MURHISAARI.

Oi Ukko, ylinen herra, Taivahallinen Jumala, Tuo kerta rajalle rauha…

I.

SAVU SUITSUVI VAARAN LAELTA…

Siinä missä mäen rinne aukeni puuttomaksi, ikäänkuin katsoakseen etelään päin, ja missä se aivan kuin huvikseen oli ottanut ruohoa, jopa kukkasenkin sinne tänne houkutellut, siihen oli Vaaralan Antti heittäytynyt kyljelleen puolipäivän helteeseen. Siitä oli sopiva tuohon mäen alle aholle vartioida ja kuulostaa, siitä huuto kaikuvana lennähti kellokkaan kuuluville, jos se milloin läksi ulottuvilta kaikkoamaan, ja siinäpä aurinko hauskimmin lämmitti ja tuulen henki itikat kauas karkoitti. Ruohon korsi suupielessä, kairalakki hiukan otsalla, hikihelmet nenän varrella siinä Antti virkaansa valvoi. Alhaalla neljä lehmää ahnaasti haukkasi mehevää ruohoa ahon viileässä varjossa. Ilmassa oli kauniin kesäpäivän tuntu ja helle, ja autere verhosi etäiset siintävät vaarat verhoonsa.

Antti oli Vaaralan nuori isäntä, ja oli nyt paimenena, koska kontio oli edellisenä päivänä jättänyt kynsiensä merkit parin peninkuorman päässä olevan Rasin talon hiehon selkään. Siksi oli hänet pantu paimeneen, karjan turvaksi, annettu jousi ja keihäs mukaan, sekä varoitettu kovin tarkoin pitämään huolta karjasta. Ja itsestä eniten, oli nuori Helena-emäntä huolestuneena aamulla sanonut, kun oli noussut lämpimältä taljalta ja miestään kujalle saatellut. Kun hän vielä metsän reunassa oli kääntynyt takaisin katsomaan, niin oli Helena yhä seisonut kujalla ja silmiään varjostaen katsonut hänen jälkeensä. Hän oli hymähtänyt Helenan huolille ja puristanut keihään vartta niin että sormet olivat punoittaneet; voimaa oli vaikka muillekin antaa.

Antti oikaisihe siinä loikoessaan aivan pitkin pituuttaan. Jäntevä vartalo pinnistyi hetkiseksi kuin jousi retkahtaen sitten veltoksi, jolloin veri lähti kuin uutena elämänä virtaamaan pitkin hienointakin tiehyettä. Kohosi sitten pystöön ja antoi katseen harhailla kauas etäisyyteen. Tuolla siinti kaukana kotivaara autereen verhossa; suuri koivu kohosi upeana pirtin perästä ja terävä silmä saattoi kuvitella näkevänsä kaivon vintinkin. Harmaaksi haalistuneet, neliöön nurkitusten rakennetut, pyöreähirsiset asuinrakennukset ja aitat melkein häipyivät näkymättömiin, autereen väräjöintiin upoten ja värillään yhtyen. Tuosta kotivaaran ja Meriläisvaaran välistä siinti vilahdus Haukiperää, joka kaareutui tänne aivan lähelle, vaikka metsä täällä esti näkemästä. Vain kalattoman kuikan, sydänmaan lampien ja järvien ylpeän asukkaan valittava huuto ilmoitti veden olevan lähellä. Kun oli tyynenpuoleinen, yltyivät ne usein kimakkaan yhteisvalitukseen, joka oli kuin hornan henkien huutoa, kamalaa ihmisäänen kaltaisuudessaan.

Nytkin ne huusivat, mutta heittivät äkkiä, ja raskas siipien kohina, kun linnut vaivaloisesti pyrkivät lentoon tyynestä vedestä, ilmoitti niiden haluavan ja yrittävän siivilleen.

Antti höristi korviaan. Mikä niitä nyt lentoon ajaa, kalan varkaita?

Kysyä saikin, sillä harvinainen oli kulkija näillä mailla. Taisipa ollakin Vaaralan yksinäistalo viimeisiä vartioita Pohjois-Suomen tällä kulmalla, Venäjän rajalle vain sydänmaan rapeat peninkulmat. Rajan takana aukesivat samat synkeät sydänmaat, jatkuen pohjattomina soina ja koskemattomina metsinä Vienaan saakka. Jos joskus kulkijoita sieltä ilmestyi, niin verisesti silloin näinä alituisina ryöstöjen ja rajariitojen aikoina naapureita tervehdittiin. Ja levottomalla mielellä yhdisti Antti tuon kuikkain kalastuksen häiriön johonkin epämieluiseen…

Hän kuunteli tarkoin. Ei epäilystäkään. Aivan selvään saattoi erottaa Haukiperältä airojen kolketta, mutta nehän tulivatkin Suomen puolelta. Olisivatko tänne saakka matkansa ulottaneita emäjoen erämiehiä?

Niitä tietenkin olivatkin.

Antti rauhoittui, mutta mielen täytti viha. Ainaisessa pelossa ja tuskassa oli heidän elettävä, niin heidän kuin isän ja isänisän, joka ensiksi oli tänne kirottuun korpeen muuttanut. Miksi, sitä ei Antti ollut koskaan voinut ymmärtää. Äiti oli joskus puolella sanalla arasti maininnut, että lakia pakoon oli täytynyt lähteä, kun oli oikeus otettu omaan käteen, itse tuomittu ja itse tuomio pantu täytäntöön. Mutta se oli Antin mielestä aivan oikea teko, sillä hänkin oli sen siksi harkinnut, että jos mieli oikeudestaan kiinni pitää, oli sitä itse hankittava, lainlukijoita odottamatta. Hän tiesi sen täällä erämaassa ainoaksi tehokkaaksi menettelytavaksi, sillä keihään kärjessä oli oikeus. Mutta siitäpä se olikin sitten pelko ja vastus, että täytyi katsella hiukan arasti sekä itään että länteen…

Antti katsoi oikeata kättään. Kämmenessä, sormiluiden välissä oli nuolen arpi, suoraan läpi kämmenen isketty. Kerran hänen rauhassa erämaan lammella kalastellessaan oli tullut näreiköstä vainolaisen nuoli ja käden naulinnut petäjän kylkeen. Lujaan olikin naulinnut ja läpi olisi mennyt, jos olisi sattunut siihen, mihin oli aiottu, mutta eipäs sattunut. Ja siitä oli alkanut ajo, jota muistellessa Antille tuli vaikea olo. Viha sydämessä oli hän samonnut sala-ampujan jälkeen, samonnut nuoruudesta huolimatta kuin nälkäinen susi, ja oli vihdoin saaliinsa saavuttanut. Ei ollut todistajia siihen mitä tapahtui, eikä tarvinnut ollakaan; ruoja surkoon sala-ampujan kuolemaa. Pieneen saareen kaukana järven seljällä oli hän vihdoin miehen soutanut ja sinne haudannut. Sinne se olikin sopiva haudattavaksi.

Vaikka Antti oli oikeastaan rauhallinen ja varsinkin koti-oloissaan säveä mies, tunsi hän aina, kun noita rajantakaisia ajatteli, sydämessään synkeätä vihaa. Hän antoi heidän olla siellä rauhassa; — mitä isänisä ja isä olivat tehneet, se ei kuulunut tähän, mutta hän otti leipänsä muualta kuin vainokeihään kärjestä. Siitä huolimatta oli viha yhä yllä. Ei ollut varmuutta milloin oli suoranainen sota ovella, yksi mies yhdeksää vastassa. Verissä kai lienee tuo viha ollut, syntymässä saatua ja maidossa imetty. Ja niin se tuntui luonnolliseltakin, ettei sääli tullut koskaan; joka erämaassa rupeaa sitä viljelemään, niin sen on paras jo ajoissa siirtyä muille kalavesille tai ottaa heti armon-isku, sillä ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tulee hänen osakseen. Armotta oli Antti senkin käteen-ampujan iskenyt kuin suden keihäällään, ja kylmästi katsonut, kun se siinä oli keppuroinut henkitoreissaan…

Omista ajatuksistaan kiihtyneenä kaiveli Antti keihään tyvellä sammalikkoa, iskien sen siihen pystöön kuin pisteeksi ajatusjuoksulleen.

Rauhallisempana rupesi hän kotvan kuluttua taas tarkkaamaan ympärilleen. Kotivaaralta nousi hienoinen savupatsas. Suurella tulellapa se Helena nyt kodassaan… mietti Antti. Äkkiä hän säpsähti… Mitä tämä? Missä lehmät? Kellokkaan kello oli lakannut kuulumasta… ei, nyt se kilahti… taas lakkasi kuulumasta…

Yhdellä loikkauksella oli Antti aholla ja hengähti helpotuksesta. Tuossa olivat lehmät, mutta päät yhdessä, kuunnellen ja korviaan liipoitellen. Ja kun huomasivat Antin tulevan, painausivat ne hänen turviinsa, oudosti katsellen ja ikäänkuin häntäkin epäillen. Metsä lumoo, ajatteli Antti, ja tarkkasi varoen ympärilleen.

Häntä ei petetty, sillä hyvin tunsi hän metsän merkit. Vaikka metsä olisi sammaltassulla ääneti sipsutellut — niinkuin osasi, jos tahtoi, niin olisi Antille metsäläisen vainu hänet ilmoittanut. Viisas oli mörkö — karhuksi ei Antti ajatuksissaankaan huolinut häntä sanoa, — mutta viisaaksi oppi hänen koulussaan mieskin. Ja vaikka vain hiukan nytkin tuolla taampana risunen risahti, hiukan verran vain, niin heti kylmä väre Antin selässä ilmoitti, että varmasti oli siellä nyt liikkeellä se suuri ja hallava, vanha tuttu Meriläiskorvesta. Mutta ei se nyt tule vakavissaan, sillä hilloja on nyt kovin runsaasti soilla. Varoiksi Antti kuitenkin hihkasi…

Kaiku kimpoili vaaran kyljestä toiseen, muuttuen ja särkyen, lopuksi humisten outona parkaisuna, joka tuntui lähtevän aivan kuin korven särkyneestä sydämestä. Anttia puistatti. Metsän taikoja. Ja niitä ajatellessa valtasi hänet taas viha ja katkeruus. Tuolta rajan takaa tulevat nekin. Kaikki paha, mitä tällä puolella tapahtuu, tulee sieltä. Sen maan kamarakin on jo aivan pahansuopaisuudella ladattu. Sinne mörkökin menee talveksi rauhaansa, herää keväällä ja vaeltaa Vienan rantaan syömään kuollutta kalaa, kunnes myöhemmällä lähtee vaeltamaan Suomea kohti, saapuu tänne ja vaihtaa täällä marjan maun elukan lihaan… Talveksikin jää joskus, mutta useimmiten menee rajan taakse rauhaan… Taas Antti huomasi kiihtyvänsä ja kummaili jo itsekin outoa mielentilaansa. Hän tiesi kyllä, että metsä lumoo yksinäisen, houkutellen hänet valtaansa. Jos sattuu olemaan heikko pää ja veltto järki, niin pian metsä tuhookin miehensä, sillä se on sen aikomus ja halu. Siksi Antinkin kotivaaran laki oli tyhjäksi raivattu, paitsi käen kukuntapuuta, ettei turma pääsisi metsän suojissa taloa lähenemään. Mutta pitäisihän hänen olla jo mokomasta varma, ja varmemmaksi pääsisi, kun siirtyisi ajoissa pois metsän lumojen piiristä.

Ei ollutkaan Antilla enempää syytä metsässä viipyä, sillä ei pitänyt mörköä ärsyttää. Kun se kerran, kuningas, ei tullut tervehtimään, niin antoi se sillä ymmärtää, että mene rauhassa, mutta mene heti…

Kotiin ajoi Antti lehmiään, ja ajamista niissä olikin, sillä ihmeen vauhkoiksi olivat ne tulleet. Lienevätkö itikkain käsissä rietautuneet, vai metsäkö heitä suupalakseen ajatellee? Kellokaskin, ikäänkuin ei olisi kotitietä oppinut tuntemaan, ryntäili kankaan reunalta helteiselle suolle, sinne kellonsakin sotkien. Mutta tiellä täytyi ajettavan pysyä. Kuljettiin ahoja, reunustettiin vaaran rinteitä, painuttiin lepikkoon, missä lehvät hauskasti hipoivat elukoiden selkää, jossa hyönteisiä pilvenään pörräsi. Lopuksi lähdettiin kotivaaraa nousemaan…

* * * * *

Kotonaan näki Antti, kun pääsi pohjoiseen katsomaan, savun suitsevan kaukaa vaaran laelta. Oliko tuo metsävalkea, erämiesten liikkeelle päästämä vai mikä oli? Levottomana hän tivasi vanhalta isältään, tiedusteli Helenalta, oliko näkynyt Haukiperällä soutajia?

Ei ollut näkynyt.

Mutta hän oli varmaan kuullut airon kolkkeen.

Mikä lie metsä kolissut.

Rauhallinen oli Helena, ei osannut tuota savuakaan miksikään pelätä. Isä vain tuijotti sinne sanattomana. Itse oli Antti levoton, ei oikein ymmärtänyt, miksi. Loppuneethan toki olivat jo karjalaisten retket?… Mutta minne olivat soutajat kadonneet, sillä aivan selvästi oli hän airon kolkkeen kuullut? Epäillen pälyi hänen katseensa metsän rantaan, ja harvakseen vastaili hän vaimonsa kysymyksiin ja pienen poikansa jokelluksiin…

Aurinko laski ja varjot pitenivät. Jo tummenivat Haukiperän korpiset rannat, niin että veden ja rannan jama painui melkein pimeään. Vaaralla vielä hiukan rusotti, mutta notkoissa oli jo syyskesän syvä hämy. Hämärään painui jo metsänkin reuna tuossa aidan takana, eikä Antin vaaniva silmä pystynyt sinne enää tunkemaan.

Hän otti likaisen ja tummanharmaan kaskipaidan päälleen ja jalkaansa pehmeät paulakengät virsujen sijaan. Puukkoa tuppeen lujitettuaan sanoi hän isälleen:

— Lähden rannassa käymään. Pane ovi sisästä salpaan, äläkä päästä ketään ulos.

Ja vaimolleen sanoi hän:

— Osaathan isän kanssa keihäällä pistää ja nuolella ampua, jos sattuisi mörkö luukusta tai räppänästä sisään yrittämään… Pian minä takaisinkin tulen…

II.

PITKIN PIMEÄTÄ RANTAA…

Antti painoi oven kiinni niin äänettömästi, ettei narahdustakaan kuulunut. Viimeksi näki hän tuvasta vaimonsa säikähtyneet silmät ja tuon niistä aina näkyvän rakkaan ja hellän huolen. Portailla hän jo kyyristyen meni kumarassa pitkin pirtin kylkeä metsän puolelle, niin että pirtti jäi hänen ja rannan väliin. Mutta vielä metsään päin mennessään hiipi hän kyyryssä pensaitten suojassa, mataen harmaana juovana maassa varovaisemmin kuin koskaan metsoa soitimella lähestyessään. Vasta kun hän noin viitan välin päässä tuvasta oli päässyt pieneen notkelmaan, jossa kasvoi tiheätä viidakkoa, oikaisihe hän ja lähti kuulumattomin askelin painaltamaan metsään päin. Sinne päästyään seisahtui hän kuuntelemaan.

Ei kuulunut mitään. Erämaan rauha oli nyt niin täydellinen, ettei juuri korvalla erotettavan äänen saattanut sanoa sitä häiritsevän. Oli aivan tyyni, niin tyyni, että kuulo, ikäänkuin työttömäksi jääneenä, suorastaan anoi ääntä. Mutta ei mitään! Kyllä! Nyt kuului järveltä telkän änkkääminen. Kuuluu aivan selvään, miten se yhä hätäisemmin ääntelee kiirehtien pitkin kaislikon rintaa uidessaan, kunnes äkäisellä kaksois-äännähdyksellä pyrähtää lentoon…

Sitäpä Antti juuri oudoksuen kuunteli, sillä kukaan ei ole ennen tähän aikaan telkkiä Haukiperällä häirinnyt. Se on se sama, joka päivällä kuikkia ajoi lentoon…

Veri kohahti hänen ohimoihinsa. Painautuen syvemmälle metsään lähti hän kaartaen pyrkimään rantaan päin. Taas hän seisahtui ja kuunteli henkeään pidätellen, taas hiipi eteenpäin. Metsän helmassa oli melkein kokonaan pimeä, mutta Antti oli tottunut silloinkin metsässä liikkumaan. Hän laski jalan maahan varoen ja tunnustellen kuin tuntosarvilla, kunnes oli varma, että jalka painuisi pehmeästi sammaleen. Ja rantaan päästyään siirsi hän varoen syrjään lepän lehviä, ennenkuin uskalsi astua rannan aukeamalle.

