KOSTO.

Tämä on vain hyvin yksinkertainen tarina. Kaukana salolla, savupirtissä sen kerran juttelin talonväelle, päreen valossa, talvisena iltana. Rukit minua säestivät, säesti sirkkakin. Väliin täytyi keskeyttää, kun lapsi kätkyessä heräsi ja rupesi itkemään; sitten jatkoin taas. Välistä huomasin, kuinka yksi ja toinen rukki pysähtyi, mutta alkoi sitten taas hyrinänsä. Joskus vaikeni sirkkakin — mitä lieneekään miettinyt — ja jatkoi sitten jälleen lauluansa.

Otavan sarvet osoittivat jo puolen yön aikaa, kun olin jutelmani lopettanut.

— "No niin", virkkoi isäntä, "katsos vaan, miten kävikään hyvästi!"

— "Hohoi-jaa!" huokasi emäntä, ja taisi hänen esiliinansa samassa saada jotakin tekemistä hänen poskiensa kanssa.

Mutta vanha mummo istui sängyn laidalla, ruumistaan heilutteli ja puheli pienelle tyttöselle:

— "Katsos, lapseni; niin se käy, kun ihminen kostaa; mutta kosto onkin Herran Jumalan."

— "Mummo, mikä on Herran Jumalan?" kysyi lapsi.

— "Kosto, lapseni, kosto."

— "Kosto", toisti tyttönen, eikä oikeen näkynyt vielä ymmärtävän, mikä se oikeastaan on, tuo kosto, mutta syvälle lapsen mieleen lienevät kumminkin mummon sanat painuneen, sillä huomenna vielä, kulkiessani etehisen kautta, kuulin tyttösen, kivillä leikkiessään, puhelevan itsekseen:

— "Kosto on Herran Jumalan".

Niin, tuommoinen yksinkertainen, salon väelle kerrottu, jutelma tämä vain on, ja siltä varalta sen tähän painatinkin, että jos joskus maailmassa sattuisi miten kuten savupirttiin saapumaan, niin kenties sitä edes siellä vielä kuunneltaisiin.

I.

Kaulion talo oli hyvin suuri ja mahtava. Pellot olivat suuret, niityt avarat, metsät laajat ja takamaat virstoja päähän ja toiseen. Suurta oli Kaulion talossa kaikki. Hevoset olivat muita suuremmat, lehmät iso-rotuisia. Yksin kissakin, laiska syöttiläs, oli suurempi kuin muitten ihmisten kissat.

Suuri oli isäntäkin talossa. Kolme tuumaa hän täytti yli kolmen kyynärän. Pää oli suuri, nenä oli suuri, ja suuri oli vatsakin.

Suuri oli Kaulion rikkaus myös. Se oli hankittu niinä aikoina, jolloin metsästä äkisti alkoi virrata kultaiset lähteet, ja jolloin luultiin kalliin isänmaan kerrassaan kääntyneen kulkemaan onnellista tulevaisuutta kohti. Monen pankin kirjoissa koreili Heribert Kaulion nimi, ja paksu oli velkakirjain tukku hänen tammisessa, uudenmallisessa kaapissaan.

Suuri oli Heribert Kauliolla seurakin. Kaikki pitäjän herrat, arvoisasta provastista hamaan käräjäkirjurin renttuun asti, kävivät siinä talossa vieraissa. Ja siitä oli Kaulion isäntä hyvin ylpeä.

— "Kun herrat minun talooni tulee", oli hänellä tapa sanoa, "niin eivät tahtoisi suurin surminkaan lähteä pois".

Ja usein puheli hän näin:

— "Otanpa tästä ja lähden tuomarin luokse totia juomaan. Tavattiin toisiamme provastin tyttären kihlajaisissa, niin sielläkös alkoi pyytää ja mankua: tule nyt, veikkonen, meilläkin käymään, ethän sinä ole meidän ovea avannut kahteen viikkoon. — Tuolla lailla hän kärtti ja kärtti. No pitäähän sinne mennä ukon ratoksi ja mielihyviksi".

Kerran oli läänin kuvernörikin ollut hänen talossaan yötä, ja tästä oli Heribert niin ihastunut, että paikalla, kuvernörin lähdettyä, oli teettänyt pitäjän maalarilla taulun, johon siniselle pohjalle oli punaisilla kirjaimilla kirjoitettu:

Däsä on käyny mahaherra.

Tämä taulu pantiin riippumaan Kaulion saliin. Niinkuin näkyy, ei pitäjän maalari ollut oikein luja oikokirjoituksessa. Viimeisessä sanassa oli hän ensin piirtänyt mah …, mutta huomattuaan "maa" sanassa olevan kaksi a:ta, oli hän sysännyt toisen a:n h:n jälkeen, arvellen kai, että kyllä taitava lukija osaa sen panna paikoilleen, ja niin oli siitä syntynyt "mahaherra".

