SATAKIELI JA RUUSU.
Helmi Krohn translation
"H‰n lupasi tanssia minun kanssani, jos toisin h‰nelle punaisia ruusuja", huudahti nuori ylioppilas; "mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan punaista."
Satakieli, joka istui pes‰ss‰‰n tammen oksalla, kuuli h‰nen sanansa ja kurkisteli ihmeiss‰‰n lehtien lomista.
"Ei ainoatakaan punaista ruusua puutarhassani!" huudahti nuorukainen, ja h‰nen kauniit silm‰ns‰ kyyneltyiv‰t. "Oi, kuinka pienest‰ seikasta koko onni riippuu! Olen lukenut kaikki viisaitten miesten kirjoitukset ja ymm‰rr‰n kaikki viisaustieteen salaisuudet, ja kuitenkin koko el‰m‰ni on mennyt hukkaan, kun en voi saada punaista ruusua."
"T‰ss‰ ainakin on todellinen rakastaja", sanoi satakieli. "Monta monituista yˆt‰ olen laulanut h‰nest‰, vaikken h‰nt‰ tuntenutkaan: monena monituisena yˆn‰ olen laulanut h‰nest‰ t‰hdille, ja nyt min‰ n‰en h‰net. H‰nen hiuksensa ovat yht‰ tummat kuin hyasinttikukat, ja h‰nen huulensa yht‰ punaiset kuin se ruusu, jota h‰n halajaa; mutta ik‰v‰st‰ h‰nen kasvonsa ovat tulleet yht‰ kalpeiksi kuin norsunluu, ja suru on painanut sinettins‰ h‰nen otsallensa."
"Huomen-illalla ovat prinssin tanssiaiset", mutisi nuori ylioppilas, "ja minun lemmittyni on myˆskin siell‰. Jos tuon h‰nelle punaisen ruusun, niin h‰n tanssii minun kanssani aina aamunsarastukseen asti. Jos tuon h‰nelle punaisen ruusun, niin saan kiert‰‰ k‰sivarteni h‰nen vartalonsa ymp‰rille, ja h‰n nojaa p‰‰ns‰ minun olkap‰‰h‰ni ja laskee k‰tens‰ minun k‰teeni. Mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan punaista ruusua, ja siksi min‰ j‰‰n yksin, ja h‰n kulkee minun ohitseni. H‰n ei huomaa minua, ja minun syd‰meni pakahtuu."
"T‰ss‰ vasta on oikea rakastaja", sanoi satakieli. "Sen, mist‰ min‰ laulan, sen h‰n on kokenut; mik‰ minulle on iloa, se h‰nelle on k‰rsimyst‰. Rakkaus on ihmeellinen kapine. Se on kallisarvoisempi kuin smaragdi ja arvokkaampi kuin hienoin opaali. Ei sit‰ voi ostaa helmill‰ eik‰ granaateilla, eik‰ sit‰ ole torilla kaupan. Ei sit‰ voi ostaa kauppiailta, eik‰ sit‰ voi kultavaa'alla punnita."
"Soittajat istuvat ylh‰‰ll‰ lehterill‰", sanoi nuori ylioppilas, "ja minun lemmittyni tanssii harpun ja viulun soidessa. H‰n tanssii niin kevyesti, etteiv‰t h‰nen jalkansa kosketa maatakaan, ja hoviherrat kirjavissa puvuissaan tunkeilevat h‰nen ymp‰rill‰‰n. Mutta minun kanssani h‰n ei tanssi, sill‰ min‰ en voi antaa h‰nelle punaista ruusua"; ja h‰n heitt‰ytyi maahan ja peitti kasvonsa k‰siins‰ ja itki.
"Miksi h‰n itkee?" kysyi pieni viheri‰ sisilisko livahtaessaan h‰nen ohitsensa h‰nt‰ pystyss‰.
"Miksik‰ tosiaankin?" sanoi perhonen, joka liehui auringons‰teen j‰ljiss‰.
"H‰n itkee punaista ruusua", sanoi satakieli.
"Punaista ruusuako?" huudahtivat toiset; "kuinka hassua!" ja pieni sisilisko, joka ei ollut kovin tunteellinen, nauroi t‰ytt‰ kurkkua.
Mutta satakieli ymm‰rsi ylioppilaan surun salaisuuden, ja h‰n istui ‰‰neti tammessa ja mietti rakkauden salaper‰isyytt‰.
ƒkki‰ h‰n levitti ruskeat siipens‰ lentoon ja kohosi ilmaan. H‰n lensi kuin varjo lehtikujan l‰pi ja kuin varjo h‰n liiti yli puutarhan.
Keskell‰ ruohokentt‰‰ oli kaunis ruusupuu, ja kun h‰n huomasi sen, niin h‰n lensi sen luo ja istahti oksalle.
"Anna minulle punainen ruusu", h‰n huudahti, "niin laulan sinulle kaikkein kauneimman lauluni."
Mutta puu pudisti p‰‰t‰‰n.
"Minun ruusuni ovat valkeita", se vastasi; "yht‰ valkeita kuin meren vaahto ja valkoisemmat kuin lumi ylh‰‰ll‰ vuorilla. Mutta mene veljeni luo, joka kasvaa vanhan aurinkokellon luona, ehk‰p‰ h‰n voi antaa sinulle sit‰, mit‰ tarvitset."
Silloin satakieli lensi ruusupuun luo, joka kasvoi vanhan aurinkokellon luona.
"Anna minulle punainen ruusu", h‰n huudahti, "niin laulan sinulle suloisimman lauluni."
Mutta puu pudisti p‰‰t‰ns‰.
"Minun ruusuni ovat keltaisia", se vastasi; "yht‰ keltaisia kuin merenneidon suortuvat, joka istuu merenkultaisella valtaistuimella, ja keltaisempia kuin keltanarsissi, joka kukkii niityll‰, ennenkuin niitt‰j‰ sen viikatteellaan taittaa. Mutta mene veljeni luo, joka kasvaa ylioppilaan ikkunan edustalla, ehk‰ h‰n antaa sinulle mit‰ tarvitset."
Sitten satakieli lensi ruusupuun luo, joka kasvoi ylioppilaan ikkunan edustalla.
"Anna minulle punainen ruusu", h‰n huudahti, "niin laulan sinulle kauneimman lauluni."
Mutta puu pudisti p‰‰t‰‰n.
"Minun ruusuni ovat punaisia", se vastasi, "yht‰ punaisia kuin kyyhkysen jalat ja punaisempia kuin suuret koralliviuhkat, jotka alituisesti liekkuvat valtameren onkaloissa. Mutta talvi on j‰‰hdytt‰nyt minun verisuoneni, ja pakkanen on pannut silmukkani, ja myrsky on murtanut oksani, enk‰ t‰n‰ vuonna saa ainoatakaan ruusua."
"En min‰ tarvitse muuta kuin yhden punaisen ruusun", huudahti satakieli, "yhden ainoan punaisen ruusun! Eikˆ ole mit‰‰n keinoa, mill‰ voisin sen saada?"
