II (continued 2)

— Mahdotonta teititellä. Vai kuinka, rouva Laine?

— Älä millään muotoa. Minä en käsitä…

— Aivan yksinkertaisesti. Minä olen toiminut Laineen liikkeessä jo toista vuotta. Minulla on ollut hyvä menestys — aineellisesti voin sanoa sen olevan tällä hetkellä ihan loistavan.

— Miten on ymmärrettävä, etten ole koskaan sinua tavannut? — kysyi Katri ihmeissään.

— Luonnollisesti et. Olen ollut Pietarissa ja matkoilla Venäjällä jauhojen ostossa.

— Sinä, oletko sinä sellainen ryssä?

— Ja sinä olet näyttelijä, niinkuin maisteri Harju heti sanoi: Tuosta tytöstä on kehitettävä näyttelijä. Mutta sinussa oli niin paljon muutakin, hyvä äly…

— Ja paha sisu, — lisäsi Katri. — Älä aloita sillä tavalla. Minä olen maailman kehnoin — nainen.

— Liioittelu on todistus päinvastaiseen suuntaan.

— Viisastelua.

— Muistathan Juonalan kesää?

— Oi, älä puhu siitä ajasta nyt — — — ei tällä kertaa, kun kaikki kaatuu päälleni.

— Se on järjestettävä. Laine ei ole sentään häijy, ei ilkeä eikä paha. Mies on vain hiukan, kuinka sanoisin — — — No, hän on nousukas, jyrkkä ja häikäilemätön.

— Sinä olet puolueellinen.

— Miten sen käsittää. Tulin tänne omasta aloitteestani, kun sain kuulla, millä tolalla asiat olivat.

— Onko Laine puhunut sinulle…?

— Mies on onneton, kävi täällä rouva Kaaren puheilla, kun olit lähtenyt teatteriin.

— Luuletko, että hän peruuttaa vaatimuksensa? — En luule, minä tiedän sen ja tulin ilmoittamaan sinulle.

— Kiitos, hyvä Tuomas, oletteko ilmoittaneet myöskin johtajalle?

— Tällä hetkellä luulen Laineen ennättäneen järjestää senkin asian.

— Hoh! — Katri hengitti syvään ja ojensi jäseniään ponnahtaen pystyyn kuin vapautuakseen raskaasta tuskasta. — Kiitos, hyvä, rakas Tuomas! Kuule, sinä sait hänet vakuutetuksi, että teatteri on minun elämäni! Älä väitä vastaan, minä tiedän sen. Laine ei sellaista jaksa ymmärtää itsestään.

Tuomas oli hajamielinen, ja heidän keskustelunsa katkesi jättäen heidät hämilleen. Nyt kun asia ja välitys oli toimitettu ja ensimäisen jälleennäkemisen iloinen yllätys ohitse, ei kumpikaan tahtonut koskea toisensa kätkettyyn mielentilaan.

— Oletko sinä tyytyväinen olemaan kauppias? — kysyi Katri arkaillen.

— Minä en ole kauppias, — vastasi Tuomas sävyisästi. — Nyt on aika sellainen, että tiedän tekeväni isänmaalle palveluksen taikka oikeammin täytän kansalaisvelvollisuuteni toimittamalla maahan viljaa.

— Enkös minä olekin kovin typerä ja itsekäs? En ole milloinkaan jaksanut ajatella niin pitkälle.

— Sinä elät koko olemuksellasi omassasi. Pysy lujana siinä. Se on hyvä elämän ankkuri.

— Tuomas! — huudahti Katri kuin vapautuneena jostakin selittämättömästä pakosta. — Sinä sanoit, mitä minä tarvitsen. Minulla täytyy olla varma ja oikea pohja, josta en voi enkä tarvitse hellittää. Kaikki muu menköön Juonalan vanhaan vesisaaviin! — nauroi hän, mutta vaikeni jälleen, istui entiselle paikalleen ja laski päänsä käsilleen. — Pääni painaa kuin lyijymöhkäle, ja minä olen itse niin sanomattoman tyhjä. Eikö se ole hassua?

— Lieneekö tuo, — hymähti Tuomas nousten lähteäkseen. Hän kumarsi ja tarjosi kättään.

— Joko sinä lähdet? Kiitos, että muistit minua ja tahdoit auttaa.

— Minun ansioni tässä on kohtalainen. Aloite lähti Alpre Harjusta.

— Miten, onko hän saanut tietää…?

— Ilmoitin hänelle Laineen aikomuksen, heti kun sain sen tietää. Alpre tuli Laineen puheille.

— Onko hän täällä nyt — kaupungissa — tarkoitan?

— On tietenkin. Meni kotiinsa ja minä tulin tänne.

— Jumalan kiitos! — huudahti Katri ja samassa tuokiossa hän ojensi kätensä vielä kerran Tuomaalle ja pyörähti ympäri paeten sivuhuoneeseen, joka ennen oli ollut hänen suojanaan, jättäen Tuomaan saattamatta ovelle.

Vapauttavat kyyneleet valuivat runsaina helpottaen tuskaista mieltä. Jännitys oli lauennut ja jättänyt katkeran kirvelyksen, joka repeli nuoren naisen olemusta. Vielä hän ei ollut selvillä omasta itsestään ja siitä, mitä oli tapahtunut, mitä suhde Laineeseen oikeastaan merkitsi. Hän vain itki saadakseen hetkellistä huojennusta ja siirtääkseen ajatukset ja toiminnan tuonnemmaksi.

Rouva Kaari raoitti ovea ja läheni.

— Itke, lapsi. Niin kauvan kun se huojentaa, olet onnellinen. Taavi Arvo odottaa sanoakseen hyvästi. Tuletko?

— Tulen! — äännähti Katri pyyhkien kasvojaan seuratessaan emäntäänsä eteiseen, missä Taavi Arvo ojensi hänelle kätensä.

— Kiitos, Taavi. Mitä sinä siihen sanot, että Laine on peruuttanut vaatimuksensa minun erostani? Tällä hetkellä hän lienee jo ilmoittanut johtajalle.

— Mitäkö sanon? Onnittelen hyvästä ratkaisusta. Lepää nyt, Katri kulta, tarvitset hyvin rauhoittua ennen iltaa.

— Rauhoittua? — nauroi Katri. — Merkitseekö se, että pitäisi jäädä vanhaan hulluuteen? Tietysti, kuinkas muuten! Sinäkin soisit, että minä… Hyvä on, Taavi, minä olen kiltti ja hoidan hulluuttani!

Taavi Arvo poistui raskaalla mielellä.

Katri palasi huoneeseensa entistä katkerampana. Kyyneleet lakkasivat vuotamasta, mutta sen sijaan alkoivat ajatukset temmeltää paljastaen paljon sellaista, mikä oli ollut ennen kätkössä ja tuntematonta.

Hänen ystäviensä, maisteri Harjun, Tuomas Salmelan ja Taavi Arvon myötätunto oli Katrille raskas soimaus. Kaikki he pitivät pyhänä hänen suhdettaan Laineeseen tahtoen säilyttää sitä sopusointuisena ja eheänä.

— Voi, ne hyvät ihmiset! — huudahti hän puoliääneen. — Eivät aavista, millä tavalla minä olen erehtynyt, sokeasti heittänyt pois itseni. Siitä ei koskaan voi tulla mitään. Ei koskaan, — päätti hän tuuditellen särkevää päätään.

Hän kuuli hiljaiselta kadulta auton jymyä ja katsoi akkunasta arvaten miehensä saapuvan. Kiireisesti hän huuhteli kasvojaan kylmällä vedellä ja suori tukkansa vilkaisten pieneen kuvastimeen. Hän tahtoi olla tyyni. Kyyneleet olivat yksinäisyyden lohdutus, mutta muiden nähden ne olivat Katrin mielestä naurettavaa heikkoutta.

Laine tuli hellänä ja levottomana aviomiehenä suklaalaatikko kädessä, huolestuneesti kuulustellen rouva Kaarelta Katrin vointia.

