OTE JULIUS KROHNIN OMAKIRJOITTAMASTA ELÄMÄKERRASTA. (continued 2)

Hakkila sijaitsee varsin suuren järven rannalla, jonka metsäisillä partailla monin paikoin kohoaa varsin korkeita vuoria. Komea keltainen talo seisoo mäellä ja sieltä on viehättävä näköala. Ylt'ympärillä on peltoja ja ikkunoiden alla pieni puutarha. Vaikutelma oli vieläkin edullisempi, kun astuimme "vierastaloon". — Jokaisessa talonpoikaistalossa Savossa ja Karjalassa on pari vieraille varattua huonetta, jotka ovat paremmin sisustetut kuin muut huoneet; rikkaimmilla on usein erikoinen rakennuskin vieraita varten. Tässä vierastalossa oli kaikki oikein mukavaa, mutta ei lainkaan liiallisen komeaa, vaan samalla yksinkertaista. — Se todisti meidän edistyneempien talonpoikiemme varallisuutta ja järjestyskykyä; ikävä vain, että saimme tutustua myöskin heidän riippumattomuushaluunsa ja ylpeyteensä. Sillä jotta heidän ei tarvitsisi omassa talossaan pitää ketään, joka häiritsisi heidän työtään ja jota heidän täytyisi palvella, he antoivat kaikenlaisten turhanpäisten verukkeiden nojalla kieltävän vastauksen pyyntöömme. Muuten he kohtelivat meitä erittäin kohteliaasti, eivät päästäneet meitä päivällisettä pois j.n.e. Samoin kävi, kun uudistimme yrityksemme parin muun rikkaan talonpojan luona. — Varsin alakuloisina me läksimme kirkonkylään löytääksemme pastorin avulla tyyssijan pitkän etsinnän jälkeen. Matka kulki jälleen vettä pitkin. Edellisenä päivänä olimme soutaneet aavemmilla selillä; mutta nyt kävi kulku koko ajan saarien lomitse ja hyvin kapeita salmia pitkin, jotka muistuttivat pikemmin jokea kuin järveä. Rannat ovat enimmäkseen korkeita kallioita, joilla kasvaa vain joitakuita mäntyjä; paikottain ne ovat suurenmoisia, mutta kokonaisuusvaikutus on kaikkea muuta kuin mieluisa; koko luonto on kuin kivettynyt, aivan hedelmätön ja eloton, sillä ani harvoin näkee ihmisasuntoja. Kun olimme saapuneet kirkonkylään, onnistui meidän vieläkin yhden onnistumattoman yrityksen jälkeen saada asunto Arvolan talossa. — Arvola sijaitsee mäellä, ja vain muutaman sadan askeleen leveä salmi erottaa sen kirkosta. Näköalaa ei oikeastaan voi sanoa kauniiksi, sillä vuoret ovat joko aivan syrjässä, meidän näköpiirimme ulkopuolella, tai kaukana taustalla, jossa seutu vähitellen muuttuu alavaksi. Paikkakunta on varsin asuttua, kirkko aika komea, mutta niinkuin enimmäkseen kaikki asutut seudut Suomessa kovin puuton; ei puutarhoja, ei varjostavia puita, vaan heti ikkunoiden alla varsin hyödylliset, mutta kaikkea muuta kuin esteettiset pellot, jotka näin yksinään tekevät kovin alastoman vaikutuksen. — Yksi suuri etu meidän nykyisellä olinpaikallamme on se, että posti kulkee aivan läheltä ohitsemme ja että me siis voimme olla huoleti kirjeistämme. — Kun minun piti Kivisalmessa antaa edellinen kirjeeni aivan irrallisena postinkuljettajalle, olin kovin peloissani sen puolesta; toivottavasti se on kuitenkin tullut perille. Meillä on täällä Arvolassa tilava, hyvä, eteläänpäin antava ja sen vuoksi näin lämpimällä säällä hiukan liian kuuma huone. Isäntäväkemme ovat erittäin kelvollisia, avuliaita ihmisiä; isännällä on ehtymätöntä huumoria ja hän laskettelee aina leikkiä; niinpiankuin hän astuu sisään, tulee hyvälle tuulelle; mutta sellainen kuin Hinkkolan vanha vaari ei hän sittenkään ole. — Mitä meidän ruumiilliseen hyvinvointiimme tulee, niin ei siinä ole mitään toivomisen varaa; ruoka on hyvää, samoin asuntokin; kävelyyn on meillä lähes 1/2 km pituinen kallio, joka koko syksyn pysyy loasta vapaana. Metsästysretkiin en aio tuhlata paljon aikaa; viime sunnuntaina ammuin kuitenkin lähistössä pyyn.

Opintojemmekin käy hyvin; me nousemme varhain ja päivän kuluessa teemme koko lailla työtä. Iltasin olen jo useamman kerran ollut tuvassa, olen lukenut siellä ääneen ja antanut väen kertoa itselleni. Eräs lähitienoolla asuva runolaulaja on luvannut myös käydä meitä tervehtimässä.

Säätyläisistä tunnemme tähän mennessä ainoastaan pastorin, joka on luvannut toimittaa kirjeemme ja lainata meille sanomalehtiä.

Tähän nyt lopetan pitkän epistolani ja pyydän teitä sanomaan sydämelliset terveiset sisarille; älkää unohtako liioin palvelijoita. Voikaa kaikki hyvin.

Teidän vanha Julius.

Rautalammilla, 3 p. lokakuuta 1858.

Rakkaat vanhemmat.

Meidän elämäntapamme, senjälkeen kuin viimeksi kirjoitin, ei ole suuresti muuttunut, ja se soveltuu meille aivan erinomaisesti. Muutamia tuttavuuksia olemme tehneet, vaikka yleensä olemme pikemmin niitä karttaneet kuin etsineet. Pastoriin me tutustuimme kaikkein ensiksi, sillä meidän täytyi pyytää häntä toimittamaan kirjeemme postiin. Hänen luonaan toinen meistä käy kerran viikossa, vie sinne kirjeet, ottaa tulleet vastaan ja lainaa häneltä Suomettaren, niin ettemme kokonaan sentään unohtaisi, että maailmaa riittää pitemmällekin "kuin pellon päähän" [suomeksi alkuperäisessä kirjeessä], niinkuin sananlasku sanoo.

Sen lisäksi olemme tutustuneet erääseen Collan-nimiseen[38] perheeseen (isä, äiti ja noin 20-vuotias poika). Rouva Collan on papintytär oikeaan vanhan ajan malliin, jolloin pappila aina oli täynnä vieraita ja pidettiin suorastaan loukkauksena, jos matkustaja ajoi ohitse poikkeamatta taloon. Tätä vanhaa, piakkoin esihistoriallisiin traditsioneihin kuuluvaa tapaa seuraa Collanin perhe uskollisesti, ja meitä odotettiin jo kauan sitten taloon. Varsinkin vanha rouva, joka kaipasi kovin äskettäin Kuopion kouluun lähetettyjä nuorempia lapsiaan ja muisteli vielä niitä kolmea iloista ylioppilasta, jotka kesällä usein olivat käyneet heillä, oli kovin kärsimätön saadakseen nähdä meitä. Vihdoin hän lähetti meille sanan, että meidän välttämättä oli käytävä heillä. Me seurasimme kutsua viime sunnuntaina ja olimme tyytyväiset käyntiimme. Vanha herra on erittäin iloinen mies, kertoo hauskoja juttuja omasta ja muiden elämästä, vanha rouva, jonka koko olennosta säteilee sydämenhyvyyttä, tekee erittäin miellyttävän vaikutuksen. Hän ei ole juuri koskaan käynyt pitäjänsä rajojen ulkopuolella ja tuntee yhtä vähän maailmaa ja ihmisiä kuin lapsi. Oli liikuttavaa kuulla hänen kertovan eräästä matkastaan Turkuun, miten pelottavaa hänestä oli olla niin monien vieraitten ihmisten parissa, jotka käytökseltään olivat kylmiä ja epäystävällisiä, monet vieläpä raakoja ja karkeita. Miten iloinen hän olikaan nähdessään jälleen tuttuja, ystävällisiä kasvoja ympärillään. — Minut valtaa aina niin erikoinen tunne, kun näen joitakin tuon patriarkaalisen, vieraanvaraisen polven viimeisiä edustajia, jotka pitävät kaikkia ihmisiä ikäänkuin veljinään. Minä käsitän, että yhä lisääntyvän sivistyksen, vilkkaamman liikeyhteyden ja uuden maailman aatteiden mukana tämän vanhan täytyy kadota, ja minä tiedän, että juuri veljeysaate näiden uusien pyrintöjen ja korkeamman sivistyksen välityksellä pääsee ylevämmällä tavalla ja paljoa suuremmassa mittakaavassa oikeuksiinsa — mutta sittenkään en voi voittaa haikeaa tunnetta, kun näen "the old merry Finland" [vanha, iloinen Suomi] vaipuvan hautaan!

Vielä on minun kerrottava teille käynnistä metsänhaltijain luona. Eräänä kauniina aamuna valtasi minut voittamaton halu saada jälleen samoilla metsässä, ja läksin samassa talossa asuvan metsästäjän kanssa liikkeelle. Me palasimme vasta myöhään illalla kotiin, mutta niinpä meillä oli metsästyslaukkumme täynnä pyitä. Pyiden houkuttelu on erittäin hauskaa metsästystä. Mutta paitsi sitä hauskuutta, jonka metsästäminen tuottaa, oli minulla tällä retkellä toinenkin huvitus. Seutu, jonka läpi me samoilimme, on hyvin vuorista, ja vuoret tavattoman louhikkaita. Ristin rastin kulkee syviä, kapeita onkaloita, joiden seinät enimmäkseen ovat äkkijyrkät. Muistelin useasti vuorikauriin pyytäjiä meidän kiivetessämme kallioita ylös. Vuorien huiput ovat havupuiden peitossa, onkaloissa sitä vastoin kasvaa lehtipuita, eikä vain tavallisia lajeja, vaan lehmuksia, vieläpä kuusamiakin. Sen johdosta näyttävät vuoret kaukaa katsoen hyvin kirjavilta, varsinkin kun syksy nyt on värittänyt lehdet keltaisiksi ja punaisiksi. — Se oli oikein tuollainen päivä, jota ei unohda, vaan joka elää uudelleen muistossa kauniina kuvina.

Niinpä varastoni tältä kerralta on lopussa, eikä minulla ole teille muuta sanottavaa kuin jäähyväiset; sydämelliset suudelmat sisarille ja terveiset isoisälle.

Teidän erakkonne.

Rautalammilla, 17 p. lokakuuta 1858.

Rakkaat vanhemmat.

Isän kirjeestä näen, että teillä kaikki on hyvin. Meidän elämässämme ei ole tapahtunut mitään muutosta. Yhden uuden tuttavuuden olemme kuitenkin tehneet, nimittäin nimismies Östlingin, joka, samoinkuin koko hänen perheensä miellytti meitä suuresti. Hän on harvinaisen joviaalinen mies, ja hänen rouvansa on myöskin iloinen ihminen. Sanmark & Kumpp. olivat heillä hyvin usein ja näyttävät voittaneen koko talon suuren suosion, sillä kaikki puhuivat paljon heistä ja nimittävät heitä aina vain "heidän ylioppilaikseen". — Tämän viikon alussa olin pakoitettu matkustamaan Kuopioon, sillä tarvitsimme välttämättä muutamia kirjoja. Harvoin olen niin suuresti iloinnut nähdessäni jälleen tutun paikan, kuin nyt tullessani Kuopioon. Kaupunki oli edellisellä kerralla tehnyt minuun erittäin miellyttävän vaikutuksen, osittain sen vuoksi, että siihen aikaan olin tavattoman hilpeällä mielellä, osittain siksi, että minut otettiin siellä erittäin ystävällisesti vastaan. Useita entisiä tuttavia kävin siellä tervehtimässä; ikävä kyllä en tavannut piispaa kotosalla, mikä suretti minua sitä enemmän, kun hän jutellessaan Leopoldin kanssa oli niin ystävällisesti minua maininnut.

Nyt lopetan jälleen ja lähetän sydämelliset terveiseni rakkaalle isoisälle, sisaruksille sekä kaikille muillekin.

Teidän Julius.

Rautalammilla, 7 p. marraskuuta 1858.

Rakkaat vanhemmat.

Juuri ikään vastaanotin isän kirjeen ja vastaan siihen heti.

Täällä meillä käy kaikki tavallista kulkuaan. Minä iloitsen joka päivä "omituisesta päähänpistoksestani", joka toi minut tänne. Niin kaukana maailman melskeestä kuin olemme, että vain joskus kuulemme mitä siellä tapahtuu, elämme me yksinomaan opinnoillemme. Sunnuntai-vieraskäynnit eivät häiritse meitä myöskään, koska enimmäkseen palaamme varhain illalla kotiin. — Niistä henkilöistä, jotka kuuluvat meidän jokapäiväiseen kotielämäämme, en ole vielä mitään maininnut aunukselaisista, jotka usein tavaroineen tulevat tänne. Erään sellaisen miehen suosion voitin siten, että eräänä iltana, kun hän oli täällä, luin ääneen Kalevalaa, joka suurimmalta osaltaan on juuri Venäjän-Karjalasta kerätty. Joka kerta sen jälkeen hän tänne tullessaan tarjoo meille kahvia, vieläpä kerran erittäin hyvää teetä.

Nyt sanon teille jälleen hyvästi ja lähetän sydämelliset terveiseni isoisälle ja siskoille.

Teidän Julius.

Rautalammilla, 21 p. marraskuuta 1858.

Rakkaat, kalliit vanhempani.

Ette voi aavistaa, miten minua vastasaapuneet kirjeet ilahduttivat. Ajatelkaahan, mikä ajatus minua parina viime viikkona on kiusannut. Molemmat viimeiset kirjeet olivat niin kovin lyhyet — että luulin teitä jollakin tavalla loukanneeni. Mutta en voinut mitään muuta syytä itsessäni keksiä, kuin että ehkä liian usein olen kehunut olevani tyytyväinen täällä olooni. Onhan minulle jo ennenkin pari kertaa sattunut, että Helsingistä ja Kaavilta käsin olen ilmaissut tyytyväisyyttäni tavalla, josta te olette voineet saada sen käsityksen ikäänkuin minun olisi kaikkialla muualla hyvä olla paitsi kotona. Mutta olen aina ajatellut, että te tunnette minut, ettekä voi erehtyä minun suhteeni, ja samalla olen kuvaillut mielessäni, että teidänkin olisi hauska tietää, että olen tyytyväinen. Siksipä, koska tulevaisuudessakin epäilemättä tulen kehumaan jotain vierasta paikkakuntaa, josta valehtelematta en voi sanoa päinvastaistakaan, niin älkää pitäkö sitä rakkauden puutteena; lähellä tai kaukana olen aina teidän Juliuksenne.