"On yksi keino", vastasi puu; "mutta se on niin hirve‰, etten uskalla sit‰ sinulle kertoa."
"Kerro se minulle", sanoi satakieli, "en min‰ pelk‰‰."
"Jos tahdot saada punaisen ruusun", sanoi puu, "niin sinun tulee luoda se s‰velist‰ kuutamossa ja punata se omalla syd‰nverell‰si. Sinun pit‰‰ laulaa minulle ja painaa rintasi okaa vasten. Kaiken yˆt‰ sinun t‰ytyy laulaa, ja okaan t‰ytyy tunkeutua sinun syd‰meesi, ja sinun syd‰nveresi virrata minun suoniini ja tulla minun omakseni."
"Kuolema on kallis hinta punaisesta ruususta", huudahti satakieli, "ja el‰m‰ on kaikille rakas. Hupaista on istua vihre‰ss‰ mets‰ss‰ ja katsella auringon ajoa kultaisissa kieseiss‰‰n ja kuun kulkua helmivaunuissaan. Suloinen on orapihlajan tuoksu, ja suloiset ovat kellokukat, jotka laaksossa piileilev‰t, ja kanerva, joka kalliolla nuokkuu. Mutta rakkaus on korkeampi kuin el‰m‰, ja mit‰ on linnunsyd‰n verrattuna ihmisen syd‰meen?"
Ja h‰n levitti ruskeat siipens‰ lentoon ja pyr‰hti ylˆs ilmaan. H‰n liiti kuin varjo puutarhan yli ja kuin varjo h‰n suhahti lehtikujan l‰pi.
Nuori ylioppilas makasi yh‰ ruohikossa, jonne h‰n oli j‰tt‰nyt h‰net, eiv‰tk‰ kyyneleet h‰nen kauniista silmist‰ns‰ olleet viel‰ kuivuneet.
"Ole onnellinen", huudahti satakieli, "ole onnellinen; sin‰ saat punaisen ruususi. Min‰ sen luon s‰velist‰ kuutamoiltana ja punaan sen omalla syd‰nverell‰ni. En pyyd‰ sinulta muuta vastalahjaa, kuin ett‰ olisit uskollinen rakastaja, sill‰ rakkaus on viisaampi kuin viisaustiede, vaikka sekin on viisas, ja voimakkaampi kuin voima, vaikka sekin on voimakas. Sen siivet ovat liekinkarvaiset ja sen koko ruumis on liekkien v‰rinen. Sen huulet ovat makeat kuin hunaja ja hengitys tuoksuaa kuin suitsutus."
Ylioppilas silm‰si ylˆs ruohikosta ja kuunteli, mutta h‰n ei voinut ymm‰rt‰‰, mit‰ satakieli sanoi h‰nelle, sill‰ h‰n ymm‰rsi vain kirjaviisautta.
Mutta tammi ymm‰rsi, ja h‰nen mielens‰ k‰vi alakuloiseksi, sill‰ h‰n piti paljon satakielest‰, joka oli rakentanut pes‰ns‰ h‰nen oksiensa lomaan.
"Laula minulle viimeinen laulusi", h‰n kuiskasi, "minun tulee niin ik‰v‰, kun sin‰ l‰hdet."
Niinp‰ satakieli lauloi tammelle, ja h‰nen ‰‰nens‰ oli kuin veden pulppuamista hopeisesta pullosta.
Kun h‰n oli lopettanut laulunsa, niin ylioppilas nousi ja otti esille muistikirjansa ja lyijykyn‰n taskustansa.
"Muotoa h‰nell‰ on", sanoi h‰n itseksens‰ astuessaan lehtikujaa myˆten, — "sit‰ ei voi kielt‰‰; mutta onko h‰nell‰ tunnetta? Pelk‰‰np‰ pahoin, ettei ole. Tosiaankin, h‰n on aivan kuin kaikki muut taiteilijatkin; h‰nell‰ on yksinomaan tyyli‰, mutta mit‰‰n vakavuutta h‰ness‰ ei ole. H‰n ei uhraisi itse‰‰n toisen vuoksi. H‰n ajattelee vain musiikkia, ja kaikki ihmiset tiet‰v‰t, ett‰ taiteilijat ovat itsekk‰it‰. Mutta sittenkin on myˆnnett‰v‰, ett‰ h‰nen ‰‰ness‰‰n on kauniitakin sointuja. Kuinka s‰‰li, etteiv‰t ne merkitse mit‰‰n, ja ettei niist‰ ole mit‰‰n k‰yt‰nnˆllist‰ hyˆty‰." Ja h‰n meni huoneesensa ja heitt‰ytyi kovalle olkivuoteelleen ja alkoi ajatella rakkauttansa; ja hetken kuluttua h‰n nukahti.
Ja kun kuu kohosi taivaalle, niin satakieli lensi ruusupuun luo ja painoi rintansa okaa vasten. Kaiken yˆt‰ h‰n lauloi oka rinnassansa, ja kylm‰ kristallikuu kumartui alas kuuntelemaan. Kaiken yˆt‰ h‰n lauloi, ja oka tunkeutui yh‰ syvemm‰lle ja syvemm‰lle h‰nen rintaansa, ja syd‰nveri juoksi vitkalleen kuiviin.
H‰n lauloi ensin rakkaudesta, joka syttyy pojan ja tytˆn rinnassa. Ja ruusupuun ylimp‰‰n latvaan puhkesi ihmeellinen ruusu, toinen ter‰lehti aukesi toisensa j‰lkeen sit‰ myˆten kuin toinen laulu seurasi toistansa. Aluksi se oli v‰rilt‰ns‰ yht‰ kalpea kuin sumu, joka nousee joesta — kalpea kuin aamun ensi sarastus ja hopeinen kuin kyyhkysen siipi. Se oli kuin ruusun varjo hopeakuvastimessa, kuin ruusun varjo veden pinnalla, sellainen oli tuo ruusu, joka puhkesi puun ylimp‰‰n latvaan.
Mutta puu k‰ski satakielen painautua yh‰ l‰hemm‰ksi okaa. "Painaudu l‰hemm‰ksi, pikku satakieli", huudahti puu, "muuten p‰iv‰ valkenee ennenkuin ruusu on valmis."
Silloin satakieli painautui viel‰ l‰hemm‰ksi okaa, ja h‰nen laulunsa yh‰ kasvoi ja kasvoi, sill‰ h‰n lauloi nyt rakkaudesta, joka syttyy nuoren miehen ja naisen sielussa.
Ja hieno puna tunkeutui ruusun lehtiin, aivan kuin sulhasen poskip‰ille, kun h‰n suutelee morsiamensa huulia. Mutta oka ei ollut tunkeutunut viel‰ h‰nen syd‰meens‰, ja niinp‰ ruusunkin syd‰n pysyi valkoisena, sill‰ vain satakielen syd‰nveri voi punata ruusun syd‰nt‰.
