Front matter (continued 2)

Hän uskalsi tuosta huomauttaa Liisalle. Mutta silloin Liisa oikein todenteolla synkistyi.

—Juuri siitä minä olen hänelle enin mustasukkainen, sanoi hän kovalla, katkerasti vavahtavalla äänellä, joka säikähytti Johannesta. Rakastella saat sinä ketä hyvänsä. Mutta sinun sielusi, sinun sielusi kuuluu yksinomaan minulle.

Siitä eivät muut tienneet eivätkä koskaan saaneet tietää mitään, sanoi hän sitten. Sen tahtoi hän pitää ijät kaiket yksityisomaisuutenaan.

—Sehän on sinun, vakuutti Johannes kuin lepyttäen, vaikka hän tunsi, että hän valehteli. Minähän olen jo eronnut hänestä, kuten näet. Ja minä olen valmis eroamaan hänestä ijäksi, jos sinä vielä huolit minusta.

Päivänpaiste palasi jälleen Liisan kasvoille. Hän kohotti riemuiten lasiaan.

—Tee sinä niinkuin hyväksi näet, hän sanoi. Mutta muista, että minä en jätä sinua milloinkaan.

Eivätkä he sitten enää puhuneet siitä asiasta mitään. Mutta Johannes päätti kirjoittaa jo huomispäivänä rouva Rabbingille ja ilmoittaa rehellisesti, miten hänelle oli käynyt ja kuinka heidän nyt nähtävästi oli ijäksi erottava.

Eihän tarvittu muuta kuin kirje, kuin päätös. Silloin he olivat erossa. Ja silloin he jälleen voisivat vapaasti yhtyä Liisan kanssa.

Johannes luuli siinä suhteessa rouva Rabbingin hyvin tuntevansa.

Siltä taholta ei ainakaan mikään este nousisi hänen tielleen. Siellä oli teräsharmaa graniitti, joka ei tiennyt, ei ymmärtänyt eikä suvainnut mitään tinkimisiä.

Jos he kaksi, rouva Rabbing ja hän, kerran eroisivat, se tapahtuisi todellakin ijäksi. He kaksi eivät voisi koskaan yhtyä jälleen, kuten hän ja Liisa. Sillä hän ja rouva Rabbing olivat aina tavanneet toisensa pelkästään yli-inhimillisissä ilmakerroksissa.

Ei mitään rikkomuksia, ei mitään anteeksipyyntöjä eikä anteeksi-antoja puolelta eikä toiseltakaan. Ainoastaan jyrkin oikeus, ainoastaan laajin vapaus oli aina vallinnut heidän välillään.

Siksi tuntui Liisan seura Johanneksesta jälleen niin helpottavalta kaiken tuon henkisen, kaiken tuon aatteellisen ja ihanteellisen jälkeen.

Tässä seurassa oli kaikki sallittua. Tässä ei vaadittu mitään itseltään eikä toisiltaan. Tässä oli hyvä olla. Tässä ymmärrettiin kuinka pitkälle tahansa inhimilliset heikkoudetkin.

—Enkä minä sinua, virkahti hän, vastaten Liisan tervehdykseen. Kerran minä olen tehnyt sen tuhmuuden. Mutta muistathan, että me silloinkin päätimme vielä kerran tavata.

—Päätimmekö me? kysyi Liisa suurin silmin.

—Tottahan tuon muistat, puheli Johannes innokkaasti. Sinunhan piti matkustaa vain jouluksi kotiin.

—Niin, niin. Se on totta.

—Mutta sinä jäitkin pitemmäksi aikaa. Paha, paha! Vaikka tiesit, että minulla oli niin ikävä sinua.

—Enhän tiennyt, veikisteli Liisa. Luulin, ettet kaivannut minua ollenkaan.

—Minä?

—Niin. Ja ettet minusta vähääkään välittänyt.

—Paha, paha! Paljon suurempihan syy minulla oli luulla niin, kun sinä matkustitkin Muttilan kanssa.

Näin he leikittelivät. Kiertelivät kuin kissat kuumaa puuroa heidän rakkautensa yhteistä onnettomuutta, uskaltamatta kumpikaan syvemmin kajota siihen.

Johannes unohti kokonaan kysyä, kuinka oli Liisan suhteen laita Muttilaan. Hän piti moista kysymystä nyttemmin tarpeettomana.

Niin jatkui päivällinen.

Illalla he menivät saman torin varrella sijaitsevaan trattoriaan, jossa tarjottiin hyvää frascat-viiniä muutamasta kymmenpennistä litra.

He joivat paljon viiniä ja tulivat tunnelmaan. Jälleen he tunsivat olevansa maailman valtiaita, kuten ennen muinoin, heidän ensimmäisellä Italian matkallaan. Ja jälleen heidän sielunsa sulivat toisiinsa, tullen tunteellisiksi, haaveellisiksi, ijäisyyttä etsiviksi ja ikävöiviksi.

Hetken ijäisyyttä, ijäisyyden tuokiota! Sitä he uneksivat.

Ilmestyi oikealla ajalla mandolinin-soittaja ovelle, valmistaen tilapäisen konsertin tilapäiselle kuulijakunnalle. Vanha, puolisokea ukko pienen tyttärensä keralla. Aivan luonnonlaulaja, ilman mitään tietopuolista opetusta, mutta täynnä tunnetta, mielialaa, hetken haltioitumista ja inhimillisen elämän syvää ymmärrystä.

Aito-italialainen tunnelma oli täydellinen. Varsinkin Liisa antautui sen valtaan kokonaan.

Suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. Ja kun ukko, laulun loputtua, tuli hattuineen kokoamaan vaatimatonta palkkiotaan, tahtoi hän tyhjentää koko kukkaronsa hänelle.

—Lisää! hän huusi äänekkäästi. Vielä laulua! Eikö totta, Johannes! Voisi kuulla koko yön tuota.

Johannes myönsi hajamielisesti, sillä hänellä oli tämän yön suhteen aivan toiset suunnitelmat.

Myöskin hän viihtyi kuitenkin varsin hyvin täällä. Huone oli lämmin, siisti ja puhdas, taikka toisin sanoen, hänen oman huoneustonsa suora vastakohta. Nyt vasta hän oikein uskalsi myöntää itselleen, kuinka usein häntä oli näiden muutamien päivien ja viikkojen aikana ehtinyt kammoksuttaa mennä sinne.

Hyvä toki, ettei ollut yksin enää ja ettei ollut koskaan tarvis jäädä yksin enää. Olihan tuossa Liisa! Tästälähtien he luonnollisesti asettuisivat sinne molemmat yhdessä asumaan.

»O, Sole mio», lauloi ukko Liisalle kiitokseksi.

Liisa itki. Muutkin kuuntelivat hartaina ja hiljaisina, vaikeni ovensuu-pöydän päässä itse valkopäinen garibaldilainen sotavanhuskin, joka muuten oli kova-äänisin ollut ja jota kaikki kohtelivat suurella kunnioituksella.

Myöskin Johanneksen mielestä se oli kovin kaunista. Mutta hän tunsi, että makea viini oli kihahtanut hänen päähänsä, ja hän olisi nyt mieluimmin mennyt kotiin.

Sitäpaitsi hän pelkäsi, että Liisa joisi liikaa.

Tämä ei näyttänyt nimittäin tuon viattoman näköisen, vaarallisen nesteen vaikutuksia ollenkaan pelkäävän tai aavistavan. Kaikissa tapauksissa hän käytteli sitä varomattomasti.

Johannes haukotteli ja katsoi kelloaan.

—Joko mennään? hän kysyi.

Liisa oli heti valmis lähtemään.

Johannes ei ehdottanut, mihin mentäisiin, eikä Liisakaan kysynyt sitä. Mutta kummankin mielestä oli aivan luonnollista heidän torille tultuaan, että he nousivat yhteiseen ajuriin ja että Johannes antoi oman osotteensa hänelle.

12.

Kun Johannes seuraavana aamuna heräsi, täytyi hänen hetkinen tuumia, ennen kuin muisti, missä hän oli ja kuka nukkui hänen vierellään.

Hänen tuli heti hyvä olla tuosta.

Sitten hän aukaisi silmänsä ja totesi, että aurinko paistoi jo paksujen ikkunaluukkujen läpi suoraan hänen päänalaiselleen. Kellon täytyi olla siis vähintään 11.

Hän hyppäsi ylös iloisena kuin nuori peura ja huudahti:

—Hyvää huomenta! Tänä päivänä me matkustamme maaseudulle.

Liisa nukkui vielä. Johannes aukaisi varovasti ikkunaluukut ja päästi päivän häikäisevän valkeuden huoneeseen.

Tämä hetki oli joka aamu hänen nykyisen karun ja yksinäisen elämänsä iloisimpia. Hänen kolkko työhuoneensa, joka oli illoin niin ahdistava kuin laivanruuma, kävi silloin oikein valoisaksi ja ystävälliseksi. Ja mikä oli parasta, se lämpeni. Siitä tuli jälleen ihmisten asuinsija.

Liisa heittelehti vuoteellaan.

Johannes käänsi ikkunaluukun niin, ettei aurinko pääsisi suoraan Liisan kasvoille paistamaan.

Tuohan se juuri oli näiden italialaisten huoneiden helvetti. Illalla oli liian kylmä, aamulla liian kuuma niissä. Jos sattui myöhempään nukkumaan, tuli aurinko suorastaan suuhun ja herätti inhoittavaan päänkivistykseen.

Myöskin Johannes tunsi päänsä hieman raskaaksi. Mutta saattoi se johtua eilisestä viininjuonnistakin.

Hän näki tuolilla pari lasia, joista toinen oli vielä puolillaan. Hän tyhjensi sen koneellisesti ja siirsi syrjään sekä pullon että lasit. Sitten kumartui hän vuoteen yli ja koetti vielä kerran herättää Liisaa.

—Liisa! kuiskasi hän.

Liisa kuorsasi valtavasti, selin ja seinäänpäin kääntyneenä.

Ei, kyllä täällä sittenkin oli liian tukalaa! Johannes aukaisi ikkunan. Raikas, vielä hopea-autereinen aamu-ilma virtaili tanssien sisälle siitä.

Johannes sytytti savukkeen ja istahti vuoteensa laidalle polttelemaan.

Nyt vasta alkoivat hänen ajatuksensa kokoutua. Nyt vasta rupesivat edellisen yön tapahtumat hänen aivoissaan selvenemään ja järjestymään.

Olihan se ollut pieni pettymys, sitä ei Johannes voinut kieltää itseltään.

Mutta se oli tietysti vain sattuma, tietysti vain jotakin tilapäistä. Ensi kerralla kävisi kaikki luonnollisesti paljon paremmin, kun he tässä nyt ehtivät tyyntyä, koteutua ja toisiinsa tutustua.

Olihan hyvin itse pääasia. Olihan tuossa Liisa, hänen oma aamut kaivattu, illat ikävöity armahaisensa. Jäisi tänne eikä koskaan enää täältä erkaneisi.

Heti kun he eilen illalla olivat päässeet tänne turvaan, neljän seinän sisään, he olivat langenneet toistensa kaulaan ja purskahtaneet itkuun. Itkeneet pois monien yksinäisten hetkiensä tuskat, kalvavat muistot, äänettömät epätoivot, mielipuoliset, puoli-ääneen aivoissa pidetyt yksin- ja kaksinpuhelut.

Sitten he olivat jälleen kuivanneet silmänsä ja ruvenneet onnellisina, leikkivinä lapsina loruilemaan.

Johannes oli hakenut esille pullon chiantia ja Liisa sytyttänyt risutulen siihen ainoaan tulisijaan, mikä Johanneksen makuuhuoneessa oli, nimittäin syvennys seinässä, josta joku ammottava hormi veti suoraan ulko-ilmaan. Tuli paloi paljaalla kivilattialla. Mitään peltejä tai muita sulkemiskeinoja ei ollut, joten tuo sama aukko muuten pitkin päivää ja yötä päästi vain hohkavaa kylmyyttä huoneesen.

Mutta kun risukimpun heitti siihen, saattoi sen edessä kuitenkin käsiään ja jalkojaan jonkun verran lämmitellä.

Niin he olivat istuneet aikansa sen ääressä ja maistelleet ahkerasti laseista, jotka he olivat viereensä tuolille asettaneet. Sitten oli heitä ruvennut nukuttamaan. He olivat riisuutuneet aivan vaivattomasti ja ujostelemattomasti, kuten ennenkin, ja pujahtaneet peiton alle. Mutta Liisa oli vastannut Johanneksen hyväilyihin uudella itkunpurkauksella.

Tuon oli Johannes ymmärtänyt. Tietysti täytyi vanhojen muistojen vaikuttaa Liisaan kovin kipeästi ja tuskallisesti.

Hän oli koettanut lohduttaa Liisaa, mutta Liisa itkenyt vain sitä enemmän. Hän huomannut turhaksi kaikki mielittelemis-yrityksensä ja päättänyt kärsivällisesti odottaa puuskan ohimenoa. Mutta Liisa itkenytkin itsensä uneen. Siihen Johannes jäänyt sitten yksin valvomaan, tyydyttämättömine lemmenkaipuineen ja hiukan noloine toiveineen menestyksellisemmästä ensikerrasta.

Sitten oli hänkin nukahtanut.

Yöllä oli Liisa ruvennut voimaan pahoin ja Johannes autellut häntä niin hyvin kuin oli osannut. Tuo pieni, epä-esteettinen välikohtaus vienyt viimeisen lemmentoivon, melkeinpä lemmenhalunkin häneltä, eikä hän ollut tiennyt takaisin vuoteesen kömpiessään, oliko hänelle enää oikeastaan mieluista vai vastenmielistä, että Liisakin lepäsi siinä.

Varsinkin eräs seikka oli jäänyt Johannesta vaivaamaan. Hän oli huomannut, että Liisa käytti sangen vahvasti keinotekoisia apuneuvoja tukassaan.

Mutta sitten hän oli muistanut, että olihan hänelläkin tekohampaat yläleuassaan eikä hänen oma tukkansakaan enää juuri kehuttava ollut. Se oli pyyhkinyt pois jo koko joukon saadun vaikutuksen kiusallisuudesta. Tosin oli Liisa monta kertaa vannonut heidän entisen yhdessä-olonsa aikana, ettei hänelle niin suurta kummaa tapahtuisi, että hän koskaan rupeisi mokomilla lisäkkeillä kuvattelemaan. Mutta moiset valathan unohtuvat helposti ja aika on julma kaikille, kenties julmin juuri naiselliselle kauneudelle.

