SISÄLLYS: (continued 2)

Olli toimitti asiansa. Vaimo naurahti halveksivasti.

— Vai käsikärryjä! Vai Jokelalle mukamas! Kuka sen takaa, ettet häviä niine hyvinesi ja vie kärryjäni ikiajoiksi. Oletko muka Jokelan oppipoika, senkin ryysyläinen?

— Olen, kuului Ollin arka vastaus.

— Ja yhtä lurjusmainen kuin entisetkin, sen näkee päältäpäinkin.

— Hyvä rouva, kuului kirjailijan sointuva ääni porstuasta Ollin selän takaa. — Minä menen vastuuseen siitä, että kärryt tulevat takaisin.

Vaimo loi tutkivan katseen miehen ahtaaksikäyneeseen, nukkavieruun päällystakkiin, korkeaan silkkihattuun ja kuluneihin kenkiin.

— Vai niin, sanoi hän pitkään, ja kukas herra on, jos saan luvan kysyä?

Herra Soila kohotti ryhtiään. — Olen kirjailija Juho Soila, mestari Jokelan vuokralainen.

— Tottakin, Jokelan vuokralainen, olkoon menneeksi. Herra ottaa kärryt, jos menetän ne, saa Jokela maksaa, lisäsi hän hiljempaa. Vilho, käy antamassa kärryt, käski hän Ollin ikäistä poikaa, joka samassa astui sisään.

Vilho totteli vastenmielisesti, pimeässä porstuassa hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja survaisi Ollia, niin että tämä oli mennä kumoon. Olli kohotti kätensä läimäyttääkseen häntä korvalle, mutta malttoi mielensä herra Soilan tähden.

— Kyllä tämän vielä maksat, mutisi hän.

Vilho nauraa hihitti; annettuaan käsikärryt herra Soilalle hän vielä mennessään iski Ollia selkään nyrkillä. Ja siitä päivin Olli ja hän mukiloivat toisiaan, kussa ikinä kohtasivat.

— Sivistymätön poikanulikka, murahti herra Soila. Lähtekäämme, nuori ystäväni.

Olli veti hattunsa silmille — voisihan sattua, että Simolin urkkisi jossakin. Mutta vähitellen hän rauhoittui nähdessään, että ihmisten huomio enemmän kohdistui herra Soilaan kuin häneen, harvoinpa kukaan sentään heitä viitsi tarkemmin silmäillä. Silloin tällöin sattui joku herra Soilan tuttava vastaan. Kirjailija tarttui silloin innokkaasti häntä takin rintamukseen ja aloitti hartaan keskustelun, jonka toinen kuitenkin vähän ajan kuluttua katkaisi syyttäen täpärää aikaa. Olli teki sen johtopäätöksen mielessään, että herra Soila harrasti enemmän tuttaviaan kuin nämä häntä.

Pienellä, pimeällä poikkikadulla herra Soila pysähtyi kapean portin eteen.

— Tässä on matkamme päämäärä, sanoi hän. Meidän täytyy kiivetä ylös neljänteen kerrokseen.

— Entä jos joku sillä aikaa varastaa kärryt, virkkoi Olli. Hän pelkäsi talonmiehen vaimon vihaa.

— Eihän toki, eihän toki, rauhoitti kirjailija. Tule sinä vain mukaan, en minä yksin saa kirjojani alas.

Vuokrarouvan harmaat kasvot kävivät hiukan suopeammiksi, kun herra Soila huolimattomalla kädenliikkeellä ojensi hänelle setelin ja pyysi saada kirjansa.

— Kyllähän herra Soila minun puolestani olisi saanut ne hetikin, selitti hän puuhakkaana, se oli jonkinlainen väärinkäsitys.

Herra Soila ei suvainnut vastata. Hän muisti vielä liian selvästi rouvan loukkaavat sanat, kun ei hänellä ollut maksaa vuokraa.

Kirjat olivat kahdessa suuressa vaatekorissa ja kaksi kertaa saivat herra Soila ja Olli kiivetä portaita ylös ja alas, ennen kuin kaikki oli käsirattailla ja valmiina poiskuljetettavaksi.

— Siinä nyt on lainakirjastomme, naurahti kirjailija tyytyväisenä.

Olli katseli kunnioituksella korkeata kirjaröykkiötä. Niin paljon kirjoja ei hän ollut nähnyt sitten kuin oli Koivumäeltä lähtenyt.

Olipa onni, että hän jo kotona oli oppinut lukemaan. Simolinilla hän ei ollut kartuttanut tietojaan kuin minkä silloin tällöin jostakin Pelleltä lainaamastaan kirjasta.

Seitsemäs luku.

HILLEVI.

Hillevi istui korkealla tuolillaan ikkunan ääressä ja virkkasi pitsiä. Puoli lankakerää oli jo muodostunut tähdiksi ahkerien pikkusormien välissä, mutta toinen puoli oli vielä jäljellä, ja täti oli sanonut, että hänen täytyi saada loppuun koko kerä määräajan kuluessa. Hillevi haukotteli salaa kouraansa. Kunpa edes joku ostaja tulisi! Tädillä oli vieraita. Viereisestä huoneesta kuului kahvikuppien iloinen kilinä ja vilkas puheensorina. Aina välistä kaikui Siionin virren harras sävel.

Tip-tip pani sade kadulla. Hillevi laski hetkeksi kätensä helmaansa ja sulki silmänsä. Näin kun oli, saattoi kuvitella istuvansa jossakin muualla kaukana raskaista kivimuureista, pimeästä puotihuoneesta, ajopelien rätinästä ja ummehtuneesta ilmasta. Saattoi kuvitella olevansa vaikkapa Rauhalassa, missä metsä vihannoi, linnut liversivät heleällä äänellä ja suuret punaiset ruusut kukkivat. Hillevi hymyili silmät yhä ummessa.

Rauhala! Se oli hänen pikku unelmiensa ja ajatustensa koti. Siitä hän näki unta, kun elämä pimeässä puotihuoneessa ja yhtä pimeässä keittiössä kävi liian ikäväksi. Rauhala oli hänen suuri salaisuutensa, siitä ei tiennyt kukaan muu, ei täti, ei Heleenakaan, hänen ainoa tyttöystävänsä.

Ovikello helähti, Hillevi heräsi unelmistaan. Pienikasvuinen, hento tyttö, jolla oli kalpeat, vanhat kasvot astui sisään.

— Päivää Hillevi.

— Heleena! Hillevi hypähti iloisena pystyyn. Mikä tuuli sinut toi?

— Onko tätisi kotona? kysyi Heleena luoden aran silmäyksen sivuhuoneeseen.

— On, mutta hänellä on vieraita. Kyllä me saamme hetken jutella.

— Minulla on sitäpaitsi asiaa. Heleena laski tärkeän näköisenä markan rahan tiskille. — Onko teillä kapeata vaaleanpunaista silkkinauhaa?

— Taitaa olla, annas kun katselen.

Hillevi nousi tuolille, tarkasti hyllyjä tuokion ja veti esille pahvikotelon.

— Tässä niitä pitäisi olla. Paljonko tahdot?

— Metrin verran.

Hillevi mittasi nauhan ja kääri sen paperiin.

— Mihinkä sinä sitä tarvitset?

— Olen saanut uuden osan. Minun pitää olla keijukaisena kauhean komeassa näytelmässä, joka esitetään parin viikon kuluttua.

— Voi, niinkö? Onko se hauska kappale?

— Hirveän hieno. Siinä on kuningas ja kuningatar ja kaikenlaisia prinssejä ja prinsessoja.

— Voi sentään.

— Kuule, Heleena kumartui lähemmäksi Hilleviä. Etkö pääsisi sitä katsomaan?

Hillevi pudisti surullisena päätään.

— En minä uskalla pyytääkään. Täti sanoo, että teatteri on syntiä.

Vihainen pärskähdys osoitti Heleenan syvän ylenkatseen yllämainittua tätiä kohtaan.

— Siirappimamseli! Mutta, — tässä tyttö hiljensi ääntään —, etkö voisi tulla sittenkin? Esimerkiksi jonakin sunnuntai-iltapuolena, kun se annetaan alennetuin hinnoin. Silloin minäkin saan vapaalipun, annan sen sinulle. Tulet niin, ettei täti tiedä mistään.

Hillevin suuret harmaat silmät katselivat kauhistuneina kiusaajaan.

— Ettäkö salaa! Ja vielä sunnuntaina! Mitä luulet Jumalan siitä sanovan?

— Jumalanko? Heleena näytti hiukan epäröivän. Tokko hän siitä niin lukua pitää! Ja täytyyhän sinullakin olla joskus lystiä.

Hillevi pudisti päätään, niin että vaalea tukka hulmusi poskille.

— En minä uskalla. Täti sanoo, että teatteri on syntiä, ja täti tuntee Jumalan paremmin kuin sinä ja minä.

— Olkoon sitten! Heleena heitti loukkaantuneena niskojaan. Taitaa olla paras, että minä menen menojani.

— Älä mene vielä, Heleena, en minä pahaa tarkoittanut.

— Sinä aina pistelet minua siitä teatterista, vaikka — Heleenan ääni oli käynyt itkun sekaiseksi — vaikka tiedät, että minun täytyy olla siellä, kun äiti tahtoo niin eikä rahat muutoin riittäisi elatukseen. Konstiko sinun on istua täällä jumalisen tädin turvissa ja myydä silkkinauhaa ja nuppineuloja, mutta meitä on kuusi lasta eikä isä saa kuin jonkin markan päivässä. Ja kuitenkin sinä moitit minua synnistä!

— Älä, rakas Heleena kulta, en minä sinua moittinut, enhän. Täytyyhän sinun auttaa äitiäsi ja sisariasi.

— Välistä olen niin väsynyt, etten tahdo pystyssä pysyä, ja kuitenkin täytyy tanssia näyttämöllä ja tulla kotiin vasta keskiyöllä. Ja päätä pakottaa melkein aina, jatkoi Heleena valitteluaan kerran alkuun päästyään.

Hillevin herkkä sydän oli liikutettu kyyneliin asti.

— Älä, ystävä kulta, älä ole surullinen. Ilkeä teatteri!

— Ilkeäkö? Heleena kohotti päänsä ja katseli kyynelten takaa hymyillen Hilleviin. — Kuule, se on hauskin paikka maailmassa! Kun tulen suureksi, voi Hillevi! — kun tulen suureksi ja pitkäksi —. Hän huokasi katsellen pientä varttaan — silloin, oi silloin saan ehkä oikeita osia. Minä tahdon olla Julia ja Ofelia ja Hedda — — mikä sen nimi olikaan, en nyt oikein muista. Minä rakastan teatteria!

Hillevi katseli hämmästyneenä ystäväänsä, jonka mieliala niin äkkiä muuttui.

— Kuka se Julia on? kysyi hän sitten.

— Hän oli nuori, ylhäinen tyttö, hirveän kaunis ja onneton. Hän oli kihloissa Romeon kanssa, joka myös oli kaunis ja kovin uljas, mutta heidän vanhempansa olivat kireissä väleissä aivan niinkuin sinun tätisi ja rouva Laaksonen, ja vanha, kaljupäinen munkki vihki heidät salaa, ja sitten he kuolivat molemmat pimeässä hautaholvissa. Se on hurjan ihana näytelmä, ja minä itken aina, kun olen sitä katselemassa.

— Voi, kun minäkin näkisin sen! pääsi Hillevin huulilta.

— Sinähän et tahdo tulla teatteriin. Mutta kuules, sinä voit sen lukea. Ai tosiaan, minulla on hauska uutinen, jota en ole muistanutkaan kertoa sinulle. Jokelassa on lainakirjasto.

— Lainakirjasto! Mikä se on?

— Se on sellainen kaappi, josta annetaan kirjoja lainaksi rahasta. Muistathan, että Jokelalla oli kaksi kaappia kaupassaan, nyt on isommasta tyhjennetty kengät pienempään kaappiin, ja hyllyt on täynnä kaikenlaisia kirjoja. Niiden joukossa on Romeo ja Juliakin.

— Saako niitä kirjoja lainata kuka vain? kysyi Hillevi innostuneena.

— Saa kun maksaa, täysikasvuiset kaksikymmentä penniä ja lapset kymmenen penniä kirjalta. Se on oikeastaan Jokelan vuokralaisen, herra Soilan oma koko kirjasto, mutta kaappi on mestarin. Minä jo lainasin sieltä yhden kirjan. Se oli Wilhelm Tell, jota on näytelty meilläkin.

— Hillevi, kuului kimeä ääni ovelta, neiti Andersson seisoi siinä. Tule pesemään kupit.

Heleena niiasi, otti käärönsä ja poistui hätäisesti.

— Mitä hän täällä teki? kysyi neiti Andersson.

— Osti silkkinauhaa, vastasi Hillevi ja työnsi Heleenan markan rahalaatikkoon iloisena siitä, että tytöllä todellakin tällä kertaa oli asiata.

— Vai niin, muutoin minä en pidä siitä, että hän turhanpäiten juoksentelee täällä. Tuollainen teatterityttö ei ole sopivaa seuraa sinulle, Hillevi, joka olet hyvästä perheestä ja jumalisen kasvatuksen saanut.

— Heleenan täytyy olla teatterissa, kun hänen isänsä on köyhä, uskalsi Hillevi arasti puolustaa ystäväänsä.

— Meidän ei koskaan täydy tehdä syntiä, muista se, lapsi. Mutta joudu nyt pesemään kupit. Minä suljen puodin. Vieraat jo lähtivät. Ja ota sitten kirjasi ja lue pyhäkoululäksysi.

Hillevin kädet liikkuivat nopeasti astioita pestessä, mutta ajatukset karkasivat viereiseen kenkäkauppaan. Minkälainen se lainakirjasto oikein oli? Uskaltaisikohan sinne mennä pyytämään sitä Romeota ja Juliata!

Jokela oli jo varmaan sulkenut kauppansa hänkin, mutta huomenna oli koetettava.

Kahdeksas luku.

OLLI SAA UUSIA HARRASTUKSIA.

Herra Soilan lainakirjasto ei sisältänyt kovin monta nidettä. Mutta se oli silti suuri tapahtuma sekä omistajansa että naapuriston silmissä. Väsynyt kirjailija oli kuin uudesti syntynyt, hän kirjoitti pitkiä kirjaluetteloja, numeroi kirjat, järjesti ne hyllyille aakkosjärjestyksessä, paperoi ja korjaili rikkinäiset niteet. Suutari ja Olli eivät olleet vähemmän innostuneet. Suutaroitiin kyllä kuten ennenkin, mutta ajatukset askartelivat kirjastossa. Ensin piisasi pitkältä puhetta siitä, mihin kirjat sijoitettaisiin. Koska kirjat olivat herra Soilan, oli luonnollista, että ne olivat hänen huoneessaan. Mutta kun lainanottajien siinä tapauksessa olisi täytynyt käydä suutarin keittiön läpi, pidettiin parhaimpana sijoittaa kirjasto kenkämyymälään. Jokela oli hyvin mielissään tästä päätöksestä, hänelläkin oli silloin niinkuin osaa "lainakirjastosta". Olli oli vaiti, kun asiaa pohdittiin, mutta riemuitsi salaa mielessään, kun kirjat sijoitettiin myymälään. Silloin hänkin sai lomahetkinään vilkaista kirjoihin ja osaltaan hoitaakin liikettä. Herra Soila oli opettanut häntä miten menetellä, kun joku tuli kirjoja lainaamaan, ja Olli perehtyi pian kirjastoon, niin että hän osasi heti pyydettäessä antaa halutun kirjan. Lainanpyytäjiä ei aluksi ollut monta, mutta vähitellen niitäkin karttui.

Eräänä aamupäivänä mestari Jokela riisui yltään nahkaesiliinansa, veti päällystakin ylleen, kehoitti Ollia pitämään huolta myymälästä ja lähti ulos. Parin tunnin kuluttua hän palasi kainalossaan mahdottoman suuri käärö. Hengästyneenä hän laski sen pöydälle. Olli katseli uteliaana, kun Jokela availi käärepapereita ja veti esille läjän kirjoja, jotka kaikki olivat enemmän tai vähemmän kuluneita.

— Siinä on lisää kirjastoomme, sanoi Jokela pyyhkien isolla nenäliinallaan hikeä otsalta. Ostin ne erinäisistä vanhojen tavarain myymälöistä ja huokeita olivatkin. Nyt ei muuta kuin herra Soila numeroimaan ne.

Kirjailija pudisti päätään nähdessään uusien kirjojen nimilehdet.

— Hyvä mestari, sanoi hän, useimmat näistä kirjoista ovat vailla kaikkea taiteellista arvoa. Emme me voi näitä lainata ihmisille.

Mestari kynsi niskaansa.

— Mutta kun ihmiset valittavat, että herra Soilan kirjat ovat niin vaikeatajuisia. Näitä ne paremmin haluavat, niissä on niin kauniit kannetkin.

Soila huokasi ja lausui:

— Valitettavasti lienette oikeassa, mestari.

Olli paloi innosta saada ruveta kirjoja lajittelemaan ja numeroimaan. Suutarintyö ei miellyttänyt häntä nyt enempää kuin ennenkään, vaikka hän olikin onnellinen jouduttuaan niin hyvän mestarin luo, kuin Jokela oli. Hajamielisenä hän nakutteli kengänpohjiin nauloja ja ompeli saumoja. Hänen ajatuksensa olivat alkaneet viivähtää mielikuvituksen maailmassa, kirjat, joita hän oli lukenut, olivat avartaneet hänen näköpiiriään, joka Simolinin luona oli kutistunut ahtaiden rajojen sisälle. Koivumäki, hänen rikoksensa, viha Simolineja kohtaan ja katutoverien kepposet — siinä ympyrä, jota hänen ajatuksensa ennen kiersivät. Nyt oli toisin. Mestarin ja Soilan keskustelut elämästä ja ihmisistä auttoivat häntä näkemään maailmaa toisilla silmillä, hän ei enää ollut toivottoman tylsä, uusi voima alkoi hänessä elpyä.

Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin Heleena oli käynyt Hillevin luona, kilahti ovikello aamulla aikaisin, ja Hillevi astui ujosti sisään. Olli tunsi hänet, se oli sama tyttö, joka niin osaaottavasti oli katsellut häntä rouva Laaksosen ruokapuodissa.

Tyttö laski kymmenpennisen myymäläpöydälle ja sanoi:

— Saisinko lainaksi kirjan, jonka nimi on Romeo ja Julia.

— Se ei ole nyt kotona, sanoi Olli luotuaan katseen kirjahyllyille.

Tyttö näytti pettyneeltä ja aikoi kääntyä pois. Mutta silloin Olli esitti:

— Onhan täällä paljon muita kirjoja. Esimerkiksi Talismani.

— Onko se hauska? kysyi tyttö luoden suuret harmaat silmänsä totisesti Olliin.

— Hurjan hauska. Olen juuri lukenut sen. Siinä kerrotaan ristiretkistä ja eräästä kuninkaasta nimeltä Rikard Leijonamieli ja Saladin sulttaanista ja kaikenlaisesta muusta.

