III NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä, mutta taustalle on savimajojen sijaan rakennettu kauniita keltaisia ja valkoisia pieniä asumuksia. Myös punainen katos on poissa. Oikealla etualalla leposohva. Aika: kirkaskuutamoinen aamuyö. Prinssi lepää sohvalla. Lankha istuu vieressä. Hetken vaitiolo. LANKHA: Voi, prinssi hyvä, kammioon ois aika, levolle jälleen, turhaan valvot. (Ei vastausta.) Kohta kuu kellerväinen hallavaksi käy ja sisar maan se kainostellen jättää. Maa aurinkoa, kuuta vailla hetken saa sairahana huohottaa ja turhaan povensa auki repii: houreissansa hiestä tuskan sairast' usvaa vain se luo ja meitä taudiIl' uhkaa, vaikk' ois ikiterveyttä mieli antaa. ATHENODORUS: Lörppö! Koht' alkaa vaankin jumalatar kuuta spitaalitauti vaivata, mi huulet silt' ammoin söi. Ja sisarelleen, hetaira maalle, sen nyt täytyy jättää hekuma auringon. Näät nuoremmakseen tää äiti maa on vielä laatuun käypä. LANKHA: Mut annapas, ett' unen soutupoika tuo pienell' urkkii ruuhellansa kaikki sun suontes sopet rauhass' yön, kas silloin sa aamull' lähdet unten rantamalta taas uusin mielin, naurain, kirmaten — — ATHENODORUS: Tai unissani, tyhjänraskain päin, viel' unijuomain melto maku suussa kuvotus inhon huulin aukinaisin mua itseäni irvii. Siinä sulle kävely prinssin aamusilla. Yössä näin viileässä helpompaa. LANKHA: Puutarhaan jos käytäiskin! Sun mielileijonasi nälästä aivan hiutuu, kun et syötä sit' enää koskaan, eikä muilta huoli se ruoan palaa. ATHENODORUS: Kyllin maittavaa tuo mulle lihaa, ihmislihaa tuo. LANKHA (huoaten): Kuink' ootkaan muuttunut — — ATHENODORUS: Ja parantunut. LANKHA (puoliksi itsekseen): Tikarin uurnaa myrkky vuotanut on sydämees. ATHENODORUS (katkeralla ivalla): Taas lörpöttelet ukko! Tääll' arpi ruskottaa vain mitätön, vain huulten jälki viattoman naisen — — LANKHA (pyytävästi): Siit' yöstä turman ällös haastele, se sairastuttaa sun vain uudelleen. ATHENODORUS: Sull' onko paha omatunto? LANKHA: Mulla? (Charisbe palatsin pylväikköön.) ATHENODORUS: Niin, valheist' imelistä, joita kerroit puutarhan teillä tuolla aamut kaiket ja iltayöt. — Niin eikös laulanut sun tarinoissas valkojoutsenet kuin huilu soi tai sitra heläjää. Nyt uusin korvin sen ma valheeks kuulin ei hanhen kaakatusta kummempaa oo joutsenääni. — Kuolemansa eellä se muka lauluist ihanimman joikuu. Sen tottavie ma valheeks näytän myös: Tän' yönä vielä kenokaulan mestaan ja nähdä saatkin: kurkust' elukkaisen korahdus kuoleman vain tunkee. Malliin samaan sa luonnon kaiken valheverhoin oot kietonut. LANKHA: Niit' ilman, poikaparka, tääll' onnetont' on elää. Kuulepas — — ATHENODORUS: Ja naisen — senkös seitein peittelit ja jumalatar — vöillä, uumilt' asti luo silmäin siveäin ja harhaan veit mun. (Hetken vaitiolo, jolloin Kätyri ilmestyy taustalle vasemmalta portaista ja alkaa hiljakseen siirtyä seinäviertä pylväikköä kohti.) Ja lemmenmurhe — kaunist' oli muka tuo rinnan pakko luita särkeväinen, hiotus yöllä kauhuvaivan alla, tuo toivo turha tähti taivaalt' ottaa. Häpeä kalvas, värjöttävä raukka ees alla marmorisen nuken, tulta jäävuoriin tuhlata ja henkiä sisäänsä tautina se taas ja yksin ain' yksin, yksin itkeä — — voi, vanhus. (Raivoisata, tyrskivää itkua.) Oi, vanhus, poika onneton on tässä! En jaksa kylmä olla enkä kuuma, en kestä maailmaa, en hiljaisuutta en karjaa ihmisten. (Vaipuu Lankhan puoleen, joka kumartuu häntä hiljaisella äänellä lohduttamaan.) CHARISBE (Kätyrille, joka kurkistaa pylvään taakse): Mit' urkit, mies? KÄTYRI: Ja sinä mitä kurkit? CHARISBE: Kuuta vain. KÄTYRI: No, sankar kuutamon siis sisään päästä. CHARISBE: Rumuuttas peljäten en suoraan kiellä. KÄTYRI: Häkissä mull' on aljo kallehin, jok' uskoo, ett' oon toiseks kaunein mies ma maailmassa. CHARISBE: Kuulepas, sa sano, Elisaa lempiikö sun herras? KÄTYRI: Säälii, vain säälii. Jos ei sääli, rankaisee, mut' itseänsä sääli on, jos lempii. — Siin annos kutkua sun kieles kärkeen. CHARISBE: Sun herras muureill' onko yhä? KÄTYRI: Entäs, viel' onko valveill' emäntäs? Miks itkee noin haikeasti prinssi? Yö nyt onko vai hourupäisten päivä? Vastaa, vastaa. (Katoo hohottaen oikealle. Charisbe jäljessä). ATHENODORUS (nousee käden varaan): Hohotus täällä käy! He kiertää, nuuskii, he kättä lyö ja rahan kouraan pistää, ett' totta kuiskais valhesäkki korvaan. LANKHA: Kas, sanomia tappion tai voiton he vuottaa, siks on levotonta yö — — ATHENODORUS: — Mun luulet itkevän — vain hohotan, minäkin hohotan ja yötä valvon kuin aikuisten on tapa. ZENOBIA (tulee täysissä pukimissa Charisben seuraamana) Taaskin valvot! Pitääkö torailijaks tulla mun, sa paha poika. ATHENODORUS: Lampaaks oothan tullut — Vapiset eessä kellokaulavuohen kuin lampaat toisetkin ja nöyryytystä sa aamust' iltaan nielemällä nielet. ZENOBIA: Voi, lapsi. Minkä näät, se kuorta on, sydämen yössä, siellä painitaan! Hän salaisuutta kantaa, jot' en tunne. Se onko sankarunelmaa, mik' kerran mun onnell' yllättää? Mua lemmitään vai vihataanko, sit' en tiedä. Mutta oi, poika, mieles malta, lempeen uskon. ATHENODORUS: Viha mun, tää kiukku voimaton ja usko, ett' ihmevoimat saan ja hirmukeinot, joill' loukkaajani kerran, vähitellen ja ilkeästi ilkkuin näännytän, tää haave oikeaan mun vie. ZENOBIA: Noin kehno, kavala ilkimys mull' onko poika! ATHENODORUS: Mull' onko äiti kuningatar ollut? ZENOBIA (painuu polvillensa poikansa luo): Jumalten