SISÄLLYS: (continued 2)

Parin päivän päästä muutti Helkky Karvetin isännäksi. Ja koko saari ja koko Suomi sanoi, että he sopivat hyvin toisilleen.

Pyhässä lehdossa.

Kesän aurinko loi varjojaan Karvetin pyhään lehtoon. Siinä pyhän lähteen partaalla seisoi äiti, Hyvämieli, Helkky ja Pilvikki, joka piti sylissään pientä tyttöään, vain viiden kuunkierron kulkemaa. Kaikki näyttivät mietteihinsä vaipuneilta, kunnes Pilvikki virkkoi: "Kuules, Helkky, kun sinä minut kastoit, piti minun ensin luopua kaikista haltijoista. Eihän tämä pikku Virpi tässä osaa edes sopertaa sellaista!"

Helkky: "Ei! Mutta näes, eihän se ole vielä palvonutkaan haltijoita. Ja sitten — — — enhän minä osaa tätä kastetta niin oikein toimittaa, mutta kun Liudolf tulee, niin kastaa hän sinut ja tämän pikku pääskyn uudelleen."

Äiti: "Sitten kai Liudolf kastaa minutkin uudestaan ja Hyvämielen, sillä eihän isävainaja osannut kaikkia niitä taikalukuja kastaessaan."

Hyvämieli: "Ja minä en edes muista, kun isä minut kastoi."

Helkky: "Ei siinä muistaminen niin välttämätöntä ole. Mutta kyllä Liudolf teidät kastaa uudelleen, kun hän tulee."

Äiti: "Milloin hän tulee?"

Helkky: "Mene, sano! Ehkäpä piankin. Hän sanoi, että hänen täytyy olla munkki ja pappi ennenkuin hän lähtee. Pitäisi hänen näihin aikoihin valmistua. Hän voi jo ensi kesänä saapua."

Pilvikki: "Pikku Virpi tulee levottomaksi. Äläpäs nyt jo, Helkky!"

Helkky: "Tulkaa kaikki tähän lähteen reunalle!"

Helkky otti nyt lapsen ja sanoi: "Manaan sinusta pois pahanhengen." Sitten hän kysyi: "Uskotko, Virpi, Kristukseen, Marjattarouvaan ja pyhiin?"

Pilvikki vastasi lapsen puolesta: "Uskon!"

Helkky teki ristinmerkin lapsen rintaan ja upotti hänet lähteeseen sanoen: "Kastan sinut, Virpi, Kristuksen ja Marjattarouvan palvelijaksi. — Aamen."

Kun itkevä lapsi oli kiedottu vaatteisiin, panivat kaikki kätensä sen päälle, ja Helkky luki hitaasti Pater nosterin. Lapsi tyyntyi. Pyhä tunnelma täytti kaikkien sielun. Toinen maailma oli aivan lähellä. Kaikki seisoivat kauan äänettöminä. Vain pyhä lähde kumpuili kirkkaana syvyyksistä ja uhrilehdon puut huminoivat salaperäisesti.

Vihdoin sanoi Helkky: "Olen veistänyt valkean Kristuksen kuvan, luostarissa opin niitä tekemään. Panin sen tänne uhripirttiin. Tahdotte kaiketi nähdä sen!" Helkky aukaisi pienen uhripirtin oven. Perällä siellä, missä ennen oli ollut haltijan kuva, riippui nyt ristiinnaulittu. Naiset katselivat kynnyksen takaa iki-ihmeissään kuvaa. Äiti sanoi viimein: "Onko tuo nyt se valkea haltija?"

Helkky: "Ei, ei tuo ole Valkea Kristus, vaan se on sen kuva. Kristus itse asuu taivaassa."

Äiti: "Missä maan ääressä semmoinen paikka on?"

Helkky: "Ei se ole ollenkaan maassa, vaan tuolla ylhäällä pilvien päällä."

Hyvämieli hätääntyen: "Kuinka hän siellä pysyy! Eikö hän putoa?"

Helkky: "Ei. Sillä katsos, Kristus on henki. Koko taivaassa asuu vain henkiä. Kun ihminen kuolee, pääsee hänen martaansa taivaaseen. Jos nimittäin tuo ihminen on eläessään oikein osannut palvoa Kristusta ja niitä muita, jotka asuvat pilvien päällä."

Äiti: "Onko martaitten siellä hyvä olla?"

Helkky: "On, sanomattoman hyvä! Kultaportista pääsee kuollut suloiseen lehtoon. Välkkyvä virta kulkee lehdon läpi. Kaikkialla on mitä ihanimpia kukkia, ja keskellä lehtoa kasvaa ihmeellinen elämänpuu. Siellä hallitsee Kristuskuningas ja hänen ihmeellinen äitinsä. Siellä asuu pyhien ääretön joukko. — Näin kertoivat veljet luostarissa."

Äiti: "Pääsevätkö kaikki sinne kuoltuaan?"

Helkky: "Eivät. Ainoastaan ne pääsevät, jotka täällä ahkerasti palvovat Kristusta, polvistuvat joka päivä kuvan eteen ja lukevat taikaluvun, jonka hän itse on opettanut."

Äiti: "Polvistukaamme mekin tuonne kuvan eteen ja lue sinä Helkky se taikaluku!"

