VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Katu.

(Jago ja Rodrigo tulevat.)

JAGO. Vajassa tuossa piile; tulen kohta; Paljasta miekkas, iske niinkuin mies. No, joutuun! Älä pelkää, olen läsnä. Tää nostaa taikka kaataa; muista se, Ja luja, vankka ole päätöksessäs.

RODRIGO. Täss' ole läsnä: ehk' en onnistukaan.

JAGO. Täss' aivan; ole mies ja miekkaas tartu.

RODRIGO. Halua suurt' ei tekoon ole mulla, Mut hän on esiin tuonut kelpo syitä. Yks henki vaan! — Hän kuolkoon! Miekka maalle!

(Vetäytyy syrjään.)

JAGO. Tuon näpyn nuoren verisille hiersin; Se äityy jo. Jos Cassio hänet surmaa Tai Cassion hän tai kumpikin he kaatuu, Mull' ain' on voitto. Jos Rodrigo elää, Mua korvaamahan täydesti hän vaatii Kaikk' kullat, helmet, joita peijannut ma Hält' olen lahjaks Desdemonalle. Se ei käy päinsä. Jos jää Cassio eloon, Hän joka päivä tekee kauneudellaan Rumaksi mun; ja lisäks hälle mauri Kaikk' ilmoittaa voi; suuri siin' on vaara. Ei. Kuolkoon hän! — Vait! Tulevan hän kuuluu.

(Cassio tulee.)

RODRIGO. Se hän on; käynnin tunnen. — Kuole, konna!

(Karkaa esiin ja iskee Cassiota miekallaan.)

CASSIO. Sep' olis, totta, ollut surma-isku, Mut paremp' on, kuin luulet, tämä takki; Sun koitan takkias.

(Paljastaa miekkansa ja haavoittaa Rodrigoa.)

RODRIGO. Oo, surman sain ma!

(Jago karkaa esiin, iskee Cassiota takaapäin sääreen ja hiipii pois.)

CASSIO. Ijäksi rampa! — Avuks! Murhaa! Murhaa!

(Othello tulee etäällä.)

OTHELLO. Haa! Cassion ääni! — Sanaans' ei syö Jago.

RODRIGO. Oi, mua konnaa!

OTHELLO. Hiljaa! — Aivan niin.

CASSIO. Apua! Tulta! Haavuri!

OTHELLO. Se hän on. — Sa uljas Jago, kelpo, kunnon mies, Noin helläst' ystävän kun herjan tunnet! Mua opetat. — On kultas kuollut, hemppu, Ja sunkin loppus joutuu. — Tulen, luuska! Pois povestani silmäis tenhon heitän, Ja syntiverees syntivuotees peitän.

(Lähtee.) (Lodovico ja Gratiano tulevat etäällä.)

CASSIO. Ei vartijaa? Ei ketään? Murhaa! murhaa!

GRATIANO. Tuhoa varmaan! Hirveä on huuto.

CASSIO. Apua!

LODOVICO. Kuule!

RODRIGO. Oo, suas, kurja konna!

LODOVICO. Parikin voihkausta! — Yö on synkkä; Petosta ehkä! Vaarallist' on käydä Päin huutoa, jos apua ei saada.

RODRIGO. Avuksi tulkaa, verihini kuolen!

(Jago tulee yöpuvussa, kynttilä kädessä.)

LODOVICO. Vait! Kuule!

GRATIANO. Yksi tuossa paitasillaan, Kädessä kynttilä ja miekka, saapuu.

JAGO. Ken siellä? Ken se kirkuu, murhaa huutaa?

LODOVICO. Me emme tiedä.

JAGO. Kuulittenhan huudon?

CASSIO. Oi, tänne, tänne; avuks, Herran tähden!

JAGO. Mik' on?

GRATIANO. Othellon vänrikki, ma luulen.

LODOVICO. Niin onkin; uljas mies!

JAGO. Ken oletten te, Kun huudatte niin haikeasti?

CASSIO. Jago? Mun aivan ruhjoks ruhjoneet on konnat, Oi, auta mua!

JAGO. Voi! Tekö luutnantti? Ken konna tään on tehnyt?

CASSIO. Tuoss' on, luulen, Lähellä yksi, jok' ei pakoon päässyt.

