IV.

Vingen kotiintulo, hänen ja Marie-Louisen kohtaus… jokainen, joka on seurannut tätä kertomusta näin kauan, tietää myös mitä nyt on jäljellä.

Nyt tulevat ne päivät tai pikemmin ne vuodet Marie-Louisen ja Vingen elämässä, jolloin he löytävät toisensa uudelleen onnessa, joka ei ole myrskyävä kuin heidän nuoruutensa eikä myöskään sattumoisin siepattu päivän hyörinän keskeltä, vaan syvä, täysin kypsä ja kaihomielinen kuin syksy.

Vinge saa nyt »aikaa».

Hän tekee työtä yhtä hyvin kuin ennen konttorissaan keskellä melskettä, mutta hän ei raahaa työtänsä mukaan kotiinsa tai julkiseen elämään. Hän ei ole milloinkaan vastannut Rasmus Raskin ystävälliseen kirjeeseen, eikä Rasmus myöskään tee viittauksia siihen. Johnsenin ja Vingen välillään ikäänkuin salainen liitto, vaikka he eivät milloinkaan ole puhuneet siitä, mitä Marie-Louise teki tuona päivänä. Heidän yhtiönsä kilpailevat nyt niinkuin ennenkin, mutta työskennellessään he hitaasti lähestyvät virkakumppanuutta — sellainen on mahdollista, eikä kumpikaan yhtiö tee vararikkoa sen johdosta.

Valtuustossa aikomaansa suurta puhetta Vinge ei pidä. Hän kirjoittaa puoluejohtajalle, ettei hän puhu eikä äänestä, hän tahtoo sinä iltana istua mykkänä kuin henkilö, joka ottaa jäähyväiset toimialalta, mikä ei ole hänelle omiaan. Vanha johtaja nyökkää ja ajattelee: Tietysti, tiesinhän sen kyllä… kun vain sain puhua hänen kanssaan! Molemmista epävarmoista äänistä tulee niinmuodoin varmoja, ne antavat jaa'nsa palkankoroituksen puolesta, joka läpäisee loistavasti, ilman että lakko puhkeaa.

Vinge voittaa kärsiessään tappion. Kaikki ovat he oikeassa häntä vastaan. Rasmus, jonka onnistuu panna raja hänen innolleen tekeytyä tärkeäksi julkisessa elämässä, sosiaalidemokraatit, jotka saavat tahtonsa perille, kaikki, jotka näkivät Vingen rientävän niin ärsyttävän pirteänä läpi kaupungin ja jotka nyt pudistavat päätään hänelle ja sanovat osaaottavasti: hän alkaa tulla vanhaksi! — — —

Vingen täytyy ensin mennä viemään kirje rouva Andersenille; se ei ole mikään helppo tehtävä, ja hän tahtoisi mieluimmin kiiruhtaa kotiin, mutta nyt hänen täytyy tyytyä telefonoimaan Marie-Louiselle, että hän tulee niin pian kuin saattaa, ja sitten hän menee Amagerbrogadelle.

Uusi talo hiekkakivikoristeineen ja pikku parvekkeineen, kaikki tyynni valmiiksi ommeltujen talojen myymälästä ostettua, porraskäytävä värillisine ikkunaruutuineen, joissa on myrkylliset värit, ja raudoitettuine korkkimattoineen, ja joka kerroksessa kaksi huoneistoa, joiden vinosti vastakkaiset eteisovet pälyvät toisiinsa.

Vinge nousee kolmanteen kerrokseen ja soittaa ovelle, jolla Andersenin kiilloitettu messinkinen nimikilpi loistaa naapurin posliinikilpeä vastaan. Hän soittaa kuolleen miehen ovelle, hän näkee kuolleen miehen ovikilven ja kirjelaatikon. Mutta pikku Andersen on vaihtanut satamaa, kuori on jäljellä maan päällä, mutta itse hän on jo syvällä unessaan.

