Front matter (continued 2)

»No, jompikumpi kai niistä on?» kysyi eversti.

Aliupseeri vain hymyili.

»Vai niin, ette tahdo sanoa», virkkoi naurusuin eversti ja läksi astumaan ja toisetkin jatkoivat matkaansa, Heikki ja Liisa puhellen hyvin innokkaasti everstistä.

»Tuossa ne ovat», virkkoi Katri vähän matkaa kun oli astuttu.

»Kutka?» kysyi Liisa.

»Ne herrat, jotka tulivat meidän veneessämme Pyhää alas», vastasi Katri. Ja kun herrat tulivat lähelle, pysähtyi Katri ja niiata kiepsautti ja oli käsi valmiina, että jos niinkuin käteltäisiin. Vaan eivät herrat pysähtyneet kättelemään.

Aliupseeri saattoi naisensa Pärpuumin portille ja tytöt kipittivät Pärpuumin pirttiin. Siellä nukkui Jussi penkillä, raskaasti jotta kuorsasi. Liisan isä venemiehineen oli jo tullut; iltasta nauttivat juuri arkullaan. Erkki ei ollut kotona. Vaan pianpa hänkin astui pirttiin, päässään uusi leipälakki, jossa sinisiä ja valkeita tupsuja kelkkarehti ponnasta lipun kohdalla. Oli hänellä uusi letkavarsi piippukin ja se oli kuin kello: koppa liivintaskussa ja suuluu pujotettu napinläpeen, jotta punainen letka oli alaspäin kaarella.

Iltasen syötyä laitettiin nukkumaan pirtin lattialle ja tuumittiin siinä lyhyeltä ennen nukuntaa päivän tapauksista. Katrin suu rupesi hyvinkin laulamaan, vaan Erkki aina sanoi, jos Katri mitä ihmettä kertoi, että eihän tuo niin maailman kumma ole, ja että näkee sitä kummempaakin. Vaikeni jokainen lopulla ja vaipui uneen ja nyt kuului hiljainen kuorsaus Pärpuumin avarassa tuvassa.

Aamulla, ennen einettä läksivät ukot Toppilan salmeen räkyyseen ja sieltä tultuaan kiireimmän kautta hommasivat asioitaan päästäksensä jo illalla paluumatkaa alkuun panemaan. Yhteen matkaan koetettiin laittautua, sillä olihan rattosampi kulkea yksissä.

Hyvin oli Liisankin isä joudutellut asioitaan, ja Liisahan niitä enimmäksi osaksi toimittelikin hänen räkyyssä olonsa aikana, jotta puolisten jälkeen ei hänellä enää muuta ollut toimittamatta kuin langat värjäriltä ja rätinki porvarista.

Olihan se Erkkikin saanut yhtä ja toista ostetuksi, vaan ei kaikkia kuitenkaan, hän kun aina koetti mistä saisi huokeimmalla. Ja oli hänelläkin niinikään rätinki saamatta.

»Jos tuota nyt tässä vuottaissaan ottaisi jonkun ryypyn»—arveli Erkki ja otti eväsarkustaan punssiputelin, minkä hän eilen oli ostanut. Kaivoi hän arkusta pikarinkin ja kaatoi siihen itselleen. Vaan toiseksi kaatoi hän Katrille.

»Tule Jussi ottamaan», tarjosi Jussillekin.

»Enkä», vastasi Jussi ja oli lynkäpäisillään polviensa varassa istuessaan penkillä, etäällä muista.

»Tule, ota!»

»Enkä.»

»Ei tää ole kuin punssia.»

»Ka, olkoon.»

Erkki ryyppäsi itse puolet ja toisen puolen antoi Katrille, ja kun hän oli saanut tulpan pullolle ja pannut sen ja pikarin arkkuun, laati hän tupakkia uuteen letkavarsipiippuunsa ja poltteli hyvin tyytyväisenä. Vaan pianpa piti hänen kopistaa piippunsa, kun tultiin käskemään rätinkiin.

Puhelivat sillä aikaa tytöt pirtissä. Katri kerroskeli näkemiänsä ihmeitä, näytti sormustaan ja peiliä ja antoi Liisan lukea sen »Laulun siitä hirveästä kalasta, joka nähtiin Marsellin edustalla».

»Eikö ole soma laulu?» kysyi Katri hyvillään.

»En osaa kehua», arveli Liisa ja näytti kirjan, jonka Heikki oli eilen ostanut hänelle.

»Miksi tätä sanotaan?» kysyi Katri.

»Vänrikki Stoolin Tarinat on sen kirjan nimi ja siinä on runoja…»

»Onko ne hengellisiä, vai onko ne rakkauden lauluja?» kysyi Katri.

»Eivät ole semmoisia, ovat runokertoelmia vanhoista sotasankareista», vastasi Liisa, rupesi lukemaan ääneen ja luki ensin »Sven Tuuvasta», sitten »Kuormarengistä» ja »Sandelsista».

Jussi istui lynkäpäisillään polviensa varassa, mietti ja muisteli eilistä päivää, minkä muisti siitä. Miten hän kotia oli tullut, ei hän muistanut, mutta aamulla herättyään sai hän Liisalta rahakukkaronsa ja miten se oli Liisalle joutunut, ei hän voinut käsittää. Muisti hän vaihtaneensa Kustin kanssa kelloja tornin luona ja olikin se silinteri nyt hänellä taskussa. Vaan ei se raksutellut niinkuin pintelikello… Miten lie sitten ajantietäjä pätevä… Se oli kyllä se entinen kello… Jussi muisteli ikävänkaipauksella entistä kelloaan. »Jos oisi purkaa kaupat, vaan eihän sitä kehtaa jänestää…» Niin hän ajatteli ja häntä kadutti vaihtokauppansa. Ja ajatteli hän, että ovat kaikki Katrit ja Liisat ja muut nähneet hänen olleen humalassa, ja se häntä hävetti niin, niin että se vasta hävetti.