JAGO. Kavalat konnat! — (Lodovicolle ja Gratianolle.) Keitä te, te siellä? Avuksi tänne!

RODRIGO. Auttakaa mua tässä!

CASSIO. Siin' yks on.

JAGO. Salamurhaaja! Sa konna!

(Pistää Rodrigoa miekallaan.)

RODRIGO. Kirottu Jago! Verikoira! Oo, oo, oo!

JAGO. Vai pimeässä ihmisiä murhaat! — Miss' on ne verirosvot? — Voi, kuin hiljaist' On kaikki kaupungissa! — Murhaa! Murhaa! — Mitk' aikeet teillä? Hyvätkö vai pahat?

LODOVICO. Sen näette, kun meitä koittelette.

JAGO. Signor Lodovico?

LODOVICO. Niin.

JAGO. Ma pyydän anteeks. Täss' ompi Cassio, rosvoin haavaamana.

GRATIANO. Cassio? Kuin?

JAGO. Kuink' on sun laitas, veikko?

CASSIO. Mun poikki jalkan' on.

JAGO. Heresta auta! Hoi, tulta, hoi! Sen paidallani sidon.

(Bianca tulee.)

BIANCA. Mit' ompi täällä? Ken se täällä huusi?

JAGO. Ken täällä huusi?

BIANCA. Oi, rakas Cassioni! Armas Cassio! Oi, Cassio, Cassio, Cassio!

JAGO. Oo, julki-portto! — Arvaatteko, Cassio, Ketk' on ne teitä ruhjonehet noin?

CASSIO. En.

GRATIANO. Tilaanne säälin; teitä juurin etsin.

JAGO. Minulle polus lainatkaa. — Kas niin! — Ja paaret tuokaa, joilla kannetaan hän.

BIANCA. Hän pyörtyy! Ah! — Oi, Cassio, Cassio, Cassio!

JAGO. Epäilen, hyvät herrat, tuota luuskaa Osalliseksi tähän rikokseen. — Oi, Cassio, malta hetki! — Tulkaa, tulkaa: Valoa hoi! — Nää kasvot tuntenenko? Rodrigo? Ystäväni? Rakas maanmies? Ei: — on, on. Hyvä Jumala! Rodrigo!

GRATIANO. Venetiastako?

JAGO. Niin, sama mies. Tunnette hänet?

GRATIANO. Tunnenko ma? Kyllä.

JAGO. Signor Gratiano? Nöyräst' anteeks pyydän! Verinen seikka tää tek', ett'en teitä Ma huomannut.

GRATIANO. Hupaista teitä nähdä.

JAGO. Kuin voitte, Cassio? — Joutuun paaret tänne!

GRATIANO. Rodrigo!

JAGO. Hän, hän se on. — (Paaret tuodaan.) Kah, tuessapa on paaret! — Pois täältä jotkut teistä hänet viekää, — Varoen. Maurin haavurin ma noudan. — (Biancalle.) Te, neiti, säästäkäätte vaivojanne. — Tää murhattu on, Cassio, ystäväni; Mit' oli riitaa teillä keskenänne?

CASSIO. Ei mitään laisinkaan. En tunne miestä.

JAGO (Biancalle.) Kuin? Kalvas? — Viekää hänet katon alle. — (Cassio ja Rodrigo kannetaan pois.) Seis, herrat! — Neiti, vaalenetteko? Kah, mikä kauhu hänen silmissänsä! Niin, tuijotelkaa vaan! Kyll' oiti nähdään. — Tarkastakaatte, katsokaapa häntä; Kah, nähkääs, herrat! Syyllisyys se puhuu, Vaikk' olis kaikki kielet puhumatta.

(Emilia tulee.)

EMILIA. Haa! Mitä tääll' on? Mitä tääll' on, Jago?

JAGO. Pimeessä Cassiot' ahdisti Rodrigo Ja joukko muita, jotk' on pakoon päässeet. Hän kuolon kieliss' on, Rodrigo kuollut.

EMILIA. Voi sitä hyvää herraa! Cassio parkaa!

JAGO. Niin riettaus palkitaan. — Emilia, kuule! Kysypäs, miss' ol' iltaisella Cassio. — (Biancalle). Haa! Vapisetteko?

BIANCA. Mun luonani Hän illasti; mut siit' en vapise ma.