Ja tehdäkseni itseni jälleen syypääksi samaan vikaan täytyy minun totuudenmukaisesti vastata äidin kysymykseen, että yksinäisyys ja hiljaisuus tuntuu olevan minulle kaikkein sopivin ilmakehä. Minun täytyy tosiaankin kiittää Jumalaa, että hän on niin sallinut. Parin viimeisen vuoden kuluessa oli entinen itseenisulkeutumisenhalu kadonnut; olin muuttunut vilkkaaksi, iloiseksi ja seuraarakastavaksi, mutta samalla kertaa itserakkaaksi, äänekkääksi ja turhamaiseksi. Ja vaikka olen jo kauemmin kuin puoli vuotta taistellut näitä vikoja vastaan, niin ei minun sittenkään tahtonut onnistua voittaa niitä.

Olin kadottanut kunnioituksen itseäni kohtaan ja horjuin sinne tänne, vuoroin vallattoman iloisena, vuoroin taas aivan masentuneena mieleltäni. Jo kesällä alkoi tilani parantua, ja täällä uuttera, säännöllinen työ vahvistaa tahdonvoimaani ja antaa minulle, jos kaikki käy hyvin, tarpeellisen itseluottamuksen jälleen.

Ja lopuksi, mitä yksinäisyyden vaikutukseen opintoihin tulee, jota seikkaa äidin kysymys tarkoitti, niin täytyy minun sanoa, ettei minun koskaan ole ollut niin helppo oppia, nyt kun ei mikään ole harrastuksiani hajoittanut, ja että muistini, josta tutkintoa varten lukiessa eninten on riippuvainen, on täällä paljon parantunut varmaankin siksi, että koko huomioni on kohdistunut siihen, mitä luen.

Mitä taas oppiaineisiini tulee, niin olen omistanut aamupäivän, joka on pitempi ja parempi osa päivää, historialle. Kahtena ensimäisenä kuukautena pääsin Schlosserin maailmanhistorian loppuun, ja nyt olen alottanut jälleen alusta ja aion tätä kertausta jatkaa aina helmikuuhun saakka. Iltapäivisin luin ensiksi Fischerin estetiikan, jota lukiessa ajatukseni ovat suuresti syventyneet ja olen päässyt selvyyteen monesta kysymyksestä, jotka usein ovat mielessäni päilyneet. Ensi suvena luen siitä osia äidille. Erikoiseksi ilokseen hän on huomaava, miten uskonnollinen tuo mies on, jota niin monet ovat syyttäneet harhaoppiseksi. Vastikään olen ruvennut lukemaan Ponten Atterbomin "Svenska siare och skalder", joka on tavallaan ruotsalainen kirjallisuushistoria. Tämän teoksen, joka itsessään on runollinen mestariteos, olen jo kerran ennen kymnaasissa ollessani lukenut, ja mielihyvällä muistelen sitä tuttavuutta. Se on suurella rakkaudella ja tunnollisuudella piirretty sarja kuvia, joihin liittyy näytteitä puheenaolevien ruotsalaisten runoilijoiden parhaista tuotteista.

Nyt minulla on teille vielä jotakin kerrottavaa, mikä suuresti tulee ihmetyttämään teitä, nimittäin että olemme muuttaneet asuntoa. Ei silti, että meillä entisessä paikassa olisi ollut paha olla, mutta niinkuin tiedätte: "Le meilleur est le plus grand ennemi du bon". [Paras on hyvän pahin vihollinen.]

Olimme kuulleet kerrottavan eräästä talonpoikaistalosta, jossa oli hyvin suuri uusi tupa. Me läksimme sitä katsomaan ja se miellytti meitä niin suuresti, että päätimme muuttaa asuinpaikkaa. Me asumme nyt korkeassa, kauniissa salissa, jossa on viisi ikkunaa ja joka on niin tilava, että se tekee 18 askelta toisesta nurkastaan toiseen. Kattohirsiin olemme kiinnittäneet keinun ja voimistelemme joskus poikkipuiden varassa. Täällä voin oikein mielin määrin kävellä ja lukea. Olen totuttanut itseni siihen jo aikoja sitten ja se rasittaa vähemmän kuin ikuinen istuminen. Ikävä kyllä voin sitä tehdä vain niinkauankuin on valoisaa, ja päivät lyhenevät nopealla vauhdilla. Niinpä juoksen myös edestakaisin kirja kädessä niinkauankuin on valoisaa, kunnes jalat eivät tahdo enää kannattaa. Välillä istun jonkun aikaa ja sitten alotan jälleen juoksuni. Saappaat, jotka sain isältä, ovat tällä tavalla jo loppuun luetut. Onneksi asuu lähiseudulla erinomainen suutari, joka on jo pannut metsästyssaappaihini niin hyvät puolipohjat, ettei sen parempia voisi Helsingissäkään saada, ja ne maksoivat vain 1 ruplan 75 kop!

Yleensä on täällä paljon kaikenlaisia käsityöläisiä, niin ettei täällä pulaan joudu, jos jotakin sattuu tarvitsemaan. Monet heistä ovat käyneet oppia Pietarissa, Helsingissä tai muualla.

Ja nyt lopetan tällä kertaa päiväilmoitukseni lähettäen terveisiä isoisälle, sisarille ja kaikille muille.

Teidän Julius.

Rautalammilla, 17 p. joulukuuta 1858.

Rakkaat vanhemmat.

Lähestyvän joulu- ja uudenvuodenjuhlan johdosta toivotan teille sydämestäni onnea. Jospa ensi vuoden kuluessa olisimme yhtä tyytyväisiä ja onnellisia kuin tänäkin loppuunsa kallistuvana vuonna. Jospa varsinkin minun onnistuisi tuottaa teille kunniaa ja iloa!

Joulu-aattona tulen erikoisesti ajattelemaan teitä, kun nyt ensi kertaa eläissäni vietän tätä juhlaa yksin. Mutta me olemme päättäneet sinä iltana sytyttää hiukan useampia kynttilöitä kuin tavallisesti, jotta meillä olisi kuitenkin jotain, mikä muistuttaisi joulukuusta. Olin oikeastaan aikonut tuottaa talon lapsille jouluilon, jommoista he eivät ennen ole nähneet ja olin ottanut mukanani värillistä paperia lyhtyjä varten; mutta mistä saisin aikaa niiden valmistamiseen?

Yhden joululahjan olen kuitenkin saanut, jotta en jäisi aivan osattomaksi. Se on vastailmestynyt kirja: Dunckerin, erään viime Suomen sodassa kaatuneen sankarin elämäkerta. (Hänen pojanpoikansa on kaunis laulaja Duncker.) Jos tapaatte Ahrenbergin, niin kiittäkää häntä, olkaa niin hyvät, huomaavaisuudestaan minua kohtaan, kun hän lähetti tämän kirjan. —

Voikaa nyt hyvin ja sanokaa terveisiä isoisälle ja sisarille.

Teidän erakkonne.

Ja vielä viimeiseksi: Jos tahdotte tuottaa minulle suuren jouluilon, niin antakaa avustusta niille veteraaneille, jotka puolustivat Suomea 1808. Kaikkialla Suomessa heille kerätään rahaa. Ei suinkaan Viipuri ole niin epäisänmaallinen, ettei se tekisi mitään?

Rautalammilla Tahvananpäivänä 1858.

Veli Kaldun (Kaarlo Slöör).

Jopa tainnet luulla minun erämaihin eksyneeksi, kun en ole sanaakaan lähettänyt sinulle, ja ehkä lienee syytä minunki vähän murista, kun et ole uusista tiloista ja toimistas virkkanut mitään. Elä kuitenkaan minua kovin syytä, sillä aikani on ollut niin niukassa, etten mielellään ole tuntiakaan antanut pois.

Näille seuduille tulimme Öhbergin kanssa alussa syyskuuta ja saimme, vähän aikaa pitäjää korttierin etsossa kuljeskeltua, asuntopaikan Arvolassa, joka taitaa olla sinullekin tuttu paikka. Me jo vähän olimme epäilyksissä saisimmeko tässä pitäjässä asuinsiaa ollenkaan, sillä kokonaista kaksi vuorokautta meidän täytyi kulkea talosta taloon eikä meitä tahdottu ottaa vastaan. — Arvolassa oli meidän hyvä olla niin kauan kuin lämmintä piisas; vaan pakkanen meidät siitä korkeasta aukeasta paikasta karkotti Sahalaan, jossa nyt olemme asuneet puolitoista kuukautta. Nykyinen asuntomme on kaikin puolin parempi: meillä on iso tupa, parempi ruoka ja parempi siivo ja siisteys. — Suomea tässä kirkonkylässä puhutaan niin ruotsinsekaista, ettei tässä juuri ole mitään oppimista; mutta me emme joudakaan paljon lörpötellä, kun Schlosser-riivattu ja Brunérin kielioppi vievät kaiken aikamme. Voi jos olis päästy tästä pulasta! Jumala ties miten viimein käynee! Päivä päivältä minä tulen typerämmäksi, niin että pahoin pelkään, ettei keväällä ole ihmisjärkeä hituakaan jäljellä. Ompa raavaan raatamista tää "pluggaminen"!

Pitäjän herrasväki ovat meille olleet hyvin kohteliaita, niin kuin Savossa ainakin. Suntai-illat ollaan aina käyty visitin päällä, niinkuin turkulaisen sisar. Muuta en tiedä mainita mitään erinomaista kuin että provasti Hirn viimeinkin on kuollut. Tuttavas sanovat sinulle paljon terveisiä!

Ja nyt jää hyvästi! Voi hyvin ja sano terveisiä Britsille[39] vanhalta veljeltäs Julius'elta.

Rautalammilla, 2 p. tammikuuta 1859.

Rakkaat hyvät vanhempani.

En tiedä, miksi kuvailin mielessäni, että äidin edellinen kirje oli vain tuollainen ylimääräinen ja että minua tänään taaskin odotti sunnuntaihuvitus. Ja aivan oikein, kun väki palasi kirkosta, toivat he kirjeen minulle. Miten iloinen olinkaan, etten ollut pettynyt!

Niinkuin viime kirjeessäni mainitsin, oletimme, että joulu-aattomme tulisi olemaan hyvin yksinäinen, ja vielä samana aamuna olimme siinä luulossa. Mutta äkkiä saimme hovineuvos Westzynthiukselta[40] ystävällisen kutsun, jota me tietysti kernaasti seurasimme, koska tämä perhe on niin hienosti sivistynyt ja hyväntahtoinen. Me vietimme heillä erittäin hauskan illan. Myöskin me molemmat saimme joululahjan itseään nimittämättömältä henkilöltä (ommellun valkean kaulahuivin). Myöhemmin saimme selville, että ne olivat Collaneilta, jotka ensimäisinä ottivat meidät vastaan kotiinsa. Täällä on näet se tapa vallalla, että nuoriso antaa perheen ulkopuolellekin pieniä joululahjoja. Yleensä on suhde perheitten välillä täällä niin läheinen ja ystävällinen, kuin kuuluisivat he kaikki yhteen.

Kuvauksestasi joulujuhlan vietosta koulussa, kiitän sinua isä kulta; olin hyvin utelias kuulemaan, miten sitä oli vietetty, ja minua ilahdutti suuresti, että lähettämäni pieni puhe[41] lapsille mielytti heitä. Luulin ensiksi, kun vedin esille painetun paperiliuskan, että siinä oli kutsu jonkun seuran jäseneksi, ja hämmästyin hiukan nähdessäni vanhan tuttavan; rauhoituin kuitenkin huomatessani, että kirjoitus oli nimetön. Älkää antako myöhemminkään ilmi, mistä se on lähtenyt. Olen näet sen johdosta, että aina jotakin innolla suoritettuani olen kertonut siitä muille, ikäänkuin se voisi myös muita innostuttaa, joutunut siihen maineeseen, että olen oikea käki. Siksipä tahtoisin kernaammin, ettei minun nimeäni mainittaisi sen yhteydessä, mitä olen tehnyt.

Joululahjastasi, rakas isä, kiitän suuresti.

Että Viipurissa vihdoinkin on tehty jotakin veteraanien hyväksi, ilahduttaa minua suuresti. Vaikka Qvist[42] arvostelussaan olikin hiukan liian nopsa, niin täytyy tunnustaa, että olisi ollut suuri häpeä Viipurille, ellei se tässä asiassa olisi tehnyt mitään. Mitä esim. Saksassa olisi sanottu, jos siellä olisi kerätty varoja 1813:n veteraaneille, ja joku rikkaista kauppakaupungeista, esim. Hampuri tai Bremen ei olisi tahtonut ottaa osaa keräykseen siitä syystä, ettei näiden kaupunkien lähitienoilla asunut näitä veteraaneja?

Ja nyt toivon teille ja isoisälle sekä kaikille muille rakkailleni hyvää vuoden jatkoa.

Teidän Julius.

Rautalammilla, 16 p. tammikuuta 1859.

Rakkaat vanhemmat.

Tänään sai posti sen typerän päähänpiston, ettei se tuonut minulle kirjettä. Ikävä, että postia tulee vain kerran viikossa tänne, sillä nyt minun täytyy odottaa aina ensi sunnuntaihin.

Viime kirjeessäni kerroin teille jouluajan vietosta. Kolmessa tanssiaisissa me olimme, mutta sitten elämä alkoi jo käydä liian kirjavaksi minulle ja päätin sulkeutua kuoreeni korvatakseni sen vahingon, jonka parina hukkaanmenneenä päivänä olin kärsinyt. Sillä tuollaisia hyppyjä seuraavina aamuina emme olleet oikein halukkaat työhön. Olenpa luopunut yksin sunnuntaivierailuistakin. Kerran on minut kuitenkin viekoiteltu mukaan sen jälkeen kuin tein tämän päätöksen, sillä lukkari oli kovin ystävällisesti pyytänyt meidät luokseen, vieläpä lähettänyt oman hevosensakin meitä hakemaan, niin etten voinut olla menemättä.

Isää pyytäisin minun nimessäni tilaamaan "Mehiläistä". Tuleeko Suometar meille tänä vuonna? Ellei, niin haluaisin saada sen.

Ja nyt, voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat; paljon terveisiä isoisälle ja sisarille.

Teidän Julius.

Rautalammilla, 12 p. helmikuuta 1859.

Rakkaat vanhemmat.

Tämä on viimeinen kirje, jonka saatte täältä, sillä kahden viikon kuluttua matkustan ja ilmoitan teille heti saavuttuani Helsinkiin. Ensi kirjeenne tulee teidän osoittaa Helsinkiin, sillä täällä ei posti minua enää tapaa. Syynä siihen miksikä lähden täältä kaksi viikkoa varhemmin kuin alkujaan olin aikonut, on se, että en voinut saada tänne erästä kirjaa, jota välttämättä olisin tarvinnut. Rauhoittaakseni äitiä matkani suhteen voin kertoa teille, että minua on kohdannut aivan odottamaton onni siinä suhteessa, että Sahalan (talo, jossa me asumme) omistaja tahtoo saada rekensä ja vällynsä Helsinkiin ja että minä kuljetan ne mukanani.

Niinpä on tämä elämäni ajanjakso lopussa, ja toivon, että voisin olla tulevaankin yhtä tyytyväinen, silloin palaisin suuremmalla luottamuksella yliopistoon. Ikäväkseni olen huomannut, että vaikka ennenkin olen tehnyt työtä ja toverit ovat pitäneet minua pedanttinakin, niin on vilkkauteni kaikesta huolimatta vienyt minut pintapuolisuuteen. Moni asia, josta luulin olevani jo selvillä, on tuottanut minulle täällä kovaa työtä, ja pahinta on se, että minulla tuskin enää on aikaa käydä kaikki vielä huolellisesti lävitse, vaan täytynee minun lopulta, pelkään pahoin, hutiloida tullakseni valmiiksi.

