SOVITETTU.

Kirjoittanut

Emilie Tegtmeyer

Mukaelemalla suomentanut Wilja.

I.

Sydänkesän helle paahtoi niittyjä ja vainioita. Ikäänkuin nääntyneinä kallistuivat kukkaiset ja ruohot alas maata kohden. Metsästä tuoksui suloinen tuoksu, mutta yksinäisyydessä ei muuta ääntä kuulunut kuin toisesta mesirikkaasta kuvusta toiseen lentävien mettiäisten surina, tai sirkkojen hiljainen laulu tienvierustan puoleksi kuivettuneessa ruohostossa.

Maantien varrella olevan aidan takana käveli eräs nuori vaimo, jonka hoikka ja heiveräinen vartalo osoitti heikkoa terveyttä, ja jonka astunnnassa oli jotakin väsynyttä, mikä huonosti soveltui hänen nuorekkaisiin, melkein lapsellisiin kasvoihinsa. Uneilevalla silmäyksellä katsoi hän aidan yli maantielle, mutta ikäänkuin hätäytyen käänsi hän jälleen silmänsä sieltä pois ja loi ne alas maahan. Silloin huomasi hän aidan vieressä kauniin ruusupensaston; hän läheni sitä, kumartui alas ja taittoi yhden ruusun. Kun hän jälleen nosti silmänsä ylös, jäykistyivät ja vaalenivat hänen hienot kasvonsa. Pölyisellä maantiellä oli hän oivaltanut kookkaan vanhanpuoleisen naisen, joka, kantaen kahta valkoisella vaatteella peitettyä pakkaista käsissään, pitkillä, rivakkailla askeleilla häntä läheni. Nuori vaimo vilkaisi taakseen, nähtävästi hän aikoi paeta samaa tietä, kuin oli tullutkin; mutta samassa hän jo kuitenkin otti muutamia askeleita eteenpäin, juuri kuin olisi joku vastustamatoin voima vetänyt häntä vastaantulevata kohden. Tämä riennätti askeleitaan ja viittasi hänelle. Vaimo näytti unhottavan epäilyksensä ja läheni aitaa, jonka toisella puolella oleva vaimo jo oli laskenut vakkansa maahan, ja sinirautuisen esiliinansa kulmalla nyt pyyhki hikeä otsaltansa.

"Sepä oli hyvä asia, Anna Heikkinen," puhui hän, yhä kasvojaan pyyhkien, "että juuri tänään teitä täällä tapaan. Olisi tottakin ollut vahinko, ell'en olisi saanut teille lausua niitä terveisiä, joita poikani Petter toi Suorsakylästä mukanaan." Nuoren vaimon kasvoista poistui väsynyt, välinpitämätöin katse ja antoi sijaa vilkkaammalle näölle.

"Kävikö poikanne siellä, Leena, ja milloin?"

"Toissapäivänä, sunnuntaina, hän siellä oli. Silloin, näetten, pidettiin tanssit myllärin luona, eikä poikani niitä mielellään laiminlyö."

Anna ei siihen mitään vastannut. Tietämättänsä hän vaan vei sydämelleen kätensä, jossa hän vielä ruusua piti. "Kuuliko Petter mitään minun omaisistani?" kysyi hän sitten hiljaisella, vakavalla äänellä.

"Tottahan nyt," kuului vastaus. "Hän kävi itse Peltolassa. He olivat kaikki raittiina ja voivat hyvin, yksin Katrikin. Mutta," vaimo kumartui lähemmäksi aidan yli, samalla kuin viekas silmänisku teki hänen ruman muotonsa vieläkin inhottavammaksi, "minulla on teille jotakin erinomaisempaa kerrottavana. Tommi on siellä!"

Anna kavahti, ikäänkuin olisi odottamatoin isku häntä tavannut ja kasvonsa kävivät tulipunaisiksi. "Tommi," sanoi hän sortuneella äänellä, "Tommi" — — — ja rivakkaasti kääntyen, heitti hän aran, hätäisen katseen siihen suuntaan, josta tuuheiden koivupuitten välistä komean kartanon katto näkyi.

Leipuri-Leena, joksi vaimoa paikkakunnalla yleisesti sanottiin siitä syystä, että hän likeisestä, pienestä kaupungista kuletti vehnäsiä maalaisille, tarkasti hetken aikaa sanojensa vaikutusta, ennenkuin ryhtyi vastaamaan noiden jäykästi katsovien silmien äänettömään, tuskalliseen kysymykseen. "Vanhukset, näette," pitkitti hän, "eivät enää tule hänettä toimeen, ja sentähden jää Tommi nyt kotiin. Petter myöskin sanoo, ett'ei koko talouden hoidosta ole mihinkään ilman Tommitta. Ja kauniiksi on hän tullut! Hän on antanut kasvaa suuren mustan parran, jolla hän on aivan kreivin näköinen ja — — — vähän hurjaksi on hän käynyt. Hän on tanssinut kaiken yötä niinkuin raivokas ja ottaa myöskin tilaisuudessa vähän liiemmäksi väkeviä, mutta Petterille hän on sanonut sitä tekevänsä ainoastaan surusta, ja hän käski sanomaan teille terveisiä, Anna!"

Tämä oli puhetta kuunnellessa painanut päänsä alas ja hänen kasvoistaan oli taaskin joka veripisara kadonnut. Nyt hän kavahti ylös. Hänen vaaleat huulensa jo aukenivat vastaukseen, mutta —

"Anna, Anna!" kuului voimakas ja raikas miehen ääni huutavan vähäisen loitompaa, ja nuori vaimo säikähti niin, että hänen polvensa vapisivat. Hätäisesti, tuskin tietäen, mitä hän teki, painoi hän jotain vanhemman vaimon käteen, viittasi häntä pakenemaan ja kääntyi itse rivakkaasti astumaan asumusta kohden.

Leipuri-Leena katsoi ihmetelleen hänen jälkeensä ja sitten omaan ruskeaan ja karkeaan käteensä, jossa hänellä nyt oli suuri raha ynnä kaunis ruusunkukkainen, jonka hän tätä ennen oli huomannut pakenevan kädessä. Mitä oli hän tarkoittanut tällä lahjalla? Eikö hän hämmästyksessään ollenkaan tietänyt, mitä hän teki taikka — — — ilkeä hymy näkyi Leipuri-Leenan päivettyneissä kasvoissa; hän laski varovasti kukkaisen vakkaseen liinavaatteen alle ja alkoi kiiruusti astua eteenpäin.

Sillä välin oli Anna pakenevilla askeleilla rientänyt siihen suuntaan, josta samaa kutsumushuutoa jo uudistettiin. Kääntyessään muutamien pensaiden taakse, tapasi hän erään miehen, joka, kantaen noin kaksi-vuotista lasta käsivarrellaan, tuli asumuksen edessä olevan ruohoisen kentän yli. Mies oli pituudeltaan keskinkertainen ja varreltaan vankka. Muotonsa ei ollut vähääkään kaunis eikä hän liioin nuoreltakaan näyttänyt. Muutamat hienot kurtut otsassa ja poskissa ynnä juonteet suun ympärillä osoittivat, että hän mahtoi olla likempänä neljää kuin kolmeakymmentä. Mutta hänen näössään oli jotakin reipasta vilpitöintä, ja hänen olennossaan jonkunlainen tyyne vakavuus jonkatähden häneen heti ensi katsannossa mieltyi, ellei mitään ennakkoluuloa hänestä ollut.

"Siinäkö sinä viimeinkin olet, Anna!" lausui hän nuorelle vaimolleen, joka häntä nähdessään säpsähti ja hiljensi käyntiään. "Minä olen sinua jokapaikasta hakenut. Joku onnettomuus olisi helposti voinut tapahtua, sillä Kati leikki aivan yksinään joen rannalla."

Anna, joka tuskin vielä oli tointunut edellisestä hämmästyksestään, tunsi itsensä loukatuksi miehensä sanojen ja etenkin hänen katsantonsa ja äänensä nuhteesta. Peittääkseen kiusallista hätäytymistään tekeytyi hän uhkamieliseksi ja vastasi jäykästi: "Olisit huutanut Liisaa, ja nuhdellut häntä, jonka huostaan olin lapsen jättänyt."

Miehensä katsoi häneen pitkään. Hän oli tottunut näkemään vaimoaan välinpitämättömänä ja haluttomana, mutta äreänä ei hän vielä koskaan häntä nähnyt. "Sinä tiedät, Anna, kuinka huolimatoin se tyttö on, ja sentähden on minun kääntyminen äitiin, kun kysymys on lapseni edusta ja turvallisuudesta."

Vaimolla oli jotakin tekemistä hameensa kanssa, jonkatähden hän ei voinut mieheensä katsoa. Kokien päästä hänen ohitsensa, intti hän hiljaa: "Kuinka minä voisin kaikkialla olla?"

Miehensä sulki häneltä tien. "Mutta missä sitten olit oikeastaan?" kysyi hän, "koska sinulla ei ollut aikaa lastasi ajatella?"

"Täällä pellolla, niinkuin näet."

"Tähän aikaan, aivan yksin?"

Anna vältti yhä miehensä silmäyksiä, ja oli liian vähän oppinut teeskentelemään, voidakseen näyttäytyä levolliselta hänen tätä kysyessään. "Anna," huudahti Heikkinen äkkiä ja hänen miehiset kasvonsa vävähtivät surusta, sillä asia oli hänelle nyt selvä. "Sinä et ole yksinäsi ollut. Tänään on tiistai, oletko taaskin puhellut aidan luona Leipuri-Leenan kanssa?"

Vaimo nosti hienon, valko-tukkaisen päänsä ja silmäinsä säteet kohtasivat nyt suoraan hänen miestään, mutta niiden luonnissa asui kylmyyttä ja miltei vihaa. "Ja josko niin olisin tehnytkin, mikä onnettomuus siinä sitten oli? Et toki voine minua kieltää paria sanaa vaihettamasta hänen tai jonkun muun kanssa, jonka satunnaisesti tuolla tien varrella tapaan."

"Satunnaisesti?" Hän katsoi kiinteästi ja surullisesti liikutetulla mielellä vaimoonsa, joka punastuen taaskin loi silmänsä alas. "Anna," pitkitti hän, hyväellen ja vyyhdyttäen lasta, joka alkoi käydä levottomaksi hänen sylissään. "Sinä tiedät ja olenhan sen monasti sanonut, minkätähden kerrassaan olen kieltänyt Leipuri-Leenaa käymästä talossani. Hän on inhottavin kielitteliä koko paikkakunnalla, vie valhejuttuja talosta toiseen, ja on jo paljon pahaa sillä tavoin matkaansaanut. Sinä tiedät sen, etkä kuitenkaan usko etkä luota minuun sen verran että pitäisit kieltoani arvossa."

Nuoren vaimon sydämessä taisteli niskoittelemisen halu ja vakuutus väärässä olemisesta, mutta kun hän ennen kaikkea tahtoi päästä tuosta kiusaavasta haastelusta, turvautui hän edelliseen. "Varmaan sen tekisinkin, Yrjö," vastasi hän sentähden nurpeasti, "ellei tämä kielto olisi sinulta vaan pelkkiä juonia. Ei kukaan ole voinut näyttää toteen, että Leena on valhejuttuja kertonut", ja samalla, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun isä koki rauhoittaa itkevää lasta, puikahti hän heidän ohitsensa ja pakeni huoneesen.

Kauan katsoi Heikkinen hänen jälkeensä, ja synkkä ja yhä synkempi varjo pimensi hänen otsaansa.

"Ei hän siitäkään mitään välitä että lapsi on vaarassa ollut," lausui hän hiljaa ja huolestuneena itsekseen. Hellästi puristi hän pikku Katia rintaansa vasten ja käveli hiljaa koivujen varjostamaa polkua pitkin peltoa kohden, jossa kullankarvainen ruis kauniina ja tuleentuneena aaltoeli, leikkaajan sirppiä odotellen.

Tästä päivästä lukien voi Yrjö Heikkinen huomata vaimonsa olennossa nähtävän muutoksen. Tosin ei hän tähänkään saakka ollut osoittanut miehelleen hellempää rakkautta eikä näyttänyt vähääkään ymmärtävän sitä intoisata lemmen halajamista, josta tämän rehelliset, siniset silmät puhuivat, mutta hän oli kuitenkin sietänyt ja melkein ystävällisesti vastaanottanut kaiken hellän huolenpidon. Nyt oli toisin. Ilmeisesti hän karttoi miestään, ja vältti katsoa häntä silmiin, ja samassa suhteessa hänen olentonsa kävi yhä vastahakoisemmaksi, kasvonsa kelmeämmäksi ja astuntansa väsyneemmäksi. Yrjön sydämessä alkoi hento toivon taimi vähitellen lakastua, ja yhä tuskallisemmaksi kävi hetki hetkeltä kysymys, mitä oikeastaan oli tekeminen sen hilpeän ja heikon olennon eteen, joka niin auttamattomasti näytti kuihtuvan hänen kainalossaan.

"Ettekö sitä huomaa, veli Heikkinen?" sanoi eräänä päivänä muuan ystävällinen naapuri, "ettekö huomaa, että teidän vaimoanne vaivaa koti-ikävä? Eikä teidän sitä ole ollenkaan ihmetteleminen. Noin nuorelle naiselle mahtaa tuntua hyvinkin oudolta, kun äkkiä tulee muutetuksi niin suuresta kylästä kuin se, jossa hänen isänsä talo oli, tänne yksinäisyyteen, — — sillä, älkää paheksuko, kyllähän teillä kaunis asunto on, mutta hyvin se on erillään muista."

"Mutta hän saattaisi milloin hyvänsä mennä hevoisella naapureitaan tervehtämään," vastasi Heikkinen ihmeissään.

"Kyllähän se niinkin on, mutta ei se kuitenkaan vastaa monilukuista koto-perhettä ja tuttavien ahkerata luona-käyntiä. Uskokaa vaan minua, vaimoanne vaivaa koti-ikävä," väitti naapuri, aavistamatta sitä huolien helpoitusta, jonka hänen sanansa toisessa vaikuttivat. Hukkuvakin tarttuu olkikorteen, eikö siis Yrjö Heikkinen halukkaasti kiintyisi siihen ajatukseen, että hänen nuoren vaimonsa huolestuttavaan tilaan oli vaan koti-ikävä syynä. Monasti hän oli kuullut tämän surkuteltavimman taudin kalvaavasta voimasta ja jos tämä vaan oli se vaiva, joka Annaa murti, niin voisihan siihen kai jonkun neuvon keksiä, kun siitä kerran tiedon sai. Kun Heikkinen myöhemmin jäi yksinään, kuiskasi tosin joku ääni hänen sydämessään näinkin: "Jos hän vaan puoleksikaan lempisi sinua niinkuin sinä häntä, niin ei hän vanhaa kotiaan ikävöitsisi," mutta hän koki kaikin voimin saada tätä ääntä vaikenemaan ja alkoi tuumia, mikä keino, asian näin ollen, hänen vaimoaan parhaiten auttaisi.

"Mitä arvelet, Anna," alkoi hän jo seuraavana päivänä, kun he kumpikin yhtä puhumattomina kuin ennenkin olivat puolipäivällistä atrioineet, "et ole pitkään aikaan ollut kotonasi, tahtoisitko ehkä joksikin aikaa mennä käymään vanhempiesi luona?"

Tämän kysymyksen vaikutus hänen nuoreen vaimoonsa hämmästytti Heikkistä. Annan kasvot lensivät tulipunaisiksi, koko hänen ruumiinsa vavahti ja silmänsä kiintyivät ihmeellisellä, puolittain tuskallisella, puolittain riemullisella ja kummastuneella katseella Yrjöön. Tämä näki siinä vaan valtavan ilon osoituksen, joka kertoi kauan sydämen kätköön painetusta halajamisesta. Vaikka Yrjö tunsi ikäänkuin pistoksen sydämessään, otti hän kuitenkin ystävällisesti vaimoaan kädestä ja lausui, lempeästi häntä nuhdellen: "Kun niin kovin olet ikävöinyt kotiasi, miksi ei sinulla ollut sen verran luottamusta minuun, että olisit haluasi ilmoittanut? Josko viimeinkin oppisit minussa tuntemaan uskollisimman ystäväsi, ja kertoisit minulle kaikki, mitä toivot, taikka mikä sinua painaa!" Kyynelet valtasivat Annan, hänen katseensa osoitti niin suurta neuvottomuutta, ja ilmaisi hänen niin vaivaloisesti tavoittelevan jotakin sopivaa sanaa, että miehessään heräsi jo rahtuinen toivetta saada häntä viimeinkin avaamaan sydäntänsä.

Heikkinen läheni vaimoaan, kietoi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, jota hän ei kaukaan aikaan ollut tehnyt, ja lausui hellästi: "Anna, jos sinulla on joku huoli, ja minä sen voin auttaa, niin sano se minulle. Sinä tiedät, sinun täytyy tietää, että kaikessa tarkoitan vaan sinun onneasi. Ei ole Luoja minulle suonut hyvää puheenlahjaa, jolla kentiesi voisin sun nuorta sydäntäsi viehättää, mutta sinä voit luottaa minuun, ja jos sinulla vaan on joku toivo, niin anna mun se tietää!"

Anna pudisti päätään ja lepäsi miehensä kainalossa aivan kuin pieni, vangittu lintuinen, jonka sydän levottomasti sykkii, ja joka hätääntyneenä silmäilee ympärilleen, odottaen sopivata hetkeä, jolloin tohtisi lentoon lähteä. Heikkinen sen hyvin huomasi ja hänen mielensä kävi siitä katkeraksi. Kuitenkin hän yhä puhui vaimolleen helliä, sydämestä lähteneitä sanoja, puhui niin, kuin hänen hiljainen, tyven luontonsa vaan harvoin oli pannut häntä puhumaan, mutta — turhaan! Syvästi loukattuna vetääntyi hän pois ja uudisti nyt kysymyksensä kolkolla äänellä: "Tahdotko lähteä vanhempiesi luona käymään?"

Vavisten vastasi Anna viimeinkin: "Mielelläni sen tekisin. Halajaisin vielä kerran saada Katria nähdä."

"Hyvä! Niinpä valmista itseäsi matkaan. Lauvantaina lähden viemään teitä ja saat lapsen kanssa olla siellä muutamia viikkoja, kunnes tulen teitä hakemaan."

Hän otti hattunsa ja läksi huoneesta. Anna jäi ristiriitaisten tunteittensa valtaan. "Minä saan hänet jälleen nähdä!" riemuitsi hän rajussa ilossa ja hänen silmistään iski outo tuli, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kätki kasvonsa käsiin ja kovasti, niinkuin ukkosen jyrinä soimasi häntä omatunto: "Sinä olet miehesi pettänyt, tämä on ensimmäinen askel sillä tiellä, joka kadotukseen vie!"

II.