Ja puu k‰ski satakielen painautumaan viel‰kin l‰hemm‰ksi okaa. "Painaudu l‰hemm‰ksi, pikku satakieli", huudahti puu, "muuten aamu valkenee ennenkuin ruusu on valmis."
Silloin satakieli painautui viel‰kin l‰hemm‰ksi okaa vasten, ja oka kosketti h‰nen syd‰nt‰ns‰, ja kova tuska vihlaisi h‰nen l‰vitsens‰. Kova, hyvin kova oli tuska, mutta yh‰ hurjemmin ja hurjemmin h‰n lauloi, sill‰ h‰n lauloi rakkaudesta, joka p‰‰ttyy kuolemaan, rakkaudesta, joka ei haudassakaan kuole.
Ja ihmeellinen ruusu muuttui punaiseksi, yht‰ punaiseksi kuin aamuruskotus id‰n taivaalla. Punainen oli ter‰lehtien keh‰ ja punainen kuin rubiini oli sen syd‰n.
Mutta satakielen ‰‰ni heikkoni, ja h‰nen pienet siipens‰ alkoivat v‰rist‰, ja silmien eteen kohosi himme‰ harso. H‰nen laulunsa heikkeni heikkenemist‰‰n, ja kurkku puristautui kokoon.
Vihdoin h‰nen ‰‰nens‰ katkesi kesken. Valkea kuu kuuli tuon s‰rkyneen soinnun, ja h‰n unohti aamun sarastuksen ja jatkoi yh‰ kulkuaan taivaan laella. Punainen ruusu kuuli sen myˆskin ja se alkoi hurmautuneena vavista ja avasi ter‰lehtens‰ kylm‰ss‰ aamuilmassa. Kaiku kuljetti sen vuorten purppuraluolaan ja her‰tti nukkuvat paimenet unesta. Se liukui kaislikon l‰pi joen partaalla, ja ne saattoivat sanoman edelleen merelle.
"Katsos, katsos!" huudahti puu, "nyt ruusu on valmis;" mutta satakieli ei vastannut mit‰‰n, sill‰ h‰n lep‰si kuolleena korkeassa ruohikossa, oka keskell‰ syd‰nt‰.
Keskip‰iv‰n aikana ylioppilas avasi ikkunansa ja katsahti ulos.
"Kas, mik‰ hyv‰ onni!" h‰n huudahti; "tuossahan on punainen ruusu! N‰in kaunista ruusua en ennen el‰iss‰ni ole n‰hnyt. Se on niin kaunis, ett‰ sill‰ varmaan on pitk‰ latinalainen nimikin;" ja h‰n kumartui ulos ja taittoi sen.
Sitten h‰n pani hatun p‰‰h‰ns‰ ja kiiruhti professorin taloon ruusu k‰dess‰.
Professorin tyt‰r istui ovella kerien sinist‰ silkkilankaa, ja h‰nen pieni koiransa makasi h‰nen jalkojensa juuressa.
"Te lupasitte tanssia minun kanssani, jos toisin teille punaisen ruusun", huudahti ylioppilas. "T‰ss‰ on maailman kaikkein punaisin ruusu. Te kiinnit‰tte sen rintaanne t‰n‰ iltana aivan syd‰nt‰nne l‰helle, ja kun me tanssimme yhdess‰, niin se kertoo teille, kuinka syv‰sti min‰ teit‰ rakastan."
Mutta tyttˆ rypisti kulmakarvojansa.
"En usko, ett‰ se sopii pukuuni", h‰n vastasi; "ja sit‰ paitsi Chamberlainin veljenpoika on l‰hett‰nyt minulle oikeita jalokivi‰, ja jokainen tiet‰‰, ett‰ jalokivet ovat paljoa kallisarvoisemmat kuin kukkaset."
"Olettepa te kovin kiitt‰m‰tˆn", sanoi ylioppilas suutuksissaan; ja h‰n heitti ruusun kadulle, ja se putosi raiteesen ja vaununpyˆr‰t ajoivat sen yli.
"Ep‰kiitollinen!" sanoi tyttˆ. "Min‰p‰ sanon teille jotakin, te olette kovin ep‰kohtelias; ja mik‰ te oikeastaan olette? Ainoastaan ylioppilas. Tokkopa teill‰ on edes hopeasoljet kengiss‰nne niinkuin Chamberlainin veljenpojalla;" ja tyttˆ nousi tuoliltansa ja meni sis‰‰n.
"Kuinka typer‰‰ koko rakkaus on", sanoi ylioppilas astuessaan pois. "Se ei ole puoleksikaan niin hyˆdyllist‰ kuin logiika, sill‰ se ei todista mit‰‰n, ja se v‰itt‰‰ aina sellaista, mik‰ ei kuitenkaan tapahdu, ja se saa ihmiset uskomaan sellaista, mik‰ ei ole totta. Totta tosiaan, siit‰ ei ole mit‰‰n hyˆty‰, ja koska nyky‰‰n pannaan niin suurta arvoa kaikkeen siihen, mik‰ on hyˆdyllist‰, niin min‰p‰ palaan viisaustieteeni luo ja alan tutkia metafysikaa."
Ja h‰n palasi huoneesensa ja avasi suuren, tomuisen kirjan ja alkoi lukea.
USKOLLINEN YSTƒVƒ.
Er‰‰n‰ aamuna vanha vesirotta pisti p‰‰ns‰ esiin rei‰st‰ns‰. H‰nell‰ oli kirkkaat, kiilt‰v‰t silm‰t ja j‰yk‰t, harmaat viikset, ja h‰nen h‰nt‰ns‰ oli aivankuin pitk‰, musta gummipalanen. Pienet ankat uiskentelivat lammikossa, aivankuin joukko keltaisia kanarialintuja ja heid‰n emonsa, jolla oli aivan valkoiset hˆyhenet ja aitopunaiset s‰‰ret, koetti opettaa heille, miten seisotaan vedess‰ p‰‰ll‰ns‰.
"Te ette koskaan p‰‰se hienoon seuraan, jollette opi seisomaan p‰‰ll‰nne", h‰n sanoi heille; ja v‰h‰-v‰li‰ h‰n n‰ytti heille, miten sit‰ oli teht‰v‰. Mutta pikku ankat eiv‰t v‰litt‰neet h‰nen neuvoistansa. He olivat niin pieni‰, etteiv‰t he ymm‰rt‰neet, mit‰ etua ylip‰‰ns‰ hyv‰st‰ seurasta voisi olla.
"Kuinka tottelemattomia lapsia!" huudahti vanha vesirotta; "he olisivat todellakin upotettavat veteen."
"Ei laisinkaan", vastasi ankka, "alku on aina vaikea, eiv‰tk‰ vanhemmat voi koskaan olla kylliksi k‰rsiv‰llisi‰."
"Oi! min‰ en ymm‰rr‰ vanhempien tunteita", sanoi vesirotta. "Min‰ en ole perheellinen mies. Totta tosiaan, en koskaan ole ollut naimisissa, enk‰ aiokkaan menn‰ naimisiin. Rakkaus voi olla hyvinkin hyv‰ asia, mutta yst‰vyys on paljoa parempi. En tied‰ todellakaan mit‰‰n koko maailmassa, joka olisi jalompaa tai harvinaisempaa kuin uskollinen yst‰vyys."
