vettä.

—Sen arvasinkin, siksi varasin jo valmiiksi taskuuni tämän pienen nallikan… Tässähän on kaksi lasia. Terve sielu terveessä ruumiissa… Kippis!

—Maljasi! Kiitos, minulle ei maita tällä kertaa. No niin, tiedätkö jotakin?

—Vapaus eläköön!… Olenhan sanonut sinulle, että asiat kehittyvät…

—Hyväänkö vai pahaan?

—Hyvään luonnollisesti… Taikka se riippuu siitä, mitä pitää hyvänä ja pahana. Minulle puolestani ei ole mitään ehdotonta hyvää eikä pahaa. Ja tässä tapauksessa on minulle hyvä se, mikä on sinulle hyvää.

Paavo Kontio rupesi jo tuskastumaan.

—Etkö voisi olla vähemmän filosofinen? hän kysyi.

—Filosofia on elämän mehu, deklamoi Jaakko Jaakon-Lauri, se jalo neste, se kallis eliksiiri, jonka me kaikista sen tuhansista turhista yksityisseikoista esille puserramme. Ihminen ilman filosofiaa on nauta, on eläin! Ellei ihmisellä olisi filosofiaa…

—Suoraan sanoen, minä puolestani olisin tällä hetkellä enemmän huvitettu noista yksityisseikoista.

—Ellei ihmisellä ole filosofiaa, sanon minä, niin eivät mitkään elämän realiteetit voi häntä hyödyttää. Hän ei voi havaita niiden välistä yhteyttä, näetkös…

—Sinä olet humalassa, tukkihumalassa!

—Mutta minä voin nähdä yhteyden…

—Voit tuskin nähdä omia silmiäsi. Häpeäisit vähän! Jos tietäisit, kuinka ne verestävät!

—Nähdä silmiään? Sitä ei voi jumalakaan. Mutta että minun pitäisi hävetä silmät päästäni siksi, että minä en ole luonut niitä, niin se on nietu…

Hän kaivoi pienen, pyöreän kymmenenpennin peilin taskustaan ja kuljetti sitä huolellisesti silmäinsä ohi, ensin toisen, sitten toisen.

—Matkan vaivat, matkan valvokit, mutisi hän suurella suvaitsevaisuudella itseään kohtaan. Muuten voin sanoa sinulle terveisiä hautajaisista.

—Kuinka? Hän on haudattu jo?

—Eilen! Molemmat! Multa päälle! Eikä yksikään kukko ole siitä kiekahtanut.

—Ei mitään poliisitutkintoa siis?

—Ei. Ei edes mitään ruumiin-avausta. Kaikki sitä myöten sileää kuin keväinen kierä-jää.

—Uskomatonta!

Paavo Kontio painoi lujasti molemmilla nyrkeillä ohimoitaan. Hänestä tuntui kuin olisi siellä sisällä taas ruvennut kaikki niin kummallisesti ympäri menemään.

»Siliä maailman tie», hyräili Jaakko Jaakon-Lauri hänen korvansa juuressa.

—Lakkaa jo tuosta! Ja jos tänään olet liian hutikassa voidaksesi esiintyä ihmisiksi, voit tulla huomenna.

Hän painoi päänsä jälleen kätten varaan.

Jaakko Jaakon-Lauri katsoi hetkisen osaa-ottavasti häneen. Nakkasi sitten aimo kulauksen konjakkipullostaan, painoi korkin suulle ja sijoitti sen huolellisesti avaran pitkäntakkinsa sisätaskuun. Läheni nyt hiljaisin askelin ystäväänsä ja laski kätensä hänen olalleen.

—Minä voin tulla huomennakin, hän virkahti säveästi. Minä voin tulla minä päivänä hyvänsä! Mutta turha sinun silti on vielä noin epätoivoon antautua.

—Epätoivoon?

—Niin. Eihän kaikki vielä ole kadotettu. Nyt se vasta alkaakin…

—Kadotettu? Mikä alkaa?

—Asia, suuri asia!… Näetkös? Enhän minä ole siellä jouten ollut. Tosi on, ettei syytä siellä, missä ei syyttäjää…

—Mutta yleinen syyttäjä siellä kuitenkin on!

—Hän on tollo, hän on nulkki, joka ei ymmärrä mitään, ei uskalla mitään! No niin, onhan se luonnollistakin, eihän sitä noin vaan mennä Kuusiston kartanon emäntää kaksoismurhasta syyttämään.

—Kuule, etkö voi puhua vähän hiljemmin? He voivat kuulla.

—Kuolleetko? Ole huoleti, he lepäävät kiltisti, hiiren-hiljaa.

—Toimiston jäsenet!

—Yhyy, se on toista, kokonaan toista. No niin, yleinen syyttäjä vaikenee, ainakin vielä toistaiseksi, lääkäri on todennut sydänhalvauksen ja itsemurhan, mitään ruumiin-avausta ei omaisten puolelta ole vaadittu…

—Kaikki hyvin siis?

—Taikka huonosti, miten vain tahtoo sanoa sen… Mutta ei sentään niin huonosti kuin sinä jo nyt näyt otaksuvan. On liikkeellä huhuja…

—Huhuja?

Paavo Kontio käännähti ja katsoi suoraan silmiin ystäväänsä. Jaakko Jaakon-Lauri näytti erehtyvän hänen sielunliikkeestään.

—Niin, sanoi hän matalalla äänellä … huhuja, jotka voivat nostaa vielä kuolleetkin haudoistaan… Minä olin hautajaisissa, näetkös…

—Sinä?

—Aivan selvänä, pyydän vakuuttaa, ja sitä paitsi vainajan vanhana tuttavana.

—Sinä olet nähnyt rouva Sinikan?

—Sekä nähnyt että puhutellut häntä.

—Kuinka hän voi?

—Kuin kala vedessä. Voisi luulla, että hän ei ole hommannutkaan muuta koko elämässään kuin hautajaisia. Tuo toinen, tuo nuori herra sitävastoin…

—Hän ei kuulu asiaan. No niin, rouva Sinikka… Hän tuntui tietävän minun käynnistäni Kontiolassa … niin, luonnollisesti, lähetinhän minä sisällekäyntikorttini…

—Mitä hän sanoi?

—Hän suvaitsi muistaa minun vähäpätöisen olentoni. Niin, ja sitten lausui hän ihmettelynsä sinun äkillisen lähtösi johdosta ja siitä, ettet ollut katsonut vaivaksesi sanoa edes jäähyväisiä.

—Mitä hän muuta sanoi? Onko hän saanut kirjeeni?

—Kyllä, hän mainitsi sinun lähettäneen pari kummallista kirjettä hänelle… Niin, ja sitten pyysi hän parhaat terveisensä sinulle.

—Kiitos.

Paavo Kontio nousi kävelemään. Kumea viha ja selittämätön suuttumus täytti hänet! Viha itseään kohtaan, ettei hän ollut osannut paremmin kirjoittaa, viha rouva Sinikkaa kohtaan, joka ei ollut osannut paremmin lukea niitä, ja lopuksi viha tuota grobiania, tuota orang-utangia kohtaan, joka nähtävästi oli pilannut kaikki lopullisesti!

Häntä kismitti niin, että hänen olisi tehnyt mieli polkea jalkaa taikka särkeä jotakin.

—Aasi! Aasi! sähähteli hän hammastensa välitse.

—Jaa minä? kysyi Jaakko Jaakon-Lauri, rauhallisesti seuraten häntä silmillään.

—Sinä ja koko maailma! Perkele!

—Älä kiroo!… Ottaisit ennemmin pienen paukun. Se rauhoittaisi sinua.

—Mene helvettiin paukkuinesi!

—Etkö voisi puhua vähän hiljemmin? Voivat kuulla toimistossa.

Paavo Kontio ei viitsinyt enää vastata hänelle. Hän jatkoi kiivasta kävelyään ja pysähtyi vihdoin tuikeana Jaakko Jaakon-Laurin eteen.

—Entäs nyt? hän kysyi.

Jaakko Jaakon-Lauri tuntui jälleen väärinkäsittävän hänen mielentilansa.

—Minä olen sanonut, virkahti hän, järkähtämättömällä tyyneydellä yli rilliensä tirkistäen, minä olen sanonut, että asiat järjestyvät… On liikkeellä huhuja, joiden täytyy, kuuletko, täytyy kääntää myös yleisen syyttäjän huomiota puoleensa…

—Ja nuo huhut ovat sinun liikkeelle panemiasi? Eikö niin?

—Sitä en tahdo sanoa. Mutta että ne ovat liikkeellä, siitä olen valmis pääni pantiksi panemaan…

—Konna! sanoi Paavo Kontio matalalla äänellä.

—Sinun palveluksessasi…

—Pääkonna! Mestarikonna!

—Vain vähäpätöinen oppilaasi Herran edessä. Mutta jos mieli noiden huhujen johtaa johonkin tulokseen…

Hän alkoi kehittää laajasti ja kaunopuheliaasti mielipiteitään. Hän oli onkinut tällä aikaa tietoonsa, että oli olemassa henkivakuutus, viidenkymmenen tuhannen henkivakuutus. Siitä oli epäilemättä tuleva näinä päivinä kysymys ja se oli ensin saatava riidanalaiseksi. Muu sujuisi kyllä sitten itsestään.