— Ehkä minä sitten saan sen, pyysi Hillevi. Hetkisen kuluttua hän lisäsi: — Onko täällä paljon kirjoja?

— Onhan niitä, kehui Olli, ja eilen mestari osti lisäksi kaikenlaisia kuvalehtiä oikein isot määrät.

Hän oli niin innostunut ja ylpeä kirjastosta, että nosti läjän kuvalehtiä pöydälle. — Tässä niitä on, katsopas.

Hillevi käänsi epäröiden paria lehteä, mutta unohti pian ujoutensa nähdessään hauskat kuvat. Olli kumartui tiskin yli ja alkoi selittää kuvia. Molemmat unohtivat ajan ja paikan ja syventyivät tykkänään katselemaan ja lukemaan.

— Hoo, Hillevi, mitäs luulet hienon tätisi siitä sanovan, että seisot suutarin oppipojan kanssa yhdessä kuvia katsomassa! huusi kimeä ääni. Lasten huomaamatta oli talonmiehen punaposkinen, mustatukkainen tytär astunut myymälään ja katseli nauraa virnistäen Hilleviä. Tämä säpsähti ja sulki äkkiä kirjan.

— Hyi sinua, Emma, kun säikäytit, sanoi hän moittivalla äänellä.

— Syystäkin, virnisteli Emma yhä. Menenkö ma kertomaan tädillesi?

Hillevin suu kävi mutruun.

— Mitäs annat, jos en mene? kysyi Emma.

Hillevi veti pienen sinipäisen neulan rinnastaan ja aikoi ojentaa sen Emmalle. Olli katseli molempia tyttöjä äänetönnä. Hän ei voinut itselleen selvittää, miksi hän ei olisi tahtonut, että Hillevi olisi antanut neulaansa. Olihan hän itse niin monen monta kertaa napeilla, sulilla ja muulla rojulla ostanut katupojilta lupauksen olla kertomatta jostakin kepposesta Simolinille tai hänen vaimolleen.

Juuri kun Hillevi oli laskemaisillaan neulan Emman kouraan, hän pikaisella liikkeellä vetäisi kätensä takaisin ja sanoi:

— Saat mennä kertomaan, jos tahdot.

— Menenkin, sanoi pettynyt Emma, jonka silmät jo olivat kiiluneet halusta saada neulan omakseen.

— Tässäpä on hauska kuva! huudahti Olli samassa. Tulkaa katsomaan.

Molemmat tytöt kurottautuivat näkemään. Kuva esitti neekerihäitä Amerikassa ja oli todella hassunkurinen: mustat veljemme ja sisaremme olivat pyntätyt ylen hienoihin pukuihin ja nauttivat silminnähtävästi koreudestaan. Emma unohti pikku suuttumuksensa ja jäi innostuneena selailemaan kuvalehteä.

Hillevi pisti Talismanin kainaloonsa ja lähti. Ohi mennessään hän suhahti Ollille:

— Kyllä minä tiedän, miksi sen teit. Kiitos!

— Minun piti mennä ostamaan kengännauhoja, selitti Emma, kun teillä olisi niitä, niin ei tarvitsisi muualle mennä, vaan saisin katsoa näitä kuvia kauemmin.

— Katso vain, sanoi Olli, ja samalla juolahti hänen mieleensä sukkela tuuma. Minä annan kyllä sinulle kengännauhat. Saat ne kohta.

Hän juoksi ulos keittiön ovesta, riensi vastapäiseen kauppaan, osti parin kengännauhoja ja palasi nopeasti myymälään, jossa Emma yhä istui nojautuneena kuvalehteen.

— Kuulkaa, mestari, sanoi Olli tytön lähdettyä, teillä pitäisi olla kaikenlaista pientä suutarinalaan kuuluvaa rihkamaa kaupan. Ja pannaan nuo kuvalehdet pöydälle, ihmiset tulevat mielellään ostamaan, kun saavat samalla nähdä jotakin hauskaakin.

Mestari katsahti silmälasiensa takaa hyväntahtoisesti hymyillen poikaan.

— Sinusta taitaa tulla ihan liikemies, sanoi hän verkkaan ja lisäsi hetken kuluttua: — Mutta liikemieheksi sinulla on vallan liian huonot housut. Käypäs illalla kysymässä, eikö tuo Helanteri ompelisi sinulle vaatteita, niin ostetaan kangasta ja teetetään hänellä. Ei hän mikään mestari ole, mutta kyllä häneltä sinun ikäisellesi pojalle sentään vaateparsi syntyy.

Helanteri asui pihan perällä talonmiehen huoneiston vieressä. Hänellä ei ollut omaa vakituista liikettä, vaan hän työskenteli eräässä räätälinliikkeessä. Ylitöikseen hän sentään leikkasi ja ompeli koko talonmiesväelle vaatteet. Hänellä oli kuusi lasta ja kolmas järjestyksessä oli Heleena.

Ylen onnellisena Olli esitti asiansa pyytäen, että räätäli ottaisi hänestä mitan. Uusia vaatteita ei hänellä ollut ollut siitä kuin kotoa lähti.

Helanteri oli juuri palannut kotiin työstä ja istui perheensä keskuudessa aterioimassa. Hän oli hintelä, kivulloisen näköinen mies, jonka suurissa tummissa silmissä asui surumielisyys.

— Vai vaatteet se Jokela taas teettää oppipojalleen? Ja kun olet ne saanut, sinä kai livahdat tiehesi ja jätät ukkopahan, kuten nuo lurjukset ennen sinua ovat tehneet, sanoi hän Ollin asian kuultuaan.

— En minä niin hyvää mestaria vähällä jätä, vastasi Olli.

— Vai et — noh otetaan sitten mitta. Heleena, käy noutamassa mittanauha.

Heleena totteli. Kun Olli oli pois lähtemässä, hyppäsi tyttö hänen jälkeensä.

— Onko teillä uusia kirjoja? kysyi hän.

— Onhan niitä muutamia.

— Minä käyn huomenna katsomassa.

Olli kohotti hattuaan hyvästiksi ja juoksi portaita alas niin kovaa vauhtia, että törmäsi Vilhoa vastaan, joka juuri oli kotiin tulossa.

— Senkin raato! kiljaisi Vilho pidellen nenäänsä, joka oli saanut aika paukun yhteentörmäyksessä.

—Tuosta saat! ja polttava korvapuusti seurasi sanoja.

Ollin kiivas luonne leimahti ilmituleen.

— Vai sinä! Kuin vihainen haukka hän oli Vilhon niskassa koettaen molemmilla käsillään saada hänet maahan painetuksi. Vilho ponnisti vastaan, ja vimmattu kamppailu nousi poikien kesken. Kaksi kertaa oli Vilho maassa pölyisellä pihalla ja kaksi kertaa hän kimmahti ylös jälleen. Kolmannella kerralla Olli jäi istumaan kahdareisin hänen vatsalleen.

— Jokos tunnustat olevasi alakynnessä? kysyi hän huohottaen, punaisena ja hikisenä.

— Maltas, räsypekko, kyllä sinulle näytän, uhkaili Vilho kiukusta vavisten. — Mikä lienet maankiertäjä.

— Nouse heti ylös, suutarinnaskali! kuului Emman kimeä ääni. Poikien mellastus oli kerännyt pihalle joukon talon nuorempaa sukupolvea, joka jännittyneenä seurasi kaksintaistelua.

— Nouse heti ylös siitä! jatkoi Emma kiukustuneena veljensä puolesta. Vai aiotko hänet tappaa?

Ollin punoittavat kasvot kalpenivat. Hän loi aran, epäluuloisen katseen Emmaan ja päästi irti otteensa. Siinä samassa kirmasi Vilho pystyyn ja ojensi nyrkkinsä Ollia kohti.

— Koetetaanko uudestaan?

— En viitsi, kuului Ollin hiljainen vastaus tuottaen suurta pettymystä kaikille niille uteliaille katselijoille, jotka olivat toivoneet uutta tappelukohtausta.

— Etkö uskalla, härnäsi Vilho, joka oli käynyt rohkeammaksi nähdessään Ollin hämmingin.

— En halua tapella kanssasi, vastasi Olli ja jättäen tyrmistyneen Vilhon hän astui portista ulos.

— Eipäs uskaltanut, kuuli hän Vilhon kerskailevan toisille. Olli puristi huulensa yhteen ja pui nyrkkiään. Mutta äkkiä hänen sormensa suoristuivat, hän oli kohdannut Hillevin säikähtyneet silmät. Tyttö seisoi portilla paljain päin iso kori kädessä ja oli nähtävästi seurannut tappelua hänkin.

Ollin posket punastuivat jälleen. Hän naurahti hämillään ja huomatessaan rasittuneen liikkeen, jolla tyttö kohotti vasuaan hän kiirehti auttamaan häntä.

— Saanko minä kantaa tämän? kysyi hän.

Hillevi vetäytyi äkkinäisellä liikkeellä pois pojan luota.

— Kyllä minä itse kannan, vastasi hän vältellen.

Olli painoi päänsä alas. Tytön tyly vastaus tuotti hänelle pahempaa mieltä kuin kaikki Vilhon äskeiset haukkumasanat. Hillevi huomasi sen. Hetkisen epäröityään hän sanoi laskien korin maahan.

— Taitaa se sentään olla liian raskas. Siinä on pesuvaatteita.

Olli tarttui nopeasti koriin.

— Minne tämä olisi menevä? kysyi hän.

— Tuonne kadun päähän vain, pesijälle.

Molemmat astuivat ääneti. Sitten Hillevi kysyi moittiva sävy äänessään.

— Miksi sinä tappelit Vilhon kanssa?

— Tapeltiin vain niinkuin pojat ainakin. Minä törmäsin vahingossa häntä vastaan, kun tulin Helanterilta, hän iski minua korvalle, ja sitten me tapeltiin, selitti Olli nöyrästi.

— Mitä sinä Helanterilla teit? Näitkö Heleenaa? kysyi Hillevi uteliaana.

— Kävin antamassa mittaa vaatteisiin, vastasi Olli mielissään siitä, että sai Hilleville kertoa suurta uutista. Heleenan kyllä näin.

Hillevi tunsi mielihyvää kuullessaan Ollin saavan uuden puvun. Hän oli siististi puetun lapsen vastenmielisyydellä nähnyt Ollin risaiset vaatteet.

Saatettuaan tytön pesijän oven eteen, Olli heitti hyvästi.

— Tuletko vielä kuvalehtiä katsomaan? kysyi hän, — niissä on monta oikein metkaa kuvaa.

Hillevi pusersi huulensa myttyyn pikkuvanhasti.

— Kunhan ensin saat uudet vaatteet ja olet oikein siisti kuin herraspoika, virkkoi hän ja livahti hiljaa nauraen ovesta sisään.

Olli riensi juoksujalkaa kotiin. Hän oli viipynyt aivan liian kauan matkalla. Jokela näytti vakavalta, kun poika tuli sisään.

— Kauanpa viivyitkin mitanottomatkallasi, sanoi hän kuivasti.

Olli oli hetken ääneti. Sitten hän nopeasti vastasi:

— En minä räätälissä niin kauan viipynyt, mutta pihalla tappelin vähän talonmiehen Vilhon kanssa ja —

— Entäs sitten? kysyi Jokela. Emma kävi jo tuokio sitten kantelemassa tappelusta, mutta sinä tulet nyt vasta.

— Kävin saattamassa rihkamakaupan Hilleviä, kun hänellä oli niin raskas vasu kannettavana, selitti Olli punaisena. Häntä hävetti tunnustaa tyttöä palvelleensa.

— Pysy vasta erilläsi tappeluista, neuvoi Jokela lauhasti, ja varsinkin talonmiehen Vilhoa karta, hän on ilkeänlainen poika.

Kun Olli illalla laskeutui levolle, mietti hän hetken aikaa Hillevin sanoja: "Kunhan ensin saat uudet vaatteet ja olet oikein siisti kuin herraspoika."

Mitähän tyttö niillä sanoilla tarkoitti? Härnäilikö vain vai tekikö pilkkaa? Hän hymähti. Jospa Hillevi aavistaisi! Mitähän hän sanoisi, jos tietäisi, että Olli oli oikea herraspoika, vaikka kulkikin risaisena suutarin oppipoikana!

Hän peitti kädellä silmänsä ja huokasi. Ja ikäänkuin säestyksenä hänen surullisille ajatuksilleen kuului Jokelan yksitoikkoinen ääni keittiöstä hänen lukiessaan vitkaan Raamattua vanhan ihmisen laulavaan tahtiin:

"Oi Herra kuinka kauan — — —"

Yhdeksäs luku.

OLLI KERTOO RAUHALASTA.

Kadun päässä oli aukea kenttä. Siinä oli vähän nurmen tapaista sekä kallioita, joista kaupungin työmiesten oli tapa louhia kiviä. Se oli mieluinen leikkipaikka sen tienoon lapsille. Siinä pojat heittivät palloa, olivat intiaanisilla ja rosvosilla, tytöt leikittelivät nukeillaan, olivat pilppasilla tai pitivät muuta hauskaa keskenään.

Sinne Ollikin uskalsi eräänä sunnuntaina, kun hän oli saanut uudet vaatteet. Ujostutti lähteä toisten lasten seuraan, mutta ikävä oli sisässäkin istua yksin. Salaa hän toivoi tapaavansa Hillevinkin tai ainakin Heleenan.

Oli kirkas syksyinen iltapuoli. Iloinen parvi poikia ja tyttöjä touhusi kallioilla. Pojat painiskelivat, toiset olivat nappikuoppasilla tai juoksivat natskua harpaten kiveltä toiselle ja silloin tällöin kaatua muksahtaen sateen jälkeen liukkaalle kalliolle. Isommat tytöt istuivat ryhmissä, toisilla oli laulukirjat mukanaan, he olivat juuri tulleet pyhäkoulusta. Niiden joukossa Olli huomasi Hillevin ja Heleenan. Pienemmät tarjosivat nukeilleen näkymättömiä herkkuja porsliini- ja lasisirpaleilta. Muutamat rajuimmat juoksentelivat kilpaa poikien kanssa. Näiden joukossa oli talonmiehen Emma hurjimpia, tummat hiukset silmillä hän hyppeli ja juoksi, kiusoitteli toisia tyttöjä ja nauraa kikatti, niin että kuului kauas.

— Kas suutarinnaskalia, kun on uudessa rustingissa! huusi hän jo kaukaa nähdessään Ollin, joka hitaasti ja näennäisesti välinpitämättömänä asteli leikkipaikkaa kohti. Minä tarvitsen uudet kengät, tules ottamaan mittaa.

Olli hätkähti ja aikoi kääntyä pois. Häntä kiusoitti Emman ja Vilhon alituinen härnäily. Hyvä tuuli, jonka vallassa hän oli lähtenyt kotoa, haihtui. Hän oli iloinnut uusista vaatteistaan, oli katsonut Jokelan pieneen peilirähjään ja tyytyväisyydellä todennut, että hän näytti "melkein herraspojalta". Ja siinä nyt Emma oli heti häntä suutarinnaskaliksi ärhentelemässä. Vieläpä Hillevin kuullen.

Tytöt supattivat jotakin keskenään, sitten Heleena huusi:

— Mitä sinä, Emma, häntä kiusaat. Tule, Olli, tänne meidän joukkoon, täällä on veljenikin.

— Voi suutari sentään, kun räätälit lentää! ivaili Emma ja nauraa virnisteli, niin että valkoiset hampaat kiilsivät ja silmät olivat yhtenä viiruna.

Olli astui epäröiden pikku ryhmän luo. Heleenan veli, Antti, ehdotti, että he rupeisivat polttopallosille. Siihen ei kumpikaan tytöistä suostunut, Hillevin mielestä se oli liian meluava leikki pyhänä, ja Heleenalla oli ahdas hame kainaloista, hän pelkäsi sen repeävän.

— Jätetään mamselit ja mennään poikien reiluun seuraan, ehdotti Antti Tuossa on Vilho ja pari muuta poikaa meidän pihalta. Yhdytään heihin.

Mutta Ollia ei haluttanut mennä Vilhon pariin. Hän pelkäsi uutta härnäilyä ja kiusantekoa. Ja tapella hän ei tällä kertaa tahtonut. Hän mutisi jotakin kipeästä jalasta ja jäi tyttöjen luo, kun Antti lähti.

Hetken aikaa olivat kaikki kolme ääneti, sitten katkaisi Heleena vaitiolon.

— Jopas sinä olet hienon näköinen, kun olet siisti!

Olli sormeili hämillään nappejaan. Hän huomasi Hillevin ajattelevan jotakin samantapaista kuin Heleenakin, vaikka hän oli vaiteliaampi. Tuntui niin hyvältä saada hitunenkin myötätuntoa osakseen.

Heleena alkoi kertoa teatterista. Hänen laihat värittömät kasvonsa elostuivat, ja käsivarret, jotka olivat pieneen vartaloon verraten liian pitkät, tekivät tuon tuostakin vilkkaita liikkeitä.

— Malttakaa, sanoi hän äkkiä luoden pälyvän katseen ympärilleen. — Minä näyttelen teille Juliata. Toiset on kaikki omissa puuhissaan, ei ne huomaa. Mennään tähän kallion suojaan. Kas näin. Kuulkaa nyt, mitä Julia puhuu yksikseen parvekkeellaan.

Hän alkoi lausua, ensin hiljaa, sitten sitä myöten kuin innostus kasvoi, yhä selvemmin. Hänen tummat, arkioloissa hiukan uneliaat silmänsä laajenivat, kasvot punertuivat, rinta laski ja nousi, ääni vaihtui sanojen kera.

Olli ja Hillevi kuuntelivat ihmeissään. He olivat vielä liian lapsellisia täysin käsittääkseen Julian sanojen ihanaa runoutta, mutta kuitenkin tempasi Heleena heidät mukaansa.

— Nyt tulee Romeo, selitti Heleena lopetettuaan Julian yksinpuhelun ja sitten he vaihtavat keskenään monta kaunista sanaa. Minä en kaikkea muista, mutta sen kohdan vielä osaan, kun Julia kuolee hautaholvissa.

Hän heittäytyi pitkälleen nurmelle, kietoi huivinsa ympärilleen ja esitti ylitulvivan tunteellisesti Julian heräämistä hautakammiossa ja hänen kuolinkohtaustaan Romeon ruumiin ääressä.

— Älä, älä, pyysi Hillevi, se on niin kamalaa. Minua ihan itkettää. Ja samalla on sentään niin hauskaakin.

Heleena kohosi istumaan. Hän oli taas kalpea ja mitättömän näköinen kuten tavallisesti.

— Mennään kotiin, sanoi hän, — minun pitää hoitaa pikku siskoa, kun äiti menee asioille.

— Heleena, lausui Hillevi, kun he kolmisin palasivat kotiin, näyttelethän toisenkin kerran vielä jotakin. Mutta ei niin surullista.

— Minä näyttelen mieluimmin surullista, vastasi Heleena, — mutta voinhan Hillevin mieliksi esittää muitakin kappaleita. Mutta muistakaakin, ettette kerro kenellekään, varsinkaan ei Emmalle.