Kyllähän Heribert isäntä oli vähän moittinut maalaria siitä, että hän oli taulun pilannut "niinkuin tieteellisessä katsannossa", mutta maalari oli ylpeätä puolestaan hänkin ja oli tiuskaissut: minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin. Uutta taulua ei Kaulio raaskinut teettää, sillä hän oli saita, niinkuin kaikki hänen kaltaisensa rikkaat.

Oikeastaan oli tuo taulu sentään varsin viatonta laatua, mutta pilkkakirveet saivat siitä hyvän tahkon kirveittensä hiomiseen. Kuvernöri kun oli peräti laiha mies, niin ei mahaherran nimitys häneen ensinkään sopinut. Sen sijaan sovitettiin se Kaulioon itseensä, ja pian syntyi pilkkalaulu, jota paljon laulettiin pitäjällä ja joka alkoi näin:

Ja nyt minä laulan loilottelen Yhden lystin laulun, Kun Herpert herra, mahaherra, Teetti nätin taulun. Kuvernöri Kuntermanni Kävi siellä kerran Ja teki meidän Herpertistä Helsingin suuren herran.

Tästä huolimatta seurusteli Heribert isäntä eli, niinkuin häntä myöskin sanottiin, herra Herpertti, yhä edelleen herrasväen kanssa. Talonpoikaisista hän ei suuria välittänyt. Näitten kanssa oli hänellä yhteyttä ainoastaan silloin kuin he tulivat häneltä rahoja lainaamaan tahi korkoja maksamaan.

Kaulion kartanossa oli kaikkea yltä kyllin, mutta kumminkin puuttui sieltä paras, talo oli emäntää vailla, vaikka Herpertti oli jo kappaleen matkaa viidennellä kymmenellä. Miks'ei Kaulion isäntä ollut nainut, sitä on vaikea sanoa. Rikas mies hän oli ja uljaan talon isäntä, niin että kyllä olisi saattanut naida, mutta olipas hän sittenkin vain vanhana poikana. Ja ties kuinka se välistä maailmassa käykään niin kummallisesti. Tuoss' on rikas ja mahtava mies, jolla kyllä olisi varoja elättää kuinka suuri perhe tahansa, mutta naimisesta ei tule sittenkään mitään. Tässä taas joku köyhä läksijän mies tai torppari, joka naida napsauttaa jo nuorena, ja lapsiliuta se kihisee kuin muurahaispesä ahtaassa mökissä.

Melkein jokaisessa seurassa, minne Kaulio tuli, olikin tavallisimpana puheen aineena hänen naimattomuutensa. Siitä puhuttiin täydellä todenteolla ja siitä puhuttiin muutoin vaan, kun ei muusta mistään ollut puhumista. Ja Kauliokin puheli asiasta eri tavalla, milloin totisena, milloin nauraa hojotti muitten mukaan, milloin suuttui, milloin ei puhunut mitään.

Nimismiehen luona pidettiin kerran pitoja. Nimismies oli saanut kunniamerkin, niin sanotun Stanislain ristin, uutterista toimistansa, ja iloissansa siitä, että hänet nyt muka oli tehty ritariksi, oli hän kutsunut luoksensa kaikki, mikä vähänkin haiskahti herralle. Siellä sitten juotiin ja lyötiin korttia ja naurettiin ja laulettiin, niinkuin tavallista on.

Herpertti oli tietysti myöskin siellä, ja joi ja löi korttia ja nauroi ja lauloi hänkin.

Puhe kääntyi illemmalla tavalliselle uralleen.

— "Mutta kuules nyt, Herpertti!" sanoi nimismies. "Sanohan nyt todellakin, milloinka sinä, poloinen, viimeinkin nait!"

— "Jaha!" alkoi Herpertti hyvin totisesti; "Sen minä sanon sinulle, arvoisa veli ja ritari". (Tämä kunnioittaminen herätti suurta huvitusta muissa). "Kyllä minä naisin, naisin minä; mutta kun en löydä oikein mieleistäni. Kyllähän niitä tulijoita olisi, mutta tämä mies ei huolikaan joka tytöstä. Pata valttia", lisäsi hän sitten ja löi nyrkillään pöytään, siten vahvistaakseen arvonsa osoitusta.

Kaulion vastassa sattui istumaan muuan huonokuuloinen maanmittari, jota sanottiin typeränpuoleiseksi mieheksi, mutta jolla kaikessa hänen typeryydessään oli se hyvä avu, että hän puhui suoraan.

— "Hm!" mörähti hän. "Katkeria ne oli, sanoi kettu pihlajanmarjoista."

Herpertti närkästyi.

— "Meinaatko sinä, arvoisa veli ja insenyöri, ett'en minä saisi morsianta, jos tahtoisin?"

— "Niin minä arvoisa veli ja insenyöri juuri meinaan", matki maanmittari, yrmeä mies.

— "Hahaha!" nauroi Kaulio, vatsaansa pidellen. "Insenyöri kukaties luulee, että miehellä pitää olla vähintänsä kymmenen tuhatta markkaa velkaa, ennenkuin voi muijan saada."

