ARNE (continued 2)

Kerran kävi niin, että hän pantiin viemään Eliä ja papintytärtä hevosella johonkin kylään; hänellä oli tarkka kuulo, mutta ei hän kuitenkaan voinut saada selvää heidän supatuksestaan; väliin Mathilda häntä puhutteli; silloin Eli nauroi ja peitti kasvonsa. Viimein kysyi Mathilda, jos siinä oli perää, että hän kirjoitteli runoja. "Eikä ole", lausui Arne pikaisesti; silloin he molemmat nauroivat. Senjälkeen ei Arne heitä hyvin suvainnut eikä ollut heitä näkevinäänkään.

Kerran hän istui pappilan tuvassa palvelusväen siellä tanssiessa; Mathilda ja Eli tulivat kumpikin katselemaan tanssia. Jotakin he keskenään kiistelivät nurkassa, jossa seisoivat. Eli ei tahtonut, mutta Mathilda tahtoi, ja hän se puolensa piti. Sitten he yhdessä tulivat hänen luokse, niiasivat ja kysyivät jos hän osasi tanssia. Arne antoi kieltävän vastauksen; tytöt kääntyivät häneen selin, nauroivat ja juoksivat tiehensä. Tuopa nyt on ianaikaista nauramista, ajatteli Arne ja kävi totiseksi. Mutta papilla oli noin kymmenen tai kahdentoista vuotias ottopoika, josta Arne paljon piti; häneltä oppi Arne tanssimaan kun osuivat kahdenkesken olemaan.

Elillä oli pikkuinen veli, jotenkin saman ikäinen kuin papin ottopoika. Pojat olivat usein yksissä ja Arne teki heille kelkkoja, suksia ja pyydyksiä; ja heidän kanssaan Arne paljon puheli tytöistä, varsinkin Elistä. Eräänä päivänä toi Elin veli hänelle sanan, että hänen pitäisi paremmin siistiä hiuksiaan. "Kuka sen sanoi!" — "Eli sen sanoi; mutta ei minun pitänyt sinulle ilmoittaa, että se oli hän." — Muutamia päiviä senjälkeen laittoi hän pojalla sanan, ettei Eli nauraisi niin paljon. Poika tuli takaisin sanoen, että Arnen toki pitäisi nauraman hiukan enemmän.

Kerran poika tahtoi Arnelta jotakin, jota hän oli kirjoittanut. Arne sen antoi hänelle eikä ajatellut sen enempää koko asiata. Joku aika senjälkeen tahtoi poika ilahuttaa Arnea sillä tiedolla, että molemmat tytöt olivat niin kovin ihailleet hänen kirjoitustaan. "Ovatko he sen sitten nähneet?" — "Ovat; heillehän minä sitä pyysinkin." — Arne pyysi poikia vasta vuoroon tuomaan hänelle jotakin tyttöjen kirjoituksista; sen he tekivätkin. Arne korjasi siinä kirjoitusvirheet karkealla lyijykynällä; hän pyysi poikia asettamaan paperin niin että tytöt sen löytäisivät. Jonkun ajan kuluttua sai hän saman paperin käteensä nuttunsa taskusta; mutta alle oli kirjoitettu: "Tuittupäisen miesparan korjaama."

Seuraavana päivänä lopetti Arne työnsä pappilassa ja lähti kotiansa. Niin lauhkeana, kuin hän siihen aikaan oli, ei äiti muistanut häntä nähneensä sitten kuin tuona surullisena aikana heti isän kuoleman jälkeen. Hän luki hänelle saarnan joka pyhä, tuli hänen mukanaan kirkkoon ja oli aina erinomaisen suopea ja ystävällinen. Mutta äiti tiesi että hän kaiken tämän alla kätki tuuman lähteä matkoille niin pian kuin kevät tuli.

Eräänä päivänä tultiin Böen'istä kysymään eikö Arne tahtoisi tulla sinne sahaamaan. Arne kävi hämilleen ja antoi myöntävän vastauksen. Heti kun sanantuoja oli mennyt, lausui äiti: "No jopa nyt jotakin! Böen'iinkö pyytävät sinua tulemaan?" — "Onko tuo nyt sitten niin merkillistä?" kysäsi Arne, mutta vältti samalla äitinsä katsetta. — "Böen'iin!" ihmetteli äiti vielä kerran. — "No, miksikäs ei sinne yhtähyvin kuin johonkuhun muuhunkin taloon?" — hän katsahti vähän ylös työstään. — "Böen'iin, Birgit Böen'in luokse — Bård, joka löi isäsi vaivaiseksi juuri Birgitan tähden!" — "Mitä sanot?" huusi nyt poikakin vuorostaan. "Oliko se Bård Böen?…"

Poika ja äiti seisoivat vastakkain ja katsoivat toisiinsa. Kokonainen ihmiselämä vieri heidän silmiensä ohi, ja he näkivät sinä hetkenä kumpikin sen mustan langan juoksun, joka tätä elämää oli alusta aina loppuun asti kietonut. He alkoivat sitten puhella noista isän mahtipäivistä, jolloin Böen'in Eli itse oli kosinut tyttärensä puolesta ja saanut rukkaset; he muistelivat ja kertoivat kaikki aina siihen tapaukseen saakka, jonka jälkeen Niilo ikäpäiväkseen terveytensä menetti, ja kumpikin he selvään näkivät, ettei siinä Bård'in syytä paljonkaan ollut. Mutta hän se kumminkin oli, joka isän vaivaiseksi saattoi, — hän se oli.

"Enkö minä vieläkään ole päässyt isästä vapaaksi?" ajatteli Arne ja päätti samassa tehdä lähtöä.

Kun Arne saha olkapäällä astui jään yli järven toiselle puolelle ja sieltä ylös Böeniä kohden, näytti tämä hänestä muhkealta talolta. Huonerakennus oli vasta hiljakkoin maalattu; häntä vähin vilusti ja kenties se hänestä juuri sentähden näytti niin kodikkaalta ja hauskalta. Hän meni suorinta tietä kartanoon karjapihan yläpuolitse; siellä seisoi parvi tuuheakarvaisia vuohia lumessa, nakerrellen kuoria muutamista havupuun oksista, karjakoira juoksi edes takaisin luhan portailla ja haukkui aivan kuin olisi paholainen itse tullut taloon; mutta heti kun Arne vaan pysähtyi, heilutteli se häntäänsä ja antoi taputtaa itseään. Kyökin ovea aukaistiin usein ja Arne katsahti joka kerran sinne päin; mutta sieltä tuli vaan joko karjapiika maitokehloineen tai kyökkipiika, joka viskasi jotakin vuohille karjapihaan. Riihtä puitiin parast'aikaa ja varstat kävivät tiukkaan; vasemmalla puolen halkokatoksen luona seisoi poika ja löi puita; hänen takanaan oli suuret halkopinot. Arne jätti sahansa sen viereen ja meni kyökkiin; siellä oli valkoista hiekkaa laattialla ja hiekalle oli ripoitettu katajan havuja; seinillä kirkkaat kupariastiat kiilsivät ja hyllyllä oli pitkä rivi pystyyn asetettuja tina-astioita. Puolipäiväinen oli juuri tulella. Hän pyysi saada Bårdia puhutella. "Mene tuonne tupaan!" sanoi eräs sisällä olevista, sormellaan osoittaen ovea peräseinällä; Arne meni; ovessa ei ollut linkkua vaan messinkinen vedike; sisällä oli kaikki valoisata ja kaunista; kattoon oli maalattu somia ruusuja, kaapit olivat punaisia, omistajan nimi mustalla oviin piirrettynä, sänky oli myöskin punainen, mutta reunoissa oli siniset juovat. Harteva, suopeakasvoinen mies istui piisin luona astioita vannehtien, tuon pitkän pöydän luona istui vaimo, jolla oli myssy päässä ja ruumiinmukaiset vaatteet; hän oli pitkä ja solakka; vaimo jakeli jyviä kahteen eri läjään. Muita ei huoneessa ollut.

"Hyvää päivää!" lausui Arne ottaen lakin päästään. Molemmat katsoivat häneen; mies hymyeli ja kysyi ken hän oli. — "Hän se oli, jota oli haettu tänne sahaamaan." — Mies hymyeli vieläkin enemmän ja lausui samalla kun painoi päänsä alas ja taaskin jatkoi työtään: "Vai niin, Arne Kampen." — "Arne Kampen?" huudahti vaimo ja tuijotti häneen. Mies vähän katsahti ylös työstään ja hymyeli taaskin. "Räätäli-Niilon poika", lausui hän ja jatkoi työtään.

Vähän sen jälkeen oli vaimo noussut istuviltaan, mennyt hyllyä kohden, kääntynyt sieltä ja mennyt kaapille, kääntynyt taaskin ja kun hän viimeinkin oli kumarruksissaan pöydän ääressä haeskellen jotakin laatikosta, kysyi hän, silmiään nostamatta: "Tuleeko hän tänne työhön?" — "Tulet", lausui mies, eikä myöskään nostanut silmiään työstä. — "Ei sinua kukaan pyydä edes istumaankaan", — puhui nyt mies Arnelle. Tämä kävi penkin luokse, vaimo läksi ulos, mies jatkoi työtään; Arne kysyi eikö hän saisi aloittaa. "Saatamme syödä puolipäiväistä ensin."

Vaimo ei enää tullut sisään; mutta kun kyökinovi ensi kerran aukeni, oli se Eli, joka sieltä tuli. Hän ei ensin ollut näkevinäänkään Arnea; mutta kun tämä nousi häntä tervehtimään seisahtui tyttö ja antoi hänelle kättä, ehkei hän kuitenkaan silmiään häneen luonut. Pari sanaa he siinä vaihtoivat; isä vaan työskenteli. Tytön hiukset olivat palmikoitut, hän oli puettu ahdashihaseen liivihameesen, oli hoikka ja solakka, käsiranne hänellä oli pyöreä, mutta käsi pienoinen. Hän katti pöydän; työväki söi toisessa tuvassa, mutta Arne atrioitsi täällä isäntäväen kanssa; he, näet, osuivat sinä päivänä syömään erikseen, vaikka muuten tavallisesti söivät kaikin yhdessä pitkän pöydän ympärillä valoisassa kyökissä. "Eikö äiti tule?" — "Ei hän tule, hän on luhdissa villoja punnitsemassa." — "Oletko häntä kutsunut?" — "Olen, mutta ei hän sanonut ruuasta välittävänsä." Tuli hetkinen äänettömyys. — "Onhan siellä luhdissa jokseenkin kylmä?" — "Ei äiti antanut minun laittaa sinne tulta."

Jälkeen puolen päivän Arne oli työssä; iltasella hän taas istui tuvassa muiden kanssa. Vaimokin oli silloin sisällä. Naiset neuloivat; mies teeskenteli yhtä ja toista pientä kapinetta; Arne häntä auttoi; tuntikausi siinä varmaankin istuttiin aivan puhumattomina; sillä Elikin, joka muuten näytti olevan talon ratto, istui nyt hiljaisena työnsä ääressä. Arne ajatteli kauhistuksella, että hänenkin kotonaan usein oli laita näin; mutta hänestä tuntui, kuin hän sen vasta nyt oikein käsittäisi. Kerran Eli veti syvään henkeä, ikäänkuin hän jo olisi tarpeeksi asti pidättänyt itseään, ja sitten hän purskahti nauramaan. Isä nauroi myös, ja tuo jo Arneakin rupesi naurattamaan. Sitten he puhelivat yhtä ja toista, enimmäkseen hän ja Eli; isä siihen myöskin lausui jonkun sanan silloin tällöin. Kerran kun Arne oli puhunut pitemmältä ja lausunut ajatuksensa hyvin, tuli hän katsahtaneeksi ylös; silloin tapasi hän äidin, Birgit'in, katseen; tämä oli antanut työnsä vaipua helmaansa ja istui siinä silmät Arneen kiintyneinä. Nyt hän jälleen tarttui työhönsä, mutta heti kun Arne sanankaan vaan lausui, loi hän taaskin silmänsä häneen.

Tulipa niin maata panon aika, ja itse kukin meni omalle leposijalleen. Arne tahtoi panna merkille sen unen, jonka hän ensimmäisenä yönä näki tässä vieraassa paikassa; mutta siinä ei ollut päätä eikä pontta. Hän ei ollut koko päivänä puhunut isännän kanssa paljon mitään; mutta yöllä hän uneksi yksinomaisesti vaan hänestä. Bård oli viimeiseksi lyöpävinään korttia Räätäli-Niilon kanssa. Tämä oli vaaleana vihasta, mutta Bård vaan naurahteli ja veti puoleensa kaikki saadot.

Arne oli siellä monta päivää työssä; ei niinä päivinä puheltu paljon mitään, mutta sitä ahkerammin tehtiin työtä. Ja hiljaisia olivat kaikki, ei ainoastaan isäntäväki, vaan myöskin palvelijat, torpparit, ja vieläpä naisväkikin. Talossa oli vanha koira, joka haukkui kun joku vieras tuli kartanolle; mutta silloin huusi joku talonväestä "hiljaa!" — ja muristen meni koira taas lepäämään. Kotona Kampenissa oli katolla suuri viiri, joka kääntyi tuulen mukaan; täällä oli vieläkin suurempi viiri, mutta Arne pani merkille ettei se kääntynytkään tuulen mukaan. Kun nyt tuuli oli vastainen, pyrki viiri kaikin voimin irralleen, ja niin kauan Arne sitä katseli että hänen viimein täytyi kivuta katolle sitä korjaamaan. Ei se ollutkaan jäätynyt niinkuin Arne luuli, vaan oli nappula painettu sisään, ettei se pääsisi liikkumaan. Arne sen veti pois ja heitti alas: nappula sattui Bård'iin, joka osui siitä käymään sivu. Tämä katsahti ylös. — "Mitä sinä siellä teet?" — "Minä irroitan viiriä." — "Älä sitä tee; se vinkuu käydessään." — Arne istui kahareisin katon harjalla: "Parempi sekin on, kuin että se aina on hiljaa." Bård katsoi ylös Arneen ja Arne katsoi alas Bårdiin; silloin Bård hymyili: "Sen, jonka täytyy parkua puhuessaan, on parempi vaieta, tiedämmä."

Väliin tapahtuu että joku sana kaikuu toistamiseen kauan senjälkeen kun se on sanottu, olletikin, jos se on viimeiseksi lausuttu. Bårdin sanat kaikuivat Arnen korvissa hänen kapuellessaan pakkaisessa katolta alas, seurasivatpa häntä vielä illallakin tupaan mennessä. Eli seisoi siellä hämärässä ikkunan luona ja katseli jäätä, joka hohti kirkkaana kuutamossa.

Arne läheni toista ikkunaa ja katseli ulos, niinkuin hänkin. Sisällä vallitsi hiljaisuus ja oli lämmin, ulkona oli kylmä; kolkko iltatuuli puhalsi laaksosta ja heilutteli puita niin, että niiden mustat varjot keijuivat sinne tänne valkoisella lumella. Pappilasta näkyi yksinäinen kynttilänvalo aina tänne saakka, se milloin laajeni, milloin suippeni, teki väliin loistavia kaareja ja säteili taas monivärisenä, niinkuin kynttilänvalo tavallisesti tekee, kun siihen kauan yhtä päätä tuijottaa. Tunturi riippui pimeänä, syvyyksissä savut majailivat, mutta ylempänä kirkasti kuuvalo valkoista lunta. Taivaalla tähdet tuikkivat ja toisella kulmalla revontulet vähän soilehtivat; mutta aivan korkealle ne eivät tahtoneet tulla. Vähän matkaa ikkunasta järveenpäin kasvoi puita, ja niiden varjot hiipivät toistensa luo; mutta tuo suuri sarapuu seisoi vaan yksinään ja piirteli lumelle.

Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys; ainoastaan silloin tällöin kuului pitkällinen, valittava vinkuna. "Mikä se on?" kysyi Arne. — "Se on viiri", vastasi Eli, ja jatkoi sitten hiljempää, ikäänkuin itsekseen puhuen: "Se on mahtanut päästä irti." Mutta Arne oli tähän saakka ollut niinkuin se, joka mielellään olisi tahtonut puhua, vaan ei kyennyt. Nyt hän lausui: "Muistatko satua laulavista rastaista?" — "Kyllä muistan." — "Niin tosiaankin… sinähän sen kerroitkin… Se oli kaunis satu." — Eli lausui niin lauhkealla äänellä, että hän melkein luuli ensi kerran sen kuulevansa: "Minä olen usein kuulevinani laulua silloin kun kaikki on hiljaa." — "Se on hyvyys meissä itsessämme." Tyttö katsoi häneen pitkään, ikäänkuin olisi siinä vastauksessa ollut jotakin liikaa; he vaikenivat kumpikin senjälkeen. Viimein kysyi tyttö sormellaan ruutuun piirrellen: "Oletko hiljakkoin mitään laulua sepittänyt?" Arne punastui, mutta sitä ei tyttö hoksannut. Senpätähden hän taaskin kysyi: "Millä tavalla sinä niitä sepittelet?" — "Tahtoisitko sen mielelläsi tietää?" — "Ah, tahtoisin!" — "Minä pidän kiinni niistä ajatuksista, jotka muut kernaammin antavat luistaa", vastasi hän välttelevästi. Tyttö ei pitkään aikaan mitään virkannut; sillä hän varmaankin vertaili jotakin laulua ja mietiskeli, jos hänelläkin oli ne ajatukset olleet, ja oliko hän antanut niiden luistaa. "Se on kummallista", puhui hän ikäänkuin itsekseen ja alkoi taaskin piirrellä ruutuun. — "Minä tein erään laulun kun sinut ensi kerran näin." — "Missä oli?" — "Pappilan luona, tuolla, se oli samana iltana, kuu sinä sieltä muutit; — minä näin sinut järvessä." — Tyttö nauroi, seisoi sitten hetken hiljaa. "Anna mun kuulla se laulu." — Arne ei vielä koskaan ollut sitä tehnyt, mutta nyt hän alkoi tytölle laulaa:

Hän Venelilla hyppäsi nopeaan Vastaan armastaan, j.n.e.

Eli kuunteli tarkkaan; hän seisoi hiljaa vielä kauan senjälkeen kuu Arne jo oli laulamasta lakannut. Viimein hän puhkesi puhumaan: "Voi kuinka minä häntä säälin!" — "Se tuntuu minusta niinkuin en olisikaan sitä itse tehny", lausui Arne, sillä hän ujosteli, eikä hän myöskään voinut käsittää, kuinka se hänen mieleensä oli tullut. Hän jäi seisomaan ja katseli laulun jälkeen. Silloin tyttö lausui: "Mutta eihän minun niin käynee?" — "Eihän nyt toki, ei, ei! … minä ajattelin oikeastaan itseäni." — "Käykös sinulle sitten niin?" — "En tiedä; — mutta silloin minusta tuntui siltä; — nyt ei enää ole niin: mutta yhteen aikaan olin minä hyvin raskasmielinen." — "Se on kummallista", — tyttö taaskin piirteli ruutuun…

Kun Arne seuraavana päivänä tuli puolipäiväiselle, kävi hän ensin ikkunan luokse. Ulkona oli ilma sakeata ja harmaata; täällä sisässä oli lämmin ja hyvä olla, mutta ruutuun oli sormella piirretty: "Arne, Arne, Arne" ja monta monituista kertaa "Arne"; sen ikkunan luona Eli juuri edellisenä iltana oli seisonut.

Mutta seuraavana päivänä ei Eli tullut näkyviin; hän oli sairaana. Ylipäätään hän ei näinä aikoina voinut hyvin; hän sanoi sen itse, ja helposti sen muutkin voivat nähdä.

Yhdestoista luku.

Joku päivä senjälkeen tuli Arne sisälle ja kertoi, mitä hän vastikään oli ulkona kuullut, että papin tytär, Mathilda, juuri nyt oli lähtenyt kaupunkiin, muutamiksi päiviksi niinkuin hän itse luuli, mutta, sen mukaan kuin vanhemmat olivat päättäneet, jäädäkseen sinne vuodeksi tai pariksi. Eli ei siitä mitään ollut kuullut ennenkuin Arne sen nyt sanoi; hän kaatui maahan ja meni tainnoksiin.

Arne ei koskaan ennen ollut sellaista nähnyt; hän juoksi palvelustyttöjä hakemaan ja nämä taas vanhempia, jotka heti kiiruhtivat sisään; suuri hämmennys tuli koko taloon; kahlekoira haukkui luhan portailla. Kun Arne hetken päästä tuli sisään jälleen, oli äiti polvillaan sängyn vieressä; isä piteli sairaan päätä. Palvelijatytöt juoksivat, toinen vettä noutamaan, toinen rohtoja ottamaan kaapista, kolmas otti liiviä auki kaulan kohdalta. "Voi, Jumala sinua lohduttakoon ja auttakoon!" lausui äiti; "hullusti se oli kaikessa tapauksessa ett'emme hänelle mitään sanoneet; sinä se olit Bård, joka sen kielsit, voi, Jumala sinua lohduttakoon ja auttakoon!"

Bård et mitään vastannut. "Johan minä sen sanoin; mutta minun tahdostani ei koskaan lukua pidetä; voi Jumala sinua lohduttakoon! Aina sinä hänelle olet ilkeä, sinä Bård; sinä et käsitä hänen mieltään, sinä; etkä sinä tiedä miltä tuntuu kun jotakuta rakastaa, sinä!" Bård ei mitään vastannut. "Ei hän ole niinkuin muut, ne voivat surua kantaa, mutta hän sen alle sortuu, heikko ja hiemeräinen kuin hän on. Ja varsinkin nyt kun hän ei muutoinkaan ole terve. Toinnu taas, lapseni, toinnu, me olemme hyviä sinua kohtaan! Toinnu, oma armas Elini, äläkä tee meille tuollaista huolta!" Silloin lausui Bård: "Joko sinä puhut liian vähän taikka taas liian paljon"; — hän katsahti Arneen, ikäänkuin olisi hän suonut tämän menevän tiehensä tänlaista puhetta kuuntelemasta. Kun tytöt kumminkin jäivät sisään, jäi Arne myös, poistui vaan hiukan ja läheni ikkunaa. Nyt sairas sen verran tointui, että saattoi katsoa ympärilleen ja tuntea niitä, jotka seisoivat hänen sänkynsä vieressä; mutta samassa tuli muistikin takaisin; hän huusi: "Mathilda!" ja alkoi vetotaudin tapaisesti nyyhkiä, jotta oli vaikea olla koko huoneessa. Äiti koki häntä lohduttaa ja isä asettui niin, että tyttö hänen näkisi; mutta sairas työnsi heitä luotaan; "pois!" huusi hän, "minä en teitä rakasta, pois!" — "Herran tähden! etkö sinä vanhemmistasi pidä?" kysyi äiti. — "En! Te olette kovia minua kohtaan, ja riistätte minulta ainoan ilon mitä minulla on!" — "Eli, Eli! älä puhu noin!" rukoili äiti kauniisti. — "Puhunpas, äiti", huusi hän, "nyt minun täytyy se sanoa. Te kiusaatte minua täällä sisällä, jossa minä en saata olla iloinen useimmin kuin ulos lähteissäni! Ja Mathildan te otatte minulta, sen ainoan, jota minä ikävöin ja josta minä pidän koko tässä mailmassa! Voi, Jumalani, mitä otankaan eteeni kun Mathilda ei enää ole täällä, — varsinkin nyt, kun minulla on niin paljon, niin paljon semmoista, jonka kanssa en pääse selville, kun en voi siitä kellekään puhua!" — "Mutta ethän sinä tätä nykyä käynytkään juuri usein hänen lunnaan", lausui Bård. — "Mitä se teki kun minä näin hänen ikkunasta", vastasi sairas ja itki niin lapsellisen sydämellisesti, ettei Arne mielestään vielä koskaan ollut senlaista itkua kuullut. — "Ethän sinä voinut häntä ikkunasta nähdä", arveli Bård. — "Näinhän kumminkin talon", vastasi tyttö, ja äiti jatkoi katkerasti: "Sinä et käsitä sen laista, Bård." Sitten Bård ei enää mitään virkannut. "Nyt en minä enää koskaan saata ikkunan luokse mennä", lausui Eli. "Aamusilla minä aina ensimmäiseksi menin ikkunan luokse, kun ei mulla ollut ketään muuta, jonka luokse olisin mennyt. Mathilda, Mathilda!" Hän väänteli itseään sängyssä ja alkoi taaskin ääneen itkeä. Bård istui pallille ja katsoi häneen.

Eli ei niinkään pian tointunut, kun he ehkä olivat luulleet. Illalla he vasta huomasivat että hän oli kääntynyt tautiin, joka ehkä jo pitemmänkin aikaa oli kytenyt hänen ruumiissaan, ja Arnea kutsuttiin sisään auttamaan, kun häntä kannettiin omaan huoneesensa. Hän ei ollut silloin tunnossaan, mutta makasi hiljaa ja laimeana; äiti istui hänen luonaan; isä seisoi jalkopäässä ja katseli, sitten hän meni työlleen. Arne teki samoin, mutta sinä iltana hän rukoili tytön edestä maata pannessaan, rukoili että hän, nuori ja kaunis kuin hän oli, tulisi onnelliseksi mailmassa ja saisi nauttia elämän iloa kenenkään estämättä.

Seuraavana päivänä istuivat isä ja äiti yhdessä puhellen keskenään. Arne kysyi kuinka nyt oli laita. Kumpikin odottivat että toinen vastaisi, ja sentähden Arne kauan sai odottaa vastausta; mutta vihdoinkin isä lausui: "Huonosti on laita." — Sittemmin sai Arne kuulla, että Eli oli hourinut koko yön, taikka, niinkuin isä sanoi, puhunut mielettömyyttä. Nyt hän makasi kovassa kuumeessa, ei tuntenut ketään eikä tahtonut syödä mitään, ja vanhemmat neuvottelivat juuri, onko heidän lähettäminen lääkäriä noutamaan. Kun he senjälkeen menivät ylös ja jäivät sairaan luokse, ja Arne jäi yksinään huoneesen, tuntui hänestä ikäänkuin olisi tuolla ylhäällä elämä ja kuolema taistelleet, mutta hän istuisi ulkopuolelta.

Muutamien päivien kuluttua oli Eli kuitenkin parempi. Kerran kuin isän vuoro oli häntä hoitaa, pisti tytön päähän pyytää nähdäkseen sitä lintua, jonka Mathilda oli hänelle lahjoittanut. Silloin vastasi Bård, niinkuin tosi olikin, että kaikessa tässä hämmingissä oli unohdettu koko lintu, ja nyt se oli kuollut. Äiti tuli sisään samassa kun Bård tätä kertoi, ja ovessa jo tullessaan hän huusi: "Voi, Jumala armahtakoon, mikä pöllö sinä olet, Bård, kun tuonlaisia kerrot tuolle sairaalle lapsukaiselle! Kas niin, eikös hän pyörry taas käsiimme; Jumala sinulle syntisi anteeksi antakoon!" Niin usein kuin sairas tointui, huusi hän linnun perään, arveli ettei Mathildalle koskaan kävisi hyvin, koska lintu oli kuollut, tahtoi Mathildan luokse ja pyörtyi uudelleen. Bård seisoi vieressä ja katseli siksi kun varsin hullusti rupesi käymään, sitten hänkin tahtoi olla apuna; mutta äiti työnsi hänen pois ja sanoi itse hoitavansa sairasta. Silloin Bård katsoi näihin molempiin pitkän aikaa, pani sitten molemmin käsin lakin päähänsä, kääntyi ja läksi huoneesta.

Pappi tuli rouvineen myöhemmällä sairasta katsomaan; sillä tauti pääsi nyt uuteen voimaan ja yltyi niin kovaksi, että henkeä kysyttiin.

Sekä pappi että rouva ottivat Bårdin tutkinnon alle ja arvelivat hänen olevan liian kovan lasta kohtaan; he saivat kuulla aamullisen tapauksen, ja pappi sanoi silloin suoraan, että senkaltainen menetys oli tunnotonta; hän tahtoi itse ottaa lapsen luokseen, lausui hän, niin pian kun hän tointuisi sen verran että voitaisiin häntä kulettaa; vihdoin viimein ei papinrouva enää tahtonut häntä nähdäkään, otti vaan ja istui sairaan luona, puhutteli tohtoria, ja otti itse määritykset vastaan ja kävi siellä useat kerrat päivässä hoitamassa sairasta niiden jälkeen. Bård käveli ulkona kartanolla paikasta toiseen, mieluimmin kuitenkin niin, että sai oleskella yksinään, seisoi usein pitkät ajat liikkumattomana, korjasi sitten molemmin käsin sukkiaan ja ryhtyi jotakin toimittamaan.

Äiti ei häntä enää puhutellut; tuskin he katsoivatkaan toisiinsa. Pari kertaa päivässä kävi Bård sairaan luona; silloin hän heitti saappaat jaloistaan jo portailla ja laski lakkinsa ulkopuolelle ovea, jonka hän varovasti aukaisi. Heti kun hän tuli sisään, kääntyi Birgit pois, ikäänkuin ei hän. olisi Bårdia nähnytkään, istui niinkuin ennenkin kumarruksissaan, pää käden nojassa ja katseli sairasta. Tämä makasi kalveana ja hiljaisetta eikä tiennyt mistään. Bård seisoi hetken sängyn alapäässä, katsoi peiliin molempiin eikä virkannut mitään. Kerran kun sairas liikahti, ikäänkuin heräämäisillään, hiipi hän heti pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Usein Arne ajatteli, että siinä nyt miehen ja vaimon sekä vanhempain ja lapsen välillä oli lausuttu sanoja, jotka kauan olivat kyteneet ja jotka eivät hevin mielestä menisi. Hän halusi sieltä pois, vaikka hän tosin enin olisi tahtonut tietää, kuinka Elin kävisi. Mutta voi sen kumminkin kaikessa tapauksessa saada kuulla, arveli hän, ja meni Bårdille sanomaan, että hän nyt mielellään läksisi kotiin; työ, jota varten hän oli tullut, oli jo tehtynä. Bård istui ulkona hakkuupölkyllä, kun Arne tuli hänen luokseen ja ilmoitti aikeensa. Hän istui kumarruksissaan ja kaivoi nappulalla lumeen. Arne tunsi nappulan, se oli sama, jonka hän oli viiristä irroittanut. Bård ei nostanut päätään; hän sanoi: "Eihän täällä tätä nykyä liene hauska olla; — mutta en sinua vielä mielelläni laskisi menemäänkään." Sen enempää ei Bård puhunut eikä Arnekaan siihen mitään vastannut; hän jäi siihen vielä hetkeksi seisomaan, läksi sitten pois ja ryhtyi johonkin toimeen, ikäänkuin olisi se sillä päätetty että hän vielä jäisi tuonnemmaksi.

