SISÄLLYS: (continued 2)

Kello kävi yhdeksättä, ja minussa rupesi tuntumaan voimakas vastavaikutus yön monen kiihottavan tapahtuman jälkeen. Olin väsynyt ja pääni tuntui raskaalta ja jäsenet olivat kangistuneet. Minussa ei vaikuttanut ammatti-innostus niinkuin seuraajassani, en myöskään pitänyt asiaa paljaana abstraktisena, intellektuellisena probleemina. Mitä koski Bartholomeus Sholton kuolemaa, olin jotenkin välinpitämätön koko asian suhteen; en ollut kuullut mitään hyvää hänestä enkä tuntenut erityistä vastenmielisyyttä hänen murhaajaansa kohtaan. Mutta aarteen laita oli toinen. Se, tahi osa siitä kuului oikeastaan miss Morstanille. Niin kauan kuin oli vähänkin toivoa saada se takaisin, olin valmis uhraamaan henkeni sen puolesta. Totta oli, että jos löytäisin sen, niin luultavasti ikipäiviksi menisi hän hukkaan minulta. Mutta sepä olisikin turhamaista ja itsekästä rakkautta, joka antaisi vaikuttaa itseensä sellaisista syistä. Jos Holmes pyrki saamaan selvää rikoksellisista, niin oli minulla kymmenkertaisesti suurempi syy, joka pakotti minut etsimään aarretta.

Kylvettyäni kotona Baker Streetillä ja vaihdettuani vaatteita, olin joukon virkeämpi. Tullessani huoneesemme, oli pöytä katettu ja Holmes kaatamassa kahvia.

"Tässä nähdään," sanoi Holmes nauraen ja osotti sanomalehteä. "Tuo älykäs Jones ja kaikkialla läsnäoleva uutisten kokooja ovat päättäneet asian keskenänsä. Mutta olettehan kuulleet tarpeeksi siitä nykyään. On parasta että ensin syötte vähäsen."

Otin sanomalehden häneltä ja luin lyhyen uutisen, jonka nimenä oli: "Salaperäinen tapaus Yli Norwoodissa."

"Kahdentoista aikaan viime yönä," kertoi Standard, "tavattiin mr Bartholomeus Sholto, asuva Pondicherry Lodgessa, Yli Norwoodissa, kuolleena asunnossaan, luultavasti murhattuna. Sen mukaan, mitä olemme kuulleet, ei mitään erityisiä jälkiä ulkonaisesta väkivallasta huomattu Sholton ruumiissa, mutta arvokas kokoelma intialaisia jalokiviä, jotka vainaja oli isältään perinyt, oli kadonnut. Onnettomuuden huomasivat ensin mr Sherlock Holmes ja tohtori Watson, jotka olivat tulleet sinne vainajan veljen Thaddeus Sholton seurassa. Omituisen onnellisen sattuman johdosta oli mr Athelney Jones, tuo hyvin tunnettu jäsen salapolisijoukossamme, juuri Norwoodin polisikonttoorissa ja oli paikalla puolentunnin kuluttua tiedon saatuaan. Hänen harjaantunut ja kokenut tarkkanäköisyytensä suuntautui heti rikoksellisten selville saamiseen sillä seurauksella, että veli Thaddeus Sholto jo on vangittu sekä emännöitsijä mrs Bernstone, eräs intialainen palvelija nimeltä Lal Rao, ja portinvartija Mc Murdo. Aivan varmaa on että varas tahi varkaat hyvin tunsivat talon, sillä mr Jones on tunnetuilla teknillisillä ominaisuuksillaan ja hienolla huomaamiskyvyllään onnistunut huomattavalla johdonmukaisuudella näyttämään etteivät rikokselliset olleet voineet tulla sisään ikkunasta eikä ovesta, vaan täytyivät raivata itselleen tien suoraan katon poikki ja sitte laskuoven kautta huoneesen, joka oli yhteydessä huoneen kanssa, jossa ruumis löydettiin. Tämä tosiasia, josta ei ole epäilemistä, osoittaa selvästi, ett'ei sisäänmurto ollut ainoastaan sattuman työ, niinkuin nopea lainvalvojain asiaantarttuminen selvästi esiintuo sen suuren edun, että sellaisissa tilaisuuksissa on terävä ja etevä pää johtamassa. Me katsomme että tämä antaa uutta tukea niille, jotka toivovat nähdä salapolisejamme toimessa ja siten saatettuina lähempään ja vaikuttavampaan yhteyteen tapausten kanssa, joita heidän velvollisuutensa on tutkia."

"Sepä on oivallista!" sanoi Holmes ivallisesti nauraen. "Mitä siitä sanotte?"

"Sanon, että itse tuskin olemme jääneet vangitsematta, ollen sekotettuina murhaan."

"Sen minäkin luulen. Enkä minä vieläkään ole varma vapaudestamme, jos häntä sattuisi kohtaamaan uusi älykkäisyyden puuska."

Samassa soi eteisen kello tulisesti ja sitte kuulimme emännöitsijämme äänekkäästi valittaen ihmettelevän ja pauhaavan eteisessä.

"Kaikkien henkien nimessä, Holmes," sanoin minä nousten pöydästä. "Luulen että he jo ovat täällä!"

"Eivät suinkaan. Niin huonosti eivät asiat vielä ole! Se on varmaankin tuo vapaaehtoinen voima — Baker Streetin apujoukot."

Hänen vielä puhuessa, kuului paljaitten jalkojen tallutusta ylös portaita, jota seurasi kimeitten äänien sekavaa solinaa, ja sisään tunki tusina likaisia ja repaleisia katupoikia. Huolimatta heidän äänekkäästä tulostaan näytti jonkinlainen kuri vallitsevan heidän keskellään, sillä heti asettuivat he yhteen riviin ja tuijottivat meihin odottavalla muodolla. Yksi heistä joka oli pitempi ja vanhempi muita, astui esiin verkallisella paremmuuden muodolla, joka näytti hyvin naurettavalta tuollaisella surkealla, pienellä linnunpelätillä.

"Saanut sananne, sir," sanoi hän, "ja toimitin heti heidät tänne. Kolme hopearahaa raitiovaunupileteistä."

"Tässä saat," sanoi Holmes ottaen taskustaan pari hopearahaa. "Vastaisuudessa voivat he tuoda tietonsa sinulle Wiggins, ja sinä minulle. Minä en tahdo että talo noin valloitetaan. Mutta on kait parasta että kaikki saatte kuulla ohjesäännöt. Tahtoisin saada selkoa eräästä pienestä höyryveneestä ja missä se nykyään oleskelee, — sen nimi on Aurora, omistaja on Mordecai Smith, on musta ja kaksi punaista raitaa syrjässä ja musta savutorvi valkealla vyöllä. Sen pitäisi löytämän jossakin alhaalla päin. Yhden pojista täytyy asettua Mordecai Smithin rantalaiturin luo vastapäätä Millbankia, nähdäkseen, josko vene tulee takaisin. Teidän pitää jakaa työ keskenänne ja perinpohjin etsiä molemmat rannat. Ilmoittakaa heti minulle kun saatte tietoja. Onko kaikki selvänä?"

"Kyllä, kapteini!" vastasi Wiggins.

"Vanha taksa ja yksi guine pojalle, joka löytää veneen. Tässä saatte yhden päivän palkan etukäteen. Menkää nyt!"

Hän antoi heille yhden shillingin kullekin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä olivat he jo kadulla.

"Jos vene on vedenpinnan yläpuolella, niin etsivät he sen," sanoi Holmes, nousten pöydästä ja sytyttäen piippunsa. "He voivat tunkeutua joka paikkaan, nähdä kaikki, kuulla kaikki, mitä sanotaan. Odotan ennen iltaa kuulevani että ovat saaneet vihiä siitä. Sill'aikaa emme voi muuta kuin odottaa seurauksia. Me emme voi jatkaa keskeytyneitä tutkimuksiamme ennenkuin saamme tietoja joko Aurorasta tai Mordecai Smithistä."

"Toby varmaankin pitäisi näistä jäännöksistä… Aijotteko mennä nukkumaan, Holmes?"

"En; en ole väsynyt. Minulla on kummallinen ruumiinrakennus. En muista, että milloinkaan olisin tuntenut itseäni väsyneeksi työstä, mutta työttömyys, se kokonaan uuvuttaa minut. Istaudun polttamaan ja miettimään sitä harvinaista asiaa, jonka kaunis holhokkini on antanut puuhattavaksemme. Jos joskus tällainen teko on ollut helppoa, niin pitäisi meidän olla sitä. Puujalkaiset miehet eivät ole varsin tavallisia ja toinen on luullakseni ihan yksin lajiansa."

"Taaskin tuo toinen!"

"En tosin tahdo peittää häntä teiltä mihinkään salaperäiseen humuun. Mutta teidän on itse täytynyt muodostaa hänestä oma mielipiteenne nyt. Punnitkaa tarkoin kaikki seikat! Erinomaisen pienet jalanjäljet, varpaat, joita ei koskaan kenkä ole ahdistanut, paljaat jalat, kivipäinen puunuija, suurta notkeutta, pieniä myrkytettyjä piikkejä. Mitä tuosta kaikesta päätätte?"

"Hän on villi!" huudahdin minä. "Ehkä joku noista hindueista, jotka olivat Jonathan Smallin tovereita."

"Tuskinpa," vastasi Holmes. "Kun ensin näin nuo kummalliset aseet, olin taipuvainen uskomaan samaa, mutta jalanjälkien omituinen muoto saattoi minun lähemmin ajattelemaan asiaa. Muutamat Intian niemimaan asukkaista ovat pienikasvuisia, mutta kukaan ei olisi voinut jättää sellaisia jälkiä kuin nämä. Varsinaisella hinduilaisella on pitkät ja kapeat jalat. Varvikkeita pitävällä muhamettilaisella on isovarvas selvästi erotettuna muista, koska hihna tavallisesti pujotetaan sen ja muitten varpaitten välistä. Nämä pienet piikit voivat myöskin olla ammutut ainoastaan yhdellä tapaa. Ne ovat tähdätyt puhalluspillistä! Noo, mistä on siis villimme kotoisin?"

"Etelä-Amerikasta," ehdottelin epäröiden.

Holmes kohotti kätensä ja otti hyllyltä paksun kirjan.

"Tässä on ensimmäinen osa maantieteellisestä teoksesta, joka juuri on ilmestymässä. Sen voimme pitää viimeisenä auktoriteettina. Mitä tässä on! 'Andamansaaret sijaitsevat 340 engl. peninkulmaa pohjoiseen Sumatrasta Bengalin lahdessa.' Hm, hm. Mitä kaikki tämä on? 'Kostea ilmanala, koralliriuttoja, haikaloja, Port Blair, pahantekijä parakkeja, Rutlandsaari, puuvillaistutuksia…' Kas, tässä se on! 'Alkuasujamet Andamansaarilla ovat ehkä maan pienin kansa, vaikka ihmistutkijat asettavat heidän edelleen bushmannit Afrikassa, kaivaja-intiaanit Amerikassa ja Terra del Fuegiansissa. Heidän pituutensa on keskimäärin tuskin neljä jalkaa, vaikka löytyy täys-ikäisiä, jotka ovat paljon pienempiä. He ovat hirmuista, vihaista ja työlästä kansaa, vaikka voivat osoittaa suurinta ystävyyttä, kun kerran on saavuttanut heidän luottamuksensa.' Huomatkaa tämä, Watson! Ja kuulkaa nyt edelleen. 'He ovat luonnostaan erittäin rumia, varustetut suurella, epämuotoisella päällä, pienillä, ilkeillä silmillä, ja vääristetyillä kasvonpiirteillä. He ovat niin kauheita ja itsepintaisia, että kaikkien brittiläisten virkamiesten ponnistukset vaikuttaa heihin, ovat olleet turhat. He ovat aina olleet haaksirikkoisten merimiesten kauhuna, sillä heidän on tapana lyödä niitä kuoliaaksi kivinuijillaan tahi ampua myrkytetyillä nuolillaan. Tällaiset verilöylyt päättyvät poikkeuksetta raa'alla juhlalla.' Hauska, rakastettava kansa, — eikö totta, Watson? Jos tuo veitikka olisi saanut noudattaa omia päähänpistojaan, olisi asia varmaankin saanut vielä hirveämmän käänteen. Luulen, että Jonathan Small olisi maksanut paljon, jos hänen ei olisi tarvinnut käyttää häntä."

"Mutta miten tuli hän saamaan niin omituisen apulaisen?"

"Niin, siihen minä en voi vastata. Mutta, kuten jo olemme päätelleet, että Small pakeni Andamansaarilta, ei ole niin kummallista että tuo alkuasukas on seurannut häntä. Saamme kyllä selon siitä kaikesta aikanaan. Mutta kuulkaa, Watson, — näytätte niin väsyneeltä. Laskeutukaa tuohon sohvalle, niin saadaan nähdä, enkö saa teitä nukkumaan."

Hän otti esiin viulunsa seinältä ja alkoi soittaa hiljaista, nukuttavaa säveltä, — omaa sävellystä luultavasti, sillä hänellä oli harvinainen kyky improvisoida. Minä muistan hämärästi hänen pitkän hoikan vartalonsa, vakavat kasvonsa ja hitaasti kohoutuvan ja laskeuvan rokansa. Sitte tuntui minusta ikäänkuin rauhallisesti keinuisin hiljaisella sävelmerellä, kunnes vihdoin saavuin unen valtakuntaan, missä Mary Morstanin lempeät kasvot hymyilivät minulle.

Yhdeksäs luku.

Odottamaton viivytys.

Oli myöhä iltapäivällä, kun voimistuneena ja raitistuneena heräsin. Sherlock Holmes istui samassa asennossa, kuin nukkuessani, paitsi että hän oli laskenut viulun pois ja luki kirjasi. Hän katsoi minuun, kun liikahdin ja huomasin että hän oli huolestuneen näköinen.

"Olette nukkunut hyvin," sanoi hän. "Pelkäsin että keskustelumme herättäisi teidät."

"En ole mitään kuullut." vastasin minä. "Oletteko saanut tuoreita tietoja?"

"Valitettavasti en. Tunnustan, että olen ihmeissäni ja pettynyt. Olin odottanut saavani tietää jotakin varmaa tähän aikaan. Wiggins oli äsken täällä. Hän sanoo etteivät ole nähneet merkkiäkään veneestä. Se oli erittäin kiusallinen viivytys, sillä joka hetki on tärkeä."

"Voinko niinä tehdä mitään? Olen levännyt nyt ja valmis lähtemään uudelle yölliselle tutkimusretkelle."

"Ette. Me emme voi mitään tehdä, ainoastaan odottaa. Jos menemme itse ulos, voi Wiggins tulla sill'aikaa ja siten tulee asia viivytetyksi. Tehkää te, mitä tahdotte, mutta minun täytyy jäädä kotiin."

"Minä lähdenkin sitte Camberwelliin mrs Cecil Forresterin luo. Hän pyysi eilen minua tulemaan."

"Mrs Cecil Forresterin?" kysyi Holmes hymyilyn säde silmissä.

"No niin, luonnollisesti miss Morstanin luo myöskin. He olivat uteliaita kuulemaan, mitä on tapahtunut."

"Minä en sanoisi heille liian paljoa," sanoi Holmes. "Naisiin ei koskaan voi luottaa, — ei edes parhaimpiin heistä."

Minulla ei ollut aikaa vastustaa tuota inhoittavaa väitettä.

"Tulen takaisin tunnin tai parin perästä,".sanoin ainoastaan.

"Hyvä! Onnea vaan! Mutta, kuulkaa, kun kerran menette joen toiselle puolelle voitte samalla viedä Tobyn takaisin. Luullakseni emme enää tule tarvitsemaan sitä."

Otin koiran mukaani ja jätin sen tuolle vanhalle luonnontutkijalle Pinchin Lanella. Camberwellissa tapasin miss Morstanin vähän väsyneenä yön seikkailusta, mutta hyvin uteliaana kuulemaan uutisia. Mrs Forrester oli myöskin hyvin uutelias. Kerroin heille kaikki mitä olimme tehneet, jättäen pois kuitenkin kauheimmat yksityiskohdat murhenäytelmästä. Vaikka mainitsin mr Sholton kuolemasta, en sanonut miten se oikeastaan oli tapahtunut. Mutta vaikka jätinkin kauhistavimmat kohdat kertomatta, oli heillä kuitenkin suuresti ihmettelemistä.

"Sehän on täydellinen roinaani!" huudahti mrs Cecil Forrester. "Vääryyttä kärsinyt nuori nainen, puolen miljoonan arvoinen aarre, musta ihmissyöjä ja rosvo, jolla on puujalka. He näyttelevät tuon lurjuksen tai sydämmettömän loordin osaa."

"Ja sitte kaksi valtavaa ritaria, jotka tulevat vääryyttäkärsivälle avuksi," lisäsi miss Morstan hymyilevästi katsellen minua.

"Niin, Mary, onnesi riippuu näitten vakoomisien tuloksesta. Minusta et ole puoleksikaan niin liikutettu kuin sinun pitäisi olla. Ajattelepas miltä tuntuisi olla niin rikas ja nähdä koko maailma jalkainsa juuressa."

Ilon tunne valtasi minut huomatessani ettei hänessä näkynyt merkkiäkään uhkamielisestä tyytyväisyydestä ajatellessaan tuota loistavaa toivetta. Päinvastoin heitti hän päätään taapäin ikäänkuin erottaakseen ettei se paljon häntä huvittanut.

"Olen levoton mr Thaddeus Sholton puolesta," sanoi hän. "Muu ei merkitse mitään, mutta minusta hän on koko ajan käyttäytynyt mitä ystävällisimmällä ja rehellisimmällä tavalla. Meidän velvollisuutemme on puhdistaa häntä tuosta kauheasta ja aiheettomasta syytöksestä."

Oli ilta kun lähdin Camberwellistä, ja tullussani kotiin oli aivan pimeä. Toverini kirja ja piippu olivat hänen tuolinsa vieressä, mutta itse oli hän poissa. Katsoin ympärilleni löytääkseni jonkun kirjelipun, mutta mitään ei näkynyt.

"Mr Holmes on varmaankin mennyt ulos," sanoin mrs Hudson'ille kun hän tuli sisään laskemaan alas ikkunaverhoja.

"Ei, sir. Hän on mennyt huoneesensa, sir. Kuulkaa, sir —" tässä muuttui hänen äänensä kuiskaukseksi, "olen kovin levoton hänen terveytensä suhteen."

"Miten niin, mrs Hudson?"

