SISÄLLYS: (continued 2)

Tuomio kuului: Taavetti saa 10 taalaria sakkoa turhasta oikeudenkäynnistä ja maksaa eräitä todistajapalkkioita.

Tämän ennakkopäätöksen kautta on siis käynyt selville, että jos mies ryhtyy kurittamaan vaimoaan sen johdosta, että tämä käy vierailuilla, saa hän pitää hyvänään mahdollisesti osakseen tulleen kepityksen, jota paitsi hän, jos rohkenee vielä astua Pontius Pilatuksen eteen, saa hellittää kukkarostaan kalliisti ansaittuja taalereita.

Mahtaa nyt Taavetti saada housuilleen, jos yrittää toisen kerran ryhtyä höyhentämään vaimoaan naapuritalossa!

Jouluvalmistukset Harjuksen perheessä.

Liikemies Heikki Sakarias Harjus, toiminimen Vikevä, Harjus & Kumpp:in toimeenpaneva johtaja, ja omistaja, oli jo syyskuussa ilmoittanut arvoisalle perheelleen, ettei nykyisin vallitsevien ahtaiden raha-aikojen vuoksi tänä vuonna jaeta ensinkään joululahjoja hänen perheessään.

Tämän surullisen uutisen johdosta oli puoli tusinaa pieniä, mutta pienuudestaan huolimatta hyvin kova-äänisiä Harjuksia kohottanut jo silloin sydäntävihlovan hätähuudon, niin että kadulla kävelevä passipoliisi pysähtyi ja alkoi epäluuloisesti tähystellä herrasväki Harjuksen akkunoihin. Kun huutoa oli kestänyt viisi minuuttia, meni hän soittamaan Harjuksen ovikelloa ja kysyi, oliko joku rikos tekeillä. Isä Harjus, joka oli hieman hermostunut, käski konstaapelin laputtaa Hiitolaan ja viedä kirkuvat nuoremmat Harjukset mennessään. Konstaapeli ei kuitenkaan tahtonut olla missään tekemisissä Harjuksen perillisten kanssa, vaan kehoitti herra Harjusta palauttamaan järjestyksen perheeseensä, ja palasi arvokkaasti virkapaikkaansa kadulle.

Isä Harjus koetti sen jälkeen vaikuttaa konstaapelin esittämässä tarkoituksessa poika-Harjuksiin sekä sanan että tukkapöllyn voimalla, mutta siitä oli vain seurauksena, että viimeinen villitys tuli pahemmaksi kuin ensimmäinen, ja kun häiriytyneet naapurit alkoivat kolkutella seiniin, yläkerrassa asuvat tömisyttivät kattoa kantapäillään ja alakerrassa asuvat koputtivat permantoa luultavasti hiilihangolla, pani hra Harjus lakin päähänsä ja pakeni pois kotilieden äärestä.

Sen jälkeen vallitsi Harjuksen perheessä pitkän aikaa suuria levottomuuksia. Nuoremmat Harjukset, joiden pyhimpiä tunteita Isä Harjus oli loukannut, olivat tehneet salaliiton ja julistaneet "pyhän sodan" isäänsä vastaan. Siinä käytettiin kaikkia keinoja, joita puoli tusinaa kaikenlaisessa vehkeilyssä harjaantunutta poikaa voi keksiä, ja kun isä Harjus ei osannut alusta alkaen suhtautua jälkeläisiinsä sillä ankaralla ja johdonmukaisella tavalla, jota nykyinen aika vaatii puolivillissä tilassa olevan perheen päämieheltä, tunsi hän viikko viikolta joutuvansa yhä enemmän alakynteen tässä epätasaisessa taistelussa. Vihdoin uhkasi hän toimittaa rakkaat pienokaisensa viranomaisten välityksellä pahantapaisten lasten kasvatuslaitokseen, minkä uhkauksen nämä toivorikkaat vesat ottivat vastaan ihastuksen ulvonnalla. Isä Harjus huomasi tehneensä melkoisen tyhmyyden, sillä nyt eivät pojat nähneet untakaan muusta kuin kasvatuslaitoksesta ja vaativat kiivaasti isää pitämään lupauksensa. He olivat kuulleet, ettei kasvatuslaitoksessa ole muita kun pahoja poikia, josta syystä nuoret Harjukset, jotka vaistomaisesti vihasivat kaikkia hyviä poikia, pitivät luonnollisesti oleskelua sellaisessa paratiisissa hirmuisen lystinä. Isä Harjus tosin koetti väittää, että toiset pojat antaisivat heille siellä pahanpäiväisesti selkään, mutta nuoret Harjukset vakuuttivat silmät kiiluen pitävänsä kyllä puolensa, ja isä Harjuksen täytyi itsekseen myöntää, että kasvatuslaitoksessa todellakin tulisi surulliset oltavat kaikille, jotka uskaltaisivat nousta Harjusten sukua vastaan.

Aika kului, päivät lyhenivät ja yöt pitenivät. Harjus oli luullut, että pojat vähitellen unohtaisivat joululahjajutun, mutta hän tuli huomaamaan, ettei hän vielä tuntenut tarpeeksi poikiaan. Joka torstai pojat huomauttivat: niin ja niin monta viikkoa on vielä jouluun, ja loivat sitten merkitsevän katseen isään.

Koska isä oli ilmoittanut pidättävänsä joululahjat, olivat pojat siinä käsityksessä, jota ei millään tavoin voitu saada heistä lähtemään, ettei heillä myöskään ollut minkäänlaisia velvollisuuksia käyttäytymiseen ja siivoon esiintymiseen nähden tänä vuonna, vielä vähemmän kouluopinnoihin ja muihin henkisiin harrastuksiin nähden. He olivat nähtävästi sitä mieltä, että joululahjat ovat jonkunlainen vekseli, jonka tunnustamalla vanhemmat ostavat itselleen rauhan kuluvaksi vuodeksi ja joka lankeaa maksettavaksi jouluaattona. Jollei tuollaista tunnustetta anneta, niin vastatkoot vanhemmat yleensä ja isä erityisesti seurauksista.

Hra H.S. Harjus on itse liikemies kiireestä kantapäähän, ja kuten näkyy, ovat hänen liikemiestaipumuksensa vähentymättöminä siirtyneet perinnöksi hänen jälkeläisilleen.

Lopulta täytyi isä Harjuksen peräytyä. Eräänä aamuna ilmoitti hän aamiaispöydässä, että kun tämän vuoden liiketulo näyttääkin tulevan verrattain hyvä, parempi kuin mitä alkusyksystä olisi osannut otaksua, niin on hän päättänyt antaa ensi jouluna joululahjoja, jos hänen rakkaat lapsensa lupaavat parantaa tapansa.

Oletteko nähneet, millaista on keväällä mailla, kun lehmät, vasikat ja muut elukat ensi kertaa päästetään ulos navetasta? Ne hyppivät ja loikkivat ja tanssivat hännät pystyssä.

Aivan samanlainen näytelmä tapahtui nyt Harjusten ruokapöydässä, sillä eroituksella vain, että kaikki nuoret Harjukset olivat hännättömiä. Kun isä Harjus ja äiti Harjus ajoissa saivat kiinni pöytäliinasta, ei lattialle pudonnut muuta kuin perunavati ja leipäkori.

Tämän jälkeen vallitsi Harjuksen yksityisasunnossa niin mallikelpoinen järjestys, että Harjuksen oli alussa vaikea uskoa olevansa kotonaan. Tosin tapahtui joskus, että joku kukka heitettiin ulos akkunasta, joku kattokruunu putosi alas, kun pojat siinä roikkuen leikkivät huoneessa lentävää ilmalaivaa, joku pojista laski uudella, hienolla tarjottimella mäkeä portaissa ja joku pienimmistä Harjuksista oli ratkonut puukolla päällystän salin sohvasta, nähdäkseen, mikä siellä sisällä pompahteli, mutta nämä olivat niin jokapäiväisiä ja vähäpätöisiä tapauksia, ettei niihin mitään huomiota kiinnitetty.

Viime päivinä ovat isä Harjus ja äiti Harjus olleet hyvin salaperäisen näköisiä. Tuntien rakkaiden pienokaistensa väkevän tiedonhalun, joka ei kammoksu minkäänlaisia esteitä eräissä tapauksissa, olivat isä ja äiti tällä kertaa sijoittaneet joululahjavarastonsa vinnille, jossa se oli kahden lukon takana. Pari päivää takaperin tekivät he kuitenkin hieman sekavin tuntein sen havainnon, että kaikki kääreet ja paketit olivat vinnillä ollessaan ainakin yhteen kertaan avatut ja tarkastetut sekä sen jälkeen jokseenkin kömpelösti köytetyt uudelleen kiinni. Samaan aikaan näytti nuoremmissa Harjuksissa viime päivinä vallinnut levottomuus ja hermostuminen kuin pois puhalletulta.

Vanhemmat eivät tienneet muuta paikkaa kuin isän työhuoneessa olevan kassakaapin niiden pakettien säilyttämistä varten, joita vielä tultaisiin ostamaan. Sitä käytettiin nyt talletuspaikkana. Se on taattu murtovarkautta ja tulipaloa vastaan, ja hra Harjus sanoi, että jos se nyt kestää koetuksen, niin voi hän vastaisuudessa tallettaa siinä vaikka miljoonan. Jolleivät hänen poikansa saa jotakin ovea auki, niin eivät sitä pysty muutkaan tässä maassa aukaisemaan.

Ja kaappi kesti. Tullessaan eilen illalla konttoristaan huomasi hra Harjus kuitenkin; että lukon ympäristö oli raapiutunut, ikäänkuin olisi joku sorkkinut rautanaulalla sitä. Mutta ovi oli lukossa ja hra Harjus hymyili tyytyväisesti.

Tänään kannetaan keittiön akkunaparvekkeella ollut kuusi herrasväki Harjuksen saliin. Nimittäin se, mitä siitä on jälellä. Pojat ovat näet viime päivinä leikkineet ahkerasti joulua ja sitä varten ”lainanneet kuusesta oksia leikkikuusiksi. Suuresta kuusesta ei näin ollen ollut jäljellä paljon muuta kuin runko, mutta isä Harjus on sanonut, että se saa välttää, koska pojat itse ovat sen sellaiseksi laittaneet.

Tänään on siis vihdoinkin joulu Harjustenkin perheessä. Naapureista saattaa ehkä tuntua siltä, että Harjusten asunnossa tänä iltana raivoaa hirmumyrsky, vaihdellen silloin tällöin maanjäristyksen kanssa, mutta naapurit voivat rauhoittua: se on vain nuorten Harjusten jouluiloa.

Ja joulu on vain kerran vuodessa.

Kaksi matkaa.

Kertomuksemme jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisen toiminta tapahtuu käytännöllisessä Amerikassa, toisen epäkäytännöllisessä Suomessa.

Ensimmäisessä osassa kerrotaan, kuinka huokeaksi hra Davisin matkustus Kaliforniasta Nev Ispwichiin tuli, ja toisessa, miten kalliiksi erään satakuntalaisen pässin matkakustannukset omasta navetastaan naapuritalon navettaan nousivat.

Amerikalainen kertomus on seuraava:

Vielä joku aika takaperin asui Nev Ispwichissä eräs hra Davis.

Nyt ei Nev Ispwichissä enää asu herra Davisia, ei ainakaan sitä Davisia, josta tässä on puhe.

Hän ei asu siellä ensinkään siitä syystä, että hän muutti pois Nev Ispwichistä, ja toiseksi siitä syystä, että hän kuoli.

Hra Davis lähti Nev Ispwichistä onnettomuuden vuonna 1913, ja kuten arvattavissa oli, päättyi hänen matkansa huonosti, vaikka hän läksikin pulskasti ja komeasti. Automobiililla. Tyttärensä ja vävynsä seurassa.

Hänen lähtöään katselivat Nev Ispwichin asukkaat porteiltaan ja puutarhakeinuistaan ja sanoivat:

— Uljaastipa se tuo Davis läksikin… tuollaisella suurella automobiililla.

Ja toiset käänsivät purukummia suussaan ja vastasivat:

— Niin läksi… saa nähdä, millä kyydillä hän takaisin tulee. ”

Sitten ei hra Davisista kuulunut johonkin aikaan mitään.

Hra Davis oli näet ajanut autollaan Kaliforniaan asti.

Mutta eräänä päivänä joku kuukausi takaperin palasi hän takaisin Nev Ispwichiin hieman omituisella kyydillä.

Nimittäin postipakettina.

(Tästä voisimme saada uuden sananlaskun: joka autolla alottaa, se postipakettina lopettaa.)

Hra Davis oli nimittäin kuollut Kaliforniassa, poltettu tuhaksi ja tuhka pantu pakettiin, jonka kylkeen kirjoitettiin osote: Nev Ispwich.

Paketti vietiin postikonttoriin ja kysyttiin, paljonko sen lähetys maksaa.

Postineiti punnitsi hra Davisin tomun ja vastasi: 84 senttiä.

Kuolinpesä maksoi tinkimättä, ja kaikki mitä oli jäljellä hra Davisin maallisesta olemuksesta, saapui aikanaan hyvässä järjestyksessä perille Nev Ispwichiin Amerikan oivallisen postilaitoksen välityksellä.

Aivan varmaan ei hra Davis ollut eläissään tehnyt niin huokealla niin pitkää matkaa, mikä seikka mielestämme todistaa, että eräissä tapauksissa on edullisempaa olla kuollut, poltettu ja postipakettiin pantu, kuin elävä ja automobiililla ajava.

Amerikalaiset lehdet ovat hyvin ymmärrettävällä ja oikeutetulla ylpeydellä kertoneet tämän tapauksen osotukseksi siitä, kuinka käytännöllisesti siellä päin maailmaa asiat ovat järjestetyt.

Ja sitten siirrymme siihen pässijuttuun.

Se on surullinen juttu.

Muutamassa Satakunnan kunnassa katosi pari kolme vuotta sitten laitumella erään pikkutilallisen pässi.

Pikkutilallinen ikävöi pässiään ja oli vihdoin tuntevinaan sen naapurinsa lammaslaumassa.

Hän otti apumiehen mukaansa ja meni naapurin puheille.

Naapuri sanoi, että pässi on hänen, eikä hän luovuta siitä saparoakaan.

Kun neuvottelut eivät johtaneet mihinkään tulokseen, keskeyttivät pässinhakijat ne, läksivät ilman muuta talon navettaan ja ottivat sieltä pässin, jonka riemuiten veivät kotiinsa.

Naapuri katseli akkunasta pässinsä lähtöä ja lähetti sitten sanan lautamiehelle.

Siitä pässistä on nyt riidelty pari vuotta. Juttu päättyi äsken pidetyllä talvikäräjillä, jolloin pässinnoutajat tuomittiin maksamaan kantajalle 450 mk. Kun voi otaksua vastaajilta riidellessä kuluneen toisen mokoman, niin saattaa sanoa useinmainitun pässin matkan kantajan navetasta vastaajan navettaan tulleen maksamaan pyöreässä luvussa 1,000 mk.

Minkälaisen pässilauman olisikaan pikkutilallinen tuolla rahalla saanut!

Taikka minkälaisen matkan yksi pässi olisi voinut tuhannella markalla suorittaa!

Amerikassa matkustetaan 84 sentillä Kaliforniasta Nev Ispwichiin.

Meillä matkustetaan 1,000 markalla naapurin navetasta oman talon navettaan.

Kertomus pumpunletkusta Maarianhaminan kaupungissa.

Onko ajatteleva lukija kuullut kertomuksen Maarianhaminan kaupungin parhaan kaivon väliaikaisesta pumpunletkusta?”

Luultavasti ei, sillä asia on jotenkin tuore.

Kertomus on opettavainen, ja siitä syystä kerron sen sitäkin mieluummin. Se osoittaa meille, miten puute, pula ja kiipeli opettaa ihmistä viljelemään ymmärrystään ja hioo hänen älynsä teräväksi ja kirkkaaksi.

Maarianhaminan kaupungissa on useita hyviä kaivoja, mutta yksi niistä on kaikkein paras.

Eräänä päivänä huomasivat Maarianhaminan Rebekat surukseen, että juuri sen parhaan kaivon pumpunletku oli mennyt repaleiseksi.

Mistä syystä?

Paikalle kokoontui useita syvämietteisiä kaupunkilaisia harkitsemaan asiaa, ja lopuksi tultiinkin siihen yksimieliseen ja todennäköisesti myöskin oikeaan johtopäätökseen, että; letku oli mennyt rikki syystä taikka toisesta.

Se ei toiminut enää, ja katseltuaan sitä jonkun aikaa tarkkaavaisesti pudistelivat läsnäolijat päitään ja läksivät syvissä ajatuksissa kotiinsa.

Seuraavana päivänä kokoontui kaivon ympärille taas maarianhaminalaisia.

He katselivat letkua. Eli oikeastaan letkun riekaleita, ja päättivät näkemänsä johdosta, ettei letku vieläkään toimi.

Se oli hieman ihmeellistä.

Sitten menivät Maarianhaminan rehelliset ja peräänajattelevaiset alkuasukkaat kotiinsa ja näkivät seuraavana yönä unta vain rikkinäisistä pumpunletkuista.

Aamulla pumpunletkun rikkinäisyyden kolmantena päivänä saapui paikalle taas useita paikkakuntalaisia, jotka katselivat rikkinäistä pumpunletkua niin kauan, että heitä rupesi janottamaan, ajatellessaan kaikkea sitä vesimäärää, mikä Maarianhaminan asukkailta viime päivinä oli jäänyt saamatta tuon letkun kautta.

Pumpunletku ei tullut sen eheämmäksi, vaikka sitä olisi minkä verran katsellut, ja ihmiset läksivät pois kaivolta.

Sinä päivänä vallitsi kaupungissa yleisenä mielipiteenä se käsitys, ettei tuo letku enää koskaan tulisi eheäksi, ja etteivät maarianhaminalaiset siis enää koskaan saisi nauttia parhaan kaivonsa vettä.

Se oli kyllä ikävää, mutta mitäpä tehdä?

Kun se letku nyt kerta kaikkiaan oli rikki.

Mutta sitten tuli neljäs päivä.

Ja neljäntenä päivänä tapahtui odottamaton tapaus, joka saattoi asiat uudelle tolalle.

Maarianhaminan kaupungissa vieraili muutamia merimiehiä, joita tämän kohtalokkaan neljännen päivän aamuna sattui janottamaan.

Me emme tiedä mistä syystä näitä kunnon meripoikia janotti, eikä se ole tarpeellistakaan tietää. Ehkä olivat he syöneet suolaista silakkaa.

Joka tapauksessa, mikä on pääasia, janotti heitä koko lailla, ja kuin janoiset kameelit kokoontuivat he Maarianhaminan parhaalle kaivolle.

Ikävän pettymyksen tuotti heillekin aluksi tuo rikkinäinen pumpunletku.

Mutta vain aluksi.

Sillä katseltuaan mälliään käännellen jonkun aikaa tuota puutteellisuutta poistui eräs merimiehistä, ja palasi hetken kuluttua takaisin, kainalossaan täysin palvelleet, pikiset ja tervaiset matruusinhousut.

Janoiset merimiehet ottivat tyytyväisen näköisinä puukkonsa esille, ratkoivat housuista paremman lahkeen irti, poistivat letkunriekaleet ja kiinnittivät niiden sijaan tuon arvokkaan, kaikilla valtamerillä seilanneen ja kaikkia tuulia ja myrskyjä uhmanneen housunlahkeen.

Ja pumppu toimi taas. Kohisten virtasi Maarianhaminan parhaan kaivon kirkas vesi tuon uuden leveän ja tukevan letkun kautta. Janoiset merimiehet huuhtelivat tällä raikkaalla juomalla kuivia kurkkukaan, heidän janonsa sammui ja heidän raukeat katseensa kirkastuivat.

Merimiehet eivät olleet mitään epäkiitollista väkeä.

Koska he olivat saaneet ilmaiseksi nauttia kaupungin parhaan kaivon virkistävästä sisällyksestä, jättivät he pieneksi vastalahjaksi housunlahkeen paikoilleen kaivon pumppuun, Maarianhaminan alkuasukasten vapaasti käytettäväksi.