Paavo Kontio katsoi ja katsoi häneen hänen noin puhuessaan. Hän ei koskaan ollut nähnyt noin hyväntahtoista, noin vaarallista ja hirvittävää Mefistoa vielä mielestään. Sitäpaitsi häntä samalla suututti, hävetti ja kauhistutti tuon toisen tapa puhua, tapa arvata hänen ajatuksiaan…

Hänenkö ajatuksiaan, hänen, Paavo Kontion? Ei! Hänen omia ajatuksiaan ne olivat, hänen, Jaakko Jaakon-Laurin ajatuksia, niin halpamaisia, niin pirullisia, niin omanvoiton-pyyntöisiä, että ne saattoivat olla kotoisin vain hänen alkoholin ja juridiikan parkitsemista, amoraalisista aivokomeroistaan!

Vai tekikö hän ehkä mielessään vääryyttä hänelle? Ei! Eikö tuo lurjus, tuo vanha lurifaksi, seisonut siinä ilmi elävänä hänen edessään ja lohduttanut, suorastaan lohduttanut häntä sen valitettavan seikan johdosta, että juttu, hyvä, lupaava oikeusjuttu näytti olevan kuivamaisillaan kokoon ja samalla tyhjiin raukeamaisillaan heidän kummankin toiveensa erinomaisista asianajo-palkkioista?… Hänenkin toiveensa, hänen, Paavo Kontion? Kyllä, ja etupäässä juuri hänen, sillä jos hän tuossa olikin ehkä toivonut jotakin kohtuullista aineellista korvausta omista vaivoistaan, katsoi hän tietysti Paavo Kontion pettyneen vielä pahemmin omissa määrättömissä toiveissaan saada ritarillisen esiintymisensä paikaksi sekä leski että Kuusiston kartano kaupanpäällisiksi.

Kaipasihan se lohdutusta, jos mikään! Olihan siinä syytä, jos missään, herättää kuolleetkin haudoistaan…

Paavo Kontio tunsi sydämensä seisahtuvan.

Oliko se sitten niin? Tunsiko hän jotakin pettymyksen tapaista siis? Pelkäsikö hän siis, että kaikki olisi jääpä vain pahaksi uneksi, ja olisiko hän nähnyt ehkä mieluummin, että rouva Sinikka olisi syyllisenä, syytettynä ja häväistynä häntä kohden valkeita, apua-anelevia käsivarsiaan ojentanut?

Jos niin oli, olisihan parasta silloin, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen!

Mutta eihän se voinut olla niin. Ei, tuhatkertaa ei! Olisihan hänen silloin täytynyt inhota ja kauhistua omaa itseään sekä myöntää itsensä joka suhteessa Jaakko Jaakon-Laurin vertaiseksi.

Rajaton viha täytti hänet. Hän etsi sanoja, mutta hän ei löytänyt. Hänen teki mieli keskeyttää tuon toisen saastainen puhetulva, ajaa ulos hänet ja uhata häntä niin, että hän ei enää koskaan palajaisi… Mutta millä? Jospa voisi loukata, jospa haavoittaa kerrankin ytimeen asti tuota nilviäistä!

Hän mietti, mietti, ja asettui kädet puuskaan ystävänsä eteen.

—Mitä minä olen sinulle velkaa? kysyi hän töykeästi.

—Häh?

Jaakko Jaakon-Lauri katsoi hämmästyneenä häneen. Joskin hän oli ehkä lähimmässä tulevaisuudessa aikonutkin esittää omat pienet korvausvaatimuksensa, ei hän ollut tällä hetkellä aivan noin karskia kysymystä odottanut.

—Etkö kuullut? Minä kysyin, mitä minä olen velkaa sinulle.

Paavo Kontio tuijotti niin tuimalla ja ilmeisellä vihamielisyydellä häneen, että oli suorastaan mahdoton olla häntä ymmärtämättä. Jaakko Jaakon-Lauri puolestaan oli kyllin ihmistuntija oivaltaakseen, että oli tuiki tuloksetonta edes koettaakaan tänään puhua järkeä hänelle.

—Sen sanon minä sinulle joskus toiste, sanoi hän, perääntyen hyvässä järjestyksessä salkkunsa luo ja asettaen sen tyynesti kainaloonsa. Hyvästi!

—Hyvästi!

Jaakko Jaakon-Lauri meni.

Paavo Kontio tunsi mielensä oikein keventyneeksi hänen lähdöstään ja siitä, että oli saanut purkaa sappensa johonkin itsensä ulkopuolella olevaan. Sitten jatkoi hän jälleen kävelyään, kädet puuskassa, otsa syvissä rypyissä, puhallellen kuuluvasti ilmaa pitkällä, torveksi työntyvällä alahuulellaan…

10.

Huhut, joista Jaakko Jaakon-Lauri oli puhunut ja joita hän epäilemättä oli ollut mukana lietsomassa, näkyivät alkavan jo tehdä tehtäväänsä. Muutamien päivien perästä ilmestyi puuskuttaen Paavo Kontion toimistoon nimittäin eräs vanha, naavaviiksinen, kaljupäinen ja lyhyenläntä sotaherra, joka kysyi ruotsiksi, oliko hänellä kunnia puhutella kuuluisaa lakimiestä, parlamentin jäsentä ja protokollasihteeriä, tohtori Kontiota.

—Kyllä, hymyili kysytty, vain tohtori Kontiota, jos saan luvan… Mitä noihin muihin arvonimiin tulee, niin pelkään niitä nyttemmin enää varsin vähässä määrin ansaitsevani.

—Mutta te olette kuitenkin sama mies? kysyi sotaherra, osoittaen häntä varmuuden vuoksi hopeapäisen keppinsä nupilla.

—Mikäli muut ovat minulle kertoneet, vastasi Paavo Kontio huvitettuna.

—Jumalan kiitos! Sitten minä olen osunut oikeaan.

Hän laski pois lakkinsa ja keppinsä, riisui hansikkaansa ja istui kursailematta, kuitenkin ensin esittäydyttyään. Kävi selville, että hän oli Kuusiston herran setä, arvoltaan kenraalimajuri ja uusmaalainen tilanhaltija nykyiseltä yhteiskunnalliselta asemaltaan.

—Millä minä voin palvella? kysyi Paavo Kontio, istahtaen ja kiinnittäen tutkivan, jännittyneen katseensa sotaherraan.

Hän oli nyt pelkkää korvaa ja pidätettyä, hermostunutta mielenkiintoa.

—Paljolla, vastasi sotaherra. Minä kuulun täällä erään henkivakuutusyhtiön hallintoneuvostoon. No niin, minä menen sinne aivan muiden asioitteni vuoksi ja saan kuulla, että yhtiö kieltäytyy maksamasta minun veljenipojan henkivakuutusta…

—Kieltäytyy?

—Niin. Tiedättehän, hänen, Kuusiston herran, joka kuoli äskettäin! Te tunsitte hänet?

—Minulla oli se kunnia. Aivan ohimennen muuten.

—No hyvä!… Muuten en minäkään ollut pitkiin aikoihin tavannut häntä, voinut tavata häntä, sanalla sanoen. En sitten kuin hänen edellisessä avioliitossaan…

—Niinkö? Onnettomat perheolot ehkä?

—Tjah! Miksi sitä nyt tahtoo nimittää… Hänhän oli nainut jonkun aktriisin, jonkun tuollaisen, te ymmärrätte, kevytjalkaisen…

—Minä ymmärrän. Täydellisesti.

—Sitäpaitsi aivan maatiaisen… Mitä lempoa? Eihän sitä sentään, vaikka olisi kuinka vapaamielinen, voi seurustella karjapiian kanssa!

—Ei luonnollisesti. Kenties omansa kanssa…

—Häh? Kuinka herra tohtori tarkoittaa?

—Tarkoitan: kenties oman karjapiikansa kanssa korkeintaan. Mutta sen täytyy olla sitten sangen nuoren ja kauniin.

—Hihhih! Herra tohtori suvaitsee laskea leikkiä. Sangen onnistuneesti, sangen onnistuneesti leikattu todellakin! No niin, sanalla sanoen… Mihin minä jäinkään taas?

—Herra kenraali kertoi, että teidän ja veljenpoikanne välit olivat katkenneet hänen jälkimäisen avioliittonsa johdosta.

—Aivan oikein! Samoin kuin koko suvun muuten… Te ymmärrätte, kaikki koettivat puhua järkeä hänelle…

—No, hänen edellinen vaimonsa oli kovin erinomainen? — Hän oli harppu! Hän oli todellinen harpyija!… Ooh! Te ette voi kuvitella… Mikä meijerska! Mutta hänellä oli nyt sentään suku ja vanhemmat…

—Hyvät vanhemmat?

—Nooh, tavalliset!… Muuten en minä koskaan voinut rakkaan veljenpoikani makua nais-asioissa ymmärtää. Hän oli siinä asiassa, kuinka sanoisin, omituinen … hän rakasti harvinaisuuksia…

—Voin sen vakuuttaa, ainakin mitä tulee hänen jälkimäiseen puolisoonsa.

—Hän ei kuulu olevan paha. Herra tohtori on nähnyt hänet?

—Monta kertaa.

—Komea nainen? Kookas vartalo, pyylevät muodot?

—Eivät liian pyylevät.

—No jaa, no jaa, joka tapauksessa hiukan mustalaista pehmeyttä, temperamenttia, taiteilijaverta! Hihhih! Oikeastaan minä ymmärrän varsin hyvin rakkaan veljenpoikani, autuaan muistossa muuten.