"Ja mit‰ velvollisuuksia te asetatte uskolliselle yst‰vyydelle?" kysyi viheri‰varpunen, joka istui l‰heisess‰ pajupensaassa ja kuuli heid‰n keskustelunsa.
"Sit‰ min‰kin juuri haluaisin tiet‰‰", sanoi ankka; ja h‰n ui lammikon toiseen p‰‰h‰n ja asettui seisomaan p‰‰llens‰ n‰ytt‰‰kseen lapsilleen hyv‰‰ esimerkki‰.
"Mik‰ tyhm‰ kysymys!" huudahti vesirotta. "Tietysti min‰ vaadin, ett‰ minun uskollinen yst‰v‰ni olisi minulle uskollinen."
"Ja mill‰ tavalla te palkitsisitte h‰nen uskollisuuttansa?" sanoi pikku lintu hyp‰ht‰en hopeiselle oksalle ja r‰pytellen pieni‰ siipi‰‰n.
"Min‰ en ymm‰rr‰ teit‰", vastasi vesirotta.
"Antakaas, kun kerron teille t‰st‰ jutun", sanoi viheri‰varpunen.
"Tarkoittaako se minua?" kysyi vesirotta, "Siin‰ tapauksessa olen halukas sit‰ kuuntelemaan, sill‰ min‰ pid‰n hyvin paljon kertomuksista."
"Sen voi sovelluttaa teihin", vastasi viheri‰varpunen; ja h‰n lensi alas lammikon partaalle ja alkoi kertoa juttua uskollisesta yst‰v‰st‰.
"Olipa kerran", sanoi viheri‰varpunen, "pieni kelpo poika, jonka nimi oli Hannu."
"Oliko h‰n hyvin hienoa sukua?" kysyi vesirotta.
"Ei", vastasi viheri‰varpunen, "en usko, ett‰ h‰n oli laisinkaan hienoa sukua, mutta h‰nell‰ oli hyv‰ syd‰n ja lystikk‰‰t, pyˆre‰t kasvot. H‰n asui pieness‰ mˆkiss‰ aivan yksin‰ns‰, ja joka p‰iv‰ h‰n tyˆskenteli puutarhassansa. Koko sill‰ seudulla ei ollut toista yht‰ kaunista puutarhaa. Siell‰ kasvoi neilikoita, taskuheini‰ ja leukoijia. Siell‰ oli punaisia ja keltaisia ruusuja, sinipunaisia krokuksia ja kultaisia, purppuran punaisia ja valkoisia orvokkeja. K‰rs‰mˆt ja krassat, meiramit ja m‰kimintut, kev‰tesikot ja kurjenmiekat, keltanarsissit ja punaneilikat kasvoivat ja kukkivat siell‰ j‰rjest‰ns‰ sen mukaan kuin kuukaudet kuluivat, ja toinen kukka tuli aina toisen sijalle, joten siell‰ aina oli jotakin kaunista katsottavaa ja hyv‰lt‰ tuoksuvaa.
"Pikku Hannulla oli monta yst‰v‰‰, mutta kaikista uskollisin oli paksu Jussi, myll‰ri. Rikas myll‰ri piti tosiaankin niin paljon pikku Hannusta, ettei h‰n koskaan voinut kulkea h‰nen puutarhansa ohi kumartumatta aidan yli ja poimimatta suuren kukkakimpun tai kourallisen hyv‰nhajuisia yrttej‰, tai pist‰m‰tt‰ taskunsa t‰yteen luumuja ja kirsikoita, jos sattui olemaan hedelm‰-aika.
"'Hyvien yst‰vien kesken kaikki on yhteist‰', oli myll‰rill‰ tapana sanoa, ja pikku Hannu nyˆkk‰si p‰‰t‰‰n ja hymyili ja oli hyvin mieliss‰‰n yst‰v‰st‰, joka ajatteli niin jalosti.
"Joskus naapurien mielest‰ tuntui hiukan kummalliselta, ettei rikas myll‰ri koskaan antanut Hannulle vastalahjoja, vaikka h‰nell‰ oli monta sataa s‰kki‰ jauhoja myllyss‰‰n, kuusi lyps‰v‰‰ lehm‰‰ ja koko lauma pehme‰villaisia lampaita. Mutta Hannu ei koskaan vaivannut p‰‰t‰‰n sellaisilla ajatuksilla, eik‰ mik‰‰n ollut h‰nest‰ hauskempaa kuin kuulla myll‰rin puhuvan niin kauniisti todellisen yst‰vyyden ep‰itsekk‰isyydest‰.
"Niinp‰ pikku Hannu tyˆskenteli puutarhassansa. H‰n oli hyvin onnellinen kaiken kev‰tt‰ ja kes‰‰ ja syksy‰, mutta kun talvi tuli, eik‰ h‰nell‰ ollut kukkia eik‰ hedelmi‰, joita h‰n olisi voinut myˆd‰ torilla, niin h‰n k‰rsi koko lailla vilua ja n‰lk‰‰, ja useinpa h‰n meni levolle, vaikkei h‰nell‰ ollut illalliseksi muuta kuin kuivattuja p‰‰rynˆit‰ ja kovia p‰hkinˆit‰. Talvella h‰n oli myˆs hyvin yksin‰ns‰, sill‰ silloin ei myll‰ri koskaan tullut h‰nt‰ tervehtim‰‰n.
"'Ei minun maksa vaivaa k‰yd‰ pikku Hannua katsomassa niinkauan kuin lunta on maassa', oli myll‰rill‰ tapana sanoa vaimollensa, 'sill‰ kun ihmisill‰ on huolia, niin tulee j‰tt‰‰ heid‰t rauhaan, eik‰ vaivata heit‰ k‰ynneill‰ns‰. Se on ainakin minun k‰sitykseni yst‰vyydest‰, ja min‰ olen varma siit‰, ett‰ olen oikeassa. Siksip‰ odotan kev‰tt‰ ja menen sitten vasta h‰nen luoksensa, ja silloin h‰n voi antaa minulle suuren korillisen kev‰tesikkoja. Se tuottaa h‰nelle suurta iloa.'
"'Kuinka hienotunteinen sin‰ olet', vastasi vaimo istuessaan mukavassa nojatuolissansa iloisen takkavalkean ‰‰ress‰; 'kovin hienotunteinen tosiaankin. Mik‰ nautinto kuulla sinun puhuvan yst‰vyydest‰. Aivan varmaan ei pappikaan osaisi puhua kauniimmin kuin sin‰, vaikka h‰n asuukin kolmikerroksisessa talossa ja kantaa pikkusormessaan kultaista sormusta'.
"'Mutta emmekˆ voisi pyyt‰‰ pikku Hannua meid‰n luoksemme?' sanoi myll‰rin nuorin poika. 'Jos Hannu parka n‰kee n‰lk‰‰, niin annan h‰nelle puolet lihaliemest‰ni, ja n‰yt‰n h‰nelle valkoisia kaniinejani.'