Ja nyt voikaa hyvin ja sanokaa terveisiä isoisälle ja sisarille.

Teidän Julius.

Helsinki, 3 p. maaliskuuta 1859.

Rakkaat vanhemmat.

Nyt olen onnellisesti täällä ja kerään parasta aikaa huonekalujani ja muita tavaroitani kokoon. Vasta huomenna toivon voivani alottaa lukuni.

Niinkuin olette nähneet edellisistä kirjeistäni, olen jo pitemmän aikaa ollut epätoivoissani sen johdosta, että suurimmalla ponnistuksellakaan tuskin voinen jossakin määrin kunniakkaasti suoriutua tutkinnostani. Tämä ajatus on kiusannut minua hirveästi ja käynyt yhä painostavammaksi mitä selvemmin huomasin, että aika on supistunut liian lyhyeksi. Nyt täytyy minun vihdoinkin rohkaista mieleni ja pyytää teitä, että sallisitte minun lykätä tutkintoni ensi syksyn alkuun. Minä annan teille pyhän lupauksen, että se on viimeinen lykkäys! Jumala tietää, että minä itse, enemmän kuin kukaan muu, toivon vihdoinkin saavani tämän kuorman hartioiltani; mutta ymmärrättehän myöskin, miten vaikea on alistua tutkittavaksi, jollei ole vakuutettu siitä, että voi siitä suoriutua oman ansionsa, eikä toisten armahduksen nojalla.

Toivoen, että onnelliset olot kotona saattavat teidät unohtamaan tämän pettyneen toiveen, lausun tällä kertaa teille jäähyväiset ja pyydän pikaista vastausta.

Teidän Julius.

Helsingissä, 12 p. maaliskuuta 1859.

Rakkaat vanhemmat.

Tuhannet kiitokset sydämellisistä kirjeistänne, jotka virkistivät minua aina sieluun saakka. Minun täytyy tunnustaa, että levottomalla jännityksellä odotin teidän vastaustanne ikävään ilmoitukseeni. Pelkäsin suuresti, että arvostelisitte ankarasti päätöstäni. Oikeastaan olisikin velvollisuuteni ollut kysyä ensin teidän mielipidettänne. Mutta osittain on asia sitä laatua, että oikeastaan vain itse voi olla neuvonantajansa. Osittain oli se sisällinen taistelu, jonka nostatti halu ratkaista asia niinpiankuin suinkin omaksi parhaakseni ja teidän tyydytykseksenne sekä toiselta puolen tunne, että muutamista osattavista pääsisin vain läpi livahtamalla, niin kiusallinen, että minun täytyi toivoa sen mitä pikimmin päättyvän. Älkää kuitenkaan luulko, että väärä kunnianhimo olisi ohjannut minua; käsi sydämellä voin vakuuttaa teille, että siitä en tiedä mitään. Mutta se seikka, niin kernaasti kuin haluaisinkin, estää minua suorittamasta tutkintoani, että minusta tuntuu aivan sietämättömältä vastaanottaa jotain ansiotta. Jos minulla olisi vain muutamia viikkoja vielä aikaa, niin olisin tyytyväinen. — Olen pahoillani, etten voi seurata neuvoanne, mutta se on todellakin mahdotonta. — Mitä ensi kesään tulee, niin ikävä kyllä en voine, niinkuin haluaisin, viettää sitä teidän seurassanne; aivan eristettynä ei minun kuitenkaan tarvitse olla. Koska olen tottunut varhain nousemaan, voin työskennellä jo varsin monta tuntia sinä aikana, jolloin teillä ei kuitenkaan olisi minusta mitään iloa. Tosin heinäkuun lopussa täytynee minun palata jälleen tänne saadakseni olla aivan häiritsemättä.

Te näytätte olevan huolissanne asuntoni vuoksi; voin vakuuttaa teille, että se on lämmin ja hyvä, joskaan ei sellainen tanssisali kuin Rautalammilla.

Nyt voikaa hyvin ja tervehtikää kaikkia rakkaitani.

Teidän Julius.

Helsingissä, 13 p. Maalisk. 1859.

Veli Kaldun.

Jo on sinulle kirjoittaminen minulla ollut vähän aikaa hankkeissa, ja Sederholmin[43] kautta lähettämäsi muistutus on sitä jouduttanut. Viimein kirjoittaessani olin tulisessa kiireessä, kun aioin vielä tänä keväänä keritä mainioon kokelasarvoon; vaan sen on nyt täytynyt jäädä syksyyn. Se kyllä on kaikin puolin paha heittää huomiseksi mitä olisi tänäpänä tehtävä, vaan mitäs teet kun et kuitenkaan voi Josuan tavalla saada päivää venytetyksi. Voi veikkonen, kyllä on Suomen kielen oppiminen tarpeellinen asia, mutta tosi on sekin, että sitä oppiessa täytyy jäädä jälelle muun opin ja valistuksen tiellä ja työtä on sitten pyrkiä muiden rinnalle. Kirjeestäs näen ettei olekaan virkas joku "Schlaraffenland" missä kun suun aukaiset, kyhkyiset paistettuna lentävät sisään; kylläpä sinulla näkyy työtä olevan itsen pitää ja muillenki antaa. Onkos edes kesäksi rauhaa? — Koulusta puhuessamme sopinee kysyä mitä sanot Jyväskylän "Suomalaisesta" koulusta. Semmoista se on kun ei panna kunnon miehiä asian johtajiksi. (Yrjö) Koskista ei tahdottu, pantiin Pesonius[44] quidam (jokin) ja niin kävi kuin pelättiin. Tuomiokapitulin kysymykseen oliko mahdollista asettaa Suomen kieli yliluokillekin, hän, mainio quidam, vastas: Koulukirjoja puuttuu; ja koska useimmat koulun yläluokkain oppilaat ovat ruotsalaisia, niin pitää odottaa kunne aliluokista suomalaisia tulee siaan. — Syyllä sanoo Snellman: "ei ainoastaan linnain komentajana tule kuuluisaksi", s.o. on Cronstedt'ejä muuallakin kuin Viaporissa.

Viime kirjeessäni mainitsin Pentimäen isäntää (Rautalammilla) en nähneeni; sittemmin hänet tapasin rovastin hautajaisissa; hän lähetti paljon terveisiä sinulle. Nyt on Öhberg, joka ei tullutkaan minun kanssani Helsinkiin, mennyt sinne asumaan. Kesäksi taitaa taas Rautalammille mennä jommoinenkin joukko ylioppilaita enimmiten viipurilaisia. Rautalampelaiset ovat sinulle hyvin kiitolliset siitä, että tämän ylioppilastulvan olet johtanut sinne. Sillä käyntisi siellä Pekan[45] kanssa ja kertomukset ovat meidät kaikki sinne houkuttaneet.

Kirjallisuuden Seuralle on, niin kuin arvattavasti sanomalehdistä olet nähnyt, tullut 3 näytelmää, joista yksi ehkä palkinnon saanee; toisista on yksi merkillinen vaihettelevaisuudestaan, sillä ei päähenkilökään tule esille enemmän kuin kahdessa, kolmessa kohtauksessa; yhä tulee toisia! — Sivumennessä saan mainita, että minäkin olen nyt tullut Seuran jäseneksi.

Voi nyt hyvin velikulta ja muista joutaessas jolloinkulloin Juliustas.

Viipurilaiset tahtoisivat saada runokalenterin toimeen ja pyytäisivät sinultakin apua. Etkö voisi antaa joitakuita niistä lauluista, jotka palkkion saivat tahi muita!

Helsingissä, 24 p. maaliskuuta 1859.

Rakkaat vanhemmat.

Juuri sain Emilien kirjeen, jossa hän kertoo teidän palanneen kotiin. Myöskin näen hämmästyksekseni, että hänen häänsä tulevat vietettäviksi jo kesäkuun 10 päivänä. Mikä vahinko, ettei niitä voida yhdistää teidän hopeahäihinne. Miten ihanaa, jos ne voisivat hiukan odottaa ja minä voisin kiirehtiä kandidaattitutkintoani.

Nyt minun pitäisi kai kertoa teille hiukan itsestäni ja elämästäni; mutta siitä on herttaisen vähän kerrottavaa. Onpa sentään ihmeellistä, miten jokin työ tai ajatus voi niin kokonaan kiinnittää ihmisen huomion, että kaikki muu joutuu syrjään. Niinpä olen siinä määrin syventynyt työhöni, että monen asian suhteen, joka muuten herätti mielenkiintoani, olen tullut suhteellisen välinpitämättömäksi. Kuitenkin vain tilapäisesti; kun kivi kerran putoaa sydämeltäni, niin tiedän, että kaikki, mikä on piiloutunut syvyyteen, kumpuaa taas esille. Nyt voin jossakin määrin kuvailla mielessäni, miten tuollainen kamarioppinut kirjatomussa kuivettuu eläväksi muumioksi. Jos tahtoo olla kokonainen ihminen, niin ei saa yksinomaan hautautua "suurten vainajien" pariin; sillä välin täytyy myöskin hyöriä elävien joukossa, vaikkapa nämä eivät olisikaan yhtä suuria.

Ennenkuin taaskin lausun teille hyvästit, täytyy minun pyytää, että äiti ottaisi huolehtiakseen hiukan rempallaan joutuneesta ulkonaisesta ihmisestäni. Rautalampelainen pesijätär on nimittäin suorittanut työnsä niin perinpohjaisesti, että luvalla sanoen alemmat "nimittämättömät" vähitellen ovat muuttuneet riivityksi nukaksi. Yksi ainoa pari on käyttökelpoinen; pian minun täytyy siis kuin Epaminondas istua kotona sillä välin kuin vaatteita pestään. Mutta koska tuollaisia vanhanaikuisia sankaritekoja ei meidän käytännöllisenä aikakautenamme enää ihailla, niin pyydän äidin mitä pikimmin lähettämään koko varavarastoni, jonka jätin kotiin. Terveisiä isoisälle ja sisarille.

Teidän Sansculotte'nne.

7 p. huhtikuuta 1859.

Rakkaat vanhemmat.

Kahtena viime viikkona en ole tehnyt yhtä ankarasti työtä kuin siihen saakka; sillä olin sittenkin hiukan väsynyt; mutta nyt alan uudelleen kerättyäni hiukan voimia.

Tänä aikana vietettiin täällä varsin soma juhla. Filologinen tiedekunta jakaa näet joka vuosi palkintoja runoteoksista tai novelleista y.m. Tänä vuonna kaksi ylioppilasta huomattiin kelvollisiksi palkittaviksi, toinen sai palkinnon alkuperäisestä runokokoelmasta, toinen Mooren "Irish melodies" — käännöksestä. Piakkoin on kulunut kolme vuotta siitä, kun viimeksi palkintoja jaettiin, jolloin Kaarlo Slöör tuli palkituksi. Viime vuosien kuluessa on ollut niin suuri puute runoilijoista, että tuntui oikein ilahduttavalta, kun jälleen joitakin on ilmestynyt. Kolmas nuori runoilija piti samassa tilaisuudessa erinomaisen kauniin puheen maisteri Ahlqvistille, joka vastikään on palannut kotiin kielitutkimusmatkoiltaan suomalaisten heimolaisten keskuudessa Venäjällä. Niinkuin tiedätte, on Castrén päässyt selville siitä, että suomalaisten kotipaikka oli Altain seuduilla. Sen johdosta lausui puhuja: Muutamia vuosia sitten juhlimme me Castrénin kotiintuloa, hänen, joka äärettömien vaarojen ja vaivojen takaa oli seurannut kansamme jälkiä aina sille seudulle saakka, missä sen kehto oli seisonut. Mutta hänet riistettiin pois työn äärestä ennenkuin se oli loppuun saatettu. Tämä työ on tärkeä Suomen kansalle. Samoinkuin yksityiselle ihmiselle on kansallekin itsensä tunteminen välttämätöntä, jos se tahtoo saada jotain suurta aikaan. Tällaisen itsetuntemisen saavuttamiseksi on tärkeätä tutustua kansan alkuperäiseen elämään, sellaisena kuin se esiintyy vieläkin heimolaisten parissa. Jos siis Suomen kansa kerran on saavuttava aseman kulttuurihistoriassa, niin on A. yksi niitä, jotka ansaitsevat meidän kiitostamme sen johdosta. Castrén löysi Suomen kansan kehdon; ettei sen hauta tule katoamaan aivan tietämättömiin, siitä A. on puolestaan pitänyt huolta. — Minun on mahdotonta tulkita tätä vain kerran kuultua puhetta runollisessa muodossaan. Mutta eikö jo yksin sen perusajatus ole kaunis? — Tämä puhe oli ruotsinkielinen, mutta useampia pidettiin myöskin suomeksi, ja eräässä juhlassa, joka vietettiin ennen Ahlqvistin kotiintuloa (minä en silloin vielä ollut täällä), olivat kaikki puheet, yhtä ainoaa lukuunottamatta, suomenkielisiä. Nähkääs, siten suomalainen elementti edistyy. Ja nyt, voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat. Terveisiä isoisälle ja sisarille.

Teidän Julius.

Huhtik. 9 p, 1859.

Veliseni.

Kiitosta paljon ystävällisestä kirjeestäs. Joka sana minkä kirjoitat on minulle sielun virvoitusta, sillä se herättää puolihaihtuneita muistoja niistä ajoista, kun täällä yhdessä arvelimme ajattelimme, kuinka toistemme intoa kiihoittelimme sekä virittelimme tietoja. Totta sanoakseni olen sinua paljon kaivannut; täällä ei ole ketään kenen kanssa voisin niin jutella kuin sinun kanssa. Keskustelkaamme siis edes kirjeiden kautta totuttuun tapaan.

Sinä näyt mielelläsi näkevän, että minä vieläkin heitin kokelastuumat toistaiseksi. Minä en tuosta juuri taida iloita, vaikka pakko on vaatinut niin päättämään. Ensimmäisten joukkoon meidän kyllä on kaikkein pyrkiminen, vaikka tulisi loppu semmoinen kun Ikaros-paralle muinoin. Mutta sekös se on tieteen ylin porras kokelas-nimi? Minä soisin, että olisin aikoja sitten päässyt siihen, että joutaisin uusille teille, minne mieleni pyrkii. Kokelaaksi pyrkiessä täytyy voimansa jakaa eri haaroille, siksi päästyä vasta voipi väkivoimalla ryhtyä yhteenne päin ja sillä tavalla ennättää ensimmäisten rinnalle. Nyt esimerkiksi on Seura määrännyt palkinnon Suomen historiasta kertomuksissa Fryxell'in tapaan; minä aivan mielelläni siihen rupeaisin, vaan en jouda! Semmoisten syitten tähden eikä hylkeäkseni lukemiset ja oppikirjat soisin jo olevani minne ensiksi pyrin.