—Sitä en epäile. Enkä luule erehtyväni, jos väitän, ettei mikään inhimillinen liene liian vieras herra kenraalille…

—No, se nyt on sentään liikaa, sanottu. Mutta onhan sitä oltu mukana yhdessä ja toisessa, luvalla sanoen.

Hän veteli tyytyväisenä harmaita viiksiään, jotka sopivat niin mainiosti yhteen hänen ymmyrkäisen naamansa ja kaksinkertaisen leukansa kanssa. Mutta sitten hän muisti jälleen asiansa ja vakavustui siinä silmänräpäyksessä.

—Tjah! Minä tulen juuri yhtiön konttorista ja he kieltäytyvät maksamasta veljenipojan henkivakuutusta. Mitä lemmon peliä se on?

—Onko joku yrittänyt nostaa sitä sieltä?

—Kyllä, minun oma poikani Bertel…

—Pajalan herra?

—Te tunnette hänet? No niin, samanpitäjäläisenä hän ei luonnollisesti ole voinut välttää kanssakäymistä Kuusiston herrasväen kanssa. Oh, sehän on ymmärrettävää!

—Täydellisesti. Herra Bertel on siis kaupungissa?

—Kyllä, ja akka myös … tarkoitan, tuo iloinen leski… Tjah, he tulevat konttoriin, he tahtovat nostaa summan…

—Mutta sitä ei makseta?

—Ei. Asia lykätään toistaiseksi joillakin verukkeilla. Minä saan kuulla siitä johtokunnassa. Rahat pöytään! sanon minä heille. Oikein on oikein!…

—Ja mitä he siihen sanovat?

—He väittävät minulle vasten naamaa, että on olemassa kaikenlaisia salaperäisiä huhuja, jotka kaipaavat lisäselvitystä. Roistoväellä täytyy olla aina jotakin puhuttavaa! jyrisen minä heille. Mutta voitteko arvata, mitä he vastaavat minulle?

—Sitä on minun mahdoton aavistaa.

—He vievät minut sisäkammioon ja väittävät minulle, että minun veljenipoika kaikesta päättäen on tehnyt itsemurhan. Se on saatanan vale! ärjäsin minä heille…

—Ja he?

—He vilkuttavat minulle silmiään, pyytävät rauhoittumaan, tissuttelevat ja tassuttelevat…

—Sanovatko he vielä jotakin muuta?

—Kyllä, he sanovat, että asia on ikävä ja että olisi parasta painaa se alas ja että olisi kaikin mokomin vältettävä oikeudenkäyntiä, sillä sen yhteydessä voisi paljastua paljon muita ikäviä asianhaaroja… Ne lemmon brakat!

—Ja te, herra kenraali?

—Minä luin lain heille. Minä sanoin, että meidän sukumme jäsenet eivät tosin ole pelkkiä neroja ja valopäitä niinkuin esim. herrat johtokunnan jäsenet, mutta että heidän yksityis-elämänsä hyvin kestää tarkastelua haudan tuollapuolenkin…

—Ja he? Mitä he siihen sanoivat?

—Kas, sitäpä juuri minä en jäänyt kuuntelemaan!

—Te poistuitte?

—Minä löin oven kiinni perästäni niin, että käytävät kajahtelivat, ja olen nyt täällä… Noh, mitä te sanotte, herra tohtori? Se on siisti historia, vai mitä?

—Hm. Toistaiseksi ei se vielä niin vaaralliselta tunnu.

—Ei! Mutta se on skandaali, se on helvetin skandaali!… Minun poikani ja tuo noita-akka tulevat yhdessä konttoriin, he esittävät paperit, niitä ei hyväksytä…

—Luonnollisesti se on jonkunverran kiusallista. Mutta mitä te vaaditte minua nyt tekemään?

—Tjah, sen saa herra tohtori itse sanoa…. Mitä on tehtävä? Sitävarten minä olen täällä.

Sotaherra heittäytyi selkäkenoon nojatuoliinsa vastausta odottaen ja paljosta puhumisestaan vahvasti lääpästyneenä. Kaikesta päättäen hän katsoi nyt jo tehneensä enemmän kuin kylliksi oman tehtävänsä.

Paavo Kontio vaikeni, tietämättä oikein, mistä alottaa.

—Hm, virkahti hän vihdoin, on tietysti olemassa useampiakin mahdollisuuksia…

Sotaherra teki torjuvan liikkeen kädellään.

—Ei, ei, ei! sanoi hän. Minä tiedän, että lakimiehillä on niitä aina tarjona kuinka paljon tahansa. Sanokaa mikä on paras, niin pääsemme paljon vähemmällä!

Paavo Kontio ei voinut olla väkisinkään hänelle hymyilemättä. Hauska ukko! ajatteli hän itsekseen. Liian hyvä ukko täällä kerta kerralta juoksutettavaksi! Täytyy todellakin miettiä hänelle paras mahdollinen.

Hän mietti hetkisen ja virkahti sitten vilpittömästi:

—Parasta olisi, jos asianomaiset itse, ensin teidän poikanne ja tuo nainen, sitten tuon yhtiön johtaja täällä kävisivät. Lupaan puhua järkevän sanan heidän kanssaan.

Ukko oli pelkästä ihastuksesta hänen kaulaansa kavahtaa.

—Topp! sanoi hän, vankasti ja lämpimästi hänen kättään puristaen. Tuosta minä pidän! Se oli neuvojen neuvo, lyhyt ja suora kuin Napoleonin päiväkäsky. Te lupaatte puhua järkeä päähän heille?

—Minä koetan ainakin.

—Se on hyvä, se on hiivatin hyvä! Kuulee heti, että te ette ole mikään tavallinen käräjäkirjuri… Nonoh, kyllähän minä tunnen pappenheimiläiseni! Vaikka minä asunkin siellä maalla, minä olen seurannut aikoinani paljonkin julkista elämää ja istunut monilla valtiopäivillä…

—Sukunne edustajana?

—Niin. Puolustamassa sitä, mikä on maassa laki ja oikeus… Ja sukuni päämiehenä täytyy minun luonnollisesti yhä edelleenkin pitää huolta sen kunniasta.

—Luonnollisesti.

—Juuri senvuoksi tulin tuossa kadulla ajatelleeksi … olisi ehkä sittenkin hyvä, jos me voisimme välttää julkista oikeudenkäyntiä? Siinä voi todellakin ilmetä eräitä ikäviä asianhaaroja…

—Jahah. Niitä siis mahdollisesti on olemassa?

—Niitä voi olla…

Ukko siirsi tuolinsa lähemmäksi, laski tuttavallisesti toisen kätensä Paavo Kontion tuolinkarmille ja jatkoi ääntään ymmärtäväisesti ja toisen ymmärrykseen vetoavasti alentaen:

—Niitä on. Missä perheessä ei niitä olisi? Mutta eihän mikään laki ja oikeus käske niitä kaikkia esille penkomaan.

—Ei. Mutta jos siitä nyt sittenkin tulee oikeudenkäynti…

—Siinäpä se! Silloin pääsevät kaikki Pekat ja Paavot toisten yksityisiin perhesuhteisiin räkäisen nokkansa pistämään. Minun mielestäni meidän yläluokkalaisten velvollisuus näinä aikoina on vetää yhtä köyttä… Te ymmärrätte?

—Luulen voivani seurata herra kenraalin ajatusjuoksua.

—No hyvä! Asianlaita on nyt niin, että veljenipojan kuolemaan, jonka minä puolestani uskon aivan luonnolliseksi tapaukseksi, sydänhalvaukseksi, kuten lääkärikin on todennut … meillä on heikko sydän meidän suvussamme…

—Niinkö? Herra kenraali on kuitenkin kuin itse terveys…

—Öhöm, myöskin minua tahtoo vaivata tämä hengen-ahdistus… No niin: tuohon kuolemantapaukseen liittyy eräs ikävä seikka, johon poikani Bertel on tavallaan sekoitettu.

—Niin, se on totta. Eikö hän ollut kihloissa vainajan tyttären kanssa, joka myös on kuollut ja, mikäli minulle on oikein kerrottu, hiukan omituisten olosuhteiden vallitessa.

Sotaherra oikaisi itsensä jälleen selkäkenoon ja katsoi suurin silmin häntä.

—Ei! Siinä ei ole mitään perää! huudahti hän… Niin, tyttären kuolemassa tietystikin, sillä hän otti myrkkyä isänsä kuolinvuoteen ääressä…

—Aivan oikein! Muistan kuulleeni jotakin sentapaista.

—Hän oli hysteerinen, hän oli hulluuteen saakka hermostunut. No niin, sen arvaa, sellaisissa kotioloissa, sellaisen emintimän hoidossa … ei mitään tapoja, ei mitään kutsuja, ei mitään kanssakäymistä…

—Tyttöparka!

—Eikö totta? Ja vielä pelko jäädä yksin tuon noita-akan armoille!… Ei, ei hän ollut kihloissa poikani Bertelin kanssa. Mutta hyvä olisi, jos Bertelin käyntejä talossa olisi edes niin kauniisti selitetty…

—Minä ymmärrän? Niitä olisi voitu ehkä selittää myös eräällä toisella tavalla?

—Siinäpä se! Pelkään, että tuo maitoparta kävi liian usein talossa… Ja minä tiedän, että niitä on toisin selitetty! Veljenipoika viipyi usein poissa päiviä ja vuorokausia metsästysretkillään tai kaupunkimatkoillaan…

—Ja hänen vaimonsa istui yksin kotona?