Oven tempaa auki iso vaalea nainen, joka huutaa:

»Tuleeko vielä lisää? Kuka se on? Mitä te tahdotte?»

Vinge lausuu nimensä, pyytää saada puhutella rouva Andersenia.

»Minä se olen.»

Vinge näkee heti, että hän tietää jotakin. Hän ei ole itkettynyt, mutta hänen kasvonsa ovat vääntyneet, hänen kätensä levottomat.

»Minulla on teille kirje.»

Rouva Andersen avaa salin oven ja huutaa sinne:

»Täällä on lisää tietoja, äiti.» Ja Vingelle:

»Onko hänet saatu kiinni?»

Salissa, joka on täynnä veistettyjä huonekaluja ja vihreää plyyshiä, istuu pitkä, laiha nainen, vanha, harmaita kiharoita riippuu korvilla, pieni musta pitsimyssy on hänen päässään. Hän istuu nenäliina kädessään ja pyyhkii usein kasvojaan.

»Hän on tehnyt hävyttömästi… tehnyt hävyttömästi», toistelee hän melkein koneellisesti. »Täällä käyvät poliisit ja sanomalehtimiehet haastattelemassa tytärtäni lakkaamatta…»

Vinge ojentaa kirjeen rouva Andersenille.

»Minun täytyy ilmoittaa teille, että miehenne on kuollut. Minä jouduin sattumalta Helsingörin vieressä olevaan metsään ja löysin tämän kirjeen.»

»Saatoin arvata sen…» sanoo vanha nainen.

Rouva Andersen avaa kirjeen, siinä on neljä tiheään kirjoitettua sivua, hän lukee ensimmäiset rivit, heittää sitten kirjeen pöydälle ja sanoo äidilleen:

»Pettänyt meitä… pettänyt ensi hetkestä…»

»Se vasta on hävytöntä…»

Vinge sanoo äänellä, jota hän yrittää hillitä:

»Jos te tahdotte kuulla puhuttavan miehenne viimeisistä hetkistä, olen valmis milloin hyvänsä. Tässä on osoitteeni. Minä en tahdo häiritä teitä surussanne.»

Hän menee.

Eikö ole missään automobiilia? Pitääkö raitiovaunulla? Ei, hän ei voi sietää suljettua huonetta, matka tuntuu sujuvan aivan liian hitaasti, rautatiematka kotiin pikajunassa oli loppumaton. Hän alkaa kävellä rivakasti. Kaikilla ihmisillä on kiire, on se hetki, jolloin konttorit ja työpaikat tyhjentyvät ja lamput syttyvät kaikissa taloissa.

* * * * *

Marie-Louise sytyttää salin lamput kuten tavallista. Hän menee Vingen huoneen, hänen kirjoituspöytänsä ääreen, ja sytytyttää lampun… pitää kai olla valoista täällä, kun hän tulee? Ei, hän sammuttaa uudelleen lampun. Täällä pitää olla aivan tavallisesti. Siitä saakka kuin Vinge telefonoi, hän on ajatellut vain sitä, että nyt hänen pitää hillitä itsensä. Jos Jens tahtoo uskoa huolensa hänelle tänä iltana, on se hyvä, ellei hän tahdo, täytyy odottaa. Marie-Louise tietää, että kerran se tapahtuu, mutta Jensin itsensä pitää se sanoa. Marie-Louise ei tahdo aloittaa kertomalla, että Salting on ollut hänen luonaan, Jens ei saa aavistaa, että Marie-Louise oli aivan tyyni, silloin kun hän pistäytyi Johnsenin luona, mutta että hän tultuaan sieltä kotiin käveli levähtämättä edestakaisin lattialla, onnettomana siitä, mitä hän oli saanut kuulla, onnettomana siitä, ettei hän tietänyt missä Jens oli ja kuinka hänen laitansa oli. Millaisena hän on tuleva kotiin? Epätoivoisena ja katkeroituneena miehenäkö? Onko hän turvautuva Marie-Louiseen ja ottava vastaan hänen apunsa? Vai onko Marie-Louisen taisteltava Jensin tautia vastaan kuin vihollista vastaan? Nyt on siis heidän kotinsa joutuva koetukselle. Onko se jonkin arvoinen?