Kuitenkin oli tuo pikkuseikka riittänyt jälleen herättämään hänen kriitilliset vaistonsa, jotka olivat koko päivän ja illan niin suloisesti uinahtaneet.

Nyt aamulla ne vasta hereillä olivatkin.

Olikohan Liisa muutenkin muuttunut ehkä? Oli siinä ollut jotakin outoa tuossa heidän eilisessä seurustelussaan. Jotakin pingoitettua, jotakin keinotekoista, kenties liian äänekästä. Mutta sehän saattoi johtua tämän ensi tapaamisen vieroittavasta eriskummallisuudesta.

Hiukan toiseksi oli Johannes sitä kuitenkin joskus yksinäisissä mietteissään kuvitellut. Paljon herkemmäksi, paljon juhlallisemmaksi ja totisemmaksi. Kuin kaksi mustaa marmoripatsasta he olivat joskus hänen haaveissaan toisiaan lähestyneet, kummallakin ijäinen elämänsuru sydämessään.

Toinen katsonut tummasti ja vakavasti, toinen ymmärtänyt hänet ilman sanojakin. Toinen ehkä päätä nyykäyttänyt ja kätensä hitaasti ojentanut, toinen ehkä peittänyt kasvonsa tai kääntänyt ne pois kokonaan.

Jotakin ylevää, jotakin sydän-öisen, pilkkopimeän, traagillista tai ylenluonnollisen, taivaallisen kirkastettua!

Sellaisena oli aina kangastunut hänelle heidän kohtauksensa.

Eihän ilo heille sopinut. Olivathan he eronsa jälkeen, jos mieli merkitä mitään heidän rakkautensa, elämän tummia, murehtivia orvokkeja.

Tuosta kaikesta hän ei ollut eilen nähnyt jälkiäkään. Taivaallisesta ilosta tosin pienen pilkahduksen ensi hetkessä, mutta sitten oli sekin maalliseksi ja arkipäiväiseksi alentunut. Entä tuo poroporvarillinen tunteellisuus sitten? Niinhän tapaa kaksi piikaa toisiaan, oltuaan vuoden pari eri palveluspaikoissa!

Viini saattoi jossakin määrin olla siinä suhteessa lieventävä asianhaara. Muuten olisi heihin nähden todellakin pitänyt paikkansa saksalainen sananparsi: »Pack schlägt sich, Pack verträgt sich.»

Roskaväki riitelee, roskaväki sopii! Juuri niin, juuri sellaisen leiman oli saanut heidän eilinen kohtauksensa.

Mutta sehän voi vielä nousta siitä. Senhän täytyi nousta siitä. Olihan arpa nyt heitetty. Mikään palajaminen entisiin elämänsuhteisiin ei missään tapauksessa ollut enää mahdollinen.

Sehän on totta, muisti Johannes äkkiä. Minunhan täytyi kirjoittaa eräs kirje!

Mutta hänen oli tullut kylmä siinä vain paitasillaan vuoteensa laidalla istuessaan. Hän nousi ja sulki jälleen ikkunan. Samalla kulki syntinen ajatus hänen päänsä läpi.

Mitä jos kellahtaisi vielä hetkeksi paksujen, lämpimien peittojen alle? Mitä jos herättäisi Liisan rajuilla hyväilyillä?

Olihan turhaa tuumia ja arvostella! Ja olihan tuo elävä, hengittävä, joskin ehkä hiukan liian raskaasti hengittävä todellisuus parempi kuin kaikki arvostelevat ja irvistelevät aivokummitukset!

Hän hylkäsi kuitenkin heti tuon ajatuksen ja rupesi nopeasti pukeutumaan.

Peseytyessään hän tuli pitäneeksi pientä kolinaa. Liisa heräsi.

Heräsi ja haukotteli haikeasti, silmät ummessa vielä. Sitten hän katsoi harailevin silmin ympärilleen niinkuin ei olisi tajunnut vielä, missä oli.

—Hyvää huomenta! huusi Johannes hänelle, kasvot vielä puoleksi pesuvadissa.

—Huomenta, vastasi Liisa hitaasti ja unenpöpperöisenä.

Sitten vasta hän kääntyi ääntä kohden.

Johannes antoi hänen selvitellä ajatuksiaan, siksi kuin oli saanut housut ja kengät jalkaansa ja liivit päälleen. Liisa makasi sillä aikaa kädet niskan takana, silmät suoraan kattoon tuijottavina.

Johannes tuli vuoteen luo ja kumartui häntä suutelemaan.

Liisa salli sen liikkumattomana tapahtua. Sitten hän kohosi käsivarsiensa avulla istumaan.

—Me olemme sinun luonasi? hän kysyi.

Johannes nauroi.

—Missä me muualla olisimme? Tietysti minun luonani! Taidat olla vielä vähän kuin toisessa maailmassa.

Liisa ei vastannut mitään. Loi vain ohimenevän, huolestuneen katseen häneen ja vilkaisi sitten kysyvästi ympärilleen.

—Mitä kello on?

—Taitaa olla jo 1/2 12, hymyili Johannes. Oletpa nukkunutkin!

—Olen, vastasi Liisa hajamielisesti.

Hän näytti tuskin kuulevan toisen leikillisiä huomautuksia. Hän näytti miettivän jotakin muuta. Äkkiä keskitti hän katseensa ja huomionsa jälleen Johannekseen.

—Mitä hän nyt sanoo? hän kysyi, katsoen suoraan ja kiinteästi silmiin häntä.

—Kuka? Muttilako?

—Niin. Me syömme tavallisesti aamiaista kello 12, ja nyt en minä ehdi mitenkään oikeissa ajoin kotiin!

Tuo oli Johanneksen mielestä jo liian hassunkurista.

—Olethan ollut poissa koko yön, sanoi hän nauraen äänekkäästi. Aamiainen ei siinä taida paljoa merkitä.

—Kyllä, väitti Liisa. Kuinka monen minuutin matka tästä on meille?

Hän mainitsi osotteensa.

—Ehkä kymmenen, ehkä viidentoista, jos raitiotiellä menet, selitti Johannes. Mutta sitten sinun täytyy ottaa hevonen Piazza Venezialta.

Liisa ja Muttila asuivat jossakin Piazza Cairolin puolella.

—Hyvä on, lausui Liisa päättävästi. Sitten minä ehdin, vaikka vähän myöhästynkin.

Hän nousi kiireesti ja rupesi pukeutumaan. Johannes ei vielä ollut ottanut hänen sanojaan oikein todeksi, vaan koettanut jatkaa heidän eilistä, keveää puhetapaansa. Se ei tuntunut kuitenkaan nyt käyvän ollenkaan. Liisan ajatukset näyttivät olevan varsin kaukana täältä.

Johannes nousi, sytytti savukkeen, käveli pari kertaa läpi huoneen ja siirtyi sitten viereiseen huoneesen työpöytänsä ääreen kirjoittamaan kirjettä vaimolleen.

Siitä piti tulla lyhyt, ytimekäs ja täsmällinen. Pelkkä tosiasia vaan! Rouva Rabbing ei pitänyt mistään turhista kiertelyistä eikä koristeluista.

Työpöytä oli oven edessä. Eikä Johannes voinut olla silloin tällöin kirjainsa yli vilkaisematta Liisan pukeutumista.

—Tuletko toimeen siellä? hän kysyi.

—Kyllä koetan, vastasi Liisa. Mutta missä minun laukkuni on?

Johannes nousi sen hänelle ojentamaan.

—Kaipaan minä vähän toalettitarpeitani, sanoi Liisa.

Tuokin vaikutti Johannekseen hyvin omituisesti. Hänen Liisansa, joka ennen olisi tullut toimeen vain kammalla ja saippuapalasella.

Mutta: kävihän kehitys yleensä siihen suuntaan ja olihan luonnollista, että Liisastakin vielä suurmaailman nainen tulisi.

—Olet sinä lihonnut, virkahti Johannes, heittäen tarkastelevan silmäyksen ystävättärensä ruumiinmuotoihin, joista tämä ei paljoa peittänytkään. Olet jonkun verran höllentynyt sitten viime näkemän.

Liisa ei pitänyt ollenkaan siitä, että sanottiin hänen lihonneen, sillä hän itse pelkäsi samaa ja hän tiesi, ettei se suinkaan häntä kaunistanut.

—Minä lihonnut! hän tiuskasi melkein kiivaasti. Kylläpä sinä osaat! Kun kaikki minun vanhat vaatteeni ovat käyneet liian väljiksi minulle!

Johannes huomasi erehdyksensä.

—Tarkoitan, että olet käynyt niin terveen ja hyvinvoivan näköiseksi kasvoiltasi, sanoi hän.

Liisa leppyi heti.

—Se on totta, hän sanoi, tirkistäen peiliin mielihyvällä ja hieroen poskiinsa puuderia. Eikä minulla ole yhtään ryppyä vielä.

Se oli totta. Päinvastoin olivat Liisan kasvot silinneet ja täytelöityneet. Vieläpä toisen leuankin hän oli saanut. Tuo teki hänet entistään hyväntahtoisemman ja itsetyytyväisemmän, mutta samalla myöskin pintapuolisemman ja arkipäiväistyneemmän näköiseksi.

Jumalan kiitos, hän ei kärsi enää, ajatteli Johannes.

Mutta samalla pälkähti hänen päähänsä, että Liisa oli kenties ollut hyvinkin tyytyväinen elämään Muttilan kanssa. Ja jälleen hän tunsi kipeän piston sydämessään.

Ei ollut hyvä niin eikä näin.

Johannes palasi pahantuulisena työpöytänsä ääreen, kirjoitti kirjeensä nopeasti valmiiksi ja jäi sitten pää käden varassa ikkunasta ulos tuijottamaan.

Liisa tuli ovelle valmiiksi pukeutuneena, päällysvaippa yllään ja hattuneula suussaan. Nähtävästi hän hankkiutui todellakin ulos lähtemään.

—No, me tapaamme tietysti vielä tänään? kysyi Johannes, nousten häntä hyvästelemään.

—Jos minä pääsen, hymyili Liisa. Tästä ei taida tulla niinkään helppo aamupäivä.

—Koeta nyt laittaa asiasi valmiiksi hänen kanssaan! Mitä pikemmin, sen parempi.

—Hm, mutruili Liisa kevytmielisen näköisesti.

Hän on niin hirveän mustasukkainen.

—Mitä aiot sanoa hänelle?

—Että olin väsynyt, että rupesin voimaan pahoin, tai jotakin muuta semmoista. Ja että sinä korjasit minut johonkin hotelliin.

—Luuletko, että hän uskoo sinua?

Liisa katsoi veitikkamaisesti häneen.

—Varmasti, sanoi hän. Sillä hän rakastaa minua, ja silloin uskotaan mitä tahansa. Hyvästi nyt! Ja kiitos seuran edestä.

—Milloin me tapaamme sitten?

—Kenties huomenna, kenties ylihuomenna. Miten sopii.

—Minulle sopii aina.

—Kyllähän minullekin, kun vain saan Muttilan lepytetyksi.

Siitä hänellä näkyi suurin huoli olevan. Johannes jäi ällistyneenä kynnykselle hänen jälkeensä katsomaan. Hänen oli niin paha olla, että hänen teki mieli itkuun purskahtaa.

13.

Eikä siitä myöhemminkään tahtonut tulla sen enempää.

Johannes huomasi pian, ettei Liisa ollut mitään hänen suhteensa tarkoittanutkaan. Nähtävästi hänestä oli hauska tavata Johannesta, jutella kanssaan, jopa suoda hänelle pieniä lemmenhetkiäkin, mutta tuota kaikkea hän oli valmis suomaan myös Muttilalle yhtä mielellään.

Siihen taas ei Johannes voinut mitenkään suostua. Hän hermostui.

Hän päätti jättää Liisan kokonaan.

Hän oli sitten viikon päivät täydellisesti yksinäisyydessä. Mutta silloin tuli Liisa häntä katsomaan, itki, lupasi, että hän eroisi Muttilasta, ja vannoi, ettei elämä ollut minkään arvoinen hänelle ilman Johannesta. Ja Johannes uskoi jälleen, siksikuin huomasi tulleensa entistä perinpohjaisemmin petetyksi.

Eihän hän olisi Liisalta vaatinutkaan muuta kuin hiukan enemmän rehellisyyttä. Ymmärsihän hän hyvin, että rakkaus voi sammua, sammua niin lopullisesti, ettei ole jälellä enää kyventäkään. Jos Liisa olisi sanonut sen hänelle suoraan, hän olisi surrut ehkä, mutta jäänyt kaikissa tapauksissa Liisaa kohtaan sydämeltään kunnioittavaksi.

Mutta Liisa sanoi hänelle aina vaan, että hän rakasti Johannesta ylitse kaikkia ja ettei kukaan mies, kaikkein vähimmän Muttila, ollut mitään hänen rinnallaan. Ja arvattavasti hän oli valmis heti seuraavassa hengenvedossa samaa Muttilalle vakuuttamaan!

Tuota ei Johannes voinut ymmärtää.

Mikä mielenkiinto saattoi olla tuolla naisella näin kahteen suuntaan pettää ja valehdella? Oliko se hauskaa hänestä? Ehkä! Odottiko hän ehkä jotakin etua itselleen siitä? Tuskin! Siis hän vain antoi vallan omille synnynnäisille vaistoilleen? Juuri niin, vieläpä kaikesta päättäen nauttikin siitä sanomattomasti!

Näitä polkuja kävivät Johanneksen ajatukset.

Hänestä tuli kyynikko. Hänestä kului pois kaikki sisällinen arvon-anto Liisaa kohtaan.

Kevytmielinen nainen! ajatteli hän usein. On turha ottaa häntä niin vakavasti. Voihan leikitellä hänen kanssaan hetken kaksi. Mutta on suorastaan järjetöntä panna hänen vuokseen mitään alttiiksi tai sallia hänelle sisäistä, sielullista määräämisvaltaa.

Samalla huomasi hän kuitenkin kauhukseen, että Liisa tässäkin muodossa tai oikeastaan juuri tässä muodossa, oli hänelle hyvinkin haluttava. Eikä hän enää entistä, pyhää ja korkeaa Liisaa niin äärettömästi ikävöinytkään, vaan juuri tätä nykyistä, tätä aistillista, tätä lihallista, joka näytti täydellisesti unohtaneen kaikki elämän ijäisemmät tarkoitusperät ja elävän vain hetkestä hetkeen, päivästä päivään, vaistoilleen, tunnelmilleen ja mieliteoilleen sokeasti antautuneena.