Kaupungin vedennoutajain keskuuteen levisi kulovalkean nopeudella sanoma: parhaasta kaivosta saa taas vettä, vieläpä eheän ja lujan housunlahkeen läpi.

Epäilevinä riensivät vedennoutajat kaivolle. Huhuthan tavallisesti liioittelevat niin vahvasti. Ehkäpä on letkun sijalla vain kyynärpäästä rikkinäisen takin hiha.

Mutta ei! Huhu oli puhunut totta. Pumpussa oli oikea pikinen matruusinhousujen lahe.

Suurella kiireellä kiidätettiin paikalle ämpärit ja tynnyrit. Pumppu kävi lakkaamatta, rehtien merimiesten lahja Maarianhaminan kaupungille täytti tehtävänsä erinomaisesti, ja kolme päivää mässäsi kaupunki näin saadulla parhaan kaivonsa vedellä. Ja vedennoutajain kasvot säteilivät.

Neljäntenä päivänä asettivat kaupungin viranomaiset lahkeen sijaan uuden pumpunletkun…

Mihin joutui silloin se housunlahe?

En tiedä, mutta otaksun, että se pantiin tallelle siksi, kunnes sitä taas tarvitaan.

Parikkalan kuulumisia.

Yöllä edesmenneen kesäkuun 6 päivää vasten kunnioitti pari vapaamielistä, mutta vähävaraista kilometritehtailijaa vierailullaan Kivijärven kylää Parikkalan pitäjässä, kulkien tällöin m.m. Simpeleen paperitehtaan ohi. Kun herrat kilometriammattilaiset huomasivat vaatevarastonsa kipeästi kaipaavan lisäämistä, ottivat he mukaansa erinäisiä miesten pukimiin kuuluvia osia tehtaan virka- ja työmiesten vaatenaulakoista, jatkaen tämän jälkeen tyytyväisinä vaellustaan. Yhtä tyytyväisiä eivät sitävastoin olleet ne henkilöt, joiden puvustoihin vaeltavat ritarit olivat kiinnittäneet huomiotaan, vaan ilmoittivat asiasta paikkakunnan poliisiviranomaisille ja tilasivat varmuuden vuoksi myöskin etsivän poliisin ja poliisikoira "Zillyn" Viipurista.

Kesäkuun 7 p:nä klo 6 aamulla ilmoitti 'Zilly‘ 23 kilometrin päässä Simpeleen tehtaalta, Rautjärven pitäjässä, kaksi kulkuria etsityiksi miehiksi, jonka johdosta nämä otettiin kiinni ja vietiin Simpeleen tehtaalle. Siellä miehet pantiin putkaan ja putkan ovi lukkoon.

Miehet katselivat uutta asuntoaan, ja huomattuaan sen kovin vaatimattomasti sisustetuksi päättivät he jättää sen autioksi. Toinen miehistä kapusi siinä tarkoituksessa käytävään päin olevaan oviaukkoon, mutta aukon tekijät eivät olleet taloa rakentaessaan tehneet mainittua valonantajaa tämän miehen mittojen mukaiseksi. Hän jäi mitä epämukavimpaan asentoon. Etupuoli ruumista oli käytävässä, mutta takapuoli putkassa, eikä hän voinut päästä omin voimin enää vapauteen eikä putkaan, vaan oli siltä väliltä. Kun putkan hoitajat olivat turhaan koettaneet saada häntä irti, käytiin hakemassa saha, jolla akkunaa laajennettiin niin paljon, että vapaudenhaaveilija voitiin pudottaa takaisin putkaan.

Akkuna-aukon laajennus oli kuitenkin tehnyt putkan vieläkin epävarmemmaksi säilytyspaikaksi sellaisille henkilöille, joilla ei ollut halua vapaasta tahdostaan siellä viipyä, josta syystä vanginkuljettaja päätti viedä vieraansa Parikkalan kirkonkylässä olevaan vanginvartijaputkaan. Menomatkalla poikkesi vanginkuljettaja ruununvoudin asuntoon ilmoittamaan asiasta, jättäen vangit erään naishenkilön hoitoon kärryille. Olisi tietysti ollut sallimuksen kiusaamista näin houkuttelevan tilaisuuden käyttämättä jättäminen, ja sama mies, joka äsken oli ollut niin ahtaissa olosuhteissa putkan akkunassa, pudotti nopeasti käsiraudat ranteistaan, heilahutti kohteliaasti hattuaan mainitulle naishenkilölle, hyppäsi kärryiltä ja lähti juoksemaan. Naishenkilön kimakat huudot kutsuivat vanginkuljettajan paikalle, ja nyt alkoi erittäin jännittävä murtomaajuoksukilpailu päällitse kiviraunioitten, poikitse ojien ja ylitse aitojen. Eikä ollut muita näkijöitä eikä palkintotuomareita kuin edellämainittu naishenkilö ja edellä juoksevan miehen toveri.

Vanginkuljettaja voitti ensimmäisen palkinnon ja tarttui sitä lujasti kauluksesta kiinni, jonka jälkeen, saavuttiin onnellisesti perille. Vangit pistettiin putkaan ja rauha oli maassa.

Sitten kului aika Parikkalassa levollisesti ja hiljakseen.

Koittipa 17 päivän aamu. Se vaikeni kirkkaana ja aurinkoisena, hyvin sopivana antoisaa kalamatkaa varten. Vanginvartija lähti siis kalastelemaan, jättäen palvelustytön ja lasten tehtäväksi vankien silmällä pidon.

Mutta vapaudenkaipuu ei vielä ollut sammunut sen yritteliään vangin sydämestä, josta tässä on ollut puhe. Hän pyysi palvelustytöltä lupaa päästä ulos, ja koska vankiparalla oli jaloissaan kunnioitusta herättävän näköiset kahleet, harkitsi tyttö kohtuulliseksi ja vaarattomaksi suostua tähän anomukseen.

Kun ei vankia pitkään aikaan kuulunut takaisin lähti tyttö etsimään häntä. Muita merkkejä ei vangista kuitenkaan näkynyt kuin kirves erään ulkohuonerakennuksen takana ja kirveen vieressä rikotut jalkaraudat. Vanki, joka lienee muuan karkumatkalla oleva vaarallinen kuritushuonevanki, on yhäkin kateissa, ellei häntä ole saatu kiinni sen jälkeen kuin viime tietoni tästä mieltäkiinnittävästä tapahtumasarjasta sain. Viipurista kutsuttiin kyllä taas paikalle etsivä poliisi ja edellämainittu "Zilly", mutta rankkasade oli huuhdellut karkurin jäljet olemattomiin.

Sensijaan kohtasi viipurilainen etsivä maantiellä 5-miehisen takaa-ajojoukon, joka samosi eteenpäin yhdessä ryhmässä hyvin tuiman näköisenä.

Vaarallista on karkurin joutua tämän joukon kanssa tekemisiin, sillä kun näet oli mukanaan vuoden vanha poliisikoiran penikka ja jumalattoman pitkä köysi.

Tarkoitus ei kuitenkaan ole hirttää karkuria tuohon köyteen, vaan ainoastaan sitoa hänet sillä kiinni.

Sitten kun hänet ensin on kiinnisaatu, missä suhteessa on asia ainakin toistaiseksi on yhä edelleen "avonaisena".

Kuinka Töysässä alettiin kirjallisuutta harrastaa.

Koska me nyt tällä hetkellä elämme kirjallisuuden nousun merkeissä ja kysymys kaunokirjallisuuden levittämisestä yhä laajempiin kansankerroksiin epäilemättä on lähellä sekä kustantajien että muiden kirjallisuutemme tosiystäväin sydäntä, niin pyytää allekirjoittanut, joka kaikessa vaatimattomuudessa kernaasti tahtoisi lukeutua viimemainittuihin, esittää erään keinon, joka ehkä voisi sekin osaltaan edistää yhteistä asiaa.

Ensimmäisen ihmisparin ajoilta asti on pihkainen kuusenkäpy, jos se vain on kasvanut kielletyssä puussa, monen ihmisen suussa maistunut paremmalta kuin mehukkain päärynä, joka on hänelle kohteliaasti tarjottu lämpöisestä ja anteliaasta kädestä.

Jos olen hankkinut itselleni jonkun hyvän, lukemisen arvoisen kirjan ja sanon ensimmäiselle vastaantulevalle tuttavalleni: "Lueppas tämä kirja, se on oikein hyvä kirja, oikein helmi kirjojen joukossa!" niin uskallan lyödä vetoa siitä, että hän pidättää haukotustaan, katsoo kelloaan ja sanoo: "minulla ei ole aikaa, nyt… no terve mieheen!" ja lähtee kiiruusti jatkamaan matkaansa.

Mutta jos hänen lähestyessään piilotan kirjan takkini alle ja otan sen sieltä esille vasta hänen sitä hartaasti rukoiltuaan, huomautan ettei sellainen kirja sovellu kunnon ihmisen hengenruuaksi, niin riistää hän kirjan melkein väkisin käsistäni, eikä syö eikä nuku, ennenkuin on ahminut sen kannesta kanteen.

Valaiseva tässä suhteessa on kertomus siitä, miten kaunokirjallisuus pääsi leviämään Töysään.

Muutama vuosikymmen takaperin ei Töysässä tiedetty kaunokirjallisuudesta mitään. Eikä välitetty mitään. Jos sinne olisi tullut mies, selässään laukku täynnä kaunokirjallisuutta, olisi hän saanut puhua suunsa kuivaksi tai kurkkunsa kipeäksi, saamatta myydyksi edes yhtä 50 pennin kirjaa. Töysäläiset tuskin olisivat viitsineet katsella kuvia hänen kirjainsa kansilehdistä.

Mutta sitten ilmestyi Juhani Ahon "Yksin".

Silloinen Töysän pappi oli kuullut, että "Yksin" on kovin maailmallinen ja syntinen kirja.

Ehkä oli hän sen lukenutkin.

Ettei tämä Juhani Ahon lykkäämä myrkky pääsisi turmelemaan Töysän ihanteellista, liljanvalkoista ja neitseellistä elämää ja kylvämään pahoja siemeniä, ohdakkeita ja orjantappuroita hänen kauniiseen nisupeltoonsa, päätti hän yhdellä iskulla katkaista riettaan lohikäärmeen kaulan, ja pidettyään eräänä sunnuntaina mieltäliikuttavan ja kauniin saarnan, joka oli kuin hiljainen tuulenhyminä haavistossa, ja sai yhden ja toisen töysäläisen silmäluomet vähitellen painumaan umpeen, muutti hän äkkiä äänilajia ja antoi sataa tulta ja tulikiveä "Yksin"-kirjan niskaan.

Torkahtaneet töysäläiset karistelivat unet silmistään ja alkoivat hörössä korvin kuulostella. Mitä tämä on?

Tästä seurakuntansa huomion ja tarkkaavaisuuden ilmeisestä vilkastumisesta hyvillään lisäsi pastori löylyä ja kielsi yhdenkään töysäläisen millään ehdolla ottamasta käteensä maailmallista ja syntistä "Yksin"-kirjaa.

Seurakunta painoi kirjan nimen visusti mieleensä.

Kun pastori astui alas saarnastuolista, tunsi hän pitäneensä hyvän saarnan ja oli vakuutettu siitä, että sana oli tehnyt vaikutuksensa.

Siinä ei hän erehtynytkään.

Sana oli tehnyt vaikutuksensa, vieläpä suuremman kuin hän oli otaksunutkaan.

Sinä päivänä ja seuraavinakin päivinä ei Töysässä puhuttu paljon muusta kuin Juhani Ahosta ja hänen "Yksin"-kirjastaan.

Kerrankin olivat kaikki töysäläiset yksimieliset.

Nimittäin siitä, että mainittua teosta on välttämättömästi saatava Töysään.

Ja ensimäinen kaupunkimatkalla käyvä töysäläinen sai tuoda Vaasasta useita kappaleita tätä kiellettyä hedelmää.

"Töysäläiset ahmasivat sen ja havaitsivat sen sangen hyväksi", kertoo eräs töysäläisten naapuri paikkakuntansa äänenkannattajassa.

Kun siis toinen töysäläinen tuli Vaasaan, sai hän tuoda toisen mokoman, joka sekin meni kuin kuumille kiville.

Töysäläisten kirjallisuudenharrastus oli herännyt.

Olen tahtonut levittää tätä kertomusta laajemmalle siinä toivossa, että asianomaiset siitä saisivat arvokkaita viittauksia, mihin suuntaan reklaamintekoa myöskin voitaisiin kehittää.

Viimeinen telefoonipuhelu.

Ja niin oli sitten käymäisillään kuin kohtalon ja luonnonlakien määräyksestä käydä täytyi.

Oli lyömäisillään ihmiskunnan historian kahdestoista hetki.

Miljaardeja vuosia oli Maa kiertänyt aurinkonsa ympäri, läpikäyden kaikki kehitysasteensa kaasumaisesta jäätyneeseen tilaan. Nyt oli se jo melkein autio.

Aurinko näkyi taivaalla kaasumaisena pallona, jonka vähentävä lämpö ei enää jaksanut pitää hengissä kohmettuvaa Maata.

Jää peitti maapallon.

Jää ja lumikinokset.

Ei kuulunut edes susien ulvontaa noilla autioilla lumilakeuksilla, sillä viimeinen susi oli paleltunut kuoliaaksi.

Ei ollut enää muita ihmisiäkään elossa kuin yksi helsinkiläinen puhelimenomistaja, yksi puhelinaseman neiti — keksinnöstä, joka teki keskusaseman neidit tarpeettomiksi, luovuttiin pian, koska yleisöllä ei siinä tapauksessa ollut kelle purkaa kiukkuaan, jos jotain sekaannusta tapahtui — ja Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön johtokunta.

Mistä syystä Etelä-Suomen kaupunkienvälinen puhelinosakeyhtiö vielä oli elossa? Miksi ei se ollut paleltunut kuoliaaksi, kuten maailman viimeinen susi?

Luultavasti siitä syystä, että sillä sudella — oli niin paljon puuhaa miettiessään keinoja, millä saada yleisön puhelinmaksut kohoamaan, aina vain ja lakkaamatta, uupumatta ja pysähtymättä lyhenemään, ettei se ollut ehtinyt eikä muistanut kohmettua kuoliaaksi kuin tuo edellämainittu susi ja koko muu luomakunta.

Ja se helsinkiläinen puhelimen omistaja oli pidellyt kynsin hampain kiinni viimeisestä hengenkipinästään saadakseen nähdä, kuinka korkeiksi Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön puhelinmaksut maailman loppuun mennessä ehtisivät kohota.

Mutta kylmyys oli nyt käynyt sietämättömäksi sitkeimmillekin. Loppu oli lähellä.

Puhelinyhtiön johtokunta istui konttorissaan kolminkertaisissa sudennahkaturkeissa, mutta siitä huolimatta vilusta hytisten, ja teki päätöksiä puhelinmaksujen korottamisesta.

Aina kun uusi koroitus oli tehty, soitti sihteeri keskusasemalle ja ilmoitti huiveihin, huopiin, sängynpeitteisiin ja vällyihin kääriytyneelle neidille, että puhelinmaksut olivat taas koroitetut kaksinkertaisiksi ja puheluaika lyhennetty puolta lyhemmäksi.

Johtokunnan jäsenistä havaittiin kaksi jäätyneen jääköntiksi ja kannettiin toiseen huoneeseen, jonka jälkeen jäljellä olevat ryhtyivät käsittelemään juuri valmistunutta ehdotusta puhelinmaksujen koroittamisesta.

Mutta se edellämainittu puhelimenomistaja istui kylmässä kamarissaan, hengityksen noustessa huuruna hänen suustaan ja sieraimistaan, ja päätti luopua toivottomasta taistelustaan.

Sitä ennen tahtoi hän kuitenkin käyttää vielä kerran puhelinta. Viimeisen kerran…

Minne soittaisi?

Minne tahansa. Eihän mistään kuitenkaan vastattaisi..

Hän kohotti kuulotorvea:

— Turkuun, olkaa hyvä!

— Soittan!

— Halloo! kuului Turusta heikko ääni.

— Kuinka? Oletteko ihminen vai haamu?

— (Kiiruhtakaa! Nelinkertainen maksu! huomautti keskusaseman neiti hampaiden lyödessä loukkua pakkasessa).

— Olen ihminen vielä kaksi minuuttia… sitten olen jääkönttä… olen vain odotellut tietoa Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön viimeisestä hinnankoroituksesta.

— Niin minäkin. Tämä on nimittäin viimeinen puhelimenomistaja Helsingissä.

— (Kiiruhtakaa. Kahdenkertainen maksu!)

— Olemme siis viimeiset puhelimenomistajat maailmassa…

— Ja tämä on luultavasti viimeinen puhelinkeskustelu maailmassa?

(Neiti keskusasemalta: — Kuustoistakertainen maksu; minä katkaisen kohta!)

— Luultavasti… paljonko siellä on pakkasta?

— Kuusikymmentä astetta minun huoneessani.

— Teillähän on| oikein lämmin. Minun huoneessani on kuusikymmentäneljä astetta.

(Neiti: — Minä katkaisen nyt!)

— Helsinkiläinen: — Älkää vielä, hyvä neiti!… hyvästi!

Turkulainen: — Hy…

Neiti on katkaissut.

Viimeinen puhelu on päättynyt.

Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön johtokunta on kokonaan kohmettunut. Sihteeri vain kykenee enää vaivaloisesti liikkumaan ja soittaa keskusasemalle äsken päätetystä korotuksesta.

Mutta keskusasemalta ei vastata.

Sihteeri tarttuu kynään ja koettaa kirjoittaa tehdyn päätöksen paperille, mutta kynä putoo hänen paleltuneista hyppysistään.

Epätoivoisella ponnistuksella kömpii hän silloin uunin ääreen, ottaa sieltä suuren, mustan hiilen ja alkaa, pidellen hiiltä kämmentensä välissä, piirtää sillä suuria, kömpelöitä kirjaimia valkoiselle pahvipalalle.

Sitten vaipuu hän maahan.

Kaikki on loppu.

Viimeinen elonkipinä on sammunut maapallolta.

Mutta johtokunnan huoneen oven paiskaa auki tuulenpuuska, joka tarttuu siihen pahvipalaseen ja lennättää sen ulos särkyneestä akkunasta.

Ja elottomana, jäätyneenä, kiertää maapallo kylmää rataansa avaruudessa vuosituhannesta vuosituhanteen. Suuret jää- ja lumivuoret peittävät sen kauttaaltaan.

Mutta korkeimman jäävuoren huipulle on myrsky lennättänyt suuren, valkoisen pahvipalan, johon on paksuilla, kömpelöillä kirjaimilla ja hiilellä piirretty sihteerin viimeiset sanat:

"Etelä-Suomen kaupunkienvälinen puhelinyhtiö on päättänyt koroittaa telefoonipuhelinmaksut ‒ ‒"

Kissamme ja tieteellinen tutkimus.

Eläintieteellinen laitos ilmoitti ostavansa kissoja tieteellisiä tutkimuksia varten.

Eräs kolmetoistavuotias miehenalku luki ilmoituksen ja hänessä heräsi harrastus eläintieteellisen laitoksen kissatutkimuksia kohtaan.

Oi, jospa minulla olisi kissa! huokasi hän.

Mutta hänellä ei ollut kissaa.

Muutamalla pihamaalla näki hän kuitenkin hyvinvoivan kissaeläimen, joka pehmein askelin tassutteli tavanmukaisilla tarkastusmatkoillaan.

Poika katseli kissaa ja tuli siihen johtopäätökseen, että mainittu kotieläin nähtävästi aivan erikoisesti soveltuisi eläintieteellisen laitoksen tieteellisiin tutkimuksiin.

Kiss kiss kiss! houkutteli poika kavalasti.

Hyrrynyr! kehräsi kissa tyytyväisenä tuntemattoman pojan sitä kohtaan osoittamasta ystävällisyydestä. Se koukisti selkänsä, nosti häntänsä pystyyn niinkuin kissain tapa on, lähestyi poikaa ja hieroi kylkeään hänen jalkaansa vasten.

Poika kumartui varovaisesti silittelemään kissan selkää ja siirsi koko otuksen hiljaa syliinsä.