"Hän on niin kummallinen, sir. Kun olitte menneet, käveli hän lakkaamatta huoneessa edestakaisin kunnes ihan väsyin kuulemaan hänen askeleinsa ääniä. Sitte kuulin hänen puhuvan itsekseen ja mutisevan ja kävelevän sinne tänne, ja joka kerran kun eteisenkello soi, tuli hän syösten eteiseen ja huusi: 'Kuka siellä on, mrs Hudson?' Ja nyt on hän mennyt huoneesensa, mutta kuulen hänen käyvän edestakaisin siellä niinkuin äsken täällä. Toivon, ett'ei hän tule sairaaksi, sir. Mainitsin jotakin kuumetta ehkäisevästä lääkkeestä, mutta silloin kääntyi hän suoraan minuun katseella, niin ett'en tiedä miten pääsinkään ulos huoneesta."

"En luule teillä olevan syytä pelkoon, mrs Hudson," vastasin minä. "Olen nähnyt hänet ennenkin tuossa tilassa. Hän miettii jotakin, joka kiihottaa häntä noin."

Koetin puhella niin huolettomalla äänellä kuin suinkin kunnon emännöitsijällemme, mutta itsekin tulin vähän murheelliseksi kun koko pitkän von kuulin hänen jalkainsa töminää ja tiesin, miten hänen terävä järkensä ja luja tahtonsa raivosi tätä väkinäistä työttömyyttä vastailu.

Aamiaista syödessämme näytti hän kalpealta ja väsyneeltä, kuumeentapainen punainen pilkku kummallakin poskella.

"Te aivan väsytätte itseänne liiaksi, vanha poika," sanoin minä. "Kuulin teidän olevan ylhäällä koko yön."

"Niin, minä en voinut nukkua," vastasi hän. "Tämä helvetillinen tehtävä kuluttaa minut sisällisesti. On liian kovaa, että noin vähäpätöinen este sitoo meidät kun kaikki muu on voitettu. Tunnen miehet, veneen, kaikki, ja kuitenkaan en voi saada mitään tietoja. Olen lähettänyt muita asioitsijoita liikkeelle käyttänyt jokaista keinoa, mitä käytettävissäni on ollut. Koko virta on perinpohjin etsitty molemmin puolin, mutta mitään ei ole löydetty, eikä mrs Smithkään ole kuullut miehestään mitään. Luulen jo että ovat upottaneet veneen virran pohjaan. Mutta sellaista luuloa vastaan löytyy useita väitöksiä."

"Tahi että mrs Smith on vienyt meidät väärille jälille."

"Ei, sitä en usko. Olen tehnyt tutkimuksia, ja löytyy vene, joka on hänen kertomuksensa mukainen."

"Olen ajatellut sitäkin mahdollisuutta, ja lähettänyt vakoojia aina Richmontiin asti. Jos tänään ei tule mitään tietoja, lähden itse huomenaamuna etsimään miehiä, kernaimmin kuin venettä. Mutta me saamme, meidän täytyy saada tietoja."

Sitä emme kuitenkaan saaneet. Ei sanaakaan kuulunut Wigginsiltä enempää kuin muiltakaan. Useammissa sanomalehdissä oli pitkiä kirjoituksia murhenäytelmästä Yli Norwoodissa. Kaikki näkyivät olevan vihamielisiä Thaddeus Sholtolle. Mitään uusia yksityisseikkoja ei niissä kuitenkaan tullut esiin, paitsi että laillinen tutkinto piti pidettämän seuraavana päivänä. Menin Camberwelliin iltapäivällä kertomaan onnettomuudestamme naisille, ja tullessani oli Holmes alakuloinen ja synkkä. Tuskin hän vastasi kysymyksiini, ja työskenteli koko illan tutkien erästä sekanaista kemiallista seosta, kuumensi tislausastioita ja kaasuja, joka kaikki vihdoin päättyi ilkeään katkuun, joka milt'ei pakotti minut lähtemään huoneesta. Vielä aamuyöstä kuulin hänen kalistelevan koeputkillaan, josta arvasin että hän yhä oli syventynyt pahalta haisevaan kokeesensa.

Päivän koittaessa heräsin yht'äkkiä ja tapasin hänet seisomassa vuoteeni vieressä, puettuna karkeaan merimiehen pukuun ja huono punainen kaulaliina oli kaulassa.

"Menen nyt alaspäin virtaa, Watson," sanoi hän. "Olen tarkoin punninnut asiaa, ja huomannut ainoastaan yhden keinon päästäkseni pulasta. Kaikissa tapauksissa kannattaa se koettaa."

"Saanhan seurata mukananne?" kysyin.

"Ette, teette suurempaa hyötyä jos tahdotte jäädä tänne minun sijaisekseni. Lähden vastenmielisesti, sillä luultavaa on, että jotakin tietoja tulee päivän kuluessa, vaikka Wiggins ei uskonut sitä eilen illalla. Pyydän että avaatte kaikki kirjeet ja sähkösanomat ja toimitte oman edesvastuunne nojalla, jos jotakin tietoja sattuisi tulemaan. Voinko luottaa teihin?"

"Luonnollisesti."

"Ajattelen ett'ette voi sähköittää minulle, sillä tuskin tiedän, mihin tulen menemään. Jos minua onni seuraa, en viivy kauan poissa. Minun täytyy saada jotakin tietoja ennenkuin tulen kotiin."

En kuullut mitään hänestä ennen aamiaista. Mutta katsellessani "Standardia," huomasin siellä uuden käänteen kysymyksessä. "Tuosta kauheasta näytelmästä Yli Norwoodissa," kertoi lehti, "on meillä syytä luulla, että asia muuttuu yhä sekavammaksi ja salaperäisemmäksi kuin ensin luultiin. Uudet selitykset ovat osoittaneet ett'ei mr Thaddeus Sholto mitenkään voi olla sekotettuna asiaan. Sekä hän että emännöitsijä mrs Bernstone, vapautettiin eilen aamulla. Luullaan kuitenkin että poliisilla on johtoa oikeista rikoksellisista, ja että mr Athelney Jones, Scotland Yardista, ottaa asiasta selon tunnetulla taidollaan ja tarkkanäköisyydellään. Useampia vangitsemisia voidaan odottaa milloin tahansa."

"Sehän on rauhoittavaa sekin," ajattelin. "Sholto on kaikissa tapauksissa pelastettu. Mikähän tuo uusi johtonuora olisi — vaikka se näyttääkin olevan kiintokirjaiminen fraasi, niin usein kuin polisit ovat erehtyneet."

Viskasin sanomalehden pöydälle, mutta samassa kohtasi katseeni erästä ilmoitusta Onnettomuuksia-nimityksen alla. Hän luki seuraavan:

"Kadonneet. — Koska laivuri Mordecai Smith ja hänen poikansa Jim katosivat Smithin laiturilta kolmen aikaan viime tiistaiaamulla höyrylaivalla Aurora, joka on musta paitsi kaksi punaista raakaa syrjässä, musta savutorvi valkoisella vyöllä, maksetaan viisi puntaa jokaiselle, joka voi antaa tietoja siitä mrs Smithille, asuva Smithin laiturin vieressä tahi N:ro 221 B. Baker Sreetillä, — missä mainittu Mordecai Smith ja höyryvene Aurora ovat löydettävissä."

Tämä oli selvästi Holmesin tointa. Mainittu osote Baker Streetillä osotti sen. Tuo tuntui minusta älykkäältä, koska paenneet pahantekijät voivat lukea sen, huomaamatta siinä muuta kuin vaimon luonnollisen rauhattomuuden kadonneen miehensä takia.

Se päivä oli pitkä. Joka kerran kun kuului kolkutusta ovelle tahi nopeain askelten ääniä kadulta, ajattelin että se olisi joko Holmes, joka tuli takaisin, tahi vastaus hänen ilmoitukseensa. Koetin lukea mutta ajatukseni liitelivät alituiseen harvinaiseen tehtäväämme ja noihin molempiin toisistaan niin erillaisiin lurjuksiin, joita ajoimme takaa. Ihmettelin eiköhän voisi löytyä mitään vajanaista toverini päättelemisessä? Vaikuttiko häneen ehkä suunnaton itsensäpettämys? Eiköhän ollut mahdollista että hänen toimeliaat ja yrittäväiset aivonsa olivat keksineet tämän hurjan teoriian pettäville luuloille? En milloinkaan ollut pitänyt hänen olleen min väärässä, mutta voihan terävinkin pää joskus erehtyä. Hän voisi helposti, ajattelin, johtua virheeseen logiikkansa ylenmääräisestä hienontamisesta, rakkaudesta sekavaan ja eriskummalliseen selitykseen, silloinkin kuin yksinkertaisempi ja jokapäiväisempi oli käsillä. Mutta toiselta puolen olin itse nähnyt todistukset ja kuullut syyt hänen johtopäätöksiinsä. Kun katsahdin takaisin tuohon pitkään riviin omituisia tapahtumia, joista monet olivat itsessään vähäpätöisiä, mutta kaikki osottivat samaan suuntaan, en voinut salata itseltäni, että jos Holmesin teoriia olikin väärä, täytyi totuuden olla yhtä hämmästyttävä ja harvinainen.

Kello kolmen aikaan iltapäivällä kuului luja soitto ja mahtava ääni eteisessä, jonka jälkeen ihmeekseni ei kukaan muu kuin mr Athelney Jones osotettiin minun luokseni. Mutta hän oli nyt vallan erillainen sitä meluavaa ja kopeilevaa käytännöllisen ymmärryksen edusmiestä, joka niin suurella luottamuksella oli ottanut asian huostaansa Yli Norwoodissa.

Hänen muotonsa oli alakuloinen, ja koko hänen käytöksessään oli jotakin lempeätä, milt'ei anteeksi anovaa.

"Hyvää päivää, sir, hyvää päivää," sanoi hän. "Mr Sherlock Holmes on ulkona."

"Niin on, enkä tiedä, koska hän tulee kotiin. Mutta ehkä tahdotte vaivata itseänne odottamalla. Istukaa polttamaan sikaaria."

"Kiitos, luulen todellakin, että odotan hetkisen," sanoi hän, pyyhkien kasvojaan punaisella silkkinenäliinalla.

"Saanko tarjota teille vähän whiskyä ja soodavettä?"

"No kiitos, puolen lasillista. On hirveän kuuma tähän vuoden aikaan ja minua on tänään kaikki asiat suututtaneet ja väsyttäneet. Tunnette teoriiani tuossa Norwoodi-asiassa?"

"Kyllä, muistan, että mainitsitte sellaisesta."

"Niin. Olen miettinyt asiaa vielä kerran. Olin kutonut verkkoni mr Sholton ympäri, sir, kun hän yhtäkkiä pääsi pois sieltä pienestä reiästä. Hän taisi nimittäin todistaa yhden seikan, josta ei ollut mitään epäilemistä. Siitä silmänräpäyksestä kuin hän lähti veljensä huoneesta, oli hän aina jonkun nähtävissä. Siis ei se voinut olla hän, joka kiipesi katon poikki ja laskuovien kautta. Tämä on hyvin hämärä asia, ja minun salapolisikunniani on kysymyksessä. Olisin iloinen, jos saisin vähän apua."

"Tarvitsemme kaikki joskus apua," huomautin minä.

"Ystävämme, mr Sherlock Holmes, on omituinen ihminen, sir," jatkoi hän alakuloisella, ystävällisellä äänellä.

"Olen nähnyt hänet lukemattomissa erilaisissa rikosasioissa, mutta milloinkaan en ole nähnyt asiaa, mistä hän ei olisi saanut selkoa. Hänen menetystapansa on säännötön, ja ehkä hän vähän liiaksi kiirehtii teoriiassaan, mutta yleensä luulen, että hänestä olisi tullut erinomainen salapolisi, ja sen mahtaa kernaasti koko maailma tietää. Sain häneltä sähkösanoman aamupäivällä, josta ymmärsin, että hän oli saanut jotakin johtoa tuossa Sholtoasiassa. Tässä se on."

Hän otti sähkösanoman taskustaan ja ojensi sen minulle. Se oli lähetetty Poplarista kello kaksitoista ja kuului: "Menkää heti Baker Streetille. Jos en ole tullut kotiin, niin vartokaa minua. Olen ihan Sholto-seuran jälillä. Voitte seurata mukanamme illalla, jos tahdotte olla osallisena loppukohtauksessa."

"Se kuuluu lupaavalta. Hän on varmaankin taas päässyt pahantekijäin jälille," sanoin minä.

"Siis on hän myöskin ollut väärillä teillä," huudahti Jones nähtävällä tyytyväisyydellä. "Parhaatkin meistä joutuvat joskus pois satulasta. Luonnollisesti voi tämä näyttäytyä turhalta meluamiselta, mutta velvollisuuteni lain valvojana on, ei päästää ainoatakaan tilaisuutta käsistämme. Mutta, tuolla on joku ulkona. Ehkä se on hän."

Raskaita askeleita kuului portaissa, jota seurasi läähätys ja rykiminen, ikäänkuin tulevaa vaivaisi rinnan ahdistus. Hän pysähtyi pari kertaa sillä portaita nouseminen tuntui hyvin vaikealta, mutta viimeinkin oli hän ovemme ulkopuolella ja astui sisään. Hänen ulkomuotonsa vastasi niitä ääniä, joita olimme hänestä kuulleet. Hän oli vanhanpuoleinen mies, puettuna merimiehen pukuun ja vanhaan kavaijaan, joka oli kiinni aina kaulaan asti. Selkänsä oli köyristynyt, käynti epävarma ja hengitys todisti että häntä vaivasi ahdistus. Nojatessaan paksuun sauvaansa, kohosivat hartiat vaivalloisesti vetäessään ilmaa keuhkoihinsa. Hänen kasvojensa alaosaa peitti värillinen villahuivi, enkä voinut hänen kasvoistaan nähdä paljon muuta kuin parin teräviä, tummia silmiä, joita varjosti tuuheat, valkoiset kulmakarvat, sekä pitkän harmaan poskiparran. Yleensä muistutti hän kunnia-arvoisesta laivapäälliköstä, joka oli joutunut köyhyyteen ja kurjuuteen.

"Mitä haette, ukkoseni," kysyin.

Hän katsoi ympärilleen vanhojen ihmisten hitaalla, säännöllisellä tavalla.

"Onko mr Sherlock Holmes kotona?" kysyi hän.

"Ei, mutta minä olen hänen sijassaan. Voitte ilmoittaa minulle kaikki tiedot, mitä aiotte hänelle sanoa."

"Hänelle itselle minun piti ne ilmoittamaan," jatkoi hän.

"Mutta sanonhan teille, että minä olen hänen sijassaan. Koskeeko se Mordecai Smithin venettä?"

"Kyllä; minäpä tiedän, missä se on, minä. Ja minä tiedän, missä ne ovat nuo, joita hän ajaa takaa. Ja minä, tiedän, missä aarre on. Minä tiedän koko asian."

"Kertokaa se minulle, niin sanon sen Holmes'ille."

"Hänelle itselle minun piti sen kertoman," toisti hän vanhan ukon oikullisella itsepintaisuudella.

"No, sitte saatte luvan odottaa häntä."

"Ee-en; minäpä en aiokkaan istua täällä ja turhaan kuluttaa kokonaista päivää ilmaiseksi. Koska mr Holmes ei ole kotona, niin saa hän itse ottaa selkoa koko asiasta. En pidä teidän kummankaan ulkonäöstä, enkä aio sanoa sanaakaan."

Hän meni ovea kohden, mutta Athelney Jones asettui hänen eteensä.

"Odottakaa vähäisen, ystäväni," sanoi hän. "Teillä on tärkeitä tietoja annettavana, ettekä te saa mennä matkaanne. Aiomme pidättää teidät täällä joko tahdotte tahi ei, kunnes ystävämme tulee kotiin."

Ukko lähti vauhdilla oveen päin, mutta kun Athelney Jones asetti leveän selkänsä sitä vastaan, huomasi hän, ettei hyödyttänyt tehdä vastarintaa.

"Joo, tämäpä on kohteliasta vastaanottamista, tämä!" huudahti hän lyöden kepillään lattiaan. "Tulen tänne tapaamaan erästä herraa, jonka tunnen ja sitte te molemmat, joita en elämässäni ole nähnytkään, valloitatte minut noin, ja kohtelette minua tuolla tapaa!"

"Te ette tule kärsimään mitään vahinkoa," sanoin ukolle. "Palkitsemme teitä tuosta turhaankulutetusta ajasta. Istukaa tuohon sohvalle — ei teidän luultavasti tarvitse kauaakaan odottaa."

Hän meni jotenkin vastahakoisesti lattian poikki ja istui kasvot tuettuna käsiinsä. Jones ja minä sytytimme sikarimme ja jatkoimme keskustelua. Mutta yht'äkkiä Holmesin ääni keskeytti meidät.

"Pidän, että voisitte tarjota minullekin sikarin," sanoi hän.

Hämmästyimme suuresti. Tuossa istui Holmes aivan vieressämme ja näytti hyvin hauskutetulta.

"Holmes!" huusin minä. "Tekö täällä! Mutta missä on ukko?"

"Tässä ukko on," vastasi hän ottaen päästään valkoisen varatukan. "Tässä hän on — varatukka, poskiparta, kulmakarvat. Tiesin että valepukuni oli jotenkin hyvä, mutta en luullut että se kestäisi tätä koetusta."

"Oi teitä riivattua veitikkaa!" huusi Jones ihastuneena. "Teistäpä olisi tullut erinomainen näyttelijä! Teillä oli juuri tuota, oikeata köyhäinhuoneen yskää ja teidän kapeat, horjuvat säärenne ansaitsisivat kymmenen puntaa viikossa. Mutta minä olin kuitenkin tuntevinani tuon silmäinne välkkeen. Ettepä päässeet meiltä niin helposti."

"Koko päivän olen kuljeskellut tässä varustuksessa," sanoi Holmes sytyttäen sikarinsa. "Katsokaas, suuri joukko pahantekijöitä alkaa jo tuntea minut, — varsinkin sen jälkeen kuin ystävämme tässä otti julkaistakseen muutamia urotekojani, ja sentähden voin mennä tutkimusretkelle ainoastaan tällaisessa yksinkertaisemmassa valepuvussa. Saitteko sähkösanomani?"

"Kyllä, sen johdosta olen täällä."

"Miten olette onnistunut tehtävissänne?"

"Kaikki on rauennut tyhjään. Kaksi vangeistani on minun täytynyt vapauttaa, ja toista kahta vastaan ei löydy todistuksia."

"Se ei mitään merkitse, — minä lahjoitan teille kaksi muuta niitten sijaan. Mutta teidän täytyy antautua minun johdatettavakseni. Saatte kernaasti kaiken julkisen kunnian asiassa, mutta teidän pitää menetellä niitten sääntöjen mukaan, joita annan teille. Ollaanko yksimielisiä?"

"Epäilemättä, — kun vaan hankitte ne minun käsiini."

"No hyvä; ensiksikin tarvitsen nopeakulkuisen polisiveneen — höyryveneen, — jonka pitää olla Westminster Stairsin luona kello seitsemän."