Vaan tulivat rätingistä isännät ja alettiin hommailla poislähtöä kerkeimmän kautta.

* * * * *

Narikkarannassa kävi meka ja melu. Siellä ukot veneissään pitivät »lähtöpeliä», jossa ei kaikki samaa soittaneet! Joku istui arkkunsa luona ja järjesteli oulutuomisiaan ja kun sai järjestetyksi, lupsautti arkun lukkoon, pujotti avaimennauhan kaulaansa, itse avaimen pisti liivin taskuun ja rupesi muuta hommaamaan. Eräs luki rahojansa ja luettuaan pani ne nahkalompakkoon, jonka kääri huolellisesti kokoon, sitaisi nuoralla kiinni ja pani lompakon arkkuun. Vaan lukipa hän eväsrahat kukkarossaan, laski paljoko oli rahoja mennyt, ja saatuaan selville kiinnitti kukkaron, pisti sen liivin povitaskuun ja sitoi vielä taskun nauhanpalalla. Muuan katseli vasta kellosepästä ostamaansa kelloa, katseli ja kuunteli, muuan koetteli uutta ympyriäistä peiliään, katseli siihen, katseli itseään sieltä peilistä, ja kun oli kyllikseen katsellut itseään, käänsi peilin umpeen ja katseli sitä päältäpäin, pyöritteli, käänteli ja katseli. Ken seisoi keskellä venettä ja katseli ympärilleen toisten toimintoa, pureskellessaan suun täydeltä nisuleipää, ken istui veneen perässä, ryyppäsi pullostaan ja huutaa hihkasi. Näytteli toinen toiselleen ylvästellen herrastupakoitaan, paperossia, toinenpa vastasi vilauttamalla porvarista saatua sikaria. Muutamia asteli vielä kaupungilta, kenellä nisuleipä, kenellä viinanassakka, kenellä sarkapakka, kenellä oli kädessä leipä ja sen päällä muutamia sillejä, kenellä kaksi leipää ja voita välissä, kenellä lakki kädessä ja siinä korppuja ja kenellä mitäkin. Ja kävi siinä hurma rannassa, niinkuin käypi puhelevassa väkijoukossa, aika meka.

Rannassa oli jo Erkkikin Katrineen. Jussi oli vielä jossakin asialla. Erkki odotteli istuen perässä, poltteli uudella letkavarsipiipullaan ja katseli uutta lakkiaan. Katseli koreita tupsuja otsalla ja ihaili punaista vuoria. Sitten hän pani lakin päähänsä ja kysyi Katrilta:

»Onko tämä komea lakki?»

»Onpahan tuossa», vastasi Katri.

»Onko se Katri sinulla nyt lysti, kuu on sormuskin, oikein kultasormus?—Kyllä niillä muilla tytöillä on vesi suussa, kun näkevät.»

»Vieläkö mitä!» virkkoi Katri, vaikka itsekin mielessään ajatteli, että kyllä ne tytöt mieliteolla katselevat. »Johan se nyt sormuksen tähden vesi suuhun tulisi.»

»Ei nyt vesi juuri tule, vaan käy niiden vähän sydämelle nähdessään.»

»Pöhö! Saavathan ne sormuksen milloin haluavat!»

»Saavat kun on antajia.»

»Antajista ei puutetta!—Jo tulee Jussi», katkaisi Katri puhettaan.

»Jussi se sanoi, että minä en tervanpoltolla saa rahaa, vaan annahan kun sanon. Viidettä sataa läksi nytkin—eiköhän Jussin korvat hörösty», tuumi Erkki.

Jussi tuli, hän oli ollut toimittamassa loput asiat, jotka Erkiltä jäivät toimittamatta.

»Sinä sanoit, Jussi, Pyhäkoskella tullessa, että minä en saa rahoja tervastani, vaan siinä sinä katalasti valehtelit», lausueli Erkki.

Jussi katseli vähän hämillään Erkkiä, vaan pian hän huomasi, että Erkki oli hyvällä puhelutuulella—porvarin ryyppyjen ja sikarien vaikutuksesta. Ääneti oli Jussi ja lateli tavarat arkkuun, pani sinne kirjankin, jonka hän itselleen oli ostanut, ja vei arkun avaimen Erkille.

—»Etten saa rahoja.—Elä Jussi koskaan puhele niin, sillä viidettä sataa markkaa läksi nytkin.—Semmoista summaa sinä et ole eläissäsi nähnytkään… Vai hä?»

Ei vastausta.

»Viidettä sataa markkaa … ja puolet otin, toisen puolen jätin sinne… Kysyi se itse Pärpuumi konttoristiltä, että onko se tämä sen Rantalan isännän poika, sen Juho Erkki Huotarisen?… On kai, sanoi risti, ja minä sanoin, että on se.—Ryypyt ja sikarit ne läksi ja se sotkamolainenkin sai siinä sivussa.—Vaan elä Jussi vasta sano, etten minä saa rahaa tervoillani. Minä saan, ja minun ne ovat, vaikka jakeleisin harakoille ja seipäille … ja piisaakin niitä jakaa… Mutta sinulla Jussi on aina kateus minua kohti ja viha, sinä luulet olevasi isoviisas… Muut eivät tiedä muka mitään… Aina sinun pitää matkitella muitten puheita… 'Ei se ollut tiatteria'… Miksei se ollut… Jos vaikka lähdetään katsomaan Kirkkotorille, niin on siellä se miehenpää… Vaan sinä se olet olevinasi viisaampi… Harailet kirjoja … hölyn pölyä höystyt … et viittä sataa markkaa ole nähnytkään…»

»Jo tulee Pärpuumin puukhollari», lausui Jussi puoliääneen ja läksi hakemaan makasiinista sauvomia ja airoja. Puukhollaria sitä oli odotettu avaamaan makasiinia ja antamaan sieltä venekalut ja jauhokulin.