Juhlallisesti kaikuivat kirkon-kellot lakean yli ja kutsuivat Suorsakylän asukkaita Herran huoneesen. Kirkko, joka oli rakennettu keskelle kylää eräälle kukkulalle, katseli ystävällisesti seutua ympärillään sitä virtaa, joka tyvenesti viheriässä laaksossa vyörytti aaltojaan nurmirikkaiden äyräin välitse alas kaukaista merta kohden. Elokuun aurinko imi kastehelmet ruohojen nenistä ja kimalteli ilakoitsevilla valosäteillä hautaristien kullatuissa kirjoituksissa. Hiljaisten hautaristien ympärillä vallitsi pyhäpäivän huoleton elämä, sieltä ja täällä kuului leikkipuheita ja naurun helinää, sillä kylän nuoriväki mieluisasti kokoontui kirkkopihaan jonkun puolituntia ennen jumalanpalveluksen alkamista. Nuorten uhkuva ilo, heidän kajahteleva naurunsa ei voinut paikan vakaisuutta vähääkään karkoittaa. Viikon tapaukset kerrottiin, iltapuolen vakavimmasta viettämisestä tuumailtiin ja ennen kaikkea tarkasteltiin nuoria neitosia, jotka siveinä, maahan luoduin silmin kulkivat sivuitse, vaan kuitenkin hengin hipiin mielivät yhtyä johonkuhun lähellä olevaan tuttavaan tai sukulaiseen, pysähtyivät keskustelemaan ja vastaamaan leikillisiin puhutteluihin, kunnes aina useampia heidän seuraansa liittyi, joten pian siellä täällä syntyi iloisesti häliseviä naisjoukkioita. Koko tuo vilkas näkymö sai sen kautta kirjavan monenmuotoisuuden ja viehätti tietysti sitä enemmän kaikkia läsnäolevia. Puhe kävi reippaasti ja ujostelematta siksi kuin äkkinäinen liikunto nähtiin väkijoukossa ja kaikkien huomio kääntyi kirkonporttiin, josta juuri nyt ijäkäs, nähtävästi noin kuusikymmen-vuotias, jykevä mies tuli sisään. Hänen kookas vartalonsa, hänen pulska ja talonpoikaiseen malliin tarkasti mukautettu pukunsa sekä vissi mahti hänen olennossaan osoittivat heti hänen olevan tärkeä-arvoisen miehen.

"Katsokaa tuolla tulee Peltolan isäntä!" kävi kuiskutus suusta suuhun. Hänen ympärillään kohotettiin lakkia ja hattuja, ja astuessaan mahdikkaasti eteenpäin, tervehti hän suurella itsehuomiolla oikeaan ja vasempaan. Sitten hän läheni muutamia vanhempia miehiä, joiden kanssa alotti puhetta.

"Kukahan tuo lienee, joka hänellä on mukanaan?" kysyi sivulla olevassa parvessa eräs nuorukainen.

"Etkö sinä sitä tunne?" vastasi toinen. Sehän on hänen vävynsä, tuo rikas Heikkinen, järven toiselta puolen, sieltä, jossa talollisten tilat ovat kuin hyvät hovit. Nähty selvään, kuinka vanhus hänen ennallaan kulkeissaan pitää niskaansa vielä tavallista jäykempänä. Mutta minkähäntähden ei Anna ole heidän kanssaan? Luulisi kuitenkin, että miehensä olisi hänet ottanut mukaan."

"On kyllä ottanutkin," lausui nyt kolmas, joka tähän saakka oli silmiään kääntämättä katsellut eräitä nuoria, jotka seisoivat lähellä kirkonovea ja joiden kovanlainen ilo, toisten ikään hiljennettyä, herätti huomiota. "Anna on eilen illalla tullut, ja kylässä kuulin jo kerrottavan, että hän on ikävöinyt kotiaan, varsin huonolta on hän kuulemma näyttänytkin. Sentähden on miehensä tuonut hänet tänne, ja aikoopa viedä, niinkuin sanotaan, jättääkin hänet vanhempiensa luokse joksikin aikaa, koska hän ei ymmärrä mitään neuvoa hänen kanssaan siellä kotona."

"Sepä on ikävää kuulla," arveli ensimmäinen kysyjä, jonka rehellisissä kasvoissa ilmautui vilpitön huoleisuus. "Anna oli kuitenkin ennen niin iloinen tyttö ja paras leikkikumppani."

Toinen kohotti olkapäitään. "Niinpä se tavallisesti tahtoo käydä tässä matosessa maailmassa; kun ei ihminen koskaan voi saada tarpeekseen asti sen hyvyyttä. Ei Peltolallakaan ole, niinsanoakseni, kuin yksi ainoa tytär, sillä Katri-raukkaa tuskin voikaan lukuun ottaa; eikä hän kumminkaan saanut lepoa, ei rauhaa, ennenkuin oli sen ainoansa myynyt rahaan ja tavaraan ja lähettänyt pois vieraisiin."

"Oho, Lassi, ei se nyt sentään niin maailmasta pois ole Heikkisenkään tila," lausui taas se nuorukainen, joka ensin oli Annan tulosta kertonut. "Kun he vaan lossilla ensin menevät Keljonlahteen, niin siitä ei ole kuin 6 tai 7 tunnin matka, etenkin jos semmoisilla hevosilla ajaa, kuin Heikkisen oriit ovat."

"Yhdentekevä, oli muutamia tuntia enemmän tai vähemmän, vieraassa paikkakunnassa se kumminkin on, ja siitä olen varma, että jos vaan Annan mielen jälkeen olisi käynyt, niin Suorsakylässä hän vieläkin olisi."

"Ja kuka tietää, mikä paras on! Siitä vaan olen varma, ett'ei Anna rahan eikä tavaran tähden ole miehelään mennyt. Eipä hänellä mahtanut täälläkään varsin hauskat päivät olla, sillä ennen olisi Peltola antanut vaikka tappaa itsensä, ennenkuin olisi tytärtään Ojalan Tommille antanut, sen me kaikki tiedämme."

"Olisiko hän sitten ollut ainoa kylässä!" Puhuja lykkäsi ylpeästi lakkinsa kallelleen ja, pistäen kädet taskuunsa, katseli hän nähtävästi hyvin itseensä mieltyneenä ympärilleen, josta varmaankin olisi joutunut pilkanalaiseksi, ell'ei hyväluontoinen kumppalinsa oli sitä estänyt, tuustaamalla toista kylkeen, samalla kun huudahti: "Hei, katsokaas tuonne," jolla hän saattoi heidän huomionsa kirkonoven luona seisoviin nuoriin. Yksi heistä, jota toiset nähtävästi olivat narranneet ja kiusotelleet, erkani samassa tuokiossa seurasta ja meni suoraa päätä Peltolan isännän luokse.

Hän oli erinomaisen kaunis nuorukainen, jonka mustat, kiharat hiukset ynnä vapaampi olento ja se julkea tapa, jolla hän piti harmaata huopahattua päässään eroittivat hänen heti kaikista muista. Vakailla askeleilla ja rohkealla katsannolla, vähintäkään välittämättä niistä hämmästyneistä silmäyksistä, jotka häntä seurasivat, meni hän suoraa tietä kylän ylimyksen eteen. Tummilla, säihkyvillä silmillään hän ensin hetkisen mittaili Annan miestä ja sitten Peltolaa itseään, kohotti ylpeästi hattuaan ja lausui äänellä, johon arvon antava nöyryys ja vaativa rohkeus naurettavasti sekaantuivat.

"Hyvää huomenta isäntä! Isäni käskee sanomaan terveisiä ja hän tahtoisi mielellään tietää, joko nyt olette harkinneet, kenen korjattava se raja-aita on, joka on myllyntakaisten peltojen välissä?"

Peltolan isännän tyyneet kasvot muuttuivat suuttumuksesta. Otsaansa rypistäen nykäsi hän vaan hiukan lakkiaan tervehdykseksi ja, katsoen karsaasti kopeaan kysyjään, vastasi hän: "Jos teillä, sinulla tai isälläsi, on minulle jotakin sanomista, niin tiedätte, missä minä olen tavattavana; tässä ei ole semmoisten selitysten paikka."

Varmaankin se oli Peltolan mielestä juuri parhaasen aikaan, kuin kirkossa urut nyt kajahtivat soimaan, kehoittaen siten ulkona seisovia tulonsa oikeata tarkoitusta muistamaan. Peltola viittasi vävylleen, ja näiden astuessa Herranhuoneesen, ympäröivät nuorukaiset nauraen uudelleen Tommin, jonka katse osoitti selvään, että he sitä ennen olivat epäilleet hänen uskaliasta rohkeuttaan.

Jos Anna olisi tietänyt tästä tapauksesta, kuinka hän silloin olisikaan iloinnut siitä, ettei hän tänään kirkkoon mennyt! Hänen vanhempainsa talo oli kylän toisessa päässä, maantien vieressä. Paitse aittoja ja muita tarpeellisia ulkohuoneita, kuului siihen tavallinen asuinhuonerivi, jonka rakennuksen keskellä oleva porstua jakoi kahteen osaan. Porstuan toisella puolen oli mahdottoman suuri perheentupa ja toisella pari pienempää kammaria ynnä vierastupa. Peltolan tilukset olivat suurimmat koko kylässä; hän oli jo kauan ollut kylän vanhuksena ja kaikin puolin sen arvokkaimpana miehenä, eikä itse ruhtinaskaan voinut olla Peltolan isäntää ylpeämpi maallisen asemansa puolesta. Vierastuvan ikkunassa, joka oli maantielle päin, istui talon vasta tullut tytär juuri silloin, kuin Tommi kirkonpihassa puhutteli hänen isäänsä. Annan suuret, väsyneet silmät tuijottivat eriskummallisella katsannolla ulos ikkunasta. Katseliko hän, kuinka vilpoinen aamutuuli tuuditti maantien varrella kasvavien koivujen lehväisiä latvoja, tai oliko huomionsa vetääntynyt hiukan kauemmas, — kenties tuohon tuulimyllyyn, joka näkyi hietakummulta vähän matkan päässä maantien toisella puolen, tai sen vieressä olevaan muhkeaan taloon, joka erkani kaikista muista kylän huoneuksista uudemman-aikaisen rakennustapansa puolesta.

"Anna, mitä ajattelet?" Lauhkea ääni tempaisi viimeinkin nuoren vaimon tällä kysymyksellä ajatuksistaan tai muistelmistaan, ja kun hän äkkiä kääntyi, tapasi hän ymmärtäväiset, syvämietteiset silmät, jotka eräistä kalveista, kivuliaista, mutta kuitenkin miellyttävistä kasvoista olivat häneen kiinnitetyt, ja juuri tällä hetkellä haikean surullisella katsannolla.

Niiden omistaja istui jonkunlaisessa rullatuolissa, jota hän mielensä mukaan tottuneella tavalla liikutteli mihin hyvänsä, vaan johon, kun jaloillaan ei voinut askeltakaan ottaa, oli tuomittu aivan kuin koteloinen kuoreensa.

"Mitä sinä ajattelet?" toisti hän. "Sittenkuin olemme täällä kahdakesken olleet, et ole minulle sanaakaan puhunut etkä edes vilahdukselta minuun katsonut, vaan lakkaamatta tuijottanut tuonne ulos. Mielestäni on kuitenkin jo kauan siitä, kuin viimeksi olemme toisiamme kohdanneet."

Annan kasvoissa ilmautui maltiton katkeruus. "Enkö enää saa ajatuksianikaan itsekseni pitää?" kysyi hän. "Enkö enää saa muistellakaan sitä aikaa, jolloin viattomana lapsena noiden koivujen alla leikin?"

Hänen äänensä vapisi ikäänkuin pidätetyistä kyyneleistä, mutta kun hän huomasi hämmästystä ja huolta sisarensa katseessa, heittäytyi hän alas tämän istuimen ääreen, kätki kasvonsa hänen hameensa laskoksiin ja lausui sydämen tuskalla: "Suo minulle anteeksi, Katri! Minä olen niin paha, enkä ansaitse lainkaan sinun hyvyyttäsi, mutta et voi käsittää, kuinka tyyten onneton minä olen!"

"Kuinka se voi olla mahdollista! Oi, tuota juuri aavistin heti, kuin sinut eilen näin." Syvä suru soi Katrin äänessä, hänen tätä lausuessaan, ja ohuilla, laihoilla käsillään hän hiljaa hiveli sisarensa vaaleita hiuksia. "Kuinka voi se olla mahdollista! Yrjö on kuitenkin niin hyvä."

"Mutta hän vaatii minua rakastamaan itseään, hän vartioitsee minua," kuului puoleksi kuiskaama vastaus. "Enkä minä voi sitä kärsiä. Hän on tyytymätöin minuun, ja minä tiedän, että hän tavallansa on oikeassa, mutta sitä en kuitenkaan voi auttaa. Voi, kaikkian ennen haluaisin kuolla!"

"Anna, Anna, mitä tämä merkitsee! Enhän sinua enää tunnekaan!" Näistä sanoista soi sureva helleys, mutta samalla myöskin ankara nuhde. Anna nosti äkkiä päänsä sisarensa polvilta.

"Vai niin!" sanoi hän ja veti kahden käden hiukset ylös otsaltaan. "Vai käy se nyt teidän ihmeeksenne, kun olette minut tänlaiseksi saaneet! Nyt, kun se on liian myöhäistä ja onnettomuus jo on käsissä!"

"Anna, ota vaari sanoistasi! Sinä et tiedä mitä puhut."

"Hyvin sen tiedän!" Sama omituinen alakuloisuus, joka Yrjö Heikkisen puolisoa viime aikoina oli vaivannut, ilmautui nytkin hänen katsannossaan. "Olin vielä liian nuori, tuskin muuta kuin lapsi, enkä ollut kuin muutaman kerran miestäni nähnyt. En sitä voinut uneksiakaan, että hän minulle olisi rakkaampi kuin ken tahansa joku muu. Silloin minulle eräänä päivänä julistettiin, että hän oli minua vaimokseen pyytänyt, ja että vanhemmat olivat hänelle antaneet lupauksensa. Kielto kuoli huulilleni, kun isä jyrkästi ilmoitti tahtonsa, ja kun sitten hädissäni otin turvani sinuun, Katri, et sinä herjennyt päivä päivältä minulle selvittämästä, kuinka muka velvollisuuteni oli isää totella, ettei minulle koskaan olisi tarjona senlaista onnea, ja muuta semmoista, siksi kuin pääni kävi ymmälle ja minä viimein suostuin siihen, jota en auttaa voinut. Nyt kuitenkin, nyt sen tiedän, ettei minun olisi pitänyt sitä tehdä, ei, vaikka siihen paikkaan olisin nääntynyt!" Hän oli noussut ylös tätä lausuessaan ja seisoi nyt eteensä tuijottaen, kasvot kalveina ja huulet yhteen puristettuina.

"Sinä teet syntiä, kun tuonlaisia puhut," sanoi Katri. "Sinusta on pidetty hyvä huoli. Sinulla on mainio toimeentulo, hyvä mies ja terve, kaunis lapsi."

"Ja, —" nuori vaimo tuli mahdollisimman lähelle sisartaan, kumartui alas, nojasi käsillä toisen olkapäihin ja likeni huulineen hänen korvaansa. "Ja ääretön, kalvaava ikävyys sydämessä toista muistellessa," kuiskasi hän harvaan ja painavasti, ja kun hän sen sanottuaan kätki kasvonsa käsiin, vavahteli hänen ruumiinsa kovista nyyhkäyksistä.

Katri huolestuneena ja hämmästyksissään, koki häntä rauhoittaa, mutta Anna pudisteli eväten päätään. Hän laski kädet alas kasvoiltaan ja kyyneltynein poskin alkoi hän uudelleen: "Oi, Katri, Katri, kuinka taisit sinä houkutella minua Heikkistä ottamaan kun kuitenkin tiesit —"

"Vaiti," — tautinen ojensi laihan kätensä puhujaa kohden, "vaiti Anna, ei sanaakaan enään. Sinä tiedät, kuinka sydämestäni toivon ja tarkoitan sinun onneasi, kuinka olisin valmis milloin tahansa uhraamaan tämän hurjan elämäni, jos sillä voisin sinua auttaa, ja kuitenkin vielä tänäkin päivänä puhuisin juuri samoin kuin silloinkin." — Ja kun nuori vaimo nyt silmät levällään kummastellen häneen katsoi, jatkoi hän: "Sinä olit nuori emmekä kukaan olisi kiirehtineet sinun naimistasi, ellet olisi alkanut Ojalan Tommin kanssa noita onnettomia rakkauden asioita, joista kaikella muotoa oli loppu saatava."

"Kaikella muotoa!" Katkerana tuskan huudahduksena nämä sanat puhkesivat Annan sydämestä, hänen huulensa värisivät, mutta jäykistyneellä katseella pyyhki hän kosteat helmet silmäripsistään ja ojensi itsensä suoraksi.

"En ole sitä koskaan voinut käsittää," sanoi hän, "ja nyt kun olen vanhemmaksi tullut, olen sitä monasti miettinyt, mitä teillä oikeastaan on Ojalaisia vastaan. Nyt minä sinulta kysyn, mitä pahaa ovat he tehneet ja mistä te heitä moititte?"

Katrin kasvot jäykistyivät. Näkyi selvään, että nyt koskettiin asiaan, josta hänen käsityksensä oli yhtä luja kuin kallio meressä. "He eivät kuulu meihin," vastasi hän. "Kaukaa ovat he tulleet ja tunkeuneet tänne meidän keskuuteen."

"Toisin sanoen, he ovat vieraita ihmisiä, jotka Suorsakylässä ovat ostaneet itselleen kiinteän omaisuuden. Mutta onhan ihmisiä niin pitkälle, kuin armas aurinko valonsa luo, eikä suinkaan voi olettaa, että ovat huonompia kuin nenään, joiden esi-isät meidän kylässämme ovat asuneet."

"He ovat tunkeuneet meidän sekaamme, eivätkä kuitenkaan ole omistaneet maan tapoja. Isälle he tekevät kiusaa, miten vaan parhaiten taitavat." Katrin täytyi tässä pysähtyä henkeänsä vetämään, sillä hän oli liian kiivaasti puhunut; mutta kun hän huomasi sisarensa pudistavan päätään, alkoi hän taaskin innolla: "Eikö mylläri aivan uhalla, isän harmiksi ole nostanut tuota suurta, uudenaikaista huonettakin hänen silmäinsä eteen?"

Hän osotti kädellään siihen suuntaan, josta mylläri rakennuksen valkoiset seinät hohtivat puiden välistä vähän matkan päässä maantien toisella puolen.

"En tottakaan ymmärrä, kuinka sinä tuonlaista voit uskoa," vastasi Heikkisen vaimo, joka nähtävästi koki puoliaan pitää sen mukaan, kuin sisarensakin innostui. "Monta monituista kertaa olen kuullut isän sanovan, ett'ei hän kuolemakseenkaan tahtoisi asua muunlaisessa kuin oikein huonossa ja tavallisessa talonpoikais-asunnossa, niinkuin hänen vanhempansa ja vanhempain vanhemmat ovat asuneet."

"Siinä hän on vallan oikeassa; samoin oli naapuriemmekin laita tähän saakka, ja hyvin ovat kai toimeen tulleet. Tarvitsiko silloin näiden vieraiden tulla kylään ja kääntää kaikki asiat ylös-alaisin? Ja mitä heidän tarvitsi kapakkaa tänne laittaa ja sillä tavoin turmella kylän asujainten hyviä tapoja."

"Mutta Heikkinenkin sanoo, että Suorsakylän myllärit ovat ikuisista ajoista kapakkaa pitäneet, vaikka tämän edellinen isäntä, joka ei muutoinkaan ollut erittäin toimelias, sen laiminlöi."

"Samoin olisi Ojalakin saattanut tehdä. Ja kaikesta muusta huolimatta ei isä hänelle koskaan voisi sitä anteeksi antaa, että hän meiltä vei kestikievari-pidon."

Anna aikoi jotakin sanoa, mutta Katri ei antanut suun vuoroa. Sama jäykkä katse vallitsi yhä vieläkin viimemainitun kasvoissa ja hänen kalveille poskilleen oli noussut pari punaista, hehkuvaa pilkkua. "En voi käsittää," pitkitti hän, "kuinka milloinkaan saatoit unhottaa, minkä huolen kestikievari-pidon kadottaminen antoi isälle. Ammoisista ajoista oli se ollut sijoitettu tälle talolle, ja samoin on koko isän elinajan kestikievari tässä ollut, siksi kuin viisi vuotta sitten, kun kontrahti oli uudistettava, mylläri otti hollikyydin helpommasta pitääkseen."