Se oli tuskallinen huomio Johannekselle. Hän ei olisi ikinä moista uskonut itsestään.

Mutta olihan se totta, täytyi hänen kuitenkin tunnustaa itselleen. Eihän hän enää Liisan sielusta paljoakaan välittänyt. Liisan ruumista hän himoitsi, sen hän olisi tahtonut omakseen, kokonaan, kerrassaan!

Sielua on minulla kyllin itsellänikin! hän oli usein valmis Heinen keralla kyynillisesti hymähtämään.

Liisan laita näytti olevan juuri päinvastoin. Johanneksen sielu näytti hänestä olevan halajamisen arvoinen, eivät hänen ruumiilliset hyväilynsä. Niin loukkautuivat he molemmat ja oppivat vihaamaan, inhoamaan ja ylenkatsomaan.

Nyt tunsi Johannes vasta oikein yksin olevansa.

Hänestä oli kuin olisi Liisa tahtonut häntä alentaa, häntä halventaa. Ja siksi hän puolestaan rupesi Liisaa alentamaan ja halventamaan, ensin vaistoissaan ja mielikuvissaan, sitten ajatuksilla, sanoilla, jopa teoillakin. Mutta kyynillisyys kosti itsensä hänelle ja hän tunsi samalla itse alenevansa, tulevansa rumaksi, ilkeäksi ja saastaiseksi.

Johannes ymmärsi menevänsä tätä tietä ehdottomasti perikatoon. Ja hänestä oli kuin olisi Liisa juuri sitä tahtonutkin.

Niin alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta heidän välillään.

Johannes tahtoi joko kokonaan omata Liisan tai päästä hänestä kokonaan. Liisa tahtoi taas vain pidättää hänet vaikutuspiirissään ja tehdä alistuvaisen orjan hänestä, kuten hän nähtävästi oli tehnyt jo Muttilasta.

Kumpikin koetti parastaan. Ja kumpikin tunsi toisensa kyllin keksiäkseen toistensa heikkoudet, iskeäkseen ja haavoittaakseen.

Liisa oli nyt vuoroin Muttilan, vuoroin Johanneksen oma.

Muttila näytti tyytyvän tähänkin, sillä hänellä ei ollut omaa tahtoa ollenkaan. Kaikki, mitä Liisa teki, oli hänen mielestään hyvin, vaikka hän ei ehkä olisikaan voinut sitä sillä hetkellä tyydyttävästi selittää. Johannes puolestaan oli jo kyllin kyynillinen, niin että asia oli muodostunut hänelle jo yksinomaan alhaisempien vaistojen kysymykseksi.

Hän näki hyvin, ettei Liisa luottanut enää häneen. No niin, eipä hänkään enää juuri Liisaan luottanut!

Hän tunsi hyvin, ettei mikään tosi onni voinut olla enää hänen ja Liisan välillä mahdollinen. No niin, väärä onni siis, onni kiusata, onni kuluttaa, onni kiduttaa toisiaan.

Ja ellei hän muuta voisikaan, voisi hän ainakin yhden: särkeä noiden kahden onnen, Liisan ja Muttilan! Iskeä niin parantumattomia haavoja heidän rakkauteensa, ettei siitä enää tulisi mitään eheää ja sopusointuista.

Niin hän rupesi myöskin heitä molempia vuoroin toistensa silmissä halventamaan.

Ei hän oikeastaan sitä suoraan tehnyt. Mutta laittoi niin, että he itse sen tekivät, vetosivat välillä häneen ja hän taas oli heitä vuoroin toistensa edessä puolustavinaan, mutta tavalla, joka vaikutti päinvastaisesti.

Helvetillinen, diabolinen hävityshalu oli mennyt häneen. Mutta samalla hän hävitti kenties enimmän juuri itseään.

Hän seurusteli nyt vuoroin toisen, vuoroin toisen kanssa.

Myöskin kolmen kesken he olivat joskus. Silloin koetti Johannes aina keksiä puheen-aineita, joista toinen vain voi olla viehätetty eikä toinen. Toisen virheet ja näköpiirin rajoitus kävi silloin luonnollisesti entistä paremmin esille toisen silmissä.

Muttila käytti juuri Liisaa mallina erääsen dryadi-kuvaan, jonka joku rikas helsinkiläinen oli tilannut häneltä puutarhaansa asetettavaksi.

Johannes kehuskeli sitä Muttilalle, mutta moitiskeli Liisalle, kummallekin niin varovaisesti, että he luulivat vain omia mielipiteitään kuulevansa. Seurauksena oli luonnollisesti se, että he kumpikin rupesivat uskomaan Johanneksen taiteelliseen vaistoon, mutta pitämään toisiaan siihen asiaan nähden enemmän tai vähemmän tomppeleina.

Istuessaan jommankumman kanssa kahvilassa tai viinituvassa ehdotteli Johannes usein leikillisesti, että lähetettäisiin näköala-kortti poissa-olevalle. Toinen oli heti suostuvainen. Ja Johannes houkutteli hänet antamaan kirjoitettavalle tekstille juuri sen muodon, jolla tämä voisi olla toiselle vähemmän miellyttävä. Itse hän vain lisäsi terveisensä.

Kerran hän teki oikein konnanteon.

Hän houkutteli Muttilan juomaan itsensä juovuksiin ja miltei työnsi hänet toisen naisen syliin. Sitten hän laittoi niin, että Liisa sai tietää asiasta.

Liisa nauroi vain, mutta Johannes näki kuitenkin, että se koski kovasti häneen. Ja hän päätti koettaa jotakin samantapaista Liisan suhteen.

Se onnistui hänelle helpommin kuin hän oli odottanutkaan.

Tukkukauppias Oikarinen oli saapunut kaupunkiin. He olivat tavanneet hänet eräänä 'corso'-päivänä Pinciolla. Kun he olivat vanhoja tuttavia ja kun kauppias Oikarisella ei ollut muutakaan tekemistä, hän oli kutsunut heidät illalliselle hotelliinsa ja jo siellä jotenkin suoranaisesti Liisaan ihastunut.

Sitten he olivat menneet Muttilan ja Liisan yhteiseen asuntoon. Muttila ollut väsynyt ja mennyt varhain maata, mutta Liisa ollut juuri iloisimmillaan ja tahtonut jatkaa. He menneet jälleen ulos, he kolme.

Johannes käyttänyt tilaisuutta livistää seurasta ja saattanut vain molemmat Oikarisen hotellin ovelle.

Hän oli tuntenut jonkun verran omantunnon vaivoja siitä että hän oli jättänyt Liisan noin turvattomassa tilassa kohtalolleen. Mutta kun hän oli parin päivän perästä tavannut kaikki nuo kolme muuta jälleen, nähnyt Liisan rinnassa uuden hohtokivikoristeen eikä huomannut mitään erikoista mieliharmia toisissakaan, hän oli tyytynyt ja ajatellut, ettei asia sen merkillisempi ollutkaan.

Vasta Oikarisen muuttuneesta käytöksestä hän saattoi aavistaa, että jotakin kuitenkin oli tapahtunut.

Mutta riippuihan kaikki siitä, miten otti asiat. Koska nuo kolme näyttivät ottavan sen näin, ei siis mitään merkillistä ollutkaan tapahtunut.

Omasta puolestaan hän tunsi, että tässä oli hänen huippunsa. Tästä hän ei voinut enää mennä etemmäksi.

Mutta silloin hän olikin omasta mielestään niin syvällä, että häntä kauhistutti. Kuinka hän enää koskaan pääsisi ylös? Kuinka hän enää koskaan voisi katsoa silmiin itseään? Olihan hän nyt tappanut toisen kerran Liisan. Silloin, kahdeksan vuotta sitten, hän oli tappanut Liisan sielun, nyt ruumiin. Ja samalla hän oli itsekin häväisty, herjattu ja saastutettu sieluineen ja ruumiineen.

Eikä hän kuitenkaan voinut tästä kaikesta syyttää muita kuin itseään. Olivathan nuo toiset enemmän tai vähemmän edesvastuuttomia. Hän yksin tiesi, mitä teki. Häneltä voi siis vaatia jotakin.

Mutta hänhän juuri oli tahtonut niin hyvää. Hänhän juuri oli uneksinut niin hienosti, kauniisti ja korkeasti Liisan ja hänen jälleen-tapaamisesta.

Ei auttanut. Hyvä tahto ei tuntunut riittävän edes selittämään hänen kohtaansa, saati sitten tekemään sitä siedettäväksi ja anteeksi-annettavaksi.

Hänellä ei ollut ollut voimaa siis! Niin se oli! Hän oli heikko, kurja kuolevainen, joka tarvitsi voimaa ulkoapäin, jos hänen mieli kamppailla kunnialla mahdottomuuksien kanssa.

Mitä hän tahtoi, mihin tarvitsi voimaa siis?

Johannes oli jo välistä niin tylsistynyt, että hän tuskin muisti enää alkuperäistä tarkoitustaan. Ah, se oli totta, voimaa nostamaan itsensä ja Liisan tästä siveellisestä rappiotilasta! Mutta Liisahan ei ollut yksin, hänen helmoihinsa näytti voivan tarrautua useampiakin. Pitäisikö hänen nekin nostaa? Olisiko hänen pakko painaa niin alas oma itsekkäisyytensä ja ylpeytensä?

Ei näyttänyt olevan muuta keinoa, jos hän itse vielä kerran aikoi päivän valkeuteen.

Voimaa, voimaa, mutta mistä? Luonnollisesti sieltä, mistä muutkin hänen tapaisensa suuret syntiset olivat saaneet sitä: uskonnosta.

Jospa hän olisi voinut uskoa johonkin ylenluonnolliseen!

Sitä ei ollut Johannes voinut milloinkaan, yhtä vähän kuin kaivannut edes kristillisen tai muun uskonnon lohdutusta. Luonnontieteellinen maailmankatsomus oli riittänyt hänelle. Julma ja säälimätön se oli aina ollut hänen mielestään, mutta kuitenkin ainoa, jonka hänen järkensä oli myöntänyt oikeaksi.

Nyt hän tunsi kaipaavansa jotakin vienompaa, lempeämpää ja anteeksi-antavampaa. Ja hän päätti rehellisesti yrittää, eikö hänellekin olisi jotakin parantavaa, jotakin lunastavaa ja ylhäältä ilmoitettua totuutta olemassa.

Hän vaipui uskonnollisiin mietiskelyihin. Suru, tuska, yksinäisyys ja voimattomuuden tunto olivat jäytäneet hänen olemuksensa juuret jo niin, että hän ei muuten tuntenut pystyssä pysyvänsä.

14.

Siinä lähellä, omassa kaupungin-osassaan, hänellä olikin hyvä tilaisuus turvata ulkoapäinkin tuleviin uskonnollisiin tunnelmiin.

Olihan siinä Laterani. Oli kärsivälle, uneksivalle ihmissielulle kappale Jerusalemia.

Rooman kirkkojen katolinen loisto oli ylimalkaan jäänyt sangen vieraaksi hänen pohjoismaiselle sydämelleen. Karu luonto, tuimat elin-ehdot ja Wittenbergin munkin yhtä karut ja kylmät opinlauseet olivat siinä suhteessa hänet jo ennen syntymää mieleisekseen leimanneet.

Ei niin, ettei hänenkin kaukaiset esi-isänsä Suomen korpien syvyydessä olisi loistoa rakastaneet. Kaunistamisen, koristamisen vaisto oli kyllä ollut heille yhtä luonnollinen kuin konsanaan viinirintaisen maan ja hehkuvan päivänpaisteen asukkaille. Jos temppelien upeileva komeus siis täällä vaikutti häneen jonkun verran tympäisevästi, ei syynä siihen ollut suinkaan itse kaunis tosiasia, vaan pikemmin, ettei kaikki tuo silmää hivelevä tai korvakalvoja suloisesti soinnuttava tuntunut hänestä olevan oikeassa ympäristössään.

Uskonnolla hän oli aina tottunut jotakin paljon hartaampaa, sisäisempää ja yksinkertaisempaa käsittämään. Kristin-uskolla vielä erityisesti sitä raamatullista ja patriarkallista nöyryyden, köyhyyden ja kärsimyksen apoteosia, jonka oikea kehys on Palestina paimentolaiskansoineen, Genetsaret-järvineen, jerikonruusuineen ja orjantappuroineen.

Tietysti oli tuo kaikki ollut vanhojen roomalaisten kopeilevalle, ulkonaista mahtia rakastavalle luonteelle aivan liian köyhää ja harvaviivaista, samoin kuin kristin-uskon perustotuudet kreikkalaisen ajatuksen kehittämille filosofeille Ateenan tai Aleksandrian oppisaleissa.

Niin olivat kumpikin muuttaneet sen mielensä mukaisiksi.

Rooma oli antanut ulkonaisen loistonsa, Hellas humaanisen sisällyksensä sille. Ja niin oli kalpean galilealaisen hahmo kohonnut maailman valtiaaksi.

Monta paikkaa ja tilaisuutta tarjosi Rooma sille, joka tahtoi kristin-uskon voittokulkua kautta maailman ja maailmanhistorian tunnelmoida, vähemmän niitä, missä sen saattoi taas ensimmäisiin, arkaistisiin viivoihinsa palauttaa. Sitä mieluisampi oli Johannekselle paikka Lateranin edustalla.

Ihmisliike siinä oli vähäinen. Ainoat liikkujat loivasti viettävän torin alipäässä olivat jotkut rauhalliset maalaiset, jotka saapuivat San Giovannin portista kaupunkiin ruokatavaroitaan ja hedelmiään myöskentelemään.

Matalan muurin ja sitä reunustavien harvojen piinjapuiden takaa näkyi Rooman autio campagna, vielä taempana etäisyydessä muhkeat Albanon ja Sabinan vuoret.

Eivätkö käyneetkin tuon tasaisen muurin viertä Jerusalemin tummat tyttäret kaivolle koristeellinen vesiruukku olkapäillään? Ja eikö istunutkin kaivonkannelle siellä jossakin kalpea mies, joka pyysi vettä juodakseen, mutta tarjosi heille suunsa suloista sanomaa takaisin, niin ett'eivät he ikinä enää janonneet?