"'Mik‰ tyhm‰ poika sin‰ olet!' huudahti myll‰ri; 'en todellakaan ymm‰rr‰, mit‰ hyˆty‰ siit‰ on, ett‰ l‰het‰n sinut kouluun. Et n‰yt‰ oppivan yht‰‰n mit‰‰n. Jos pikku Hannu tulisi t‰nne ja n‰kisi, ett‰ meill‰ tuli palaa takassa, ja ett‰ meill‰ on hyv‰‰ lihalient‰ ja suuri astia t‰ynn‰ punaista viini‰, niin h‰n voisi tulla kateelliseksi, ja kateus on hyvin paha asia, sill‰ se pilaa jokaisen luonteen. Min‰ en voi sallia, ett‰ Hannun luonne pilaantuisi. Min‰ olen h‰nen paras yst‰v‰ns‰, ja min‰ tahdon varjella h‰nt‰, jottei h‰n joutuisi kiusaukseen. Ja sit‰ paitsi jos Hannu tulisi t‰nne, niin h‰n voisi pyyt‰‰ minulta jauhoja velaksi, enk‰ min‰ voisi sit‰ tehd‰. Jauhot on aivan eri asia kuin yst‰vyys, eik‰ niit‰ pid‰ sekoittaa yhteen. Ovathan ne aivan eri sanoja ja tarkoittavat aivan eri asioita. Jokainenhan sen voi n‰hd‰'.
"'Kuinka hyvin sin‰ puhut!' sanoi myll‰rin vaimo kaataen itselleen lasillisen l‰mmint‰ olutta; 'min‰ olen jo niin uninenkin, aivankuin olisin istunut kirkossa'.
"'Monet ihmiset tekev‰t hyv‰‰', vastasi myll‰ri, 'mutta hyvin harvat puhuvat hyvin, ja se todistaa, ett‰ puhuminen on noista molemmista asioista vaikeampaa ja myˆs paljoa hienompaa'; ja myll‰ri katsoi ankarasti pˆyd‰n yli pieneen poikaansa, joka h‰pesi niin kovasti, ett‰ h‰n painoi p‰‰ns‰ alas ja punastui, ja kyyneleet tippuivat h‰nen teekuppiinsa. Mutta olihan h‰n niin pieni, ett‰ teid‰n tulee antaa h‰nelle anteeksi."
"T‰h‰nkˆ juttu loppui?" kysyi vesirotta.
"Tietysti ei", vastasi viheri‰varpunen, "se on vasta alku."
"Sitten te olette aivan aikanne j‰ljess‰", sanoi vesirotta. "Kaikki hyv‰t kertojat alkavat nyky‰‰n lopusta, kertovat sitten alun ja lopettavat keskikohdalla. Se on uusi tapa. Min‰ kuulin kaiken tuon pari p‰iv‰‰ sitten er‰‰lt‰ arvostelijalta, joka k‰veli lammikon reunalla er‰‰n nuoren miehen seurassa. H‰n puhui hyvin pitk‰lt‰ t‰st‰ asiasta, ja h‰n oli aivan varmaan oikeassa, sill‰ h‰nell‰ oli siniset silm‰lasit ja kalju p‰‰, ja joka kerta kun nuori mies teki jonkun huomautuksen, niin h‰n aina vastasi 'Pyh!' Mutta olkaa hyv‰ ja jatkakaa kertomustanne. Min‰ pid‰n hyvin paljon myll‰rist‰. Minulla on itsell‰nikin paljon kauniita tunteita, ja sen vuoksi me niin hyvin ymm‰rr‰mme toisiamme."
"No niin", sanoi viheri‰varpunen hyppien toiselta jalalta toiselle, "niinpian kuin talvi oli kulunut ja kev‰tesikkojen kellert‰v‰t t‰hdet alkoivat aueta, sanoi myll‰ri vaimollensa, ett‰ h‰n aikoi menn‰ pikku Hannun luo.
"'Oletpa sin‰ hyv‰syd‰minen!' huudahti h‰nen vaimonsa; 'aina sin‰ vain muita ajattelet. Mutta ‰l‰h‰n unohda ottaa suurta koria mukanasi kukkia varten'.
"Myll‰ri kiinnitti tuulimyllyns‰ siivet kiinni vahvalla rautaketjulla ja astui m‰ke‰ alas kori k‰sivarrella.
"'Hyv‰‰ huomenta pikku Hannu', sanoi myll‰ri.
"'Hyv‰‰ huomenta', sanoi Hannu nojautuen lapioonsa ja nauroi niin, ett‰ suu ulottui toisesta korvasta toiseen.
"'Kuinka sin‰ olet jaksanut kaiken talvea?' sanoi myll‰ri.
"'Oi', sanoi Hannu, 'kuinka yst‰v‰llinen sin‰ olet, kun kysyt. Olihan talvi hiukan vaikea, mutta nyt on kev‰t tullut, ja min‰ olen niin iloinen, sill‰ kaikki kukkani kasvavat hyvin!'
"'Me puhuimme sinusta usein talvella, Hannu', sanoi myll‰ri, 'ja tuumimme mitenk‰h‰n sin‰ tulit toimeen'.
"'Sep‰ vasta oli yst‰v‰llist‰', sanoi Hannu. 'Min‰ puolittain jo pelk‰sin, ett‰ olitte unohtaneet minut'.
"'Hannu, sin‰ ihmetyt‰t minua', sanoi myll‰ri; 'yst‰vyytt‰ ei koskaan unohdeta. Seh‰n siin‰ juuri on niin ihmeellist‰, mutta min‰p‰ luulen, ettet sin‰ ymm‰rr‰ el‰m‰n runollisuutta. Kuinka kauniit sinun kev‰tesikkosi ovat, kesken kaikkea!'
"'Ne ovat ihmeen suloisia', sanoi Hannu, 'ja mik‰ onni, ett‰ niit‰ on niin paljon. Aion vied‰ ne torille ja myˆd‰ ne pormestarin tytt‰relle, ja sitten saan rahaa, mill‰ lunastan takaisin kottik‰rryni'.
"'Lunastat takaisin kottik‰rrysi? Eth‰n tarkoittane, ett‰ olisit myˆnyt ne? Kuinka typer‰‰ se olisi ollut!'
"'No niin', sanoi Hannu, 'se oli aivan v‰ltt‰m‰tˆnt‰. Katsos, minun oli kovin vaikea tulla toimeen talvella, eik‰ minulla ollut rahaa, mill‰ olisin edes leip‰‰ ostanut. Siksip‰ mˆin ensin hopeanapit pyh‰takistani ja sitten hopeavitjani ja suuren piippuni, ja vihdoin mˆin kottik‰rrynikin. Mutta nyt min‰ ostan ne kaikki takaisin'.