Mitään ei näkynyt, ei kuulunut. Rauhassa lepäsi siinä öisessä levossaan järven selkä. Kauempana oli vielä veden kalvossa ikäänkuin valon häivähdystä, mutta rannoilla oli jo pimeys. Kaislain latvoilla leijaili jo sumua. Korpi seisoi vahtina rannalla syvänä ja synkeänä, leppymättömänä, ikäänkuin alati odottaen sitä, jonka varalle se ainaiseksi oli pukeutunut lohduttomiin väreihinsä. Antin jalan pelästyttämänä pyrähti lentoon yökiveltään veden rajasta rantasipi, puhjeten pitkään valittavaan piiskutukseen, joka syyttäen kaikui korven ilottomassa yössä. Kauempana selällä teki lintu pitkin veden pintaa lentäessään pehmeän kaaren, kääntyi jälleen lepokiveänsä kohti, saapui lähemmäksi lyöden yhä harvempaan suipoilla siivillään, kunnes puikahti paikalleen istumaan. Mutta Antti tiesi, että sillä on joka hermo jännityksessä, että se on valmis minä hetkenä hyvänsä taas lentoon pyrähtämään, että se on aina vaaran saavuttamattomissa…

Varovasti työnsi hän vesille pienen kaksilaitansa, kietoi airot hangoista riepuun ja lähti soutamaan pitkin pimeätä rantaa äänettömästi kuin aave. Syvään painoi hän airot veteen, veti tasaisesti vettä poruuttamatta, nosti aironsa hitaasti ja veti taas. Ja venonen oli herkkä kuin omatunto, totellen soutajansa pienintäkin viittausta. Juuri tuosta kaislikon ja avoveden rajasta suuntasi se kulkunsa, ei niin läheltä, että airot olisivat kaisloja kahauttaneet, mutta ei niin kaukaakaan, että rannalla seisoja olisi selällä heti väreet nähnyt…

Antti souteli sinne päin, mistä oli päivällä kuullut airon kolketta. Ei hän tosissaan itsekään jaksanut mitään vaaraa uskoa, mutta hän oli oppinut olemaan varovainen. Hän oli kuullut airon kolketta, ja jos soutaja oli mennyt Vaaralan sivu, niin olisi hänen täytynyt taloonkin näkyä. Mutta ei ollut näkynyt. Oli siis soutanut niin likeltä rantaa ja ääneti, ettei oltu voitu talosta huomata. Mutta miksi? Mitä syytä oli Suomen puolelta kulkijalla näin kulkuansa salata? Tai jos ei ollut soutanut talon sivu, niin oli vielä tällä puolella, piilossako? Mitä varten? Et minulta venettäsi piilota. Tarkkaan tunnen joka poukaman ja kaislikon keskeisen putaan. Kohtahan nähdään…

Kuin varjo liiteli Antin venhe pitkin rantaa, varovaisesti pistäytyen joka poukamassa ja kaarteessa, mutta turhaa näytti etsiminen olevan. Mitään ei löytynyt, ei jälkeäkään kulkijoista. Kauas ulotti Antti retkensä, mutta samalla tuloksella. Jo käänsi hän kokkansa kotiin, hiukan lepuuttaen airojansa eräässä kaarteessa, jota hänen hakemaan kyllästynyt silmänsä ei ollut huolinut ensi näkemällä tarkemmin tutkia. Nyt teroitti hän katsettaan tarkemmin poukaman perällä olevan kaislikon kätköön.

Ruumis sävahti ensin kuumaksi ja sitten kylmäksi. Silmätkö valehtelivat? Näkyjäkö näkyi? Ei kumpaakaan. Veneen kokka näkyi sieltä rannalta kaislikon läpi.

Antti oli aluksi herpautua, mutta tointui ja lipui kuulumattomasti niemekkeen taa. Hän oli mennyt aivan etsittävänsä kitaan. Mutta miksi ei kuulunut mitään ääntä? Missä olivat kulkijat? Tulta ei näyttänyt olevan myöskään, koska ei kajastusta näkynyt. Hiljaa souti hän veneensä syrjemmälle kaislikkoon, kätki sen sinne ja hiipi maalle. Hengitystään pidättäen lähti hän korven sysimustassa pimeydessä osoittelemaan kohti tuota poukamaa, jossa veneet olivat… Antti ymmärsi, ettei ollut oikea merkki tuo, että oltiin tuletta eikä käyty taloon yöksi, vaikka oltiin näin lähellä. Synkkänä jo mieli aavisteli. Silmä koetti kuin väkisellä tunkea pimeyden läpi, tutkiakseen sen aikomukset…

Hän painautui aluksi syvemmälle metsään, teki siellä kaarroksen ja alkoi lähestyä kaarteen perukkaa. Metsän loputtua aukesi ranta vetiseksi luhdaksi, joka syvemmän veden rajassa päättyi tiheään kaislikkoon. Maan puolelle kaislikkoa oli vedetty sarakkoon kaksi isoa kolmilaitaa.

Sen näki Antti pajupensaan suojasta metsän rajasta, mutta eniten oudostutti häntä se, ettei näkynyt merkkiäkään ihmisistä, ei tulta, ei ääntä. Lähemmäs vasta hiivittyään huomasi Antti sarakossa jälkien maalle johtavan…

Antti kuunteli tarkkaavaisesti mantereelle päin. Ei ääntäkään. Silloin ryömi hän matalana katsomaan venheitä. Yhdellä silmäyksellä näki hän, mitä erämiehiä olivat nämä kulkijat. Mutta ei ollut kalamatka mielessä, vaan tuottavampi toimi, tavaran tasaus väkevämmän voimalla. Ja airojen merkeistä tunsi Antti, että kulkija oli Soukelon Arhippainen, soutamassa kotiinsa veristä saalistaan. Nyt ymmärsi Antti päivällisen savunkin… Arhippaisen nuotio sekin…

Nuolena painalti hän metsään. Sydän löi haljetakseen ja jalka ei enää joutanut risun katkeamista varomaan, vaan hän samosi pimeätä korpea niin että metsä rytisi. Juosten kohosi hän korvesta kunnaan laitaan, ja näki siinä maakuopassa riutuvan nuotion. Hyvin osasi Arhippa tulensa salata, mietti hän arvostellen mennessään, hyvin, hyvin, jyskytti veri ohimoissa, pahoin, pahoin, moitti itseä mieli.

Kotiin juostessaan ja pahinta pelätessään moitti Antti katkerasti tyhmyyttään, että oli jättänyt talonsa niin ajattelemattomasti saamattoman vanhuksen ja vaimon haltuun. Ja kun hän jo oli puolimatkassa, säväytti uusi itsesyytös sydäntä niin, että karmea kirous purkausi huulilta: hän oli aseeton, eikä ollut hoksannut puhkaista reikiä vainolaisen veneisiin. Se oli myöhäistä nyt, sillä kotiin täytyi päästä.

Vihdoin pääsi hän rantapolulle ja sitä myöten paikkaan, josta päiväiseen aikaan tiesi kotinsa näkyvän. Ei ainakaan tulta ja tulipaloa näkynyt. Hiukan sai Antin mieli edes siitä tyydytystä. Toivo virisi mielessä ja reuhtoen astui hän kotiaan kohden.

Hän saapui koti-aidan taakse. Kaikki näytti olevan hiljaa ja rauhallista kuin satoja kertoja ennen yöllä eräretkeltä kotiutuessa. Hän asteli jo varmemmin, mutta ihmetteli hiukan itsekseen Halli-koiran vaiteliaisuutta. Mutta pyörähtäessään tuvan nurkan ympäri solasta pihaan mennäkseen, ei hän enää tuota ihmetellyt, sillä koira makasi siinä solalla karvat pystyssä, mutta nuoli kylkiluiden välissä. Se oli kuollut siihen käppyrään aivan kuin olisi makuusijalle kolkattu, eikä ollut luultavasti suurta ääntä päästänyt. Olisihan Anttikin sen silloin tyynessä yössä kuullut…

III.

SUTENA SUKUNSA PUOLESTA…

Kun Antti oli painanut oven jälkeensä kiinni ja Helena sen salvannut, jäi hän hetkiseksi huolestuneena käsi salvan päälle seisomaan. Oikeinko se Antti todellakin vaaraa varoi…

Helenaa värisytti ja aivan vaistomaisesti kävi hän nurkassa taljalla uinuvaa pojuaan kohentamassa.

Vaari painoi luukun kiinni, pani senkin salpaan ja sytytti liedestä päreen, joka pihdissään alkoi ritisten palaa, savupillikkeitä pihkapaikoista puhallellen. Päresoiton epäselvässä valossa tuntuivat tuvan seinäin yläosat ja pikimusta katto kohoavan korkeiksi ja kiiltävässä mustuudessaan kammottavan juhlallisiksi holveiksi. Tupa tuntui kuin vuoren sisukselta, jonne ei kuu kuulunut eikä päivä päässyt. Vaari meni pöydän päähän istumaan, Helena askarteli karsinanpuolella.

Vaari oli Helenasta aina ollut hiukan kolkko mies, vähäpuheinen ja karu. Vielä vanhoillaankin oli hänen vartalonsa melko suora ja voimakas, mutta hartiat olivat jo kumarassa. Tukka oli tuuhea ja valkoinen, mutta kulmakarvat olivat vielä säilyttäneet tummuuttaan. Silmät olivat kuten aina olivat olleet, mustat ja katse terävä. Mustaverinen oli vaari, ja niin oli Anttikin, kuten useimmat muutkin tämän kulmakunnan kansasta, mitä Helena oli niitä nähnyt. Hänestä, joka oli lännempää vaaleamman kansan tyttäriä, se oli outoa. Mistä lienevätkin nämä tänne kulkeutuneet?

Nuorena oli vaari mahtanut olla komea mies, kuten oli Anttikin. Kun Helena vilkaisi vaariin pöydän päässä ja näki hänen jäntevät käsivartensa, uskoi hän todeksi sen, mitä hänestä oli kerrottu, ihailevat kertomukset hänen voimansa näytteistä. Oli kerrottu muutakin, oli mainittu, miten vaari oli nuorempana aina tarttunut mieluummin keihääseen kuin kuokkaan, saanut miehiä mukaansa retkille, joilta eivät kaikki palanneet, ja väliaikoina halusta retkeillyt pyyntimatkoilla, tai pajassa mäen rinteessä, polttanut Haukiperän malmia raudaksi ja siitä ilolla teräaseita takonut. Mutta lapion teki seppä huonon, kuokan vielä huonomman, kirveen jo paremman, keihään ja nuolen kärjen aivan erinomaisen.

Arasti vilkaisi vaimo seinälle pöydän yläpuolelle, jossa Antin tappara ja muut aseet olivat kahvissa. Ja sitä tehdessään hän säpsähti…

Ukkokin oli kohottautunut puoleksi pöydän varaan ja katsoi hänkin seinälle. Mutta hän ei näyttänyt katsovan poikansa eikä omaa asettaan, vaan tuijotti tuonne yhä ylemmäksi, aivan katon rajaan, jossa nokinen ja ruostunut kirves vietti virattomia päiviään. Helena tiesi, että se oli isoisän, sen ensiksi tänne tulleen kirves. Ja aivan kuin pojan kutsua totellen, kirposi seinästä vanha puunaula ja päästi varastaan kirveen kolahtaen lattialle…

Sydänalaan koski kipeästi säikähdys, koski Helenaan, koski vaariinkin. Ukko hyppäsi seisomaan, otti kirveen käteensä, ja jäi kalpeana sen terää koettelemaan. Sitten lysähti hän väsyneenä taas istumaan, pannen kirveen pöydälle ja painaen pään käsiinsä…

— Vainajatko lienevät liikkeellä? kuului hän itsekseen jupisevan.

Ukko oli ollut koko päivän omituinen. Kun Antti oli äsken lähtiessään hänelle jotakin sanonut, ei hän ollut vastannut, vaan katsonut Antin sivu kuin johonkin kaukaiseen, silmissä uneksiva ilme. Nytkin kohotti hän päätään tuijotellen päreen lekuttavaan valoon ja liikutellen hiljaa huuliaan.

Lehmisavulta kuului kellon kalahdus. Halli murahteli pihalla, mutta vaikeni taas. Hienosta hiekan pirinästä ymmärsi Helena sen siirtyvän pihalta solalle, tavalliseen makuupaikkaansa… Kumma kun ei Antti ollut ottanut sitä mukaansa? Oliko pelännyt tarpeetonta haukkumista ja siksi mieluiten mennyt yksin? Kauan se nyt siellä viipyykin, vaikka ei ole rantaan kovin pitkästi…

— Helena, lausui ukko oudolla äänellä, etkö kuule askeleita?

— En kuule mitään, isä.

— Minä kuulen. Tuolta ne tulevat järveltä päin. Ne koettavat hiipiä, mutta korvani erottaa ne kuitenkin. Älä sinä kuitenkaan mitään pelkää, älä itsesi, poikasi, äläkä Antin puolesta. Ei teille mitään tapahdu. Minä tiedän sen. Isä-vainaja on liikkeellä, ja minun on maksettava eräs häneltä maksamatta jäänyt velka… Mitäpä se muuten olisi minulle kirvestä käteen lähettänyt…

Aivan jäykistyneenä kauhusta kuunteli Helena vanhuksen puhetta.

— Kiesus avita, ukko, mitä te puhutte? sanoi hän kalpeana. Älkää pelottako… Anttikin kun on poissa…

— Isä-vainaja hänet pois lähetti, sillä siinä oli pelastus. Jos olisi jäänyt tänne, olisi tuho tullut, mutta niin ei ollut sallittu. Ei, vaan hänestä nousee uusi suku, jonka veristä on jo koston himo lieventynyt. Meillä se palaa hautaan saakka… Saa se häneltä lieventyä, sillä hänhän onkin vainolaisen naisen lapsi.

Helena ei ollut koskaan nähnyt anoppiaan, eikä hänestä paljon kuullutkaan, sillä hän oli kuollut Antin syntyessä. Sen hän tiesi, että hän oli ollut rajantakaisia. Kauhulla kuuli hän ukon jatkavan muistelmiaan:

— Soukelon Arhippaisen, sen rosvon sisar, kaunokainen. Ei tullut mieluusti, mutta tuleminen oli. Ja rakkaaksi suostui lopulta, taivutti ylpeän niskansa. Ja sovintoa olisi hän tahtonut, mutta ei saanut aikaan. Yhä suuremmaksi paisui riita, kun raukkani kuoli… Ja niin kauan kuin hammas pystyy, hijoo vanha Arhippainen kostoa, eikä lepy, ennenkuin luut valkenevat. Tuoresta sillä onkin taas koston syytä, sillä hänenhän se taisi olla poikia se Antin käteen ampuja…

Koira ulkona kohotti päätään ja puhkesi ulvomaan matalalla ja valittavalla äänellä. Sitten se taas vaipui hiljaisuuteen, silloin tällöin vain murahdellen.

Äkkiä se kiljahti, mutta vaikeni taas heti, solan hietikossa hiukan peherrellen.

— Se on varmaankin Antti, ilahtui Helena sanomaan, kun kuuli ulkoa askeleita. Hän kiiruhti avaamaan ovea. Raivoisena karkasi silloin ukko pystyyn:

— Älä avaa! kiljaisi hän.

Mutta se oli jo myöhäistä. Salpa oli poissa ja voimakas käsi tempasi ulkoa oven auki. Samassa syöksyi sisään pitkä, hamppupaitaan puettu mies, harmaa parta hulmuten. Suoninen käsi puristi kirvestä. Kirkaisten kaatui Helena pyörtyneenä maahan, pieni poika yltyi nurkassa pelon parkunaan. Ovesta näkyi miesjoukko, jolle harmaaparta käskevästi huusi:

— Pian tavarat aitasta. Ainoastaan paras otetaan, jos sitä mitä tässä hiirenpesässä onkaan. Minä kyllä nämä hoidan, ja onhan minulla tämän vanhan Vaaralan kanssa tilikin tehtävä…

Kiireesti poistuivat miehet.

— Surmillesi tulit vihdoinkin, sanoi silloin vasta Vaaralan ukko. Hänen äänessään oli kaamean pilkallinen sointu ja suu vetäytyi ikäänkuin nauruun.

— Jo sinua odotinkin, lisäsi hän; isä-vainaja äsken pudotti tuolta seinältä käteeni vanhan sotakirveensä, ja joka kerta kun se liikahtaa itsestään, menee joku sukuni vihollisista manalle.

Arhippa tuijotti vihamieheensä ikäänkuin ahmien hänen näköänsä. Kuullessaan hänen hyytävät sanansa, liikahti hän levottomasti ovelle päin.

— Joko pelottaa! kysyi heti Vaarala pilkallisesti. Ja ikäänkuin jotakin suunnitelmaa toteuttaakseen syöksähti hän samalla vastustajansa kimppuun.

Mutta tämä vielä voimiltaan paljon häntä notkeampana väisti helposti, joutuen kuitenkin tällä liikkeellään peräpuolelle tupaa, Vaaralan päästessä oven suuhun.

— Risti silmäsi, Arhippa, pilkkasi tämä taas; ellet taivu apua huutamaan, niin olet mennyttä miestä. Ruma on tosin lankoansa tappaa, mutta täytyy, sillä muuten ei tule ikänä rauhaa tälle salolle. Ja nyt se on itse kantakettu nitistettävä. Oikein on kuin karhun tappoon olisi tässä joutunut.

Arhippa seisoi kalpeana, kuunnellen ylpeätä puhetta. Häntä aivan herpaisi sen luonnoton rohkeus, sillä olihan ukko ja vaimo pienen lapsen kanssa aivan heidän vallassaan. Vilahtipa mielessä lamauttava ajatus tuon miehen suvun ainaisesta etevämmyydestä…

Oli kuin olisi Vaarala osannut lukea hänen ajatuksensa.

— Yksikään sinun miehistäsi ei tältä retkeltä palaa, ja sille ei voi mitään. Tuossa on sinulle läksijäiset…

Vaarala heitti äkkiä kirveensä kohti vastustajansa päätä, niin äkkiarvaamatta, ettei Arhippa ehtinyt väistää. Kirves sattui otsaan, mutta vain hamara, ja huumautuneena vaipui mies alas. Mutta sammumaton viha piti voimia yllä ja hän ehti vastata samalla teolla. Ammottavan haavan iski kirveen terä Vaaralan rintaan…

Tuo tumma, aavemainen ukko horjahti, oli kaatua, mutta vimma ei sallinut hänenkään murtua. Hän syöksyi käsiksi vastustajaansa, kirousten puristuessa hänen huuliltaan. Ja äskeisestä iskusta vielä huumautuneen Arhipan painoi hän alleen, puristi vasemmalla kädellä kurkusta, hapuili sivultaan puukkoaan, sai sen, kohotti ja iski alkuihmisen koko ihanalla koston nautinnolla sen vihamiehensä rintaan…

Arhipan kuolinhuuto kuului tuvasta pihalle ja aitoissa ryösteleväin miesten korviin… Pahaa aavistaen riensivät he paikalle. He saapuivat ovelle parahiksi kuulemaan kuolevan Vaaralan vahingoniloista sanaa:

— Ja Antti tappaa loput…

Turhaa oli häntä enää iskeä, sillä hän oli kuollut. Mutta kuoleva Arhippa virkosi viime voimillaan varottamaan:

— Heti paetkaa, älkääkä polttako enää. Antti on poissa ja näkee, jos tulen teette. Tuho tulee. Menkää rantaan, viekää vene, ettei pääse takaa ajamaan… me emme kestä heidän edessään… älkää naista ja lasta tappako…

Karjalaisen raakaan, mutta herkkään mieleen vaikutti suvun vanhimman äkillinen kuolema herpaisevasti. Kiireesti rupesivat he saalistaan kokoamaan. Potkaisten Helenaa kylkeen kysyi eräs:

— Missä miehesi?