JAGO. Vai teillä? Mua seuratkaa, ma käsken.

EMILIA. Hyi, hyi suas, portto!

BIANCA. Min' en mikään portto: Yht' olen siivo kuin mun parjaajani.

EMILIA. Kuin minäkö? Hyi suas!

JAGO. Hyvät herrat, Sidotuiks laittakaamme Cassion haavat. — Mukahan, neiti! Kaukan' on nyt leikki. — Emilia, juokse linnaan, kerro maurin Ja rouvan kuullen mit' on tapahtunna. — Edellä menkää. — (Syrjään.) Tää yö nostattaa Mun pilvihin, tai hornaan kukistaa.

(Lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Makuuhuone.

(Desdemona nukkuu vuoteessa. Kynttilä palamassa.) (Othello tulee.)

OTHELLO. Hän syyss' on, sieluni, hän syyss' on! Missä? Sit' en ma teille, puhtaat tähdet, virka! — Hän syyss' on. — Hänen vertaan tok' en haaskaa! Ei naarmaa saa tuo iho lumipuhdas Ja niinkuin alabasterkuva hieno. (Laskee miekan pois kädestään.) Mut kuolla täytyy sun, tai petät muita. Nyt sammu, tuli; sitten — sammu, tuli! Sun, liekki läikkivä, jos sammutan, Takaisin taas voin valos sulle antaa, Jos katuisin; vaan sun kun liekkis sammuu, Ihanan luonnon kaunein taideteos, Mikäpä Prometheon panu voisi Sytyttää valos taas? Jos ruusun taitan, Palauttaa en voi sen elinvoimaa, Sen täytyy kuihtua. — Ma varttas maistan, — (Suutelee häntä.) Suloinen tuokse, oikeuden melkein Saat taittamahan miekkansa! — Yks vielä, Viel' yksi! — Tuommoinen jos kuolleen' olet, Niin surmaan sun ja sitten sua lemmin. — Viel' yksi! — viimeinen! Noin maire kuinka Noin surmaavaa on? Itkeä mun täytyy: Mut julmat on ne kyyneleet; tää tuska On taivaallista: rakkaudesta lyö se. — Hän herää.

DESDEMONA. Kuka siell'? Othelloko?

OTHELLO. Niin, Desdemona.

DESDEMONA. Tuletko maata, puolisoni?

OTHELLO. Luitko Jo iltarukoukses, Desdemona?

DESDEMONA. Luin, armas. —

OTHELLO. Synnin jos sa muistat, joka Viel' armoluojan sovitusta kaipaa, Sit' oiti rukoile.

DESDEMONA. Voi, puolisoni, Mik' aikees?

OTHELLO. Tee se joutuun; syrjään käyn mä. En valmistumatonna sieluasi Ma tahtois murhata; en, jumal'auta, Ma sieluasi tahtois murhata!

DESDEMONA. Sa puhut murhasta?

OTHELLO. Niin puhun.

DESDEMONA. Sitten Mua, Jumal', armahda!

OTHELLO. Sydämest' amen!

DESDEMONA. Jos sanot niin, et kaiketi mua murhaa.

OTHELLO. Hm!

DESDEMONA. Mut sentään sua pelkään: olet julma, Kun silmäs pyörii noin. Vaan min' en tiedä, Miks pelkäisin, kun syyllisyytt' en tiedä. Mut sentään tunnen, että pelkään.

OTHELLO. Muista Nyt syntis.

DESDEMONA. Se on rakkaus sinuhun.

OTHELLO. Ja senvuoks kuolet.

DESDEMONA. Luonnoton se kuolo, Jok' etsii meitä rakkautemme tähden! — Ah! miks noin alahuultasi sa puret? Verisest' innost' ihan järkkyy ruumiis; Se tietää pahaa. Toivon sentään, toivon, Ett'ei mua tarkoita se.

OTHELLO. Vait ja hiljaa!

DESDEMONA. Vait olen. Mitä tahdot?

OTHELLO. Liinan, josta Niin pidin ja jonk' annoin sulle, annoit Sa Cassiolle.

DESDEMONA. En, kautt' autuuteni! Mies tänne noudata ja kysy hältä.

OTHELLO. Oi, armas, karta, väärää valaa karta! Sin' olet kuolinvuoteellasi nyt.