"'Kuules, Hannu', sanoi myll‰ri, 'min‰ annan sinulle kottik‰rryt. Eiv‰t ne ole hyv‰ss‰ kunnossa; toinen laita on haljennut ja pyˆr‰npuolat ovat hiukan ep‰kunnossa. Mutta sittenkin min‰ lahjoitan ne sinulle. Min‰ tied‰n olevani hyvin jalomielinen, ja moni pit‰isi minua aivan hulluna, kun luovun niist‰, mutta min‰ en olekkaan niinkuin muut ihmiset. Minun mielest‰ni jalomielisyys on t‰rkeint‰ yst‰vyydess‰, ja sit‰paitsi on minulla itsell‰ni uudet kottik‰rryt. Niin, ole huoleti, min‰ annan sinulle kottik‰rryni.'
"'Tosiaankin, oletpa sin‰ jalomielinen', sanoi pikku Hannu, ja h‰nen lystikk‰‰t, pyˆre‰t kasvonsa loistivat ilosta. 'Kyll‰ min‰ ne helposti korjaan, sill‰ minulla on lautapalanenkin kotona'.
"'Lautapalanenko!' sanoi myll‰ri; 'sit‰h‰n min‰ juuri tarvitsisin korjatakseni ladon kattoa. Siin‰ on suuri reik‰, ja vilja tulee aivan kosteaksi, jollen korjaa sit‰. Kuinka hyv‰, ett‰ puhuit siit‰! Ihan ihmeellist‰, miten hyv‰‰ tekoa seuraa aina toinenkin. Min‰ olen antanut sinulle kottik‰rryni, ja nyt sin‰ annat minulle lautasi. Tietysti kottik‰rryt ovat paljoa arvokkaammat kuin lauta, mutta todellinen yst‰v‰ ei koskaan laske sill‰ tavalla. Anna se minulle heti paikalla, ja min‰ annan viel‰ t‰n‰‰n korjata latoni'.
"'Tietysti', sanoi pikku Hannu, juoksi liiteriin ja veti laudan esiin.
"'Ei t‰m‰ laudanpala pitk‰ ole', sanoi myll‰ri katsellen sit‰, 'ja pelk‰‰np‰, ett‰ kun min‰ olen korjannut ladon katon, niin siit‰ ei j‰‰ sinulle kottik‰rryjen korjausta varten; mutta mink‰s min‰ sille mahdan. Ja kun min‰ nyt olen antanut sinulle kottik‰rryt, niin sin‰ varmaan annat minulle hiukan kukkia. T‰ss‰ on kori ja muista t‰ytt‰‰ se aivan t‰yteen.'
"'Aivan t‰yteenkˆ?' sanoi pikku Hannu hiukan alakuloisesti, sill‰ kori oli todellakin hyvin suuri, ja jos h‰n t‰ytt‰isi sen, niin ei j‰isik‰‰n mit‰‰n j‰ljelle myˆmist‰ varten, ja h‰n oli hyvin halukas saamaan hopeanappinsa takaisin.
"'No', sanoi myll‰ri, 'kun min‰ annoin sinulle kottik‰rryt, niin eip‰ minusta ole liikaa, jos saan sinulta muutamia kukkia. Ehk‰p‰ olen v‰‰r‰ss‰, mutta min‰ luulin, ett‰ yst‰vyys, todellinen yst‰vyys, olisi vapaa kaikesta itsekk‰isyydest‰.'
"'Rakas yst‰v‰ni, paras yst‰v‰ni', huudahti pikku Hannu, 'sin‰ saat kaikki kukkaset puutarhastani. Sinun mielipiteesi ovat minulle paljoa rakkaammat kuin hopeanappini;' ja kiiresti h‰n poimi kaikki kev‰tesikkonsa ja t‰ytti niill‰ myll‰rin korin.
"'Hyv‰sti, pikku Hannu', sanoi myll‰ri astuessaan m‰ke‰ ylˆs lauta olkap‰‰ll‰‰n ja suuri kori k‰dess‰‰n.
"'Hyv‰sti', sanoi pikku Hannu ja h‰n jatkoi iloisesti ojankaivuutaan, sill‰ h‰n oli niin mieliss‰‰n kottik‰rryist‰.
"Seuraavana p‰iv‰n‰ h‰n paraillaan kiinnitti kˆynnˆskuusamaa ovensa edustalla, kun h‰n kuuli myll‰rin ‰‰nen tienvierest‰. H‰n hypp‰si alas tikapuilta ja juoksi puutarhaan, katsellen aitauksen yli.
"Siin‰ myll‰ri seisoi suuri jauhos‰kki sel‰ss‰.
"'Rakas, pikku Hannu', sanoi myll‰ri, 'viitsisitkˆ sin‰ vied‰ t‰m‰n jauhos‰kin torille?'
"'Oi, olen hyvin pahoillani', sanoi Hannu, 'mutta minulla on kovin paljon puuhaa t‰n‰‰n. Kˆynnˆskasvit ovat kiinnitett‰v‰t ylˆs ja kaikki kukat kasteltavat ja hein‰ niitett‰v‰.'
"'No', sanoi myll‰ri, 'oletpa sin‰ ep‰yst‰v‰llinen kun kiell‰t, vaikka min‰ annan sinulle kottik‰rryt'.
"'Oi, ‰l‰ sano sit‰', huudahti pikku Hannu, 'en min‰ mist‰‰n hinnasta maailmassa tahtoisi olla sinulle ep‰yst‰v‰llinen'; ja h‰n juoksi sis‰‰n ottamaan lakkiansa ja l‰ksi matkaan suuri s‰kki sel‰ss‰‰n.
"P‰iv‰ oli kovin kuuma ja tie hirve‰n tomuinen, ja ennenkuin Hannu oli ehtinyt kymmenennen kilometritolpan kohdalle, oli h‰n niin v‰synyt, ett‰ h‰nen t‰ytyi istahtaa maahan ja lev‰t‰. H‰n kulki kuitenkin rohkealla mielell‰ eteenp‰in, ja vihdoin h‰n saapui torille. Odotettuaan siell‰ jonkun aikaa h‰n sai jauhos‰kin myˆdyksi hyv‰st‰ hinnasta, ja sitten h‰n palasi heti kotiin, sill‰ h‰n pelk‰si muuten illan k‰yv‰n kovin myˆh‰iseksi, ja kohtaavansa ehk‰ rosvoja tiell‰.
"'T‰m‰ on ollut raskas p‰iv‰', puheli pikku Hannu itseksens‰ menness‰‰n makuulle, 'mutta olen kuitenkin iloinen, ett‰ suostuin myll‰rin pyyntˆˆn, sill‰ h‰n on minun paras yst‰v‰ni, ja sit‰paitsi h‰n antaa minulle kottik‰rryt.'
"Varhain seuraavana aamuna myll‰ri tuli hakemaan rahaa, jonka Hannu oli saanut jauhos‰kist‰, mutta poika oli niin v‰synyt, ett‰ h‰n makasi yh‰ vuoteessaan.