Kissasta tuntui hyvältä ja lämpimältä pojan sylissä. Sepäs olikin ystävällinen poika! Läpi kaupungin se hellävaroin kantoi kissaa kuin kalleinta aarrettaan, ja kissa tunsi kai syvää kiitollisuutta tästä ilmaisesta kyydistä.

Vasta eläintieteellisellä laitoksella avautuivat kissan silmät. Tämän maailman petollisuus ja viekkaus paljastuivat hänelle äkkiä kaikessa alastomuudessaan. Mutta pelastus oli myöhäistä. Poika sai maksun ja poistui riemuitseva ilme lurjusmaisella naamallaan, mutta kissa jäi laitokselle tieteen uhriksi.

Samaan aikaan odotteli kissan omistajatar rakasta kotieläintään päivälliselle. Mutta mitään ei kuulunut. Emäntä ensin hermostui tuollaisesta epäsäännöllisyydestä, mutta kun tuli ilta, sateinen marraskuun ilta, eikä kissaa kuulunut, muuttui hänen suuttumuksensa levottomuudeksi ja hädäksi.

Kului yö, tuskallinen, ahdistava yö. Mirri oli ja pysyi poissa.

Synkkä aavistus valtasi silloin kissan omistajattaren mielen. Ja tämän aavistuksen vallassa läksi hän eläintieteelliselle laitokselle.

Aavistus toteutui kaikkein kamalimmassa muodossaan. Hänen kissansa oli siellä parhaillaan tieteellisen tutkimuksen esineenä, ja sen lasimaiset silmät tuijottivat syyttävästi emäntäänsä.

Mainittu naishenkilö kuuluu vaatineen 20 markkaa korvausta kissansa menettämisestä sekä siitä sydämentuskasta, jota hän tämän tapauksen johdosta oli kärsinyt. Hyvähän sentään, että tämä tappio on rahalla korvattavissa. Tiedän naishenkilöltä, jotka eivät luovuttaisi kissaansa, kaikkein vähimmän tieteellisiin tutkimuksiin, edes sen painosta kultaa.

Kissojen katoamisen puheeksi tultua lienee syytä ohimennen huomauttaa, että eräät muutkin helsinkiläisperheiden jäsenet ovat viime aikoina osoittaneet taipumusta hävitä teille tietymättömille. Helsingin köyhäinhoitohallitus on nimittäin, kuten muutamia päiviä sitten kerrottiin, ilmoittanut, että täällä on viime aikoina kadonnut noin 60 perheenisää, jättäen perheensä Helsingin köyhäinhoidon rasitukseksi. On aikomus etsiä näitä henkilöitä yleisillä "peräänkuulutuksilla", josta päättäen köyhäinhoitohallituksemme ei tunnu pelkäävän, että nämä kadonneet löytyisivät mistään tieteellisistä laitoksista.

Vaikka moiset perheenisät ehkä olisivatkin ihmiskunnan kehitykselle suuremmaksi hyödyksi tuollaisten laitosten "koekaniineina".

"Elpyvä Savonlinna — kuoleva Mikkeli."

Toivoen voivani estää mikkeliläisten lukijaini hirmuisen vihan leimahtamasta allekirjoittanutta vastaan — joka Savonlinnan ja Mikkelin välillä syntyneessä taistelussa ei, niin sanoakseni, pidä suden eikä lampaan puolta, koska molemmat kaupungit ovat ihanat nähdä ja hyvät ja tarpeelliset kumpikin paikallaan — ilmoitan varovaisuuden vuoksi heti alussa, ettei tämän sepustuksen otsikko ole ilkeämielisesti kokoonpantu allekirjoittaneen aivoissa, vaan on se lainattu "Keski-Savosta", jossa se kaunistaa lehden viikkopakinan ensimäisen osan otsikkoa. Varmuuden vuoksi olen varustanut sen lainausmerkeillä.

Yllämainittu lehti huomauttaa aluksi siitä tunnetusta tosiasiasta, että "Mikkeli on residenssikaupunki ja Savonlinna piispankaupunki kuin myöskin liikanimeltään saunakaupunki", ja että näiden kahden mahtavan paikkakunnan välillä on vallinnut silloin tällöin kaunaa milloin mistäkin asiasta.

Rautatieriitain aikana kehittyi tämä riita ilmisodaksi, jossa Mikkeli pommitti Savonlinnaa ja Savonlinna Mikkeliä kaikkein järeimmällä tykistöllään, niin että laaja Savonmaa vapisi. Tämän kauhua herättävän yhteentörmäyksen jälkeen vallitsi pitkän aikaa ainakin ulkonainen rauha, mutta "tässä aivan viime aikoina on alkanut Mikkelistä päin kuulua tiheämpään pieniä ja sangen kiukkuisia laukauksia tänne Savonlinnaan, ja onpa tuntunut siltä kuin Mikkeli pitäisi varsin vääränä, jos Savonlinnassa jotain muutakin olisi eikä vain piispan istuin ja kylpylaitos", valittaa "Keski-Savo."

Savonlinna on nimittäin elpyvä laivaliikekaupunki. Suuri laivasto. Siinä suhteessa vie se ylivoimaisesti voiton Mikkelistä.

"Mutta aina kun savonlinnalaiset ovat hankkineet jonkun uuden laivan, kuuluu Mikkelistä päin älähdys", ilmoittaa Savonlinnan lehti. "Onpa siellä lehdet joskus puhuneet kuin mistäkin pahennuksen kauhistuksesta savonlinnalaisen laivaston kasvamisesta."

Nyttemmin on mikkeliläiset vallannut niin suuri synkkämielisyys, että nimimerkki Jussi on "Suur-Savossa" ottanut ja pitänyt katkeran ruumispuheen Mikkelille, sanoen sitä suorastaan "kuolevaksi Mikkeliksi". Savonlinna lisää lakkaamatta laivastoaan, mutta mitä Mikkelissä on? Mikkelissä on vain kolme pientä höyryvenettä, "Huvila", "Turisten" ja "Ilma", ja Jussin on vallannut paha aavistus, että nekin pian voivat luisua, jos tätä menoa jatkuu, Savonlinnan käsiin.

Tässä on siis edessä vakava paikka. Jos tulee vielä sellainen aika, ettei mikkeliläisillä ole yhtään laivaa, niin entäs sitten? Eihän silloin ole muuta tekemistä kuin vetää peitto korviin ja nukahtaa hiljaa ja rauhallisesti kuoleman uneen. "Käänsi kylkeään, haukotteli ja kuoli", kerrotaan erään laiskurin viimeisestä hetkestä'.

"Keski-Savo" on vastannut Jussille hieman ylimielisessä äänilajissa ja kehasee Savonlinnan pitävän huolta siitä, ettei Mikkelissä unohdeta, millainen höyrylaiva on, lähettämällä sinne kerran päivässä komean laivan nähtäväksi ja koeteltavaksi.

Se on varomatonta puhetta silloin, kun toinen on vaipunut niin synkkiin katselmuksiin, että puhuu kuolemisestaan. Kuolevakin voi olla vaarallinen, nimittäin niin kauan kun se ei vielä ole aivan kuollut. Kuolevalla ei ole mitään menetettävää, jonka vuoksi se saattaa ryhtyä aivan epätoivoisen hurjiin tekoihin. Jos savonlinnalaiset suorastaan ärsyttävät mikkeliläisiä, niin kuka takaa, etteivät nämä lopuksi raivostu ja upota savonlinnalaisten laivoja Mikkelin tyhjäksi jääneeseen satamaan, kun ne sinne tulevat kerran päivässä pröystäilemään. Kun on sota niin on sota.

Ja jos niin tapahtuisi, niin sitten ei Savonlinna taas olisi muuta kuin piispan "istuin" ja saunakaupunki.

Sanon siis vain "Keski-Savon" pakinoitsijalle kuin kanttori Sepeteus Eskolle: "Poika, punnitse sanasi!"

Huomattava ennakkopäätös.

Olemme lukeneet uutisen kihlakunnanoikeuden päätöksestä siinä suuressa Seinäjoen lakki-jutussa ja tervehdimme sitä tyytyväisyydellä. Olen kuulevinani kättentaputuksia, pieksupohjien töminää permantoa vastaan, iloisia murahduksia ja muita hyväksymisen, ymmärtämyksen ja kannatuksen ilmauksia kautta maan.

Olemme lukeneet, että asioitsija Raine, Seinäjoella, sai kevätkesällä v. 1913 ilmoituksen, että hänelle on välitystoimistoon saapunut vuotia.

Asioitsija painoi lakin lujasti päähänsä ja läksi välitystoimistoon niitä vuotia noutamaan.

Välitystoimiston asiamies kiinnitti ensin huomionsa siihen seikkaan, että vuota-asioitsija esiintyi toimistossa lakki päässä ja tähän seikkaan kiinnitti hän myöskin asioitsija Raineen huomiota, kehottaen häntä paljastamaan päänsä.

Asioitsija Raine ei siihen suostunut. Ei millään, ehdolla. Miksi hän olisi ottanut lakin päästään?

Raine ei ottanut lakkia päästään, eikä asiamies Suosalmi antanut hänelle rahtiseteliä. Ja ilman rahtiseteliä ei Raine saanut vuotia.

Raine meni pois. Lakki päässä.

Jonkun ajan kuluttua tuli hän uudelleen vaatimaan vuotiaan. Lakki lujasti päässä. Tällä kertaa ei keskustelu tullut niinkään pitkäksi kuin edellisellä, sillä paikalla ollut poliisi sai käskyn taluttaa Raineen ulos. Ja hänet talutettiin.

Mutta lakki oli edelleen päässä.

Niin kului aika kulumistaan. Raine ei erehdyksessäkään ottanut lakkia päästään, eikä Suosalmi erehdyksessäkään antanut hänelle hänen vuotiaan, sillä tässä oli lopullisesti ratkaistava tärkeä periaatteellinen kysymys, tässä törmäsivät yhteen kansanvaltaisuuden ja virkavaltaisuuden periaatteet, eikä kumpikaan puoli peräytynyt.

Mutta sillä aikaa kun Raine piti lakkia päässään, rupesivat hänen vuotansa mätänemään. Ne eivät jaksaneet kesäkuumalla odottaa siksi, kunnes niiden omistaja ottaisi lakin päästään. Niihin ilmestyi mustia matoja ja niistä levisi kauhea, pahaa ennustava lemu. Ei auttanut muu kuin haudata ne kiireen kaupalla maan multiin.

Varmaankin olisivat hautauksen toimittajat mielellään haudanneet hra Raineen lakin samaan kuoppaan kuin hänen vuotansakin. Mutta lakkiin ei tullut matoja.

Sitten tulivat tutkimukset, joiden jälkeen tie- ja vesirakennusten ylihallitus suoritti Rämeelle vuotien hinnan, ja karhusi sitä sitten vuorostaan hra Suosalmelta.

Mutta viimemainittu, joka jo edellä oli osoittautunut kiinteäksi periaatteen mieheksi, ei suostunut sitä suosiolla tekemään. Vakaumus, että hän tässä jutussa oli menetellyt aivan oikein, istui yhtä lujasti hänen päässään kuin lakki hra Raineen päässä.

Ylihallituksen täytyi ryhtyä käräjöimään virkailijansa kanssa, ja tuomio on nyt langetettu: Suosalmen on suoritettava ylihallitukselle vuotien hinta ja oikeuskulut.

Hra Raineella oli siis oikeus saada vuotansa, vaikka hänellä olikin lakki päässään.

Oliko hänellä myöskin oikeuden edessä lakki päässä, sitä ei uutinen kerro.

Mutta ylemmässä oikeudessa päätös kuitenkin muuttui päinvastaiseksi.

Käytännöllinen kasvatusteknillinen keksintö.

"Lukuunottamatta hyppysiä, jotka näyttäytyvät sopiviksi vastaanottamaan sieviä sivalluksia, esittäytyy vain se ruumiinosa tällaiselle rangaistukselle otolliseksi, minkä luonto näkyy niinkuin siihen asiaan — kauvas henkielämän tyyssijasta — pyöreäksi ja pehmoiseksi muodostaneen."

(Oker-Blom: Kouluhygienia.)

Rottinkia vastaan sellaisenaan ei meillä ollut mitään, päinvastoin.

Rottinki oli erinomainen tarveaine, kun oli kysymys sompien laittamisesta suksensauvoihin, kivilinkojen valmistamisesta sotaisia, kaupungin takamaalla esitettäviä näytöksiä varten ja monesta muusta huvittavasta ja hyödyllisestä urheiluvälineestä.

Rehtoria vastaan sellaisenaan ei meillä myöskään ollut mitään muistuttamista.

Rehtori oli kunnon mies, joka ymmärsi meitä erinomaisesti ja asettui usein puolellemme, kun paha maailma, häijyt torikauppiaat, vieläpä nuoremmat opettajammekin tahtoivat meitä sortaa (ja me olimme sitä mieltä, että paha maailma, häijyt torikauppiaat, vieläpä nuoremmat opettajammekin tahtoivat sortaa meitä, viattomia ja hyväntapaisia karitsoita, aina).

Mutta rottingista ja rehtorista yhdessä oli meillä päinvastainen käsitys. Kun ne molemmat ilmestyivät yhtä aikaa näkyville, ei meillä ollut iloa enempää rottingista kuin rehtoristakaan. Joko villitsi rottinki rehtorin tai rehtori rottingin, kuinka tahansa, pääasia oli, että kun ne liittoutuivat keskenään ja ilmestyivät näköpiiriimme — ja tuollaisen liittoutumisen tapahduttua ilmestyivät ne aina hyvin pian näköpiiriimme — seurasi siitä poikkeuksetta melkoisia ikävyyksiä meille ahkerille, kilteille, tarkkaavaisille, nöyrille ja kuuliaisille opetuslapsille. Vaikka luokkamme kymmenen sekuntia aikaisemmin olisi oloihin perehtymättömästä ehkä saattanut tuntua ryövärin luolalta taikka verisen voiton huumaamien, kauhistuttavia juhlamenojaan ja sotatanssejaan suorittavien intiaanien leiriltä, muuttui se rehtorin ynnä häneen tilapäisesti kuuluvan rottingin ilmestyessä ovelle silmänräpäyksessä kaniinitarhaksi, jossa kolmekymmentä rauhallista ja säveätä hopeakaniinia korvat luimussa kyykötti paikoillaan hiiriäkin hiljaisempina.

Tällainen suunnaton muodonvaihdos ei kuitenkaan tuollaisissa tapauksissa vaikuttanut vähääkään hellyttävästi rehtorin sydämeen, jonka rottingin turmiollinen läsnäolo paadutti kovaksi kuin nyrkinkokoinen mukulakivi. Toiminimi Rehtori & Rottinki suoritti liiankin täsmällisesti liikeasiansa meidän kanssamme, ja sen poistuttua näyttämöltä jäi mainitun firman kundeiksi joutuneille ainoastaan se lohdutus jäljelle, etteivät heidän housunsa kaivanneet ainakaan pariin päivään tomuuttamista.

Aika kului, me kasvoimme koossa, kansalaisarvossa ja tietoviisaudessa, eikä rehtori enää tomuuttanut housujamme, vaikka ne ehkä silloin tällöin olisivatkin sitä kaivanneet, vaan kohteli meitä melkein vertaisinaan. Mutta kun me sitten joskus pitkäkaulaisina konventtilaishuiskeloina tai keltanokkaisina, untuvahuulisina herroina ylioppilaina istuimme vanhan rehtorin puutarhassa teetä juoden ja paljastimme mielenkiinnolla kuuntelevalle isännällemme kaikenlaisia aikoinaan salaperäisen hämäriksi ja selvittämättömiksi jääneitä koulupoikakepposia, tunnusti tuo hyväsydämisyydestään tunnettu koulumies ja monen nuorisopolven kasvattaja usein toivoneensa jonkinlaista höyryn voimalla käypää konetta, joka olisi viidessä minuutissa suorittanut rehtorin ja rottingin asiat koko luokan kanssa. Ja viittasi rehtori samalla jotain siihen suuntaan, että tuollainen kone olisi meidän luokkamme takia kuluttanut koulun polttopuita pari syltä enemmän kuin muut luokat yhteensä.

Kunnon rehtorimme on jo kauan aikaa ollut siellä, missä ei mitään höyrykoneita, ei edes kyynäränpituista rottinkiakaan tarvita, koska kaikki koulupojatkin siellä ovat enkeleitä. Mutta täällä ajassa on ja vaikuttaa vielä miljoonia koulupoikia, joista on vaikea keksiä mitään enkelimäisiä ominaisuuksia, ja jotka ovat omaksi turmiokseen antaneet rehtoreilleen ja heidän rottingeilleen liian paljon työtä.

Sanoin omaksi turmiokseen, siitä syystä, että noiden ei-enkeleiden kasvattajat, joitten käsivarret ovat rottingin käytöstä uupuneet, ovat nyt keksineet sellaisen koneen, josta vanha rehtorimme joskus haaveili. Eikä se olekaan mikään höyryllä käypä puimakone, vaan oikea sähkökone, niinkuin sen tänä sähkön aikakautena tulee ollakin.

Eräs englantilainen aikakauslehti kertoo nimittäin, että kahteen kouluun pienessä Huntingtonin kaupungissa on tilattu sähköllä käyvät selkäsaunakoneet, jotka voivat antaa viisi iskua sekunnissa. Kun koneiden työkyky on näin suuri, saattaa pitää varmana, että ne jaksavat tyydyttää kysynnän pitkäksi aikaa eteenpäin.

Kun kone oli saapunut kouluun ja asetettu paikoilleen, kutsuttiin oppilaat sen ääreen, ja fysiikan opettaja piti pojille esitelmän koneen rakenteesta ja sen erinomaisesta työkyvystä. Nuoret herrat kuuntelivat luentoa harvinaisen suurella tarkkaavaisuudella, ja sen jälkeen on molemmissa kouluissa vallinnut mallikelpoinen järjestys, koska ei yhdelläkään pojista kuulu olevan halua omasta puolestaan koetella, täyttääkö kone tarkoituksensa.

Kuten tunnettua, on maassamme viime vuosina harrastettu ruumiinrangaistuksen poistamista kouluista, enkä minä suinkaan tahdo ryhtyä jarruttamaan kehityksen pyörän pyörimistä enkä sortaa nuorta sivistystämme takaisin raakalaisuuteen. Mutta sen mahdollisuuden varalta, että rottinkia vielä joskus tultaisiin tarvitsemaan nuorison kasvatuksessa — mihin mahdollisuuteen minusta näyttää viittaavan yhä kasvava huuto "nuorison villiytymisestä" — pyydän saada sulkea yllämainitun keksinnön kasvatusopillisten yhdistystemme suosiolliseen huomioon.

Ajatelkaas: viisi iskua sekunnissa.

Ei muuta kuin painaa nappia ja antaa koneen hyrrätä.

Jos laskee kunkin syyllisen tarvitsevan keskimäärin kymmenen napausta, niin suomii vikkelä opettaja 30-poikasen luokan yhdessä minuutissa.

Opettajiston "naisistuminenkaan" ei silloin tuota mitään vaaraa kurinpidolle, sillä nainen hoitaa tuollaista konetta yhtä kätevästi kuin mieskin.

Ehkäpä joskus vielä kätevämminkin.

Mitä taas tulee perheisiin, joissa on kasvatettava mukiinmeneviä kansalaisia toisellekymmenelle nousevasta villistä ja ympäristönsä kauhuna olevasta poikalaumasta, niin on Huntingtonin sähkökone sellaisessa taloudessa suorastaan taivaan lahja.

Jukka Puikkosen uusi lehmä.

Jukka Puikkosella oli kaksi lehmää, mutta hän halveksi niitä. Ja mitä enemmän voikilon hinta nousi, sitä enemmän hän niitä halveksi. Hän koetti halveksivan katseensa voimalla hypnotisoida molemmat lehmänsä lypsämään puolta enemmän kuin ennen, mutta lehmät töllistelivät häneen totisesti eivätkä hypnotisoituneet enempää kuin ennenkään.