Kun Arnea myöhemmällä käskettiin sisään illalliselle, istui Bård aina vielä hakkuupölkyllä. Arne lähestyi häntä silloin ja kysyi kuinka Elin laita oli. "Varmaankin varsin hullusti", lausui Bård; "koska näin äidin itkevän." Oli juurikuin joku olisi vaatinut Arnea istumaan, ja hän asettui Bårdia vastapäätä, erään kaadetun puun nenälle. "Minä olen näinä päivinä paljon ajatellut isääsi", lausui Bård niin äkkiarvaamatta ettei Arne tiennyt siihen mitään vastata. — "Kaiketi sinä tiedät, mitä meillä oli välillämme?" — "Kyllä sen tiedän." — "No niin, luullakseni sinä kumminkin tiedät asian vaan puoleksi, ja panet suurimman syyn minun puolelleni." Arne vastasi hetken kuluttua: "Siitä asiasta kaiketi olet jo sopinut Jumalasi kanssa, niin vissisti kuin isänikin sen nyt on tehnyt." — "No niin, asia on niinkuin se otetaan", vastasi Bård. "Kun minä löysin tämän nappulan, oli se mielestäni niin kummallista, että sinä juuri tulit tänne viiriä irroittamaan. Yhtä hyvin aikaisemmin kuin myöhemminkin, ajattelin minä." Bård otti lakin päästään ja istui nyt katsellen sen sisään.

Arne ei vieläkään ymmärtänyt, että hän tällä ilmoitti tarkoituksensa puhua hänelle hänen isästään. Eikä hän ymmärtänyt sitä vielä silloinkaan kun Bård alkoi; niin vähän se oli Bårdin tapaan. Mutta aina sen mukaan kun Bård puhettaan pitkitti, tuli Arne huomaamaan, mitä hän mielessään oli tuntenut, eikä hän sen jälkeen suinkaan vähemmin kunnioittanut tuota hidasluontoista mutta perin rehellistä miestä.

"Saatoin olla noin neljäntoista vuotias", lausui Bård puhuen vitkaan ja pysähtymällä tavan takaa ikäänkuin hän tarkoin olisi punninnut jok'ainoan sanan. "Saatoin olla noin neljäntoista vuotias, kun tulin tuntemaan isäsi, joka oli samassa iässä. Hän oli hyvin raju eikä kärsinyt ketään etevyydessä rinnalleen. Minä olin ripille laskettaessa ensimmäisenä ja hän toisena, ja siitä saakka hän aina katsoi minuun karsaasti. — Usein hän näytti aikovan otella minun kanssani, mutta ei siitä koskaan valmista tullut; luultavasti meiltä kummaltakin puuttui tarpeellista itseluottamusta. — Mutta kummallista se oli, että hän tappeli joka ikinen päivä eikä kumminkaan koskaan mitään onnettomuutta hänelle tapahtunut; ja ainoa kerta kun minä siihen ryhdyin kävi niin hullusti kuin suinkin saattoi; — mutta kyllähän sen voikin arvata: minä olin viivytellyt liian kauan…

"Niilon halu oli kaikkiin tyttöihin ja niiden myöskin häneen. Oli vaan yksi ainoa, jota minä halusin omakseni, mutta hänenkin otti Niilo minulta joka ainoassa tanssissa, häätiloissa ja muissa pidoissa; se tyttö oli sama, joka nyt on vaimonani… Usein teki mieleni koetella voimiani Niilon kanssa sen asian tähden; mutta pelkäsin joutuvani tappiolle, ja silloin tiesin menettäväni Birgitin samalla. — Kun kaikki muut olivat menneet tiehensä, kannoin minä samat kuormat kuin hän oli kantanut, potkaisin saappaani korkoa samaan orteen kuin hänkin; mutta ensi kerran kun hän taas sieppasi tytön minulta, en tohtinut kumminkaan käydä otteluun hänen kanssaan; — kerran kuitenkin, kun hän aivan nenäni edessä hyväili tyttöä, otin minä niskasta erästä rotevaa miestä ja heitin hänen pitkäkseen, noin vaan lystin vuoksi. Silloin Niilon kasvot kävivätkin vähän kalveiksi.

"Jos hän olisi edes ollut tytölle hyvä, mutta hän petti hänen, ja sen hän teki aina uuhelleen joka tilapäässä. Luulen melkein tytön kuitenkin pitäneen hänestä sitä enemmän. — Sillä tavoin asiat kävivät, kunnes viimeinen tapaus sattui. Nyt sen täytyy päättyä, arvelin minä, käyköön sitten syteen tai saveen. Eikä Jumalakaan sallinut hänen enää pitemmälle mennä, luullakseni, sillä hän kaatui pahemmin kuin olisin tahtonutkaan… Sen erän perästä en häntä enää koskaan nähnyt."

He istuivat kauan aikaa äänettöminä; vihdoin jatkoi Bård:

"Minä kosin uudelleen Birgitiä; hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, ja silloin arvelin sen kenties sittemmin muuttuvan paremmaksi. Me menimme yhteen, häät pidettiin alhaalla laaksossa erään tädin luona; paljolla me alotimme, ja yhä on omaisuutemme kasvanut. Meidän talomme olivat vieretysten ja ne tulivat nyt yhdistetyiksi, niinkuin tuumani oli ollut aina pienestä saakka; mutta muuten ei käynyt niinkuin olin ajatellut…" — Hän vaikeni kauan; Arne ensin luuli hänen itkevän; mutta ei hän sitä kumminkaan tehnyt. Mutta kun hän puhettaan pitkitti, oli hänen äänensä vielä lauhkeampi kuin tavallisesti.

"Birgit oli ensimmältä harvapuheinen ja kovasti surumielinen. Minulla ei ollut mitään lohduttavaa sanaa ja sentähden minä vaikenin. Sitten hän väliin sai tuon itsevaltaisuuden halun, jonka ehkä olet huomannut; se oli jonkunlaista vaihettelua ja sentähden minä vaikenin myöskin silloin. — Mutta oikein iloista päivää minulla ei ole ollut, siitä saakka kun naimiseen menin, ja nyt olen kumminkin ollut naituna jo kaksikymmentä vuotta…"

Tässä hän katkaisi nappulan keskeä poikki; sitten hän vähän aikaa istui palaisia katsellen.

"… Kun Eli kasvoi vähän suuremmaksi, ajattelin, että hänellä kenties olisi hauskempi olla vieraissa ihmisissä kuin täällä kotona. Harvoin minulla juuri on omaa tahtoa ollut; enimmäkseen onkin siinä tapauksessa hullusti käynyt, — ja niin teki silloinkin. Äiti ikävöitsi lasta, vaikka järvi vaan oli välillä, ja vihdoin viimein huomasin myöskin ettei pappilassakaan kaikki ollut niinkuin olla piti, sillä tuo pappilan herrasväki on nyt kerrassaan senlaista leväperäistä joukkoa; mutta liian myöhään sen huomasin. Eihän tyttö enää pidä enemmän isästään kuin äidistäänkään."

Bård oli taaskin ottanut lakin päästään; pitkät hiuksensa olivat valuneet otsalle, hän pyyhkäisi ne silmiltään ja painoi taas molemmin käsin lakin päähänsä, ikäänkuin aikoisi hän tehdä lähtöä; mutta kääntyessään huonerakennukseen päin, pidättyi hän vielä ja lausui, samalla kun hän katsahti ylös tyttärensä kammarin ikkunaan:

"Luulin olevan parasta, ettei Mathilda sanoisi hänelle jäähyväisiä; mutta sekin oli hullusti. Minä ilmoitin hänelle että lintu oli kuollut, sillä siihen olin minä syypää, ja sentähden luulin olevan parasta tunnustaa se hänelle; ja se taas oli hullusti. Ja niin on kaiken kanssa. Aina on aikomukseni ollut hyvä, mutta seuraus paha ja nyt on viimein tullut niin pitkälle, että vaimo ja tytär tuolla minua panettelevat, ja minä kävelen täällä yksinäni."

Palvelustyttö huusi heille, että ruoka jo jäähtyi. Bård nousi. "Hevoset, luulemma, hirnuvat", lausui hän; "lienettekö unohtaneet antaa niille heiniä"; — hän meni talliin niitä ruokkimaan.

Kahdestoista luku.

Eli oli taudin jälkeen varsin voimaton; äiti istui hänen luonaan yöt ja päivät; isä kävi niinkuin ennenkin sukkasillaan heitä tervehtimässä, jättäen lakkinsa ulkopuolelle ovea. Arne oli yhä vieläkin talossa; hän ja isä istuivat iltasilla yhdessä; Arne oli aina enemmän ruvennut pitämään Bårdista. Bård oli taitava ja ajatteleva mies; mutta hän ei oikein rohjennut tietoonsa luottaa. Kun nyt Arne auttoi häntä selville muutamissa suhteissa ja kertoi hänelle senlaista, jota hän ei tiennyt, oli Bård hänelle siitä hyvin kiitollinen.

Kohdakkoin saattoi Eli aika ajoin istua yläällä, ja sen mukaan kun hän vointiinsa tuli, kävi hän aina oikullisemmaksi; kun Arne eräänä iltana istui tuvassa laulellen, lähetti Eli äidin pyytämään häntä hänen kammariinsa laulamaan, voidaksensa paremmin kuulla sanat. Arne oli varmaankin yksinäisyydessään laulellut juuri Elille; sillä kun äiti oli asiansa toimittanut, punastui hän ja nousi seisoalleen, ikäänkuin olisi hän tahtonut sitä kieltää, vaikkei kukaan semmoista sanonutkaan. Pian hän kuitenkin toimentui ja vastasi välttelevästi, ettei hän osannut paljon mitään laulaa. "Ei se siltä kuulu, kun yksinäsi olet", arveli äiti.

Arne antoi myöten ja läksi. Hän ei ollut Eliä nähnyt siitä päivästä, kun häntä kammariin kannettiin, ja arvasi tytön paljon muuttuneen tautinsa alla; oikeinpa hän sitä ajatellessaan tuli vähän pelon alaiseksi. Mutta kun hän hiljaa aukaisi kammarin oven ja astui sisään, oli huoneessa pilkkoisten pimeä, eikä hän nähnyt ketään. Hän jäi oven suuhun seisomaan. "Kuka se on?" kysyi Eli selvällä, mutta hiljaisella äänellä. — "Kampenin Arne", vastasi hän varovasti, saadakseen äänensä lauhkeaksi. — "Hyvin teit, kun tänne tulit." — "Kuinka sinä voit, Eli?" — "Kiitoksia, kyllä minä jo olen paranemaan päin."

"Istu, Arne hyvä!" lausui hän hetken kuluttua ja Arne hapuili eräälle tuolille, joka oli sängyn luona. — "Oli niin suloista kuunnella sinun lauluasi, sinun täytyy nyt laulaa minulle jotakin täällä kammarissa." — "Kun minä vaan tietäisin, mitä täällä sopii laulaa." Tuli hetkeksi äänettömyys; sitten Eli lausui: "Laula joku virsi", ja Arne lauloi erään, jota ripille laskettaissa tavallisesti laulettiin. Kun virsi oli loppunut, kuuli hän Elin itkevän eikä tohtinut sen vuoksi enää toista aloittaa; mutta Eli pyysi: "Laula vieläkin joku virsi", ja nyt Arne lauloi sen, jota lasten ripille mennessä lauletaan. — "Olen miettinyt niin paljon täällä maatessani", lausui Eli. Arne ei siihen tiennyt mitään vastata; hän kuuli pimeässä tytön hiljaisen itkun. Kello raksutti seinällä, näppäsi ja löi useita lyöntiä; Eli huokasi syvään ikäänkuin helpoittaakseen sydäntään ja sitten hän lausui: "Kuinka ymmärtämätön minä olen ollut, en ole isää enkä äitiäkään oikein tuntenut… Minä en ole ollut hyvä heitä kohtaan, ja sentähden oli niin kummallista kuunnella lasten rippivirttä."

Pimeässä aina saattaa helpommin lausua totuuden; silloin puhutaan enemmän kuin päivällä toisiaan silmiin katsellessa.

"Senlaista puhetta on hauska kuulla", vastasi Arne; hän muisti, mitä Eli oli vanhemmilleen lausunut sairaaksi kääntyessään. Eli arvasi Arnen tarkoituksen, ja sentähden hän lausui: "Jumala tiennee, koska olisin oikein oppinut äitiä tuntemaan, ellei minulle tätä olisi tapahtunut." — "Onko hän nyt puhunut sinulle?" — "Joka ainoa päivä; hän ei muuta ole tehnytkään." — "Sitten kaiketi olet saanut kuulla monta asiaa." — "Sanopas muuta."

"Kaiketi on hän puhunut myöskin isästäni?" — "On kyllä." — "Muistanee häntä vieläkin?" — "Hän muistaa isääsi." — "Isä ei ollut hyvä äidillesi." — "Äiti raukka!" — "Pahimmasti hän kuitenkin teki itselleen."

Kumpikaan ei heistä nyt tahtonut ajatuksiaan toiselle lausua. Eli se oli, joka ensimmäisen sanan lausui. "Sinä taidat olla isäsi näköinen?" — "Niin sitä sanotaan", vastasi Arne välttelevästi; Eli ei huomannut, että hän lausui sen erinomaisella äänellä, ja pitkitti sentähden hetken kuluttua: "Osasiko hänkin lauluja sepittää?"

"Ei." —

"Laula minulle nyt jotakin — — — jotakin omista lauluistasi!" Mutta Arnella ei ollut tapana myöntää että hän omia laulujaan lauloi. "Ei minulla ole mitään senlaista", vastasi hän. "Onpa sinulla vain ja kyllä sinä niitä laulatkin kun sitä sinulta pyydän." — Sitä ei Arne vielä koskaan ollut muille tehnyt, mutta nyt hän Elille lauloi seuraavan laulun:

Urpuja näytteli puu jo lehtinen. "Vienenkö nuo?" sanoi halla jo puuhun huokuen. "Siks' olla noiden suo, Kuu kukan saavat nuo!" Rukoili nyt lehtivä puu vavisten.

Puussa, jok' kukki jo, lauloi lintunen. "Vienenkö nuo?" sanoi tuuli jo puussa liehuen. "Siks' olla noiden suo, Kun marjan saavat nuo!" Rukoili nyt kukkiva puu vavisten.

Puu jo sai marjoja alla heltehen. "Vienenkö nuo?" sanoi tyttönen punaposkinen. "Kaikk', armas, ottaa saat Nuo marjat mehukkaat!" Puu sanoi, oksakin myönsi myös sen.

Eli tohti tuskin hengittääkään, tarkkaan hän tätä laulua kuunteli. Arne kävikin laulamasta herettyään hämilleen, ikäänkuin olisi hän nyt ilmituonut enemmän kuin oli aikonutkaan.

Pimeys painaa raskaasti niitä, jotka puhumattomina istuvat yhdessä; he eivät koskaan ole toisiaan likempänä kuin silloin. Arne kuuli Elin vähimmänkin liikahduksen, kuuli kun hän kädellään peitettä siveli, taikka kun hän vaan syvempään henkeä veti.