"Se on helposti toimitettu. Löytyy aina yksi tässä läheisyydessä, mutta noin varmuuden vuoksi mennä kadun poikki telefoneeraamaan."

"Vielä tarvitsen kaksi voimallista miestä, jos vastarintaa tehtäisiin."

"Pari kolme miestä saa seurata mukana veneessä. Mitä muuta?"

"Kun olemme saaneet pahantekijät kiinni, lankee samalla aarre käsiimme. Luulen että ystäväni olisi iloinen saadessaan viedä aarrearkun nuorelle naiselle, jolle puolet siitä oikeastaan kuuluu. Antakaamme hänen ensimmäiseksi avata se, — tahi mitä te sanotte, Watson?"

"Siitä olisi minulle suurta iloa."

"Jotenkin säännötön menetystäpä se on," sanoi Jones päätään pudistaen. "Mutta onhan koko asia sääntöjä vastaan sotiva, ja minä luulen että saamme torkkua siinä suhteessa. Aarre on kuitenkin sitte jätettävä virkakunnalle, kunnes julkinen tutkinto on pidetty."

"Tietysti, se on helposti tehty. Toinen kohta. Tahtoisin mielelläni kuulla muutamia yksityisseikkoja tästä asiasta Jonathan Smallin omasta suusta. Tiedätte, että tahdon tutkia yksityisseikat perinpohjin rikosasioissani. Eihän mikään estä minua yksityisestä keskustelusta hänen kanssaan joko täällä kotona luonani tai jossakin muussa paikassa, niin kauan kuin hän on tarpeeksi vartioittu."

"No niin; mutta minulla ei ole mitään todistuksia siitä että tuota Jonathan Smallia on todellakin olemassa. Mutta jos voitte saada hänet kiinni, en voi tietysti kieltää teitä puhumasta hänen kanssaan."

"Se on siis päätetty?"

"Tietysti. Puututteko vielä mitään?"

"Ainoastaan, että pyydän teitä syömään päivällistä kanssamme. Se on valmiina puolen tunnin kuluttua. Minä tarjoon ostronia ja metsäkanaa ja sitte juomme pullon parasta, valkoista viiniä. — Watson, ette ole koskaan tunnustanut minun suuria emännöitsijäetujani."

Kymmenes luku.

Takaa-ajaminen.

Päivällinen oli erittäin hauska. Holmes osasi puhua erinomaisen hyvin, kun hän tahtoi ja sitäpä hän juuri tahtoikin sinä iltana. Hän näytti olevan hermostuneessa mielentilassa, — en koskaan ole nähnyt häntä niin loistavalla päällä. Hän puhui erillaisista aineista — ihmeitten tekemisestä, keskiajan saven valamistaidosta, Stradivarioviuluista, buddhan uskonnosta Ceylonin saarella ja tulevaisuuden sotalaivoista — ja kaikkia aineita, käsitteli hän sellaisella asiantuntevaisuudella kuin olisi hän erittäin tutkinut niitä. Hänen hyvä tuulensa oli nähtävästi vastavaikutus noitten edellisten päiväin synkän alakuloisuuden perästä. Athelney Jones näytti olevan seuraa rakastava ihminen, ja hän söi suurella halulla ja mielihyvällä päivällistänsä. Omasta puolestani olin iloinen ajatellessani, että nyt lähenimme pyrintöjemme päämäärää, ja Holmesin iloisuus tarttui minuunkin. Kukaan meistä ei maininnut sanaakaan siitä, miksi olimme tulleet yhteen.

Kun pöytä oli tyhjennetty, katsoi Holmes kelloansa ja täytti sitte kolme lasia viinillä.

"Juokaamme malja yrityksemme onnelliseksi päätökseksi! Ja nyt on meidän aika lähteä. Onko teillä pistoolia, Watson?"

"Minulla on vanha rykmenttirevolverini laatikossa."

"On parasta ottaa se mukaanne. On hyvä olla varustettuna. Näen että hevonen jo odottaa portilla — käskin sen tulla puoli seitsemältä."

Kello kävi vähän kahdeksatta tullessamme Westminsterlaiturille ja siellä löysimme veneen odottamassa meitä. Holmes tarkasti sitä tutkivin katsein.

"Onko siinä mitään, josta voi tuntea sen polisivenheeksi?"

"On, tuo vehreä lyhty tuossa sivussa."

"Ottakaa se pois!"

Tuo pieni muutos tehtiin, me astuimme venheesen ja se irroitettiin laiturista. Jones, Holmes ja minä istuimme veneen perässä. Yksi mies hoiti peräsintä, toinen konetta ja kaksi voimakasta polisikonstaapelia istui keulassa.

"Mihinkä?" kysyi Jones.

"Towerniin. Käskekää niiden pysähtää Jacobsonin veistämön edustalla."

Veneemme oli tavattoman nopeakulkuinen. Me sivuutimme nuo pitkät lastiproomurivit, ikäänkuin ne olisivat olleet liikkumattomat. Holmes hymyili tyytyväisyydestä, kun kuljimme erään pienen virtahöyryn ohitse ja jätimme sen kauas taaksemme.

"Meidän pitäisi saada kiinni minkä aluksen tahansa tässä virralla," sanoi hän.

"Se tuskin kävisi laatuun. Mutta eipä tämä ole niitä huonompia."

"Me lähdemme ajamaan takaa 'Auroraa' ja se kuuluu olevan voittamaton. Muistatte kuinka suutuksissani olin tuollaisesta vähäpätöisestä esteestä."

"Kyllä."

"No niin; lepäsin aivojani syventymällä kemialliseen analyysiin. Eräs suurempia valtiomiehiämme on sanonut että työn vaihto on paras lepo. Ja niin se onkin. Kun olin liuottanut hydrokarbuurin, jolla työskentelin, palasin takaisin Sholton probleemiin ja ajattelin asiaa vielä kerran perinpohjin. Poikani olivat olleet etsimässä virran ylä- ja alaosassa, mutta ilman mitään tulosta. Venettä ei löytynyt minkään laiturin luona, ei se myöskään ollut tullut takaisin. Kuitenkaan ei sitä tuskin olisi voitu upottaa virran pohjaan peittääkseen jälkiä, vaikka tämä aina oli mahdollisena arveluna, kun kaikki muu pettäisi. Tiesin että tuossa Smallissa oli paljon raakaa viekkautta, mutta en luullut hänen kykenevän sellaiseen, todellisesti hienoon ja ennenmietittyyn petokseen. Se on tavallisesti korkeamman sivistyksen tuloksena. Mietein sitte edelleen, ja koska hän varmuudella oli oleskellut Lontoossa jonkun aikaa — olihan meillä todistuksia siitä että hän alituiseen oli vakoillut Pondicherry Lodgen läheisyydessä — olisi hän tuskin voinut lähteä pois samalla, vaan tarvitsi ainakin yhden päivän järjestääkseen asiansa. Se oli ainakin luultavinta."

"Tuo ei minusta tunnu oikein uskottavalta," sanoin minä. "On kait luultavampaa, että hän järjesti asiansa ennenkuin hän lähtikään vaaralliselle retkelleen."

"Ei, sitä en minä taas luule. Tämä hänen piilopaikkansa oli siksi tärkeä pakopaikka tarpeen tullessa, että hän luopuisi siitä ennenkuin oli varma ettei sitä enää tarvitsisi. Sitä paitsi juolahti toinen ajatus mieleeni. Jonathan Smallin oli täytynyt ymmärtää, että hänen seuraajansa omituinen ulkomuoto antaisi aihetta puheisiin, vaikka hän kuinka koetti peittää häntä vaatteisiin, ja ehkä asetettaisiin yhteyteen Norwood-murhan kanssa. Sitä näkemään oli hän tarpeeksi viekas. He olivat lähteneet pääkortteeristaan pimeässä ja hän piti tärkeänä palata takaisin ennenkuin päivä valkeni. Mutta nyt oli kello, mrs Smithin sanain mukaan, yli kolmen kun astuivat laivaan. Tunnin kuluttua olisi päivä ja ihmisiä liikkeellä kaikkialla. Sen tähden, päättelin minä, eivät he kulkeneet aivan kauaa. He maksoivat runsaasti mr Smithille, jotta hän pitäisi suunsa kiinni, pidättivät veneen lopullista lähtöänsä varten ja kiiruhtivat kotiin uurteillensa. Parin yön kuluttua, kun olivat nähneet, mitä sanomalehdet kertoivat ja josko heitä epäiltiin, aikoivat he pimeän turvissa mennä jonnekin laivaan Gravesendissa, jossa epäilemättä jo olivat hankkineet itselleen matkapiletin Amerikkaan tai siirtomaihin."

"Mutta vene? Eiväthän he voineet ottaa sitä mukanaan?"

"Luonnollisesti ei. Ajattelin myöskin ett'ei vene olisi kaukana, vaikkakin näkymättömissä. Sentähden asettauduin Smallin asemaan ja katselin asiaa siltä kannalta kuin hänen ymmärryksellään varustettu ihminen olisi tehnyt. Hän luultavasti ajattelisi, että jos vene lähetettäisi takaisin tahi kiinnitettäisi johonkin laituriin, helpottaisi tuo takaa-ajamista, jos polisi pääsisi jäljille. Mihin hän silloin voisi kätkeä veneen, jotta se tarvittaissa kuitenkin olisi saatavissa. Ajattelin, mitä itse tekisin, jos olisin hänen asemassaan; keksein ainoastaan yhden keinon. Olisin jättänyt veneen laivanrakentajalle pyynnöllä että hän tekisi muutamia muutoksia ja korjauksia siinä. Vene siirrettäisi siten hänen veistämölleen ja joutuisi kokonaan pois ihmisten näkyvistä, ja minun tarvitsisi ainoastaan pari tuntia ennemmin ilmoittaa, jotta se olisi valmiina."

"Se tuntuu sangen yksinkertaiselta."

"Tällaisia yksinkertaisia pikkuasioita juuri helposti unohtaakin. Kaikissa tapauksissa päätin panna aikeeni täytäntöön. Lähdin heti liikkeelle tässä yksinkertaisessa merimiespuvussa ja kyselin venettä kaikilla veistämöiltä virran alaosassa. Viidestätoista paikasta en saanut mitään vaivaini palkkioksi, mutta kuudennestatoista — Jacobsonin — sain tietää että Auroran oli sinne jättänyt pari päivää sitte eräs puujalalla varustettu mies, jotta sen peräsintä vähän korjattaisi. 'Peräsimessä ei ole mitään vikaa', sanoi työnjohtaja, 'tuossa se on punaisine raakoineen.' Samassa, arvakkaappas kuka yht'äkkiä ilmestyy eteeni — joo, Mordecai Smith, tuo kaivattu laivuri! Hän oli nauttinut vähän liiaksi väkeviä juomia. En tietysti tiennyt, että se oli hän, mutta hän huuteli ääneensä omaa ja höyryveneensä nimeä. 'Tahdon sen tänä iltana kello kahdeksan', sanoi hän, 'juuri kello kahdeksan, muistakaa se, sillä minulla on kaksi herraa, jotka eivät ole halukkaita odottamaan.' He olivat luultavasti maksaneet hänelle runsaasti, sillä hänellä oli äärettömästi hopearahoja ja niitä hän viskeli ympärinsä työmiehille. Seurasin häntä kappaleen matkaa, mutta sitte poikkesi hän olutkapakkaan ja minä käänsin takaisin veistämölle. Matkalla tapasin yhden pojistani ja asetin hänen vartioimaan veneitä. Hän seisoo rannalla ja huiskuttaa nenäliinallaan kun he lähtevät. Me olemme väijyksissä kappaleen matkan päässä, ja olisipa kummallista, jos emme sitte saisi kiinni Auroraa pakenijoineen, aarteineen ynnä muineen."

"Olette miettineet kaikki hyvin hienosti, olkoon se sitte oikein tai väärin," sanoi Jones, "mutta jos asia olisi minun käsissäni, olisin asettanut vähäisen polisijoukon Jacobsonin veistämölle vangitsemaan heitä, kun tulisivat sinne."

"Jota eivät koskaan olisi tehneet. Tuo Jonathan Small on sangen viekas veijari. Hän lähettää tietysti vakoojan edeltä ja jos jotakin epäiltävää huomaisi, olisi hän ollut näkymättömissä yhden viikon lisää."

"Mutta olisitte voineet yhtyä Mordecai Smithiin ja siten olisitte päässeet heidän piilopaikkaansa," sanoin minä.

"Siten olisin kuluttanut aikani turhaan. Voimmepa lyödä vetoa ettei Smith tiedä, missä he asuvat. Miksi hän sitä kysyisi niin kauan kuin hänellä on tarpeeksi rahaa ja ruokatavaraa. Me ilmoittavat hänelle, mitä hänen pitää tehdä. Ei, olen miettinyt kaikkia mahdollisia keinoja, mutta tämä on paras."

Tämän keskustelun kestäessä olimme jättäneet pitkät rivit siltoja, jotka kaartuvat yli Themsin. Kulkiessani me Cityn ohitse, kultasivat auringon viimeiset säteet juuri ristiä Pyhän Paavalin tornin huipussa. Oli hämärä ennenkuin saavuimme Towerniin.

"Tuossa on Jacobsonin veistämö," sanoi Holmes osottaen metsää laivan mastoista ja raakapuista Surreypuolella. "Risteillään tässä hiljaa tuon pitkän proomurivin suojassa." Hän otti taskustaan yökiikarinsa ja piti sitä hetken aikaa suunnattuna rantaa kohden. "Näen vartijani asemallaan, mutta en merkkiäkään nenäliinasta," huomautti hän.

"Jos menisimme kappaleen matkaa virtaa alaspäin ja asettuisimme väijymään niitä," ehdotteli Jones innokkaana.

Olimme kaikki hyvin innostuneita, jopa polisit ja lämmittäjätkin, joilla oli hyvin epäselvä käsitys siitä, mitä nyt oli tekeillä.

"Meillä ei ole oikeutta pitää mitään niin varmana," vastasi Holmes. "Luultavinta on että he menevät alaspäin virtaa, mutta varmat emme voi olla. Tästä voimme nähdä varvin suun, mutta tuskin he meitä näkevät. Tulee kirkas yö ja tarpeeksi valoisaa. Meidän täytyy jäädä tähän. Katsokaa, noin paljon ihmisiä kun tulvii tuolla kaasuvalossa."

"He tulevat työstä veistämöltä."

"Voi, noin likaisia, ryytyneitä olentoja! Mutta luulen, että jokaisella heistä on pieni kuolematon kipinä kätkettynä rinnassaan. Eipä luulisi sellaista kun näkee heidät. Niin, ihminen on kummallinen aivoitus!"

"Joku on kutsunut häntä sieluksi, joka on kätketty eläimen verhoon," sanoin minä.

"Winwood Readella on muutamia hauskoja arveluita tästä aineesta," huomautti Holmes. "Hän sanoo että vaikka yksilö itse on selittämätön arvoitus, tulee hän luotoksena matemaattiseksi varmuudeksi. Ei voi esim. koskaan edeltäpäin sanoa, mitä tuo tahi tämä yksityinen ihminen tulee tekemään, mutta tarkalleen voi määrätä mitä joku vissi keskimäärä voi. Yksilöt vaihtelevat, mutta prosentit pysyvät muuttumattomina. Niin sanoo tilastontutkija. Mutta — onkohan se nenäliina, jonka näen? Tuolla kaukana liehuu jotakin valkeata."

"Kyllä, se on eräs poika," huusin minä. "Minä näen selvästi hänen."

"Ja tuossa on Aurora," huudahti Holmes. "Katsokaas, kuinka se menee! Täysvauhti koneenkäyttäjä! Ohjatkaa tuon keltaisella lyhdyllä varustetun veneen perässä. En voi koskaan antaa anteeksi itselleni, jos se pääsee kynsistämme."

Aurora oli huomaamattamme kulkenut veistämön suusta ja mennyt muutaman pikkuvenheen taakse, jotta se jo oli ehtinyt höyryämään ennenkuin huomasimme sen. Nyt kiiti se pitkin virtaa hurjassa vauhdissa ja likellä rantaa. Jones katsoi huolestuneena sinne ja pudisti päätään.

"Se on erinomaisen nopeakulkuinen," sanoi hän. "Epäilen ettemme saavuta sitä."

"Meidän täytyy!" sanoi Holmes. "Ajakaa puita! Lisätkää vauhtia, niin paljon kuin mahdollista! Meidän täytyy saada heidät kiinni, joskin koko vene syttyisi palamaan!"

Olimme jo sen jälessä nopeassa vauhdissa. Uunissa kohisi, ja kone tykytti ja kolkutti kuin mikäkin suuri metallisydän. Äkkinäinen keulalaita leikkasi tyyntä virrankalvoa ja erotti kaksi suurta kuoluaaltoa kummallekin puolen. Joka kerran koneen sysätessä hypähti vene ja tärisi kuin elävä olento. Suuri, keltainen lyhty etukeulassa loi pitkän, liehuvan valojuovan eteensä. Matkan päässä näkyi Aurora tummana pilkkuna vedenpinnalla, ja valkeat vaahtoryöpyt, jotka tuiskusivat sen perässä, todistivat sen harjasta vauhdista. Lensimme proomujen, höyrylaivojen, rahtiveneiden ohi, kiersimme sinne tänne niiden välistä, toisen takaa ja toisen ympäri. Ääniä huusi ja kiljui meille pimeästä, mutta yhäti syöksi Aurora eteenpäin samalla vauhdilla ja me sen perässä.

"Lämmittäkää, pojat, lämmittäkää," huusi Holmes nojautuen koneiston yli jotta punainen valo alhaalta valaisi hänen ankaria haukankasvojaan. "Antakaa sille niin paljon kuin se sietää!"

"Luulen että lähenemme sitä vähäsen," sanoi Jones katsoen Auroraa.

"Siitä olen varma," vastasin ininä. "Muutamiin minuutin kuluttua on se käsissämme."