— Minä olisin tullut aikoja sitten, mutta se oli aivan mahdotonta. Rakas rouva Kaari, ne ainaiset yhteiskunnalliset velvollisuudet, kokoukset ja komiteat, puhumattakaan asioistani! Lähetin puolestani Tuomas Salmelan rauhoittamaan Katria. Missä on Katri? — kysyi hän äkkiä katsoen levottomana ympärilleen.

— Kyllä hän tulee, — sanoi rouva Kaari rauhallisena. — Tukkukauppias on hyvä ja käy saliin odottamaan.

Rouva Kaari jätti vieraansa ilman muita mutkia yksin, pujahtaen Katrin huoneeseen.

— Hyvä lapsi, kyllä sinun täytyy sopia hänen kanssaan. Ei ole mitään vakavaa syytä näin äkkiä jättää kotiaan. Hän on taipunut ja ottanut ensi askeleen lähentymiseen.

— Ei se ole se. Minä olisin kärsinyt häneltä vaikka mitä, jos voisin olla hellä, jos häntä edes kaipaisin! — huudahti Katri katkerana hiljennetyllä äänellä.

— Mitä sinä sanot, rakas Katri? Vapaasta tahdostasihan sinä menit naimisiin ja me olimme kaikki varmat sinun tunteistasi. Minun täytyy sanoa…

— Sanokaa, mitä tahdotte, minä en siedä sitä miestä. Ja sen aion sanoa hänellekin!

Rouva Kaari ehätti hänen eteensä.

— Oman onnesi uhalla, eheän elämäsi ja rauhasi tähden, älä paaduta sydäntäsi. Muista, että mies rakastaa sinua!

— Laine rakastaa vain itseään ja kenties rahojaan. Kyllä minä sen nyt ymmärrän. Mutta teidän kaikkien tähden tahdon minä vielä tämän kerran seurata häntä, — lisäsi Katri hiljempänä ja astui saliin.

— Oletko jo parempi? En aavistanut, että sinä olit rasittunut. Olisin kohdellut sinua siinä tapauksessa toisin, — aloitti Laine ja tyytyi kättelemään vaimoaan hellänä ja huolestuneena. — Mitä tulee teatteriin, olen ehkä ollut liian jyrkkä vaatimuksissani, mutta se taas johtui siitä, ettei minulla ollut oikeata käsitystä sinun lahjoistasi sillä alalla. Maisteri Harju kävi luonani ja selitti, mistä oli kysymys. Tietysti minä olen luonnollinen suojelijasi ja avustajasi taiteellisella urallasi. Johtaja on kyllä saanut riittävän ja sopivan selityksen.

Laine puhui yhteen mittaan, hilliten kuitenkin tavallista hätäilyään. Katri ei voinut uskoa korviaan. Eikö hän siis tuntenutkaan tuota miestä, niinkuin oli luullut. Tunnustiko hän tosiaan erehtyneensä ja luottiko hän maisteri Harjun sanoihin?

— Lähdemmekö kotiin? Minä olen kaivannut sinua, — jatkoi Laine yhä hellän varovaisesti.

Katri iski häneen leimuavan katseensa, mutta Laine ei ollut siitä tietävinään. Hän kesti hyvin vaimonsa epämääräisen hymyn, joka saattoi sisältää ivaa, mutta voi myös olla nuoren naisen keino saada mies kesytetyksi.

Katri sanoi jäähyväiset rouva Kaarelle, ja Laine jätti hänelle suklaalaatikon monien lämpimien kiitosten ohella vaimonsa puolesta.

He ajoivat vaieten lyhyen matkan kotiin, ja sinne saavuttua esiintyi Laine edelleen hellänä, perin maltillisena aviomiehenä, joka anteeksiantavasti kesti vaimonsa hermopuuskaukset.

Katri siirtyi huoneeseensa syyttäen tämäniltaista esiintymistään teatterissa saadakseen olla häiritsemättä.

Katsomo oli sinä iltana täynnä yleisöä, ja Katri saapui kotiin kukitettuna. Karkoittaen mielestään omat harminsa hän olikin antautunut näyttelemään parhaimmilla voimillaan. Ja yhä varmemmin hän tunsi kerta kerralta olevansa kotonaan vain näyttämöllä unohtaessaan kaiken muun maailman.

Laine oli häntä vastassa Teatterikujalla, ja ihmeeksensä tapasi Katri kaikki toverinsa kerääntyneinä heidän kotiinsa ennen häntä. Hän oli tahallaan viivytellyt pukuhuoneessaan peläten palata arkielämän tympäisevään todellisuuteen.

Illasta tuli erittäin vilkas ja hauska yhdessäolo, joka Katrille oli ensimäinen tässä "kodissa". Ja toveriensa jakamattoman hyvänsuopuuden kannattamana hän vapautui siitä raskaasta elämän taakasta, joka pitkin päivää oli ahdistavana painanut.

Laine ei väistynyt hänen luotaan ja oli toverien mielestä liikuttavan hellä ja huomaavainen.

Kun vieraat olivat menneet, pysyi Valto yhä herttaisen kohteliaana ja huolehtien Katrin mukavuudesta palveli häntä omakätisesti.

Katri oli tahtonut paeta omaan huoneeseensa, mutta siihen hänellä ei ollut tilasuutta, ellei tahtonut olla loukkaavan jyrkkä.

Oli jo aamuyö ja väsymyksen vaimentamana hän antoi miehensä hellyyden tuudittaa itsensä uneen. Mitään ruumiillista vastenmielisyyttä hän ei tuntenut.

He elivät jälleen muutamia viikkoja rakastavaisina, Katri antautuen samalla taiteensa lumoihin, ihan kuin jakaen omaa elinvoimaansa, Laine puuhaten asioissaan ja valmistaen yllätyksiä Katrille.

Katri oli joka hetki piiritetty kiireellisellä työllä ja kuumeisella huvielämällä, joten ei jäänyt kuin harvoja levon hetkiä, jolloin hän ruumiillisesta uupumuksesta nukkui.

Hän oli nuori, ja ylellisyys on huumaava elämänlisä. Oma auto, kalliit puvut ja ensiluokkaiset huvit, imarteleva huomaavaisuus julkisuudessa ja sitä seuraava vastakaiku yksityisessä seurustelussa otti hänet kokonaan valtoihinsa.

Näyttämöllä hän pani paljon huomiota kulloinkin saamansa osan loistoisaan ulkoasuun ja remuavaan vaikuttavaisuuteen. Osaksi hän oli liian nuori syvällisempiin osiin, osaksi oli kehitys epäkypsää ja pinnallista, levottomana holhokkinsa taiteessa esiintyvistä puutteista uskoi maisteri Harju niiden kuitenkin johtuvan vain hänen uuden loisteliaan elämänsä häiritsevästä vaikutuksesta.

11.

Taavi Arvo oli viime aikoina puuhaillut "Näyttelijättären tarinan" ottamiseksi teatterin varsinaiseen ohjelmistoon, ja Katri hämmästyi saadessaan äkkiä oman osansa suorittaakseen. Hän pyristeli ensin vastaan.

— Huh, minä olen niin maailmassa kiinni. Hyvä Taavi, älä herätä minua! — rukoili hän kuin hemmoiteltu lapsi.

Mutta Taavi Arvo pysyi rauhallisena huomaamatta Katrin merkittävää muutosta ulkomuodonkin puolesta. Heidän jokapäiväinen seurustelunsa ja kosketuksensa harjoituksissa oli karaissut ja ikäänkuin sokaissut hänet Katrin suhteen.

Toisin oli laita maisteri Harjun. Hän oli yhä elänyt eristettynä muusta maailmasta omassa kirjallisessa työssään ja vain näyttämöllä seurannut Katrin kehitystä.

Suuri oli yllätys, kun Katri eräänä talvipäivänä astui valkoisiin turkiksiin käärittynä entisen holhoojansa pyhättöön tuoden huumaavan raittiin tuulahduksen ja etelän ruusujen tuoksun tullessaan.

— Rakas holhooja, te olette Muhamed ja minä vuori. Taikka oikeammin päinvastoin, sillä vaikka olisin kuinka kutsunut, ette ole minusta välittänyt.