Olli ja Hillevi antoivat juhlallisen vaitiololupauksen, ja Heleena lupasi seuraavana sunnuntaina esittää heille Regina von Emmeritziä.

— Miksi et ole enää käynyt kirjoja lainaamassa? kysyi Olli Hilleviltä häntä hyvästellessään.

— Täti ei anna, vastasi Hillevi surullisesti, — hänen mielestään ei saa tuhlata aikaa turhaan, ja sitä paitsi ovat useimmat kirjat synnillisiä.

— On Jokelakin jumalinen, uskalsi Olli väittää, mutta hän lukee usein iltaisin kaikenlaisia kirjoja.

Hillevi ei vastannut, pujahti vain sisään ovesta. Olli seisoi hetkisen portilla. Hän näki neiti Anderssonin astuvan katua ylös virsikirja kädessä. Vaistomaisesti aikoi poika vetäytyä portista sisään, mutta kyttyräselkäinen neiti teki kädellään ehkäisevän liikkeen hänelle.

— Etkö sinä ole mestari Jokelan oppipoika? kysyi hän.

Olli kohotti hattuaan.

— Olen, vastasi hän.

— Oletko sinä siivo ja rehellinen poika? kysyi neiti tuikeasti.

— Sitä on paras kysyä mestarilta, vastasi Olli nenäkkäästi.

— Noh, älä viisastele. Minä kysyn tätä sen tähden, että tarvitsisin halonpilkkojaa, ja mestari sanoi, että sinä mahdollisesti kelpaisit siihen.

— Mestaristahan se riippuu, tuumi Olli, — minä olen hänen työssään.

— Jokela kyllä suostui siihen. Hän arveli sinun voivan ylimääräisesti jonkin markan ansaita.

Olli oli kieltäytymäisillään. Häntä loukkasi neidin käskevä tapa. Mutta saihan hän ehkä, jos suostui, olla useimmin yhdessä Hillevin kanssa, joka aina oli niin ystävällinen hänelle.

— Kyllähän minä voin koettaa, sanoi hän, — ellei halot ole kovin pitkiä ja tukevia.

— Kyllä sinä ne pieniksi saat, sanoi neiti Andersson. Voit tulla jo huomenillalla. Keittiöstä saat kellarin avaimen.

Seuraavana päivänä koetti Olli jouduttaa töitään minkä kerkesi päästäkseen mitä pikemmin uuteen toimeensa. Iloisesti viheltäen hän käytteli naskalia ja pikilankaa ja odotteli illan tuloa.

— Ei siitä tuosta Ollista oikeata mestaria koskaan tule ainakaan suutarin ammatissa, sanoi Jokela herra Soilalle, mutta ahkera ja kelpo poika hän tuntuu olevan, vaikka alussa pahoin epäilin hänen luonteensa laatua.

— Minä usein ihmeekseni häntä katselen, sanoi kirjailija. — Hänessä on jotakin erikoista, jotakin, joka panee ajattelemaan, että hän on parempiakin päiviä nähnyt.

— Kyllä siitä sitten on pitkä aika, sanoi Jokela, — nälkiintynyt ja räsyinen hän oli minun luokseni tullessaan ja keppiä hän myös on saanut tuta, sen huomasi hänen arasta olennostaan. Mutta koetapas ottaa selkoa hänen vanhemmistaan ja lapsuudestaan — hän on vaiti kuin muuri. Mikä lienee syynä!

Aavistamatta olevansa keskustelun aiheena Olli sillä aikaa peseytyi, harjasi tukkansa ja pukeutui uusiin vaatteisiinsa.

— Minä menen nyt, huusi hän lähtiessään ovesta Jokelalle.

— Älähän toki parempiin vaatteisiin pukeudu, kun menet halonhakkuuseen, neuvoi mestari.

— En minä viitsisi niissä vanhoissa ryysyissäni enää ihmisille näyttäytyä, sanoi Olli hämillään ja livahti ulos ovesta.

Hillevi seisoi keittiössä astioita pesemässä, kun Olli hiljaa koputettuaan ovelle astui sisään. Tytöllä oli yllään vaalea esiliina, joka peitti miltei koko hameen, tukka oli kahdella pitkällä palmikolla, kumpaisenkin palmikon päässä oli silkkinauharuusuke. Hän oli niin puhdas ja sievä puuhatessaan siinä pienen astianpesupöydän ääressä, ja puhdas ja siisti oli keittiökin, kaikki kiilsi ja hohti. Ellei huone olisi ollut niin pimeä, olisi se tuntunut oikein kodikkaalta, mutta sellaisenaan kuin se nyt oli, pieni ikkuna likaiselle takapihalle antaen, vaikutti se kaikesta siisteydestään huolimatta kolkolta.

Hillevi ojensi kellarin avaimen Ollille.

Heiluttaessaan kirvestä hiukan tottumattomasti pimeässä kellarissa Olli muisti hirveät hetket, jotka hän oli viettänyt Simolinin puukellariin teljettynä. Häntä värisytti ajatellessaan, että hän yhä vielä olisi Simolinin vallassa. Missähän oli nyt Ränni-Pelle? Varmaan hän purjehti jossakin kaukana Atlantilla. Ja Janne ja Kalle maleksivat Tukholman kaduilla kai entiseen tapaansa näpistellen ja lurjustellen. Ja Simolin räyhäsi ja kiroili kuten ennenkin toraillen vaimonsa kanssa.

Kepeät askelet saivat hänet käännähtämään. Siinä seisoi ovessa Hillevi valkoisena ja hentona, lempeä hymy huulilla. Ollista tuntui kuin olisi joku hyvä enkeli tullut johtamaan häntä pois pimeiden muistojen mailta.

— Minä tulin hakemaan vähän halkoja, sanoi Hillevi, täti on vilustunut ja tahtoo tulta pesään.

Hän asetti halkokantimen lattialle ja alkoi latoa puita siihen.

— Äläs huoli, kyllä minä ne kannan ylös, sanoi Olli. Olen jo pilkkonut kahden päivän varalle. Tulen sitten uudestaan.

— Voi kuinka vahva sinä olet, sanoi Hillevi ja katseli ihaillen, miten kevyesti Olli kantoi halkoja. Minä aina niin väsyn kantaessani puita.

— Ei sinun tarvitse niitä enää kantaa niin kauan kuin minä teillä olen halonhakkaajana, sanoi Olli nopeasti. — Minä tuon aina samalla sylyksen ylös, kun tuon kellarin avaimenkin.

— Kiitos, sanoi Hillevi ujosti ja lisäsi hetkisen kuluttua: — Sinä olet kiltimpi kuin Vilho ja Antti ja muut pojat.

Olli karaisi kurkkuaan. Tuntui oudolta, että joku sanoi häntä kiltiksi. Simolinilla häntä aina vain oli moitittu.

Neiti Andersson istui suureen huiviin käärittynä kiikkutuolissa, kun Olli toi halot sisään ja alkoi latoa niitä pesään.

— Et kai likaa mattoja, huudahti hän säikähtyneenä ja lisäsi kiivaasti Hilleviin kääntyen:

— Miksi toit pojan tänne sisään likaisine saappaineen?

Olli huomasi kauhukseen jättäneensä pahat tahrat huoneen vaaleille matoille. Hämillään hän pyyteli anteeksi huolimattomuuttaan ja lupasi vasta varoa enemmän.

— Niin, sanoi neiti Andersson, jos omasta halustasi tahdot kantaa puita sisään, suostun siihen, mutta en minä siitä maksa erikseen. Hillevi voi kyllä kantaa puut, jos hän vain viitsii.

Olli vakuutti, ettei hän halunnut mitään palkkiota, hän kantoi halot samalla kun toi avaimen sisään.

Neiti Andersson näytti leppeämmältä ja komensi Hillevin pesemään tahrat pois matolta.

Olli puhalteli tulta ja oli miltei iloissaan siitä, etteivät märät puut heti ottaneet syttyäkseen. Oli niin outoa oleksia huoneessa, jonka naisen kädet olivat järjestäneet. Hän muisti kyllin hyvin vielä oman kotinsa ymmärtääkseen, että neiti Anderssonin koti oli vaatimaton ja köyhä. Mutta siinä oli sittenkin kodin tuntu. Olli ei luullut, että hänen äitinsä olisi pitänyt kauniina pientä kukikkaalla kretongilla verhottua sohvaa tai kaikenlaisella pikkuromulla peitettyä pöytää kuva-albumeineen ja tekokukkineen. Seinällä riippuvat öljypainokuvat eivät varmaankaan olleet samanlaisia taideteoksia, joita Koivumäen seinät olivat täynnä, ja koko huoneen somistelu osoitti enemmän hyvää tahtoa kuin aistia, mutta Ollista se sittenkin oli oikea koti niiden kotien rinnalla, joissa hän oli viimeksi asunut.

— Etkö saa tulta syttymään? kysyi neiti Andersson kärsimättömästi.

Olli avasi uuninluukut.

— Kyllä se nyt palaa, sanoi hän nousten epämukavasta asennostaan. Ja luotuaan vielä viimeisen viipyvän katseen huoneeseen ja Hilleviin hän lähti.

— Katso vain, ettei hän pääse mitään näpistelemään, kuuli hän neiti Anderssonin sanovan Hilleville matalalla äänellä.

Hillevi vastasi jotakin niin hiljaa, ettei Olli kuullut, mutta siihen sanoi täti:

— Ei sellaisiin voi koskaan luottaa.

Olli tunsi poskiensa kuumenevan. Ei hän koskaan niiden surullisten vuosien aikana, jotka hän oli viettänyt vanhempainsa pannaanpanemana, ollut niin selvästi tuntenut alennustilansa katkeruutta kuin tällä hetkellä. Hänen verensä kuohahti, ja hän oli jo kääntynyt takaisin viskatakseen neiti Anderssonille jonkin vihaisen sanan vasten silmiä, mutta kohtasi Hillevin aran katseen ja lähti ulos. Mutta vielä kadulla hän itsekseen kiroili "tekopyhää siirappimamselia" ja päätti olla sinne enää menemättä.

Parin päivän kuluttua hän kuitenkin taas illalla ilmestyi rihkamakaupan keittiöön, tosin hiukan ynseänä ja tylynä. Hilleviä ei ollut keittiössä, neiti Andersson ojensi hänelle avaimen ja varoitti moneen kertaan jättämästä ovea auki, etteivät varkaat pääsisi kellariin.

Olli oli varmasti kotona päättänyt, että jos hän meneekin halkoja pienentämään, niin hän ei ainakaan kanna niitä keittiöön enää milloinkaan. Kantakoon siirappimamseli itse halkonsa. Tai Hillevi. Mitä tyttö häntä liikuttaa? Ei niin vähääkään!

Mutta kirvestä heiluttaessaan hän oli näkevinään Hillevin hennon selän taipuvan raskaan kuorman painosta. Ja hän oli taas kuulevinaan hiukan valittavan äänen lausuvan: "Minä aina niin väsyn halkoja kantaessani."

Ei auttanut, vaikka hän uudelleen mutisi: — Mitä tyttö minua liikuttaa! Vasten tahtoaan hänen täytyi tunnustaa, että Hillevi liikutti häntä paljonkin. Hän ei ollut mikään röyhkeä, rivokielinen katutyttö, jollaisiin Olli Södermalmin kujilla oli tottunut. Hän oli niin soma ja sievä, niin kaino ja hieno, kaikki hänessä oli puhdasta, puku, puhetapa, käytös. Ei edes Leila kotona Koivumäellä ollut häntä suloisempi. Hillevin ikäinen Leila nyt olikin. Pikku Leila! Ollin silmät hämärtyivät. Hän muisti, miten hän pienillä kärryillä usein oli vetänyt Leilaa, joka oli hyvin laiska kävelemään. Joskus hän saattoi istua tielle, ojentaa pienet hennot käsivartensa Ollia kohti ja pyytää: "Veikko kantaa, Leila on väsynyt, Leila ei tahdo kävellä."

Hurja koti-ikävä valtasi taas hänen mielensä. Hän istuutui halkoläjälle ja purskahti katkeraan, hillittömään itkuun.

Silloin hän tunsi aran kosketuksen käsivarrellaan, ja kun hän säpsähtäen katsahti ylös, seisoi Hillevi hänen edessään säikähtynyt ilme silmissään.

— Sitäkö sinä itket? kysyi hän. Sitä, mitä täti silloin sanoi. Älä huoli surra. Täti pelkää aina var — — Hän nielasi loukkaavan sanan.

Olli pyyhki häpeissään silmiään.

— En minä sitä itkenyt. Oli vain muutoin niin ikävä ja paha mieli.

— Kyllä kai sinulla oli hyvin paha mieli, kun itkit, sanoi Hillevi totisesti ja verkkaan. — En ole vielä koskaan nähnyt noin ison pojan itkevän. Onko joku tehnyt sinulle pahaa?

Olli ei vastannut. Hänet valtasi kova halu kertoa Hilleville kaikki. Säälisikö tyttö häntä? Vai kääntyisikö pois kauhistuen. Tietysti.

— Minullakin on usein ikävä, jatkoi Hillevi. — Toivoisin, että minulla olisi isä ja äiti ja sisaria niinkuin muillakin. Sitäkö sinäkin ikävöit, sanoi hän vilkastuen, luullen vihdoinkin arvanneensa syyn pojan suruun.

Olli nyökkäsi. Tottahan se oli. Hän ikävöi isää, äitiä, sisarta.

Hillevi istui halkoläjälle Ollin viereen.

— Minä olin pieni, aivan pieni, kun isä ensin kuoli ja sitten äiti, kertoi Hillevi. Ja siitä asti olen elänyt tädin luona, täällä rihkamakaupassa. Joskus rupean ajattelemaan, minkälaista olisi asua korkeassa, valoisassa talossa, johon päivä paistaa sisään akkunoista, ja jonka ympärillä suuret tuuheat puut suhisevat. Silloin suljen silmäni ja kuvittelen olevani Rauhalassa.

Hillevi hämmentyi. Rauhalan nimi oli pujahtanut hänen huultensa yli aivan epähuomiossa.

— Mikä se Rauhala on? kysyi Olli osaaottavasti.

Hillevissä taisteli ujous halun kanssa saada kerrankin uskoa jollekin rakas salaisuus.

— Rauhala — — hän empi hetkisen. — Rauhala, katsos, on sellainen paikka, jossa on aina kesä, jossa päivä paistaa ja ihmiset ovat onnelliset.

— Missä se semmoinen paikka on? kysyi Olli ihmetellen.

Hillevi nauroi hämillään. — Se on kaukana, kaukana täältä. Tai oikeastaan sitä ei ollenkaan ole, minä vain kuvittelen niin.

Olli katseli häntä säälien. Pikku raukka! Hän oli aina hengittänyt vain laitakaupungin pilaantunutta, raskasta ilmaa, oli nähnyt vain harmaita kivimuureja ja likaista takapihaa, kummako siis, jos hän loi itselleen Rauhalan? Kuinka usein olikaan Olli toivonut kaupungin ahtaudesta pääsevänsä hengittämään Koivumäen raikasta ilmaa, näkemään sen maalaista kauneutta.

— Niin, ajatteli hän ääneen, siellä on ihanaa! Hämärät lehmuskäytävät johtavat pihalle, suuret, vanhat puut levittävät tuuheita oksiaan ikään kuin tervehtiäkseen sinua. Keskellä pihamaata on pylvään nenässä kiiltävä metallipallo. Siihen taittuvat auringonsäteet niin hauskasti. Ja ylt'ympärillä loistaa kauniita kukkia. Niitä on niin paljon, erivärisiä: keltaiset ja punaiset georgiinit, pienet siniset lehto-orvokit, tuoksuvat reseedat, komeat leukoijat.

— Voi niin, sellainen juuri on Rauhala! huudahti Hillevi ihastuneena. — Kerro lisää.

Olli katsahti häneen hymyillen. Helpotti mieltä, kun sai puhua Koivumäestä, vaikkei Hillevi arvannutkaan, että se oli hänen kotinsa.

— Pihalta johtaa kapea käytävä leikkituvalle. Se on punainen ja siinä on värilliset ikkunat. Kun siitä katselee ulos, näyttää maailma siniseltä, punaiselta tai viheriäiseltä, aina sitä mukaa, mistä ruudusta tirkistää.

Hillevi taputti nauraen käsiään. —

— Vielä, vielä, pyysi hän.

— Leikkituvan takana on syreenimaja. Siinä on istuimia ja pyöreä pöytä. Se on äidin lempipaikka.

— Äidin! Onko Rauhalassa äiti? kysyi Hillevi ihmetellen.

Olli joutui hämilleen.

— Tietysti siellä on äiti, sanoi hän hetkisen mietittyään.

— Niin tietysti, myönteli Hillevikin. — Sellainen äiti, joka — — —. Sano minkälainen on Rauhalan äiti.

— Hän on aina surullisen näköinen, kun sinä teet pahaa, mutta hymyilee pian jälleen. Hän lohduttaa, kun sinä itket, auttaa, kun juostessasi lankeat ja satutat itsesi, hän puhaltaa kaikki kuhmut ja kipeät pois, on huvitettu siitä, mistä sinäkin. Iltaisin hän käärii peitteen ympärillesi ja — — —

Tässä Ollin ääni tyrehtyi. Lapsuuden muistot valtasivat mielen.

— Iltaisin hän käärii peitteen ympärillesi ja — — toisti Hillevi hitaasti, juhlallisesti. — Suuteleeko hän yöhyväisiksi? kysyi hän kuiskaten.

Olli nyökkäsi. Ääni ei pystynyt kulkemaan.

— Ja suutelee yöhyväisiksi, toisti Hillevi taaskin. Hänen äänessään oli ikävöivä kaipuu.

Kymmenes luku.

TEATTERINÄYTÄNTÖJÄ JA SAIRAUTTA.

Neljä kuukautta oli Olli työskennellyt suutari Jokelan oppipoikana. Tämä aika oli useissa suhteissa ollut hänelle kuin pelastus orjuudesta. Ellei hän olisi tuntenut niin suurta vastenmielisyyttä suutarinammattia kohtaan ja elleivät synkät muistot olisi aika-ajoin häntä vaivanneet, olisi hän ollut kutakuinkin tyytyväinen kohtaloonsa. Tosinhan Jokelan pieni, ahdas asunto suutarinkamppeineen ei ollut Koivumäki, ja tuntuihan vaikealta istua kumarassa kenkiä paikkaamassa ja anturoita nakuttamassa, mutta Jokela oli ystävällinen ja ruoka riittävä, ja sen jälkeen mitä Olli oli kokenut Simolinilla, tuntui hänen olonsa nyt oikein ruhtinaalliselta. Jokela ei rasittanut liiallisella työllä oppipoikaansa, lainakirjaston hoito toi vaihtelua hänen elämäänsä, ja illat, jotka hän lukuunottamatta halonhakkuuiltoja neiti Anderssonilla vietti kotona, hän käytti oppimiseen. Hän istui joko vajoutuneena johonkin kirjaan tai harjoitteli kirjoitusta. Herra Soila korjaili aina silloin tällöin hänen vihkojaan ja antoi hänelle opetusta laskennossa. Siitä korvaukseksi Olli juoksi kirjailijan pikku asioilla, harjasi hänen vaatteensa ja kenkänsä ja siisti hänen huoneensa. Oman olentonsa suhteen Olli alkoi noudattaa samaa huolellisuutta, jota huomasi herra Soilan puvussa ja esiintymistavassa. Hän ei enää astunut sisään hattu päässä, ei kiroillut eikä puuttunut sanasille vastaantulevien poikaviikarien kanssa. Tämä hänen "mamselimainen" esiintymisensä aiheutti paljon pilaa pihan nuorisossa. Vilho ja hänen toverinsa härnäilivät ja pilkkasivat häntä, missä vain tapasivat, ja Emma oli antanut hänelle nimen "täti Eufrosyyne", jonka pojat riemusta ulvoen hyväksyivät. Heidän erikoisena huvinaan oli tulla sisään Jokelan kauppaan ja mitä viattomimmalla äänellä pyytää täti Eufrosyyneä mamman luo kahville tai tuoda terveisiä mammalta, että täti Eufrosyyne olisi hyvä ja lähettäisi mammalle vähän hermotippoja.