"Arne, etkö saattaisi opettaa minua lauluja sepittämään?" — "Oletko koskaan koettanut?" — "Olen sitä näinä viimeisinä päivinä tehnyt, mutta en minä ole saanut mitään syntymään." — "Mistä sitten olet aikonut laulaa?" — "Äidistä, joka piti niin paljon isästäsi." — "Se on raskas aine." — "Se onkin saanut minun itkemään." — "Älä etsi aineita, ne tulevat itsestään." — "Millä tavoin ne tulevat?" — "Niinkuin muukin mieluinen, silloin kun sitä vähimmin odotat." — "Se minua ihmetyttää, Arne, että sinä halajat pois, sinä, joka kannat mielessäsi niin paljon ihanata." — "Tiedätkö sinä, että minä halajan?" — Tyttö ei siihen mitään vastannut, hän makasi hiljaa, ikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena. "Arne sinä et saa lähteä pois!" lausui hän ja Arnen sydän kävi lämpimäksi niistä sanoista. — "Toisin ajoin onkin minulla siihen vähemmän halua." — "Äitisi varmaankin pitää sinusta paljon. Minua haluttaa nähdä sinun äitiäsi!" — "Tule Kampeniin kuu paranet." Ja mielessään Arne samalla näki hänen istumassa Kampenin valoisassa tuvassa tuntureita katsellen; sydän rupesi rajusti sykkimään, veri kohosi päähän. — "Täällä on kovin lämmin", lausui hän ja nousi seisoalleen.

Tyttö kuuli sen. "Arne, hyvä, aiotko jo mennä?" lausui hän ja Arne istahti jälleen.

"… Sinun tulee usein käydä meitä katsomassa; äiti pitää sinusta niin paljon." — "Kyllä se minustakin olisi hupaista; … mutta tulisihan minulla kuitenkin olla jotakin asiaa." — Eli vaikeni hetken, ikäänkuin hän jotakin olisi miettinyt. "Luulen", lausui hän, "äidillä olevan jotakin pyydettävää sinulta."

Arne kuuli hänen nousevan istumaan sängyssään. Ei pienintäkään ääntä kuulunut huoneessa paitsi kellon raksutus seinällä. Viinein Eli lausui:

"Kunpa nyt olisi kesä!"

"Kesä?" — Arnen mieleen juohtui lemuavat lehvät ja kellojen kilinä, paimenten huudot tuntureilta, laulut laaksoista. Mustajärvi hohti kirkkaana auringon valossa, talot keijuivat vedessä. Eli tuli tuvan ovesta, niinkuin ennen ja istui kivelle. — "Kun olisi kesä", pitkitti tyttö, "ja minä istuisin tuolla rinteellä, luulen varmaan että nyt voisin laulaa jonkun laulun…"

Arne nauroi ja kysyi: "Mistä sinä sitten laulaisit?" — "Jostakin iloisesta, jostakin… niin en tiedä itsekään…"

"Sano se Eli!" — Arne nousi iloissaan seisomaan, mutta malttoi mieltänsä ja istahti jälleen.

"En minä sitä sinulle sanoisi, en millään tavalla!…" — Eli nauroi. — "Minä lauloin sinulle kun pyysit." — "Vaikka, mutta en sittenkään, en, en!" — "Eli, luuletko minun tekevän pilkkaa siitä pienestä värssystä, jonka olet sepittänyt?" — "En minä sitä luule, Arne; mutta se ei olekaan semmoista, jota itse olen tehnyt." — "Onko sen joku muu sitten tehnyt?" — "Niin, se tuli noin lentäen." — "Silloinhan sen voit minulle sanoa." — "Ei, ei se semmoistakaan ole, Arne, älä kysy minulta enää." Tyttö varmaankin kätki päänsä peitteen alle; viimeiset sanat melkein sammuivat siihen paikkaan. — "Eli, nyt sinä et ole minulle hyvä, niinkuin minä olen sinulle ollut!" — Arne nousi ylös. — "Arne, tämä on toista — sinä et ymmärrä minua — mutta se oli… en tiedä itsekään… toisen kerran — — älä minuun suutu, Arne, älä mene pois!" — tyttö alkoi itkeä.

"Eli, mikä sinun on?" — Arne kuunteli. "Oletko kipeä?" — hän ei sitä itsekään uskonut. Tyttö itki aina vieläkin; Arne ei oikein tiennyt, mitä hänen tuli tehdä — "Eli!" — "Mitä niin?" — he puhuivat kuiskaamalla kumpikin. — "Anna kätesi tänne!" — Tyttö et vastannut; Arne kuunteli, — hapueli peitteellä ja sai kiinni pienestä kädestä, joka oli paljaana!

Joku tuli portaita ylös, ja kädet irtautuivat! Äiti se oli, joka toi valkeata. "Te varmaankin istutte liian kauan pimeässä", lausui hän ja laski kynttilän pöydälle. Mutta he eivät kumpikaan sietäneet valoa; Eli kätki kasvonsa päänaluseen, Arne suojasi kädellä silmiään. "Niin, se häikäisee ensimmältä", lausui äiti; "mutta kyllä siihen pian tottuu."

Arne haeskeli laattialta lakkia, jota hänellä ei mukana ollutkaan, ja sitten hän läksi.

Toisena päivänä kuuli hän Elin aikovan tulla tupaan jälkeen puolenpäivän. Arne kokosi kapineensa ja sanoi jäähyväiset. Kun Eli tuli alas, oli hän jo mennyt.

Kolmastoista luku.

Tunturein väliin tulee kevät myöhäiseen. Posti, joka talvikelillä kulkee valtatietä kolmasti viikossa, ei huhtikuussa enää tule kuin kerran, ja tunturilaiset silloin tietävät, että lumi jo muualla on sulanut, aura maahan pantu, jäät lähteneet ja höyryt liikkeellä. Täällä vielä on lunta kolmen kyynärän paksulta, raavaat ammovat pahnoilla, ja lintuset tulevat, piiloutuvat ja palelevat. Yksinäinen matkustaja kertoo jättäneensä vaunut jälellepäin laaksoon ja näyttää kukkasia, joita hän on poiminut tienvarrelta ja ottanut mukaansa. Silloin ihmiset alkavat ikävöidä, käyskentelevät ulkona, puhelevat ja tarkastavat ilmaa ja aurinkoa, joka päivä päivältä ylenee. He kylvävät poroa lumelle, muistellen niitä, jotka nyt kukkia poimivat.

Semmoisena vuodenaikana se oli, kun Kampenin vanha Margit tuli käyden pappilaan ja pyysi saada pappia puhutella. Häntä käskettiin menemään virkahuoneesen, jossa pappi, laihanlainen, valkotukkainen mies, jolla oli suuret silmät ja lasit nenällä, otti hänen hyvin vastaan, tunsi hänet ja käski istumaan. "Onko taaskin Arnesta jotakin?" kysyi pappi, juurikuin olisivat he jo usein ennenkin hänestä puhuneet. "On, Jumala paratkoon", vastasi Margit, "eihän minulla ole koskaan muuta kuin hyvää hänestä puhuttavana, mutta se on kumminkin niin raskasta", — vaimo näytti hyvin murheelliselta. — "Joko tuo halu taaskin on tullut?" kysyi pappi. — "Pahemmin kuin milloinkaan tätä ennen", vastasi äiti. "Ei kuuna päivänä hän viihdy täällä siksi kun kevät tänne ylös joutuu." — "Hän on sittenkin luvannut jäädä luoksesi." — "On tosin; mutta, Herran tähden, hän olkoon omassa vallassaan; kun mieli tekee ulos mailmaan, niin lähteköön hän vaan. Kuinka silloin minun käynee?…"

"Kyllä minä kuitenkin vielä toivon, ettei hän sinua jätä", lausui pappi. — "Ei suinkaan hän sitä tekisikään, mutta kun hän nyt ei viihdy kotona? Minä olen hänen tiellään, ja se vaivaa mun omaa tuntoani. Väliin ajattelen, että minun tulisi itseni pyytää häntä lähtemään." — "Mistä tiedät, että hänen mielensä palaa nyt enemmän kuin ennen matkoille?" — "Kyllä sen kaikesta näen. Puoli talvesta ei hän ole kertaakaan ollut muualla työssä. Sitä vastaan hän kolmasti on käynyt kaupungissa ja joka kerran viipynyt siellä aina kauemmin. Työtä tehdessään hän tuskin koskaan enää puhelee; ja sitä hän kuitenkin ennen usein teki. Monet ajat hän istuskelee ylähällä luhdissa ja katselee ikkunasta ulos tuntureita kohden; hän saattaa istua siellä koko iltapuolenpäivää sunnuntaisin, ja usein, kun kuuvalo on, istuu hän siellä pitkään yön päälle." — "Eikö hän sinulle koskaan lue?" — "Joka pyhä hän lukee ja laulaa minulle, mutta hän tekee sen vaan noin hätimmiten, paitsi jonkun kerran, kun hän taas kiihtyy liiaksikin." — "Eikö hän sinulle puhele sitten koskaan?" — "Usein hän siinä pitää loma-aikaa niin kauan, että mun täytyy itkeä itsekseni. Silloin hän kaiketi sen huomaa ja rupee puheisin, mutta hän pysyy aina keviämmissä asioissa ja välttää raskaampia." Pappi käveli edes takaisin laattialla, pysähtyi viimein ja kysyi: "Minkätähden et sinä sitten hänelle mitään puhu?" — Kauan viipyi ennenkuin Margit siihen mitään vastasi; hän huokasi syvään usean kerran, katsoi milloin alas, milloin syrjään ja hypisteli nenäliinaa, joka hänellä oli kädessään. "Olen tullut teille puhumaan eräästä asiasta, joka painaa raskaasti mun sydäntäni." — "Puhu suoraan vaan, se helpoittaa mieltäsi." — "Varmaankin se helpoittaa; sillä sitä olen monta vuotta yksinäni kantanut, ja vuosi vuodelta se on raskaammalta tuntunut." — "Mitä se sitten on, hyvä ystävä?" — Margit viivytteli hetken ennenkuin vastasi: "Olen tehnyt suuren synnin poikaani kohtaan", — hän puhkesi kyyneleihin. Pappi tuli häntä lähemmäksi: "Tunnusta se minulle, niin rukoilemme yhdessä Jumalaa sinun syntisi anteeksi antamaan."

Margit nyyhkytti ja pyyhki kyyneleet silmistään, mutta kun hän koetti puhua, hyrähti hän taaskin itkuun, ja niin kävi useat kerrat. Pappi lohdutteli häntä, arveli ettei hänen syntinsä toki mahtanut kovin paha olla, että hän varmaankin tuomitsi itsiään liian ankarasti j.n.e. Mutta Margit yhä vaan itki eikä saanut sanotuksi, mikä se oli, joka hänen tuntoaan vaivasi, ennenkuin pappi istautui hänen viereensä ja rohkaisi hänen mieltään lohduttavilla sanoilla. Silloin sai hän vähitellen kaikki tietää. "Pojalla oli vaikeat päivät lapsena ollessaan, ja silloin hän sai tuon matkahalun. Hän tapasi silloin Riston, joka nyt on tullut upporikkaaksi siellä, missä kultaa kaivetaan; Risto antoi Arnelle niin paljon kirjoja, ettei hän enää ollut meidän kaltaisemme; hän istuivat yhdessä yökaudet ja kun Risto lähti matkoille, tahtoi poika mennä jälessä. Mutta samaan aikaan juuri hänen isänsä sai tuon onnettoman lopun ja poika lupasi silloin ettei hän mua koskaan jättäisi. Mutta minä olin juuri kuin kana, joka oli saanut ankan munan allensa; kun poikanen sai ilmaa hengittää, tahtoi se ulos suurille selille, ja minua ahdisti kova tuska. Ellei hän sinne itse mennyt, niin hänen laulunsa sen kumminkin tekivät, ja joka ainoa aamu luulin hänen vuoteensa olevan tyhjänä.

"Samaan aikaan se oli, kun hänelle kerran tuli mahdottoman pitkä kirje; ja se varmaankin on Ristolta. Jumala minulle anteeksi antakoon, että minä sen häneltä kätkin! Luulin sen siihen jäävän; mutta jonkun ajan kuluttua tuli toinen, ja kun ensimmäisen olin kätkenyt, täytyi mun myöskin toinen kätkeä. Mutta joka ikinen päivä, siitä saakka kun silmäni auki sain aina siihen kun ne iltasella jälleen uneen ummistin täytyi mun niitä kirjeitä ajatella, juurikuin olisivat ne polttaneet koloa kirstun pohjaan, jossa niitä piilottelin. Ja onko vaan hullumpaa kuultu: tulipa vielä kolmaskin kirje. Neljänneksen tuntia varmaankin sitä pitelin kädessäni; kolme päivää kannoin sitä povellani ja mietin oliko minun se annettava omistajalleen tai pantava kirstuun, jossa toisetkin olivat; mutta arvelin sen kenties houkuttelevan pojan luotani enkä minä voinut olla sitä kätkemättä niinkuin edellisiäkin. Nyt ahdisti tuska sydäntäni joka ainoa päivä sekä edellisten kirjeiden tähden että niiden, joita kenties vielä vastedes tulisi. Minä pelkäsin jokaista ken vaan taloon tuli; jos istuimme yhdessä tuvassa ja joku silloin ovea aukaisi, kävi väristys läpi ruumiini; sillä saattoihan siellä tulla taas kirje ja siinä tapauksessa olisi hän sen silloin saanut käsiinsä. Kun hän taas oli kylässä, olin minä kotona huolissani ja pelkäsin hänen siellä saavan kirjeen, jossa edellisistäkin kerrottaisiin! Kun hän tuli kotiin, tarkastin jo kaukaa hänen kasvojaan, ja, oi taivahitten, kuinka iloiseksi kävin, kun näin hänen hymyilevän, sillä siitä tiesin ettei hän mitään kirjettä ollut saanut! Hän oli silloin jo kasvanutkin niin kauniiksi, aivan isänsä näköiseksi, vaikka hän on valkoverisempi ja luonnoltaan sävyisämpi. Ja sitten hänellä on semmoinen oiva laulu-ääni; — kun hän iltasilla istui ovella, lauloi ylös tunturiselännettä kohden ja kuunteli kaikua, silloin tunsin, etten hänestä ikänäni voisi luopua! Kun vaan sain häntä nähdä, tai tiesin hänen olevan likitienoolla, kun hänen katseensa oli vähänkään iloinen ja hän joskus minua puhutteli, silloin olin niin täydellisesti tyytyväinen, etten mitään muuta mailmassa toivonut.

"Mutta juuri kun hän näytti rupeavan paremmin viihtymään ja suostui enemmän ihmisten seuraan, tuli postikonttorista sana, että nyt oli neljäs kirje tullut, ja siinä oli kaksisataa taalaria!… Luulin pyörtyväni siihen paikkaan; mitä minun nyt tuli tehdä? Kirjeen tosin aina saisin tieltä pois, mutta rahat? Moneen yöhön en unta saanut niiden tähden; kätkin niitä ensin ylisellä, sitten kellarissa tynnyrin takana, ja kerran olin jo tuskissani pannut ne ikkunalle, että hän ne siitä löytäisi! Kun kuulin hänen tulevan, otin ne jälleen pois. Mutta viimein kuitenkin neuvon keksin: minä annoin hänelle rahat ja sanoin niiden äidin ajoista olleen lainassa. Hän pani ne maahan, niinkuin itsekin olin ajatellut, ja siinä ne eivät hukassa olleet. Mutta juuri samana syksynä hän eräänä iltana ihmetteli että Risto hänen oli tykkänään unhottanut!