Tässä oli hyvä miettiä ja uneksia. Istua kirkon portaille varhaisena aamuhetkenä ja kuvitella olevansa tuntematon kerjäläinen, vaeltaja vieraiden maiden, joka oli saapunut rauhaa sielulleen etsimään. Tai nojata muuriin auringon mennessä majoille ja puiden varjojen langetessa pitkinä ja salaperäisinä niinkuin yksinäisen, yöllisen runoilijan ajatukset.

Tähän oli kristillinen Rooma koonnut kaikki pyhimmät muistomerkkinsä.

Itse Basilika, itse San Giovanni in Laterano, jo antoi paljon ajattelemisen aihetta. Muinaisroomalaisena aikana oli siinä asunut mies, nimeltä Plautus Lateranus, joka täten siis oli säilyttänyt kuolemattomuutensa jälkimaailmalle. Monet juhlalliset valtiolliset neuvottelut, monet irstaat orgiat ja huvit oli arvattavasti pidetty tuolla paikalla, lentäneet ilmassa monet viisaat elämäntotuudet ja hyvin sorvaellut sukkeluudet. Myöhemmin oli koko paikka äärettömine palatseineen kuulunut Rooman keisarien alueisiin.

Konstantinus Suuri oli siihen paavien ensimmäisen piispan-istuimen rakentanut. Siksi oli se »kaupungin ja maanpiirin kaikkien kirkkojen äiti ja pää». Ja sen loggialta olivat kaikki paavit, aina siihen saakka kuin heistä tuli Vatikaanin vankeja, siunauksensa Urbi et 0rbi jakaneet.

Siellä olivat Pietarin ja Paavalin päät, siellä myöskin palanen siitä pöydästä, jonka ääressä Vapahtaja opetuslapsineen oli syönyt viimeisen ehtoollisensa.

Olihan sekin jo jotakin. Mutta vastapäätä sitä oli toinen vielä pyhempi paikka.

Se oli Scala santa, se oli Sancta Sanctorum, jota paavit olivat kotikappelinaan käyttäneet.

Noilla pyhillä portailla oli Kristus ruoskittu, niitä oli hänen oma verensä kostuttanut. Pyhä Helena oli tuottanut ne neljännellä vuosisadalla Jerusalemista, Pontius Pilatuksen omasta virkatalosta. Kukaan kuolevainen ei saanut nousta niitä muuten kuin polvillaan.

Kun portaat olivat sangen korkeat ja jyrkät, oli se vaivaloinen ponnistus ja vaati tavallista palavampaa uskon-intoa suorittajaltaan. Mutta varmaan olikin sen palkkiona sitten tavallista runsaampi synnin-ane.

Johannes mietti usein, olisiko hänellä itsellään ehkä kyllin intoa siihen.

Ei, ei vielä ainakaan, täytyi hänen tunnustaa itselleen. Kyllä hän vielä oli aivan liian syvällä synnin pauloissa, voidakseen tuosta löytää minkäänlaista lepoa ja lohdutusta sielulleen. Päinvastoin kouristi sääli ja inho hänen sydäntään, kun hän pysähtyi katsomaan noita ryömijöitä.

Milloinkaan hän ei ollut nähnyt ihmisyyttä ja yksilön oman-arvon tuntoa niin ilmeisesti silmiensä edessä tomuun painettuna ja kukistettuna.

Noinko hänenkin ehkä tulisi tehdä? Noin nöyrtyä saadakseen rauhan myrskyävälle, verta-vuotavalle sielulleen?

Ei, ei! huusi ihmisyys koko voimalla hänen povensa pohjasta. Ei tomuun, ei maata matelemaan! Tomusta ylös, aina ylemmä, kohti valkeutta, kohti vapautta! Niin oli opettanut hänen luonnontieteellinen maailmankatsomuksensa.

Se tuntui sittenkin koettavan epätoivon vimmalla pitää puoliaan vasten metafyysillisen mystiikan tarvetta ja nousevan, taistelevan kuin alpit yön uhatessa, joita hän kerran oli junan-ikkunasta tarkastellut.

Ryömijät olivat enimmäkseen vanhoja ihmisiä, köyhiä, kurjia ja raadollisia. Joukossa joku keskenkasvuinen poikanulikkakin.

Etummaisena kaikista konttaa tuossa eräs vanha, hienosti puettu säätyläisrouva, joka nähtävästi on sangen sairas. Vain vaivoin ja pitkin levähdyksin hän jaksaa nostaa polvensa aina ylemmälle asteelle. Nyt hänellä ei ole monta jäljellä enää, nyt, nyt hän on päämäärään pääsemässä!

Ryömiessään vahvistavat kaikki voimiaan hiljaisilla, lakkaamattomilla rukouksilla.

Tuolta portaiden himmeästä, puolipimeästä yläpäästä kiiltää, kutsuu ja kimmeltää jotakin. Kristuspääkö? Krusifiksiko? Jalokivi-koristuksia ne ovat, jotka katolinen kirkko on sinne uskovaistensa rohkaisuksi kiinnittänyt.

Toisia, heikko-uskoisempia varten, joihin Johanneksenkin vielä on pakko lukeutua, on kahdet tavalliset portaat, joita voi nousta pää pystympänäkin.

Johannes kiertää niitä myöten ylös ja huomaa, että ensimmäinen, mikä ryömijöitä kohtaa heidän päämäärään päästyään, on itse pyhäkön ikkuna. Sen avoimesta alasyrjästä on kukin tilaisuudessa heittämään roponsa laudalle, jolla näkyy jo kosolta kolikoita.

Johannes hymähtää. Siinäkö se siis olikin »Pudels Kern»? Olisihan hänen pitänyt aavistaakin.

Vanha rouva ei ole vieläkään ehtinyt ylös, vaan lepää kokonaan lääpästyneenä portaallaan. Eräs kerjäläinen ehtii jo hänen edelleen, nousee onnellisena ja hartaana ja heittää hänkin kolikkonsa kirkon hyväksi.

Mikä usko! Mikä selittämätön, mieltä ahdistava mysteria!

Pyhäkössä itsessään, sen alttarin päällä, säilytetään Kristus-kuvaa, jota Pyhä Lukas alkoi tehdä ja jonka joku enkeli sitten viimeisteli!

Johannes lukee seinäkirjoitusta ja kääntää sen mielessään. »Pyhempää paikkaa ei maanpiiri tunne.» Häntä kauhistaa. Nuoko korut pyhiä, nuoko kuva-postikortit pyhiä, joita hän näki ovelan munkkiveljen itse kirkon eteisessä ohikulkijoille myyskentelevän?

Hän syöksyy ulos kirkosta.

Mutta aina ei hän samalla reformatorisella tuulella ole. Ja silloin hän saattaa myös pistäytyä siinä vieressä olevaan Pyhän Helenan rakennuttamaan Santa Croce in Gerusalemmeen, jonka kappelissa säilytetään kolmea palasta Kristuksen ristinpuuta, yhtä ristin-naulaa ja ristin otsaketaulua.

Eikä sillä hyvä. Pyhän Helenan omassa maanalaisessa kappelissa hän todellakin seisoo Jerusalemin mullalla!

Se on tuotu Pääkallo-paikasta, monilla laivoilla, saman väsymättömän naisen toimesta.

On kuin olisi katolinen kirkko tahtonut tuoda koko Palestinan tänne ja kaikille kansakunnille kuuluttaa: 'Ei ole tarvis enää tehdä toivioretkiä Pyhälle maalle. Tulkaa Roomaan, langetkaa Paavin jalkojen juureen! Täällä on Kristuksen sijainen, täällä Kristus itse lähempänä kuin missään muualla maailmassa.'

Kuka on sitten ollut tuo merkillinen nainen, tuo Pyhä Helena, joka matkaansaattoi näin suuret asiat, tuoden Jerusalemin synkän, intohimoisen mystiikan selkeän, valoisan, järjellisen Rooman muurien sisälle?

Johannes tutkii kirjoja ja historioita.

Alkuperältään ei hän nähtävästi ollut erittäin pyhä ollut. Syntynyt kapakoitsijan tyttärenä, tullut Constantinuksen jalkavaimoksi, synnyttänyt Konstantinus Suuren ja saanut häneltä keisarinnan arvonimen. Hänen sukunsa ollut bithynialainen, hänen itämainen verensä nähtävästi johdattanut hänet kristin-uskon salaperäisiä tunnelmia ikävöitsemään.

Kristin-usko tietysti ollut vain pinnalla hänessä. Asunut syvemmällä aasialainen pakanuus. Ei surmaa muuten pojanpoikaansa, ei muuten syytä murhasta miniäänsä ja anna häntä syyttömänä tukahduttaa!

Kristillinen hurskaus yhtynyt hänessä byzantiniseen julmuuteen, loiston ja vallan himoon. Vanhemmilla päivillään, kahdeksankymmenen korvissa, hänestä tullut vielä siveyden ja koskemattoman impeyden fanaattinen ihantelija!

Hän hävittänyt Venus-temppelin, jonka keisari Hadrianus oli Pääkallo-paikalle pystyttänyt. Hän antanut runsaita lahjoja naisluostareille. Hän omistanut palavaa kunnioitusta Neitsyt Maarialle, liittyen siten jo myöhäisempään keski-aikaan. Hän tahtonut olla pyhä, kuten katolinen kirkko sittemmin hänet pyhäksi julistikin.

Ja tämän kapakoitsijan tyttären, tämän keisarillisen jalkavaimon kappeliin, hänen, joka kyllä oli maistanut osansa elämän makeudesta, oli yhä vieläkin pannakirouksen ja ekskommunikatsion uhalla pääsy kielletty naiselliselta sukupuolelta!

Tuon naisen historiallinen hahmo vaikutti kummallisesti Johannekseen.

Tuollainen kristitty hänkin olisi voinut olla. Pyhän Helenan hoviin kuuluvana hänkin olisi voinut ehkä hetkellisesti tulla mystikoksi.

Ja yhtyä tuon naisen kanssa aistihartaaseen, ylenluonnolliseen ja hiukenevaan tunnelmaherkutteluun.

Mutta eikö hän voisi samoin yhtyä jonkun muun naisen kanssa? Ehkä Carmelan? Ehkä Liisan?

Aistillinen väristys kulki läpi Johanneksen ruumiin hänen noin ajatellessaan.

Vanha pakana hän tunsi olevansa. Mutta jos tuo uusi oppi saattoi tarjota jotakin, vaikka vähäistäkin, lisää elämän-nautinnon niin köyhään ja puutteelliseen ohjelmistoon, oli siinä jo sellaisenaan jotakin kannatettavaa.

Eipä ollut Pyhän Helenan, yhtä vähän kuin katolisen kirkonkaan, onnistunut hänen pakanallista henkeään roomalaisesta maaperästä pois juurittaa. Se oli muuttanut vain muotojaan, se oli siirtynyt vain uusiin pyhäkköihin ja temppeleihin.

Ja kuin kohtalon ivasta oli itse Santa Croce in Gerusalemmen alttarilla saanut sijansa 'Barberinisen Junon' kuva, vain vähän toisenlaiseksi muovaeltuna!

Pyhän Helenan aasialainen pakanuus esiintyi siinä aivan vertauskuvallisena kristillisyyden ohuen vernissan alta.

Entä itse kirkko sitten?

Se oli ennen ollut osa Helenan omaa, sessorilaista palatsia, jonka kuvan laajoine puutarhoineen ja termeineen Johannes vieläkin saattoi mielikuvituksensa avulla siihen ilmi uneksia. Ja vanha pakanuus puski monituhantisella voimallaan myös itse Scala santan pyhitettyä seinäviertä, jossa vieläkin oli nähtävänä pieni jäännös muinaisroomalaisen Lateraanipalatsin ruokasalista, tricliniumista.

Paikalla, missä nykyhetken italialaiset maassa polvin haudan tuonpuolisen elämänsä takia mateloivat, istuivat kerran siis heidän tästä elämästä iloiset esivanhempansa vatsa pullollaan, falerniset viinimaljat kohotettuina maan hedelmälle ja ytimelle ynnä koko suuren luonnon laupiaille antimille.

Johannes tunsi kaikista hyvistä aikomuksistaan huolimatta kuuluvansa jälkimmäisiin.

Kaikista Rooman taide-ilmiöistä olivat Livian talon seinämaalaukset Palatinumilla ja Neron 'Kultaisen talon' freskojätteet Ludovisi Boncompagnin museossa häneen syvimmin pelkällä verenpunaisella, hurjan-punaisella, pakanallisen-punaisella värillään vaikuttaneet. Hän päätteli siitä, että jossakin hänen sydämensä pohjakomeroissa mahtoi asua Minotaurus, joka ei ollut muuta kuin alkuaikaisilla keinoilla lepytettävissä.

Siihen loppuivat hänen uskonnolliset mietiskelynsä. Mutta ne vaikuttivat kuitenkin jonkun verran häneen. Hän sai niiden kautta sekä jonkun verran synnintuntoa että sisällistä kiivautta niitä kohtaan, joita hän piti vieläkin syntisempinä kuin hän itse oli.

15.

Mitä syvemmin Johannes tuli itseään tuntemaan, sitä enemmän hän itse kauhistui.

Oliko lupa elää ollenkaan tällaisen ihmisen? Eikö ollutkin jo aika tehdä loppu kaikesta ja syöstä itsensä Sisilian tarunomaisen vaskihärjän kupuun?

Mutta juuri Sisilia oli lähettänyt hyvän hengettärensä häntä suojelemaan.

Carmela tuli hänen pelastajakseen.

Johannes oli pensionaatista yksinäisyyteensä muutettuaan vain pari kertaa kadulla ja pikimmältään tavannut hänet. Nyt hän rupesi jälleen enemmän hänen kanssaan seurustelemaan.

Carmela kävi usein illalla hänen kotonaan. Siellä oli kolkkoa ja kylmää, mutta kaikki lämpeni ja valkeni heti tuon vakavan, toimeliaan tytön läsnä-olosta. Silloin sytytettiin risukimppu permannolle, kynttilä paloi tyhjän viinipullon päässä, Carmela lauleli kitaran säestyksellä vanhoja sisilialaisia kylälauluja ja Johannes uskalsi tuntea itsensä joskus melkein kuin ihmiseksi.

Carmela toi mukanaan henkäyksen puhdasta ilmaa Johanneksen asuntoon. Ja sitä tarvittiinkin siellä kyllä, myönsi Johannes mielellään.