»Mitä sinä purajat Jussille? Eihän se mitä ole sinulle tehnyt», tuumi Katri, Jussin ollessa makasiinilla.

»Eihän se … on olevinaan niin viisas, tietävinään kaikki maailman asiat… Että Amerikassa tuulee edestakaisin ijankaikkisesti … senkin valehteli Jussi…»

»Elä höpsi!» virkkoi Katri.

Jussi toi sauvomet ja airot veneeseen. »Tyhmän näköinen on mies humalassa, ihan kelvoton», ajatteli hän, siinä puuhatessaan lähtöä ja Erkin pajattaessa yhä viidestä sadasta markasta. »Noin ikään se isänikin kerran ylpeili saaliistaan, vaan mitä niistä oli hyötyä koko rahoista. Meni tervat ja tukkimetsät porvarin hyväksi, meni sinne maat ja mannut. Konkurssin kun teki porvari, niin sinne ne isän saaliit haihtuivat, ihan pennittömiin. Liekö hänessä suoraa peliä pidetty, hyvähän näet on peijata tyhmää talonpojan moukkaa, eihän se miten älyä kaikkia niitä vinkeitä. Monelta muulta talonpojalta ne on tervat ja tukkimetsät menneet niinikään vain ihan itse edestään.—Sinne se on herrain haltuun mennyt minunkin perintöni … sinne sitä mahtuu ja menee!» »Elä enää hupata siinä!» virkkoi Jussi nyt Erkille, »laittautaan matkaan».

Kuletettiin vene makasiinin luo, josta tuotiin muut venekalut veneeseen ja vieritettiin jauhokulikin.

Nythän sitä heillä ei ollut muuta kuin lähteä paluumatkalle. Joutuivat muutkin matkaan, kun kunkin porvarin puukhollari oli tullut antamaan venekalut ja suoloja tahi jauhoja, mitä kukin tahtoi. Vene veneeltään läksi. Ja hälveni hurina sen mukaan kuin ranta tyhjeni. Kajahti vain enää silloin tällöin laulun sävel tahi kiljahdus, minkä joku iloinen poika laski ilmoille. Ken vielä oli rannassa, koetti joutua jottei jäisi kovin jälelle muista. Vihdoin oli koko ranta tyhjänä pitkistä veneistä ja iloisista, meluavista tervamiehistä. Jokainen vene oli jo menossa, soutaa lipotti kosken alle.

Nyt ne alkavat nousuvaivat ja on ne vaivoja. Monta hikipisaraa tipahtaa ennenkuin on kaikki kosket noustu; monta kertaa vetäessään venettä äkeissä korvissa saa puhkien ja ähkien ryömiä ponnistella rantasiltaa toinen käsi kolmantena jalkana. Monta kertaa saa olla ketteränä sauvoessaan venettä väkevissä virrankorvissa. Saapipa kerrankin teroittaa sauvointansa ja kerrankin nostaa ja pistää sitä, ennenkuin sen saa viskata kotirannalle. Ja kerran ja toisenkin saa airolla vetästä, ennenkuin vene jyrähtää tutuille teloilleen.

Eipä joutanut Erkkikään enää puhelemaan, lie nuo porvarin viinat jo haihtuneet. Äänetönnä sauvoi hän keulassa ja, vetopaikoissa Jussin ja Katrin vetäessä, rompsasi sauvoimella, oikeata rompsia kun ei vielä tarvittu.

Merikoskesta päästyä sauvoivat nyt palaavat oulumiehet joen oikeaa rantaa pitkänä veneraitana. Ja vilske kävi siinä. Heilahti sauvointa kymmenittäin ja huojui sauvojaa saman verran, notkistaessaan ja oikoessaan vartaloaan. Vilisi punaisia paidan hihoja käsien noustessa ja laskiessa. Sauvoimien taaja porske kuului, kun keltainen venesarja ja siinä sinihousuinen ja punapartainen miesrivi siirtyi pitkin joenrantaa, ja kuului tuon tuostakin naurua ja kovempaa ääntä ja joskus kiljahdustakin ja vieläpä joku katkonainen laulukin.

Niin se matkue teki taivaltaan, työnnellen veneitään vasten virtaa ja kierrellen joen rannan mutkia. Siellä joukossa oli Erkin venekin ja Erkki sauvoi keulassa, Jussi, tottuneempi kun oli, sauvoi perässä, vaan keskellä työnteli Katri, työnteli avopäin.

»Sauvo yhtä aikaa, Katri», muistutti usein Jussi ja virkkoi se Erkkikin väliin, kun Katri kolautti sauvoimensa yhteen: »mitä se siinä saikkaroipi!»

Liisa sauvoi isänsä veneessä. Voimakkaasti hän työnteli, kauniisti taipui pitkä sorja vartalonsa ja puikki sauvoin kädessään kuin tottuneella ainakin.

»Onpa se reima tyttö», arveli Erkki Liisasta ja samoin muutkin olivat miettineet.

Kun oli sauvottu iltaa jo myöhäseen, käännettiin veneet törmään jonkun talon rantaan ja siinä yövyttiin. Aamulla taas auringon nousulla oli venejono luikertelemassa pitkin virtavan joen rantaa. Eihän se niin vinhakasti matka joutunut kuin alas tullessa, vaan katkesipa tuo taival nytkin. Ei ollut näet vielä aurinko laskullaankaan kun ukot saapuivat Syväyksen rantaan, noin neljän penikulman matkaa Oulusta. Tästä annetaan veneille hevoskyytiä kolme neljännestä penikulmaa maantietä, kierretään siten Pyhäkoskea, ja kyytiä saivatkin veneet nyt heti, odottamatta kauan. Hevosien saavuttua nousi körötti vene veneeltään joesta rattaiden selässä ja läksi kulkea jonottamaan pitkin maantietä, ja miehet astua tassimaan jälestä. Vaan saatua veneet taas vesivaraan rupesivat ukot iltaruualleen ja levolleen, aurinkokin oli jo mailleen menossa.