DESDEMONA. Niin, mut en nyt kai kuole?

OTHELLO. Kuolet oiti: Siis suoraan syntis tunnusta. Ja vaikka Valallas joka kohdan kieltäisitkin, Ei siltä muutu eikä poistu varmuus, Jonk' alla vaikeroin. Sun täytyy kuolla.

DESDEMONA. No, Jumal', armahda mua sitten!

OTHELLO. Amen!

DESDEMONA. Ja sinäkin mua armahda! En koskaan Sua pettänyt, en Cassiot' armastanut Enemmän, kuin mit' itse taivas salli; En koskaan antanut ma lahjaa hälle.

OTHELLO. Näin liinani ma hällä, jumal'auta! Valapatto! Sydämeni kiveks muutat. Mink' aion tehdä, murhaks sen nyt huomaan, Vaikk' uhriks luulin sen. Ma näin sen liinan.

DESDEMONA. Sen sitten löysi hän; en koskaan hälle Sit' antanut. — Mies tänne kutsu; toden Tunnustakoon hän.

OTHELLO. Tunnustanut on hän.

DESDEMONA. Mit', armas?

OTHELLO. Ett' on käyttänyt hän sua.

DESDEMONA. Luvattomasti?

OTHELLO. Niin.

DESDEMONA. Sit' ei hän saata Sanoa.

OTHELLO. Ei, suu hält' on tukittu; Siit' oiva Jago pitänyt on huolta.

DESDEMONA. Oo, pelkoni sen sanoo! — Hänkö kuollut?

OTHELLO. Vaikk' olis joka hiuksess' ollut henki, Nälkäinen kostoni ne kaikki ois niellyt.

DESDEMONA. Petetty on hän! Oi, ma hukass' olen!

OTHELLO. Haa! Luuska! Nähtenikö itket häntä?

DESDEMONA. Oi, hylkää minut, oi, mut älä murhaa!

OTHELLO. Haa! Kuole, luuska!

DESDEMONA. Murhaa huomenna, Suo tämä yö mun elää.

OTHELLO. Jos sa tenäät, —

DESDEMONA. Vaan puolen tiimaa!

OTHELLO. Kun on alku tehty, Ei auta viipy.

DESDEMONA. Rukoilla mun suo vaan.

OTHELLO. Se liian myöhäist' on.

(Tukeuttaa hänet.)

EMILIA (ulkona). Hoi! Hollaa, herra! Hoi, herra! Kuulkaa, herra!

OTHELLO. Mikä melu? Ei kuollut? Eikö ihan kuollut? Minä, Vaikk' olen julma, armias tok' olen: En tuskiasi tahdo pitkittää. Kas noin!

(Lävistää hänet tikarilla.)

EMILIA (ulkona). Hoi, herra, herra, hoi!

OTHELLO. Ken siellä?

EMILIA (ulkona). Oi, hyvä herra, sana teille vaan.

OTHELLO. Vai niin! Emilia! — Oiti! — Kuollut on hän. Hän Cassion surmast' ehkä tiedon tuopi; Suur' oli melu. — Haa! Ei liikahdusta? Kuin hauta vait! — Avaanko? Mikä paras? — Hän, luulen, liikahtaa: — ei. — Mikä paras? Jos avaan hälle, puhuttelee varmaan Hän vaimoani. — Vaimoani! Ketä? Mun vaimoni! — Vaimoa ei mulla! Oo, tuskallista! Mikä tuhon hetki! On niinkuin olis auringossa, kuussa Pimennys ääretön, ja säikäyksestä Maa ammoittais ja koko mailma muuttuis.

EMILIA (ulkona). Ma pyydän, sana lausua mun suokaa, Oi, hyvä herrani!

OTHELLO. Sun unhotin; Käy sisähän, Emilia! — Hiljaa! — Oiti! — Etehen vedän uutimet. — Miss' olet? Mik' on sun asiasi?

(Avaa oven.) (Emilia tulee.)

EMILIA. Hyvä herra, Tuoll' ulkona on julma murha tehty.

OTHELLO. Kuin? Nytkö?

EMILIA. Niin, nyt aivan, hyvä herra.

OTHELLO. Hairahdus kuussa varmaan; lähemmäks, Kuin tapa on sen, pyrkii se nyt maata Ja riivaa ihmiset.