— Rasilla, vastasi aivan älyttömäksi tyrmistynyt Helena, joka kuitenkin ymmärsi salata sen, että Antti oli mennyt rantaan.

— Koska saapuu?

— Huomenissa lupasi.

— Nouse!

Helena totteli, rientäen suojaamaan lastaan, joka oli kyyristynyt nurkkaansa pelosta halvautuneena.

— Joudu matkaan, ja ota lapsesi.

— Armahtakaa!

Mies heristi keihästään.

— Ei armahdeta tämän enempää, ja harvinaista on näillä retkillä tämäkin. Mutta kun ukko tuossa kielsi tappamasta, niin henki jääköön, mutta matkaan lähdet…

— Koetetaan perillä, lähteekö ruotsin naisesta yhtä pulska poika kuin täti-vainajastamme, joka oli Anttisi äiti…

Keihään tyvellä tuuppien pakoitettiin Helena lapsi sylissä kulkemaan edellä. Rantaan mentiin.

— Montako teillä on venettä? tivattiin taas Helenalta.

— Tämä ainoa vain, vastasi Helena, rannalla olevaa kolmilaitaa osoittaen.

— Valehtelet, miten nuottaa vedätte?

— Kaksi oli, mutta toisen poltti ukko äsken naulat saadakseen, että uuden olisi tehnyt.

— Totta taitaa puhua, vahvisti nyt eräs karjalainen; kuopan luona oli vene veistoksella…

Vene lykättiin vesille, siihen istutettiin Helena ja lapsi, ja siihen mahtuivat myös karjalaiset, joita nyt oli enää vain viisi. Kiireesti lähtivät he soutamaan veneilleen. Epätoivo sydämessä ajatteli Helena vain yhtä ainoaa kysymystä: miten pelastua?, aina siihen epätoivoisena vastatakseen: ei mitenkään.

Yö oli nyt kohta puolessa. Karjalaiset, jotka tekonsa tehtyään ja, kuten luulivat, Antin ainoan veneen vietyään, tunsivat itsensä melko varmoiksi, eivät nyt suurin välittäneet kulkuaan salatakaan, vaan pyrkivät pitkin vedoin kohti vene-kaarrettaan. Vaitiollen kuitenkin soudettiin, kunnes perämies sanoi:

— Sinne jäi Arhippainen verivihollisensa viereen.

— Sinne jäi. Mielellään kai Antti hänet isänsä viereen hautaa. Onhan siinä edes hiukan lohdutusta.

— Ne olivat kiinteitä miehiä, nuo kaksi. Eivät unohtaneet. Mutta surmakseen kai se isä sinne niin himoitsikin. Olisi rauhassa sivu soudettu, kuten ensin aiottiin, niin eheinä oltaisiin. Kun tulikin tuohon kaarteeseen mennyksi. Siinähän se isä taas kostoon yltyi, sillä sanotaan hänen ja vanhan Vaaralan siinä nuorena kerran tavanneen… On hyvä, että Antti ei ole aivan kintereillä.

IV.

VAINOLAISTA ETSIMÄSSÄ…

Nähtyään koiransa kuolleena ymmärsi Antti heti mitä oli tapahtunut. Ensin vaati koston himo ryntäämään suoraan, mutta sitten heti metsäihmisen vaisto sai oman hengen rakkauden elpymään. Välähdyksenä selveni hänelle, kuinka järjetöntä olisi ollut hänen aseetonna syöstä vainolaisten keskelle. Kuoleman hän sieltä olisi saanut ja siten riistänyt perheeltään sen ainoankin tuen, mikä sillä oli vielä jäljellä jos se oli enää elävien joukossa. Ja tuossa samassa tajun ja ajattelun välähdyksessä kerkesi hän huomata senkin, kuinka edullista oikeastaan oli hänen asemassaan, ettei hän ollut joutunut tuonne tupaan piiritetyksi, sillä mistään tehokkaasta puolustuksesta ei tietenkään olisi voinut olla puhetta. Parempi oli hänen toimia saartolinjan ulkopuolella.

Kärppänä painui hän siis takaisin tuparakennuksen varjoon, kuunnellen henkeään pidätellen. Jo heti oli hän mielessään paikan äänettömyyttä ihmetellyt, eikä nyt, kun sitä yhä jatkui, voinut pidättää itseään, vaan läksi matalana hiipimään solasta pihalle. Kun sielläkään ei näkynyt mitään, siirtyi hän varovasti pitkin matalaa kivijalkaa tuvan ovea kohti. Hän ei huomannut muuta väkivallan merkkiä kuin aitan oven auki; tuli portaille, siitä pimeään etehiseen; siitä pimeään tupaan, sillä päre oli aikoja sitten palanut. Astuttuaan tupaan kompastui hän johonkin pehmeään, kosketti sitä kädellään, satutti kätensä johonkin niljakkaan, ja ymmärsi kaikki.

Hän ei huutanut eikä valittanut, mutta hänen kurkkuaan kuivasi ja hänen täytyi nieleskellä alinomaa, ikäänkuin jotakin ahdasta ja raskasta alas painaakseen. Horjuen, tuntien omituista heikkoutta jaloissaan meni hän liedelle, ja puhalsi sen hehkuvista hiilistä päretikkuun valkean. Silloin hän jo näki kaikki.

Hän meni isänsä ruumiin ääreen ja kumartui ukkoa katsomaan. Olisi luullut vihan vimmassa kuolleen kasvoilla näkyneen joitakin juuri kuoleman edellä tapahtuneitten ankarain sielullisten liikutusten jälkiä, mutta ei; ukko oli rauhallinen, jopa tyytyväisen näköinen. Käsi puristi vielä lujasti puukon vartta, eikä hellittänyt siitä vielä silloinkaan, kun Antti, kiskaisten puukon haavasta, nosti hänet penkille. Sitten kääntyi hän katsomaan ympärilleen, silmissä suorastaan avuton kauhu.

— Missä Helena ja lapsi?

Kauhistuttavana jysähti nyt tämä kysymys hänen mieleensä. Ruumiitten löytö oli äsken lyönyt hänet niin turraksi, että kaikki henkinen toiminta oli ikäänkuin pysähtynyt, mutta päreen valossa ympärilleen katsottuaan oli hänelle heidän poissa olonsa äkkiä todellisuutena esiintynyt. Hän tuijotti hurjasti ympärilleen ja juoksi etehiseen, hän ei enää vaaraa varonut, vaan juoksenteli ympäri pihaa, käheällä äänellä rakkaitaan huudellen. Mutta huuto kaikui tyhjään yöhön, raskaassa ilmassa ei kaikukaan vastannut, ja merkkiäkään ei ilmennyt onnettoman hätää huojentamaan.

Äkkiä seisahtui Antti taas, mietti hetkisen ja juoksi sitten tupaan. Hän oli kuin peto, jonka penikat oli ryöstetty ja joka nyt vainuaa ryöstäjän jälkiä. Uudelleen tulen viritettyään näki hän, miten kaikki oli tapahtunut, huomasi perheensä joutuneen yllätyksen uhriksi. Sitä vain hän ei ymmärtänyt, miksi ei oltu taloa poltettu ja elikoita surmattu, kuten aina oli tapana ollut voitolle päässeen. Hänen huudoistaan säikähtyneinä tormailivat elikot tuolla pitkin tanhuata. Senkin ymmärsi hän nyt, että Helena ja lapsi olivat ryöstäjän hallussa. Vaikka hänen sitä ajatellessaan posket paloivatkin kuumasti ja uuden onnettomuuden näky avautui mieleen, tunsi hän kuitenkin jonkunmoista mielihyvää siitä, että kaiken todennäköisyyden mukaan edes hengissä olivat. Ja siitä samasta ajatuksesta, ettei kenties vielä kaikkia oltu menetetty, sai hän myös voimia ruveta asemaansa järjellisesti pohtimaan.

Hän älysi, että hänen oli pienintäkin seikkaa myöten käytettävä hyväkseen ne mahdollisuudet, jotka tarjoutuivat hänen käytettävikseen perheensä pelastamiseksi. Yksin ollen ja voimatta toivoakaan apua muualta täytyi hänen koettaa voittaa viekkaudella vihollisensa, niin kauan kuin se on hänen saavutettavissaan; jos se pääsisi painumaan kovin syvälle rajan toiselle puolelle, saattaisi Helenakin olla ijäksi mennyttä.

Ja erämaan asukkaan metsästäjä-vaistot virkosivat kokonaan ja hän ryhtyi valmistautumaan retkelleen kaikella sillä viekkaudella, minkä turvaton ja vaaran-alainen elämä oli jo syntymästä hänen veriinsä istuttanut. Hän ei syöksynyt valitellen salolle onnettomuuttaan ilmoille huutamaan, vaan hän rupesi lujittamaan jalkineittensa pauloja, otti seinältä nuolet ja joutsen, tarkasti jänteen, koetteli terää, pisti pienen kirveen vyöhönsä, haki konttiinsa evästä, otti tulukset taskuun, ja meni päästämään karjansa pihanurmikkoon. Sinne lukitsi hän sen tukkien sola-aukot joka puolelta. Palattuaan tupaan nosti hän Arhippaisen toiselle penkille isänsä viereen, lukitsi oven ulkoa ja ottaen keihäänsä sauvakseen läksi kiiruhtamaan rantaan. Veneellä oli vainolaista ajettava ja tie pesälle löydettävä…

Rantaan mennessään ei Antti unohtanut varovaisuuttaan, ja katui ankarasti äskeistä huutoaan. Parempi oli, ettei vainolainen tiennyt vainottu olevansa, vaan luuli elävänsä turvassa kaikilta vaaroilta. Silloin oli hyvä sopivalla hetkellä iskeä niin että asia ratkeaisi. Ja sen täytyi ratketa. Antti tiesi olevansa sitkeämpi, väkevämpi ja viekkaampi kuin yksikään noista; niin oli isäkin ollut ja niin oli hänkin. Aina oli voitettu ja totuttu voittamaan, sillä ainoastaan voittoon sisältyi elämisen mahdollisuus näillä perukoilla, olipa sitten kysymys eläimistä, ihmisistä tai luonnosta. Jos tuli yksikään todellinen tappio, niin oli hukka edessä. Olemassa olosta riiteli täällä jokainen elävä olento…

Aamu alkoi hiukan kajastaa, kun Antti saapui rantaan, mutta kajastusta oli jo himmentämässä uhkaava pilven lonka, joka oli nousemassa idän taivaalle. Oli kuin olisi tämä hiottava ja raskas onnettomuuden päivä tahtonut tehdä täydellisen puhdistuksen ja salaman tulella kuluttaa pois ne veren merkit, joita se oli nähnyt ihmisten jälleen toisiinsa iskevän. Salaman isku oli Antille myöskin se huomio, että hänen veneensä oli viety.

Hän rupesi ymmärtämään vihollisen varovaisuutta, mutta huomasi siitä, että se tuskin tiesi hänellä olevasta pikku veneestä.

Suoraan oikaisi hän metsään ja läksi juoksemaan tuonne ennen mainittuun kaarteeseen.

Sinne saavuttuaan näki hän sen tyhjäksi. Lintu oli jo lennossa hyvässä matkassa. Sarakossa vain näkyi kaksi vakoa veneitten jäljiltä. Antti meni lähemmäksi katsomaan ja huudahti ilosta: vedessä sarojen välissä keinui jo puoleksi uppoamassa Helenan päänauha.

Tuossa tuokiossa oli hän omalla veneellään ja sijoittautui keskiteljoille soutamaan. Airon lujuus ei ollut suunniteltu hänen intonsa vertaiseksi, vaan taipui luokkana hänen soutamaan lähtiessään.

Mutta kaukana jo souteli vihollinen.

Kun se äsken vielä oli ollut Vaaralan kohdalla ja vaimentaen sountiaan kuin pahan omantunnon käskemänä, vaikka luulikin vihollisen olevan kaukana, koetti siltä siltikin piilotella, kajahti äkkiä yössä Antin käheä huuto:

— Hele-e-ena-a-a!

Kuin puukon pistämänä syöksyi Helena teljoiltaan, jossa hän istui soutamassa, mutta samalla tunsi hän myös kylmää terästä kurkullaan. Avunhuuto tukahtui kurkkuun, jääden sinne pakottavaksi tuskaksi. Mutta sen täytyi jäädä, sillä tuossa oli puukko valmiina myös pikkupojan varalta ja katse uhkaavana ikäänkuin sanomassa: jos äänen päästät, niin henki… Nöyränä kumartui Helena soutamaan ja suuret kyyneleet valuivat hiljaa pitkin hänen poskiaan. Vaitiollen katsoivat julmat miehet hänen itkuaan, mutta eivät paljoa säälineet. Tämä oli heille ja tälle ajalle tavallista…

Kun oli päästy loittonemaan, niin jo naurahti Helenan veneen perämies:

— Susi kaipasi naarastaan ja pentuaan.

— Ja huuteli, mutta turhaan huusi; otettu se nyt on täti-vainajan sijainen…

Jo kurotti eräs kätensäkin Helenaan, mutta toinen, sorea ja vaitiollen souteleva karjalainen esti. Kiire oli kuljettava, sillä kauas piti ehtiä, ennenkuin uskalsi ensimäistä levähdystä pitää. Kun oli ollut kuusi miestä ja vain kaksi venettä, oli kulku käynytkin nopeasti, mutta nyt kun oli kolmaskin vene kuljetettavana, oli se hitaampaa. Saaliilla raskaasti lastatut veneet kulkivat sitäpaitsi melko syvällä, joten ei auttanut kaikkialla suorimpia paikkoja valita, vaan täytyi hiukan mutkitellen kierrätellä.

V.

KOHTAUS PEURAKOSKELLA…

Yön ja päivän matkan päässä Vaaralasta reittiä ylöspäin kapenivat vedet joeksi, joka koskina kuohahteli paikoitellen hyvinkin jyrkkien kallioiden välissä. Se oli kuitenkin siksi syvä, eikä liian vuolas, että köyden avulla saattoi vetää veneet virran niskaan. Siitä aukeni taas eteen aava ja autio Parvaselkä, jonka keskelle luoja aivankuin huvikseen oli heittänyt pienen, korkeakallioisen saaren.

Tuossa äsken mainitussa joessa oli koski, jota sanottiin Peurakoskeksi. Sen alla suvannossa kohosivat rantakalliot korkeiksi ja jyrkiksi, niin että veden rantaan ei ollut siellä yrittämistäkään. Vasta juuri kosken alla madaltui ranta niin, että jalka sai sijaa. Tuolla kuilussaan virtasi joki synkkänä kuin manalan virta, puhjeten tuontuostakin suurille, tummille "häränsilmille". Kallion koloon sinne tänne eksynyt tuomi tai koivu ponnisteli urhokkaasti kohti yläilman valtaista valoa, vihreydellään somasti paikkaa pukien.

Usein ei paikan yksinäisyyttä häiritty, vaan rauhassa sai kuikka, koskelo ja pilkkasiipi-telkkä tässä tummassa suvannossa kalastusta harjoittaa. Hurjan temmellyksen paikaksi joutui se keväisin, kun Parvaselän jääjoukot vinhan kevättulvan tuomina johtautuivat Peurakosken nielusta kuin ahtaasta solasta, josta ei olisi mahtunut, mutta täytyi. Kun suvanto oli lyhyt ja sen alapäässä heti alkavan kosken niskassa saari ja hyvin ahdas väylä, sulloutuivat jäät, kaatuneet puut ja muu niiden mukana kulkeutunut pärtö suvannossa jyskäväksi, paukkuvaksi, kirahtelevaksi ryhmäksi, joka oli kuin luonnon antama kamala esimerkki todellisen ahdistuksen vaikeudesta. Ainoastaan paksuin sydänjää, lujin hongan runko sai siinä säilytetyksi edes jotakin haamua entisyydestään, mutta kaikki heikko ja vähäpätöinen jauhautui olemattomiin. Mutta luonto tiesi pääsyn. Sinne armotta ahtamaansa ja vaivaamaansa joukkoa nosti se tuuma tuumalta yhä ylemmäksi, kunnes päällimmäisinä olevat hennoimmat ainekset jo kallion reunoja luulivat hiipovansa. Ja niin koetti vihdoin vapautuksen hetki; huumaavalla jyrinällä ja paukkeella lähti jääjoukko vyörymään yli saaren ja alempana madaltuvien rantojen, nyt vuorostaan mahtavana kaikki alleen lannistaen…

Tämä joen kohdalta jokseenkin leveä, vesistöjä erottava maakannas oheni kauempana mantereen rannassa kapeaksi harjanteeksi, joka oli kuin kämmenen reuna kahden valtavan veden välillä. Mutta harjanne oli niin korkea, ettei isompaa venettä voitu miesjoukotta siitä yli haalata, saatikka sitten lastissa olevaa, ja niin jäi luonnon oma väylä, vaikka olikin koskinen, yleisimmäksi kulkutieksi. Ja jos olisi joku asettunut vahtiin Peurasuvannon kallioille, kun siitä kulkue raskaasti ponnisteli ylös vastavirtaa, niin olisi hän voinut lähettää nuolen tuolta kallion reunalta, kituvan katajan takaa, melkeinpä kohtisuoraan kulkijan päälakeen… Menneinä aikoina se teko oli varmaan usein tehtykin, ellei suvannolla soutaja huomannut lähettää muuatta joukosta maitsekin…

Peurasuvannon suunta oli suoraan idästä länteen. Ihmeellinen oli näky, kun auringon laskun aikana saapui koskea alas. Oli kuin olisi laskenut sulavaa kultaa myöten itse ijankaikkisen valon ahjoon, joka tuolta suvannon alta vastaan loisti joen uoman täyteisenä ovena. Kimallellen hyppelivät tuossa valossa hyrskyt, vene keinui kuin pehmeillä patjoilla, ja kovissa kohdissa tunsi kulkeva sitä pyhää hätää, joka lienee tunnettava kuoleman edessä senkin, joka uskoo autuaasti kuolevansa. Ja kun kalliot suvannolle saavuttaessa yhä kohosivat, muodostuen alempana siksi portiksi, josta aurinko loisti ijäisyyden ihanana valona, saattoi mustalla virralla sitä kohti keinuessaan uneksua, että oli löytänyt unholan virran joka päättyi autuuden valtamereen…

* * * * *

Hyvin tunsi Antti nämä seudut, tunsi kalliot, kosken, Parvaselän, tunsi saarenkin kaukana selällä. Ja sitä muistaessaan tunsi hän kipeätä pistosta ja mielenliikutuksen karvasta ailahtamista sydämessään ja samalla heikkoutta; mutta luonnollisena vastavaikutuksena tuosta terästyi taas mieli entistä voimakkaammaksi ja kostonhimo kiihkeämmäksi…

Ruvetessaan soutamaan oli hänellä suunnitelmansa ainakin osaksi selvillä. Hän ei halunnut ilmoittaa viholliselleen ajavansa sitä takaa ennenkuin Peurakosken suvannolla, mutta sinne oli hänen jouduttava ennen kuin sen. Ja se olikin hyvin mahdollista, sillä hän voisi keveällä kaksilaidallaan päästä oijustamaan poikki kannasten ja kapean Peuraharjun, sekä olla jo sopivassa paikassa Parvajärvellä vahdissa, jos Peurakoskella ei hyvin kävisi. Hän otaksui karjalaisten kulkevan yhtämittaa koko tämän yön ja vuoroin levähtäen seuraavan päivänkin, aikoen kunnolleen yöpyä vasta vanhassa yöpaikassa Peurakosken niskassa, ellei mikään häiritsisi. Ja juuri tuon rauhassa yöpymisen tahtoi Antti estää, sillä palava pelko ja raivo sai hänet kuvittelemaan jatkuvaa onnettomuutta kohdalleen. Mutta vaaraa tunteva hermo ei laukea himokkaaksi ja veri ei pääse luvattomille teille sillä, jonka täytyy pelätä henkeänsä. Mutta ennen Peurakosken yöpaikkaa ei tarvinnut pelätä.