— Mitä karhulla on tekemistä kukkalavassa? — murahti maisteri Harju, siirtäen kirjoja tuolilta ja pyyhkäisten sitä paperilla laatiakseen vieraalleen istumatilaa.

— Kiitos, tänne on aika kiipeäminen, — huohotti Katri.

— Kun on tottunut hissiin ja autoihin ja muihin mukavuuksiin.

— Niin, Herra paratkoon. Minä tunnen itseni hyvin syntiseksi, — rupatti Katri.

— Muutamat luulevat sen kuuluvan hyvin läheisesti taide-elämään.

— Senkö synnin? — pilaili Katri.

— Ainakin synnintunnon.

Hän painui yhä kiinteämmin korituoliinsa hellittämättä katsettaan Katrista, joka oli heittänyt turkkinsa tuolin selälle seisten keskellä lattiaa, viehkeä hymy hehkuvan punaisilla huulillaan. Luja, valkoinen kaula, ääriviivoineen paljaana tumman verkapuvun nurkallisesta kaulurista, uhkui nuoruuden suloutta. Toisinaan leimahtava katse pysyi varovaisesti luomien suojassa ja hipaisi pikimmiten läsnäolevia ilmaisten sisältönsä ainoastaan kasvonpiirteiden vilkkaan liikkuvaisuuden ohella. Mutta silloin ei kukaan kuolevainen voinut hellittää katsettaan siitä eloa ja mielialoja säteilevästä, aineellisen muodon saaneesta sielusta, joka kuvastui tämän nuoren naisen kasvoilla. Leveä leuka ja liian laaja suu pehmeine huulineen laimensivat naisellista suloutta, mutta herättivät sen sijaan luottamusta ja uskoa siihen, mitä hänen olemuksensa lupasi. Hän oli maisteri Harjun mielestä kasvanut viime aikoina ja samalla käynyt täyteläiseksi. Ennen liian suuret jalat ja kädet olivat sirostuneet ja ikäänkuin pienentyneet, mutta vartalo, hartiat ja lanteet tulleet voimakkaiksi ja notkeiksi kuin etelän kissapedoilla.

Maisteri Harju näki kaiken tämän yhdellä ainoalla katseella ollen samalla tietoinen holhokkinsa valtavasta voimasta. Niinkuin tavallisesti Katrin seurassa hän väliin ummisti luomensa aivan kuin levätäkseen tai jotakin peittääkseen.

Katri tajusi sen välittömästi ja kävi siitä levottomaksi.

— Sanokaa, holhooja, olenko tuottanut teille pettymystä näyttämöllä?

— Tunnetteko itse, että jossakin suhteessa on puutteita?

Katri heittäytyi tuolille, vetääntyen kokoon polvi käsien varassa.

— Tunnen kuin vajoisin mutaan, josta en pääse ylös. Niin, toisinaan, vain toisinaan, en aina. Ja silloin pysähdyn, jähmetyn. Olenko oikeassa vai väärässä?

— Onko levottomuus yhä uusiintuvaa tai häviävää laatua?

— Se uusiintuu yhä useammin.

Maisteri Harju heilutti kirjaa kädessään vaieten.

— Koska esitätte "Näyttelijättären tarinan"?

— Ensi viikolla. Se kappale on minun piiskani.

— Se on tosiaan kummallisen elävä.

— Tuletteko?

— Tulen varmasti.

— Minä lupaan olla itseni, ei saa jäädä omantunnon ryppyä, ei sumun hituista minnekään. Riittääkö?

— Se olisi hyvin paljon siinä kappaleessa, varsinkin kun näyttelette itseänne lukuunottamatta sitä, että näytelmässä vielä on teille ennustus.

— Ette tiedä, se minua juuri hermostuttaa. Tuntuu kuin lukisin omaa kuolemantuomiotani joka ilta. Hyvästi, holhooja, rakas holhooja! — sanoi Katri hiljaa ja nöyrästi nousten seisaalleen.

Pää painuneena, vapisevin huulin hän nosti holhoojansa käden poskelleen ja jatkoi:

— Teidän hyvä tahtonne on minun omatuntoni. Onhan minulla teidän hyvä tahtonne? Onko, saanko sen pitää aina, huolimatta kaikesta?

— Huolimatta kaikesta, — vastasi ystävä.

Katri nosti turkkiaan hitaasti kuin viivytellen, raaskimatta keskeyttää rakasta rauhaa ja turvallisuutta.

Maisteri Harju auttoi häntä ja saattoi ovelle.

Hyvästiksi heidän katseensa yhtyivät. Mies horjahti ja sulki silmänsä, mutta liian myöhään. Katri kuiskasi: — Rakas! ja pujahti nopeasti pois. Heille oli selvinnyt toistensa salaisuus.

Maisteri Harju hoippui pöytänsä ääreen, kätki kasvonsa ja nyyhki, itki miehen suurta tuskaa, jolla ei mitään vertaistansa ole, joka hänen olemuksensa kaikkivoipana mahtina rikkoo padot, tulvii tuhoa tuottavana, ellei pääse oikeuksiinsa riemuna ja elämän luojana.

Hänen ikäisensä miehen tunne oli sitäkin mahtavampi, kuin se oli koskematta säästynyt, puhtaana ja alkuperäisessä voimassaan. Sen oli aina pitänyt palvella henkisiä pyyteitä ja alistua lujan tahdon ohjaksiin. Nyt se oli kerta kaikkiaan riistäytynyt irti. Mitä oli tuleva?

Katri astui alas portaita hitaasti kuin unessa. Valo oli äkkiä välähtänyt ja huikaissut. Se oli hedelmöittänyt hänen tunteensa ja silmänräpäyksessä tehnyt hänet tietoiseksi. Nyt piili tunne varmana ja lämpöisenä hänen povessaan ja hän otti sen äidillisellä hellyydellä sydämeensä hymyillen sille ja antaen sille siunauksensa. Kätkien sen sielunsa salaisimpaan pyhättöön hän vain kainosti sitä ihaili, kuin nuori äiti, joka tuskin hentoo esikoistaan suudella peläten sen häiritsevän vasta eloon tullutta.

Auto vei hänet nopeasti keskikaupungille loistavaan kotiin, ja hän nousi ylös portaita kevyenä ja kainona, suuri hilpeys sydämessä, rikkaana ja voitokkaana. Heitettyään turkkinsa eteiseen hän astui halki monien huoneiden oman riemunsa vallassa.

Sisäkkö saavutti hänet ja ilmoitti erään naishenkilön odottavan puheillepääsyä.

Katri oli tottunut sellaisiin käynteihin, otti laatikostaan setelin ja käski antamaan kävijälle.

— Ei hän tahdo rahaa. Minä olen kysynyt. Pyytää puhutella teitä, rouva.

— Anna hänen tulla.

— Hän tahtoo puhua kanssanne häiritsemättä, rouva!

— Sepä kummallista. Vie hänet minun huoneeseeni, läpi sänkyhuoneen.

Katri pysähtyi kuvastimen eteen, hymyili salaperäisesti omalle rauhalleen. Sellaista hän ei vielä koskaan ollut tuntenut, niin lujaa luottamusta ja uskoa elämään, niin suurta kiitollisuutta ja toivoa.

Hän riistäytyi irti itsestään muistaen vieraan, ja pian oli lähdettävä teatteriinkin.

Hiljaa hyräillen hän tuli huoneeseensa. Oven pielessä istui nainen, sama, jonka hän oli nähnyt Tukholmassa häämatkallaan.

Nainen nousi. Katri katsoi häneen kysyvästi.

— Minä olen teille aivan outo, rouva, mutta asianhaarat pakottavat toisinaan meitä naisia kummallisiin suhteisiin. Minulla on poika. Ehkä olette ystävällinen ja katsotte tätä valokuvaa.

Hän näytti noin kymmenen vanhan reippaan pojan kuvaa.

Katri huudahti:

— Onko tämä mieheni omaisia? Oletteko sisar tai…?

— En, arvoisa rouva. Poika on hänen poikansa. Katri jäykistyi, katsoi naiseen siristetyin silmin ja kysyi ankarasti:

— Mitä sellainen puhe tietää?