EMILIA. Oi, kuulkaa, Cassio Surmannut nuoren on venetialaisen, Rodrigo nimisen.

OTHELLO. Rodrigo kuollut! Ja Cassio kuollut!

EMILIA. Ei, ei Cassio kuollut.

OTHELLO. Ei Cassio kuollut! Soinnuton siis murha, Ja rämeäks on koston sulo käynyt.

DESDEMONA. Ah! voi! Viattomasti murhattu!

EMILIA. Voi! Mikä huuto tuo?

OTHELLO. Tuo! Mikä?

EMILIA. Hyväinen taivas! Emäntäni ääni, — Apuhun, apuun! — Puhukaatte vielä! Oi, rouva, armas rouva, puhukaa!

DESDEMONA. Syytönnä kuolen.

EMILIA. Oo, ken on sen tehnyt?

DESDEMONA. Ei kenkään; minä itse. Hyvästi! Terveiset puolisolleni! Hyvästi!

(Kuolee.)

OTHELLO. Haa! Oisko murhattu hän!

EMILIA. Ah, kentiesi! OTHELLO. Se min' en ollut, sen hän sanoi itse.

EMILIA. Sen sanoi hän, se todistaa mun täytyy.

OTHELLO. Hän valhe suussa hornan liekkiin läksi: Se hänen murhaajansa olin minä.

EMILIA. Oo, enkel' on hän sitä ihanampi, Ja perkel' sitä mustemp' olet sinä!

OTHELLO.. Hän riettaaks rupesi ja oli huora.

EMILIA. Sen valhettelet, sinä perkele!

OTHELLO. Kuin vesi viekas oli hän.

EMILIA. Ja sinä Kuin tuli hillitön, jos häntä viekkaaks Sa sanot. Hän kuin enkel' oli puhdas!

OTHELLO. Hänet Cassio raiskas; kysy mieheltäs. Syvimpään helvettiin sa minut noidu, Jos tähän tuhotyöhön täydet syyt Ei johtaneet mua. Miehes tietää kaikki.

EMILIA. Mun mieheni?

OTHELLO. Sun miehes.

EMILIA. Ettäkö Hän oli uskoton?

OTHELLO. Niin, Cassion kanssa. Oi, jos hän olis uskollinen ollut, Vaikk' ainoost' ihka chrysoliitist' oisi Minulle taivas uuden mailman luonut, En siihen olis häntä vaihtanut!

EMILIA. Mun mieheni?

OTHELLO. Niin, hän sit' ensin kertoi; Hän kunnon mies on eikä kärsi saastaa, Jot' inhaan työhön tarttuu.

EMILIA. Miehenikö?

OTHELLO. Miks sitä matkit? Kuulethan sen: miehes.

EMILIA. Oi, rouva! Rakkautt' ivannut on konnuus! — Hänt' uskottomaks miehenikö sanoi?

OTHELLO. Niin, miehes, miehes, kuulethan, sun miehes, Mun ystäväni, kunnon, kunnon Jago.

EMILIA. Mädätköön puolen drakmaa joka päivä Kirottu sielunsa, jos sen hän sanoi! Sydäntä syöpä valhe! Liiaks vaimos Likaiseen kauppaans' oli kiintynyt.

OTHELLO. Haa!

EMILIA. Pahintasi tee vaan. Tuo sun tekos Se enemmän ei taivast' ansaitse Kuin sinä häntä.

OTHELLO. Vait! — se paras sulle!

EMILIA. Ei puolta sitä voimaa sulla lyödä Kuin mulla kärsiä. Oo, tyhmä pöllö! Älytön loka! Työn sa teit, — en pelkää Ma miekkaas — julki julistan sen, vaikka Satakin henkeä ma kadottaisin. — Apuhun! Apuun! Mauri murhannut On armollisen rouvan! Murhaa! Murhaa!

(Montano, Gratiano ja Jago tulevat.)

MONTANO. No, mit' on täällä? Mitä, kenraali?

EMILIA. Oo, tuossa Jago! — Kauniist' olet tehnyt, Kun murhans' ihmiset sun päähäs ajaa!

GRATIANO. Mik' ompi?