Mutta onnettomuudeksi tuli pulskahtaen samassa hinaajahöyry kolme proomua perässään meidän eteemme. Suurella vaivalla vältimme yhteentörmäyksen, ja ennenkuin saimme ne kierretyksi ja taas pääsimme entiseen suuntaamme, oli Aurora runsaasti kaksisataa metriä kauempana kuin ennen. Vielä se oli näkyvissä, ja synkkä epämääräinen hämärä muuttui vähitellen selkeäksi tähtikirkkaaksi yöksi. Kone oli milt'ei punaisenhohtava, ja heikko kuori tärisi ja rytisi äärettömän voiman kuljettaessa meitä eteenpäin. Olimme jättäneet sulun, sivuuttaneet West India Docksin, kuljimme pitkää Deptford Reachia ja menimme taas ylös kierrettyämme Isle of Dogsin. Tummasta pilkusta erotimme vähitellen Auroran sulavat muodot ja sievän rungon. Jones suuntasi lyhdynvalon Auroraan, jotta me selvästi näimme olennot, jotka olivat veneessä. Mies istui perässä ja hänen edessään oli jotakin tummaa, jonka yli hän oli nojautuneena. Hänen vieressään oli jokin musta kasa, joka näytti Newfoundlantilaiskoiralta. Poika hoiti peräsintä, ja minä näin lyhdyn punaisessa valossa ukko Smithin ilman takkia ja liiviä ajavan pesään hiiliä kuin olisi henki ollut kysymyksessä. Olivat ehkä alussa epäilleet, josko todella seurasimme heitä; mutta nyt kun näkivät, miten uskollisesti seurasimme kaikkia heidän koukkujaan ja käännöksiään, ei luonnollisesti asiasta ollut epäilemistäkään. Greenwichin luona olimme noin kolmesataa askelta heistä, Blackwellin luona ei väliämme voinut olla muuta kuin kaksisataaviisikymmentä. Olen kirjavassa elämässäni ajanut takaa monenlaisia otuksia monissa eri maissa mutta milloinkaan ei tällainen urheilu ole pitänyt minua sellaisessa kiihoituksessa kuin tämä hurja, uhkarohkea ihmisjahti Themsillä. Hitaasti ja varmasti lähestyimme heitä, jalka jalalta. Yön hiljaisuudessa kuulimme heidän koneensa puhinan ja jyskinän. Mies perässä istui yhä nojautuneena tumman esineensä ylitse, ja hänen kätensä liikkuivat ikäänkuin hän olisi pidellyt jotakin, silloin tällöin katsoen ylös silmillään mitaten matkaa, joka vielä erotti meidät heistä. Yhä lähenimme heitä. Jones huusi heitä pysähtymään. Emme olleet enää kauempana kuin neljän veneen pituuden päässä heistä; molemmat kiisimme eteenpäin samassa keskeytymättömässä vauhdissa. Olimme avonaisella virran selällä, Barking Level toisella ja synkät Plumstead-suot soisella puolella. Huutaessamme hypähti mies veneen perässä pystyyn ja pudisti nyrkkejään meille, kimeällä, sortuneella äänellään raa'asti kiroillen. Hän oli pienenläntä ja voimakkaan näköinen, ja kun hän siinä seisoi, näin että hänen oikeanpuolinen säärensä päättyi puutynkään polvesta asti. Hänen kimakkaasti raivoisasti huutaessa, sai tuo tumma käärö hänen vieressään eloa. Siitä kohosi pieni, musta mies — pienin, mitä koskaan olin nähnyt — varustettuna suurella, luonnottomalla päällä, jota peitti kokonainen metsä sekaantuneita vanukkeisia hiuksia. Holmes oli jo ottanut revolverinsa esille, ja minäkin hain kiireesti omani nähdessäni tuon hurjan, raakalaisolennon. Hän oli puettuna jonkinlaiseen pitkään, tummaan sadetakkiin, joka jätti ainoastaan kasvot paljaiksi, mutta joka kerran oli nähnyt tuon naaman, hän sai olla varma unettomasta yöstä. En milloinkaan ole nähnyt kasvonpiirteitä, joihin niin syvään olisi painunut mitä petomaisin hirmu. Hänen pienissä silmissään paloi synkkä tuli, ja paksut huulet jättivät paljaaksi pari riviä hampaita, jotka kiristen irvistelivät meille puoleksi eläimellisessä raivossa.

"Jos hän kohottaa sormensakaan, niin ammu!" sanoi Holmes tyyneesti.

Olimme nyt tuskin veneen mitan päässä saaliistamme. Näen vielä molemmat edessäni, niinkuin siinä seisoivat, tuo valkoinen miss hajasäärin ja kiroten, ja tuo ilkeä kääpiö hänen vieressään inhottaville kasvoineen ja keltaisine petoeläinhampaineen, jotka kiilsivät meidän lyhtymme valossa.

Olipa hyvä, että niin selvästi voimme nähdä hänen, sillä juuri tuijottaessamme häneen, veti hän takkinsa alta esiin lyhyen, pyöreän puupalasen, joka oli vihellyspillin näköinen, ja kohotti sen huulilleen. Laukasimme revolverimme yhteen aikaan. Hän horjui, nosti ylös kätensä ja putosi tukahutetulla yskällä takaperin virtaan. Näin vilaukselta hänen vihaisen, uhkaavan katseensa keskellä valkoisia vaahtovyöryjä. Samassa puujalkamies meni peräsimen luo, painoi sitä yhtäkkiä, jotta vene heti kääntyi etelärantaa kohti, ja me kuljimme sen ohitse peräpuolesta ainoastaan parin jalan päässä. Olimme sen jälessä taas seuraavassa silmänräpäyksessä, mutta se oli jo aivan lähellä maata. Se oli autio, kolkko paikka, niin pitkälle kuin silmä kaatoi vesiperäistä suomaata, ja kuunvalo välkkyi seisovissa vesilätäköissä ja valaisi puoli kuihtuneita saraheinämättäitä. Tohisevalla sysäyksellä ajautui vene mutakarille, keula ilmassa ja perä tasakorkealla vedenpinnan kanssa. Pakolainen hyppäsi veneestä, mutta puujalka vaipui heti koko pituudeltaan vesiperäiseen maahan. Turhaan työskenteli hän päästäksensä ylös, — ei hän voinut astua askelta eteen ei taapäin. Hän ulvoi voimattomassa raivossa, ja potki hurjasti toisella jalalla mutaan, mutta hänen ponnistuksensa tuloksena oli ainoastaan, että puujalka vaipui yhä syvemmälle pehmeään mutaan. Kun laskimme hänen luokseen, istui hän niin kiinni, että ainoastaan heittämällä nuoran hänen hartiainsa alapuolelle onnistuimme hinaamaan hänet omaan veneesemme niinkuin jonakin suurena meri-ihmeenä. Molemmat herrat Smith, isä ja poika, istuivat alakuloisina veneessään, mutta tulivat käskettyämme aivan suosiollisesti veneesemme. Auroran irroitimme virran pohjasta ja kiinnitimme sen veneemme perään. Jotenkin suuri rautakirstu intialaista tekoa oli sen kannella. Se oli epäilemättä sama, joka sisälsi majori Sholton onnettomuutta tuottavan aarteen. Siinä ei ollut avainta, mutta oli se jotenkin raskas ja me nostimme sen varovaisesti omaan, pieneen kajuttaamme. Kun hitaasti kuljimme virtaa ylös taas, valaisimme lyhdyllämme kaikkiin suuntiin, mutta ei merkkiäkään kuolleesta villistä näkynyt. Jossakin Themsin pohjalla mustassa mudassa ovat tuon harvinaisen muukalaisen luut haudattuina ikuisesti.

"Katsokaa tänne," sanoi Holmes, osottaen laivanparrasta. "Olimme tuskin tarpeeksi nopeita pistooleillemme." Aivan sen paikan vieressä, missä olimme seisoneet, oli puuhun tunkeutunut yksi noista murhaavista nuolista, jotka niin hyvin tunsimme. Se varmaankin suhisi ohitsemme samassa silmänräpäyksessä kuin laukasimme. Holmes hymyili ja kohotti olkapäitään huolettomalla tavallaan, mutta minun täytyy tunnustaa että kauhulla ajattelin sitä hirmuista kuolemaa, joka oli ollut meitä niin lähellä tuona vaiherikkaana yönä.

Yhdestoista luku.

Suuri Agra-aarre.

Vankimme istui kajuutassa vastapäätä rauta-arkkua, jonka omistamisesta hän oli nähnyt niin paljon vaivaa ja jota niin kauan oli odottanut. Hän oli auringonpaahtama mies rohkealla katsannolla, ja pronssinkarvaisia kasvoja peitti joukko piirejä ja kurttuja, joka oli todistuksena ankarasta työstä vapaassa ilmassa. Suuresti etenevä, partainen leuka viittasi luonteesen, joka ei helposti luopunut tehdystä aikomuksesta. Hän oli ehkä viiden kymmenen vuotias tahi runsaammin sillä musta, kihara tukkansa oli harmaankirjava. Hänen kasvonsa eivät levossa olleet vastenmieliset, vaikka hänen suuret kulmakarvansa ja esiinpistävä leukansa antoivat hänelle, kuten äsken näin, hurjan ja kauhean ulkonäön, ollessaan suuttunut. Hän istui nyt sidotut kädet polvillaan ja pää rintaa vasten vaipuneena, hänen tuimat, vilkkuvat silmänsä tuijottivat arkkuun, joka oli ollut syynä hänen rikoksiinsa. Minusta tuntui, kuin olisi hänen jäykissä, hillityissä piirteissään ollut enemmän surua kuin kiukkua. Kerran katsahti hän minuun leikillinen loisto silmissään.

"No, Jonathan Small," sanoi Holmes sytyttäen sikarinsa; "olen suuttunut että on käynyt näin."

"Sitä olen minäkin, sir," vastasi hän rohkeasti. "En luule ehein nahoin pääseväni tästä. Mutta voin valalla vakuuttaa, etten kättäni kohottanut Sholtoa vahingoittaakseni. Tuo pieni helvetinkoira Tonga se oli, joka ampui yhden kirotuista piikeistään häneen. Minä en ole osallinen siihen, sir. Olin siitä yhtä ikävissäni kuin olisi se ollut oma lihallinen veljeni. Rankaisin tuota pientä paholaista köyden pätkällä, mutta se oli kerran tehty, enkä voinut sille sitte enää mitään."

"Kas tässä sikari," sanoi Holmes, "ja maistakaa tästä pullostani — olettehan ihan märkä. Miten voittekaan ajatella että noin pieni ja heikko mies kuin tuo musta kääpiö voisi voittaa mr Sholton ja pitää hänestä kiinni, sill'aikaa kuin te kiipesitte nuoraa pitkin ylös?"

"Te näytätte tietävänne kaikki yhtä hyvin kuin olisitte itse ollut läsnä, sir. Olin kuitenkin toivonut että huone olisi tyhjä. Tunsin jotenkin talon tavat, ja siihen aikaan mr Sholto tavallisesti meni alakertaan illalliselle. Minä en koeta salata mitään. Paras keino puolustuksekseni on juuri se, että puhun totta. Jos olisi ollut tuo vanha majori kysymyksessä, olisin tehnyt hänestä lopun keveällä sydämmellä. En olisi enempää ajatellut pistäissäni veitsen hänen rintaansa kuin polttaessani tätä sikaria. Mutta onpa kovaa, että minun pitää joutuman pulaan nuoren Sholton tähden, jonka kanssa minulla ei ollut mitään epäselvää."

"Olette mr Alhelney Jonesin, Scotland Yardista valvonnan alla. Hän aikoo viedä tiedät kotiin minun luokseni, ja minä aion siellä pyytää teitä tarkasti selittämään koko asian kulun. Mutta teidän pitää kertoman kaikki rehellisesti ja suoraan, — jos sen teette, toivon, että voin olla teille hyödyksi. Luulen voivani näyttää todeksi, että myrkky vaikuttaa niin pian, että mies oli kuollut jo ennenkuin tulitte huoneesen."

"Sen hän olikin, sir. En elämässäni ole niin hämmästynyt, kuin silloin nähdessäni hänen irvistelevän minulle, kun kiipesin sisään ikkunasta. Oikein sydämmeeni koski, sir. Olisin milt'ei lyönyt Tongan kuoliaaksi, jos ei hän olisi lähtenyt niin pian pakoon. Sen takia hän unohti nuijansa ja muutamat nuolistaan myöskin, kuten hän sanoi minulle, joka varmaankin johti teitä meidän jälillemme, mutta miten voitte seurata meitä edelleen, sitä en voi käsittää. Minä en vihaa teitä kuitenkaan sen takia. Mutta kyllä se on kummallista," jatkoi hän katkerasti hymyillen, "että minä, jolla on laillinen oikeus puoleen miljoonaan, viettäisin ensimmäisen puolen elämästäni rakentumalla aallonmurtajaa Andamansaarilla ja luultavasti saan viettää toisen puolen kaivamalla kanavia Dartmoorissa. Se oli minulle onneton päivä, kun ensi kerran näin kauppias Achmetin ja Agra-aarteen, joka aina on tuottanut onnettomuutta sille, joka sen on omistanut. Häneltä se riisti hengen, majori Sholtosta se teki petturin ja piti häntä alituisessa pelvossa, ja minulle on se tuottanut vankeuden koko elämänijäksi."

Samassa tunki Athelney Jones leveät hartiansa ja suuren vartalonsa ahtaaseen kajuuttaan.

"Vähäinen perhejuhla," huomautti hän. "Antakaa minulle siemaus pullostanne, Holmes. — Voimmepa molemminpuolisesti onnitella toisiamme. Olipa onnettomuus, ettemme saaneet sitä toista elävänä, mutta sille ei voinut mitään. Mutta kuulkaa. Holmes, tunnustakaa että olitte miltei liian varovainen. Tuskin saimme hänen kynsiimme."

"Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin," sanoi Holmes. "Mutta minä en tosiaankaan tiennyt että Aurora oli sellainen pikakulkija."

"Smith sanoo, että se on yksi virran nopeakulkuisimpia höyryveneitä, ja että jos hänellä olisi ollut yksi mies lisää konetta hoitamassa, emme koskaan olisi saaneet sitä kiinni. Hän vannoo ei tietäneensä mitään koko Norwood-jutusta."

"Siitä ei hän tiennytkään," sanoi vankimme, "— ei vähääkään. Vuokrasin hänen höyryveneensä, kun kuulin että se oli nopeakulkuinen. Emme puhuneet hänelle mitään, mutta maksoimme hänelle runsaasti, ja me lahjoittaisimme hänelle jotakin erinomaista, jos onnistuisimme pääsemään höyryymme Esmeraldaan, joka oli Gravesendissa ja määrätty menemään Brasiliaan."

"Noo, jos hän ei ole mitään paha tehnyt, pidämme kyllä huolen, ett'ei mitään pahan hänelle tapahdu. Vaikka olemme nopeat vangitsemaan poikiamme, emme niin pian kuitenkaan tuomitse heitä." Oli kummallista nähdä, kuinka tuo johdonmukainen Jones jo rupesi ylpeilemään onnistuneesta saaliista. Hymystä, joka leikki Sherlock Holmesin kasvoilla, voin nähdä, että häntäkin asia huvitti.

"Olemme pian Wauxhall Bridgen luona," jatkoi Jones "ja laskemme siellä teidät, tohtori Watson, aarre-arkkuinenne maihin. Tuskinpa minun tarvitsee mainitakaan, että asetun suureen edesvastaukseen käyttäytymällä tällä tavoin. Se on suurissa määrin epäsäännöllistä, mutta lupaus on tietysti täytettävä. Olen kuitenkin pakotettu, virkani puolesta, lähettämään polisikonstaapelin matkaanne, kun teillä on niin kallisarvoinen kapine käsissänne. Luultavasti ajatte hevosella?"

"Kyllä, niin olen aikonut."

"Vahinko ettei löydy avainta, jotta voisimme tarkastaa sen ensin. Saatte murtaa sen auki. Missä avain on, ukkoseni?"

"Themsin pohjalla," vastasi Small lyhyesti.

"Hm! Ei olisi tarvinnut saattaa meille tuota tarpeetonta vaivaa. Olette jo hankkineet meille tarpeeksi sitä lajia. Kaikissa tapauksissa, tohtori, ei minun tarvitse muistuttaa teitä varovaisuudesta. Ottakaa arkku takaisin kotiinne Baker Streetille. Tapaatte meidät siellä matkallamme vartijakonttooriin."

Laskivat minut raskaine rauta-arkkuineni maihin Wauxhallin luona paksun, iloluontoisen polisikonstaapelin seuraamana. Neljännestuntia ajettuamme saavuimme mrs Cecil Forresterin asuntoon. Palvelustyttö näytti hämmästyneen noin myöhäisestä vierailusta. Mrs Cecil Forrester oli poissa, selitti hän, ja tulisi vasta hyvin myöhään kotio. Mutta miss Morstan oli salissa, ja sinne minä menin aarrearkku kainalossa jättäen avuliaan polisikonstaapelin roskiin.

Hän istui avoimen ikkunan ääressä, puettuna ohueen, valkoiseen pukuun, jota uumilta ja kaulassa koristi kapea, purppuranpunainen raita. Lempeä valo varjostetusta lampusta valaisi hänen olentonsa, siinä istuissaan taapäin nojautuneena tuolissa, leikki hänen vakavilla, lempeillä kasvoillaan ja valaisi tummalla metalliloistolla hänen runsaan, aaltoilevan tukkansa. Valkea käsivarsi riippui tuolin käsipuolta, ja koko hänen asentonsa ja ulkomuotonsa todistivat syvällisestä surumielisyydestä.

Kuullessaan askeleeni hypähti hän paikaltaan, ja kirkas hämmästyksen ja ilon punastua valaisi hänen kalpeat kasvonsa.

"Kuulin jonkun tulevan ajaen," sanoi hän. "Luulin sen mrs Forresteriksi, joka tuli takaisin niin aikaisin, mutta en voinut aavistaakaan, että se olisitte te. Mitä uutisia teillä on minulle kerrottavana."

"Minulla on parempaakin kuin uutisia," vastasin minä asettaen arkun pöydälle ja puhuen iloisesti ja huolettomasti, vaikka sydämmeni oli suuresti murheissaan. "Minä tuon teille jotakin, joka voittaa kaikki uutiset maailmassa. Tuon teille omaisuuden."

Hän loi katseen rauta arkkuun.

"Onko tuo siis aarre?" kysyi hän jotenkin välinpitämättömänä.

"Kyllä; se on tuo suuri Agra-aarre. Puolet siitä kuuluu teille, toinen puoli Thaddeus Sholtolle. Te tulette kumpikin saamaan parisataatuhatta puntaa. Ajatelkaappas tuota! Kymmenentuhatta puntaa vuotuista korkoa. Englannissa ei löydy montaa rikkaampaa nuorta naista. Eikö se ole suuremmoista?"

Luulon että vähän liioittelin ihastustani, ja että hän huomasi jotakin onttoa onnentoivotuksessani, sillä huomasin että hän vähän kohotti kulmiaan ja katseli uteliaasti minuun.

"Jos se on minun omaisuuttani," sanoi hän, "niin teitä minun tulee siitä kiittää."

"Ei suinkaan," vastasin minä, "ei minua, vaan ystävääni Sherlock Holmesta. En paraimmallakaan tahdolla olisi koskaan voinut seurata johtonuoraa, joka pani hänen eritteleviin älynsä koetukselle. Miten olikaan, oli kaikki joutumaisillaan hukkaan viimeisessä hetkessä."

"Olkaa hyvä ja istukaa, tohtori Watson, ja kertokaa minulle kaikki tyyni," pyysi hän.