—Tai kaksin, mikäli on kerrottu minulle… Mitä hittoa? Ihminen on vain ihminen ja jos pojassani vähänkään on isänsä verta.

—Sitä en epäile.

—No niin, eihän sen itse asiassa tarvitsisi mitään vaarallista olla… Ja jos tuo nainen olisi oikea nainen, samaa säätyluokkaa, tarkoitan, niin ei kenelläkään olisi eikä olisi voinut olla mitään sen suhteen huomauttamista.

—Ei, luonnollisesti.

—Siinäpä se. Mutta tässä tapauksessa? Huonomaineinen nainen…

—Huonomaineinen?

—No niin, kevytjalkainen sitten … tietysti, kuten kaikki aktriisit! Nyt ovat senkin seitsemät tädit ja vanhatpiiat liikkeellä…

—Hyvin ymmärrettävää!

—Minäkin pelkään, että siinä on jotakin. Ja nyt, kuultuani, että he ovat yhteisellä kaupunkiretkellä…

—Niin! Se voi näyttää kylläkin hiukan läheiseltä.

—Eikö totta? Olisi aivan suotta, että tuo kaikki tulisi sanomalehtiin ja oikeuden pöytäkirjoihin. Mutta tehän lupasitte puhua järkevän sanan heidän kanssaan?

—Kyllä. Ja mikäli järjellinen puhe ylimalkaan heihin vaikuttaa, luulen todellakin voivani tehdä jotakin tässä asiassa.

—Kiitoksia, hyvin paljon kiitoksia…

—Kaikki sillä edellytyksellä luonnollisesti, että teidän poikanne ei ole häneen vakavasti rakastunut.

—Häh?

—Kuten sanoin. Satun nimittäin tietämään omasta kokemuksestani, että silloin ovat turhia kaikki todistuskappaleet.

Vanha sotaherra purskahti täyttä kurkkua nauramaan.

—Hihhih! Herra tohtori on erinomainen leikinlaskija… Minun poikani? Oh, hänet minä takaan! No, te lupaatte puhua heidän kanssaan? Hyvä, hyvä.

Hän nousi lähteäkseen.

—Mutta jos hän ei ole kuollut luonnollisella kuolemalla? kysyi Paavo Kontio kätensä jäähyväisiksi ojentaen.

Sotaherra näytti säpsähtävän. Sitten alkoivat hänen silmänsä tuikahdella jälleen, hän tuli aivan hänen lähelleen ja kuiskasi puoliääneen hänen korvansa juuressa:

—Jos veljenpoikani todella on tehnyt itsemurhan, niin se on tuo lemmon akka, joka on tappanut hänet!… Sht! Se on minun yksityinen ajatukseni.

Hän meni raskaita silmäluomiaan räpyttäen ja tehden toisella kädellään viipottavia liikkeitä ilmaan, joiden tarkoitus oli antaa ymmärtää, että maan ja taivaan välillä on paljon asioita…

Ovessa kääntyi hän vielä.

—Vielä yksi seikka. Unohdin kysyä, milloin herra tohtorille sopii ottaa vastaan heidät?

—Milloin hyvänsä. Olen täällä klo 4:ään. Mutta onko herra kenraali myös vakuutettu siitä, että he ovat niin valmiit tulemaan?

—Eivät tulisi? Sitä puuttuisi vielä? Silloin otan minä heitä korvista kiinni ja tuon heidät tänne. He ovat täällä tunnin kuluessa.

Hän näyttikin rypistettyine kulmakarvoineen ja sankarillisine viiksineen tällä hetkellä mieheltä, jonka kanssa ei ollut leikkimistä.

—Hyvästi. Sillä aikaa koetan minä saada käsiini yhtiön johtajaa.

Paavo Kontio saattoi hänet ovelle ja palasi takaisin työpöytänsä ääreen. Vanhan kenraalin näennäisesti epäloogilliset sanat eivät lakanneet hänen korvissaan kaikumasta: Jos veljenpoikani todella on tehnyt itsemurhan…

Mitä enemmän hän mietti niitä, sitä enemmän rupesi niissä piilevä uusi selitys hänestä mahdolliselta tuntumaan.

11.

Yhtiön johtaja oli hänen vanha tuttavansa. Hän soitti heti hänelle, mainitsi lyhyesti kenraalin käynnistä luonaan ja ilmaisi halunsa tavata häntä.

Johtajalle ei sopinut tällä hetkellä. Mutta hän neuvoi Paavo Kontiota kääntymään heidän lakimiehensä, varatuomari Savolan puoleen, joka tiesi asian yhtä hyvin kuin hänkin ja jonka neuvosta hän oli myöskin jättänyt Kuusiston herran henkivakuutuksen maksamatta.

Paavo Kontio soitti tuomari Savolalle. Tämäkin oli hänen vanhoja tuttaviaan.

Tuomari Savola ilahtui kovasti, kun tunsi hänen äänensä ja kuuli hänen asiansa.

—Päivää! Päivää!… Vai niin, sinä tahdot tavata minua?… Jahah, se Kuusiston juttu. Minullakin olisi ollut sinulle pientä asiaa… Huomenna? Uudella Seurahuoneella siis? Sopiiko?

Paavo Kontio kiitti ja lupasi. Sitten oli hänellä hiukan keskusteltavaa apulaistensa kanssa, joista toisen täytyi huomenna mennä raastupaan.

Hänellä oli kaksi apulaista, toinen entinen pormestari, juuri palannut Krestystä, toinen, senaattorinpoika, vasta viime keväänä tutkintonsa suorittanut. Kumpikin meriteerattuja miehiä siis, kuten Jaakko Jaakon-Lauri oli sanonut, joka oli heidät keksinyt ja heitä suositellut.

Paavo Kontio ei itse ollut vielä oikeuden edessä esiintynyt. Hän odotti hetkeään. Hän oli kyllin viisas ymmärtääkseen, että tuon uuden tulikasteen täytyi tapahtua jonkun suuren, huomiota herättävän jutun yhteydessä, ja olisi ollut kyllin taituri myös sellaisen vaikka tyhjästä järjestämään, jos se olisi näyttänyt välttämättömältä. Mutta nythän ei tarvittu mitään keinotekoisia valmistuksia! Nythän oli selän takana aina tuo Kuusiston juttu, joka täytti koko hänen inhimillisen ja lainopillisen mielenkiintonsa ja näytti lupaavan yleisönhuomiota aivan liiaksikin.

»Jos hän on tehnyt itsemurhan…?»

Niin se voi olla! päätteli hän itsekseen. Tuo nainen on voinut yllyttää hänet itsemurhaan tai ollut suorastaan mukana sitä suorittamassa. Mutta mitä hän on mahtanut sillä tarkoittaa? Vainko päästä irti miehestään taikka myöskin samalla liittyä johonkin uuteen rakastajaan?

Ja siinä tapauksessa, kehen? Häneenkö vai Pajalan herraan?

Puhelin kilahti. Hänen täytyi kiirehtiä vastaamaan.

Se oli sotaherra. Hän oli pitänyt lupauksensa. Hän oli nähnyt syylliset erään konditorian ikkunasta, missä nämä kaikessa rauhassa söivät leivoksiaan, hän oli rientänyt sisälle, tavoittanut kiinni heidät ja pyysi nyt kysyä, pitikö hänen tuoda heidät elävinä vai kuolleina korkeasti-oppineen herra tohtorin käsiteltäviksi.

Tällä hetkellä he olivat kadulla. Hän soitti puhelinkaapista.

Paavo Kontio katsoi kelloaan.

—Tervetulemaan, sanoi hän.

Kello näyttikin jo liki 4:ää. Hänen toimistonsa tyhjeni vähitellen. Hän nousi kävelemään ja koetteli kuvailla mielessään, millaiseksi tämä niin oudoissa olosuhteissa tapahtuva kohtaus Sinikka-rouvan kanssa muodostuisi.

Miltä hän näyttäisi? Mitä hän sanoisi, kuinka esiintyisi? Ylpeänä ja uhmailevanako, nöyränä ja katuvaisenako, kylpienkö teeskennellyn surun ja murheen kyynelissä, vaiko vain menneiden sisällisten myrskyjen urat suurten, teräsharmaiden silmiensä ympärillä?

Hänen oli mahdoton kuvitella sitä. Mutta mistä hän sensijaan saattoi olla varma, oli se, että rouva Sinikka, mitkä olosuhteet häntä ympäröivätkin ja mitkä mielentilat hänen olentoaan tärisyttivätkin, oli aina esiintyvä hänelle yhtä kauniina kuin kavalanakin.

Paavo Kontio päätti tänään aivan erikoisesti tarkata häntä. Eipä hänellä joka päivä tulisi olemaankaan niin mielenkiintoista havaintohalunsa esinettä. Eikö voisi kerrankin nähdä sisälle tuohon hienoon, harvinaiseen koneistoon? Eikö voisi kerrankin purkaa ihmistä aines-osiinsa, niin että haihtuisi häntä ympäröivä salaperäisyys?

Hän tiesi sen mahdottomaksi. Mutta hän päätti tänään jännittää kykynsä siinä suhteessa äärimmilleen.

Ovikello soi. He tulivat jo.

Paavo Kontio riensi heille avaamaan.

—Tässä he ovat, ilmoitti sotaherra tehden kunniaa. Käskettekö jotakin muuta, herra tohtori?