"Nyt haava meni uudelleen auki, ja rahat polttivat; synti se kuitenkin oli eikä siitä mitään hyötyä ollut.

"Se äiti, joka on tehnyt syntiä lastansa kohtaan, on onnettomin kaikista äideistä; … ja kuitenkin olin minä sen tehnyt pelkästä rakkaudesta… Senpä tähden mua rangaistaneekin sillä, että menetän kaikkian rakkaimpani. Sillä puolitalvesta hän taaskin on laulellut sitä nuottia, jota hän tavallisesti laulelee ikävöidessään; sitä hän on laulanut aina lapsuudestaan ja joka kerran minä vaalistun kun hän sitä vaan laulaa. Silloin en tiedä mitä teen, ja tässä saatte nähdä", — hän otti povestaan pienen paperipalasen, jonka hän antoi papille, — "tätä hän usein kirjoittelee; se varmaankin käy sille nuotille… Otin sen mukaani, kun en voi niin hienoa kirjoitusta lukea; katsokaa, pastori kulta, eikö siinä ole jotakin matkalle lähdöstä…"

Paperiin oli vaan yksi värssy kirjoitettu. Toiseen värssyyn oli siellä täällä puoli tai kokonainen rivi, ikäänkuin olisi hän laulun unhottanut ja koki saada sitä nyt värssy värssyltä jälleen selville. Mutta ensimmäinen värssy oli näin:

Nähdä mit' outoa saisinkaan Tunturin tuolla puolen? Lunt' yltympäri siell' lie vaan; Vihreä puu sisaruksiltaan Lähteä kernaan soisi… Koska sit' tehdä se voisi?…

"Sanooko siinä mitään matkasta?" kysyi Margit, — hänen silmänsä olivat kiintyneet papin kasvoihin. — "Kyllä tässä on matkasta", vastasi pappi. "Enkös sitä tietänyt! Oi Jumala, tunnenhan minä nuotin!" Hän katsoi pappiin tuskallisessa ahdistuksessa, kädet ristissä, ja kyynelet vierivät alas hänen poskiaan pitkin.

Mutta pappi oli tässä yhtä neuvoton kuin hänkin. "Täytyy pojan antaa olla omilla oloillansa", lausui hän. "Elämä ei muutu hänen tähtensä; Vaan se riippuu siitä, jos hän siihen kerran voi luoda syvemmän katseen. Nyt hän tahtoisi juurikuin lähteä sitä hakemaan." — "Mutta sehän, pastori hyvä, on juuri samoin kuin entisen akan", arveli Margit. "Entisen akan?" — kysyi pappi. — "Niin hänen, joka lähti päivänvaloa itselleen hakemaan, kun ei ymmärtänyt laittaa ikkunata huoneensa seinään." — Pappi ihmetteli hänen terävää järkeänsä; mutta Margit ei nyt ensikertaa tätä ajatellut, hän oli sitä harkinnut ainakin seitsemän, kahdeksan vuotta. "Luuleeko pastori hänen lähtevän? Mitä minun tulee tehdä? Entä rahat? Entä kirjeet?" — Vaimo raukkaa ahdisti kaikki yhtä haavaa. "Niin, kirjeiden laita ei ole oikea. Et sinä koskaan voi vastata siitä, että olet häneltä pidättänyt sen mikä hänen omansa oli. Mutta vieläkin pahempi on, että olet aivan syyttä antanut hänelle huonon ajatuksen kristiveljestä, ja kaikkian pahinta, että se on eräs, josta hän niin paljon piti, ja joka taas puolestaan innokkaasti on häntä rakastanut. Mutta rukoilkaamme Jumalaa sinulle anteeksi aittamaan; rukoilkaamme kumpikin." Margit painoi päänsä alas; hän istui vieläkin kädet ristissä: "Kyllähän minä häneltä anteeksi pyytäisin, kun vaan ensin tietäisin ettei hän lähde pois!" — Hän nähtävästi erehtyi Jumalan ja Arnen suhteen, mutta pappi ei ollut sitä huomaavinaan. "Aiotko sen hänelle nyt heti tunnustaa?" kysyi hän. Margit loi silmänsä maahan ja lausui hiljaa: "Mielelläni jättäisin sen tuonnemmaksi, jos se käy laatuun." Pappi veti suutansa nauruun Margitin huomaamatta; hän kysyi: "Etkö luule syntisi tulevan suuremmaksi, jota enemmän viivyttelet tunnustuksella?" — Margit hypisteli molemmin käsin nenäliinaansa, pani sen kokoon, ja koetti kääriä sitä niin pieneksi, kuin mahdollista oli. "Pelkään hänen lähtevän matkoille, jos vaan ilmoitan kuinka kirjeiden laita on." — "Sinä et uskalla luottaa Jumalaan?" — "Kyllähän minä Jumalaan luotan", vastasi hän kiireesti; sitten pitkitti hän hiljaa. "Mutta jos hän kuitenkin jättäisi minun?" — "Sinä pelkäät siis enemmän hänen matkoille menemistään kuin omaa syntiäsi?" — Margit oli taas levittänyt nenäliinansa; hän vei sen nyt silmilleen, sillä ne kyyneltyivät. Mutta pappi istui hetken häntä katsellen; sitten hän lausui: "Minkätähden nyt tätä kaikkea minulle kerroit, kun ei aikomuksesi kuitenkaan ollut mitään muutosta saada?" Pappi odotti kauan, vaan ei saanut mitään vastausta. "Luulitko kenties syntisi vähenevän, kun sait sen muille ilmoitetuksi?" — "Niin minä luulin", lausui Margit hiljaa, painaen päänsä alas rinnoille. Pappi hymyili ja nousi istualtaan. "Niin, Margit hyvä, toivon sinun tekevän niin, että siitä vanhoilla päivilläsi iloa saat." — "Kun vaan saisin pitää sen ilon, mikä minulla nyt on!" lausui Margit, ja pappi luuli, ettei hän uskaltanut toivoakaan suurempata iloa kuin saada elää alinomaisessa tuskassaan. Hän hymyili pannessaan tupakkaa piippuun. "Kun vaan joku tyttö saisi hänen pauloihinsa, niin näkisitpä, ettei hän enää matkoille haluaisi." Margit katsoi äkkiä ylös ja seurasi pappia silmillään, kunnes hän pysähtyi hänen eteensä. "Böenin Eli?… Mitä luulet?…" Margit punastui ja katsoi taaskin alas, vaan ei virkannut mitään. Pappi seisoi paikallansa ja odotti, sanoi viimein, mutta tällä kertaa hiljemmällä äänellä: "Jos voisimme asettaa niin, että he tapaisivat toisiaan useimmin täällä pappilassa?" — Margit vilkaisi pappiin nähdäkseen oliko tuo puhe täyttä totta. Ei hän kuitenkaan rohennut häneen vielä luottaa. Pappi alkoi taaskin astuskella, mutta pysähtyi uudelleen: "Kuule nyt, Margit! Tämä lienee ollutkin, kun kaikki käy ympäri, asiasi tänne tänä päivänä?" — Margit loi silmänsä maahan, pisti pari sormea kokoonkäärittyyn nenäliinaansa ja veti yhden kulman nenäliinasta ulos: "No kyllähän se Jumala paratkoon niin oli." Pappi purskahti nauramaan ja hieroi käsiään: "Ja taisi jo edelliselläkin kerralla olla sinulla sama asia?" Margit veti nenäliinankulmaa vielä enemmän esiin ja venytteli sitä venyttelemistään: "Koska Te sen nyt sanoitte, niin täytyyhän mun se tunnustaa." — "Ha, ha, ha, ha! No, sinua Margit, Margit!… Ha, ha, ha, ha! Totta puhuen ovat vaimoni ja tyttäreni miettineet juuri samaa kuin sinäkin." — "Onko se mahdollista?" — Margit katsahti ylös niin iloisena ja samalla niin hämillään, että pappi oikein ilokseen katseli hänen rehellisiä, kauniita kasvojaan. "Niin, Margit, sinä olet niin paljon rakastanut, että varmaankin sekä Jumala että poikasi sinulle anteeksi antavat mitä rikkonut olet. Sinun alinomainen pelkosi ja tuskasi ovat kenties jo olleetkin sinulle rangaistusta kylläksi; toivokaamme, että Jumala siitä pian lopun tekee, sillä jos hän niin tahtoo, auttaa hän meitä nyt vähäisen." Margit huokasi syvään, nousi ylös, kiitti ja niiasi, astui ovea kohden ja niiasi vieläkin kerran. Mutta tuskin hän oli sulkenut oven jälkeensä ennenkuin hän tuli aivan kuin toiseksi ihmiseksi. Hän loi silmänsä ylös taivaasen kiitollisuudesta säihkyvällä katseella, riensi portaita alas ja astui sitä kiiruummin, jota loitommaksi hän tuli ihmisten näkyvistä; niin keveästi kuin hän tänäpäivänä kulki alas Kampenia kohden, ei hän moneen vuoteen ollut sitä tietä astunut. Kun hän oli ennättänyt niin pitkälle että näki paksun ja rattoisan savun tupruavan ylös takanpiipusta, rukoili hän Herralta siunausta talolle, papille ja Arnelle, — ja muisti sitten että hän päivälliseksi oli aikonut antaa savustettua lihaa, joka oli hänen parhain ruokansa.

Neljästoista luku.

Kampen oli kaunis talo. Se oli keskellä sitä lakeutta, jota alapuolella rajoitti vuorijyrkänne ja yläpuolella syrjätie; tien toisella puolen kasvoi tiheä metsä, vähän loitompana yleni harju, ja sen takana lumen peittämät tunturit siintivät. Vuorijyrkänteen puolella oli samoin leveä tunturiharjanne, joka ensin kulki ympäri Mustajärven Böen'in puolelle, kohosi korkeampana Kampenia kohden, mutta kääntyi samassa syrjään, antaen tilaa leveälle alanteelle, jota sanottiin alankomaaksi. Kampenin huonerivin pääovi oli tielle päin, johon lienee ollut noin pari tuhatta askelta; polku, jonka kummallakin puolen tuuheat koivut kasvoivat, vei ovelta suoraan tielle. Molemmilla puolin uudismaata oli metsä; talon niittyjä ja peltoja saattoi lisätä niin paljon kuin tahtoi; se oli monessa suhteessa oivallinen talo. Asuinhuoneen edessä oli pieni ryytimaa. Arne hoiti sitä sen mukaan kuin hän kirjoista oli oppinut; vasemmalla puolen olivat karjetat ja muut ulkohuoneet; ne olivat enimmäkseen uudesta raketut. Asuinhuone oli punaiseksi maalattu, ovet ja ikkunanpuitteet olivat valkoiset; se oli kahdenkertainen turvekattoinen rakennus; toisessa päässä oli viiri-seiväs, jonka nenässä rautainen kukko korkeine häntineen kiekaili.

Kevät oli tullut tunturimaihin; oli sunnuntai-aamu; ilma oli raskas mutta tyven ja lämmin; sumu peitti metsän, mutta Margit arveli sen päivän päälle haihtuvan. Arne oli lukenut äidilleen saarnan ja laulanut virsiä; nyt hän seisoi pyhävaatteissaan oven suussa, aikeessa lähteä pappilaan. Hän aukaisi oven, raitis lehvän lemu virtasi sisään, kastehelmet välkkyivät lehtien nenissä, mutta vuoren jyrkänteeltä kuului kosken kova kohina.

Arne käveli tietä pitkin ylös kylää kohden. Jota kauemmaksi hän kosken tienoolta tuli, sitä enemmän kohina raivoisuutensa menetti ja muuttui nyt järeäksi urkusäveleksi.

"Herra olkoon hänen kanssansa!" lausui äiti, — hän aukaisi ikkunan ja katsoi hänen jälkeensä siksi kun metsikkö hänen kätki. Sumu haihtui haihtumistansa, auringon säteet sen jo lävistivät, vilkas elämä syntyi kedoilla ja ryytimaassa; siellä Arnen työ kantoi hedelmää: raitis kasvu lemusi iloa ja suloista tuoksua ylös äidille. "Kevät on kaunis sen mielestä, joka kauan on saanut talven kovuutta kokea."

Arnella ei mitään vasituista asiata ollut pappilaan, mutta hän aikoi kuitenkin kuulustella sanomalehtiä, jotka hänellä ja papilla olivat yhteisiä. Hiljakkoin oli hän nähnyt lueteltavan useita Norjalaisia, jotka olivat hyvin onnistuneet kullan kaivamisessa Amerikassa, ja niiden seassa oli myöskin Risto mainittu. Nyt hän oli kulkupuheista kuullut Ristoa odotettavan kotiin. Tästä hän kenties myöskin saisi tietoa pappilassa, — ja jos vaan Risto jo oli tullut kaupunkiin, aikoi Arne lähteä sinne häntä tervehtimään ennen heinäntekoa. Tätä hän mietti siksi kun oli tullut niin pitkälle, että saattoi nähdä Mustajärven ja Böen'in järven toisella puolen. Ilma oli selkeämpi, auringon säteet kimaltelivat kostealla nurmella, tunturin huippu hohti valkoisena, oikealla puolen pimensi metsä järven pinnan, mutta ylempänä, talojen edustalla oli aukeamaata ja siellä valkoinen hiekka välkkyi päivän valossa. Samassa Arnenkin ajatukset olivat tuossa punaisessa rakennuksessa, jossa ovet ja ikkunanpuitteet olivat valkoiset, ja jonka jälkeen hän oman asuinhuoneuksensa oli maalannut. Hän ei enää muistanut ensimmäisiä ikäviä päiviään siellä; hän muisti vaan sen kesän ihanuuden, jonka he Elin vuoteen ääressä kumpikin, Eli ja hän, olivat nähneet. Sittemmin hän ei siellä ollut käynyt; eikä hän tahtonut sinne mennä, ei millään muotoa. Kun hänen ajatuksensakaan vaan siihen koskivat, punastui hän ja kävi ujoksi, ja kuitenkin se tapahtui joka ainoa päivä ja monta kertaa päivässä, eikä mikään häntä saanut niin pakenemaan yksinäisyyteen kuin nuo muistot!

Pikaa hän astui ikäänkuin sitä paetakseen, mutta mitä kauemmaksi hän pääsi, sitä enemmän hän joutui juuri vastapäätä Böeniä, ja sitä enemmän hän myöskin sitä katseli. Sumu oli jo tykkänään hävinnyt, taivas oli selkeä tunturein välissä, linnut visertelivät ja liitelivät parvittain korkealla kirkkaassa päivänvalossa, kedoilla tuhannet kukkaiset tuoksuivat, ja ylpeänä, huimapäisenä, hillitsemättömänä kukerteli, lauloi, kimalteli, riemuili ilo ylös avaruuteen!