Ja piilossa pysyäkseen poikkesi Antti soutamaan omia ruohoisia oijusväyliään. Yhä kirkkaampana kuvastelihe veneen virissä nouseva päivä. Ukkonen, joka vielä äsken oli uhkaavana hymissyt päivän nousun taivaalla, oli hetkeksi rauennut taivaan rannan taa, odottamaan sopivampaa ryntäyksen hetkeä. Ja tuosta innostuneena oli päivä ruvennut ikäänkuin entistä kirkkaammaksi, muutamassa hetkessä karkoittaen yön merkit. Lahtien pohjukoissa viipyvät sumuhunnut kukisti se yhdellä ainoalla valtijakatseellaan, aamun viileätä neitosta koetti se saada lämpenemään intohimoisilla syleilyillä, yhä uudelleen yrittäen kuin väsymätön rakastaja, joka ei heitä, ennenkuin neito autuuden hurman valtaamana hänelle antautuu. Mutta antaumuksen hetkellä, kun se muuttuu aamusta päiväksi, aavistuksesta todeksi, neidosta naiseksi, se sulaa kyyneliin, itkien tyyntä ja koskematonta menneisyyttään, ja kyyneleet jäävät helmiksi maan päälle…

Mutta aamun kauneutta ei ymmärrä mies, jonka sydän on musta ja synkkä kuin yö; yksi ainoa ajatus on hänen sielunsa herra: vaimon ja lapsen pelastaminen ja kosto. Hänen alkuperäinen luontonsa nauttii suunnattomasti tästä ajatuksesta, ehken enemmän vielä sen jälkimäisestä osasta. Olihan luonnollista, että hän pelastaa Helenan, ja hänen onnensa ei ole sen johdosta taas tunteva rajoja, mutta sen jälkeen seuraava kosto on, niin hän tunsi, kuin huumaava juoma, jonka tuottama humala on autuaallinen. Kun hän äsken tuvassa oli tuntenut veren hajun ja satuttanut kätensä isänsä veriseen ruumiiseen, oli hän syttynyt sammumattoman vihan paloon. Mikään eläväksi tullut kristillinen rakkaus ei ollut päässyt häneltä tätä tunnetta hillitsemään, vaan paloi se kiihkeänä ja voimakkaana, joka uudesta tilaisuudesta virikettä imien. Ja hän sisällytti tähän tunteeseen sen rikoksen mahdollisuudenkin, jonka alaisena hänen vaimonsa ja lapsensa oli, suunnitellen rangaistuksensa määrän sen mukaan kuin se jo olisi tapahtunut. Tuon rangaistuksen määrää ei muuten voinut paljon suunnitteluilla määritellä, sillä erämaan rangaistus oli yleensä kuolema; Antin isän kuolema, vaikka hänen surmaajansakin oli jo henkensä menettänyt, oli perustana sille vaatimukselle, joka on aina ja kaikkialla ollut erämaan laki: silmä silmästä ja hammas hampaasta.

Mikä ihana näky: saarisena avautuu aamun kirkkaudessa eteen siintävä selkä, tuskin huomattavasti tuulen virissä karehtien. Lehväiset saaret, jotka näyttävät kohoavan veden kalvosta kuin unelmat, tuntuvat keinuvan onnessaan. Kaarteissa avautuvat valkoiset hietikot, jotka aallon helkkä kirjailee uusiin hienoisiin uriin joka päivä, ja edustalla valmistautuu kaislikko taas aallon käskystä keinumaan. Katse siirtyy rauhoittuneella nautinnolla viheriöivästä levähdyspaikasta toiseen, yhä kauemmaksi, kunnes se vihdoin uppoutuu kaukana siintävien vaarojen sineen. Mutta tuossa vasemmalla kohoutuu harjanne jo rannasta jyrkkänä, pukeutuen juureltaan tiheään lehtimetsään, mutta harjaltaan muuttuen komeaksi kelohongikoksi. Metsävalkean tuli on aikoinaan keskeyttänyt elämännesteen juoksun petäjän tiehyeissä ja muuttanut sen juurikuivaksi hongaksi; sade ja tuulet ovat siitä kaarnan lahottaneet ja pudottaneet, ja oksat ovat käpertyneet ryhmyisiksi käsivarsiksi, jotka vakaina ja ikäänkuin aatteellisina aina osoittavat taholleen. Ne oksat ovat kotkan ja kalasääsken mieluisimpia istumapaikkoja, niillä ylpeinä ja luoksepääsemättöminä istuen hautovat ne uusia rikoksia erämaan rauhaa vastaan.

Erämaan rauha — se on näennäistä: kaikkialla on sotaa ja taistelua. Tuossa pakenee veneitä vimmatulla vauhdilla, tuossa niitä synkeällä ilmeellä ajetaan takaa. Tuossa uipi ylhäinen kuikka, ilmeelläkään suunnatonta ahneuttaan ilmoittamatta; tuolla istuu kelohongan latvalla kalasääski, keltasilmäinen, vaalea, merkillinen lintu, joka taukoamatta tuijottaa järvelle veden kalvoon. Ja kun saaliiksi kelpaava kala ilmestyy veden pintaan, kohoaa se pitkille siivilleen, jännittää keltaisia pyöreitä kynsiään ja pudottautuu kohahtaen kalan niskaan, raskailla siiven iskuilla kohottautuen jälleen ilmoille. Mutta väristen kyyristäytyy silloin rannan ruohokossa korteikkoon piiloon sorsa, jonka elämä on vaappumista pelon ja toivon vaiheilla… Ja jos poistuu järveltä metsään, on vain toinen taistelu edessä. Pedot suurimmasta pienimpään elävät alituisessa veren janossa, siihen syntyen ja kuollen; ja ikäänkuin tämän veren janon ikuisuuden todistukseksi, näyttääkseen, että niinkauan kuin imettäväisten sukua on ollut maan päällä, on luonto säilyttänyt pohjolassa pedon, ahman, joka veren janossaan on hirviö. Kehityksen takia ei ole olemassa tälle pedolle, vaan on se palloamme polkenut samallaisena kuin tänään jo silloin, kun muu nisäkästen lauma oli vielä näöltään toinen. Se on kuin hirmuinen muinais-ilmestys, joka puussa varroten syöksee saaliin niskaan, hakee hampaisiinsa kaulasuonet ja puree.

Antti souti kuin hurja, tuntemalta väsymystä. Hänen katseensa oli tunteeton luonnon kauneudelle, sillä hänhän kuului siihen itsekin olennaisena osana. Hän ei itse tiennyt, että hän oli vielä siksi peto, että veren jano saattoi vääryydestä herätä; ei tiennyt olevansa muuta kuin mies, jolle oli tehty veristä vääryyttä. Kaihoten ja malttamattomana katsoi hän taakseen, milloin avautuisi hänelle se salmensuu, josta hän pääsisi oikaisemaan kohti Peuraharjun tyveä…

* * * * *

Ontrei-perämies piti venekuntaa lujilla. Tuon tuostakin käänsi hän ruskeatukkaista päätänsä katsoakseen taakseen. Joku epämääräinen pelko vaivasi häntä, monessa kahakassa mukana ollutta voimakasta miestä, ei itsekään oikein tiennyt, mikä. Hän oli oikeastaan vastustanut koko Vaaralan ryöstöä, sillä naapurirauha oli hänestä tärkeä, ja ryöstettäviä oli kauempanakin, mutta menihän mukaan sentään, kun Arhippainen kiukkuisesti vaati. Siinä hän nyt sitten sai sen, mitä haki, mietti Ontrei katkerana. Vaaralan vanha Juha oli aina ollut kamala ja salaperäinen, onnettomuutta tuottava mies, ei olisi pitänyt mennä enää häntä häiritsemään… Poika kuului olevan yhtä sisukas, ja varmaan tämän teon kostaa kipeästi…

— Ontrei, laske maihin, pyyteli Helenan vieressä soutava nuori kiharatukka karjalainen. Hiki helmeili hänen otsallaan. Pikku poika Helenan jaloissa itki katkerasti.

— En laske, Kuisma-veljeni, kielsi Ontrei, vasta Peuran niskassa levätään; siinä jo voimme olla rauhassa. Mutta jos lienee soutaaksesi raskas, niin upota tuo Vaaralan vene, sillä ei Antti ainakaan sillä enää pysty takaa ajamaan. Eipä ole paljo saaliistakaan taikaa…

Paras tavara nostettiin toisiin veneisiin ja parilla kirveen iskulla tehdystä reijästä alkoi vesi pulputa sisään. Sinne se jäi jälkeen painuen yhä syvemmälle kunnes aivankuin levottomaksi tullen rupesi hitaasti pyörimään ja upposi. Helenasta tuntui kuin olisi viimeinenkin yhdysside kotiin päin katkennut. Vaikea oli hänen taas estää ainoata huojennustaan ja turvaansa, itkua, tulemasta…

— Älä itke, marjaseni, rupesi kaunis nuori karjalainen lohduttamaan. Hyvin me sinua perillä pidetään.

Hän katsoi Helenaan pitkään, hymy leikkien punertavilla huulilla. Helena tunsi häpeävänsä, puna peitti hänen poskensa, ja hän painoi päänsä alas siirtäen huivia silmilleen. Mutta karjalainen hymyillen nosti huivia toisella kädellään ja koetti katsoa silmiin. Silloin Helenan inho, johon sekautui arka aavistus jostain pelottavasta, pukeutui tarmokkaaksi torjunnaksi…

— Kas kas, sanoi karjalainen, jonka nuortea ruumis naisen läsnä olosta tunsi vastustamatonta kiihoitusta.

Pieni poika katsoi kummastuneena äitiinsä ja karjalaiseen. Jälkimäisen iloinen ystävyys oli vähitellen saanut hänet unohtamaan pelkonsa ja mukautumaan uusiin oloihin. Mutta nähdessään äitinsä vihaisen ja loukkautuneen liikkeen meni hän jälleen oman kansansa puolelle ruveten tarmokkaasti miehen jalkaa nyrkillään takomaan.

— Älä pelkää, lohdutteli mies; en minä pahaa tee. Ja muuttuen vakavammaksi rupesi hän taas soutamaan, silmissä uneksiva ilme. Hänen herkkään mieleensä ei voinut olla vaikuttamatta se surullinen kohtalo, johon oli joutunut tuo hänen rinnallaan soutava nuori, vielä viehkeä nainen, erittäinkin juuri siksi, että hän oli nainen, minkä joka liikekin Kuismalle hänen pitkän erossa-olonsa jälkeen toisesta sukupuolesta ihastuttavasti ilmoitti. Hän oli vielä liian nuori ollakseen raaka ja liian hehkuva ollakseen kylmä. Helena tai joku muu, kunhan vain oli kaunis nainen, olisi kentiesi nyt herättänyt hänessä eloon kaiken sen hellyyden, jota hänen sydämensä pystyi tuntemaan. Ja se pystyi. Hänen kansansa oli ollut ammoisista ajoista tunteitten kansaa, helposti riehahtava sekä hellyyteen että julmuuteen, innostuva sotaan ja retkeilyyn, lauluun ja soittoon, helposti heltyvä kyyneleihin. Mutta siltä puuttui tuo juro, sitkeä ja arkipäiväinen voima, joka suunnittelee väsymättä tekoansa vuosikausia, omistaen kaiken henkisen tarmonsa tulevaisuuden silmälläpitoon. Hetken lapsi, oli se vaikka kuinka etevä, ei kestänyt kesää kauemmin, vaan lannistui. Sen tunsi vaistomaisesti hänen sukunsa ja tiesi, että tuo hiljainen heimolainen rajan takana oli etevämpi juuri tässä olemassa ololle tärkeässä ominaisuudessa ja kerran oli oleva hänen henkistenkin saavutustensa perillinen…

Kuisman herkkä mieli ailahti surulliseksi. Mitä muisti mies, äsken kuollutta vanhustako, vai jotakin neitoa nuorta tuolla rajan takana, jonne oltiin pyrkimässä?

Kus kuldaine kulgenov, Valgei-tukku voappunov?

Peurajoen suuta ei näkynyt ulapalle, sillä juuri ennen järveen laskuaan joki teki mutkan purkaen vetensä viistoon, niin että toinen ranta jäi kapeaksi niemekkeeksi. Paljoa huokaamatta lähti matkue nousemaan jokea, virrat sauvoen ja kosket nousten vetämällä. Helposti noustiinkin Peurasuvannolle saakka, mutta sitä ylös mentäessä, ennenkuin itse koskea lähdettiin nousemaan, teki mieli jo lepuuttaa. Mutta niskassahan jo odotti yöpaikka, joten monen minuutin aikaa ei airoja vedestä poissa pidetty…

Oli jo tullutkin ilta, mutta paljoa iloa se ei tarjonnut. Koko päivän uhannut ukkosilma näytti vihdoinkin tekevän tuloaan. Taivas oli mennyt pilveen, oli tyyni aivankuin myrskyn edellä ja Peurasuvannon musta vesi juoksi sileänä ja salaperäisenä kuin Tuonelan virta. Ontreista tuntui kaamealta ohjata venettä tuohon onkaloon, mutta sinnehän oli mentävä, sillä muuten ei päässyt…

— Soutakaa kovemmin, sanoi hän äreästi.

Kalliot kohosivat yhä korkeammiksi ja alhaalla kävi yhä hämärämmäksi.

Vaiti olivat kaikki…

Silloin kuului tuolta ylhäältä tuttu särähdys ja nuoli lensi suoraan Ontrein päähän. Mies ähkäsi ja kaatui taaksepäin virtaan… Sanaton kauhistus valtasi kulkueen, joka hetkiseksi aivan herpoutui…

Mutta vain hetkiseksi. Tuossa tuokiossa karkasi Kuisma pystöön, tempasi Helenan pojan ja uhaten heilautti sitä kuin virtaan heittääkseen. Helenan sydäntä vihlasi ja kiljaisten koetti hän saada poikaansa takaisin, mutta onnistumatta, sillä voimakas käsi sieppasi hänet taaksepäin. Ei Kuisma kuitenkaan heittänyt parkuvaa pienokaista virtaan, vaan oli tahtonut teollaan osoittaa, että jos toinen nuoli vielä tulisi, niin… Ja siitä, että toista ei tullut, hän älysi, kuka oli ollut tuo kallion laelta ampuja…

Kaikki äskeinen hellyys oli hävinnyt.

— Ei tainnutkaan olla miehesi Rasilla, koska niin pian on peräämme joutunut, että jo edellekin pääsi? sanoi hän katsellen Helenaan synkästi.

Helena älysi, että varmin keino pelastua oli pysyä valheessaan.

— Varmasti Rasille meni, koetti hän vakuuttaa. Kuka sanoi, että Antti oli ampuja?

Kuisma ei vastannut, vaan silmäili ylös kallion laelle. Sieltä ei kuulunut mitään, ei näkynyt mitään, vaan oli kuin olisi aave tuon surmannuolen lähettänyt. Ei ollut apua palaamisesta, paras oli mennä eteenpäin. Ja vauhdilla nyt mentiinkin, sillä äskeinen epäämätön todistus vaaran läheisyydestä oli karkoittanut kaiken velttouden. Heti kun Kuisma pääsi maalle hyppäämään, kiiruhti hän ranta-äyräälle seutua tarkastamaan, mutta mitään ei näkynyt. Kaikki oli kuin haudassa, ainoastaan jo alkava jumalanilman kohina kuului kaukaa.

— Koskelle, komensi hän.

Vimmatulla vauhdilla noustiin jyrkkää ja vikevää Peurakoskea, mutta aikansa otti se kuitenkin kaikesta nopeudesta huolimatta. Kohisten pauhasi jo tuuli metsässä, ukkonen jyrisi taukoamatta ja salamat valaisivat silloin tällöin vaahtoharjaista järven pintaa. Salaman valossa vilahteli kaukaa selältä harmaakallioinen ja kituvahaapainen saari.