Toisen lehmän nimi oli Heikkinen, toisen Alitalo. Jukka Puikkonen harrasti näet sellaisia lehmännimiä. Alitalo lypsi vielä vähemmän kuin Heikkinen, ja kun halkoja kuljettavat lotjamiehet lupasivat Jukka Puikkoselle 22 markkaa kilosta, niin meni Jukka Puikkonen kesantopellolle ja kiroili Heikkistä ja Alitaloa ja etenkin Alitaloa noin puolen tuntia. Alitalo heilutteli korviaan, mutta ei luvannut lypsää enempää.

Jukka Puikkonen päätti myydä Alitalon teurastajalle. Puikkoska esitti vastalauseensa, mutta sitä ei otettu huomioon. Teurastajakin sanoi, että Alitalon luontaiset lahjat viittaavat lihapuotiin, ja osti Alitalon mielellään.

Sitten alkoi Jukka Puikkonen kuulostella itselleen uutta ja hyvää lypsylehmää, ja käsitti sellaisen peninkulman päästä. Se maksoi 200 mk. enemmän kuin hän oli Alitalosta saanut, ja Jukka Puikkonen vannoi, ettei hän maksa siitä niin paljoa, mutta maksoi kuitenkin, kun Nyrkkivaaran Petri ei helpottanut. Maksoi, ja lohdutti itseään voikilon hinnalla, jonka Petri ennusti nousevan kahdessa viikossa 30 markkaan.

Sitten kysyi Jukka Puikkonen uuden lehmänsä nimeä, ja kuultuaan, että se oli Mansikki, risti hän sen uudestaan sanoen:

— Gröönruus on sinun nimesi oleva.

Jukka Puikkonen toi lehmän kotiinsa ja oli sen jälkeen hyvin väsynyt, sillä hän oli saanut vetää Gröönruusia koko matkan. Gröönruus ei ollut juuri vastaankaan harannut, mutta ei myöskään kävellyt vetämättä, ja Jukka Puikkosen täytyi vetää.

Jukka laski Gröönruusin kesantoon Heikkisen luo, ja Gröönruus katseli Heikkistä tuokion miettiväisen näköisenä ja meni ja puski sitten Heikkistä. Tästä hetkestä alkaen tunnusti Heikkinen Gröönruusin ylemmäkseen. Jukka Puikkonen katseli akkunasta ja hymyili ja huomautti Puikkoskalle:

— Se onkin vähän toisenlainen lehmä tämä Gröönruus kuin se perhanan Alitalo.

Puikkosella ja Puikkoskalla oli piha-aidan sisässä navetan takana kaalimaa, jossa oli 53 kaunista kaalinkerää, ja seuraavana aamuna yllätti Puikkoska Gröönruusin ja Heikkisen kaalimaasta. Molemmat karkoitettiin sieltä, ja Gröönruus sieppasi lähtiessään vielä yhden kaalinkerän evääksi. Sitten laskettiin kaalinkerät ja todettiin niitä olevan 47. Jukka Puikkonen kiroili Gröönruusia ja Heikkistä ja läksi korjaamaan veräjää, jonka purkamisesta kunnia epäilemättä lankesi Gröönruusille, koska Heikkinen oli järkensä puolesta yleensä tunnettu yksinkertaiseksi.

Iltapäivällä katsahti Jukka Puikkonen sattumalta akkunasta kesantopellolle päin eikä nähnyt muuta kuin Heikkisen. Gröönruus oli kadonnut, ja Heikkinen seisoi pellon nurkassa, siinä kohden missä aita oli matalin, ja katseli navetan taakse päin.

Jukka Puikkonen aavisti jotain ja sanoi jotain joka ei sovellu painettavaksi, ja löysi tuvan nurkasta kepin ja juoksi navetan taakse.

Gröönruus vilkaisi sivulleen, ja nähdessään Jukka Puikkosen olevan enää kolmen sylen päässä läksi tiehensä. Mutta yhden kaalinkerän ehti hän nytkin siepata evääkseen ja loikkasi se suussa keveästi kuin kauris aidan matalimmasta kohdasta yli.

Jukka luki kaalinsa ja summa oli 45.

Sitten ryhtyi hän koroittamaan aitaa.

Tupaan tultuaan kysyi hän Puikkoskalta Gröönruusin lypsyä. Puikkoska vastasi Gröönruusin lypsävän vähemmän kuin Heikkisen. Jukka Puikkonen alkoi täyttää piippuaan eikä puhunut sen enempää siitä asiasta.

Illalla sanoi hän, että lehmät on pantava yöksi navettaan. Se on parempi niin. Ja navettaan ne pantiin.

Aamulla oli Jukka Puikkosella jäljellä 33 kaalinkerää. Miten Gröönruus oli saanut navetan oven auki, sitä ei Jukka Puikkonen osaa vieläkään tyydyttävästi selittää.

Jukka Puikkonen vannoi pelastavansa jäljellä olevat kaalinkerät, ja Puikkoska, joka oli rakastanut kaalinkeriä kuin omia lapsiaan ja noukkinut niistä joka päivä matoja ja kastellut ne joka ilta rannasta asti kantamallaan vedellä, itki.

Jukka Puikkonen oli sitkeä. Mutta niin oli Gröönruuskin. Jukka Puikkonen vaaniskeli Gröönruusia päivät pitkät, ja Gröönruus valmisteli hiljaisuudessa uusia suunnitelmia, kun entiset olivat kuluneet käyttökelvottomiksi. Usein pilkisti Gröönruus varovaisesti navetan toisen nurkan takaa juuri kun Jukka Puikkonen seiväs kädessä pilkisti toisen nurkan takaa. Sellaisissa tapauksissa peräytyi Gröönruus hyvässä järjestyksessä mutta nopeasti, ja katosi pihasta milloin mistäkin merkillisestä paikasta.

Tämän taistelun jälkeen ei Gröönruus joutanut paljoakaan lypsämään eikä Jukka Puikkonen välittämään voin hinnasta. Nyt oli kysymys kaaleista, joiden lukumäärä vähitellen oli alentunut 18:aan.

Eräs vastaantuleva mies oli silloin, kun Jukka Puikkonen laahasi Gröönruusia maantietä pitkin mökilleen, väittänyt Gröönruusin naamassa olevan jotain pirullista. Jukka Puikkonen oli silloin loukkautunut Gröönruusin puolesta, mutta nyt oli hän valmis myöntämään väitteen oikeaksi.

Gröönruusin seura vaikutti turmelevasti yksinkertaiseen ja typerään Heikkiseenkin. Sekin alkoi osoittaa itsenäisen harkinnan ja keinottelun oireita. Jukka Puikkonen päätti eroittaa heidät, ja Gröönruus karkoitettiin hakaan. Sen ympärillä oli korkea aita, niin että Jukka Puikkonen tunsi itsensä kerrankin rauhalliseksi.

Kun Jukka Puikkonen seuraavana aamuna puoli kuuden aikaan avasi tupansa oven, näki hän Gröönruusin lähtevän ähkyen juoksemaan kaalimaalta kujaa pitkin hakaan päin.

Jukka Puikkonen juoksi perässä, mutta ei ehtinyt näkemään, millä keinoin Gröönruus pääsi takaisin hakaan. Aita oli korkea ja veräjä koskematon, ja vaikka Gröönruus olikin erinomainen hyppääjä, niin ei sillä sentään siipiä ollut. Mutta niin hävisi vain aidan toiselle puolelle melkein Jukka Puikkosen silmäin edestä kuin henkiolento.

Jukka Puikkonen tarkasteli aitaa ja häntä alkoi melkein pelottaa. Hän alkoi uskoa, että Gröönruusissa oli jotain yliluonnollista.

Kaalimaassa vallitsi hävityksen kauhistus. Jukka Puikkosen ensimäinen ajatus oli hakea pyssy ja lähteä metsästämään Gröönroosia, mutta hän ajatteli sitten voikilon hintaa ja hillitsi mielensä. Puikkoska ei puhunut mitään, mutta ne äänettömät silmäykset, jotka hän silloin tällöin loi Jukka Puikkoseen, täyttivät viime mainitun sydämen apeudella.

Kaalimaassa oli enää vain viisi eheätä ja koskematonta kerää.

Illalla oli Jukka Puikkonen makuulla, kun hän kuuli vielä jalkeilla olevan Puikkoskan kylmästi ja välinpitämättömästi mainitsevan jotain Gröönruusista. Samassa silmänräpäyksessä oli Jukka Puikkonenkin jalkeilla ja juoksi alusvaatteissaan ulos ovesta. Gröönruus läksi myöskin juoksemaan kaalimaasta ja katosi yhtä salaperäisellä tavalla kuin edelliselläkin kerralla. Kaalimaassa oli vielä kolme kerää. Jukka Puikkonen, jolle tuli vilu, siunasi itsensä ja meni nukkumaan. Mutta hän nousi aamulla päivän sarastaessa, avasi hiljaa oven ja hiipi navettaa kohti. Navetan takana lopetteli Gröönruus juuri viimeistä kaalinkerää, kun Jukka Puikkonen, joka aamulla oli rohkeampi kuin iltapimeässä, kiroten hyökkäsi esiin kirveenvarsi pystyssä. Sitten juostiin haka-aitaa kohti. Gröönruus juoksi suoraan erään suuren, aidan vieressä kasvavan pajupensaan taakse, laskeutui polvilleen ja hävisi samassa aidan toiselle puolen.

Jukka Puikkonen näki asiaa tutkittuaan Gröönruusin purkaneen siltä kohdalta lahoon aitaan pensaan kohdalle matalan aukon, josta se parahiksi mahtui ryömimään polvillaan läpi.

Jukka Puikkosen ja Grönruusin välit ovat nykyään rikki. Jukka Puikkonen ei puhu sanaakaan Gröönruusille. Eikä Gröönruus vieläkään lypsä edes sen vertaa kuin Heikkinen.

Jukka Puikkonen tarjosi Gröönruusia eräälle miehelle, joka halusi ostaa ratsuhevosen, mutta mies ei huolinut Gröönruusista, vaikka Jukka Puikkonen väitti sen vetävän vertoja mille opetetulle sirkushevoselle tahansa.

Musikaalisia harrastuksia maaseuduilla.

Tietääkö arvoisa lukija, mikä on Pornaisten osuusmeijerin omistaman sonnivasikan nimi?

Arvoisa lukija vastaa ettei hän sitä tiedä.

Ei allekirjoittanutkaan sitä tiennyt vielä muutama viikko takaperin, mutta tietää nyt.

Pornaisten osuusmeijerin sonnivasikan nimi ei ole Kaarle Suuri eikä Napoleon Bonaparte eikä Kristoffer Columbus eikä Jean Jacques Rousseau, vaan yksinkertaisesti vain Väinämöinen.

Osuusmeijerisonni Väinämöinen!

Harvoin sointuvat nimi ja arvonimi paremmin yhteen.

Utuisesta, hämärästä, runollisesta ja satumaisesta muinaisuudesta, noilta Väinölän ahoilta, kalevalan kankahilta, joilla vietettiin hentomielistä, haaveilevaa ja soitannollisten taiteiden varjossa hieman laiskottelevaa elämäntapaa, on Suomen kansa vähitellen siirtynyt yhä materialistisempaan maailmankatsomukseen ja voimaperäisempään maan- ja hengenviljelykseen.

Väinämöinen oli muinoin komean näköinen taiteilija, puoleksi uros, puoleksi jumala, joka kuljeskeli kantele kainalossa antamassa konsertteja ja pitkää partaansa sivellen vilkuili punaposkisiin ja sinisilmäisiin, kansallispukuisiin Kalevalan neitosiin, mutta tunsi melkoista vastenmielisyyttä maanviljelystä ja karjanhoitoa ynnä muita sellaisia hommia kohtaan, jotka hän jätti vähemmän musikaalisten talonjussien ja Kalevalan manttaalipösöjen huoleksi.

Nyt on hänen kaimansa Pornaisten Osuusmeijerin sonnivaska, josta toivotaan paljon vastaisuudessa ja josta on paikallisessa lehdessä uutinenkin julkaistu.

Onko Pornaisten osuusmeijerin sonnivaska erityisen runollinen sielu, vai onko aikamme erityisen käytännöllinen ja proosallinen?

Tahtomatta ryhtyä tätä kysymystä sen enempää punnitsemaan, siirryn, koska olemme niin sanoaksemme joutuneet soitannollisille aloille, Pornaisista Noormarkkuun, joka on kukoistava seurakunta Porin lähellä ja josta (jumalattoman huonossa kunnossa oleva) maantie johtaa Porin vanhaan ja kuuluisaan kauppa- ja merikaupunkiin.

Noormarkun kunnalle on eräs henkilö lahjoittanut orkesterin pohjarahaston, jonka korot otetaan käytäntöön orkesterin ylläpitoa varten sitten, kun rahasto on kasvanut täyteen määräänsä. Kuntakokous on päättänyt lahjoituksen kiitollisuudella vastaanottaa ja sen määräyksiä tarkoin noudattaa.

Noormarkkulaiset saavat siis orkesterin. Varmasti. Hieman kärsivällisyyttä vain. Pohjarahasto on 106 mk. 50 p, ja se on kasvatettava 100,000 markkaan, joten ei puutu muuta kuin 99,893 mk. 50 penniä. Ennenkuin 106: 50 on kasvattanut korkoa tuon summan, menee kyllä jonkunverran aikaa, monta Väinämöistä, Ilmarista, Joukahaista, Lemminkäistä ja Kullervoa on ehtinyt tuottaa kultaa ja kunniaa Pornaisten osuusmeijerille, mutta vihdoinkin tulee sekin päivä, tulee hitaasti mutta varmasti, jolloin Noormarkun kunnan rahastonhoitaja vetää orkesterirahaston tilin alle mustan viivan ja kirjoittaa sen alle tasaisilla, pyöreillä kirjaimilla ja numeroilla: Summa summarum 100,000: —.

Kun nyt joku vielä lahjoittaisi Noormarkun— Porin maantien uudestaan rakentamista varten myöskin Smk. 106: 50 mikä summa käytettäisiin tarkoitukseensa sitten, kun se on kasvanut 100,000 mk:si, niin pääsisivät porilaisetkin Noormarkun orkesterin ensimäiseen konserttiin mukavasti ja vaarattomasti.

Eräs rehukakkujauhomoottorimyllyriitajuttu.

Osaako arv. lukija heti ensi kerralla lausua ylläolevan kaksisanaisen otsikon nopeasti ja oikein?

Mutta se on sivuseikka. Ja jollei se onnistu ensi kerralla, niin voihan harjoitella.

Osakeyhtiö Agroksella on ollut sellainen ihmeellinen laitos kuin rehukakkujauhomoottorimylly Helsingin pitäjässä, Malmilla.

Se on moottorimylly, jossa jauhetaan rehukakkuja jauhoksi.

Seitsemän vuotta on tämä laitos tai oikeastaan eräs sen puolesta suoritettava menoerä, suuruudeltaan 30 mk, ollut riitakapulana Agroksen ja Helsingin maalaiskunnan välillä, synnyttäen näiden molempain huomattavien mahtien välille pahaa verta.

Kun Agros oli vuonna 1907 jauhanut rehukakkuja tomuksi mainitussa myllyssään, vaati kunta yhtiöltä 30 mk. pitäjän teiden ja siltojen ylläpitoon.

Yhtiö julmistui. Mitä tekemistä meillä on teidän siltojenne ja teidenne kanssa? Ei penniäkään!

Jassoo, sanoi kunta.

Ja pani summan Smk. 30:— uloshakuun.

Tylynnäköiset ryöstömiehet tulivat ja ulosmittasivat yhtiön omaisuutta. Mitä lienevät mitanneetkaan.

Ehkä sen rehukakkujauhomoottorimyllyn.

Yhtiö valitti kuvernöörille kunnan ryöstöyrityksestä. Ja kuvernööri sanoi, ettei Agrosta saa ryöstää.

Mutta Helsingin maalaiskunta, joka oli iskenyt kyntensä rehukakku- j.n.e. myllyyn, ei aikonut siitä hevillä hellittää.

Se valitti asiasta senaattiin: Agros jauhaa meillä rehukakkunsa nuuskaksi, mutta ei maksaisi ulostekojaan.

— Miksi ette maksa? kysyi senaatti Agrokselta.

Agros siveli partaansa ja selitti, että siksi ja siksi. Meillä on kyllä moottorimylly Helsingin pitäjässä, mutta me emme jauha siellä Helsingin pitäjäläisille kourallistakaan. Me vaan jauheskelemme siellä omia rehukakkujamme, ja kun olemme ne jauhaneet, niin pistämme jauhot pussiin ja tuomme pussin Helsinkiin, Helsingin kaupunkiin, jossa meillä on puoti ja jossa me ne jauhot myymme kohtuullisesta hinnasta. Me emme millään tavalla kuluta Helsingin pitäjäläisten teitä emmekä siltoja. Miksi me siis pitäisimme niitä yllä?

Nyt on senaatti tutkinut tämän asian ja mitä näin oli tapahtunut ja asiakirjat muuta sisälsivät, ja havainnut niistä selville käyneen, että osakeyhtiö Agros on v. 1907 omistanut Helsingin pitäjässä moottorimyllyn, eikä ainoastaan omistanut, vaan vieläpä jauhattanut siinä rehukakkuja. Koska rehukakut, tässä laitoksessa ovat muuttuneet jauhoiksi, niin on useinmainittua myllyä pidettävä teollisuuslaitoksena jauhojen tehdasmaista valmistamista varten, ja koska asetuksen mukaan jokainen, jolla on maalla käynnissä tehdas, siis vaikkapa vaan rehukakkujauhotehdaskin, on velvollinen ottamaan osaa yleisten teiden ja siltojen ylläpitoon, niin on Agros velvollinen suorittamaan Helsingin kunnalle vaaditun summan.

Yhtiön ei auta muuta kuin pulittaa kukkarostaan 30 mk, ja sitten on tämä pitkällinen ja suuri riita-asia päättynyt.

Ja yhtiö jauhattaa nyt rehukakkuja luultavasti vähän vihaisemmin kuin ennen.

Uhkaava jyrähdys Ukko-kolilta.

Viime kevättalvella, huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa, oli taiteilija Pekka Halonen Kolilla maalaamassa toista viikkoa.

Sitten laskeutui hän alas sieltä korkeuksista meidän laaksossa olevien keskuuteen, ja sanomalehdessä oli julkaistuna haastattelu, jossa hra Halonen avomielisesti teki selkoa kokemuksistaan ja vaikutelmistaan Kolilla.

Eikä hänellä ollut Kolista ja sen näköaloista muuta kuin mitä korkeinta ylistystä sanottavana. "Näköalat ovat hihkasevan kantavia kaikille tahoille", lausui hän muun muassa, "korkeudet ja syvyydet tuntuvat jättiläismäisiltä. Kaikki soi ja laulaa ympärillä. Purot solisevat pitkin vuorenrinteitä, hanget kahahtelevat aletessaan, tuuli kohisee alhaalla metsässä ja kaikki nämä äänet ynnä joutsenten joikuna ja teerten terentä saavat mielikuvituksen oudosti liikkeelle."

Kuunnellessaan siellä sitä sinfoniaa, joka väkevän kevään erämaan soittona kohosi elämänylistysvirtenä auringolle, ja katsellessaan joutsenparvien lentoa pohjoista kohti ja kauas ilman sineen vaipuvia näköaloja, joissa järvi näkyy järven takaa, vaarat kohoavat vaarojen hartioille, selät ovat saaria täynnä ja ilmassa on sellainen kevään ja hankien hohtava kirkkaus, että kaikki värit häikäisevät kuulakkaalla loisteellaan, sanoo taiteilija unohtaneensa maailman ja itsensä.

Luulisi kolhaisten jo pelkän reklaamin kannalta olleen enemmän kuin tyytyväisiä siihen, että sellainen henkilö kuin hra Halonen oli Kolin näköalat näin pilviin saakka ylistänyt. Olisi luullut heidän pitänen kokouksen ja päättäneen kutsua ja nimittää hra Halosen esim. kunniakolilaiseksi.

Aivan niin ei kuitenkaan ole käynyt. Kolhaiset ovat päinvastoin suuresti suuttuneet hra Haloseen ja panneet yli 7 kuukautta myöhemmin erään kuopiolaisen lehden Kolin-kirjeessä ankaran vastalauseen erästä edellä mainitussa haastattelussa ollutta kohtaa vastaan.