Täältä uutta ei kuulu paljon ja paraan osan olet arvattavasti lukenut sanomalehdistä. Yhtä tapausta ne eivät kuitenkaan ole maininneet ja se on historial. tiedekunnan palkintojakojuhlaa. Siinä ilmaantui kaksi uutta runoniekkaa: Wecksell = s-l Pappersfykta'ssa ja Forssell.[46] Edellinen oli omia antanut, jälkimäinen käännöksiä Thomas Moorelta. Hyvä että meille vihdoinkin kanteleen laulattajia taas on tullut; kova puutos oli niistä viime vuosina tässä kansassa kasuavassa. Palkintoinjako tapahtui pidoissa ja niissä pidettiin puheita enemmän kuin muistaakseni missään muussa tilaisuudessa. Niitä oli 11, joista useampia suomalaisia (Oksasen tervetulijaisissa pidettiin yksi ainoa ruotsiksi, muut suomeksi). Yksi Donnerin[47] pitämä on erinomaisen kaunis, etten voi olla sitä sinulle lähettämättä. — Runoniekoista jutellessa juohtuu mieleeni, että viime kirjeessä pyysin sinulta vähän apua aiottuun viipurilaisten runokalenteriin. Siihen et ole sanaakaan vastannut. Onkos se sattumalta tapahtunut tahi etkös huoli siihen puuttua?

Snellman lukee tänä lukukautena: tapainopin historiaa ja halullisille erittäin logikia. Edellistä käypi jommoinen joukko kuulemassa (paljon viipurilaisia), jossa minäkin. Kyllä on hän mies selvästi esittelemään. Lönnrotiin minä aion kohta mennä tutkisteltavaksi; sentähden en tarvitse käydä hänen luennoillaan.

Sederholmissa olen kerran ollut "visiitin päällä". Maarianpäivän kunniaksi oli siellä väkeä koolla, paljon nuorisoa. Siellä laulettiin ja juteltiin ja ilta kului hupaisesti. Sillä on hyvin somat huoneet, aivan sopivat vastanaineille, liki vanhaa kirkkoa tuon pensaikon takana "i skymundan".

Siihen nyt loruni lopetan täksi kerraksi. Voi hyvin ja sano terveisiä Britsille.

(Ei allekirjoitusta.)

Helsinki, 26 p. huhtikuuta 1859.

Rakkaat vanhemmat.

Vaikkakin hiukan myöhään toivotan teille iloista pääsiäistä. Vietin pari pyhäiltaa tutuissa perheissä, toisen Forssmanilla, missä muutamia vuosia sitten asuimme, toisen erään entisen yliopistotoverin luona, joka on mennyt naimisiin.

Meillä on jo täysi kevät. Meri on vapaa, ei lunta enää missään ja ruoho esplanaadeissa alkaa jo vihertää. — Pyhäpäivinä oli ilma erittäin ihana. — Öhberg, jolta vastikään sain kirjeen Rautalammilta, puhuu vain lumipyryistä; sellainen erotus Rautalammin ja Helsingin välillä.

Sen jälkeen kuin viimeksi kirjoitin olen alottanut kandidaattitutkintoni suorittamisen, s.o. koska on lupa jo edellisenä lukukautena suorittaa tutkinnot kielissä, joissa voi saada korkeimman arvosanan, niin läksin viikko sitten professori Lönnrotin luo, ja suomenkielen tutkinto on nyt takanani. Toisten luo en ikävä kyllä voi mennä, koska en ole erittäin perehtynyt latinankieleen, ainoa paitsi suomenkieltä, jossa aion ottaa arvosanan. Historiaa, filosofiaa ja estetiikkaa ei saa edeltäpäin suorittaa. Niinpä näette minut sentään 1/5 kandidaattina jälleen.

Tällä viikolla antavat ylioppilaat, samoinkuin viime vuonna, muutamia teatterinäytäntöjä ylioppilastalon hyväksi. Tällä kertaa näytellään: Antti Putronius, jonka P. Hannikainen on muodostanut tanskankielestä Hollbergin mukaan, sekä "Ylioppilaat runonkeräysmatkalla", jonka eräs nuori ylioppilas on sepittänyt. Edellinen kappale herätti suurta ihastusta ja sitä näyteltiin erittäin hyvin, varsinkin onnistunut oli ystävämme Willy Hougberg (pää- ja nimiroolissa). Sääli tosiaankin, ettei hän antaudu näyttelijäksi, sillä hänellä on suuri kyky. — Toinen kappale oli kovin heikko eikä tehnyt minkäänlaista vaikutusta, joskin useat näyttelijöistä esittivät osansa hyvin. — Me pelkäsimme hiukan, ettei viisinäytöksinen suomalainen kappale voisi houkutella paljon katselijoita; mutta teatteri oli aivan täynnä, ja loppumattomat naurunpuuskat todistivat, että yleisö ymmärsi sukkeluuksia. Tosin kerrotaan, että monet, jotka eivät osaa hyvin suomea, varsinkin täkäläiset naiset, olivat jo kauan edeltäpäin tutkineet kappaletta.

Tällä kertaa sanon teille taaskin hyvästi ja lähetän terveiseni kaikille rakkailleni.

Teidän Julius.

Helsinki, 24 lokakuuta 1859.

Rakkaat vanhemmat.

Viime lauvantaina, isän syntymäpäivänä, ilmoittauduin vihdoin tutkintoon professori Reinille.[48] Sinä päivänä ei tutkinnosta vielä kuitenkaan mitään tullut, vaan vasta eilen. Jumalan kiitos, nyt olen siitä taakasta vapaa ja hengitän helpommin. Turhaan en ole kiusannut itseäni, niinkuin äiti arvelee, sillä minulla oli se tyydytys, että tutkinto kävi hyvin. Nyt aion levätä pari päivää ja ryhdyn sitten filosofiaan ja kirjallisuushistoriaan. Toisen niistä suoritan vielä tällä lukukaudella, toisen sekä latinan, joka on minulle oikea bête noire [musta kummitus], täytyy minun säästää ensi lukukauden alkuun, sillä historian lykkäyksen kautta tämä lukukausi on liiaksi lyhennyt. Jouluksi tulen kuitenkin kotiin, joskaan en pitkäksi aikaa.

Äidin kysymyksen johdosta vastaan, että Ernst [ks. 28] jää täksi talveksi tänne. Hän antoi vastikään konsertin, joka suuresti miellytti.

Nyt voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, terveisiä isoisälle, Woldemarille[49] sekä hänen rouvalleen, ja sisarille (palvelijoita ei pidä myöskään unohtaa).

Teidän Julius.

Helsingistä lokak. 24 p:nä 1859.

Veliseni.

Kauvan olet vastuuta odotella saanut, vaikka kiitollisuus lahjastas olis vaatinut kerkeyttä. Elä kuitenkaan pahaksu, sillä syy on ollut semmoinen, että historian lukeminen minulta on venynyt venymistään niin, etten sitä tutkintoa ole saanut suorittaneeksi ennenkuin nyt vasta eileispäivänä. Jumalan kiitos kun nyt olen päässyt ja kunnialla päässyt, jota viime viikkoina synnytintuskissani en uskaltanut toivoakaan. Jos olisinki paremmin joutanut, en olis tahtonutkaan kirjoittaa sinulle ennenkuin voitolle päästyäni.

Kiitokset sanon nyt sulle tervetulleesta kuvastas, joka on niin erinomaan onnistunut, että luulisi olevasi itse silmien edessä. Mielelläni lähettäisin sinulle korvaukseksi oman naamani, vaan kun syksyllä teetin pari kappaletta, ne tulivat niin eriskummallisiksi, etten ilkeneisi antaa. Minä olen siinä niin hurjan vihaisen näköinen, että luulisi olevani juuri matkalla järveen. Jos malttaisit kevääseen asti, ehkä saanen sinulle paremman.

Tutkinnon puuhissa ollaan täällä melkein joka mies. Måns[50] menee kohta Porvooseen väittelemään. — Vähitellen palauvat metsäherratkin ulkomailta. Muiden seassa mainitsen Onkel Tomin,[51] joka on niin lihavaksi ja pulskaksi pöyhistynyt, että on lysti nähdä. Yrsa[52] on myöskin tullut, hänkin entistä muhkeampana. Saksan olut siihen on syynä. Lysti on ollut heitä, vanhoja ystäviä tavata.

Uusia kirjoja on meille ilmaantunut muutamia, toisia tulossa. Nuijasodan toinen osa on jo ehkä kerinnyt Pietariin; vielä mainitsen Ingmanin Uuden Testamentin, Porthanin kirjoja I osa, Ahlavitsan (niinkuin Viipurissa luetaan) matkakertomukset, muita pienempiä lukematta.

Hyvästi nyt täksi kerraksi. Minä eilisistä juomengeista olen vähä pohmelossa, niin ettei kynä oikein suju. Toiste enemmän. Terveisiä Britsille veljeltäs.

J. Krohn.

Helsinki, 21 p. marraskuuta 1859.

Rakkaat vanhemmat.

Kirjeestäni Woldemarille ja Emilielle olette nähneet, miten me olemme juhlineet maailmanmainiota runoilijaa [Schillerin 100-vuotisjuhla]. Siksipä ei teillä ole mitään huvia, jos toistamiseen kertoisin siitä. Vain isän kysymykseen, mistä sain aikaa "Sukeltajan" suomentamiseen, tahdon vastata. Sen asian laita on näet sellainen, että kun päätettiin viettää juhla, minä kauan aikaa taistelin itseni kanssa, sillä velvollisuudentunne vaati minua syrjäyttämään kaiken allotrian; sitä vastoin halu saada avustaa mukana juhlassa oli suuri. Lopulta kävi ilmi, että henki oli voimakas ja liha heikko, ja minä istahdin työn ääreen. Itse työhön ei oikeastaan mennyt kuin päivä; mutta väsymys, joka aina seuraa suurta sielunponnistusta, ja jännitys, mitenkä työ onnistuisi, riistivät minulta muutamia päiviä. Mutta minkä sille mahtoi. Toisen kerran minä tekisin kuitenkin aivan samoin. Kun on aivan kuivua, niin luonto vaatii oikeutensa vastustamattomalla voimalla. — Schillerin tytär, eräs vapaaherratar Gleichen-Russwurm, on pyytänyt, että hänelle lähetettäisiin kaikki juhlaohjelmat, puheet, j.n.e. Sen teemmekin — huomauttakaa Emilielle, että "Kello" on painettu Suomettareen; hän osaa antaa arvoa mestarilliselle käännökselle.

Ja siirtyäkseni nyt toisesta taiteesta toiseen, niin ette suinkaan vielä ole kuulleet, että Ernst [ks. 28] on antanut konsertin Porvoossa ja tämän kuun lopulla antaa toisen vielä täällä.

Me voimme molemmat hyvin ja olemme reippaalla mielellä; sen parempaa ei meistä tällä kertaa ole kerrottavaa. Voikaa siis hyvin ja terveisiä isoisälle ja sisarille.

Teidän Julius.

Jouluk. 11 p. 1859.

Kaldun-veljeni.

Kauan olet nyt saanut odottaa vastausta ja siihen ei ole muu syynä ollut, kuin että minä en tahtonut kirjoittaa ennenkuin voisin lähettää mukaan kappaleen "Sukeltajaa". Minä sen olen painattanut "Mustikkoihin ja Mansikkoihin" (ensimäiseen suomalaiseen runokalenteriin) ja saanut muutamia ylimääräisiä kappaleita, joista kaksi lähetän Saksaan ja muut jaan ystäville.

Viime kerralla kirjoitin käyneeni Reinin luona; tällä en voi semmoisesta urhotyöstä kehua, vaikka kyllä muutaman päivän perästä menen Cygnaeus'en[53] luo. Olisin minä ollut valmis jo viikkoa sitte vaan kumppalini on nuhjustellut.

Uutta nyt täällä kuuluu jotenkin. — Ensiksi on mainittava se, että valtiopäiviä hommataan kätten mahtain. Saapas nähdä mitä niissä ukot saavat toimeen. Toiseksi on Cygnaeus[54] tullut kotiin ja laadiskelee esitystä miten kansakouluopettajaseminaria pitäisi asetettaman. Hänellä on hyvä toivo, vaikka arkkipiispa ja muut roistot vetää vastahankaa. Minä olen luvannut ruveta opettajaksi, jos asia tulee toimeen; pyri sinäkin siihen; vaikka ei taida tulla palkkaa siihen vertaan kuin Pietarissa, niin eihän he toki saata panna lopen vähäistä tästäkään virasta. — Kirjakauppaan tulee näinä päivinä "Mustikat ja Mansikat"; tullunna jo on (huono) käännös Goldsmith'in kirjasta "The vicar of Wakefield", Wrightin "Finlands fåglar", j.m.

Muuta en nyt jouda kirjoittamaan. Hyvästi siis ja sano terveisiä Britsille Julius-veljeltäs.

(Viipurissa, luultavasti uutena vuonna 1860).

Veliseni.

Jos Viipurimme tähän asti on ollut muuta Suomea jälellä, niin alkaapa se nyt toden todella pyrkiä eteenpäin ja ellei muut kaupungit ajoissa tiedä kilvalle ruveta, niin ehkä jäänevätkin takakelkalle tykkänään.

Mikäs nyt on saattanut sinut niin ylpeästi kehumaan? arvellet ehkä kummastuksella. No malta vähäisen, veikkoseni, kunne kerkiän selittää sinulle syyt ja tunnukset, joista päätän kaupunkimme edistyvän sivistyksen ja kansallisuuden tiellä.

Ensinkin mainitsen äitini perustaman naiskoulun kaupungissa, jossa on 7 mamselliamme opettamassa. Opetuslapsia on 50. — Voi jos näkisit millä ahkeruudella lapset oppivat ja mikä halu heillä on kouluun, niin että pahimmassakin tuiskuilmassa eivät epäile tulla aina Hiekasta asti. No entäs opettajat sitten! Hekin toimittavat virkaansa semmoisella innolla ja halulla, että koulun välttämättömästi pitää hyvin menestyä heidän haltuussansa.

Tässä koulussa opetetaan aivan ilmaiseksi, eikä siihen otetakkaan kuin kaupungin köyhimmästä väestä lapsia. Mutta nyt kuuluu toinenkin naiskoulu olevan hankkeissa, varsinkin maksavia oppilaita varten. Se tuuma on syntynyt kymnaasirouvien seassa.

Mutta varmin tunnus tästä uudesta hengestä näillä perillä on se, että Uuraan, Lihaniemen, Porkansaaren ja Piispansaaren kylät ovat sopineet keskenänsä koulun laittamaan lapsillensa. He ovat suostuneet maksamaan vuodelta 6 rupl. hop. joka koululapsesta, niin että opettaja, paitsi asuntohuoneetta ja polttopuita vielä saapi 200-300 rupl. palkkaa. Mutta kun niin runsaasti ruokitaan, niin tahtoisivat myöskin kuokkiaa sen jälkeen ja sentähden pyytäisin sinua Suomalaisissa tiedustelemaan, josko rupeaisi kunnon mies tähän virkaan. Kun löytänet, eikä se niin vaikea lienekkään mainituilla ehdoilla, niin kirjoitapa minulle kiireesti. Oisin minä voinut heittää tämän asian siksikin, kun Helsinkiin palaun, mutta ehkä ei olle haittana vähäisen jo edeltäpäin tiedustella.