Kaksi vuorokautta oli Oulusta lähdöstä juuri, sillä torstaipäivä oli nyt kulunut illalleen, kun matkamiehet saapuivat Niskakosken alle. Siinä sitä nyt oli puskemista sitä noustessa. Olihan sitä Sotkakoskessa, Utasessa ja Ahmasessa jo saanut vetää kinnata, vaan mitä ne ovat Niskakosken suhteen! Ainahan sitä autetaan toisiaan tinkapaikoissa näin joukossa kun kuletaan, vaan parempihan olisi avutta päästä, ei näet hidastaisi siten muita eikä itseään.

Kukin laitteli ja varusteli venettään, kiinnitti rompsin ja tarkasteli, oliko köysi kestävä ja vaulu. Sitten alkoi vene toisensa jälestä lähteä taistelemaan Niskakosken väkevää virtaa vastaan,—nyt vasten, silloin myöten. Köysi yli olan astui mies pitkin sillan reunaa kovasti etunojassa ja astui rompsimieskin ohjaillen ja työntäen venettä rompsillaan. Lujalla se piti miestä korvassa aina. Taas niskassa, missä tuli sauvonta, piti ketterästi hypätä veneeseen, tarttua sauvoimeen ja estää venettä pääsemästä takaisin. Tosi tinka on koskessa noustessa jos laskiessakin.

Jussi ja Katri olivat vetämässä ja Erkki rompsissa. Matalana oli Jussi äkeimmissä korvissa, avopäin pinnisti hän. Monta kertaa jonkun kiven tekemä korva pysäytti veneen siihen paikkaan. Silloinpa Jussi oli tanakkana toinen jalka suorana kivensyrjää vasten, toinen jalka notkistettuna eteen ja luottamassa sekin kivensyrjään ja ruumis vaakasuorassa sillan kanssa. Niin hän jämötti siinä vähän aikaa. Vaan sitten tempasutti hän ruumiinsa eteenpäin notkistetun jalan voimalla ja läksi vene liikkeelle, läksi vauhdilla ja useinpa silloin kapsahti Katri pitkälleen sillalle. Niin se kohosi Erkin vene aina korvan niskaan. Vaan ainapa läksi Jussi, oman veneen saatua, katsomaan, että jos kuka apua tarvitsisi, ja useampaa hän auttoikin. Auttoi hän kerran Liisankin isän venettä muutamassa äkeässä korvassa. Oli se toinen mies nuori ja heikko poikanen, joka ei jaksanut vahvasti vetää, vaan Liisa sen sijaan kiskoi tuimasti, ja hän se itse olikin köyden päässä.

Ihmettelivät miehet Liisan reippautta ja reipas tyttö se Liisa olikin, oikein reima. Vaan vasta Siitarinkorvaa noustessaan he reimautta näkivät. Siellä näet kuohuissa juoksi lankkuvene, mies istui keulan puolella ja vaimo oli melassa! Siellä se vene kiiti ja hyppi vallattomasti kuohujen sylissä, vaan vaaratta kulki se uraa vaimon ohjauksella.

»Onpa kunnon eukko», arvelivat miehet.

»Tuo mies laskee kosket kylkiluulla», arveli joku veitikka ja naurettiin siinä, vaan kaikkihan oli reippaan vaimon ylistykseksi.

»No kaikkia sitä näkee», arveli yhä joku ihmetellen, vaan oli niitä, jotka olivat sen kumman jo ennen nähneet, ja kertoi heistä joku kerran nähneensä kaksi venettä koskessa menossa, joissa molemmissa oli eukot laskemassa. Sieltä Niskakosken varrelta ne molemmat kuuluivat olevan kotoisin ja soutavan lankkuja miestensä kanssa. Kaikki kosket laskevat eukot Ouluun asti.

»Ne ämmät eivät olekaan mitä tahansa!»—

Aamusella päivän noustessa oli Pyörteellä liikettä. Yön seutuna oli kokoutunut alasmenijöitä suuri joukko. Jo illalla auringon laskulla, kun Oulusta palaajat tulivat Pyörteelle, oli siellä kymmenkunta venettä, vaan nyt oli luku monissa kymmenissä. Yöllä puhalteli ylätuuli ja se kokoeli Oulujärvellä tulijat selvästi Pyörteelle.

Tokihan siinä Pyörteellä nyt ääntä oli ja puuhaa. Toiset puuhasivat veneitten varustelemisessa koskille, toiset istuivat hiljaisesti veneissään ja tupakoivat, katsellessaan muitten hyörintää. Muutamat, joilla oli tuttavia Oulusta palaavien joukossa, istuivat heidän veneissään maistelemassa kaupunginviinoja ja tupakoita ja kuuntelemassa Oulun uutisia: tervan hintaa, tavarain kalleutta, vedenpaljoutta koskissa j.n.e. Törmällä kuleksi ja istuksi kosolta miehiä joutilaina, ken hankaillen kellokauppaa, ken lakinvaihtoa, ken takin, ken saappaitten huikkausta. Syntyi väliin suurempia joukkoja, ja silloin kuului siitä suuri ääni ja rämähteli naurun remakka.

Kusti oli pitämässä kellotarkastusta parin miehen kanssa ja kehui heille kelloaan, kehui minkä jaksoi ja aina suuremmalla innolla jos huomasi uskomuksen vivahduksia kuulijoissaan. Kertoi hän kellokauppahistoriansakin ensimäisestä kellosta tähän viimeiseen: »ja tämä on niin tarkka ettei horisontti tarkempi», oli loppulause kertomuksessa. Oli kokoontunut Kustille suuri kuulijakunta ja yhä hän jatkoi esitelmäänsä »tästä kellosta».