Hra Halonen oli nimittäin lausunut, että "tuskin voi ihminen sen alkuperäisemmissä oloissa elää Suomessa kuin siellä", nimittäin siinä talossa Kolivaaran juurella, jossa kertoja asui. "Puhumattakaan ruuasta — joka vuoroin oli kirnupiimää ja hapanta leipää ja vuoroin hapanta lepää ja kirnupiimää — oli joka yö täydellisessä piiritystilassa." Sitten seurasi kuvaus niistä sotilaallisista toimenpiteistä, joilla piiritetty koetti vahvistaa asemaansa piirittäjien yöllisiä hyökkäyksiä vastaan.

Tämä ei ole miellyttänyt kolilaisia. Miksi mennä sellaista sanomaan? "Olisi hra Pekalla ollut tilaisuus mennä muuannekin, jos vain olisi tahtonut", kirjoittavat kolilaiset.

"Hra Pekan" lienee varovaisinta, jos aikoo vasta käydä Kolilla, tehdä vierailunsa kesäiseen aikaan, jolloin voi asua vuoren huipulla olevassa matkailijahotellissa.

Ja laittaa itselleen valeparta, etteivät kolilaiset tuntisi viimekeväistä vierastaan.

Suomalainen uimanäytös päiväntasaajalla.

Mitä tekisi arv. lukija, jos hän yöllä kello 2 aikaan saisi ankaran iskun päähänsä ja tämän napauksen herättämänä huomaisi kelluvansa valtameren laineilla, säkkipimeässä ja ilman tyhjää tulitikkulaatikkoakaan pelastusvehkeenä?

Se olisi mielenkiintoista tietää, sillä omasta puolestani ei minulla suoraan sanoen ole aavistustakaan siitä, mihin tuollaisessa oudossa ja mitä suurimmassa määrässä arveluttavassa tilanteessa ryhtyisin.

Helsingistä kotoisin olevalla merimiehellä Aron Ekholmilla sitä vastoin, kuten äsken olemme lukeneet, oli ohjelma samanlaisessa tapauksessa heti selvillä.

Aron Ekholm oli höyrylaiva Hermeksen miehistöön kuuluvana viime tammikuussa matkalla Sunderlandista Buenos Aires’iin.

Oli yö.

Päiväntasaaja oli juuri sivuutettu.

Ekholm yövahtina laivan etukannella. Tähysteli eteensä kaidepuuta vasten nojautuen.

Laiva keikkui ankarasti mahtavissa mainingeissa.

Laiva oli kuin keinuva kehto, Ekholm kuin kehtolapsi, meri lauloi kaunista kehtolaulua ja keinutti samalla kehtoa ja Ekholmia, ja Ekholm ajatteli menneitä päiviä ja Ursinin uimalaitosta, jossa hän oli oppinut uimisen taidon, ja Helsinkiä ja merimiehen elämän vaaroja ja vaivaloisuutta, ja ihmetteli, millaiselta Buenos Aires mahtaisi näyttää… ja laiva se vain keinui mainingeissa, ja meri oli musta ja Ekholmin ajatukset tulivat yhä epäselvemmiksi ja alkoivat sotkeutua toisiinsa, ja silmäluomet painuivat kiinni ja leuka painui rintaa vasten… meri kohisi ja mainingit keinuttivat ja… kopsis!

Ja loiskis.

Ekholm oli meressä, valtameressä klo 2 yöllä. Päiväntasaajan seuduilla.

Kopsis merkitsi sitä, että Ekholm oli ohimennen päällään tervehtinyt laivan ankkuria.

Ankkurit ovat yleensä lujaa ainesta, niin ettei sen puolesta ollut mitään vaaraa. Ekholmin pää ei myöskään ollut munankuoresta rakettu, niin ettei sillekään ollut mitään suurta vauriota tapahtunut.

Ankkurin ja hänen päänsä välinen pikku kohtaus, oli vain, kuten uutisessa kerrottiin, saanut hänet "täydellisesti hereilleen".

Se on hyvin uskottavaa.

Laiva meni menoaan ja Ekholm karisteli unen silmistään ja muisti, että hänen piti matkustaa Buenos Aires’iin. Koska hänellä ei ollut mitään tärkeätä tekemistä meressä klo 2 aikaan yöllä, niin päätti hän heti lähteä jatkamaan matkaansa, riisui vaatteensa ja läksi uimaan Buenos Aires’iin päin.

Ekholmin ei kuitenkaan tarvinnut uida koko matkaa, sillä laivassa huomattiin vähän ajan kuluttua, mitä oli tapahtunut, ja käännyttiin etsimään pudonnutta yövahtia. Sieltähän se Ekholm tulikin vastaan pieni sarvi päässä mutta muuten hyvissä voimissa, ja kymmenen minuutin kuluttua oli hänet sarvineen nostettu takaisin laivaan.

Buenos Aires’issa sai hän hyvin ansaitsemansa kultamitalin ja kuvansa lehtiin.

Jotkut pessimistit väittävät, että suomalaisten maine ulkomailla olisi laskeutumassa. Luullakseni kuitenkin tuollaiset Ekholmit korjaavat sitä koko joukon. Sillä kun suomalainen alkaa ulkomailla loistaa jollakin alalla, niin tekee hän sen niin perinpohjaisesti. Kuten esim. Hannes Kolehmainen on todistanut.

Niin, voinpa kertoa esimerkin omasta tuttavapiiristänikin.

Tovereitani koulunpenkillä oli eräs nuorukainen Pekka S. Yhtä hyvä syömään ja yhtä laiska lukemaan kuin me muutkin.

Otti sitten ja antoi tieteellisille tutkimuksille niinsanottua palttua. Ja päästäkseen koulukirjoistaan ja maistereistaan luotettavan välimatkan päähän, läksi Amerikaan.

Muutamaan kuukauteen ei ystävästämme Pekasta kuulunut mitään.

Sitten tuli kaupungin lukusaliin Amerikan suomalaisia lehtiä, joista eräässä oli seikkaperäinen kuvaus eräällä valtamerilaivalla matkalla Europasta Amerikaan toimeenpantu — syömäkilpailu. Tässä kilpailussa, johon otti osaa suuri joukko kauhean isokokoisia miehiä eri osista maapalloa, miehiä, jotka kukin kotiseudullaan olivat saavuttaneet kuolemattoman maineen suursyömisen alalla, voitti repäisevästi, loistavasti ja ehdottoman ylivoimaisesti pitkä, hontelon näköinen nuorukainen, herra Pekka S., kotoisin I:sta Suomessa. Hänen syöntinsä oli jättänyt varjoon kaiken, mitä Amerikassakaan oli tässä suhteessa saatu nähdä ja kuulla.

Olihan se hauskaa kuulla, että Pekka S:ää jo heti alussa niin hyvin luonnisti, mutta toiselta puolen meitä vähän harmittikin se, ettemme me muut saaneet olla tilaisuudessa läsnä.

Tiesimme näet varmasti että useimmat meistä olisivat voineet menestyksellä kilpailla Pekka S:n kanssa, ja 5 tai 6 miestä olisi hänet ehdottomasti voittanutkin.

Karhu, joka rakennutti kaksi vaivaistaloa.

Susi-, kettu-, jänis-, kissa-, koira-, kaniini-, naakka-, kiuru-, varis- ja harakka- y.m. eläintaruihini peräti kyllästynyt lukija suvaitkoon olla säikähtämättä tämän kyhäyksen otsikkoa ja siinä esiintyvää suurta, karvaista petoeläintä.

Tämä ei nimittäin satu olemaan mikään eläintieteellinen tutkielma, vaan kertomus eräästä kiteeläisestä puusepästä ja hänen tähänastisesta elämäntyöstään.

Puuseppä Karhu syntyi köyhistä, mutta kunniallisista vanhemmista Kiteen pitäjässä jonakin päivänä tai yönä 1860-luvulla. Lapsi, joka kasteessa sai nimen Juho, osoittaikse viisaaksi ja nokkelaksi pojaksi, ja pantiin sen vuoksi puusepän oppiin.

Tällä alalla vaikutti hän siihen saakka, kunnes oli täyttänyt 40 vuotta. Riittipä häneltä aikaa töittensä lomassa kirjallisiinkin harrastuksiin, ja harjoitteli hän etupäässä supliikkien, — valitusten ja anomusten laatimista, lähettämättä näitä papereja kuitenkaan toistaiseksi mihinkään asianomaiseen paikkaan. Ne olivat vain jonkunlaisia konsepteja vastaisen varalle. Samalla oli hän, kertoo Käkis. S:n "Jyrä", jolle kunnia hra J. Karhun "löytämisestä" ensi sijassa kuuluu, ”ankara tietomies, joka oli tietävinään kaikista asioista taivaan ja maan välillä sekä vielä vähän enemmänkin.”

Kun hra J. Karhu täytti 40 vuotta, loi hän silmäyksen menneisiin päiviinsä ja siihen työhön, jonka hän nikkarismiehen kätevyyttä kysyvällä alalla oli Kiteen pitäjässä suorittanut.

Tämän työnsä huomasi hän niin suureksi ja hedelmälliseksi, että päätti laskeutua jäljellä oleviksi elonsa päiviksi viisaan lepoon ansaitsemilleen pehmeille höylänlastulaakereille.

Ja Karhu murahti tyytyväisenä tähän järkevään päätökseen, painoi lakin päähänsä ja läksi kunnanmiesten luo eläkettä vaatimaan.

Karhu oli vielä hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, mutta katsoen hänen suuriin kansalaisansioihinsa, ei kunta voinut häneltä kieltää vaadittua eläkettä. Antoipa sitä vielä enemmänkin kuin yleensä tapana on.

Karhu harkitsi asiaa, havaitsi eläkkeen pienemmäksi kuin se olisi voinut olla, ja ryhtyi karhuamaan enemmän, kirjoittaen edellämainittujen kaavakkeiden mukaiset supliikit kuvernöörinvirastoon.

Ja silloin se alkoi. Vähän ajan kuluttua koitti Kiteen kunnalle oikea karhuntanssi.

J. Karhu pommitti kuvernöörinvirastoa valituksillaan, eivätkä kunnan viranomaiset ehtineet vihdoin muuta tekemään kuin vastailemaan Karhun valitusten johdosta annettuihin välipäätöksiin.

Lopuksi vallitsi Kiteen kunnassa hätä ja ahdistus. Oli tultu huomaamaan, ettei Karhua saataisi tyydytetyksi, vaikka hänelle annettaisiin senaattorin eläke.

Mutta tällä valitusjärjestelmällään teki Karhu lopuksi itselleen n.s. karhunpalveluksen.

Kiteen kunnan ukot kokoontuivat, repäisivät vaatteensa, kirosivat kaikki karhut yleensä ja J. Karhun erityisesti, sekä ryhtyivät ajattelemaan niin että aivot jytisivät.

Ajattelemaan nimittäin sitä, miten he saisivat J. Karhun lakkaamaan valituksistaan, jotka eivät antaneet kunnalle yön lepoa eikä päivän rauhaa.

Ajateltiin, ajateltiin, ja yhtäkkiä — keksittiin!

Rakennetaan kuntoon köyhäintalo, jossa myöskin J. Karhu saa täysihoidon… ja ennen kaikkea juuri J. Karhu.

No, mitäs tästä. Rakennettiin siis köyhäintalo.

Ja sitten ryhdyttiin katselemaan Karhua: tässä olisi nyt talo valmiina.

Mutta J. Karhua ei näkynyt missään!

J. Karhu oli tullut hiljaiseksi, lakannut äkkiä kirjoittamasta valituskirjelmiä ja kävellyt pois Kiteen kunnasta.

Hän käveli aina hamaan Kurkijoen kuntaan saakka, otettuaan kuitenkin ensin selvän siitä, ettei Kurkijoella ollut köyhäintaloa.

Aluksi ei hän Kurkijoella tehnyt valituksia kuntaa vastaan, sillä siinä tapauksessa olisivat kurkijokelaiset vallan epäkohteliaasti passittaneet hänet takaisin Kiteelle.

Hän rettelöi ainoastaan erään talollisen kanssa, jolta hän oli vuokrannut tonttialueen. Rettelöi tietysti vain sen takia, ettei supliikkien tekotaito unohtuisi.

Mutta kun määrävuodet olivat kuluneet ja J. Karhu tiesi olevansa oikea vakinainen kurkijokelainen, istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen, sylki kouriinsa ja kirjoitti asianomaiseen paikkaan valituksen, että Kurkijoen kunta tappaa hänet nälkään.

Kurkijoen kunnalta vaadittiin selitystä, miksi se piinasi sillä tavoin Karhua.

Kunta kantoi hätäpäissään Karhulle syömistä minkä ennätti, mutta hänellä oli taas se entinen hyvä ruokahalunsa, ja hän kirjoitteli yhä edelleen valituskirjelmiä: nälkä on, nämä kurkijokelaiset rääkkäävät minua nälän tuskissa!

Lopuksi ei kurkijokelaisten auttanut muuta kuin kysyä kiteeläisiltä, miten he olivat Kiteellä J. Karhusta selvinneet.

— Rakentakaa köyhäintalo! vastasivat kiteeläiset.

— Se auttaa varmasti.

Kurkijoelle on nyt päätetty rakentaa köyhäintalo.

Ja Karhu taitaa olla muuttohommissa.

Koska hän on vasta kultaisessa keski-ijässä, ja hyvissä voimissa, ehtii hän rakennuttaa vielä monta köyhäintaloa.

Nuohoojien puolesta.

Muistelen tapahtumia varhaisimmasta nuoruudestani ja muistan seuraavan:

Naapuritalon vanhin, minun ikäiseni poika, juoksi luokseni niin että paljaat sääret vilkkuivat, ja huusi jo kaukaa kauhistuttavan uutisen:

— Meijän kyökittä on taatana!

Olin kai niinä aikoina oppinut tuntemaan nimeltään pimeyden pääruhtinaan, sillä muistan, että tuo tieto teki minuun järkyttävän vaikutuksen. Siitä huolimatta olin heti valmis suostumaan leikkitoverini ehdotukseen ja lähtemään katsomaan tuota hirvittävää olentoa.

Piileskelimme karviaismarjapensaiden takana ja näimme mustan miehen tulevan keittiöstä. Mikään ei minuun ole myöhemmin tehnyt niin valtavaa vaikutusta kuin tuo näky.

Musta mies kiipesi talon katolle tikapuita myöten ja nousi savupiipun päähän seisomaan. Jos hän olisi sitten levittänyt siipensä ja lähtenyt lentoon, niin ei se olisi meitä lainkaan kummastuttanut.

Mutta hän ei lähtenyt lentoon, vaan puuhasi jotain jokaisen savupiipun päällä ja tuli sitten ihan tavallisten ihmisten tapaan alas tikapuita pitkin. Se meitä ihmetytti, sillä hänen sijassaan olisimme me tietysti lentäneet. Se olisi ollut nopeampaa ja hauskempaa.

Tultuaan katolta alas maahan, huomasi musta mies meidän valkeat päämme, jotka pilkistelivät pensaiden takaa, ja huusi:

— Pojat hoi, tulkaahan tänne!

Samassa veti hän suunsa suureen nauruun. Kamalasti loistivat valkoiset hampaat tuosta mustasta naamasta.

Arvatkaapa, juoksimmeko me silloin!

Kotiin tultuani oli minulla ylpeydensekainen ilo lyödä koko kotiväkeni hämmästyksellä, kertomalla, kenen olin nähnyt.

Ja silloin sain ensimäisen kerran kuulla puhuttavan nokikolarista eli nuohoojasta.

No niin, olin vain yksinkertainen maalaispoika, eikä siis ollut ihme, että olin luullut viattomasta nuohoojasällistä niin pahaa.

Mutta että pääkaupungin lapsetkin pelkäävät, vihaavat ja vainoovat nuohoojia, se on jo vähän ihmeellisempää.

Toimituksessa kävi joku päivä sitten eräs nuohoojamestari kertomassa, että muutamaan täkäläiseen pikkulastenkouluun on tuotu täydessä virkapuvussa oleva nuohooja ja esitetty hänet siellä lapsille sekä pidetty heille valaiseva esitelmä nuohoojasta, hänen työstään ja merkityksestään yhteiskunnallemme. Kertoja oli hyvin tyytyväinen siihen, että lapsille annetaan näistä asioista tietoja, sillä monet lapset juoksevat nuohoojan nähdessään pahasti parkuen tiehensä, rohkeammat ja huonommin kasvatetut taas ilmaisevat mielipiteensä hänestä haukkumalla ja solvaamalla häntä minkä jaksavat.

Kaikkea sitä kuuleekin!

Helsinkiläiset lapset!

Nuohoojallakin on sydän mustan takkinsa alla. Nuohoojallakin on tunteet. Ehkä on hän hyvinkin lapsirakas. Ehkä vierähtää kyynel hänen mustalle poskelleen; nähdessään, miten lapset häntä pelkäävät ja vihaavat.

Eikä nuohoojankaan kyynel ole kirjoitusmustetta.

Edistysaskel ilmanennustuksen alalla.

Aikaaseuraavat henkilöt tietävät, ettei ilmanennustustaito ainakaan Suomen vakavan, maataviljelevän ja karjaahoitavan väestön silmissä ollut tässä takavuosina kovinkaan korkeassa arvossa.

Nimittäin se virallinen ilmanennustus, jota viljeli 20 pennin allakka, saattaen ennustuksensa sekä niiden kautta itsensäkin pahaan huutoon. Oi, kuinka monesti; julmistunut perheenisä, roimasateen huuhdellessa hänen juuri parahiksi kuivanutta luokoaan sellaisena päivänä, jonka allakka oli ilmoittanut poutaiseksi, tarttui kalpenevaa Keisarillisen Suomen Aleksanterin-Yliopiston julkaisua niskasta kiinni ja roikotti sen, kielen karkeimpia sanoja käyttäen, yli tuvan ja porstuan kuistin, mistä potkaista huiskautti sen ulos sateeseen katsomaan "onko ulkona poutoo!"

Tällaiset ikävät perhekohtaukset olisi vältetty, jos allakka ei turhamaisuudessaan olisi puuttunut propheetan virkaan, mikä, kuten tunnettua, on kautta aikojen ollut epävarma ja epäkiitollinen elinkeino.

Viime aikoina on ilmanennustus kuitenkin alkanut vakavasti pyrkiä kohoamaan alennustilastaan erikoiseksi tieteenhaaraksi, joka kai vähitellen alkaa esiintyä samanlaisilla vaatimuksilla kuin muutkin haarat, oksat, varvut ja lehvät tieteiden tuuheassa puussa.

Mutta kauan se saanee ahkeroida ja ponnistella ynnä monta kaunista urotyötä tehdä, ennenkuin kansamme sen ottaa jälleen suosioonsa. Ja siihen mennessä tutkitaan maaseuduillamme tulevia sään vaihteluita yhä edelleenkin mieluummin ilta- ja aamuruskosta, kuun kehimisestä, pörriäisen lennosta ja variksen laulusta sekä muista jo Väinämöisen ajoista asti monesti koetelluista merkeistä, enteistä ja tunnustähdistä.

Yksityisillä henkilöillä on sitäpaitsi usein omat erikoiset tiedonantolaitoksensa säitten vaihteluista. Luuvalon vaivaamat sääret esim. kuuluvat tässä suhteessa olevan kallis ja korvaamaton omaisuus.

Eräs Pohjanmaan lehti kertoo nyt muutamasta onnellisesta Kalajoen emännästä. "Hän näet jalkapohjansa avulla voi varmasti tietää edeltäpäin, onko tulossa pyry, sade tai suojailma. Hän oli viisi vuotta takaperin astunut ruostuneen naulan jalkapohjaansa, josta seurasi verenmyrkytys, ja siitä sai jalka tuon taitonsa, että kun on tulossa pyry, suoja tai sade, niin rupeaa naulanreijän kohtaa pistelemään."

Ja lausuu lehti sitäpaitsi, että tällainen ennustaja "on hyvä olemassa varsinkin kesällä ja lienee se harvinainen ominaisuus jalalle."

Kannatetaan. Eikä ainoastaan jalalle, vaan jokaiselle muullekin ruumiin jäsenelle.