lauma kaikki, tuomitkaa! Rakastavalle eikö mulle liikaa tää murhe viimeisin. — Oi, poikasein — ATHENODORUS (keskeyttäen): Puutarhaan lähden, joutsenkaulat katkon. ZENOBIA: Sisälle käy — — ATHENODORUS: Nyt kenokaulan mestaan! (Prinssi ja Lankha sivuportaista puutarhaan.) ZENOBIA: Ken oikeassa? CHARISBE: Prinssi oikein arvas. Kuin valkeata prinsessaa, niin eihän mies vankiansa huoltais, saalist' yksin niin varjellaan ja lemmenvuonaa. ZENOBIA: Kuinka, mun voittaa voisko tyttö matala ja heiveröinen. — CHARISBE: Kainous, se vasta on miesten mielest' autuasta, katsos, he heikkoutta kuuliaista etsii. — Elisaa kuulustele kautta rantain, ei hevin ylpeyttä lemmen peittää voi nainen kilvan lempivältä. ZENOBIA: Nainen tuo tornikammiossa kyyhöttää, en nouse syrjäteitä sinne minä. CHARISBE: Levolle jos et vielä käy, ma laitan, ett' tapaat hänet. KLEANTHES (kiireisenä pääportaista): Tääll' ei hän, tuoll' onko? ZENOBIA: Sun herras? Tääll' ei nähty — tuloss' onko? KLEANTHES: Tää kummallista! Muurein harjalt' alas, työmiesten sankan parven riemuitessa, työn päätteeks ylevästi haastoi hän ja miesten voimaa kiitti. Katsokaas, tän' yönä valmiiks sai tuo suuri työ mi muurit kahta vertaa ennestään loi korkeammiks. Sitten tulotiellä ma käskyn sain, ett' tuolta kiertäisin ma länsiportin kautta, tarkastaisin siell' öisen vartion, mi länttä kohti alati tarkkaa viestintuojaa vartoin. Niin kiersin, suoraa tietä hän, mut täällä ei vieläkään. CHARISBE (pahatahtoisesti): Kai kultas uninen sai sulle jalat alle, juosta saitkos. KLEANTHES: Sa vihan viskelijä! Yön ken nukkuu on armas mun. Niin tekee kaunis Tadmar ja unestansa puolet antaa mulle. Hei, terve teille! Hänet tiellä tapaan — Ja sitten aurinkoa aamuks veistän. (Poistuu pääportaista.) ZENOBIA: Hän tänne saapuu — — Nyt on aika mun! Niin harvoin hänet nään. Nyt kuudanyössä vain totta puhutaan. Tääll' odotan. (Rientää oikealle). Nyt tulee kaunis päivä. Hämähäkki noin uskaljaasti seittejänsä laittaa: — Somasti verkkos korjaa, nopsaan juokse sa hämähäkki — vaimo, jotta palkaks sais julma herras lemmekkäälle päälle, sovussa saaliin vaivall' ansaitsemas sun kanssas jakais. — Jos oot onnen merkki, nyt sanat ihmeelliset mulle kehrää, suo voima kohtaloita kääntää. Sitten — — suo muoto, viehkeys niin lumoava, ett' taito kehnokin, ja harhasana jäis alle kiehtovaisen hymyn. Seitein tuhansin vangitsen ja auki avaan sydämen sankarilta, nähdäkseni mik' on näin vieraiks loitontanut meidät. Oi, oothan onnen merkki? CHARISBE (lähestyen): Ristikäs jos selkä on, se hyvää tietää, muuten — — ZENOBIA: Kas, kas, en nää. — Se piiloon juoksee. CHARISBE: Mutta tuoss' onhan toinen verkko — tuossa myös ja — tuossa, hyi — tää pahaa merkitsee. (Rientää taka-alalle lehvistön luo.) Voi katso! (Zenobia seuraa Charisbeä.) ZENOBIA: Tottakin — niit' onhan paljon. Mut turhaan kai — niist' ennustellaan. — Varmaan jo siin' on kauvan olleet! — Kuitenkin — ne vaivaa mua, kaikki vaivaa mua — — CHARISBE: Tuolt' askeleita — — ZENOBIA: Siirry pois — — ma yksin — —. (Charisbe palatsiin) LONGINUS (tulee pääportaista): Ken valvoo täällä? ZENOBIA: Sydän levoton. LONGINUS: Zenobia! ZENOBIA (lempeän soimaavasti): Kuun eessä pilven häivä noin pienkö estää sun mua tuntemasta? LONGINUS: Sun äänes tunsin. ZENOBIA: Vihamiehenkin voi äänest' tuntea. Mut tuoksust' ilman ja tuulen aallost' etkö ystävää sa tunne? LONGINUS: Moniss' aatoksissa kuljin. ZENOBIA: Mit' aattelit? LONGINUS: Ett' onnen ympärille rakettu muuri on! Juur äsken lyötiin me harjaan viime kivi. Vihamies ei niille nouse. Siitä riemuitsin, ja riemun kesken täyttymyksen tyhjyys mua hetken vaivas. Mutta hetken vain. Vast' onnen kaava valmis onhan. Sitten meiss' itsessämme alkaa työ ja meitä, meit' itseämme varten. ZENOBIA: Meitä varten? LONGINUS: Niin — kullakin — on lupa leiväst' onnen — ZENOBIA: Omilla hampahillaan purra, niinkö? Kuin petoin kesken aina ennenkin on tapa ollut! LONGINUS: Väärin ymmärsit — — ZENOBIA: Kosk' on sun kieles kylmä, vieras mulle. Oi, miksi? Oonko ruma, liiaks vanha? LONGINUS: Oi, valtiatar, lumoava niin kuin murheessasi nyt et konsaan ollut, jalompi mieles on kuin ennen — — ZENOBIA: Vieras jos ois sun huulilles tuo sana kylmä tuo 'valtiatar', niinkuin ennen — — Ruoskin repele hartioita näitä, mutta noin loitoll' ällös pysy? LONGINUS: Kunnioitus niin sanomaan mun johti. ZENOBIA: Kunnioitus — viel' loitommalle pakenet. Ja minä, min' enkö katunut kuin saastainen ma oisin vaimo ollut, viikottain, kuukausin pitkin. — Vihamiehes kieltä ma kuuntelin, se suur' on rikkomus, sen oivalsin, kun näin, ett' ilmi toi se hornan henget, veljessurmat kaikki. Myös suur' ol' armos mulle yönä tuona: alt' autoit kansan vihan. Aattelin: Hän lempii yhä, eikä kuolla voikaan käsissä myrskyn lempi meidän, ma riemuitsin ja tavan vanhan mukaan kaikk' kannoin puhdistuksen pyhät menot. Hapanta maitoa ja polttoyrtit ma laitoin kylpyyn, puvun karkean ma otin ylle, enkä hipiääni veristävää ma öljyin voidellut. En nauranut, kuin nöyrä orja liikuin, jumalten kuvaa koskettanut en, en uhritulin mieltäin keventänyt. — Näin tein ja poikaseni terveeks hoidin — ei, enhän terveeks, sit' en voinutkaan. Löi arpeen haava, mutta mieleltään ol' aivan toiseks tullut poika parka. Tää kaikki painaa, painaa. Mutta toivoin, ett' astuessain etees puhtahana sun sielus aukenee ja päivä nousee, viha kaikkein laukee, kaikkein