»Se karusellin isäntä olisi ostanut minulta tään kellon, hän kun tarvitsisi ihan tarkan kellon», jatkoi Kusti.

»Minkä karusellin?» kysyi joku.

»Onpahan siellä Heinätorilla uusmuotinen hoijakka, ulkomaalainen hoijakka, Kamlakaarlepyystä, joka on kuulemma siellä Amurin maassa, Suomenniemen takana missä lie.—Niin se isäntä…»

»Hoijakka—olihan hoijakka markkina-aikoina siinä Liljeplumminkin kartanolla», arveli joku joukosta.

»Niin hoijakka—nähtiinhän tuo sekin. Ilmanaikainen rämppä! Vaan tämä on uutta muotia, ihan toista sorttia. Tässä on kunnon hevoset ja kerupiimit. Pyöriessä soipi pasuunat ja harppuunat.—Se isäntä siinä olisi ostanut minulta tämän kellon, kun näet se pitää ihan määrälleen pysäyttää, niin tarvitsee tarkkaa kelloa. Mutta minä sanoin, että kun nyt kerran on saanut tarkan kellon, niin pitää hänet.—Ja olisi minulta vaihtanut muuan upseerikin, joka oli sotaväen kanssa siellä karusellin luona.»

»No mitä ne sotamiehet siellä tekivät?» kysyi joku taas.

»No, ne siellä olivat, että—jos—joku mikä tahansa sattuisi, niin kai … enkä tullut kysyneeksi siltä upseerilta, mitä varten he ovat…»

»Tunsiko se sinut se upseeri?»

»Tunsi.—Sanoi sotamiehille, huusi lujasti: 'sirin-kasarinkasairua saleetup!' Silloin sotamiehet nostivat kätensä lakkiin—tälleen näin. Mutta se upseeri tuli minun luokseni ja sanoi: Kustihan se on?—Niin on, herra upseeri, sanoin minä ja silloin sitä käteltiin. Sitten hän tahtoi katsoa minun kelloani ja kärtti vaihtamaan. Sanoi sotakomennossa tarvittavan tarkkaa kelloa. Jos sekunninkaan myöhästyy, niin ei hyvä kuulu seuraavan, niin näet pitää ajalleen sattua.—Viidellätoista kivellä käypi ronomeetan…

»Mitä se Kusti taas valehtelee?» lausui Liisa, joka Katrin kanssa oli tullut miesjoukkoon.

»Vai valehtelee», lausui Kusti vakavana, vaikka hymy oli suupielissä ja värehti yli huulien, tuikuttipa silmistäkin.

»Elkää uskoko miehet, valehtelee se», vakuutti Liisa naurusuin.

»Eläkä siinä viisaampiasi neuvo, kuin korppi harakoita», virkkoi Kusti nauraen hänkin.

»Onko tää tyttö sinun morsiamesi?» kysyi joku.

»Ei ole, enkä huolikaan», virkkoi Kusti.

»Ei ole kaupankaan», oli Liisan leikillinen puhe.

»Etkä sinä ketään saakaan», arveli Kusti.

»En saakaan, sillä maasta ei kelpaa eikä taivaasta anneta», vastasi taas Liisa.

»Onhan tää sievä poika», arveli joku Liisalle Kustia.

»Onpahan tuossa, on kuin kesken ristiltä siepattu», oli taas Liisan vastaus.

»Toista suu puhuu, toista mieli ajattelee», lausui Kusti, katsellessaan muutaman miehen kelloa. »Kyllä sinä minut ottaisit…»

»En vaikka oltaisiin vain kahden maailmassa ja tervakoppa kolmantena», katkasi Liisa Kustin puheen ja läksi kävelemään, lopettaen pilan Kustin kanssa.

»Kovia sanoja», arveltiin leikillä.

»No, rakkaudesta kaikki vaikka silmä menköön», tuumi Kusti, antoi miehelle kellonsa ja läksi kävelemään. Hajosi siitä nyt muukin joukko, kuka kunnekin.

Vaan kaupunginviinat olivat jo alkaneet vaikutuksensa ja sama juttu eväsviinoista, sillä nekin olivat käytännössä ajankuluksi. Hurina oli noussut nousemistaan ja ukkojen leuat liikkuivat nyt kiivaasti ja suut pauhasivat. Kuului karjahdusta sieltä täältä ja kovalla äänellä kehui joku lakkiaan, toinen takkiaan, joku rahojensa paljoutta, maita ja mantujaan.

Mutta tulipa rannalle nimismieskin. Keppi kädessä, toinen käsi housuin taskussa ja tähtiotsalakki päässä asteli hän rantaa ja loi virkasilmäyksen puoleen ja toiseen. Missä ei melu ottanut hiljetäkseen, siihen hän astui ja laski kieltonsa pönäkällä äänellä.

Pianpa alkoi vene toisensa jälkeen solua koskelle ja toistakymmentähän niitä pääsi menemään heti yhdessä poksussa. Toistapa tuli, aina vaan vähän ajan perästä pyörähti veneitä Pyörteelle, milloin enemmän milloin vähemmän. Oli nyt nimismiehellä kirjoittelemista ja silmäilemistä ainakin aluksi.

Läksivät palaajatkin taipaleen tekoon. Sauvoivat virran niskaan ja sitten soutaa lipittelemään taas Oulujärven laajoja selkiä. Oli sitä soutelemista nyt. Oli ylätuulikin, ei kova mikään, vaan aina se kiinnitti sekin, jottei pitkiä taipaleita jaksanut yhteen menoon soutaa. Hiljakseen kulettiin, syötiin ja levättiin. Lauantaina iltamalla tulivat höyryn jälessä Kajaaniin. Sievästi päästiin niin Oulujärvi ja oli se iso asia kulussa.

Höyryn perästä erottuaan soutelivat ukot veneensä alakanavan suuhun, ja mies veneeltä läksi hakemaan kanavalippua kaupungista, toiset odottelivat sen aikaa, katsellen huvikseen Ämmää ja kanavaa, monestihan ne on jo nähnyt, vaan katseleehan noita kuitenkin, kun ovat tuossa silmien edessä.

