KAKSI KUVAA KULUNEILTA AJOILTA

Yhden vuoden puitteisiin on Suomen pohjoisimman perukan sekä läntiselle että itäiselle kulmalle mahtunut kaksi suurta merkkitapausta: rautatie valmistui sekä Tornioon että Kajaaniin — ei vuottakaan väliä. Nämä kulkuneuvot toivat mukanaan vilkkaan herätyksen henkäyksen noille pohjoisille perille, joiden elämästä ja toimeentulosta niin usein on oltu joutua melkein epätoivoon, ne toivat sinne uusia toiveita, uusia yritteliäisyyden mahdollisuuksia.

Onpa Suomessa väliin, kun kato toisensa perästä on kohdannut näiden pohjoisten seutujen heikkoja viljelyksiä ja hätä on ollut joka ovella, kuultu keskusteltavan aivan vakavasti siitä, kannattaako ajan mittaan viljelys ja yleensä mikään ihmisten eläminen ollenkaan näillä raukoilla rajoilla, eikö olisi ihmisten parempi sieltä kokonaan muuttaa pois raatamaan edes vähän onnellisemmissa oloissa, — muuttaa pois, niinkuin sen väestöstä osa vuosien varrella on muuttanutkin, mikä Amerikkaan, mikä Ruijan kalastusrannoille, mikä Pohjois-Ruotsin vuoritöihin. Eiväthän, nuo seudut ole millekään elinkeinolle otolliset: maa ei elätä, kalat ja riista ovat huvenneet, metsät ovat hävitetyt, toivottomuus on edessä nousevalla polvella. Eihän voi ajatella, on sanottu, että kokonaisia suuria maakuntia ijankaiken voitaisiin muiden ihmisten avuilla ja almuilla elättää, eiväthän parhaatkaan auttamiskeinot tepsi siellä, missä itse luonto iskee vastaan… Mutta tuo väestö ei ole hyljännyt karuja maitaan eikä köyhiä kotejaan, se on koettanut elää siellä sitkeästi kaikesta huolimatta. Ehkäpä aika vielä paranee… Niin se on toivonut ja toivoo taas. Onhan toki vielä edellytyksiä, että nämäkin luonnon vihaamat perät taas virkoavat uuteen kukoistukseen. Onhan saatu rautatie, vähitellen varmaankin tämä mennyt aika on jäävä voitetuksi, kestetyksi koettelemusten ajaksi, menneiden muistojen ajaksi… Mutta onko tuo mennyt aika puheenaolevilla seuduilla aina ollut yhtä värittömän synkkää, yhtä ilotonta ilman vivahduksia, yhtä yksitoikkoista taistelua ahnaan luonnon kitsautta vastaan?

Ei. Näilläkin maakunnilla on ollut toisiakin vaiheita, ellei juuri loistoaikoja, niin kumminkin vilkkaamman toiminnan ja elämän aikoja. Aikoja, jolloin niiden oloissa on ollut suurempia nousuja ja laskuja, väliin suurempaa onnea, väliin suurempaa onnettomuuttakin.

Ne ovat jääneet kauas taaksepäin nuo ajat, mutta jokunen muisto on niistä toki aikakirjoihin säilynyt. Siten voimme vielä pikkuisen pilkistää silloiseen elämään ja tutustua pariin kuvaan näiden "nälkämaiden" entisistä vaiheista, jotka kuvat ehkä voivat esiintyä täytekuvina niille muistoille, joita näiden maakuntain viimeiset vuodet ja vuosisadat jättävät jälkeensä.

I. TORNION MARKKINAT.

Jäät ovat jo lähteneet Tornionjoesta, sen rannoilla rupee nurmi keväiseltään hienosti vihannoimaan ja lohipyydyksiä rakennetaan sen vesirajalle. Törmällä talojen välillä liikkuu ihmistä monennäköistä ja monenpukuista. Niitä kävelee joka päivä merelle päin katsomaan, eivätkö meri jäät jo tee lähtöä, eikö laivaliike pääse alkamaan. Ei pääse vielä. Meri pysyy kiintonaisena jäässä vielä tänään ja huomenna niinkuin oli eilenkin. Laivoja ei voi tulla satamaan, markkinat eivät pääse alkamaan.