EMILIA. Kumoa tuon konnan puhe, Jos olet mies. Sun syyttäneen hän väittää Irstaaksi vaimoaan. Sit' et sa tehnyt, Sen tiedän: sin' et ole moinen konna. Oi, puhu! Sydämeni pakahtuu.

JAGO. Ma sanoin minkä luulin, enkä muuta, Kuin minkä todeksi hän itse uskoi.

EMILIA. Oletko koskaan hälle sanonut, Ett' uskoton on Desdemona?

JAGO. Olen.

EMILIA. Se valhe on, kirottu, häijy valhe; Niin, valhe, jumal'auta, musta valhe! Hän uskotonko Cassion kanssa? Cassion? Sanoitko niin?

JAGO. Niin sanoin, vaimo. Vaiti Ja pidä suus!

EMILIA. En, suutani en pidä; Puhua minun täytyy: murhattuna Tuoss' emäntäni makaa vuoteellaan.

KAIKKI. Jumala varjelkoon!

EMILIA. Ja sinä juorullas sait murhan aikaan.

OTHELLO. Se tott' on, herrat; älkää tuijotelko.

GRATIANO. Kamala totuus!

MONTANO. Teko hirmuinen!

EMILIA. Konnuutta, konnuutta, oo, konnuutta! Ma mietin — niin — nyt huomaan: — konnuutt' oi! Sit' oiti luulin; — suru murhaan vie mun. — Oo, konnuutta! Oo, konnuutta!

JAGO. Oletko hullu? Kotiin oiti! Pois!

EMILIA. Puhua minun suokaa, hyvät herrat. Mun kuulla häntä tulee, mut ei nyt. — Ehk' en käy enää koskaan kotiin, Jago.

OTHELLO. Oo, Oo, Oo!

(Kaatuu vuoteelle.)

EMILIA. Makaa siinä vaan ja mylvi; Puhtaimman kukan taitoit, mik' on koskaan Teränsä auaissut.

OTHELLO (nousten). Hän oli rietas! — Kah, setä, tuskin teidät tunsin. Tuossa On sisarenne tytär nyt, jolt' äsken Tää käsi hengen tukautti. Ma tiedän, Ett' työni julmalt', ilkeältä näyttää.

GRATIANO. Hyv' että kuoli isäs, lapsi rukka! Avios hänet surmas; tuskast' aivan Hält' ikälanka katkes. Jos nyt eläis Ja näkis tään, hän epätoivoon lankeis, Kiroispa luotaan hyvän enkelinsä Ja kadotukseen syöksis.

OTHELLO. Surkeaa! Mut Jago tietää, että sadat kerrat Hän Cassion kanss' on irstaast' elänyt. Sen Cassio tunnustanut on; ja palkaks Kosiotöistään vaimoltani sai hän Sen lemmenvakuuden, sen lahjan, jonka Min' annoin hälle; Cassion kädessä Sen näin. Se liina oli, vanha muisto Isältän' äidilleni.

EMILIA. Taivaan taatto! Kaikk' ilman vallat!

JAGO. Vaimo, vait!

EMILIA. Sen täytyy, Sen täytyy ilmi tulla! — Vait en ole, En, en; vapaasti niinkuin tuuli puhun. Ihmiset, pirut, taivaat, kaikki, kaikki Häpeäks huutakoot sen; puhun sentään!

JAGO. Kotihin kauniisti!

EMILIA. En, sit' en tee.

(Jago yrittää pistää häntä miekalla.)

GRATIANO. Hyi! Naista miekall' uhkaa!

Em. Tyhmä mauri! Sen liinan, josta puhuit, minä löysin Satunnalta ja miehelleni annoin; Hän juhlallisen vakaana mua usein — Useemmin, kuin noin turha kalu sieti — Pyys sitä varastamaan.

JAGO. Hiiden huora!

EMILIA. Hän Cassiolle tuon! Ei, minä löysin Ja Jagolle sen annoin.

JAGO. Valhettelet, hylky!

EMILIA. En, jumal'auta! Hyvät herrat, en! Sa, verta himoava narri! Miksi Moiselle hölmölle noin kelpo vaimo?

(Jago lävistää miekallaan Emilian ja juoksee pois.)

OTHELLO. Haa! Onko taivaan kaikki tulinuolet Vaan pauannetta varten? — Ilmi-konna!

GRATIANO. Hän kaatuu, kah! Oi, vaimonsa hän murhas!