Kalajoen emännän harha-askel oli suuri edistysaskel. Ilmanennustusprobleemi voitanee nyttemmin katsoa lopullisesti ratkaistuksi. Koko juttuun tarvitaan vain yksi emäntä ja yksi ruostunut rautanaula. Ja molempia välineitä lienee kyllä saatavissa joka kylässä. Hyvin mahdollista tosin on, ettei se verenmyrkytysjuttu pääty jokaiselle emännälle yhtä onnellisesti kuin kalajokelaiselle, mutta kaikissa yrityksissähän on oma "riskinsä", ja tiede on kautta aikojen vaatinut uhrinsa.

Ensi heinäntekoajan lähestyessä tietävät siis isännät, mitä on tehtävä: emännät ja ruostuneet rautanaulat esille!

Kesäisen illan kullasta

Niin astui herra toimitussihteeri eteeni tuima, päättäväinen ilme kasvoillaan, laski oikean kätensä pöydälläni olevalle upeakantiselle Suomen valtiokalenterille 1914 ja vannoi silmävalkuaisiaan muljautellen, ankaran valan, ettei hän enää julkaise pitkiä oljenkorsia lehdessä, ei vaikka ne ulottuisivat täältä Espooseen.

Eilen näet saapui arv. toimitukselle suuri kirje, joka oli varustettu puutteellisesti postimerkeillä, jonka johdosta postilaitos esitti arv. toimitukselle 20 pennin jälkivaatimuksen.

Koska arv. toimitus luonnollisesti otaksui että kirjeessä oli vähintäänkin maanjäristysuutinen, niin arv. toimitus maksoi silmää räpäyttämättä vaaditun summan, tarttui saksiin, leikkasi suuren ruskean kuoren auki ja veti sieltä esiin puolen kolmatta metrin pituisen oljenkorren.

Pitkiä olkia onkin saapunut maakunnasta niin runsaasti, että ajattelimme ensin vuokrata heinämakasiineja ja säilyttää ne siellä siltä varalta että maassa ensi talvena mahdollisesti syntyisi rehunpuute, jossa tapauksessa niistä olisi todellista siunausta laajoille kansankerroksille.

Mutta kun kaksikymmentä penniä on kovin kallis hinta pitkällekin oljenkorrelle, sille kun näet tulee hintaa lähemmäs 10 penniä metrille, niin olemme päättäneet luopua aikaisemmasta suunnitelmastamme, ja on allekirjoittaneen tehtäväksi jäänyt kääntyä Suomen pitkäolkisen kansan puoleen kohteliaalla pyynnöllä, että meille osoitetut olki- ja väkirehulähetykset keskeytettäisiin, sitäkin suuremmalla syyllä kun emme ole vielä sillä kehitysasteella että voisimme olkia y.m.s. luonnontuotteita itse suoranaisesti ja välittömästi käyttää ravinnoksemme ja nautintoaineiksemme. Jos ne olisivat esim. mansikka- tai kirsikkalähetyksiä, niin olisi asianlaita vallan toinen.

Tämä kesä on muuten tähän saakka ollut kaikinpuolin lupaava. Paitsi sitä, että oljenkorret kasvavat kirkontornin korkuisiksi, on Amerikassa saatu selville suomalaisten sukulaisuus apinain kanssa. Daily Expressin tietojen mukaan on eräs harvinainen suomalainen ihmisapina saatu kiinni ja on varmassa tallessa. Pian kai lähettävät täältä hakemaan lisää.

Tri Knox siirsi erään suomalaisen siirtolaisen Ellis Islannille miehen ruumiinrakennuksen eriskummaisuuden takia ja Johan, joksi tri Knox nimittää häntä, on tohtorin mielestä "puuttuva rengas" (apinan ja ihmisen välimuoto). Eräälle haastattelijalle on tohtori Knox ilmoittanut kuulleensa suomalaisilta siirtolaisilta ihmeellisiä taruja muutamien miesten eläimenkaltaisuudesta. Ne ovat merkillisiä kertomuksia siitä, miten he kesyttävät villejä eläimiä, ja tohtori Knox kuuluu arvelevan, että hänen Johaninsa tavalla tai toisella voisi antaa selitystä näihin legendoihin.

Johan asetettiin psykologisen laboratorion silmälläpidon alaiseksi Ellis Islannilla merkillisen esiintymisensä johdosta. Hän on keskikokoinen, mutta hänen suunnattomat voimansa, ruumiin asento ja pitkät käsivarret muistuttavat apinaa. Hänen katseensa oli harhaileva ja silmät pälyilivät alituiseen maahan, hänen naamaansa vääristi omituinen irvistys, otsa oli kamalan viisto, korvansa hyvin paljon pitemmät kuin tavallisilla ihmisillä ja muistuttivat apinan korvia. Pää oli ympyriäinen kuin pallo ja karkean, kähärän tukan peitossa. Hänen alaleukansa pisti pitkälle eteenpäin ja kulmahampaiden asemasta oli hänellä pitkät torahampaat, niin että huulet törröttivät ulospäin.

Tutkimuksen kestäessä oli Johan oppivainen ja äänettömällä tavallaan hyväntahtoinen. Hän oli käynyt koulua ja oli hänellä samanlainen käsityskyky, kuin kymmenvuotisella lapsella. Huumorin tuntoa ei hänessä ollut tounaakaan. Oli mahdotonta saada häntä nauramaan. Kun kurkkua tutkittiin, koetettiin häntä saada sanomaan "Ah", mutta ainoa ääni, minkä hän voi saada suustaan, oli eläimellinen ulvahdus. Kummankin jalan isot varpaat olivat peukalon kaltaiset ja saattoi hän niitä käyttääkin kuin peukaloita. Merkilliset olivat etenkin kädet, jotka joka suhteessa olivat apinain käsien kaltaiset. Johan oli Suomessa ollut sähkötyömiehenä ja artikkelin lopussa sanotaan ettei tarvinnut suurtakaan mielikuvitusta voidakseen havaita yhtäläisyyden sähköpylväässä roikkuvan Johanin ja hänen esi-isiensä välillä, jotka riippuivat puissa ja vaelsivat oksalta oksalle vahvojen käsiensä ja jalkojensa avulla.

Se oli vain semmoinen juttu, yksinkertainen ja selvä ja ennenkaikkea väkevästi totuudenmukainen. Vakavalta Jussiltamme, jota kunnon amerikkalaiset kaikesta huumoristaan huolimatta eivät salaiseksi harmikseen voi saada suutaan hymyyn vetämään, puuttuvat ainoastaan sarvet ja häntä. Apinoilla ei kai tosin taida sarvia olla, mutta olisivat nyt yksin tein ja samalla vaivalla laatineet Johanista uudenlaisen, sarvellisen apinan.

Mätäkuu lähenee meitä vahvasti ja Ellis Islannilla sitä jo vietetäänkin. Tri Knox kertoilee Juhanalle Mark Twainin rasvaisimpia juttuja, ja Juhana kuuntelee niitä yksitotisena, pitkiä, karvaisia korviaan höristellen.

Mutta ei naura vaan.

Eikä sano "Ah!"

Panelian ihmissyöjä.

Kun torppari Vihtori Helin Panelian Vähäsaarenmaan kylästä viime sunnuntaina käveli Panelian Isollasuolla kevään tuloa katselemassa, tapahtui hänelle seuraavaa:

1:o) eräs hyvin väkivaltaiseksi tunnettu mies hyökkäsi hänen kimppuunsa,

a) heittäen häntä ensin kivellä takaapäin ja

b) sitten lyöden hänet kumoon puulla;

2:o) hyökkääjä syöksähti Helinin niskaan, alkaen häntä syödä elävältä,

a) saaden ensiksi suuhunsa vasemman käden,

b) josta puri etusormen poikki ja

c) peukalon juureen kamalat hampaanjäljet;

3:o) koetti puhkoa Helinin silmät sormillaan, siinä kuitenkaan onnistumatta;

4:o) puri Helinin oikeaan poskeen ammottavan haavan.

Täten söi vieras Heliniä sunnuntaipäivällisekseen puolen tuntia, mutta lienee Helinin onnistunut sentään säilyttää parhaimmat palansa ja jaloimmat elimensä, koskapa sanomalehtiuutiset kertoivat, että "yli puolen tuntia kestäneen taistelun jälkeen onnistui Helinin ponnistella itsensä vapaaksi".

Sitten meni Helin kotiinsa.

Intreseerattu lukija kysyy nyt, kuka olikaan tuo reipas ja päättäväinen, arvattavasti tilapäisessä ruokavarojen puutteessa oleva henkilö siellä Isollasuolla, joka ennakkoluulottomasti aikoi pistää Vihtori Helinin poskeensa?

Ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, etten tiedä hänen nimeään (ja väristykset viiltelevät syntistä ruumistani ajatellessani, että minun täytyisi tulla hänelle kahdenkesken esitellyksi — voisihan sattua ettei hän sinä päivänä vielä olisi syönyt aamiaistaan).

Hän liikkuu siellä Isollasuolla incognito ihmisiä syömässä.

Sanomalehdistön paikallinen edustaja tuntuu kyllä tietävän hänen nimensä, mutta hän sanoo, että "tapausta ei kukaan sivullinen sattunut näkemään, joten ei miehen nimeä voida lehdissä julaista".

Niinhän se kyllä on, kun ei sattunut olemaan todistajia.

Jos syömähaluinen kansalainen olisi sattunut syömään torppari Helinin kokonaan, niin olisi uutinen saanut suunnilleen seuraavan muodon:

"‒ Mies syöty. Eräs hyvin väkivaltaiseksi tunnettu mies söi viime sunnuntaina Panelian Isollasuolla suuhunsa torppari Vihtori Helinin. Torppari Helinistä ei jäänyt jälelle muuta kuin saappaiden anturat, toinen korva ja vähän partaa. Syöjä tuli suolta suutaan nuoleskellen, mutta hänen nimeään ei voida lehdissä julaista, kun ei aterian aikana sattunut olemaan ketään sivullisia saapuvilla. Lihavien henkilöiden on syytä liikkua varovasti Panelian Isollasuolla."

"Sananselittäjiä".

Niitä "sananselittäjiäkin" on niin monenlaisia.

Jos jollakin kulmakunnalla harrastetaan sanan viljelemistä, niin kohta ilmestyy sinne — kukaan ei oikein tiedä, mistä — sananselittäjä, joskus useampiakin, joka ilmoittaa sanan viljelijöille, että he olivat juuri sortumaisillaan harhaoppisuuden ja kerettiläisyyden suohon suolivyötään myöten, mutta onneksi sattuu sananselittäjä saapumaan yhdennellätoista hetkellä tapaturmapaikalle. Suohon vaipuneet pyytävät silloin nöyrästi, että olla hyvä ja nostaa heidät ylös tästä vaarallisesta paikasta. Ja sananselittäjä onkin niin hyvä, kiskoo heidät kuivamaan kanervikkokankaalle suon reunaan ja varoittaa heitä yrittämästä toista kertaa ilman luotettavan sananselittäjän apua mainitulle suolle.

Ja sitten kerää hän kolehdin ja kysyy suorinta tietä seuraavaan kylään.

Rautalahdella saarnasi tässä kevättalvella voimakkaasti muuan "saarnaaja Liimanen". Varsinkin pelkäsi hän, että rautalahtelaiset herkkäuskoisuudessaan antaisivat ”väärien profeettain', ”kirkon vihollisten', "lahkolaisten" ja "villitsijäin" ynnä muiden samanlaisten tunnottomien petturien vetää itseään nenästä. Niitä on näet niin paljon sellaisia ilkeitä ihmisiä, jotka haluaisivat houkutella rautalahtelaiset harhapoluille.

Rautalahtelaiset huokailivat ja haikailivat tämän maailman pahuutta ja kiittivät vedet silmissä saarnaaja Liimasta, luvaten antaa pettureille ja väärille profeetoille hyvän kyydin, jos ne vain uskaltavat pistää nokkaansakaan Rautalahdelle.

Kun Liimanen oli tarpeeksi vahvistanut rautalahtelaisia tässä hyvässä päätöksessä, otti hän suuren lautasen ja keräsi kolehdin, jonka hän ilmoitti lankeavan Sortavalan Evankeliselle seuralle, joka oli lähettänyt hänet pelastamaan rautalahtelaiset murjaanien ja koirankuonolaisten uskosta. Lautaselle karttui hyvänlainen läjä kuparia ja hopeaa, jonka Liimanen pisti taskuunsa, varoitti vielä kerran rautalahtelaisia pettureista ja läksi jatkamaan vaellustaan.

Sortavalan Evankelisen seuran johtokunta ilmoitti sittemmin rautalahtelaisille, ettei se ole ollut missään tekemisissä saarnaaja Liimasen kanssa (eikä ilmoituksen sävystä päättäen halunnut vastakaan olla).

Rautalahtelaiset istuvat nyt toisiaan katsellen ja laputtelevat miettiväisinä lapikkaittensa pohjilla tuvan permantoa. Mutta mielestäni ei heidän sovi syyttää ainakaan Liimasta, sillä olihan hän nimenomaan varoittanut rautalahtelaisia pettureista ja vääristä profeetoista.

Eräästä Pohjois-Savon pitäjästä kirjoitetaan taas allekirjoittaneelle, että siellä kierteli joku aika sitten muuan ”saarnaaja Jauhiaiseksi itseään nimittävä erittäin liukaskielinen mies, joka oli kovin innostunut saarnaamiseen, mutta vielä innostuneempi kolehtien keräämiseen. Liikutetut kuulijat käänsivät kukkaronsa nurin, ettei saarnaaja saisi aihetta syyttää heitä Mammonan palvelijoiksi, syöttivät ja juottivat Jauhiaisen aivan ympyräiseksi ja antoivat hänelle vielä evästäkin, saarnaajan lähtiessä talosta toiseen. Sanankuulijat eivät siis millään tavoin tahtoneet sitoa kiinni riihtätappavan härjän suuta. Mutta kun he olivat tällä kertaa sattuneet saamaan riihiään tappamaan tavallista ruokahaluisemman härjän, niin huomattiin saarnaajan poistuttua talosta kadonneen tuntemattomalla tavalla kaikenlaisia vaatekappaleita, ruokatavaroita y.m. Sanankuulijat olivat hyväntahtoista ja anteeksiantavaa väkeä eivätkä nostaneet asiasta mitään melua, antaen Jauhiaiselle hänen hyvien saarnojensa vuoksi anteeksi hänen pikku hairahduksensa.

Miten lienee Jauhiainen kuitenkin lopuksi joutunut siihen saliin, jossa Iisalmen kihlakunnanoikeus piti istuntoaan. Korkea oikeus punnitsi vaakakupeissaan Jauhiaisen saarnoja ja hänen näpistelemiään tavaroita, havaitsi saarnat köykäisemmiksi ja tavarat painavammiksi, sekä käski viedä Jauhiaisen sellaiseen paikkaan, jossa hän saa vapaan täysihoidon saarnaamattakin.

Ja siellä hän nyt kai istuu, laskien huolellisesti, kuinka monta tiiltä hänen kamarinsa seinässä on pitkittäin ja kuinka monta poikittain.

Jussi Malisen anokki.

Pyydän heti aluksi huomauttaa kunnioitetulle lukijalle, ettei otsikossa ole painovirhettä. Kysymys ei ole Jussi Malisen anopista, vaan anokista. Sana, jollei sitä entuudestaan ole suomen kielen keräilysanastossa, on Jussi Malisen tekoa ja merkitsee hänen oman selityksensä mukaan "pyytämyskirjaa". Kun korkeilta herroilta anotaan jotain, niin on se anokki eli pyytämyskirja.

Jussi Malinen asuu mökkiläisenä Kuorelammin kylässä, ja kun Kuorelammille perustettiin poliisikonstaapelin virka ja julistettiin haettavaksi, ajatteli Jussi Malinen olevansa mies paikallaan tähän toimeen. Semminkin kun ei hänellä ollut muutakaan erikoista tekemistä.

Siis läksi Jussi Malinen kestikievarin isännän puheille. Kestikievari on nimittäin maan mainio kirjoitusmies. Jussi esitti, että jos isännän passaisi kirjoittaa semmoinen anokki eli pyytämyskirja kuvernööriin, että Jussi Malinen saisi sen avoinna olevan poliisikonstaapelin viran.

Kestikievarin isännällä ei ollut mitään sitä vastaan. Hän laati anokin, ja Jussi Malinen riipusti nimensä sen alle, vieläpä eräänlaisen koukeronkin nimensä alapuolelle, vaikkei tuo koukero tosin erikoisemmin kaunistanut asiakirjaa.

— No eiköhän tuo tällä lähtene se virka, jos lähteäkseen, lausui Jussi Malinen toivorikkaasti.

— Lähtee se sillä yhtä hyvin kuin millä muulla paperilla tahansa, takasi kestikievarin isäntä varmasti.

Jussi Malisesta alkoi tuntua siltä kuin olisi hän jo melkein poliisi. Hän kuvitteli mielessään, miltä hän vormulakissa näyttäisi, ja miten hän ajelisi nimismiehen kanssa virkamatkoilla ja avaisi kunniaa tehden majatalon porttia kuvernöörille.

Jussi maksoi kestikievarin isännälle 25 penniä anokin kirjoittamisesta ja läksi paperi taskussa ja pää pystyssä kävelemään kotimökilleen.

Matkalla sai hän kumminkin joltakin, jolle hän anokistaan kertoi, neuvon hankkia pyytämyskirjaansa muutamien luotettavien ja varmojen paikkakuntalaisten nimiä, jotka ilmoittaisivat puolestaan pitävänsä Jussi Malista sopivana poliisikonstaapelin toimeen Kuorelammilla ja kannattaisivat tai puoltaisivat hänen valitsemistaan toimeen.

Se oli Malisenkin mielestä erittäin hyvä ajatus, ja hän₃ ryhtyi heti toimeen. Koska hän oli sitä mieltä, että mitä enemmän nimiä, sitä varmempi tulos, kävi hän melkein jokaisessa talossa, vieläpä parissa kolmessa vakavaraisemmassa mökissäkin, eikä kukaan kieltänyt häneltä kannatustaan.

Vihdoin oli paperi siinäkin suhteessa reilassa. Postineidin suosiollisella myötävaikutuksella osotti Jussi sen asianomaiseen paikkaan ja jäi jännityksellä odottamaan asian ratkaisua.

Kun Jussi Malisen anokki saapui lääninhallitukseen, herätti se siellä erikoista huomiota, ja lääninsihteeri sanoi:

— Mikähän niitä kuorelampilaisia riivaa?

Sitten lähetti hän heti virkakirjeen asianomaiselle nimismiehelle, kehottaen tätä ottamaan selvän siitä, mitä kuorelampilaiset oikein tarkoittavat joukkoanomuksellaan tulla nimitetyiksi Kuorelammin poliisikonstaapelin virkaan.

Jussi Malinen ei nimittäin ollut huomannut kirjoituttaa pyytämyskirjaansa sellaista lausetta, josta olisi selvinnyt, että allekirjoittaneet muut kuorelampilaiset puolsivat häntä virkaan. Siten tuli anokin alle ilman muuta kolmattakymmentä nimeä, Jussi Malisen oma nimi ensimäisenä.

Toimeenpannussa kuulustelussa selvisi tämä pieni epähuomio heti, ja nimismies saattoi siis lähettää tyydyttävän selityksen.

Jussi Malisen anokin lukuisista allekirjoituksista huolimatta ei Jussi kuitenkaan kuulu tulleen toimeen nimitetyksi.

Ijankaikkinen metsänluku.

Suojärven lahjoitusmailla ei nyt välitetä muun maailman hommista. Luulenpa melkein että siellä annetaan palttua miljoona-arpajaisille. Siellä on näet tärkeämpiä tehtäviä. Siellä luetaan metsiä.

Suojärven lahjoitusmailla tehtiin näet joukko valituksia viime vuonna valmistunutta lahjoitusmaan yleistä metsätiliä vastaan. Viipurin läänin maanjako-oikeus käsitteli näitä valituksia kahteenkin kertaan, ja viimeksi tapahtuneessa maanjako-oikeuden istunnossa viime syyskuulla määrättiin valitustenalaisilla tiloilla toimitettavaksi uusi metsänluku.