Kukaan ei ajatellutkaan nyt Peuran niskaan yöksi pysähtyä, vaan suoraan järven poikki, ohitse saaren, suori Kuisma miehensä soutamaan. Kuka uskaltaisi jäädä tänne, metsässä hiipivän vihollisen syötiksi? Kun järven poikki päästäisiin, niin vaikea olisi jo seurata, sillä heti ei uskaltaisi jälkeen lähteä, vaikka olisi venekin, yksin kun näytti olevan…

Kalpeina soutivat miehet ja ristinmerkkiin moni jo turvautui. Oli kuin olisi luonto tahtonut panna raivoisan vastalauseensa taas tapahtunutta surmaa vastaan ja siinä itse joutunut hillittömään tilaan, siveelliseen suuttumukseen, joka ei enää tuntenut rajoja. Perintakainen myrskytuuli kiidätti veneitä vauhdilla järven aavalle selälle, jossa aaltoilun tilaa saanut vesi kuohahteli lakkapäinä. Raskaasti lastatut veneet eivät jaksaneet nousta keveästi aallon harjalle, vaan pääsi se pujahtamaan tuontuostakin reunan ylitse. Miehille selvisi pian, että oli vakava vaara edessä ja auskari joutui pian yhtä tärkeäksi aseeksi kuin airo, mutta siitä huolimatta ei vesilastia keretty ahtaa ulos niin paljo kuin sitä tunki sisään. Nopeasti tehden päätöksensä käännälti Kuisma veneensä saaren suojapuolelle, viilettäen rantahiekalle.

— Tässä lieneekin hyvä yösija, sanoi hän; vaikea lienee tänne Antilla pääsy ja jos tulee, niin järveltäpä tuo tälle kalliolle näkynee.

— Mutta puun saanti on tällä saarella huonoa, valitti toinen; ei muuta kuin hentoa haavikkoa. Joku ajopuu sentään löytynee… Kun iskee tulta valkeanaan… Pannaan edes noita veneitä kiinni… Jos menevät, niin silloin…

VI.

MURHISAARI…

Ammuttuaan nuolensa ja nähtyään sen sattuneen valtasi Antin hurja ilo, jonka Kuisman uhkaus kuitenkin pian laimensi. Hän huomasi, että toista nuolta hänen oli mahdoton tuohon joukkoon lähettää, ellei tahtonut ottaa hengiltä juuri niitä, joita oli tullut pelastamaan. Raivoissaan ja tyhmistyneenä läksi hän juoksemaan veneelleen, hyppäsi siihen ja keikkui jo kaukana selällä, kun karjalaiset vielä ponnistelivat koskella. Se vain oli hänelle vielä selvää, että vihollistaan hän ei saanut päästää näkyvistään; vaikka hengen uhalla oli hänen estettävä lopullinen tuho.

Riemu valtasi hänen mielensä muistaessaan äskeistä tekoaan. Se oli musta Ontrei, karjalaisista niitä kaikkein pelättävimpiä viekkautensa tähden. Eipä auttanut nyt kettua keinonsa, vaan virtaanpa kellahti… Kun olisi voinut viisi nuolta yhdestä jousesta lähettää, niin sinne olisivat menneet kaikki, mutta ei voinut. Ja kyllä ne nyt ovat varoillaan.

Vaikka kuinka olisi ajatellut, niin ei voinut Antti löytää vaimonsa pelastamiseksi muuta keinoa kuin sopivassa tilaisuudessa panna kaikki arpaan hyökkäämällä heidän päälleen. Mutta heitä oli neljä eivätkä he olleet mitään lapsukaisia ainoakaan; jokaisessa miehen vastus.

Ukonilma kiihtyi ja rupesi armottomasti heittelemään Antin kaarnapalasta. Pian huomasi hän, ettei hän voisi ilmaa kestää, ja poikkesi saareen, tosin pienellä vastenmielisyyden tunteella. Sieltäpä olikin hänen hyvä kalliolta taas nähdä, mihin vihollinen suuntaisi kulkunsa. Hän käännälti veneensä suojapuolelle, mutta ei vienytkään sitä hiekkaan, vaan kätki sen tarkkaan syrjemmäksi kaislikkoon. Sitten kiiruhti hän kallion laelle ja rupesi sinne piiloutuen vahtimaan karjalaisten tuloa…

Saari, jota kansa joskus sanoo Murhisaareksi, oli luojan oikku. Järvestä kohosi hiekkainen pengermä, joka madaltuessaan oli ottanut kaislaa ja ruohoa sekä rannaksi muuttuessaan säilynyt valkoisena hiekkana. Vähän ylempänä kasvoi haapa-, leppä- ja paatsamaviidakkoa, ja vihdoin kohosi keskeltä kallio, paikoittain sangen jyrkkärinteisenä, ja laeltaan aivan paljaana. Mutta aivan kuin työtään vähäksyen ja haluten sen hävittää oli luoja äkkiä halkaissut koko saaren, reväissyt kallion halki ylhäältä alas saakka, muodostaen kuilun, jonka pohjaa myöten yksi henki kerralla sopi kulkemaan ja joka oli mitä kauniimmin hiekoitettu. Rotkon rosoiseen reunaan oli iskeytynyt kiinni pieni mänty, joka epätoivoisena taisteli henkensä puolesta nälkää ja tuivertavia tuulia vastaan ja jonka kakkaraksi muodostunut havuhattu rupesi ennenaikojaan harmaantumaan. Mikä nukuttava tuulien soitto männyn latvassa, mikä ijankaikkinen haavan lehtien lepatus! Ilmassa sinkoili valittaen vinkuva tiira, keveänä leijaillen tuulen varassa; vapisevalla sydämellä katsoi se hiekalla paljaina olevia muniaan tuntien aina vaarassa olevan vanhemman tuskia. Nukuttava yksinäisyys, toimettomuuden raukaiseva alakuloisuus valtaa mielen, joka tuntee outoja aavistuksia ja omantunnon syyllisyyttä. Ja kun jumalanilma pauhaa ja aallot vyöryvät sammumattomalla innolla ylös rannan hiekkaa, tuuli ulvoo ja rankkasade pieksää kallioita, tuntuu siltä kuin olisi juuri tämä paikka täällä järven aavalla selällä jumalan vihan ainoa tarkoitus, kuin tähtäisi se juuri siihen kaikki vihansa salamat. Ja rotkosta huutaa veren ääni syyttävänä vaikeroiden kostoa ja vapahdusta…

Yhä terävämmin tuijottivat Antin silmät nähdessään myrskyssä taistelevien karjalaisten veneiden lähestyvän saarta ja yhä matalammaksi ja vaanivammaksi painautui hän kalliota vastaan. Hänen sydämensä oli vallannut pelko heidän kohtalostaan, ei heidän, mutta vaimonsa ja lapsensa kohtalosta, joka tuossa veneessä myrskyn käsissä oli sama kuin vihollisenkin; hänen teki mielensä rynnätä pystöön ja huutaa neuvova sana hätääntyneille, mutta hän hillitsi itsensä, — rajuilma kuitenkin lakkaisi pian ja hän olisi perheineen hukassa. Mutta kuin ilves, joka ilkeästi marahtaen näkee koiraparin saapuvan sen puun juurelle, johon hän, metsän iso kissa, on suojaa etsien paennut, sähähti Anttikin hämmästyneestä pelosta, nähdessään Kuisman kaartavankin saaren suojaan ja nousevan maihin…

Vene! oli hänen ensimäinen pelkonsa. Hän hiipi sille kallion reunalle, jonne sen kätköpaikan olisi pitänyt näkyä, ja rauhoittui huomatessaan, ettei hänkään voinut sitä näin korkeallekaan erottaa tiheästä rantakaislikosta. Sitten matoi hän hiljaa kallion vastapäistä puolta alas, ja kätkeytyi haapa- ja leppäryteikköön, ymmällä siitä, mitä hänen oli tehtävä. Mutta siinä joutui hän kokonaan pois vainolaisen kuuluvilta ja rupesi hiipimään pitkin kallion juurta rantahiekkaa lähemmäksi. Päästyään halkeaman kohdalle pujahti hän sinne lähtien suoraan saaren poikki. Käytävän keskikohdalla huomasi hän kallion seinässä pienen syvennyksen, ja meni sinne piiloon. Siitä häntä ei voinut löytää, ellei tullut käytävää myöten aivan kohdalle…

Kuin kuulotorven päähän kuuli hän halkeamaan, mitä rannassa tapahtui. Helena ja lapsi komennettiin maalle puita kokoamaan, miehet vetivät veneet keulanojaan hiekalle ja ottivat niistä eväskonttinsa, lähtien sopivaa yöpaikkaa etsimään. Puheesta ja risujen katkeamisesta kuuli Antti heidän nousevan korkeammalle, tiheikön takana olevalle pengermälle, joka avautui kallion juurella kuin suojattu alue. Vanhastaan tunsi Antti tuon paikan, sillä hänkin oli siinä kerran käynyt, mutta ei ollut tahtonut silloin tulta pitää eikä yöksi jäädä…

Siinä oli erämiesten vanha nuotiopaikka ja siihen asettuivat karjalaisetkin. Väsyneenä haalasi Helena risuja paikalle, tuli viritettiin ja läpimärkiä vaatteita ruvettiin kuivailemaan. Kylmästä kohmettunut pienokainen pääsi sekin jälleen sulamaan ja rupesi syötyään tulen hauteessa haukottelemaan.

Jumalanilma lakkasi vähitellen. Ilmassa tuntui pian sanomattoman raikas tuoksu. Tuuli tyyntyi. Järvi rauhoittui rasvatyyneksi. Vesikaari ilmestyi idän taivaalle ja tiira sinkoili jälleen ilmassa huoletonta kulkuaan. Pilvet olivat vielä taivaan rannalla uhkaavana muurina, mutta voimatta enää mitään, ja salama oli herpautunut niiden helmaan. Äsken oli kaikki tuskaa, intohimoa, raivoisata vihaa, nyt viileätä ja kyllästytettyä rauhaa. Intohimo oli tyydytetty ja näytti siltä kuin olisi luonto nyt vakaana äskeisen raivonsa perusteita pohtinut, miettinyt, mikä oli ponnistuksen tulos…

Mietteissään istui Kuisma tulen äärellä, sanatonna seuraten toisten puuhia yön varalle. Väliin silmäsi hän salavihkaa syrjemmäksi, jonne Helena oli lapsensa kanssa kyyrähtänyt, ja taas oli hänen silmiinsä ilmestynyt tuo hellä ja sääliväinen katse. Vaaran hetki oli tuolla koskella herättänyt hänen nukahtaneen tarmonsa ja pannut hänet toimimaan nopeudella, neuvokkuudella ja voimalla, mutta nyt, kun hän arveli olevansa Antin saavuttamattomissa, vaipui hän jälleen unelmiensa valtaan. Erämaa on unelmien herättäjä. Utuisimmat laulunsa ja sävelensä antaa se soida sen sielussa, joka osaa sen tunnelmalle avata sydämensä, ja mieli raukenee outoon kaihoon, joka tekee sielun ikävästä sairaaksi. Kaikki, mitä hurjan karjalaisen sydämessä oli hellyyttä ja villiä rakkautta naista kohtaan, riehahti palamaan hänen katsoessaan tuota nuorta ja uhkeaa, joskin surun valtaan vajonnutta naista…

— Tulen ääreen käy, kehoitti hän Helenaa, samalla liikahtaen syrjemmäksi aivan kuin vierellään tilaa tehden.

— Älä käske, pyysi Helena tukahtuneella ja aralla äänellä, vetäen lastaan lähemmäksi.

Mutta Kuisma ei enää näyttänyt kehoitustaan muistavankaan. Levottomuuden ilme välähti hänen kasvoillaan ja hän nousi seisomaan katsellen ympärilleen.

— Kunpa tietäisin, missä on miehesi, sanoi hän synkeällä äänellä, Helenaan katsoen. Tietäisin, mitä hänelle tekisin… suolet lappaisin tuon puun oksille, tinan kurkkuun valaisin. Kun ei vain ympärillämme jossain taas liene vaanimassa…

Hän lähti kulkemaan. Kiersi pitkin rannan reunaa, pitkin kalliota, poistellen tieltään syrjään paatsamapensaikkoa ja karkoittaen lentoon parven valittavia ja kirkuvia rantasipiä ja tiiroja. Hitaasti kulki hän pälyen epäillen ympärilleen ja tutkien kaikki mielestään piilopaikaksi sopivat kohdat. Niin kiersi hän luodon toiselle puolelle tullen rotkon suulle, joka siellä aukeni synkeänä ja mustana. Hän näki jälkiä, jotka johtivat pitkin hietikkoa kuiluun, ja seisahtui niitä tarkastamaan. Mutta äskeinen ankara ukkossade oli ehtinyt hävittää niistä niiden tuoreuden, eikä Kuisma siksi osannut niitä ansion mukaan epäillä. Hän meni rotkon suulle ja koetti jännittää katsettaan erottamaan, mitä halkeaman pimeys kätki keskelleen, mutta ei erottanut. Siksi läksi hän sinnekin katsomaan.

Sateen jälkeinen kosteus tuntui halkeamassa kylmänä usvana ja pitkin kallioseiniä valui vettä. Kuta syvemmälle Kuisma pääsi, sitä synkeämmäksi rotko muuttui, niin että keskellä oli jo melko hämärä. Kuismasta tuntui oudolta ja kaamealta. Hän teki ristinmerkin ja kiiruhti askeleitaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi kuoleman henkäys ja kalma häntä hiipaissut; helpotuksen huokauksella astui hän rotkon toisesta päästä ulos vapaaseen ilmaan.

Mitään ei ollut näkynyt ja Kuisma vahvistui siinä uskossa, että turvallisin yöpaikka oli juuri tämä saari. Yöpaikalle olivat jo miehetkin leiriytyneet aukoen eväskonttejaan ja viskellen aralle Helenalle huomautuksiaan ja ehdotuksiaan.

— Käy syömään Kuisma, kehoittivat he; älä ole allapäin, sillä mikä on tapahtunut, sitä ei voi auttaa… Syö, vaimo, sinäkin… Tuossa on pojallesikin. Käy tulen ääreen, kaunokainen. Älä sure enempää, kaunihit ovat miehet Vienassa, ylen rakkahat ruotsin naiselle. Tässä me tulen hauteessa yö yhtenä vietetään, ka aamulla taas matkaa jatketaan. Tule vierelle tänne istumaan, tänne…

Istuu Kuisma, mutta vaitiollen kuuntelee miesten puhetta. Lopuksi puhkee sanomaan:

— Vahtia lienee pidettävä ja paras on viedä kaikki valmiiksi veneeseen, jos tulisi äkkilähtö…?

— Vahtiako? kummastelevat toiset. Mitä tässä nyt vahdittaisiin väsyneinä? Kuka tänne järven selälle? Viedään vain veneeseen. Mutta nukutaan kuitenkin kaikin, eikä turhia väsytetä; raskaat ovat veneet soutaa. Ota siemaise ruotsin oluvia.

Ruoka ja lämpö rupeaa raukaisemaan väsynyttä ruumista, miehet heittäytyvät pitkälleen tulen hauteeseen. Mutta Kuisma komentaa synkkänä Helenaa:

— Mene rantaan veneeseen lapsinesi.

Arkana nousee Helena ja tottelee, mutta näkee kauhukseen Kuisman seuraavan perässä.

— Nouse veneeseen, komentaa tämä.

Helena tottelee.

— Tänne kätesi!

Ja Kuisma sitoo lujasti Helenan kädet nahkaviilekkeellä, pakottaa hänet pitkälleen veneeseen, tuo itkevän pienokaisen hänen viereensä, heittää jotakin peitettä verhoksi ja lähtee mutisten itsekseen:

— Saareen pian meidät heittäisit, jos irti olisit…

* * * * *

Rajuilman jälkeinen tyyneys rupeaa jo myöhemmällä luonnosta katoamaan; sähköjännitys minkä se hetkeksi oli menettänyt, virkoaa uudelleen, ja uuden toimintansa merkiksi kohottaa luonto taas pilviä taivaalle ja antaa yötuulen ruveta tasaisesti puhaltamaan. Järven selkä ottaa viriä, yltyy laineiksikin, jotka kohahtaen uupuvat hiekkaan. Mutta tuuli käy toisaalta, jättäen valkaman tyyneksi, ja ainoastaan laineen maininki, joka lahdelmaan kiertää, saa hiekalle höllästi vedetyt veneet hiukan nytkähtämään. Kuta pitemmälle yö kuluu, sitä voimakkaammaksi kiihtyy tuuli, vihdoin puhallellen täysin palkein. Korkealla kallion laella kasvavissa vaivaispuissa se taas vinkuu lohduttomasti, valittaen, aivankuin itseään raivoon kiihoittaen. Vaahtopäinä ärjyy avara selkä, yhä uudelleen karjahdellen esiin vihaista väitettään. Kallion huipun yli viskautuu silloin tällöin vihainen vihuri, pelmuuttaen kaislikkoa ja rannan tyyntä vettä. Kaislikosta löytää se veneen, iskeytyy kiinni laitaan ja rupeaa sitkeästi sylkyttelemään sitä järvelle päin. Tuuma tuumalta saa se sen siirtymään, kaislat aukaisevat airot hangoistaan, ne liukuvat hiljaa veteen, yhä harvenee kaislikko, yhä helpommin liukuu vene, kunnes se illan pimeydessä tuulen valtaan jouduttuaan katoo kuin aave vaahtoiselle järven selälle. Kukaan ei sen lähtöä ole todistamassa, vaan meni se yksin tuulen heiteltäväksi…

Yön ja kuluneen päivän tapahtumien murtamana makasi Helena veneessä. Häntä kohdannut onnettomuus oli ollut niin äkkiarvaamaton ja niin suuri, että hän tunsi käyneensä aivankuin turraksi; olipa melkein kuin hän ei olisi surua tuntenutkaan, vaan olisi joka hetki ollut aivankuin mahtavan virran vietävänä, jossa vain oli silmät suljettuina ja toivottomana odotettava kuolemaa. Hän sulki silmänsä kuin armoniskua odotellen ja toivoi vain unohdusta ja tuskain loppua.