Siinä olivat kaikki polvillaan pienessä uhripirtissä ristiinnaulitun edessä ja Helkky luki uudestaan: "Pater noster…" Ja Ristiinnaulittu katseli heitä niin lempeästi kuin tahtoen sanoa: "Minä näen kyllä käsitteiden vajavaisuudet, erehdyksenne. Mutta näen myöskin sydäntenne vilpittömyyden. Joka minun luokseni tulee, sitä en työnnä pois."

* * * * *

Äiti ja Hyvämieli saapuivat rantaan ja pysähtyivät hetkeksi hengähtämään ennenkuin nousivat veneeseen. Laskeva aurinko purppuroi lännen taivaan, ja meren mainingit nukahtivat pyhän lehdon rantaan. Äiti sanoi viimein: "Niin juhlallista oli tuolla pyhän lähteen reunalla. Pikku Virpi! Koko henkien lehto tuntui kuuntelevan, kummeksivan. Miten ne henget voisivatkaan ymmärtää niitä valkean haltijan luoteita, joita Helkky luki. — Soma on pikku Virpi, ja kovin on Helkky ihastuksissaan."

"Tottahan nyt, mistäs sitten enään! — Onnellinen Helkky!" vastasi Hyvämieli surunvoittoisesti.

Äiti katsahti tutkien tytärtään ja hänen lämmin äidin sydämensä aavisti samalla paljon. Siksi hän virkkoi hiljaa: "Minä tiedän, että sinäkin kaipaat onnea, mi on tullut Helkyn osaksi. Mikset ole kertonut minulle kaikkea?"

Hyvämielen poskille kohosi helakka, puna ja hänen päänsä painui alas. Sitten se taas nousi hitaasti ja hän katsoi äitiään läpi kyynelverhon. Äiti aukaisi hänelle sylinsä, ja siinä kertoi Hyvämieli katkonaisesti: "Sinä tiedät, äiti, miten usein tuo kaukaisen erämetsästäjän poika, Seppo, on käynyt meillä."

"Tiedän. Ja sinä rakastat häntä."

"Niin, äiti! Olen jo kauan rakastanut Seppoa, sillä hän on hyvä, sanomattoman hyvä. Kuulisit, kuinka hän soittaa joskus huiluaan rantakivellä. Äiti, minä todella rakastan, en sille mitään mahda."

"No mutta, eikö Seppo sitten pidä sinusta?"

"Pitää kyllä — niin luulen ainakin. Mutta hän on niin ujo ja arka, ei hän edes uskalla uneksia kuulun Kultarannan tytärtä vaimokseen."

"Mikset sinä ole vapauttanut häntä arkuudestaan, kun kerran pidät hänestä?"

"Olen ajatellut, ettet sinä pitäisi siitä, jos Seppo jäisi vävyksi Kultarantaan."

"Rakas, rakas lapsi! Kuinka sellaista olet voinut ajatella! Otinhan itsekin kerran kulkijan hyvän ja hellän. Tiedätkö, suurempaa iloa et voisi minulle tuottaa, kuin että jäät Kultarantaan. En kestäisi enään uudestaan sitä, mitä tunsin, kun Ilma nousi Eerikin purteen."

"Sitten, äiti, olen pelännyt sitäkin, että saan usein kuulla, kuinka puolisonani on köyhä metsästäjä. Sampsan Terhen on pisteliäs. Hän tietää olevansa suuren Joensuun tytär, eikä voi ollenkaan ymmärtää, että sydän voi kiintyä sellaiseenkin, jolla ei ole sukua, ei rikkautta — — —."

Äiti suoristautui äkkiä, sanoi: "Älä unohda, että Kultaranta on minun kotini, jonka nokisen kurkihirren alla oma tyttäreni aina on asuva turvassa. — Katsos, suku ja rikkaus on kyllä muualla kaikki kaikessa, mutta ei Kultarannassa. Niin kauas ajassa taaksepäin kuin kertovat pyhän tammen vuosimerkit, on Kultarannassa aina sydämen tunteet asetettu rikkauden edelle. Ja siksipä meillä aina onkin ollut enemmän onnea kuin muualla. Jos joskus on sattunut, ettei sukuni jäsen ole saanut sydämensä valittua, silloin on onnikin kaikkonut kauas. Onneton oli isäni, eikä voi Sampsaakaan sanoa onnelliseksi. Mutta isoisäni, joka orjanaisen kohotti Kultarannan emännäksi, oli sanomattoman onnellinen. — Oma lapseni, ota Seppo ja ole onnellinen!"

"Äiti, rakas äiti, sinä olet niin ihmeellinen", sai Hyvämieli vaivoin sanotuksi.

Ilta jo hämärtyi, kun he nousivat veneeseen kulkeakseen salmen poikki kotirantaan. Soutaessaan sanoi Hyvämieli: "Seppo on kai jäänyt meille, kun hän vasta tänään päivällä tuli. Äiti, minä tiedän, että hän odottaa meitä."

"Odottaa sinua", oikaisi äiti hymyillen.