sairaus pois pyyhkäistään ja onni syntyy. Mutta sun sielus haarniskoitu on. Oi tunne, hädässä sielun huudan sua, oi kuule sykintä paljaan sydämen. LONGINUS: Täss' seison kuin valapatto, luihu murhamies. Jalompi varkaan työ kuin sielu mun! Minäkö rietas oon ja sinä pyhä? Ihana salaisuus, mun valhetella sun vuokses täytyykö? Ja kuitenkin: yöst' ihmeisestä alkain tiedän, tunnen vain voima suurt' on, pettää heikkous, mut eihän voima. Oikeus mull' onhan tää usko uusi rintaan piilottaa? Mull' on se. Sittenkin — — sun katumukses mun maahan painaa. — Tässä seison nyt kuin temppelin ma oisin polttanut ja papittaren haamu vainois mua. ZENOBIA (toivovin mielin): Oi, sielus ystävälle avaa, kieltäs en vielä ymmärrä — — LONGINUS: Tää kielt' on mykän! Vahinko, etten kuuroks tullut myös. ZENOBIA: Mun pyynnöilleni, niinkö? LONGINUS: Ällös kysy. Sun uhritules hartaaks saattaa mun, hyväksi tullut oot kuin kerran toivoin. Sun eessäs kyynelin ma voisin maata, rukoilla kanssas alla yhteismurheen ja velkapäänä tuomiolle tulla. Mut aatella sa voitko, miten käy, kun koura ylhäinen sun ilmaan nostaa ja alkulähteeseen sun paiskaa, siellä sua kylvettää kuin parkuvaista lasta ja jälleen maille tuulisille kantaa, voi silloin sattua, ett' uuden muodon maa luotuinensa saa ja henkes muuttuu. Niin mulle sattuikin, nyt rakastan mit' ennen vihasin. ZENOBIA: Ja vihaat nyt mit' ennen rakastit? LONGINUS: Ei, ei! Et vielä näit' ymmärrä, en itsekään, mut usko: on kerran kaikki selvän selvää, sinä mun kanssain riemuitset — ja ymmärrät, ett' aion hyvää — — Osaan pienimpään ma tyydyn. Vallan kaiken saat ja poikas, kun koht' on Rooma lyöty, kaiken saat ja kansa saa, kun keidas kukoistaa mun työni päättyessä kerran. — Aivot mun päässäin painaa — jaksa en — on turha täll' erää enempää. Kleanthes varmaan on täällä kohta. Jos saan sanomia, niist' oitis ilmoitan. ZENOBIA: Siis selvempää kuin usko taikka toivo saanut en. Mut sanoithan: mun kanssain riemuitset! Se lause kaunis on ja tahdon koettaa sen turvin elää, rauhan rahtusen unelta lisää pyydän. (Viittaa hyvästiksi, poistuu palatsiin.) LONGINUS (yksin): Salaisuus, sa painavaksi käythän, ihanin, käy piiloon — — KÄTYRI (tulee pylvään takaa): Viesti vietiin, hyvin voi ja tahtoo nähdä. LONGINUS: Hetki vaarallinen. KÄTYRI: Tuolt' akkunasta haastaa, jos vien luvan. Ois oikein asiaa — niin kuiskailtiin. LONGINUS: Ma tahdon nähdä! (Kätyri palatsiin.) Tahdon varmaks tulla, ett' ihme elää. — Nuolet kuutamon, päin tummaa ikkunaista ampukaa. Te jäätte tappiolle, kalventuin te näätte kiharoitten kiiltomeren ja hipiäisen kilven. (Elisan ilmestyessä akkunaan.) Ihanin, on pettäväinen turva kuutamon, nyt taiten hetki käytä, huoles usko. ELISA: Ei sanomaani kuu tuo kuulla saa on lehden nukkuvankin korva liikaa mun sanomaani varten. — — LONGINUS: Hiljaa lausu. ELISA: Siin' ääni pettäis taikka riemuhuutoon se kesken yltyis. Eihän sanomalla, vain huulin huokumalla huultes alla sen taidan ilmoittaa. 7 LONGINUS: Mit' onkaan sulla? ELISA: Min rinnall' autuus muu on vaivaa, min vaiva liekkumaa, sit' ilmi toisin. Yö tappaa mun, jos täytyy vaieta mun aamuun asti. Sinne hiivin, saanhan. LONGINUS: En kieltää voi, sa tule. (Elisa katoo akkunasta.) Aavistanko, sen aavistanko — — (Liikehtii levottomana.) ELISA (tulee kiirehtien, suoraan Longinuksen odottavien käsivarsien väliin): Älä horju, mies. Näin päätä paina. (Kuiskaa hiljaa.) LONGINUS: Torvin toitotanko! Ijäti vaikenenko? Nainen! ELISA (kurkoittautuu suutelemaan): Ansaitsenko? (Suutelevat pitkään, jolloin alkaa kuulua kiireisiä askeleita pääportaista.) KLEANTHES: Tääll' onko herra? — Kansaa liikkeell' on. Siell' lentää suusta suuhun turha huhu, ett' ois jo taisteltu. Kuin nousseet lapset ois kesken uniaan, niin tolkutonna sit' uskoo kansa. Syyt' ois rauhottaa tuo joukko oitis. LONGINUS: Sinne lähtekäämme. (Elisalle.) Nyt hälyn tieltä piiloon. ELISA: Oitis käyn, vain viittaan kädell' aulihilla kerran sun jälkees, kerran vain. (Longinus ja Kleanthes pääportaita pois. Elisa viittoilee hetkisen puutarhaan päin jonka kuluessa Charisbe kurkistaa pylväiköstä, nopeasti taas kadoten.) ZENOBIA (astuu palatsin portaissa Elisaa vastaan): Niin tottakin! Ja valkeiss' aivan, niinkuin prinsessainen. Ket' impi haikailee? — Ei vastausta. Sull' eikö ketään, tyttö parka? — Eikö? ELISA: Mit' tahdot multa? ZENOBIA: Sulta ma! En mitään, en ketään, tyttö parka. — Miksi naurat? ELISA: En, valtiatar, nauranut. ZENOBIA: Et väinkään mut huultes heikko värve paljon tietää. Niit' ennenkin on ilkku kiertänyt ja kuopat salahymyn. Kaunotar, ken niihin kompastui? — Ei vastausta? ELISA: Torailla syyt' ei mulla tänään. ZENOBIA: Tänään. Mik' autuus tänään sulla, vanki parka? ELISA: Sinä kiusaat mua! ZENOBIA: Kas vaan, gaselli hyppäs. Mut ampujaas en nää, on turha tanssis. ELISA: Oot alhainen! — — ZENOBIA: Ja hammas suuhun lyöttyi. Tikari myötä onko myös? Vai kuinka? ELISA: Kaikk' armaat henget, hyvät jumalat, mua auttakaa, en enää kestä, en! ZENOBIA: Elisa, kuule mun sieluni hätä! Tää ilkunta vierast' on mulle myös, epätoivo on tuttava mun. Sepä kauhulles, tuomittu vanki, sisar on, ihan kaksoinen! — Sinä tiedät, sun vannoa täytyy, ett' on minun lempeni mun. Et lemmestä mitään tiedä, se, vanno, niin ystävä oot. ELISA: Sun ystäväs en, sisar en! ZENOBIA: Olet velkapää! ELISA: En tuomios alla, en vankis, en lemmestä köyhä. ZENOBIA: Jos