Kärsimättöminä kulkevat odottelijat törmällä — he ovat odottaneet siellä jo viikkoja, toiset kuukausiakin, kun jo lumikelillä ovat Tornionjoelle saapuneet. Hiljaista se olikin talvi ollut täällä jokisuulla. Syyspuolella, ensi lumen aikana, lähtivät lapinkävijät, pirkkalaiset, taloistaan retkelle Jäämerelle päin ja silloinhan sitä oli vilkkautta ja eloa näillä jokiahteilla, kun retkiä valmisteltiin ja etäisempienkin seutujen lapinkävijöitä siitä kautta kulki. Silloin oli ollut koolla poromiestä, suksimiestä, kelkkaa, keihästä ja laukkua joka lajia, ja miesten huutoja ja koirain haukuntaa oli kaikunut pitkin lumista tannerta. Vaan lapinkävijäin lähdettyä oli elämä koko talvikauden ollut äänetöntä jokisuun kylissä. Paksusti oli lumi peittänyt aavat lakeudet ja tiettömät selät, joissa ei elävän jälkeä näkynyt, ja säästäin oli talvipäivän lyhyt hämärä valaissut tuota kankeata, elotonta luontoa. Tuvissaan olivat myyröttäneet ukot, vaimot ja lapset odotellen vain kevään tuloa, miesten paluuta tuntureilta.

Mutta niin olivatkin päivät ruvenneet pitenemään ja aurinko oli alkanut hoikentaa hankia. Silloin palasivat lähimpänä käyneet pirkkalaisten pojat Lappia verottamasta ja toisia tuli sitten pitkin kevättä. Poronkelkat olivat heillä täynnä veronahkoja ja kapahaukeja ja kaukaisen Turjan tuomisia, — silloin alkoi taas elämä jokisuulla. Mutta vielä se vilkastui vilkastumistaan, kuta edemmäs kevät ehti, kuta lähemmäs markkinain aika joutui, — kuuluisain Tornion markkinain.

Tänne Tornion jokisuulle pysähtyivät näet noita kevätmarkkinoita odottamaan etäisempäinkin Pohjanmaan ja Länsipohjan pitäjäin lapinkävijät, myödäkseen siellä talviset saaliinsa ja vaihtaakseen veronahat suolaan ja rautaan ja muuhun tarvekaluun ja sitten vasta jatkaakseen matkaansa kotiseuduilleen. Siellä he odottivat jäitten lähtöä, laivakulun alkamista, ja siksi heidän kirjavat vyönsä ja punareunaiset kallokkaansa hohtelivat pitkin päivää jokiahteella, kun he siellä joutilaina kuljeskelivat. Ja heidän joukkoaan lisäämään saapui vielä viimeisellä keväthangella hiihtäen karjalaisia laukkumiehiä Vienan rannoilta ja Suman kyliltä saakka. He tulivat suurissa joukoissa, ja epäillen heitä katseltiin ja karsaasti kohdeltiin, sillä olivathan he niitä samoja vainolaisia, jotka toisin ajoin usein tulella ja miekalla olivat tulleet Kainuunmaata verottamaan ja sen kyliä hävittämään. Mutta nyt he tulivat rauhan miehinä, laukkumiehinä, ja siksi heitä kärsittiin, kun vannoivat siivosti elävänsä. Heidän jälkiään kulki usein vielä kaukaisempiakin idän kaupustelijoita, venäläisiä aina Novgorodin rajoilta saakka, tuoden tarjolle idän tuotteita. Ja pohjoisesta saapui pirkkalaisten seurassa tai heidän jälissään poroilla ja suksilla tunturien takaisia norjalaisia Jäämeren satamista Tornion kuuluisille vaihtomarkkinoille, missä sai tavaraa joka laatua, kaukaisintakin ja harvinaisinta. Hekin majautuivat rauhan miehinä Tornion pirkkalaisten tupiin, eläen siellä heidän kesteinään, vaikka he kyllä toisin ajoin usein kainulaisten kanssa olivat kovassa torassa Lapin veroista ja monesti siellä tunturien aavoilla vastakkain ryntäsivät verisissä otteluissa. Mutta he olivat nyt hekin rauhan asioilla ja toisekseen vierailivat Tornion miehetkin väliin norjalaisten taloissa ja kesteissä pohjoisen meren vuonojen varsilla.