Pauhaa siinä kovasti Ämmä, pitää ijankaikkista toraansa. Verrattomalla jyrinällä syöksyy vesi leveän kallion kielekkeeltä syltiä syvyyteen ja kiehuu sitten suurella kuplulla putouksen alla, ruskahtavanvaaleana vaahdosta ja poreista. Nousee korkealle hieno pisarasade, johon päivän paistaessa syntyy monia sateenkaaria kosken kauniiksi koristukseksi.

Siellä seisoivat miehet kanavalla ja katselivat, kun muuan lasti juuri tuli yläkanavalta. Se liukui kiivaasti virrassa. Jo tuli sillan alatse maan puolelta ensimäistä sillanarkun väliä, laski ihan rantasillan kuvetta aivan likeltä. Nyt ei enää hätää Ämmään joutumisesta kun on sulkusillan sisäpuolella. On valmiina kanavassa auki ensimäinen portti ja kun vene on perillä, ei muuta kuin kiinni yläportti ja läpi auki alaportista. Vesi vähenee vähenemistään, vene laskeupi ja yhä laskeupi kuinka syvälle ja pilkistävät sieltä ylös venemiehet. Alaportti nyt auki ja vene ala mennä, jälellä on Ämmä. Niin viekkaasti kierretään julma vihollinen.

Tulee taas toinen vene vuorollaan. Ei laske niin liki rantasiltaa, pelkää sitä, mutta—nyt sen on Ämmä saanut valtoihinsa! Hirveätä!—Mies melassa katselee—katselee. Turhaan hän pelastuksen väylää etsii.— Suunnittaa hän kuitenkin sinne, missä syvintä arvelee olevan: kääntää veneen juoksemaan kohti keskiputousta. Huutaa ja viittoo toiselle miehelle. Mitä hän huutaa, ei kuulu tänne pauhulta. Vaan perään juoksee toinenkin mies ja sieltä molemmat katselevat matkan mukaan. Vene kiiruhtaa putouksen niskaan.—Hei, vaipui keula, perä nousi, vilahti melakin ilmassa, miehet lensivät rinnakkain kauas putouksen alle ja puhkesi virran pinta heidän altaan ja sinne he muljahtivat näkymättömiin. Hetken perästä ilmausi toinen ja pian toinenkin paineen veden pintaan ja koettivat pyrkiä avuksi rientävää venettä kohti. Muljahdellut oli jo tynnyreitäkin veden kalvoon ja kulkivat ne virtaa pitkin. Niinikään ajelehtivat veneen keulapuolisko ja hajonneen perän kappaleet, kiiti melakin ja näytti pyrkivän etukynteen.—Vaan kaikki saatiin kootuksi.

»Joko ne ovat muut aikoja lähteneet?» kysyi Erkki, tullessaan kaupungilta asioiltaan, joita hän oli toimitellut sillä aikaa kun Jussi Katrin kanssa kuletti veneen kanavista.

»Jo voivat olla koskien niskassa!» arveli Jussi.

»Kun pääsisi yhtä nopeasti täältä kotiin kuin päästiin kotoa tänne», arveli Katri, kun lähdettiin sauvomaan.

»Ei pääse nyt», tuumi Erkki. »Ei ole kun harvoin semmoista purjetuulta.—Ei tiedä kuinka kauan vielä voi viipyä, vaikka eihän tästä enää mahdottomia olisi.»—

* * * * *

Uusi viikko oli keikahtanut yli puolivälinsä, torstaipäivä oli iltaansa lähellä, kun Erkin vene pyrki Tikkalanniemeen. Hitaasti lähestyi talo, vaan lähestyi viimeinkin.

»Pitäähän sitä käydä tässä talossakin!» tuumi Erkki ja laski rantaan.

»Niin, Susannalle se huivi», lausui Katri.

Iloisena otti Susanna tuttaviaan vastaan, oikein herttaisesti. Kysyi kuulumisia ja olihan sitä taas kysymistä.

»Venettäkö se jäi Jussi laatimaan?» kysyi hän kun ei häntä alkanut näkyä.

»Eipä taida Jussi enää venettä laatia», virkkoi Erkki vakavasti. »Jussi hukkui.»

»Hukkui… Missä?…»

»Sipisen virrassahan…»

»Miten se siinä…»

»Kukapa hänet oikein tiennee. Minä näet sauvoin keulassa, jotta en nähnyt koko tapausta, eikä se Katrikaan…»

»Kyllähän minä näin silmäpuolellani, että jotakin vilahti juuri kun vene heilahti», arveli Katri, »vaan en minä älynnyt katsoa sen tarkempaan».

»Tottapa se, kun hän kovasti työnsi virrassa—joka on niin juuttaan ilkeä nousta—luiskahti sauvoin ja hän suistui suinpäin virtaan. Onhan niin sattunut usein», selitti Erkki.

»No, Jussia ei näkynyt sen enempää?»

»Ei. Minä kummastelin, jotta mitä se Jussi tekee, kun minulta ryösti keulaa selälle ihan iltikseen ja pyörähtikin viimein virran mukaan. Minä silloin vähän kirosinkin ja katsahdin perään, niin mies poissa, ei näkynyt ei kuulunut. Enpä osannut ajatella aluksi mitään.»

»No, haettiinko sitä sitten?»

»Hetihän minä kaupunkiin ja ruvettiin etsimään, etsittiin se ilta ja seuraava päivä, eikä vain löytynyt.»

»Sinne meni mies parhaassa ijässään.»

»Menomatkalla sanoikin Jussi, että siinä se Sipisessä temppu pelaa, ennenkun on sen noussut», lausui Katri.

»Niinkö sanoi?» kysyi Susanna.

»Niinhän se taisi sanoakin», tuumi Erkkikin.