— Voitte ymmärtää, ettei minun ole helppo tulla tänne, mutta muuta neuvoa ei ole. Poikani syntyi Ruotsissa. Laine vaati minua lähtemään sinne, kun ei tahtonut mennä naimisiin kanssani. Ensin sain avustusta, mutta sitten kun sain pienen paikan sekatavarakaupassa, elätin pojan ja itseni. Olen tullut hiljan kotiin äitini vuoksi. Hän on vanha ja ilman hoitajaa. En sentään olisi hänenkään vuokseen yksin tullut, mutta en voinut panna poikaa kouluun vieraassa maassa.

— Oletteko puhunut Laineelle?

— Olen kirjoittanut monta kertaa.

— Selvästi ja asiallisesti, niinkö?

— Liitin pojan kuvan ja kirjoitin olevamme täällä ja pyysin kannatusta pojalle tai että hän ottaisi lapsen kokonaan kustantaakseen. Minä en mitään tarvitse.

— Hyvä, saanko pitää tämän kuvan?

— Kyllä, rouva.

— Kuinka kauvan siitä on, kun kirjoititte? — Kuukausi.

— Ettekä ole saanut vastausta?

— En, vaikka lupasin puhutella teitä, ellei muu auta.

— Kirjoittakaa osoitteenne tuohon, — sanoi Katri työntäen vieraalle paperipalan. — Saatte kyllä vastauksen.

— Tuhannet kiitokset, rouva, pojan vuoksi kiitän teitä.

— Ymmärrän kyllä.

Nainen poistui kyynelten vallassa. Hänen kulunut pukunsa, kalpeat kasvot ja väsynyt ryhti olivat kyllin selviä todisteita Laineen unohtamista velvollisuuksista.

Katri katsoi tarkemmin kuvaa, jonka näköisyys oli selvästi huomattava. Lämmin tunne puhui pojan puolesta säälien naista. Hän kysyi kuitenkin itseltään, olisiko hän vielä hiljan, vähää ennen oman salaisuutensa selvenemistä, ollut näin valmis tyynesti kuuntelemaan, kun yhtäkkiä tuli esille Laineen likeisin suhde ja odottamaton velvollisuus poikaa kohtaan, jonka hän kylmäkiskoisesti oli heittänyt äitiparan vähäväkiseen hoivaan.

Katri hymyili omalle levollisuudelleen. Hän nyökkäsi, aivan kuin olisi jotakin myöntänyt näkymättömälle henkiolennolle huoneessa.

Elämä oli hyvin kummallinen. Toisinaan sokea ja pimeä kätkien ihanimpia totuuksia harmaan vaippansa poimuihin ja sitten äkkiä, kuin oikusta, paljastaen loistavana, lämpöisenä ja kalliina suurimman aarteensa, minkä se kuolevaiselle voi lahjoittaa.

Katri käännähti, ovella seisoi palvelija.

— Herra Salmela pyytää tavata rouvaa. Hän on salissa.

Katri vilkaisi peiliin ja hymyili kuvalleen. Hän huomasi uuden ilmeen silmissään, valoisamman entistään, ja samalla oli tummaan väikkeeseen tullut jotakin samettimaista ja pehmeätä. Hän nyökkäsi kuvalleen moittien itseään turhamaisuudesta ja itsensä ihailusta.

Tuomas kääntyi levottomasti Katrin astuessa saliin.

Oli helppo huomata miehen paljon muuttuneen heidän viimeisestä tapaamisestaan rouva Kaaren luona. Entinen avomielisyys ja nuorekas tyytyväisyys omaan työhön ja menestykseen oli muuttunut katkeraksi pettymykseksi, joka hallitsi nuoren miehen mieltä siihen määrään, että hänen täytyi purkaa huoliaan Katrille.

— Tulen tapaamaan sinua pakiparaastaan. En voi jättää läheisimpiä ystäviäni väärään luuloon eroni suhteen Laineen liikkeestä.

— Sinä aiot jättää Valton?

— En vain aio, vaan olen jo jättänyt.

— Mainitsit viime kerralla, että asemasi on tyydyttävä taikka niinkuin muistelen — — etkö sanonut — — loistava?

— Palkkani, tuloni — niin.

— Ja tointa pidit myös sellaisena, että se täysin sopi sinulle.

— Se oli minun suhteeni täysin kunniallinen

— Minä en käsitä…

— Enhän vain pahoita mieltäsi miehesi vuoksi. Minä olen tosiaan aasi, — lisäsi nuori mies heittäytyen vaiteliaaksi.

— Voithan niin sanoa, mutta sitä ei kukaan usko. No, puhu suusi puhtaaksi.

— Minä en kelpaa liikemieheksi.

— Valto on ylistäen maininnut sinua asiantuntijaksi tavaramarkkinoilla. Venäjänmatkasi kuuluu tuottaneen erinomaisen hyviä tuloksia, kun taitavasti selvisit joistakin vaikeuksista.

— Se kuuluu edellytyksiin. Mutta Laineen menettely niitä hyväkseen käyttämällä on toinen asia.

— Tuomas, minä tiedän kyllä, missä ero teidän välillänne nousee vuoren korkuiseksi. Turhaan sinä pysyt vaiti. Olet kai kuvitellut, että meidän tukkukauppiaamme noudattaisivat joitakin omantunnon periaatteita…

— Katri! — äännähti Tuomas. — Oletko sinäkin sen huomannut?

— Meitä naisia pidetään useimmiten typerinä tällaisissa asioissa, mutta meillä on eräs kyky, jota teillä ei ole.

— Montakin.

— Meillä on vaisto miesten omaatuntoa punnitessa. Ainakin on minulla. En ole selvillä, mitä kauppaa Valto käy, mutta tiedän varmasti, ettei siinä niin tarkkaan oikeutta noudateta.

— Se on se osakepeli, joka minua tympäisee ja sitten…

— Sano pois vain!

— Alkupuoli hänen urastaan.

— Siitä en ole välittänyt.

— Laine on ostanut ja myynyt kaikenlaista niin hävyttömillä voitoilla ja kiristyksillä … ei, en minä viitsi siitä puhua. Se on sitäpaitsi vain puolittain kirjoissa.

— Hän aloitti ruokatavaroilla.

— Niin, ja kuuluu ensimäisen sotavuoden shakaaleihin. Hän osti silloin melkein ilmaiseksi. Ja nyt vasta myydään meidän varastojamme sellaisista kätköistä ja sellaisissa paikoissa, joista ei kukaan voisi luulla niitä saavansa.

— Laine on kuitenkin suurkauppias.

— Ei se häntä haittaa, kun vain tulee rahaa, samantekevä, — sanoi Tuomas unohtaen puhuvansa miehen vaimolle.

Katri oli hajamielinen, kuunnellen Tuomaan sanoja vain puolittain.

— Tiedätkö, minä tunnen olevani täällä ihan outo, — sanoi Katri äkkiä. — Minä en kuulu tänne enkä jää tänne. Tuomas, tahdotko auttaa minua?

— Luonnollisesti, mutta… Enhän minä vain ole loukannut sinua? — kysyi Tuomas aivan neuvottomana.

—- Et, ja älä vain kuvittele, että minä olisin sellainen kana … niin, niin, sellainen pikku Katri, joka nokkii kädestä, kysymättä, kenen kädestä.

— Olen tainnut kuitenkin tehdä pahasti, kun…

— Kai, kai, sinä hirvittävä pahantekijä! Katri hyräili ja ojensi kättä ystävälleen hymyilevänä.

— Pian, pian, lähden minä kauvas, kauvas täältä. Ja kanssani tulee muuan toinen … Mene maisteri Harjua tapaamaan, menethän? — lisäsi Katri tarttuen ojennettuun käteen. — Ja sanot terveisiä, kerrot, mitä sinulle nyt kuiskaan. Minä jätän Laineen tänä iltana ja tulen… Ei, ei, minä en mene hänen luokseen, menen rouva Kaarelle ja siellä tahdon tavata hänet.

— Kenen?