Kevät kului.

Kun vihdoin joet ja järvet olivat luoneet jäänsä, saapui Tornion rannoille Laatokan kaupustelevia karjalaisia Käkisalmesta, pitkät venematkat tehtyään. He olivat nousseet Pielisen vesiä Sotkamoon ja sieltä laskeutuneet Oulujoen koskisia vesistöjä myöten meren rannalle saakka. He olivat solakoita, kauniita miehiä ja heidän murrettaan oli vaikea ymmärtää, vaikka he suomea puhuivatkin; mutta kaupanteossa he olivat viekkaita ja ovelia. Nytkin he tekivät pientä kauppaa toisten pitkämatkaisten kanssa odotellen markkinain varsinaista alkamista. — Sisämaalaisia saapui Hämeestä ja Jämtlannista saakka maitse. Ja näiden pitkämatkaisten kaupankulkijain lomissa puikkelehti siellä täällä joku arka, tihrusilmäinen lappalainen matalana ja leveänä laajassa peskissään. Hänellä ei ollut paljon myötävätä eikä siis paljoa millä ostaakaan; nahkakiihtelyksensä vaihtoi hän usein jo markkinoita odotettaessa Tornion eukkojen väkevään olueen, joi itsensä humalaan, joi monesti poronsa ja peskinsä ja luuhelaisen vyönsä ja hävisi sitten jonakin aamuna humalasta herättyään kenenkään huomaamatta salolle, painuen metsien halki tuntureille kotapahaisensa ja pororaitonsa luo.

Vaan jo vihdoin tekivät jäät lähtöä Pohjanlahdenkin kärjestä, tuuli särki ne ja hajoitti yhtenä yönä ja aamulla jo näkyi ensimmäinen purje mereltä ja pian sitten toinen ja kolmas. Laivoja rupesi saapumaan satamaan, niitä olikin jo kauan merellä risteillyt maihinpääsyä vartoen. Niitä tuli suurempia ja pienempiä Pohjanlahden molempain rantain satamista, Varsinaissuomesta ja Helsinglannista, enin kumminkin Turun, Rauman, Tukholman ja Öregrundin kaupungeista. Näiden kaupunkien porvareilla oli näet Tornionjoen suulla omat aittansa, joihin tavaransa nostivat ja joissa myöntiä harjoittivat, ja he saapuivat siis säännöllisesti vuosittain Tornion markkinoille. He latoivat esiin aittansa ovelle tuomisensa pohjoisten seutujen asukkaiden ihailla: kankaita, aseita, suoloja, astioita, hopeaa ja vaskea ja kiiltokaluja, jopa houkutteleviksi herkuiksi etelämaiden tuotteita ja viinejäkin. Niillä he vaihtoivat itselleen erämaiden antimia: turkiksia joka lajia, kuivattua haukea ja suolattua lohta.

Nyt alkoivat markkinat. Kaikilta ilmansuunnilta tulleet kaupankävijät toivat jokainen tavaransa rannalle, kulkivat ja tarjoilivat niitä aitalta aitalle, venheeltä venheelle. Pitkämatkaisemmat pystyttivät aittojen kupeille telttoja, joihin tavaransa levitellen asettuivat ja näistä teltoista muodostui kuja pitkä kuin katu kaupungissa. Elämä nousi vilkkaimmilleen ja sellaisena se pysyi pitkän kappaleen alkukesää Tornionjoen matalilla äyräillä ja varsinkin Suensaaren rannoilla, jonne liike ja kauppa keskittyi.

Omituinen kieltensekoitus soi tuossa kauppaleirissä. Siellä kaikui kolmea, neljää eri kieltä ja lukuisia murteita ja sekava surina syntyi, kun myyjät koettivat ostajien kielellä tehdä tavaroitaan tunnetuiksi ja nämä taas omalla kielellään kyselivät hintoja, tarjosivat ja tinkivät. Rahoja näkyi hyvin vähän käytännössä; niistä eivät sydänmaan asukkaat välittäneet ja eri kansakunnat eivät myöskään oikein tunteneet toistensa kolikoita eikä niiden arvoa. Rahakaupassa oli helppo joutua petkutetuksikin, kun rahoja liikkui monenlaisia. Senvuoksi tavara enimmäkseen vaihdettiin tavaraan; kustakin esineestä annettiin sen verran toista tavaraa, kuin sen hinta kaupantekijän arvelun tai mieliteon mukaan oli. Jos vienalaisen oikein teki mieli helapäistä puukkoa vaskivöineen, antoi hän siitä parikin kiihtelystä oravannahkoja, vaikka hän niillä muuten olisi voinut saada montakin tuppivyötä.