EMILIA. Niin, niin. Oi, rouvan viereen minut pankaa!

GRATIANO. Hän tiessään on, mut murhattuna vaimo.

MONTANO. Sep' aika konna! Talteen miekka tuo, Sen maurilt otin juur'. Ovelle vahti! Hänt' ei saa päästää; ennen surmatkaa hän. Tuon konnan jälkeen lähden; hän on itse Pää-ilkiö!

(Lähtee.)

OTHELLO. En ole enää urho: Mult' ottaa miekan voipi poika-nulkki. — Kun meni kunto, mitä kunniasta? Pois kaikki!

EMILIA. Mitä tiesi laulus, rouva? Mua kuule! Kuulla voitko? Teen kuin joutsen Ja sointuun kuolen. —

(Laulaa:)

"Raita, raita, raita" — Hän oli puhdas; hän sua lempi, julmus! Nimessä autuuteni, totta puhun! Puhuen mitä mietin, kuolen — kuolen.

(Kuolee.)

OTHELLO. Huoneessa tääll' on toinen miekka mulla; Se Spaniast' on ja jäissä karkaistu. Täss' on se, tässä! — Ulos tahdon, setä.

GRATIANO (ulkona). Yritäs vaan! saat kalliisti sen maksaa. Asetta sull' ei ole, alle joudut.

OTHELLO. Käy sisään sitten, että saan ma haastaa; Tai miekatta kun olen, päälles karkaan.

GRATIANO (tullen sisään). No, mitä tahdot?

OTHELLO. Näät sä, mull' on miekka! Soturin kupehell' ei ole koskaan Parempaa nähty. Muistan päivän, jolloin Käs'varsi pieni tää ja tämä miekka Sata kertaa suuremmatkin esteet voitti Kuin tuo sun vastukses. — Vaan turhaa kehun! Ken kohtalonsa määrää? Nyt ei niin. — Vaikk' aseiss' olen, älkää peljätkö; Täss' ompi matkan pää ja tässä määrä Ja purjehduksen äärimmäinen viitta. Pelosta taannutteko? Turha pelko! Othellon rintaa vastaan ruoko pankaa, Niin väistyy hän. — Ja mihinkä hän menis? — Oi, miltä näytät nyt? Sa onneton! Kuin pukus kalvas! Tilillen kun tullaan, Tuo katsees taivaasta mun sielun' ajaa Ja perkeleet sen sieppaa. Tyttöseni, Kylmäkö, kylmä? Niinkuin siveyteskin! Kirottu konna! — Perkeleet, mua pieskää Tuot' ihanuutta taivaan näkemästä! Ajelkaa tuulispäissä! Paahtakaa mua Rikissä! Tulikuumass' alhossa Mua virutelkaa! Desdemona kuollut! Oo, Desdemona! Kuollut! Oo, oo, oo!

(Lodovico, Montano, Cassio kantotuolissa, Jago vankina, ja sotaherroja tulee.)

LODOVICO. Miss' on se kiivas, perin kurja mies?

OTHELLO. Se, jok' Othello oli; tässä olen.

LODOVICO. Miss' on se käärme? Esihin se konna!

OTHELLO. Sen jalkaa katson — tarua tok' on se — Jos olet perkele, en voi sua tappaa.

(Haavoittaa Jagoa.)

LODOVICO. Pois hältä miekka!

JAGO. Verta vuodatan, Mut surmattu en ole.

OTHELLO. Sepä hauskaa! Sun eloon jäämään tahdon, sillä kuolo Minusta onni on.

LODOVICO. Oi, sua, Othello, Niin hyvä olit ennen sä ja nyt Kirotun konnan verkkoon kiedottu! Miks sua nimittäisin?

OTHELLO. Miksi tahdot: Murhaajaks kunnialliseks; en tehnyt Vihasta mitään, kaikki kunniasta.

LODOVICO. Tuo konna syyns' on osaks tunnustanna; Te Cassion surmaa yhdess' etsitten?

OTHELLO. Niin.

CASSIO. Aihett' antanut en teille koskaan.

OTHELLO. Sen uskon; anteeks pyydän. Kysykäähän Nyt tuolta puoliperkeleeltä, miksi Näin ruumiini ja sieluni hän kietoi.