Hyvämielikin hymyili ja hänestä tuntui kuin tuo painostava surumielisyys olisi ijäksi jättänyt hänet. Kun vihdoin päästiin kotirantaan, olikin siinä heti Seppo vetämässä venettä maalle. Äidillä tuntui olevan niin kumma kiire pirttiin, mutta Hyvämieli jäi odottamaan Seppoa. Vene oli paikoillaan ja Seppo kääntyi lähteäkseen. Silloin Hyvämieli ojensi hänelle molemmat kätensä. Vavahtaen tarttui Seppo niihin, sillä tämä tuli niin odottamatta. He seisoivat kauan käsityksin. Vihdoin sanoi Hyvämieli hiljaa: "Etkö tahtoisi jäädä Kultarantaan ja olla ikuisesti minun?" — Seppo vavahti uudestaan. Hän veti Hyvämielen luoksensa ja vasta pitkän ajan kuluttua sai hän sanotuksi: "Minä olisin ollut ikuisesti sinun, vaikka en koskaan olisi saanut jäädä Kultarantaan."

* * * * *

Melkein samoihin aikoihin kuin Seppo jäi vävyksi Kultarantaan, tapahtui muitakin muutoksia. Nousiaisten Reon pieni poika oli kuollut ja hänen äitinsä päätti nyt lähteä oman heimonsa luo Eestiin. Mitäpä hänellä enään olikaan täällä Suomessa, kun hän oli kadottanut molemmat rakkaansa: miehensä ja poikansa. — Kun nyt asiat näin olivat, sanoivat kaikki, että Sampsan täytyy muuttaa Nousiaisiin ja ruveta rannikon vakinaiseksi johtajaksi, kuninkaaksi. Talvikäräjillä markkinoitten aikana päätettiin asia lopullisesti ja silloin ei Sampsa enään vastustanut, vaan muutti vaimoineen ja lapsineen Nousiaisiin. Siellä hän otti huostaansa Reolle kuuluvan kartanon ja suuret alueet ja rupesi täydellä todella hoitamaan alueensa asioita. Siihen hän olikin kuin luotu eivät syntymämerkit suotta olleet ennustaneet, että hänestä oli tuleva heimonsa suurin kuningas. Kuinka hyvin hän osasikaan järjestää puolustuksen! Ja niin lujasti sai hän Suomen heimon liittymään yhteen, ettei edes verottaja Svitjodista uskaltanut näyttäytyä. Yli merien ja maitten kulki maine Sampsan viisaudesta ja Suomen mahtavuudesta.

Mutta nuori Seppo jäi Kultarantaan äidin avuksi. Pian hän perehtyikin isännän tehtäviin. Miten suloiselta tuntuikaan, kun hän illalla palasi töistään kotiin, jossa odotti hyvä äiti ja hellä, rakas Hyvämieli. Ja vanha äiti mietti usein itsekseen: "On se ihmeellistä, miten suuresti onni suosii tätä Kultarantaa!"

Vuonna 1000.

Kaksikymmentä vuotta oli vierähtänyt. Kuinka paljon ne olivatkaan matkallaan kylväneet kukkia ja kyyneleitä. Mutta näitten vuosien kuluessa olivat lastenlapset heijailleet utu-unelmansa tuohikehdossaan, soperrelleet sormi suussa ensimäiset sanansa, leikkineet leikkinsä keväisillä kentillä, poimineet punaiset mansikat mäen rinteiltä ja puhallelleet paimentorvea suvisen illan suussa.

Kultarannan vanha emäntä, rakas mummo, oli saanut Ajattaren lahjoittaman valkean seppeleen, jota lastenlapset niin mielellään hyväilivät. Karvetin vanhin tytär, kaunis Virpi, oli jo immeksi ylennyt ja siksi yritti jo toinenkin tytär, mutta 15-vuotias Uulo-poika ei liioin välittänyt tämän maailman huolista. Jos kunne kulki, jos mistä tuli, oli huilu aina kainalossa. Ja soitto se näytti Karvetin pikku pojillakin olevan tärkeintä. Kultarannan Hyvämielen vanhin poika, Helkky, oli myöskin haaveksiva soittaja, kannel oli hänelle kaikki kaikessa. Sanottiinkin, että hän oli suurin soittaja koko suvussaan, isoisäänsäkin suurempi. Ja mummo sanoi usein hymyillen: "Jos vain Helkky pannaan pojalle nimeksi, tulee siitä aina soittaja." — Muut Hyvämielen lapsista olivatkin tyttäriä.

Kevään ja kukkaset loi tämä kasvava polvi ympärilleen. Oli aivan kuin Kultarannan ja Karvetin maat ja metsät, salmet ja selät olisivat helkkyneet pelkkää laulua ja riemua. Ja vanhasta Kultarannan emännästä tuntui kuin pysyisi hän tässä keväisen onnen tuoksussa ikuisesti nuorena. Monasti, kun hän keväisen illan hämärissä katseli nuorten leikkiä ja kuunteli kanteleen kaunista soittoa, tuntui hänestä kuin ei hän olisikaan 70-vuotias isoäiti, vaan nuori, maankuulu Impi, ja soittaja tuolla tuomen alla Kulkija-Helkky, joka juuri oli palannut kaukaisilta mailta. — — —