"Mutta hän oli siihen oikeutettu. Sen olisi ken tahansa voinut tehdä, joka vaan tahtoi sen helpommalla ottaa."

"Vaan sitä ei olisi kukaan muu tehnyt."

"Olisihan isä saattanut sen ottaa yhtä helpolla."

"Mutta sitä ei hän voinut tehdä, sillä se olisi hänelle ollut häviöksi. Ja isän kiusalla sen Ojalakin vaan otti, ei hän siitä muuta hyödy, sen saat nähdä. Hyvinpä jo kuuluvatkin ihmiset puhuvan hänen huonoista asioistaan."

Nämät viimeiset sanat hän lausui ilmeisellä tyytyväisyydellä. Selvää oli, että hän säälimättä näkisi vastustajansa häviöön joutuvan ja vaikka voisikin ainoalla sanalla sen estää, niin ei hän sitä kumminkaan tekisi. "Noiden tuolla ja meidän välillä ei mitään yhteyttä voi olla," jatkoi hän, "ja se minua aina on ihmetyttänyt, ett'et sinä sitä voinut käsittää."

Nuori vaimo seisoi synkällä katsannolla hänen edessään. Hän ei enää ollut, niinkuin ennen, lapsi, jolta mieltä ja ajatusta puuttui. Hän tunsi nyt selvään, että sen riidan syy, joka niin tehokkaasti oli vaikuttanut hänen elämäänsä, oli vähintäkin tasan jaettava kummallekin puolen. Nyt hän ei toki noin ehdottomasti antaisi mukaan, vaan taistelisi viimeiseen asti elämänsä onnesta, — mutta — "myöhään," tuo kova sana, joka urhoollisimman voimat vie lamaan, ynnä sisarensa väsynyt katsanto kuolettivat loput kiistasanat hänen huulilleen. Syvään huoaten vaipui hän istumaan sisarensa tuolin viereen, mutta lauhtuneena kumartui tämä häntä kohden.

"Anna," alkoi hän taas sillä hellällä äänellä, jolla hänen aina oli tapana puhutella sisartaan. "Anna, sinun tulisi olla niille kiitollinen, jotka, vähemmän sokeita kuin sinä, varjelivat sinun elämääsi suuresta vaarasta. Tommi ei ainakaan ansaitse sinun huolehtimistasi. Sittenkuin hän jälleen on tänne tullut, puhutaan hänestä sangen vähän. Hän kuuluu paljon seurustelevan kaikenlaisten huonomaineisten ihmisten kanssa toisista kylistä, muun muassa tuon hunttiomman Petterin, Leipuri-Leenan pojan kanssa, sieltä teidän puolelta. Sanotaanpa hänen harjoittaneen salametsästystäkin. Kiitä Luojaasi, että olet turvattuna, ja ettei sinulla ole mitään tekemistä Tommin kanssa."

Kolkko hymy oli Annan ainoa vastaus tähän puheesen. Hän kuuli äänen sydämessään kuiskaavan: "Ei hän senlaiseksi olisi tullut, ellet sinä olisi häntä hyljännyt, ja hyvin mahdollista myöskin on, ett'ei koko jutussa ole sanaakaan totta." Ei hän kentiesi olisi malttanut olla tätä epäilystänsä ilmoittamatta, ellei huoneesen juuri samassa olisi tullut eräs lihava, iloisa vaimo, joka talutti pikku Katia kädestä.

Sisarukset katsoivat vilahdukselta toisiinsa, mutta se ainoa silmän luonti sisälsi liiton siitä, ettei äidille mitään pitänyt sanottaman heidän keskinäisistä puheistaan, joka häntä aivan suotta saattaisi levottomaksi. Äiti oli kovasti mielissään, kun pikkuinen niinpian oli häneen taipunut ja väsymättä tallustellut hänen kanssaan joka paikassa sisällä ja ulkona. Hänen silmänsä hehkuivat äidin-äidillisestä ilosta ja vaikka hän sisään tullessaan loi silmänsä tutkistellen toisesta tyttärestään toiseen, ei hän kuitenkaan voinut ajatella muuta syytä heidän yksivakaisuuteensa, kuin että he pitkästä ajasta toisiaan tavatessa olivat keskustelleet totisista asioista ja kentiesi oli Katrin huono terveys tuottanut tuon surullisen katseen Annan silmiin.

III.

Yrjö Heikkisen kävi samoin, kuin tavallisesti käy ruhtinaallisille ja muille senlaisille henkilöille, joiden maine on suuri taikka jotka asemansa eli virkansa puolesta ovat muita ylhäisempiä: jokainen tunsi hänet, mutta hän sitä vastaan vaan muutamia, ja kummallista oli nähdä, miten isä Peltola, joka muutoin aina ylpeili talonpoikaisuudellaan ja pilkkasi niitä, jotka käytöksessään tahi vaatteissaan tahtoivat herrastella, nyt koki herättää huomiota ja mielellään näytteli vävyään, joka kuitenkin oli maanviljelyskoulussa saanut tavallista enemmän sivistystä ja joka käytöksessäänkin oli aivan kuin herra. Ei hän väsynyt kävelemästä vävynsä kanssa kylää pitkin kirkonmenon jälkeen ja halusta hän pysähtyi puhuttelemaan vastaantulijoita, jos ne hänen mielestään vähääkään sitä arvoa kannattivat. Ja kun hän näillä sanoilla: "minun vävyni," tahi: "Tunnettehan vävyni?" esitteli kumppaliaan, ymmärsi jokainen hänen näöstään ja äänestään, että hän mielessänsä ajatteli: "Tunnetteko lähellä tai kauempana ketään, jolla on sellainen vävy kuin minulla? Kuka siinäkään kohden voi vertoja vetää Suorsakylän Peltolan isännälle?" Hänen kookas vartalonsa kasvoi nähtävästi ja ruumiinsa suhteen oli hän jo päätänsä korkeampi kaikkia muita; ajatuksissaan tunsi hän itsensä tietysti vieläkin korkeammaksi. Jälkeenpuolisen, kun vanhoja, tuttuja isäntiä tuli heitä tervehtimään, ja ukot istuivat tuvassa olutta juoden, tupakoiden ja jutellen yhtä ja toista, sai Heikkinen kuitenkin kylläkseen heidän seurastaan ja pujahti appensa huomaamatta ovesta ulos, sillä hän ikävöi nähdä Annaa, jonka surullinen näkö, heidän puolipäivällistä syödessään, ei ollut häneltä hoksaamatta jäänyt. Levottomana oli hän kaiken aikaa päivällisten jälkeen itsekseen miettinyt, mikä hänen vaimoaan nyt mahtoi vaivata, kun hän kuitenkin oli kotonaan ja omaistensa luona. Likellä taloa oli kaunis koivikko, jossa Anna ennen aina sunnuntaisin mielellään oleskeli. Heikkinen varoi hänen nytkin olevan siellä, eikä hän siinä pettynytkään.

Tämä lehto oli vähäinen metsikkö lähellä maantietä, josta sen eroitti ankea, pensastunut tanner. Maantietä vastaisella puolen oli järvi ja takana suuri ruispelto, joka oli leikattu ja kuhilailla. Koivukko ei ollut mikään ahdas, kostea metsä, vaan tilava ja raitis. Puut olivat kaikki suuria, tuuheita ja antoivat hyvän varjon. Keskellä koivukkoa oli paikka, johon Anna juuri oli valmistanut kahvipöydän. Päivällislepoa nautittuaan, oli Katrikin luvannut tulla tänne ja Anna oli kantanut hänelle valmiiksi mukavan nojatuolin pöydän ääreen.

Nuori vaimo oli jo asetellut kupit pöydälle ja tähysteli nyt polulle päin, josta odotti toisia tulevaksi. Rasahdus hänen takanaan sai hänen äkkiä kääntämään päänsä. Mutta samassa tuokiossa hän huudahti hämmästyksestä, sillä takanaan, aivan likellä, seisoi nuori Ojala ja katseli häntä tummilla silmillään.

"Tommi!" kuului kuiske hänen väriseviltä huuliltaan. Kuppi, joka sattui olemaan Annan kädessä, putosi raskaasti pöydälle ja hän itse vaipui hervottomana kuin lanka-vyyhti likeisimpään tuoliin.

Tommi seisoi suorana hänen edessään käsivarret ristissä rinnan yli ja kiinnitti silmänsä jäykällä, vaativalla katseella häneen.

"Et sinä ennen, Anna," alkoi hän sitten, "noin hämmästynyt minua nähdessäsi."

Anna vavahti kuullessaan Tommin äänen, ja kaikki muiston leimut virisivät voimalliseen valtaan hänen sydämessään. Koko hänen mielensä hehkui Tommiin, mutta omatunto hillitsi mielen intoa, ja muistutti häntä asemastaan. Hän kuuli omantunnon vaativaa ääntä ja lausui rukoilevalla äänellä: "Mene, Tommi, mene heti pois!"

Tommi pudisti päätään. "En voine helposti saada yhtä hyvää tilaisuutta sua kahdakesken puhutellakseni," sanoi hän, "ja minulla on sinulle vielä paljon sanottavaa. Ehkäpä en lainkaan olisi tullut, ellen olisi saanut tervehdystäsi ja kukkaista, jonka minulle lähetit, joista näin, että sinä minua vielä muistat."

"Minäkö olen sinulle kukkaisen ja tervehdyksen lähettänyt?" Yrjö Heikkisen puolison kasvoissa näkyi selvä, teeskentelemätöin kummastus.

"Niin kyllä, — ruusunkukan ja tervehdyksen. Ettetkö muka olisikaan minulle niitä lähettänyt Leipuri-Leenan Petterin kanssa? Kiellä se jos voit?" Hän osoitti kuivettuneen ruusukukan jäännöstä nuttunsa napinreiässä. "Tänään sitä kannan sinun kunniaksesi," jatkoi hän puolittain ivalla.

Anna tunsi ajatuksensa sekaantuvan ja tuskan kouristavan sydäntänsä. Todenperään ei hän mitään tietänyt kukasta enempää kuin tervehdyksestään, mutta olisi mieluisesti myöntynyt vaikka mihin, kun vaan olisi siten saanut Tommin lähtemään.

"Jo muistan," sai hän viimeinkin tuskaltaan sanotuksi, "mutta nyt kuulen jo ääniä pihassa. Kun he tulevat tuon aitan kulmaan, et sinä enää pääse heidän näkemättänsä pois.".

Annan kädet kohosivat ikäänkuin rukoillen ylös, mutta nuorukainen ei paikaltaan liikahtanut. Hänen silmänsä hehkuivat ja huulten ympärillä hytkähteli ikäänkuin voitonriemusta. "En lähde," lausui hän, "ellet lupaa tavata minua tänä iltana tässä samassa paikassa."

"Tahdotko sitten tehdä minut tykkänään onnettomaksi, Tommi? Ja siitä tulee onnettomuus, jos vaan mieheni tai isäni sinua täällä tapaavat." Hän hyppäsi ylös tätä lausuessaan ja käytöksensä sekä arka silmänluonti polulle ilmoittivat hänen aikovan tuossa tuokiossa paeta, mutta nuori Ojala, joka heti oivalsi hänen aikomuksensa, asettui hänen eteensä.

"He ovat sisällä vieraittensa luona," sanoi hän, "etkä sinä minusta niin vähällä pääse, Anna. Sinä puhut onnettomuudestasi, mutta kuka välittää minun onnettomuudestani?"

Lauhkeana värähteli hänen äänensä näitä viimeisiä sanoja lausuessa, ja ne väreet tunkeutuivat suoraan Annan sydämeen. "Tommi," rukoili hän, "lähde jo täältä; vielä on aika, ja kenties ensi hetki meille jo tuo suuren onnettomuuden."

Juuri kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kääntyi Heikkinen samassa silmänräpäyksessä aitan kulmasta, mutta hän talutti pientä tyttöään kädestä ja puhui hänen kanssaan, eikä sentähden katsonut päin.

Tuskallisessa ahdistuksessa loi Anna silmänsä entiseen armastettuunsa. "Tuletko siis?" kuiskasi tämä ja melkein tainnoksissa nyökäytti Anna päätään myönnytykseksi. Nuorukaisen kauniita kasvoja vääristi ilkeä hymy, — langenneen enkelin pirullinen ja kavala hymy, — samassa kuin hän vetäytyi koivujen taakse ja kyyristyi vähän loitompana muutamien pensaiden suojaan.

Anna hengitti vapaammin, mutta hänen täytyi nojautua pöytään, sillä jalkansa tuntuivat kovin hervottomilta. Koko hänen ruumiinsa vapisi kuin haavan lehti ja kuitenkin tuli hänen nyt enemmän kuin koskaan ennen hillitä mielenliikutustaan, sillä juuri nyt lähestyi hänen miehensä, huolettomasti puhellen lapsen kanssa.

"Näetkö, äiti?" alkoi hän jo etäältä, "kuinka kauniin pallon Katri-täti on lahjoittanut risti-tytölleen. Se on vasta kaupungista — mutta Anna," keskeytti hän, tultuaan lähemmäksi vaimoaan, "mikä sinua vaivaa? Sinä olet hirvittävän kalvea."

Hän erkani lapsesta ja tarttui huolestuneena nuoren vaimonsa kylmään käteen. Annan hento ruumis vavahteli, mutta ystävällisemmin kuin moneen aikaan tätä ennen hymyeli hän miehelleen. "Ei se mitään ole," lausui hän, pakoittaen itseään jonkunlaiseen kuumeentapaiseen vilkkauteen. "Minun on kaiken päivää kivistänyt päätäni, mutta luulen sen antautuvan täällä raittiissa ilmassa. Tule tänne istumaan, katsohan, tuolla jo toisetkin tulevat!"

Siellä tosiaankin tuli Peltolan emäntä kantaen suurta, kuuleata kahvipannua kädessään, ja heti hänen takanaan astui Annan veli, noin kuuden tai seitsemäntoista vaiheilla oleva nuorukainen, joka näytti perineen isänsä kookkaan vartalon ja verrattoman väkevyyden, sillä hän toi Katria sylissään kuin jos käsivarsillaan olisi ollut vaan pieni lapsi. "Vahti," talon valpas koira ja perheen uskollinen seuraaja, teputteli tyytyväisenä jälessä. Koko seurue oli pian asettunut pöydän ympärille istumaan, ainoastaan pikku Kati leikki palloineen rannalla. Kun ei hän ymmärtänyt palloansa muulla tavoin käyttää, vieritteli hän sitä vaan maata pitkin, siksi kuin Ville eno tuli häntä neuvomaan pallon heittämisen temppuja. Ei näyttänyt olevan Villellä juuri vastenmielistä itsekin vielä ottaa osaa tuohon huvittavaan toimeen.

"Hiljaa Vahti! Mikä koiraa vaivaa, kun pitää semmoista ääntä, ettei tahdo puhetta kuulla?" Näillä sanoilla Katri ilmoitti tyytymättömyyttään siihen tosiaankin häiritsevään tapaan, jolla koira heti tultuaan alkoi ensin murista selkäkarvat pystyssä ja sitten kovaa haukkua.

"Ei suinkaan sitä mikään vaivaa," vastasi hänen äitinsä sävyisästi, kokien saada koiraa hiljenemään varoituksilla ja houkuttelemalla sitä luokseen vehnäleivällä. "Luultavasti kävelee joku maantietä."

"Eikös ja mitä! Silloin se tavallisesti ei hauku ollenkaan, taikka sitten vallan toisella tavalla," vastasi hänen tyttärensä varmana asiasta. "Noin se haukkuu vaan silloin, kun joku vieras on likisessä läheisyydessä."

Anna tunsi veren jähmettyvän suonissaan. Hän tiesi vallan hyvin, ett'ei Tommille vielä ollut onnistunut päästä lymypaikastaan aukeata tannerta maantielle ja tuskasta tarkistuneesen korvaansa oli kuulunut hiljainen rasahdus pensaasta, joka luultavasti saattoi koirankin raivoon. Tuskin tietäen mitä hän teki, likeni Anna miestään, ikäänkuin tahtoisi hän kahlehtia häntä läsnäolollaan ja silmäinsä katsannolla pidättää häntä tenhopiirissään, jossa Heikkinen pysyi liiankin mieluisesti. Kaikesta, mikä tapahtui, ei hän muuta huomannut eikä muusta lukua pitänyt, kuin että vainonsa hänelle osoitti ystävällisempää kohteliaisuutta kuin koskaan ennen, ja kun Vahtikin, joka tällä hetkellä ei näyttänyt vainuavan mitään epäiltävää, rauhoittui ja alkoi ahmaten nieleskellä emännän vähän väliä tarjoamia vehnäleivän palasia, näytti kaikki taas olevan sulaa sopusointua, sillä — kukapa voinee sydänten salaisuudet tutkia? Yrjö Heikkinen sitä paitse ei ollut vähääkään epäluuloinen. "Annalla oli todellakin vaan päänkivistystä," ajatteli hän, "ja nyt toki näyttääkin hänen alakuloisuutensa antautuvan." Ilomielin hän aloitti puhetta, ja lausui, kääntyen nuoreen lankoonsa:

"Aioin sinulta jo äsken kysyä, kuka se nuorukainen oli, joka niin eriskummallisella tavalla tuli puhuttelemaan isääsi, tän' aamuna kirkonpihassa? Isäsi näytti sitä paheksuvan, enkä minä tahtonut sentähden sitä häneltä kysyä."

Ville kävi hämilleen ja katsoi neuvottomana nuorempaan sisareensa, mutta tämä ei mitään huomannut, vaan tuijotti pikku Katiin, joka yhä vieritteli palloaan ja oli sen kanssa jo joutunut aivan likelle pellon kulmaa.

"Isääkö?" kysyi Katri, jonka huomio heti heräsi, vaikka hänen silmänsä seurasivat Annaa. Ei hetkeäkään Katri pettynyt sisarensa sisällisen levottomuuden suhteen.

Heikkinen nyökkäsi, ja Ville, joka ei enää voinut välttää hänen kysyvää katsettansa, kumartui alas ottamaan jotakuta vähäpätöistä esinettä maasta ja sanoen: "Se oli Ojalan Tommi."

"Vai niin, myllärin poika siis?"

"Niin."

"No, sitten hyvin ymmärrän, miksi isäsi niin närkästyi," arveli Yrjö, joka hyvin tunsi vanhan Peltolan vihan Ojalaisia kohtaan, vaikka ei hän vähääkään aavistanut, mitä heidän lastensa välillä ennen oli ollut, "ja minun täytyy myöntää, ettei se poika minuakaan miellyttänyt, niin hyvännäköinen kuin hän muuten olikin; hänen olentonsa oli kovin mahdikas ja röyhkeä, kun hän meitä lähestyi. Näytti juuri kun —, mutta Herran tähden, Anna, mikä sinua vaivaa?"

Tuskin tietäen mitä hän teki, oli Anna lujasti tarttunut miehensä käsivarteen, noudattaen vaan jotakin sisällistä tunnetta, joka vaati häntä millä neuvolla tahansa keskeyttämään tätä vaarallista puhetta. "Minä —" sammalsi hän, hajanaisesti mieheensä katsoen, ja tavoitellen vaivaloisesti jotakin sopivaa sanaa, "pelkään, että Kati repii vaatteensa risuissa tuolla. Tule tänne, Kati, tule, lapseni, äidin luokse!"