lemmit, on lempesi turha! Salamanteri polttanut kulmies kaaret ja lantios laihaksi syönyt, lyhyt kaula ja huules veltto, salasyntien kelmeäks syömä. Saat lemmeltä aamuyön, vain inhon kyllästyneen, et iltaa, et luomisen yötä. ELISA: Noin kaunaa ja kammoa kannat, kun vanhenet, valtiatar, sun palkattu liehijäs heitti. ZENOBIA: Mun kanssani sankari riemuitsee! ELISA: Sait aatteen lempeä hetken ja senkin pettelit, senkin. Minä hurman sain, minä voiman sain! ZENOBIA: Se valhetta on! ELISA: Tosi autuas vain. ZENOBIA: Se valhetta on! ELISA: Minä poikaa kannan, minä sankarin synnytän kohta! Sinä marto ja lemmetön oot. — Tikarin saitko! Ken heikkeni, ken? (Zenobia lyyhistyy portaille.) Ken lyykähti maahan ja maassa makaa? (Hetken vaitiolo.) Mitä tein? Valan söinkö ma kalliin! (Kääntyy neuvottoman kauhuisena taka-alalle ja palaa jälleen, auttaa Zenobiaa istumaan.) Sun nostan, sun nostan — — näin — — — - oli leikkiä puhe — — ZENOBIA (väsyneen ihailevasti): Sun kauttas siementen virta elo ponteva käy, sen kuulen, sen tunnen, olet autuas, siunattu nainen. On totta sun puhees. ELISA: Ei, ei! Petos synkeä, valhetta kaikki! ZENOBIA (haikein mielin): Noin nopsaan onnesi kiellät — — ELISA: En kiellä — mun voimani petti. ZENOBIA (heikkoa tyydytystä tuntien): Yli laitojen kuohui. ELISA (puoliksi itsekseen): Minä itseni maahan hautaan — — ZENOBIA (selvän ivallisesti): Ja poikasi myös? ELISA: Älä luulekaan. Suku mahtava syntyy nyt. ZENOBIA: Rotu murhaajain. ELISA: Mitä voit, olen suojassa suuren. (Itsekseen.) Hän armossa suuri, hän säästää, oman poikansa tähden mun säästää — mitä voin, mitä teen, ei miettiä tarvis, vain piiloon käyn, hälyn tieltä ma käyn — (Poistuu hitaasti palatsiin) ZENOBIA (jäykästi tuijottaen): Mitä jäljelle jäi — — (Pitkä vaitiolo. Prinssi ja Lankha tulevat sivuportaista aivan Zenobian eteen.) ATHENODORUS: Parahti joutsen leikattaissa kaulaa musiikki myötä katkes, tunnelmaa en kiinni saanut. — Säilin leijonaa löin mustaan turpaan, suden ulvontaa se siitä matki. Tunnelmassa täysin se kenokaulan voitti. ZENOBIA: Nuori peto, — tikari rinnassain sun tunnen taas, sun esikoinen, kuopus. Nyt oon äitis! Vihalles ruokaa saat, sen vannon, poika. — Kavala ootko, hurskas päältäpäin. Alt' aukinaista kostonhaavaa? — Ootko? ATHENODORUS: No, tottavie, jo joutsen oikein laulaa! ZENOBIA: Yksöisen lapsen voitko tappaa, poika, yön turvin kuoppaan heittää, aamun tullen päin naamaa äitiänsä nauraa? Siihen, senkaltaiseen sull' onko uskallusta? ATHENODORUS: Voin tappaa sun, jos eessä nousukkaan viel' liehit kerrankin. ZENOBIA (vetää raivokkaana poikaa puoleensa): Mun poikani! Nyt alkaa vaino! Tiedä, vihamies on sulle syntymässä — — —. (Siirtyvät hiljaa keskustellen leposohvan luo, jolle prinssi paneutuu pitkälleen.) LANKHA (polvistuen): Valtiatar! Sua orjas huutaa: käänny taaksepäin! — Sun, prinssi, lääkitsin, oi kuule Ravanan viime poikaa, poimuist' otsan lue kohtalos, äl' äitiäsi seuraa! — — ATHENODORUS: Pois vaakkumasta, vanhus! — Liikaa toki, ett' orjatkin täss' omaa virttä veisaa. Pois siirry täältä, lörppö. (Lankha palatsiin. Longinus, Kleanthes ja Taurus tulevat pääportaista kiihkeästi keskustellen.) LONGINUS: Mutta syy, mik' alkusyy sun tappioosi? TAURUS Rooma! Sen nimen kaiku miehet herpaisee. Ja caesar, caesar Aurelianus! Syitä muit' en ma tiedä. Niinkuin rautajousi, tuhansin keihäit' eelleen paiskaten, päin marssi legioonat Rooman, turhaa sit' ihmisvoimin vastustaa. — — LONGINUS: Ja joukot hajalle kaikki jäikö, miks et niitä sa koonnut jälleen? TAURUS Koonnut! Itään, länteen yht' aikaa juosta taitoa ei mulla, kun vihamies päin tunkee armeijoin. — Vain goottilaiset mun löi auki tien ja leirin kaivaen löi Rooman ratsut takaisin kerrat kymmenet, jok' yö ja päivä taistellen me marssittiin. — Täss' oon ja päivän matkan päässä lie meit' ahdistaneet ratsujoukot, viikon päävoimat viipyneet. LONGINUS (Zenobialle): Tääll' yhä valvot? ZENOBIA: Noin huonot uutiset ei unta lisää. LONGINUS: Tää raskast' on, ei totta, unen ruokaa. Mut' arkuus pois. Meill' onhan muurit vielä ja miesten lauma, ase käteen sille. Nyt onneaan saa kansa puolustaa! (Taurukselle.) Levolle leiriin joukko laita, valmis sen jälkeen neuvotteluun. (Taurus pääportaita pois.) Ratsujoukko Kleanthes, saata matkanvalmiiks, tarvis Aleppon teit' on vartioida, estää meilt' yllätykset. Miehet valikoitse väestä kaupungin ja tänne palaa. (Kleanthes aikoo poistua.) Ja sitten — airut oitis kaupungille, torille kansa, yhteist' asiaa ma sille selvitän. (Tarttuu Kleantheen käteen.) Kleanthes, kestä. Meit' eihän voiteta! Sun kauniit työsi, mun työni kaikki varjeltava on. KLEANTHES (iloisesti): Me Hellaan miehet kilpaleikiss' ollaan all' öljypuun ja myrtin! Kenen voitto, jos meidän ei? Vain sudenpentujen ja barbaarein. Meill' äly on ja lauma, meill' uskallus on aineen syleilyyn ja voimaa siihen hukkumatta olla. Ken meidät voittais, ken? Ei roomalainen, tuo härännahkaan juossut pölkkypää. LONGINUS (voimallisesti): Oi, riemun mies, mun ylin ystäväni! Me sinkoamme kaaren yhteisen all' onton taivaan nyt! KLEANTHES: Oi, terve sulle! (Poistuu pääportaita.) LONGINUS (Zenobialle): Siis kuullut olet. ZENOBIA: Liiaksikin kuullut. (Longinus katsoo ihmetellen.) Niin, enkös kuullutkin, ett' uskallusta on Hellaan miehill' aineen syleilyyn — — LONGINUS: Sun äänessäs on ivaa — — ZENOBIA: Ett' on voima myös siihen