Unetonna valvoo nuotiolla Kuisma. Tuon tuostakin hän kuuntelee tarkkaavaisena ja teroittaa katsettaan kauas selälle, nousten kalliollekin tuulen päälle katsomaan. Mutta myrskyisenä ja pimeänä kuohuu hänen katseensa edessä järven selkä, mitään ei näy. Kerran, tuulen alle taas katsahtaessaan on hän näkevinään valon ja pimeän rajalla selällä jotakin keikkuvan, joka oli kuin veneen kuvahinen. Mutta vaikka kuinka näköhermoja jännittäisi, niin ei saa parempaa selkoa, vaan pian on pimeys kätkenyt helmaansa aalloilla keikkuvan esineen. Oliko vene? Oliko tukki? Mikähän oli? Näin kyselee mies itsekseen levotonna ja yhä uudelleen palaa ajatus asiaan… Olisikohan pitänyt työnnältää vene vesille ja käydä tutkaisemassa? Mutta vierellä puun oksissa vinkuva tuuli kieltää menemästä, väsymys maanittelee valppautta lepoon ja voittaakin vihdoin. Uneen vaipuu yksinäinen saari autiolla selällä.

VII.

PIMEÄSSÄ YÖSSÄ…

Antti oli piilossaan paljaana korvana. Veri humisi hänen päässään, eikä hän ollenkaan ollut selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä. Aivan vaistomaisesti kurkottelihe hän kuulemaan, mitä karjalaiset nuotiollaan puuhasivat. Kun hän sitten kuuli rotkossa askeleita, jotka lähestyivät hänen piilopaikkaansa, oli sydän melkein lakata lyömästä ja käsi puristui puukon varteen. Hän kyyristäysi kuin kissa ja odotti henkeä pidättäen…

Mitä hänen oli tehtävä?

Iskeäkö puukolla heti ja niin varmasti, ettei ääntä päästäisi, vai koettaako pysyä piilossa, ja iskeä vasta sitten kun ei enää muu auttaisi? Mutta jos suoraan iskisi, niin joku jysähdys kuuluisi sentään ja kun olisi kateissa, niin pian tulisivat toiset hakemaan. Mitä tehdä? Järki vaati aivoilta toiminnan ohjetta ja kun se ei sitä voinut saada, hätäytyi se lyöden ihon tuskan hikeen. Koko tämä ajatussarja ei vaatinut enempää aikaa kuin ne muutamat sekunnit, jotka viipyivät siinä, kun askeleet saapuivat halkeaman suulta Antin kohdalle.

Silloin Antin hermot taas pääsivät tasapainoon ja hän tunsi tuota samaa varmuutta, jonka tiesi turvakseen vaaran hetkellä. Hän oli oppinut huomaamaan, että pelko oli hänelle kuten luultavasti kaikille aivan luonnollinen ominaisuus, ja että rohkeus oli vain järjen ja hermojen yhteistyötä vaaran hetkellä. Kun Kuisma hänen lähelleen tullessaan kiiruhti askeleitaan, ymmärsi Antti heti, että häntä tuskin huomattaisiin. Hän painautui koloonsa aivan hiljaa ja näki helpotuksen tunteella Kuisman onnellisesti menevän sivu.

Sitten kuuli Antti miesten puheet nuotion ääressä ja hänen korviaan kuumotti. Hänen joka hermonsa oli vireessä ja kun hän vihdoin kuuli Kuisman komentavan Helenaa veneelle, musteni maailma hänen silmissään. Hän kuuli heidän menevän rantaan, mutta ei sitten kuullut enempää; pieni poika vain itki katkerasti.

Hän ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan syöksyi halkeaman suulle. Mutta siinä järki sentään sai hänet pidätetyksi. Jos Helenalle jotakin tapahtuisi, niin varmaan hän huutaisi niin, että tänne kuuluisi. Hän kuunteli. Kuisma kuuluikin jo tulevan rannasta. Taas helpotti ja ruumiin valtasi väsymys, raukeus, kuin suuren ponnistuksen jälkeen.

Painautuen kyyryyn halkeaman suulle kallion kylkeen kuuli hän nyt yhä selvemmin nuotiolla lepäävien menon. Yö uuvutti miehet lepoon, vain Kuisma tuntui valvovan, koskapa vielä kävi veneillä, kaipa tavaroita takaisin tuomassa. Illan pimetessä alkoi nuotion loimu leikkiä yhä selvemmin rannan tummassa veden kalvossa, karjalaisten vielä äsken niin vilkas ja äänekäs puheen sorina harveni jo yksikantaisemmaksi, ja vain silloin tällöin sanottu sana tai venähtävä haukotus tuntui häiritsevän hiljaisuutta. Vihdoin oli kaikki hiljaa. Antti kurotti päätänsä kallion reunan ohi: tuossa oli nuotio ja tuossa miehet nukkumassa. Vain Kuisma istualtaan vielä kaiveli kepillä nuotion tuhkaa. Jo nousi ja katseli tarkkaan ympärilleen, lähti liikkeelle, kiipesi kallion päälle ja sinne seisahtui.

— Epäluuloinen tuntuu olevan, arvosteli Antti itsekseen.

— Olisiko hiipiä perässä ja sinne kalliolle keperryttää?

Mutta eloon jäisi vielä neljä ja ennenkuin ne olisivat hengiltä, voisi Helena joutua heidän kostonsa uhriksi. Antti ei ymmärtänyt, mitä tehdä.

Kuisma tuntui palaavan kallion laelta, koskapa kivestä irtautuva somero kuului uudelleen ruvenneen alas vyörymään. Tuossa hän tuli alas, istuutui paikalleen tulen ääreen, jossa Antti näki hänen vihdoin makuulleen painautuvan.

Nyt oli hänen aika toimia.

Mutta miten? Pois oli hänen tältä saarelta päästävä, sillä olo siellä sitoi kokonaan hänen kätensä ja saattoi heittää hänet milloin hyvänsä ylivoiman valtaan. Hänen oli siis hiivittävä veneelleen, ja se ehkä saattoikin käydä päinsä yhä pimenevässä yössä. Kerran taas veneeseen päästyään saattoi hän koettaa Helenaa pelastaa…

Notkeasti ja aivan hiljaa lähti hän matamaan piilostaan kohti rantaa. Ruohokko ja tuulen kohina suojelivat hänen kulkuaan, vaikkakin Kuisma, joka tuntui kuulevan nukkuessaankin, heti hänen liikkeelle lähdettyään rupesi liikahtelemaan levottomasti ja huokasi raskaasti. Antti vaipui maahan liikkumattomaksi kuin kuollut, ja läksi liikkeelle vasta kun kuuli Kuisman jälleen rauhoittuneen. Tuuma tuumalta eteni matka; lähempänä rantaa uskalsi hän jo ottaa askeleenkin, potaltaa nopeasti ja äänettömästi kuin kissa eteenpäin ja niin päästä rantahietikkoon. Se peittyikin rannan ruohoisemman äyrään taakse, ja siinä sopi taas levähdyksen ja ajatuksen tilaa pitää.

Päästäkseen veneelleen täytyi hänen mennä ohi karjalaisten nuotion ja veneiden, ja sitä kielsi järki tekemästä. Vaikka kuinka keveästi hiipisi, niin vaistomaisesta vaaran lähelle tulosta heräisivät aina varoillaan olemaan tottuneet miehet. Saarta ei taas olisi malttanut lähteä kiertämään…

Antti luikasi mustaan veteen kuin ankerias. Kylmä vesi oli puristaa parahduksen hänen kurkustaan, mutta jaksoi hän silti hillitä itsensä ja kaahlasi nopeasti kaislikon rintaan, sen selkäpuolelle. Siellä hän olikin jo pimeän ja myrskyn peitossa, ja läksi kiireesti, puoleksi kaahlaten puoleksi uiden, kulkemaan venettänsä kohti.

Tuuli ulvoi ikävästi ja sade rupesi pieksämään rauhatonta veden pintaa. Anttia värisytti ja hänestä tuntui kuin olisi hän jo eläessään joutunut manalan mustalle virralle; lietepohjaan painui jalka ilkeän pehmeästi ja savi iskeytyi nilkkaan kuin kuoleman pihdit. Kun ei vain Vetehinen olisi saaliin tarpeessa, kun tietää Maahisenkin niitä kohta saavan? Laineen läikkä pyrki horjuttamaan rintojaan myöten kaislikossa tarpovaa miestä, niin että kouran täysi täytyi aina kerätä kaisloja tueksi; ja kun aalto saapui niemen takaa kiertäen, lähetessään yhä kasvaen ja nousten, täytyi aivan kohottautuen ponnistautua sitä vastaan ottamaan, ettei olisi aivan rankana mukaansa pyyhkäissyt. Mutta taistelu antoi taas Antille voimia ja sitkeästi pyrki hän venettänsä kohti. Tuossa olivat jo takahangassa karjalaisten veneet, ja kohta keikkuisi hän omassansa ulapalla pimeän turvissa…

Antti ei voinut ymmärtää, mihin hänen veneensä oli joutunut, sillä sillä paikalla, jonne hän sen illalla oli jättänyt, ei sitä enää näkynyt. Hän oli jo melkein niemen kärjessä, tuuli kohisi vapaana hänen päänsä päällä, aalto löi väsymättömällä raivolla, mutta veneitä ei näkynyt. Vihdoin löysi hän pimeässä sen tiheän kaislikkopehkon, johon hän veneensä oli kätkenyt, ja ymmärsi että tuuli oli sen vienyt. Hätä ukonilman ja pelko ilmitulon tähden oli saanut hänet kätkemään sen liian keveästi.

Antti tyrmistyi kokonaan. Hän ymmärsi nyt, että hänen tuli ratkaista asiansa panemalla kaikki kerralla alttiiksi. Vene olisi suonut hänen valita tilaisuuksia, seurata vihollista kauan, kentiesi vähitellen päästä voitolle, mutta ilman sitä täytyi hänen ratkaista asia nyt heti, sillä saarelle hän ei voinut jäädä.

Vilu ja nälän tuottama heikkous puistattivat hänen ruumistaan. Hän käännälti katsomaan karjalaisten nuotiota ja karkea kirous puristautui hänen huuliltaan. Hänet valtasi villi halu mennä vain kylmästi tuonne nuotion ääreen lämmittelemään ja puukko kädessä anastamaan itselleen se, mitä ei mielisuosiolla annettaisi. Hampaat kalisivat hänen suussaan.

Äkkiä hän kyyristäysi. Kuisma siellä näkyi vavahtavan hereille, kohoavan seisomaan ja katsovan rantaan päin. Siellä se kuunteli tarkkaavaisena ja katseli ympärilleen, kunnes mitään epäilyttävää huomaamatta painautui jälleen makuulle. Mutta salamana lennähti hänen katseensa suunnasta Antin mieleen kolkko ajatus:

— Tuollahan on kaksi venettä rannassa, vielä Helena ja lapsi veneessä!

Siinä oli tilaisuus, johon hänen kannatti panna kaikki kerralla alttiiksi.

Koko suunnitelma välähti hänen mieleensä selvänä kuin salama pimeydessä ja hän kummasteli, ettei hän ollut sitä ennen huomannut. Hänen puolellaan oli myrskykin veneen viedessään, sillä nythän se olisi ollut hänelle vain vastuksena. Rohkeus virisi hänen mielessään ja päättäväisesti ja uusin voimin lähti hän kahlaamaan kohti valkamaa.

Hän tiesi, ettei maalle ollut yrittämistäkään, vaan että hänen oli koetettava vedestä käsin saada veneet vesille. Sieltä päin niihin pääsikin paremmin käsiksi. Kaahlattuaan jälleen kaislikon rintaa niiden kohdalle luikui hän uimasillaan veneen perään käsiksi ja koetti liikauttaa sitä.

Sanomattomaksi riemukseen tunsi hän sen nutjuvan melkoisesti ja ymmärsi, että muutaman minuutin voimakas työskentely edestakaisin saisi sen vihdoin irtautumaan. Hän kävi katsomassa toista venettä. Varovaisesti laidan yli kurkistaessaan näki hän vaimonsa makaavan siinä kalpeana ja pienen poikansa vilusta sinisenä rinnalla. Voimakas tunne tulvahti rintaan, mutta hän hillitsi itsensä ja painautui veteen ruveten venettä nytkyttämään irti.

Pelastumisen tunne antaa intoa. Antti ei malttanut, vaan kiskaisi niin lujasti, minkä saattoi epämukavasta asennostaan. Vene heilahti. Poika parahti itkemään. Antti painautui melkein sukkeloon veneen perän suojaan. Ja syytä olikin.

Nuotion äärellä heräsi Kuisma itkuun ja saapui kiireesti rantaan katsomaan, mikä oli hätänä. Hän koetteli venettä kokasta, tunsi sen olevan vielä lujassa ja säälien jätti nuttunsa värisevän pienokaisen peitteeksi. Oudosti hetken tuijotettuaan Helenaa ja uudelleen venettä maahan lujitettuaan meni hän pois. Antti näki hänen jälleen paneutuvan pitkälleen ja oli iloinen, kun huomasi hänen päänsä nyt joutuvan pajupensaan peittoon. Odoteltuaan hetken Kuisman nukkumista, hetken, joka oli pitkä kuin ijankaikkisuus, ryhtyi hän uudelleen työhön, ponnistaen kaikki voimansa. Hän solahutti jalkansa veneen alle molemmin puolin pohjaa, löysi sieltä niille tuen pohjakivestä ja rupesi pinnistämään raskasta venettä irti. Hiljainen sohina hienossa hiekassa pohjan alla ilmoitti hänelle veneen lähteneen liikkeelle. Äkkiä solahti se kiireempään vauhtiin, niin että hänen asemansa veneen alla kävi epämukavaksi, mutta annettuaan pohjasta sille vielä vauhdin solahdutti hän itsensä kaislikkoon päästyään syrjään, työntäen veneen voimakkaalla liikkeellä ulapalle. Tuossa tarttui jo tuuli sen laitaan ja lähti varmasti ja kiiruusti sitä viemään. Helena ja lapsi nukkuivat, koska eivät ääntä päästäneet…

Antti katsoi maalle. Eräs karjalaisista kieriskeli unissaan väliin surkeasti äännähtäen aivan kuin armoa anoen… Antti kiiruhti toiselle veneelle… Maltti ei enää tahtonut riittää. Ne muutamat hetket, jotka kuluivat sen irti saamiseen, tuntuivat aivan sietämättömän pitkiltä. Vihdoinkin irtausi… Rentonaan Antti luikui veneen mukana jaloillaan sille vauhtia antaen. Hän ei pitänyt kiirettä siihen noustakseen, antoipahan mennä halki kaislikon ulos pimeään ja myrskyyn, jonne kadotessaan kuuli vielä karjalaisen surkean voihkinan ja valituksen. Silloin rupesi hän nousemaan veneeseen haalautuen hitaasti kokan yli tuuma tuumalta. Päästyään vihdoin laidan yli horjahti hän kuolemaan saakka väsyneenä veneen pohjalle, vaipuen siihen tainnoksiin. Aalto keikutti venettä armottomasti varastautuen silloin tällöin laidan yli, ja vene ajelehti turvattomana ulapalle toverinsa jälkeen…

* * * * *

Kun Helenan vene oli päässyt kauemmaksi ulapalle ja saaren murtama aallokko taas saanut entisen vauhtinsa, herätti hänet laidan yli pärskähtänyt kuohu. Veneen keikunnasta huomasi hän olevansa tuuliajolla ja puhkesi epätoivoissaan huutamaan. Sidottuna ollen ei hän voinut veneelle mitään, vaan oli tuomittu jakamaan sen kohtalon. Kaikin voimin koetti hän saada nahkaviilekkeitä heltiämään, mutta turhaan, ja hervahti ponnistuksistaan menehtyneenä takaisin veneen pohjalle. Poikittain laitatuuleen ajautuva vene keikkui kuin kaatuakseen, huuto ei kuulunut vastatuuleen, ellostuttava pyörtymyksen ja tuskan tunne valtasi hänet taas ja huokaisten vaipui hän tylsään tainnoksen kaltaiseen tilaan. Kuisman nuttu ei voinut pojua lämmittää, vaan sinisenä kylmästä kaikerteli pienokainen äitinsä vierellä…

Kun Antti jonkun aikaa horroksissa maattuaan heräsi, hän suorastaan ryntäsi airoille ja alkoi voimakkain ja jo varmuudeksi päässeen pelastuksen tiedon rohkaisemin vedoin kiiruhtaa edellä ajelehtivaa venettä etsimään. Pimeys oli sen jo peittänyt helmaansa, mutta pian ilmaisi aalloille kuvastuva tumma varjo sen tuolla keikkuvan. Antti kiinnitti sen kiiruusti veneensä jälkeen ja alkoi soutaa jälleen kuin henkensä edestä. Hän oli läpimärkä, nälkäinen, monen epätoivon ja intohimon loppuun polttama, mutta silti yhä voimakas kuin penikoitaan turvaan kantava susi, jonka rakkaus on järjestä vapaata luonnon puhdasta viettiä. Hänen silmänsä tuijottivat saarelle päin terävinä kuin naskalit, ja kun saari jo oli yöhön vaipunut, teroitti hän korviaan kuin vainukoira, halaten kuulla ja olla todistajana siinä kauheassa heräämisen hetkessä, joka saarella päivän ensi kajastuksen aikana tapahtuisi…

Tuuli ja malttamattoman ponnistuksella soutava käsi lyhensivät matkan pian. Samalla kuin päivän kajastus rupesi pilvisenkin taivaan takaa heittämään välkettään aallokkoon, pujahti Antti veneineen Lappalaisniemen terävän kärjen ympäri suojaan niemen tyvelle, kätkeytyen visusti lahdelman perukkaan. Ja kun hän tempauksella nostalti venettään maalle, heräsi Helena, oudosti katsellen ympärilleen. Yhdellä sivalluksella riipaisi Antti nahkaiset poikki kumartuen riemullisella ilmeellä Helenan yli. Sanomatta ymmärsi tämä kaikki. Huudahtaen tempasi hän kohmettuneen lapsensa syliinsä ja lausui Antille vain:

— Tulta!