Laivat kelluivat rannalla ja venheitä puikkelehti niiden ympärillä. Toisia tuli, toisia läksi, toisista purettiin, toisiin lastattiin. Tavara-aitoissa ja teltoissa vaalivat omistajat yöt päivät aarteitaan ja aamuvarhaasta iltamyöhään kesti kaupantekoa. Paikkakunnan asukkailla oli hyvät ansiot niistä markkinoista. Ruokatavaroilla oli korkea hinta ja niitä meni minkä voitiin hankkia. Majataloihin kestit maksoivat asunnostaan taikka toivat lahjoja tullessaan. Kullakin talolla oli omat tuttavansa, jotka vuosittain kesteiksi saapuivat: kenellä raumalaisia, kenellä norjalaisia, kenellä Käkisalmen laukkumiehiä, jotka kaikki halusivat majatalonsa hyvänä pitää seuraavankin kesän varalta. Torniolaiset olivat tavatessaan eri kansain edustajia vähän oppineet niiden kieltäkin ymmärtämään ja saattoivat siten hätätilassa olla kaupankävijöille avuksi ja itsekin siten välittäjäisiä ansaita.

Vapaata oli kaupanteko näillä pohjoisilla markkinoilla. Ei tarvittu tulleja eikä passeja, kukaan ei ollut käskijä, kukaan ei käskettävä, markkinamiehet hoitivat itse järjestyksenpidon ja hoitivat sen hyvin. Olihan Tornion pirkkalaisten päämiehellä tosin jonkunlainen "lapinvoudin" arvonimi, johon hän tai hänen isänsä oli saanut valtakirjan joltakin Ruotsin kuninkaalta, ja pirkkalaiset koettivat kylläkin pitää tätä asemataan arvossa. Mutta mikään varsinainen esivallan edustaja tuo "vouti" ei suinkaan ollut, häntä kuunteli kuka tahtoi tai viitsi eikä hänellä ollut mahtia millä saada äänensä sen enemmän tepsiväksi. Eikä sitä tarvittukaan. Markkinarauha oli kaikkien ja kaikensukuisten käsityksen ja edun mukaan pidettävä pyhänä, kukin oli valmis sitä auttamaan ja kukin oli asestettu siihen kyetäkseenkin. Harvoin rauhaa markkinoilla pahemmin rikottiinkaan. Vihamielisetkin heimot pysyivät kauppatoimissa ollessaan rauhallisina, se oli ikäänkuin yhteinen sopimus, jota ei kenenkään ollut hyvä rikkoa. Jos sitävastoin eriheimoiset kaupankävijät markkinoilta palatessaan sydänmaan saloilla tai meren aavoilla vaanivat toisiaan ja hyökkäsivät toistensa kimppuun murhaten ja ryöstäen, jos siellä silloin syntyi verisiä taisteluita ja vainotöitä, niin se oli toinen asia, se ei kuulunut enää markkinatapoihin. Mutta kaupankävijät kulkivat tavallisesti siksi suurissa joukoissa, että he kykenivät matkallaankin puoliaan pitämään. Mutta usein kyllä näillä paluumatkoilla siitä huolimatta näyteltiin verisiä jälkinäytöksiä, jotka kylvivät vihaa ja katkeruutta ja idättivät uutta vainoa ja kostoa. — Varkaus oli häpeällinen rikos, jonka tekijän henki markkinoilla ei ollut kallis. Se, jolta oli varastettu, rankaisi itse voron jos kykeni, ja siihen kaikki muut suostuivat. Petos kaupassa oli lievempi rikos, jonka seuraukset petetty sai pitää hyvänään, — katsokoon eteensä!