Herpertti tähtäsi tällä puheellaan juuri maanmittaria, jonka tiedettiin olevan suurissa veloissa. Maanmittari lensi tulipunaiseksi. Hän hyppäsi istuimeltaan, astui Kaulion eteen äkäisenä kuin riidanhaluinen kukko ja ärjäsi.

— "Saavat velkaisetkin miehet muijan itselleen, mutta Herpertti Kauliolle ei lähde yksikään tyttö, vaikka olisi herra Herpertillä rahoja taskussa vielä enemmän kuin tyhmyyttä kallossa".

— "Pata valttia", sanoi Kaulio eikä ollut kuulevinansakaan.

Tämä saattoi maanmittarin ihan vimmaan.

— "Lyö sinä pataa tahi pannua", kiukutteli hän, "mutta minä lyön vetoa, ett'ei esimerkiksi Konkkalan Annikaan, oman torpparisi tytär, huolisi sinusta. Niin se on."

Nyt sinkosivat kortit Kaulion kädestä.

— "Lyödäänkö vetoa?" huusi hän.

— "Lyödään vaan!"

Pian ilmaantui puolustajia sekä Kauliolle että maanmittarille. Ja kumpaisistakin kiihoittuneena, virkkoi Kaulion iso isäntä vihdoin näin:

— "No minäpä tahdon näyttää arvoisalle ja viisaalle insenyörille, että hänkin nyt on puhunut vähän niinkuin leikatusta lampaan päästä. Huomispäivänä lähden Myllymäkeen Annia kosimaan ja sieltä tulen suoraa päätä morsiamen veljen kanssa pappilaan panemaan kuulutukseen. Olkaa kaikki siellä huomena iltapäivällä. Hahaa!" lisäsi hän ja ojensi pitkää vartaloansa suoraksi. "Herpertti Kaulio ei olekaan jokaisen maitten mittaajan pilkattava."

— "No mutta kuules nyt, veli hyvä", sanoi nimismies, "ethän sinä todellakaan aikone pelkästä kiusasta ottaa Konkkalan Annia?"

Herpertti räjähti nauramaan.

— "Minäkö? No enhän nyt sentään! Muutoin minä vaan kosin pilan vuoksi, peruutan sitten kaupat ja annan hyvikkeeksi muutaman sata-markkasen. Kaikki viisaat miehet eivät sitä voisi tehdäkään, mutta Herpertti vaikka piippuansa sytyttelisi semmoisilla paperiliuskoilla."

— "Ei ole hyvä leikkiä tuommoisilla asioilla", arveli tuomari.

— "Hohoo!" vastasi Kaulio "kyllä minä asiani vastaan."

— "Entäpäs", pisti nimismies väliin; "entäpäs, jos kosiminen kävisi hullusti?"

— "Arvoisa veli ja ritari!" huudahti Kaulio; "ettäkö minä saisin rukkaset, vai mikä oli meininkisi?"

— "Ja ne saat kanssa ilman mitään meininkiäkään", tokaisi jälleen maanmittari.

— "Vai niin, soo!" ylpeili Herpertti. "No ellen minä ole huomenna viimeistään kello seitsemän illalla pappilassa, niin löytää herra ja insenyöri, kotia tultuaan, tallissansa minun parhaan oriini, josta olen maksanut 2000 markkaa, vieläpä rahat lautaan, ilman mitään velkakirjaa. Minä voisin vaatia samanlaista vedonmaksua, jos voitan, mutta koska semmoinen taitaisi käydä vähän vaikeanlaiseksi herra insenyörille, niin tyydyn minä siihenkin, että herra insenyöri saa pikkuisen hävetä."

Pidot loppuivat, niinkuin tavallista on, vasta aamupuolella yötä, jolloin vieraat hajosivat, kokoontuakseen seuraavana iltana pappilaan.

* * * * *

Konkkalan pienessä torpassa asui nuori Lauri torppari sisarensa Annin ja vanhan, kivulloisen äitinsä kanssa. Köyhiä he olivat, mutta hurskaita ihmisiä. Puhtaus ja järjestys vallitsi pienessä torpassa sekä sisällä että ulkona. Pihana oli soma nurmikko aidattuna erilleen ulkohuoneista. Olipa mäenpäivänpuoleisella rinteellä vähäinen kasvitarhakin, johon Anni suurilla ponnistuksilla oli istuttanut muutaman omenapuun ja kymmenkunnan marjapensaita. Pieni oli pirtti, mutta puhdas ja valoisa. Lattia oli pesty, uuni valaistu. Olipa seinällä vähäinen hylly ja siinä raamatun ja virsikirjan vieressä muutamia muitakin kirjoja. Oli siinä Suomen kansan historia, oli siinä Oksasen ja Suonion runot ja moniahta vuosikerta Uutta Suometartakin. Hiljaista tyytyväisyyttä tiesi tuvassa kaikki. Yksin sairas äitikin, joka ei moneen vuoteen enää ollut kyennyt nousemaan vuoteeltaan — hänkin näytti iloiselta ja tyytyväiseltä. Veljen ja sisaren välillä vallitsi mitä hellin rakkaus. Kumpikin koettelivat kilvan huojentaa toistensa töitä ja vaivoja ja yksin voimin hoitelivat vanhaa äitiänsä.