Arnella oli polttavan kuuma, sillä hän oli astunut kiivaasti; hän heitti pitkäkseen nurmelle, katsoi ensin Böeniä kohden, mutta kääntyi sitten toiselle syrjälle, ettei hän sitä enää näkisi. Samassa kuuli hän ylempätä laulua, kauniimpata kuin hän ennen koskaan oli kuullut; se kaikui yli laakson lintujen viserryksen säestämänä, ja ennenkuin Arne oikein ennätti saada nuottia selville tunsi hän jo sanatkin; mutta laululla oli juuri hänen lempinuottinsa, ja sanat olivat samat, joita hän aina lapsuudesta oli miettinyt, — ja jotka hän oli unhottanut samana päivänä kuin hän ne oli saanut esiinkin! Hän hyppäsi ylös, ikäänkuin tavoittaakseen nuo kadotetut ja jälleen löydetyt, mutta hän seisahtui kuuntelemaan; sävelet aaltoilivat ylähältä, sieltä kaikui toinen, kolmas ja neljäs värssy hänen omasta unhotetusta laulustaan:

Nähdä mit' outoa saisinkaan Tunturin tuolla puolen? Lunt' ylt'ympäri siell' lie vaan; Vihreä puu sisaruksiltaan Lähteä kernaan soisi… Koska sit' tehdä se voisi?…

Kotka se voimakas leijailee Tunturin tuolle puolen, — Jahtien riemua nautitsee Hän, joko maat' tätä hän lähenee Tai kohoaa vapahasti Pilvien ääriin asti!

Lehtinen puu, jok' ei tahdokkaan Tunturin tuolle puolen, Nuortuvi, kun kesä saapuvi vaan, Tyytyvi taas sitä vartoomaan; Tuutivi lintusiansa Lauluja tuntemattansa!

Vaan joka vuotta kakskymment' on Tunturin tuolle puolen Pyrkinyt, lintu kuin lentohon, Koska hän kurja ja saattamaton Lintujen lauluja kuulee, Pieneneväns' yhä luulee.

Kielevä lintu, mi tänne sun sai Tunturin tuolta puolen, Kun mukavamp' pesä siell' oli kai? Kun sinut nään, sydän huokaa: ai! Vain ikävää sä voit kantaa, — Siipiä et sä voi antaa!

Enkö mä koskaan kulkea saa Tunturin tuolle puolen? Muuriko tää iät' ahdistaa, Niin mua, että mä muut' asemaa Nähdä en tuolla voi puolen? — Näinkö mä täällä vain kuolen?

Pois halajan ma! — Ah kauas pois Tunturin tuolle puolen! — Suuttunut ahtahisin asemiin Urhous sois merihin avariin — Laskea täält' elon laivan, Täällä ei nääntyä aivan!

Tehdä tok' kerta voin muutannon Tunturin tuolle puolen. Ehk' oves, Herra, koht' auki jo on? — Täältä pois taivahiseen talohon Vielä mun suo ikävöitä, Karttaen vaan hälinöitä!

Arne seisoi paikallaan siksi kuin viimeinen värssy ja viimeinen sana oli laulettu; taas hän kuuli lintuisten ilkamoivan ja riemuilevan, mutta ei tiennyt tohtisiko hän itse liikahtaa. Kuitenkin täytyi hänen saada tietää ken laulaja oli; hän nosti jalkaansa ja astui niin varovasti ettei lehtikään risahtanut. Pieni perhonen oli asettunut kukan lehdelle aivan hänen jalkansa eteen, sen täytyi lähteä lentoon, siirtyi jonkun matkaa eteenpäin, yritti jälleen alas mutta täytyi taaskin paeta ja niin pitkin matkaa aina ylös mäelle, johon Arne nousi. Siellä kasvot tiheä pensas eikä Arne tahtonut enää edemmäksi mennä, sillä nyt hän saattoi jo nähdä; pieni lintu lensi pensaasta ylös, kirkasi peljästyksestä ja kiiti pois mäenrinteen yli; silloin tyttönen, joka siellä istui, katsahti ylös, Arne kyykistyi alas pensaan taakse, ei henkeänsäkään vetänyt, sydän tykytti, hän kuuli sen jok'ainoan lyönnin, kuunteli, eikä tohtinut lehteäkään liikuttaa; sillä Elihän se juuri olikin!… Pitkän ajan kuluttua hän tohti katsahtaa hiukan ylös, aikoi ottaa askeleen likemmäksi, mutta linnulla saattoi olla pesänsä pensaan alla ja sitä hän ei hennonnut tallata. Hän katseli sentähden vaan heiluvien lehtien välistä sen mukaan kun ne toisistaan erkanivat tai jälleen yhdistyivät. Auringon säteet lankesivat suoraan tyttöön; hän oli puettu mustan väriseen, hihattomaan liivihameeseen, päässä oli hänellä pojan olkilakki, joka oli irrallaan ja tahtoi aina luiskahtaa kallelleen. Hänellä oli kirja polvellaan, ja kirjalla oli koko joukko niittykukkia, oikealla kädellään haperoitsi hän kukkia ikäänkuin ajatuksissaan, vasempi kyynäspää nojautui polveen ja pää oli kallistunut kättä vasten. Hän katsoi sinne päin, mihin lintu oli lentänyt eikä ollut varma vaikka hän olisi itkenytkin.

Kauniimpaa ei Arne vielä elämässään ollut unissaankaan nähnyt; aurinko levittikin kaiken kultansa tytön ja sen paikan yli, jossa hän istui, laulu värähteli hänen ympärillään, vaikka viimeinen sävel jo aikoja sitten oli kajahtanut, ja Arne ajatteli, hengitti, vieläpä hänen sydämensäkin tykytti sen tahdin mukaan.

Tyttö aukaisi kirjan, mutta pani sen pian jälleen kiinni ja istui niinkuin ennenkin hyräellessään uutta laulua. Se oli: "Urpuja näytteli puu jo lehtinen", — Arne tunsi sen heti, vaikka Eli ei oikein muistanut sanoja eikä nuottia, vaan lauloi usein väärin. Viimeisen värssyn hän kuitenkin parhaiten osasi, ja sentähden hän sen lauloi uudestaan moneen kertaan, — mutta hän lauloi sen näin:

Saipa jo marjoja kypsiä puu. "Annappas nuo!" sanoi tyttönen, kaunis, simasuu. "Niin kaikki pienet nuo Ja helmahas vain luo!" Puu sanoi — trala-la-lala, — sulosuu!

Ja sitten hän äkkiä hyppäsi ylös, ravisti kukkaset kaikki helmastaan, joetteli jotta sävelet vierivät yli seudun varmaankin aina Böeniin asti. Ja sitten hän juoksi. — — — Arne arveli huutaa hänen jälkeensä — — mutta ei!… Tuolla hän tanssi kaikki mäen rinteet alas laulaen, rallittaen; tuolla putosi lakki hänen päästään, tuolla hän otti sen ylös jälleen, tuolla hän hän seisoi keskellä korkeata ruohikkoa… "Huudanko hänelle?" arveli Arne. "Hän katsoo taakseen…" Arne painui alas. Kauan kesti ennenkuin hän tohti katsoa ylös piilostaan… Ensin hän nosti ainoastaan päätänsä, ei nähnyt Eliä, nousi polvilleen — ei nähnyt vieläkään — hyppäsi seisoallensa — ei, hän oli poissa!…

Arnen ei enää tehnyt mieli pappilaan. Eikä hän halunnut mitään!… Hän istui sille paikalle, jossa Eli oli istunut, istui siellä vielä kun päivä oli jo puolessa. Järven pintaa ei pieninkään laineen väre röyheltänyt, asunnoista alkoi savu aaltoilevana nousta ilmaan, ruisrääkät hiljenivät toinen toisensa jälkeen, pikkulinnut ilkamoivat, mutta vetääntyivät metsän sisään, kaste oli kadonnut ja ruoho seisoi totisena, ei pieninkään tuulahdus lehtiä tärisyttänyt, tunnin päästä olisi aurinko korkeimmallaan. Arne ei tiennyt asiastakaan ennenkuin hänen ajatuksensa jo olivat pienessä laulussa kiinni, lempeä nuotti tarjoutui sanoille, ja, rinta ihmeellisen täynnä lempeyttä, meni ja tuli nuotti siksi kuin se mukanaan toi täydellisen kuvan.

Arne lauloi hiljaa, niinkuin hän sen oli sepittänyt:

Metsässä kun poika käv' eksyksiin, käv' eksyksiin, Siell' laulua kuuli hän kummaa niin, hän kummaa niin.

Raidasta nyt poikanen huilun loi, hän huilun loi, Ja koitteli, joskopa soida se voi, jos soida se voi.

Sill' ääntä on, — jos se ei niin lyhyt ois, ei niin lyhyt ois, Kun kuulteli hän sitä, lens' se jo pois, se lensi jo pois.

Unissa se tytt' useastikin soi, useestikin soi, Ja korvihin niin sulo ääniä toi, suloisia toi.

Mut' tuot tapaellen hän herajää, niin, hän heräjää; Myös halk' yön kanss' sävel pois häviää, se pois häviää,

"Sävelen sisähän minut, Luoja oi, luo, oi Luojani, luo! Kun sieluni multa on vienyt tuo, on vienyt tuo!"

Näin vastaa Luoja: "Ehk' ystäväs, ehk' ystäväs, Sit' et sinä saavuta tääll' ikänäs, et tääll' ikänäs."

Vähänpä vain muu sitä palkitsee, muu palkitsee, Jok'. kuin uni, ainian pois pakenee, pois, pois pakenee!

Viidestoista luku.

Oli eräs sunnuntai-ilta tuonnempana kesällä; pappi oli palautunut kirkosta ja Margit oli istunut hänen luonaan aina lähes seitsemään illalla. Silloin hän otti jäähyväiset ja kiiruhti rappusia alas pihaan, jossa hän juuri oli saanut silmiinsä Eli Böen'in, joka kauan oli leikkinyt papin pojan ja oman veljensä kanssa.

"Hyvää iltaa!" lausui Margit seisahtuen. "Hyvää iltaa!" lausui Eli, hän oli tulipunainen ja tahtoi lopettaa leikin, vaikka pojat häntä kiusasivat jatkamaan; mutta Eli pyysi päästä vapaaksi ja he lupasivat antaa hänen olla rauhassa tämän iltaa. — "Luulenpa melkein tuntevani sinut", lausui Margit. — "Saattaa niin olla", vastasi toinen. — "Eihän se vaan liene Eli Böen?" — Kylläpä se hän oli. — "No eikös vaan!… Vai olet sinä Eli Böen! Niin, kyllä sen jo näenkin, sinä olet tullut äitiisi." Elin vaaleanrunni tukka oli hajallaan ja riippui alas hartioille; hän oli lämmin ja punainen kuin kypsynyt marja, povi kohoili, ei hän voinut hengästykseltään puhuakaan ja se häntä nauratti. — "Niin tuo on nuorten tapa", — Margit oikein ilokseen häntä katseli. "Et suinkaan sinä minua tunne?" Eli oli halunnut kysyä, mutta ei hän tullut sitä tehneeksi, kun toinen oli häntä vanhempi; nyt hän lausui, ett'ei hän muistanut häntä ennen nähneensä… — "Et suinkaan, eikä se ihmekään ole, sillä vanhat harvoin tulevat näkyviin… Poikani, Arne Kampen'in ehkä sentään tunnet, minä olen hänen äitinsä", — hän vilkaisi Eliin, joka tätä kuullessa nähtävästi muuttui. — "Luulen melkein hänen joskus olleen työssä siellä Böenissä?" — Kyllä hän oli siellä ollut — "Nyt on kaunis ilta; me kokosimme heinät jo päivällä ja veimme ne latoon ennenkuin kotoa lähdin; oikein nyt on siunattu ilma." — "Varmaankin tulee nyt hyvä heinä-vuosi", — arveli Eli. — "No sanoppas muuta… Teillä kaiketi on kaunista siellä Böen'issä?" — "Heinän-teko on siellä jo lopetettu." — "Se on tietty; paljon väkeä kun on. Menetkö kotiin vielä tänään?" — He puhuivat yhtä ja toista ja tutustuivat vähitellen jo sen verran, että Margit luuli voivansa pyytää häntä tulemaan vähän mattaa saattamaan. "Ehkä tulisit vähäisen kävelemään?" lausui hän; "minä niin harvoin tapaan ketään, jonka kanssa voisin puhella, ja kaiketi se sinulle on yhden tekevä?" — Eli vähän esteli arvellen ettei hänellä ollut röijyä. — "Lieneekin se vähän nenäkkäästi minulta, kun pyydän senlaista heti ensi kerran sinua tavatessani; mutta vanhoille tulee senlaiset viat anteeksi antaa." — Eli sanoi nyt halusta tulevansa mukaan jonkun verran matkaa, kun vaan ensin hakisi röijynsä sisältä.

Se oli ruumiinmukainen röijy, jota kiinni ollessa olisi voinut luulla hameenliiviksi: nyt tyttö kuitenkin pani ainoastaan kaksi alimmaista hakaa kiinni, sillä hänellä oli niin lämmin. Hänen hienossa paidassaan oli pieni käännetty kaulus, joka leuan alla oli kiinnitetty linnun muotoisella hopeanapilla. Samanlainen nappi oli Räätäli-Niilollakin ollut silloin kun Margit ensi kertaa hänen kanssaan tanssi. — "Kaunis nappi tuo", lausui Margit sitä katsellessaan. — "Olen saanut sen äidiltä", vastasi Eli. — "Niin kaiketikin." — Margit auttoi häntä vähäisen röijyn hakasia kiinni pannessa.

Nyt he alkoivat käydä tietä pitkin. Heinä oli niitetty ja pantu pieleksiin; Margit koetteli pieleksiä, haisteli heinää ja kehui sitä hyväksi. Hän kyseli kuinka paljon karjaa siinä talossa oli, kuulusteli sen ohessa myöskin Böenin karjaa, ja kertoi sitten omastaan. "Talomme on viimeisinä aikoina paljon vaurastunut, ja sen voi saada niin suureksi kuin vaan tahtoo. Se elättää kaksitoista lehmää nyt ja elättäisi vielä useampiakin, mutta Arnella on niin paljon kirjoja, joista hän ottaa osviittaa, ja sentähden tahtoo hän niitä ruokkia noin suurellisesti." Eli ei tähän mitään virkannut, niinkuin luonnollista olikin; mutta Margit kysyi, kuinka vanha hän oli. Hän oli yhdeksäntoista vuotias. "Et suinkaan sinä ole talon toimiin suurin osaa ottanut, sinä näytät niin hienolta?" — Kyllä hän oli auttanut yhdessä ja toisessa, varsinkin viimeisinä aikoina. "Kyllä se hyvä on, kun ihminen tottuu kaikkeen; ei tunnu sitten niin vaikealta kun itse saa suuren talon hoitaakseen. Vaikka ei sillä, tietysti, hätää ole, jolla hyvä apu on." — Eli aikoi nyt kääntyä pois, sillä he olivat jo kulkeneet pitkän matkaa pappilan tiluksista. — "Ei päivä vielä hetkiinkään laske; — olisit sangen hyvä, jos hiukan enemmän tahtoisit puhella kanssani", — ja Eli meni hänen mukaansa.