—Käsken nyt teitä ensin astumaan sisälle, hymyili Paavo Kontio.

He pysähtyivät tuokioksi eteiseen… Sinikka-rouva vielä arvoituksellisena mustassa suruhunnussaan, Pajalan herra virallisena ja vakavana, hänen isänsä hengästyneenä, mutta karskina, heidän jälessään puuskuttaen.

—Me olemme päättäneet syödä yhdessä päivällistä, jatkoi sotaherra hyväntuulisesti raporttiaan. Herra tohtori tekee meille ehkä sen kunnian…?

Ehdotus tuli tuiki odottamatta. Paavo Kontio ei tiennyt, mitä vastata siihen.

—Tuskin, virkahti hän epäröivästi. Olin aikonut matkustaa maalle tänään…

—Mitä hulluja? Myöskin minä aion matkustaa maalle, mutta kyllähän me silti voimme syödä yhdessä päivällistä! He, madame ja minun poikani, ovat jo suostuneet.

Vanhan sotaherran into oli Paavo Kontion mielestä sitäkin ihmeellisempää, kun heidän äskeisestä keskustelustaan ei mitenkään ollut käynyt esille hänen olevan erikoisesti ihastunut tähän ala-arvoiseen sukulaisuussuhteeseensa.

Hän katsoi kysyvästi muihin kutsuttuihin.

—Niin, herra kenraali on tehnyt meille sen kunnian, virkahti Sinikka-rouva huntunsa takaa.

—Pyydän, olkaa hyvä!

Paavo Kontio ohjasi heidät vastaanottohuoneeseensa.

Hän ei tiennyt, kuinka peittää oikein sisällistä mielenliikutustaan! Tuo taipuisa, metallinen ääni, tuo pitkä, joustava vartalo ja nuo silmät, jotka outoina ja tutkimattomina paistoivat hänen huntunsa takaa niinkuin kaksi umpilampea syvän korven pimennosta … ne herättivät jälleen tuhat tummakuteista, punapäärmäistä mielikuvaa hänen sielussaan.

Välkähtivät esille monet jo välillä vaalentuneet värisoinnut, leimahtivat liekkiin monet jo kuihtuneet surun ja riemun, jäytävän ikävän ja tulvehtivan onnen kuviot siinä kohtalotarten koru-ompelussa, jolla hänen tähänastisen elonsa tarina oli kullankirjaeltu.

Tuotako naista hän oli epäillyt murhaajaksi? Mahdotonta! Tuolleko hänen olisi pitänyt järjen ja lainopillisen saivartelun kylmiä sanoja puhua? Ei, aivan toista kieltä hän olisi halunnut nyt haastaa hänelle, sopertaa ilmi hänelle sydämensä hullut, salaiset kaihomielet ja hänen polviensa juuressa suureen jumalanpalvelukseen purkautua.

Herra siunatkoon, kuinka hän rakasti tuota naista! Ja hänenkö olisi pitänyt lempeän, oikeudenmukaisen, vakavanhan holhoojasedän osaa nyt esittää?

Hiiteen kaikki holhoukset ja varoitukset! Mitä merkitsivät kaikki murhat ja rikokset, kaikki lait ja lainpykälät silloin, kun elämä, suuri, pyhä, tuntematon elämä itse alentui soittamaan kanneltaan poloisessa ihmispovessa? Kuinka pieneksi kutistuikaan siinä kaikki yhteiskunnallinen! Voiko mitata meren äärettömyyttä, voiko päivänpaistetta säkkiin sovittaa?

Sellaiselta tuntui hänestä hänen koettaessaan tavoittaa sielustaan sitä järjen sanaa, jonka hän oli luvannut tässä tilaisuudessa lausua noille molemmille,

Mutta sotaherra tuli hänen avukseen.

—Kuulkaas, herra tohtori! sanoi hän, pysähtyen veitikkamaisen näköisenä kynnykselle. Minulla on eräs ajatus. Täällä!

Hän osoitti juhlallisesti aivokoppaansa.

—Ja se kuuluu?

—Näin: emmekö me voisi säästää tuota lakitieteellistä keskustelua siksi kun me ensin olemme syöneet päivällistä?

—Varsin hyvin minun puolestani, kiirehti Paavo Kontio vastaamaan.

Hän oli tällä hetkellä todellakin sydämestään kiitollinen tuolle kunnon ukolle.

—Ja mitä sanoo muu pääesikunta?

—Me yhdymme edelliseen puhujaan, kuului kirkas ääni hunnun takaa jälleen soinnahtavan.

Pajalan herra kumarsi äänettömänä. Hänellä ei näkynyt enää omaa tahtoa olevankaan.

—Bon! Siinä tapauksessa komennan minä: koko käännös, suoraan eteenpäin, mars!

Hän pysähtyi vasta paraatioven ulkopuolella.

Rouva Sinikka ja Pajalan herra menivät edellä, hän ja Paavo Kontio seurasivat heidän jäljessään.

—Tyylikäs nainen tuo! sanoi sotaherra käyden tuttavallisesti vierustoverinsa käsikoukkuun. Ooh!

Hän maiskautti huuliaan kuin olisi osterin nielaissut, kooten samalla sormenpäänsä suppuun ja heittäen hekumallisena lentosuukkona jumalille nautintonsa rajattoman tyytyväisyyden ja kiitollisuuden.

Taidat olla aika sybariitti, tuumi Paavo Kontio mielessään. Mutta ääneen hän sanoi:

—Herra kenraali tuntuu häneen nähden tarkistaneen jonkun verran mielipidettään?

—En hänen sukuperänsä suhteen. Mutta mikä nainen! Ooh, minä alan ymmärtää aina paremmin veljenpoikaasi, muistossa autuasta muuten.

Kaikesta päättäen ei Paavo Kontiolla näyttänyt olevan suurtakaan syytä peljätä, että hänen ainakaan lähihetkinä olisi pakko puhua mitään liian järjellistä.

12.

Siitä muodostui sangen omituiset päivälliset.

Sotaherra oli koko ajan äänessä. Hän joi monta maljaa, ensin rakkaan veljenpoikansa, jonka kuoleman johdosta he tässä olivat kokoontuneet, vaikka hän puolestaan valitettavasti ei ollut voinut saapua hautajaistilaisuuteen. Sitten nuoren, ihastuttavan lesken, joka oli tämän piirin aurinko, joskin tällä hetkellä pilveen hunnutettu. Sitten heidän kunniavieraansa herra tohtorin, joka valistuneella läsnäolollaan oli antanut loistoa heidän pienelle, vaatimattomalle perhejuhlalleen. Sitten jalosukuisen poikansa, josta hän toivoi itseään parempaa ihmistä, vaikka tämä ei ollutkaan mainehikkaalle sota-uralle antautunut. Lopuksi itsensä ja koko maailman maljan, sillä maailma oli hyvä ja hän sopi niin erinomaisesti siihen.

Vielä joi hän monta muuta maljaa, joita hän ei erikoisesti perustellut, mutta jotka siitä huolimatta eivät olleet, ainakaan häneen itseensä nähden, tekemättä vaikutustaan. Hänen poskensa alkoivat hohtaa aina enemmän, hänen kielensä kangertaa ja hänen silmäluomensa käydä yhä raskaammiksi. Samalla tulkitsi hän aina selvemmin ja tulisemmin innostunutta ihailuaan rouva Sinikkaa kohtaan, jonka lopuksi täytyi jollakin tekosyyllä vaihtaa paikkaa välttääkseen hänen liian lähenteleviä tunnepurkauksiaan.

Kukaan muu ei juuri puhunut mitään. Pajalan herra hillitsi hyvin itsensä, vaikka hän näytti istuvan kuin tulisilla hiilillä, vielä paremmin Sinikka-rouva, joka oli täysin tyyni, ystävällinen ja täsmällinen. Hermostuneimmin kaikista käyttäytyi Paavo Kontio, joka alituisesti siirteli asentojaan ja koetti turhaan keksiä jotakin tilaisuuteen sopivaa sanottavaa.

Ei, tilaisuus itse oli mahdoton! Tuohon lopputulokseen tultuaan hän päätti sen ainakin omalta kohdaltaan mitä pikimmin keskeyttää.

Hänen ei tarvinnut sitä kuitenkaan.

Hän oli juuri aikeissa nousta jäähyväisiä sanomaan, kun hän äkkiä huomasi syvän hiljaisuuden ympärillään.

Sotaherran silmäluomet olivat kiinni lupsahtaneet. Pajalan herra sattui juuri silloin olemaan poispäin kääntyneenä mieleistään sikaria valitakseen.

—Ketä varten tämä narripeli? kysyi Sinikka-rouva matalalla äänellä.

—En tiedä. Minä en ole sitä järjestänyt.

—Lopettakaamme se siis!

Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Ja taas tuntui heistä sillä hetkellä, ettei koko maailmassa ollut ketään muita kuin he kaksi ja että riippui heillä keskinäisestä suhtautumisestaan, missä määrin uudet, paremmat sukupolvet tulisivat maan täyttämään.

Pajalan herra tuli samassa takaisin.

—Te kai pidätte huolen isästänne? kysyi Sinikka-rouva, uuvahtanutta urhoa katseellaan osoittaen.

—Kyllä.

—Me lähdemme. Tohtori Kontio on lupautunut minua saattamaan. Näkemiin! Me tapaamme huomenna.

—Näkemiin.