JAGO. Mult' älkää kyselkö. Te tiedätte Min tiedätte; täst' edes en ma suutan' Avaja koskaan.

LODOVICO. Etkö rukoukseenkaan?

GRATIANO. Kidutuskone kieles kirvoittaapi.

OTHELLO. Parempaa et voi tehdä.

LODOVICO. Nyt kuulla saatte, kuinka kaikk' on käynyt; Sit' ette tunne kai. Täss' ompi kirje, Rodrigon kuolleen taskusta se löyttiin; Ja toinen tässä. Näistä toinen näyttää, Ett' oli Cassion murhaaminen pantu Rodrigon tehtäväksi.

OTHELLO. Oo. se konna!

CASSIO. Niin pakanallinen ja paatunut!

LODOVICO. Täss' ompi toinen kärty kirje; sekin Rodrigon taskuss' oli; nähtävästi Sen tuolle konnalle hän laittaa aikoi, Mut sillä aikaa tuli Jago häntä Lepyttämään kai.

OTHELLO. Oo, suas, häijy konna! — Kuin sait tuon liinan vaimoltani, Cassio?

CASSIO. Sen huoneestani löysin; ja tuo itse Juur' tunnustanut on, ett' ehdollaan hän Sen oli sinne pannut edistääkseen Näin hankkeitaan.

OTHELLO. Ma, narri, narri, narri!

CASSIO. Rodrigo kirjeessänsä lisäks moittii, Ett' yllytti hän häntä härsyttämään Minua vahdin päälle; siitä syystä Menetin virkani. Hän juuri kertoi Heräten valekuolleist' — että Jago Hänt' yllytti ja häneen miekan pisti.

LODOVICO. Pois täältä nyt ja meitä seuratkaa. Teilt' otettuna virka on ja valta; Nyt saarta Cassio hallitsee. Tuo konna, — Jos piinaa älykäst' on, jolla häntä Kiduttaa kauan voi ja ankarasti, Se hälle keksitään. — Te vangiks jäätte, Siks kun Venetian neuvoskunta tiedoks Saa rikoksenne luonnon. — Pois hän viekää.

OTHELLO. Seis! Sanaa pari ennen lähtöänne. Tein jonkun palveluksen valtiolle. Se tiedetään; ei mitään siitä. — Mutta Kun kirjeessänne kerrotten nää tuhot, Kuvatkaa minut sellaiseks kuin olen, Rumentamatta, kaunistelematta. Mies kuvatkaa, jok' ylenmäärin lempi, Mut älyll' ei; mies, jok' ei luulevaiseks Vähillä tullut, mutta yltyneenä Rajusi julmasti; mies, jonka käsi, Kuin halpa indiaani, helmen hylkäs Arvokkaamman kuin miehen koko heimo; Mies, jonka herkkä silmä, sulamahan Ei muuten tottunut, nyt kyyneleitä Hereitä vuodatti kuin lääkepihkaans' Arabian puut. Se kertokaa, ja lisäks: Venetialaist' Aleppossa kun kerran Löi häijy, käärelakki turkkilainen Ja valtakuntaa herjas, silloin iskin Tuot' ympär'leikattua koiraa kurkkuun Ja tapoin hänet — näin!

(Syöksee miekan rintaansa.)

LODOVICO. Verinen loppu!

GRATIANO. Puheemme kaikk' on turhat.

OTHELLO (kaatuen Desdemonan yli). Suuta annoin, Kun sulta hengen vein; nyt itseltäin Ma hengen vien, suun-antoon kuollen näin!

(Kuolee.)

CASSIO. Ma tuota varoin, — mut en luullut häntä Aseelliseks, — häll' oli suuri henki.

LODOVICO (Jagolle). Oo, sinä spartalainen verikoira! Sa tuskaa, nälkää, merta kiukkuisempi! Tuon vuoteen surullista taakkaa katso: Sun työs se on. Oo, näön myrkyttää se! Se peittäkää. — Gratiano, tänne jääkää; Tavarat maurin ottakaa: te hänet Nyt peritte. — Te, herra kuvernööri, Tuon lemmon konnan tuomio määrätkää, Rangaistus, aika, paikka, — ankar' olkaa! Venetiaan oiti lähden; kerron siellä Tän synkän teon synkeällä miellä.

(Lähtevät.)