Mutta tulipa kevät, jolloin ilo ja riemu katosi Kultarannasta, katosi koko Suomesta — ah, koko maailmasta. Se oli kesä v. 999. Etelässä tiedettiin, että maailman viimeiset ajat olivat käsissä. Kun tulee talvipäivän seisaus ja kirjoitetaan vuosi 1000, silloin tulee maailmanloppu. Niin silloin. Ja väristys kävi läpi kristikunnan, ja kauhun aallot vyöryivät maailman ääriin asti. Ainoastaan Provencessa, ruusujen maassa, jatkui vielä jonkun aikaa elämän ilo. Naiset istuivat oikeutta rakkauden tuomioistuimissa, ja trubaduurit virittelivät harppujaan. Mutta muualla! Ah, taivas varjelkoon! Itse karvajalka pääpaholainen asteli Rooman kaduilla, ja aurinko laski kerran sahraminkeltaisena. Maantien rosvot ja metsien ryövärit pukeutuivat katumusvaippaan ja riensivät kirkon siipien suojaan, jotta pelastuisivat siitä hirmuisesta tulimerestä. Itsensäkiduttajat ruoskivat ruumiinsa verille, jotta sielu sitä kirkkaampana rientäisi Herraa vastaan. Luostareitten asukkaat toimittivat päivittäin kaksinkertaiset katumusharjoitukset, ja haudankaameana kaikui kaikkialla virsi:

"Dies irae, dies illa."

[Päivä vihan, päivä vaivan.]

Vavisten jätti kansa arkiset työnsä ja täytti kirkot ääriään myöten. Itse ruhtinashoveihinkin hiipi kauhu. Haaveellinen Otto III lähti katumusretkelle Gnesiin ollakseen juuri rukoukseen vaipuneena ystävänsä Adalbertin haudalla, kun se suuri hetki tulee. Puolan ruhtinaalle hän lahjoitti suuria oikeuksia, jotta Herrakin muistaisi häntä lahjoillaan. Ranskan Robert II päästi omin käsin aarreaittansa varkaat pakenemaan, jotta ei Herrakaan lukisi hänen syntejään. Anjoun hurja Fulko Musta lähti toivioretkelle Palestinaan asti. Mutta Englannin Etelred ei osannut tehdä mitään, hän vain astui ja päivitteli, niin että hoviväki alkoi kutsua häntä Etelred Neuvottomaksi.

Kaamea kohina täytti kokomaan. Abbasidien valtakunnan kuuluisin runoilija, silmäpuoli Abul'ala Ma'arri istui miettien puun alla ja kirjoitti runovihkoonsa: "Mielipuolen tavoin me hymyilemme, mutta parempi olisi, jos itkisimme." Beduinipäällikkö seisoi sydänyön aikana telttansa ovella, katseli tummaa taivaanrantaa ja oudot aavistukset täyttivät hänen mielensä. Erakko erämaassa vaipui syvään mietiskelyyn, ja intiaani Mexikossa kalkutti kallion seinään ihmeellisiä kirjoitusmerkkejään. Viimein Pro veneessäkin, ruusujen maassa, vaikeni trubaduurin harppu ja sielläkin kaikui kaameana:

"Dies irae, dies illa."

Mutta ihmeellisintä oli, että nuo synkät aavistukset riensivät yötuulen mukana yli mahtavien tuntureitten Dovren tuhatvuotisen tietäjän kalliolinnaan. Ja valkopartainen tietäjä ravisteli päätään: "Jaa, jaa, nuoruudessaan tulee tehneeksi yhtä ja toista, jota sitten saa katua ja sovittaa! Olisi mullakin kai jo aika sovittaa kolttonen, min mä nuoruudessani tein veljelleni Päivölle, maanpiirin suurimmalle sepälle." Näin tuumi Dovren tuhatvuotinen tietäjä kalliolinnassaan. Sitten hän muisteli, miten kaikki oli tapahtunut. Niin näin: Suuri Päivö, hän, jolla oli ihmepaja Pimeyden meren äärellä, hän, joka hallitsee talviöitten hulmuavia taikatulia pohjantaivaalla, sulki kerran kesäaikana ihmepajansa ja lähti matkailemaan etelään. Tapaa täällä ihanan kuninkaantyttären, jonka tahtoo ottaa vaimokseen ja viedä mukanaan Yönmeren rannalle. Mutta tyttö ei lähde, paitsi jos Päivö takoo hänelle kultaisen kanteleen, joka tuo tullessaan ikuisen onnen. Päivö palaa ja takoo, takoo seitsemän vuotta. Leiskottivat siinä taikatulet pohjantaivaalla! Valmistuu vihdoin kannel, onnen kultainen kannel. Päivö lähtee riemuiten etelään. Mutta kuollut on kuninkaantytär. Suruissaan palaa Päivö pajaansa, ja seitsemän vuoteen ei hulmua talviöitten taikatuli. — Kerran sitten, kun Dovren tietäjä oli käymässä veljensä luona Yönmaassa, sanoo Päivö: "Ota sinä tuo kultainen kannel! Vie se teidän maan kuninkaalle ja sano: Tässä on onnen kultainen kannel. Sen saa omakseen parhain soittaja, mi asuu taikatulteni valaisemassa maassa. Anna siis tieto soittajille Pohjan rannoilla! Ken soittaa onnen kultaista kannelta niin, että urootkin itkevät, hän saa sen omakseen. Ja ikuinen onni tulee sille kansalle, josta soittaja on." — Dovren tietäjä otti kanteleen ja lähti etelään. Mutta matkalla lumosi kultainen kannel niin hänen mielensä, ettei hän hennonutkaan viedä sitä kuninkaalle, vaan kätki sen kalliolinnansa syvyyksiin yhdeksän lukon taakse. Nyt kesällä 999, kun synkät pilvet nousivat yli Dovren, muisti tuhatvuotinen tietäjä äkkiä nuoruutensa kolttosen, otti kanteleen linnansa syvyyksistä ja vei sen kuningas Olaville. Mutta maailmanlopunpelko täytti niin kuningas Olavi Trygvenpojankin mielen, ettei hän edes ajatellut soittokilpailua tänä kesänä. Eihän nyt kukaan soittanutkaan, sillä synkät pilvet peittivät pohjolan taivaankin. Vakavina, tuiki mustina astelivat ihmiset Suomessa, ja pahat unet häiritsivät öitten rauhaa. Kesän markkinoille ei saapunut ketään, ja pitkäinen jylisi koko uhrijuhlan ajan. Kultarannassa ja Karvetissa oltiin kaikkein vakavimpia, he olivat saaneet enimmän viestejä etelästä. Harppu, huilu ja kannel vaikenivat kokonaan, ja kaikki kävivät joka päivä Karvetin pyhässä majassa ristiinnaulitun kuvan edessä.