Eikä Carmela suinkaan tehnyt tuota vain kuvaannollisesti. Hän saattoi ilmestyä Johanneksen luo myös aamulla, harja ja kihveli kädessään, lakaista, pestä, tuulettaa ja puhdistaa, niin että sitä oli sydämen-ilo nähdä. Johannes itse sai vain varoa kinttujaan ja paeta huoneesta huoneesen.

Mitä jos naisin tytön? tuumi Johannes usein. Hänen kanssaan olisi hauska asua jossakin Montmartren vinttikamarissa.

Hän tiedusteli joskus leikillään myöskin Carmelan mieltä asiasta.

—Mitä jos eräs noin minun ikuiseni ja minun näköiseni vanha herra kosisi Carmelaa? hän kysyi. Minkä vastauksen saisi hän?

—Myöntävän, vastasi Carmela ja iski veitikkamaisesti silmää hänelle.

—Mutta jos hän ottaisi sanasta kiinni? Jos hän kosisi toisen kerran?

—Jälleen myöntävän, vastasi Carmela.

—Ja kolmannen kerran?

—Aina vaan, joka kerran, ilman mitään armahdusta!

Hän nauroi ja ojensi punaiset huulensa hänen suudeltavikseen.

Johannes imi pelkkää nuoruutta, puhtautta ja hyvyyttä hänen huuliltaan. Mutta myöskin nuoruuden sähköttävää intohimoa, joka teki hänet itsensä puolta nuoremmaksi.

Sitten he jälleen istuivat ja juttelivat Messinan maanjäristyksestä.

Mutta ei siitä yksinomaan. Carmelan harrastuspiiri ei ollut niinkään pieni kuin näytti alussa. Hän oli lukenutkin yhtä ja toista, vaikka hänen varsinainen koulunkäyntinsä oli supistunut hyvin vähiin, ja hän oli katsellut terävällä silmällä maailmaa.

Eroottisiin seikkoihin nähden hän oli luonnollinen ja kehittynyt kuin kypsä viinimarja. Hän ei ollut otettavissa, huomasi Johannes heti. Hän oli, silloin kun hän itse näki hyväksi ja viisaaksi, ottava miehen oman mielensä mukaan.

Hänessä ei ollut mitään turhaa keimailua, ei myöskään mitään hentomielistä tai kuivaa ja käsitteellistä. Kaikki oli hänessä tiukkaa, tervettä, keskeistä ja täyteläistä.

Kun hän suuteli, hän suuteli hartaasti ja mielihalulla. Kun hän nauroi, hän nauroi korviin saakka. Kun hän pesi lattiaa, hän riisui ensin varovasti kenkänsä ja sukkansa, kietaisi hameensa ylös ja konttasi keskellä likaisia vesivirtoja paljailla, valkeilla polvillaan, kaikki Johanneksen suurimmaksi ihastukseksi.

Kauneinta hänessä oli hänen käyntinsä, reipas ja pystyrintainen, niinkuin hänen esi-äitinsä olisivat tuhansia vuosia kruunua, vesiruukkua tai appelsiinikoria päässään kantaneet. Vaikka hän ei ollut pitkä kasvultaan, hän vaikutti silloin merkillisen majesteetillisesti.

Sellainen oli Carmela.

Johannes tarvitsi häntä vapautuakseen edes tuokioksi lyijynraskaiden yksinäisyys-ajatuksiensa taakan alta. Ja Carmela tarvitsi takaisin häntä oppiakseen ranskaa ja englantia, jotka oppituntinsa hän maksoi raikkaalla olennollaan ja pienillä naisellisilla palveluksillaan.

Näin voivat he kumpikin olla tyytyväisiä.

Liisaa tapasi Johannes enää hyvin harvoin, sillä hänen hermonsa eivät kestäneet häntä. Hän tunsi, että hänen oli sittenkin helpompi olla yksin, vaikka hän kärsi siitä sanomattomasti.

Mutta Liisa ei suinkaan tahtonut päästää häntä niin hevillä käsistään. Hän näytti pikemmin etsivän Johannesta, mitä enemmän Johannes osoitti oireita paeta häntä, jopa laiminlyövän Muttilaa siihen määrään, että Johannes väkisinkin tunsi tämän suhteen suurta miehistä myötätuntoa.

Olivathan he onnettomuustovereita. Olihan heitä tässä kaksi täysrahkeista miestä, joita tuo nainen tanssitti kuin kahta nukkea kämmenellään.

Ja sitä syvemmin, sitä intohimoisemmin hän tunsi Liisaa vihaavansa.

Hänkö muka rakasti tuota naista? Päinvastoin! Hänkö muka olisi ollut valmis hänen tähtensä oman itsensä ja oman elämänsä uhraamaan? Ei tullut kysymykseen!

Eikä Johannes kuitenkaan päässyt täydelliseen varmuuteen siitä, eikö hän ehkä vielä kuolemanhetkelläkin olisi valmis riemuhuudolla Liisaa kohti kätensä ojentamaan, jos tämä vain hänelle entisenä, hyvänä Liisana esiintyisi.

Kuollutta hän rakasti. Kuolleen Liisan hän tahtoi väkivaltaisesti tästä elävästä Liisasta ilmi herättää ja siitä johtuivat heidän aina rajummat yhteentörmäyksensä.

Johannes oli henkisesti ja melkeinpä ruumiillisestikin lopussa näinä aikoina. Hän ei tiennyt eteensä eikä taakse. Elämä oli kadottanut hänelle merkityksensä. Ja hän saattoi istua tuntikaudet työpöytänsä ääressä mitään tekemättä, mitään ajattelematta, tylsänä, idioottisena, kuitenkin suunnattomasti tästä alennustilastaan kärsivänä, kylmät kyyneleet silmissään.

Carmela tapasi hänet tässä tilassa kerran.

Kiepsahti hänen polvilleen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. Katsoi sitten silmiin hyvin surullisesti ja totisesti ja kysyi:

—Opettaja on taas itkenyt? Miksi?

—Minä rakastan, vastasi Johannes vaikeasti, kääntäen kasvonsa pois ja painaen molemmin käsin ohimoitaan. Minä tulen hulluksi rakkaudesta.

—Ja hän? kysyi Carmela hiljaa.

—Hän ei välitä minusta vähääkään.

Johannes itki ääneen.

Myöskin Carmela itki. Syntyi hetken vaitiolo. Sitten rupesi Carmela tuota miespoloista lapsellisesti hyväilemään ja lohduttelemaan.

—Hän välittää, minä tiedän, minä vakuutan, että hän välittää. Minä menen hänen luokseen, minä sanon hänelle, minä kysyn häneltä…

—Ei, ei, keskeytti Johannes. Se ei auta mitään. Hän sanoo, että hän rakastaa minua ja vain minua iankaikkisesti.

Carmela katsoi häneen ymmärtämättömänä.

—No? kysyi hän silmät suurina. Sittenhän on kaikki hyvin?

—Ei, ei, hän pettää?

—Pettää?

—Niin. Hän vannoo väärin. Hän pettää minua toisen miehen kanssa.

Nyt lakkasi Carmela kokonaan itkemästä.

Hänen otsansa rypistyi. Hänen huulensa vetäytyivät kapeaksi viivaksi kuin veitsenterä. Hänen alaleukansa työntyi julmasti eteenpäin, hänen pienet, ruskeat kätensä puristuivat nyrkkiin ja hän lausui matalalla äänellä, mutta jokaista sanaa korostaen:

—Sitten minä tappaisin hänet.

Johannes kääntyi, unohtaen myöskin kyyneleensä.

—Sinä?

—Niin, jos olisin teidän sijassanne, vastasi Carmela katsoen tiukasti ja kiinteästi häneen.

—Tappaisit?

—Niin. Eihän ole mitään muuta keinoa.

Johannes katsoi vakavasti ja surumielisesti häneen.

—Minä olen jo tappanut hänet.

—Ymmärrän, virkahti Carmela, oppivaisesti päätään nyykäyttäen. Mutta rakkaus ei kuollut hänen kerallaan.

—Niin, ei minun rakkauteni, selitti Johannes. Hän nousi haudastaan.

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa.

Carmelan silmät saivat hätääntyneen ilmeen. Jotkut Johannekselle tuntemattomat, taika-uskoiset luonnonvaistot liikahtivat hänessä ja hän kysäisi melkein rajusti Johanneksen ranteesta puristaen:

—Kuinka? Hän nousi haudastaan?

Johannes sai vaivoin hänet tyynnytetyksi.

Mutta Carmela oli antanut hänelle ajatuksen. Tästälähtien mietti hän vain keinoa ja tapaa, kuinka hän surmaisi Liisan.

16.

Veren ajatus virkisti Johannesta.

Hän sai takaisin entisen reippautensa ja joustavuutensa eikä yksinäisyys tuntunut hänestä enää niin kamalalta ja mielipuoliselta, kun hän oli saanut jotakin uutta mietittävää.

Hän oli jo päättänyt surmata Liisan heti ensi tilaisuudessa. Olipa hän jo sitävarten ostanut revolverinkin, jota hän oli kannellut pari päivää taskussaan, tuntien itsensä heti puhtaammaksi, ylpeämmäksi ja ylevämmäksi.

Hän tekisi oikeutta. Hän pelastaisi Liisan siitä häpeän ja kurjuuden kuilusta, jota kohden tämä ilmeisesti oli syöksymässä.

Samalla myös itsensä, oman pyhemmän itsensä, heidän entisen, yhteisen, suuren rakkautensa.

Hän esiintyisi Herran lähettiläänä.

Mutta täytyi olla myös oikea hetki ja oikea ympäristö. Täytyi kaikki miettiä tarkkaan, kaikki suunnitella tarkkaan, ettei sitten tapahtuisi mitään odottamatonta, pientä ja arkipäiväistä, joka tekisi naurettavaksi koko juhlallisuuden.

Juuri sellaisiahan sattuma usein lähettää tuontapaisiin tilaisuuksiin. Juuri sellaisillahan säälimätön kohtalo niin usein pilkkaa kurjia kuolevaisia.

Täytyi olla tällä kertaa kohtaloa viekkaampi, viisaampi ja voimakkaampi.

Hän päätti surmata Liisan Borghesen puistossa, siellä, missä hän oli pari kuukautta sitten ensi kerran hänet tavannutkin.

Mutta ei museossa, ei palatsissa! Ei saanut taidetemppeliä saastuttaa. Pikemmin puistossa sitten ja mieluimmin tuon suuren lammikon rannalla, jossa mustat joutsenet joutelevat.

Lammessa oli saari ja saaressa temppeli. Olihan siinä kuin paikka varattu pyhälle verityölle. Täytyi olla vain myöhäisen iltapäivän valaistus, auringonsäteiden siivilöityä tuuheiden vehmastojen lomitse ja näkyä matalan muurin takaa campagnan kellahtavat ääriviivat.

He istuisivat temppelin kiviportailla, Liisa ja hän, kahdenkesken jumalan kasvojen alla.

Joutsenet liukuisivat joikuen heidän ohitseen. Päästelisivät punaisesta nokastaan outoja, onttoja, tyhjyyden-kammoisia ääniä kuin puupuhaltimesta.

Todelliset Tuonen virran, todelliset kuoleman työn tummat todistajat.

Hämärä lankeaisi ja he juttelisivat harvakseen, särkyneesti ja soinnuttomasti entisistä. Muistelisivat muinaisia lapsuudenpäiviään yhteisessä kodissa, raikkaan kosken rannalla, jolloin maailma ei heitä vielä ollut turmellut eikä toisistaan vieroittanut. Siirtyisivät sitten puhelemaan rakkaudestaan ja niistä kolmesta vuodesta, jotka he olivat yhdessä ulkomailla eläneet, yhteisistä suruista ja iloista, yhteisistä muistoista ja tunnelmista.

Haastelisivat lempeästi, kauniisti ja anteeksi-antavaisesti. Kaikki loukkaukset, kaikki väärinkäsitykset haihtuisivat heidän väliltään. Vielä viimeisen kerran he olisivat entinen Johannes ja Liisa, vielä viimeisen kerran he sulaisivat suudelmaan, viileään ja kevyeen kuin autuaiden hyvästi-jättö.

Ja Johannes saattoi oikein liikuttua kyyneliin saakka heidän kuolinhetkensä kauneutta yksin-ollen kuvitellessaan.

Mutta jos se olisi niin kaunis, olisiko hänellä sitten enää voimaa toimeenpanna sankarillista, traagillista päätöstään? Jos Liisa vielä viimeisellä hetkellään noin kirkastettuna hänelle esiintyisi, kuka takasi, että siitä todella tulisi hänen viimeisensä ja ettei Johannes sittenkin lankeaisi huikaistuneena hänen jalkojensa juureen?

Hän, hän itse, Johannes, takasi sen! Hänellä olisi se voima, hänellä olisi voimaa heidän kahdenkin edestä.

Saattoihan olla, ettei Liisa vielä ollut niin kypsä kuolemaan kuin hän itse tunsi nyt totisesti olevansa. Voihan tapahtua, että Liisa tahtoisi vielä elää, vielä jatkaa häpeäänsä.

Kenties hän tahtoisi paeta? Ehkä pyytäisi, ehkä rukoilisi polvillaan, ehkä huutaisi apuakin? Mitä oli silloin tehtävä?

Silloin oli Johanneksen surmattava hänet väkisin! Pysyttävä lujana, leppymättömänä; vanhurskaana tuomarina ja annettava armonluoti.

Ensin hänen sydämeensä, sitten omaansa. Niin sen tuli, niin sen piti, niin sen oli pakko tapahtua.

Mutta täytyi vahvistaa itseään tässä päätöksessä. Täytyi jännittää, täytyi virittää koko sielunsa siihen, ettei sitten tarmo viime hetkellä pettäisi eikä sormi lipsahtaisi liipasimelta.

Itseään pyhään tuomarityöhönsä terästääkseen hän meni eräänä iltana Teatro Valleen, jossa eräs kuljeksiva teatteriseurue juuri esitti Othelloa. Varmuuden vuoksi hän pyysi kuitenkin Carmelan mukaansa, sillä hänen hermostonsa oli nykyään siinä kunnossa, että hän ei mielellään yksin tahtonut joutua vieraiden ihmisten joukkoon.

Teatteri oli lähinnä ajelua Carmelan intohimo. Hän suostui mielellään.

Ilma oli hirveä, kuten oli ollut jo yhtämittaa viikon pari. Satoi lumiräntää, ja vaikka heillä oli hevonen, tuntui sentään kolkolta astua nuo pari askelta kadulta teatterin valaistuun, ihmisiä tungeskelevaan eteiseen.