hukkumatta olla. Puoliks on totta tuo, mut puoliks valhe vain — — — Syyn kuulin myöskin tappioon — — LONGINUS: Mit' aiot? ZENOBIA: Jäit onnes ympär aitaa muuraamaan, vaikk' onni kaikkien sua vaati pois, pois sotajoukon myötä, niin — — LONGINUS: Miss' oltais, viel' ennallaan jos makais multamuurit? ZENOBIA: Ois saatu voitto! Nyt on raunioita sun muuris kaikki. Kohta horjuu jalkas, on petos myyrän teitä ryöminyt sun muureis alta. LONGINUS: Näytä selvään kyntes! Vihasta harmaankeltainen jo onhan sun kasvois väri. ZENOBIA: Kissa keltainen! Niin tottakin — se hiiren kanssa leikkii. — Ja katsos, tääll' on hämähäkin töitä. (Hamuilee verkkoja oikealta käteensä.) Kamala merkki sulle! Kilvell' ei, ei haarniskalla näitä. Sydämelles ne kutoi hämähäkkivaimo, kutoi ja hiljaa kiertäin surmaa sun. Ja tien sun sydämees, sen neuvoi toinen nainen. LONGINUS: Mit' arvailet, mit' arkailet ja kierrät. Ei aikaa mulla sokkosilla olla ZENOBIA: Siis kuule, mies, sun uskos horjutan sun uskos voimaan, jok' ei muka petä. Elisa pettänyt sun on! Sen tiedän hän sulle synnyttää, salalempes on ollut kauvan, itse ylpeillen sen mulle huusi, vaikka vannonut ol' olevansa vaiti. (Longinus seisoo hetken tyrmistyneenä, sitten ryntää palatsiin.) Nouse poika. Hae Taurus tänne. Rooman preetor hän, jos seuraa meitä, niin sa korvaan kuiskaa ja tänne tuo. ATHENODORUS (mennessään): Tää aikaihmisten lie politiikkaa, tunnelmalta oivaa, sen myönnän, tottavieköön. (Poistuu pääportaita Zenobian saattamana.) ZENOBIA (taka-alalla hetken viipyen): Älä nouse, älä nouse, päivä! — Nyt ei soitakaan tuoll' aamukellojansa sulle rastas, muratinmarjaa rapistellen syö, tuoll' istuu ohdakkeissa kirjopeippo, syö syksyn akanoita mustuneita ja laulamatta torkkuu. Älä nouse, älä turhaan nouse. — Tääll' on rauha maassa. — Ei pääse varpusparvi pahantekoon, on märkä kottaraisen siipi, kiinni on korpin silmä rietas. — Älä nouse, äl' ennen vihamiehen turmiota — — (Taurus ja prinssi tulevat. Prinssi heittäytyy jälleen leposohvalle.) Käy tänne, mies. (Zenobia johtaa Tauruksen etualalle.) Sull' onko kiire kuolla? (Taurus katselee ihmetellen.) Sit' ootko aatellut? TAURUS He, kuolemaako? (Zenobia nyökkää.) Sen hoksaan joskus jälkeen taistelun, kun koikkinut on koukkusormi herra ohitse mun ja toista miestä päin. ZENOBIA: Ja entäs, jos sua pyövelukko vainois? TAURUS Ei tarvis sotamiehen urhokas eess' olla pyövelin. Ma puikin pois ja kallon tuhmemman sen syötiks paiskaan. ZENOBIA: Nyt myöhästyt, jos vielä viivyttelet. Koht' oomme saarroksissa. Rooman caesar meit' uhkaa kuolemalla. Kuitenkin, ken alkusyy on tilaan tukalaan? Longinus meidät Roomast' irti huusi, siit' yltyi caesar. Nimrod viisaampaa tiet' aikoi käydä: Rooman verot maksaa ja ylivallan sille suoda. Työ, mit' aikoi Nimrod turhaan, sinä täytä ja caesar leppyy. Kansan kiihoittaja vihalle Rooman syötä. TAURUS Viisaampaa nyt tuhmain vuoksi uhrataan, sen tiedän. Mut retket mun, nuo hurjat, veljein kera, tää marssi valtakuntain äärest' ääreen ja leikkiveikkoin riemu voiton tullen, sit' estää ei saa voima mikään, kenkään ei ratsujen! tartu kuolaimiin. — Ja kuitenkin: Tääll' elon marssiteillä nyt ensi kerran päätä vaivaan, petos tuot' ylhää miestä, voiman miestä vastaan mun mieltäin kammoittaa kuin selän takaa mua hirmu keihääll' uhkais. ZENOBIA: Voiman miestä! Heikko, sekava aivoilt' aivan, sydämeltä kuin raivost' itkeväinen nainen, niin on messiaalla mielenlaatu nyt, sen näät — Ma luulen, tornist' astuu alas hän raskain askelin. — Sua vannotan, mua puolla — — jos oot sotamies. TAURUS Ma puoliks viel' uskon voittoon, puoliks tappioon — — (Siirtyy syrjemmälle oikealle.) LONGINUS (astuu kiivaasti palatsista): Tuhannen härkää ilmantuuliin mylvii! Ja nainen valittaa. Kuin pyhimys se itkee, muka nöyrin mielin huokaa, kuin kiharuntuvainen uhri ois, ei syyllinen. — Kuink' äsken kainosteltiin, kuun eessä arkailtiin ja miehen eessä. — Sen vaati lemmentaito kai. — Ja sitten alasti riisutaan ja pöyhkeillään kuin puolest' ammattinsa ilotyttö. ZENOBIA (ilkkumalla): Profeetta tutkii naista, tulkitsee, kopista koppiin hourulassa kiertää. — Me oomme maata, maata ihanaa! Jos naisen luokse käyt, pois heitä oppis tai ruumist' ilman tule. Kumpaakaan et tainnut, mies! LONGINUS (tolkuttoman raivon vallassa): Mun petti heikkous, sun heikkoutes. Raaka voima petti! Käsvarret kaaoksen käy kiinni kurkkuun ja syöttää multaa. ZENOBIA: Väärin, messias, vain naisen hienot sormet silkkilankaa sun kiertää kaulaas. Hamppunuoraa hanki, jos syntyperäs mukaan aiot kuolla! LONGINUS: Aut' armias! Nyt tuomiolle käydään! Sydämen syövereistä maksaan saakka ja aivoist' asti meltoon selkärankaan te kauhistua saatte — — ZENOBIA: Oikein mies, sa kosta. Vaimos roviolle laita, tulella hiljaisella omaa lihaas sen päällä kärventele. LONGINUS (kauhistuen): Omaa lihaa! Sukua tulevaista? — (Horjuu veistoskuvain luo oikealle.) Äiti, äiti! Sua raisu poikas ahdingossa huutaa! Saat alla kotimullan maata, täällä sun poikas sieraimiin lyö hietaa, hietaa, vain hietaa polttavaa. — Oi kaukainen, luo hahmo luittes ylle jälleen. Äänes yl' armaan tanhuan suo taaskin kantaa huhuile poikaas eksyväistä täältä ja heläjöiden lohdun kieltä soita — — (Vaipuneena petokuvaa vastaan.) — Syleillä petoa sun poikas täytyy. ATHENODORUS: He, katsokaapas: hanhen kaakatus saa kauhuun leijonan. ZENOBIA: No, sotamies, tuon näätkö heikkomielen