"Anna pienen leikkiä, eihän siellä voi hänelle mitään tulla," lausui hänen vilpitöin miehensä, joka ei voinut kyllin itsekseen ihmetellä, että hänen vaimonsa noin elpyi oleskellessaan omaistensa parissa. Hän kietoi käsivartensa ikäänkuin suojaten ja rauhoittaen Annan vartalon ympäri, ja kääntyen natoonsa, pitkitti hän: "Sinä, Katri, voit niin paljon vaikuttaa isään. Koetahan kuitenkin taivuttaa häntä sovintoon ja jos mahdollista saada loppu näistä harmillisista riidoista. Minä puolestani en tiedä mitään niin ikävää, kuin olla epäsovussa naapurien kanssa, ja jos siinä tilassa olisin, myöntyisin mielelläni vaikka mihin, ellei se vaan kunniaani loukkaisi, ennenkuin pitkittäisin joutavia riitoja."

Katri, joka aina tavattomasti kiivastui, kun tähän arkaan kohtaan koskettiin, vaikka hän muuten oli tyven ja hiljainen luonnoltaan, alkoi Yrjölle selittää ajatuksiaan asiassa. Anna oli vähällä mennä tainnoksiin. Hän muisti ja tunsi entisen armastettunsa varomattoman rohkeuden, ja oli myöskin vakuutettu, että hän yhä oli läheisyydessä ja kuuli jok'ainoan sanan.

Kauhistuneella mielellä odotti hän joka silmänräpäys hirvittävää tapausta ja hämmästyneet silmänsä oivalsivat vielä lisäksi, kuinka hänen veljensä, jota tämä keskustelu nähtävästi vaivasi, nousi ja läheni pikku Katia.

"Sinä olet semmoinen pikkuinen tuhma tyttö," sanoi hän, "kun et vielä osaa palloakaan heittää. Katso tänne, minä näytän kuinka se käy." Hän otti pallon tytön kädestä, ja alkoi sitä viskellä ylös ilmaan ja taas tavoitella sitä alas pudotessa. Aina korkeammalle ja korkeammalle kohosi pallo ja Kati hyppi ja kirkui ilosta, kunnes viimein pallo lensi sivulle ja putosi keskelle pensastoa. Samassa tuokiossa Anna kavahti ylös istuviltaan.

"Ville!" huusi hän ja ääni tuli kimakkana ja hätäisenä hänen kurkustaan. "Sinä saat sen lapsen aivan villiksi. Tulkaa tänne, Kati saa kahvia ja minä kaadan sinulle myös."

Anna otti samassa raskaan pannun käteensä, mutta kun hän värisi ja oli hätäinen, luiskahti pannunsanka hänen kädestään ja ennenkuin kukaan ennätti avuksi, valui kuuma kahvi hänen vasemman kätensä yli, jossa hän parastaikaa kuppiparia piteli. Kirkaisten säikähdyksestä ja kivun tuskasta olisi hän varmaankin pudottanut koko pannun, ellei äiti heti olisi tarttunut siihen kiinni samalla, kun Heikkinen tukesi horjuvaa vaimoaan.

Hämmästyneinä ympäröivät kaikki Annaa ja pitivät vaan hänestä huolta, jonkatähden ei kukaan huomannut, kuinka Vahti syöksi ylös ja rajusti haukkuen ryntäsi pensaihin; kuinka se kiljahti, kun joku sitä kepillään siellä hotaisi, ja taas vielä raivokkaammin haukkuen juoksi aina kauemmaksi, siksi kuin viimein vinkuen ja kolmella jalalla linkuttaen palasi takaisin. Ainoastaan Anna oli kesken kipujaan sen hoksannut, ja kivuistaan huolimatta tunsi hän suuren helpoituksen. "Nyt Tommi on pois," arveli hän, "ja kun hän näki onnettomuuteni, ymmärtää hän myöskin, ett'en tänä iltana voi tulla. Hyvä onkin niin."

Kärsivällisenä antoi hän äitinsä ja sisarensa useilla lääkkeillä kokea saada hänelle lievitystä. Hän oli maltillinen ja tottelevainen kuin lapsi, ja kun puolisonsa, joka tuskin liikahti hänen luotaan, iltasella lausui: "Kaikkian mieluummin tahtoisin sinut huomenna viedä mukanani takaisin," loi hän suuret, siniset silmänsä väsyneenä häneen ja vastasi: "Ehkä olisikin parasta."

"Mitä minun pitää kuulla," vastusti äiti. "Älkää tulkokaan semmoisilla tummilla! Onko se nyt laitaa, Yrjö, ensin tuot vaimosi ja lupaat, että hän saa olla jonkun verran aikaa luonamme ja minä jo toivoin saavani oikein tutustua tyttäreni-tyttäreen, ja nyt kun hän omasta varomattomuudestaan sai pienen kivun, niin tahtoisit heti viedä hänet pois. Siitä ei tule mitään. Vai mitä arvelet sinä, Katri? Emmehän ollenkaan aio semmoista kärsiä?"

Tautinen loi älykkäät silmänsä toisesta aviopuolisosta toiseen. "En minä sekaannu mihinkään," kuului sitten vastaus. "Heidän tulee siitä keskenään sopia."

Ja sen he tekivätkin tahi oikeammin, he eivät enää mitään puhuneet asiasta. Se jäi entiselle kannalle, mutta kun Heikkinen seuraavana aamuna jäähyväisiksi syleili vaimoaan, kuiskasi hän tämän korvaan: "Kyllä minä kohdakkoin tulen takaisin sinua katsomaan."

IV.

Talonpoika ei ole arkaluontoinen, ja Peltola puolestaan ei tuntenut vähääkään taipumusta joutavalliseen tunteiden haaveksimiseen. Hänen isällinen helleytensä olisi täydesti tyytynyt, kun vaan parin kuukauden päästä olisi aina päivän tai parin saanut seurustella naimisessa olevan tyttärensä kanssa. Mutta kun tämä nyt kerran mieli olla pitemmänkin aikaa, ja sitä varten oli tullut, ei sekään häntä vastaan ollut. Päinvastoin oli se hänestä hupaistakin saada taas monesta aikaa itseään vastapäätä, pöydän toisella puolen nähdä nuoremman tyttärensä miellyttävät kasvot, sillä ehdolla tietysti, että nämät olisivat iloisat niinkuin ennenkin; hän kiikutteli tyttärensä-tytärtä polvillaan ja oli sisällisesti vakuutettu siitä, ett'ei tässä maailmassa parempaa isää eikä isoisää ollut kuin hän. Se mitä hänen vävynsä heti tultuaan oli hänelle kahdakesken puhunut Annan synkkämielisyydestä ja koti-ikävästä, oli hänen mielestään vaan joutavia. Peltolan isännän tytär, josta niin hyvä huoli oli pidetty ja jonka läksiäisiä ja myötäjäisiä koko kylä oli kadehtinut, hänkö nyt synkkämielinen olisi? Hulluutta! Semmoisia voi vaan Heikkinen ajatella sentähden, että luki liian paljon kirjoja ja oli niistä saanut liian paljon kaikenmoista oppia ja tyhjänpäiväisiä tietoja päähänsä. Tulkoonpa vaan tytär hänelle semmoisia puhumaan! Mutta sitä ei hän tehnytkään. Tosin täytyi Peltolan jo seuraavana päivänä itselleen myöntää, että Anna näytti kalvealta ja kärsivältä; mutta sen vaikuttivat ne kivut, joita hän yhä tunsi poltetussa kädessään; ehk'ei hän olisikaan näyttänyt niin kärsivältä, ellei kätensä olisi kääreissä ollut, sillä — muutaman päivän kuluttua alkoivat ruusut taaskin verkalleen aina enemmän kuultaa hänen poskillaan. Täällä ei kukaan häneltä vaatinut muuta, kuin mitä hän voi antaa. Hän istui taaskin niinkuin ennen tyttönä ollessaan, Katrin rullatuolin ääressä ja katseli kuinka sievästi hänen hienot, kuuleat sormensa liikuttelivat sukkapuikkoja ja kuinka sukankudin kasvamistaan kasvoi hänen uutterissa, laihoissa käsissään. Ja väliin taas soitti Katri kanteletta ja he yhdessä lauloivat "Kukkuu, kukkuu," "Honkain keskellä," "Sydämestäni rakastan" ja monta muuta lapsuudesta saakka tunnettua ja rakastettua laulua. Vieraita, vanhoja, hyviä tuttuja kävi heitä sillä välin usein tervehtimässä ja kyselivät Annalta kuulumisia naapuri-pitäjästä ja hänen omista oloistaa uudessa kodissa, ja suloiset, hurmaavat unelmat kutoivat kultasäikeistä kimaltelevan verhon kaiken yli.

Pari kertaa päivässä kävi Ojalan Tommi maantietä heidän ikkunansa ohi, mutta eikö hän siihen ollut täydesti oikeutettu? Totta valta-maantie oli kaikille avoin. Oliko sitten Annan hänen tähtensä ja jättäminen tuo vanha lempipaikkansa ikkunan luona? Eihän sitä kukaan järjellinen ihminen voisi vaatia. Kun Tommi ensi kerran kävi ohitse ja kumpaisenkin silmäykset äkkiä tapasivat toisiaan, säikähti nuori vaimo niin, että hänen sydämensä vavahti, ja kuitenkin, vähääkään miettimättä aikomustansa, nosti hän kipeätä kättään, ikäänkuin näyttääkseen sidettä siinä. Tommi näytti häntä ymmärtävän, sillä kasvoissaan ilmautui sääliväisyyttä, ja Anna tunsi itsensä onnelliseksi ja rauhoitetuksi. Sittemmin ei hän enää säikähtänyt Tommia nähdessään. Pian oppi Anna säntilleen tietämään, millä ajoin Tommin oli tapana kulkea sivu ja hän vastasi vaan silmäin niikkauksella tämän kohteliasta tervehdystä; mutta joka kerran katsoi hän nuorukaisen jälkeen, ihaili hänen soriaa vartaloaan, hänen vakaata ja pontevaa käyntiään, jossa miehuuden voima yhdistyi nuoruuden hilpeyteen, ja hän imi siten makeata myrkkyjuomaa sitä huolettomammin, kun hän luuletteli, ett'ei tämä kaukaa toisiaan katseleminen ja tervehtiminen mitään nuhteellista tai väärää olisi. Sitä huolekkaammin hän tästälähin karttoi mennä yksinään vähääkään ulos, ja oleskeli vaan aina Katrin luona. Sillä kannalla kuin asiat nyt olivat, ne häntä täydellisesti tyydyttivät eikä hän lainkaan tahtonut ajatella eteenpäin. Mutta kohta piti jotakin tapahtua, joka äkkiä hänet tempaisi tästä uneilevasta levollisuudesta. Mitä useimmin Tommi kulki sivu, sitä selvemmin voi Anna hänen kasvoistaan huomata, ett'ei hän enää kauemmin aikonut näin vähään tyytyä. Ensimmältä oli hän ystävällisesti tervehtinyt, mutta nyt hän sen teki aina synkemmällä katsannolla, kunnes viimein Anna hänen silmistään jo huomasi jotakin uhkaavaa. "Se onneton tekee jotakin, josta tulee paha loppu," ajatteli Anna eikä hirvennyt enää seuraavana päivänä ikkunata lähestyä.

Seuraavana aamuna, kun Peltolan perhe oli kokoontunut tupaan aamiaiselle ja siinä aikeessa juuri istuutunut pitkän, kuulean pöydän ympärille, jossa kalakeitto höyryeli useassa vadissa, kuului etehisestä roteva astunto, ovi aukaistiin äkkiä ja kynnykselle ilmaantui myllärin poika. Samassa tuokiossa koko perhe keskeytti syömisensä ja jäi hämmästyneenä katsomaan tulijaan; jokaista läsnäolevaa vaivasi se tukala hämi, johon tavallisesti joutuu, tavatessaan äkkiarvaamatta jonkun, jonka kanssa on epäsovussa ollut ja jota sentähden on kauemman aikaa välttänyt. Mutta Peltola ei hevin unhottanut arvonsa vaatimuksia. Katsantonsa oli tyven ja kylmä, kun hän kuulusteli vieraan asiata.

Tervehtien oli Tommi ottanut lakin päästään ja Leipuri-Leenan sanat: "hän on aivan kreivin näköinen," kaikuivat Annan korvissa. "Ei voi ikinä kukaan hänen rinnalleen astua," ajatteli hän, eikä voinut silmiään Tommista kääntää.

"Minä tulin puhumaan siitä raja-aidan korjauksesta, josta isäntää hiljakkoin jo muistutin," alkoi nuorukainen.

"Mutta joka tapahtui niin sopimattomalla paikalla, että minun ei käynyt sinulle vastaaminen," lausui Peltola.

"Ja senpä vuoksi tulenkin nyt, ja arvelen, isäntä, ett'ei teitä tällä kertaa mikään estä ottamasta asiaa rauhassa keskusteltavaksi."

Peltola tunsi vihansa paisuvan. Harmittavin kaikesta oli tuo kiusallinen iva nuorukaisen katseessa, joka ei ollenkaan soveltunut hänen ulkonaiseen kohteliaisuuteensa. Sana rauhassa oli vaan pilkkaa hänen suussaan, sillä vähäinenkin silmänluonti Peltolaan toi heti ilmi, ettei tämä suinkaan rauhallinen ollut.

"Minä en anna aitaa korjata," tiuskasi hän. "Jos vaan tätä puheellasi tarkoitat, voit säästää vaivojasi. Minä en ole sitä ennenkään tehnyt, enkä sitä liioin nytkään tee. Sano niin isällesi."

Tommi nosti olkapäitään.

"Isäni on tarkoin lukenut kaikki taloon kuuluvat kirjat," vastasi hän "ja myöskin kysynyt neuvoa lakimiehiltä. Se on todellakin teidän velvollisuutenne, isäntä, pitää aitaa kunnossa."

"Niinkö luulet?" Peltola nauroi ilkkuen ja mittaili nuorta vastustajaansa kiireestä kantapäähän. "Koettakaa, jos voitte minua siihen pakoittaa! Isäsi on hyvin kärkäs lukemaan talokirjoja ja neuvottelemaan lakimiesten kanssa, koettakoon, jos hän minua niillä peloittaa, tai sillä tavoin saa minua tekemään sitä, jota minä tiedän, ett'en ole velkapää tekemään."

"Entä jos meidän nyt täytyy laskea lehmämme leikattuun ruispeltoon ja ne särkyneestä aidasta menevät teidän kauramaahanne?"

"Niin tulee teidän maksaa minulle vahinko, siitä voitte olla varmat."

Nuorukaisen tummissa silmissä, kun hän kiinteästi loi ne vastustajaan, säihkyi jäykkä uhka, joka osoitti, ettei hän aikonut vähääkään väistyä eikä mitään sääliä. "Ottaisitte kuitenkin asiata harkitaksenne, isäntä, ennenkuin annatte sen mennä liian pitkälle. Isäni on varmasti päättänyt oikeuttaan — — —"

Hän taukosi äkkiä. Korvaansa oli kohdannut tuskin kuuluva ääni, vaivatun sydämen sisimmästä tullut huokaus, ja kun hän ehdottomasti käänsi päätään, tapasi katseensa Annan suuret, siniset silmät, jotka tuskallisina ja rukoilevina olivat häneen kiinnitetyt.

Hetken vaan nämät silmäykset sähköisinä säkeinä toisiaan tapasivat, mutta riittävä oli aika ajatuksia vaihettamaan, joita ainoastaan he kumpikin ymmärsivät. Tommi painoi päänsä tuokioksi alas, ja kun hän sen jälleen nosti, jatkoi hän taas keskeytettyä puhettaan, mutta tällä kertaa tykkänään toisella painolla. "Isäntä" lausui hän niin nöyrästi ja alamaisesti kuin hänen oli soveliastakin vanhaa ja arvokasta miestä vastaan, "jos kuitenkin tahtoisitte vielä kerran harkita asiaa! Kenties voitaisiin se sovussakin ratkaista jakamalla työ ja kulungit, joka kuitenkin naapurien välillä olisi parhainta. Tahdon puolestani koettaa saada isääni siihen taipumaan. Tietysti on asia pian saatava selville. Tänä iltana tulee teidän päättää; tänä iltana tulee minun saada tietää, maksaako vaivaa rakentaa sovintoa. Kauemmin en voi enkä tahdo odottaa."

Nämät viimeiset sanat hän lausui harvaan ja erinomaisella painolla, kumarsi sitten päätään jäähyväisiksi ja läksi, jättäen Peltolan perheen suureen hämmästykseen.

Anna oli nojannut kyynäspäänsä pöytään ja kätkenyt kasvot käsiinsä. Hän ei mitään virkannut, eikä liikahtanutkaan sillä välin, kuin isä suurilla askeleilla astui edes takaisin tuvan permannolla, ja vilkaisi sivu mennen milloin vanhempaan, milloin nuorempaa tyttäreensä ja milloin taas vaimoonsa. Peltolan katsanto oli puolittain uhkaava, puolittain ihmettelevä. Naisista tuntui olo niin raskaalta, juuri kuin olisi ukkonen ollut ilmassa ja ensimmäinen jylinä jo kaukaa kumajannut, mutta Anna teki tukalasta tilastaan pikaisen lopun. Hän nousi äkkiä ja läksi suoraapäätä ovesta ulos.

Isänsä katsoi hetken hänen jälkeensä, kääntyi sitten toisiin ja kysyi: "Mitäs tämä nyt on? mitä noilla kahdella on keskenään? Toivon kumminkin, että — —"

"Isä," keskeytti häntä Katri nopeasti, "älä toki mitään pahaa luule! Olihan se tietysti Annasta vaikeata tavata Tommia noin äkki-arvaamatta, ett'ei hän sitä suinkaan ollut aavistanutkaan."

Peltola pudisti maltittomalla liikunnolla päätään, juuri kuin olisi hän kerrassaan tahtonut antaa tiedoksi, ett'ei kellään ollut oikeutta muistella vanhoja hulluuksia.

"Ja nuorukainen sitten," tutki Peltola taas, "mitä hän niin äkkiä käänsi puheensa? Ja mitä hän siinä tämän päivän illasta lörpötteli?"

Katri, jonka sydän kyllä oli täysi kaikesta siitä, mitä hän tässä suhteessa tiesi, koki kuitenkin isäänsä rauhoittaa ja antaa asialle aivan viattoman näön, ja kuu äiti hiljaa ja vavisten rohkeni ehdoittaa, eikö kuitenkin olisi parempi myöntyä Tommin tarjoomaan sovintoon, ennenkuin taas uudistaa ikäviä riitoja naapurin kanssa, oli Katrikin puolestaan samasta ajatuksesta. Sitkeästi hän pysyi siinä, minkä katsoi oikeaksi ja kohtuulliseksi, mutta tässä suhteessa hän ei ollut varma, josko isänsä todellakin oli oikeassa. Annan tähden hän myöskin olisi suonut isänsä antavan myöten, mutta tämä ei tänään suostunutkaan kuulemaan hänen neuvojaan, niinkuin aina ennen. Nurpeasti hän kielsi heitä puhumasta asioista, joita "ei naiset ymmärrä," otti sitten lakkinsa ja läksi pois.