Ilmeinen pettymys kuvastui Pajalan herran kasvoilla. Mutta hän ei voinut mitään. Hänen isänsä näytti todellakin kaipaavan tällä kertaa hänen pojallista suojelustaan.

Paavo Kontio ei ollut tullut vielä mitään omaa huoneistoa Helsingissä hankkineeksi. Hän asui yhä edelleen Kämpissä ja kävi vain silloin tällöin Kontiolassa kootakseen itseään ja ajatuksiaan. Sinikka-rouva tunnusti olevansa yhtä irrallinen.

—Onko teillä mitään erikoista ohjelmaa tänä iltana? kysyi Paavo Kontio hotellin portailla.

—Ei. Mitäpä minulla voisi olla!

—Hyvä. Siinä tapauksessa me ajamme suoraan Kontiolaan.

Sinikka-rouva suostui hetken mietittyään. Mutta hän pyysi saada kuitenkin ilmoittaa matkastaan Pajalan herralle, ettei tämä turhaan tulisi hänen vuokseen levottomaksi.

Paavo Kontio rypisti hiukan otsaansa. Hänen mielestään otti Sinikka-rouva aivan liiaksi lukuun tuota nuorukaista.

Mutta hänen hetkellinen pahatuulensa haihtui siinä silmänräpäyksessä kun he olivat suljettuun autoonsa asettuneet ja hän tunsi pienen hansikoidun käden lujasti ja uskollisesti kättään pusertavan. He kaksi! Siinähän he nyt olivat, he kaksi elämän mierolaista, yhtä kodittomia kumpikin ja kumpikin yhtä yksinäisiä, itsenäisesti kehittyneitä ilmiöitä. Saihan nyt tulla, mitä tuli! Olihan heitä nyt kaksi kaikesta vastaamassa.

Hän vastasi äänettömänä kädenpuristukseen.

Auto kiiti edelleen, ohi juuri syttyvien katulyhtyjen ja iloisen, hyörivän ihmisvilinän, joka täytti katukäytävät kahdenpuolen. Pian vieri se pitkin autiota maantietä, tuossa sivuuttaen jonkun maalaisen, tyynesti astelevan työhevosen, tuossa jyrisevän raitiovaunun moniväristen valojen ohi hurahtaen. Päivä oli jo mennyt mailleen, mutta syksyinen, hämärtyvä uusmaalainen maisema vilahteli vielä auton akkunasta kauniina ja kuulakkaana heidän ympärillään. Puunsivat somat talojen päädyt keskeltä kellertäviä puutarhojaan, helottivat mäkipihlajat pienten, kuusta ja mäntyä kasvavien peltokumpujen tummasta vehreydestä, kaarteli kaiken yllä tumma, korkeneva taivas, jonka sinestä jo ensimäinen tähti pilkahti esille yli matalan metsärannan. Ja tuntui heistä kummastakin kuin he olisivat omaa tähteään kohti kulkeneet, syöksyneet päin kohtalonsa viimeistä, välttämätöntä ratkaisua, joka oli päättävä heidän elonsa pitkät tilikirjat ja näyttävä lopullisesti, oliko heidän sisäisillä ja ulkonaisilla vaiheillaan ollut mitään syvempää, vakavampaa merkitystä.

—Kuinka täällä on kaunista! kuiskasi Sinikka-rouva. Tuhmaa, että otimme auton. Pelkään, että tie päättyy liian pian.

Paavo Kontio lohdutti häntä sillä, että matka joka tapauksessa kestäisi hyvän puolentuntia. Mutta hänenkin mielestään tuo ratkaisun hetki läheni liian nopeasti.

Eivätkä he jälleen pitkään aikaan mitään puhuneet.

Silloin he äkkiä kuin keskinäisestä suostumuksesta kääntyivät toisiaan katsomaan, heidän silmäteränsä imeytyivät toisiinsa, he huomasivat olevansa alasti eivätkä hävenneet… Heidän huulensa yhtyivät, heidän sielunsa soutelivat ja joutelivat toisissaan, aika ja paikka haihtui heiltä ja he sulivat suudelmaan niin kuumaan ja iankaikkiseen kuin he olisivat tahtoneet huoahtaa siihen sydämensä kaiken tuskan ja hädän, huolen ja ikävän… Huoahtaa pois menneiden vuosien ja vuosikymmenien mustat muistot ja apeat mielialat, synkkinä, peljättävinä, musertavina langenneet päivänlaskut ja harmaina, yksitoikkoisina sarastuneet huomenkoitot, öitten kauhunkuvat ja hirmuisten, päättömien, hitaasti vierivien päivien epätoivoiset tuijotukset… Huoahtaa kerrankin ennen kuolemaansa ja peseytyä puhtaiksi kaikesta elämän loasta, pilkasta ja häpeästä.

—Sinä rakas, rakas, kuiskasi Paavo Kontio, pitäen hänen päätään käsiensä välissä. Olenko minä siis jotakin sinulle?

—Eihän minulla ketään muita olekaan.

Ja jälleen suutelivat he toisiaan ja jälleen oli kuin heidän sielunsa olisi tyhjiin haihtuneet, mutta löytäneet samalla entistä suuremman, korkeamman ja onnellisemman olevaisuuden.

Auto kulki liian nopeasti. Pian pysähtyi se Kontiolan linnanportin eteen.

He melkein juoksivat yli linnanpihan, Sinikka-rouva, Paavo Kontio hänen jäljessään. Eivätkä he tunteneet oikein turvassa olevansa, ennen kuin he istuivat roihuavan lieden luona samassa pyöreässä tornikammiossa, missä Sinikka-rouva oli viettänyt yönsä edelliselläkin kerralla täällä käydessään, istuivat silmä silmää, käsi kättä vasten, sydän toisen sydämen sykintää kuuntelevana.

—Kerro! sanoi Paavo Kontio.

Ja Sinikka-rouva kertoi. Hän kertoi, kuinka hän oli korvesta kotoisin ja kuinka korven tumma veri oli aina kohissut hurjana ja pakanallisena hänen suonissaan. Vaikea oli hänen ollut päästä kesään ja aurinkoon, taiteen ja kultuurin kukkamaille, vielä vaikeampi siellä olla ja elää, pyrkiä ylemmä ja omana itsenään pysytellä, keskellä ahtaita, surkeita oloja, keskellä pieniä, pikkumaisia ihmisiä, ikuisessa, epätasaisessa, epätoivoisessa taistelussa kääpiöheimon kanssa, jota hänen muka vielä olisi ollut velvollisuus rakastaa, koska hänen kerran oli pakko nimittää sitä omakseen. Oh, kuinka hän vieläkin tunsi sitä vihaavansa!

Hänen äänensä sakeni, hänen sieramensa laajenivat, hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hänen teräsharmaat silmänsä loimottivat kummallisella, kaamealla kajastuksella kuin kajastaa etäinen tulipalo kimmeltävässä pakkas-yössä matalan, aution metsänrannan yli. Paavo Kontio kuunteli hänen puhettaan henkeä pidättäen. Hänestä oli kuin olisivat kaikki kodit ja kylät, kaikki povet ja sydämet ympäri suuren Suomenniemen äkkiä tuleen leimahtaneet, mutta eivät siihen siunattuun, pyhään vaikeaan, joka on lempeä ja hyvä, hymyilevä ja lämmittävä, vaan siihen, joka polttaa ja hävittää, räiskyy ja raivoaa, jättäen jälkeensä vain suitsevia raunioita, pian haihtuvia pohjan pakkaseen ja kinoksiin. Ja oli kuin pimeys hänen ympärillään olisi käynyt entistä pimeämmäksi ja sydän entistä autiommaksi hänen povessaan, sillä sammuttihan tuo nainen sanoillaan pyhän liekin itse isänmaan alttarilta…

Hänen teki mieli väitellä hänen kanssaan sydämessään.

»Se oli sentään sinun oma kansasi», teki hänen mielensä sanoa. Mutta siihen hän kuuli heti Sinikka-rouvan vastaavan ylpeällä, uhmaavalla äänenpainollaan.

»Ei! Minun kansani on kaunis ja suuri.»

»Missä se on? Näytä se minulle siis!»

»Kaukana sinisten salojen takana, missä luonto on vielä terve ja totinen.»

»Mutta jos sitä ei ole sielläkään, jos ihmiset sielläkin ovat yhtä heikkoja ja kurjia, yhtä pieniä ja pikkumaisia kuin suurten kaupunkien kaduillakin?»

»Ei! Se ei voi olla mahdollista.»

»Kyllä. Luonto yksin ei tee ihmistä, vaan olosuhteet ja ne voivat olla siellä saloilla paljon surkeampia ja epäterveempiä kuin konsanaan suurissa sivistyskeskuksissa.»

»No niin, silloin asuu se vain täällä, täällä minun omassa veressäni ja sydämessäni. Siellä on se kansa, jota rakastan ja jolle tunnen kokonaan kuuluvani.»

»Silloin kuolee se sinun kerallasi.»

»Kuulkoon! Mutta se on kuitenkin kerran elänyt.»

»Uskon, että kannat sitä sydämesi alla. Mutta miksi sinä et koskaan ole tahtonut lapsia synnyttää?»

»Siksi etten koskaan ole löytänyt isää lapsilleni.»

»Etkö koskaan?»

»Sinä olisit ollut ainoa, jolle kerran kenties olisin tahtonut tehdä sen. Mutta olosuhteet eivät ole sitä sallineet.»