Suuri kunnia oli tapahtunut tänään Konkkalan pienelle torpalle, sillä itse talon isäntä, Herpertti Kaulio, oli tänään tullut sinne uljaalla oriillansa. Tuossa hän nyt istui pöydän päässä, käsi puuskassa, puhellen torpparinsa kanssa suosiollisesti ilmoista ja vuodentulon toiveista.

— "Lauri", sanoi hän vähän ajan perästä. "Käskepäs Matti sisään."

Matti renki ilmaantui kynnykselle.

— "Matti", sanoi Kaulio, osoittaen pöydälle panemaansa hopeahelaista piippua ja kaunista tupakkikukkaroa. "Matti, panes mulle piippuun ja mene sitten matkaas."

Matti teki kuten oli käsketty, pani nöyrästi piippuun ja yhtä nöyrästi meni pois.

Kaulion isäntä istui kauan aikaa mahtavassa asennossa ja katseli mahtavasti ympärilleen, syljeskeli vielä mahtavammin ja puhkesi viimein puhumaan.

— "Tiedättekös nyt oikeen", kysyi hän, "mitä varten minä olen tänään tehnyt tällaisen kunnian, että olen ajanut tänne parhaalla orallani?"

— "Mahtaa olla tärkeitä asioita, isäntä", vastasi Lauri, "sillä harvoinpa tämmöistä on tapahtunut."

— "Niin onkin, niin onkin", lausui isäntä tyytyväisenä ja nauroi niinkuin hyvällekin asialle. "Enkä minä luule tässä tarvittavan pitkiä puheita niinkuin tieteellisessä tahi valtiollisessa tarkoituksessa, sillä olettehan te yksinkertaisia ihmisiä. Lyhvimmästä tärkiimpään: minä olen tullut tänne tahtomaan Annia vaimokseni. Ja niin minä nyt meinaan, että me Laurin kanssa suoraa päätä lähdemme täältä pappilaan kuulutuskirjaa ottamaan."

Lauri ja Anni seisoivat hämmästyneinä. Tämä oli niin äkkinäistä, niin odottamatonta kuin salama selvältä taivaalta. Anni ei näkynyt voivan käsittää asiata ensinkään. Kalpeana ja säikähtyneenä katseli hän vuoroin veljeänsä, vuoroin ankaraa isäntää, joka nyt oli puhunut jotakin niin kamalata, ettei Annin pieneen pääkköseen tuo ajatus vielä voinut sijaansa saada.

Kaulio katseli riemastuksella tätä hämmästystä.

— "No-no", virkkoi hän kotvasen kuluttua. "Kovinpa näytte säikähtäneen, hyvät ystävät. Mutta onhan se tiettykin, ettehän ole voineet — puhuakseni tieteellisessä katsannossa — tämmöistä onnen potkausta odottaakaan. No, Anni, tulepas nyt tänne!"

Niinkuin haavoitettu otus parkaisee ja hurjasti syöksee syrjään, niin parkaisi Anni raukkakin ja riensi tuvasta ulos.

— "Isäntä", sanoi Lauri vakavasti, "ei nyt sentään pitäisi tehdä pilaa tytöstä tämmöisillä puheilla."

— "Eipä minulla ole aikaa pilapuheisin teidän kanssanne. Pane päällesi pian ja lähdetään pappilaan."

— "Kiitoksia paljon, isäntä, meille tekemästänne kunniasta, vaan enhän minä … tuota … ole toisen niinkuin … asiata ratkaisemassa."

— "Kukas sitten?" kysyi Herpertti aivan kummastuneena.

— "Anni päättäköön itse. Se on ihan hänen asiansa," vastasi Lauri.

— "Mitä joutavia? Tiedänhän minä, että hän suostuu. Vai ei torpan tyttö ottaisi pitäjän rikkainta isäntää? Ja tuossa", lisäsi Kaulio, "tuossa on lahja morsiamelle." Sen sanottuaan, veti hän lompakostaan viidensadan markan setelin ja viskasi sen pöydälle.

— "Malttakaa vähän", sanoi Lauri. "Minä käyn kysymään Annilta."

Anni parka oli paennut kylmään aittaan.

— "Anni!" sano Lauri, "sinä olet itse kuullut, millä asialla Kaulio meillä on. Mitäs sanot?"

Anni loi kauniit silmänsä veljeen ja katseli häntä hetkisen, ikäänkuin tutkistellen Laurin omaa ajatusta. Mutta Lauri oli kamalan totinen; ei väräyskään hänen kasvoissansa osoittanut hänen sydämmensä ajatusta.