messiaan? TAURUS Mies itkee, kehno kerjur itkee — — (Lähestyy Longinusta) Mies, sun palveluksees kyllästyn. LONGINUS (kääntyy Tauruksen puoleen): Mit' tahdot? (Tulee etualalle.) TAURUS Sua vastaan nousta. LONGINUS: Mua vastaan nousta? TAURUS Sun päälläs ostaa yhtä toista. (Kleanthes pääportaista.) LONGINUS: Ostaa mun päälläin yhtä toista — — rihkamaa kai karavaanimiehilt' ostat — — TAURUS Tien sun päälläs auki avaan, Roomalt' ostan ma suosion ja armon. LONGINUS (raivostuen): Barbaari! Kumarra maahan, hiljaa hiivi loukkoon. — Kleanthes, torill' onko kansa? KLEANTHES: Meri siell' aaltoo lainepää ja mielet kuohuu päin suurta sotaa. LONGINUS: Siinä rintamaa sun miekkas purra, mies. Nyt alkaa sota, sota kaikkien ja joka miestä vastaan! (Longinus ja Kleanthes poistuvat pääportaita. Lankha takaisin sivuportaita, jää taka-alalle.) ZENOBIA: Sun onko miekkas lyhkäisempi kieltäs. Sanasi äskeiset saat kärjekkäinä takaisin kylkees, jos et kylkirautaas nyt oitis vedä maalle. — TAURUS Totta haastat. Meill' ilman soitantoa soreaa ei tapa kuolla. Silmät umpeen siis ja profeetoita päin. (Pääportaita pois.) ATHENODORUS (ponnahtaa seisaalleen): Nyt kiipeänkin katolle tuonne. Kylmä autius mun kanssain sieltä näytelmätä nauraa ja laumaa voitettua härnää. (Lankhan lähestyessä.) Yksin, sun myötäs en, ja laita, ettet vaivaa mua enää naamas kurjuudella. (Poistuu vasemmalle, Zenobia jäljessä.) KÄTYRI: Riita Meluisa riita menneist' ottelee ja muka huomispäivän rauhaa lempii, mut ylihuomenna käy kärtyks ukko ja kalvast' impeänsä vieroo taas. (Menee taka-alalle kaiteen luo, palaa Lankhan luo.) Pois, ukkoparka, otettiinko virkas? LANKHA: Ja otsaan vako lisää kynnettiin — — Niin kauvan muokkaa murheen kyntömies ja siementänsä kylvää, kunnes työhön isäntä suuri mielessänsä tyytyy ja lepopäivää kartanosta soittaa. KÄTYRI: Ja sinä mullan alle lahoomaan, ja otsas sammaleesta pintaan työntyy okaita tuskan, murheen myrkkymarjaa, jos kerran murheen mies sen siementeli. — Homeessa aivos lie ja oppis myöskin. LANKHA: Et tunne ihmettä, et armoa, et ylhää laupeutta luonnon suuren. Elukka vilkas, hauras kukka, kaikki nuo luonnon muodot kuollessansa nuortuu. Kukasta, kerran riemuin itäneestä, jää tomua ja tuhkaa, tyhjempään se haihtuu pois kuin akanoitten parvi. — Mut kuolon myrkky kuolee itse myös, tuo paha voima murhatessaan murtuu, elolle entiselle vallan jättää. Tää vapahana myrkyst' alkaa taas ja luonnotonta synnyttävän näyttää, kun haudast' elon ihmeit' ammentaa. Mut yhtä matkaa, elon touhua se samaa on kuin ennen kuolemaa. — Niin murheen myrkyst' irti minäkin taas kerran pääsen. KÄTYRI: Kuolon tyhjyyteen, kas siihen mahtuu oppia jos mitä, vahinko, ett' on tyhjän oppi tyhjää. (Kuuluu melua oikealta. Kätyri rientää kaiteen luo. Zenobia ja prinssi palatsista.) ATHENODORUS (äidilleen): Sit' uskoako silmillään! Näin lauman torilta tänne, määrättömän lauman näin tänne vyöryvän, kuin meri musta ois maata virrannut ja — — TAURUS (tulee pääportaita): Valtiatar, jos sata lyö, jo tuhat päätä nousee, ja miehet väsyneet, ne eivät jaksa, ne tänne painui tulvan tieltä, täällä luon' ulkoporttien ne kyllä kestää. — Mut voittoa ei nopsaa saada, kiire ei mitään auta — — (Kleanthes tulee legioonasotilaan saattamana.) KLEANTHES: Päämies lähettää mun vihamiesten pariin lausumaan sanansa ylevän ja kauhistavan. Mun määräs täyttämään hän tuskan työtä: jalolle ruumiillensa hautaa luomaan. TAURUS Mies, puhetulvaas meill' ei aikaa, nopsaan tuo julki aikees. KLEANTHES: Oikein, barbaari, vain sanan karkean sa tajuat: Tään kansan onni herralleni kallis ol' elon työ. Nyt turha taistella sen puolest' on, kun petostyön teit sinä, ei paljain käsin kansa vastustaa voi Rooman armeijaa. Siis jäljell' on vain säästää kansa verta vuotamasta, tuhosta päättömästä pelastaa. Teill' aikomus on ostaa hänen päällään pelastus Roomalt' itsellenne. Itse nyt kansan vuoksi päänsä tarjoo hän, ja valmis antautumaan on teille, jos sit' ennen Elisan, hovineitos, kohtalosta saa itse määrätä. — Jos ette suostu, hän ryntää päin, ja silloin Rooman miehet ei elävinä löydä teitäkään ja kansa tää on turhaan vuodattanut verensä kaikki. Jos taas petosmielin sa, valtiatar, lyödä aikoisit Elisan sankarinsa suuren myötä, niin tietäkää: jos päivän pyöreäksi käyden Elisa täält' ei turvallisna tule, ma puolestani ryntömerkin annan. — Tää onko selvää? Suostutteko? TAURUS Suostun, hän tulkoon. Kerallas käyn häntä vastaan. (Kleanthes ja Taurus pääportaita pois.) ZENOBIA (prinssin katsoessa kysyvin silmin): Suur' onko hän, vai lemmen hourupää? — Vai sirkusareenalta taitur onko, mi valhetempuin häikäisee ja pettää — — — Meit tuomiolla vielä valtikoi ja täytymystä leikkii. Tulkoonkin — — KÄTYRI: Hei, hälinää, he saapuu. ZENOBIA: Tulkoon, nähköön: Tää täytymyst' on murhan eikä muuta. (Puristaa prinssin syliinsä.) Sa myrkkylukki pieni, loukkoon käy, nyt piiloon pimeään mun kanssain lähde ja viime tuska kuoliaaksi pistä. Tee turraks sydän, ruumis niljakkaaksi ja saalisahnas raivo sieluun ahda. ATHENODORUS: Nyt murheen kuoliaaksi lyöt kuin kerran löi lempiväinen prinssikin. (Zenobia ja prinssi palatsiin.) LONGINUS (astuu pääportaita ja viittaa jäljessä nousevan Tauruksen sotilaineen takaisin. Lankhalle ja Kätyrille lempeästi): Kas seura tääll' onhan loistava. Mut, ystäväni, nyt poistukaa, on kiire auringolla mun uutta riemuani