Mitäs näistä tuumista sanot? Tämä koulu ei ole lahjaksi annettu, eikä sitä perustettaessa ollut vaikutusta ylhäältä, vaan kansan omasta tarpeesta ja tahdosta on se syntynyt ja on välttämättömästi kantava hyviä hedelmiä. En muistanut sanoa, että sitä aiotaan joka arkipäivänä pidettäväksi.

Se olkoon sanottu sivistyksen asioista. Nyt katselkaamme kansallisuuden laitaa.

Siitä on mainittava, että useammat kaupungin neitoloista, varsinkin opettajat äitini koulussa harrastavat Suomen kieltä. Siitä vaan kuuluu yleinen valitus, että on puute kelpo oppikirjasta ja sanakirjasta. Kielioppia on kyllä mieleksi, tarpeeksi; mutta Lempo näistä kuivista kyhäyksistä viisaammaksi tulkoon. Mikä tarpeen olisi, se on käytöllinen oppikirja monella esimerkillä, niinkuin Ollendorfin ja m.s. Kutkutapa myös Borgin kuvetta ja kuiskuta hänelle korvaan, että Viipurin neitoset eivät enää jouda odottaa kauan hänen sanakirjaansa. Tulee suuri naimavuosi, joka näkyy Viipurissa olevan alinomainen, niin peitetään palmikkonsa pönäkkämyssyn alle, niin on häärimistä lasten ja talouden kanssa, ettei enää olekaan aikaa kieliä oppimaan, vaikka kyllä harjoittamaan ja lapsille opettamaan, mitä nuorena, naimatoinna on opittu.

Ei nämät kirjain puutteet kuitenkaan olisikaan niin suurena haittana, jos löytyisi kelpo opettaja. Vaan sepä vasta vahinko onkin! Voi ettemme jo ole täysioppineina opettajina Viipurissa! Ei sitten jäisi neitoset auttamatta!

Kirjallisena uutisena saanen ehkä mainita "Aamuruskon". "Päivän" ennustajanako se nousnee sanomakirjallisuutemme taivaalla, tietänette paremmin Helsingissä. Se on hyvin halpahintainen ja sisällyksen ja kielen puolesta paljoa parempi Lasten Suometarta, vaikkei se Lukemisille Nuorisolle voi vertoa vetää. Kauan etsittyään on Jussi[55] vihdoin onkeensa saanut Hannikaisen.

No siihen nyt lopetan loruni. Itsestäni ei ole paljon puhumista muuta, kun että täältä min pikemmin aivon lähteä sentähden, ettei täällä saa rauhassa lukea.

Jää hyvästi siksi ja sano paljon terveisiä kaikille tutuille

ystävältäsi Juliukselta.

Helsinki, 22 p. tammikuuta 1860.

Rakkaat vanhemmat.

Minä tuumin juuri tänä iltana sinne ja tänne, mihin voisin ryhtyä, kun filosofia ei tänään oikein tahtonut mennä päähän. Silloin juolahti mieleeni, etten voisi aikaani paremmin käyttää kuin juttelemalla taaskin teidän kanssanne. Ja niinpä sitten alotin tämän kirjeen.

Sen jälkeen kuin viimeksi teille kirjoitin, olen melkein yksinomaan lukenut logiikkaa ja saan sen parin päivän kuluttua loppuun. Niinpä olisi sitten teidän ja varsinkin Ottilien[56] toive täytetty, sillä laudatuurini Snellmanin luona on nyt varma. Ikäväkseni vain täytyy minun lisätä jotain, mikä tuottaa Ottilielle suurta sydänsurua. Todennäköisesti ei meidän tänä vuonna sallita viettää promotsionia, ehkäpä ei koskaan enää. Niinkuin muistatte, oli viime kerralla läsnä Ruotsista vieraita, joita juhlittiin puheilla ja kaikella muulla tavalla. Siinä tilaisuudessa ilmituodut sympatiian-osoitukset pani keisari kovin pahakseen, puheita, joista yksi tosin oli kovin ajattelematon, tulkitsivat yliopiston vihamiehet kaikkein pahimmalla tavalla ja antoivat niille valtiollisen leiman, joita niillä ei lainkaan ollut — sanalla sanoen, seurauksena siitä on nyt se, että aiotaan kokonaan poistaa promotsionit, koska niitä pidetään vaarallisina, ja meitä kandidaatteja on kehoitettu tänä vuonna jättämään promotsioniluvan pyyntö sikseen. Että saisimme kieltävän vastauksen, on aivan varma, mutta siitä huolimatta me luultavasti sittenkin lähetämme anomuksemme, koska muuten saattaisi näyttää siltä, kuin emme välittäisi koko juhlasta, ja siitä taas voisi olla seurauksena, että vihkiäisjuhlat poistettaisiin kokonaan tarpeettomina toimenpiteinä. — Tästä voitte siis nähdä, että toiveet tänä keväänä ainakin ovat hyvin vähäiset, ja koska ensi vuoden oleskelen luultavasti ulkomailla, niin en voine olla läsnä omissa maisterivihkiäisissäni. Siten päähuvi menee hukkaan sekä teiltä että minulta, jos mahdollisesti vielä pääsisin primukseksi. Ihminen päättää ja Jumala säätää!

Mitä seminaarikysymykseen tulee, niin on Cygnaeus jo jättänyt ehdotuksensa senaattiin. Jumala ohjatkoon niiden sydämiä, jotka tämän asian päättävät, niin että tämä tärkeä ja siunauksellinen laitos tulisi oikein tarkoituksenmukaisesti järjestetyksi. Että keisarillamme siinä asiassa on kaikkein jaloimmat ja vapaamielisimmät mielipiteet, kävi hänen viimevuotisesta julistuksestaan ilmi. Kunpa nyt vain ne henkilöt, jotka esittävät hänelle asian lopullista ratkaisua varten, eivät itserakkaudessaan ja yksityisetujen vuoksi sitä pilaisi. —

Nyt minulla olisi vielä lopuksi isälle pyyntö, jonka suuruutta tosin hiukan pelkään, mutta jollei se käy päinsä, niin toivon, ettei isä sitä kuitenkaan pane pahaksi. Täällä on näet eräs nuori ylioppilas [Aleksis Kivi], joka Kirjallisuuden Seuralle jättämällään 5-näytöksisellä suomenkielisellä näytelmällään on osoittanut omaavansa aivan harvinaisen suuret runolliset lahjat, jotka oikeuttavat mitä suurimpiin toiveihin. (Että professori Cygnaeus nimittää tätä näytelmää huomattavaksi tapaukseksi meidän kirjallisuudessamme, antanee minun arvostelulleni enemmän kantavuutta!) Mutta hän on aivan varaton, erään köyhän oikeudenkirjurin poika, ja elää kuin koira hirvittävän kylmässä asunnossa. Että niin vaikeissa olosuhteissa ei juuri voida lukuja ilolla ja tarmolla harjoittaa, on itsestään selvää. — Mutta jos hän saisi vaikkapa vain 100 ruplaa vuosittain, niin hän voisi, niin säästäväinen kuin hän on, yliopistollisen stipendin sekä muiden pienempien apulähteiden varassa leipähuolitta jatkaa opintojaan. Minä tiedän, rakas isä, että sinun tulosi näinä viime vuosina ovat suuresti entisestään supistuneet; mutta jos sinä voisit taata tälle nuorelle miehelle avustusta kolmeksi vuodeksi, niin olen varma siitä, että se raha kantaisi runsaat hedelmät. Täksi lukukaudeksi hänellä kuitenkin on kyllin varoja, jos hän, niinkuin otaksun, saa Kirjallisuuden Seuran palkinnon (150 rupl. hop.). Jos tahtoisit piakkoin antaa minulle tähän vastauksen, niin olisin hyvin kiitollinen.

Ja nyt voikaa hyvin ja ottakaa vastaan sydämelliset kiitokseni Ottilien kuvasta, jonka lähetitte minulle. Hän näyttää siinä niin avosydämiseltä ja suloiselta, että rakkaasti silmäilen sitä joka aamu ja ilta. Sydämelliset terveiset kaikille sisarille.

Teidän Julius.

Helsinki, 17 p. helmikuuta 1860.

Rakkaat vanhemmat.

Juuri äsken hain isän kirjeen postista, ja vaikka tutkintoni Snellmanilla on aivan ovella, niin en voi sittenkään parilla sanalla olla ilmaisematta kiitostani sen johdosta, että isä on luvannut täyttää pyyntöni. Toivon, että Jumalan avulla tämä avustus on kantava runsaita hedelmiä. Ja vaikkapa toiveeni runoilijan suhteen eivät täyttyisikään, niin toivottavasti ei suojattisi ihmisenä ole tuottava sinulle häpeää. — Vähitellen ihmisparka on saavuttava jälleen luottamuksensa lähimäisiään kohtaan, jota vastoin hän tähän saakka on luullut, että kaikki pitävät häntä, varatonta, pariana eikä kukaan välitä hänestä.

Mitä promotsioniin tulee, on täällä taaskin parempia toiveita. Ja meidänkin kesken on ollut puhetta siitä, miten menoja voitaisiin supistaa, koska ne todellakin ovat nousseet kovin suuriksi. Kunpa Ottilie ei vain estäisi teitä tulemasta tänne. Ja nyt, voikaa hyvin. Suoritettuani tutkintoni kirjoitan jälleen. Terveisiä sisaruksille ja palvelijoille (älkää unohtako Kyökki-Maria).

Teidän Julius.

Helsinki, 13 p. maaliskuuta 1860.

Rakkaat vanhemmat.

Nyt, Jumalan kiitos, lähestyy vapahduksen hetki suurin askelin. Toissa päivänä olin Snellmanin luona toistamiseen, ja hän näytti olevan tyytyväinen. Nyt on vielä 7-8 päivän työ latinan kieliopin lukemisessa ja lauvantaina viikon perästä on kai loppumuodollisuus, julkinen tutkinto. — Enpä tiedä, miten sen jälkeen maltan pysyä maan päällä; joka tentin jälkeen irtaantuu taakka sydämeltäni, joka tentin mukana haihtuu annos rasvaa ja lihaa; lopulta minä katoan pilviin kuin ilmapallo, joka on täytetty kaasulla ja jota ilo ohjaa. — Kirjoittakaahan minulle siihen aikaan, niin kirjeenne on kuin ankkuriketju, joka kytkee kevytmielisen oikealle paikalleen.

Vastikään tapasin tulevan prinsipaalini, pastori Cygnaeuksen; hän on nyt täällä laatiakseen yksityiskohtaista suunnitelmaansa. Jo ennen joulua hän jätti Senaattiin sen yleiset ääriviivat ja se otettiin armollisesti vastaan. Kaikki senaattorit kuuluvat olevan yksimielisiä tässä asiassa; vain puheenjohtaja, meidän Feodor Feodorowitsch Berg kuuluu kynsin hampain vastustavan sitä. Suokoon Jumala, ettei keisari kallistaisi hänelle korvaansa! Ennen kesää asia tulee kai ratkaistuksi.

Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, terveisiä sisaruksille.

Teidän Julius.

Helsinki, 25 p. maaliskuuta 1860.

Rakkaat vanhemmat.

Nyt olen, Jumalan kiitos, vihdoinkin vapautettu kiusastani, sillä eilen oli minulla viimeinen tutkintoni latinankielessä. Niinkuin tiedätte, en ole erikoisesti tutustunut vanhoihin klassikoihin, ja mennessäni professorin luo en ollut lainkaan varma, tulisiko siitä vielä da capo. Tutkinto kävikin herttaisen huonosti, ja luulenpa, että professori hyväksyi minut pääasiallisesti vain edellisten tutkintojeni nojalla. — Julkinen tutkinto on vasta torstaina, sillä professoreilla ei ole ennemmin aikaa.

Tähän lopetan nyt tämän lyhyen kirjeen, sillä olen viime päivien työstä varsin väsynyt. Pian kirjoitan jälleen ja kerron, mitä aion tehdä ennen promotsionia. Siihen mennessä voikaa hyvin ja tervehtikää isoisää ja sisaria.

Teidän Julius.

Helsinki, maaliskuussa 1860.

Rakkaat vanhemmat.

Eilen oli julkinen tutkintoni ja olen siis nyt onnellisesti päässyt päämäärääni. Sain 12 ääntä, yhtä monta kuin priimuksella oli viime promotsionissa, — mutta eräs tutkintotovereistani sai 13, — siis täytyy Ottilien luopua toiveestaan! Toinen oli vahvempi kasviopissa. Minä toivon kuitenkin, rakkaat vanhemmat, ettette ole tyytymättömiä, sillä olenhan tehnyt parhaani! Filosofiaa lukisin kernaasti enemmänkin, sillä siitähän on ainakin hyötyä; mutta omatuntoni ei olisi sallinut minun tuhlata enemmän aikaa latinaan, vaikkapa — en tahdo sitä teiltä nyt salata — voimani eivät olisi olleet aivan lopussa. En usko, että olisin kestänyt enää viikkoakaan kauemmin sairastumatta. —

Ruumiillisesti olen nyt taaskin virkeä; mutta henkisesti yhä vielä sangen tylsä, välinpitämätön ja haluton. Tuntuu siltä, kuin olisin syönyt liiaksi.

Toivottavasti tämä haluttomuus pian katoaa, sillä tarvitsisin tarmoani niihin töihin, jotka nyt ovat edessä. — Ensiksikin täytyy minun pedagogillisilla opinnoilla valmistua Saksan matkaani varten, joka luultavasti on edessä. Sitten täytyy minun vihdoinkin saada valmiiksi kemiani. Sitä paitsi opetan 6 tuntia viikossa suomalaisessa kansakoulussa, jonka ylioppilaat ovat perustaneet täällä. Jos lisään siihen vielä tuntini tyttökoulussa, niin en voi ainakaan valittaa työnpuutetta.

Tiistaisin ja perjantaisin olen vapautunut kaikista tunneista voidakseni aamupäivin käydä hiihtämässä, jota olen jo tällä viikolla tehnytkin. Ja kun sitä paitsi olen päättänyt uutterasti vierailla tuttavieni luona, niin kuluu kaikesta päättäen tämän lukukauden loppupuolisko sekä hyödyllisesti että hauskasti.

Äidin kirjeestä, jonka sain viime lauvantaina, kiitän sydämellisesti. Säilytän sitä aina muistona teidän epäitsekkäästä ja valistuneesta rakkaudestanne meitä kohtaan; se on oleva minulle kompassina, jos eksyisin oikealta tieltä. Kaukana siitä, että nuo vakavat, mutta hellät sanat olisivat ilossani tuntuneet soraääniltä, päinvastoin ne soveltuivat täydellisesti silloiseen mielialaani, niin, herättivätpä suorastaan iloa. — Ennenkuin olin vielä valmis, puhkesi vilkkauteni, jota uuttera lukeminen oli painostanut, aika ajoin vallattomuutena esille, ja se ajatus, että pian olisin vapaa, teki minut melkein mielettömäksi ilosta. Mutta niinpiankuin jännitys, jonka monet, nopeasti perätysten seuraavat tutkinnot viime aikoina pitivät yllä, laukesi, seurasi uupumus ja väsymys, joka henkisessä suhteessa ilmeni alakuloisuutena. Tämän synkän mielialan karkoittamista edisti suuressa määrin äidin kirje, muistuttaen minua siitä, että on olemassa korkeampikin päämäärä kuin se, minkä vastikään olen saavuttanut, ja jonka turhuus ja tyhjyys oli tehnyt minut juuri alakuloiseksi.