»Ei tiedä, missä se surma milloinkin piilee», huokaili Susanna.

Erkki antoi huivin, jonka Jussi oli ostanut, ja teki poislähtöä. Kielteli Susanna kahville, sillä nyt hän vasta muisti, mutta matkamiehet eivät joutaneet odottamaan. Rantaan saattoi Susanna matkalaisia ja istuutui kivelle katsomaan heidän lähtöään—toisilla tunteilla kuin menomatkalla. Ja kun vene katosi näkyvistä, purkausi häneltä itku. Suri Susanna entistä palveluskumppaniaan.

Tenetinvirrasta olivat matkamiehet jo nousseet ja soutelivat selkävettä. Tyyni oli ilta ja kaunis, aurinko mailleen menossa. Hitaasti halkeili vene sileätä veden pintaa, Katrin soutaa viehkastessa ja Erkin huovatessa. Äänettöminä työskentelivät, ei ollut puhelemista.

Erkki ajatteli, että mitenkähän siitä Ontojoesta pääsee, Katrista kun ei ole rompsiin eikä kelpo vetäjäksikään.—Mistä sen miehen saa sitten Jussin sijaan. Niin vähällä rahvaalla ei tule toimeen, ja teki se Jussi kahden tavallisen miehen lailla, teki näet itse uuraasti ja huolehti muittenkin teoista. Liian hyvä mies meni siinä manalle. Ei sitä tiedä, milloin se kenenkin vuoro tulee. Ei tiedä, ei.—Jo kai ne mahtaa olla Ontojoella tukkilaiset, jos heistä jonkun saisi.

Katri silmäili järven rannoille, katseli että missähän se Liisan koti mahtoi olla. Näiltä paikoin se oli vene ilmaantunut heidän jälkeensä.— Onkohan se tuo talo? Siitä lähtee soutamaan nuottaveneet. Kuuluu ääntäkin, puhelua niistä ja taitaapa olla siellä Liisakin, niin kuulostaa äänestä—Liisa se on, joka nyt laulaa.

Laulu kuuluikin nuottaveneistä ja kaiku kertoi ympäri järven rantoja laulun.

»Jos mä näkisin oman kullan kavahtaisin kaulaan. Palavalla sydämellä, niinkuin tuli taulaan.»

»Anna minä nyt tulen soutamaan», virkkoi Erkki ja vaihdettiin sijoja.

Monta kertaa he vielä saivatkin vaihtaa, ennenkun olivat Ontojoellakaan. Lauvantai-iltana näet vasta tulivat joen alle juuri kun tukkilaisten huuto »kello soi!» levisi pitkin jokivartta, kulki mies mieheltä ja raikui metsä sen kulkiessa.

»Tukkipoika se lautallansa, se on hyvin sorja. Hei juu ma laulan vaan, se on hyvin sorja!

Eipä hänen tarvitse olla talonpojan orja. Heijuu ma laulan vaan, talonpojan orja.»

Siten lauleli muuan mies astellessaan pölkkykoukku olalla jokivartta pitkin. Laulaja oli juuri itse Kettu-Kusti. Tänne tukkijoukkoon se oli jo kerennyt. Ja hänestäpä maksua vastaan läksi apua koskille. Niskaan päästiin kunnon päällisesti ja päästiin jo vähän jälkeen maatapanon. Siellä se nyt oli hyvä tilaisuus Erkillä kysellä olisiko halullista kasakaksi.

Sunnuntaina puolen päivän seudussa, kun Jussi Piipponen oli saanut saatavansa tukkipäälliköltä, lähdettiin taas taipaleelle. Niin, Jussi Piipponen, se Katrin komia poika, oli ruvennut kasakaksi ja halusipa hän ruveta rengiksikin.—Olipa nyt Katrista soma istua hänen viereensä soutamaan, oikeinpa teki mieli naurattamaan. Puhellen siinä soudeltiin, ja nauraenkin. Oli Jussi näet semmoinen leikinlaskija, oikein iloinen.

Kaunis oli päiväkin, niin oli juuri kuin heidän lähtiessään kotoa: tyyni, rasvatyyni, ja lämmin. Niemien ja saarten rannoilla lentää luikotteli rantasipejä voivotellen sekä lentäessään että istuessaan kiven selässä tahi kannon nenässä. Hyppiä ripsautteli västäräkkikin rannan kivillä ja äännellen: tili, tili. Metsistä kuului lintujen vilkas viserrys ja etäältä helähti käen kukunta. Jo tuntui Erkistä ja Katrista paikka tuttavalta, vaikka eivät he sitä joutaneet ajattelemaan—varsinkaan Katri Jussin vieressä.

* * * * *

Hiljaisuus vallitsi Rantalassa tänään. Ei ollut kotona muuta rahvasta kuin isäntä ja ruoti-ämmä, kirkolle olivat lähteneet muut, paitsi Anna Mari, joka oli nukkumassa luhdissaan. Isäntä luki pöydän takana. Edellä puolisten oli luettu päivän evankeliumi, veisattu virsi ja luettu Raamattuakin, vaan nyt luki isäntä virsikirjasta »kotona olevaisten rukousta matkalle menneiden edestä». Ja ruoti-ämmä otti osaa hartahasti, käsi poskella, ja ruumis nyökkäsi.

»Hyvää iltaa!» toivotti naapurin isäntä, astuessaan pirttiin.

»Jumala antakoon!» vastattiin ja isäntä luki lukunsa loppuun. Vaan lopetettuaan painoi isäntä virsikirjan kiinni, ripusti vaskipuitteiset silmälasinsa naulaan akkunan keskipuussa ja kävi antamaan kättä naapurille, toivottaen tervennä tulemaan.

»Kuuluuko mitä?»

»Eipä kuulukaan.—Eivät oulumiehet ole tulleet?»

»Ei vain, vaikka neljä viikkoa tulevat olleeksi matkalla. Mikä lie heidät saavuttanut?»