"''Totta tosiaan', sanoi myll‰ri, 'oletpa sin‰ kovin laiska. Pit‰isih‰n sinun tehd‰ ahkerammin tyˆt‰, kun min‰ aion antaa sinulle kottik‰rryt. Laiskuus on suuri synti, enk‰ tahtoisi ett‰ kukaan minun yst‰vist‰ni olisi laiska tai kuhnustelija. ƒl‰ ole pahoillasi, vaikka puhun n‰in suoraan sinulle. Tietysti en sit‰ tekisi, jollen olisi yst‰v‰si. Mutta mit‰ hyˆty‰ on yst‰vyydest‰, jollei voi puhua asiat suoraan? Jokainen voi imarrella ja mielistell‰, mutta todellinen yst‰v‰ puhuu aina ik‰vi‰ asioita, eik‰ arastele tuottaa toiselle pahaa mielt‰. Totta tosiaan, todellinen yst‰v‰ tekee sen mielell‰‰nkin, sill‰ h‰n tiet‰‰ tekev‰ns‰ sill‰ hyv‰‰.'
"'Olen kovin pahoillani', sanoi pikku Hannu hieroen silmi‰‰n ja vet‰en yˆmyssyn p‰‰st‰‰n, mutta min‰ olin niin v‰synyt, ett‰ aioin loikoa hetken aikaa viel‰ vuoteessa ja kuunnella lintujen laulua. Tied‰tkˆ, min‰ teen aina paremmin tyˆt‰, kun olen kuunnellut lintujen laulua.'
"'Sep‰ hyv‰', sanoi myll‰ri taputtaen pikku Hannua poskelle, 'sill‰ min‰ tahtoisin, ett‰ tulisit meille niin pian kuin olet pukeutunut, ja korjaisit ladon kattoa.'
"Hannu parka olisi tahtonut tehd‰ tyˆt‰ puutarhassansa, sill‰ h‰nen kukkansa eiv‰t olleet saaneet vett‰ kahteen p‰iv‰‰n, mutta h‰n ei tahtonut kielt‰‰ myll‰rilt‰k‰‰n apuansa, t‰m‰ kun oli h‰nen hyv‰ yst‰v‰ns‰.
"'Olisinko sinun mielest‰si kovin ep‰yst‰v‰llinen, jos sanoisin etten jouda?' h‰n kysyi aralla ‰‰nell‰.
"'No', vastasi myll‰ri, 'eip‰ voi sanoa minun vaativan sinulta liian paljon, koska aikomukseni on antaa sinulle kottik‰rryt; mutta tietysti, jos et huoli tulla, niin teen sen itse.'
"'Oi! Ei mitenk‰‰n', huudahti pikku Hannu; ja h‰n hypp‰si ylˆs vuoteeltaan, puki vaatteet ylleen ja l‰ksi ladolle.
"H‰n teki siell‰ tyˆt‰ kaiken p‰iv‰‰ aina auringonlaskuun saakka, ja illalla myll‰ri tuli katsomaan, miten h‰nen tyˆns‰ sujui.
"Joko olet korjannut rei‰n katossa, pikku Hannu?' huusi myll‰ri iloisella ‰‰nell‰.
"'Nyt se on tehty', vastasi poika laskeutuen alas tikapuilta.
"'Oi!' sanoi myll‰ri, 'ei mik‰‰n tyˆ ole niin hauskaa kuin se, mink‰ toiselle tekee'.
"'Mik‰ ilo saada kuulla sinun puhuvan', vastasi pikku Hannu istahtaen maahan ja pyyhkien otsaansa, 'suuri ilo tosiaankin. Mutta pelk‰‰np‰, etten min‰ koskaan voi saada niin kauniita ajatuksia kuin sinulla on.'
"'Kyll‰ sin‰kin niit‰ saat', sanoi myll‰ri, 'mutta sinun t‰ytyy koettaa parastasi. Toistaiseksi sin‰ ymm‰rr‰t vain k‰yt‰nnˆss‰ yst‰vyytt‰; myˆhemmin opit myˆs ymm‰rt‰m‰‰n sen tietopuolen.'
"'Luuletko sit‰ todellakin?'kysyi pikku Hannu.
"'En ep‰ile sit‰ yht‰‰n', vastasi myll‰ri, 'mutta nyt kun olet korjannut katon, niin voisit menn‰ kotiin lep‰‰m‰‰n, sill‰ huomenna tahtoisin l‰hett‰‰ sinut viem‰‰n lampaani vuorelle.'
"Pikku Hannu parka ei uskaltanut sanoa t‰h‰n mit‰‰n, ja varhain seuraavana aamuna myll‰ri toi lampaansa Hannun mˆkille, ja t‰m‰ l‰ksi niiden kanssa ylˆs vuorelle. Koko p‰iv‰ kului h‰nelt‰ meno- ja tulomatkaan; ja kun h‰n palasi takaisin, niin h‰n oli niin v‰synyt, ett‰ h‰n nukahti tuoliinsa, eik‰ her‰nnyt ennenkuin kirkkaalla p‰iv‰ll‰.
"Kuinka hauskasti minulta aika nyt kuluu puutarhassani', h‰n sanoi ja l‰hti heti tyˆhˆn.
"Mutta eip‰ h‰nell‰ koskaan ollut aikaa hoitaa kukkiansa, sill‰ h‰nen yst‰v‰ns‰, myll‰ri, tuli alituisesti ja l‰hetti h‰net milloin asioille, milloin pyysi h‰nt‰ tyˆhˆn taloonsa. Pikku Hannu oli joskus hyvin alakuloisella mielell‰, sill‰ h‰n pelk‰si kukkien luulevan, ett‰ h‰n oli unohtanut heid‰t kokonaan. Mutta h‰n lohdutti itse‰‰n sill‰ ajatuksella, ett‰ myll‰ri oli h‰nen paras yst‰v‰ns‰. 'Sit‰paitsi', oli h‰nell‰ tapana ajatella, 'antaahan h‰n minulle kottik‰rryt, ja senh‰n h‰n tekee vain jalomielisyydest‰'.
"Siten pikku Hannu teki tyˆt‰ myll‰rille, ja myll‰ri puhui kaikenlaista kaunista yst‰vyydest‰, jonka Hannu merkitsi muistikirjaansa ja luki sit‰ sitten ˆisin, sill‰ h‰n oli ahkera oppimaan.
"Sattuipa nyt er‰‰n‰ iltana, kun pikku Hannu istui uunin ‰‰ress‰, ett‰ ovelta kuului kovaa kolkutusta. Yˆ oli kovin myrskyinen, tuuli puhalsi ja vinkui mˆkin ymp‰rill‰ niin kauheasti, ett‰ Hannu luuli kolkutusta ensin vain myrskyksi. Mutta kolkutus uudistui j‰lleen ja viel‰p‰ kolmannen kerran entist‰‰n kovemmin.
"'Varmaan joku matkustaja raukka', ajatteli pikku Hannu ja juoksi ovelle.
"Siin‰ myll‰ri seisoi lyhty toisessa ja suuri keppi toisessa k‰dess‰.