Kirjoittamattomat olivat nämä kauppalait eikä siinä kaupanteossa kirjamiehiä tarvittu. Saapui tietysti näille markkinoille, niinkuin kaikkialle, mihin väkeä kertyi, noita aikansa loisia, kiertäviä kerjäläismunkkeja, jotka harjoittivat käännytystyötään, edustivat kirkkoa ja puhuivat omaan pussiinsa, mutta näillä kylmillä perillä he eivät oikein viihtyneet. Tornion kivinen kirkko oli sitävastoin aina auki turvaa hakeville vainotuille ja lohdutusta kaipaaville murheellisille — ja markkinain aikana sen kaikki pitivät pyhänä. Vaan suurin osa markkinarahvaasta ei muuten tiennyt paljoa kirkosta eikä uskosta; kullakin oli omat hartauskeinonsa, kenellä rukousnauha, kenellä risti rinnalla, kenellä noitarengas tai käräjäkivi massissa. Mutta yhteistä iloakin saatettiin siltä pitää kesäiltoina markkinatörmällä. Tornion olut ja ulkomaan viini siellä usein teki oudoista ystäviä ja tutuista vihamiehiä ja väliin niissä kisoissa naimiskaupatkin pantiin alulle — moni Tornion tyttö siellä löysi sulhasensa ja joutui morsiameksi väliin kaukaisillekin rannoille.

Kuulut olivat Tornion markkinat aikoinaan, humu niiden vilkkaudesta ja suuruudesta kulki yli monen maan ja kaikkialla pohjoismaissa oli aina niissä käyneitä, niille lähteviä. Ja siksi pohjoismaiden vanhin historioitsija Olaus Magnus itse kävi asiasta tehden noita markkinoita katsomassa ja laati niistä kirjaansa selonteon, piirsipä kuvankin noita markkinoita esittämään ja valaisemaan silloisen elämän virkeyttä napapiirin rajoilla.

Tämä ensimmäinen kuvamme soveltuu parhaiten 14:lle sataluvulle, mutta mahtuu se sentään hyvin sitä edelliselle ja sen jälkimmäisellekin vuosisadalle. Vielä kauan myöhemminkin oli Tornion, samoin kuin sittemmin Kemin ja Oulunsuun, satamilla suuri merkitys ja maine Pohjolan kaupan keskustoina, vilkkaina liikepaikkoina.

II. VUOHENGINKOSKEN RANNALLA.

Toinen "kuvamme kuluneilta ajoilta" voidaan sovittaa sille paikalle Oulunjärven itäpäähän, jossa Kuhmonhaaran vedet laskevat mainittuun järveen, siis jotenkin siihen, mihin nykyinen uusin rautatiemme päättyy, — Kajaanin kaupungin seuduille. Mutta siellä ei ollut silloin mitään Kajaania, ei kaupunkia eikä linnaakaan, ei edes alkua niille raunioille, joilta matkailija nyt Ämmäkosken kuohuja ihailee. Siellä ei ollut silloin mitään paikallista asutusta ollenkaan, siellä oli erämaa, asumaton, jylhä erämaa. Aika oli kumminkin vähän myöhäisempi kuin edellisessä kuvassa.

Nämä seudut olivat silloin vielä etäisempäin asutusten takamaita, eräkulkijain metsästysmaita ja kalavesiä. Kontio vielä kuninkaana, hukka maitten mittarina.