Täten lausun teille taaskin jäähyväiset. Terveisiä sisarille.

Teidän Maisteri.

Helsinki, 3 p. huhtikuuta 1860.

Rakkaat vanhemmat.

Niinkuin jo jouluaikana kerroin teille, olin luvannut pastori Cygnaeukselle ruveta opettajaksi vastaperustettavaan seminaariin. Silloin asia kuului vielä kokonaan suunnittelujen piiriin; mutta nyt näyttää pastorilla olevan parhaat toiveet, että hänen ehdotuksensa tulee hyväksytyksi. Kaikkien edellytysten mukaan matkustan siis ensi kesänä Saksaan ja Sveitsiin. Me saamme valtiolta matkarahat.

Toisetkin opettajat ovat jo valitut; vain opettajattaria puuttuu vielä. Kun Cygnaeus puhui kanssani asiasta ja valitti pulaansa, mainitsin hänelle sinun opettajattariasi, rakas äiti, varsinkin suosittelin rouva Elfströmiä (osaahan hän hyvin suomea?) ja Amalie Alfthania.[64] Sen johdosta pyysi hän minua tiedustelemaan, olisiko toinen heistä halukas omistamaan työnsä tälle asialle. Hän pyytää pikaista vastausta.

Me molemmat voimme hyvin. Toivon teille hauskaa pääsiäistä.

Teidän Julius.

Helsingistä huhtik. 17:nä p. 1860.

Kalleveljeni.

Kiitos viime kirjeestäs ja suo anteeksi, etten vastuuta ole ennen työntänyt enkä toimittanut asioitasi. Minun oli sitä kirjettä saadessa pää niin pyörryksissä entisistä ja uusistakin tuumista, että sen panin pöydälleni enkä tullut uudestaan lukemaan ennenkuin ruvetessani sinulle vastaamaan. Heti huomeispäivänä lähden liikkeelle ja teen tehtäväni.

Pidot oli meillä veljeksillä yhteiset, niinkuin arvasit samana päivänä kuin julkinen tutkintoni. Sain minä 12 huutoa (3 laudaturia, 1 non sine laude ja 1 lubentissime approb.), mutta Borg[65] ("meidän lehtorin veli" sanovat Julkiset) sai 13; siis raukesi toivetukses tyhjään. Muutamia päiviä sitten tuli luonnonoppilasten primus valmiiksi myöskin 13:l1a huudolla; se on Antti Malmgren.[66] Historialais-kielioppilaista ehkä vieläkin joku saanee 13 (Blomstedt, Rein, Forsnäs[67]). Muuten ovat huudot nyt entistä huokeampana, koska Rein-parka antaa cum laudensa kaikille, antaa mykille sekä sokeillekin. Noh, yrittäväthän pojat tupatakin itsensä niin paljon kuin kiireissään kerkiävät; lukevat päivin öin, laihtuvat, vaalenevat, heikkonevat, niinkuin lauriseppeleen pyytäjäin sopii. Anomuksemme on jo 10 päivää ollut Teillä (Pietarissa) päätettävänä; kohta pitäis joutua vastaus.

Tutkinnoista päästyä olen ensin pari viikkoa päätäni parannellut sen suuren kohmelon perästä. Sitten olen käynyt mielityöhöni käsiksi. Minä pelmutan kirjat, sanomalehdet, käsikirjoitukset kaikissa kirjastoissa, saadakseni kokoon nykyisten nimellisten runoniekkain käsialat. Alussa oli mielessäin vaan kerätä ainetta kirjalliseen iltahuvitukseen (litterär soirée), mutta työtä tehdessä ovat tuumani laajenneet; minä nyt aion toimittaa painoon noitten runoseppäin kelvolliset teokset varustettuina elämäkerroilla. Eikös se pitäis tulla hyvä? Paha vaan, että totista runonhenkeä useimmat näistä runoista ovat vailla.

Toiseksi minä vihdoin viimeinkin laitan kemiani valmiiksi. — Kolmanneksi minä pait Blomqvistin koulussa opettelen äsken perustetussa suomalaisessa rahvaskoulussakin. Opettajia on 15, joista et tuntene muita kuin Svenssonin ja Alopsaus'en[68]; muut ovat nuoria länsi-suomalaisia. Opetus käypi Cygnaeus'en neuvomassa järestyksessä ja kaikissa tiedon haaroissa uudella "åskådning"-keinolla (havainto-opetus). Minulla on alempi luokka, 5-7-vuotisia, joita Wilken kuvien avulla taivuttelen järellisesti puhumaan ja ajattelemaan. Oppilasten paljous on yhä enenemässä; nyt on niitä 16. Tää koulutuuma on syntynyt Länkelän[69] päässä.

Neljänneksi minä näillä kevätilmoilla olen paljon käyskennellyt ulkona. Niin kauan kuin lunta kesti, seurasin minäkin uutta muotia ja hiihtelin luikuttelin Runnipuistossa. Mutta nyt on lumi loppumaisillaan. Sen sijaan aion jäiden lähdettyä paljon keikkuilla lakkipäillä lainehilla, paljon aalloilla asua. Helsingin maaseudut kuuluvat olevan hyvin ihanoita, ja minä en ole milloinkaan tullut niitä ihaelemaan. — Melkein olisin, töitäni, toimituksiani luetellessa, unhottanut yhden asian, nimittäin, että minä suomen kieltä opettelen Sederholmin rouvalle ynnä hänen (rouvan) siskoilleen. He eivät osanneet mitään, mutta ovat niin ahkerat, että kyllä toivon pääsevän siihen, että omin päin saattavat jatkaa oppimistansa.

Muitten teoista ja hankkeista saan mainita, että Mehiläinen ensivuoden alusta tulee yhdyskunnan omaksi, jossa Koskinen tulee päämieheksi. Sillä lailla siitä ehkä saatanee kunnon lehti. Samate oli Ahlqvistin luona äsken puhetta, että pitäis osakkeille perustaa yhdyskunta, joka ottais kustantaaksensa suomalaista kaunokirjallisuutta oikein viljalta. Mitäs muuten arvelet hänen ja Tuiretuisen (Tikkasen) riidoista Helsingin Sanomain kanssa? Minun mieleeni on siinä ilmoittuva raakuus ja uhkamielisyys kipeästi koskenut ja luulen kaikkein A:n ystäväin suovan, ettei hän olis ollut siihen puuttumatta.

Sinä kysyt, milloinko meitä ulkomaille viedään? Vielähän veikkonen koko esitys makaa kenraalikuvernyörin kansselissa, milloin sitä katsonee soveljaaksi lähettää Pietariin. Jos päätöstä siksi joutuu, pitäis meidän jo kesäkuulla lähteä matkoille, vaan minä en mielelläni menisi ennenkuin elokuulla, käveltyäni sinun kanssa sotamuistoin keruulla. Saas nähdä suostuneeko siihen Cygnaeus? Onhan sitä aikaa kuitenkin seuraavaan syksyyn asti. Tiedätkö että Järvinen, Kahelin, arvattavasti Murman, Wallin jun.[70] tulee meille kumppaleiksi?

Sinä tiedustelet tuumiani Flemingistä. Ne ovat vielä niin epäselvässä, ettei niistä ole paljon virkkamista. — Fleming on minusta sopivampi suomalaiseen näytelmään, koska itsekin on suomalainen. Sinä sanot, että häneltä tehty näytelmä tulisi (Fr.) Cygnaeus'en teoksen mukaelmaksi. Jumala siitä varjelkoon, sillä C. rukka on sen aineen hirveästi pilannut. Kaikki hänen henkilönsä ovat pöyhkeäpuheisia Cygnaeus'ia eikä mitään muuta. — Eikös ole murhenäytelmään sopiva aine Flemingin järkähtämätöin, joskin yksipuolinen uskollisuus kuninkaalleen, jonka eteen urhoollisesti ja voimalla taistelee omaa kansaansa, herttuata ruotsalaisineen ja koko historian menoa vastaan? Yhdessä tapauksessa pitäisi kuvaella Suomen kansan tilaa ja siinä itävää Nuijasotaa. (Nuijasodan toisessa osassa on kapinan alku Kyrön kirkon luona elävästi kuvattu eikä tarvitsisi paljon muutosta tullaksensa näytelmälliseksi.) Toinen tapaus näyttäisi asiain menoa Ruotsissa, ynnä Suomen lähettilästen käyntiä herttuan luona. (Herttuan viimeiset sanat suomalaisille, itse riitauttua neuvoskunnan kanssa: "En muuta neuvoa tiedä, vaan toimittakaa rauha omalla kädellänne; onhan teitä ainakin niin monta, että taidatte ne päältänne torjua, jos ei muulla niin aidanseipäillä ja nuijilla!") Niin kaikki jo kytee sisältäpäin, vaikkei vielä tulta näy. Kolmannessa tapauksessa kapina leimahtaa ilmituleen, sotaa, verenvuodatusta, Fl. voittaa. Neljännessä Fl. varustaikse herttuatakin kukistamaan, mutta — kuolee. (Se seikka on vähä haitallinen, että Fl. ennen aikaan kuolee; jalompaa olis jos hän kaatuisi sodassa K:ta vastaan. Vaan ei historiallista totuutta voi siksi loukata, että hänen antais sen tehdä.) Viides tapaus olisi ainoastaan ikäänkuin epilogina. Fl:n kuolema neljännessä on jo asian päättänyt, ja turhat on A. Kuren yritykset, herttua voittaa ja rankaisee kovuudella. (Sais myös näyttää kuinka parantaa Suomen tilan.) — Semmoiset ovat tuumani; itse en niitä koskaan voine panna toimeen, käytä sinä mitä sinulle sopii. —

Jää hyvästi nyt, sano paljon terveisiä Britsille ja kirjoita kohta ystävälles Julius'elle.

Helsinki, 26 p. huhtikuuta 1860.

Rakkaat vanhemmat.

En ole taaskaan niin pitkään aikaan kirjoittanut, että tunnen oikeaa tarvetta saada jutella kanssanne.

Viime kirjeestänne käy ilmi, että pelkäätte minun rasittavan liiaksi itseäni. Sitä teidän todellakin on turha olettaa. Ruumiillinen väsymys ja henkinen uupumus ja alakuloisuus, jotka olivat luonnollisia seurauksia viimeisistä par force-luvuista, ovat nyt näinä viikkoina kokonaan kadonneet. Nyt katselen maailmaa jälleen reippain ja iloisin mielin ja tunnen itsessäni työvoimaa. Todistuksena siitä, että elinvoimani ei ole lamassa, olkoon teille se, että runosuoneni, joka oli jo melkein kokonaan kuivunut, on alkanut uudelleen kuohua. Oi, miten kiitänkään Jumalaa siitä, että hän ei ole minulta riistänyt tätä lahjaa ikiajoiksi, annettuaan minun kerran kokea tätä sanomatonta nautintoa. Jos Emilie tahtoo nähdä yhden vastasyntyneistä, niin hankkikoon itselleen Suomettaren ensi numeron (4 p. toukok.). Muihin hän saa tutustua tullessaan promotsioniin.

Kemiani, jota yhdessä erään toisen kanssa tarkastan, valmistunee toukokuun lopulla. Toinen työni, kokoelma uudempaa suomalaista runoutta, tulee myöskin melkein valmiiksi. Esipuheen, yleiskatsauksen tästä runoudesta, pidän piakkoin eräässä kirjallisessa iltamassa. Niinkuin tiedätte, pidetään täällä aika ajoittain iltamia ylioppilastalon hyväksi. Kun minua pyydettiin antamaan myös roponi tähän tarkoitukseen, valitsin tämän aiheen, joka jo sinänsä on mielenkiintoinen. — Suomalaisen koulumme, josta viime kerralla kirjoitin, näyttää käyvän hyvin. Joka viikko ilmoittautuu uusia oppilaita ja he edistyvät hyvin.

Promotsionilupa on saapunut! Nyt on vain kysymys siitä, että te pääsette tänne tulemaan; sillä ilman teitä tuottaisi juhla meille vain puolinaista iloa. Epäilemättä ovat laivat siihen aikaan jo liikkeessä. Meillä on laivakulku jo jonkun aikaa ollut täysin vapaa; teillä on kai vielä paljon jäitä.

Nyt sanon teille taas hyvästi ja toivon näkeväni teidät täällä.

Teidän Julius.

Helsinki, 8 p. toukokuuta 1860.

Rakkaat vanhemmat.

Kiiruhdan teille heti ilmoittamaan sitä ilosanomaa, että me tapaamme toisemme täällä promotsioni-aikana. Päivä ei tosin vielä ole määrätty; mutta sen mukaan mitä professorit edeltäpäin ovat sanoneet, tulee se vietettäväksi luultavasti toukokuun 30 tai 31 päivänä. Silloin teillä on parhaiksi vielä aikaa tulla tänne. Mikä ilo se onkaan! Hauskuus olisi ollut vain puolinainen, jollette olisi voineet saapua. Hyvä olisi, jos edeltäpäin ilmoittaisitte meille minä päivänä te tulette, jotta hankkisimme teille asunnon. Sillä kun uusien maisterien lukumäärä on niin harvinaisen suuri, niin epäilemättä saapuu kaupunkiin suuri joukko ihmisiä. Kylläpä siinä taaskin on elämää! Paitsi tavallisia promotsionijuhlallisuuksia pidetään sinä aikana ylioppilasnäytäntöjä, konsertteja, kirjallinen esitelmä, jne. Taidenäyttely on luultavasti myöskin silloin vielä avoinna. Sanalla sanoen, te saatte huomata tulleenne pääkaupunkiin ja kruunajaisiin, joskin vain pienen maan pääkaupunkiin ja ainoastaan maisterien kruunajaisiin.