Siinä seisovatkin samalla Liisa ja Muttila heidän edessään!

Kumpikin iloisina ja tyytyväisinä, kumpikin pyylevinä, päivänpaisteisina ja siihen määrään mitään pahaa aavistamattomina, että Johannes rupesi jo epäilemään, oliko hän ehkä uneksinutkin kaikki ja eikö kuoleman enkeli sitten liihoitellutkaan heidän päittensä päällä.

Hänen kätensä meni vaistomaisesti taskuun.

Kyllä oli, kyllä liihoitteli. Ei, ei hän ollut uneksinut. Olihan siellä revolveri.

Seurasi yleinen tervehtiminen ja Carmelan esittely. Liisa heitti kopean, tutkivan ja ylenkatseellisen silmäyksen häneen.

—Minä olen käynyt sinua näinä päivinä monta kertaa hakemassa, hän sanoi sitten, hymyillen rakastettavasti Johannekselle. Mutta sinä et ole suvainnut olla kotona.

Johannes katsoi häneen epäluuloisesti.

—Tuskin, vastasi hän jurosti. Minä olen aina kotona.

—Et laske sisälle sitten?

—Sinä et ole käynytkään minua hakemassa.

Liisa nauroi helakasti.

—Luuletko, että valehtelen ehkä? hän kysyi, nipistäen samalla leikillisesti kädestä Muttilaa.

—Luulen, vastasi Johannes vakavasti. Luulen, että valehtelet aina, tieten taikka tietämättäsi.

—Kuten naiset ylimalkaan, huomautti Muttila huolimattomasti.

Liisa nauroi äskeistä makeammin.

—Hyvä toki, ettei minun tarvitse sitä varten hakea erivapautusta sukupuolestani, hän sanoi. Mutta tosi on, että valehtelin.

—Miksi?

—Siksi, että tahdoin nähdä, kuinka se vaikuttaisi sinuun, nauroi Liisa.

—Ja minuun, lisäsi Muttila happamesti.

—Ei, sinusta minä en ollut ollenkaan huvitettu, pisti Liisa. Vain Johanneksesta! Tiedäthän, että olemme vannoneet ikuista rakkautta toisillemme.

—Minä tiedän, vastasi Muttila.

Johannes katsoi Liisaan synkkämielisesti. Tuo nainen nauroi, tuo nainen teki ilmeistä pilkkaa heistä molemmista. Oliko hänellä siihenkin varaa? Luottiko hän niin lujasti valtaansa sitten? Sepä perhana! Johanneksen suhteen hän ainakin erehtyisi.

—Miksi et ole käynyt sitten katsomassa? hän virkahti harvakseen. Kun kerran olet minusta niin huvitettu.

—En ole uskaltanut, veikisteli Liisa. Minua on pelottanut niin hirveästi.

—Mikä?

Johannes vavahti. Oliko tuo heilakka ehkä aavistanut hänen murhaisat ajatuksensa?

Liisa heitti jälleen voitollisen syrjäsilmäyksen Carmelaan.

—Että tapaisin jonkun toisen naisen siellä! pisti hän sitten. Jonkun, joka pistäisi minut tikarilla!

—Oletko mustasukkainen? härnäsi Muttila.

—Minun tekisi mieli kynsiä silmät hänen päästään, ilvehti Liisa. Vahinko, etten taida hänen kieltään, muuten sanoisin jotakin epäedullista hänen ulkomuodostaan.

—Tahtoisit häväistä häntä? kysyi Johannes lempeästi. Onko viattomuus sinulle niin vastenmielinen?

Liisa näytti hänelle leikillisesti nyrkkiään.

—Sinä! hän sanoi. Taidatpa sinä pitää huolta kummastakin.

—Sekä sinusta että hänestä! oli Johannes vielä väärin-ymmärtävinään.

—Sekä hänen viattomuudestaan että sen kadottamisesta, parkaisi Liisa miltei epätoivoisesti. Ei, minä en jaksa sinun kanssasi!

Sitten hän laski kätensä hyväilevällä eleellä Muttilan käsivarrelle, samalla kuin hänen silmänsä liekehtivät tuttavallisina revontulina kohti Johannesta.

—Tuollainen hän on! hän sanoi Muttilalle. Eikö totta, hän voi ärsyttää ihmisen kuoliaaksi?

—Tuo tyttö voi ärsyttää sinut kuoliaaksi, virkahti Muttila. Sillä hän on todellakin kovin kaunis.

—Kuin luotu kuvanveistäjän malliksi? naljaili Liisa. Ei, mennään pois! Johannes katsoo jo synkkämielisesti sinuunkin. Mennään mieluummin mustasukkaisuutta näyttämöltä katsomaan!

Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi, naurahti vielä kerran ivallisesti, hävyttömästi ja häikäilemättömästi, ja veti Muttilan mukanaan.

Kuinka julkea hänestä oli tullut! Nyt vasta Johannes oikein huomasi sen.

Nähtävästi hänen oli kiirehdittävä murhatyötään, ellei hänen mieli tuhlata ruutia kokonaan harakoille.

Mutta pelkkä mahdollisuuskin, että Liisa todellakin oli käynyt häntä kotoa hakemassa, oli vaikuttanut merkillisesti häneen. Hän pyöritteli tuota ajatusta sinne tänne aivoissaan, miettien, mikä siinä voisi olla totta, mikä leikkiä tai suoranaista pilantekoa.

Eikä hän voinut olla tunnustamatta itselleen, ettei hänellä puolestaan olisi ollut mitään vastaan, jos se olisi tottakin ollut!

—Keitä ne olivat? kysyi Carmela arasti, heidän astuessaan permanto-aitioonsa.

—Taiteilijoita! murahti Johannes. Minun kansalaisiani. Kuinka niin? Mitä pidit heistä?

—Sillä naisella oli niin hyvät ja viisaat silmät, selitti Carmela.

—Ehkä viisaat, mutta kaukana hyvyydestä, oikaisi Johannes. Mutta mies? Mitä hänestä sanot?

—Hän näytti mielestäni aika pölkkypäältä, hymyili Carmela.

Aika suffragetti! ajatteli Johannes. Joko sinäkin alat? Merkillinen aikakausi tämä! Naiset tuntevat vaistomaista vetovoimaa naisiin. Ja miehet? Niin miehet tuntevat useimmissa tapauksissa samoin.

Miesraukat! Heidänhän täytyi joutua tappiolle tässä epätasaisessa kilpailussa.

Ja Johannes siirsihe hiukan etäämmälle Carmelasta, joka tällä hetkellä tuntui hänelle jo pelkän naisellisuutensa vuoksi vastenmieliseltä.

Esirippu nousi. Shakespearen intohimoiset rytmit alkoivat ryöpytä heidän ylitseen.

Jo ensi hetkestä tunsi Johannes henkeään pidättäen mukana olevansa.

Othellon esittäjä, hänelle kokonaan tuntematon nimi, vaikutti häneen heti suurelta näyttelijältä. Kieli, italian syvä, tummankirkas kieli kajahteli täyden rinta-äänen kannattamana. Ryhti oli korkea ja jalo, liikkeet täsmällisiä ja mittaeltuja.

Mutta mitä välitti Johannes tuosta kaikesta! Olihan hänelle itse näytelmä, itse sen traagillinen juoni ja tärisyttävä naismurha pääasia.

Vähitellen rupesi Othello, tuo miehisen lemmenvihan ikuinen perikuva, nousemaan hänen sielun silmiensä eteen kaikessa imponeeraavassa suuruudessaan.

Suora mies oli Othello, synkän intohimon leimaama kova soturiluonne, vaistojensa ja halujensa vallitsema. Vain Desdemonan lempeä naisellisuus oli voinut hänestä heleämpiä, päivänpaisteisempia puolia ilmi soinnuttaa. Sitä tärkeämmän täytyi olla hänelle hänen rakkautensa, sitä kuumemmin kuohua hänen raskaan, synkänpunaisen verensä, mitä lempeämmin Desdemona hymyili ja mitä kylmempänä kimalteli Jagon pirullisuus.

Mutta Jagohan petti! Desdemonahan oli puhdas ja valkea kuin pulmunen lumella. Mitä siitä, mitä siitä! Nopeasti, nopeammin henki pois häneltä!

Johannes lähti teatterista aivan kiihtyneessä mielentilassa.

Juuri noin sen piti käydä! Ei ampuma-aseella, ei millään aseella eikä koneella ylimalkaan, vaan kuristamalla. Kone oli liian kuollut niin elävää, niin liikkuvaa, pehmeää ja valkeaa rikosta rankaisemaan. Omin korkein käsin, oman miehisen voiman voitollisella, eläimellisellä riemuntunteella se oli suoritettava.

Johannes valvoi koko sen yön ja monta yötä. Nyt ei kukaan, ei mikään voisi enää häntä päätöksestään järkähyttää.

17.

Näin vieri pari viikkoa samassa ainaisessa, kiihottuneessa hermojännityksessä.

Useimmat yöt vietti Johannes unettomana. Sitäpaitsi hän tuskin söi enää ollenkaan. Kun hän katsahti peiliin, hän säikähti. Eihän hän ollut enää ihmisen näköinenkään.

Hän oli laihtunut luurangoksi. Hänen poskensa olivat syvillä kuopilla, hoitamaton parta törrötti ilkeästi esiin hänen ennen niin sileiksi ajetuista, anglosaksisista leuoistaan ja silmissä paloi synkkä loimotus, joka ei näyttänyt olevan enää tästä maailmasta.

Joka päivä hän aikoi tehdä työnsä. Ja joka päivä hän horjui jälleen, kuvitteli uutta onnea Liisan kanssa tai tapasi itsensä haaveksimasta ja himoitsemasta kaikkea outoa, ihmeellistä ja eriskummallista, mitä elämä vielä voisi tarjota hänelle.

Silloin sattuma tuli hänen avukseen.

Hän sai kirjeen Liisalta, jossa tämä ehdotteli yhteistä ajeluretkeä katakombeihin. He eivät olleet Muttilan kanssa vielä olleet siellä ja lykänneet pahojen ilmojen vuoksi käyntinsä aina tuonnemmaksi. Nyt sitä oli turha lykätä enää. Nyt olivat säät paranneet ja siitä voisi tulla mitä ihanin huvimatka.

Katakombeihin! Tuo ajatus kumahti Johanneksen aivoihin kuin kuolinkello.

Siellä oli paikka, siellä oli sopiva ympäristö. Ei Borghesen puistossa, mustien joutsenten joikulammella. Se olisi ollut aivan liian valoisa ja päivänpaisteinen heille. Katakombeihin! Sinne, sinne alas, maan uumeniin, minne ei päivä paistanut, ei kuu kumottanut.

Siellä oli heidän kohdattava toisensa. Siellä seisottava kuoleman Herran edessä.

Kirje päättyi sanoilla: »Olisin hyvin iloinen, jos tulisit.» Ja siihen oli vielä lisätty jälkikirjoituksena: »Myöskin Carmela näkisi sen hyvin mielellään.»

Carmela! Mitä tämä merkitsi?

Johanneksen silmät pimenivät.

Mitä oli Liisalla ja Carmelalla keskenään tekemistä? Miksi Carmela käytti Liisaa sanansaattajanaan?

Olivatko he ehkä hyviäkin ystävättäriä? Tahtoiko Liisa ryöstää Carmelankin häneltä? Vai oliko tämä taas noita hänen tavallisia, valheellisia päähänpistojaan, joilla hän osasi niin perinpohjin ärsyttää Johanneksen?

Olivatko nuo kaksi ehkä tavanneet toisensa hänen selkänsä takana? Hullutusta! Eihän Liisa osannut italiaa, eiväthän he olisi voineet edes puhua keskenään. Mutta saattoi se olla mahdollistakin. Olihan Carmela itse Liisan silmiä niin hyviksi ja viisaiksi kehunut. Ja ehkä Liisa oli jo oppinut senverran kieltä, että saattoi hiukan solkata tavallisinta kanssapuhetta.

Oli, miten oli! Eihän ollut nyt aika enää sellaisia ajatella. Tuomion päivä oli tullut. Nyt oli hänen aika toimia eikä ajatella enää.

Matkan tuli parin päivän perästä määrätyllä hetkellä tapahtua ja Johanneksen oli kirjeellisesti ilmoitettava, mitä hän ajatteli ehdotuksesta.

Johannes kirjoitti kohteliaan kirjeen ja ilmoitti heti suostumuksensa.

Sinä päivänä hän söi kunnollisesti, joi pullon viiniä päälle ja kävi parturissa. Palasi sitten kotiinsa papereitaan järjestelemään.

Vähän oli hänellä tullut mitään omaan alaansa kuuluvaa työtä tehdyksi täällä Roomassa. Hiukan hajanaisia huomioita vain Italian agraariliikkeestä, juuri tapahtuvista vaaleista ja eri puolueiden kannasta maan ulkopoliittisiin kysymyksiin nähden.

Kuitenkin olisi tuota kaikkea nyt ollut erinomainen tilaisuus seurata täällä.

Mihin hän oli käyttänyt, mihin tuhlannut aikansa? Eikö voisi ottaa sitä vielä takaisin? Täytyihän hänellä olla Englantiin palatessaan edes joku käsikirjoitus kustantajalleen.

Mutta sitten hän muisti taas ja hymähti surumielisesti. Sehän oli totta, hänenhän täytyi huomenna tappaa eräs nainen! Eihän ollut sanottu, että hän koskaan palajaisi enää Englantiin.

Mutta sitten hän unohti taas koko asian ja jäi tutkimaan erästä alotettua käsikirjoitusta italialaisen sosialismin ja klerikalismin suhteesta toisiinsa, joka jo kauan oli hänen huomiotaan kiinnittänyt. Käsikirjoitus miellytti häntä. Kas vain, oliko hän osannut tuosta asiasta noinkin järkevästi ajatella!

Tuossa oli kuitenkin jotakin korjattavaa.

Johannes kastoi kynän mustetolppoon ja korjasi kohdan mieleisekseen. »Ei taantumusta eikä vallankumousta.» Tuolla ohjelmalla ajaa Quirinalien hallitus Italian juuri perikatoon.

—Täällä täytyy tulla vallankumous! sanoi Johannes ääneensä, uhkaavasti rystysillään pöytään napauttaen. Tämä ei käy, tämä ei käy!