Tuli sitten vihdoin sydäntalven aika. Ihmiset joutuivat kamalan kauhun valtaan. Yhä vihlovampana kaikui:

"Dies irae, dies illa."

Ja nääntyneinä huokasivat nunnat kirkon lattialla: "Miserere, Domine, miserere Domine!" [Herra, armahda meitä!]

Talvipäivänseisaus tuli ja meni — maailmanloppua ei tullut! Hetken vielä viipyivät synkät aavistukset mielissä. Hetken vielä hurjimoi karvajalka paholainen maan päällä. Hetken vielä saarnasi kaapuniekka munkki vapiseville kuulijoille tulevasta kauhusta. Mutta kevätauringon keralla häipyi kaikki synkkyys kuin usva ilmaan. Uusi toivo ja innostus täytti mielen, elämäninnostus, jolla ei näyttänyt olevan rajoja. Ja kun tulivat Nousiaisten kevättalven markkinat, vilisi siellä väkeä niin paljon, ettei ilmoisna ikänä sellaista oltu nähty. Silloin saapui myöskin kuningas Olavi Trygvenpojan kutsu: Kaikki soittajat tulkoot keväällä Tunsbergiin [nykyinen Tönsberg, Norjassa Kristianian vuonon länsirannalla] kilpailemaan onnen kultaisesta kanteleesta!

* * * * *

Kevät-aurinko oli voittanut yön ja hallan, jään ja tuiskut. Vapaana lainehti meri, vihreään pukeutui koivikko. Kultarannan valkamalla oli hyörinätä. Komein sotauisko oli lähtökunnossa. Sen lohikäärmekokka oli kullattu ja keulapurje oli purppurainen. Kolmekymmentä hyvin-aseistettua miestä oli laivassa odottamassa. Siinä jo astuivatkin rantaa kohti matkallelähtijät: Karvetin Helkky, hänen poikansa Uulo ja Hyvämielen poika, nuori Kultarannan Helkky, joka oli pitkä ja hoikka kuin lehdon koivu. Vanha emäntä, Pilvikki, Hyvämieli ja koko liuta nuorta polvea tuli rannalle saattamaan. Vanha isoäiti sanoi huoaten: "Matkanne on niin pitkä, viivytte siellä kauan. Kunpa palaisitte terveinä!"

Karvetin Helkky: "Ole huoleti, äiti, kaikki käy hyvin. Minä tunnen tien Voijolaan ja sieltä tulee Eerik mukaan tiennäyttäjäksi. Merirosvojakaan emme pelkää, sillä olemme lujasti varustautuneet."

Vanha emäntä: "Minä tiedän kyllä, että kaikki käy hyvin, kun sinä olet mukana. En muuta odota kuin että tulisitte kaikki terveinä takaisin."

Pilvikki: "Mutta minä odotan muutakin! Olisipa kovin ihmeellistä ja hauskaa, jos tuo ikuisen onnen kultainen kannel tulisi tänne Suomeen."

Karvetin Helkky: "Kaikki riippuu tuosta nuoresta Helkystä, hänhän on meistä ainoa, joka hallitsee kanteleen kieliä, minä kun soitan mieluummin harppua ja poikani Uulo huilua."

Hyvämieli katseli hellästi poikaansa: "Niin, Helkky, älä vain hätäile siellä kilpailussa, soita kaikessa rauhassa, aivankuin istuisit kotipirtin kynnyspuulla! Sitten kaikki menee hyvin!"

Karvetin Helkky: "Sitähän minäkin olen sanonut. Kun vain olet rauhallinen, vedät kyllä vertoja harmaapääsoittajille. — En minä oikeastaan muita pelkää kilpailussa kuin Karjalan soittajia. Kilpailijoita kyllä tulee paljon. Paitsi läheltä Tröndien maasta, Hålogalannista, Svitjodista ja Lejrestä, kuuluu sinne tulevan soittajia Karjalasta, Eestistä, Hålmgårdista [Tröndien maa, Trondhjemin ympäristö, Hålogaland, Pohjois-Norja. Lejre, vanha uhripaikka Själlannissa. Hålmgård, Novgorod], Jomsborgista ja Islannista asti. Mutta karjalaisia minä vain pelkään. Sinne tai meille joutuu tuo onnen kultainen kannel."