Kerroin hänelle lyhykäisesti, mitä oli tapahtunut, sittekun viimeksi tapasin hänet, kerroin Holmesin uudesta tutkimustavasta, Auroran löytämisestä, Athelney Jonesin esiintymisestä, illallisesta matkastamme ja hurjasta takaa-ajosta Themsillä. Hän kuunteli suu puoleksi auki ja loistavin silmin kertomusta seikkailuistamme. Puhuessani nuolesta, joka oli sattumaisillaan meihin, kalpeni hän niin että pelkäsin hänen pyörtyvän.

"Ei ole vaaraa," sanoi hän kun kiiruhdin kaatamaan hänelle vettä. "Olen ihan hyvinvoipa. Pelästyin vaan kuullessani, että olin saattanut ystäväni sellaiseen kauheaan vaaraan."

"Kaikki on ohitse," vastasin minä. "Ei se ollutkaan mitään. En tahdo enää kertoa teille mitään synkkiä historioita, — puhukaamme jostakin iloisemmasta. Tuossa on aarre! Mikähän voisikaan olla iloisempaa? Sain heidät suostumaan siihen, että minä sain ottaa sen mukaani, ajatellessani että teitä huvittaisi olla ensimmäinen, joka sen näkisi."

"Niin, se todella huvittaisikin minua suuresti," sanoi hän, vaikkei hänen äänessään huomannut mitään suurempaa intoa. Hän oli vammankin ajatellut että näyttäisi epäystävälliseltä, jos hän olisi välinpitämätön palkinnosta, jonka voittaminen oli niin paljon maksanut.

"Niin kaunis arkku!" sanoi hän nojautuen sen yli. "Se on luultavasti intialaista tekoa?"

"Kyllä; se on metalliteos Benaresista."

"Ja niin raskas kun se on," huudahti hän koettaen nostaa sitä.

"Arkku yksin on jo suuriarvoinen. Missä avain on?"

"Sen on Small viskannut Themsiin," vastasin minä. "Minun täytyy lainata mrs Forresterin hiilihankoa."

Etupuolella oli paksu, leveä säppi, tehtynä istuvan Buddhalaispapin muotoon. Pistin hiilikoukun kärjen sen alle ja väänsin sitä ulospäin kaikin voimin. Säppi poukahti auki lujalla paukkeella. Vapisevin sormin nostin arkun kannen auki. Siinä seisoimme ja tuijotimme hämmästyneinä toisiimme. Arkku oli — tyhjä!

"Mutta eipä kummallista että, se oli raskas! Rauta-arkku oli joka paikasta kaksikolmannestuumaa paksu. Se oli vanhanaikuinen, vahva ja huolellisesti valmistettu, ikäänkuin juuri yksinomaan säilyttämään kallisarvoisia kapineita, mutta ei pienintäkään kipinää, ei kullanmuruista eikä timanttisiruista siinä löytynyt. Se oli tyhjä, ihan tyhjä!"

"Aarre on poissa!" sanoi miss Morstan tyyneesti.

Kun kuulin hänen sanansa ja ajattelin itsekseni, mitä ne merkitsivät, tuntui synkkä varjo poistuvan sydämmestäni. En tiennyt kuinka raskaasti tuo Agra-aarre oli painanut mieltäni, ennen kuin nyt, kun se iäksi oli poissa. Oli itsekästä, epäilemättä pikkumaista, väärin, mutta, en voinut ajatella imutta kuin että kultainen aita väliltämme oli poistettu. —

"Jumalalle kiitos!" huudahdin sydämmeni pohjasta.

Hän katsoi minuun yht'äkkiä, kysyvästi hymyillen.

"Miksi sanotte noin?" kysyi hän.

"Siksi, että nyt taaskin voin saavuttaa teidät," vastasin tarttuen hänen käteensä, jota hän ei vetänyt pois. "Siksi että minä rakastan sinua, Mary, niin lämpimästi ja sydämmellisesti kuin yksikään mies on naista rakastanut. Siksi, että tuo aarre, kaikki nuo rikkaudet lukitsivat minun huuleni. Nyt, kun ne ovat poissa, voin tunnustan, kuinka sinua lemmin. Sentähden sanoin 'Jumalan kiitos!'"

"Nytpä sanon minäkin Jumalan kiitos," kuiskasi hän painaessani hänet rintaani vasten.

Agra-aarre oli kadonnut, mutta sen sijaan voitin toisen ja moninkerroin arvokkaamman aarteen sinä iltana.

Kahdestoista luku.

Jonathan Smallin elämäkerta.

Kärsivällinen oli todellakin seuraajani, polisikonstaapeli kadulla, sillä kauan aikaa sai hän varrota minua. Hänen kasvonsa kävivät synkiksi kun näytin hänelle tyhjää arkkua.

"Hyvästi siis palkinto!" sanoi hän synkkänä. "Missä ei rahoja löydy, siellä ei myöskään tule maksaminen kysymykseen. Tämä iltatyö olisi ansainnut kymmenen puntaa sekä minulle että Sam Brownille, jos aarre olisi löytynyt."

"Mr Thaddeus Sholto on rikas mies," sanoin minä. "Hän kyllä toimittaa että tulette palkituksi, joko sitte aarre löydetään tahi ei."

Mutta polisikonstaapeli pudisti epäilevänä päätään.

"Tämä on huono afääri," toisti hän; "sen tulee mr Joneskin sanomaan."

Hänen ennustuksensa toteutui, sillä salapolisi näytti synkältä tullessani Baker Streetille ja näyttäissäni hänelle tyhjää arkkua. He olivat juuri saapuneet, Holmes, vanki ja hän, sillä he olivat muuttaneet aikomustaan siten että olivat pysähtyneet ja jättäneet raportin polisivartijakonttooriin matkalla. Sherlock Holmes puoleksi makasi lepotuolissaan tavallisella välinpitämättömällä muodollaan, ja Small istui häntä vastapäätä tylsästi katsellen eteensä ja puujalka asetettuna terveen jalan yli ristiin. Kun näytin heille tyhjää arkkua, nojasi hän taapäin tuolissa ja nauroi täyttä kurkkua.

"Tämä on teidän tekonne," sanoi Athelney Jones suuttuneena.

"Kyllä, niinä olen kätkenyt aarteen sellaiseen paikkaan, mistä ette sitä koskaan löydä," huusi hän voitonriemulla. "Se on minun aarteeni ja jos en itse saa iloita siitä, niin totta tosiaan, tulen ainakin estämään, ett'ei kukaan muukaan sitä tee. Sanon teille, ett'ei yhdelläkään elävällä olennolla ole oikeutta siihen, paitsi kolmella maastakarkoitetulla Andamansaarilla ja minulla itsellä. Tiedän nyt, ett'ei minulla voi olla mitään hyötyä siitä ja tiedän myöskin ett'ei heillä ole sitä. Olen koko ajan toiminut heidän edukseen yhtä paljon kuin omakseni. Meidän kesken on aina yksi ollut neljän ja neljä yhden puolesta. Ja tiedän että he olisivat käskeneet minun tehdä juuri siten kuin nyt olen tehnyt, ja viskata aarteen Themsiin kernaammin kuin antaa sen joutua Sholton tai Morstanin perheen ja suvun haltuun. Emmehän murhanneet Achmetia, tehdäksemme heitä rikkaaksi! Hakekaa aarretta sieltä, missä avain on ja pikku Tonga myöskin. Kun näin että teidän venheenne saavuttaisi meidät, kätkin koko aarteen varmaan paikkaan. Te ette voita mitään suuria summia tästä asiasta!"

"Te petätte meitä, Small", sanoi Athelney Jones ankarasti. "Jos olisitte viskanneet aarteen Themsiin, olisi ollut helpompaa paiskata sinne koko arkku kerrassaan."

"Helpompi minun heittää ja helpompi teidän löytää se," vastasi hän viekkaasti katsellen meitä. "Se, joka oli siksi viekas että sai minusta selkon, voi viekkautensa avulla myöskin ottaa rauta-arkun virran pohjasta. Mutta nyt, kun ovat hajaalla noin viiden peninkulman alalla, on se ehkä vähän vaikeampaa. Mutta sydäntäni viilsi kaikissa tapauksissa kun sen tein. Olin milt'ei hulluna raivosta, kun saavutitte meidät. Mutta eihän maksa vaivaa surra sitä asiaa. Minulla on ollut sekä myötä- että vastoinkäymisiä elämässäni, ja olen oppinut ainakin hillitsemään itseni, kun asia ei enää ole autettavissa."

"Tämä on vakava asia, Small," sanoi salapolisi. "Jos olisitte käyneet oikeudelle avuksi sen sijaan että noin petätte sitä, olisi teillä ollut parempia toiveita tapahtuvassa tutkinnossa."

"Oikeus!" mutisi paennut vanki. "Sepä on oivallinen oikeus! Eikö aarre ole meidän? Mitä oikeutta siinä on, että antaisin sen ihmisille, jotka eivät koskaan ole mitään tehneet ansaitakseen sitä? Tahdotteko kuulla, miten olen hankkinut sen? Kahdenkymmenen pitkän vuoden orjuudella, tuossa kuumeiden pääpesässä, jota kutsutaan Andamansaariksi, kaiket päivät työskennellen mangrovepuun suojassa, öisin sulettuna likaisiin vankiparakkeihin, moskitein puremana, kylmyyden vaivaamana, jokaisen kirotun mustan polisipäällikön masentamana, jotka nauttivat siitä, että saivat näyttää hallitsijan osaa minua, valkoista miestä kohtaan. Sillä tavoin ansaitsin Agra-aarteen, ja te puhutte minulle oikeudesta, siksi etten voi ajatella ostaneeni sitä niin kalliisti, jotta joku toinen saisi nauttia siitä. Minä antaisin monet kerrat mieluummin hirttää itseni tahi saada Tongan myrkyllisen nuolen nahkaani, kuin istua kahlehdittuna vankikopissa tietäen että toinen viettää iloisia päiviä palatsissa niillä rahoilla, jotka oikeastaan kuuluisivat minulle."

Small oli heittänyt pois kylmäluontoisuuden naamarinsa, ja kaikki tämä tuli hurjassa sanatulvassa, hänen suustaan ja hänen silmänsä säteilivät ja käsiraudat kalisivat hänen äkkinäisistä liikkeistään. Nähdessäni hänen kiihkoisen raivonsa, voin ymmärtää, ett'ei se ollut mikään aiheeton tai luonnoton pelko, joka valtasi majori Sholton, kun hän ensin sai tietää että vääryyttä kärsinyt vanki oli ajamassa häntä takaa.

"Unohdatte, ettemme tiedä mitään kaikesta tuosta," sanoi Holmes tyyneesti. "Emme ole kuulleet kertomustanne emmekä siis voi päättää, missä määrin töillä alkajaan on ollut oikeus puolellanne."

"No niin, sir, te olette puhuneet kunnollisesti ja ystävällisesti minulle, vaikku kylläkin tiedän että teitä minun tulee kiittää näistä rannerenkaista. Mutta siitä en ole suuttunut teille. Sehän on vaan rehellistä peliä. Ja jos tahdotte kuulla elämäkertani, niin olen kyllä halukas kertomaan sen teille. Mitä tulen sanomaan teille, on kaikki täyttä totta joka sana. — Kiitos, jos asetatte lasin tähän viereeni, niin voin kastaa suuni kun kurkkuni kuivaa.

"Minä olen Worcerteshirestä, syntynyt Pershoren tienoilla. Luulen että löytäisitte lukemattomin Small-nimisiä, jos näkisitte sen vaivan että etsisitte. Olen usein ajatellut pistäytyä siellä kotona, mutta totta on, ettei minusta koskaan ole ollut juuri kunniaa perheelleni, ja siksi epäilen etteivät erittäin iloitsisi nähdessään minua. He olivat kaikki vakavia, kirkossa käyviä ihmisiä, jotka säännöllisesti hoitivat maanviljelystään ja olivat tunnetut ja arvossa pidetyt koko kreivikunnassa, mutta minulla sitä vastoin on aina ollut halu levottomaan ja kuljeksivaan elämään. Mutta lopuksi kun olin noin kahdeksantoista vuoden ikäinen, vapautin heidät kaikesta vaivannäöstä minun suhteeni, sillä silloin jouduin pulaan erään tytön tähden, ja pääsin siitä ainoastaan ottamalla sotamiehen pestin ja seurasin kolmatta Keltaista, joka oli määrätty Intiaan meneväksi.

"Mutta minäpä en kauan saanut olla sotamiehenä. Olin tuskin kohonnut ensimmäisestä sotilasarvosta ja oppinut pyssyä pitelemään, kun kerran pisti päähäni mennä kylpemään Ganges virtaan. Onnekseni oli komppaniani kersantti, John Holders, samaan aikaan vedessä ja hän oli rykmentin parhaimpia uijia. Juuri kun olin puolitiessä, tuli krokotiili ja nitisti oikean jalkani poikki polven yläpuolelta niinkuin mikäkin välskäri. Pelästyksestä ja verenvuodosta pyörryin ja olisin hukkunut jos ei Holders olisi saanut minuun kiinni ja kantanut minua rannalle. Makasin viisi kuukautta sairashuoneessa ja kun vihdoin voin liikata sieltä tämä puupalanen sidottuna jalkapätkääni, olin pyyhkitty pois papereista invaliidina ja kykenemättömänä kaikkeen ruumiilliseen työhön.

"Olin, kuten voitte ajatella, hyvin pahassa pulassa — kelvoton raajarikko, enkä vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä vuotta. Mutta onnettomuuteni näytti pian olevan minulle siunaukseksi. Eräs Englantilainen nimeltä Abel White, joka omisti indigokasvatusmaan, tarvitsi tarkastusmiestä, joka pitäisi komentoa hänen työmiehistään ja kehottaisi heitä työhön. Hän oli ystävä everstillemme, joka onnettomuuden tapahduttua oli erityisesti kiintynyt minuun. No niin, — kertoakseni asian lyhykäisyydessä, — suositteli eversti minua erityisesti virkaan ja koska työ enintäin oli tapahtuva hevosenselässä, ei puujalkani ollut suurena esteenä, sillä niin paljon oli polvesta jäänyt jälelle, että voin pysyä satulassa. Minun toimeeni kuului, ratsastaa ympäri kasvatusmaata, pitää silmällä kansaa, heidän työskennellessään ja ilmoittaa laiskurit. Palkkani oli hyvä, asumus mukava, eikä minulla ollut mitään vastaan, viettää elämäni loppuosan tuolla indigomaalla. Mr Abel White oli hyväntahtoinen herra ja usein poikkesi hän pieneen tupaani polttamaan piippuansa minun kanssani, sillä siellä tuntee valkoinen ihminen paljon enemmän ystävyyttä toista kohtaan, kuin koskaan täällä kotona.

"Mutta minua ei koskaan onni kauaa seurannut. Yht'äkkiä, ennenkuin voimme aavistaakaan, puhkesi suuri kapina ilmi. Yhtenä kuukautena oli Intia siinä ulkoapäin päättäen niin rauhallisena ja tyyneenä kuin itse Surrey tahi Kent, ja toisena oli kaksisataatuhatta mustaa paholaista irtipäästetty koko maahan ja muuttivat sen todelliseksi helvetiksi. Tietystikin tiedätte tuon kaiken, hyvät herrat — luonnollisesti paljon enemmänkin kuin mitä minä, sillä lukeminen on aina ollut heikompia puoliani. Tiedän ainoastaan, mitä omilla silmilläni olen nähnyt. Kasvimaamme sijaitsi Muttra-nimisessä paikassa, lähellä luoteisten maakuntain rajaa. Yöt pitkät loisti taivas tulipunaisena, palavain bungalowein valosta, ja joka päivä tuli pieniä eurooppalaisjoukkoja vaeltaen vaimoineen, lapsineen Agraan, mihin lähimmät sotajoukot olivat sijoitetut. Mr Abel White oli itsepäinen mies. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt että huhut liioittelivat, ja että koko historia kyllä loppuisi yhtä pian kuin se oli alkanutkin. Siinä hän istui verannalla juoden whiskyä ja polttaen sikaria koko maan ollessa lieskana ja tulessa hänen ympärillään. Luonnollisesti jäimme hänen luoksensa, minä ja Dawson, joka vaimoineen hoiti kirjanpitoa ja taloutta. No niin, eräänä kauniina päivänä kohtasi salama meitä. Olin ollut tarkastamossa erästä kankaista istutusmaata, ja hitaasti ratsastaen kotiopäin illalla, kohtasi katseeni erästä epämääräistä joukkoa, joka makasi sikin sokin syvällä rotkotiellä. Katsastin sinne nähdäkseni, mitä se oli, ja kauhu valtasi minut nähdessäni Dawsonin vaimon pieniin palasiin survattuna ja puoleksi sakaalein ja villikoirain raatelemana. Vähän matkan piiassa makasi Dawson itse suinpäin maantiellä lauaistu revolveri kädessään ja häntä vastapäätä neljä sepojia toinen toisensa päällä. Pidätin hevostani, miettien mihin suuntaan kääntyisin, mutta samassa nain paksun savupilven roihuvan Abel Whiten bungalowista ja liekkien pistäytyvän katosta. Silloin tiesin, etten enää voinut uuttaa isäntääni, vaan uhraisin oman elämäni jos enää sekoittuisin asiaan. Siinä seisoissani voin nähdä sadottani mustia piruja puettuina punaisiin takkeihinsa, ulvoen tanssivan palavan asumuksen ympäri. Muutamat heistä osottivat minua ja pari luotia suhisi ohi korvieni, mutta minä lähdin täyttä laukkaa riisipeltojen poikki ja olin vasta myöhään illalla turvassa Agran muurien sisäpuolella.

"Mutta ei sielläkään ollut oikein turvassa. Koko maa oli noussut kapinaan kuni mehiläispesä. Missä englantilaiset voivat yhtyä suurempiin tai pienempiin joukkoihin, sieltä voivat he karkoittaa vihollisen niin pitkälle kuin heidän pyssynsä kannattivat, mutta muuten olivat he avuttomia pakolaisia. Siinä riehui taistelu miljoonain ja muutamiin sadan välillä, ja pahin kaikesta oli että nuo jalka-, ratsu- ja tykkimiehet, joita vastaan taistelimme, olivat meidän omia valittuja joukkojamme, joita olimme opettaneet ja harjoittaneet kantamaan aseitamme ja soittamaan omia kenttämerkkiämme. Agrassa oli kolmas bengaalilainen muskettirykmentti, joukko sikhejä, kaksi ratsujoukkoa ja tykkipatteria. Sitäpaitsi olivat kauppiaat ja konttoristit muodostaneet vapaajoukon, ja siihen minäkin yhdyin puujalkoineni. Me marsseimme kapinallisia vastaan Heinäkuun alussa, ja voitimme ne Shahgungen lähellä joksikin aikaa, mutta ruutivarastomme oli lopussa ja meidän täytyi vetäytyä takaisin kaupunkiin.