Miehen epäluulo oli herätetty. Hän vainusi juuri kuin ilmassa jotakin, jota häneltä tahdottiin salata, ja se häntä harmitti. Ei hän hetkeäkään olisi epäillyt käydä asiaan kiinni niinkuin tuuliaispää ja ratkaista se heti, jos vaan se olisi selvä ja käsitettävä ollut, mutta arvoituksia suorittamaan ei hänessä ollut miestä eikä hän niitä rakastanut. Kun hän näissä kiusallisissa ajatuksissa astuskeli maantietä pitkin, näki hän kaukaa jotakin, joka kiinnitti hänen huomionsa ja heti kohta selkenivät hänen kasvonsa. Nähtävästi luuli hän nyt saaneensa oikein hyvän tuuman.

Esine, joka oli herättänyt Peltolan huomion, oli eräs rahtimies, joka jyväkuormineen tuli maantietä myöten, ja jonka Peltola tiesi asuvan vävynsä likellä. Äkkiä päätettyään mieleensä juolahtaneen tuuman, puhutteli Peltola miestä, kysyi, josko hän vielä samana päivänä palajaisi kotiansa ja kun tämä siihen vastasi myöntämällä, pyysi hän miestä viemään häneltä sanaa Yrjö Heikkiselle.

"Sanokaa vävylleni," jatkoi hän ja oli jo täydellisesti saanut entisen mielenponteuden takaisin, "että pyydän häntä tulemaan mitä pikemmin hakemaan vaimonsa meiltä pois, koska hänellä tuntuu olevan niin ikävä miestään ja kotiaan eikä päivät pitkään voi muuta kuin hänestä puhua. Nähtävästi tulee tyttäreni aika täällä pitkäksi, kun ei hänellä ole mitään tekemistä ja hän kaipaa sentähden tavallisia toimiaan. Ehkä hän nyt kuitenkin tahtoisi olla ensi sunnuntain yli, jolloin meillä vietetään piika-Annan häitä, ja sopisi hyvin, jos Heikkinenkin voisi tulla tänne siksi päivää ja sitten seuraavana viedä vaimonsa kotiin."

Mies lupasi kaikki toimittaa, ja kävellessään taas eteenpäin hieroi Peltola tyytyväisenä käsiään. "Ei minua niin pian petetä," puhui hän hiljaa itsekseen. "Tahdon heille näyttää, ett'ei minua niinkään helposti saa korppia hanhena pitämään. Ja mitä muuten Annaan tulee, niin kuuluu vaimo miehensä haltuun ja pitäköön vävyni huolta omastaan."

Jos isä Peltola kuitenkin tällä hetkellä olisi nähnyt tytärtään, olisi hän varmaankin kääntynyt vähän huonommalle tuulelle. Anna oli tuvasta lähdettyään mennyt koivukkoon ja sieltä pensastuneen tantereen poikki maantielle päin aina aitaan saakka. Täällä seisoi hän ja odotti Tommia, jonka arvasi kohdakkoin tulevan. Siinä hän ei liioin pettynytkään. Tommi tuli hyvin vakavalla katsannolla, mutta niin pian kuin hän Annan hoksasi, huudahti hän ihastuksesta ja seisoi samassa tuokiossa aidan toisella puolen hänen luonaan. Hän ojensi kätensä aidan yli Annalle, mutta tämä astui askeleen taakse päin ja pudisti eväten päätään.

"Olen tullut tänne, Tommi," alkoi hän, "selkeällä päivällä, koko maailman uhalla, vaikka hyvin tiedän, mikä seuraa, jos ihmiset näkevät minun sinun kanssasi puhelevan; mutta sen teen vaan sentähden, että minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Älä luule, että seison tässä keveällä mielellä. Minä ymmärsin sinun viimeiset sanasi, Tommi, enkä voinut jättää sinua siihen luuloon, että niitä tahtoisin noudattaa. Minä en tule iltasella myöhään puhuttuun paikkaan sinua tapaamaan, en tänään enkä vast'edes."

"Mutta sinä olet luvannut," väitti Tommi suuttuen.

Anna loi silmänsä maahan, ikäänkuin pelosta, että Tommin hehkuva katse hämmentäisi hänen sydämensä vaikeasti saavutetun vakavuuden ja iskisi sinne kuin polttava ja sytyttävä tulikipinä. "Semmoinen lupaus minua ei sido," vastasi hän, "jonka sait minulta houkutelluksi tuskan hetkenä. En minä ole mikään niin huono vaimo enkä niin huono äiti, että tekisin semmoista, joka häpäisisi nimemme ja olisi velvollisuuksieni laiminlyömistä."

"Velvollisuuksiesi?" ivallisella ja kummallisesti värähtelevällä äänellä lausui Tommi tämän sanan. "Anna, tuottaako se sinulle paljonkin onnea tuo kylmä sana 'velvollisuus?'"

Anna painoi kumpaisenkin kätensä sydämelleen ja nosti verkkaan silmänsä, joiden tummansinisessä syvyydessä asui sanomatoin suru, ylös Tommiin. "Onnea," toisti hän. "Kuka minun onnestani välittää? Luuletko, Tommi, että se minulle onnea lisää, kun sinä minun omaisiani vihalla ja riidalla vainoat?"

"Olkoon se mennyttä. Minä tahdon unhottaa sen pahan, kun isäsi on meille ja varsinkin minulle tehnyt, jos vaan sinulta, Anna, saan yhdenkin hyvän sanan. Minä saan vanhempani taipumaan, mihin vaan tahdon, ja minä houkuttelen heitä peräytymään vaatimuksestaan, jos vaan sinä, Anna, teet sen, mitä olen sinulta pyytänyt."

Anna pudisti päätään. "Sitä en voi tehdä."

Tommi löi jalkaansa maahan malttamattomuudesta, mutta samassa hänen suuttunut muotonsa äkkiä kirkastui. "Anna," lausui hän ja likeni vielä enemmän aitaa. "Sunnuntaina on teillä häät, — tulenko kuokkimaan?"

"Häitä saa ken tahansa tulla kuokkimaan."

"Mutta tahdotko, että tulen?"

"Enhän sitä voi sinulta kieltää."

"Oi, Anna, älä tee minua hulluksi, sano tulenko vai ei?"

Hänen äänessään oli uhkaava voima, joka vaati Annaa luomaan katseensa häneen. Hetken vaan heidän silmäyksensä sulivat yhteen, hetken vaan kaksi tulenleimua yhdistyi ja: "tule!" kuului kuiske Annan huulilta; mutta samalla hän kääntyi ja riensi nopein askelin pois, taakseen vilkaisematta.

Annan sydän tykytti niin, että hänen sitä täytyi kädellään puristaa, saadakseen sitä vähänkin rauhoittumaan. Noin puolen tuntia hän käveli edes takaisin pihassa, ennenkuin jälleen meni sisään, mutta silloin hän jo olikin taas täydesti tyyntynyt.

Katri katsoi häneen pitkään ja tutkien, mutta ei puhunut sanaakaan. Äänetöinnä otti hän vaan kanteleen pöydältä käteensä ja alkoi soittaa erään laulun säveliä. "Tunnetko tätä laulua?" kysyi hän.

Annan huulet vetääntyivät katkeraan hymyyn. "Mahdoit minulle muistuttaa sitä laulua, ennenkuin Heikkiseltä otin kihlat," vastasi hän.

Laulu, jota Katri soitti, oli: "Ole ijäti vakaa ja uskollinen."

V.

Anna eli nämät päivät aina seuraavaan pyhään kuumeentapaisessa levottomuudessa. Hän sanoi itselleen: "Kerran minun kumminkin pitää puhua Tommille ja koettaa saada häntä järkeensä, estääkseni häntä useimmista varomattomuuksista. Siihen olen hänen ja itseni tähden velvoitettu, ja illan kuluessa saan siihen kyllä sopivaa tilaisuutta." Nämät ajatukset ja tämän aikomuksensa hän kuitenkin huolellisesti peitti omaisiltaan. Ei hän enää ikkunaakaan lähestynyt, välttääkseen Tommia maantieltäkään nähdä. Vallan hyvin hän huomasi, miten isän ja Katrin silmät häntä tutkistellen seurasivat, ja juuri sentähden tekeytyi hän huolettomaksi ja välinpitämättömäksi. Hänessä nousi kalu vielä kerran ottamaan osaa nuorten iloon. Hän tahtoi tanssia, hän tahtoi riemun vaahtoavan pikarin viedä huulilleen, kenties viimeisen kerran, ja sentähden hän huolekkaasti varjeli salaisuuttaan, otti sanoistaan ja katsannostaan vaarin, ettei kukaan aavistaisikaan, kuinka paljon hänen viattomalta näyttävään iloisuuteensa oli sekoittunut intohimoisuuden hehkuvaa tulta ja lähes huumaavaa tuskaa. Hän vältti, ett'ei mitään häiritsevää tunkeutuisi hänen ja sunnuntai-illan väliin. Tuo pelätty ja samalla ikävällä odotettu päivä oli viimeinkin käsissä. Pitkän ajan päästä Anna taas tänä aamuna pukeutuessaan melkein lapsellisella ilolla katseli kuvastimessa omaa kauneuttaan, ja kun hän pyhävaatteissaan tuli sisarensa luokse, oli hän niin kukoistava ja ihana kuin kevätaamu. Sisällinen liikutus, joka säteili hänen silmistään ja joka punasi hänen poskensa, antoi hänen muodolleen erehdyttävän hohteen, niinkuin raikkaasta elämän halusta, ja haalakan siniset vaatteensa soveltuivat niin mukavasti hänen kahteen vaaleaan palmikkoonsa, jotka viehättävän yksinkertaisesti ja somasti riippuivat alas aina vyötäröihin. Hänen kaulassaan kimaltelivat kultaiset ketjut, jotka hän oli mieheltään saanut morsiuslahjaksi.

Katri ei koskaan ollut vähääkään kateutta tuntenut, vaan aina hellästi rakastanut nuorempaa sisartaan, jonka luonto oli paljon runsaammilla lahjoilla varustanut kuin hänen. Nytkin hän tyyneydellä, mutta samalla myöskin sisällisellä levottomuudella katseli Annaa. Tämän katsannossa ja olennossa oli jotakin, josta hän ei ollut selvillä, eikä hän liioin ymmärtänyt, minkätähden Anna nyt vältti olla kahden kesken ja uskoa hänelle murheitaan, niinkuin hän ensin tultuaan oli tehnyt.

Isä Peltola, joka seisoi Annan luona ja tähysteli, eikö jo vieraita näkyisi tulevaksi, katseli sivu päin suurella mielihyvällä Annaa. Juuri tuonlaiselta tulikin hänen tyttärensä näyttää. Katri, siitä hän oli varma, olisi tullut yhtä kauniiksi, ellei se onnettomuus olisi kohdannut häntä lapsuudessaan, että hoitaja pudotti hänet sylistään ja sillä tavoin sai alkuun sen vaivan, jota Katri-raukka nyt ikänsä sai kärsiä. Mutta siihen sijaan hän taas oli niin viisas-järkinen, että piammiten koko kylä kävi häneltä neuvoja saamassa.

Nämät ajatukset saivat Peltolan niin iloiselle tuulelle, että häntä jo halutti vähän leikkiäkin laskea. "Hei, Anna," lausui hän, asettautuen tyttärensä eteen, "et sinä varmaankaan meidän tähtemme olisi noin kauniiksi pukeutunut. Sen teit vaan sentähden, että tiesit miehesi tulevan tänäpäivänä tänne."

"Mieheni?" Nuoren vaimon kasvoista katosi äkkiä joka verenpisara, mutta ainoastaan silmänräpäykseksi, sillä samassa tuokiossa lensivät ne tulipunaisiksi. Hän näki jo mielessään Yrjön suopeat kasvot, hän luuli jo aivan selvään eroittavansa kahdet silmät, jotka niistä kasvoista huolekkaina ja rukoilevina häneen katsoivat. "Mieheni?" toisti hän tiedustaen ja epävakaisesti.

Peltola nauroi, niin että ruumiinsa tärisi. Kädet taskuissa käveli hän edes takaisin laattialla ja iloitsi tyttärensä kummastuksesta. "Niinpä niinkin, sinun miehesi, onko se sitten niin ihmeellistä?" pitkitti hän. "Tottahan sen voit arvata, että hän sinua kerran tulisi katsomaan, ja ettei hän sitä unhottaisi, lähetin vielä varmuuden vuoksi hänelle siitä sanan ja pyysin, että hän kaikella muotoa tulisi tänne tänään ja veisi sinut sitten huomenna mukanaan. Voitte tänä iltana vielä yhdessä tanssia etkä suinkaan sinä toden perään mahtane aikoa antaa hänen yksinään palata takaisin ja jättää kotisi ja taloutesi aina vielä oman onnensa nojaan."

Anna seisoi kuin naulattuna. Hän näki isästään, ettei puhe pelkkää pilaa ollut, vaan että leikin alla oli täyttä totta. Häntä tahdottiin siis saada täältä pois. Tämä kaikki oli kenties hänen selkänsä takana näin valmiiksi tuumailtu. Samassa hetkessä, kuin tämä ajatus hänessä selveni, täytti myöskin uhka hänen mielensä. "Hyvä," ajatteli hän, "koska minut huomenna lähetätte täältä pois, niin älkää panko ihmeeksenne, jos tätä päivää käytän oman mieleni mukaan."

Kun Yrjö Heikkinen vähän myöhempään saapui taloon, ei hän kyllin voinut ihmetellä ja iloita vaimonsa terveestä näöstä, ja tämä puolestaan ei tehtyä päätöstään unhottanut. Niin elpyneenä ja iloisena ei Yrjö vielä koskaan ollut vaimoaan nähnyt, mutta kun hän päivän kuluessa siitä vuoroin iloitsi, hän taas toisen vuoron tunsi piston sydämessään ja hänestä oli, kuin ei olisikaan se hänen Annansa, vaan vallan toinen, joka noilla suurilla, oudosti hehkuvilla silmillä ylenannetun iloisena katseli ympärilleen. Anna hymyili miehelleen, mutta siinä hymyssä ei Heikkinen huomannut hiventäkään sydämellisyyttä. Tämä tila saattoi tuon tyynen, hiljaluontoisen miehen kummalliseen levottomuuteen, jonka salaaminen kävi hänelle aina vaikeammaksi.

"Piika-Anna" oli palvellut Peltolan taloa kymmenen vuotta, ja kun hän nyt meni naimiseen erään torpanmiehen kanssa, oli Peltola luvannut hänelle pitää hyvät häät eli "läksiäiset", niinkuin rikkaan ja mahtavan isännän sopikin vanhalle uskolliselle palvelijalleen. Tupa oli kattoa myöten koristettu pihlajan oksilla ja koivuilla, penkit ja laattia olivat kuultavan valkoiset, porstuan ja vierastuvan ynnä kammarin laattioille oli ripoteltu tuoreita katajan havuja ja pihaan laitettu lehtimaja koivuista. Kaikki oli juhlallista ja kaunista. "Juuri niin komeata, kuin kylän ylimyksen talossa pitääkin olla," arveli Peltola kävellessään edes takaisin tuvassa ja tervehtien vieraitaan enemmän tai vähemmin kohteliaasti, säntilleen sen mukaan, kuin itsekunkin arvo vaati. Muutamien kättä hän iloisesti pudisteli, toisille hän vaan tuota pikaa tokaisi kätensä, taikka ainoastaan sivumennen vähän nyykäytti päätään; nuorille riposi joku tervehtivä sana, sillä välin kuin hän kaikin tavoin koki saada vävyään pysymään sivullaan. Mutta tämä taas pyrki päästä hänestä vapaaksi ja vältti kaikkea keskustelua vieraitten kanssa saadakseen yksinomaisesti silmillään vaan vaimoaan seurata. Vihkimisen jälkeen alkoi tanssi. Anna oli pukenut morsiamen ja oli sentähden puhemiehen kanssa ensimmäiseksi laattialla, sitten vei sulhanen morsiuspiikoja sillä välin, kuin sulhaisrengit tanssittivat morsianta, ja nyt vasta oli muille luvallista ryhtyä iloon. Kutsutut ja kuokkavieraat veivät kilvassa neitosia, muuta väliä ei heillä ollut, kuin että kuokkamiehet aina tanssivat lakki päässä ja piipun-nysä hampaissa. Anna oli juuri kuin velvollisuutensa täyttääkseen tanssinut ensin sulhaisen ja miehensä kanssa, ja lensi nyt toisen kainalosta toisen kainaloon, suomatta itselleen hetkeäkään lepoa. Hänen poskensa hohtivat, hänen silmistään loisti iloisuuden tuli, ja — yhä suuremmalla vastenmielisyydellä seurasivat häntä Yrjön silmäykset. Oli ollut aika, jolloin tämä olisi antanut puolet kaikesta omaisuudestaan saadakseen nähdä vaan ainoankaan onnen hehkun tuon rakastetun olennon otsalla, — tänään näki hän vaimonsa loistavana ilon ylimmällä portaalla, ja — tunsi kipeän pistoksen sydämessään. Yrjö huomasi selvään, ett'ei hänellä mitään osaa ollut Annan iloon. Hän tunsi itsensä vanhaksi ja yksinäiseksi, tunsi hengessään olevansa vaimostaan eroitetun, ja kuitenkaan ei Yrjöllä vähääkään aavistusta ollut Annan sisällisestä tilasta, ei pienintäkään tietoa siitä, että tämä elpynyt riemu oli vaan sen sisällisen levottomuuden peitteenä, jolla hän sitä odotti, joka yksinomaisesti oli tänä päivänä ollut hänen mielensä ja ajatuksensa esine, hänen pelkonsa ja toivonsa päämaali.

Talonpojissa on aina tavallista, että kutsumattomat vieraat tulevat häitä kuokkimaan ja ottavat osaa tanssiin samoin kuin kutsututkin. Siinä kohden ei olla varsin hellätuntoisia, eikä Peltolakaan sitä minäänkään pitänyt, vaikka näki ovesta tunkeutuvan kaikenlaisia vennon vieraita ihmisiä, joista jotkut olivat varsin renttumaisia näöltään. Mutta kun niiden joukkoon ilmestyi Ojalan Tommi, pisti se Peltolaa vihaksi, ja hän tuskin voi vihaansa hillitä, kun tämä lähes suoraa päätä meni ottamaan hänen tytärtään tanssiin. Hän suuttui tyttäreensäkin, mutta leppyi jälleen kuitenkin samassa, kun ajatteli, että tämä tuskin olisikaan voinut kieltää menemästä, koska hän kerran oli muidenkin kanssa tanssinut. Se olisi suotta vaan herättänyt melua ja sitä tietysti tuli välttää, varsinkin kun hänen miehensä oli läsnä. "Mutta pidetäänpä huolta siitä," päätti Peltola ajatuksensa, "ett'ei tuo hävytön toista kertaa häntä tanssiin vie."

Annan aikomus ei millään tavalla ollut, näyttäytyä noin julkisesti Tommin seurassa. Hän oli vaan toivonut saada sivumennen, kenenkään huomaamatta vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa, mutta kun Tommi noin äkkipikaa tuli hänen eteensä, kun hän tapasi nuo sulavat, rukoilevat silmäykset, ei hänellä ollut voimaa vastustaa. Hän laski hienon, valkoisen kätensä Tommin käteen, ja kun hän tunsi tämän vankan käsivarren vartalollaan ja soiton sävelten mukaan kiidätti hänen kainalossaan tilavaa tuvan laattiaa ympäri, silloin unohduksen huntu peitti häneltä muun maailman tykkänään. Ei hän muistanut eikä huomannut niitä monia teräviä silmiä, jotka tarkastavina ja moittivina heitä seurasivat, eikä hän kuullut niitä kuiskutuksia, jotka nuolen nopeudella kävivät suusta suuhun. Eikä hän myöskään huomannut, kuinka vähitellen kaikki muut tanssijat hävisivät ja he viimein ypö yksinään pyörivät laattialla. Ei pieninkään aavistus varoittanut Annaa siitä uhkaavasta pilvestä, joka mustenemistaan musteni hänen isänsä otsalla. Synkistyneillä silmillä seurasi Heikkinen vaimoaan ja kuunteli melkein tunnotoinna Aholan Lassia, joka seisoi hänen vieressään ja pirullisella mielihyvällä kertoi Annan ja Tommin entisistä suhteista toisiinsa.