Hyvämieli: "Kunpa se tulisi meille!"

Helkky: "Ei odoteta liikoja!"

Vanha emäntä: "Kun vain terveinä palaatte, en välitä muusta. — Viekää Ilma-lapselleni paljon terveisiä ja pyytäkää, että hän tänä kesänä tulisi Kultarantaan. Siitä on jo vuosia, kun hän viimeksi täällä kävi. — Olen häntä ikävöinyt."

Helkky: "Saatan pyyntösi Ilmalle, äiti! Vaan ei — meidän täytyy lähteä! Hyvästi äiti, ja muut!"

Kymmenet voimakkaat kädet tarttuivat airoihin, ja kohisten läksi vene ulapalle.

* * * * *

Kevätpäivä oli kaunis. Voijolasta tulikin oma pursi matkaan, täältäkin kun lähdettiin kilpailemaan onnen kultaisesta kanteleesta. Päiviä oli purjehdittu, Voijolan uisko edellä, Kultarannan perässä. Aikoja sitten oli Juutinraumasta purjehdittu Vikenin aavalle selälle. Nyt päästiin senkin yli ja käännyttiin Tunsbergin kapeaan vuonoon. Soutajat vetivät tasaisessa tahdissa ja ihmettelivät itsekseen, tuleeko milloinkaan loppua tästä vuonosta, yhä vain uusia käänteitä. Ja nuo rannat! Tämmöistä ihmelahtea ei Suomessa ollut. Mutta mitä kummaa! Kun vihdoin lähestyttiin Tunsbergin kuuluisaa kauppakylää, oli vuonon kummallakin rannalla sotalaiva sotalaivan vieressä. Kilpailupursia olivat he pitkin matkaa nähneet, mutta nuo keihäskokkaiset sotauiskot, mitä niillä täällä soittokilpailuissa! Ja Helkky laski ohikuljettaessa. "Ainakin viisikymmentä sotapurtta", huusi hän Voijolan Eerikille toiseen veneeseen. — "Kuusikymmentä olen minä saanut. — Katsos, katsos tuota! Oletko ikinä nähnyt suurempaa purtta! Se on kuin meren suuri lohikäärme." Mutta Helkky ei enään ennättänyt vastata Eerikille, sillä laskettiin jo Tunsbergin rantaan.

Kuningas Olavin miehet olivat vastaanottamassa kilpailuun saapuvia. Näiltä kysyi Eerik heti, miksi tuolla vuonon partailla oli niin paljon sotapursia. Ja Olavin miehet kertoivat iloisina, että he olivat menossa kuninkaansa kanssa suurelle sankariretkelle Vendien maahan [Itämeren etelärannalla] noutamaan Olavin puolison, kuningatar Tyyran, suurta omaisuutta sieltä. Lähtö oli tapahtunut vallan äkkiä. Kuningas asui puolisoineen kaikessa rauhassa Nidarosissa [Nidaros, Trondhjemin vanha nimi]. Eräänä päivänä käveli Olavi rantakujalla ja tapasi siellä miehen, jolla oli ihmeen ihania ruusuja. Kun koko Nidarosissa ei tähän vuodenaikaan vielä ollut ruusuja, valitsi kuningas kauneimman ruusun ja lähti sitä viemään puolisolleen Tyyralle. Mutta Tyyra työnsi itkien ruusun luotaan ja sanoi: "Suurempia lahjoja antoi isäni ennen mulle, mutta hän ei pelännytkään lähteä muille maille rikkautta etsimään. Mutta sinä, sinä et uskalla lähteä Vendinmaalle minun aarteitani noutamaan, sillä sinä pelkäät veljeäni kuningas Sven Pörhöpartaa Juutinmaalla." Kuningas Olavi hypähti vihanvimmassa pystyyn. Kuin tulessa ja ilmassa lähetti hän käräjäkapulat kaikille ilmoille. Nidarosin käräjillä sitten päätettiin heti lähteä suurelle retkelle Vendiin. "Ja tällä retkellä nyt olemme", päätti kertoja. "Katsokaas, tuo suunnaton pursi tuolla on kuninkaan laiva 'Iso Käärme'. Tuo hiukan pienempi on 'Pikku Käärme'. Tuolla on 'Kurki', tuolla 'Kotka', tuolla 'Susi'. Tänne Tunsbergiin poikkesimme vain kilpailujen ajaksi. Heti kilpailujen jälkeen jatketaan matkaa etelään. Oh, on ihanata olla kuningas Olavin miehenä, sillä suurempaa sankarikuningasta ei ole ikinä ollut pohjan tähtien alla." — — —

Miehet sijoitettiin asumaan kauppakylään, joka sijaitsi vuonon pohjukassa, mutta kilpailijat saatettiin kuninkaan komeaan sankarihoviin, joka sijaitsi uljaan Linnatunturin harjalla, kauppakylän pohjoispuolella.