VIII.

SE OLKOON TÄYTETTY…

Antti kiiruhti maalle ja haki tuuheitten puitten juurelta, jonne sadevesikään ei ollut päässyt, kuivia risuja ja lehtiä. Kuusen juurella tuulen suojassa alkoi hän sitten heiluttaa tulusterästään, mutta aluksi turhaan, sillä kipinä ei tahtonut tarttua kastuneeseen taulaan. Koivun kannosta löysi hän vihdoin palasen kuivaa taulakääpää, leikkasi siitä viipaleen veitsellään ja takoi sen pehmeäksi puun runkoa vasten. Jopahan tarttui kipinä, joka oli aluksi pieni kuin kiiltomadon loiste, mutta laajeni pian hellällä hoidolla suuremmaksi. Jo rupesi hän ruokkimaan sitä naavalla, kuivilla lehdillä ja risuillakin, kunnes se leimahti voimakkaasti palamaan. Silloin Antti laittoi mäen rinteeseen tuulen suojaan aluksi roihuvalkean, toi Helenan ja lapsen sen ääreen lämmittelemään ja poistui sitten kirves kädessä parempia varustuksia puuhaamaan.

Tuolta niemen tyvestä valitsi hän juurikuivan hongan ruveten sitä kirveellään kaatamaan. Nopeasti ja voimakkaasti putoilevien iskujen alla syveni kolo hongan kyljessä syvenemistään, säännöllisinä riveinä tipahti pois irti lohjennut lastuus, kunnes kannan ohetessa hongan sammaloituneet oksat rupesivat heikkoudesta tutisemaan. Arvioituaan kannan kyllin ohueksi rupesi Antti työntämään honkaa kumoon. Sitkeästi koetti se seisoa juurillaan, mutta kallistui silti kallistumistaan, kunnes se parahtaen kaatui maahan kauas viskoen katkenneita oksiaan. Sen paperihileellä olevasta rungosta katkaisi Antti kaksi tasapitkää pölkkyä kantaen ne olallaan nuotiopaikalle. Siellä rakensi hän niistä, asettaen ne päällekkäin, rakovalkean, jonka tiesi palavan tasaisesti ja lämmittävän hyvin kohentamatta. Molemmin puolin tätä laittoi hän havuista kotuksen, ja sen valmiiksi saatuaan vasta heittäytyi huoaten lepäämään. Helena olikin käyttänyt hyvin nämä hetket, oli saanut lapsensa kuiviin ja nukkumaan sekä kantanut maalle karjalaisten monilajiset eväät, piirakat, teokset, kolatsut ja muut sultsinat…

— Miten sait veneet irti ja miten tulit saarelle? kysyi Helena hiljaa.

Antti rupesi kertomaan. He eivät olleet vielä vaihtaneet monta sanaa, olivat vain toimineet ja tehneet sen, mitä tehdä tuli. Nyt rauhaan päästyään tunsivat he taas ikäänkuin sulavansa ja sydäntä kevensi puhella eletyistä suruista ja kokemuksista. Harvakseen Antti haasteli takaa-ajonsa ja kostonsa vaiheet, synkkänä kuuli hän nyt Helenalta, miten hänen isänsä oikeastaan oli henkensä heittänyt. Hän oli ylpeä isästään ja iloinen siitä, että hän oli onnistunut nujertamaan vielä vanhoillaan Arhippaisen, sen sukuvihollisen. Ja hän tunsi suurta nautintoa siitä tiedosta, että karjalaiset olivat vankeina saaressa…

— Jäiköhän niille asetta? tiedusteli hän.

Ei ollut sanottavia jäänyt, mitä puukkoja jäi, siinä kaikki. Kaikki olivat kantaneet veneeseen takaisin, eväänsäkin, onnettomat.

Ja saarella ei ollut mitään lauttapuuksi kelpaavaa. Sen tiesi Antti vanhastaan, ja siksi hän syötyään rupesi levollisesti nukkumaan tulen hauteeseen. Jo uneen vaipumassa ollessaan kuuli hän Helenan aran kysymyksen:

— Ethän sinne menettää aio?

Antti oli liian väsynyt vastatakseen, vaikka häntä halutti vastata, kun oli hänestä Helenan kysymys niin lapsellinen. Vai ei aikonut menettää heitä sinne! Tietenkin aikoi, kun oli kerran saanut satimeen koko susilauman…

Antti nukkui pian kuin kuollut; hän oli kovista ponnistuksistaan niin väsynyt, että kasvot olivat aivan kalpeat, verettömät, kuin kuolleella, ja hengitys oli niin helppoa ja tasaista, että tuskin saattoi huomata rinnan kohoavan. Helena makasi hetken valveillaan katsoen Anttia ja pelonsekainen ilme oli hänen kasvoillaan. Sitten hiipi hän hiljaa niemelle päin harjun päälle Murhisaarelle katsoakseen, mutta mitään ei näkynyt, ei tulen välkettäkään, sillä kaukana oli täältä saari. Helena palasi nuotiolle ja vaipui huoaten havuvuoteelleen.

Aamun lähestyessä tyyntyi tuuli. Järven pinta rauhoittui vähitellen aivan tyyneksi ja välähteleväksi pinnaksi. Sadepisarat kimaltelivat aamun hopeaisessa kajastuksessa, hiljaa tipahdellen puiden oksilta. Telkät ja sorsat nousivat ruohikoista aamulennolleen, jutellen uteliaasti toisilleen kuluneen yön mielenkiintoisia, joskin näin syksypuoleen jo viileitä kokemuksiaan. Kosteuden täyttämässä ilmassa ei savu jaksanut kohota puiden latvoja ylemmäksi, vaan painui leijailemaan maata myöten kuin Kainin uhrisavu, joka ei ollut Herralle otollinen.

Helenakin jo nukkui, mutta levottomuus ja hätä kuvastui hänen kasvoillaan. Hän oli kuulevinansa kaukaa Antin hätähuutoja ja tahtoi mennä avuksi, mutta ei päässyt, sillä rautainen käsi piti häntä kiinni. Hän huusi apua, koetti huutaa veljilleenkin sinne leppeämpään rantamaahan saakka, mutta kukaan ei kuullut. Ja hänestä tuntui silloin kuin olisi sydän tahtonut haleta surusta ja katkeruudesta, kuin olisi koko maailma hänen ympärillään pimennyt ikäänkuin häveten omaa julmuuttaan ja kovuuttaan. Hän rukoili palavasti tuota kiinni pitäjää päästämään irti, sillä hän kuuli Antin äänen jo raukenevan ja voimain vähenevän, mutta aivan turhaan. Vihdoin viimein tunsi hän sen otteen heikkenevän, hän riuhtaisihe irti ja lähti kaikin voimin juoksemaan Antin avuksi. Juuri kun hän saapui onnettomuuspaikalle pimeään korpeen, jonne Antti oli mutaan vajonnut, oli Antti menehtymäisillään. Ennenkuin hän katosi kokonaan mustaan hetteeseen, lähetti hän Helenaan katseen, joka oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman katkera ja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna koko ihmiskunnan tuska ja kärsimys yhteensä. Ja Helena tunsi aivan musertuvansa sen katseen edessä, se karkoitti elämän hänen sielustansa ja kyyneleet hänen silmistänsä, ja hän ymmärsi, että hän oli tuomittu koko elämäksensä surun uhriksi. Jokainen hänen sielunsa liike muodostui yhdeksi ainoaksi suureksi ja avuttomaksi kysymykseksi: miksi?

Äkkiä vavahti Helena hereille ja nousi istumaan: unissaankin hän oli kuullut oikein, kaukaa kajahti vaisuna pitkä ja venyttelevä huuto, joka yhä uudistui, kunnes vähitellen raukeni ja kuoli, jättäen vain heikon kaiun väräjämään ilmassa. Ja huudon tauottua huomasi Helena jääneensä toivoen odottamaan jostain avautuvaa avun lähdettä…

Antti nukkui raskaasti. Uni oli jo häntä virkistänyt, sillä poskille oli palannut väriä ja hengitys oli käynyt syväksi ja rauhalliseksi. Suonikkaat ja ruskeat kädet olivat suorana sivuilla, ja juuri nyt puristautui toinen niistä nyrkkiin. Helena ymmärsi Antin ja ymmärsi ne kauheat tuskat, joita hän oli viime vuorokauden kuluessa saanut kokea. Mutta siksipä hän myöskin ymmärsi sen tunteettoman ja kylmän johdonmukaisuuden, jolla Antti menetteli, ja huoaten älysi, että Antti ei päästäisi nyt saamaansa koston ja tuhon tilaisuutta käyttämättä. Hän oli juuri sellainen luonne, jota tarvittiin tämän erämaan asuttamiseksi vastoin vainolaisen ja luonnon vimmattua vastarintaa, ja hän tunsi olonsa hänen rinnallaan turvalliseksi. Oikeastaan hän ei ollut pelännyt mitään ollessaan karjalaisten vallassa, sillä hän oli luottanut niin perinpohjin Anttiin, että oli suorastaan tiennyt pelastuvansa; milloin pelastuisi, sitä ei ollut tiennyt, mutta ei ollut siitä välittänytkään! Oli vain antanut ajan mennä, alistuen kohtaloonsa. Ja Antti oli tullut, iskenyt varmasti kuin salama ja tuhonnut. Helenaa värisytti ajatellessaan sitä kohtaloa, joka karjalaisille oli eteen koitunut, ja hän toivoi, että he pääsisivät pian pois näiltä mailta niiden murhetta näkemästä ja todistamasta…

Aamu kului. Savu pullahteli koveroksi palaneiden pölkkyjen raosta keveinä sinisinä pilvinä. Antti avasi silmänsä, katseli ympärilleen, kuin älyämättä missä oli, näki sitten Helenan ja muisti samalla kaikki. Hän venyttelihe tyytyväisenä ja nousi ylös.

Samalla kuului taas kaukaa huuto, pitkäveteinen ja vähitellen alas painuva. Antti kuunteli sitä tyynesti ja sanoi sitten:

— Ei ole kulkijoita näillä mailla, turhaan huutavat.

Hän nousi ja meni saaren puolelle nientä katsomaan sadintansa.

Niemen harjulle päästyään paneutui hän siihen puitten suojaan pitkälleen ruveten tyynesti tarkastamaan selältä siintävää Murhisaarta.

Savupatsas nousi saarelta, joka tänne katsoen näytti ryhmyiseltä kiveltä selän keskellä. Karjalaiset olivat nähtävästi virittäneet kallion laelle merkkitulen, toivoen sen herättävän mahdollisten kulkijain huomiota. Kallion laella näkyi myös jotakin liikkuvan, mutta huutoa ei kuulunut.

— Ovat jo älynneet huudon turhaksi, päätteli Antti, ikäänkuin mielessään hyväksyen tämän heidän päätöksensä.

Vaistomaisesti tuli hän asettautuneeksi karjalaisten asemaan. Mitä hän heidän sijassaan tekisi? Hän punnitsi kaikki mahdollisuudet, mitä suinkin saattoi löytyä saarelta pois pääsemiseksi, mutta hän huomasi ne kaikki riittämättömiksi. Hän tiesi, että vaikka karjalaiset kuten suomalaisetkin, ikänsä asuvat vesien vierellä, he eivät aikuisina ui juuri koskaan, eivätkä pääse uimasillaan juuri kymmentä syltä pitempiä matkoja, jos pääsevät hätäytymättä sitäkään. Lauttapuuta ei ole minkäänlaista, ei ruokaa, ei mitään apuneuvoja. Mahdotonta oli muitten avutta karjalaisten päästä saarelta, ja jo päivän syömättä olo heikontaisi heidät niin, ettei enää mitään suuria pelastusyrityksiä ollut odottaminenkaan…

Helenan tulo keskeytti Antin mietteet. Taluttaen pientä poikaansa, joka nyt tyytyväisenä jokelteli, tuli Helena hitaasti, silmät maahan luotuina, ja istui Antin viereen.

— Armahda karjalaisia, pyysi hän yksinkertaisesti, ja kyyneleet ilmestyivät hänen silmiinsä.

Antti silitti hellästi hänen hiuksiaan. Hän ymmärsi vaimonsa täydellisesti, sillä hänen sydämensä oli äskeisestä pelastusmahdollisuuksien mietinnästä tuntenut myös niiden tuskien aavistusta, joita saarella jo nyt luultavasti alettiin kärsiä. Ja hän piti siitä, että hänen vaimonsa ei salannut naisellista hellyyttään ja hyvyyttään minkään julmuuden verhoon, vaan pyysi vihollistenkin puolesta. Ja hän tunsi, että hän kernaasti olisi suostunut hänen pyyntöönsä, jos suinkin vain olisi voinut. Mutta hän ei voinut.

— Miksi et voi? tiedusteli ihmeissään Helena, sillä hänestä olisi asia ollut mitä yksinkertaisin.

Tyynesti ja hiljaisesti selitti Antti. Hän huomautti, että jos ainoakaan noista miehistä pääsee Soukeloon ja Uhtuaan kertomaan, miten oli käynyt aivan rajan ääressä Arhippaisen ja miten oli ollut heidän itsensä käydä ja miten oli ammuttu musta Ontrei, niin ovat luetut heidän päivänsä. Kostamatta eivät he jätä milloinkaan, jos siihen suinkin kykenevät. Mutta jos nyt saadaan tapetuksi koko matkue, niin ettei jää mitään jälkeä ollenkaan, ja vielä pidetyksi salassa heidän kohtalonsa, niin ei Soukelossa ainakaan ole pitkään aikaan ketään tällaisille retkille lähtijää. Kyllästymään ne ovat sielläkin jo vainoretkiin ruvenneet; vain vanhat, tuo Arhippaisen suku etenkin, samoin kuin Antin isä, olivat niille aina kärkkäät ja jättivät rauhan työt mieluiten naisille. Kun nyt oli tilaisuus saada hengiltä koko se pesuus, niin olisi aivan väärin omaa turvallisuuttaan ja yhteistä rauhan asiaa silmällä pitäen jättää se käyttämättä. Karjalaisten täytyi hävitä jäljettömiin, siinä ei auttanut, niin julma kuin heidän kohtalonsa tuli olemaankin…

Antin mielestä oli se, että karjalaiset olivat joutuneet hänen käsiinsä kokonaan näin avuttomina, suorastaan jumalan viittaus. Olisivatko he armahtaneet hänen sukuansa ja häntä, jos olisivat näin valtaansa saaneet? Eivät olisi. Ei saanut vihamiestä armahtaa, sillä siten niitä vain oli yhä enempi. Viha hävitti ja kulutti, kunnes ei ollut enää ketään, joka olisi vihannut. Toinen tai toinen. Antti oli voimakkaamman ja sitkeämmän heimon lapsi. Hän ei voinut antaa perään, ei voinut joutua tappiolle, sillä hänellä oli tukenaan suunnaton voiman tunto, viekkaus ja sitkeys, sekä järjen valta tunteen yli. Vaikka kuinka surkealta tuntui, niin ei auttanut, asia oli näin sallittu. Erämaa oli tehnyt hänestä jonkunmoisen sallimukseen uskojan, joka toimi aivan omituisella itseluottamuksella, sillä hän tiesi kokemuksesta sallimuksen nähtävästi aikovan hänelle hyvää.

— Eivätpä sinua armahtaneet, vaan mukaansa veivät pideltäväkseen. Orjan, jonka olisi täytynyt alistua kurjimmankin kierokauron mielitekoihin, olisivat tehneet sinusta, samoinkuin me olemme monesta heidän naisestaan tehneet…

Allapäin kuunteli Helena. Hän ei voinut väittää Antin perusteluja missään kohdassa vääriksi, vaan oli päinvastoin pakotettu tunnustamaan ne oikeiksi. Heidän oma turvallisuutensa vaati karjalaisten kuolemaa, se oli totta, mutta hänen lempeä sydämensä kauhistui sitä järjen kylmyyttä, joka tyynesti pani miehen näin menettelemään. Hän katsoi Anttiin. Vakaana tämä tuijotti selälle, saarelle, jossa tiesi vuoroin vihan, vuoroin epätoivon ja kirousten, vuoroin mitä mustimman masennuksen olevan vallalla. Hänen jalkansa juurella leikki lapsi, vihaisesti pieksäen risunkappaleella jäkälikköä ja purkaen lapsekasta vihaansa olemattomiin kierokauro-karjalaisiin…

Helena muisti Kuismaa, tämän osoittamaa puolinaista hyvyyttäkin, joka oli herättänyt turvallisuuden tunteen. Ei se olisi sallinut ainakaan muiden pahaa tehdä, eikäpä olisi tainnut itsekään kehdata yrittää! Helena oli sen nähnyt naisellisella vaistollaan Kuisman silmistä. Ja kun hän nyt muisti hänenkin olevan saarella, pisti sydämeen taas kipeästi. Mutta hän ei puhunut enää Antille mitään, sillä varsinkin Kuisman nimeä kielsi jonkunmoinen käsittämätön arkuus häntä mainitsemasta. Oli antanut pikkupojallekin peitettä…

— Vaiti ollen istuivat he siinä, ja heidän mielensä oli kolkko. Helenan säälistä oli Antti johtunut miettimään kaikkia niitä kertomuksia rajavainoista, joita oli lapsuudestaan saakka kuullut ja joissa sittemmin oli itsekin ollut muutamissa todistajana ja osallisena. Ja vaikka hän hyvin myönsi, että hänen oma heimonsa oli usein ollut syypää mitä kauheimpaan ja tarpeettomimpaan julmuuteen, niin täytyi hänen toiselta puolen heidän puolustuksekseen sanoa, että se oli tapahtunut vasta silloin, kun heidät oli määrättömällä kiusalla ja huippuunsa asti nostetulla epävarmuuden tunteella saatettu hurjistumisen tilaan. Ja silloin eivät heitä pidättäneet mitkään voimat. Mutta karjalainen oli Antin mielestä pakana, jonka julmuus oli tullut kansanlauluksi ja jonka irstaus ei tuntenut mitään pidätystä. Ei ollut heillä pappeja edes kehoittamassa parempaan, eikä Solokoin saarelta kuulunut tänne saakka kellon ääni. Karjalainen oli hänestä viekas ja vilkkaudessaan lapsellinen, jota hän oli lapsuudesta saakka oppinut halveksimaan. Ruumiin voimat olivat kyllä suuret, jos oli kysymys vain hetken ponnistuksesta, mutta sitkeyttä ei ollut ollenkaan. Jos olisi pantu karjalainen päiväksi närekarhilla kaskea äestämään, niin Suomen nainen olisi illalla ollut reippaampi samaa työtä päivän tehtyään kuin hän. Mutta kuitenkin tunsi Antti aina jonkunmoista kateutta heitä ajatellessaan; heissä oli sittenkin jotakin uljasta ja jotakin puoleensa vetävää, tuollaista miellyttävää huolettomuutta, joka todistaa rikasta mielikuvitusta. Siinä missä Antti heimolaisineen teki työtänsä raskain aatoksin ja otsa aina huolten rypyissä, siinä kulki tämä Iivana lauleskellen…

Antti nousi.