Olli puri hampaitaan eikä ollut tietääkseen heidän kujeistaan. Mutta viimein hänen kärsivällisyytensä loppui.

Helanterin Mikko astui eräänä päivänä kauppaan, nosti kohteliaasti lakkiaan ja sanoi:

— Mamma käski kysyä, eikö musteri lainaisi hänelle pyhähamettaan, kun mamman pitää mennä ristiäisiin.

Mikko itse oli totinen tätä sanoessaan, mutta ovelta kuului iloista naurun tirskuntaa. Siinä seisoi pari kolme pihan pahinta veitikkaa nauttien Mikon sukkeluudesta.

Tuossa tuokiossa oli Olli hypännyt tiskin yli, tarttunut Mikkoa kaulukseen ja retuuttanut hänet ulos kadulle. Oli vasta satanut lunta, Olli painoi Mikon lumihankeen ja löylytti häntä parhaimpansa mukaan. Kuin tulen leimaus hän sitten kääntyi töllistelevään poikaparveen, ampaisi umpimähkään yhtä poikaa niskaan ja antoi hänelle saman kyydin kuin Mikollekin. Toiset pojat olivat niin ällistyneet tästä äkillisestä hyökkäyksestä, että lähtivät käpälämäkeen taakseen vilkaisematta.

Mutta pihalla seisoi Emma, piteli molemmin käsin sivujaan ja nauraa hohotti täyttä kurkkua.

— Hei, musteri, paina päälle vain. Anna niin, että tuntuu. Hop, hop. Saitteko, pojat! Viis yhtä vastaan. Hameniekat, mamselit, suurisuut, saittepa kerrankin. Sinäkin Helanterin Mikko, mene kotiin harsimaan housuja papallesi. Voi, kun ihan veri tihkuu pojan nenästä.

Mikko kömpi nolona ja märkänä nenäänsä pidellen ylös kinoksesta.

— Vieläkö tulet vasta kiusaamaan? kysyi Olli uhkaavana.

Mikko heitti häneen kujeellisen silmäyksen.

— Enhän minä arvannut, että täti on niin reima mies! huusi hän ja lähti samalla suu irvessä köpittämään kotiin.

Emman raikas nauru palkitsi hänen sukkeluutensa. Olli käännähti ja palasi punaisena ja hengästyneenä työhönsä.

Poikien naljailu ei kuitenkaan muuttanut hänen päätöstään. Hän tahtoi olla siisti ja siivo puvussaan ja käytöksessään, tahtoi erottautua kadun pojista. Hän ei tahtonut alentua niiden tasalle, joiden joukkoon kurja kohtalo oli hänet heittänyt.

Tähän aikaan Ollissa alkoi herätä jonkinlainen hämärä epäilys, etteivät asiat olleet aivan niin kuin hän lapsellisuudessaan oli luullut. Hän ei tosin tiennyt mitään kauppaneuvoksen testamentista eikä siis arvannut Kaarle serkun osuutta hänen onnettomuuteensa, mutta hän oli alkanut epäillä, tokko hänen vanhempansa olivat olleet oikeassa häntä tuomitessaan. Hänhän oli vain pieni poika rikoksen tapahtuessa, eihän laki voinut niin ankarasti rangaista kahdeksanvuotista lasta. Vanhemmat menettelivät julmasti kieltäessään hänet. Oliko heidän ylpeytensä niin paljon suurempi kuin rakkaus lapseen? ajatteli hän katkerana. Oli sydämetöntä vaatia häntä luopumaan kaikista lapsenoikeuksistaan. Miten äitikin saattoi! Äiti, joka Ollia oli niin sydämellisesti rakastanut. Kivikovia he olivat kumpainenkin, sekä isä että äiti, kun olivat saattaneet hänet hyljätä, ainoan poikansa.

Ja oliko hänen pakko pitää lupaus, jonka oli ymmärtämättömyydessään antanut? Täytyikö hänen koko elämänsä väärällä nimellä piillä rikoksen tähden, jonka hän lapsena oli tehnyt? Eikö ollut parempi ilmaista itsensä, kärsiä rangaistus siitä ja sitten rohkeasti koettaa elää eteenpäin. Jolleivät vanhemmat tahtoneet hänestä tietää, saattoi hän tulla toimeen ilman heitäkin rehellisellä työllä.

Ja kenties oli isän sydän jo heltynyt; äiti häntä kaipasi, sen hän varmasti tunsi. Ehkäpä he nyt jo katuivat, että olivat hyljänneet hänet, ja antaisivat anteeksi, jos hän tulisi kotiin.

Miten Raamatussa sanotaankaan: "Minä nousen ylös ja menen isäni luo".

Usein hänen teki mieli kysyä neuvoa vanhalta Jokelalta tai herra Soilalta, mutta yhtä usein pidätti häntä pelko siitä, että he kauhistuneina vetäytyisivät hänestä pois kuultuaan hänen salaisuutensa.

Näissä surullisissa mietteissä eläen Olli kävi yhä vakavammaksi. Pihan poikien rajut leikit ja huvit eivät häntä enää miellyttäneet. Sensijaan hän mielellään oli Hillevin seurassa, eikä Hillevikään häntä välttänyt. Olihan heillä yhteinen rakas salaisuus: Rauhala.

Toinenkin yhteinen salaisuus oli Hillevillä ja Ollilla. Heleena oli eräänä sunnuntai-iltapäivänä salaperäisen näköisenä kutsunut Hillevin ja Ollin ullakolle. Ja siellä ullakon konttorissa, jonne pieni kattoikkuna loi säästeliäästi valoa, hän ilmoitti näyttelevänsä heille lupaamaansa Regina von Emmeritziä. Näyttämölaitteet olivat yksinkertaiset: vanha kolmijalkainen pöytä, rikkonainen korituoli ja raajarikko jakkara. Katselijat istuivat puulaatikoilla ja puhalsivat hyppysiinsä tuon tuostakin, sillä ullakolla alkoi jo näin myöhään syksyllä olla kylmä.

Heleena ei paljon piitannut näyttämönsä vajavaisuuksista. Suurella hartaudella hän esitti näytelmän eri henkilöitä, kavalaa pater Hieronymusta, sankarillista kuningasta, intomielistä Reginaa, vieläpä leikillistä Larssoniakin. Ja korvaton kuppi kädessä hän istuen ontuvalla pöydällä lauloi raikkaalla äänellä Larssonin juomalaulun katselijainsa suureksi huviksi. Mutta kun hän seuraavalla kerralla taas esitti kuuluvasti samaa laulua, yhtyi Ollin ja Hillevin iloiseen nauruun meluava hohotus. — Emma oli toisten huomaamatta tullut ullakolle, oli kuullut Heleenan laulun, uteliaana hiipinyt perälle, jossa räätälin vinnikonttori sijaitsi, ja tirkistänyt sisään harvan seinän kautta.

— Mitä te täällä pelailette! huusi hän vahingoniloisena. Mutta sekä näyttelijätär että katselijat istuivat mykistyneinä mielipahasta. Siihenkö heidän ilonsa nyt päättyi. Emma oli talon pahin juorukello, kun hän kerran sai vihiä jostakin, levisi se yli koko talon, kellarikerroksesta ylimpiin huoneistoihin.

— Päästäkää minutkin sisään, pyysi Emma.

Heleena mietti hetkisen. Ehkäpä se olikin viisainta?

— Sinä pääset, Emma, mutta vain sillä ehdolla, ettet kenellekään elävälle sielulle hiisku sanaakaan siitä, mitä täällä näet. Lupaatko sen?

— Lupaan, vastasi Emma.

— Mutta oikein totisesti. Vanno näin: Minä lupaan ja vannon ikuisena salaisuutena säilyttää sen, mitä täällä kuulen ja näen. Jos tämän valani rikon, niin auetkoon altani maa ja elävältä nielaiskoon Puustisen Emman!

— Ihanko totta se aukeaa? kysyi Emma puolittain peloissaan.

— Varmasti. Jos sinä olisit teatterissa niin usein kuin minä, saisit kokea paljon ihmeellisempiä asioita. Maltahan, kun minä kerran näyttelen Makpettia, ja verinen haamu tulee kesteihin, juuri kun vieraat istuvat illallispöydässä.

— Älä, älä, hätäili Emma. Hän kohotti kätensä ylös ja vannoi juhlallisesti: — Minä lupaan ja vannon ikuisena salaisuutena säilyttää sen, mitä täällä kuulen ja näen. Jos tämän valani rikon, niin auetkoon altani maa ja elävältä nielaiskoon Puustisen Emman ja sammakot syökööt luuni, lisäsi hän vielä varmemmaksi vakuudeksi.

Hän pääsi nyt sisälle ja oli pian niin innostunut näkemäänsä, että Heleena huomasi turhaksi pelätä mitään ilmiantoa hänen puoleltaan. Ja täst'edes hän oli säännöllinen vieras Heleenan näyttämöesityksissä. Hän istui aina hiljaa kädet ristissä helmassa, huulet puoliavoimina, ahnaasti niellen jokaisen sanan, mikä lähti Heleenan huulilta. Toisinaan hän itki haikeasti, toisinaan taas purskahti remakkaan nauruun, aina sikäli kuin tilanne vaati.

Tammikuussa sairastui Hillevi kuumeeseen. Oli ollut kova pakkanen, mutta lapset eivät olleet malttaneet kieltäytyä sunnuntaihuvista, varsinkin kun Heleena oli luvannut näytellä ihka uutta kappaletta, jossa hän itse oli esiintynyt pikku poikana oikein isossa teatterissa, Arkadiassa, joka toisten mielessä häämötti saavuttamattomana paratiisina. Jalkojaan kopistellen ja käsiinsä tiheästi puhaltaen istuivat katselijat. Hillevin hampaat kalisivat kylmästä ja vilunväristykset karmivat hänen ruumistaan. Mutta hän ei halunnut lähteä pois, kotona oli niin kolkkoa ja ikävää. Illalla hän yski pahasti ja valitti pistoksia rinnassaan.

Kun Olli seuraavana iltana meni noutamaan kellarin avainta, makasi hän vuoteessa posket hehkuvanpunaisina ja puhui sekavia sanoja.

— Kyllä kai hän nyt kuolee, huokasi neiti Andersson. Ja minä olen täällä aivan yksin, ei ole ketään, joka käy lääkkeitäkään hakemassa. Kun saisi lehmuksenkukkia, niin keittäisin teetä.

— Kyllä minä juoksen apteekkiin, huudahti Olli. — Ei siinä kauan viivy.

Apteekkiin oli pitkä matka, mutta Olli juoksi sen välin uskomattoman lyhyessä ajassa. Ajatus, että lääkkeet voisivat pelastaa Hillevin hengen, pani hänen jalkansa liikkumaan nopeasti ja keveästi, kuin olisi hänellä ollut siivet kantapäissä. Palattuaan hän heti käskyä odottamatta teki tulen takkaan ja istuutui odottamaan lääkkeen valmistumista.

— Saat mennä kotiin nyt, sanoi neiti Andersson. Hän ei ylimalkaan sietänyt poikia ja kohteli aina epäluulolla Olliakin.

— Kyllä minä voisin huomenaamulla tulla avaamaan luukut ja siivoomaan puodin, sanoi Olli arasti.

Rihkamakauppias loi häneen tutkivan katseen. Häntä epäilytti pojan aulius, ehkäpä hän vain etsi tilaisuutta kehveltääkseen jotakin kaupasta. Mutta toisekseen hän kovin kaipasi apua nyt, kun Hillevi oli sairas.

— Voithan tulla, sanoi hän lyhyesti, ja Olli poistui tyytyväisenä.

Porstuassa hän tapasi Heleenan. Silmät itkettyneinä seisoi pikku näyttelijätär märkä nenäliina käsissään ja näytti perin onnettomalta.

— Kuoleeko Hillevi? kysyi hän tarttuen Ollia käsivarteen.

— En tiedä, vastasi poika.

— Neiti Andersson sanoi, että jos Hillevi kuolee, on se minun syyni, joka olen vietellyt häntä syntiin. Ja Hillevi kuiskasi minulle, kun pujahdin hänen vuoteensa viereen, että Jumala rankaisee häntä siitä, että hän sunnuntaina petti tätiään.

Olli näytti miettivältä. Hänen käsityksensä Jumalasta olivat perin hämärät.

— Minä en usko, että Jumala tahtoo Hilleville mitään pahaa, sanoi hän päättävästi. — Hillevi on niin hyvä ja kaikki rakastavat häntä, miksi ei Jumalakin rakastaisi häntä.

Heleenaan näytti tämä päätelmä tepsivän. Hän pyyhki kyynelet silmistään ja sanoi:

— Sitähän minäkin. Mutta jos Hillevi kuolee, en minä koskaan enää voi olla iloinen.

Olli tunsi mielessään samoin, mutta hän ei sitä kehdannut tunnustaa, ei edes itselleenkään.

Hillevi parani, vaikka hitaasti. Hän yski yhä lyhyttä kuivaa yskää ja pysyi heikkona ja laihana. Talvi oli sinä vuonna harvinaisen ankara, ja neiti Anderssonin huoneissa oli hirveän kylmä. Puodin lattia oli vetoinen ja seinistä tuntui huokuvan pakkasen viimaista henkeä. Kyttyräselkäinen neiti istui paksuun villanuttuun ja päällyskenkiin puettuna ja odotti ostajia, joita yhä harvemmin kävi kaupassa. Rouva Laaksonen oli laajentanut varastojaan, hänellä oli paljon ostajia. Iloinen, pyylevä rouva tiesi huvittaa yleisöä hauskoilla sukkeluuksilla ja päivän juoruilla — siihen ei hänen kilpailijasisarensa kyennyt. Yhä pienemmäksi hupeni päiväkassa, kun neiti Andersson sen illoin laski, yhä huolestuneemmiksi kävivät hänen kasvonsa. Mutta hän ei valittanut kenellekään, kävi vain raskasmielisemmäksi ja vaiteliaammaksi.

Keväällä, maaliskuussa, oli Hillevi niin heikko, että hän tuskin jaksoi kävellä ulkona. Hänen muutoinkin niin kalpeat kasvonsa olivat nyt miltei vihertävät. Suurin, ikävöivin silmin hän tuijotti ulos ikkunasta kadulle, jossa pienet purot ilmoittivat kevään tulleen. — Hän näkee nälkää, pelkään minä, sanoi suutari Jokela eräänä päivänä päätään pudistaen, kun neiti Andersson oli käynyt kaupassa laihana ja kalpeana hänkin. Ja hänen pieni sisarentyttärensä kuihtuu ravinnon puutteen tähden.

Olli kuuli sanat ja tunsi kurkkuaan kuristavan. Hillevikö kuolisi ravinnonpuutteesta? Ja hän ei voinut auttaa, pienen palkkansa hän oli käyttänyt tyystin vaatevarastonsa korjaamiseen. Mutta hän tiesi myös toisen syyn tytön asteittaiseen heikkenemiseen. Hillevi kaipasi valoa ja päivänpaistetta. Hän surkastui kuin kasvi auringon puutteessa. Hänen asuntoansa ei kevätpäiväkään päässyt valaisemaan, ikkunat olivat pohjoista kohti ja korkea kivitalo kadun toisella puolen esti päivänvalon pääsemästä sisään. Pihalta kohosi lumen sulaessa epäterveellistä usvaa ja kosteutta, joka painoi heikkoa rintaa ja salpasi hengen.

Olli huomasi hänen hiljakseen kuihtuvan ja tunsi sydämensä kouristuvan nähdessään hänen laihat, läpikuultavat kasvonsa ja suuret kuumeiset silmänsä. Hän uskalsi siitä huomauttaa neiti Anderssonille, mutta kyttyräselkäinen täti katseli häneen paheksuvasti. Olli oli hänen mielestään liian tunkeileva.

— Hillevi on vielä heikko tautinsa jälkeen, sanoi hän, eikä sitä paitsi koskaan ole ollut vankka terveydeltään. Kyllä hän taas vaurastuu, kun kesä tulee.

Olli oli näihin aikoihin usein Hillevin luona. Neiti Andersson oli vähitellen voittanut vastenmielisyytensä Jokelan oppipoikaa kohtaan huomatessaan, ettei hän näpistellyt eikä kiroillut, kuten hän luuli kaikkien poikalapsien tekevän. Kun hän oli liikeasioilla tai kirkossa, salli hän Ollin tulla kotiinsa, Hilleviä ei voinut jättää yksin vielä. Ja Olli tuli mielellään, milloin vain mestarin työltä pääsi. Saattoi käydä niinkin, että neiti Andersson, kun hänen täytyi keskipäivällä lähteä ulos, pistäytyi mestarilta pyytämässä, että Olli saisi pitää myymälää silmällä sillä aikaa. Joskus täti myös toi Hillevin Jokelan luo. Tyttö istui silloin aina suutarin ainoassa mukavassa tuolissa, katseli mestarin ja Ollin työtä ja kuunteli Jokelan juttuja entisiltä ajoilta. Soila, joka silloin tällöin näki tytön, oli antanut hänelle nimen: Lumikukka.

Yhä useammin puhui Hillevi Rauhalasta.

— Eikö totta, kysyi hän usein Ollilta, Rauhalassa paistaa aurinko koko päivän? Siellä ei koskaan ole kylmää eikä kosteata.

— Siellä on aina aurinkoinen kesä, vakuutti Olli, metsä tuoksuu niin ihanalle, tuoreelle pihkalle ja puitten latvassa on pieniä linnunpesiä tai pörhöhäntäisen oravan koti.

— Rauhalassa minä tulisin terveeksi, huokasi Hillevi ikävöiden.

Näihin aikoihin teki Olli ratkaisevan päätöksen. Hän kirjoitti Kaarle serkulle ja pyysi, että tämä puhuisi hänen puolestaan vanhemmille ja järjestäisi niin, että hän saisi tulla kotiin. Hän oli valmis kärsimään rangaistuksen rikoksestaan, mutta hän ei kauemmin tahtonut elää vailla vanhempien anteeksiantoa ja rakkautta. Kun hän sulki kirjeen, tunsi hän tehneensä päätöksensä yhtä paljon Hillevin kuin hänen itsensä tähden.