Seuraavana aamuna alkoi kilpailu. Suuren sankaripirtin kunniapaikalla istui kuningas Olavi ja hänen puolisonsa Tyyra. Kuninkaan seurue, "hird", asettui ympärille, kukin määrätylle paikalleen, kuninkaan lähimmät sukulaiset vähän korkeammalle muita. Koko suuri sankaripirtti täyttyi pian skaldeista, soittajista ja laulajista. Onnen kultainen kannel oli pöydällä pylväitten välissä, vastapäätä kunniaistuinta. Ensin soittivat kuningas Olavin hoviskaldit, mutta kyyneleitä ei urhojen silmissä näkynyt. Sitten siinä soitti Olavi Sylikuninkaan paras hoviskald, sitten kuningas Sven Pörhöparran lähettämä soittaja, mutta tulos oli molemmilla sama: ei kyyneleitä! — Nyt soittivat kymmenet muut Svitjodista ja muualta tulleet soittajat, mutta ei vain näkynyt kyyneleitä. Vasta kun Islannista tullut soittaja otti kanteleen polvilleen, valtasi liikutus sydämet, ja urhojen kasvot vavahtelivat — mutta ei muuta. Nyt soittivat eestit. Kun Karjalan Osman lähettämät soittajat astuivat esiin, pidätti vanhempi Helkky henkeään — miten nyt kävisi! Ensin soitti toinen, urhojen kasvot värähtelivät. Sitten otti toinen kanteleen, ja mitä! Tyyran pitkien silmäripsien alta helmeili kirkkaita kyyneleitä. Urhot olivat liikutettuja, mutta sittenkään ei kellään ollut kyyneleitä. Kun karjalaiset lopettivat, oli hetken keskeytys. Kuningas Olavi luuli jo, ettei kilpailijoita enään ollut, ja että siis onnen kannel jäisi hänen hoviinsa seuraavaan soittojuhlaan asti. Siksi hän iloisena kysyi: "Eikö kukaan enään tahdo kilpailla kultakanteleesta?"

Silloin astui esiin nuori Helkky, kalpeana, arkana. Urhot katsoivat ihmetellen toisiinsa: Tuommoinenko parraton nuorukainen aikoi kilpailla harmaapäitten rinnalla! Kuningas ja kuningatar kumartuivat eteenpäin katsomaan nuorukaista, joka hennoin sormin näppäili, viritteli kanteletta. Helkystä tuntui niin pahalta, että hän olisi tahtonut juosta metsään. Kuinka kummassa Helkky-eno olikaan saanut hänet taivutettua lähtemään tänne! Oi, miten paljon parempi olisi kotona! Siellä on äiti ja isoäiti ja pieni, hento orjatyttö, joka kerran oli ryöstetty vanhempiensa ihanasta kodista. Kuinka hän oli heitä ikävöinyt kaiken matkaa! Kunpa kerran vielä pääsisi kotiin. Helkky alkoi soittaa. Ja voi, tämän kultaisen kanteleen ihmeellinen sointu tempasi hänet mukaansa. Hän ei nähnyt ketään, ei muistanut olevansa sankaripirtissä, hän vain soitti, soitti. Koko sielunsa syvän ikävän vuodatti hän kanteleen kieliin. Oi, äiti, äiti ja surullinen, pieni orjatyttö, jonka tie oli ollut kyyneleitä täynnä, siksi kunnes hänet ostettiin Kultarantaan. Tyttö-rukka, kyyneltyttö, surunlapsi, nyt saat yksin itkeä rantakivellä surmatuita vanhempiasi ja poltettua kotiasi! Tyttöraukka, kyyneltyttö, surunlapsi! Ja kannel kaikui yhä pehmeämmin, oi nyt se aivan itkee orjatytön kärsimyksiä. Kuningatar Tyyra nyyhkytti, kuningas Olavi sai silmiinsä kuumia kyyneleitä ja lopulta kihosi kyynel jokaisen urhon silmistä.

Helkky heräsi kuin unesta ja herkesi soittamasta. Sankaripirtissä vallitsi haudanhiljaisuus. Vihdoin nousi kuningas Olavi ja sanoi: "Nuorukainen, kuka lienetkin, minä julistan sinut voittajaksi! — Kuka olet ja mistä?"

"Olen Suomesta Kultarannan Helkky."

"Ah, kuningas Sampsan maasta. Ota kannel omaksesi ja tuokoon se Suomelle ikuisen onnen!" — — —

Sankaripirtin vieressä oli ennen ollut pyhä lehto ja sen keskellä Freyn temppeli. Mutta kuningas Olavi, joka innokkaasti levitti kristinuskoa, oli hävittänyt temppelin perustuksiaan myöten ja kaadattanut pyhät puut. Näin oli paikalle muodostunut käräjäkenttä. Tälle kentälle oli nyt järjestetty yhteinen ateria, johon kaikki kuninkaan miehet, kaikki vieraat, koko sotajoukko ja koko kauppakylä oli kutsuttu. Kokonaisena paistetut hirvet, karhut, lehmät ja muut siellä odottivat ja olutta oli suurissa sammioissa. Aterian aikana soittelivat maan ääristä tulleet kilpailijat ihmisten iloksi. Mutta kun nuori Helkky otti kultaisen kanteleensa, Helkky-eno harppunsa ja Uulo huilunsa ja he sitten yhdessä soittivat, sanoi kuningas ja kuningatar ja koko kansa, että se oli soittoa, jommoista ei ikinä ennen oltu kuultu Tunsbergin soittojuhlilla. — — —

Seuraavana aamuna lähti koko suuri sotalaivasto kohti etelää ja sitä seurasivat monet soittajapurret. Kun oli kuljettu läpi Juutinrauman, kääntyi Kultarannan ja Voijolan pursi pohjoiseen, mutta kuningas Olavin mahtava laivasto jatkoi edelleen matkaansa itään. Suomen miehet katselivat vielä erotessakin noita satumaisen komeita laivoja. Siinä uivat Iso Käärme ja Pikku Käärme kuin sorsaemot poikueensa keskellä. Kuningatar Tyyra seisoi puolisonsa vieressä Ison Käärmeen kokassa, katseli pohjoiseen kääntyviä laivoja ja sanoi: "Siinä nyt menee onnen kultainen kannel Suomeen. Kun ei nyt vain onni erkanisi retkeltämme, niinkuin tuo kannel erkani."