— Alpre Harjun, näytännön jälkeen.

— Miten se on käsitettävä, että sinä jätät Laineen?

— Jätän, en koskaan palaa, ymmärrätkö?

— En oikein. Asiahan on hyvin vakava.

— Vakavampi kuin luuletkaan. Minä olen herännyt elämään vasta noin tunti sitten.

— Sepä on merkillistä.

— Eikö olekin? — nauroi Katri. — Mutta nyt meidän pitää kiirehtiä, sinä tapaamaan Alprea ja minä teatteriin. Hyvästi, vanha tanssitoveri! Tule, juostaan kilvan alas portaita.

— Ei sinussa ole hituistakaan eroavan aviovaimon surkeutta.

Katri nauroi heleästi työntäen Tuomasta edellään ovesta. — Joudu, lohduta Alprea, jos hän on kovin suruissaan tai — laiha. Etkö ole huomannut, kuinka — hänen partansa on loikannut? Sehän on komeampi kuin parhaimmalla itäisistä veljistämme. Hyvästi!

12.

Katri soitti teatterista rouva Kaarelle ja pyysi pidättämään Alprea, kunnes hän saapuisi. Ja sitten hän antautui täydellisesti illan tehtävälle remuten ja leikkien väliajoilla toveriensa ihmeeksi.

Ilta läheni loppuaan ja Katrin hilpeys haihtui. Voiton varmuus ja ilo katosivat jäljettömiin muuttuen epäilyksi, peloksi siitä, mitä tuleman piti, ja jyskyttävin sydämin hän riisuutui pukuhuoneessa heittäytyen kesken kaiken voimattomana tuolilleen ja toivottomana tuijottamaan.

— Ellei Alpre kuitenkaan… Ehkä se oli erehdystä? Hyvä Jumala, miksi ei ihminen ole varmempi sellaisesta? Minä olin varma, ihan varma hänen silmistään. Eihän se voi olla muuta. Voi, miksi ei voi? Kuka sen tietää, kuka tietää?

Katrin sydänparka oli sairas, ja lamautuneena, ruumiillisestikin uupuneena hän laskeutui alas portaita peittyen pimeän ja räntäisen yön vaippaan. Ensi kertaa elämässään hän oli syvästi onneton tuntien yksinäisyyden ja turvattomuuden hirveän taakan omilla hartioillaan.

Jos hän nyt erehtyy, on koko elämä mennyttä, elämä, hänen oma elämänsä! Sillä ei olisi enää pohjaa, ei olemisen oikeutta. Mitä oli nyt teatteri, taide, menestys ja muu? Tyhjää humua!

Ohimoiden jyskyttäessä, pelokkaana ja epävarmana hän saapui rouva Kaarelle tuskin uskaltaen ovikelloa soittaa.

— Onko Alpre…? — kuiskasi hän eteisessä.

— Olemme juuri syömässä illallista, — sanoi rouva Kaari. — Tule sinäkin.

— Ei, kiitos. Voinko jäädä tänne yöksi? Minä soitan Laineelle, etten mene sinne.

Hän aikoi sanoa: kotiin, mutta kummallinen vastenmielisyys vaati sanomaan: sinne.

— Minne sinä tarkoitat? — kysyi rouva Kaari.

— Voi, rakas … luonnollisesti kotiani! — huudahti Katri alistuvaisena peitellen mielialaansa.

— Olet väsynyt, en tullut ajatelleeksi. Tahdotko mennä huoneeseesi? Tietysti sinä voit jäädä koska tahansa, — puhui hyväsydäminen rouva.

— Hyvä, rakas täti, tulin Alpre Harjua tapaamaan, saanhan puhutella häntä, ennenkuin hän menee?

— Tietysti, lapsi kulta. Heti paikalla. Miten on oikein? Alpre on myös aivan kuin haihtunut omasta itsestään. Mikä teidän oikein on?

— Onko hän onneton? Olenko minä tehnyt väärin, kun näin myöhään…?

— Onneton, mistä miehen pitäisi olla onneton? — ihmetteli rouva Kaari. — Alpre on kovanahkainen, ei häneen pysty mielialat. Vanhapoika on vain mennyt hiukan kasaan. Tämä sota-ajan ruokakomento ei juuri lihota. Eikä Alpren oma komento siellä viidennessä kerroksessa kuulu juuri ylellisiin, niin että…

Rouva järjesti huonetta rupattaessaan ja palattuaan ruokahuoneeseen kehoitti Alprea lohduttamaan Katria.

— Lapsi parka ei ole oikein laidallaan, — sanoi rouva Kaari.

Maisteri Harju ei liikahtanut pöydän äärestä.

— Katri pyysi — niin minä sen käsitin — sinne huoneeseen. Se raukka on ihan kuitti, en raaski vaivata tänne.

Alpre Harju katsoi rukoilevana, kuin apua pyydellen, vanhaan ystäväänsä. Hyväsydämisen rouvan sääli oli aivan neuvoton.

— Mitä minä teille teen? Katri on kuin kynitty varpunen ja te tuijotatte minuun kuin rangaistava koulupoika. Minä en ymmärrä mitään.

Hän nauroi huvitettuna miehen punastelusta ja tarjoten käsivartensa komensi: — Eteenpäin, kuvitelkaa mentävän vanhaa fyrkanttia!

He marssivat Katrin huoneeseen, ja ennenkuin Alpre ehti vilkaista ympärilleen, oli rouva kadonnut.

Katri istui rentona nojatuolissa, mutta kohottautui jäykäksi Alpren sisään tultua. Pienen huoneen kirkkaassa kattovalossa miehen silmät huikaistuivat. Ujona ja epätietoisena hän katsoi ympärilleen keksiäkseen, minne istua ja päästä samalla kätkeytymään.

Miehen ilme oli niin herttainen ja poikamainen, ettei Katri voinut olla hymähtämättä. Äidillinen hellyys tulvahti nuoren naisen katseeseen, ja hänet valtasi vastustamaton halu silittää tuuheata tukkaa painuneessa päässä ja katsoa suuriin, sinisiin silmiin, jotka hän niin hyvin tunsi lapsuusajaltaan ja joiden syvyys oli hänestä kuin ääretön ijäisyys nyt, kun he seisoivat tasaväkisinä katsoen toisiaan kasvoista kasvoihin.

— Rakas, — kuiskasi Katri niinkuin kerran ennen.

Heidän katseensa painuivat toisiinsa yhdistäen kaksi ihmiselämää ainiaaksi.

— Rakas, — sanoi Alpre.

Enempiä sanoja he eivät tarvinneet. He unohtivat maailman ja ajan, istuivat kauvan käsi kädessä äänettöminä kuunnellen sydämiensä lyöntejä ja soivaa hiljaisuutta ympärillään.

He heräsivät todellisuuteen vasta sitten, kun rouva Kaari astui huoneeseen.

Maisteri Harju aloitti: — Katri ja minä…

— Sano se! — pyysi Katri.

— Me rakastamme toisiamme.

— Hyvä Jumala! Entä Laine? — huudahti rouva Kaari.

Rakastavaiset katsoivat toisiinsa säikähtyneinä. Hänet he olivat hetkeksi unohtaneet.

13.

Valto Laine ja Katri seisoivat kahden puolen laajaa kirjoituspöytää. Katrin sormien välissä näkyi se kuva, jonka onneton äiti oli tuonut muistuttamaan isälle hänen velvollisuuksiaan.

— Uskotko sinä sen naikkosen sanoja? — tiuskaisi Laine halveksivasti.

— Ei ole kysymys minun uskostani tai mielipiteestäni, kaikki seikat puhuvat sinua vastaan, ja minä otin asian esittääkseni. En voinut toisin tehdä. Se olisi ollut tunnotonta.

— Sinun olisi pitänyt ajaa ulos se röyhkeä ihminen, kun hän uskalsi tunkeutua luoksesi! — sanoi Laine hilliten suuttumustaan.