katsomaan. (Lankhan ja Kätyrin aikoessa poistua.) Mut oottakaa. — Ken teist' on kyllin hyvä ja yksinkertainen mua auttamaan? KÄTYRI: 'Sytytä maailma', jos kuuluu käsky, sun palveluksees parhain mies oon minä. LONGINUS: Sa varjon mies, mun aurinkoni paistaa nyt kohtisuoraan yltä pään, sun töilles ei enää katvepaikkaa. — (Kätyri vetäytyy oikealle.) Mutta, Lankha, sull' onhan suuri murhe harteillasi niin kuulleheni muistan — pääsinpäivää es'isäin syntein alta varrot? LANKHA (polvistuen): Valtias, jos orjaotsan alta riemuiten nää silmät kerran liekehtiä saisi kuin vapaan miehen, silloin taattoin tahrat ja synkkyys kirousten usvain haihtuis — — LONGINUS: Mun kanssain, orja, pääsinpäiväs aukes! Elisa tänne nouda, niinkuin isä kädestä hiljaa saata. (Lankha poistuu palatsiin.) Nytkö vasta sen ymmärrän, ett' ilman ystävää, vaill' alttiin mielen lämmint' ihastusta, — ah — ilman lemmenhurmaa, täällä sun on korskein mielin toista syötävä, jos valtaherraks aiot, aatteen mies. — Mull' oli sydän, sydän marttyyrin, mut järki voittajan. — Mun sydän vei, vei riemujanoon, lempeen, tappioon. — — Ja kuitenkin — Miss' onkaan kauhu multa, miss' erheet, raivot, murhat? — Tuntuuhan kuin tuulet mun jo tyyntyneet ois kauvan. — Mit' uhkaavampi syöksy hornaa päin ja hurjemp' elon riehakkainen myrsky, sit' tyynemp', autuaampi määränpää, tää tuulen tyyntymys — — näin tunnen nyt. — — Elisa! — Missä viivyt? — — Itkenyt hän onko maassa maaten, lyyhistyin hän siellä nyyhkyttääkö? (Painuu pylvästä vasten kuin palaavainen tuhlaajapoika. Hetken hiljaisuus. Elisa saapuu Lankhan seuraamana.) LONGINUS: Tuhlar onnen sun eessäs, pyhä, anteeks anoo. ELISA (kuin heräten): Kaunis Kuink onkaan äänes — — LONGINUS: Murheelt' ilomieltä ja raivolt' anteeksantoa ma opin — — ELISA: Alt' itkun tyrskivän mun autat taas — — LONGINUS: Mut tielle tomuiselle ohjata mun täytyy pyhimys. ELISA: Vaikk' kitalakeen tien vaivat kaikki pölypilvin kertyis sun kanssas naurain käyn. LONGINUS: Ah, auhdompaa sun ties on vielä: päivä paahtaa sun ja taival uuvuttaa, mut ilman mua sun kestettävä — — ELISA (keskeyttäen): Vailla vartes voimaa ja virvoitusta huultes mehun! — Miks näin hyljäät mun? — Tää tuomiota onko? LONGINUS: Kuink' onni kiertyi surman silmukaksi ja riemu maallinen sai uuden muodon, se kuule nyt: Taas kansan nostin, syöksin päin nieleväistä veljessodan koiraa, irt' inhon sisälmykset rinnastani revellä tahdoin, tuomiolle saattaa nää kaikki petturit ja sun. Niin tein ma. Mut äkin aivojeni liekki löi ja tuulten tohinassa huusi mulle: Pelasta kansa, poikaas kantavainen pelasta kuolemalta! Pysähdy! Pelasta sielus! — Silloin vaiensin ma temmellyksen tuon ja hengelläni tuhosta riistin kansan onnen. — Kansan ja sinun eessäs uskollisna kaadun, sun poikas syntyväisen eessä. ELISA: Kansaa ei auta kuolemas — mun kanssain pakoon! LONGINUS: Mit' aioin hyvää kansalle, mut täyttää mit' en ma jaksanut, sen seppelöin nyt kuolemalla tällä. ELISA: Minut surmaa! LONGINUS: Samalla kuolemalla sinut saatan vioista veren puhdistuksen tielle. Suruja lientäväinen äitiys sua lohduttakoon. ELISA: Yksin autiossa tääll' elämässä taivaltaa — — en kestä, tää liikaa on! LONGINUS: Vuoks sankarperinnön sa tänne jäät — jäät oman sielus vuoks, jok' uhristansa palkaks hekumaa ja ruumist' anoi, mutta sittenkin ol' ihanainen. Autuaammaks vielä oot ylenevä, armas! ELISA (epätoivoisena): Voimas alla on riemukasta tuskakin. Mut armas, se jättää mun. LONGINUS: Sun Lankha kauvas vie. Päin päivännousua te taivaltakaa, siks kunnes Lankhan kotomaille saatte. Kaikk' kärsi matkan vaivat, siunaus mun huuliltain sun eelläs lentäköön. — Ja sitten — — riemumielin synnytä mun poikani. ELISA (lyyhistyneenä maahan): Sun uhrilintus kuolee, ei jaksa siivetönnä — — kaukomaille. LONGINUS (nostaa Elisan syliinsä): Kun tuskan roviolta lintu lähtee, se siivet purppuraiset saa — — ELISA: En nää — — tiet' enhän tunne — — sokeana näin. LONGINUS: Päin aurinkoa lentäin sädenuolet sun silmäs näkeviksi avaa. ELISA: Polttaa, tuhaksi polttaa sydänalan multa tuo päivän liekki. LONGINUS: Sienien sankarten, se tuhkan alta itää vain. ELISA (kohoten masennuksen alta): Sun poikas, mun poikani — — hän onhan kaltaisesi! LONGINUS: Oi kaunihimpi! Seppel syntyissään jo häll' on päässä, yksin lentäväisen on haukan voima siivissänsä, sitten — — ELISA: Hän pyhimykset kaikki voittaa. LONGINUS: Ilman veristä miekkaa maata hallitsee. Kuin päivä kukkivalle maalle on, kuin ilmain tuoksu, jota hengittää, niin luonnollista riemu maallinen on sankarille sille. ELISA (auringon valon levitessä kaikkialle): Käske mua, sun voimallasi lähden, muuten ei mua auta jalka — —. (Vaipuu Longinuksen syliin.) LONGINUS: Poikas tähden lähde. — ELISA (kuin kirkastuneena toistaen, irtautuen Longinuksesta): Sun poikas tähden lähden — — LONGINUS (riemukkaasti): Onnellinen oot armas sinä — — onnellinen minä: elossa uskollinen olla saat ja kuolemassa minä. Rauhan saimme ja sielun kokonaisen vihdoinkin näin eri teitä, armas. Peitellä ei tarvis lempeämme enää — — ELISA: Verta ei enää vuodattaa — — LONGINUS: Vain synnyttää tuon tulevaisen onnen kaunis poika — ELISA: Hän äitiparan kauan kärsineen sun vierellesi hautaa, armas — — LONGINUS: Hän — hän itseänsä jakamatta, kulkee ja kaikki voittaa, mit en minä voinut. ELISA: Hän murehemme kyynelutareista kaikk' ihanimmat riemun mehut juo — jos jaksan vain — ma yksin