— "Anni!" virkkoi hän uudestaan. "Isäntä tuolla tahtoo vastausta. Köyhästä torpan tytöstä saattaa … tuota … tulla niinkuin rikkaan talon emäntä. Mitäs sinä vastaat?"

Tulvana syöksähtivät kyyneleet Annin silmistä. Hän heittäytyi veljensä kaulaan.

— "Veli, armas veli!" huusi hän. "Sinä olet tähän asti ollut niin hyvä, — tahdotkos sitten nyt panna minut turmioon? Armas veli! Älä pakoita minua menemään tuolle miehelle. Anna minun olla luonasi. Jos en jaksakaan sinua suuresti auttaa, niin hoidanhan minä toki vanhaa äiti parkaa. Älä, rakas veli, hylkää minua!"

Hellästi silitteli Lauri nyyhkivän sisarensa hivuksia.

— "Sisko kulta!" sanoi hän. "En minä aikonut pakoittaa sinua. Arvelin vaan niin puolin, että sinun pitäisi itsesi ratkaista asiasi, vaikka kovin kivistelikin sydäntäni, kun aattelin, että meidän mökki jäisi sinua vaille. Mutta nyt on mieleni taas levossa. Ollaan yhdessä, sisko, ollaan yhdessä kuten tähänkin asti, köyhinä, mutta tyytyväisinä. Älä nyt huoli itkeä enää, älä itke! Istu nyt tässä, niin minä käyn ilmoittamassa asian Kaulion isännälle."

Kaulio istui pöydän päässä, vedellen savuja potrasta piipustaan. Kesken hänen ylpeitä ajatuksiaan siitä, kuinka muka torpan tyttö on ilomielin vastaan ottava hänen tarjouksensa, — kesken näitä ajatuksia iski sentään hänen mieleensä: mitähän, jos tyttö rääsy panisi vastaan? Voi kuinka tuo kelvoton ajatus mylleröitsi Kaulion sydämmen aivan ylös alaisin ja saattoi siinä kaikki häijyt hengettäret liikkeelle. Kirous, pahansuomus, uhka ja kostonhimo, — kas nämä ne nyt alkoivat kamalan tanssinsa Kaulio paran sydämmessä. Ylpeys se sentään sai hetkeksi ylivallan, ja muut häijyt olennot pakenivat jälleen — sydämmestäkö pois? Ei, ne piiloittuivat vaan sen lukemattomiin salaisiin kammioihin, tullakseen sopivassa tilaisuudessa jälleen esiin. —

Lauri astui sisään,

— "Isäntä hyvä", lausui hän, "meidän Anni kiittää teitä siitä kunniasta, minkä olette hänelle tehneet. Mutta", — Lauri pysähtyi, ja samassa nuo häijyt henget Kaulion sydämmessä tulivat taas esiin ja alkoivat huiman temmellyksensä. "Mutta", jatkoi Lauri, "kyllähän te tiedätte paremmin kuin minä, että avioliitto on sentään tärkeä asia … ja jos ei siinä niinkuin molemmin puolin ole … tuota niinkuin veisataan että 'rakkaull' sydämmet sido', niin semmoinen avioliitto on vähän niinkuin nurinpäinen."

— "Älä nurita, äläkä narita, vaan pane päällesi ja mennään pappilaan!"

— "No tuota … ei taida siitä pappilan reissusta tulla mitään ehjää."

— "Mitä?! Mitä sinä tarkoitat, retvana? Puhu suusi puhtaaksi!"

Soimaus nosti veren Antin kasvoihin.

— "Anni ei huoli teistä", sanoi hän kylmästi, mutta vakavasti.

— "Vai niin! Vai niin soo! Vai niin vainen!" änkytti Kaulio vimmassaan, ja paha vaahto näkyi hänen suupielissänsä. "Te ette siis pelkää, hyljätessänne minun moistani miestä? No niin! Mitäpäs minä tuosta! Enhän voi muuta kuin nauraa. Hahaha! Ja luuletko sinä, typerä mies, että Herpertti Kaulio oikein todenteolla on tarjouksensa tehnyt? Pilaa se oli alusta loppuun, sulaa pilaa, voidakseni vaan nauraa teidän tyhmyyttänne, sinun sekä tyttö raukan. Hahaha!"

Lauri oikaisi solean, miehekkään vartalonsa.

— "Ottakaa takaisin, isäntä, nämä sananne, sillä minä en salli pilkata sisartani enkä itseäni."

— "Minä viisi tuommoisen miehen sallimisesta. Pilkkaa olen tehnyt, ja saadaanpa tälle asialle herrain seurassa nauraa monta aikaa. Hahaha!"

— "Isäntä", virkkoi Lauri, ja hänen silmänsä iskivät suuttumuksen tulta. "Minä olen köyhä mies, mutta kunniaani en anna solvata. Ja sen vuoksi teette oikein, jos lähdette tästä talosta ennenkuin mitään pahaa tapahtuu."