»Kirkolla kuuluu puhutun, jotta Ämmään on laskenut vene ja yksi mies hukkunut.»

»Mutta olisi kai siitä jo tullut tarkka tieto, jos se Erkki olisi ollut.»

»No, niin luulisi.—Se on Erkki ensi kertaa Oulussa omin päinsä?»

»Niin on, vaan onhan hän jo kulkenut minun kanssani monet kerrat ja onhan Jussi tottunut kulkija!—Mitäs se Musti siellä räiskää?—Taitavat tulla kirkolta.»

»Ei nämä kirkkomiehiä,—vaan kuka tuo on?—Ei se tämän kylän miehiä ole», tuumi naapurin isäntä ikkunasta rantaanpäin katsellessaan.

»Kirkonkylästä se on tuo mies», arveli isäntä, tultuansa katsomaan hänkin. »Kyllä ne ovat meidän oulumiehiämme, koska kantavat arkkua tupaan.—Tuollahan tuo tulee Katrikin.—Erkki on jälessä kantamassa arkkua.—Missä Jussi… Missä Jussi … liekö veneelle jäänyt…»

Siinä ne tulivatkin nyt oulumiehet. Jussi Piipponen ja Erkki, kantaen arkkua sauvomessa ja konttia, Katri viinanassakoita kainalossaan. Musti hääräsi heidän ympärillään, hyppi Erkkiä ja Katria vasten, huiski häntäänsä, murisi ja haukkui korvat luimussa. Juoksipa väliin Piipposen Jussinkin sivulla, nuuski häntä; vainusteli tarkkaan, vaan häntä ei huiskannut, riippui suorana, nenä vain vähän käpertyneenä. Ei ollut hän tuttava Mustille.

Pirttiin tultuaan tekivät matkamiehet hyvän illan, pistivät kättä ja kertoivat terveiset Oulusta. Kotona olijat kysyivät kuulumisia, vaan eipä ne tulijat tienneet »mitään liikoja». Kerrottiin lyhyesti matkanvaiheet. Jussin hukunta oli isoin asia ja siitä sitä puheltiin pitkään. Ja mainittiin Jussista yhtä ja toista hyvää. Hiljaiseksi ja uutteraksi häntä kukin kiitti.—

Puheltuaan ja tupakoituaan otti Erkki liivinsä taskusta arkun avaimen, vetäsi arkun penkin luo ja alkoi katsella mitä siellä arkussa oli.

»Tuossa on teidän piippuvartenne», tarjosi Erkki naapurille, otettuaan arkusta punaletka-piipunvarren. »Tuossa on … mikähän lie tuokin kirja», virkkoi Erkki ja pani pöydälle Jussin ostaman Vänrikki Stoolin Tarinat, jota kaikki alkoivat katsella ja tavaella. »Ahkera lukumies se oli Jussi», tuumittiin.

»Tuossa—missä se on Anna Mari?» katseli Erkki Unikirja kädessä.

Samassa tulikin Anna Mari, kynsien korvallistaan ja silmät tiirollaan. Seisoi niin keskellä lattiaa, vaan kun huomasi siellä vieraan pojan … oli kuin toinen ihminen.

»Tuossa on Unikirjasi!»

Anna Mari otti sen ja kilpasi luhtiin, josta vähän ajan perästä ilmestyi uudessa hameessaan ja punarantuisessa villahuivissaan.

»Tuossa on savipiippu ämmälle, Jussi osti sen teille oulutulijaisiksi», virkkoi Erkki ja antoi ämmälle savipiipun.

Tavarat kun oli otettu arkusta ja katseltu niitä ja kyselty hintoja, keskusteltiin muista oulunasioista. Olihan sitä kertomista ja kuunteli ne hartaasti muut paitse ruoti-ämmä, joka ajatteli ja muisteli Jussia. Vaan pian ne muutkin aina sortuivat Jussia ajattelemaan ja muistelemaan ja silloin sitä alettiin puhella hänestä.

»Muistan sen Jussin pienestä pahasesta», kertoeli ruoti-ämmä. »Hyvin vilkas poika oli paitaressuna isänsä kodissa. Toimetonna ja työtönnä ei koskaan, aina oli jossakin hommassa, milloin muka veisteli kirvesvartta, milloin rekeä ja milloin mitäkin todempaa kalua. Vaan joutui poikaparka hänkin kurjuuden kouriin. Isänsä kuoli ja maat ja mannut vietiin, kälmättiin. Poika, mistä hän älysi huoltaa asioitaan, joutui joutavan jälille.—Hm.—Onni yksillä, kesä kaikilla.» Ruoti-ämmä laati tupakkaa savipiippuun ja jatkoi: »Muistan miten ketterä hän oli tullessaan ensi kertaa Oulusta, tuommoinen pieni nasta vielä silloin. Niin oli kuin aika mies konsanaan. Niinessä oli kaksi vesirinkeliä, jotka hän sanoi antavansa Katrille ouluntulijaisia. Katrin kanssa nää olivatkin hyviä tovereita, yhtäläiseen yhdessä asuksivat. Kerran eksyivätkin ja toista vuorokautta olivat kateissa. Muutaman suuren kiven luota sitten löydettiin, missä maata kyyröttivät kuin linnun pojat.»

Ruoti-ämmä sytytti piippunsa.

Piipponen etsi sijaa kellollensa—Jussin entiselle pintelikellolle, jonka hän oli vaihtanut Kettu-Kustilta. »Tuossapa tuo on kuin tehty sija», tuumi hän pannessaan puikkoon seinälle, jossa se kello ennenkin oli ollut. »Siinäpä nappase.»

»Ei olisi uskonut, että Jussi kun läksi, läksi viimeistä kertaa Oulua soutamaan», arveli ruoti-ämmä ja kyyneliä vieri rypystä ryppyyn hänen poskillaan.