Kaikesta tästä ei Anna mitään tiennyt, ja mitäpä se tieto olisi häntä auttanutkaan siinä melkein tunnottomassa tilassa, johon hän tanssin kestäessä oli vähitellen vaipunut, ja jossa hän juuri kuin unessa kuunteli Tommin kuiskaavia, tulisia sanoja, sillä välin kuin jalkansa kävivät lähes hervottomiksi ja hengittäminen tuntui yhä vaikeammalta. Vasta silloin hän tointui, kun raitis ilma kosketti hänen ohauksiinsa ja hän, välttämättä kohottaen silmänsä ylös, näki korkealla sini-taivaalla kuun, joka koivujen välistä loi valonsa hänen isänsä kartanoon.

Tommi oli sekaantunut väentunkoon oven suussa ja pujahtanut kenenkään huomaamatta ulos. Tämä ilta oli noita kauniita elokuun kuutamo-iltoja. tummansinisellä taivaankannella kumotti kuu, hohtavana kuin hopealevy, ja lumoavaa hopean hohdetta valui tieltä alas viheriään maahan. Niityn apilaista ja tuhansista kukkaisista tuoksui alempiin ilmakerroksiin tuores lemu, joka vuodatti virvoitusta vapisevaan sydämeen. Ei lehtikään värähdyksellään häirinnyt luonnon syvää rauhaa, ainoastaan ihmisten povet sykkivät raivoisten intohimojen tulessa.

"Mihin minua viet, päästä minut jo!" Nämä olivat ensimmäiset sanat Annan huulilta, kun hän jälleen tuli tuntoonsa, ja samalla pidätti hän myöskin askeleitaan ja koki irtautua Tommin kädestä.

Mutta nuorukainen ei häntä laskenut: "Tule, tule," kuiskasi hän vaan ja vei häntä eteenpäin, siksi kuin he kumpikin jo olivat tulleet koivukkoa likelle. Nuori Ojala tahtoi vetää Annaa puitten synkkään varjoon, mutta äkkinäisellä tempauksella irroitti tämä itsensä hänen kädestään. Ikäänkuin lumottuina kääntyivät Annan silmät pimeydestä pois ja kohden kirkasta taivasta, joka loistavana ja lempeänä kaareutui korkealla hänen päälakensa yli. Ympäristön juhlallinen hiljaisuus rauhoitti ihmeellisesti hänen sydäntänsä, ja kun hän taas loi silmänsä noihin himoista hehkuviin kasvoihin hänen rinnallaan, väistyi hän vavisten niistä loitommaksi. Annan sisällinen puhtaus antoi hänen äkkiä tuntea syvän juovan hänen ja sen miehen välillä, joka seisoi häntä lähellä.

"Tommi," sanoi hän ja ojensi kätensä ikäänkuin tuli hänen siten pitää nuorukaista itsestään erillään, "vasten tahtoani olemme joutuneet tänne kahdenkesken, mutta koska luullakseni en toista kertaa saa näin sopivaa tilaisuutta, tahdon ottaa tästä hetkestä vaari ja pyytää sinua olemaan järkevä ja tyyne. Sen olen sinulle jo kerran ennen sanonut, etten minä ole mikään kelvotoin vaimo. Anna minun rauhassa käydä tietäni, ja käy sinä omaasi. Jumala ei ole suonut, että me yhdessä vaeltaisimme. Ei, laske minut," pitkitti hän tuskallisena ja peräytyi muutaman askeleen, kun Tommi rajusti aikoi tarttua häneen käsin. "Se ei käy laatuun. Ainoastaan tyyneen jäähyväisen tahdon sinulle sanoa, voidaksemme tästä lähtein ystävinä muistella toisiamme."

"Olenko minä mikään narri?" huusi Tommi kiivaasti ja koki uudestaan vetää tuon solakan olennon luokseen. "Luuletko, että annan sinun taaskin pitää minua pilkkanasi niinkuin tässä joitakuita vuosia sitten?"

Mutta Anna väistyi hänestä ja seisoi kirkkaassa kuuvalossa suorana hänen edessään. "Pilkkanasi!" lausui hän närkästyen. "Tommi, sinun tulisi minua sääliä eikä tuonlaisilla syytöksillä minua suotta kiusata. Pilkka oli minusta niin kaukana, että sydämeni oli lähes haljeta surusta."

"Ja kuitenkin," — Tommi loi synkän katseen häneen, mutta ei yrittänytkään enää häntä lähestyä, — "kuitenkin unhotit uskollisuuden-lupauksen, jonka minulle annoit ja otit, niin pian kuin olin poissa, ensimmäisen rikkaan miehen, kuin tarjoksi tuli."

Anna painoi kädellään rintaansa ja kasvoissaan kuvautui syvä sydämen suru. "Sitäpä juuri olen surrut yöt ja päivät," sanoi hän, "ja senkin tähden minun täytyi vielä kerran sinua kahdankesken puhutella, vaikka sinä hyvin tiedät, Tommi, etten voinut toisin tehdä. Olenhan sinulle tämän kaiken kirjoittanut?"

Tommi kohotti olkapäitään. "Paperille voi mitä tahansa panna."

"Olimme tosin silloin vielä melkein lapsia," pitkitti Anna, "mutta kuitenkin olisi meidän pitänyt tietää yhdistymisemme mahdottomaksi, koska vanhempamme eivät siihen koskaan olisi suostumustaan antaneet."

"Minun vanhempani siihen kyllä olisivat suostuneet. Äitini ei minulta mitään kiellä ja hän taas saa isän taipumaan, mihin vaan tahtoo."

"Mutta minun vanhempani, Tommi! Tunnethan minut ja tiedät —"

"Tiedän," keskeytti häntä Tommi katkerasti, "että hän vainoo minua, vainoo ja vihaa koko meidän perhettä aina siitä, kuin olemme kylään tulleet."

"Ei se mihinkään hyödytä, että me niistä asioista vielä puhumme," vastasi Anna surullisesti. "Me lapset emme sitä voi auttaa. Me voimme vaan kerran vielä antaa toisillemme kättä kaikessa sovussa, Tommi, ja luvata ilman vihatta muistaa toisiamme."

Hän aikoi todellakin tarjota kättänsä Tommille, mutta säpsähti samassa, kun tämä vihasta hehkuvin silmin häntä läheni ja kovalla kouralla tarttui hänen käsiranteesensa. "Sen mä luulen," puhui Tommi kuumeen tapaisesti hengittäen, "sinulta se kyllä käy helposti, mutta minulta sitä et voi vaatia. Sinä olet minulle kaikki kaikessa, Anna. Yksi ainoa sana sinun suustasi sai minut lauhkeaksi kuin lammas, ja käsilläni olisin sinua kantanut koko elämän ikäni; mutta nyt," hän nauroi katkerasti — "nyt se unelma on ollut ja mennyt. Nyt käy vaan sen päälle, että ollaan hurjia ja iloisia, ja aina hurjempia, käy miten käy. Viisain on maailmassa se, joka hurjimmin elää."

Annan sydän vapisi hämmästyksestä ja kauhusta. Nämät raivokkaat sanat ja Tommin vielä raivokkaampi katsanto häntä pelästyttivät, mutta huolimatta sisällisestä tuskastaan, tunsi hän innokkaan halun pelastaa nuoruutensa rakastettua. Hänen mieleensä juohtui, mitä Katri oli Tommista kertonut ja paljon muutakin, jota hänestä oli puhuttu. Jos hän todellakin oli pahalla tiellä, jonka hänen raivokas luontonsa ja nykyinen mielialansa teki hyvin luultavaksi, voi kenties vaan hän, Anna, saada hänet jälleen järkeensä ja turmeluksesta pelastetuksi.

"Tommi," rukoili hän ja hänen äänessään ilmautui koko hänen sisällisen tuskansa suuruus. "Tommi ole järjellinen ja muista vanhempiasi, muista kuinka suuressa velassa heille olet. Lupaa minulle, ettet mitään te'e, joka heille surua tuottaisi, joka minunkin elämälleni langettaisi hirmuisen soimauksen ja syyn. Tänään kenties vielä on aika, — lupaa se minulle!"

Tommi taaskin päästi niin leveän naurun, että Anna hämmästyneenä vetääntyi taaksepäin. "Mikä viisas, pikkuinen saarnaaja sinusta on tullut," sanoi hän. "Mutta hyvä on saarnata, kun itse istuu hyvässä turvassa. Ovatko he minua sinulle kontihteneet, armaani? Älä heitä usko, vaan tule pois ja anna minulle pieni muisku. Näes, me kumpikin kuulumme yhteen, vaikka kaikenmoisilla tuommoisilla viisailla puheilla tahdot itseäsi suotta pettää."

Hän yritti todenperään samassa Annaa suudella ja tämä tunsi jo hänen kätensä olkapäillään, tunsi kuuman hengityksensä poskillaan, mutta ponnistaen kaikki voimansa, repäsi Anna itsensä irti ja koki paeta asumusta kohden. Ravakkaalla hyppäyksellä sulki Tommi häneltä tien. "Tällä kertaa et minusta sentään niin helposti pääse," puhui hän hampaittensa välistä. "Sinä näyt tulleen ylpeäksi, lapseni, ja se tulee siitä, että sinä voit olla mahtava kauniissa vaatteissasi ja kiiltävissä koruissasi. Tuommoisesta kannattaakin rakkautensa myydä, eikö niin? Tuommoista kultaista ketjua, kuin tuo sinun kaulassasi, ei yksikään tyttö Suorsakylässä kanna. Varmaankin he jok'ainoa tänä iltana ovat sinua sentähden kadehtineet; mitäpä sinua sitten huolettaisi niin vähäpätöinen asia kuin se, että uskollisuutesi minulle rikoit!"

Anna huudahti hiljaa ja vavahteli kuin ammuttu metsänriista. Hetken aikaa silmäilivät he toisiaan nuhtelevilla, säkenöitsevillä silmillä; senjälkeen Yrjö Heikkisen vaimo nosti pienen, valkoiselta hohtavan kätensä povelleen, jossa nuo kultaiset ketjut kiilsivät kuun valaisemina, ja kiertäen ne pari, kolme kertaa kätensä ympäri, lausui hän värisevällä äänellä: "Jumala sulle anteeksi antakoon sanasi ja kaikki mitä tänä päivänä sinun tähtesi olen kärsinyt." Voimakkaalla nykäyksellä irroitti hän samassa ketjut kaulastaan, viskasi ne hiekkaan ja astui jalallaan niiden päälle. "Nyt minä halveksin," jatkoi hän hytkähtelevin huulin, "kaiken rikkauden, kaiken maallisen edun, joka minulle naimiseni kautta on tullut osaksi. Jumala on todistajani, että tähän saakka sydämeni on vuodattanut verisiä kyyneleitä kadotetun rakkauteni tähden. Mutta sinä, sinä et minua tahdo ymmärtää. Jää Herran rauhaan, tämä hetki meidät ijäksi eroittaa."

Syvään hengittäen pyyhki hän tämän lausuttuaan hiukset otsaltaan ja käyttäen hyväkseen Tommin hämmästystä, väistyi hän pienelle syrjätielle ja kiidätti nuolen nopeudella asumusta kohden.

Tuvan ikkunoista hohti kirkas valo häntä vastaan, mutta hyvin ymmärrettävistä syistä tahtoi Anna niitä kiertää ja suunnitti kulkunsa pimeän takapihan kautta rakennuksen toiseen päähän, josta seinäviertä pitkin aikoi lähetä porstuaa ja sieltä kenenkään huomaamatta pujahtaa Katrin luokse kammariin. Mutta juuri kun hän kääntyi ulkohuoneitten kulmasta, tuli joku häntä pimeässä niin ravakkaasti vastaan, että he varmaankin olisivat törmänneet yhteen, ellei Anna äkkiä olisi väistynyt syrjään.

"Siinäkö sinä viimeinkin olet," kuuli hän samassa miehensä äänen. "Siitä saakka kuin tuvasta läksit, olen sinua koko ajan hakenut. Missä olet sinä ollut?"

Anna heti huomasi tässä äänessä jotakin erinomaista, joka karmivana viilsi läpi koko hänen ruumiinsa. "Sinäkö se olet Yrjö," lausui hän tuskin tietäen, mitä sanoi. "Oi tule minun kanssani huoneesen."

"Vastaa missä sinä olet ollut, ja missä on hän?" kuului vastaus. "Minä tahdon sen tietää."

Anna ei vielä koskaan ollut miestään nähnyt senlaisena kuin nyt, värisevänä työläästi hillityssä mielenliikutuksessa, valmiina, niinkuin näytti, johonkin hirvittävään. Ajatus, että miehensä tänlaisessa mielentilassa tapaisi Tommia, täytti Annan sydämen sanomattomalla tuskalla.

"Ketä tarkoitat?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, kokien vaan häntä pidättää.

"Ketä? Ojalaa minä tarkoitan, sinun — — — no yhtäkaikki, sano vaan, missä hän on. Milloin ja mihin olet sinä hänen jättänyt. Minä tahdon sen tietää."

Anna oli hänen vielä puhuessaan molemmin käsin tarttunut hänen käsivarteensa.

"Yrjö, Yrjö," rukoili hän syvimmässä sieluntuskassa, "jää tänne, tule kanssani Katrin luokse, siellä tahdon sinulle kertoa kaikki, ihan kaikki."

Mutta Heikkinen työnsi hänen kätensä pois ja kiiruhti hänen ohitsensa. "Sinulle on minulla jälkeenpäin puhuttavaa," nämät olivat hänen viimeiset sanansa, jotka Anna vielä jonkun matkan päästä kuuli, ja sen jälkeen Yrjö katosi hänen näkyvistään puitten synkkään varjoon.

Annan polvet kävivät niin hervottomiksi, että hänen täytyi nojautua seinään, pysyäkseen pystyssä, ja koko maailma musteni hänen silmissään. Mutta tuska ei sallinut hänen levähtää. Mitä tuli hänen tehdä? Kiiruhtaisiko hän miehensä jälkeen heittäytyäkseen kumpaisenkin väliin? Tämä tuuma lensi kuin salama hänen päähänsä, mutta — eikö olisi vielä sitäkin paitsi pelastuksen toivoa? Kenties oli Tommi jo lähtenyt sieltä ja saattoi taas niinkin tapahtua, ett'eivät nuo vihastuneet miehet toisiaan tapaisikaan, mutta silloin — silloin palajaisi Yrjö takaisin hänen luokseen, tutkimaan taaskin, mihin hän oli Tommin jättänyt. Annaa pöyristi, hän kavahti ylös ja kiidätti kuin tulenleimaus taloon ja suoraapäätä Katrin kammariin, jonka tuolin eteen hän vapisevana ja nääntyneenä vajosi polvilleen.

"Katri," — hän löi hampaitaan ja värisi sisäisestä vilusta niin kovin, että Katri tuskin voi ymmärtää hänen puhettaan, "oi Katri, rukoile Jumalaa, ettei mikään onnettomuus tapahtuisi. Minä olen puoleksi kuollut tuskasta; mutta ihan varmaan, minä olen viatoin."

Hän painoi päänsä Katrin helmaan, eikä saanut enää sanaakaan enempää sanotuksi, ei kyyneltäkään hän voinut vuodattaa. Katri laski ohuen, valkoisen kätensä nuoren vaimoraukan päähän, silitteli lempeästi hänen vaaleita hiuksiaan ja koki tyvenellä tavalla rauhoittaa tuota heiveriäistä olentoa, joka tuskasta lähes tunnotoinna lepäsi hänen helmoillaan. "Rauhoitu, lapsukaiseni!" puhui hän. "Kerro minulle ennen, minkä varomattomuuden tehnyt olet, se keventää sydäntä, ja kenties, jos tarkoin kaikki punnitsemme, ei asia ole ollenkaan niin paha, kuin tässä kiihkeässä mielentilassa luulet sen olevan. Jonkun varomattomuuden tosin lienet tehnyt, sillä vastikään kävi isäkin sinua täällä kysymässä ja hän näytti sangen vihaiselta. Tunnusta minulle, lapseni, että voisimme jos mahdollista, välttää pahoja seurauksia."

Katri taisteli kuin sankari oman levottomuutensa kanssa ja koki vaan ystävällisellä puhuttelulla saada sisartaan tointumaan, mutta tämä näytti häntä tuskin kuuntelevankaan.

Vavahtaen nosti Anna jälleen päätään ja käänsi kasvonsa ikkunaa kohden. Hänen suuret, siniset silmänsä tuijottivat tautisen sivu määrättömään kaukaisuuteen ja tietämättänsä vei hän kättään korvalle, ikäänkuin siten paremmin kuullakseen. Koko hänen olemisensa näytti tällä hetkellä olevan vaan kuuntelemista, kunnes viimein hän äkkiä hyppäsi ylös ja juoksi ikkunan luo, jonka hän tempaisi auki.

Sekanaisia ääniä ja huutoja kuului ulkoa ja Anna näki mustia ihmishaamuja häärivän edes takaisin pihassa, näki myöskin, kuinka useita lyhtyjen kanssa riensi sitä polkua pitkin, joka vei koivukkoon.

Hetken aikaa vaan Anna tuijotti ulos, sitten peitti hän kasvonsa ikäänkuin välttääkseen sen enempää nähdä ja ennenkuin Katri, joka kenties ei koskaan ennen ollut tuntenut liikkumattomuuteen tuomitun vaivoja niinkuin tällä hetkellä, ennätti ainoatakaan kysymystä tehdä, oli hän jo rientänyt porstuaan ja sieltä ulos.

Samassa kun Yrjö Heikkisen puoliso tuli kammarista, taukosi tuvassa viulujen soitto sorisevalla loppusävelellä ja joukkoa tunkeutui avonaisesta ovesta ulos. Mutta tämmöisessä tilapäässä tavallista rähinää, tyrkkäämisiä, naurua tai torumista ei nyt ollenkaan kuulunut. Hiljaisuus, kalman hiljaisuus vallitsi heidän seassaan, ikäänkuin olisi ainoa huumaava isku tavannut äkkiä kaikkia näitä sydämiä, mykistyttänyt kaikki nämät huulet. Ainoastaan hiljainen kuiskutus, pelonalainen kysymys "missä, missä?" kuului sieltä täältä.

Anna ei tarvinnut odottaa vastausta tälle kysymykselle. Pysähtymättä tai taakseenkaan katsomatta riensi hän koivukkoa kohden, johon toisetkin suunnittivat askeleensa ja jossa juuri nyt seisoi musta joukko ihmisiä, joiden välistä useitten lyhtyjen loiste välähteli. Ylhäältä loi kuu kirkkaana ja hopeanhohtavana valonsa tämän kaiken yli, juurikuin tuli sen nyt valaista syvimmän rauhan olopaikkaa eikä rikoksen saastuttamaa kenttää, jossa murhatun veri, hiljalleen huokuen kuolemanhaavasta sydämessä ja vuotaen alas hiekkaan, huusi kostoa taivaalta.

Ympärillä olevien vakaissa kasvoissa ilmautui sääliväisyyttä, syvää, vilpitöintä sääliväisyyttä sen kauhun ohessa, joka väristytti voimakkaimmankin ruumista, sillä välin kuin silmäin katseet lentäen toisesta toiseen tekivät kysymyksen, jota suu vielä kammoksui ääneen lausua: "Kuka on murhan tehnyt?"