"Toinen onnettomuutta ennustava tieto seurasi toista kaikilta tahoilta, — joka ei ollut ihmeteltävää, sillä jos katsotte karttaa, huomaatte että olimme keskellä polttopistettä. Lakhnan on noin sata engl. penikulmaa itäänpäin ja Khanpur jotenkin yhtä kaukana etelään. Kaikilta ilmansuunnilta ei kuulunut muuta kuin verisiä tappeluita, väkivaltaisuuksia ja hävyttömyyksiä.

"Agra on suuri kaupunki, täynnä raivoisia ja julmia epäjumalanpalvelijoita kaikista pakana uskonnoista. Meidän vähäinen sotilasjoukkomme aivan eksyi kapeihin, kiemurteleviin katuihin. Päällikkömme marssi sentähden virran poikki ja sijottui Agran vanhaan linnaan. En tiedä, onko kukaan teistä, hyvät herrat, milloinkaan lukenut tahi kuullut mitään siitä vanhasta linnasta. Se on hyvin merkillinen paikka — merkillisin, missä eläissäni olen ollut, ja olenhan minäkin nähnyt lukemattomia omituisia soppia ja sokkeloita. Ensiksikin on se äärettömän suuri, — luulen, että se on monen tynnyrinalan suuruinen. Siihen kuului eräs uudempi osa, johon koko linnaväkemme vaimoineen, lapsineen ja varastoineen mahtui ja kuitenkin oli tilaa vielä runsaasti. Mutta tuo uudempi osa on vähäpätöinen sen vanhan suhteen, jossa ei kukaan koskaan käy, vaan joka on jätetty skorpioonein ja tuhatjalkaisten haltuun. Se on täynnä vanhoja saleja ja pitkiä, kiemurtelevia käytäviä, jotka johtavat ulos ja sisälle, joten on hyvin helppo eksyä siellä. Siitä syystä harvoin kukaan meni sinne yksin, vaikka silloin tällöin joku seurue kävi siellä tutkimusretkellä.

"Virran aallot huuhtovat tuon vanhan linnan etupuolta ja suojaavat sitä siltä taholta, mutta kylkirakennuksissa, ja takasivulla on monta porttia, ja näitä täytyy luonnollisesti valvoa, sekä vanhemmassa osassa että siinä, missä väkemme oli sijoitettu. Me olimme harvalukuiset ja tuskin oli meillä väkeä vartioida pääsisäänkäytäviä ja hoitaa kanooneita. Meidän oli siis mahdoton asettaa tarpeeksi vahvaa vahtia joka portin luo, niitä kun olikin niin lukemattomasti. Me asetimme päävartion keskelle linnoitusta ja joka sivuporttia vartioi yksi valkoinen mies ja kaksi tahi kolme alkuasujanta. Minut määrättiin muutamana tuntina öisin vartioimaan pientä, yksinäistä porttia rakennuksen lounaisella puolella. Kaksi sikhiä asetettiin minun hallittavakseni ja sain käskyn heti ampua, jos ei kaikki kävisi niinkuin piti, jonka jälkeen apujoukot tulisivat päävartiosta. Mutta kun se oli runsaat kaksisataa jalkaa sieltä, ja sen sekä vartijapaikkani välillä oli joukko käytäviä, epäilin suuresti, ehtisivätkö tulla ajoissa ollakseen miksikään avuksi, jos todellakin päällehyökkäys tapahtuisi.

"Niin; minä olin kaikissa tapauksissa ylpeä tuosta vähäisestä päällikkyydestä, koska olin ainoastaan raaka sotamies ja lisäksi vielä jalkapuoli. Kaksi yötä olin vahdissa sikheineni. Ne olivat pari pitkää, hurjakatseista roistoa, Mahomet Singh ja Abdullah Khan nimisiä, molemmat vanhoja sotamiehiä, jotka olivat taistelleet meitä vastaan Chilian Wallahin luona. He osasivat puhua Englannin kieltä jotenkin hyvin, mutta minä en juuri paljoa saanut heiltä tietää. Mieluimmin he kaiket yöt seisoivat puhua laverrellen omalla sikhikielellään. Minä tavallisesti seisoskelin portin ulkopuolella tuijottaen leveään, kiemurtelevaan virtaan tahi suuren kaupungin tuikkiviin tuliin. Rummun pärrytys, tam tamin helinä ja juopuneitten kapinoitsijain ulvonta ja rähinä muistuttivat meille kaiket yöt vaarallisista naapureistamme virran toisella puolella. Joka toinen tunti kävi vahdista oleva upseeri kaikissa ulkovartioissa tarkastamassa, jos kaikki asiat olivat niinkuin olla piti.

"Kolmas yö oli synkkä ja pimeä, ja satoi vihmaa. Oli ikävää seistä siinä tunti tunnin perästä. Koetin lukemattomia kertoja saada sikhejäni puhumaan, mutta ilman varsinaista tulosta. Kello kaksi yöllä kävi vahti katselmusta pitämässä ja keskeytti yön yks'toikkoisuuden. Kun huomasin etteivät toverini tahtoneet ryhtyä mihinkään keskusteluun, otin esiin piippuni ja laskin pyssyni maahan vetääkseni tulta. Samassa silmänräpäyksessä olivat molemmat sikhit kimpussani. Toinen tempasi kiväärini ja piti sitä pääni kohdalla edessäni, ja toinen laski pitkän puukon kurkulleni ja vannoi antavansa iskun, jos vaan askeleenkin astuisin.

"Ensimmäinen ajatukseni oli että he olivat liitossa kapinoitsijain kanssa, ja että tämä oli alkua hyökkäykseen. Jos porttimme joutuisi sepojein käsiin, täytyisi linnan antautua, ja naisia ja lapsia kohdeltaisi niinkuin onnettomia Kahanpurin uhreja. Ehkä luulette, hyvät herrat, että aikomukseni on soaista teidän silmänne, mutta minä vakuutan kunniasanallani, että kun ajattelin tuota, vaikkakin tunsin veitsen terän kaulallani, avasin suuni huutaakseni, olipa se viimeinenkin huutoni, se kuitenkin kuuluisi päävartioon. Joka minusta piti kiinni, näkyi lukeneen ajatukseni, sillä juuri kuin aioin huutaa, kuiskasi hän: Älkää nostako mitään melua. Linna on turvattuna. Virran tällä puolella ei ole ketään noista kapinallisista koirista. Hänen äänensä ilmaisi että hän puhui totta ja tiesinhän että jos kohottaisin ääneni, olisin kuoleman oma. Sen luin tuon veitikan tummissa silmissä.

"'Kuule minua, sahib', sanoi pitempi ja hurjempi noista, molemmista, hän, jota kutsuttiin Abdullah Khaniksi. 'Sinun täytyy nyt joko suostua meidän tuumaamme taikka panemme sinut vaikenemaan iäksi. Asia on siksi suuri ja tärkeä ett'emme voi kieltäytyä. Joko vannot sinä kristittyjen ristin kautta yhtyä meihin hengellä ja verellä, tahi viskataan sinun ruumiisi jo tänä yönä vallihautaan ja me menemme veljeimme luo kapinallisessa armeijassa. Kolmatta mahdollisuutta ei löydy. Kumman valitset — elämän vai kuoleman? Saat ainoastaan kolmen minuutin ajatusajan, sillä aika kuluu ja kaikki täytyy olla selvänä ennenkuin tarkastus tapahtuu seuraavan kerran.'

"'Mitenkä voin päättää tuon?' sanoin minä. 'Ette ole sanoneet, mitä minulta vaaditte. Mutta minä sanon teille edeltäpäin että jos on jotakin tekeillä linnoitusta vastaan, niin en tahdo sormellani koskea koko asiaan, vaan ottakaa henkeni sitte samalla.'

"'Ei mitään ole tekeillä linnoitusta vastaan', vastasi hän. 'Tahdomme ainoastaan, että teet sen, minkä takia maamiehesi tulevat tähän maahan. Kysymme sinulta, tahdotko tulla rikkaaksi? Tahdotko olla kanssamme tänä yönä, niin vannomme tämän paljastetun veitsen kautta ja sillä kolmenkertaisella valalla, jota ei yksikään sikhi vielä ole rikkonut, että tulet saamaan osasi saaliista. Neljäsosa aarteesta on oleva sinun. Enempää emme voi tarjota sinulle.'

"'Mutta mikähän aarre se on?' kysyin minä. 'Minä olen yhtä halukas rikastumaan kuin te, jos vaan sanotte mitä minun on tehtävä.'

"'Sinä siis lupaat', sanoi hän, 'isäsi luitten, äitisi kunnian, uskontosi ristin kautta, ett'et sormeasi kohota, et sanaa lausu meitä vahingoittaaksesi et nyt etkä vastaisuudessa?'

"'Sen lupaan', vastasin, 'ehdolla, ett'ei linna joudu vaaraan.'

"'Nyt myöskin minä ja toverini vannomme, että tulet saamaan neljännen osan aarteesta, joka jaetaan tasan meidän neljän kesken.'

"'Meitähän on vaan kolme', huomautin minä.

"'Ei; Dost Akbarin täytyy saada osansa. Voimmehan kertoa sinulle koko jutun, sill'aikaa kun odotamme heitä. Asetu portille, Mahomet Singh, ja ilmoita, koska he tulevat. Näin on asian laita, sahib, ja minä kerron sen sinulle sen takia että tiedän valan olevan sitovan ja että voimme luottaa sinuun. Jos olisit ollut viekas hindu, niin vaikkakin olisit vannonut kaikkien jumalten kautta heidän temppeleissään, olisi tämä veitsi veresi tahraama ja ruumiisi vedessä. Mutta sikhi tuntee englantilaisen ja englantilainen tuntee sikhin. Kuunnelkaa siis mitä teille kerron:

"'Pohjoisimmissa maakunnissa elää eräs rajah, joka on hyvin rikas, vaikka hänen maansa ovat pienet. Paljon on hän perinyt isältään ja paljon on hän itse koonnut, sillä hänellä on halpamielinen luonne ja kätkee kultansa sen sijaan että käyttäisi sen hyvään. Kun kapina puhkesi ilmi, tahtoi hän olla sekä jalopeuran että tiikerin ystävä — sekä sepojein että Komppanian. Mutta pian hän huomasi, että valkoisten päivä olisi koittanut, sillä koko maassa ei muuta kuulunut kuin huhuja heidän kuolemastaan ja tappioistaan. Mutta koska hän oli varovainen mies, asetti hän asiansa siten että tuli mitä tuli, säilyttäisi hän kuitenkin puolet aarteestaan. Kullan ja hopean kätki hän palatsinsa holveihin, mutta kalleimmat kivet ja harvinaisimmat helmet pani hän rautakirstuun ja antoi sen luotettavan palvelijan haltuun, jonka kauppiaaksi puettuna piti viedä sen Agraan ja jättää se sinne, kunnes rauha taas vallitsisi maassa. Jos kapinoitsijat voittivat, niin olivat siis hänen rahansa säästössä, mutta jos Komppania tuli voittajaksi, niin oli hän kuitenkin pelastanut jalokivensä. Siten jaettuaan aarteensa teki hän sepojein kanssa liiton, koska he kovasti ahdistelivat hänen rajojansa. Mutta täten joutui, huomatkaa se, sahib, hänen omaisuutensa oikeudenmukaisesti niiden käsiin, jotka olivat olleet lipulleen uskollisia.

"'Tuo teeskennelty kauppias, joka matkustaa Achmetin nimellä, on nyt Agran kaupungissa ja toivoo pääsevänsä linnoitukseen. Hänen matkakumppaninansa on kasvattiveljeni Dost Akbar, joka tuntee hänen salaisuutensa. Dost Akbar on ensi yönä luvannut viedä hänet jollekin linnoituksen syrjäportille ja on sitä tarkoitusta varten valinnut tämän. Hän tulee tänne ennen pitkää ja löytää täällä Mahomet Singhin ja minun odottamassa häntä. Paikka on yksinäinen, eikä kukaan tule tietämään, että hän on käynyt täällä. Maailma ei enää kuule puhuttavan kauppias Achmetista, mutta rajahin suuren aarteen jaamme me keskenämme. Mitä sanot siitä, sahib?'

"Worcestershiressä on ihmishenki kallis ja pyhä, mutta asian laita on aivan toinen, kun ei ole muuta kuin tulta ja verta ympärillä ja on tottunut kohtaamaan kuoleman jokaisessa kadunkulmassa. Elikö kauppias Achmet tahi ei, se oli minusta yhdentekevää, mutta kun hän puhui aarteesta, sain kiihkeän halun siihen, ja minä ajattelin, niitä kaikkea voisinkaan aikaansaada sillä tuossa vanhassa isänmaassa, ja kuinka sukuni ihmettelisi nähdessään perheen kelvottoman tulevan kotiin taskut täynnä kultarahoja. Olin jo tehnyt päätökseni, mutta Abdullah Khan, joka luuli minun epäilevän, tuli kiihkeäksi.

"'Ajatelkaa, sahib', sanoi hän, 'että jos tämä mies joutuu päällikön käsiin, niin hän hirtetään tahi ammutaan ja hänen jalokivensä joutuvat hallituksen huostaan, niin ett'ei kukaan tule siitä penniäkään rikkaammaksi. Ja koska me kerran otamme hänet vangiksi miksemme samalla tekisi sitä muutakin? Kalliit kivet eivät pahennu meillä enemmän kuin Komppanian kirstuissakaan. Aarre on niin suuri, että meistä jokaisesta voi tulla rikkaat miehet ja mahtavat herrat. Kenkään ei saa tietää mitään koko asiasta, sillä täällä olemme erotettuna kaikista muista. Kaikki sopii meille hyvin. Sano siis, sahib, yhdytkö meihin, tahi tuleeko meidän pitää sinua vihollisenamme?'

"'Yhdyn teihin hengellä ja verellä', vastasin.

"'Hyvä', sanoi hän antaen minulle kiväärin takaisin. 'Näet, että me luotamme sinuun, sillä sinä et voi sanaasi peruuttaa yhtä vähän kuin mekään. Meidän tulee nyt ainoastaan odottaa veljeäni ja kauppamiestä!'

"'Tietääkö veljesi, mitä aijotte tehdä?' kysyin minä.

"'Hän se on keksinyt koko tuuman. Mutta menkäämme portille vartioimaan Mahomet Singhin kanssa.'

"Satoi yhä rajusti, sillä sadeaika oli juuri alussa. Raskaat, synkät pilvet purjehtivat taivaalla ja oli vaikea nähdä kauemmaksi kuin kivenheiton matkan päähän itsestään. Syvä vallihauta oli porttimme edustalla, mutta vesi oli paikottain milt'ei kuivunut, ja siten oli helppo päästä ylitse. Tuntui niin kummalliselta seistä noitten villien sikhein kanssa siinä odottamassa miestä, joka kulki kohti kuolemaansa.

"Äkkiä huomasin valon salalyhdystä vallihaudan toisella puolella. Se katosi multakasojen taakse, mutta näkyi taaskin hitaasti läheten meitä kohden.

"'Tässä he tulevat!' huudahdin minä.

"'Huuda heille, kuten tavallisesti, sahib', kuiskasi Abdullah. 'Elä anna hänelle mitään syytä pelkoon. Lähetä meidät sisään hänen kanssaan, niin toimitamme me loput, kun sinä jäät tänne vartioimaan. Pidä lyhty kunnossa, että voimme nähdä, onko se todellakin hän.'

"Valo oli liehunut sinne tänne, milloin ollen liikkumatta, milloin lähestyen, kunnes vihdoin erotin kaksi tummaa olentoa haudan toisella puolella. Kuulin heidän lasken van alas luisua rinnettä, putikoivan savessa ja tulevan puolitiehen portin ja vallihaudan välillä, ennenkuin huusin heille:

"'Kuka siellä?'

"'Ystäviä!' vastattiin. Avasin lyhdyn ja valovirta laukesi heidän ylitsensä. Ensimmäinen oli jättiläissuuri sikhi mustalla parralla, joka ulottui aina uumille asti. En koskaan ole nähnyt niin pitkää miestä, lukuunottamatta mahdollisesti rahalla näytettyä. Toinen oli pieni, lihava, pyöreä olento, suuri keltainen turbaani päässä ja käärö kainalossa. Hän näytti kovin pelkäävän, sillä hänen kätensä vapisivat niinkuin hänellä olisi ollut vilutauti, ja hän katsoi lakkaamatta oikealle ja vasemmalle kirkkailla, vilkkuvilla, pienillä silmillään, niinkuin rotta, joka uskaltaa lähteä piilopaikastaan. Väristys valtasi koko ruumiini ajatellessani hänen murhaamistaan, mutta sitte muistin aarteen ja sydämmeni muuttui heti kivikovaksi. Huomatessaan valkoisen naamani, huudahti hän ilosta ja juoksi minun luokseni.

"'Suojelkaa minua, sahib', sanoi hän läähättäen, 'suojelkaa kauppias Achmet-parkaa! Olen matkustanut suoraan Rajpootanan poikki hakemaan suojaa Agran linnassa. Minua on ryöstetty ja lyöty ja pahasti kohdeltu siksi, että olen Komppanian ystävä. Tämä on siunattu hetki tämä, kun taas olen turvattuna — sekä minä että omaisuuteni.'

"'Mitä teillä on käärössä?' kysyin minä.

"'Rauta-arkku', vastasi hän, 'joka sisältää pari perhekalleutta, jotka eivät ole mistään arvosta muille, mutta joita en mitenkään tahtoisi kadottaa. Kuitenkaan en ole mikään kerjäläinen, ja minä palkitsen teitä, nuori sahib, sekä teidän komentajaanne, jos hän suo minulle tarpeellista suojaa.'

"En uskaltanut enempää puhua hänen kanssaan. Mitä kauemmin katselin hänen lihavia, pelästyneitä kasvojaan, sitä vaikeammalta tuntui minusta noin kylmäverisesti murhata hänet. Oli parasta mitä pikemmin saada kaikki selväksi.

"'Viekää hän vartijan luo', sanoin minä. Molemmat sikhit liittyivät häneen, yksi kummallekin puolelle, ja jättiläinen seurasi heitä, heidän mennessä sisään pimeästä portista. Onkohan kukaan koskaan ollut noin kuoleman ympäröimänä? — Minä jäin lyhtyineni portille.