Näin hän olisi tahtonut väitellä Sinikka-rouvan kanssa ja kuitenkin niin mielellään myöntää voiton hänelle. Mutta hän pelkäsi, että koko tuo kaunis ja samalla kaamea taruheimo häipyisi ijäksi hänen silmistään, heti kun hän karkeilla sanoillaan toisen tunnelmaa häiritsisi, eikä hän enää milloinkaan, koskaan milloinkaan saisi mitään tietää siitä. Siksi sanoi hän vain hiljaa:

—Kerro!

Ja Sinikka-rouva kertoi. Hän kertoi siitä hirveästä hetkestä, jolloin hän oli ruvennut itseään ja omaa taiteellista kutsumustaan epäilemään, jolloin hän oli ruvennut tinkimään ja kaupustelemaan omaa persoonallisuuttaan ja myöntämään, että hänen vastustajansa ehkä sittenkin olivat oikeassa. Hän oli tuntenut oman henkilöllisyytensä luisuvan päivä päivältä aina alemmaksi, mitä korkeammalle hän oli yleisönsuosiossa kohonnut ja mitä ruhtinaallisempina kukkakimput olivat kättentaputusten paukkuessa hänelle näyttämöpartaan yli ojentuneet. Usein jonkun sellaisen voiton jälkeen, kun hän oli päässyt itku kurkussa omaan pieneen pukukammioonsa pujahtamaan, hän oli riistänyt kullat kulmiltaan, heittänyt helmet kaulaltaan sillä häpeällisellä tunteella, että hän ei ollut taiteen valtiatar, vaan portto, ja että portonleima paloi hänen otsallaan. Sillä eihän hän ollut antanut sitä syvintä ja parasta itseään, jota hän olisi tahtonut antaa, jos joku vain olisi huolinut siitä, vaan anniskellut pientä, pintapuolista keimailuaan ja teatteritemppuiluaan. Silloin oli tullut Kuusiston herra. Hän on ollut kypsä, hän oli ollut kypsä omena puussa, valmis sen syliin putoamaan, joka vain viitsi nähdä vaivan puuta pudistaa.

Nyt, jos koskaan, olisi Paavo Kontion tehnyt mieli väittää häntä vastaan, väittää äskeistä vielä kiivaammin ja itsepintaisemmin.

»Tuollainen aika tulee kerran kaiketi jokaiselle näyttelijättärelle», olisi hän tahtonut sanoa, »mutta kaikki eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin sinä sillä kertaa».

»Kuinka niin? Minun asemani oli toivoton omasta mielestäni.»

»Kaikilla ei ole varaa valita, sillä kaikilla ei ole kahta kosijaa.»

»Minulla oli vain yksi, hän.»

»Minua sinä luonnollisesti et lue miksikään?»

»Sinä olit minun ystäväni ja taistelutoverini. Sinua minä rakastin, mutta enhän minä voinut siinä mielentilassani ajatellakaan mennä sinun kanssasi naimisiin.»

»Minun yhteiskunnallinen asemani ei ehkä ollut kyllin korkea sinulle?»

»Aivan liiankin korkea!»

»Siis en minä itse mahtanut sinua kylläksi miellyttää?»

»Miellytit aivan liiaksi minua. Mutta etkö muista, että me olimme pyhästi päättäneet olla vertaisia kaikessa, työssä, taistelussa ja rakkaudessa?»

»Juuri niin! Miksi et siis silloin minulle mieltäsi ilmoittanut?»

»Siksi että minä en tuntenut enää itseäni sinun vertaiseksesi. Kaikille muille minä voin olla heikko, mutta en sinulle. Ja silloin minä olin niin heikko, niin maan matala, näet.»

»Juuri silloin olisi sinun pitänyt tulla minun luokseni.»

»Väsyneenä, voitettuna…?»

»Niin! Kenellä ei ole heikkoja hetkiä? Enimmän sillä, joka kovimmin kamppailee. Mutta niitä vartenhan juuri olin minä olemassa.»

»Ystäväni! Olisitko sinä sellaisena tullut minun luokseni?»

»Tuskin … siihen aikaan.»

»Niinpä en minäkään siihen aikaan voinut sinua siten lähestyä.»

»Mutta sinä tulit kuitenkin! Vihdoin ja viimein.»

»Vihdoin ja viimein … mutta niin pian kuin tunsin itseni siihen kyllin voimakkaaksi.»

Noin kiisteli Paavo Kontio hänen kanssaan sydämessään. Mutta jälleen pelkäsi hän pienimmälläkään sanalla häiritä tätä hetkellistä, kallisarvoista keskinäistä luottamusta, joka jos nyt haihtuisi, ei ehkä koskaan enää palajaisi … vain kuunnella, vain ymmärtää, vain edes koettaa ymmärtää ja tunkeutua tuon armaan, tuon ainokaisen sydämen salaisimpiinkin sopukoihin…

Siksi sanoi hän ääneen vain:

—Kerro!

Taas kertoi Sinikka-rouva. Hän kuvaili avioon menoaan ja aikaa, joka sitten oli seurannut, asemaansa ja elämäänsä Kuusiston kartanon emäntänä. Raaka ja voimakas oli hänen miehensä ollut, mutta tässä hän oli tavannut itseään voimakkaamman. Oli alkanut pitkä, vuosia kestänyt hermotaistelu heidän välillään, jossa ei oltu armoa pyydetty eikä annettu, vaan käytetty kaikkia keinoja, joita vain mies ja nainen voi keksiä toisiansa vastaan, silloin kun on sota elämästä ja kuolemasta. Tulta säkenöineet olivat Kuusiston suojat, kun pii ja teräs niiden sisällä olivat iskeneet vastakkain. Mutta Sinikka-rouva oli ollut sitkeämpi, Kuusiston ankara isäntä oli alkanut hervota ja vireestään laueta vähitellen. Määrättömien mässäysten ja hurjistelun hetkiä seuranneet äkilliset synkkämielisyyden puuskat olivat käyneet hänellä aina tiheämmiksi ja pysyvämmiksi ja hän oli silloin ruvennut yhä useammin itsemurhasta puhumaan. Kaukana siitä, että tuo tuuma olisi Sinikka-rouvaa kauhistuttanut, hän oli siitä iloinnut ja ihastunut, sillä se oli kajastanut hänelle uudelta huomenkoitolta. Samaan aikaan oli murhan ajatus herännyt hänessä itsessään…

Nyt ei Paavo Kontio enää voinut, ei jaksanut itseään pidättää.

—Sinä murhasit hänet? kysyi hän kiivaasti hänen kättään puristaen. Sinä murhasit hänet todellakin?

—Niin, vastasi Sinikka-rouva hitaasti ja katsoen häneen suoraan silmää räpäyttämättä. Minä murhasin hänet, mutta vasta sitten, kun olin ensin hänen sielunsa vähitellen myrkyttänyt, niin että hänessä todellakaan ei ollut enää paljoakaan murhattavaa.

Paavo Kontio painoi pään kätensä varaan, toisella kädellään yhä Sinikka-rouvan kättä puristaen. Seurasi pitkä vaitiolo.

—Että sinä voit, että sinä voit todellakin! kuiskasi hän hiljaa. Tehdä murhan!

Sinikka-rouva katsoi tyynellä ja toteavalla ylemmyydellä kokoon kuuristunutta miestä edessään.

—Kyllä, minä voin, sanoi hän sitten lujalla, hillityllä äänenpainolla. Minä voin, siksi että minä olin tuossa kaksintaistelussa saanut takaisin kaiken henkisen joustavuuteni.

—Ja hänen tyttärensä? uskalsi Paavo Kontio kysyä vielä.

—Hän tappoi itsensä. Mutta minä voin kertoa sinulle, kuinka se kaikki tapahtui.

Jälleen kuunteli Paavo Kontio henkeä pidättäen. Olihan itse pääasia niin kuin hän oli uskonutkin, olivathan monet sivuseikatkin siten kuin hän näinä päivinä ja öinä oli itsekseen kuvitellut, mutta hän oli kuvitellut ja uskonut myös niin monia muita, että lopullinen varmuus vaikutti häneen kaikella tärisyttävällä tehollaan. Siis se oli sittenkin totta! Siis hän ei ollut hourinut eikä nähnyt unta, kun hän oli huomannut omaksi kauhukseen rakastavansa murhaajaa.

Eikö hän vieläkin istunut hänen vierellään? Eikö hän yhä vieläkin pitänyt kädestä kiinni häntä? Eikö hän vielä äsken ollut suudellut noita huulia, joiden kapea, punainen viiva siis kertoi murhaa ja kuolemaa?

Vaistomaisesti veti hän kätensä pois ja siirtyi hänestä hiukan loitommalle.

Sinikka-rouvalta ei hänen liikkeensä jäänyt huomaamatta. Ja oli kuin hänen silmäteränsä olisivat tuokioksi pienentyneet ja hänen kasvonsa kärsivästi kokoon supistuneet, mutta mikään muu ei hänessä sen erikoisempaa mielenliikutusta osoittanut. Päinvastoin oli hänen äänensä aivan kylmä ja välinpitämätön, kun hän kertoi Kuusiston murha-yön tapauksista ja niistä asianhaaroista, jotka olivat sen aiheuttaneet.

Paavo Kontioon vaikutti tuo tyyni virallisuus, tuo tyly täsmällisyys sitäkin kamalammalta, kun hän vertasi sitä siihen mielenkuohuun, joka äsken oli hänen silmistään loimottanut, kun oli ollut kysymys hänen omasta personallisuudestaan ja sen kärsimistä loukkauksista.