— Jos isä ja äiti antavat minulle anteeksi, ajatteli hän, pyydän heitä ottamaan Hillevin Koivumäkeen. Äiti on niin hyvä ja helläsydäminen, hän rupeaa kyllä rakastamaan Hilleviä.

Yhdestoista luku.

SIMOLIN VIRITTÄÄ UUSIA JUONIA.

Helsingin hienoimmassa hotellissa istui eräässä sen komeimmin sisustetuista huoneista Harmaalan kartanon omistaja. Hän ei enää ollut sama verevä, hiukan huoleton ja kevytmielinen nuorukainen, jollaisena hänet kolme, neljä vuotta sitten opimme tuntemaan. Kasvoihin oli tullut huolten kyntämiä vakoja, silmät olivat levottomat ja ryhti hiukan kumara. Rauhatonna hän käyskenteli edestakaisin sikaria kiihkeästi polttaen. Silloin tällöin hän tarttui pöydällä olevaan sanomalehteen heittääkseen sen taas luotaan hermostuneesti.

— Kirottua, mutisi hän. Houkka olin, kun annoin Maleena tädin houkutella minut tähän onnettomaan peliin. Mitä hyötyä on minulla ollut kaikista juonistani ja vehkeilyistäni! Kauppaneuvoksen rahat tosin perin, mutta niiden mukana alinomaisen pelon tunteen ja levottomuuden. Eikä Simoliniakaan kuulu, vaikka olen hänelle kirjoittanut.

Ovelle koputettiin. Hotellin palvelija astui sisään.

— Alhaalla on muuan mies, joka pyytää päästä patruunan puheille.

— Kuka hän on?

— Hän ei sanonut nimeään. Ilmoitti tulevansa Ruotsista.

— Lähettäkää hänet tänne luokseni. — Simolin, sanoi hän puoliääneen, kun palvelija oli poistunut.

Hetkistä myöhemmin astui suutari Jannen seurassa huoneeseen. Hän oli jos mahdollista vielä entistä ränsistyneemmän näköinen. Pienet tihrusilmät olivat yhä samenneet, nenä oli sinipunainen ja leuan sänki huonosti ajettu. Janne oli hiukan siistimpi, hän katseli suurella uteliaisuudella ja kunnioituksella ympärilleen komeassa huoneessa.

Kaarle herra tarkasti otsa rypyssä renttumaista apulaistaan.

— Hävetkää Simolin, sanoi hän äkäisesti, kuinka kehtaatte ilmestyä eteeni noin viheliäisenä? Ettekö ymmärrä saattavanne minut siten pahaan valoon?

Simolin painoi nöyrästi päänsä kallelleen.

— Ah, armollinen patruuna, minä olen rehellinen mies ja minulla on neljä lasta. Miten luulette rehellisen ihmisen tulevan toimeen näinä onnettomina aikoina? Kiittää onneaan, kun saa leipää itselleen ja perheelleen. Vaatteista ei puhettakaan.

— Hävetkää, ettekö ole saanut minulta säännöllisesti kuukausirahaanne?

— Olen kyllä, armollinen herra, mutta poika nieli kaiken. Hän söi kauheasti ja vain parhaita herkkuja ja hänen pukunsa — — —

— Vaiti! — Missä hän nyt on?

Simolin käänteli vanhaa haalistunutta huopahattuaan ja ryki hämillään.

— Armollinen patruuna, hän karkasi, kuten tiedätte, ja lienee nyt parhaillaan matkalla Meksikoon Delfiini-laivalla.

— Valehtelette! Poika on Suomessa — täällä Helsingissä.

Simolin peräytyi pari askelta.

— Helsingissä, toisti hän änkäten.

— Niin juuri, sain häneltä pari päivää sitten Helsingissä leimatun kirjeen. Varovaisuuden vuoksi hän on pannut osoitteekseen: Poste restante. Näyttää siltä, kuin ei hän oikein luottaisi serkkuunsa. Onneksi hän tällä kertaa osoitti kirjeensä minulle eikä vanhemmilleen, ensi kerralla hän voi kirjoittaa heille suoraan. Ja silloin, kelpo, rehellinen Simolin, ei meidän turvallisuutemme ole monen kopeekan arvoinen.

Simolin ähkyi hiljaa ja kynsi takkuista tukkaansa.

— Peeveli sentään, ettei se poika kuollut silloin kun — — Hän loi nopean syrjäsilmäyksen Janneen ja keskeytti puheensa.

Kaarle oli myös nyt huomannut pojan, joka tähän asti oli pysytellyt isän selän takana. Hän rypisti otsaansa.

— Miksi olette tuonut pojan tänne? kysyi hän tuimasti. —Tahdon puhua kanssanne kahden kesken.

— Anteeksi, herra patruuna, mutta poika on hiivatin älykäs ja ovela. Ajattelin, että hän voisi auttaa, jos tässä tarvitaan erikoista. Mutta jos patruuna niin suvaitsee, voi hän poistua. Ulos huoneesta, tolvana!

Janne totteli vastenmielisesti. Käytävässä hän nähtyään sen olevan tyhjän jäi oven taakse seisomaan painaen korvansa avaimen reikään.

— No, kelpo suutarini, sanoi Kaarle, Jannen poistuttua, mikä nyt neuvoksi?

— Sitä en minä tiedä, patruuna on viisas mies ja keksii kyllä neuvon. Mutta se mun täytyy heti sanoa, että meidän Fiina on tullut niin kummalliseksi viime aikoina, että minun täytyy olla hyvin varovainen hänen suhteensa. Sen jälkeen kuin poika silloin alussa oli henkensä heittää, hän on käynyt niin epäluuloiseksi ja minun täytyi ihan vannoa, etten pojan henkeä vainoa. Se naisväki on niin ylen käsittämätöntä joukkoa. Meidän muijallakin on neljä omaa lasta, mutta kun Olli karkasi, niin hän poikaa suremaan, kuin olisi se ollut hänen ainoa lapsensa. Itkee ulisee nyt vain ja veisaa virsiä ja vaatii minuakin parannukseen ja katumukseen.

Kaarle herra kohautti olkapäitään kärsimättömästi.

— Teidän perheasianne eivät minua huvita, sanoi hän pikaisesti. — Kysymys on siitä, miten suoriudumme siitä umpisokkelosta, johon kaikesta päättäen ennen pitkää joudumme. Miksi taivaan nimessä päästitte pojan karkaamaan! Nyt ei meillä ole muuta edessä kuin joko joutua oikeuden käsiin tai karata maasta.

— Voisihan vielä olla jokin kolmas keino, sanoi Simolin matalalla äänellä.

— Ei, ei, sanoi Kaarle tehden torjuvan liikkeen kädellään. — Olen saanut kyllikseni kaikista juonitteluista. En halua enää vehkeillä.

— Niin, sanoi Simolin, — mutta miten tulee Kaarle herra toimeen köyhänä? Kauppaneuvoksen omaisuus lankeaa tietysti Ollille, heti kun tulee ilmi, että hän onkin elossa.

— Saan ruveta työtä tekemään, sanoi Kaarle jyrkästi.

Simolin näytti levottomalta. Jos Kaarle herra heitti koko asian sikseen, täytyi hänenkin taas ahkerammin ruveta työtä tekemään, kauppaneuvoksen rahoista oli tähän asti hänelle koitunut osa, nyt se ansio häviäisi.

— Ei ole helppo sen työtä tehdä, joka on tottunut elämään rikkaan tavoin, sanoi hän.

Kaarle myönsi itsekseen suutarin olevan oikeassa. Vaikea oli hänen ruveta elämään köyhän miehen tavoin, vaikea elatuksensa ansaita, kun oli tottunut rehentelemään isosedän rikkauksilla.

Simolin lähestyi mielistelevä ilme konnankasvoillaan entistä isäntäänsä.

— Voisihan ajatella tämän pulman ratkaisuksi keinoa, joka olisi molemmille puolille edullinen.

Kaarle naurahti ivallisesti.

— Jos sellaisen keinon keksitte, olette taikuri, hyvä Simolin, ja minä palkitsen teidät runsaasti.

Simolinin silmät kiilsivät ahneudesta. Hän oli luonnostaan laiska mies ja pelkäsi työtä. Jos hän nyt saisi Kaarle herran taivutetuksi tuumaansa, voisi hän ansaita sievosen summan. Silmänräpäyksen aikaa hän näki edessään vaimonsa kasvot, niissä oli varoittava, miltei pyytävä ilme. Hän taisteli tuokion oman paremman itsensä kanssa, sitten voitti ahneus.

— Jos patruuna luottaa alhaiseen palvelijaansa, sanoi hän imartelevaan tapaansa, voin ehkä keksiä neuvon. Mutta ensin on kai otettava selko pojan olinpaikasta.

— Voitteko saada tietää siitä?

— Koetamme, patruuna, panemme parastamme, Janne ja minä.

— Minä viivyn vielä muutaman päivän täällä. Sitten lähden takaisin Harmaalaan. Voitte tulla ilmoittamaan minulle, kun olette saanut tietoja. Mutta olkaa varovainen, Simolin, en halua poliisia kimppuuni. Ja jos saatte pojan pysymään vaiti maksamalla hänelle kelpo hyvityksen, niin älkää säästäkö rahoja.

— Olkaa huoleti, herra patruuna, ja luottakaa minuun.

Hän poistui huoneesta nöyrästi kumartaen ja törmäsi ovessa Janneen, joka ei ennättänyt ajoissa peräytyä.

— Ahaa, lurjus, olet kuunnellut, naureskeli isä pojalleen. Sen parempi, silloin pääsen sinulle kertomasta asioita. — — —

Pari päivää yllä mainitun kohtauksen jälkeen oli Olli Jokelan asioilla Kruununhaassa päin. Jossakin Maariankadun puolella oli tulipalo, ja poika pysähtyi toisten uteliaitten joukkoon katselemaan sammutustyötä. Äkkiä hän oli tuntevinaan, että joku piti häntä silmällä. Hän käännähti ja huomasi keskenkasvuisen pojan, joka seisoi toisten joukossa hattu syvään silmille vedettynä. Pojan koko olento tuntui tutulta, mutta kun Olli alkoi häntä tarkata, hävisi hän toisten sekaan. Olli ennätti kuitenkin nähdä vilauksen hänen kesakkoisista kasvoistaan ja punaisesta tukasta.

— Janne! parkaisi hän miltei ääneen. Hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä, hänen täytyi nojautua viereisen talon seinään. — Ei, ei, se ei ole mahdollista, mutisi hän sitten, se oli vain joku hänen näköisensä. Mutta sellainen kauhu valtasi hänet, että hän kiireesti lähti pois palopaikalta. Seurasiko häntä kukaan? Tuolla käveli sama poika hänen jäljestään vinhaa vauhtia. Olli kiirehti askeleitaan, poikkesi syrjäkadulle, oikaisi parin pihan kautta ja riensi sitten miltei juoksujalkaa kotia kohti. Vielä kerran hän katsahti taakseen. Jumalan kiitos, poikaa ei enää näkynyt! Kotona hän koetti rauhoittaa mieltään. Hän oli tietysti nähnyt aaveita keskellä päivää. Kuinka Janne voisi olla täällä Helsingissä?

Äkkiä juolahti hänen mieleensä peloittava ajatus. Olisiko Kaarle serkku ilmaissut Simolinille hänen oleskelupaikkansa? Kylmä hiki kohosi hänen otsalleen hänen tätä ajatellessaan, niin kauheana kuvana olivat Simolin ja hänen kotinsa syöpyneet hänen mieleensä. Nyt, kun hän oli oleskellut hyvien ihmisten parissa, tunsi hän entistä suurempaa inhoa sitä matalamielisyyttä ja raakuutta kohtaan, joka vallitsi suutarin perheessä. Kalpeana ja äänetönnä hän palasi kotiin ja istuutui työnsä ääreen. Joka kerta kun ovikello kilahti, loi hän levottoman katseen kauppaan päin. Ja vaikka hän muutoin aina nopeasti riensi palvelemaan ostajia ja kirjastossa kävijöitä, oli hän nyt siihen silminnähtävän haluton. Jokela huomasi hänen omituisen käytöksensä ja ihmetteli sitä, mutta arveli, että poika mahdollisesti oli sairas.

Kun Olli pari päivää myöhemmin illalla palasi kotiin asialta, huomasi hän lähellä porttia Vilhon keskustelussa erään pojan kanssa. Samassa tuokiossa, kuin Olli näyttäytyi, katosi vieras poika porttikäytävän pimentoon. Mutta kevätillan valossa ennätti Olli kuitenkin selvästi nähdä hänet. Se oli Janne, siitä ei ollut epäilystäkään!

Kun pelottava totuus selvisi, vaihtui Ollin levottomuus uhkamielisyydeksi. Pää pystyssä, varsi suorana hän astui sisään suutarin pieneen kotiin. Nyt hän ei enää viivytellyt päätöksensä toteuttamista. Jo huomisaamuna hän aikoi mennä poliisilaitokselle ilmaistakseen itsensä. Hän ei aikonut kauemmin elää kuin ahdistettu metsänpeto. Hän oli tehnyt rikoksen ja tahtoi kärsiä rangaistuksen.

Rauhallisin mielin hän laskeutui levolle ja vaipui sikeään uneen.

Aamuyöstä hän säpsähtäen heräsi. Tuntui aivan kuin joku olisi liikkunut puodissa. Hän nousi istualleen ja tarkkasi hetkisen kuuloaan heristäen, mutta rauhoittui, kun ei kuulunut sen enempää. Uni ei kuitenkaan enää maistunut. Hän nousi hetken kuluttua ja alkoi hiljakseen koota pikkukapineitaan myttyyn. Hänenhän täytyi nyt lähteä talosta — kenties ikiajoiksi.

Siinä työssä tapasi hänet Jokela, kun hän kello kuuden tienoissa tulla taapusteli sukkasillaan pienestä makuuhuoneestaan.

— Muuttoako sinä hommailet, sanoi hän enemmän leikillään kuin tosissaan astuessaan pojan ohi puotihuoneeseen.

— Muuttoa, vastasi Olli, ja sitten hän vielä hetkisen epäröityään lausui tuskin kuuluvalla äänellä: — Minulla olisi mestarille vähän puhumista.

— Puhutaan vain, sanoi mestari, — minä avaan ensin oven. Mutta mitä tämä on! huudahti hän kiivaasti. Ovi on auki!

Olli juoksi puotiin. Totta tosiaan, ovi oli auki! Hän loi nopean silmäyksen hyllyille. Ne olivat merkillisen tyhjät.

— Täällä on ollut varas! kirkaisi Jokela ja riensi rahalaatikolle. Se oli tyhjä! Ei epäilystäkään. Kaupassa oli kuin olikin käynyt varkaita.

Jokela vaipui tuolille istumaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.

— Jopa tekivät vahingon, päivitteli hän, neljä paria naisten nappikenkiä ja kahdet miehen kengät. Ja vielä lisäksi rahaa kolmattasataa markkaa. Keitähän ne peevelit ovat olleet?

— Minä olin kyllä kuulevinani jotakin liikettä, änkkäsi Olli. Hän oli pahoillaan siitä, ettei ollut noussut ottamaan asiasta tarkempaa selkoa.

Tieto siitä, että Jokelalla oli käynyt varkaita levisi hämmästyttävällä nopeudella talon asukkaiden kesken. Jokela oli yleensä suosittu ja kunnioitettu henkilö, ja varkaus sinään oli näihin aikoihin varsin harvinainen tapaus laitakaupungillakin. Vilho ja Helanterin Mikko kilpailivat siitä, kuka ensinnä ennättäisi poliisia hälyttämään, ja lähtivät täyttä laukkaa vilistämään poliisikamariin. Heille oli tällainen varkaus kuin luku jännittävää rosvoromaania.

Poliisi saapui ja piti mahtipontisen kuulustelun. Siinä ei kuitenkaan ilmennyt muuta kuin mitä Olli tiesi. Hän oli aamuyöstä kuullut hiljaista liikettä puodista — siinä kaikki.

— Hm, hm, sanoi lihava poliisi tärkeän näköisenä varsin salaperäinen juttu. Oikeus ottaa kyllä asiasta selvän, minulla ei ole täällä enää tekemistä.

Samassa avautui ovi ja sisään astui Simolin, puhtaana, sileäposkisena ja arvokkaana, puettuna pitkään mustaan takkiin ja siistinä kiireestä kantapäähän. Hän tervehti läsnäolijoita ja kysyi juhlallinen sävy äänessään.

— Kuka arvoisista herroista on suutarimestari Jokela?

Jokela astui esiin.

Simolin tervehti häntä kumartaen syvään.

— Herra mestari, raskas velvollisuus on ajanut minut luoksenne. Sydämeni vuotaa verta, mutta kunnon kansalaisena olen aina totellut lakia, ja sen vuoksi täytyy minun nytkin haikein mielin täyttää tehtäväni.

Jokela seisoi kysymysmerkkinä, poliisi ja yleisö tarkastivat kunnioituksella lainkuuliaista kansalaista. Simolin avasi oven ja huusi kadulle:

— Janne, tule sisään, poika parkani.

Janne astui sisään, siistinä ja säveänä, suuri mytty kainalossa. Simolin otti mytyn, laski sen Jokelan eteen ja lausui murheellisella äänenpainolla:

— Herra mestari, ovatko nämä teidän? Jokela tarkasti kenkiä, jotka vierähtivät mytystä lattialle.

— Kyllä ne ovat minun, sanoi hän hämmästyneenä. Mistä herra on ne saanut, ja kuka ne on varastanut?

Simolin huokasi raskaasti, hänen katseensa etsi huoneessa seisoskelevien joukosta ja pysähtyi viimein Olliin.

— Kurja lapsi, sanoi hän ojentaen sormensa poikaan. Näinkö pitkälle olet siis tosiaan eksynyt? Aina meillä on ollut sinusta surua ja huolta, mutta emme koskaan olisi uskoneet sinun rupeavan varkaaksi.

Hämmästyksen kohina kävi yli huoneen. Jokela kääntyi nopeasti Olliin.

— Hänkö, änkkäsi hän masentuneena, — ei, ei, sitä en usko. Hän on itse rehellisyys.

Simolin naurahti katkerasti. — Huonostipa häntä silloin tunnette, mestari. Uskokaa minua, ovelampaa veijaria ei tämän maan kamaralla ole elänyt.

Olli astui kalpeana, silmät säihkyen syyttäjänsä eteen. Hän oli tähän asti ollut kuin tyrmistynyt, nyt hän kiivaasti puhkesi puhumaan.

— Te valehtelette, Simolin, luulette tällä tavoin saavanne minut valtoihinne, mutta te erehdytte, minä en ikinä enää alistu käskettäväksenne.

Simolin ravisti murheellisena päätään.

— Onneton lapsi, kadu syntisi ja tunnusta, silloin voit saada anteeksi.

Nyt ryhtyi poliisi puheeseen.

— Olkaa hyvä ja kertokaa, mitä tiedätte varkaudesta, sanoi hän päättävästi.