taivaltaa. (Aikoo lähteä, mutta horjahtaa taaksepäin Longinuksen puoleen.) LONGINUS Oi, riemun tulevaisen tähden jaksa. ELISA (kääntyy, kietoutuu intohimoiseen syleilyyn): Sun rintas auki avaa, voima suo mun sieltä juoda! LONGINUS: Henkeni ma avaan. Sa tiedä: kuolon riemukkaan suot mulle, jos kyynelistä hymyät nyt mulle, ja astut ylväin hartehin. ELISAA (kuin kirkastunutta voimaa keräten): Ma sulle voin riemun suoda vieläkin — — mik' armo, mik' autuus mulle paljon rikkoneelle, rakastavalle — — Voimas ylhäisen nyt jäntereisiin sain! LONGINUS: Oi, hertas nainen, sun heikkoutes ihanuutta on ja jumaluutta voimas kaunis. ELISA (kirkkaan voimakkaasti): Lähden ja tulkoon kärsimys. (Nostaa kätensä kreikkalaiseen tervehdykseen.) LONGINUS (nostaa korkealle käsivartensa): Ja tulkoon kuolo, on riemu meillä! (Elisa pääportaita pois, Lankha seuraa.) LONGINUS (syöksyy kaiteen luo, painautuu voimattomana sitä vastaan): Nyt tulkaa, oon kyllin heikko — — (Taurus tuo vartioiksi sotilaat, joista pari tulee oikealta näkyviin, ja rientää edelleen palatsiin. Longinus etenee keskinäyttämölle.) KÄTYRI (tullen esiin oikealta): Messias, oot heikko — — Kas, huules kuivuu hampaattoman lailla ja poskiluiltas putoo liha. Pelkäät? Sun kasvois karva katukoiran malliin likaisen keltainen on pelvon vuoks. — Täss' oisi vaivaisapu hengenlähtöön; tikari, kaunis muisto lemmityltä ja arvolt' aivan historiallinen. (Longinus ottaa vastaan tikarin sisäisesti poissaolevana.) Ket' auttaa kuolemasi? Alkuliejuun vain painut näin ja mulle maailman sa vaivakseni jätät. Sana lausu, ma tuonne kiemurran ja käskyn vien, ett' alkaa riita taas. Kas joukon kesken ois kuolokin noin niinkuin juhlallista! (Longinus vastaa vain torjuvalla liikkeellä. Zenobia, prinssi ja Taurus palatsista.) Athenodorus (legioonalaisille): Hei, miekkamiehet, kuolon kuja tehkää, min kautta messias saa taivaltaa päin kitaa leijonain. ZENOBIA: Niin, messias, ken meist' on heikko nyt. Sun kaunis vaimos lie missä rämpii lantein matalin, tienvarteen orjapojan synnyttää koht' isävainajalle. Miss' on riemus, oi riemu kaikkien. Miss' onnes on, sa onni maallinen. Nyt taivaist' asti sit' etsimähän käy, sielt' ehkä löydät — — ATHENODORUS: Sähinä säiläin, räikky piinaavainen miest' ohjatkoon. ZENOBIA: Ken meist' on heikko nyt — Sa vastaa, saarnaa suulla marttyyrin. LONGINUS: Peto ihminen — sun kaltaisesi. ZENOBIA (yhä raivostuen): Lähde! Saat alles muulin takkukarvaisen ja hoippupolven, ratsus selkään nouse. LONGINUS: Ajatus, viime kerran ilmi lennä ja heille näytä, mik' on autuus mulla: Mit' tein, mit' olin, siitä riemuitsen, sen murheist' ihanista, ihmehistä ja touhust' elämän, mik' unelmilta pois seppellehvät riisti kaunehimmat, mut onnen ihanaisen rintaan siitti — — Jää riemujano mun, jää sydän tänne! Se palaa yhä rinnass' armahan ja verta purppuraista kierrättää — se siittää, synnyttää. — Viel' elät onni sa onni maallinen, sa murheen sisar. ZENOBIA (keskeyttäen, vihlovalla ivalla): Lihallas piinatulla, kurja mies sa meille ostat jatkon elämään. Tää riemu selvää on. Mut onni sun? Miss' on se nyt? LONGINUS (ylevästi): Sun sieluus alhaiseen nyt paina totuus, jonka selväks sain — — ATHENODORUS (riipaisten takaapäin Longinuksen harteilta viitan): Taas sanaratsuin laukkaa messias! Jo lähde! LONGINUS: Tää on riemu maallinen: Elosi matkatiellä, ihmislapsi, syleile ainett' ihanaa ja maata kuin lemmittyä rintaas vasten paina, syleile hengelläsi, luojan lailla. Mut joka hetki riemuin ole valmis pois heittämään tää onni ainehen ja kuolla taida. ATHENODORUS: Matkaan, mars! Pois viekää! LONGINUS: Oi, virvaliekkiprinssi, tyhjää pala, sua säälin, pienen pieni vihamies. (Astuu askeleen lähteäkseen.) Kätyri liejuinen, nyt eellä astu, sull' onhan halu suureks tulla, voittaa. Oi kanssain lähde, kuollaan rinnattain, niin tuska maailman ja riita lakkaa. KÄTYRI: Kas, perillist' ei mulla, täytyy elää, pojaltas syntyvältä virkaa pyytää. LONGINUS: Hän nauramalla voittaa sun kuin minä sun kärsimällä voitan, kehno mies. — Vain viime lahjas kiitost' ansaitsee. (Lähtee. Hetken hiljaisuus.) ATHENODORUS (legioonalaisille): Hei, kilvet hirviöiksi sarvekkaiksi, kumu kammon kauhistakoon riemun miestä. (Kuuluu kilpien synnyttämää melua. Myös Zenobia syöksyy kaiteen luo. Äkkiä hiljaisuus.) ZENOBIA: Te lyökää, lyökää! ATHENODORUS: Säilin viiltäkää! ZENOBIA: Oi, miehet urhokkaat, pois sääli, pois! ATHENODORUS: Hän seisahtuu — Pois, häkkiin työntäkää. Hän kääntyy tännepäin — — ZENOBIA: Pois, nopsempaan! (Huudahtaa vihasta ja kääntyy näyttämölle.) ATHENODORUS: Löi rintaan tikarin! ZENOBIA (kuin muistellen): Löi rintaan tikarin. TAURUS (rientää oikealta, antaa käskyn ylinnä seisovalle sotilaalle): Mies, riennä vankilaan ja Nimrod surmaa. (Zenobia ja Athenodorus neuvottomiksi.) Koht' on taas auki raikas taistotie! ZENOBIA (kauhistuen): Mit' aiotkaan — —? TAURUS Pääll' ostan messiaan ma armon Caesarilta. Luottamuksen saan ruumiill' ukkoparan, preetorarvon saan kukkuraksi, kun sun poikinesi lyön kahleisiin, kaks oivaa kaunistusta, kun tarjoon riemusaattoon Caesarin. Saan idän legioonat valtahani ja maita marssin, maita valloitan. — Pois tieltä naiset, prinssit raihnahat, uus alkaa aika, kalske kalpojen. (Zenobia vetää poikansa luoksensa ja painautuu kauhuissaan taka-alalle.) KÄTYRI: Tai sekasorto, murha, pimeys, ja mulle riemu, kaiken hävitys. Väliverho.