"Kuulin kaiun heidän säännöllisistä askeleistansa autioissa käytävissä. Yht'äkkiä ne hiljenivät ja kuulin ääniä ja tappelua sekä lyöntejä. Seuraavassa silmänräpäyksessä pelästyin nopeista askeleista, jotka lähenivät minua ja erotin samalla riuskasta läähätystä. Suuntasin lyhdyn valon pitkää, suoraa käytävää kohti, ja siellä tuli tuo lihava kauppias juosten täyttä vauhtia verinen naarmu kasvoissa ja aivan hänen kintereillään, loikaten kuten tiikeri, tuo pitkä mustapartainen sikhi veitsi kädessä. En ole koskaan nähnyt kenenkään juoksevan niin nopeaan kuin tuon pienen kauppiaan. Hän juoksi nopeammin kuin sikhi ja minä näin että jos hän onnistuisi pääsemään ohitseni ja ulos linnasta, olisi hän pelastettu. Silmänräpäykseksi heltyi sydämmeni, mutta ajatellessani aarretta kovettui se taas. Pistin kivääriini hänen sääriensä väliin, ja hän kaatui suulleen kuin ammuttu kaniini. Ennenkuin hän ehti nousta ylös oli sikhi hänen kimpussaan ja tunki veitsensä kaksi kertaa luinen kylkeensä. Ei hän valittanut, ei liikuttanut jäsentäkään, vaan makasi siinä niinkuin kaatui. Minä luulen että hän ehkä taittoi niskansa kaatuessaan. Näette hyvät herrat, että pidän lupaukseni, — kerron teille kaikki, juuri niinkuin se tapahtui, joko se sitte on minulle eduksi tahi ei."

Hän vaikeni ja ojensi kahlehditun kätensä ottaakseen konjakkia ja vettä sisältävän lasin, jonka Holmes oli valmistanut hänelle. Mitä minuun tulee, niin täytyy minun tunnustaa, että nyt tunnen suurta inhoa miestä kohtaan, ei ainoastaan tuon kauhean pahanteon tähden, johon hän oli sekotettu, vaan vielä enemmän siitä huolimattomasta tavasta, jolla hän kertoi tapahtumasta. Mikä rangaistus häntä odottikin, ei hän voinut toivoa mitään osanottoa minulta. Sherlock Holmes ja Jones istuivat kädet polvilla, syvästi kiintyneinä kertomukseen, mutta samalla inhoa kasvoissaan. Hän lienee huomannut tuon, sillä hänen äänessään ja tavassaan oli vähän uhkausta, kun hän taas jatkoi.

"Se oli tietysti hyvin pahasti tehty," sanoi hän. "Mutta minäpä haluaisin tietää, kuinka moni minun asemassani olisi kieltäytynyt ottamasta osaa saaliiseen, kun tiesivät että menettäisivät henkensä vaivastaan. Sitä paitsi oli hänen tahi minun elämäni kysymyksessä, kun hän kerran oli päässyt linnoitukseen. Jos hän olisi päässyt pois sieltä, olisi koko asia tullut ilmi, ja minä olisin joutunut sotaoikeuden tutkittavaksi ja tuomittavaksi kuolemaan niin varmaan kuin tässä istun. Ihmiset eivät ole juuri sovinnollisia tällaisina kapinallisina aikoina."

"Jatkakaa kertomustanne," sanoi Holmes lyhyesti.

"Niin, me kannoimme hänet sisään, Abdullah Akbar ja minä. Ja hyvin raskas hän oli, niin pieni vaikka olikin. Mahomet Singh jätettiin portin vartijaksi. Kannoimme hänet paikalle, jonka sikhit olivat jo edeltäpäin valmistaneet. Se oli kappaleen matkan päässä; kiertelevä käytävä johti suureen, tyhjään saliin, jonka tiilikiviset seinät olivat hajonneet ja rikkirevityt. Multalattia oli laskenut yhdestä kohden, joten se muodosti luonnollisen haudan, ja siihen jätimme Achmet-kauppiaan peitettyämme hänet ensin irtonaisilla tiilikivillä. Sen tehtyämme palasimme aarteen luo.

"Sen löysimme siinä, mihin Achmet oli pudottanut sen, kun häntä ensin ahdistettiin. Sama kirstu se oli, joka nyt on tuossa pöydällä. Avain riippui silkkinuorassa kannen koristetusta kahvasta. Aukasimme sen, ja lyhdyn valo lankesi säteillen juvelikokoelmaan, jommoisista olin lukenut ja nähnyt unta pienenä poikana Pershoressa. Silmiä ihan huikasi niitä katsellessa. Kyllin katseltuamme, noukeimme ne ylös sieltä yksitellen ja merkitsimme ne listaan. Niitä oli sataneljäkymmentäkolme vesikirkkainta timanttia, niiden seassa yksi, jota luullakseni kutsuttiin 'suureksi Moguliksi', ja jonka sanotaan olevan lähinnä suurin jalokivi maailmassa. Sitte oli siellä yhdeksänkymmentäseitsemän erinomaisen kaunista smaragdia, ja sataseitsemänkymmentä rubinia, joista kuitenkin muutamat olivat pieniä. Siellä löytyi neljäkymmentä veripunaista, kaksisataakahdeksankymmentä sinistä kiveä, kuusikymmentäyksi agatia ja joukko berylliä, kissansilmiä, turkoosia ja muita jalokiviä, joitten kaikkein nimiäkään en silloin tuntenut, vaikka sittemmin olen oppinut niitä enemmän tuntemaan. Sitä paitsi oli siellä lähes kolmesataa ihanimpaa helmeä, joista kaksitoista, oli kiinnitetty suureen kultarenkaaseen. Se oli otettu arkusta, eikä sitä siis löytynyt enää siellä, kun taaskin sain sen haltuuni.

"Laskettuamme aarteemme, kätkimme ne taas kirstuun ja kannoimme sen portille näyttääksemme ne Mahomet Singhille. Sitte uudistimme juhlallisesti valamme luvaten uskollisesti auttaa toisiamme ja säilyttää salaisuutemme. Päätimme kätkeä aarteemme varmaan paikkaan, kunnes maassa taas rauha vallitsisi ja sitte jakaa se tasan keskenämme. Ei ollut hyvä jakaa niitä nyt, sillä jos olisi löydetty niin kallisarvoisia jalokiviä meiltä, herättäisi se epäilystä, eikä linnoituksessa ollut koskaan rauhassa muilta, eikä meillä myöskään ollut paikkaa missä niitä säilyttäisimme. Veimme sentähden aarteen samaan saliin, mihin olimme ruumiin kätkeneet, ja siellä kaivoimme reijän parhaimmin säilyneesen muurinosaan ja kätkimme sinne aarteen. Otimme tarkan vaarin paikasta, ja seuraavana päivänä piirsin neljä asemakarttaa, yhden kullekin meistä, ja kirjoitin meidän neljän merkkimme alle, sillä olimme vannoneet aina toimia yksi kaikkein ja kaikki yhden puolesta, ja ettei kukaan katsoisi omaa etuansa. Se on vala, josta voin käsi sydämmellä sanoa, ett'en ole koskaan sitä rikkonut.

"Ei hyödytä kertoa teille, hyvät herrat, miten kävi Intian kapinan. Sittekun Wilson oli anastanut Delhin ja sir Colin tullut Lakhnaulle avuksi, oli asia päätetty. Uusia joukkoja tulvaili alituiseen ja Nana Sahibin täytyi paeta rajan toiselle puolelle. Sotajoukko eversti Greathedin johdolla tuli Agraan ja ajoi pois kapinoitsijat sieltä. Rauha näytti vähitellen palajavan maahan, ja me neljä aloimme toivoa, ett'ei hetki olisi kaukana, jolloin me vaaratta saisimme lähteä siellä saaliinemme. Mutta yht'äkkiä aavistamattamme raukesivat toiveemme, — meidät vangittiin Achmetin murhaajina.

"Se tapahtui seuraavalla tavalla: Rajah uskoi kalleutensa Achmetin huostaan, sillä hän tiesi että hän oli luotettava mies. Mutta Itämaissa ovat ihmiset epäluuloisia; rajah lähetti siis vielä luotettavamman palvelijan vakoomaan ensimmäistä. Tämä toinen sai käskyn aina seurata Achmetia, ja hän seurasikin häntä niinkuin varjo. Hän hiipi hänen jälessään myöskin sinä yönä ja näki Achmetin menevän portista sisään. Luonnollisesti hän luuli, että Achmet etsi suojaa linnassa, ja pyysi itse päästä sinne seuraavana päivänä mutta ei löytänyt jälkeäkään Achmetista. Se tuntui hänestä niin kummalliselta, että hän kertoi siitä eräälle kersantille, ja tämä kertoi sen päällikölle. Perinpohjainen tutkimus pidettiin ja ruumis löydettiin. Siis tulimme me, juuri kun luulimme että kaikki oli hyvällä alulla, vangituiksi kaikki neljä ja kutsutuiksi oikeuden eteen syytettyinä murhasta, kolme siitä syystä että olimme vartioinneet porttia ja neljäs, koska hän oli ollut murhatun seurassa. Tarkastuksessa ei mainittu sanaakaan aarteesta, sillä rajah oli karkoitettu pois Intiasta, jott'ei kukaan ollut erittäin innostunut siitä. Mutta murha näytettiin toteen, ja selväähän oli että me kaikki olimme sekoitetut siihen. Nuo kolme sikhiä saivat elinajaksi kuritushuonetta, ja minä tuomittiin kuolemaan, vaikka minun tuomioni sittemmin muutettiin samallaiseksi kuin toisten.

"Oli se kummallinen asema, jossa olimme. Siinä seisoimme nyt sidottuina jaloista ja käsistä ja ilman toivon koskaan päästä vapaaksi, ja kuitenkin tiesimme me salaisuuden, joka olisi muuttanut jokaisen meistä palatsiin, jos vaan olisimme voineet käyttää sitä hyväksemme. Minä milt'ei paloin sisällisesti raivosta täytyessäni kärsiä hävyttömyyttä ja iskuja ja lyöntejä jokaiselta virkapukuun puetulta polisilurjukselta ja elää vedellä ja riisillä, koko tuon ruhtinaallisen omaisuuden odottaessa ulkopuolella, valmiina käytettäväksi. Se teki minut miltei hulluksi, mutta minähän olenkin aina ollut kovasydämminen, joten minä kärsein odottaen, että minunkin aikani kerran tulisi.

"Viimein se näyttikin tulleen. Minä siirrettiin Agrasta Madrasiin ja sieltä Blair Islantiin Andamansaarilla. Tässä siirtolassa ei ole monta valkoista vankia, ja koska olin käyttäytynyt siivosti alusta asti, huomasin pian olevani etuoikeutettu henkilö. Minä sain pienen majan Hopa Townissa, joka oli pieni kylä Mount Harrietin rinteellä, ja siellä minä jätettiin monasti itsekseni. Se on synkkä, epäterveellinen paikka ja koko seutu pienten viljelysmaittemme ympärillä oli täynnä villejä, petomaisia alkuasujamia, jotka aina olivat valmiit lennättämään myrkytetyn nuolen päällemme niin pian kuin heillä oli tilaisuus siihen. Maa piti kuokittaman ja ojitettaman ja siihen istutettaman yam'ia (intialainen kasvi, jonka juurta käytetään ravinto-aineeksi) ja toimitettaman paljon muuta, jotta koko päivän olimme työssä, vaikka illalla kyllä oli pieni vapaahetki. Muun muassa opein sekottamaan lääkkeitä kenttälääkärille ja säilytin itselleni muutamia murusia hänen lääketieteellisistä tiedoistaan. Koko ajan vaanein tilaisuutta pakoon; mutta sieltä on satoja peninkulmia muihin maihin, eikä niillä kulkuvesillä koskaan tuule, joten oli hyvin vaikea asia päästä sieltä.

"Kenttälääkäri, tohtori Somerton, oli iloinen, nuori herra, ja muut upseerit kokoontuivat tavallisesti hänen luokseen iltasin korttia pelaamaan. Välskärihuone, jossa tapasin valmistaa lääkkeitäni, oli hänen asuinhuoneensa vieressä, ikkuna huoneitten välisessä ovessa. Usein, kun minun oli ikävä aikani, sammutin lampun ja asetuin ikkunan luo, niin että näin heidän pelaavan ja kuulin puhelevan. Pidän itse kortinpelistä ja oli miltei yhtä hauskaa katsella kuin itse olla mukana. Siellä olivat majori Sholto, kapteini Morstan ja luutnantti Bromley Brown, kaikki maassa syntyneitten joukkojen päällikköjä, ja sitte tohtori itse ja muutama virkamies vankeinhallituskunnasta, vanhoja paatuneita lurjuksia, jotka pelasivat hyvin varovaisesti ja kitsaasti. Oli se pieni hauska peliseura, kun he tulivat yhteen.

"Yhden asian tulin huomaamaan, ja se oli, että sotamiehet aina hävisivät ja sivilimiehet voittivat. Muistakaa, minä en sano, että tehtiin vääryyttä, mutta siten oli asian laita kaikissa tapauksissa. Nuo vankilalurjukset eivät olleet juuri tehneet muuta kuin pelanneet korttia siitä asti kun tulivat Andamansaarille, ja he tunsivat toinen toisensa pelitavan ihan tarkalleen, muiden pelatessa vaan kuluttaakseen aikaansa ja viskailen korttinsa, miten milloinkin sattui. Ilta illalta nousivat sotilaat yhä köyhempinä pelipöydältä, ja kuta enemmän he köyhtyivät sitä kiihkoisemmiksi tulivat he pelaamaan. Majori Sholto oli innokkain heistä. Ensin hän maksoi kullalla ja pankkiseteleillä, mutta pian alkoi hän kirjoittaa vekseleitä suurille summille. Joskus voitti hän vähäsen, niin paljon että hän oikein pääsi intoon, mutta sitte seurasi huono onni taas pahimpana entistään. Kaiket päivät kuljeskeli hän synkkänä kuin ukkospilvi, ja rupesi juomaan enemmän kuin hänelle tarpeellista oli.

"Eräänä iltana oli hän hävinnyt tavallisesti enemmän. Istuin juuri mökissäni, kun hän ja kapteini Morstan tulivat ohitse matkalla kortteeriinsa. He olivat oikeita mieliystäviä, nuo molemmat ja olivat aina yhdessä. Majori oli raivostunut häviöstään.

"Kaikki on mennyttä, Morstan," sanoi hän juuri kun menivät majani ohitse, "olen pakotettu pyytämään eroa; olen mennyt mies."

"Vait, vanha poika," sanoi toinen taputtaen häntä olkapäälle. "Olen itsekin jotenkin paljas, mutta…" enempää en kuullut, mutta siinä oli tarpeeksi antamaan minulle ajattelemista.

"Muutaman päivän perästä oli majuri Sholto kävelemässä rannalla, ja minä käytin tilaisuutta puhutellukseni häntä.

"Pyytäisin teiltä neuvoa, majori," sanoin minä,

"No, mitä asia koskee Small?" kysyi hän ottaen sikarin suustaan.

"Kysyisin teiltä kenen puoleen oikeastaan tulisi kääntyä, kun tahtoisi saattaa päivän valoon kätketyn aarteen. Minä tiedän missä sellainen puolen miljoonan punnan arvoinen aarre löytyy, ja kosk'en voi itse käyttää sitä, olen ajatellut, että olisi ehkä parasta jättää se lailliselle virkakunnalle, se ehkä voisi toimia niin, että rangaistukseni lyhennettäisiin."

"Puolen miljoonaako, Small?" sanoi hän katsoen minua silmiin nähdäkseen puhuinko totta.

"Aivan niin, sir — jalokivissä ja helmissä. Se sijaitsee sellaisessa paikassa että kuka hyvänänsä voi ottaa sen. Ja omituisinta on, että sen oikia omistaja on julistettu henkipatoksi eikä saa hallita mitään omaisuutta, joten se kuuluu ensimäiselle, joka sen löytää."

"Hallitukselle, Small," änkytti hän, "hallitukselle." Mutta hän lausui sen hitaalla äänellä, ja minä tiesin että hän oli ansassani.

"Minun pitäisi siis teidän mielestänne ilmoittaa kenraalikuvernöörille siitä?" kysyin tyyneesti.

"No, no, teidän ei pidä tehdä mitään punnitsematta, jota sitte saisitte katua. Kertokaa minulle kaikki, Small. Selittäkää tarkemmin asia."

"Kerroin hänelle koko kertomuksen muutamilla pienillä muutoksilla, jott'ei hän tuntisi paikkaa. Kun olin lopettanut, seisoi hän ajatuksiinsa vaipuneena ja liikkumattomana. Voin hänen huultensa hermostuneista nytkäyksistä huomata että hänessä riehui sisäinen taistelu.

"Tämä on hyvin tärkeä asia, Small, sanoi hän viimein. Elkää mainitko sanaakaan tästä kellekään, niin puhun muutaman päivän perästä enemmän tästä asiasta."

"Kahden päiviin perästä tulee hän ja ystävänsä kapteini Morstan luokseni keskellä yötä lyhdyllä varustettuna.

"Tahtoisin että kapteini Morstan saisi kuulla tuon kertomuksen omasta suustanne, Small," sanoi hän.

"Kerroin sen taas uudestaan samalla tavalla kuin ennen.

"Sehän kuuluu todenmukaiselta," sanoi hän. "Sitä voisi käyttää hyväksensä."

"Kapteini Morstan nyökkäsi päällään.

"Kuulkaa, Small," sanoi majoori. "Olemme keskustelleet asiasta, ystäväni tässä ja minä, ja tulleet siihen loppupäätökseen, että teidän salaisuutenne tuskin koskee hallitusta, vaan on teidän yksityinen asianne, jonka kanssa voitte menetellä, miten teille parhaaksi näkyy. Nyt on kysymys, — minkä palkkion vaaditte siitä? Me olisimme halukkaat ottamaan asian haltuumme, tai ainakin ottamaan sen tutkittavaksi, jos voisimme sopia ehdoista." Hän koetti puhua kylmällä, huolimattomalla äänellä, mutta hänen silmänsä loistivat innosta ja voitonhimosta.

"Niin, mitä siihen tulee, hyvät herrat," vastasin minä koettaen olla kylmäverinen, vaikka tunsin itseni ylitä kiihoittuneeksi kuin hän, "niin löytyy ainoastaan yksi kauppakontrahti, jonka mies minun asemassani voi tehdä. Pyydän että autatte minut ja kolme toveriani vapauteen ja palkkioksi siitä otamme teidät yhtiömieheksi ja annamme teille viidennen osan keskenänne jaettavaksi."

"Hm!" sanoi hän. "Viidennen osan! Se ei ole kovinkaan houkuttelevaa."

"Siitä tulisi viisikymmentätuhatta puntaa kummallekin," sanoin minä.

"Mutta mitenkä voisimme auttaa teidät vapauteen? Tiedättehän että pyydät te mahdottomia."

"En suinkaan," vastasin minä. "Olen miettinyt kaikki valmiiksi, aina pienimpiin yksityiskohtiin asti. Ainoa este paollemme on se, ettemme saa sopivaa venettä emmekä riittävästi ruokavaroja pitkälle matkalle. Calcuttassa tahi Madrasissa löytyy lukemattomia pieniä kuttereja ja jahteja, jotka sopisivat meille mainiosti. Hankkikaa sellainen tänne. Me sitoudumme menemään laivaan yön aikana ja jos sitte laskette meidät maalle jollakin Intian rannikolla, olette täyttäneet osanne suostumuksesta."