Simolin huokasi taaskin raskaasti.

— Koska oikeus vaatii, sanoi hän, täytynee minun kertoa totuus, vaikka se onkin katkera. Tuo hairahtunut poika, — hän viittasi Olliin —, on vaimoni veljenpoika. Jo aikaisin hän jäi orvoksi vanhemmistaan, jolloin minä vaimoni hartaasta pyynnöstä otin hänet luoksemme. Mutta pian huomasin kasvattaneeni kyykäärmettä povellani. Poika oli uppiniskainen, epärehellinen ja laiska. Helläsydäminen vaimoni hemmoitteli orpoa, ja tämä tuli siitä vain pahemmaksi. Viimein kun huomasin, että hänen kurittomuutensa yhä yltyi, aloin käydä ankaraksi. Sitä hän ei sietänyt, ja tehtyään kerran ruman kolttosen hän karkasi. Vasta viikko sitten kauan etsittyäni sain kuulla hänen oleskelevan täällä Helsingissä. Eilen tapasi Janne poikani hänet, ja hän lupasikin tulla takaisin meille, koska oli kyllästynyt työntekoon. Mutta sitä ennen hän ennätti tehdä tämän suuren synnin. Aamulla aikaisin tänään kuulin poikani innokkaasti keskustelevan jonkun kanssa. Pari sanaa herätti huomioni, nousin katselemaan heidän puuhiaan. Minut huomatessaan poika kiireesti livisti pois. Mutta Janne kertoi minulle, että serkku oli saanut lahjaksi mestariltaan sekä kengät että rahat ja oli käskenyt hänen kätkeä ne. Arvasin heti, miten asian laita oli ja riensin täyttämään velvollisuuteni. Kengät ovat tuossa ja tässä — Simolin kopeloi taskuaan ja veti esille tukun seteleitä — ovat rahanne.

Tuskallinen äänettömyys seurasi suutarin kertomusta. Jokela seisoi pää painuksissa hetken aikaa, näytti siltä, kuin olisi hämmästyttävä paljastus musertanut hänet. Mutta sitten valtasi äkillinen vihanpuuska hänet. Hän tarttui Ollia hartioihin ja rytyytti häntä ankarasti:

— Sellainen lurjusko sinä olitkin! huusi hän. Tekopyhä konna. Olisihan minun pitänyt se arvata.

Olli riuhtaisihe irti mestarin kourista.

— Älkää uskoko häntä, mestari, rukoili hän hädissään ristissä käsin. Jumalan tähden älkää uskoko. Joka sana on valhetta. Minä en ole koskenutkaan tavaroihinne tai rahoihinne. Olenhan aina ollut rehellinen. Enkö olekin?

Pojan hätä liikutti mestaria.

— Se on totta, sanoi hän rauhallisemmin. — Rehellinen sinä olet ollut.

— Hän valehtelee, jatkoi Olli hätäisesti edelleen. Minä en ole hänen vaimonsa veljenpoika. Olen Koivumäen — — — Olli epäröi. Nytkö hän tunnustaisi kaiken, näiden uteliaiden, uutishaluisten ihmisten kuullen?

Simolin oli asettunut hänen viereensä ja kuiskasi:

— Niin, tunnusta vain kuka olet, se, joka on murhannut, voi kyllä varastaakin. Häpäise vanhempiasi, jos tahdot.

Olli kalpeni. Se on totta, asia kävisi vain pahemmaksi. Turha oli häväistä hänen kunniallisten vanhempainsa nimeä. Häntä ei mikään enää voinut auttaa. Kaikki oli mennyttä.

Toivotonna hän tuijotti eteensä. Hän oli kuin kärpänen hämähäkin seitissä, avuton, turvaton.

Jokela katseli häntä jännittyneenä ja huokasi hiljakseen. Näytti todella siltä kuin poika olisi syyllinen. Hän laski kätensä Ollin olkapäälle ja sanoi matalalla äänellä:

— Olli, tunnusta avonaisesti ja minä annan sinulle anteeksi. — Miksi kokosit tavarasi tänä aamuna?

Olli säpsähti.

— Minä en ole varastanut, sanoi hän lujasti, en ole koskaan varastanut. Ja hän kesti silmiään rävähtämättä mestarin tutkivan katseen.

Nyt ryhtyi poliisi asiaan. Töykeällä liikkeellä hän tarttui Ollia käsivarteen lausuen:

— Mars poliisikamariin vain. Siellä otetaan asiasta selko.

Olli katseli hätääntyneenä ympärilleen. Eikö kukaan auttanut häntä? Hän loi rukoilevan katseen Jokelaan. Tämän hyväntahtoiset, ryppyiset kasvot sulkeutuivat hänelle. Niiden tavallisesti niin leppeä ilme oli vaihtunut kovaksi. Simolin ja Janne seisoivat siinä syyttävinä, tekopyhinä. Ei ainoatkaan kasvot heltyneet hänen hädästään. Jokainen uskoi varmasti, että hän oli varas.

— Sanoinhan minä heti, että se poika on lurjus, kuiskasi talonmiehen emäntä rouva Laaksoselle. Tämä nyökkäsi. — Minäkin näin heti, että se oli sitä oikeata sorttia, vastasi hän. Aika veijari!

— Jospa edes herra Soila olisi ollut täällä, hän oli muita viisaampi, ehkä hän olisi oivaltanut Simolinin juonen, välähti salamana Ollin aivoissa. Mutta hän oli lähtenyt maalle, sisarensa luo.

— Kas niin, eteenpäin vain, ärjäisi poliisi. Olli seurasi häntä kuin unessa. Kadulla hän loi vielä viimeisen katseen rihkamakauppaan. Sen ikkunassa hän näki kalpeat kasvot, joiden kauhistunut ilme sai Ollin suunniltaan. Hän riuhtaisihe irti kuljettajansa kädestä ja riensi nuolen nopeudella sisään.

— Hillevi, Hillevi! huusi hän tarttuen tytön laihoihin, hentoihin käsiin. Se ei ole totta, usko minua.

Tyttö loi häneen harmaat, luonnottoman suuret silmänsä.

— Sanotko sinä, ettei se ole totta, sai hän vaivoin kuiskatuksi.

Samassa syöksyi neiti Andersson heitä erottamaan.

— Pois Hillevin luota, sinä paatunut poika, huusi hän. Minä epäilin sinua aina.

Olli totteli ja astui odottavan poliisin luo. Mutta Hillevi kohosi seisomaan ja ojensi käsivartensa hänen jälkeensä. — Olli, minä uskon sinua, lausui hän selvällä äänellä.

Portilla seisoi talon nuori väki äänetönnä katselemassa Ollin lähtöä. Heleena itki hiljaa, Antti ja Mikko näyttivät alakuloisilta. Olli nyökkäsi heille.

— Hyvästi, sanoi hän vakavalla äänellä,— minä en ole varastanut.

Kuului kimeä parkaisu. Emma oli kalpeana seisonut muitten joukossa. Äkkiä hän hyökkäsi päin poliisia. Hän tarrautui kiinni häneen, potki, löi, puri ja itki miltei ulvoen.

— Ei saa viedä Ollia, huusi hän, ei saa. — Olli on viaton, minä tiedän sen. Ei saa, ei saa!

— Ottakaa pois tuo villikissa, ärjäisi poliisi vihoissaan. Päästä irti, hurjimus. Revit takkini pilalle. Maltahan, minä vien sinut putkaan.

Emman äiti oli kauhistuneena juossut tytärtään hillitsemään. Hänellä oli täysi työ saada hänet talttumaan ja irti poliisista. Ja vielä toiselle kadulle tultuaankin Olli kuuli Emman lohduttoman itkun ja huudon:

— Ei saa! Ei saa!

Kahdestoista luku.

KOLME VIHELLYSTÄ JA PAKO.

Kaduilla vallitsi unelias kesäiltapäivän rauha. Sieltä täältä kuului lasten ääniä, joku ajoi ajurilla, silloin tällöin vihelsi laiva kimeästi satamaan tullessaan.

Reipas vihellys katkaisi tämän hiljaisuuden. Nuori, päivettynyt merimies astui kädet housuntaskuissa liioitellun huojuvin askelin pitkin katua. Tuon tuostakin hän pysähtyi katselemaan talojen numeroita. Jokelan kenkäkaupan edustalla hän seisahtui, nyökkäsi päätään nähtyään kyltin ja astui sisään.

— Halloo, huusi hän raikuvalla äänellä.

Jokela astua köpötti verhon takaa myymälään.

— Halloo, sanoi meripoika uudestaan. Saanko tavata Olli Koivua?

Mestarin suopeat kasvot jäykistyivät. — Ei ole täällä, vastasi hän lyhyesti.

— Ei ole täällä! Mutta minähän sain häneltä kirjeen, joka oli päivätty maaliskuussa ja siinä hän sanoo asuvansa Helsingissä, suutari Jokelan luona.

Meripoika veti kirjeen taskustaan: — Kas tässä, hän ojensi sen Jokelalle. "Delfiinin Laivapoika Petter Flink. Ruotsalainen merimieslähetys. Hull" luki Jokela.

Suutari antoi kirjeen takaisin. — Hän on kyllä ollut täällä, mutta hän on lähtenyt pois.

— Sepä ihmeellistä, hän kirjoitti viihtyvänsä täällä hyvin. Missä hän nyt on?

Jokela rykäisi hämillään, mutta ei vastannut.

— Ettekö voi antaa minulle hänen osoitettaan, sanoi Pelle ja huomattuaan, että ukko silminnähtävästi ei tahtonut vastata hän jatkoi: — Tahdotte ehkä salata hänen olinpaikkansa, ukkoseni, mutta kas minä olen hänen hyvä ystävänsä.

— Oletteko hänen ystävänsä? kysyi Jokela vilkkaasti.

— Olen, ja koska minulla on parin viikon loma ja Delfiini poikkesi Turkuun lastia tuomaan, tulin häntä tervehtimään. Ja siis tahdon tietää missä hän on. Mistä syystä hän lähti pois teiltä?

Ukko ravisti murheellisena päätään.

— Hän varasti, sanoi hän viimein.

— Varasti! Pelle vaipui istumaan tuolille. Olli varasti!

Hän kimmahti taas jaloilleen ja pui nyrkkiä Jokelan nenän edessä.

— Se ei ole totta! huusi hän. Olli oli raju ja itsepintainen ja kova tappelemaan, mutta rehellinen hän oli.

— Rehellisenä minäkin häntä aina pidin, mutta kyllä hän silti joutui kiinni varkaudesta.

Pelle hypähti notkeasti myymäläpöydälle istumaan ja sanoi tarjoten Jokelalle tupakkaa:

— Istukaa tuohon tuoliin, mestari hoi, ja kertokaa minulle. Olisiko poikaparka tosiaan niin pahasti karille ajanut, että olisi ruvennut varkaaksi?

Jokela, jota Pellen reipas olento miellytti, alkoi murteellisella ruotsinkielellä esittää kertomusta Ollin varkaudesta. Kun hän oli päässyt siihen kohtaan, jossa pitkätakkinen setä ja hänen poikansa esiintyvät näyttämölle, kirkaisi Pelle ja hyppäsi kuin ammuttu ällistyneen suutarin eteen. Hän tanssi yhdellä jalalla, takoi nyrkkejään yhteen ja päästeli tulvimalla oikeita merimiesmanauksia.

Jokela luuli hänen tulleen hulluksi ja peräytyi arasti muutamia askelia taapäin.

— Vai sinä, sen saamarin Simolin, sinä kaikkien konnien pääpappa, sinä sakaali, hottentotti, kalmukki! Olisitpa tässä mun merikarhunkäpälissäni, kyllä peittoisin sun selkäsi ihanaksi kuin sateenkaari. Arvasinhan sen, poika on viaton.

Hän sieppasi pelästynyttä suutaria vyötäisiltä ja pyöritti häntä pitkin lattiaa.

— Ihminen, päästä minut irti, sinä olet hullu! huusi Jokela.

Pelle räjähti iloiseen nauruun, nosti suutarin istumaan tuolille ja sanoi:

— Kas niin, nyt saitte kokea miltä tuntuu, kun reilu meripoika on samalla sekä vihainen että iloinen. Istukaa siinä nyt vain siivosti, niin saatte kuulla, mikä tuo kelpo — — — Mikä hän sanoikaan olevansa?

— Jalkinetehtailija Simolinsky.

— Hohhoo, ulvoi Pelle pikemmin kuin nauroi. Kuulkaas, mestari, hänen nimensä on Simolin, ja hän on viheliäisin paikkasuutari, mikä ikinä suutarin ammattikunnassa on naskalia ja pikilankaa käsitellyt. Olen nähnyt häntä Tukholmassa enemmän kuin kyllikseni. Vai jalkinetehtailija Simolinsky! Hahhaa.

Jokelan ryppyisille poskille oli kohonnut kaksi punaista täplää. — Puhutteko totta, kysyi hän kiivaasti. Oliko mies petturi?

— Oikein petturien pääfaari, johan sen sanoin, itse Beelsebub hän oli, ja Olli on syytön, se on vissi se.

Ukko huojutti päätään.

— Voi, voi, valitti hän, — kyllähän minun tuntoni piti hänen puoltaan, mutta kun merkit olivat selvät. Samana aamuna kuin varkaus tapahtui, oli hän paraillaan panemassa kapistuksiaan kokoon lähteäkseen meiltä äkkiä pois, kun minä tulin sisään. Ja edellisenä päivänä hän oli niin levoton ja kummallinen, huomasin sen kyllä.

— Hän oli kai silloin saanut tietää Simolinin olevan täällä, sanoi Pelle. Ja sitten hän kertoi suutarille kaiken, mitä tiesi Ollista ja hänen suhteestaan Simoliniin sekä heidän karkumatkastaan Tukholmasta Delfiini-laivalla.

— Poika parka, poika parka, hoki Jokela liikutettuna. — Ja nyt poloinen on kasvatuslaitoksessa kaikenlaisten pahantapaisten poikien joukossa. Hohhoh, minuakin vanhaa oinasta, etten parempaa ymmärtänyt.

— Kyllä minä hänet sieltä pois toimitan, kehuskeli Pelle mahtavana.

— Niin, mutta kestää niin kauan ennen kuin oikeus tutkii asian.

— Pyh, sanoi Pelle halveksivasti, en minä mitään oikeutta siihen tarvitse. Poika on syytön, ja minun nimeni ei suotta ole Ränni-Pelle. Kyllä ma asiat klaaraan.

Jokela, jonka herkkä mieli häntä ankarasti soimasi Ollia kohdanneesta vääryydestä, koetti hyvittää rikostaan osoittamalla suurta ystävällisyyttä Pelleä kohtaan. Hän keitti hänelle kahvia ja pyysi häntä jäämään yöksi luoksensa. Siihen Pelle mielellään suostui. Paljon juttelivat vanha suutari ja reipas laivapoika keskenään. Mutta he päättivät noudattaa toistaiseksi suurta vaiteliaisuutta koko varkausjuttuun nähden, ettei Simolin saisi asiasta vihiä.

* * * * *

Kasvatuslaitoksen laajassa makuusalissa oli kaikki keskustelu jälkeen yhdeksän kielletty. Pojat makasivat kapeilla, kovilla vuoteillaan silmät auki — uni ei tahtonut maistua näin aikaisin valoisana kesäiltana. Kiellosta huolimatta kuului aina tuon tuostakin hiljaista supatusta, joku uskaliaampi kohosi istumaankin, kaivoi matrassinsa sisästä savukkeenpätkän ja imi sitä onnellisena. Salin toisessa päässä keskusteli kaksi nuorempaa poikaa hiljaisella äänellä. Toinen niistä oli Olli. Hänen toverinsa, vankka, pystynenäinen poika, kertoi rosvoromaania, jota Olli jännityksellä kuunteli.

Äkkiä ovi avautui, katsastaja astui sisään, loi nopean silmäyksen ympärilleen ja riensi sinne päin mistä puhe kuului. Paperossia polttava ennätti töin tuskin piilottaa kielletyn aarteensa, ja kertovan ääni katkesi kesken.

— Kuka puhuu? kuului katsastajan ääni ankarana

— Sinäkö, Mäkinen, hän kääntyi kiivaasti pystynenäisen pojan puoleen.

— En — en, väitti Mäkinen hädissään.

— Se oli sitten Koivu, jompikumpi teistä se oli. Kumpiko? tiukkasi katsastaja.

— Minä en ollut, intti Mäkinen.

— Entä Koivu?

— Puhuin minä, vastasi Olli.

— Saat huomenna rangaistuksen sääntöjen rikkomisesta, tiuskasi katsastaja vihaisesti. — Minä ilmoitan johtajalle.

Kun hän oli mennyt, kääntyi Mäkinen Ollin puoleen.

— Miksi sinä, hölmö, myönsit? kysyi hän hämmästyneenä. — Pöllöhän olet.

— Minä en viitsi valehdella, vastasi Olli rauhallisesti.

— Vai niin, pisteli toinen ivallisesti. — Sinä olet sitten niitä pyhiä. Mutta kuinka se mallaa, sinähän olet täällä varkaudesta, kuulin.

— Minä en ole varastanut, supatti Olli kiivaasti.

Toinen nauroi hiljaa: — Soo, mitä varten sinä täällä olet? Hyvien töittesikö tähden!

Olli oli ääneti. Hän ei tahtonut jatkaa keskustelua. Minkähän rangaistuksen ne hänelle panevat huomenna? Pistävätkö karsseriin? Pistäkööt! Hänelle on kaikki yhdentekevää. Tukalaa siellä oli, kuin vankikomerossa ikään, vettä ja leipää vain ravintona. Ja yksinäisyys oli hirveä. Hän oli kerran istunut siellä, kun kiivaudessaan oli uhmaillut johtajaa ja uhannut karata laitoksesta.

Taajat kuorsaukset ilmoittivat useimpien poikien jo nukahtaneen. Ollin ajatukset harhailivat levottomina menneissä, viipyivät hetkisen jossakin erikoisessa tapahtumassa ja palautuivat taas kovaan todellisuuteen Tännekö hän nyt sai jäädä, kunnes oli 18 vuotta täyttänyt? Niin määräsi laki, oli Mäkinen kertonut. Häntä puistatti. Neljä vuotta hänen täytyi vielä viettää näiden kolkkojen muurien sisällä, neljä vuotta kuulla rivojen toverien sanasutkauksia ja pistosanoja. Hän peitti kasvot käsiinsä ja voihki hiljaa.

— Oliko koko maailmassa ketään niin yksinäistä ja onnetonta kuin hän! Ja mitä kannatti olla rehellinen ja pyrkiä hyvään? Kaikki häntä pitivät varkaana.

— Minä uskon sinua, Olli!

Yön hiljaisuudessa soivat Hillevin sanat hänelle lempeinä.

Hillevin tähden täytyi koettaa pysyä kunnon poikana täälläkin.

Seuraavana aamuna Olli sai kutsun saapua johtajan virkahuoneeseen. Hiukan kalpeana hän toisten poikien sukkeluuksien ja neuvojen saattamana totteli sanaa. Johtaja, tuo pitkäpartainen, synkkä mies, jota Olli pelkäsi ja milt'ei vihasi, oli lähtenyt matkoille. Hänen sijastaan istui apuopettaja, nuori, vaaleaverinen mies johtajan pöydän ääressä.