"'Rakas pikku Hannu', huusi myll‰ri, 'olen suuressa tuskassa. Pikku poikani putosi alas tikapuilta ja loukkasi itse‰‰n, ja min‰ olen menossa hakemaan l‰‰k‰ri‰. Mutta h‰n asuu niin kaukana, ja ilma on niin paha, ja siksip‰ juolahti mieleeni, ett‰ olisi paljoa parempi, jos sin‰ menisit minun sijastani. Tied‰th‰n, ett‰ aion antaa sinulle kottik‰rryt, ja siksi on aivan kohtuullista, ett‰ teet myˆs jotakin minulle.'
"Tietysti', sanoi pikku Hannu, 'olen oikein iloinen, ett‰ tulit minun luokseni, ja min‰ l‰hden heti paikalla matkaan. Mutta lainaa minulle lyhtysi, sill‰ yˆ on niin pime‰, ett‰ helposti voisin pudota ojaan.'
"'Olen hyvin pahoillani', vastasi myll‰ri, 'mutta t‰m‰ on aivan uusi lyhty, ja olisipa suuri vahinko, jos se vahingoittuisi'.
"'No, tulenhan min‰ toimeen ilman sit‰kin', sanoi pikku Hannu ja h‰n otti esille turkkinsa ja l‰mpim‰n punaisen lakkinsa ja k‰‰ri liinan kaulaansa ja l‰ksi matkaan.
"Myrsky oli hirve‰. Yˆ oli niin pime‰, ett‰ pikku Hannu vaivoin saattoi eteens‰ n‰hd‰, ja tuuli niin kovasti, ett‰ h‰nen oli vaikea pystyss‰ pysy‰. Mutta h‰n kulki rohkealla mielell‰, ja astuttuaan kolme tuntia, h‰n saapui tohtorin talolle ja kolkutti ovelle.
"'Kuka siell‰?' huusi tohtori pist‰en p‰‰ns‰ makuuhuoneensa ikkunasta ulos.
"'Pikku Hannu, tohtori'.
"'Mit‰ sin‰ tahdot, pikku Hannu?'
"'Myll‰rinpoika on pudonnut alas tikapuilta ja loukannut itse‰ns‰, ja myll‰ri pyyt‰‰ teit‰ heti saapumaan h‰nen luoksensa.'
"'Hyv‰ on!' sanoi tohtori. Ja h‰n k‰ski satuloida hevosensa ja tuoda suuret saappaansa ja lyhdyn, ja sitten h‰n tuli alas ja ratsasti myll‰rin taloa kohti. Mutta pikku Hannu astui hitaasti h‰nen j‰ljiss‰ns‰.
"Mutta myrsky yh‰ yltyi ja sade tulvaili maahan, eik‰ pikku Hannu voinut n‰hd‰ minne h‰n astui, eik‰ jaksanut myˆsk‰‰n pysy‰ hevosen rinnalla. Vihdoin h‰n eksyi, ja joutui keskelle nummea, jossa oli hyvin vaarallista kulkea, sill‰ se oli t‰ynn‰ syvi‰ koloja, ja tuollaiseen koloon pikku Hannu parka hukkui. Muutamat vuohenpaimenet lˆysiv‰t seuraavana p‰iv‰n‰ h‰nen ruumiinsa, joka uiskenteli suuressa vesil‰t‰kˆss‰, ja toivat h‰net mˆkkiins‰.
"Kaikki ihmiset saapuivat pikku Hannun hautajaisiin, sill‰ kaikki pitiv‰t h‰nest‰, ja myll‰ri oli ensim‰inen surusaatossa.
"'Koska min‰ olin h‰nen paras yst‰v‰ns‰', sanoi myll‰ri, 'niin on aivan kohtuullista, ett‰ min‰ saan parhaan paikan;' h‰n astui surusaaton etunen‰ss‰ pitk‰ss‰, mustassa takissansa, ja pyyhki v‰h‰-v‰li‰ silmi‰‰n suurella nen‰liinallansa.
"'Me kaipaamme kaikki pikku Hannua', sanoi sepp‰, kun hautajaiset olivat ohitse ja he istuivat kaikki mukavasti ravintolassa juoden hˆystetty‰ viini‰ ja syˆden makeita leivoksia.
"'Min‰ varsinkin kaipaan h‰nt‰', vastasi myll‰ri; 'olinhan jo melkein antanut h‰nelle kottik‰rryni, enk‰ tosiaankaan nyt tied‰, mit‰ niill‰ tehd‰. Ne ovat minulla kotona vain tiell‰, ja ne ovat niin huonossa kunnossakin, etten voisi saada niist‰ yht‰‰n mit‰‰n, jos ne mˆisin. Toisten varon, etten anna mit‰‰n muille. Jalomielisyydest‰ on vain itsell‰ vastusta.'"
"Ent‰ sitten?" sanoi vesirotta pitk‰n vaitiolon j‰lkeen.
"Siihen se loppui", sanoi viheri‰varpunen.
"Mutta kuinka myll‰rin sitten k‰vi?" kysyi vesirotta.
"Oi! sit‰ min‰ en tosiaankaan tied‰", vastasi viheri‰varpunen; "enk‰ min‰ pid‰ sill‰ lukuakaan."
"On aivan selv‰‰, ett‰ te ette ole myˆt‰tuntoinen luonteeltanne", sanoi vesirotta.
"Min‰p‰ luulen, ett‰ te ette ymm‰rr‰ t‰m‰n kertomuksen tarkoitusta", huomautti viheri‰varpunen.
"Mit‰ min‰ en ymm‰rr‰?" huusi vesirotta.
"Sen tarkoitusta."
"Tahdotteko v‰itt‰‰, ett‰ kertomuksella olisi erityinen tarkoituksensa?"
"Tietysti", sanoi viheri‰varpunen.
"Vai todellakin", sanoi vesirotta suutuksissaan, "sen olisitte saanut sanoa minulle ennenkuin aloititte kertoa. Jos sen olisitte tehnyt, niin min‰ olisin sanonut 'Pyh', aivan kuin tuo arvostelijakin. Mutta voinhan sen sanoa viel‰kin." Ja sitten h‰n huusi "Pyh" kimakalla ‰‰nell‰, heilautti h‰nt‰‰ns‰ ja katosi koloonsa.
"Mit‰ te pid‰tte vesirotasta?" kysyi ankka, joka tuli soutaen hetken kuluttua. "Onhan h‰nell‰ hyv‰t puolensa, mutta minulla on nyt kerran ‰idin tunteet, ja joka kerta kun n‰en vanhanpojan, nousee kyyneleit‰ silmiini."
"Pelk‰‰np‰, ett‰ pahoitin h‰nen mielt‰ns‰", vastasi viheri‰varpunen. "Sill‰ min‰ kerroin h‰nelle jutun, jolla oli erityinen tarkoitus."
"Ah, se on aina hyvin vaarallista", sanoi ankka.
Ja min‰ olen yht‰ mielt‰ h‰nen kanssansa.