Mutta näille asumattomille rannoille saapui kumminkin jo niihin aikoihin aina kesäisin koko joukko kulkevaa väkeä, saapui lännestä, etelästä ja idästä, ja usein nuo tulokkaat edellämainitulla virranjuoksulla tapasivat toisensa, vuoroin rauhallisessa, vuoroin vihamielisessä tarkoituksessa. Limingan ja Oulunsuun miehet saapuivat vuosittain tänne vanhoille takamailleen metsänkäyntiin ja hauvinpyyntiin, sauvoivat pitkässä jonossa verkoilla ja aseilla lastattuja venheitään suvantopaikoissa ja vetivät niitä koskipaikoilla köysillä rannalta. Heillä oli siellä kalajärvillä kullakin vanhat, tietyt apajansa ja saunansa. Pohjois-Savon uutisasukkaat taas tulivat poikkimaisin etelästä päin, selässään pyydyksiään kantaen, samoille järville ja rakensivat sinne hekin kalamajoja, joihin väliin jäivät talvenkin yli elämään ja metsänriistaa pyytämään. Karsain silmin heitä pohjolaiset katselivat, milloin kalavesillään heitä tapasivat, vaan savolaiset olivat rauhan miehiä eikä heidän kanssaan siis pahempaa riitaa syntynyt. Mutta Maanselän takaa ja aina Vienan kylistä saakka saapuivat karjalaiset laukkuineen ja keihäineen, kantoivat kepeitä haapioitaan kannasten ja taipaleiden yli ja soutivat niitä vuolaissa virroissa. Oli heillä kalanpyydyksiä heilläkin, mutta pääasiana heillä oli kaupanteko, ja siksi he hakivat kalastavia erämiehiä näiden lepopaikoilta. He tulivat rauhan miehinä, kättä pistivät, lahjoja antoivat, avasivat laukkunsa ja kehuivat tavaroitaan. Pohjanmaan ja Savon miehet möivätkin heille saaliitaan, nahkoja ja haukeja, ja ostivat heidän rihkamoitaan. Siitä kehittyi varsinainen kauppapaikka Oulunjärven itäpäähän Vuohenginkosken rannalle, jossa eräkävijät joka kesä tapasivat toisensa ja jonne pitempimatkaisiakin kaupustelijoita rupesi osaamaan, Käkisalmen karjalaisia ja muita. Sinne kohosi kosken rannalle kauppakojuja ja savupirttejä ja Vuohenginkosken markkinat kävivät nekin tunnetuiksi.

Mutta aina ei se yhtyminen niin rauhallista ollut, aina eivät nämä markkinat sovinnolla loppuneet. Usein, kovinkin usein, seurasi sovinnon kauppaa verinen riita. Vienan miehet olivat kepulia miehiä, veljinä päivällä kättä löivät, vihollisina yöllä karkasivat nukkuvain kimppuun, ryöstivät ja tappoivat. Syttyi siten tuimia tappeluita noissa hiljaisissa erämaissa. Pohjanmaan miehet taas olivat sitkeää ja pitkävihaista väkeä; he eivät voineet koskaan jättää kärsimäänsä vääryyttä kostamatta, heidän piti saada silmä silmästä ja hammas hampaasta ja siksi jatkui vihollisuuksia kesän toisensa perästä — aina oli jollakin jotakin kostettavaa. Usein tehtiin kyllä sovinto, tehtiin "ikuinen rauha" ja lyötiin kättä päälle. Ja taas käytiin kotvan aikaa rauhan kauppaa Vuohenginkosken rannalla, kunnes jälleen se rauha rikkoutui ja muuttui sodaksi, vainoksi ja kostoksi. Se oli nousua ja laskua, oli vaihdellen rauhan hiljaista työtä ja sodan veristä melua ja korvet kajahtivat vuoroin pyynnistä palaavain iloista juttua, vuoroin haavottuneiden valittavaa tuskaa. Mutta vilkasta elämätä se oli, siinä miehillä luonto karaistui ja hammas karkeni.

Pohjolaiset ja vienalaiset taistelivat siten kauan tuimasti keskenään näiden erämaiden omistamisesta ja herruudesta. Savolaiset sitävastoin väistivät riitaa ja harjoittivat vain hiljakseen pyyntiään, vaan sitenpä laskivat juuri he vähitellen nämä takamaat alleen, omistaen ne viljelijän oikeudella omikseen. He olivat rauhan raatajia ja siksi he voiton perivät. Heitä jäi aina joku perekunta vuodessa sinne johonkin lahden poukamaan rakentamaansa majaan vakinaisesti asumaan, pannen siten alun itäisen Pohjanmaan kiintonaiselle asutukselle. Näiden lapset ne ovat siellä sitten vuosisatain halki saaneet kestää toisenlaista taistelua, taistelua karun luonnon kovuutta ja kitsautta vastaan, ja se taistelu on ollut pitkä ja työläs. Mutta he eivät ole siihen taisteluun kukistuneet, he ovat ponnistelleet aina talven yli kesään päästäkseen ja odottaneet uuden ajan valkenemista.

* * * * *

Ehkäpä se uuden ajan sarastus nyt onkin lähellä, ehkä taasen pitkää laskua seuraa näille maakunnille pitkä nousu, vilkkaamman elämän rikkaamman toiminnan aika, joka taas muistuttaa noita kuvia kuluneilta, eloisimmilta ajoilta, mutta joka on niitä rauhallisempi ja turvallisempi.