Se on jonkin arvoinen, hän tietää sen. Hän ikäänkuin kerää sen ympärilleen. Huoneet kaikkine muistoineen. Onhan jokainen pikku esinekin täällä muisto. Tuo huonekalu, jonka he silloin ostivat. Sohvannurkka, missä hänen äitinsä istui heillä käydessään. Tuon taulun raahasi Marie-Louisen isä itse tänne ja kapusi porraspuille ripustaakseen sen hänen kirjoituspöytänsä yläpuolelle, sehän oli hänen mielitaulunsa kotona, ja »voithan sinä mieluummin saada sen minun eläessäni, niin minä voin iloita siitä, että se riippuu täällä sinun luonasi». Valokuvat… lasten kuvat ajalta, jolloin he olivat pieniä… kukkamaljakot.

Hän kerää sen ympärilleen viipymättä kunkin yksityisen pikku esineen kohdalla; hän tuntee kaiken tämän tenhovoiman mieheensä, koska hän itse rakastaa sitä. Tämä ei ole vain huoneisto korkealla vieraassa talossa, jossa asuu paljon vieraita ihmisiä, ja jos he muuttavat, on tilalle tuleva muita, jotka samalla oikeudella nimittävät sitä omakseen. Nämä huoneet ovat nähneet hänen ja hänen miehensä elämän, täällä ovat lapset varttuneet, puiston puiden kajastus ja tuoksu on päivä päivältä kutoutunut heidän elämäänsä, ja jokainen päivä, joka täällä kodissa kuluu, lahjoittaa heille muiston ja luo jotakin uutta.

Kun Georg tuli kotiin koulusta, oli Marie-Louise pulassa. Eihän hänkään saa mitään huomata. Vinge on tapaava lapset aivan arkipäiväasussaan; se juuri on antava hänelle turvallisen tunnon, ettei täällä kotona ole tapahtunut mitään. Mutta Georgin puhuessa äidilleen koulusta ja muusta, mistä hänen on tapana puhua, on hänen silmissään jotakin tähystävää tai hämmästynyttä, kuin hän saattaisi joka hetki kysyä: mitä on tapahtunut sen jälkeen kuin aamulla läksin? Mutta kun Marie-Louise ei tahdo hänen huomaavan mitään, unohtaa hän sen, menee huoneeseensa, istuutuu pöytänsä ääreen ja kirjoittaa jotakin, jota kukaan koko maailmassa ei saa nähdä.

Annettestahan selviytyy paljon helpommin. Hän harrastaa tänään innostuksella voimistelua, nykyään on koko hänen luokkansa hurmautunut neiti Ludvigseniin, voimistelunopettajattareen, ja sen johdosta kuuluu yhtämittaisia mätkäyksiä ruokasalista, missä Annette harjottelee tekemään voltteja sekä oikeaan että vasempaan.

Tuntuu hyvältä, kun he ovat kotona. Kuinka se onkaan rauhoittavaa! Marie-Louise seuraa heidän elämäänsä, hän ottaa osaa kaikkeen, mihin he ryhtyvät, siihenkin, mistä hän ei tiedä; hehän ovat häntä ja hänen miestään, ja kuitenkin he ovat jotakin itsekseen, jotakin ulkopuolella sen, mitä hänessä itsessään tapahtuu. Kuinka hän olisi kestänyt tämän päivän, jos hän olisi ollut yksin? Hän olisi täällä kaivellut mieltään, joka tunnelman hän olisi hajoittanut ja tutkinut sen alkuperän, joka ajatuksen hän olisi eritellyt ja havainnut sen kiusaavaksi tai arvottomaksi, kovana itselleen, armottomana ja lopuksi niin kuolettavan uupuneena, kuin hän oli nähnyt niiden naisten olevan, jotka yksin kantoivat jotakin, jota he eivät voineet muille tulkita, ja joilla ei ollut lapsia.