Olli tervehti kumartaen ja jäi ovensuuhun seisomaan.

— Kuulin katsastajalta, että Koivu taaskin on rikkonut määräyksiä vastaan, sanoi opettaja vakavasti. Onko niin?

— On, vastasi Olli lyhyesti.

— Miksi Koivu on tottelematon? Eikö olisi parempi seurata määräyksiä, niin pääsisi rangaistuksista?

— On niin ikävä maata vallan hiljaa.

Opettajan suupielissä värähteli. Poika on vallan oikeassa, mietti hän, vaikeata on todellakin tuonlaisen vilkkaan vekaran pitää suunsa kiinni. Häntä miellytti Ollin avonainen, rehellinen olemus.

— Kuulepas, Koivu, kysyi hän lempeästi, — mistä se johtui, että sinä varastit? Olitko rahan tarpeessa?

Olli suoristihe ylpeäksi ryhtinsä.

— Minä en ole varastanut, sanoi hän pikaisesti.

Opettaja nojasi miettivänä päätään käteensä ja jäi tuijottamaan poikaan. Omituinen ilmiö oli Koivu! Itsepintaisesti hän kielsi syyllisyytensä, ei kuri, ei lempeä kohtelu saanut häntä tunnustamaan. Johtaja piti häntä paatuneena veijarina, mutta opettaja oli toista mieltä. Mitä jos poika todella oli syytön! Harvoin näki niin rehellisiä silmiä. Ja muutenkin oli hänen käytöksensä hienostuneempaa ja luotettavampaa kuin laitoksen muitten poikien.

— Elääkö Koivun äiti vielä? kysyi hän äkkiä.

Olli karahti punaiseksi.

— Elää, sopersi hän — tai ainakin luulen niin.

— Entä isä?

— Elää hänkin, — vastaus oli hiljainen, värähtelevä.

— Varmaan Koivun äiti nyt suree. Etkö luule?

Kyynelet kohosivat Ollin silmiin. Opettaja tarkkasi häntä. Pojan oli tuonut kasvatuslaitokseen hänen setänsä, ja samalla kertonut hänen olevan hyvin pahantapaisen. Mutta miten se saattoi olla mahdollista? Hän ei siltä näyttänyt. Vai osasiko niin hyvin teeskennellä?

— Koivu menee nyt, sanoi hän hetkisen kuluttua. Ja rukoilee Jumalaa pehmentämään kovan mielen.

Vasta pojan lähdettyä hän muisti, ettei ollut määrännyt hänelle mitään rangaistusta. Hän avasi akkunan ja aikoi huutaa hänet takaisin. Tuolla hän juosta keppasi nähtävästi iloisena siitä, että näin vähällä oli päässyt. Opettaja hymyili. — Menköön, iloitkoon, päivä paistoi niin heleästi.

Olli riensi suutarinverstaaseen. Kasvatuslaitoksessa annettiin kaikenlaista ammattiopetusta, ja koska Olli jo ennestään osasi suutaroida, sai hän tehdä suutarintöitä. Työhuoneessa hän tapasi Mäkisen. Tämä kysyi uteliaana:

— No mitä sait?

— En mitään, vastasi Olli ja lisäsi hiljaa kuin ujostellen: — Se on hyvä mies, tuo opettaja.

— Taitaa olla, sanoi Mäkinen ja löi nauloja kenkiin.

— Olisiko sinusta hauska olla hyvä? kysäisi hän äkkiarvaamatta.

— Olisi, vastasi Olli vakavasti. Ja minä aion tullakin hyväksi.

— Hui, hai, ei täällä kasvatuslaitoksessa hyväksi tule, paatuu vain pahemmaksi. Jollet ole ennen valehdellut ja varastanut, niin täällä opit.

— Eipäs, sanoi Olli jyrkästi. Rehellinen voi olla missä hyvänsä, kun vain tahtoo.

Mäkinen katseli häntä pitkään.

— Sinä olet kumma poika, sanoi hän. Ja hiljempaa, arasti: — Minun äitini tulisi iloiseksi, jos minä kävisin paremmaksi täällä. Minulla on niin hyvä äiti.

Mutta sitten ikään kuin häveten herkkyyttään hän alkoi pommittaa Ollia nahkapaloilla. Olli vastasi hyökkäykseen, ja pian oli pojilla täysi sota, kunnes katsastaja ilmestyi ja pojat nauraa hihittäen kumartuivat työnsä yli.

Seuraavana päivänä saivat kaikki pojat mennä kasvitarhaan työskentelemään. Se oli ilon aihe useimmalle, vain jotkut laiskat valittivat työn raskautta ja haukottelivat ikävissään. Olli seisoi parin muun pojan seurassa herneitä kepittämässä. Pojat kertoivat kaskuja puoliääneen. Olli oli hitaampi muita ja oli vasta hernerivinsä puolitiessä, kun toiset jo menivät noutamaan uusia keppejä.

Äkkiä Olli hätkähti ja kohosi kiivaasti hiukan kumarasta asennostaan. Hän oli kuullut kolme hiljaista, pitkää vihellystä. Hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä. Erehtyikö hän! — Ei, nyt kuului taas kolme pitkää vihellystä.

Tumma puna peitti Ollin posket. Oliko mahdollista? Ränni-Pelle se oli. Ei kukaan toinen osannut noin viheltää. Hän oli huutaa ääneen Pellen nimeä, mutta sulki pelästyneenä suunsa ja katsahti ympärilleen. Oliko joku toinen kuullut? Siinä tulivat pojat takaisin keppeineen nauraen ja jutellen. Olli kuuli rasahduksen jalkainsa juuressa. Nopeasti hän kumartui katsomaan. Siinä oli kivi, se oli varmaan heitetty korkean muurin yli. Hän otti sen nopeasti maasta. Sen ympärille oli sidottu paperi. Olli avasi sen ja luki.

"Ole huomenaamulla kello kahdeksan ison portin seutuvilla."

Pojat lähenivät. Nuolen nopeudella Olli kätki paperin vaatteisiinsa ja jatkoi hyräillen työtään. Salaa hän sentään pälyi ympärilleen. Oliko kukaan nähnyt mitään? Ei — pojat työskentelivät kuten ennenkin.

Sinä yönä ei Olli paljon nukkunut. Pelle on täällä, Pelle on lähelläni. Nyt ei ole hätää mitään. Pelle kyllä auttaa. Näin hän hoki itsekseen, ja sydän takoi rajusti jännityksestä. Ensimmäisen ilonpuuskan jälkeen hän alkoi pelätä, että Pellen tuumat eivät onnistukaan. Mitä, jos hän ei pääsekään portin luo kello kahdeksan! Se voisi ehkä herättää epäilystä.

— Tänään mennään taas kasvitarhaan työhön, kuului työnjohtajan käsky, kun aamuhartaus oli pidetty.

Olli kävi alakuloiseksi. Miten hänellä nyt olisi tilaisuutta päästä portille? Ja kellokin oli jo yli kahdeksan.

Juuri kun poikalauma aseistettuna haravilla, lapioilla ja kuokilla kulki pihan yli, astui solakka, merimiespukuinen poika portista sisään. Olli hätkähti. Se oli Pelle.

Pelle asteli reippaasti ruumistaan huojuttaen poikaparven luo ja tervehti kohteliaasti hattuaan kohottaen työnjohtajaa.

— Voisinko saada tavata herra johtajaa? kysyi hän laulavalla ruotsinkielellä.

— Kyllä kai, ellei hän jo ole lähtenyt ulos. Joku pojista menee saattamaan vierasta.

— Voisin ehkä saada jonkun sellaisen, joka osaa ruotsia, sanoi Pelle, ja kääntyen Ollin puoleen, joka kenenkään huomaamatta oli pujottautunut toisten poikien välitse etummaiseksi, hän kysäisi:

— Osaatko sinä ruotsia?

— Osaan vähäisen, vastasi Olli. Hän ei uskaltanut luoda silmiään Pelleen, sillä hän pelkäsi ilmaisevänsä mielenliikutuksensa.

— Koivu menee sitten, mutta tulee heti takaisin lanttumaalle. Siellä on kitkemistyötä.

Pelle kumarsi työnjohtajalle ja katsahti kysyvästi Olliin.

— Minne päin? kysyi hän reippaasti.

— Tänne vain, vastasi Olli ja lähti opastamaan vierasta johtajan asunnolle. Hän oli niin levoton ja jännittynyt, että koko ruumis oli hien vallassa.

— Rauhoitu, Olli, sanoi Pelle, sinä pilaat koko jutun. Ja kun he samalla sivuuttivat erään katsastajan huomautti hän levollisesti: — Tämä näkyy olevan iso laitos. Meillä Ruotsissa on sentään isompiakin.

Kun ei katsastaja enää voinut kuulla heidän puhettaan, kysyi Olli matalalla äänellä:

— Voi Pelle, kuinka sinä uskalsit? Mitä sinä sanot johtajalle. Hän on niin tarkkanäköinen mies.

Pelle naurahti lyhyeen. — En kai minä olisi pyytänyt päästä hänen puheilleen, ellen olisi nähnyt hänen lähtevän pois. Odotin sinua portin luona kauan aikaa, mutta kun huomasin, ettei sinua kuulukaan, ja näin johtajan lähtevän, päätin käyttää tätä keinoa.

He olivat saapuneet pimeähköön porstuaan, josta portaat johtivat johtajan asuntoon. — Seis, Olli, kuiskasi Pelle, ja ennenkuin Olli oli ennättänyt arvata hänen aikeensa, heitti hän merimiespuseronsa yltään. — Sinä riisut omat vaatteesi ja otat minun rehellisen merimiesmunteerinkini yllesi.

— Entä sinä?

— Etkö näe, että minulla on toiset vaatteet alla. Kiireesti.

Parissa silmänräpäyksessä oli Olli vaihtanut vaatteet, ja nyt seisoi käytävässä kaksi meripoikaa yhden asemesta. Toisen lakinkin oli Pelle varannut puseronsa alle piiloon. Olli kääri vanhat vaatteensa nopeasti mytyksi ja kätki sen komeroon.

— Nyt sinä marssit kauniisti ja rauhallisesti pihan yli ja menet ihan pääportista ulos. Tapaamme toisemme metsässä. Tiedätkö sen paikan, missä on kaksi mäntyä kaatunut miltei vastatusten asemalle johtavan tien oikealla puolella. Sen olen merkinnyt meille yhtymäpaikaksi. Siinä on korkea litteä kivi tien laidalla. Piiloudu sen taakse.

— Kyllä minä tiedän, vastasi Olli. Olemme kulkeneet siitä ohi joskus.

— Hyvä on, lähde marssimaan.

— Mutta kuinka sinä pääset?

— Kyllä minä itteni pärjään. Ala talsia vaan ja sassiin. Joku tulee.

Käytävässä kuului todellakin askeleita. Pelle harppasi miltei kuulumattomin askelin ylös portaita, mutta Olli astui ulos ovesta ja lähti kulkemaan portille. Laitoksen piha ei ollut erityisen suuri, mutta Ollista tuntui kuin olisi se ollut itse Saharan erämaa, niin toivottomalta tuntui hänestä päästä kenenkään huomaamatta hiekoitetun aukeaman yli. Kauheata, tuolla tuli katsastaja Virtanen, johtajan oikea käsi, tarkka ja ankara mies, suoraan häntä kohti.

— Nyt on kaikki mennyttä, mutisi hän itsekseen. Hädissään hän pani kätensä ristiin ja rukoili: "Hyvä Jumala, auta minua! Sinähän tiedät, että olen täällä syyttömästi."

— Virtanen! kuului samassa iloinen ääni keittiön puolelta, ja avoimesta ikkunasta pistihe keittäjättären keltatukkainen pää. Tulkaa maistamaan uutta kaljaani.

Virtanen loi tutkivan katseen Olliin, mutta oli siksi kaukana, ettei erottanut hänen kasvojenpiirteitään. Olli sai panna kaiken hillitsemiskykynsä liikkeelle, ettei rupeaisi juoksemaan. Olisi ollut hullua kiirehtää vauhtiaan. Vielä kymmenkunta askelta, vielä pari — nyt hän oli portilla ja asteli maantietä näennäisen tyynesti. Kun hän saapui Pellen määräämälle paikalle, poikkesi hän metsään ja piiloutui korkean kiven taa odottamaan ystäväänsä.

Noin kymmenen minuutin kuluttua asteli toinen meripoika rauhallisin, hitain askelin pihan poikki.

— No, siinäkös se poika vielä kulkee, sanoi Virtanen katsahtaessaan ulos keittiön ikkunasta. Mikä ihminen se oikein mahtaa olla?

— Taisi käydä johtajaa tapaamassa, mutta johtaja ei olekaan kotona, tiesi keittäjä kertoa.

Yhtymäpaikalla kapsahtivat pojat toistensa kaulaan.

— Voi, Pelle, Pelle, puhui Olli kostein silmin. Sinä olet maailman paras ja rohkein poika. Mutta mistä ja kuinka sinä tänne tulit noin aivan kuin taivaasta?

— Sen kerron sittemmin, sanoi Pelle vakavasti. Mutta tietysti, Olli, olet syytön siihen rumaan juttuun, jonka vuoksi jouduit laitokselle? Sillä näes, vaikka oletkin ystäväni, en panisi tikkua ristiin vapauttaakseni sinua ansaitusta rangaistuksesta, jos olisit syyllinen.

— Pelle, sanoi Olli ja katseli toveriaan silmiin. Minä olen viaton, Simolin sen liemen keitti.

— Sen tiesin kyllä, sanoi Pelle, ja nyt kiireesti matkaan. Pian pakosi keksitään ja meitä ajetaan takaa.

— Mihinkä päin me oikein rupeamme kulkemaan?

— Meidän on pyrittävä Turkuun, missä Delfiini on. Se lähtee neljän päivän kuluttua ja silloin minun täytyy olla siellä.

— Entä minä? kysyi Olli arasti. Minne minä joudun?

— Siitä saamme sitten puhua, nyt ei muuta kuin matkaan vain ja aika hamppua Turkua kohti. Rataa pitkin emme uskalla kulkea eikä junallakaan matkustaa. Siis umpimähkään vain kuin laiva sumussa. Hei hopp, ankkuri ylös ja oikea suunta.

Koska Olli oli vasta ollut pari kuukautta kasvatuslaitoksessa eikä luonnollisesti saanut samoilla ympäristössä, oli tienoo hänelle verraten outoa. Aseman hän sentään tiesi ja sitä he päättivät kiertää. He lähtivät siis astumaan reippaasti metsän läpi. Matkalla Pelle kertoi Ollille, miten hän oli tullut Helsinkiin, tavannut Jokelan ja saanut tältä tietää varkausjutun ja Simolinin osan siinä. Hän oli sitten matkustanut Ollia vapauttamaan, oli asettunut asumaan majataloon ja sieltä käsin pari päivää kiertänyt kasvatuslaitosta. Sattumalta hän oli tavannut erään nuoren katsastajan ja tältä noin kuin ohimennen onkinut yhtä ja toista kasvatuslaitoksen elämää koskevaa. Hän oli sitten vakoillut ja kiertänyt lähettyvillä. Samana päivänä kuin pojat olivat herneitä kepittämässä, hän oli kiivennyt korkeaan koivuun, joka kasvoi kasvatuslaitosta ympäröivän muurin vieressä. Sieltä hän ilokseen oli huomannut Ollin olevan työssä, oli viheltänyt ja sitten häthätää raapinut kokoon pari riviä paperipalalle ja heittänyt sen kiven ympäri käärittynä muurin yli.

— Eikös ollutkin hyvin osattu, kun sattui melkein sun jalkoihis? kehuskeli hän.

— Kaikki oli niin prikulleen satutettu kuin parhaimmassa seikkailukirjassa, kiitti Olli. — Kun nyt vain päästäisiin onnellisesti pois näiltä tienoin.

— Tuohon suuntaan meidän on kuljettava, sanoi Pelle osoittaen länttä kohti. Olen minä siitäkin vähän ottanut selkoa.

Pojat olivat astuneet reippaasti pari kolme tuntia, kun Pelle pysähtyi.

— Eikö sun vatsassas ole tyhjää? kysyi hän.

— On kyllä, vastasi Olli.

— Koetappa, onko taskussas jotakin haukattavaa. Olin panevinani sinne aamulla vähän pureksimista.

Olli kouraisi taskujaan ja veti esille isonlaisen makkarapalan ja leipää. He eivät kuitenkaan rohjenneet pysähtyä syömään, vaan jatkoivat matkaansa pureskellen vuoroin makkaraa, vuoroin leipää.

— Eiköhän poiketa johonkin taloon juomaan? ehdotti Olli. Kai niitä on jossakin maantien vieressä. Minua janottaa kovasti.

— Ei vielä uskalleta. Pysytellään metsässä niin kauan kuin voidaan.

Aurinko kohosi korkealle ja poikia alkoi helle rasittaa. He riisuivat takit yltään ja astuivat paitahihasillaan. Nyt tuli asutumpaa seutua. Siellä täällä he sivuuttivat talonpoikaistalon tai pikku torpan. Viimein he eivät jaksaneet hillitä enää janoaan, vaan poikkesivat erääseen taloon juomaan. Miesväki oli pellolla, mutta emäntä oli tuvassa voita kirnuamassa. Pojat tervehtivät kohteliaasti ja Olli pyysi hiukan juomista.

— Onhan tässä kirnupiimääkin, jos haluatte, sanoi emäntä ystävällisesti. Taitaishan siinä olla pannussa kahviakin. Minä vast'ikään keitin sitä eräälle matkamiehelle, joka ajoi hevosella tästä ohi ja poikkesi meilläkin tiedustelemassa. Kuului olevan sieltä kasvatuslaitokselta, oli takaa-ajamassa kahta poikaa, jotka tänä aamuna olivat sieltä karanneet.

Pojat vaihtoivat keskenään silmäyksen. Oltiin siis jo heidän jäljillään.

Kun he olivat juoneet kirnupiimän viimeistä tippaa myöten, nousivat he lähteäkseen ja maksoivat emännälle runsaasti.

— On täällä lämmintä leipääkin, jos halutaan, sanoi emäntä mielissään hyvästä palkkiosta. Pojat ottivat leivän kumpikin ja Pelle maksoi kukkarostaan. Sitten he hyvästelivät ja Olli kysyi kuin ohimennen:

— Meidän pitäisi astua junalle päin. Missähän päin se asema lienee.

— Tuolla vain, selitti emäntä ja lähti oikein portaille neuvomaan.

— Olisikohan ne olleet niitä karkulaisia, juolahti hänen mieleensä, kun pojat olivat menneet. Tuskin vain, nämähän olivat niin höyliä ja siivoja. Mutta merimiehen puvuissa he olivat, kuten se katsastaja selitti. Olkoon miten tahansa, päätteli hän, en minä asiaan ryhdy. Reilun näköisiä poikia olivat ja hyvästi maksoivat.