13.

Tämä yö oli ratkaiseva heidän keskinäiselle suhteelleen, joka oli jo parikymmentä vuotta kestänyt eikä sillä välin lakannut hetkeksikään, kaikista heidän ulkopuolisten kohtaloittensa puitteista kokonaan huolimatta.

He huomasivat kaiken entisen ja nykyisen kiintymyksensä uhallakin joutuneensa sentään liian kauas toisistaan. Heidän kehityksensä oli kulkenut omia latujaan. He olivat kuin kaksi puuta, joiden juuret olivat yhteen kietoutuneet, mutta kumpikin oman luontonsa ja elämänpaatensa painosta eri teitä oman voimansa korkeuteen kohonneet.

Rouva Sinikka oli omassa kaksintaistelussaan vain nuortunut, vain karaistunut, vain petomaistunut. Nyt oli hänen yksilöllinen mahtipontensa jo suorastaan yhteiskunnalle vaarallinen. Paavo Kontio taas omassa erakkoisessa kamppailussaan oli vain vanhentunut, vain pehmennyt, vain kesyttynyt ja ihmistynyt. Hän puolestaan oli jo ollut valmis pelkän laajan ihmisyytensä pohjalla takaisin yhteiskuntaan astumaan. Miksi olivat he näin eri suuntiin kehittyneet? Arvattavasti siksi, että toinen oli taistellut yksin, toinen kaksin. Sillä ei mikään murjo ihmistä niinkuin yksinäisyys eikä kenenkään katse ole niin lempeä muihin nähden kuin sen, joka tietää jo muista kauaksi kulkeneensa.

Mutta samoin ei myös mikään pidä ihmistä niin pirteänä kuin taisto muiden kanssa eikä kenenkään askeleet ole keveämmät kuin sen, joka tietää suuresta hengenvaarasta onnellisesti suoriutuneensa.

Paavo Kontio oli vanha, auttamattomasti vanha, sillä hän ei voinut enää rikollista naista rakastaa.

Rouva Sinikka taas oli nuorempi kuin koskaan ennen, sillä hän oli valmis kenet hyvänsä oman onnensa polulta musertamaan tai syrjään siirtämään.

Heidän tiensä erosivat, tällä kertaa ijäksi.

Rouva Sinikka on nyt maailmannainen, joka elelee Europan suurissa kylpypaikoissa yhdessä Pajalan herran kanssa. Jos jompikumpi heistä väsyy toiseensa, tai jälkimäisen omaisuus loppuu, on hän heti valmis toisen ottamaan.

Teatteriin ei hänen halunsa hehku enää. Mutta hän on kerran Monte Carlossa, toisen kerran Parisissa Punaisen ristin hyväksi esiintynyt, joka onkin toistaiseksi ainoa muoto, missä maailmansota on häneen syvemmin koskettanut.

Paavo Kontio asuu jälleen maalla omassa yksinäisessä linnassaan. Hänen uusi lakiasiain toimistonsa siirtyi hänen nuorille apulaisilleen, niin pian kuin sisällinen syy, joka sen perustamisen oli aiheuttanut, oli lakannut olemasta.

Jälleen saivat ihmiset ihmetellä hänen epävakaisuuttaan, joka ei kuitenkaan ollut muuta kuin mitä vakavinta ja mitä itsepintaisinta uskollisuutta omalle itselleen. Syy ei ollut hänen, vaan hänen raukan, onnettoman rakkautensa, jota hän ei kuitenkaan voinut syyttää mistään, koska se yksin oli antanut hänen elämälleen jonkun itsekohtaisen päämäärän ja sisällyksen.

Kuusiston jutusta ei enää puhu kukaan. Pajalan herran isä, vanha sotaherra, oli perheensä kunnian vuoksi suorittanut veljensäpojan henkivakuutuksen omasta kukkarostaan.

Jaakko Jaakon-Lauri elää vielä. Paavo Kontio on jo aikoja sitten tehnyt sovinnon hänen kanssaan, vieläpä taannut hänelle ikuisen paikan ja palkan omassa entisessä toimistossaan, jota nuori polvi yhä edelleen hoitaa hänen nimellään.

He tapaavat entistä useammin toisiaan.

Joka lauantai-ilta saapuu Jaakko Jaakon-Lauri uskollisesti Kontiolaan. Silloin juovat he yhdessä lasin whiskyä, pelaavat pelin shakkia tai juttelevat muuten vain maailman-asioita. Mutta jos taivas on pilvetön, on heidän tavakseen tullut siirtyä aina useammin tornin ylimpään kerrokseen, tähtikammioon, jonka tunnelma on alkanut käydä heille aina rakkaammaksi ja missä juttu on ruvennut juoksemaan yhä vaivattomammin. Joskus he eivät viitsi kaukoputkeen vilkaistakaan, vaan antavat tähtien tuikkia omia aikojaan ja koettavat suunnitella mielessään sen uuden elämän katsomuksen puitteita, jolle he uskovat ikuisen maailmanrauhan kerran rakentuvan.

Oikeastaan se on vain Paavo Kontio, joka uskoo niin. Mutta Jaakko Jaakon-Lauri seuraa hänen ajatusjuoksuaan sulasta kunnioituksesta, sillä hän ei omasta mielestään ole koskaan tavannut ketään jalompaa ja samalla epäkäytännöllisempää miestä kuin hänen ystävänsä.

Vanha romantiikka yhdistää heidät, samoin heidän ihanteellinen käsityksensä rakkaudesta.

Siitäkin juttelevat he joskus. Rouva Sinikan nimeä ei mainita milloinkaan. Mutta hän on kaiken takana, hänen hohteisen, houkuttelevan olentonsa ympärille kiertyvät kuin itsestään heidän ajatuksensa.

Paavo Kontio ei koskaan syytä häntä sanallakaan. Jos hänen tunteitaan tässä suhteessa voisi kuvailla yhdellä sanalla tai yhdellä lauseparrella, kuuluisi se ehkä sen raamatunlauseen tapaisesti, joka ylistää Herraa sekä antavaa että ottavaa. Ja aina harvemmin tuntee hän tuon entisen haikean, vaikean kaukomielen poveaan ahdistavan, jota hän itse nimittää murheeksi suuren, ihanan maaelämän kadottamisesta.

Toiset ilot, toiset ihanuudet viittovat hänelle. Hän tuntee, hän aavistaa jo taivas-elämän hopeanhohteisen läheisyyden.

Personallista korkeinta olentoa hän ei tunne vielä. Mutta hän ei kiellä sitä, vaikka ei myönnäkään, odottaa vain nöyrästi ja kärsivällisesti, milloin tämä katsoneekin hyväksi hänelle eittämättömästi ja vääjäämättömästi itsensä ilmoittaa. Sensijaan hän on jo edeltäkäsin koettanut tottua siihen ajatustapaan, että maailmanjärjestys on yhtä kaukana kaikesta inhimillisestä hyvästä ja pahasta kuin taivas on maasta erotettu.

Jaakko Jaakon-Lauri kuuntelee kummastuneena hänen mietteitään. Mutta koska hänen mielestään ijäisyys-ajatukset eivät suinkaan vahingoita ihmistä, joskaan eivät erikoisesti hyödytäkään, on hän milloin hyvänsä valmis mielellään niihin osaa ottamaan.

He haastelevat myöskin maallisemmista asioista.

Aihe, joka niihin nähden tiheimmin toistuu heidän keskustelemuksissaan, on se, miten he oikeastaan ovat näin vanhoja ja kumpikin kuin jo aikoja sitten tavallisen, normaalin elämän kulusta syrjään siirtyneitä. Ja kumpikin koettavat he sitä selittää omalla tavallaan.

—Minulta puuttui niitä suuria, kannattavia elämän-ihanteita, lausuu Jaakko Jaakon-Lauri raskasmielisesti. Siksi vanhenin minä ennen aikojani, sillä mikään ei mädätä ihmisen sielua ja ruumista niin nopeasti kuin ihanteettomuus.

Hän puolestaan olisi valmis kansan yleisen henkisen ja aineellisen terveydenhoidon kannalta ihanteellisuuden pakolliseksi kansalaishyveeksi määräämään, jonka puute olisi vähintään kuritushuoneella ja kaakinpuulla rangaistava.

Sitä taas ei Paavo Kontio voi myöntää ollenkaan.

—Minulta ei ole koskaan puuttunut ihanteita, sanoo hän, ja olen sentään vanhentunut yhtä nopeasti. Sillä ihanne, joka muuttuu intohimoksi, on kuin kuluttava tuli, joka polttaa poroksi omistajansa. Ellei se taas muutu intohimoksi, ei se mikään ihanne olekaan.

—Pitäisi pysyä aina kohtuudessa, huokaa Jaakko Jaakon-Lauri.

—Niin, sekä hyvään että pahaan nähden, myöntää Paavo Kontio miettiväisenä. Mutta kyllä elämä sitten olisi sangen yksitoikkoista ja toivotonta.

Juuri sellaista olisi heidän elämänsä nyt, elleivät he eläisi muistoillaan, istuisi iltakaudet niiden korkeiden, kuulakoiden tunnustähtien alla, jotka ovat kaiken elämänkatselmuksen ja elämänmietiskelyn ensimäiset suuret opettajat.

Mutta samalla myös airueet alkavan syyspimeän.