Jens on ymmärtävä, mitä hänen lapsensa saattavat merkitä hänelle nyt Ymmärtävä, minkä onnen hän on lahjoittanut Marie-Louiselle niiden kautta ja minkä onnen Marie-Louise on korvaukseksi velkapää hänelle. Jos Jensin on luovutettava osa siitä, minkä ihmiset ulkona maailmassa lahjoittivat hänelle, kun hän iloisena ja huolettomana kulki heidän keskellään, on hän ymmärtävä, että hänen lapsensa voivat antaa sen hänelle takaisin, kauniimpana, rikkaampana joka vuodelta, jona elämä voimakkaammin kutsuu heitä.

Marie-Louise ei ajattele kuolemaa. Synnyttäessään Georgin ja Annetten hän oli niin lähellä sitä, että se on tullut vallan luonnolliseksi tekijäksi hänen elämässään, se ei enää ole mitään eristynyttä, joka määrättynä hetkenä astuu uhaten esiin.

Hän ja hänen ruumiinsa tietävät, kuinka lähellä elämä ja kuolema ovat toisiaan, että elämä syntyy kuoleman kynnyksellä.

Se hirvittävä tuska, jonka hän tunsi lasten syntyessä, ääretön ilo, kun elämä soi voiton hänelle ja heille, ovat tehneet hänet kuoleman tuttavaksi sellaisella salaperäisellä tavalla, jota ei kukaan mies tunne. Hänen aistinsa tietävät, että joko se on vapahdus jota ei voi kuvata, tai voitetaan se onnen huumassa, jonka vain voi aavistaa äidin hymyssä, kun hän ensikerran panee lapsen rinnalleen.

Mutta hän tietää, että Jens on tänään kamppaillut kuoleman kanssa. Hän on ihaillut ja rakastanut Jensiä siksi, ettei hän koskaan ole ottanut sitä lukuun; sen kauttahan Jens juuri oli tuo voimakas, hilpeä mies, joka vain olemalla hänen luonaan, olemalla hänen miehensä, antoi hänelle ihmettelevää luottamusta hänen voimaansa, samalla kuin hän, Marie-Louise, voitti hänet heidän rakkauselämässään, karkoitti kaikkien muiden naisten kauneuden hänen mielestään. Tänään on Jens ollut heikko, sen hän tietää. Hänen, joka ei ole koskaan ymmärtänyt mitä sairaus on, on ollut pakko katsoa verhon taakse, elämän salaiseen kätköön. Ja senvuoksi tulevat he tästä lähtien tuntemaan olonsa toistensa luona turvallisemmaksi kuin milloinkaan ennen, he ovat saaneet yhteisen tiedon jostakin, josta he eivät puhu, itsensä vuoksi, lastensa vuoksi, päivien ja öitten vuoksi, jotka he tulevat toistensa kanssa elämään.

Senvuoksi juuri Jensin täytyi olla yksin tänään. Senvuoksi ei Marie-Louise olisi mennyt hänen luokseen, vaikka olisikin tietänyt, missä hän oli. Marie-Louise tietää, että jokainen ajatus, minkä Jens on tänään ajatellut, katkerinkin, on vienyt heidät lähemmäksi toisiaan, koska yksi voima, elämä, ei nyt enää puolusta heidän rakkauttaan, vaan kaksi voimaa, elämä ja kuolema.

Millä mielellä Jens palanneekin kotiin, epätoivoissaan vai tyynenä, Marie-Louise omistaa hänet.

* * * * *

»Emmekö syö pian?» Georg on tullut saliin äitinsä kuulematta.

»Kyllä. Isä tulee kohta. Onko sinulla nälkä?»

»On, kuin sudella. Meillähän on häränpaistia päivälliseksi.»

»Mitä sinä olet puuhannut?»