Kiirein askelin pojat astuivat eteenpäin. He olivat nyt saaneet tietää sen verran, että heitä ajettiin takaa hevosella. Oli siis vältettävä maantietä. Luultavaa oli, että nimismiehiäkin jo oli hälytetty heitä kiinni ottamaan. Oli kuuma päivä, ja pojat hikoilivat vahvasti helteessä. Suureksi ilokseen he joutuivat pienelle lammelle ja heittäytyivät ilomielin sen kylmään, tummaan veteen.

Kylpy virkisti heidän väsyneitä jäseniään, ja uusin voimin he jatkoivat matkaa.

Kolmastoista luku.

KOIVUMÄESSÄ.

Aamuaurinko pilkisti sisään yksinäisen niittyladon raoista. Olli survaisi Pelleä kylkeen.

— Jokohan lähdetään?

Pelle kohosi istumaan hiukset täynnä heinänkorsia ja haukotteli kylkiään pidellen.

— Hohhoh, kyllä oli kova tämä meidän vuoteemme. Olisivat jättäneet vähän enemmän heiniä latoonsa. Vieläks sulla on leipää?

— On vähäsen.

— Haukataanpas sitten, ennen kuin lähdetään taas marssimaan.

Aterioidessaan kysyi Ränni-Pelle äkkiä Ollilta:

— Kuules, mistä se Simolin oikein sai tietää sun olinpaikkas?

— En tiedä. Ehkä Kaarle serkulta. Minä kirjoitin hänelle Helsingistä.

Pelle oli hetken ääneti. Sitten hän sanoi verkkaan:

— Eiks sinusta sentään olis paras kertoa mulle reilusti ja rohkeasti kaikki. Kyllä mä sen sentään hoksaan, että jotakin sinä salaat.

Olli mietti. Pelle oli hänelle kuin veli, hän ei saattanut loukata häntä. Halveksikoon sitten, kun oli saanut kaikki tietää.

— Kyllä minä sulle kerron, hän sanoi, — mutta lähdetään ensin matkaan. Nyt on vilpoinen kävellä.

He ravistivat heinänkorret vaatteistaan, avasivat ladon oven ja pälyivät varovasti ympärilleen. Kaikki oli rauhallista. Varhainen kesäaamun aurinko kultasi metsät ja maat. Niitty kimalteli kastehelmissä ja linnut liversivät tervehtien nousevaa päivää. Pojat hengittivät täysin rinnoin raikasta aamuilmaa, heidän vartensa suoristui, kaikki pelko pakeni mielestä. He tunsivat olevansa nuoria ja onnellisia.

Pelle otti esille kompassin povitaskustaan ja määräsi suunnan. He olivat päättäneet kävellä lähimmälle asemalle, sillä Pelle tahtoi ajoissa päästä Turkuun.

Matkalla Olli kertoi elämänsä surullisen tarinan alusta alkaen. Pelle kuunteli totisena. Kun Olli viimein oli lopettanut, loi hän aran katseen Pelleen. Hän pelkäsi näkevänsä hänen kasvoillaan kauhua ja halveksimista. Pellen silmissä kiilsi kyynel.

— Poika parka, mutisi hän ja tarttui lujasti ystävää käteen. On sulla nuoreksi iäkses ollut paljon kestettävää.

— Etkö sitten halveksi minua? kysyi Olli kiitollisena. — Kaikki ovat hylänneet minut, isä, äiti, Kaarle serkkukin, joka ensin oli niin hyvä ja ystävällinen.

— Top, poikani, top tykkänään. Min' en ikinä usko, että sun äitis on sun hylännyt. Se ei mene mun kallooni, ei takomallakaan. Minä näes tunnen hameväen. Ne toruu meitä ja pauhaa, mutta ei ne meitä hylkää, silloin ainakaan kun muut hylkäävät. Ei, mun äitimuorini sotis mun puolestani koko maailmaa vastaan, ja samanlaisia ne ovat kaikki äidit.

Ollin sydän täyttyi sanomattomasta onnen tunteesta. Tieto siitä, että äiti oli hänet hylännyt, oli lähinnä Pentin kuolemaa eniten häntä surettanut.

— Mutta isä kirjoitti niin, sanoi hän. — Ja äiti ei vastannut, kun hänelle kirjoitin.

— Min en sittenkään sitä usko, väitti Pelle. — Sun äitisi ei oo saanut ehkä kirjettäs. Osoititko sen suoraan hänelle?

— En, minä osoitin sen Kaarle serkulle. Hänen kauttaan kulkivat kaikki muutkin kirjeeni, kun isä ja äiti olivat ulkomailla.

— Minkälainen mies se sun Kaarle serkkus on? Mua epäilyttää sellainen serkku, joka jättää pienen pojan Simolinin haltuun. Jos hän tunsi Simolinin, tiesi hän myös, mikä lurjus se konna on.

— Kaarle serkku minut pelasti vankilaan joutumasta, sanoi Olli, — mutta myönnän, etten häneen enää niin sokeasti luota kuin ennen. Mutta miksi hän olisi minua pettänyt? Sitä en ymmärrä.

Pelle ei vastannut, hän vaipui ajatuksiin. Olli huomasi hänen jotakin aprikoivan. Hän oli silloin aina vähän kipakka ja antoi lyhyitä vastauksia.

Puolipäivän aikaan he poikkesivat erääseen taloon ja pyysivät saada ostaa ruokaa.

— Mutta ei paljon, kuiskasi Pelle Ollille, — sillä mun kukkaroni alkaa vähän niinkuin laihtua. Ja meidän pitää ostaa matkapiletit. — Isäntäväeltä he saivat tietää lyhimmän tien asemalle. Sinne oli vielä viisi kilometriä ja se oli Turkuun johtavan radan varrella.

— Sun sijastasi minä olisin mennyt poliisille ja kertonut koko jutun, sanoi Pelle, kun pojat taas olivat tiellä. — On aina rehtiä kärsiä rangaistus, kun on tehnyt pahaa. Et sinä sentään siitä suurta rangaistusta olis saanut. Semmonen pieni pojannassikka kun silloin olit.

— Kaarle serkku sanoi minun saavan ainakin vuoden olla vankilassa, ja isä pelkäsi häpeää, joka siitä lankeisi nimellemme. Nyt Helsingissä olin kyllä aikonut ilmoittaa kaikki, mutta tämä varkausjuttu tuli väliin, ja silloin päätin olla vaiti, etten tuottaisi uutta häpeää vanhemmilleni, puhui Olli. Hänen kuormaansa helpotti suuresti tämä avoin keskustelu ystävän kanssa.

Iltapuolella pojat saapuivat asemalle. Oli outoa taas astua ihmisten joukkoon, ehkä liian uskaliastakin. Ollia varsinkin peloitti. Arasti hän katseli ympärilleen, mutta Pelle kuiskasi hänelle:

— Pää pystyyn ja kulje kuin rehti meripoika.

Pelle osti piletit ja junaa odotellessaan pojat istuivat asematalon tuuheassa lehtimajassa. Vasta kello kahdentoista tienoissa tulla porhalsi juna. Ollin sydämessä tuntui niin kummalta. Nytkö hän saisi lähteä kohti Turkua, kohti vapautta. Pelle oli luvannut koettaa saada hänelle paikan Delfiinissä tai jossakin muussa laivassa. Sitä paitsi kyti Ollin sydämessä hiljainen toivo, toivo nähdä koti, äiti, isä.

Junassa oli paljon matkustajia, ja poikien oli vaikea keskustella muusta kuin aivan syrjäisistä seikoista. Pelle oli vaipunut ankaraan tuumiskeluun. Selkä kyyryssä hän istui penkin nurkassa ja tuijotti otsa rypyssä eteensä. Ollikin istui syvissä mietteissä. Näin he matkustivat kauan aikaa, ja juna läheni sitä asemaa, joka oli lähinnä Koivumäkeä. Nyt ei Olli enää malttanut olla vaiti.

— Pelle, sanoi hän matalalla äänellä. — Me matkustamme aivan sen aseman ohi, josta on vain kolmen kilometrin matka minun kotiini. Luuletko, että ehtisimme käväistä siellä? Minun tekee niin kovin mieleni vielä kerran nähdä Koivumäki, ennen kuin lähden pois Suomesta.

Pelle nyökäytti päätään.

— Sitähän minä justiin olen tässä tuuminut, vastasi hän yhtä hiljaisella äänellä. — Ei tiedä, mihin päin tässä asiat vielä selviytyvät. Mutta kuules, jatkoi hän yhä hiljentäen ääntään, — oleks tarkannut tota miestä, joka istuu tossa seuraavassa vaununosastossa? Se pitää meitä silmällä hiivatin visusti.

Olli loi silmäyksen Pellen neuvomaan suuntaan. Hän jäykistyi kauhusta. Mies oli Virtanen kasvatuslaitokselta. Heidän jälkiään oli siis seurattu tänne asti.

— Kaikki on hukassa, mutisi Olli. Minä olen kerta kaikkiaan kovan onnen lapsi.

Pelle näytti vihaiselta. — On ne koko ajokoiria. Mutta maltas, tanssi ei ole vielä loppuun tanssittu.

Juna hiljensi vauhtiaan. Pelle viittasi Ollille ja nousi välinpitämättömän näköisenä seisomaan ikäänkuin katsoakseen ikkunasta ulos. Kun muitakin matkustajia nousi liikkeelle järjestäen kapistuksiaan poismenoa varten, syntyi hetken häiriötä, joka esti katsastajaa näkemästä poikien puuhia. Tätä silmänräpäystä käyttivät Pelle ja Olli hyväkseen. Ennen kuin juna ehti täydelleen pysähtyä, he pujahtivat junasillalle.

— Hyppää oikein! kirkaisi Pelle, — muutoin taitat jalkas. Kas näin!

Seuraavassa silmänräpäyksessä vierivät pojat kuin kaksi kerää alas pehmeätä ratavallia.

— Satutitko itsesi? kysyi Olli Pelleltä.

— Taisinpa vähän loukata käsivarttani. Aih! Pelle puri hampaansa yhteen. Jokohan se katkes!

— Voi Pelle, minun tähteni tämä kaikki!

— Älä siinä turhia ruikuta. Ylös vain ja eteenpäin. Kyllä ma vielä jaksan lipata.

Pojat lähtivät juoksemaan, juna oli jo seisahtunut asemalle ja vähän heillä oli toivoa paon onnistumisesta. Pelle koetti kyllä panna parastaan pysyäkseen Ollin rinnalla, mutta hänen käsivarttaan pakotti niin kovin, ettei hän jaksanut juosta täydellä voimalla.

— Juokse sinä vain ja jätä minut tähän, huohotti hän Ollille. Ehkä ma jollakin lailla luovaan itseni pulasta.

Olli pysähtyi:

— Ei, Pelle, Unkas ei heitä Haukansilmää. Tuossa jo joku juokseekin jäljestämme. Taitaa olla turha enää koettaa.

Pellenkin muutoin niin reipas mieli oli lamaannuksissa. Hiljaista hölkkää pojat puhalsivat vielä eteenpäin, vaikka tiesivät, että oli turhaa. Seutu oli tiheästi asuttua eikä ollut metsää lähettyvillä.

Heidän järjestään tuli asemalta päin parivaljakon vetämät vaunut. Niitä ajoi noin viidentoistavuotinen poika. Olli pysähtyi vaunut nähdessään äkkiä.

— Pelle! huusi hän, — nuo ovat Koivumäen vaunut. Minä tunnen ne. Olen niin monta kertaa niissä ajanut. Voi, kun pääsisi niillä ajamaan!

— Tietysti päästään — ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli Pelle viitannut huolettoman rohkeasti ajajalle. Tämä pysähdytti uteliaana hevoset. Näillä seuduin ei usein liikkunut merimiehiä.

— Voitko viedä meidät Koivumäkeen? kysyi Olli nopeasti. — Takaa-ajajat olivat jo epäilyttävän lähellä.

— Koivumäkeenkö ollaan menossa? kysyi ajopoika hiukan epäröiden. — Ei patruuna minulle mitään siitä puhunut, että tuli takaisin kyydittäviä, minä vein vain pari matkustajaa Helsingin junaan.

Pelle hyppäsi muitta mutkitta vaunuihin ja viittasi Ollille.

— Patruuna ei arvannut meidän tulevan, sanoi Olli ja hyppäsi hänkin vaunuihin. — Aja vain!

Poika ravisti tyhmistyneenä päätään, mutta vieraat meripojat herättivät hänessä mielenkiintoa ja hän toivoi heistä hauskuutta matkalla. Jos hän olisi katsahtanut taakseen, hän ei varmaankaan olisi lähtenyt ajamaan, sillä kappaleen matkan päässä juoksivat katsastaja ja muuan toinen mies käsiään huitoen. Ennen kuin he ennättivät saada äänensä kuuluville, sivalsi poika pikkuisen piiskallaan hevosiaan, jotka rivasti lähtivät laukkaamaan.

Pelle ja Olli istuivat miltei pökerryksissä tästä asiain nopeasta käänteestä. Pelle nauraa hihitti, häntä huvitti aina, kun oli saanut vetää jotakuta nenästä. Ollin mieli oli äärimmilleen järkytetty. Oli niin outoa istua Koivumäen vaunuissa, Koivumäen hevosten vetämänä. Kukahan mahtoi tuo ajopoika olla. Varmaan joku uusi? Hän oli hiukan vinoharteinen, ja kun hän käännähti, näki Olli syvän arven hänen ohimossaan. Samassa Pelle tunsi kovaa kipua loukkaantuneessa käsivarressaan. Olli oli tarttunut siihen lujalla otteella.

— Älä — huusi hän, mutta väkevästi pippuroitu manaus, joka oli päästä hänen huuliltaan, kuoli, kun hän näki Ollin kasvot. Ne olivat aivan valkoiset, ja hänen silmänsä olivat suuret ja kauhistuneet.

— Pelle, kuiskasi hän, ellen tietäisi, että Pentti on kuollut, sanoisin, että tuo poika on juuri hän. Hän on kauheasti Pentin näköinen.

— Äläs, pääsi Pellen huulilta. — Sinä vaan kuvittelet niin, kun vanhat asiat muistuvat mieleen täällä kotipaikalla.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin lähestyttiin Koivumäkeä.

— Mitä nyt teemme? kysyi Olli. Hän oli kauhean liikutettu.

— Mennään sisään vain, ja sinä puhut kerrankin oikein silmä silmää vasten vanhempiesi kanssa, sanoi Pelle harvinaisen vakavasti. Jos he nytkin sinut hylkäävät, lähdet merille. Kyllä siellä surut unhottuu.

Hevoset pysähtyivät tallin luona. Ajopoika ei nähtävästi pitänyt vieraita niin tärkeinä, että olisi vienyt heidät portaiden eteen. Nopeasti Olli hypähti maahan ja auttoi Pellenkin, jonka liikkumista kipeä käsivarsi vaikeutti. Ääneti, totisena Olli suuntasi kulkunsa päärakennukselle. Muistot valtasivat hänet voimakkaina. — Tästä samasta portista, josta hän nyt astui sisään, oli hän viisi vuotta sitten lapsellisessa kiukussaan ja vihapäissään juossut ulos aavistamatta, mikä häntä odotti.

Oli vielä varhainen aamu ja talo hiljainen.

— Mennään sisään isän huoneeseen, sanoi Olli, — hän on aina aikainen, ja hänen huoneeseensa on eri sisäänkäytävä. Tässä se on.

He soittivat ovikelloa. Palvelija, joka tuli avaamaan, katseli hämmästyneenä varhaisia tulijoita.

— Patruuna on kyllä jalkeilla, sanoi hän, — mutta hän ei tavallisesti ota näin varhain vastaan kävijöitä.

— Meillä on tärkeitä asioita, sanoi Pelle. Olli oli liian liikutuksen vallassa saadakseen sanaa suustaan.

Palvelija katosi sisähuoneeseen ja palasi ilmoittaen, että patruuna ottaa vastaan.

Ollin isä oli paljon vanhentunut näiden vuosien kuluessa Olli huomasi sen heti. Isä rukka, kyllä hän oli kärsinyt!

Herra Wolmar loi kysyvän katseen molempiin poikiin.

Pelle, joka oli huomannut Ollin mielenliikutuksen, ryhtyi puheeseen.

— Anteeksi, että häiritsemme patruunaa näin varhaisella hetkellä, sanoi hän, — mutta meillä olisi tärkeä asia, joka — hm — joka varmaan on herra patruunallekin tärkeä. — Hän nielaisi, nielaisi koettaen keksiä sopivia sanoja ja tokaisi viimein lyhyeen tapaansa: — Tietääkö patruuna mitään pojastaan Ollista?

Patruuna hätkähti ja loi kummastuneen katseen puhujaan.

— Minun poikani kuoli viisi vuotta sitten, sanoi hän miltei tuimasti.

Pelle loi pikaisen katseen Olliin, joka painoi päänsä alas.

— Isä ei tahdo minusta mitään tietää, ajatteli hän, — olen kuollut hänen mielestään.

Pelle ei kuitenkaan heittänyt niin vähällä.

— Onko se aivan varma? kysyi hän.

— Mitä tämä kuulustelu oikein tietää, sanoi patruuna kiivaasti,— poikani on kuollut, johan sen sanoin.

— Onko hänen äitinsäkin sitä mieltä? kysyi Pelle.

Patruuna jäi hämmästyneenä tuijottamaan poikiin. Samassa Olli teki pikaisen liikkeen. Ikkuna oli maantielle päin, ja maantietä pitkin tuli hevonen täyttä neliä. Kärryissä istui kaksi miestä.

— Takaa-ajajat, mutisi hän.

Pelle käännähti kuullessaan hänen sanansa ja näki hevosen.

— Kuulkaa patruuna, sanoi hän puhuen nopeasti.

— Toverini tässä, hän veti Ollin patruunan eteen, on kovassa pulassa. Katsokaa häntä tarkemmin. Te tunnette hänet.

— Isä, kuiskasi Olli tuskin kuuluvasti.

Patruuna kohotti käden silmilleen. — Mahdotonta, sopersi hän, mahdotonta!

Vieno parkaisu sai heidät kaikki kääntymään. Ovella seisoi Ollin äiti aamupuvussa, kalpeana, silmät suurina ja loistavina. Sanaakaan sanomatta hän kepein askelin astui Ollin luo, painoi pojan pään rintaansa vasten ja kuiskasi vapisevin huulin:

— Poikani, oma poikani. Minä tiesin sen, tiesin ettet ollut kuollut.

Ja hän vaipui tajutonna miehensä syliin, yhä vielä painaen Ollin päätä rintaansa.

— Äiti, äiti, kuiskasi Olli.

Samassa kuului ulkoa puhetta ja raskaita askelia. Ovi avautui, katsastaja astui sisään.

Neljästoista luku.

HILLEVI PÄÄSEE RAUHALAAN.

Katsastaja loi hämmentyneen silmäyksen hellään perheryhmään.

— Anteeksi, että häiritsen, sanoi hän, — mutta minun ikävä velvollisuuteni on saattaa kasvatuslaitokseen takaisin yksi sieltä karanneista holhokeista.