Varmuuden vuoksi.

Niitä metsiä on nyt luettu lukemastakin päästyä.

Ensin lukivat niitä asianomaiset maanmittarit metsätiliä varten ja sanoivat luettuaan, että niin ja niin paljon niitä puita siellä on.

No, eiväthän lampuodit sitä lukemista uskoneet. Mikä sen tietää niiden maanmittarien lukemisen. Ehkä ne osaavat maata mitata, mutta missä paikassa se on sanottu, että maanmittarit osaavat myöskin lukea metsää? Kovinpa ne olisivatkin monipuolisia.

Nämä epäilykset vaivasivat Suojärven lampuoteja siinä määrin, että he päättivät lopuksi luetuttaa metsät omalla kustannuksellaan.

Taas luettiin puita: yks, kaks, kolme…

Kun tämä toinen lukeminen oli päättynyt, epäilivät lampuodit sitäkin. Ja koska "kolmas kerta toden sanoo", niin antoivat muutamat jäävittömien lukijoiden laskea metsänsä vielä kolmannen kerran ennen maanjako-oikeuden viime istuntoa.

Koska asia ei näyttänyt sittenkään selviävän, on metsähallitus nyttemmin lähettänyt erään metsäinsinöörin Suojärvelle lukemaan noiden epäuskoisten ukkojen metsät. Niitä luetaan nyt parasta aikaa.

Jokohan lampuodit sittenkään uskovat?

Aika kuluu, ja ajan kuluessa tietysti metsätkin kasvavat. Kasvaa uusia, suuria ja solakoita mäntyjä, joita ei ole voitu ottaa huomioon edellisissä lukemisissa. Suojärven ukot paikkaavat uusia, jäävittömiä lukijoita, jotka huomaavat, etteivät entiset lukemiset pidä paikkaansa.

Näin ollen eivät Suojärven! ukot koskaan pääse metsiensä lukemisesta.

Niin, että kun se hetki tulee, jolloin kaikki maailman muut ukot kutsutaan sille viimeiselle suurelle tilinteolle, havaitaan etteivät Suojärven ukot olekaan saapuneet tilaisuuteen, ja kysytään:

— Missäs ne Suojärven ukot viipyvät?

Jolloin joku naapuripitäjäläinen vastaa:

— Ne unohtuivat sinne Suojärvelle metsiään lukemaan.

Poppamiehen erehdys.

Esi-isämme olivat entisinä aikoina suuressa taikurien ja poppamiesten maineessa. Tämä mahti on kuitenkin vähitellen mennyt maan rakoon mahtimiesten mukana, niin että poppamiehet, ikävä kyllä, alkavat olla melkoisen harvinaisia.

Kiihtelysvaaran köyhäintalolla on kuitenkin näihin asti elellyt mahtavana tietäjänä eräs ukko, joka on erikoisalanaan harrastanut käärmeiden kiinniottamista ja niillä leikkimistä.

Käärmeetkään, osoitti hän ympäristölleen, eivät voi tietomiehelle mitään. Ja ympäristö ihmetteli, katseli ukkoa pää kallellaan kauempaa ja erikoisella honöörillä.

Ukko nautti arvostaan ja kunniastaan. Mutta sitten tapahtui hänelle eräänä kesänä surullinen lankeemus. Ja se lankeemus oli suuri.

Ukko oli näet eräänä kesäpäivänä "Karjalattaren" kertoman mukaan nurmea raivaamassa. Tässä hyödyllisessä puuhassa ollessaan sai hän kiinni käärmeen ja rupesi tapansa mukaan sillä leikkimään. Mutta tämä käärme ei sattunutkaan ymmärtämään leikkiä, vaan iski hampaansa ukon käteen. Käsi turposi ja jonkun ajan kuluttua koko ruumiskin. Ukko pullistui hyvin pahan näköiseksi ja oli vähällä tulla kootuksi isäinsä tykö. Sopivilla lääkitsemisillä saatiin henki kuitenkin poppamiehessä säilytetyksi, ja vähitellen parani hän entiselleen. Parannuttuaan kerskasi ukko, että minua ei käärme toista kertaa pistä. Lehden kertoja siihen huomautti, että kyllä se sen tekee toisenkin kerran, kunhan ukko vain sattuu tekemisiin kyyn kanssa. Silloin ukko hämmästyneenä kysyi, että onko niitä sitten sellaisiakin käärmeitä, jotka eivät ketään pistä. Ukolle vastattiin, että onhan niitä. Ja ukko kääntyi pois, ikäänkuin hänen sisässään olisi jotain särkynyt, kuten rakkausromaaneista sanotaan. Sillä ukko tunsi mahtinsa menneen.

Poppamies oli tietysti sitä ennen joutunut tekemisiin vain hyväluontoisten ja aivan vaarattomien tarhakäärmeiden kanssa, joilla ei ole myrkkyhampaita enempää kuin västäräkillä. Ehkä on hän silloin tällöin leikkinyt myöskin vaskenruskean tai harmaan vaskikäärmeen kanssa, joka muuten ei oikeastaan olekaan mikään käärme, vaan käärmeenmuotoinen sisilisko. Ja ukko ajatteli itsestään hyvin korkeita asioita siihen saakka, kunnes joutui tekemisiin mustaselkäisen kyykäärmeen kanssa. Ne pojat eivät ole luonteeltaan ensinkään leikillisiä, varsinkaan silloin kun tulevat häirityksi ruokalevoltaan kuumana, auringonpaisteisena päivänä. Jos ukko olisi tiennyt sen verran kuin mitä jokainen koulupoika nykyaikana tietää tai ainakin pitäisi tietämän, niin olisi hän pitänyt sormensa visusti erillään moisesta otuksesta.

Luonnontieteitä lukevat ylioppilaat ovat sitä vastoin usein sellaisia poppamiehiä, että pistävät elävän käärmeen taskuunsa rauhallisesti kuin ankeriaan tai matikan. Mutta kyllä he sitä ennen ovat katsoneet, että luikertelija on sievä, hyväntahtoinen vaskikäärme tai niskassaan olevista (keltaisista tai valkeista) puolikuunmuotoisista täplistään helposti tunnettava, vaaraton ja arka tarhakäärme.

Luonnontutkijat sanovat, että vaskikäärme on helppo kesyttää ja tottuu lyhyessä ajassa niin hoitajaansa, että ottaa ruokansa hänen kädestään.

Helsinkiläisten kesävieraiden pitäisi käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun kesää vielä on jäljellä, ja pyydystää elävinä etenkin vaskikäärmeitä. Se ei ole vaikeata, sillä ne ovat hitaita ja kömpelöitä. Kesytettyään pari kolme tuollaista elukkaa voisi valmistaa ystävä- ja tuttavapiirilleen monta hupaista yllätystä.

Eikö olisi todellakin mieltäkiinnittävää katsoa, mitä esimerkiksi Miina-täti, Stiina-täti ja Karoliina-täti tuumisivat, sanoisivat ja tekisivät, kun he kaikessa rauhassa istuisivat kahvipöydässä, jutellen kaupungin asioista ja tehden selkoa viimeisistä juoruista, ja huomaisivat äkkiä tuollaisen viehättävän ja soman, lähes kyynäränpituisen käärmeen pistävän pikku päänsä esiin isännän povitaskusta ja kiemurtelevan sitten pöydälle, aivan Karoliina-tädin kahvikupin viereen! Tai mihin toimenpiteisiin Porvoosta vierailemaan saapunut "Amalia-ystävämme" ryhtyisi, kun hän, jäätyään hetkiseksi yksin huoneeseen, uteliaana kohottaisi emännän koruompelulaatikon kantta ja käärme nostaisi sieltä päätään ja iskisi silmää Amalia-ystävällemme.

Gustafsson tuntuu hieman hullulta.

Kuten aikanaan kerrottiin, herätti maarianhaminalaisten huomiota viime kuun alkupuolella eräs alussa tuntematon taiteilija, joka oli asettanut päämääräkseen Maarianhaminan kauppa- ja merikaupungin kaunistamisen jonkunlaisilla ulkoilmafreskoilla, tai miksi niitä nyt oikein sanoisi.

Suuressa vaatimattomuudessaan ja monen muun mestarin tavoin tuntiessaan jonkinmoista kammoa julkista arvostelua tai ainakin julkista esiintymistä kohtaan, suoritti hän työnsä öiseen aikaan, kulkien yöpimeässä pensseli ja maalipytty kädessä katuja pitkin ja maalaillen teoksiaan sellaisten talojen seiniin, jotka hän harkitsi erityisesti tähän taiteelliseen tarkoitukseen sopiviksi.

Varsinkin oli hän kiintynyt Pohjoismaiden Osakepankin talon ulkoseinien kaunistamiseen.

Sitten tapasi eräs valpas yövartija hänet yönä muutamana.

Taiteilija juoksi jonkun aikaa edellä ja yövartija perässä. Lopuksi saatiin kaino maalari kiinni ja tunnettiin hänet Lumparlannin Gustafssoniksi. Gustafsson oli ennen ollut maakauppias, mutta jo aikaa sitten luopunut tältä taidemaalaukseen verrattuna proosalliselta alalta ja antautunut kaunotaiteen palvelukseen, mikäli voi päättää hänessä Maarianhaminassa ilmenneistä harrastuksista.

Kun Gustafssonin esiintymisessä oli jotain hämäräperäistä ja kun hänellä oli matkalaukku, pakotettiin hänet avaamaan se, että nähtäisiin, mitä taideaarteita se mahdollisesti kätkisi sisässään. Mutta sieltä löytyikin aineita, jotka ovat verrattain kaukana tavallisten taidemaalarien harrastuspiiristä, nimittäin kilo dynamiittia, toinen kilo ruutia, litra petroleumia, sytytyslankaa y.m.

Gustafsson ilmoitti ihmetteleviin kysymyksiin vastaukseksi aivan avomielisesti, että hänen vilpittömänä aikomuksenaan oli ollut paukauttaa ilmaan Pohjoismaiden Osakepankki, jonka seiniä hän edellisenä yönä oli neronsa tuotteilla kaunistellut.

Eihän tämä oikeastaan pohjaltaan ole mitään aivan käsittämätöntä. Taidehistoriat puhuvat useista tapauksista, jolloin kuumaveriset taiteilijat hävittävät koko teoksensa, kun eivät saa siitä mieleistään syntymään. Ehkä oli Gustafssonin vallannut tällainen pyhä taiteellisen raivon puuskaus, katsellessaan päivän valossa yöllisiä tekeleitään, ja hän päätti ampua koko pankin ilmaan.

Maarianhaminalaisten, kiitos yövartijansa valppauden, ei kuitenkaan tarvinnut herätä räjähdykseen. Ja mitä Gustafssoniin itseensä tulee, otettiin häneltä pois niinhyvin maalipytty ja pensseli kuin dynamiitti ja ruutikin, jonka jälkeen hänet talletettiin asianomaiseen paikkaan vastaista tarvetta varten, samalla kun lääkäriä pyydettiin tarkastamaan, oliko Gustafsson suuri taiteellinen nero vaiko vain ent. maakauppias, jonka päävärkki oli hieman tärähtänyt.

Juttu Gustafssonia vastaan on nyttemmin ollut ensimmäisen kerran esillä Maarianhaminan käräjillä.

Tähän tilaisuuteen oli asianomainen lääkäri antanut todistuksen, jossa hän sanoo, että kyllähän se Gustafsson tuntuu jonkunverran hullulta. Siitä päättäen ei siis lääkärikään katsonut asiaa aivan varmaksi. Lääkäri oli sitä mieltä, että Gustafssonin meiningeitä pitäisi pitemmän aikaa tarkastella asianomaisessa laitoksessa.

Kun oikeuden puheenjohtaja oli kuulustellut erinäisiä todistajia, kääntyi hän taiteilija Gustafssonin puoleen kysymyksellä, mitä tarkoitusta varten hän oikeastaan oli Maarianhaminaan saapunut.

Gustafsson pyöritteli silmiään ja piti korkealle oikeudelle pitkän esitelmän, mutta hieman toisesta aineesta kuin mistä oli kysymys, nimittäin Noakin arkista.

Oikeus kuunteli Gustafssonin käsitystä tuosta kaikkina aikoina suurta ja ansaittua huomiota herättäneestä aluksesta, ja passitti esitelmöitsijän sitten Turun läänin vankilaan, jossa hänen ymmärryksensä ja järkensä alistetaan uuden, tarkan tutkimuksen alaiseksi.

Eiköhän olisi täyden ja puolueettoman selvityksen saamiseksi paikallaan, että myöskin taiteentuntijoita kutsuttaisiin Gustafssonin luo ja annettaisiin hänelle maalipytty ja pensseli, joiden avulla hän — saisi antaa oppinäytteen, maalaamalla jonkun teoksen koppinsa seinään.

Jos Gustafssonilla tällöin todellakin ilmenisi huomattavia taiteellisia kykyjä, niin joutuisi juttu kokonaan uuteen valoon ja vaiheeseen.

Kymmenen penniä.

Arvoisa lukija älköön otsikon perustuksella olko sitä mieltä, että minä taas kirjoitan turhanpäiväisestä asiasta.

Mahdollisesti tulee joskus sanelleeksi; hieman turhistakin (sillä liha on heikko), mutta nyt on tosi kysymyksessä.

Nyt on kysymys siitä, kuka maksaa Turun ja Porin läänin lääninrahastoon sen 10 penniä, jota Uudenkaupungin rahatoimikamari ei tahdo sinne maksaa.

Turun ja Porin läänin hallitus on kipeässä kymmenpennisen tarpeessa.

Minä sanon kipeässä, ja minä tarkoitan mitä sanon.

Lääninhallitus on nimittäin mielestään saapa 10 penniä Uudenkaupungin rahatoimikamarilta ja kiristää nyt kamaria kurkusta.

Paikallinen sanomalehdistö kertoo, että lääninhallitus on lähettämällään kirjelmällä anonut, että kiireimmiten kaupungin rahatoimikamari virkateitse lähettäisi 10 penniä lääninrahastoon, minkä kaupunki on vielä velkaa poliisilaitoksen ylläpitokustannuksista v:lta 1913.

Mihin mahtaneekaan lääninhallitus tuon summan niin kiireellisesti tarvita?

Rahatoimikamari on harkinnut asiaa.

Se on katsellut kirjojaan ja nähnyt niistä, että Uudenkaupungin puolesta on lääninhallitukseen poliisilaitoksen ylläpitokustannuksien korvaukseksi v:lta 1913 lähetetty 4,800 mk.

Sitten on kamari paiskannut kirjansa kiinni ja kämmenensä pöytään ja sanonut, että kyllä me olemme kuitit. Kehtaavatkin yrittää nylkeä liikoja! Uudenkaupungin rahatoimikamari on ilmoittanut lääninhallitukselle, ettei se tunnusta maksua.

Tulee siis juttu.

Mutta mistä saa lääninhallitus sen 10 penniä?

Sillähän on kiire. Ja juttu voi kestää kauan.

Koirat vaunun alla.

Ensimmäisen kohtauksen aiheutti ruskea piski, joka oli ilmestynyt siihen, ties mistä.

Sitä ennen oli siinä vasta viisi muuta koiraa, jotka odottivat raitiovaunujen lähtöä kaupunkiin.

Vaunuja oli pieni juna. Etupäässä oli umpivaunu veturina ja sen takana kaksi avonaista kesävaunua. Joka paikka väkeä täynnä.

Koirat nuuhkivat toisiaan siinä lähistöllä aivan sulassa sovinnossa, kun äkkiä se ruskea piski ilmestyi.

Silloin nousi hirmuinen melu.

Kukaan ei varmuudella voinut sanoa, mikä sen aiheutti, mutta luultavasti oli ruskea piski puraissut toista läsnäolevista foxterriereistä sääreen. Foxit kiljuivat raivostuneina, maalaisen näköinen matala mustahko koira, jolla oli valkea rinta ja osa kaulaa, valkeat käpälät ja vähän valkoista hännänpäässä, puri ruskeata piskiä, joka taas vuorostaan, epäilemättä erehdyksessä, haukkasi suurta, komeata bernhardilaisia. Viimemainittu, voimallinen uros, ryhtyi silloin asianomaisiin toimenpiteisiin, ja ruskea piski lensi sydäntäsärkevästi parkuen takimmaisen vaunun alle. Rikollisen kadottua haukkuivat toiset koirat vielä vähän toisiaan, minkä jälkeen maassa vallitsi rauha.

Matkustajat odottivat vaunujen liikkeellelähtöä, mutta yhä siinä vain seistä jonotettiin.

— Miksi ei jo lähdetä?

Niin, miksi?

Veturinkuljettaja pisti päänsä esiin ensimmäisen vaunun keulasta ja huusi vihaisella äänellä tiedustelunsa, miksi ei hänelle anneta lähtömerkkiä.

Viimeisen vaunun luona seisova nuori konduktööri huusi vastaan, että viimeisen vaunun alla on eräs "hundsatan".

Se oli se äskeisen rähäkän aiheuttanut ruskea piski, joka piileskeli siellä pahoja töitään ja bernhardilaisen peljättävää vihaa.

Kolme konduktööriä, yksi kuljettaja ja viisi matkustajaa koetti saada sitä sieltä pois, vuoroin houkutellen, vuoroin haukkuen ja solvaten, mutta piski pysytteli visusti siellä, ja sen toveriksi pujahti odottamatta edellämainittu mustahko maalaiskoira.

Nyt siellä vaunun alla oli siis kaksi koiraa.

Kolme konduktööriä, yksi kuljettaja ja neljä edellämainituista viidestä matkustajasta yhtyi päätöslauselmaan, joka koski kaikkia maailman koiria, mutta varsinkin mainittuja vaunun alla olevia piskejä, ja johon lausuntoon lähtöä jo viisi minuuttia odottanut matkustajisto mitä lämpimimmin yhtyi. Viides mainituista konduktöörien apuna olevista matkustajista ei kerinnyt mitään sanoa, sillä hän koetti onkia koiria pois keppinsä koukulla.

Ei enää näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin joko nostaa vaunu paikoiltaan tai ajaa koirat kappaleiksi. Eihän siihen voinut koko päiväksi jäädä.

Silloin tuli pelastus.

Pelastus oli lihava herra, joka astui ulos etumaisesta vaunusta ja jota molemmat foxterrierit tervehtivät raivoisalla riemulla.

Tämä herra sanoi jotain foxterriereille ja usutti ne takimaisen vaunun alle, ja nämä nelijalkaisen luomakunnan kaunistukset ja ilot syöksyivät sinne kuin tiikerit. Sekunnin kuluttua halkaisi odottavan hiljaisuuden kaksi verta hyydyttävää hätähuutoa, joista toinen oli kotoisin mustan, toinen ruskean piskin kurkusta.

Toisen sekunnin kuluttua katosi neljä kiljuvaa koiraa tien vieressä olevaan pensaikkoon, junanlähettäjä antoi merkin ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Minuutin kuluttua huomasivat matkustajat, että ensimäisen vaunun edessä juoksivat foxit tanssien ja mekastaen, ja viimeisen vaunun perässä musta ja ruskea piski, haukkua nalkuttaen kimakalla, itkunsekaisella äänellä:

— Hiuk… hiuk… hiuk!

On niistä hyötyä joskus foxterriereistäkin.

Niin kummalta kuin se kuuluneekin.

Eläinkunnan ihmeet.

Niistä on tullut kirjoitetuksi useampiakin kertoja, mutta syy on arvoisien elukoidemme, sekä kesyjen että villissä tilassa olevien, eikä suinkaan hiljaisen, totuutta rakastavan pakinoitsijan, joka velvollisuutensa mukaisesti vain tasapuolisesti ja tyynesti tarkastelee yhteiskunnallisia y.m. ilmiöitä ympärillään ja kertoo sitten huomionsa niille, jotka viitsivät häntä kuunnella.

Hyödyllisistä ja vakavamielisistä lehmistämme on täytynyt merkitä muistiin eräitä piirteitä, joita niissä ei ennen ole havaittu. Niinpä on kerrottu lehmäkarjasta, joka hiipi viftille vartioimatta jätetylle salapolttimolle, tuli siellä liikutettuun tilaan ja häpäisi itsensä pahanpäiväisesti, palattuaan hännät pystyssä suurella melulla kotiin. On myöskin kerrottu surullinen tapaus lehmästä, joka ampui itsensä haulikolla.