—Herra jesta! kuului syvä, täyteläinen naisääni ovelta samassa soinnahtavan. Mikä ei käy? Miksi ei käy?

Johannes ei jouda innoissaan edes katsomaan, kuka tulija on.

—Sehän on selvä! huudahtaa hän kiivaasti nousten ylös ja lyöden kädenselällä paperiinsa. Kansa kuolee nälkään. Jo nyt jaetaan täällä maita omin luvin ja poltetaan herraskartanoita.

Tulija yrittää sanoa jotakin, mutta Johannes ärjäisee:

—Santarmit? Sotajoukot, sanot sinä? Katkeevat kuin korsi myrskyn tullessa. Etkö tiedä, että Sienan lähistöllä on vuotanut jo verta? Vangittu pari pahinta rauhanhäiritsijää! Kiihtynyt kansa vaatinut vapaiksi heidät, kivittänyt rikki kasarmin ikkunat.

—Kasarmin? Sienan lähistöllä? yrittää toinen hämmästyksissään.

—Juuri niin, jatkaa Johannes. Yhteislaukauksia, kuolleita ja haavoitettuja! Sehän on vallankumousta.

Vasta sitten hän huomaa, kuka tulija on. Hämmästyy, ottaa päästään kiinni, laskee paperin hiljaisesti pöydälle ja luo vielä kerran epäilevän katseen ovensuuhun. Tulee sitten tyynesti tervehtimään.

—Päivää, hän sanoo aivan tavallisella äänellään. Tervetulemaan! Milloin sinä olet saapunut Napolista?

—Tänään, päiväjunassa, vastaa rouva Rabbing, katsoen tutkivasti häneen. Tulen juuri junalta.

—Kuinka pääsit sisälle?

—Ovi oli auki. Nähtävästi olit unohtanut hajamielisyydessäsi. Säikähditkö?

—Enpä suinkaan. Olin vain tässä niin keskellä kirjoituksiani, Istu, ja riisu päältäsi! Et usko, kuinka minun on ollut ikävä sinua.

Hän sanoo tuonkin aivan järkevästi ja tasaisesti, mutta kummallisen koneellisesti ja harvakseen aivan kuin hänellä olisi vaiva puhua tai hän ei löytäisi sanoja oikein. Myöskin hänen liikkeensä ovat sangen verkkaiset ja varovaiset.

Hän mahtaa olla hyvin väsynyt, ajattelee rouva Rabbing huolestuneena. Hyvä jumala, kuinka hän on mahtanut kärsiäkin!

—Minä olisin tullut jo paljon ennemmin, sanoo hän sitten. Mutta minullakin oli siellä omat taisteluni ja kärsimykseni.

Johannes tahtoo saattaa hänet istumaan ja auttaa häntä hatun riisunnassa. Vasta silloin hän huomaa, että hänen vaimonsa on surupuvussa.

—Mitä tuo on? hän kysyy, hitaasti huntua sormellaan osoittaen. Sinä suret?

—Niin, vastaa rouva Rabbing, katsoen suoraan silmiin häntä. Minä tulen kuolinvuoteelta.

Johannes säpsähtää.

—Kenen? Oletko sinäkin tappanut jonkun? kysyy hän kummallisesti hymyillen.

—Tauti tappoi. Hänhän olikin jo niin kauan kärsinyt osittaisesta halvauksestaan.

—Kuka? kysyy Johannes kiinteästi.

—Rabbing. Sinun entinen suurin vihollisesi, lisää rouva Rabbing surumielisesti hymyillen.

Johannes saattaa hänet nojatuoliin ja istuu itse toiseen häntä vastapäätä.

—Vai kuoli Rabbing? sanoo hän sitten välinpitämättömästi niinkuin olisi koira tai kissa kuollut. Kerro jotakin siitä!

Rouva Rabbing kertoo, miten hän tietämättään oli tullut samaan hotelliin asumaan, missä hänen entinen miehensä sairasti. Tämä saanut jostakin tietää hänen tulonsa ja lähettänyt heti häntä hakemaan.

He sitten tavanneet toisensa joka päivä. Jutelleet paljon keskenään ja tulleet toisiaan lähemmäksi kuin milloinkaan.

Johannes kuuntelee enää vain puolella korvallaan.

Sitten hän herää hetkiseksi ajatuksistaan, kun hän kuulee rouva Rabbingin myöskin muista Caprilla kohtaamistaan suomalaisista mainitsevan.

—Vapaaherra Carp oli siellä, virkkaa rouva Rabbing. Häneen eivät vain näytä vuodet pystyvän. Niin, ja sitten tapasin minä myös sinun entisen vaimosi siellä.

Hän virkkaa tuon ikäänkuin viivytellen.

Johannes koettaa päätään.

—Signen? sanoo hän sitten.

—Ei, Irenehän hänen nimensä oli. Mutta kyllä hänen serkkunsa Signe oli myös siellä. Me tulimme oikein hyviksi tuttaviksi.

—Niinkö? kysyy Johannes koneellisesti.

Mutta muuten etsii hän aivoistaan: Signe? Signe? Kuka se nyt sitten oli?

Rouva Rabbing huomaa, että hän on sairas eikä voi seurata enää keskustelua. Säikähtää ja kutsuttaa lääkärin, joka toteaa hänessä olevan kuumeen ja määrää hänet heti paikalla pitkäkseen.

Rouva Rabbing valvoo myöhään hänen vuoteensa vierellä.

18.

Johannes ei voinut koskaan jälkeenpäin itsekään sanoa oikein, kuinka se oli tapahtunut. Mutta aamulla hän oli karannut hoitajaltaan, noussut ylös, pukeutunut ja ollut määrätyllä hetkellä Angelon sillan päässä, jossa katakombi-kävijäin oli määrä kokoontua.

Liisa oli ajanut Muttilan, Johannes Carmelan kanssa. Kukaan ei ollut huomannut mitään erinomaista hänessä.

Hän oli jutellut kuin tavallisesti, ollutpa vielä tavallista vilkkaampi ja puheliaampi.

Kun oli tultu »Domine quo vadis?» kappelin kohdalle, hän oli pysäyttänyt hevoset ja pitänyt vielä pienen, innostuneen luennonkin siihen liittyvästä naivista legendasta.

—Onko mitään ihanampaa, hän oli huudahtanut, kuin tuo aamuhämäräinen kohtaus tällä autiolla maantiellä? Enkeli taivaasta astuu yöllä alas Mamertinin vankilaan ja johdattaa Pyhän Pietarin nukkuvien vartioiden ohitse vapauteen. Tämä tahtoo lähteä pois Roomasta, paeta pois koko kaupungista. Tänne saakka hän pääsee, niin tuleekin vastaan Vapahtaja itse.

Pietari tuntee hänet hyvin, vaikka aurinko ei ole noussut vielä. Hän kysyy hämmästyen: »Herra, kuhun kuljet?» Ja Kristus luo syvän, nuhtelevan katseen häneen ja vastaa: »Roomaan, tullakseni toisen kerran ristiin-naulituksi.»

—Mitkä klassilliset viivat! hän oli lisännyt vielä. Mikä tyylitelty, arkaistinen kauneus tuossa kohtauksessa Mestarin ja opetuslapsen välillä!

Sitten hän oli seonnut hiukan, ruvennut fantisoimaan jotakin kummallista tarinan syvemmästä, vertauskuvallisesta merkityksestä.

Kuinka muka oli ulkonaista vapautta ja sisällistä vapautta. Kuinka Pyhä Pietari tässä lengendassa oli kuin ihminen ylimalkaan, kuinka ihminen aina on pyrkimässä ulkonaiseen vapauteen, mutta silloin tuleekin vastaan hänen oikea vapauttajansa, hänen rakkain aivokuvansa, ja johdattaa hänet ulkonaisesti takaisin vankilaan, mutta samalla yhä suurempaan sisäiseen selvyyteen ja…

—Nyt en minä jaksa seurata enää! Liisa korvia pidellen sanonut, ja kaikki, Johanneskin, silloin purskahtaneet nauramaan.

Siinä olivatkin Pyhän Calixtuksen katakombit olleet heidän edessään.

He olivat saaneet hetken odottaa aurinkoisella pihamaalla, ennen kuin heidän vuoronsa oli tullut. Päivä äkkiä pimennyt heiltä. Kukin heistä saanut käteensä pienen vahakynttilän ja niin lähdetty tuohusta kantavan munkin jälestä loppumattomia solia ja käytäviä taivaltamaan.

He olivat kulkeneet hanhenmarssia, munkki edellä, sitten Carmela, sitten Liisa, ja Johannes viimeisenä. Muuten he eivät olisi mahtuneetkaan, sillä käytävät olivat vain metrin ja puolentoista levyisiä.

Tunnelma alussa ollut juhlallinen, miltei kammottava. Liisakaan ei ollut uskaltanut nauraa ollenkaan. He olivat pysähtyneet marttyyrien tomun eteen ja kristillisen seurakunnan ensimmäisiin rukousholveihin. Jostakin sivukäytävästä kaukaa, monien sokkeloiden takaa, vilahtaneet toisen samanlaisen matkueen aaveentapaiset kynttilätulet.

Eivätkö liikkuneetkin siellä tämän kamalan, viisikerroksisen, monen neliökilometrin laajuisen kuolonkaupungin ensimmäiset alku-asukkaat?

Entä jos eksyisi tänne? Mitä jos nämä holvit äkkiä täyttyisivät hiljaisen, salaperäisen virren huminalla?

Johannes juuri silloin säikähyttänyt kaikki alkamalla hiljakseen messuta jotakin säveltä kämmentorveensa. Kun häntä oli kielletty siitä, hän kysynyt eikö saanut saarnata edes ja siihen luvan saatuaan jälleen tuikkivien vahatulien ääressä juhlallisesti pomiloinut.

—Täältä se siis nousi kerran, hän sanonut, se usko, joka nyt yli Rooman ja kaiken maailman miljoonina kullattuina kirkonkupuina kimmeltää! Eikö totta, siinä ajatuksessa on jotakin pelottavaa? Ei ollut ihme, että Rooma vainosi heitä, sillä olivathan nuo kalpean Natsaretilaisen palvelijat pahimpia sosialisteja, anarkisteja ja nihilistejä, mitä maailma milloinkaan oli nähnyt.

He kielsivät nimittäin elämän. Julistivat tomuksi ja tuhkaksi kaiken tämän ajallisen, kaiken rikkauden, rakkauden, nautinnon tästä-päivästä ja huolen huomisesta. Heillä oli huoli vain ijäisyydestä, omasta ijäisimmästä itsestään.

Hän itse ollut kalpea kuin kuolema noin puhuessaan.

Liisaa äkkiä ruvennut hermostuneesti juuri juhlallisimmalla hetkellä naurattamaan. Kuin pikkulasta, kuin koulutyttöä. Silloin se oli tapahtunut, silloin se oli ilmi purkautunut.

Johannes karjaissut ja syöksynyt hänen kimppuunsa koettaen tavata häntä kaulasta ja hänet kuristaa. Liisa kiljahtanut, pudottanut kynttilänsä ja paennut. Myöskin Johanneksen kynttilä sammunut ja hän syöksynyt jälestä. Alkanut hirvittävä, kuolon-kamala ajojahti kautta pilkkopimeiden, matalien uurnakammioiden.

Edellä otus, edellä naaras, pelkäävä henkeään. Takana järkensä menettänyt metsästäjä, villi-ihminen aarnikorpien ajoilta, joka oli tuntenut verenhajun sieraimissaan ja samosi ryskinällä, kaikki nälän, surman, hekkuman ja väkivallan vietit tulikerinä kiiluvissa silmissään.

Muut kaikki jääneet tyrmistyneinä siihen seisomaan.

Munkille tullut hätä käteen. Hän johdattanut heidät nopeasti ja suorinta tietä maanpinnalle ja hälyyttänyt väkeä. Lähdetty miesvoimalla etsimään kadonneita. Kuin hukkuneita heitä oli saatu monta tuntia harata, vihdoin löydetty heidät jonkun ristikäytävän nurkkauksesta.

Johannes tullut heitä vastaan yltäpäältä verissä, kuin petolinnun raatelemana. Liisa levännyt hänen käsivarsillaan taintuneena, mustana, nokisena, vaatteet rikkirevittyinä, mutta kuitenkin elossa vielä.

Johannes ollut aivan tyyni ja sanonut:

—Minä olen hullu. Viekää minut sairaalaan!

Liisa vironnut heti, kun oli päässyt ulko-ilmaan. Johannes viety hourulaan, jossa häntä oli pitkät ajat hoidettu. Sieltä päästyään hän oli muuttanut Rooman lähistölle Albano-vuoristoon asumaan.

Tuon tapauksen jälkeen he eivät enää koskaan tavanneet toisiaan.

19.

Vuosia oli edellisestä vierähtänyt.

Astuu varhaisena aamuhetkenä eräästä Rooman portista ulos pitkä, valkotukkainen, valkopartainen mies, toivioretkeläisen käyrä sauva kourassaan. Hänen otsansa on uurtunut, hän käy sangen kumarassa, mutta kuitenkin reippain askelin ja pää keveästi keinahdellen.

Se on Johannes. Hänen on hyvä olla nyt.

Hän on yksin. Hän elää erakkona. Hän asuu Monte Cavolla, Albano-vuorten korkeimmalla kukkulalla, noin tuhat metriä merenpinnan yläpuolella. Hän ei tapaa ketään, hän ei seurustele kenenkään kanssa. Mikään ei häiritse hänen onneaan.

Joskus täytyy hänen käydä kuitenkin Roomassa ruoka-ostoksilla tai postiaan hoitamassa. Mutta muuten hän pysyttelee vain yksinäisessä vuoristokylässään tai tekee lyhyen kävelyretken Rocca di Papaan, sen alapuolella olevaan pieneen kaupunkiin.

Hän on nyt melkein terve jo. Mutta hänen muistinsa ei ole täydellisesti palannut vielä ja hän ihmettelee usein, kuinka hänellä on näin pitkä ja valkoinen parta ja miksi hän on näin iloinen ja onnellinen.

Hän on päättänyt nyt olla yksin. Mielestään hän ei sovi ihmisten pariin. Ja silloinhan ei ole muuta keinoa.

Kuitenkin hän tapaa silloin tällöin vaimoaan, joka asuu nyt Caprilla ja jonka asuinsaaren hän voi nähdä rakkaan Monte Cavonsa korkeimmalta nyppylältä.