Niin — — — kuka sen on tehnyt? Kenenkä käsi on maahan lyönyt tuon sorian nuorukaisen, joka vielä äsken oli heidän seassaan rohkeassa, kukoistavaisessa elämän voimassa? Yhä kiivaampana nousi tämä kysymys sydämissä ja alkoi vähitellen uhkaavassa äänessä kuulua yleisesti ympäristöllä, kun samassa läpitunkeva, maata tärisyttävä huuto veti kaikkien huomion toisaalle. Ei kukaan olisi ottanut vaaria tuosta nuoresta vaimosta, joka yleisessä hämmästyksessä kenenkään huomaamatta oli pujotellut joukon lävitse ja nyt niin äkkiä näki murhatun edessään, että kauhistus välttämättä pakoitti tuon hirmuhuudon hänen sydämensä syvyydestä esiin. Likelle, varsin likelle hän astui. Hiukset hajallaan tuijotti hän siirrottavin silmin ruumiisen, ikäänkuin kivettynyt kauhistuksen kuva, ainoastaan hänen jalkansa eivät häntä enää kannattaneet. Hän vaipui polvilleen, ristiin painetut kätensä vajosivat hänen helmaansa, mutta yhä olivat hänen silmänsä kiinnitetyt nuorukaiseen, joka kalveana makasi veressään maassa hänen edessään, jonka kasvoihin kalma oli painanut kamoksuttavan merkkinsä, ja jonka otsaa mustat, takertuneet hiukset peittivät. Vielä joku hetki sitten oli tuo suu, jonka ihmisten korkein hallitsija oli ainaiseksi sulkenut, puhunut hänelle hehkuvia, syntisiä sanoja.

Mitään muuta ajatusta ei Anna voinut käsittää. Ei hän tiennyt eikä aavistanut, miten ympärillä seisovien silmät alkoivat lentää edes takaisin hänen ja ruumiin välillä, ja miten niiden katseet kävivät yhä oudommiksi ja kauheammiksi. Kuolleen suljetussa kädessä, hänen vetotaudin tapaisesti kiinni puserrettujen sormiensa välistä kiilsivät kultaiset ketjut, ja Annan kaulasta olivat semmoiset kadonneet. Jokainen läsnäolevista oli tänä päivänä nähnyt ketjut hänen kaulassaan, ja mitä enemmän he ruumiin kädessä olevia ketjuja tarkastivat, sitä varmemmat he olivat siitä, että ne olivat juuri samat, kuin aikaisemmin Annan kaulassa olleet, ja mitä varmemmaksi se tieto tuli, sitä kauheampi oli päätös, jonka jokainen mielessään perusti tähän tietoon.

Anna yksinään ei tästä kaikesta mitään aavistanut. Hän tointui vasta silloin, kun väkijoukossa äkkiä ilmestyi liikettä, kun onnettoman uhrin äiti samassa riensi esiin ja surkealla valituksella heittäytyi ruumiin yli. Äidin sydäntä vihlaiseva suru teki siitä äänettömyydestä lopun, jonka ensimmäinen hämmästys oli läsnäolevissa vaikuttanut. Silmät, jotka muuten olivat itkuun tottumattomat, vuodattivat nyt kyyneleitä, uhkauksia alkoi kuulua ja väkijoukossa kävi tohina niinkuin kaukainen ukkosen jyrinä.

Kauhistuneella mielellä oleva ihmisjoukko ei koskaan ajattele järkevästi, varsinkaan silloin, kun sääliväisyys on herännyt ja luontainen tuntu vaatii kostoa, asettuen vääryyttä kärsivän puolelle. Kauhea epäluulo oli herännyt jokaisen povessa, mutta kukaan ei sitä rohjennut ääneen lausua, paitsi yksi ainoa, joka raivokkaassa surussaan ei mitään kamoksunut.

"Murhaaja sinä! — sinä juuri olet hänen tappanut."

Ojalan Tommin äiti se oli, joka säälimättä viskasi Annalle vasten kasvoja tämän syytöksen, mutta Anna katsoi häneen jäykästi suurilla silmillään eikä näyttänyt tätä puhetta ollenkaan tajuavan.

"Eikö häntä ole sinun seurassasi viimeiseksi nähty? Eikö hänellä ole sinun ketjusi, joihin luultavasti kuolemantuskissa oli tarttunut, vieläkin kädessään? Katso tuonne, ja sano minua valehtelijaksi, jos voit!" Nuoren vaimon silmät kääntyivät koneentapaisesti hänen nuoruntensa rakastetun muuttuneista kasvoista, joihin tähän saakka olivat kiintyneinä olleet, ja seurasivat murhatun äidin sormen-viittausta. Hän näki ketjunsa kuolleen kädessä ja — kauhistuksen väreet kävivät läpi hänen ruumiinsa.

"Minun ketjuni, — niin, ne ovat minun ketjuni," lausui hän hiljaa ja raueten vaipui valkotukkainen päänsä alas povelle.

VI.

Senlaista yötä, kuin seuraava yö oli, ei Suorsakylässä vielä koskaan sitä ennen oltu vietetty. Jollekulle läsnäolevista viimeinkin juolahti mieleen, että nimismiehelle oli tapauksesta tieto lähetettävä, ja kun tämä oli toimitettu, asetettiin ruumiin luokse vahdit, joiden tuli katsoa, ettei kukaan sitä saisi paikasta siirtää, eikä koskeakaan siihen, ennenkuin nimismies oli paikalle saapunut. Kaikki nämät toimet olisivat tosin kuuluneet Peltolan isännälle, mutta vanhus oli aivan kuin maahan lyöty tämän hirmuisen tapauksen jälkeen. Kun hän näki tuon verisen ruumiin omalla alustallaan ja maallaan, tuntui hänestä, kuin jos hänen monivuotinen vihansa, moni pahansuopa ajatuksensa, moni ajattelemattomasti lausuttu sanansa äkkiä olisivat muuttuneet teoksi, — teoksi ja todellisuudeksi. Ellei Ojalan Tommi olisi aina ollut hänellä silmäntikkuna, ellei hän niin kovin olisi nuorukaista vihannut, ei kuollut olisi häneen niin kauheata vaikutusta tehnyt. Tuo jättiläis-voimainen mies oli tykkänään kykenemätöin minkäänlaiseen toimeen ja itki kuin lapsi, sillä välin kuin hänen nuori poikansa muutamien vanhempien naapurien neuvon mukaan ja heidän avullaan täytti isänsä velvollisuudet ja saikin vihdoin niin paljon aikaan, että väkijoukko hävisi murhapaikalta, paitsi onnettoman äiti, jota ei mitkään pyynnöt saaneet täältä poistumaan. Mutta vaikka kaikki joutilaat ihmiset murhapaikalta läksivätkin, eivät he kuitenkaan levolle menneet. Nukkumista ei kukaan ajatellutkaan, siksi olivat mielet tapauksesta liiaksi liikutetut ja kauhistuneet. Jokaista kammoksutti yksinään olla; itsekukin tahtoi keskustella ystävien ja naapurien kanssa sillä kauhistuksesta ja uteliaisuudesta syntyneellä mielihalulla, joka tietämättä valloittaa jokaisen ihmissydämen tänlaisten hirmutapausten sattuessa. Kaikkialla maantiellä ja huoneitten edustolla puheltiin kovaa sekä hiljaa, — suopea ja valoisa yö sen hyvin salli, — tuumailtiin, vertailtiin ja vakaannuttiin päätöksissä. Kun nimismies aamun koittaessa saapui kylään, tiedettiin hänelle jo suurella varmuudella kertoa, että murhantekijä olikin jo ilmi saatu ja kiinni pantavana. Mutta kuinka suuri olikaan nimismiehen hämmästys, kun hänelle, ilmi saatua murhaajaa kysyttyään, osoitettiin nuorta, ihanaa ja kalveata naista, joka suurilla, viattomilla, niin sydäntä liikuttavan murheellisena häneen katsoi.

Ensimmäisen rammistuttavan hämmästyksen jälkeen ja sitten kuin myllärin emäntä oli viskannut tuon hirmuisen syytöksen Annalle, oli Heikkinen lähestynyt vaimoaan, tarjonnut hänelle kättänsä ja tahtonut viedä häntä pois; mutta huomattavalla kauhulla oli Anna hänestä väistynyt, tarttunut veljensä käteen ja häneen nojaten horjuellut taloon. Siitä saakka oli hän istunut vierastuvan pimeimmässä nurkassa, kyynelettömänä, liikkumattomana kuin kuva ja kasvot käsiin haudattuina, mutta hänen huuliltaan ei ainoatakaan sanaa tullut.

Turhaan kokivat häntä omaisensa puhutella, turhaan oli Katri tullut hänen luokseen ja lempeimmillä sanoilla kokenut houkutella häntä kertomaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Annan ainoa vastaus oli sanomattoman toivotoin katse, jossa selvään voi lukea rukouksen "älä minulta kysy," eikä nimismiehenkään tutkinto sen paremmin onnistunut.

Hiljaisella myönnytyksellä tunnusti Anna, kun häneltä sitä kysyttiin, olleensa tanssin jälkeen kahden kesken Tommin kanssa koivukon luona. Hän myönsi myöskin, että murhatun kädessä olleet ketjut olivat juuri samat, kuin sitä ennen olivat hänen kaulassaan olleet, mutta mihinkään muuhun kysymykseen ei hän sanallakaan vastannut, vaan pysyi entisessä jäykässä äänettömyydessään ja antoi vaan saman rukoilevan katseen, joka liikutti itse kostavan oikeudenkin edustajan sydäntä ja sai hänen luopumaan turhista vaivoista.

Yhtä vähän selkeyttä saatiin muista paikalla pidetyistä tutkimisista. Yrjö Heikkinen se oli ollut, joka suurimmassa hämmästyksessä oli syösnyt tanssitupaan ja kertonut, että nuori Ojala makasi veressään ulkona koivukossa. Ainoa esine, joka huolekkaassa katselmuksessa löydettiin ja jonka kautta kenties saataisiin edespäin parempaa selkeyttä asiassa, oli verinen puukko, joka, nähtävästi syrjään viskattuna, oli pudonnut pensaihin. Murhaajan jalan jälkiä oli tietysti mahdotoin saada selville, sen jälkeen kuin ääretöin ihmispaljous oli joka taholla ympäristöllä tallannut maan, ja niin seisoivat siinä neuvottomina kaikki, joita velvollisuus taikka muu syy pakoitti tässä pimeässä asiassa selkeyttä hakemaan.

Peltolan vävy oli ainoa ihminen, jonka heränneessä luulevaisuudessa olisi voinut otaksua jonkunlaisen syyn tuohon kamalaan tekoon. Hän oli sitä paitse ensimmäinen, joka toi tietoa tapahtuneesta murhasta. Ellei niin pätevät syyt olisi tehneet Annaa epäluulon alaiseksi, olisi varmaankin yleisesti ruvettu Heikkistä epäilemään murhaajaksi. Hänen täytyi antautua pitkän ja kovan tutkimuksen alle, josta ei muuta tullut selville, kuin että, niinkuin Aholan Lassikin todisti, Heikkinen tämän seurassa oli lähtenyt tuvasta, sitten kuin vaimonsakin oli kadonnut. Ensin oli hän joka suojasta etsinyt vaimoansa, seisonut sen jälkeen vähän aikaa porstuan ovella ja lähtenyt sitten ulos pihaan, johon ei Lassi häntä enää seurannut. Hiljaluontoisena oli Heikkinen tottunut painamaan tunteensa sydämen pohjaan ja Lassin mielestä oli hän tosin näyttänyt hyvin alakuloiselta, mutta ei millään tavalla niin raivokkaalta, että olisi syytä ollut pelätä hänen väkivaltaa tekevän. Aholan Lassi oli sentähden pian kyllästynyt asiaan ja jättänyt tiedusteleva aviomiehen oman onnensa nojaan. Mitä siitä hetkestä, jolloin hän Heikkisestä erkani, oli tapahtunut siihen hetkeen, kuin tämä taas kalveana ja hämmästyneenä ilmestyi tupaan, siinäpä juuri kysymys, jonka selitys kaikkien mieltä ahdisteli.

Yrjö selitti yksinkertaisesti, että hän ulos lähdettyään ensin etsiskeli vaimoaan lehtimajasta ja joka paikasta talon likeisyydessä, läheni sitten salavihkaa tuvan ikkunata, katsoakseen, jos Anna sillä aikaa kenties olisikin jo palautunut tupaan; vaan kun ei häntä, enemmän kuin Ojalaakaan siellä näkynyt, läksi hän viimein etäämpää heitä hakemaan ja löysi silloin kauhistuksekseen verisen ruumiin koivukossa. Ei hän siitä mitään virkannut, että hän ulkohuoneitten kulmassa oli Annaa tavannut, eikä hän puheessaan muutoinkaan ollut suora ja vilpitöin niinkuin ennen. Jokainen sana, jonka hänen tuli kysymyksiin vastata, näytti häntä rasittavan, ja ainoastaan suurella vaivalla sai hän sen tulemaan suustansa. Ei mikään maailmassa olisi häntä pelastanut uhkaavasta vankeudesta, ellei vielä tärkeämpiä syitä olisi ollut epäluuloon Annaraukkaa vastaan, — ketjut murhatun kädessä ja hänen jäykkä vaitiolonsa, joka melkein oli pidettävä tunnustuksena. Mikä tuon heikon naisen käden oli saattanut työntämään terävän veitsen entisen rakastettunsa rintaan, jonka kanssa hänen vähää ennen oli nähty suosiollisessa ystävyydessä tanssivan, se näytti olevan noita ihmis-sydämen syviä salaisuuksia, joita selittämään ei järki pysty, ja mitä heidän välillään oli tapahtunut siinä lyhyessä ajassa, kuin he kahdenkesken olivat koivukossa olleet, sen tiesi vaan Jumala ja hän, jonka huulet järkähtämättä vaikenivat.

Itse kruunun-nimismiehellekin se tuntui vaikealta tehdä Peltolan perheelle selväksi, että hänen oli täytymys viedä Anna mukanaan likeiseen L:n kaupunkiin. Välttämättömästi koki hän lauhkeimmalla tavalla siitä heille ilmoittaa. Hän kiersi tuota kamoksuttavaa sanaa "vankeuteen" ja esitti asiata, niinkuin olisi vaan kysymys jostakin ohimenevästä harmillisesta seikasta, koska muka piankin kaikki selviäisi, mikä vielä oli hämärään peitetty. Epäilemättä olisi hänen hyvänsuopa käytöksensä ansainnut kiitosta, mutta Annan omaisia ei hän lauhkeilla sanoillaan hetkeäkään pettänyt. Täysi tosi selveni äkkiä koko kauheudessaan heidän silmiensä eteen. Anna oli vietävä vankeuteen murhasta epäiltynä!

Hänen vanha isänsä, joka tuskin vielä oli tointunut ensimmäisestä pelästyksestään, masentui häpeän alla niin, ett'ei hän voinut lastaan hyvästi jättää, eikä sanaakaan kellekään lausua. Mieluummin olisi hän antanut vihansa kuohua ja viskannut oikeuden palvelijat nurin-niskoin huoneestaan ulos. Mutta muisto kamalasta tapauksesta teki hänen niin hervottomaksi ja raukeaksi, että hän sanaakaan lausumatta hiipi vaan ovesta ulos.

Anna itse nousi nurkastaan kalmanvaaleana, kyyneltäkään vuodattamatta tai sanallakaan onnettomuuttaan valittamatta. Hiljaa pyysi hän saada nähdä lastansa, ja kun pikku Kati hänelle tuotiin, suuteli hän armastaan hartaasti ja laski hänen rukoilevalla katseella suurista lempeistä silmistään itkevän äidinäidin helmaan. Kun hän sitten kääntyi Katriin ja hetken aikaa painoi tämän pään rintaansa vasten, aukenivat jo hänen huulensa. Näytti melkein siltä, kuin täytyisi jään murtua eikä hän enää voisi itseään pidättää, vaan kuiskaisi ratkaisevan sanan sisarensa korvaan, mutta — — — ikäänkuin olisi hän sen ajoissa saanut pidätetyksi, sulki hän jälleen suunsa ja painoi suutelon Katrin otsalle. Kädellään viittasi hän miehelleen jäähyväiset ja jätti isänsä kodin sen hirmuisimman vartiaston seurassa, mitä sitä ennen nuhteettomalla ihmisellä voi olla, mutta tyynesti kärsivällisellä katsannolla, joka näytti sanovan: minulla ei tässä maailmassa enää toivoa ole.

Mikä eroitus tämän ja eilisen päivän välillä! Kun Yrjö Heikkinen niitä ajatuksissaan toisiinsa vertaili, heräsi hän vaikeroiden siitä toivottomasta mielenhuumeesta, johon hän Annan mentyä oli vaipunut. "Johan tästä ihminen vallan järkensäkin menettää," lausui hän. "Eilen tähän aikaan tuli hän hymyilevänä ja kukoistavana niinkuin viattomuuden enkeli minua vastaan, ja nyt, nyt — — —?!"

Sana, jolla hän puheensa keskeytti, kajahti kuin epätoivoinen tuskan huudahdus, jonkatähden Katri pyyhkäisi kyynelet silmistään ja hämmästyneenä häneen katsoi. "Yrjö, mitä tämä merkitsee?" kuului hänen vakaa kysymyksensä. Hän katsoi kiinteästi Yrjöön, ikäänkuin tahtoi hän tutkia hänen sydämensä syvyydet ja pitkitti melkein nuhtelevalla äänellä: "Ethän kuitenkaan mahtane epäillä Annan viattomuutta?!"

"En tiedä mitä mun tulee ajatella," vastasi Heikkinen, käsiään väännellen.

"Ajattele, että meitä on suuri onnettomuus kohdannut, jota meidän tulee urheasti vastustaa, vaan ei epätoivoisina sen alle masentua," sanoi tautinen. "Ei se ole mahdollista, että hetkeäkään voit ajatella lapsiraukkaamme Tommin murhaajaksi."

"Mutta eikö joku onnetoin kohtaus olisi voinut —! Kuinka selität hänen jäykän vaitiolonsa?"

"Sitä en voi selittää," vastasi Katri, "mutta sen tiedän, että onnettoman sisareni kädet ovat puhtaat verestä. Minun kanssani hän tuskassaan viimeiseksi puhui, ja niin varmasti, kuin uskon kaikkivaltiaan Jumalaan, niin vakuutettu myöskin olen Annan viattomuudesta."

"Jumala siunatkoon sinua siitä sanasta!" Yrjö istautui pienelle jakkaralle Katrin tuolin viereen ja painoi huoaten kasvot käsiin, mutta Katri silitti hienoilla sormillaan hiljalleen hänen suortuviaan ja jatkoi verkkaan:

"Rukoilkaamme Jumalaa saattamaan totuutta ilmi, mutta älkäämme myöskään unhottako velvollisuuksiamme. Sinun, Yrjö, tulee nyt ryhtyä toimeen. Sinun täytyy heti lähteä kaupunkiin," pitkitti hän, kun Heikkinen ihmetellen häneen katsoi, "ja tehdä kaikki, mitä vaan Annan eduksi voit tehdä. Josko emme saatakaan toivoa, että sen kautta saat hänet vapaaksi jälleen, saat kuitenkin tietää, mitä voimme tehdä helpoittaaksemme hänen oloansa, ja äiti pankoon tarpeellisimmat tavarat kokoon, jotta voit ne jo viedä mukanasi hänelle!"