Ulkomaanmatkani suhteen olen vielä aivan epätietoinen. Senaatti on yksimielisesti hyväksynyt Cygnaeuksen ehdotuksen, mutta Berg on kerrassaan sitä vastaan ja vitkastelee asiaa. Muuten on minulle mieluista, jollei ole pakko kesän kuluessa matkustaa. Nähkääs, rakkaat vanhemmat, teille voin sen sanoa ilman että luulette minua itserakkaaksi. Jo lapsesta saakka, lukiessani runoutta, päilyi mielessäni ajatus: Anch' io sono pittore! [Minäkin olen runoilija!] Tuo ajatus, vaikka sen joskus kovin rohkeana tukahdutinkin, on yhä uudestaan tullut esille — ja nyt en epäröi enää, tunnen sen liian selvästi: minä olen runoilija! Siivet liikkuvat yhä voimakkaammin ja kantavat yhä korkeammalle. Kun nyt tämä on minulle selvinnyt, niin olisi väärin itseäni sekä sen kansan köyhää kirjallisuutta kohtaan, johon nyt kerta koko sielustani kuulun, jos ikiajoiksi sitoutuisin toimeen, jossa minulle ei jäisi aikaa minkäänlaisen kirjallisen työn suorittamiseen. Siksi olen päättänyt sitoutua kolmeksi koevuodeksi seminaariin. (Ehdotuksessa on ajateltu minulle 36 rupl. viikossa, ja vapautta ainoastaan pyhäpäivinä; siis ei kesälläkään.) Siten luulen vapautuvani lupauksesta, jonka annoin innostuneena tähän tärkeään asiaan, kun vielä epäilin omaa voimaani. Jos voisin matkustaa ottamatta vastaan valtion varoja, niin olisi omatuntoni vieläkin kevyempi. Jos tämän koeajan jälkeen runottareni ei ole uudelleen nukahtanut, vaan on kehittynyt, niin eroan seminaarista ja haen jotain tointa yliopistossa, missä on aikaa muuhunkin yllin kyllin.

Mitä te sanotte näihin tulevaisuudentuumiin? Sitä haluaisin kernaasti tietää.

Jotta en unohtaisi kuitenkaan kokonaan nykyhetkeä, tahdon kertoa teille eräästä pienestä juhlasta, jota me vietimme Blomqvistin koulussa. Oli erään opettajattaren nimipäivä, ja oppilaat olivat jo paljoa varhemmin valmistaneet kaikki sen viettoa varten. Jo kello 6 he olivat paikalla ja lauloivat neliäänisesti laulun, johon minä olin sepittänyt sanat. Opettajille ei oltu annettu virallista ilmoitusta asiasta; siksi he tulivat tavalliseen aikaan, ja nuo veitikat saivat heidät narratuksi. Tytöt istuivat näet jo järjestyksessä ja siivosti luokassa, mutta nousivat äkkiä ylös ja juoksivat ääneensä riemuiten saliin. Minäkin, vaikka tiesin mikä juhlapäivä oli, ja senvuoksi tulin tavallista myöhemmin onnittelemaan, hämmästyin suuresti, kun ei mitään erikoista ollut tekeillä. Vain naurunpurskahdus siellä täällä ja nytkähdykset suupielissä, joita tyttöjen oli mahdoton hillitä, ilmaisivat minulle varsin pian asian oikean laidan. Kun tytöt huomasivat, että heidän sotajuonensa oli onnistunut, riemuitsivat he: Maisteri tuli narratuksi! — Kun kaikki vieraat olivat koolla, lauloivat he uudestaan sepittämäni sanat, ja laulu kuului erittäin somalta. Sitten juotiin kahvia ja simaa, ja sen jälkeen tytöt alkoivat keskenään tanssia. Mutta piiritanssiin, Niia-Maijaan, täytyi minunkin ottaa osaa. Sanalla sanoen, minun oli kuninkaallisen hauska. Ei mikään ole niin hupaista kuin katsella lasten iloa; kuori, joka yhä uudestaan punoutuu sydämen ympärille, sulaa kuin lumi auringossa.

Nyt voikaa hyvin ja tervehtikää sisaria.

Teidän Julius.

Viipurista kesäk. 13 p:nä 1860.

Veliseni.

Suo anteeksi, että niin kauan olen antanut sinun odottaa vastausta. Vaan itse älynnet, että jo aikoja ennen maisterivihkiäisiä ei muista eikä ajattele mitään muuta. Minulla oli enemmän kuin muilla tekemistä ja puuhaa, kun olin valittu toimikuntaan. Muistanethan mikä kansseli niinä aikoina syntyy.

Nyt olen vihdoin viimeinkin päässyt rauhaan ja otan ensityöksein käydä puheillas. Sä kysyt milloinko lähdemme matkaan. Minä olen, veikkonen, valmis lähtemään, milloin vaan joutanet ja haluat! Britsiltä kuulin pääseväs irti noin Juhannuksen aikana; tule sitten heti Kiiskilään, niin samotaan pohjoseen päin.

Viimepäivinä Burmanin kertomuksen 5:nnen brigadin retkistä luettua olen sen mukaan määrännyt matkamme niin, että ensin kulkisimme höyryssä Savonlinnaan, missä majuri Malmin leski kuuluun asuvan (majurin sisar, jonka sanotaan olleen aika tarina-aitta, on valitettavasti joku vuosi sitten kuollut). Sieltä pitäis mennä Karjalaan päin Pälkjärvelle, missä ankarin taistelu tapahtui; sitten Tohmajärven kautta Pielisensuuhun aina Malmin jälkiä myöten. — Sieltä taitanee olla tarpeen pistäytyä Nurmekseen ja Pielisjärvelle, mistä suurin osa talonpoikia oli kotosin. — Tältä sivuretkeltä palattua pitäis painua Kuopiolle päin, käydä Iisalmella ja Rautalammilla ja Kuopion kautta kotiin. Kerinnemmekö näin pitkiä matkoja yhtenä kesosena samota, saamme vasta nähdä; mutta mainittuin seutuin pitäis Burmanin mukaan olla aarrepaikkamme. Yksille matkoille kuuluu tänä kesänä lähtevän muitakin, Pohjanmaalle, Satakuntaan ja Uudellemaalle.

Minä joudan matkalla viipyä elokuun loppuun asti, sillä tänä vuonna en lähdekään ulkomaille. Seminarion asiat kun ovat aivan epätiedossa eikä ainakaan sitä saa täydellisesti toimeen ennenkuin kolmen vuoden kuluttua, niin pidän paraana pysyä Helsingissä vielä ensitalven, sitten lisensiatiksi tultua lähteä Saksaan. Väitöksen aineeksi olen arvellut ottaa suomalaisen runollisen kirjallisuuden, jota jo tänäkin keväänä, niinkuin arvattavasti olet nähnyt, olen viljellyt. Murmanin kanssa olen pelmuttanut, pöllyttänyt Kirj. Seuran sekä Ison kirjaston hyllyjä niin että melkein tiedän mitä löytyy. Minä en muuta etsinyt silloin kuin nykyisten talonpoikaisten runoniekkain teoksia, vaan nyt kun joudan ovat tuumani laajentuneet. Aion nyhdäistä Polénin hampaista palasen hänen kannikkataan, koska hän sitä näkyy niin kauan järsyttävän.

Rietrikista puhuessa muistuu mieleeni toinen asia. Kohta maisterivihkiäisten perästä oli hänen luonansa kokous, jossa ilmoitti ei enää jaksavansa voimassa pitää Mehiläistä ja esitti eikös perustettaisi osakkeille sekä työn että voiton puolesta. Siihen suostuttiin ja nyt on Mehiläisen osamiehiä 9, nimittäin: Polén, Ahlqvist, Koskinen, Blomstedt, Ahlman,[71] Murman, Länkelä, nuorempi Koskinen[72] ja minä. Jokainen on velvollinen toimittamaan 5 arkkia vuoteensa (omia tai toisten kirjoittamia). Minä olen arvellut ja toivonnut sinua apumiehekseni, jos et huoline itse ruveta osakkaaksi. Vaikea muuten tulisi niin suurta arkkimäärää saada kokoon, sillä eihän siihen lopen paljon julkene käännöksiä panna. Mitäs siihen sanot?

Mitä uutta kirjakaupoissa löytyy tietänet, kirjakauppiaana ollen, paremmin, minua. Kevään tuottamat runokalenderit lienet Britsin kautta saanut. Nuori Joukahainen minusta on liiaksi oppinut, niin että peloittaa. Uusmaalaisten Albumissa oot epäilemättä ihaellut T. Lindin[73] runoelmia, muuta ei siinä mainittavata löydy; ei ole Öhberginkään kirjoittamat minkään arvoiset. Länsi-suomalaiset, joita aina olemme Hölmölän sukuun lukeneet, ovat tällä kertaa paraiten onnistuneet yrityksessään. Pait Törngrénin[74] tekemiä ansaitsevat useimmat Wecksellin runoelmat kiitosta. Erittäin olen mieltynyt näihin kolmeen: Den vakande modren, Demanten på Marssnön ja Svenskan och Finskan. — Viipurilaisten kalenderista ei vielä tullut mitään. Mutta nyt kun olemme sulaneet yhteen Savo-Karjalaisten kanssa, ehkä saanemme jouluksi jotain toimeen.

Ensimäisen rakkautes olen lukenut; muutamia pieniä kielivikoja olen hänessä havainnut; muuten on suomennos minulle hyvin mieleen. Hyvä olis jos joutaisit vastakin semmoisiin töihin. — Mitenkä Kaarleherttua jaksaa, olen hyvin utelias näkemään! Ainahan tuonet sen tänne Suomeen?

Nyt sanon taas sinulle hyvästi ja pysyn toivossa kohta sinut näkeväni.

Ystäväs Julius.

Helsingistä syysk. 1860.

Veliseni.

Jo alkaa ikävä tulla, kun en ole kaukaan aikaan ollut puheillas ja pitäähän taas ruveta laskemaan latturia. Sinusta olen Ahlbergassa käydessäni vähäsen tietoja saanut, vaan niihin en tyydy; lähetä kohta enemmän.

Viipurista läksin lopulta elokuuta ja olen siitä ajoin ollut täällä… Kouluni on alkanut ja ikävällä odottelen niitä kirjoja, joita lupasit lähettää. Alimmalla luokalla opettelen suomea sillä lailla, että kuvia näytellen virkan kappaleiden nimet ja annan sitten käyttää eri tiloissa, niin että oppivat taivutuksia tietämättä, että ne taivutuksia onkaan. Lapset sekä vanhemmat ovat tähän asti aina huutaneet vaikeaksi ja ikäväksi suomenkielen oppimista, koska lasten muka täytyy vaivata päätään lukemattomilla taivutusmuodoilla ja niiden nimillä. Mutta tällä keinolla luulen ja toivon minä saavani asian heille mieleisemmäksi. Lapset ainakin ovat hyvin halusat ja opiskelevat ulkonakin koulusta mitä vaan suomen sanoja onkeensa saavat.

Muun aikani olen niin jakanut, että luen kasvatusoppia, historiaa, Uutta Testamenttia ja Greekan kieltä. Uuden Testamentin olen päättänyt kerran yhdessä jaksossa lukea; sieltä täältä olen sitä aina katsellut, vaan en milloinkaan lukenut läpi. — Kasvatusopissa olen ryhtynyt Otto'n näyttö-opetusta neuvovaan kirjaan. Hän ei oikeastaan kuvia käytä, vaan kyselee, tiedustelee mitä lapset todellisessa elämässä ovat huomanneet. Paljon siinä näkyy olevan hyvää ja innolla Otto asiatansa ajaa, vaikkei hän minusta juuri aina ole selvä ja koettaa hiuskarvojakin saada jaetuksi. Sen kun olen saanut luetuksi, aion toisen samanlaisen ottaa vertaamisen vuoksi. Greekan kieltä luen opettajatutkinnon tarpeeksi. — Historiallista lukemista on minulla Mac Aulay'ssa. Voi veikkonen, miten häneen yhä enemmän ihastun. Kas se on historioitsija! Siitä on oppia! Sitä lukiessani unhotan koko maailman. Erittäin olen tarkkuudella ja halulla lukenut mitä hän Irlannista puhuu. Siinä näkyy tulisilla ja verisillä puustaaveilla: ken miekkaan tarttuu, sen miekka surmaa! — ja pienen kansan turva ei ole sota-aseissa, vaan sivistyksessä.

Vaan olkoon nyt kylläksi puhuttu minun toimistani. — Polheim (Leopold veli) tappaa ihmisiä minkä kerkiää ja lähtee kahden viikon päästä Tukholmaan. — Måns [ks. 50] on tänä talvena vapaa virastaan, ja on ilolla sekä innolla ryhtynyt lukemiseen. — Sederholmia en ole tavannut paljon ensinkään. Muutkin ystävät alkavat vähitellen lappaa kaupunkiin.

Tähän nyt lopetan kirjeeni ja pyydän terveisiä sanomaan Britsillekin.

Ystäväs J. Krohn.

Helsinki, 29 p. syyskuuta 1860.

Rakkaat vanhemmat.

Pian on kokonainen kuukausi kulunut siitä, kun viimeksi kirjoitin teille ja alan jo vähitellen saada omantunnonvaivoja.

Niinkuin kirjeestäni Emilielle näitte, olen ahkerassa työssä, niin, oikeastaan on minulla enemmän tunteja kuin mitä omille opinnoilleni on eduksi. Mutta ensiksikin on käytännöllinen harjoitus myöskin jonkun arvoista, ja sitä paitsi oli minun mahdoton kieltäytyä, kun minua pyydettiin avustamaan suomalaisessa kansakoulussa.[75] En olisi kehdannut toiste lämmöllä puhua sellaisista asioista, jos nyt täällä, kun oli kysymyksessä tosi työ ja uhraus, olisin peräytynyt. Kernaasti olen myöskin pienokaisten seurassa, vaikka ikävä kyllä olen tehnyt sen huomion, että sellaiset tunnit ovat paljoa rasittavammat kuin työskennellessä suurempien lasten kanssa. Sellaisina päivinä, jolloin minun on kaksi tuntia perätysten askaroitava pikku ihmisten kanssa (ensin Blomqvistin koulussa alimmalla luokalla suomea, sitten kansakoulussa), olen hiukan väsynyt. Havainto-opetus, jota siellä käytän, näyttää tuottavan hyviä tuloksia, mitä lapsiin tulee, mutta vaatii opettajalta tavatonta henkistä ponnistusta; sillä jos opettaja osoittaa hiukankin väsähtymistä, niin katoaa myöskin lasten tarkkaavaisuus ja harrastus. Sen sijaan jos vilkkailla ja tarkoituksenmukaisilla kysymyksillä pitää heitä vireillä, niin on hauska nähdä, miten silmät loistavat, miten kasvot innosta säteilevät ja miten he kilvoittelevat keskenään kuka ensiksi osaa vastata. Pari kertaa olen heidän kanssaan käynyt eri käsityöläisten luona näyttämässä työkaluja yms.

Tunnit Blomqvistin koulussa jatkuvat samoinkuin viime vuonnakin. Suomenkielen yksityistunnit, kaksi kertaa viikossa, ovat myös alkaneet. Oppilaani, joita nykyään on kahdeksan, olen jakanut kahteen osastoon; Nybergiläiseen, johon myöskin senaattori Ekbomin tytär kuuluu, ja Blomqvistiläiseen. Näillä tunneilla on sellainen gummi-elasticum-luonne, että jään joskus koko illaksi taloon.

Huveista ei täällä ole puutetta; mutta, niinkuin tiedätte, en sellaisista paljon välitä. Eikä minulla niihin tosiaankaan olisi aikaakaan. Kuitenkaan en aio olla käyttämättä tilaisuutta hyväksi, kun vastikään tänne saapuneet bearnesiläiset laulajat antavat konsertin. Kuulin heitä kerran puolitoista vuotta sitten ja he tekivät minuun tavattoman vaikutuksen. — Vastikään kävin katsomassa uutta kaunista teatteritaloa, joka on melkein valmis. Katossa karkeloi yhdeksän runotarta, Ekmanin mestariteos. Varsinkin Urania on ihmeen kaunis. Marraskuun keskivaiheilla se avataan, jollon taiteenharrastajat esittävät oopperan (Lemminkäinen, sanat Topeliuksen, musiikki Paciuksen). Sepä vasta tulee olemaan mielenkiintoista!