— "Tiedätkö sinä, poika nulikka", kiljasi Kaulio, "kenenkä tupa tämä on? Tästä lähden milloin tahdon ja olen täällä niin kauan kuin tahdon."

— "Torppa on teidän", vastasi Lauri, "mutta nyt olen minä tässä isäntänä, ja ellette hyvällä lähde, niin täytyy minun näyttää teille se paikka, mistä salvumies on viisi hirttä poikki lyönyt."

— "Suus kiini, penikka!" tiuskasi isäntä vimmoissaan ja kohotti piipun, lyödäkseén sillä Lauria.

Mutta samassa sieppasi Lauri Herperttiä toisella kädellä kauluksesta, toisella vyötäisistä, ja ennenkuin Herpertti ehti äännähtääkään, oli Lauri hänet viskannut ulos pihalle. Kumahti vaan silloin hanki, kun suuri Herpetti isäntä lensi siihen suin päin.

* * * * *

Pappilassa odottivat herrat turhaan Kauliota. Kello löi 7, mutta häntä ei kuulunut, eikä kuulunut häntä vielä puolenkaan yön aikana, jolloin vieraat viimeinkin läksivät kotiansa, naureskellen ja ivaten Herpertin rukkasia.

Mutta maanmittarin tallissa seisoi, hänen kotiin tullessaan uljas, kahden tuhannen maksava orit.

II.

Vuosi on kulunut.

Konkkalan torpassa ei enää asukaan Lauri sisarensa ja vanhan äitinsä kanssa. Lauri on mökkiläisenä ja elättää itseään päivätöillä ja kalastamisella. Kurjaa on heidän elämänsä, mutta veljen ja sisaren keskinäinen rakkaus on pysynyt entisellään, ja entistä hellemmin he hoitavat vanhaa äitiänsä.

Kaiken tämän on aikaan saanut Herpertin kosto. Heti tuon surkean kosioretkensä jälkeen oli hän — häpeästä ja kostonhimosta menehtymäisillään — keinotellut omaksensa toiselta talon-isännältä Laurin velkakirjan, pannut sen hakemukseen, ottanut ryöstötuomion, myöttänyt heiltä hevosen ja molemmat lehmät sekä muun irtaimen tavaran ja ajanut poloiset torpan asukkaat mieron tielle.

Lieneekö maailmassa mitään niin peräti halpamielistä, niin huonoa, niin likaista ja saastaista kuin kateus ja koston himo? Ja kumminkin niitä näkee kaikkialla maailmassa, minne vaan silmänsä kääntää. Niitä asuu ylhäisissä sekä alhaisissa, rikkaissa ja köyhissä, valistuneissa ja valistumattomissa.

Oliko Kaulion isäntä nyt tyytyväinen, kostettuaan torpparille häpeänsä? En tiedä, mutta yhä huimemmin hän nyt rupesi elämään ja yhä tiheämmin palvelemaan viinan hirmuista epäjumalaa. Missä vähänkin oli pitoja, siellä oli Herperttikin. Siellä hän melusi ja nauroi ja joi, ja harvoin hän kotiansa tuli muutoin kuin tunnottomaksi päihtyneenä. Hän iloitsi ja nauroi ja salli tehdä pilkkaa itsestänsä, mutta yksi asia oli, jonka mainitseminen saattoi hänet vimmaan. Jos vaan joku sattui hänelle virkkamaan hänen entisestä Lauri torpparistaan, silloin hänen kasvonsa vääntyivät vihasta, ja ankarasti kiroillen uhkasi hän sitä, joka enää uskaltaisi mainita tuota nimeä hänen kuultensa. Vihasiko hän yhä vielä tuota mies parkaa, jonka hän oli saattanut kurjuuteen? Vai oliko hänen rinnassaan ääni, joka kesken juopumustakin hänelle kuiskasi, että hän oli tehnyt konnan työn?

* * * * *

Oli ihana kevät-aamu. Aurinko oli juuri nousemaisillaan. Luonto heräsi lyhyestä unestaan. Mutta tyvenellä järven pinnalla oli kaksi ihmistä jo täydessä työssä. Oli särjen kutuaika, ja iloisesti kisaillen kiehui särkiparvet ritain ympärillä. Lauri ja Anni olivat rysiänsä kokemassa. Laihtuneita olivat kumpainenkin siitä asti kuin heidät viimeksi näimme. Kova työ ja huoli ne niin pian painavat leimansa ihmisen muotoon. Ihana oli keväinen aamu, ja luonnon kauneus se loi rauhaa ja hiljaista tyytyväisyyttä näitten köyhien ihmisten mieliin. Ridalta toiselle soutaessaan pysäytti Anni äkisti airot ja loi silmänsä kauas yli järven pinnan. Ääneti istui Lauri veneen perässä. Sama ajatus näkyi asuvan molemmissa.

— "Jumala on sentään hyvä", virkkoi Anni viimein hiljalleen.

— "Kyllä Hän on hyvä", vastasi Lauri.

Se oli heidän aamurukouksensa.