— Lähden kaksilaitaani hakemaan, sanoi hän, ja pyysi Helenaa mukanaan murkinalle.

Antti muisteli yöllisen tuulen suuntaa ja läksi soutamaan hiljalleen pitkin rantaa. Kun hän kääntyi niemen kärjestä Murhisaaren näkyviin, tunsi hän selässään pientä väristystä. Hän oli vain katselevinaan kaksilaitaansa, mutta odottikin vain joka hermollaan milloin hänet saarelta huomattaisiin.

Hän arvasi, etteivät karjalaiset voisi aavistaa saarelle jäämistään hänen teokseen, vaan luulevat tietenkin myrskyn veneet vieneen. Ja jos hän olisi joutunut kotinsa puolelle saarta maihin, olisi hän antanut heidän ijankaikkiseksi jäädä siihen uskoon, mutta kun tuuli vei toisaalle, niin että kotiin mennessä täytyisi soutaa saaren sivu, niin ei auttanut juuri läsnäoloaan salata. Yöllä ei Antti halunnut lähteä kulkemaan, kun oli koskesta laskettava. Hänen täytyi siis tuottaa vihollisilleen sekin katkeruus, että saisivat tietää, kenen valtaan olivat joutuneet. Eikä hän sitä juuri surrutkaan, vaan tunsipa yhäkin koston nautintoa ja jonkunmoista hurjaa iloa. Hän oli nyt paikan valtias, hänen vallassaan oli joko armahtaa tai silleen heittää…

Hän souteli tyynesti pitkin kaislikon rintaa katsellen venettään. Kauan ei tarvinnut hakeakaan, kun jo löytyi. Hän sitoi sen veneensä perään, ja rupesi kääntymään takaisin leiripaikalleen. Silloin kuului saarelta huuto, nyt toivorikkaana ja virkeänä… Antti lepuutti airojaan ja kuunteli sekä mietti.

Mennäkö näyttämään, vai soutaako pois? Jos menisi ja näkisivät, kuka on, niin kauhealta mahtaisi tuntua… Mutta samalta taitaa tuntua, jos tyynesti poiskin soutelisi…

Hän oli kahden vaiheella. Huuto kuului uudelleen, kutsuvana, käskevänä, kärsimättömänä… Hän käänsi veneensä saarta kohti ja lähti hitaasti soutelemaan.

Silloin vaikeni saarellakin huuto, ja koko sen puolen ilma tuntui olevan täynnä jännittynyttä ja kiihkeää odotusta, malttamattomalta toivoa mitä ihminen ajatella saattaa. Saarella olijoista tuntuivat tulijan aironvedot hitaudessaan ijankaikkisuuden pituisilta…

Mutta vene lähenee varmasti, vaikka hitaasti. Se ei ole mikään näköhäiriö, valhekuva, vaan todellakin lähestyvä vene, ja siis pelastus varman kuoleman kidasta. Voiko ihanampaa tunnetta ajatella, kuin se, mikä kuolemaan tuomitun valtaa, kun hän kuulee armahduksen sanoman…?

IX.

SILMÄSTÄ SILMÄÄN…

Karjalaiset olivat saapuneet rannalle venettä odottamaan, ja iloinen jännitys kuvastui heidän kasvoistaan. Mutta kun Antti saapui niin lähelle, että venettä rupesi selvemmin näkemään, muuttui heidän iloisuutensa yhä suuremmaksi hämmästykseksi. He tunsivat veneen, mutta kuka oli soutaja?

Ja kun soutaja pysähtyi juuri nuolen kantaman ulkopuolelle saaresta, käänsi veneensä ja näytti kasvonsa, pääsi pettymyksen ja kauhun huuto karjalaisten huulilta. He olivat tunteneet Antin ja arvasivat kaikki hänen työkseen. Kuisma kääntyi sanaakaan sanomatta rannasta pois ja käveli hitaasti kallion laelle. Hän tiesi, nähtyään Antin, rukoukset turhiksi, eikä tahtonut vihollisensa edessä nöyrtyä, eikä liioin hänelle hätäänsä näyttää. Raivo oli niin suuri, epätoivo niin pohjaton, että hän alistui ylpeästi kohtaloonsa…

Mutta toiset eivät olleet ylpeitä, vaan pyysivät armoa, rukoilivat käyttäen kaikkia niitä suloisia sanoja, joita heidän notkeassa kielessään oli. He lupasivat Antille kaiken sen maallisen hyvyyden, mikä heidän tiedossaan vain oli ja mitä he vain voivat kuvitella, ja kun se ei auttanut, ryhtyivät he voimattomina uhkailemaan. He sanoivat kiduttavansa Anttia kaikilla niillä kidutuskeinoilla, mitkä heistä vain nyt tehokkaimmilta tuntuivat, kiristivät hampaitaan, puivat nyrkkiään, kunnes lopuksi vaikenivat. Sanattomina kummastuksesta tuijottivat he Anttiin, joka ei koko aikana ollut sanonut mitään, vain katsonut heihin herkeämättä. Ei ilmekään ollut värähtänyt hänen kasvoissaan heidän houkutuksistaan, ei pieninkään hymyn väre niille ilmestynyt heidän uhkauksistaan, ja kun karjalaiset voimattomassa vihassaan kaahlasivat veteen hänen venettään kohti, siirtyi hän varovaisesti muutamilla aironvedoilla kauemmaksi. Ja kun hän hetkisen perästä lähti soutamaan pois yhtä tyynesti kuin oli tullutkin, heittäytyivät karjalaiset masentuneina rannan hiekalle kohtaloaan valittamaan. Kuisma ainoastaan vaikeni synkeästi eteensä tuijotellen…

* * * * *

Helena rukoili palavasti Anttia taipumaan ja pelastamaan karjalaiset. Kun ei heillä ollut aseita, niin helpostihan sai heille viedyksi tyhjän veneen. Varmaan menisivät, eivätkä enää koskaan uskaltaisi tulla takaisin… Mutta Antti ei taipunut. Yhä uudelleen selitti hän vaimolleen, miksi se oli mahdotonta; koko hänen sukunsa olemassa olo vaati karjalaisten kuolemaa. Niin kuluivat heidän päivänsä keskinäisessä kamppailussa vihollistensa hengestä.

Sillä Antti ei voinut lähteä pois paikalta, ennenkuin oli päässyt varmuuteen. Hän tunsi, että jos hän nyt lähtisi, kun viholliset vielä olisivat hengissä, täytyisi hänen palata takaisin katsomaan, miten oli käynyt. Helena oli jo epätoivossaan vaatinutkin Anttia lähtemään pois, kun ei kerran taipunut, mutta ei Antti voinut. Ja Helena oli silloin syyttänyt häntä julmuriksi ja vavisten silmännyt saarelle päin…

Kolmantena vuorokautena oli saarelta vielä kuulunut huutoa, mutta sitten oli kaikki ollut hiljaa. Viidentenä oli jo tulikin sammunut, kun oli satanut, ja sen jälkeen ei enää savua näkynyt. Ei ollut elonmerkkiä näkyvissä.

Kauhistuksella ajatteli jo Anttikin vihollistensa kohtaloa. Nyt kun heitä ei enää mikään voinut pelastaa, kun koston malja oli nähtävästi jo sakkaan saakka tyhjennetty, tuntui hänestä tekonsa aivan masentavalta ja hän rupesi kiireesti varustautumaan matkaan kotia kohti. Sivumennen saattoi hän nyt varmistautua vihollistensa kohtalosta.

— Pelasta edes Kuisma, rukoili nyt Helena, jos hyvinkin olisi vielä hengissä. Muista, että hän kentiesi pelasti poikasi, kun antoi hänelle mekkonsa. Kiireesti menkäämme, ehkä vielä voimme tehdä osan tehdystä tekemättömäksi.

Kuumeentapaisella kiireellä varustautui Helena soutamaan, eikä Antti häntä enää vastustanut. Helenan rukoukset ja moitteet olivat ikäänkuin kasvattaneet hänen käsitystapaansa, ja hän oli ruvennut itsekin epäilemään tekonsa todellista tarpeellisuutta, toisin vuoroin taas itseään tästä heikkoudesta moittien. Mutta toisekseen arveli hän itsekseen, että Kuisman pelastamisesta saattaisi olla hyötyäkin, ja siksi hänkin saarelle kiirehti.

Lastatut veneet olivat raskaat soudettavat, mutta pian silti matka joutui. Kun lähestyttiin Murhisaarta, heitti Helena soudun ja kääntyi katsomaan: ei ääntä, ei elon merkkiä.

Helena ratkesi lohduttomaan itkuun, Antti tuijotti synkästi saarelle. Hän laski varovaisesti veneensä samaan hiekkaan, josta oli ne myrsky-yönä ryöstänyt, sekä nousi nuotiopaikalle.

Siinä oli kolme karjalaista kuolleena, ja kuolintaudin kauhea laatu näkyi selvästi heidän kuihtuneesta muodostaan. Mutta Kuismaa ei näkynyt.

Hakien kiersivät Antti ja Helena saaren, mutta ei missään. Vihdoin nousivat he kalliolle. Siellä makasi Kuisma hätäisesti tehdyllä lehtivuoteella. Kun he lähestyivät, näkivät he hänen koettavan kääntää päätään heihin päin. Hän oli vielä hengissä.

Kun he saapuivat ääreen, ja Kuisma näki oudosti ja kauhistuneesti katselevan Antin, koetti hän nostaa kättään ikäänkuin iskua varjellakseen, kuitenkaan jaksamatta. Itkien heittäytyi Helena polvilleen hänen viereensä.

— Antti, kanna kiireesti veneeseen, hätäili hän; ehkä hän vielä virkoaa.

Ja Antti nosti vihollisensa syliinsä voimakkaasti ja vaivatta sekä kantoi hänet veneeseensä. Ja Kuisma kiinnitti häneen elottoman ja tuijottavan katseensa, johon Antin täytyi katseellaan vastata, sillä hän tunsi olevansa aivankuin vankina. Ja se katse poltti kuin tuli ja syöpyi hänen mieleensä ainaiseksi karkoittaen rauhan…

Helena koetti antaa Kuismalle syötävää pienissä erissä, mutta kuoleman kouristamasta kurkusta ei enää tahtonut mennä mitään alas. Päivä kului häntä hoidellessa, mutta minkään muun ei voinut sanoa Kuismassa elävän kuin katseen. Se seurasi Helenan ja Antin toimia milloin vain he olivat näkyvillä, ja Helenasta tuntui aivan kuin hän unessaan olisi nähnyt tuon katseen. Se oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman katkera ja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna yhteen koko ihmiskunnan tuska ja kärsimys. Ei mikään maailmassa näyttänyt voivan sen tuskaa lieventää.

Saapui murheellinen yö. Antti kaivoi kuolleille haudan siihen paikkaan, jonka vanhastaan tunsi ja hautasi heidät sinne. Entiselle paikalle laittoi hän myös yö-nuotion, teki sen ääreen Kuismalle vuoteen ja kantoi hänet sinne. Ja oli kuin olisi Kuisman kelmeillä kasvoilla vilahtanut hymyn kajastus. Kun pimeä saapui ja aalto kahautteli kaislikkoa salaperäisesti, liikahti Kuisma äkkiä. Kun Helena kumartui hänen ylitsensä ja Anttikin saapui ääreen, kokosi hän viimeisetkin voimansa, katsoi ruskeilla silmillään Helenaan, katsoi Anttiinkin, koetti lausua jotakin, ojensi vaivaloisesti molemmille kätensä ja oli kuollut…

Eivätkä Antti ja Helena sanoneet mitään, sillä itku ja suru salpasi heidän äänensä. — — —

Mutta kun Helena nuotion ääressä valvoessaan mietti Kuisman kuolemaa, tuntui hänestä kuin olisi Kuisma antanut anteeksi, ikäänkuin kuoleman edessä ymmärtänyt Antin teon, hänet, koko maailman tuskan ja vaivan. Kentiesi hän oli siksi hymyillyt, kun Antti kantoi, ymmärtänyt hänen menettelynsä perusteet, tuominnut omansa ja katsonut heidät kaikki näihin tekoihin tavallaan syyttömiksi. Helenasta tuntui kuin olisi Kuisma kuolemallaan ja käden ojennuksellaan vetänyt verhon menneisyyden eteen ja tehnyt onnen ja rauhan taas mahdolliseksi. Hänessä oli vihan ja koston henki saanut niin uljaan ja jalon uhrin, että se oli tyydytetty ja rauhan sekä onnen mahdollisuus taas rakennettu.

Mutta Antti oli nyt vuorostaan synkkä. Vaikka hän nyt tahtonsa perille päästyään entistä selvemmin huomasi, kuinka edullista hänelle lopultakin oli kaikkien karjalaisten tuho, oli Kuisman kuoleman näkeminen, tuo käden ojennus, joka oli hänelle käsittämätön, häntä ankarasti järkyttänyt. Ainoastaan Helenan sovittava usko sai hänet rauhoittumaan ja paljasti hänen alkuperäiselle sielulleen tunnelmia, jotka olivat liikuttavaisuudessaan hänelle outoja ja ihmeellisiä… Aatoksissaan makasi hän mielessään käyden läpi äskeiset tapahtumat. Ja hän ei niitä sittenkään katunut, sillä elämä oli sen kaiken niin vaatinut. Vika ei ollut hänen.

Kun päivä valkeni, hautasi hän Kuisman toisten karjalaisten viereen, ja vieritti haudalle viisi isoa kiveä. Ja kun Helena ihmetellen kysyi, miksi hän viisi kiveä vieritti, kun kuolleita oli vain neljä, ei hän antanut mitään selitystä… Viisi ristiä hakkasi hän kivellä kallion seinään…

Hiljaisina soutivat he koskelle. Siinä päästi Antti toisen veneen irti, jättäen sen kosken niskaan odottamaan. Toisen laski hän heti kosken alle. Ja siinä jäntevällä kädellä venettään kuohujen läpi ohjatessaan tunsi hän taas voimansa palaavan ja rohkeutensa virkoavan viime päivien sielullisten kidutusten jälkeen. Hymyillen vilkaisi hän Helenaan ja lapseensa sekä tunsi luottamusta ja rohkeutta tulevaisuutta ajatellessaan. Uneksien lepuutti Helena suvannolle saavuttua airojaan. Oli taas niin mieluista antaa virran viedä, aallon tuuditella ja uneksia onnen ja rauhan unelmia. Ainoastaan se, joka kokee myrskyn ja onnettomuuden, ymmärtää rauhan arvon ja siitä täysin nauttii. — — —

Isänsä ja Arhippaisen hautasi Antti vierekkäin kotimäen rinteeseen suuren koivun alle, piirtäen koivuun kaksi ristiä. Jo hiukan leikillä sanoi hän Helenalle, että eivät taida siitä vanhukset tosin olla varsin mielissään, mutta että olkoonpahan kuitenkin näin sovinnon merkiksi. Karjalaisten veneestä löytämänsä tavarat saattoi hän hiljaisuudessa, mitään selityksiä antamatta, takaisin omistajilleen, sikäli kuin ne olivat hänen ulottuvissaan; loput piti hän hyvällä omallatunnolla omanaan…

Siitä pitäen alkoi Vaaralan talon varallisuus.

Kadonneita karjalaisia ei koskaan kysytty. Mitä Vaaralan vakava isäntä ja hänen surumielinen emäntänsä tiesivät, sitä eivät he koskaan kertoneet. Heidän sukunsa levisi seudussa laajalle, asuttaen viljelyskelpoiset paikat sitkeillä ja voimakkailla miehillä.

Heidän sukuaan on sekin väki, joka asuu Murhelassa, Parvaselän rannalla. Miksi taloa sillä nimellä sanotaan, sitä eivät kaikki tiedä, mutta perintötaruna kulkee Murhelan väellä kertomus Murhisaaren viidestä kuolleesta.

Kun kesä-iltana apaja vedetään saaren rantaan ja mennään sinne syömään rantakalaa, kertoo isäntä nuotiolla perintötarun. Hän kertoo sen ylpeänä suvustaan. Ja hänen kertomustaan uskotaan, sillä lukemattomat paikat seudulla kantavat muinaisten ryöstöretkien muiston nimessään. Ja yhä vieläkin on rajaseutulaisilla vihamielinen ja halveksiva käsitys karjalaisista.

Jos olet oikein Murhelan isännän suosiossa, niin kertoo hän sinullekin pirtin eteiskamarissaan tarun Kuisman kuolemasta. Ja kertomuksensa vahvistukseksi kaataa hän kalliina aarteena sinulle lopuksi ryypyn koko pitäjässä kuuluun "karjalaisen kuppiin". Se on perinnöksi jäänyt Kuisman sotasaaliista, ryöstetty kaukaa rantamailta, sirosti koristeltu hopeakuppi, joka on alkujaan aiottu komeampaa käytäntöä varten. Väkevästi syöpyy mieleen tämän maljan ääressä taru uljaan ja jalon karjalaisen kuolemasta ja sovituksesta… — — —