— Sinä sanoit minulle kerran, etten saisi otaksua sinun olleen tietämätön naisista. Se olisi ollut lapsellista minun puoleltani. Tietysti, koska asia oli toisin. Otaksuin sitten, että olit suhteissa sellaisiin naisiin … ymmärrät. Nyt on kädessäni todistus hyvin vakavasta suhteesta. On olemassa lapsi. Minä en tahdo sanoa, että se erottaa meidät. Minulla on sitäkin syvempi syy. Minä…

Valto Laine astui hänen eteensä suuttuneena.

— Sinä uskallat tosiaan sanoa minulle asioita vasten naamaa, silmää räpäyttämättä, levollisena ja niin saaperin varmana kuin minä olisin pahainen poikanulikka!

— Totuus puhuu puolestaan kaipaamatta minun suuttumustani, — vastasi Katri yhä levollisena ulkomuodoltaan, vaikka sydän löi rajusti pidätetystä mielenkiihkosta. Olihan hänen sanottava nyt paljon muuta ja ratkaisevaa.

— Mitä sinä oikein … Etkö käsitä, että se on kiristystä, ilkeää rahanpyydystämistä?

— Yhdennäköisyys … yritti Katri näyttäen kuvaa.

Laine sieppasi kuvan rutistaen sen lujassa kädessään katsomatta ja huusi:

— Minä vaadin, että uskot sanojani ja jätät tuon syyttävän tuijotuksen. Katseesi on kuin minkä tuomioenkelin. Roskajoukko olkoon siellä, minne se kuuluu. Meillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa.

— Sinä kiellät oman poikasi. Se on nyt minun vakaumukseni. Näen sen katseestasi ja suuttumuksesi ilmaisee sen. Kovuutesi, ellen sanoisi tunnottomuutesi on…

— Parasta on jättää jotakin sanomatta. Katri, kas niin, toivoisin vain, ettet antaisi jalon sydämesi joutua keinottelun välittäjäksi tällaisilla rakkauden markkinoilla, — nauroi Laine yrittäen lähestyä Katria.

Se, mitä Katri oli aikonut maltillisesti ja johdonmukaisesti kertoa miehelleen tunteistaan ja suunnitelmistaan, unohtui siinä tuokiossa. Laineen läheneminen tempaisi hänet irti itsestään pakottaen tarttumaan äkki-iskuun kuin hengenvaarassa aseeseen.

— Älä koske minuun! — huusi hän katse uhkaa liekehtivänä sellaisella voimalla ja ylemmyydellä, että se pidätti miehen herättäen ihmetystä.

— Minä en käsitä…!

— Et, en ole sitä vaatinutkaan. Minäkään en ole käsittänyt suhdettamme. Eiliseen saakka olen elänyt siinä luulossa, ettei ole mitään suurta, ei kaunista, ei puhdasta eikä jaloa, mikä antaisi elämälle arvoa ja — onnea! — sanoi Katri hiljentäen äänensä lausuessaan viimeistä sanaa.

Laine jäi yhä sanattomaksi. Katrin ilme ja puhe oli niin eroavaa heidän tavallisesta elämästään ja ulkopuolella Laineen ajatuspiirin, ettei hänellä ollut mitään käsitystä lausutuista sanoista, mutta häneen vaikutti Katrin ylemmyyttä kuvastava olemus tehden miehen epävarmaksi.

— Mitä kummaa sinä luovailet! - huusi hän peittääkseen neuvottomuuttaan.

— Tosiaan, unohdin kenen kanssa puhun! — sanoi Katri heittäen ylpeästi päätään ja suoristuen ryhdiltään. Siinä oli entinen komea ja rohkea Katri, jota Valto Laine ihaili ylpeillen hänestä kaikkialla.

— Niin minunkin mielestäni. Heitä kaikki äitelät sanat mitä pikemmin, sitä parempi.

— Olen kerran jättänyt sinut, — jatkoi Katri, — mutta silloin palasin, sillä minulla ei ollut selvillä elämäni tarkoitus. Silloin oli yhdentekevää, missä olin. Nyt — —

— Annahan kuulla, sinä olet merkillisesti uhkaavalla tuulella, — ihmetteli Laine.

— Nyt jätän sinut enkä palaa, nyt olen itsestäni selvillä!

Laine tuijotti häneen uskomatta korviaan, mutta samassa paisui kammottava tyhjyys ja tuska kuin kaukaa lähenevä salaperäinen humu kohisten korvissa, samentaen näön ja pidättäen hengityksen, kunnes kaikki pysähtyi, ja hän riuhtautui irti, syöksyen vaimoaan kohti, tarttuen hänen hartioihinsa ja ravistaen voimakasta vartaloa kuin pientä lasta.

— Älä uhkaa, älä uhkaa! — huusi hän voimatta enempää sanoa.

Katri riisti itsensä irti, ja pidellen kovasta puristuksesta kolottavia hartioitaan hän riensi pois huoneesta.

Hän oli aamulla lähettänyt tavaransa rouva Kaarelle ja lähti nyt jalan, jättäen kotinsa ainaiseksi.

Katri ymmärsi kyllä joutuvansa ankaran paheksumisen alaiseksi, mutta nyt hän ei säikkynyt eikä tinkinyt. Toisin ei voinut olla.

Laine koki monin keinoin saada hänen päätöksensä muuttumaan, ja Katrin oli aina oltava varuillaan, sillä Valto oli uhannut pakolla taivuttavansa, ellei saisi hyvällä.

Nyt kun ratkaiseva askel kerran oli otettu, sai Katri tukea ystäviltään, jotka ympäröivät häntä suojelevana voimana. Laine huomasi pian kadottaneensa vaimonsa ainaiseksi, vaikka epätoivoisen kiihkeänä yritti vakuuttaa hänen ystävilleen avioeron mahdottomuutta.

Katri ei kuitenkaan osannut arvioida, mitä hänen ottamansa askel oikeastaan merkitsi.

Vähitellen, muutaman päivän kuluessa, levisi huhu erosta ollen kaikkialla yllätys. Kukaan ei tiennyt varsinaisesti mitään, ja niin sepitettiin merkillisiä tarinoita, jotka eivät suinkaan Katria hellävaroen pidelleet. Hyvätkin tuttavat alkoivat vieroa, hän ei saanut teaatterissa uusia osia, vaan tunsi karsauden saartavan itseään joka puolelta.

Taavi Arvo liittyi jälleen entistä lujemmin vaaran uhatessa toveriaan puolustamaan. Se olikin Katrin ainoa pidäke teatterissa, kunnes he kumpikin olivat väsyneet kulkemaan työttöminä.

— Minä en kestä enää, — selitti Katri. — Etkö lähtisi minun kanssani maaseudulle?

Oli jo kevättalvi, ja he saivat vaikeuksitta lomaa teatterista ja valmistelivat lähtöään kaupungista muutamain muiden näyttelijäin kera.

14.

Eräänä iltana lähti Katri tavallista myöhemmin tapaamaan maisteri Harjua hänen asunnossaan. Kruunuhaan kadut olivat melkein pimeitä, joten oli vaikea, paikoin mahdoton tuntea ketään matkan päästä. Katri astui rauhallisesti tähdäten katseensa pimeässä eteensä. Äkkiä hän pysähtyi havaitessaan laajaan takkiin puetun miehen ilmestyneen pimeästä toiselle puolelle katua. Hän tunsi miehen Laineeksi ja juosten kappaleen matkaa ennätti porttikäytävään, jonne ei kuitenkaan uskaltanut jäädä, vaan pyrki perille.

Astuessaan sen talon portaille, missä maisteri Harju asui, oli Laine häntä vastassa.

— Siis kuitenkin, — kuiskasi Katri. — Mitä tahdot?

— Mitä sinulla on täällä tekemistä? — kysyi Laine.

Katri avasi oven omalla avaimellaan, jonka oli saanut juuri tätä käyntiään varten, aikoen astua sisään vastaamatta miehelleen, mutta Laine esti sen ja pidätti häntä rappusilla.

— Vastaa, mitä teet täällä?

— Ole hyvä, käy pois tieltä, minulla on kiire! — sanoi Katri välittämättä kysymyksestä, kun pelkäsi herättävänsä miehen raivoa mainitsemalla minne aikoi.