"Jospa teitä vaan olisi yksi!" sanoi hän.

"Kaikki tahi ei kukaan," vastasin. "Sen olemme vannoneet. Meidän neljän täytyy aina toimia yhdessä."

"Näet, Morstan," sanoi hän, "Small on mies, joka pysyy sanoissaan. Hän ei petä ystäviään. Luulen että varmaan voimme luottaa häneen."

"Tämä on saastainen asia," vastasi toinen. "Mutta kuten sanovat, rahat ovat juuri tarpeelliset auttamaan meitä pulasta."

"No niin, Small," sanoi majori, "luulen, että meidän täytyy koettaa sopia teidän kanssanne. Mutta ensin täytyy meidän tietysti koetella kertomuksenne todenperäisyyttä. Sanokaa minulle mihin kirstu on kätketty ja minä tulen pyytämään virkalomaa ja matkustamaan Intiaan ottaakseni selvän asiasta."

"Ei mitään kiirettä," sanoin minä, joka tyynnyin samassa määrässä kuin hän kiihtyi. "Minun täytyy hankkia kolmen ystäväni suostumuksen. Sanonhan teille, että tässä tulee kysymykseen kaikki neljä tahi ei kukaan."

"Tuhmuuksia!" huudahti hän. "Mitä noilla kolmella mustalla pirulla on tekoa meidän sopimuksemme kanssa?"

"Mustia tahi sinisiä," sanoin minä, "sama se, mutta me olemme liitossa keskenämme, ja me olemme kaikki yhdestä puolen."

"Niin; tämä päättyi uuteen kokoukseen, jossa myöskin Mahomet Singh, Abdullah Khan ja Dost Akbar olivat läsnä. Keskustelimme asiasta sinne tänne ja vihdoin tehtiin sopimus. Meidän piti hankkia molemmille upseereille kartat Agran linnoituksen vanhasta osasta sekä merkitä sen osan muurista, missä aarre oli kätkettynä. Majori Sholton piti matkustaa Intiaan tiedustelemaan, olisiko kertomuksemme tosi. Jos hän löytäisi arkun, jättäisi hän sen sinne, varustaisi pienen jahdin ruokavaroilla pitempää matkaa varten, joka odottaisi Rutland Islandilla, ja jonne me salaa hiipisimme, sekä vihdoin palaisi takaisin toimeensa. Kapteini Morstan pyytäisi sen jälkeen virkalomaa, kohtaisi meidät Agrassa, ja siellä me lopullisesti aarteen jakaisimme ja kapteini ottaisi haltuunsa sekä oman että majorin osan. Kaiken tämän vahvistimme juhlallisimmilla valoilla, mitä järki voi ajatella tahi suu puhua. Istuin koko yön kynän ja musteen kanssa työskennellen ja aamulla olivat molemmat kartat ihan valmiina ja allekirjoitettuna neljän merkeillä, — nimittäin minun, Abdullahin, Akbarin ja Mahometin nimillä.

"Mutta minä väsytän teitä, hyvät herrat, pitkällä kertomuksellani ja minä tiedän, että ystäväni, mr Jones, kärsimättömänä odottaa nähdäkseen minut varmana vankikopissa. Kerron sen niin lyhykäisesti kuin mahdollista. Tuo Sholto-lurjus matkusti Intiaan, mutta ei hän palannut koskaan takaisin. Kapteini Morsian osotti minulle vähä sen jälkeen hänen nimensä erään englantilaisen postilaivan matkustavaisten joukossa. Hänen setänsä oli kuollut sekä jättänyt jälkeensä omaisuuden hänelle, ja Sholto pyysi eron armeijasta, mutta kuitenkin voi hän kohdella viittä miestä niinkuin hän kohteli meitä. Morstan matkusti Agraan heti sen jälkeen sekä huomasi, niinkuin odotimmekin, että aarre oli poissa. Tuo konna oli varastanut sen, täyttämättä ainoatakaan niistä ehdoista, joista olimme salaisuuden hänelle myyneet. Siitä päivästä alkaen elin ainoastaan kostolleni. Ajattelin sitä päivällä ja kiihoitin sitä yöllä. Se muuttui valtavaksi kaikkinieleväksi intohimoksi minussa. Minä en välittänyt hituistakaan laista — en hirsipuusta. Ainoa ajatukseni oli — paeta, etsiä Sholton, kuristaa häntä kurkusta. Jopa Agra-aarrekin oli minusta muuttunut vähäpätöisemmäksi kuin kostoni Sholtolle.

"Olen päättänyt toimeenpanna monta asiaa tässä elämässä, ja aina olen kaikki vienyt päätökseen. Mutta monta vuotta viipyi, ennenkuin aikani tuli. Olen jo kertonut teille että olin oppinut vähän lääketiedettä. Eräänä päivänä tohtori Somertonin ollessa kuumeessa, löysi eräs työskentelevä vankijoukko pienen Andaman-saarelaisen metsässä. Hän oli kuolemaisillaan ja oli kömpinyt yksinäiseen paikkaan elämäänsä päättämään. Otin hänet huostaani, vaikka hän oli niin villi ja pahanilkinen kuin käärmeensikiö, ja parin kuukauden perästä oli hän terve taas. Häneen syttyi jonkinlainen jumaloitseva ystävyys minua kohtaan, eikä hän tahtonut palata metsiinsä, vaan oleskeli alituiseen majani läheisyydessä. Opein vähäsen hänen kieltään ja tämä saattoi hanat vielä enemmän rakastamaan minua.

"Tonga — se oli hänen nimensä — oli taitava soutaja ja omisti suuren, tilavan kanootin. Kun huomasin että hän oli minulle uskollinen ja olisi tehnyt vaikka mitä palvellakseen minua, ajattelin, että tässä olisi tilaisuus paeta. Puhuin hänen kanssaan asiasta. Hänen piti viedä veneensä määrättynä yönä eräälle vanhalle maallenousupaikalle, jota ei koskaan vartioittu, ja siellä minä astuisin veneesen. Minä käskin hänen ottaa mukaansa useampia vesikalepassia sekä niin paljon kuin mahdollista yamia, kookospähkinöitä ja perunoita.

"Ja tuo pikku Tonga, hänpä oli rehellinen ja luotettava. Uskollisempaa ystävää ei kellään ole koskaan ollut. Määrättynä yönä oli hän venheineen rantatilalla. Mutta sitte sattui niin onnettomasti että yksi vartijajoukon sotilaista oli rannalla — ilkeä lurjus, joka ei koskaan laiminlyönyt mitään tilaisuutta, saadakseen häväistä ja tehdä väkivaltaa minulle. Olin aina luvannut kostaa ja nyt oli aikani tullut. Oli ikäänkuin kohtalo olisi asettanut hänet minun tielleni, jotta voisin maksaa velkani ennenkuin saaresta läksin. Hän seisoi rantavallilla selin minuun ja lyhyt ratsupyssy olalla. Katsoin ympärilleni löytääkseni kiveä, jolla voisin koputtaa hänen aivojaan, mutta en löytänyt mitään.

"Silloin juolahti kummallinen ajatus mieleeni ja nyt tiesin mistä aseen löytäisin. Istuin pimeään paikkaan ja riisuin puujalkani. Kolmella pitkällä hyppäyksellä olin hänen luonaan. Hän tähtäsi kiväärillään, mutta minä löin häntä kaikin voimin, jotta koko pääkallo halkesi. Näette vielä tässä puussa halkeaman, joka syntyi siihen lyödessäni. Kaaduimme molemmat kumoon, sillä minä kadotin tasapainon, mutta kun pääsin jaloille taas, tapasin hänet makaamassa liikkumattomana maassa. Astuin veneesen ja tunnin kuluttua olimme hyvän matkan päässä merellä. Tonga oli ottanut mukaansa kaikki maalliset tavaransa, aseensa ja jumalansa. Muun muassa oli hänellä pitkä bamburuoko ja palanen kookosniini-mattoa, joista laitoin jonkinlaiset purjeet. Kymmenen päivää kuljeksimme näin elämän ja kuoleman välillä ja viidentenätoista otettiin meidät laivaan, joka oli matkalla Singaporesta Jiddahiiin kuljettaen malajilaisia pyhiinvaeltajia. Siinä oli kummallinen sekoitus kaikenmoisista kansoista ja Tonga ja minä mukaannuimme pian heidän oloihinsa. Yksi suuri etu heillä oli — he antoivat meidän olla rauhassa, eivätkä kysyneet meiltä mitään.

"No niin, jos kertoisin teille kaikki seikkailut, jotka minä ja pieni matkatoverini saimme kokea, ette kiittäisi minua, sillä saisitte viipyä täällä auringon nousuun asti. Kuljeksimme sinne tänne maailmassa, sillä aina sattui jotakin esteitä, ett'emme päässeet Lontooseen. Mutta en silmänräpäykseksikään unohtanut päämaaliani. Sholtosta uneksin öisin; tuhansia kertoja olen murhannut hänet unessa. Vihdoin noin kolme neljä vuotta sitte saavuimme Englantiin. Minun ei ollut vaikea saada selvää, missä Sholto löytyi, ja koetin ensin tiedustella oliko hän hävittänyt aarteen, vai vieläkö se oli hänellä säästössä. Sain hyvän ystävän eräässä henkilössä, joka voi auttaa minua — en mainitse nimeä, sillä en tahdo saattaa ketään muuta pulaan — ja sain pian tietää että aarre vielä oli tallella. Nyt koetin päästit hänen läheisyyteensä monella tavalla, mutta hänpä olikin varova ja kaksi nyrkkitaistelijaa vartioi aina häntä, lukuunottamatta poikiansa ja khitmutgariansa.

"Mutta sitte eräänä päivänä sain tietää, että hän oli kuolemaisillaan. Syöksin heti puutarhaan raivostuneena ajatellessani että hän täten pääsisi kynsistäni, ja kun katsoin sisään ikkunasta näin hänen makaavan siinä vuoteellaan yksi pojistaan kummallakin puolen. Aijoin hypätä huoneesen ja ryhtyä kamppailuun heidän kaikkein kanssa, mutta juuri katsoissani häneen, hervahti alaleuka rinnalle — mies oli kuollut. Tunkeuduin hänen huoneesensa samana yönä ja etsein hänen papereitaan toivossa löytää jotakin muistiinpanoja paikasta, mihin hän oli jalokivemme kätkenyt. Mutta ei riviäkään löytynyt, ja minä lähdin pois niin katkerasti pettyneenä ja raivostuneena kuin ihminen voi olla. Mutta ennenkuin menin, juolahti mieleeni, että jos joskus tapaisin toverini, nuo kolme sikhiä, olisi jonkinlainen tyydytys tietää, että olin jättänyt merkin vihastamme. Sentähden piirsin eräälle paperilipulle meidän neljän merkin, sellaisena kuin se oli ollut asemakartalla, ja asetin sen hänen rinnalleen. Paljon olisi ollut vaadittu, että hän olisi laskettu hautaan ilman mitään merkkiä niillä miehiltä, joita hän niin alhaisella tavalla oli pettänyt.

"Ansaitsimme leipämme siihen aikaan sillä että näyttelin Tonga-parkaa mustana ihmissyöjänä markkinoilla ja muissa sellaisissa paikoissa. Hän söi raakaa lihaa ja tanssi sotatanssiansa, ja meillä oli aina hattu täynnä kuparirahoja päivän työn jälkeen. Sain edelleenkin tietoja Pondicherry Lodgesta, mutta muutaman vuoden kuluessa ei kuulunut muuta kuin että aarretta etsittiin. Viimein tapahtui kuitenkin mitä niin kauan olimme odottaneet. Aarre oli löydetty. Se tavattiin Bartholomeus Sholton kemiallisessa laboratooriossa, joka sijaitsi rakennuksen korkeimmassa osassa. Menin heti tarkastamaan paikkaa, mutta en voinut käsittää, miten pääsisin ylös puujalkoineni. Sain kuitenkin tietää, että katossa löytyi laskuovi, sekä mihin aikaan mr Sholto tapasi syödä illallista ja ajattelin että helposti voisin päästä ylös Tongan avulla. Menimme ulos Tongan kanssa, jonka uumille oli kierretty pitkä nuora. Hän kiipesi ylös kuin kissa ja oli heti päässyt sisälle katosta, mutta onnettomuudeksi oli Bartholomeus vielä huoneessa ja sen sai hän maksaa hengellään. Tonga luuli tehneensä hyvän työn, tappaessaan hänet, sillä kun tulin ylös kiiveten pitkin nuoraa, tapasin hänet pöyhkeilevänä kuni riikinkukko kuljeskelevan huoneessa. Suuresti hän hämmästyi kun rankaisin häntä köydenpätkällä ja sanoin häntä pieneksi vertahimoovaksi paholaiseksi. Sitte otin arkun ja laskin sen maahan sekä menin itse samaa tietä, jätettyäni neljän merkit pöydälle näyttääkseni, että aarre vihdoinkin oli joutunut niiden haltuun, joilla oli suurin oikeus siihen. Tonga veti sitte nuoran ylös, sulki ikkunan ja lähti pois samaa tietä, jota oli tullutkin.

"Niin, nyt luulen kertoneeni kaikki. Olin kuullut erään venemiehen kertovan, että Smithin höyryvene Aurora, oli yksi nopeakulkuisempia höyryveneitä ja siksi ajattelin että se sopisi hyvin meidän pakomatkaamme. Soveimme kaupasta ukko Smithin kanssa ja minä lupasin maksaa hänelle suuren summan, jos hän veisi meidät vahingoittumattomina laivaamme. Hän kyllä tiesi, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti, mutta ei hän tuntenut salaisuuksiamme. Kaikki tämä on täyttä totta, herraseni, ja minä en ole kertonut sitä teille huvittaakseni teitä — ettehän ole tehneet minulle juuri ystävyydenpalvelusta — vaan sentähden että luulen parhaiten voivani puolustautuu sillä, etten salaa mitään, vaan koko maailma tietäköön, miten häpeällisellä tavalla majori Sholto on kohdellut minua, ja kuinka viaton olen hänen poikansa kuolemaan."

"Hyvin omituinen selitys," sanoi Sherlock Holmes. "Sopiva päätös erinomaisen huvittavaan tapaukseen. Kertomuksenne loppuosassa ei ollut mitään uutta paitsi että teillä oli oma köysi mukananne. Sitä en todellakaan tietänyt. Mutta, toivoin että Tonga oli hukannut kaikki nuolensa, ja kuitenkin ampui hän meitä kohden yhden venheessä."

"Hän oli pudottanut kaikki muut paitsi sen ainoan, joka oli puhalluspillissä."

"Ah, niin," sanoi Holmes. "Sitä en tullut ajatelleeksi."

"Onko mitään muuta, mistä haluaisitte kysyä?" sanoi vanki kohteliaalla auliudella.

"Ei kiitos, sitä en usko," vastasi toverini.

"Niin, Holmes," sanoi Athelney Jones, "te olette henkilö, jonka mieltä tulee aina noutaa, ja kaikki tiedämme että te olette rikosten tuntija; mutta velvollisuutensa tulee täyttää ja olen jo mennyt liian pitkälle tehdessäni teidän sekä ystävänne mielen mukaan. Olen rauhallisempi ja tyyneempi tietäessäni että kertojamme on lukkojen ja salpojen takana. Hevonen odottaa ja kaksi polisikonstaapelia on myöskin siellä. Olen suuresti kiitollinen teille molemmille avustanne. Te tulette luonnollisesti kutsuttavaksi tutkintoon. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, herrani," sanoi Jonathan Small.

"Te ensin Small," huomautti varovainen Jones, heidän lähtiessä huoneesta. "Minä en mielelläni ottaisi päähäni iskua puujalastanne, niinkuin teitte tuolle Andamansaarelaiselle." —

"Niin, meidän pieni seikkailumme on siis nyt päättynyt," huomautin minä, istuttuamme hetken ääneti sikaria polttaen. "Epäilen että tämä on viimeinen tutkimus, jossa saan seurata teidän menetystapaanne. Miss Morstan on suonut minulle kunnian tulla hänen herrakseen ja miehekseen."

Holmesilta kuului koriseva valitus.

"Tuota pelkäsin," huokasi hän. "En todellakaan voi onnitella teitä."

Tunsin itseni vähän loukkaantuneeksi.

"Onko teillä syytä olla tyytymätön valintaan?" kysyin minä.

"Ei suinkaan. Katson, että hän on yksi suloisimpia nuoria naisia, mitä olen tavannut, ja hän olisi erinomaisen tarpeellinen sellaisessa toimessa, jota nyt olemme käsitelleet. Hänellä on selvä taipumus siihen suuntaan, — ajatelkaapa vaan, kuinka hän erityisesti otti talteen tuon Agran asemakartan isänsä paperein seasta. Mutta rakkaus on tunneasia, ja kaikki, mikä on tunnetta, on ristiriidassa kylmän, selvän ymmärryksen kanssa, jonka pidän suurempana kaikkea muuta. En itse uskaltaisi koskaan mennä naimisiin pelosta että sen kautta ymmärrykseni himmenisi."

"Toivon ja luulen," sanoi hän nauraen, "että ymmärrykseni voitollisesti kestää koetuksen. Mutta te näytätte väsyneeltä."

"Niin, vastavaikutus on jo alkanut. Tulen olemaan väsynyt ja veltto ainakin viikon kuluessa."

"Omituista," sanoin minä, "että ajanjaksot, joita muilla nimittäisin laiskuudeksi, aina seuraavat teidän oivallisia älykkäisyyden ja voiman kohtauksia."

"Niin," vastasi hän, "minussa on ainetta parantumattomaan hulttioon sekä myöskin erinomaisen ravakkaan mieheen. Ajattelen usein erästä Goethen lausetta: 'Vahinko että luonto vaan yhden ihmisen sinusta muodosti, sillä ainetta oli sekä kunnon mieheen että veitikkaan'."

"Mutta ajatelkaa vielä tätä Norwoodiasiaa, niin näette, että niillä, kuten otaksuin, oli liittolainen talossa, eikä se voinut olla kukaan muu kuin Lal Rao, pöydän kattaja. Siis tulee Jonesille todellakin jakamaton kunnia siitä että hän on saanut ainakin yhden kalan suureen nuotta-apajaansa."

"Palkkio on kuitenkin hyvin epätasaisesti jaettu", huomautin. "Te olette tehnyt kaiken työn tässä asiassa. Minä voitan vaimon, Jones kunnian, mutta te, mitähän te saatte vaivastanne?"

"Minulla," vastasi Sherlock Holmes, "on aina varalla kokainipullo." Ja hän ojensi kapean valkoisen kätensä ottaakseen sen uuninotsikolta.