Georg ei vastaa. Hän kulkee edestakaisin seuraten maton kuvioita. Siis se on jotakin, jonka hän mielellään sanoisi äidilleen.

Marie-Louise istuutuu.

Ei, Georg ei sano mitään. Hän ei voi. Hän on rakastunut. Se tapahtui tanssikoulussa. Hän on pari vuotta Georgia vanhempi, mutta samanpituinen. Hän on nuori neiti, jolla on hiukset sykkyrällä. Hän käyttää hajuvettä, hänellä on rannerengas ja sormuksia. Hän tanssii vain isojen kanssa. Hänen valkoinen puuhkansa riippuu eteisessä. Georg on kädellään silitellyt sitä, mutta meni hämilleen aikoessaan suudella sitä. Hän on istunut huoneessaan ja koettanut kirjoittaa runoa:

Sade hurjasti ruutua pieksää ja puiden oksia puistaa, kylmänä vonkuva myrsky niistä lehdet maahan suistaa.

Sen pitemmälle hän ei päässyt. Hän sattui katsomaan ulos, oli aivan tyyntä ja tähtikirkasta. Hän ostaa mieluummin kimpun orvokkeja ja, pistää sen hänen merensinisen päällysvaippansa taskuun, kun muut ovat sisällä salissa. Hänen nimensä on Emilie.

Marie-Louise katselee Georgia, kun hän tulee lampunvaloon. Hän näkee, kuinka pojan mieli on työssä. Hänen kasvonsa punoittavat, kätensä hän on työntänyt takkinsa taskuihin. Nyt tahtoo Marie-Louise koetella häntä. Hän tarttuu ompelukseensa. Ei, Georg ei puhu mitään. Marie-Louise hymyilee. Hänellä alkaa siis olla salaisuuksia äitinsä edessä. Onko poika kenties rakastunut? Kutsuuko elämä häntä?

Georg on äkkiä tullut liian isoksi leikkiäkseen. Annette tulee saliin nukkehuviloineen, nyt on parveke taas irtaantunut, Georghan korjaa sen, se on huvittanut häntä ennen, isä auttoi häntä. Mutta hän ei tahdo. Silloin sanoo Marie-Louise:

»Tietysti sinä tahdot. Juokse hakemaan vasara ja nauloja; tuo tänne huvilasi, Annette.»

He panevat sen pöydälle ja alkavat naputtaa.

»Sade hurjasti ruutua pieksää»… lausuilee Georg itsekseen. Marie-Louise antaa hyviä neuvoja, Annette on tarpeeton, hän pistäytyy hetkeksi ruokasaliin, kuuluu lasin helähdys.

»Mitä sinä teet, Annette?» huutaa Marie-Louise. »Kas niin, Georg, älä nyt lyö vinoon.»

»En mitään», sanoo Annette toisesta huoneesta ja tulee nopeasti saliin, missä hän seisoo kädet selän takana katsomassa, kuinka toiset puuhaavat.

»Minä luulen, että isä tekee sen paremmin kuin te», sanoo hän. »Sitäpaitsi tulevat nuket pian muuttamaan kaupunkiin.»

* * * * *

Vinge seisoo talonsa edessä. Hän on kävellyt niin kiivaasti, että hän vaistomaisesti pysähtyy tyyntyäkseen. Hän näkee, että salissa on sytytetty lamppu, se vaikuttaa häneen niin, että kaikki mitä hän on aikonut sanoa Marie-Louiselle, äkkiä on hävinnyt hänen mielestään. Hän tahtoo nyt vain päästä hänen luokseen, sitten luontukoon muu miten hyvänsä. Hän pistää avaimen eteisen oveen, kuin palaisi kotiin pitkältä matkalta, selvästi tietoisena siitä, että hän tekee tämän liikkeen, joka tavallisesti on aivan koneellinen. Hän pakottautuu menemään huoneeseensa tapansa mukaan, astuu kirjoituspöydän ääreen, sytyttää lampun, näkee muutamia kirjeitä saapuneen, mutta ei lue niitä.