— Kaikissa tapauksissa tulen minä mukaan, — sanoi Laine.

— Ole niin hyvä, — sanoi Katri hilliten äänensä huomatessaan, ettei voinut häntä millään estää.

— Sano kuitenkin ensin, minne menet! — kovisti Laine.

Sanoissa oli niin vaatelias ja käskevä sävy, ettei Katri voinut olla täyttämättä hänen tahtoaan.

— Menen tapaamaan maisteri Harjua, — vastasi hän niin levollisesti kuin taisi.

— Se on siis totta, mitä puhutaan! — kuiskasi mies hampaittensa välistä.

Portaat olivat hämärät ja käänteissä täydellisesti pimeät, mutta Katrin silmissä välähti metallin kirkas pinta ja samassa hän tunsi kylmän raudan ohimollaan. Hän jäykistyi ja pysähtyi työntyen taaksepäin. — Mitä nyt?

— Tule takaisin, seuraa minua kotiin, Katri, kaikki on unohdettu, kaikki tulee olemaan niinkuin sinä tahdot, kunhan vain nyt seuraat minua!

— Minä en, hyvä Valto, minä en voi! — valitti Katri. Hän oli siirtynyt valoon ja näki Laineen kasvoilla katkeran tuskan.

Metalli välähti taaskin Laineen kädessä, ja Katri näki, että se oli ampuma-ase, hyvin pieni kooltaan.

— Mitä sinä aiot? — huudahti Katri kauhistuen, mutta yritti peittää pelkoaan.

— Tuletko kanssani kotiin? — kysyi Laine yhä leikkien aseellaan.

Katri kuuli jossakin oven käyvän ja kuiskasi:

— Odota, seuraan sinua ovelle.

Askeleet lähenivät nopeasti, ja kun he olivat ulko-ovella, harppasi joku nuorukainen Lainetta seuraten ulos. Katri veti oven säppiin silmänräpäyksessä ja juoksi ylös henkeään pidätellen, syösten menehtymäisillään ystävänsä rauhalliseen huoneeseen.

— Mitä nyt? — ennätti Alpre kysyä nousten kiireesti tukeakseen Katria, joka kalpeana hoippui ovelta ja yhä kiihkeästi kuunteli ääniä portaista.

— Sulje ovi! — huusi hän osoittaen ovea, aivan kuin yhä vielä torjuakseen sieltä odotettavaa vaaraa.

— Mikä siellä on? — kysyi Alpre Harju, hänkin kiihtyneenä.

— Sulje ovi varmasti! — pyysi Katri yhä. Maisteri Harju väänsi salvan kiinni.

Katri heittäytyi hänen syliinsä ja itki rajusti.

— Se huojentaa, huojentaa! — huohotti hän ja kertoi tyynnyttyään kohtauksen Laineen kanssa.

Alpre Harju vaikeni pitkän aikaa synkkänä tuijottaen eteensä.

— Minä puhuttelen miestä huomenna, — sanoi hän lopulta.

— Jos sinä saisit hänet uskomaan, perinpohjin ymmärtämään, — intoili Katri.

— Siihen tarvittaisiin hyvin paljon, koska on kysymyksessä sinusta luopuminen, — vastasi Alpre silitellen Katrin päätä. — Hänen pitäisi kieltää itsensä, ja se on rakkaudessa hyvin vaikeata. Minä sen kyllä tiedän.

— Niin, sinä olet voittanut itsesi. Nyt alan vasta ymmärtää, mitä se on sinulle merkinnyt, rakas, hyvä mies.

— Anna sen asian jäädä minun salaisuudekseni. Älkäämme puhuko siitä enää, vaan eläkäämme! Eikö niin, Katri?

— Tahdotko pitää minut täällä?

Alpre sulki hänet syliinsä suurella hellyydellä ilman intohimoa.

— Sinun sylissäsi on suuri lepo ja turva, rakas, rakas! Luotan sinuun kuin olisit yliluonnollinen tukeni, — sopersi Katri nojaten pakottavaa päätään rakastettunsa rintaa vasten.

He istuivat käsi kädessä vanhalla, kuluneella sohvalla pieni sähköliekki heiluvassa langassa pöydän yllä, työhuoneen syvä rauha ympärillään.

— Elämällä on arvoa, kun saan elää sinua varten, sinun kanssasi, — sanoi Katri.

— Elämä on niiden arvojen varassa, mitä itse luomme. Olen kerännyt tietoja ja antanut niiden anastaa kaiken aikani ja suojannut ajatuksiani ulkonaisilta elämän vaikutteilta. Se on ollut keinotekoista elämää. En ole sitä kuitenkaan selvästi tuntenut, ennenkuin sydämeni alkoi puhua. Silloin oli myöhäistä muuttaa mitään entisestä. Ja kuka tietää, missä suhteessa tulen sinun silmissäsi puuttumaan.

— Et sinä ymmärrä yhtään mitään! — huudahti Katri. — Vaikka sinä olisit mikä ja kuka, kun sinä vaan olet sinä, niin rakastan sinua aina ja ijankaikkisesti. Minä oikein toivon, että sinulla olisi vikoja. Niitäkin minä rakastaisin.

Katri liikahti maltittomana. Alpre sanoi tyynesti ja synkkänä:

— Laine rakastaa sinua. Hänen epätoivoinen tekonsa on sen ilmaus.

— Niin, se on kyllä totta.

— Häntä on kohtalo lyönyt.

— Miten sinä tarkoitat?

— Teidän liittonne oli sinunkin puolestasi ainakin näennäisesti rakkausliitto.

— Minä en silloin tajunnut, mitä rakkaus on! -huudahti Katri.

— Hän ei voinut ottaa sitä lukuun. On hyvin luultavaa, ettei Laine selviä tunteestaan koskaan.

— Eihän se ole onnettomuutta. Kun oikein rakastaa, tulee uudeksi ihmiseksi, elämä on kallisarvoista ja siitä jalostuu, — sanoi Katri vilkkaasti.

— En luule Laineen kuuluvan niihin ihmisiin, joita tunteet voivat kurittaa sentapaisiksi. Pikemmin hän muuttuu päinvastaiseen suuntaan.

— Alaspäin, sitäkö tarkoitat?

— Niin, rakas, intohimo hänenlaisellaan miehellä hakee tukea mahdottomuuksista, vaatii uhallakin sitä, mitä ei ole vastapuolen vallassa antaa, rikkoo omatkin elinmahdollisuutensa ja jouduttaa väkivallalla tuhoaan.

— Olenko minä työntänyt Laineen sille tolalle?

— Tietämättäsi. Rakkausasiat ovat niin arvaamattomia. Minäkin luulin, että sinä olit vakavasti kiintynyt.

— Sinun olisi pitänyt estää.

— Minä olin siinä asiassa jäävillinen liiaksikin — rakastin sinua enkä voinut luottaa itseeni. Pelkäsin häiritseväni sinun onneasi, — selitti Alpre kohdaten Katrin hartaan katseen.

— Rakas, kuinka suuri sinun tunteesi on, ja kuinka se on toisenlainen kuin Laineen! Minähän en voinut luopua sinusta. Heti kun olin selvillä itsestäni, heitin kaikki, ei mikään olisi voinut minua pidättää!

— Unohdat, että minun onneni vaati tuota ehdottomuutta. Otaksutaan, että olisin ollut sidottu. Mitä olisit tehnyt?

— Olisin vietellyt sinut, tehnyt hulluksi ja vienyt mukanani. Et tiedä, mikä sysihauta minä olen. Ja kaikki on sinun syysi, syvien ja viisaiden silmiesi syy! — intoili Katri kietoen käsivartensa rakastettunsa kaulaan. — Tuomitse minut, sen olen ansainnut, olen pahempi, paljoa huonompi kuin Laine näissä asioissa.

— Voit olla. Puhtain ja jaloin ihminen kantaa toisinaan rikoksen siementä sielussaan. Se voi jäädä hedelmättömäksi, mutta se voi myös itää, jos elämä sattuu antamaan aihetta.

— Sehän on kauheata, ei mitään turvaa omalta itseltään. Pitääkö sitten aina olla oma poliisinsa?