Nyt alkoi Margit kertoa Arnesta. "En tiedä, jos sinä häntä paljon tunnet. Hän vasta voisi sinulle opettaa yhtä ja toista. Herran tähden, kuinka paljon hän sentään onkin lukenut." — Eli sanoi tietävänsä että Arne oli paljon lukenut. — "No niin, mutta se kuitenkin on hänen pienin ansionsa; semmoinen kuin hän on ollut äitiänsä kohtaan elämänikänsä, se on paljoa suuremmasta arvosta. Vanha sananlasku sanoo, että se joka äidilleen on hyvä, on myöskin vaimolleen hyvä, ja jos siinä perää on, ei sillä valittamisen syytä tule olevaan, jonka Arne omakseen valitsee. — Mitä sinä etsit lapsi?" — "Minä vaan pudotin pienen oksan kädestäni." — He olivat kumpikin hetken ääneti, ja kävelivät eteenpäin katsomatta toisiinsa. "Hän on niin kummallinen luonnoltaan", lausui taaskin äiti, "lapsena tuli hän säikähdetyksi, ja sentähden hän on tottunut harvapuheiseksi ja miettiväksi." — Nyt Eli kumminkin tahtoi palautua, mutta Margit pyysi häntä tulemaan Kampeniin saakka koska kerran olivat näin likellä. Eli arveli olevan jo kovin myöhäistä. "Kyllä siellä aina joku on, joka sinut kotiin saattaa." — "Ei, en minä tule", sanoi Eli äkisti ja aikoi kääntyä. — "Niin", lausui Margit, "Arne ei ole kotona, mutta kyllä minä lähetän jonkun toisen sinua saattamaan", — eikä Elillä enää ollut niin paljon sitä vastaan; sillä häntä halutti kyllä itseäänkin saada Kampenia nähdä, "kun vaan ei kävisi myöhäiseksi." — "Niin, jos tässä kauan seisomme sitä tuumien, niin saattaa tosin käydäkin myöhäiseksi", — ja he menivät. — "Sinä kaiketikin olet paljon lukenut, kun olet pappilassa kasvatettu?" — Kyllä hän oli lukenut. — "Se tulee sinulle hyvään tarpeesen, kun saat miehen, joka osaa vähemmän." — Senlaista ei Eli sanonut huolivansa. — "Et suinkaan, eikä se kenties hyvä olisikaan; mutta ihmiset näillä seuduilla ovat ylipäätään siinä suhteessa huonolla kannalla." — Eli kysyi mitä savua metsän takaa nousi. "Se nousee eräästä torpasta, joka kuuluu Kampenin alle. Siellä asuu Ylämaan Knuuti. Hän oli yksinäinen mies ja Arne antoi hänelle torpantilan viljeltäväksi. Hän tietää hyvin, Arne raukka, miltä yksin-olo tuntuu." — Hetken kuluttua he jo pääsivät niin korkealle, että saattoivat nähdä talon. Aurinko paistoi heitä suoraan kasvoihin, he varjoilivat silmiään ja katsoivat alaspäin. Lakean keskellä oli talo, jonka seinät olivat punaisiksi ja ikkunanpuitteet valkoisiksi maalatut; ylt'ympäri oli vaaleita niittyjä ja niiden keskellä tumman vehreitä peltoja; navetan luona oli kiirettä, lehmät, lampaat ja vuohet tulivat juuri kotiin, kellot kilisivät, koirat haukkuivat, karjapiika huhuili; mutta kovemmin kaikkea kuului kosken kohina Kampenrotkosta. Jota kauemmin Eli katseli seutua, sitä enemän hän yksinomaisesti viimeistä ääntä kuunteli, ja viimein kävi se hänelle niin tukalaksi, että sydän alkoi tykyttää; hänen korvansa humisivat ja suhisivat siksi kuin päätä rupesi huimasemaan, huomaamattansa otti hän niin pieniä askeleita ja käveli niin varovasti, että Margit pyysi häntä kiirehtimään. Eli säpsähti; "En ole koskaan ennen kuullut senlaista kohinaa, kuin jota tuo koski pitää; oikein minua peloittaa." — "Kyllä siihen pian totut", vastasi Margit, "viimeinpä sitä kaipaatkin." — "Niinkö luulette?" — "Saatpa nähdä", sanoi Margit, — hän hymyili.

"Tulehan nyt ensiksikin karjaa katsomaan", lausui hän, poiketessaan tieltä. "Nämät puut tässä kummallakin puolen on Niilo istuttanut… Hän tahtoi mielellään saada kaunista ympärilleen, Niilo raukka; niin tahtoo Arne myöskin, tuolla voit nähdä ryytimaan, jonka hän on laittanut." — "No, eikös vaan"; huusi Eli ja hyppäsi aidan luokse. Useita kertoja hän oli Kampenia katsellut, mutta näin likeltä hän ei sitä koskaan ennen ollut nähnyt ja sentähden ei hän ryytimaasta mitään tiennyt. — "Sitten saamme sitä katsella", lausui Margit. Eli katsahti pikimmältänsä ikkunoihin, käydessään asuinhuoneuksen sivu; — sisällä ei näkynyt ketään…

He nousivat luhan portaille ja katselivat lehmiä, jotka ammuin kulkivat siitä ohitse navettaan. Margit ilmoitti niiden nimet Elille, kertoi kuinka paljon itse kukin niistä lypsi, mikä sinä kesänä poikisi, mikä ei. Lampaat luettiin; ne olivat suurta ulkomaalaista rotua. Arne oli kerran osunnut saamaan pari karitsaa etelästä päin. "Hänellä on halua kaikkeen tuonlaiseen, vaikkei sitä hänestä luulisi." — He menivät luhaan ja tarkastivat heinää, joka oli ajettu sinne, ja Elin täytyi sitä haistella — "sillä senlaista heinää ei joka paikassa ollut." Luhan luukusta näytteli Margit peltoja, kertoi mitä missäkin kasvoi ja kuinka paljon kutakin lajia oli kylvetty. — Sitten he astuivat sieltä jälleen ulos ja menivät asuinhuoneusta kohden; mutta Eli, joka ei tähän saakka paljon mitään ollut puhunut, pyysi nyt, kun he ryytimaan ohi kulkivat, saada mennä sisäpuolelle sitä tarkemmin katsomaan. Ja saatuaan luvan siihen, pyysi hän saada poimia pari kukkaista. Kulmassa oli pieni penkki; hän istahti siihen pikimmältänsä ikäänkuin koetellakseen sitä vaan; sillä hän nousi heti jälleen ylös.

"Nyt tulee meidän kiirehtiä, ettei käy kovin myöhäiseksi", lausui Margit seisoessaan ovella. Ja he menivät sisään. Margit kysyi saisiko hän tarjota vieraalleen jotakin, koska tämä nyt ensi kertaa oli heidän luonaan; mutta Eli punastui ja kielsi. Hän katseli ympärilleen; ikkunat olivat tielle päin, ja päivällä he enimmäkseen oleskelivat tässä huoneessa; tupa ei ollut varsin suuri, mutta pulska ja sievä kaakeliuunineen ja seinäkelloneen. Tuolla riippui Niilon viulu, se oli vanha ja musta, mutta kielet olivat uudet. Tuolla taas riippui pari asetta, englantilainen onkivapa, ja muita harvinaisia kaluja, kaikki Arnen omat; äiti otti ne alas ja näytteli Elille, joka niitä katseli ja koetteli kädellään. Tupa ei ollut maalattu, sillä Arne ei pitänyt maalatuista laattioista; maalaamaton oli sekin tupa, joka oli vuoren jyrkänteelle päin; viimeksi mainittu oli lisärakennus niinkuin koko se puoli asuinhuoneuksesta, ja paljon suurempi ja kauniimpi se oli kuin edellinen; mutta sivulla olevat kaksi pientä kammaria olivat maalatut, sillä niissä saisi äiti asua sitten kun hän vanhaksi tulee ja Arne vaimon taloon tuo. He kävivät kyökissä, aitassa ja leipomatuvassa; Eli ei sanaakaan virkannut, ja katselikin vaan kaikkea ikäänkuin kaukaa. Margit, joka kaiken aikaa puheli, vei häntä nyt takaisin porstuaan; he aikoivat mennä ylös luhdille.

Siellä oli myöskin hyvin sisustettuja huoneita, jotka olivat alahuoneille vastaavat; mutta nämät olivat uudet ja niistä käytettiin ainoastaan sitä, joka oli vuoren jyrkänteelle päin. Näihin huoneisin oli tuotu kaikenlaista irtainta tavaraa, jota ei jokapäiväisessä olossa tarvittu. Tuolla riippui koko joukko valmiiksi neulottuja nahkavällyjä ja muita sänkyvaatteita; äiti tarttui niihin kiinni ja nosteli niitä; Elin täytyi aina välistä tehdä samoin; jopa hän näyttikin saavan enemmän rohkeutta taikka kenties hän alkoi paremmin mieltyä kaluihin; sillä toisia hän vielä uudestaankin meni katsomaan, kyseli ja näytti tulevan aina enemmän huvitetuksi. Silloin lausui äiti: "Nyt lähdemme viimeinkin Arnen omaan suojaan", he menivät siihen huoneesen, joka antoi vuoren jyrkänteelle päin. Kosken hirmuinen pauhina kuului taaskin heitä vastaan; sillä ikkuna oli auki. Täältä he saattoivat nähdä kosken kuohun kohoavan tunturein välistä, mutta ei itse koskea, ennenkuin jonkun verran ylempänä, jossa kallion lohkare oli syösnyt juuri sille kohdalle, johon koski voimakkaana tuli, tehdäkseen viimeistä hyppäystä alas syvyyteen. Kalliolohkareen ylinen pinta oli turpeinen; pari hongankäpyä oli tarttunut siihen kiinni, ottanut juurta vuoren-halkeamissa ja kasvanut kahdeksi suureksi puuksi, joita tuuli oli repinyt ja ravistanut, ja koski huuhdellut niin ettei neljä kyynärää korkealle juuresta ollut ainoatakaan oksaa; puut olivat käyneet koukkuun, oksat nuukistuneet, mutta he pitivät paikkansa kumminkin ja kohottivat latvansa korkealle vuoriseinämien yli. Tämä oli ensimmäinen näky, joka Elin silmiin pisti; senjälkeen loi hän katseensa noihin heijaisevan-valkoisiin lumituntureihin, viheriäisten yläpuolella. Hänen katseensa vetäytyi takaisin; lakeuksilla asui rauha, ja nyt hän vihdoinkin katsoi ympärilleen huoneessa, jossa hän seisoi; koski oli häntä tähän saakka siitä estänyt.

Kuinka hiljaista ja sievää täällä sisällä oli sen suhteen kuin tuolla ulkona! Hän ei ensi silmäyksessä katsellut esineitä erikseen, sillä ne mukautuivat toisiinsa ja olivat hänelle enimmäkseen outoja; Arne oli parhaalla ahkeruudellaan varustanut tätä huonetta, ja taidokasta, vaikka samalla yksinkertaista oli siellä kaikki aina pienimmästä rahtuisesta saakka. Kun Eli siinä seisoi ympärilleen katsellen, tuntui hänestä ikäänkuin olisi Arnen runot häntä laulaen täällä tervehtineet, taikka Arne itse hymyillyt jok'ainoasta esineestä. Ensimmäinen, johon hänen huomionsa erityisesti kiintyi, oli leveä, hienosti leikattu kirjahylly. Siinä oli niin paljon kirjoja, ettei Eli luullut papillakaan enemmän olevan. Siitä hänen silmänsä kääntyivät somasti tehtyyn kaappiin, jossa oli paljon erinomaisia kapineita, niinkuin äiti sanoi, siellä hän myöskin rahansa säilytti, lisäsi hän kuiskaamalla. Kahdesti he olivat saaneet periä, lausui hän sitten, ja kerran he vielä saisivat periä, jos kaikki kävisi niinkuin käymän pitäisi. "Mutta rahat eivät kumminkaan ole parasta maailmassa; hän saattaa saada sitä, joka parempaa on." — Huoneessa oli monta pientä kapinetta, jota oli hauska nähdä, ja Eli katseli jokaista, iloisena kuin lapsi. Margit taputti häntä olkapäälle. "Tänäpäivänä näen sinua vasta ensi kerran, mutta minä sinusta jo pidän niin paljon, lapsukaiseni", lausui hän ja katsoi lempeästi Eliä silmiin. Ennenkuin Eli ennätti ruveta ujostelemaan, veti Margit häntä hameesta ja kuiskasi hiljaa: "Tuolla näet tuon punaisen laatikon; … siinä, tiedätkös, on jotakin merkillistä…" Eli loi silmänsä osoitettuun suuntaan; hän näki pienen nelikulmaisen laatikon, jota hän heti halusi saada omakseen. "Hän ei tahdo näyttää minulle, mitä siinä on", kuiskasi äiti, "ja joka kerran hän piilottaa avaimen." Margit meni muutamien vaatteiden luokse, jotka riippuivat seinällä ja otti alas eräät sametti-liivit, joiden taskusta hän veti avaimen esiin. "Tule nyt, niin saat nähdä"; hän puhui kuiskaamalla; Elin mielestä ei äiti nyt tehnyt aivan oikein; mutta naiset ovat naisia, — ja kumpikin he hiljaa menivät laatikon luokse ja asettuivat polvilleen sen eteen. Samassa kun äiti nosti kantta, lemusi sieltä hyvää hajua vastaan; ja Eli löi käsiään yhteen ennenkuin hän vielä oli mitään nähnyt. Nenäliina oli levitetty päällimmäiseksi; sen otti äiti pois; "täällä saat nähdä!" kuiskasi hän, ja veti esiin hienon mustan silkkihuivin, jommoista ei miesväki tavallisesti käyttänyt. "Se on aivankuin jollekin tytölle", lausui äiti. "Ja täällä on vielä toinen." Eli otti sen nurkkaa vähän sormiensa väliin, tuskin tietäen mitä hän teki, äiti koetteli sitä väkisen hänen päähänsä, vaikka Eli vastusteli ja väisti päätänsä syrjään. Äiti pani sen taas varovasti kokoon. "Täällä saat nähdä", lausui äiti taas, vetäen esiin kauniita silkkinauhoja, "kaikki on juuri kuin tyttöä varten." Eli oli tulipunainen, mutta ei hiiskunut sanaakaan; povi kohoili, silmät olivat kosteat, muuten hän oli liikkumattomana kuin kuva. "Täällä vielä on jotakin!" Äiti otti laatikosta kauniin mustan hamevaatteen; — "se on hyvin hienoa", lausui hän ja näytti sitä päivää vasten. Elin käsi hiukan vapisi, kun äiti vaati sitä koettelemaan, hän tunsi veren nousevan päähän ja olisi mielellään kääntynyt siitä pois, mutta se ei käynyt laatuun. "Hän on aina kaupungissa käydessään ostanut jotakin", lausui äiti. Eli oli jo tykkänään neuvoton, hänen silmänsä häilyivät toisesta esineestä toiseen kirstussa ja sieltä taas takaisin hamevaatteesen; oikeastaan hän ei mitään nähnyt. Mutta äiti yhä tutki laatikon sisällystä ja viimeinen kalu, jonka hän siellä otti ylös, oli paperiin kääritty; he purkivat useita paperia, uteliaisuus kiihtyi, Elin huomio oli jännitetty; viimein tuli pari pieniä kenkiä näkyviin. Ei heistä kumpikaan ollut niiden vertaista ennen nähnyt, äiti tuskin luuli senlaisia voitavan tehdä, Eli ei puhunut sanaakaan mutta kun hänen täytyi niihin koskea, jäi kenkiin viisi sormensijaa; Eli hämmästyi niin, että hän oli vähällä itkeä; mieluimmin hän olisi lähtenyt pois, mutta hän ei tohtinut puhua eikä hän myöskään tohtinut millään muotoa vetää äidin huomiota puoleensa. Tämä oli tykkänään kiinni omissa toimissaan. "Näyttää juuri siltä kuin hän vähän kerrallaan olisi ostanut jollekulle, jolle hän ei rohkene niitä antaa", lausui Margit ja pani ne taas kääröön, niinkuin olivat olleetkin; hän oli varmaankin siihen hyvin tottunut. "Nyt katsotaan, mitä tuossa rasiassa on!" Hän aukaisi sen varovasti, ikäänkuin tulisi sieltä jotakin erittäin kaunista näkyviin. Siellä oli leveä, kaunis solki, jota hän ensiksi Elille näytti, sitten hän otti esiin pari yhdistettyä kultasormusta, ja Eli näki nyt rasian pohjalla samettikansisen virsikirjan, jossa oli hopeiset haat; mutta enempää hän ei nähnyt, sillä hän oli huomannut kirjan hopeassa hienoilla kirjaimilla piirrettynä "Eli Bårdin tytär Böen.".. Äiti pyysi häntä katsomaan, ei saanut vastausta, mutta näki kyynelten vierivän tytön poskilta alas silkkikankaalle. Silloin pani äiti sormukset takaisin laatikkoon, jonka hän jälleen lukitsi, kääntyi ja otti Elin mukaansa omalle puolelleen. Tyttö itki hänen luonaan, äiti itki myöskin, mutta kumpikaan ei enää mitään puhunut.