»Isä on tullut, juokse sanomaan, että saa tuoda ruoan sisään», sanoo Marie-Louise Annettelle; »pitele nyt kiinni, Georg, niin minä isken».

Samassa Vinge avaa oven.

»Päivää», sanoo Marie-Louise nukkehuvilan yli kumartuneena, »me korjaamme tätä».

»Päivää», Vinge menee heitä vastaan, pysähtyy puolimatkassa, katselee ympärilleen. Annette tulee juosten ruokasalista häntä vastaan.

»Katsos», sanoo hän ja tekee voltin, »sen me opimme neiti Ludvigsenilta».

Marie-Louise nostaa silmänsä, kaikki nauravat.

»Tulkaa nyt», Marie-Louise panee vasaran syrjään, »meillä on kaikilla nälkä, Georgilla eniten».

He menevät ruokasaliin. He alkavat syödä. Kun Vinge aikoo kaataa juomaa lasiinsa, huomaa hän, että lasissa on pieni nukkekaapin kukkaruukku ja siinä kangaskukka.

»Se on minulta», sanoo Annette. »Se on onnenruukku. Neiti Ludvigsen on myös saanut sellaisen.»

»Kiitos», sanoo Vinge ja asettaa kukan eteensä. Samassa hänen ja Marie-Louisen silmät kohtaavat toisensa. Hänhän tietää sen, ajattelee Vinge mielessään.

»Isä», sanoo Georg, »kun sinä pidät tuon puheen valtuustossa, enkö silloin minä ja muutamat toverini voi tulla kuulemaan sitä?»

»Niin mutta, Georg, minä en luule, että siitä puheesta tulee mitään, sillä» — Vinge kääntyy Marie-Louisen puoleen, ja hänen äänensä värähtää vähän, niin että vain Marie-Louise kuulee sen, — »minusta se ei ole miksikään hyödyksi, kun kuitenkin on määrätty, kuinka käy — ja niin on laita. Minä vetäydyn pois kaikesta siitä, sitä minä olen tänään tuuminut.»

Marie-Louise katsoo häneen ja nyökäyttää päätään.

»Niin, se sinun pitäisi tehdä.» Ja yhä katsoen Vingeen: »Tohtori Salting oli muuten tänään täällä. Hän ontuu pahasti, mutta hän pääsee kuitenkin perille, tuo kiltti vanha herra.»

Marie-Louise tietää kaiken. Hän sanoo minulle tämän, koska hän tietää, että minä en voi sanoa hänelle sitä nyt, en tuolla tavoin, ja kuitenkin pitää hänen tietää se.

»Niin», sanoo Vinge ääneen, ja heidän silmänsä kohtaavat taas toisensa, »hän on viisas mies. Mutta hänen luonaan on kauhean ikävää.»

Silloin Marie-Louise tietää, että Jens on ymmärtänyt hänet.

He nousevat pöydästä. Georg menee lukemaan englanninläksyään. Annette juoksee edestakaisin ruokasalin ja salin välillä ja laulaa.

Marie-Louise ja Vinge seisovat salissa. Vinge on ollut matkalla huoneeseensa, sitten hän äkkiä pysähtyy. Marie-Louise tulee hänen luokseen. Hänkö levittää käsivartensa miestään kohti? Vai mieskö on ottanut hänet ja painanut päänsä hänen olkaansa vastaan? Niin he seisovat hetken, Marie-Louise silittää Vingen tukkaa, on kuin Vinge aikoisi purskahtaa itkuun, mutta hän hillitsee sen.

Sitten hän kohottaa päänsä ja katsoo Marie-Louiseen:

»Sinä… sinä…», sanoo hän ja hymyilee, mutta hänen äänensä vapisee, »sinä olet minun vaimoni… olethan? Ja minä rakastan sinua… siinä on koko viisaus.»

Minä olen kirjoittanut Jens Vingen kohtalosta. Siitä tuli yhtä paljon kirja hänen kauniista vaimostaan… onnellinen mies!