Tähän lopetan nyt kirjeeni ja pyydän teitä, rakkaat vanhemmat, sanomaan sydämelliset terveiseni isoisälle ja sisarille.

Teidän Julius.

Helsinki, 20 p. lokakuuta 1860.

Rakkaat vanhemmat.

Taaskin on kulunut pitkä aika siitä, kun viimeksi teille kirjoitin. Viikot kuluvat niin nopeasti, että on vaikea pitää niistä lukua. Siitä voitte nähdä, etten ole ollut toimeton. Ja kuitenkin täytyy minun tunnustaa, etten kolmena viime viikkona ole lainkaan opiskellut, paitsi lukenut Ossianin lauluja. Melkein kaiken vapaan aikani olen käyttänyt jutteluihin kuun kanssa sekä esitelmäni suomentamistyöhön. Kaikki tämä sekä muut suomalaiset runoni tulevat julkaistaviksi kaunokirjallisessa julkaisussa "Mustikoita ja Mansikoita". Kuun tarinoita, joista useat ovat teille uusia, on kolmetoista. Nyt en lähetä enää useampia Emilielle ja pahoittelen hiukan, että lähetin kahta viimeistäkään, sillä nyt tulee julkaisussamme olemaan kovin paljon teille ennestään tuttua. Minä toivon kuitenkin, että te mesenaatteina suositte myös suomalaista runotarta! Meidän marjaraukkamme ovat ansarihedelmiä, jotka paria kuukautta liian varhain kypsyvät; niiden lukumäärä ei ole kovinkaan suuri, joilla on kylliksi isänmaanrakkautta ostaakseen suomalaisen taiderunouden esikkoja. Meidän rannikkoseuduillamme, missä kirjallisen ravinnon tarve jo on herännyt, on ikävä kyllä paljon sellaisia, jotka eivät ymmärrä suomea, ja sisämaassa, missä sivistyneetkin ovat perehtyneet kieleen, ei lueta juuri nimeksikään.

Tälle allotrialle te luultavasti ette niin pahasti pudista päätänne kuin pedagogiselle sivuhyppäykselleni. Ja oikeastaan tämä onkin työskentelyä toisten hyväksi. Mitäpä jos nyt pitäisinkin tätä työskentelyä toisten hyväksi elämän päätehtävänä, ja itsensä hyväksi työskentelyä vain sen välikeinona. Mitäpä ahertelumme tässä elämässä muuta onkaan kuin pyrkimystä kohottautumaan omien epäitsekkäiden harrastusten ahtaasta piiristä siihen työhön, joka tarkoittaa Jumalan valtakuntaa. Äiti sanoo sitä sivistystyötä, jota pääkaupungissamme harjoitetaan suomalaisen nuorison hyväksi, vieraaksi harrastukseksi. Mutta minulla se on syvästi sydämeen kiinnikasvanut. Jokainen Suomen kansan edistysaskel täyttää mieleni suuremmalla ilolla, kuin mitä suurin persoonallinen onni voisi minulle tuottaa; jokainen taka-askel tässä suhteessa koskee kipeästi sieluni syvimpiin kieliin. Mitenkä voisin sitä sanoa vieraaksi harrastukseksi, jolla ajatuksissani ja sydämessäni on niin suuri sija. Minä olen nyt kerta siten kokoonpantu, ja teidän täytyy antaa minun toimia sen mukaan. Vaisto johtaa minua samoinkuin muuttolintua lämpimistä maista aina takaisin kylmään, autioon pohjolaan. Se ei voi tehdä toisin, enkä minäkään. — Ensi lukukaudella olen kuitenkin pakotettu jättämään tuntini suomalaisessa koulussa ja rajoittumaan yksinomaan opintoihini, jotta kevääksi saisin lisensiaattitutkinnon suoritetuksi.

Voikaa hyvin ja viekää terveiseni kaikille rakkaillemme.

Teidän Julius.

Helsinki, 30 p. lokakuuta 1860.

Rakas isä.

Ota vastaan joskin myöhästynyt, niin ei silti vähemmän sydämellinen onnitteluni syntymäpäiväsi johdosta! Olin aikonut syntymäpäivälahjaksi lähettää sinulle saksalaisen käännöksen keväällä pitämästäni esitelmästä, joka käsitteli suomalaista kansanrunoutta. Aivan valmis se ei kuitenkaan vielä ole.

Äiti kirjoittaa, että hän oli kääntänyt kaksi kuuntarinaani sinulle syntymäpäiväksesi. Joskin minusta oli hauska siten olla edustettuna sinä päivänä, niin olen kuitenkin hiukan pahoillani, että äiti ennätti ennen minua. Siksipä pyydän ettei hän sitä enää tekisi. Mitäpä voisin isälle antaa joululahjaksi, jos minulta riistetään pienokaiseni.

Että sinä, rakas äiti, teet paljon hyvää lähimäisillesi ja voit heidän hyväkseen uhrautuakin, siitä olen nähnyt siksi monta todistusta, etten hetkeäkään voisi epäillä sinun mielialaasi siinä suhteessa. Mutta sitä, mikä itseesi nähden on sinusta aivan luonnollista, et pidä aina muille tarpeellisena. Jollei esimerkki vaikuttaisi tuhat vertaa enemmän kuin sanat, niin kukapa tiesi, vaikka sulasta rakkaudesta olisit kasvattanut meistä egoisteja. Anna meidän siis seurata esimerkkiäsi, niin, vieläpä paljon korkeampaa — vapahtajamme esimerkkiä — joka meidän ihmisten hyväksi teki työtä ja kärsi kuolemaansa saakka, aina ristinkuolemaansa asti! Mitäpä sillä väliä kestääkö elämä paria vuotta kauemmin tai vähemmän — vaikkapa sitä kestäisi kokonaisen vuosisadan, niin se olisi sittenkin vain pisara iankaikkisuudessa! — kunhan se vain kantaa hedelmiä, hedelmiä ihmiselle itselleen ja hänen lähimäisilleen.

Voikaa nyt hyvin, rakkaat, hyvät vanhempani ja sanokaa terveisiä kaikille meikäläisille.

Teidän Julius.

Helsinki, 1 p. joulukuuta 1860.

Rakkaat vanhemmat.

Nyt lähestyy jo se aika, jolloin taaskin saan viettää pitemmän ajan teidän piirissänne. Oi, miten sitä jo ikävöinkään! Tuntuu aina niin hyvältä palata maailman levottomasta hälinästä ja humusta kodin hiljaiseen, rauhalliseen suojaan! Tällä kertaa aion taas oikein nauttia joulusta; viime kerralla en saanut olla kuin lyhyen aikaa ja edellisenä vuonna olin kovin kaukana poissa.

Ottilie kirjoittaa, ettei hän odottanut minulta kirjettä, kun olen niin kiinni työssä. Sitä olen ollutkin, vaikka en sen ohjelman mukaan, jonka teille annoin. Viimeiset kaksi kuukautta, lukuunottamatta pedagogista toimintaani, on runotar kokonaan ottanut minut valtaansa. Ensiksi antoivat "Mansikat" minulle työtä (tämän vihon 9 1/2:sta painoarkista on enemmän kuin seitsemän minun kädestäni lähtenyttä). Ah, jospa ihmiset tietäisivät, miten runouteen on yhdistynyt paljon proosallisia sivuseikkoja, nk. juoksut sensorin luona ja varsinkin aikaakysyvä ja kauhean ikävystyttävä korrehtuurinluku!

Ne ovat ruusun okaita!

Tämä työ läheni jo loppuaan ja minä toivoin loppulukukaudeksi pääseväni kiinni lukuihini. Mutta niinpä ei käynytkään. Ahlqvist ei ollut suostunut proloogin sepittämiseen uuden teatteritalomme vihkiäistilaisuutta varten, ja silloin käännyttiin minun puoleeni. Minä panin kyllä hiukan vastaan, mutta koska vastustajien puolelta olisi epäilemättä pidetty sitä puuttuvan kyvyn todisteena, jos suomalainen aines ei olisi ollut edustettuna tässä tilaisuudessa, niin täytyi minun suostua. Kokonaisen viikon kiusasin itseäni tuloksetta, mutta vihdoin se onnistui minulta eräänä päivänä, jolloin aioin jo lähteä Topeliuksen luo peruuttamaan lupaustani. Runotar on ylpeä neito; hän lahjoittaa suosionsa armosta eikä salli ryöstää itseltään suuteloa. — Sitten en muutamaan päivään nähnyt muuta kuin painopoikia, yksin unissakin he ajoivat minua takaa. Parin päivän jälkeen, Jumalan kiitos, vapaudun heistä kokonaan.

Että teatteri vihittiin Topeliuksen näytelmällä (Pacius oli säveltänyt siihen musiikin ja tehnyt sen kunnialla), tiedätte jo sanomalehdistä. Minun proloogini lausui Hougberg. Se oli oikeastaan draamalliseen muotoon kirjoitettu, mutta kun sen esittämistä kohtasi monenlaiset vastukset, oli minun pakko muuttaa toiminta kertovaan muotoon.

Älkää olko minulle pahoillanne, rakkaat vanhemmat, vaikka lukuni tämän kautta ovat jääneet takapajulle. Mutta luoja on luonut linnun laulamaan, enkä minä voi pakottaa luontoani. Sen mikä sielun syvyyksissä liikkuu, täytyy päästä ilmoille! Ensi lukukautena koetan olla ahkera, oikein ahkera. Muuten sain eilen kokea, ettei runous kuitenkaan ole aivan leivätön taide, sillä minut kutsuttiin proloogini vuoksi kaikkein herkullisimmille päivällisille, joissa eläissäni olen ollut. Ne olivat kuvernööri Alfthanilla.

Ja nyt pikaisiin näkemiin asti! Sanokaa terveiseni kaikille rakkaillemme.

Teidän Julius.

Viipurista jouluk. 24 p. 1860.

Veliseni.

Viime kirjeessäs sanot kirjallisten puuhain vieneen sinulta muut ajatukset ja kirjevaihteloamme hämmentäneen. Samaa virttä täytyy minunki laulaa, että tietäisit oikean syyn pitkälliseen äänettömyyteeni. Nyt taitavat jo Mansikkamme sekä prologinikin olla käsissäs, josta näet että minä sitä laiskurin työtä tänä syksynä olen miltei virkana pitänyt. Lokakuun alusta asti en olekaan joutohetkinäni muuta tehnyt, kuin ensin kirjoitellut ja sitten korehtuuria lukenut. Laulattarien parissa on aikani niin tiukkaan mennyt, etten oppimiseen ole paljon ensinkään joutanut ja kasvatusoppi-tutkintoni on jäänyt kukaties iäksi päiväksi. Minä nyt olen lopullisesti päättänyt seminarioon ei ruveta, vaan pysyä yliopistossa taikka, jos ei siinä virkaa eikä viran toivoakaan olisi, mennä opettajaksi Jyväskylän aiottuun suomalaiseen kymnaasiin. Mitäs siitä arvelet? Eikö sinua haluta tulla takaisin Suomeen, niin ettei tuosta laulustas sopisi puustaintakaan sinuun? Vaikka muutenkin en oikein ymmärrä millä tavalla se sinuun koskisi, joka vieraassa maassa raukenevaa suomalaisuutta turvaat. Kymnaasin opettajana sinulla olisi riittävä palkka ja aikaakin kirjoitella. Minäkin olen yhä välistä surkutellut tuota kannelparkaasi, joka päivät pitkät pölystyy, ruostuu. Runollisuuden tähden olen heittänyt seminaariotuumat; heitä sinäkin, veikkonen, muut hankkeet ja hae semmoinen paikka, jossa joudat runoelemaan. Meitä on niin vähän laiskurin työn tekijöitä, ettei pitäis kenenkään sitä heittää, kelle vaan Jumala sitä lahjaa on luonut. — Vaan yhtä olen toisinaan kummeksinut, kun sinä yhä vaan kääntelet ja mukailet! Kirjoitithan ennen muinoin omiakin ajatuksiasi runoksi; eikös niitä nyt enää tule? Ja kun käännät, niin eikös todellaki olis etusampi kääntää suuria teoksia? Noiden pienten lauluin käännöksissä, joissa ajatuksella on niin tiukasti sopiva verho, tahtoo aina olla kankeutta; suurempia teoksia suomentaessa pitäisi sitä olla helpompi välttää.

Helsingissä on meillä viime aikoina ollut tuuma, josta toivon paljon hyvää syntyvän. Kun meitä suomen kielen kirjoittajia on niin vähän ja niistäkin useimmat muissa toimissa kiinni, niin etteivät paljon kerkiä tehdä, niin olemme sen keinon keksineet, että pitäis ylioppilasten, jotka välttävästi suomea osaavat, suomentaa maaoppaallisia ja historiallisia kuvauksia, elämäkertoja j.n.e., ja sitten tottuneempain kynämiesten niitä käännöksiä oiaista ja parannella. Meitä on oikaisijoita noin kymmenkunta ja jokaisen piti itselleen hankkia 4-5 apumiestä. Minulla niitä jo on, miten muilla lienee, en tiedä. Mitäs tästä arvelet, jos siitä totta tulee? Eikös se hyvinkin auttais kirjallisuuttamme?

Kummalla ja häpeällä havaitsen, että kirjallisuudesta alusta asti puhuessain en ole kuitenkaan ollut tietävinäinkään "Fänrik Stålista"! Mutta sillä lailla se on, että ihmisen mielessä pienemmät asiat, kun vaan ovat omat, välistä tahtovat hämmentää pois suuria ja tärkeitä. Voi veikkonen kuin olen ollut ihastuksissani tätä maailman parasta joululahjaa lukiessa. "Fänr:s marknadsminne" ja "Trosskusken" ovat minusta paraat; varsinkin on viimeisessä niin syvä ajatus niin yksinkertaisessa puvussa, että oikein ihmetyttää. "Von Törne" ja "Munter" ovat myöskin mielipalojani ja samate kaikki muutkin. — Pitäis ruveta heitä suomentamaan; minä olenkin usein kummeksinut kuinka ei mikään suomenkielinen kirja eikä sanomalehti ole sanaakaan virkkanut Runebergistä, niin että hän umpi-suomalaisille taitaa olla aivan tietämätön. Pitäis Mehiläiseen panna kirjoitus hänen elämästään ja teoksistaan.

No nyt on Lönnrotin Kasvi-oppikin ilmestynyt; nyt saat ensi kesänä ruveta kukkasia tutkimaan. Paksu se tuli ja joka sivulla näkyy ukon tarkka käsi.

Kylläpä nyt on ollut jouluksi kirjallinen tulva. Snellman näkyy siitä olevan hyvällä tuulella ja lopettaa viimenumeron Litteraturbladia kauniilla sanoilla.

Hyvästi nyt veikkonen! Huvillista joulua ja onnellista uutta vuotta toivottaen pysyn nyt ja ainian ystäväsi Suonio.