Tällaiset ynnä eräät muut samansuuntaiset tapahtumat osoittavat, että lehmissämme on reippautta, vilkkautta ja päättäväisyyttä enemmän kuin luulisi esim. nähdessään lehmäkarjan seistä töllöttävän keskellä maantietä viitsimättä juuri käännähtääkään, vaikka tietä pitkin tulisi kiljuva lokomotiivi.

Mutta suurin merkillisyys on vielä kertomatta, mitä Kaltimon Korhosen talon lehmä on tänä syksynä tehnyt.

Se on nimittäin metsästänyt jäniksiä.

Eikä se ole niitä metsästänyt kaksipiippuisella haulikolla, vaan aivan yksinkertaisesti juossut perässä ja keihästänyt nopeasääriset puputtajat sarvillaan.

Kaksi jänistä on se jo saanut saaliikseen. Sillä näet kuuluu olevan jäniksiä kohtaan samanlainen viha kuin koiriakin kohtaan. Nähdessään jäniksen ajaa se sen aitaa vastaan ja puskee siihen kuoliaaksi.

Onko Suomen kansan keskuudessa enemmänkin lehmiä, jotka voittavat jäniksen nopeudessa?

Jos on, niin lienee vähitellen tullut aika panna hevoset viralta ja korvata ne pikajuoksijalehmillä.

Hevoset ovat niin yksipuolisia, ellemme ota lukuun kultaseppä K. Krallin hevosia Elberfeldissä, jotka osaavat algebraa. Meidän hevosemme osaavat vain syödä lujasti, vetää auraa ja ajopelejä, hirnua ja potkia. Ja juosta myöskin, mutta en ole kuullut niiden vielä saaneen jäniksiä kiinni.

Lehmät ovat sitävastoin koko joukon monipuolisempia.

Jos isäntä on taipuvainen viinan viljelykseen eikä hänellä satu olemaan muuta ryyppyseuraa, voi hän kilistellä lasia nupupäittensä kanssa.

Aamulla lähtevät rengit kyntämään talon härjillä, mutta isäntä valjastaa äsken lypsetyn Mansikin parhaiden kärryjen eteen ja ajaa vinhaa vauhtia kuntakokoukseen tai käräjätalolle. Ohikulkijat kääntyvät katsomaan taakseen ja huomauttavat:

— Kyllä on tuolla Ylitalon isännällä hyvä lehmä. Mutta niinpä hän sillä saikin ensi palkinnon viime kilpa-ajoissa.

Sitten tulee syksy ja eräänä päivänä päättää isäntä lähteä ampumaan jäniksiä.

Taluttaen iloisesti mölähtelevää Mansikkia ja Musiikkia vitjoista kävelee isäntä metsään ja irroittaa siellä lehmänsä. Sorkat paukkuvat risukossa kun lehmät syöksyvät etsimään jäniksiä, ja vähän ajan kuluttua ilmoittaa raikuva mylvintä niiden päässeen jäniksen jälille. Hetken kuluttua lähenee kolmikko huimaavaa vauhtia, jänis edellä korvat luimussa, harppaillen henkensä edestä ja Mansikki ja Musiikki sen kintereillä. Isännän ei tarvitse muuta kuin paukauttaa. Jos hän ampuu ohi, niin ei se ole vaarallista (kun ei vain lehmiä ammu.) Jollei laukaus satu jänikseen niin seivästävät lehmät sen kuitenkin pian lähintä aitaa vasten. Pelastaakseen metsämieskunniansa voi isäntä sitten ampua sitä vielä, että syödessä löytyisi hauleja.

Mutta ikävä kyllä taitaa harvassa talossa olla sellaisia lehmiä kuin Kaltimon Korhosella.

Kellonsoittoa Kuhmoisissa entiseen aikaan.

Vanhoina aikoina sai suntio itse olla kirkonkellona Kuhmoisissa, kirjoitetaan meille. Siihen aikaan kuin Kuhmoisissa ei vielä ollut kirkonkelloja, oli suntion toimena huudella seurakuntalaisia kirkkoon. Kerran, kun suntio huuteli kirkonmäellä: "Tulkia kirkkuun tie!" äännähtelivät vasikat aidan takana: "Myö". Silloin suntio kiukustui: "Hiitiin tie, vai tänne kirkkuu rähjiimien!" Luultavasti olivat vasikat joskus päässeet pujahtamaan kirkonaidan sisäpuolelle rähjäämään.

Kirjoittajan äiti on kertonut nuorena tehneensä kirkkomatkan Kuhmoisiin, jonne saapui toisten nuorten kera lauvantai-iltana. Suntion asunto oli aivan kirkon vieressä. Suntio läksi saunaan puhdas paita ja vihta kainalossa, poikkesi kellotapuliin ja läppäsi ensimäisen kerran. Sitten meni saunaan, nousi lauteille, otti hyvän löylyn, laskeutui alas lavoilta, meni, vihta 'viikunanlehtenä' tapuliin ja läppäsi toisen kerran. Sitten hän taas palasi saunaansa, puki valkoisen paidan yllensä, vilvoittelihe, meni ja läppäsi kolmannen kerran. Palasi jälleen, puki yllensä ja kävi jatkamaan iltakellojen soittamista.

Jo siihenkin aikaan oli Kuhmoisissa kolme kirkonkelloa. Samaisen suntion kerrotaan soittaneen niin taitavasti, että seurakuntalaiset eräänkin kerran tiesivät, keitä oli kuollut:

Ensimäinen kello: "Tallelle pannaan."

Toinen kello: "Päijälän äijä."

Pieni kello kilahti: "Alitalon muori, Alitalon muori."

Kun on käytettävissä sellaiset soittoneuvot kuin kirkonkellot, niin voinee tuskin enää vaatia suurempaa taituruutta suntiolta, joka sai itse käydä pitäjältä keräämässä palkkaetuihinsa kuuluvat leivät, lampaanjalat ja jyväkapat.

Kuinka Röykkylän kylässä saatiin akustiikkaa.

Röykkylän kylä ei ole mikään vanhanaikainen nurkkakunta. Siellä on kansakoulu ja nuorisoseura ja nuorisoseuralla laulukuoro, siis kaikki hyvät, mitä yhdeltä maalaiskylältä voi odottaa.

Kylältä ei puuttunut muuta kuin yksi asia, mutta sepä olikin tuntuva puute.

Ei nimittäin ollut akustiikkaa.

Akustiikka, kuten tunnettua, alkaa nykyään olla maaseuduilla yhtä tärkeä elintarve kuin kaupungeissakin.

Kansakoulun johtokunta ei antanut koulua laulukuoron harjoittelupaikaksi.

Pitäjässä oli kyllä toinenkin nuorisoseura, ja sillä oli oikein oma talokin, mutta sielläkään ei ollut akustiikkaa. Ei ollenkaan. Ja sitäpaitsi oli tuo talo liian pitkän matkan päässä.

Nuorisoseuran johtomiehet murisivat aina: ei meillä ole akustiikkaa! Ei koko tässä kylärähjässä ole akustiikkaa!

Se harmitti kunnan johtomiehiä, ja he alkoivat vähitellen tuumia, että mistähän niille oikein saisi sitä akustiikkaa.

Mutta ei siitä tahtonut tulla sen valmiimpaa.

Silloin lauluseuran johtomiehet ilmoittivat, että ellei heille hankita akustiikkaa, niin he lopettavat toimintansa.

Luulen, että monet pikkukaupungit olisivat vastaavassa tapauksessa viitanneet kylmällä kintaallaan ja sanoneet: lopettakaa vain! Ja pitäkää suunne kiinni siitä akustiikastanne.

Röykkylässä ei niin tapahtunut. Lauluharrastukset ovat syvälle syöpyneet itä-suomalaisten veriin, ja kun kunnan johtomiehet kuulivat seuran uhkauksen, niin päättivät he hankkia nuorisoseuralle akustiikkaa vaikka sinisen kiven sisästä.

Silloin tapahtui, että eräs Röykkylän isäntämiehistä ilmoitti tehneensä tärkeän löydön: ensiluokkaista akustiikkaa rajattoman määrän.

Mitä? Missä?

Mainittu isäntä kertoi, että sitä on hänen vanhassa riihessään.

Se oli hyvin musta ja koko lailla ravistunut, noin sata vuotta vanha rakennus. Siinä ei ollut edes permantoa enää, sillä aikojen kuluessa oli sen savilattia murentunut ja syöty vähitellen leivän mukana.

Mutta siinä oli mainio akustiikka. Kerrassaan ihmeellinen.

Ukot läksivät hieman epäuskoisina tarkastamaan riihtä. Ei se juuri häävin näköinen ollut, mutta eihän siinä ollutkaan nyt näkö-kysymyksessä.

— He—he—he—heeei! hoilasi eräs ukoista.

— … eei! kajahtelivat riihen mustat seinät.

No olipas siinä akustiikkaa! Kuin hyvässä kirkossa!

Ja tämä vanha riihi, joka oli jo tuomittu revittäväksi ja polttopuiksi hakattavaksi, pääsi äkkiä suureen kunniaan ja arvoon. Taiteen temppelinä kohoavat sen seinät mustina mutta arvokkaina kansakoulun vieressä. Nuorisoseura antaa kansakoulujohtokunnan ukkojen pitää rauhassa akustiikkansa. Heillä on itsellään parempi, vaikka se onkin vain vanhassa riihessä.

Siellä pitää nuorisoseuran lauluseura nyt harjoituksiaan. Laulu kajahtelee niin että karsta tipahtelee katosta, ja kaikki ovat tyytyväisiä. Johtajan paikka on uunin päällä, ja tältä mahtavalta röykkiöltä johtaa hän joukkoaan. Jos laulajien nenät harjoituksista palattaessa sattuisivatkin joskus olemaan hieman noessa, niin mitäs se tekee! Vedellähän se pois saadaan.

Niin että nyt sitä on sitten Röykkylän kylässäkin akustiikkaa kotitarpeiksi.

Surkuteltavaa villiytymistä.

Ellen aivan väärin muista, niin olen jonkun kerran ennenkin kiinnittänyt huomiota siihen ilmeiseen kevytmielisyyden, jopa villiytymisenkin henkeen, joka on saanut jalansijaa eläinmaailmassamme. Vaikka kernaasti myönnänkin, että se on verrattain köykäistä lukemista (ja kirjoittamista) näin raskaina aikoina, niin sallittakoon allekirjoittaneen vielä kerran ottaa puheeksi sama asia, varsinkin kun tämän viikon lehdet kertovat tuollaisia eläinkunnan poliisiuutisia useampiakin.

Jokioisten Niemen kylässä on erään mökkiläisen kana tehnyt pesänsä puuhun 8 metrin korkeuteen maasta.

Se tosin ei liene suorastaan rikoksellista, mutta hyvää järjestystä ja hyviä tapoja vastaan se epäilemättä on. Ajatelkaapas sellaista röyhkeyttä ja suuruudenhulluutta! Kahdeksan metrin korkeuteen! Mökkiläisen kana!

Jos mökkiläisen kanat alkavat rakentaa pesiään 8 metrin korkeuteen, niin miten korkealle pitäisi sitten rusthollarin kanojen pesänsä rakentaa? Ja miten ihmeessä akat saavat haetuksi munat sellaisista kananpesistä? Lentokoneillako?

Karjaisemme moiselle säätynsä ja yhteiskunnallisen asemansa unohtaneelle kanalle ja sen pesälle: alas! ja käymme tarkastamaan, mitä muuta hyvää valpas sanomalehdistömme voi meille näiltä aloilta tarjota.

Tenholassa on eräs koirashirvi potkinut ja takaapäin puskenut torppari G. Rehnströmiä, joka oli mennyt poimimaan puolukoita Dalin rusthollin mailta. Mainittu väkivaltainen koirashirvi ei näy tietävän, että nykyisen oikeuskäsityksemme mukaan myöskin torppareilla on oikeus poimia marjoja rusthollarin mailta. Hirvi oli m.m. potkaissut Rehnströmiltä yhden kylkiluun poikki. Onneksi Rehnströmille suorittaa sentään valtio joka vuosi korvauksia "hirvien tuottamista vahingoista". Niin että jättää vain hakemuksensa asianomaiseen paikkaan.

Karjalattaressa kertoo eräs lähettäjä Enonsalosta, että siellä on tehty lehmille taikoja, joista ne olivat niin innostuneet, että eräskin oli lähtenyt partioretkelle aina Rautavaaran rajamaille asti ja pitänyt siellä pahaa elämää. Kirjoittaja lopettaa tiedonantonsa seuraavilla sanoilla: "Ennemminkin on täällä päin havaittu taikauskon oireita. Kunpahan jotain edes harrastetaan."

Niin, parempi jotain kuin ei mitään. Kirjoittaja tuntuu olevan perin vapaamielinen ja ennakkoluuloinen mies, josta syystä pyydän hänelle pienen peräkaneettinsa johdosta kohottaa hattuani.

Erään Hirvensalmen Monikkalan talon lehmät ovat notkistaneet polvensa kuningas Alkoholille, laulaneet "Siis veikkonen juo" ja tulleet metsästä kotiin pahasti pöhnässä. Olivat löytäneet salapolttimon, josta tehtailijat olivat poistuneet, alkaneet juopotella ja olleet illalla kotiin tullessaan ”täysiä kapteeneita". Kaatuivat oljille navetassa ja röhisivät itsekseen. Aluksi ei tiedetty, mikä herrasväkeä vaivasi, mutta asia tuli ilmi siten, että eräs lehmistä oli jäänyt metsään. Kun lähdettiin sitä etsimään, niin löydettiin se metsästä sarvistaan viinatynnyreihin sotkeutuneena. Ja humalassa, tietysti. Vietiin kotiin ja päästettiin nukkumaan kohmeloisten ryyppytoveriensa viereen.

Surullisia ajankuvia. Todellakin surullisia!

Tattarit ja talvipaltto.

Vakuutusvirkailija A.F. Kuuvalolla on, tai oli vanha talvipaltto.

Se oli jo toissa talvena suorittanut asevelvollisuutensa, ja eräänä päivänä sanoi rouva Nanni Kuuvalo:

— Se sinun vanha talvipalttosi pitäisi koettaa saada myydyksi. Se on vain toisten vaatteiden tiellä, kun siellä vinnillä on niin ahdasta, ja kohta tulee kesäkin. Sitten sitä taas täytyy ryhtyä koilta varjelemaan.

— Niin, myötävähän se on, sanoi hra Kuuvalo. Ja koska hän on toimelias mies, niin otti hän vanhan talvipalton kainaloonsa ja läksi Israelin lasten luo, ja päättäen vaatia paltoostaan 60 markkaa.

Nostettuaan kauppatavaransa mainittujen lasten tiskille kysyi hän näiltä, olisivatko he halukkaat täydentämään varastoaan vähän käytetyllä, hyvässä kunnossa olevalla talvipaltoolla.

Israelin lapset tulivat tämän ehdotuksen kuullessaan hyvin alakuloisiksi ja katselivat ulos akkunasta.

Hra Kuuvalo odotti kärsivällisesti. Vihdoin ryhtyivät Israelin lapset kääntelemään palttoa murheellisen näköisenä ja kysyivät lopuksi, äänessään hillityn surunvoittoinen sävy, kuinka paljon hän oli aikonut siitä pyytää.

Hra Kuuvalo vastasi että viisikymmentä markkaa.

Mielestään ei hän ollut sanonut mitään erittäin merkillistä, mutta siitä huolimatta vaikutti hänen vastauksensa suunnilleen samalla tavalla kuin jos hän olisi ilmoittanut pistäneensä Israelin lasten myymälän nurkan alle 10 kg. dynamiittia ja olevansa juuri aikeissa sytyttää tulilangan.

Toinnuttuaan vähän tyrmistyksestään käärivät Israelin lapset palton kiireesti kokoon ja rukoilivat hra Kuuvaloa viemään sen pois heidän puodistaan.

Hra Kuuvalo oli hieman hämmästynyt ja selitti, että paltto on uutena maksanut 165 markkaa ja että siinä on vielä hyvä vuori.

— Niin, uuttena, uuttena…! huusivat Israelin lapset, levitellen käsivarsiaan kuin olisivat he aikoneet lähteä lentoon. — Kiltti herra, viekke pois se paltto; viekke pois se paltto…!

Ja Israelin lapset pistivät palton hra Kuuvalon kainaloon ja melkein työnsivät hänet ulos myymälästä.

Kun hra Kuuvalo oli ehtinyt portaille, pisti eräs Israelin lapsista päänsä ulos puodin ovesta ja huusi:

— Herra sanoo nyt viimenen hinta…

Mutta herra oli suuttunut eikä siis sanonut viimeistä hintaa, vaan palasi palttoineen kotia.

Vaimolleen sanoi hän, ettei hän ollut sopinut juutalaisten kanssa palton hinnasta. Jos juutalaiset käyvät kysymässä vanhoja vaatteita, niin ei palltoa saa heille myydä sadastakaan markasta — hra Kuuvalo oli vihoissaan ollessaan hyvin päättäväinen — mutta tattarille saa myydä 45 markasta.

Kahden päivän päästä, hra Kuuvalon ollessa toimessaan, soitettiin ovikelloa, ja kun rouva Kuuvalo meni avaamaan, oli siellä nuori tattari, joka heti levitti eteisen lattialle selässään olleen suuren myttynsä sisällyksen.

Kun rva K. noin 10 minuutin kuluttua oli saanut nuoren tattarin uskomaan sen valitettavan tosiasian, ettei hän ostaisi mitään mytyn sisällyksestä, kääri tattari tavaransa kokoon, ja kysyi, olisiko vanhoja vaatteita myytävänä.

Rouva esitteli nuorelle liikemiehelle sen vanhan talvipalton.

Tattari tutki sitä kauvan ja tarkoin sekä kysyi sitten hintaa.

— Neljäkymmentäviisi markkaa, vastasi rouva.

Tattari naurahti niin iloisesti että hänen suunsa levisi melkein korviin asti ja huudahti:

— Aaa… froua laske leikki…!

Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei rouva laskenut leikkiä, läksi tattari pois ja ennusti mennessään ovella:

— Kyll froua myy sen viel halvempi!

Kun hra Kuuvalo tuli kotiin, sanoi hän, että olisit saanut helpottaa muutamia markkoja.

Kolmen päivän kuluttua palasi nuori tattari, mukanaan eräs vanhempi tattari, nähtävästi nuoren tattarin isä. He pyysivät palton nähdäkseen ja tutkivat sitä pitkän aikaa. Lopuksi ryhdyttiin tinkimään. Tattarit alottivat 18 markasta ja korottivat lopulta vähitellen 26 markkaan. Rouva Kuuvalo alotti 45 markasta ja alensi vähitellen 35 markkaan.

Sitten tattarit kysyivät:

— Onko herra kotona?

Tattarit nähtävästi arvelivat, että herra möisi halvemmalla, mutta herra ei ollut kotona.

Tattarit menivät.

Hra Kuuvalo sanoi, että olisit myynyt 26 markasta, että olisi päästy eroon koko rähjästä.

Moneen päivään ei tattareita kuulunut.

Kului toista viikkoa. Sitten tulivat molemmat edelliset tattarit ja heidän mukanaan kolmas, hyvin vanha tattari, joka arvattavasti oli nuorimman tattarin isoisä. He seisoivat peräkkäin eteisen oven takana, nuorin tattari ensimäisenä ja vanhin viimeisenä, ja kysyivät heti, onko herra kotona.

Herra sattuikin olemaan kotona. Kun paltto oli otettu esille, kysyi vanha tattari:

— A mitä maksaa?

— Mitäs te maksatte?

Tattarit katselivat toisiaan ja vanha tattari vastasi

— Viistois markka.

— Mutta viime kerralla te tarjositte siitä 26 markkaa.

Nuori tattari hymyili merkillisesti ja sanoi:

— Aaa… se oli sillo kerralla!

Kovan tinkimisen perästä sai hra Kuuvalo paltostaan 18 markkaa.