Äkisti kuului järven toiselta rannalta räikeätä melua. Sieltä lähti vene liikkeelle, kantaen kahta henkeä. Mutta kummallista väkeä näkyivät nuo kulkijat olevan. Luonnon tyyneys ja rauha ei näkynyt vaikuttavaa heihin yhtä rauhoittavasti kuin Lauriin ja Anniin, sillä pahasti he kirkuivat ja huusivat. Säikähtäen ryöpsähti sorsaparvi kaislistosta, ja kauas kanteli kaiku heidän huutojansa. Toinen, vähäisempi mies, istui airoissa, joita hän hoiteli kovin epävarmasti. Toinen, isokasvuinen mies, istui veneen perässä, alin-omaa keikahdellen puoleen ja toiseen, milloin kiroten ja huutaen, milloin laulaa loilottaen. Mies parat näkyivät olleen juopuneita. Mitä keskemmälle järven selkää vene läheni, sitä hurjemmin alkoi perässä istuja reutoa.

— "Ketäs nuo ovat?" kysyi Anni.

— "Ellen erehdy, on siinä Kaulion isäntä renkinsä kanssa. Kaiketi palajavat käräjäherrain juomingeista."

— "Mutta tuolla lailla reutoessaanhan saattavat pian kääntää veneen alassuin", virkkoi Anni säikähtyneenä.

— "Sitäpä minäkin pahoin pelkään", vastasi Lauri.

Kaulio oli nähtävästi aivan hurjana viinan höyryistä. Hänen laulunsa ja loilotuksensa muuttuivat viimein kirkunaksi. Hän huusi ja potki veneessään, kunnes renki vihdoin näkyi hyppäävän ylös ja huutavan:

— "Nyt te potkasitte tapin irti."

— "Hittojakos me tapilla teemme?" kiljasi isäntä, ottaen tapin veneen pohjalta ja heittäen sen kauas järveen.

— "Heleijaa!" riemuitsi mieletön mies.

Mutta pianpa muuttuivat hänen hurjat kiljuntansa vielä kamalammiksi hätähuudoiksi. Vesi nousi veneessä nousemistaan, rantaan oli vielä toista virstaa, ja hukkumisen vaara oli juopuneellekin jotenkin silmin nähtävä.

— "Anni, Anni!" huusi Lauri. "Souda Herran tähden tuonne!"

Vaan eivät ennättäneet pelastajat aivan veneen luoksekaan, niin nousi Kaulio seisomaan, horjahti, kaatui veteen ja kaasi veneen kumoon. Silmänräpäykseksi katosivat isäntä sekä renki veden alle, mutta nousivat kohta jälleen pintaan ja tarttuivat kumoon kaatuneesen veneesen. Päihtymys oli kerrassaan haihtunut juomarien päästä, ja surkeasti parkuen he huusivat apua.

Kotvan aikaa kesti kumminkin, ennenkuin Lauri ja Anni saapuivat paikalle. Monasti olivat hukkuvain voimat jo pettää, mutta nähdessään pelastuksen tulevan, ponnistivat he viimeisetkin voimansa, pysyäkseen veden päällä. Suurella vaivalla ja oman henkensä ilmeisellä uhalla saivat Lauri ja Anni viimein nostetuksi Kaulion isännän ja hänen renkinsä. Kaulio vaipui tunnotonna veneen pohjalle eikä herännyt rannassakaan. Yksin voimin kannettiin hän Laurin vähäiseen mökkiin, jossa Laurin ja Annin viimeinkin onnistui saada henkiin kurja mies. Renki läksi kotia hevosta hakemaan, jolla veisi isäntänsä kotiin.

Kaulio oli kokonaan nääntynyt. Kova säikähdys oli kerrassaan murtanut viinan turmeleman ruumiin voimat. Kuume oli hänellä jo valloillaan, silloin kuin renki tuli häntä noutamaan kotia. Koetettiin nostaa isäntä vuoteelta.

— "Mutta ihanhan isäntä on henkitoreissa; mitenkäs häntä uskaltaa minnekään lähteä viemään?" sanoi renki.

Sairas näkyi hetkeksi selvinneen kuumeestansa.

— "Jumalan tähden", äänsi hän, "älkää viekö minua minnekään! Antakaa minun kuolla tänne!"

Ja niin jäi mahtava Kaulion isäntä Laurin ja Annin mökkiin. Mutta sitä eivät mökin yksinkertaiset ihmiset ajatelleet. He näkivät tuossa vain kurjan miehen, joka vast'ikään oli pelastettu kuoleman kidasta, ryhtyäksensä vain uudestaan kuoleman kamppaukseen. Eikä ystävä ole milloinkaan hoitanut ystäväänsä niin hellästi kuin tämän köyhän mökin asujamet nyt hoitivat häntä.