"Minä en ainakaan pelkää, tulkoon mitä hyvänsä, yrittäköön Sigrid Ylpeä vaikka kuinkakin kostaa", vastasi kuningas Olavi ja sai sankarin ryhdin. Ja hän piti sanansa. Kun muutamien viikkojen päästä taisteltiin Svolderin mainehikas taistelu, syöksyi hän, viimeiseen asti taistellen, mereen. Ja aallot kietoivat pehmeään vaippaansa tämän Pohjolan satujen suurimman sankarin, kuningas Olavi Trygvenpojan.

* * * * *

Vihdoinkin näkyivät kotoiset selät, kotoiset rannat. Saarien lomitse palasi Kultarannan komea pursi pitkältä matkaltaan. Sitä seurasi Voijolasta asti toinen pienempi, Ilma ja Eerik kun lapsineen tulivat vierailemaan Kultarantaan pitkästä ajasta. Miten soma olikaan tuo kotilahti, ja Ilman sydän vavahti ilosta, kun veneen kokka kosketti valkamaa. Tulijat olivat päässeet aivan huomaamatta rannalle. Vasta kun he nousivat rantatörmää, syöksyivät pikku pojat hirveällä rymyllä vastaan. Mutta kun he näkivät Ilman ja Eerikin ja heidän lapsensa, pysähtyivät he ujoina katselemaan. Tuommoinenko oli Ilma-täti! — Pihalla vasta ehättivät kaikki vastaan. "Ilma, Ilmalapseni", sanoi äiti ja sulki Ilman syliinsä. Kirkkaat kyyneleet täyttivät Ilman silmät. "Katsos, äiti, tässä ovat lapseni", sanoi hän vihdoin kyyneleitään kuivaten. Nyt vasta huomasi äiti Eerikin ja lapset ja kaikki matkaltapalaavat, ja sanomaton riemu täytti hänen sielunsa. Kun Helkky vielä iloisena sanoi: "Äiti me voitimme onnen kultaisen kanteleen, nyt tulee Suomellemme ikuinen onni", tuntui äidistä, ettei hän enään kestänyt kaikkea tätä onnea. Hän istahti paadelle pyhän pihlajan alle levähtämään. Joka taholta kuului nyt huutoja: "Helkky, sinun pitää soittaa, sinun pitää soittaa onnen kultaista kannelta!" — Nuori Helkky otti kanteleensa ja asettui pihatuomen alle. Ilma istahti äidin viereen paadelle ja siihen lähelle tulivat vielä Hyvämieli, Pilvikki ja Helkky. Eerik ja Uulo istuivat lasten kanssa kedolle. Nuori Helkky alkoi soittaa. Ja voi sitä soittoa! Siinä soi todella kultainen kannel, joka Suomelle toi ikuisen onnen! — Äidistä tuntui, ettei hän kestä tätä onnen äärettömyyttä. Ilma ja Hyvämieli tässä, Helkky ja Pilvikki tuossa, lapsenlapset tuolla ja onnen kultakannel soi. Hän sulki silmänsä ja painoi kädellään sydäntään, siellä tuntui niin omituiselta. Sitten hän taas aukaisi silmänsä. Mitä ihmettä! Hän näki kaiken kuin sumun läpi. Ja voi! Tuo soittaja tuolla kaukana, kaukana etäisyydessä ei ollutkaan nuori Helkky, vaan Kulkija-Helkky, joka istui ihmeen ihanassa puutarhassa ja soitti ikuisen onnen kannelta. Nyt aukeaa kultainen portti ja ihana olento viittaa häntä tulemaan puolisonsa luo. Säveleet muuttuvat ijäisyyden sulosoinnuiksi. — "Oi, ihanuuden äärettömyyttä! Minä olen niin onnellinen, onnellinen, onnellinen…", kuiskasi äiti. — Ilma katsahti äitiinsä ja kalpeni. Äiti painoi päänsä pihlajaan ja näytti nukkuvan. Ilma tarttui hänen käteensä, se oli kylmä. Hyvämieli nousi pelästyneenä, kumartui äidin yli ja sanoi: "Äiti." Mutta äiti ei vastannut. Hätääntyneinä riensivät siihen kaikki. Ja salamana selvisi heille: äiti on kuollut, oi kuollut! Ilta-aurinko loi hänen ylitsensä lempeän hohteen ja hänen kasvoillaan oli kirkastettu hymy. Melkein tiedottomina vaipuivat lapset ja lastenlapset polvilleen äidin ympärille ja heidän olentoaan värisytti yksi ainoa syvä nyyhkytys: äiti, äiti, äiti! Ja keväinen metsä ja lahdelman laineet, illan tuuli ja nurmikon kukat nyyhkyttivät heidän kanssaan: äiti, äiti, äiti!