Hän kiipeää sinne joka päivä. Ja hän palajaa sieltä aina silmät hellän liikutuksen kyynelistä vettyneinä.

Hänen vaimonsa on ainoa nainen koko maailmassa, joka ei ole tuottanut tuskaa hänelle.

Kärsimystä kyllä, pelkällä hyvyydellään, pelkällä olemassa-olollaan. Mutta ei tuskaa! Siksi on Johannes hänelle ijäisesti kiitollinen.

Hän on nyt jo niin terve, että hän voi tehdä työtä. Ei mitään luovaa, ei mitään hermoja rasittavaa työtä tosin, mutta kyllä säännöllistä, säntillistä konttorityötä, kuten omien muistiinpanojensa ja ainekokoelmiensa järjestämistä.

Hän tuntee, että paljon on särkynyt hänen sisällään. Hän tietää myös, että hän on ollut hullu, eikä tiedä aivan tarkkaan, tokko hän enää koskaan tulee entiselleen. Mutta sekään ei voi häiritä hänen onneaan.

Hän ei uskalla mitään, hän ei pane alttiiksi mitään. Hän tahtoo pitää, mitä hän niin monen murheen ja kärsimyksen kautta on saavuttanut, ja pelkää jokaista, joka voisi käydä hänen nykyiselle olotilalleen vaaralliseksi.

Kenties hän ei koskaan enää tule entiselleen.

Mutta hän ottaa tuonkin sisäisen tietämyksen vastaan lempeällä kärsivällisyydellä ja pitää sitä luonnon ankariin, oikeudenmukaisiin lakeihin kuuluvana. Eikä hän sitä edes valitakaan. Sillä hän tietää, että mitä enempi voimaa on, sen raskaamman laskee kohtalo kärsimysten kuorman ihmislapsen hartioille.

Ja hän puolestaan on kärsinyt liian paljon toivoakseen itseään enää entisiin rahkeisiinsa.

Jumala oli antanut jättiläisen voimat hänelle, mutta myöskin niitä vastaavat intohimot, ijäiset tutkaimet tuskan heimon, jotka olivat pyörremyrskynä kuljettaneet häntä läpi korkeuksien ja syvyyksien. Koskaan ei rauhan onni ollut koittanut hänelle. Niin sai hän elämänsä ehtoolla nähdä senkin välkähtävän.

Tätä onneaan hän ei enää tahdo mistään hinnasta myödä. Nyt vasta hän on oikea onnen orja.

Kyllin paljon itse kärsittyään hän on saanut kuin lahjaksi suuren, maailmoita-syleilevän sympatian kaikkia luotuja, kaikkia luontokappaleita kohtaan, joita ihmiset hyviksi ja huonoiksi nimittävät, mutta joiden kaikkien kohtalo on yhtä traagillinen kuin hänenkin. Ja kyllin kaukana ihmisistä eläessään hän on oppinut myöskin kaukaa ihmisiä rakastamaan, hyvin tietäen, ettei hän millään voi lievittää heidän yhteistä murhettaan, mutta lujasti päättäneenä, ettei hän myöskään lisäisi sitä pienimmälläkään.

Onko hän kristitty? Onko hän pakana? Ei hän tiedä sitä itsekään. Hän tietää vain, että totuus on korkein uskonto kaikista ja että aurinko on kaikille sama, vaikka sen valkeus eri säteinä maahan lankeaa.

Onko hän tolstoisti vai nietzscheläinen? Lihansyöjä vai kasvinsyöjä? Vanhoillinen vai edistysmielinen? Egoisti vai altruisti?

Nuo kaikki kysymykset eivät liikuta häntä nimeksikään. Hän tietää, että ne ovat leluja, joilla ihmislapset leikittelevät, ja silloin kun ne kenties ovat vakavimmin käsitettäviä, ne ovat vain aste-eroja. Sillä kaikilla on sama tie kuljettavanaan totuuden kukkulalle.

Sama tie, sama totuus, sama elämä. Kenelläkään ei ole oikeus sitä omakseen nimittää. Mutta toiset kulkevat edellä, toiset jäljessä. Ja niillä, joilla on enimmän voimaa, on vaikeimmat vastavoimat voitettavanaan.

Korkeana kuin taivas, kauniina kuin maa, surullisena ja suloisena kuin syystouko, joka sen harjalla aaltoaa, niin kaartui kuolevaisen kohtalo hänen mielessään. Mutta ei suuri yksin ollut suurta hänelle. Myös kaikki pieni ja vähäpätöinen saattoi hänen mieltään kiinnittää.

Ja tällaisena raikkaana, rauhallisena talviaamuna, jolloin ilmassa oli heräävän tuoreuden tuntua ja hopeinen auer vielä mailla ja teillä ja talojen katoilla karkeloi, oli kaikki, maa ja taivas, luonto ja ihmiset, elämä ja kuolema, yhtä suurta, yhtä kaunista ja korkeata hänelle.

Tällaisena aamuna hän istahtaa tavallista suuremmalla ilolla raitiotie-vaunuun, joka pikajunan nopeudella kiidättää hänet kohti hänen yksinäistä vuoristomajaansa. Ja tällaisena aamuna näyttävät ihmiset hänestä tavallista paremmilta ja Monte Cavo kahta korkeammalta.

Tällaisena aamuna täyttää onni koko hänen olentonsa. Hänellä on varaa kiintyä kaikkeen ja kuitenkin olla kaiken ulkopuolella. Toivoa ihmisiä paremmiksi, rehellisemmiksi ja kauniimmiksi ja kuitenkin iloita heistä semmoisina kuin he ovat, myöskin vastapäätään istuvasta viekkaan-näköisestä maalaisukosta, joka herttaisella nautinnolla juuri kertoo viime kaupunkiretkellään suorittamastaan tullipetoksesta.

Hänellä oli ollut hanhi myötävänään, josta olisi ollut veroraha kaupungin portilla suoritettava. Mutta hän olikin pistänyt sen yksinkertaisesti eukkonsa hameiden alle.

Hän nauraa, eukko nauraa, Johannes nauraa kaikkein enimmän. Sillä olisihan ukolla, jos hän olisi tullut ilmi, ollut siinä kaksi hanhea tullattavanaan!

Silloin nauraa koko vaunun väki. Mutta Johannes kääntyy vaunun-ikkunasta ulos katselemaan.

Tällaisena aamuna on hänestä kuin hän näkisi ensi kerran noiden kunnioitusta herättävien Acqueductien muurit, Appius Claudiuksen aikahiset. Ja vanhan Rooman voima puhuu jälleen niiden paasista hänelle.

Oli ne sentään poikia ne vanhan Rooman ukot! hän ajattelee mielihyvällä valkeaa partaansa pujoen.

Kun ne tekivät tien, ne tekivät sellaisen, että se kesti ja kestää vuosituhansia. Kun oli kysymys vesijohdoista, ei ruvettu mitään pikkurännejä rakentelemaan, vaan ohjattiin valtaisat virrat kautta kaariholvien, ijäisten kuin maa-emo itse.

Kääpiöitä me nykyajan pojat olemme heidän rinnallaan, ajattelee hän sitten, tuntematta kuitenkaan mitään kateutta noita jättiläisiä, noita paasijärkäleiden heittelijöitä, noita hiidenkirkkojen rakentajia kohtaan.

Tällaisena aamuna on itse campagna hänestä pukeutunut juhlapukuun. Edessä kukkuloiden voimakas ruskeaväri, kahdenpuolen tietä talvisten viinitarhojen, pinjojen, sypressien ja öljypuu-ryhmien eritummat ja erivaaleat vivahdukset.

Mutta siinä onkin jo Rocca di Papa hänen edessään, jyrkällä vuorenrinteellä, jonne päätä-huimaava hissijuna hänet kuljettaa.

Kaupunki on pieni ja sanomattoman likainen, mutta sentään paratiisi hänestä. Sen taemmassa osassa ei oikeastaan voi puhua kaduista ollenkaan. Kujia, takateitä, mukavuuslaitosten solia ne ovat, lemahtelevia kuin pahimman lantahelvetin porstuat.

Kuitenkin rämpii hän niitä hytkäyttävällä sisäisen sankaruuden tunteella, sillä niiden varsille on viskottu pieniä maakojuja, kurjia hökkeleitä, joita he sanovat kodeiksi ja joissa kaikesta päättäen asuu onnellisia ihmisiä.

Tällaisena aamuna hän kurkistaa myös jonkun tuollaisen savimajan ovesta sisälle ja saa lahjaksi aivan etruskien aikaisen vaikutuksen. Vieläpä ystävällisen pään-nyykähdyksenkin, talon asukkailta, kahdelta vanhukselta, jotka kuin Philemon ja Baucis juuri istuvat lieden ääressä murkinallaan.

Puiset lusikat, puiset lautasetkin! Mitkä klassilliset viivat tuollakin elämänmuodolla!

Ja melkein kuin jonkinlaisen ihmisheimon patriarkan tavoin siunaten mielessään heidän ateriaansa astuu Johannes tyytyväisenä, pyhätunnelmaisena edelleen.

Tällaisena aamuna ei häntä häiritse edes likainen, vallaton lapsiparvi, joka kaupunginlaidasta hänen seuraansa liittyy ja on monta kertaa ollut hänen Monte Cavolle nousunsa pahin vastamäki. Mutta hän pääsee siitä lahjomalla pahimmat heistä namusella tai kuparikolikolla ja silloin jättävätkin jo kaikki epämiellyttävät vaikutukset hänet ja hänen huomionsa kääntyy yksinomaan suuren luonnon ihailuun.

Tie kulkee pitkin hurmaavaa vuorenrinnettä, jonka harvan lehvikon läpi taulut toistaan komeammat vilahtelevat.

Tässä on hänen majansa. Mutta tällaisena aamuna ovat hänen askeleensa niin keveät, että hän heti jatkaa matkaansa ylimmän kukkulan huipulle.

Hän kulkee avaran, nurmettuneen ylängön laitaa, joka aikoinaan on ollut Hannibalin leiripaikkana. Mutta hänen ajatuksensa liitävät vielä kauemmaksi, aikoihin, jolloin koko tämä vuoristo oli tuliperäinen ja jolloin tässä kiehui ja kohisi valtava kraateripata.

Milloin se oli? Kymmeniätuhansia, satojatuhansiako vuosia sitten? Vaiko eilen? Hänestä on kuin hän olisi elänyt kaikki.

Alkavat sileät, suuret kivilaatat äkkiä työntyä esiin vuorenrinteestä hänen jalkojensa alle. Via sacra, vanhojen roomalaisten pyhä tie se on. Helppo on niitä myöten tämä viimeinen voimanponnistus kukkulalle.

Tässä paljastaa Johannes päänsä, sillä tähän päättyy myös hänen kirkkotiensä.

Huipulla on ennen sijainnut Latiumilaisen Juppiterin temppeli. Nyt on siinä vain autio luostari puutarhoineen ja muurineen, puiden alla paadet pöytinä, niiden ympärillä ijänikuiset, sammaltuneet kivipenkit. Joka taholla ihanat ilmanrannat.

Kelpasi tässä elää ja olla munkkiretkaleen, tuumii Johannes hyväntuulisena. Likkiä viiniä tässä tai vain muuten jouten istua, miettiä ja lueksia, ympärillä varjoisa, kukoistava yrttitarha, koko Rooman campagna jalkojen alla. On niitä miekkoisia miehiä ennenkin elänyt!

Luostarissa on torni ja torniin sangen sokkeloiset käytävät, lopuksi jyrkät tikapuut. Mutta tällaisena aamuna suorittaa Johannes aina sieltä jumalanpalveluksensa.

Sieltä aukenee hänelle luonnon ääretön jumaluus vasta kaikessa mahtavuudessaan.

Yhtäältä paistaa hänen silmäänsä meri, ei pienenä pilkkeenä ainoastaan, vaan leveänä, suunnattomana ulappana, jonka pilvien raosta sinne sattuva aurinko maalaa aivan kultaiseksi. Tuskin paljaalla silmällä erotettavat pisteet siellä ovat yhtä monta Välimeren haahta, jotka mailta vierailta maille vieraille purjehtivat. Mutta sieltä yhä kauempaa, katseen eteläistä rannikkoa pitkin entäessä, näkyvät saaret aina Napolin edustalta.

Siellä on Capri, siellä asuu hänen ainoa ystävättärensä. Ja hän kohottaa kätensä siunaten sinnepäin.

Hän kääntää silmänsä toisaalle ja säikähtää jälleen vuoren korkeutta, joka muuttaa kaikki suhteet siellä alhaalla aivan naurettaviksi.

Tuo pieni, vähäpätöinen kyläpahainen tuolla lakeudella, onko se Rooma? Ja tuo vaaleampi piste sen toisessa päässä, onko se Pietarinkirkon kupu? Mitkä lilliputit ovat mahtaneet siellä leikkiäkään rakennusmestareita!

Vilkkuu Tiberin suu kapeana hopealankana tuolta kauempaa, muinaisen satamakaupungin Ostian kohdalta. Pilkahtelevat esiin kaikki nuo pienet, ihastuttavat kaupungit campagnalta, Frascati, Marino, Albano, Ariccia, Genzaro, Castel Gandolfo, useimmat vanhojen klassillisten kaupunkien, kuten Tusculumin, Alba Longan, Castromoeniumin raunioille rakennetut. Ja tuossa lähellä, miltei jalkojen alla lepää rasvatyyni Albano-järvi, sekin sammunut tulivuori aikoinaan, peninkulman laajuinen ympärimitaltaan, mutta täältä katsoen kuin idyllisen metsälammen silmä, tuskin kivenheiton levyinen ja pituinen.

Sen rannat ovat nyt niinkuin muinoinkin täynnä ylhäisten roomalaisten kesähuviloita. Ja Johannes kohottaa kätensä siunaten myös sinnepäin.

Taas kääntää hän katseensa tasangolta läntisen taivaanrannan loputonta vuorijonoa ja sen harmaata, ruskeata ja hiukan sinertävää värisinfoniaa ihailemaan.

Harmaansinisen värin antavat puut, jotka ovat lehtensä pudottaneet. Toiset, kuten öljypuu, soittavat tummempia säveliä.

Ja kaukana, tämän kaiken takaa, nousevat Apenninien lumiset huiput, joiden päältä synkät, uhkaavat pilvenlongat näyttävät myrskyä, hävitystä ja kuolemaa ennustavan.

Mutta Johannes kohottaa kätensä siunaten myös sinnepäin.