Pari viikkoa häilyi Kaulion isäntä elämän ja kuoleman välillä. Pitäjällä oli saatu tietää hänen tapaturmansa, ja sille hänen juomatoverinsa ensi alussa nauroivat, mutta kun saatiin kuulla hänen tilansa ja myös missä tuo mahtava mies nyt potilaana oli, silloin lakkasi nauru. Kuka tunsi silloin jonkunmoisen piston sydämmessään, kuka kummeksi, kuka säälitteli, mutta nauraa ei voinut kukaan.

Kaulion hetki ei ollut kumminkaan vielä lyönyt. Tauti taittui, kuume väheni ja tuskat lievenivät. Mutta sitä mukaa kuin ruumiilliset vaivat hälvenivät, sitä mukaa rupesi hänen sielunsa sairastamaan, onneksi sitä tautia, joka käy perinpohjaisen parannuksen edellä.

Kaulion sydämmeen oli valonsäde sävähtänyt, ja nyt nousi sydämmessä kapina. Kaikki häijyt olennot siinä liikahtivat, sillä ne eivät valoa sietäneet. Ne koettivat kätkeä itseänsä jos johonkin salaiseen sopukkaan, mutta valoa tunki sinnekin; heidän täytyi paeta yhä lähemmäs ovea. Mutta tuo liikahtaminen, tuo piilopaikkain hakeminen, — se se tuotti Kaulio paralle niin sanomattomia tuskia. Ja koko tuon sydämmen taistelun aikana ei hän puhunut mitään. Vasta sittenkuin ylpeys, kaikkien muitten häijyjen olentojen, johtaja ja päämies, oli valoa paeten viimeinkin lähtenyt sydämmestä, vasta silloin alkoivat sielunkin tuskat vähetä, vasta silloin rupesi Kaulio puhumaankin.

— "Voi kuitenkin!" virkkoi hän eräänä aamuna. "Minuako vainenkin te hoitelette tällä tavalla, minua, joka olen teille niin paljon pahaa tehnyt?"

— "Ei nyt puhuta siitä, isäntä hyvä", virkkoi Anni. "Jumalan kiitos, että voitte jo puhua. Olkaa vaan levossa, kyllä sitten paranette."

— "No täyttäkää sitten mittani kukkurapääksi ja antakaa minun juoda kalkkini pohjaan asti. Pitäkää minua luonanne, kunnes Jumala, jonka tiet niin ihmeelliset ovat, joko kutsuu minut pois tahi tekee vielä armossansa terveeksi. Kotona ei minulla ole yhtään lempeätä kättä, joka hoitaisi minua, viheliäistä miestä, niinkuin sinä Anni parka."

Päivä kului päivän perästä, ja yhä nopeammin parani Kaulio. Hänellä oli nyt tarpeeksi aikaa ja tilaisuutta tutkia tilaansa ja entistä elämätänsä. Lauri ja Anni saattoivat nyt usein moneksi tunniksi mennä kalaan, ja sillä aikaa istui Kaulio mökin vanhan muorin vuoteen ääressä ja lapsellisella luottamuksella kuunteli, kuinka muori, hänkin elämässään paljon taistellut ja paljon kokenut, puheli sydämmen nöyryydestä ja Jumalan armosta. Moni hiljainen kyynel silloin lievensi hänen sydämmensä tuskaa.

Kuuden viikon kuluttua palasi Kaulio kotiansa, mutta tämä, nyt tullut, isäntä oli aivan toisellainen ihminen kuin se, joka kuusi viikkoa sitten oli lähtenyt sieltä käräjäherrain juominkeihin.

Mökki kankaalla jäi nyt tyhjäksi. Kaulio, muuttaessaan siitä pois, vei uhkeaan taloonsa mökin asujametkin, Laurin ja Annin ja heidän vanhan äitinsä.

III.

Lähellä Kauliota kohoilee korea Savilammin talo. Vikkelästi siinä emäntäinen hyörii, taitava ja toimelias, hiljainen ja siveä, — entinen Konkkalan Anni, nyt naimisissa entisen torpparin, Simo Jokelan, kanssa. Savilampi kuului ennen Kaulioon, mutta nyt se on lohkaistu päätilasta. Kaksi päivää Annin ja Simon häitten jälkeen lahjoitti Herpertti Kaulio Savilammin Annille ja hänen miehelleen.

Lauri on Kaulion toimeliaana voutina ja hoitaa taloa kuin mies. Kaulion isäntä on vanha eikä enää paljoa jaksa puuhata.

Tuntikausia hän istuu kartanonsa peräkamarissa, vanhan, hyvin vanhan kivulloisen eukon vuoteen vieressä, haastelee hänen kanssaan ja lukee hänelle Raamattua.

Usein tulee pikkuinen, vilkassilmäinen tytön tynkä hänen luokseen. Se on Annin esikoinen. Vanha Kaulio hypittelee lasta polvellaan ja laulelee sille "Saimaan rantaa." Mutta kun tyttönen ensi kertaa osasi sanoa: "Vaaji, tylliin!" — silloin Kaulio itki ja nauroi ilosta, nauroi ja itki.