Vähää myöhemmin käveli Eli yksinään ryytimaassa; äiti meni kyökkiin laittamaan jotakin makupalaa, sillä Arne oli odotettavana. Sitten hän meni Elin luokse ryytimaahan; tämä istui kumarruksissa ja kirjoitteli hiekkaan. Hän pyyhkäisi kirjoituksen pois, kun kuuli Margitin tulevan, katsoi ylös ja hymyeli; hän oli itkenyt… "Ei mitään syytä itkuun, lapsukaiseni", lausui Margit tyttöä taputellen. — He näkivät jotakin mustaa pensaiden välissä ylähällä tiellä. Eli pujahti sisään, äiti meni jälessä. Pöydälle oli pantu puuroa, savusläskiä, rinkeliä; mutta Eli ei sinne katsonut, hän meni istumaan tuolille, joka oli kellon takana nurkassa, ja vapisi, kun kuuli kissankaan liikahtavan. Ulkoa kuului vakaa astunta, sitten pari lyhyttä, keveätä askelta porstuasta, ovi aukeni hiljaa ja Arne astui sisään. Ensimmäiseksi hän huomasi Elin kellon takaa nurkasta, hän päästi oven ja jäi seisomaan. Eli kävi aina enemmän hämilleen, hän nousi seisoalleen, katui sitä heti, ja kääntyi seinään päin. "Oletko sinä täällä?" lausui Arne hiljaa, — hän lensi tulipunaiseksi sitä kysyessään. — Eli varjosi toisella kädellä silmiään, ikäänkuin olisi auringon valo niihin koskenut. — "Kuinka…?" — Arne ei pitkittänyt, mutta läheni tyttöä pari askelta; Eli antoi kätensä vaipua, kääntyi Arneen, mutta painoi päänsä alas ja hyrähti itkuun… "Jumala siunatkoon sinua, Eli!" lausui Arne, sulkien tytön syliinsä. Hän kumartui ja kuiskasi jotakin tytön korvaan, tämä ei mitään vastannut, vaan kietoi molemmat kätensä toisen kaulaan.

Kauan he sillä tavalla seisoivat; ei ääntä kuulunut muuta kuin kosken ikuinen pauhina. Viimein kuului hiljainen itku pöydän luota. Arne katsahti sinne; se oli äiti; Arne ei ollut häntä tähän saakka vielä huomannut. "Nyt tiedän sun varmaan jäävän luokseni, Arne", lausui hän, tuli astuen laattian poikki hänen luoksensa; hän itki paljon, mutta se teki hyvää, sanoi hän.

Kun he valoisassa kesäyössä menivät kotia, he eivät paljon voineet puhua äskensyntyneessä autuaallisuudessaan. He antoivat luonnon itsen johtaa puhetta heidän välillänsä, niin hiljaisena, valoisana ja suurena, kuin se näyttihen. Mutta se oli kotimatkalla heidän ensimmäisellä kesäyö-kävelyllään, se oli lähellä auringon nousua, kun hän vielä käveli ja laski perustuksen laululle, jota hänellä tosin ei silloin ollut rauha rakentaa, mutta joka vast'edes, kun hän oli saanut sen valmiiksi, joksikin aikaa tuli hänen jokapäiväiseksi viisuksensa. Se kuului näin:

Ma arvoon aioin päästä suurimpaan, Jos vaan pian pääsisin maailmaan. Suku muistunut mieleen' ei mun, — "Pois! pois!" halu kauas vei mun. Silloinpa tul' impi ja katsehen loi, Vei pois halun koht' tuon multa: Mielellään viihtyä mieli voi Kodissa nyt, miss' on kulta.

Ma arvoon aioin päästä suurimpaan, Jos vaan pian pääsisin maailmaan. Vaan henkien suurten töitä Ties henkeni nuor' ikävöitä. Hält' oppia sain sanomattaankin: Suurinta, min Luoja voi antaa, On ihminen olla vain sen sydämin, Eik' kuulua kunnian kantaa.

Ma arvoon aioin päästä suurimpaan, Jos vaan pian pääsisin maailmaan. Kun kylmä vain kohtasi mua, Maast' täst' olin vierautua. Kun näin hänet, rakkaus, kas, sumuton Silmistä jok' ihmisen loisti, Ja niin oli, kuin olisin elohon Taas syntynyt tänne mä toisti.

Seurasipa sitten usea kesäyö-kävely ja usea laulu sen jälkeen. Yksi niistä otettakoon tähän:

Kuink' kaikki on käynyt tää, sit' en tiedä; Ei myrsky eik' koski voi rauhaan viedä; Tääll' on puro pieni, kas, itsestään Mukaantunut virtahan nyt väkevään, Mi suurena niin merehen päin rientää.

Varm' on, jotakin elo vaan tään salaa, Min puolehen miel' useankin palaa, Vaikk' ei sitä tiedä hän, että se on Syl' armahan, jossa hän voi lepohon Uinahtaa kerran vaan meteleistä.

Terveisiä moisia jos elo antaa Voi, kuin nämät, autuuden hän kantaa, Luojalta hän siitä ne ilmoittaa, Jok' ohjaelee tätä maailmaa Ja myös mua koht' iki-rakkautta.

Mutta kenties ei yksikään ilmoittanut hänen kiitollisuuttaan niin, kuin seuraava:

Se voima, jolta ma laulun sain, Sai aikaan, ett' elon murhe, riemu Kuin kevätvihma ja kevätliemu, Sielullen virvoke oli vain. Jos tuska tuli, Avulla sen Tuo lempeen suli Pois haihtuen.

Mun laulun tuova se voima sai Tutuksi kanss' ikävöitseväisten, Pakosta tahtojen itsekkäisten Vapaaksi kautta sen pääsin kai; Ruuhellain kuljin Eteenpäin vaan, Kun lemmen suljin Sen satamaan.

Se voima, jolta ma laulun sain, Mun suokoon muitakin matkatiellä Saavuttaa täällä ja ilomiellä Vaeltaa muita sill' lohduttain. Sill' ei maan päällä Lie hauskempaa, Kuin laulain täällä Toist' armastaa.

Kuudestoista luku.

Oli syksyn puoleen, kansa oli tekemässä korjuuta latoihin. Oli kirkas päivä, yöllä ja aamuisella oli satanut, sentähden oli ilma lempeä kuin kesällä. Lauantai oli, mutta sittekin kulki monta venettä Mustajärven poikki kirkon puolelle päin, miehet istuivat paitahihaisillaan ja soutivat, naisväki istui kokassa ja perässä, valkoiset kaulaliinat päässä. Vielä useampi vene ohjasi kulkunsa Böen'iä kohden, soutaaksensa sieltä sittemmin ulos isossa seurassa; sillä tänään piti Bård Böen häitä tyttärellensä Elille ja Arne Niilonpoika Kampenille.

Kaikki ovet seisoivat selällään, kansaa kävi ulos ja sisälle, lapset, leivoskaakut kourissa, seisoivat arkoina uusista vaatteistaan ulkona pihalla ja katsoivat vierastellen toisiinsa; vanhanpuoleinen vaimo istui ylhäällä aitan rappusilla itsekseen; se oli Margit Kampen. Hän kantoi isoa hopearengasta, jonka ylempään hopealaakaan oli kiinnitetty useita pikkurenkaita; siihen katsoi hän välimmiten; hän oli saanut sen Niilolta sinä päivänä jolloin hän seisoi morsiamena hänen kanssansa, eikä ollut kantanut sitä sitten.

Ympäri kahdessa, kolmessa tuvassa kävelivät tarjoojamies ja molemmat nuodemiehet, papin poika ja Elin veli, ja kaatoivat vieraille, aina sen jälkeen kuin nämät saapuivat näihin isoihin häihin. Ylhäällä Elin huoneessa istuivat morsian, papin rouva ja Mathilda, joka oli tullut kaupungista vartavasten vaatettamaan häntä morsiameksi; sillä sen he olivat luvanneet toisillensa jo pieninä ollessaan. — Arne verkavaatteissa, pyöreäksi leikatussa, ruumista myöten soveltuvassa röijyssä ja kauluksella, jonka Eli oli ommellut, seisoi huoneessa alakerrassa sen ikkunan luona, johon Eli oli kirjoittanut "Arne." Se oli avoinna, hän seisoi puitteen vieressä ja katsoi ulos tyynen veden yli pappilaan päin kirkkoineen.

Ulkona etehisessä kohtasi kaksi toisensa, jotka tulivat kumpikin askareeltaan, toinen laiturilta, missä hän oli ollut kirkkoveneitä järjestämässä; hänellä oli musta, pyöreäksi leikattu verkaröijy, mutta siniset sarkahousut, joista väri lähti, jotta hän oli sininen käsiltään: valkoinen kaulus somisti hänen valkeaverisiä kasvojansa ja vaaleata, pitkää tukkaansa; korkea otsa oli tyyni, suun ympärillä ja pielissä ilakoi hymy. Se oli Bård; hän kohtasi etehisessä erään, joka juuri tuli ulos kyökistä. Tämä oli puettu kirkkomatkaa varten, korkea ja solakka, tuli tyynenä ovesta ja hätäilemättä; kun hän kohtasi Bård'in seisahtui hän, suun vetäytyessä toiselle sivulle. Se oli Birgit, vaimo. Kummallakin oli jotakin sanomista, mutta se ilmaistiin vaan siten, että molemmat seisoivat hiljaa. Bård oli enemmän hämmillään kuin tämä, hän naureskeli naureskelemistaan, mutta juuri hänen suuri hämminsä auttoi hänet oikeahan, kuu hän nimittäin muitta mutkitta alkoi astua portaita ylös; "tahdot ehkä seurata jälestä", sanoi hän. Ja toinen astui jälestä. Täällä ylhäällä ylisillä olivat he aivan yksin; mutta Bård sulki kuitenkin oven heidän jälkeensä ja käytti siihen aikaa aika lailla. Kun hän vihdoin kääntyi, seisoi Birgit ikkunalla ja katseli ulos; sen teki hän sen vuoksi, ettei hän katsoisi sisään. Bård veti esiin pienen pullon povitaskustaan ja pienen hopeapikarin. Hän tahtoi kaataa vaimollensa. Mutta tämä ei tahtonut ottaa sitä vastaan, vaikka hän vakuutti sen olevan viiniä, pappilasta sinne lähetettyä. Niin joi hän itse siitä, mutta tarjosi tälle pari kertaa juodessaan. Hän korkitsi pullon, pisti sen hopeapikarinensa povitaskuun taasen ja istuutui arkulle. Mieltänsä pahoitti nähtävästi, ettei vaimo tahtonut hänen kanssaan juoda.

Pari kertaa hengähti hän syvään, Birgit nojautui toisella kädellään ikkunapuitetta vasten. Bårdilla oli jotakin sanomista; mutta nyt oli se tullut vielä vaikeammaksi. "Birgit", sanoi hän, "sinä ajattelet kai samaa tänään, sinä, kuin minä." — Silloin kuuli hän Birgitin liikahtavan, sillä tämä meni ikkunapuitteen toiselta puolelta toiselle, ja hän nojasi taas käsivarteensa. "Kyllä kai sinä ymmärrät, ketä tarkoitan… Hän eroitti meidät kaksi, hän; … minä luulin sen kestävän häihin asti; mutta se kestikin kauemmin." Hän kuuli tämän henkäisevän, hän näki hänen jälleen muuttavan asemaa! mutta hänen kasvojansa hän ei nähnyt. Itse hän taisteli siinä, missä istui, jotta hänen täytyi pyyhkiä itseään röijyn hihalla. Pitkän taistelun perästä alkoi hän uudestaan: "Tänään on hänen poikansa, taitava ja kaunis, otettu meille, ja hänelle olemme antaneet ainoan tyttäremme… Miten näyttää sinusta, Birgit, jos me kaksi tänään myöskin pitäisimme häitämme?…" — Ääni värisi, ja hän yski. Birgit, joka oli liikahtunut, laski taas päänsä alas käsivarrellensa, mutta hän ei mitään virkkanut. Bård odotti kauan; kuuli hänen henkäisevän syvään; mutta ei saanut vastausta, — ja hänellä itsellä ei ollut enempää sanomista. Hän katsahti ylös ja kävi hyvin vaaleaksi; sillä toinen ei päätänsäkään kääntänyt. Silloin nousi hän seisoalleen. Samassa naputettiin ovelle hiljaa, ja joku kysyi lempeällä äänellä: "Tuletkos nyt, äiti?" — se oli Eli. Jotakin oli äänessä, joka sai Bårdin ehdottomasti paikallaan seisomaan ja välttämättömästi katsahtamaan Birgit'iin. Birgit nosti myös päänsä; hän katsoi oveen päin, kohtasi Bårdin vaaleat kasvot. "Tuletko nyt, äiti?" kysyttiin uudestaan siellä ulkona. "Tulen, nyt tulen minä!" sanoi Birgit sortuneella äänellä, astuessaan lujin askelin laattian poikki Bårdin luokse, antoi hänelle kätensä ja hyrähti hurjimpaan itkuun. Nuo molemmat kädet puristivat toinen toistansa, ne olivat molemmat nyt kuluneet, mutta ne pitivät niin lujasti, ikäänkuin olisivat haeskelleet toisiansa kaksikymmentä vuotta. Ne pitelivät lujasti vielä heidän käydessänsä ovelle päin; ja kun nuodekansa hetken päästä kulki alas laiturille, ja Arne antoi kätensä Elille käydäksensä edellä, ja Bård näki sen, silloin otti hän vastoin kaikkea säällisyyttä ja tapaa vaimoansa kädestä ja astui jäljestä myhäellen täyttä suuta. Mutta heidän takanansa kävi Margit Kampen yksinään, kuten hän oli tottunut. Bård oli ylimäärin iloinen sinä päivänä; hän istui ja jutteli soutumiesten kanssa. Muudan näistä, joka istui ja katseli tuntureille heidän takanansa, sanoi, olipa se toki kummaa, että moinen jyrkkä tunturikin saattoi tulla puetuksi. "Siksi sen täytyi, tahtoiko tai ei", sanoi Bård, hän katsoi koko nuodekansan ylitse, siksi kun hän pysähtyi morsiuspariin ja vaimoon; "semmoista ei olisi kenkään sanonut kaksikymmentä vuotta sitten", lausui hän.

Loppu.