Ja niin kävikin. Kaikki terveet ja voimakkaat, mutta odottamattoman onnettomuuden kautta lähes mielensä kadottaneet ihmiset antautuivat tuon raihnaan olennon, jossa asui niin urhea ja luja mieli, johdantoon, ja hän sai heitä muistamaan, että kun vaurion myrskyt yksityistä tai perhettä ahdistavat, ei mikään ole turmiollisempaa, kuin tahdotoin antauminen niiden valtaan, siihen sijaan kuin tulisi rohkeasti vastaan taistella.

Pahin vastus oli Katrilla isän suhteen, joka mieluimmin kätkeytyi aina johonkuhun kolkkaan eikä millään ehdolla tahtonut tulla ihmisten näkyviin. Hän näytti omalla esimerkillään, kuinka oli paljon viisaampaa rohkeasti katsoa maailman tuomiota silmiin, eikä kaihtenut ketään. Kun joku vieras tuli heitä tervehtimään, otti hän levollisella katsannolla hänen vastaan, puhuipa vielä sopivissa tilaisuuksissa itse tapauksesta. Hän päätti niin varmasti asiain pian selkenevän ja hyvin päin kääntyvän, että hänen vakuutuksensa ja malttinsa vaikuttivat vieraihinkin ja sai heitä vähin epäilemään, josko Anna todella olikaan syypää. Ja kun vanha Peltola, joka viereisessä huoneessa tavallisesti kuunteli, mitä hänestä tai hänen perheestään puhuttaisiin, huomasi, ett'ei jokaisen kieli ollut valmis heti tuomitsemaan, vaan että monta osanottavaisuudenkin hyvänsuopaa sanaa sai kuulla, rohkaisi hän mieltänsä ja tuli heidän seuraansa. Myöskin sai tyttärensä hänen vähitellen ryhtymään entisiin toimiinsa, mutta vanhalta murtuneelta mieheltä hän kuitenkin näytti onnettoman tapauksen jälkeen, ja liian paljon oli hän sitä ennen muita ylpeydellään loukannut, voidakseen joka taholta nyt sääliväisyyttä odottaa. Moni ilkeäluontoinen ei laiminlyönyt tilaisuutta antaa hänelle pistosanoja. Katrin pyrinnöt menivät silloin taas päiväkausiksi turhaan, ja monasti tahtoi hänenkin rohkeutensa semmoisissa tilapäissä jo lannistua.

Oli noin pari tai kolme viikkoa tuon onnettoman sunnuntain jälkeen, kun Peltolan isäntä eräänä päivänä, palattuaan kävelyltä pelloillaan, asettautui vanhemman tyttärensä eteen ja, tuokion aikaa kiinteästi häneen katsottuaan, kysyi: "Olen ollut pelloilla ja huomannut raja-aidan olevan jo kuntoon pantuna. Kuka sen on tehnyt?"

Katrin kasvoihin lensi hieno puna, ehk'ei hän vähääkään epäillyt vastatessaan: "Vilhelmille siitä tuonoin puhuin ja hän lähetti miehiä sitä korjaamaan. Emme tahtoneet sinua vaivata monilla kysymyksillä samasta asiasta."

"Hohoi," huokasi Peltola vaan, viskasi lakkinsa pöydälle ja istui penkille.

Katri koki hänelle selvittää, kuinka sopimatointa vanhojen riitojen uudistaminen myllärin kanssa olisi tähän aikaan ollut. Peltola rumputteli äreästi sormillaan pöytää ja sanoi, nyt yhtä itsepäisesti välttäen vaivaloisen tyttärensä silmiin katsoa, kuin hän sitä äsken oli tehnyt: "Näyttää melkein siltä, kun ei minun tahdostani enää mitään lukua pidettäisi."

Seurasi pitkällinen vaitiolon aika, — pitkällinen ja tukala, mutta viimeinkin lausui Katri: "Isä, minä olen näinä päivinä usein ajatellut pastorimme erään sunnuntai-saarnan esipuhetta, jossa hän meitä kehoitti olemaan avuliaita vastustelijallemme matkalla. Minusta on, kuin ymmärtäisin vasta nyt oikein hänen silloisen saarnansa."

Peltola nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin laattialla. Hänen kasvoissaan ilmautui vähäisen sitä levottomuutta, joka häntä sisällisesti vaivasi, ja jota hän kaikin tavoin koki peittää.

"Monasti täytyy minun epäillä," pitkitti hänen tyttärensä, "josko kuitenkaan on niin hyvä; liian jäykästi pitää omaa puoltaan, vaikka luulee oikeassakin olevansa. Saattaisihan ihminen erehtyäkin."

Peltola kääntyi äkkiä häneen. "Noin et sinä ole ennen puhunut," lausui hän.

Katri painoi laihat kätensä ristiin ja katsoi kirkkailla silmillä kiivastuneesen mieheen. "En olekkaan," vastasi hän, "mutta minä en myöskään ole koskaan sitä niin paljon ajatellut kuin näinä aikoina, jolloin olen tullut huomaamaan, kuinka odottamatta Jumalan tuomio voi kohdata syyllistä ja syytöintä, ja kummallista on, kuinka nyt voin muistella Ojalan perhettä, tuntematta vähääkään katkeruutta."

"Vai niin, — juuri nyt, kun he kokevat yllyttää kaikkia ihmisiä meitä vastaan ja uskottelevat heitä, että me muka olisimme syypäät kaikkeen heidän onnettomuuteensa."

"Senkin voin heille anteeksi antaa, isä, kun ajattelen sitä kamalata onnettomuutta, joka heitä on kohdannut."

Peltolan kielellä pyöri vastaus, jolla hän luultavasti olisi tahtonut Katria muistuttaa heidän omasta onnettomuudestaan, kun samassa kärryjen rätinä kuului maantieltä ja hän, keskeyttäen puheensa, riensi ikkunaan. Vilkaistuaan ulos, kävivät hänen kasvonsa kalveiksi ja polvensa raukenivat niin, että hän hervottomasti putosi penkille istumaan.

"Siinä äiti jo palautuu," lausui hän hiljaa ja Katrinkin kasvoissa kuvautui kova mielenliikutus.

Äiti oli käynyt kaupungissa, saadakseen Annaa tavata. Kummallista oli, ettei Peltolaa kukaan saanut taivutetuksi menemään Annaa tervehtämään. Hän näytti niin kovin kamoksuvan vankilan muuria, juurikuin pelkäisi hän niistä itseensä tarttuvan jonkun häpeäpilkun, jonka jokainen voisi lukea hänen otsallaan ja jota tuskin mikään voisi siitä pyyhkiä.

Peltolan emäntä sitä vastaan oli, vähääkään ajattelematta sitä puolta asiasta, seurannut vaan äidin sydämen vaatimusta, joka häntä pakoitti rientämään onnettoman tyttärensä luo; mutta tiedot, joita hän sieltä toi, eivät vähääkään lohduttaneet eivätkä ilahduttaneet kotona olevia, jotka kiihkeässä mielen ahdistuksessa niitä odottivat. Hän oli Annan tavannut aivan samanlaisena, kuin hän lähteissäänkin oli ollut, sillä ainoalla eroituksella, ettei hän nyt toivottomana istunut ristissä käsin, vaan koki lyhentää äärettömän pitkiä päiviään ahkeralla työskentelemisellä lapsensa hyväksi. Olipa hän jonkunlaisella mielihyvällä näyttänyt äidilleen pieniä sukkia, jotka hän oli jo kutonut ja hametta, jota hän parast'aikaa neuloi, mutta siitä asiasta, johon kaikkien ajatukset olivat kiintyneet, ei hän sanaakaan hievahtanut, vaan pysyi entisessä jäykässä salaperäisyydessään.

Samalle kannalle asiat jäivät moneksi viikkoa. Oikeudessa oli murhajuttua jo monasti tutkittu sillä innolla, kuin tavallisesti asioita tutkitaan, jotka niin suurta ja kauheata hämmästystä herättävät, mutta parempaa selveyttä ei vielä oltu saatu. Ainoa tapaus, josta tieto nuolen nopeudella levisi noin kuukausi jälkeen Ojalan Tommin kuoleman, oli Yrjö Heikkisen vangitseminen. Niinkuin huhu tiesi kertoa, näki oikeus hänen luulevaisuudessaan sekä siinä, että hän ensimmäisenä oli murhatun löytänyt, pätevät syyt epäluuloon häntä kohtaan, ja sentähden myös hänkin tehtiin kanteenalaiseksi. Muutamat jo päättivät hänen vangitsemisensa viivytetyksi vaan sentähden, että kaikessa hiljaisuudessa häntä ensin tahdottiin tarkastaa, ja vaikka vaikea oli tietää, mitä hyötyä semmoisesta tarkastuksesta olisi ollut, koska Heikkinen tapauksen jälkeen aivan kuin erakko oli oleskellut omalla tilallaan synkkä-mielisenä ja hiljaisena, pidettiin puhetta kuitenkin totena, sillä näin huomiota herättävissä tilapäissä on aina niitä, jotta ovat valmiit kuulemaan ja levittämään mahdottomimpiakin juttuja. Heikkisen vangitseminen saattoi Peltolan perheen yhä haikeampaan suruun ja melkein toivottomaan epäilykseen. Heidän olonsa tuntui niin tukalalta, että vaikeata oli tietää, odottivatko he surulla vaiko toivolla sitä päivää helmikuussa seuraavana vuonna, johon asia taas oli lykätty. Varmuus olisi tosin ollut parempi kuin tämä kauhea epätieto, tämä tuskallinen riippuminen toivon ja pelon vaiheella, mutta — eikö voinut aina pelastusta toivoa niinkauan kuin päätös vielä oli tekemättä? Jos totuus taivaassa ja maan päällä hallitsee, niin varmaankin vielä aikaa voittaen tuo epätietoinen, mutta hartaasti odotettu selkeys asiassa ilmestyy, — niin päätti Katri aina vielä vaikka huoli hänen sydäntään kovin ahdisteli.

Mutta pelastusta ei kuulunut, ja sammunut oli jo toivon viimeinenkin kipinä sen miehen sydämessä, joka eräänä kolkkona päivänä helmikuun alussa astui L:n kaupungin katuja. Hänen karvanen lakkinsa oli vedetty syvään alas silmille ja katuvierustaa astuessaan vetääntyi hän aina mahdollisimman likelle sivulla olevien huoneuksien seiniä. Hän oli hyvillään siitä, että lumi, jota kova tuuli ryöpytti vastaan kulkevien silmiä, esti vastaantulevia kääntämästä huomiotansa häneen. Se muuten oli turha pelko, sillä itse kukin heistä ajatteli vaan omia murheitaan eikä sitä paitse kukaan olisi tuota vanhaa, koukistunutta ukkoa voinut arvata Peltolan mahtavaksi isännäksi Suorsakylästä, joka ennen kävi suorana ja ylpeänä kuin itse ruhtinas. Mies astui nyt elämänsä raskaimpia askeleita, sillä hirmuisimman sisällisen taistelun kestettyä oli hän viimeinkin päättänyt mennä vankilaan tytärtään tervehtimään. Jos olisi joku ennen hyvinä päivinä hänelle ennustanut näin käyvän, kuinka olisikaan hän silloin häväissyt ennustajan ja tukkinut hänen suunsa! Jumala taivaassa ja Katri olivat ainoat, jotka tiesivät, mitä vaivaa hän oli kärsinyt, ennenkuin hän sai tälle matkalle lähteneeksi, ja kun hän tämän, hänen mielestään kauheimman häpeän alle antaantui, oli hänen mielensä tykkänään murtua ja hän ajatteli sydämessään: minä olen onnettomin mies maan päällä.

Hän katseli varovasti ympärilleen jota haaralle ennenkuin kääntyi sille syrjäkadulle, joka vei L:n kaupungin vankilaan; sanaakaan lausumatta noudatti hän kaikkia vaadittuja temppuja, kunnes vihdoin viimeinen lukko narisi — ja vangittu seisoi hänen edessään.

Se vaikutti häneen niin, että hän tunsi päätänsä viivaavan, ja hän vaipui sentähden raskaasti sille puisevalle tuolille, jonka Anna hänelle tarjosi. Mutta Annan kalveille, ohuiksi käyneille kasvoille levisi heleä ilon puna, ja pienellä, hienolla kädellään silitteli hän isänsä harmaita hiuksia ja hänen karkeita kasvojaan.

"Se oli sinulta hyvin tehty, isä," lausui hän. "Oi kuinka iloitsen siitä, että vielä kerran tulit minua katsomaan. Nyt olen varma, ett'et vihassa ajattele Annaasi."

Peltola ei ollut tottunut lastensa hyväilemisiin, eikä koskaan ennen semmoista joutavaisuutta sallinut; mutta tällä hetkellä tuon ohkaisen käden kosketus tenhoisasti häneen vaikutti. Se pyyhkäisi viimeisenkin kovuuden ja vihan hänen sydämestään ja sai raskaat kyynelet vuotamaan hänen silmistään.

"Ethän Anna" — hän otti tuon pienen käden omaan karkeaan ja suureen kouraansa, piti siitä vakaasti kiinni ja katsoi rukoilevalla, avuttomuudessaan sanomattoman liikuttavalla katsannolla nuoren vaimon silmiin, — "ethän ole sitä tehnyt; voinhan siinä suhteessa kuitenkin olla levollinen?"

Hänen muuttuneet kasvonsa, ja vielä enemmän hänen toisenlainen olentonsa vaikuttivat valtavasti Annaan, joka onnettomuuden jälkeen ei lainkaan ollut isäänsä nähnyt. Hänen huulensa vävähtelivät, ratkaiseva sana näytti olevan pääsemäisillään, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt sen lausua, oli kuin joku kauhea muiston puuska olisi häneen iskenyt, ja painaen molemmat kädet sydämelleen vaipui hän hervottomana laattiaan isänsä eteen, ja kätki kasvonsa hänen polviinsa.

Peltola laski leveän kätensä hänen päähänsä ja jatkoi melkein kuiskaten, ikäänkuin toivoi hän lauhkeudellaan paremmin saavansa häntä houkutelluksi: "Eikös niin, lapseni, uskothan minulle kaikki, mikä tuona onnettomana iltana on sinua kohdannut? Isällesi toki voinet kaikki sanoa, vaikka olisikin se kuinkakin kauheata, kaikki, mikä vieraita ihmisiä ei vähääkään liikuta. Tiedätkö," pitkitti hän tuskallisesti kumartuen syvään tyttärensä ylitse, "tiedätkö, — kuka sen on tehnyt?"

Anna pudisti päätään. Kenties oli tämä hetki vaikein hänen elämässään, ja kun hän nyt kärsivällä katseella katsoi isäänsä, näkyi hänen suurten, väsyneiden silmiensä syvyydessä toivotoin katse, joka äänetöinnä rukoili: "Älä minulta enää kysy, kuin en kuitenkaan voi mitään vastata." Hän näki isänsä kasvoista, että viha alkoi kiehua hänen sydämessään ja toivottomalla huudolla "isä, isä, älä minuun närkästy!" tavoitteli hän isänsä kättä, mutta tämä työnsi nyt hänen luotaan ja nousi ylös.

"Aina vaan yhtä jäykkä ja uppiniskainen," sanoi hän. Peltola alkoi nyt likemmin tarkastaa tätä surullista asumusta, jonka tosin Annan toimi ja kotona olevien hellä huolenpito oli tehnyt niin hauskaksi ja mukavaksi, kuin asian haarat suinkin myönsivät, mutta jonka todellinen laatu tarkemmin tutkiessa tuli hyvinkin selvästi ilmi, ja kun hänen silmänsä kohtasivat pientä, rautahäkillä varustettua ikkunaa, tunsi hän kylmän väreen käyvän läpi ruumiinsa. Taas täytti muisto hänen kauheasta tilastaan yksinomaisesti hänen mielensä ja lauhkeammat tunteet tukahtuivat. "Aina vaan yhtä jäykkä ja uppiniskainen," toisti hän. "Täytyykö minun sinua muistuttaa, että sinä se olet, joka olet meidät häväissyt ja tehnyt meidät kaikki onnettomiksi?"

Nuori vaimoraukka koki pysytellä pystyssä. "Ei se ole uppiniskaisuutta, isä. Totisesti ja ihan varmaan, — sitä se ei ole."

"No miksikä et sitten puhu," tiuskaisi Peltola entisellä kiukkuisuudellaan, "kun ainoa sanakin sinun suustasi kentiesi voisi koko onnettomuuden auttaa. Eikö viimein itsekukin tule uskoneeksi —"

Hän keskeytti puheensa ja käänsi silmänsä ikkunan rautahäkistä oveen, jonka takaa tiesi tarkkojen silmien häntä vaariinottavan.

Anna oli kalmankalvea. "Isä," sanoi hän ja läheni kiukustunutta miestä ihan likelle, "suo minulle anteeksi, ett'en siitä illasta voi mitään kertoa. Valalla olen sen vannonut Jumalalle ja itselleni. Älä minulta enää kysy äläkä minuun suutu. Ole armelias!"

Vanhus, kun katsoi tuohon hentoon, niin määrättömästi kärsivään olentoon, tunsi vihansa lauhtuvan yhtä äkkiä kuin se oli noussutkin. Hänen sydäntään kipeästi vihlaisi, kun hän katsoi noihin ohkaisiin ja surullisiin kasvoihin. "Kuinka sinun huomenna käynee," alkoi hän taas, epävakaisella äänellä. "Huomenna kuin he taaskin tutkivat sinua ja —"

Hän vaikeni. Koko hänen jättiläisruumiinsa värisi, ja hänen oli mahdotoin saada viimeistä sanaa sanotuksi.

Anna oli kohottanut ristiinpainetut, kuultavan ohkaiset kätensä. "Käy niinkuin Jumala tahtoo," lausui hän. "Minä tyydyn kaikkeen, mutta, isä," ja niinkuin joku hirmuinen ajatus olisi äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, kääntyi hän kuumeentapaisessa tuskassa isäänsä ja kiinnitti huolestuneet silmänsä tarkkaavina hänen kasvoihinsa, "isä, ethän kuitenkaan varone vaaran häntäkin uhkaavan, — häntä siellä — Yrjöä?"

Vanhuksen pää painui alas ja Anna tuli häntä vieläkin likemmäksi. Hän laski kätensä isänsä käsivarrelle. "On aivan kuin olisi joku aave minua vainonnut nämät päivät," jatkoi hän värisevällä äänellä, "seurannut minua kuin varjo päivällä ja yksinäisinä öisinä seisonut mun vuoteeni ääressä. Kuinka Yrjön laita on? Kerran he asettivat minun hänen eteensä ja silloin he kiusasivat minua enemmän kuin koskaan sitä ennen kysymyksillään. Oi, se oli hirmuista! En tohtinut häneen vähääkään katsoa, ett'en olisi tykkänään hämmentynyt. Kuinka Yrjön laita on? Ethän, isä, arvele, että häntä onnettomuus uhkaa?"

Vanhus loi silmänsä tyttäreensä. "Kaikessa tapauksessa," sanoi hän, "saat hänen huomenna nähdä oikeudessa kanteenalaisena niin kuin sinäkin."

Annan katse jäykistyi. "Sen tiedän," kuului värisevä kuiskaus hänen huuliltaan. "Kaikesta vaivasta, minkä olen saanut kärsiä, en muuta muista, kuin sen ainoan, mutta se onkin hirmuisin kaikesta. Mutta uskothan, lieneehän jokainen varma siitä, että hän pääsee vapaaksi? Eihän ole mitään todistusta, ei niin mitään todistusta häntä vastaan."