— Ei se taitaisi auttaa, — sanoi Alpre rauhoittavasti silittäen Katrin päätä. — Onhan niitä olemassa valoisia ihmisiä, joita ympäröi sädekehä ja ihana onnellistuttamisen lahja. He ovat lähimmäistensä ihastus, tempaavat lumouspiiriinsä ystävänsä, omaisensa, rakastettunsa, työnsä, kaikki, mitä heidän piiriinsä liittyy.

— Onnelliset ihmiset!

— Onnelliset eivät ole siitä itse tietoisia, elävät välittömästi kuin salaperäisten voimien varjossa.

— Eikö heidän koskaan käy hullusti? — kysyi Katri nauraen.

— Toisinaan satuttaa heidän valokehänsä vastakkaisten ihmiskohtaloiden ääriviivaa.

— Kuinka silloin käy?

— Heidän valonsa pysyy valona kaiken pimeydenkin piirittäessä, ja ennen pitkää se haihduttaa kaiken varjon ympäriltään ja elää edelleen omassa valossaan.

— Mutta jos pimeys olisi yhtä voimakas kuin valo!

— Unohdat, ettei valoisuus voi heissä sortua. Näillä ihmisillä on kummallinen vaisto välttää ylivoimaista tuhoa.

— Sinun sanasi avaavat minulle aina uusia näköaloja, mutta nyt olen rauhaton. Oma kohtaloni pelottaa minua, ja Laine on kasvanut minulle kammottavaksi voimaksi. Tahtoisin päästä sinua lähelle, äärettömän lähelle ja imeä sinusta voimaa kasvaakseni ja ymmärtääkseni. Rakas, ota minut povellesi, avaa silmiesi salaisuus ja katso minun pikku sieluuni. Tahdon upota sinuun, hävitä ja unohtua itseltäni!

Heidän vapisevat huulensa yhtyivät pitkään suuteloon yön peittäessä heidät vaanivaan pimeyteensä.

15.

Taavi Arvon näytelmä "Näyttelijättären tarina" alkoi jo olla loppuun näytelty pääkaupungissa, ja maaseutu odotti maltittomana Katri Juonalan seuruetta. Sillä nimellä tahtoivat Katri ja Taavi Arvo tehdä kiertokulkunsa ympäri maata. Olivathan he tänä näytäntökautena saavuttaneet kauniin maineen tässä kappaleessa.

Katri oli vähä vähältä kohonnut osassaan sielukkaaseen hehkuun, salaperäisesti ennustavaan haltioitumiseen, joka kerta kerralta huumasi yleisön voittaen paatuneimmatkin arvostelijat.

Ensimäinen näytös kuvasi Katrin omaa Juonalaa, jossa hän askartelee ja elää käkensä kerällä ihanassa koivumetsässä vauhkona ja välittömänä pikku villinä. Siellä kohtalo saavuttaa hänet. Kaivola ilmestyy tytölle uhkaavana ja vaateliaana. Silloin herää Katrissa villi-ihminen ja itseänsä puolustaakseen raivoisa tyttö haavoittaa miestä kuolettavasti. Hän pakenee metsään, mutta palaa takaisin jonkun salaperäisen voiman pakottamana. Mies kutsuu häntä hellin sanoin kykenemättömänä liikkumaan. Nuoressa tytössä herää sääli ja kuullessaan miehen surullisen ja kohtalokkaan elämäntarinan syntyy hänessä rakkaus. Epätoivo oman teon seurauksista musertaa hänessä luonnon viileyden, ja rakkautensa opastamana hän lieventää kuolevan miehen sielullista tuskaa tehden hänen viimeiset elinhetkensä onnellisiksi ja toivorikkaiksi. Ennen kuolemaansa Kaivola ilmaisee hänelle oman satunnaisen rikoksensa, jonka raskaan painostuksen alaisena hänen elämänsä on pirstaantunut, kunnes kohtalo Katrin kautta saavutti hänet. Yhtäläisyys hänen ja Katrin rikoksessa ahdistaa kuitenkin kuolevaa miestä, jonka rakkaus Katriin on kiihkeä ja epätoivoinen. Hänen tuskaansa viihdyttääkseen lupaa Katri täyttää kaikki hänen toivomuksensa elämässä, pysyen aina puhtaana ja uskollisena, ei koskaan tehdä vastoin omantunnon ääntä, ei koskaan tuottaa tuskaa sille, joka häntä rakastaa. Ja ennen kaikkea vaatii Kaivola, että hänestä pitää tulla taiteilija, jos hänellä on siihen lahjoja. Kaivola oli itse ollut kuvanveistäjä, vaikka oli jäänyt kasvatusta vaille. Katri vannoo pyhän valan täyttääkseen kuolevan vaatimukset ja vastaanottaa hänen omaisuutensa sitoutuen samalla täyttämään hänen elämäntehtävänsä — palvelemaan taidetta.

Toinen näytös kuvasi Katrin heräämistä elämään ja hänen oman puhtautensa suojelevaa voimaa, joka lupasi paljon tulevaisuuden varalle. Mutta pian herää hänessä villi, kesytön luonne, ja samalla ehdoton taipumus näyttelijäksi. Rakkaus syttyy arvottomaan mieheen tuoden mukanaan kompastuksen.

Sen tuskan varassa hänen taiteensa kohoaa kolmannessa näytöksessä kukkaansa, mutta intohimo tuhoaa samalla hänen elämänsä. Sovittaakseen ja lepyttääkseen kohtaloaan hän antautuu oman menehtymisensä uhalla taiteelleen. Siinä hän löytää sovituksen ja rauhan, mutta on myös antanut kaikkensa eikä jaksa elää, vaan alistuu vapauttavaan kuolemaan.

Tämä oli näytelmän juoni. Katrin esitys antoi erikoisesti villin hehkun vuoropuhelulle, melkein pyhän kansandraaman värin. Kohtalo kohotti hänelle aina välkkyvää miekkaansa, ja hän uhmasi sitä hymyillen ja täydesti eläen. Samalla hänen sydänverensä juoksi kuiviin kohtalon ja hänen oman intohimonsa iskemistä haavoista.

Taavi Arvo oli onnistunut antamaan rohkealle ajatukselleen pyhästä tehtävästä taiteen palveluksessa merkillisesti tottapuhuvan sävyn. Metsätytön lahjat ja miehen suuri usko taiteen pyhitysvoimaan liittyivät kauniisti ja luontevasti isänmaalliseen hehkuun, joka oli Kaivolalle ominainen, ja ylevään käsitykseen pienen kansan henkisen elämän tärkeydestä.

Yleisö oli aivan tietämätön, miten läheltä näytelmä koski todellista elämää. Siinä oli kylliksi mielikuvituksen lentoa, ja kokonaisuudessaan se oli niin vähän arkielämää, että se salli katsojain unohtaa jokapäiväisyyden.

Seurue lähti matkalle maaliskuun lopulla. Katrin suuri into tarttui muihinkin jäseniin.

Joukossa oli muuan kiihkeästi Katriin ihastunut nuorukainen, Katrin lemmikki ja "hovipoika", jonka tehtävänä oli herättää yleisössä harrasta mielialaa. Hän järjesti isänmaallista laulua joko kuorossa tai soittokunnan avustamana ja usein yksiäänistä, jolloin yleisö lauloi mukana. Hän luki mielialaa kohottavia sepittämiään runoja kauniilla äänellään ja sytyttävällä hehkulla. Väliajat muodostuivat siten kappaleen säestykseksi.

Seurueen matkat, huonot ja perin tilapäiset asunnot eivät suoneet minkäänlaista lepoa. Majatalojen korkeat hinnat ja kaikenlaiset kustannukset pakottivat näyttelijöitä rajoittamaan mukavuusvaatimuksensa aivan mitättömiin. Yhdessä huoneessa majailivat kaikki naisnäyttelijät ja toisessa miehiset jäsenet. Katria viehätti itsensä uhraaminen toistenkin mukavuuden hyväksi. Hän luopui usein omista vuodevaatteistaan viettäen yönsä kovalla pohjalla ja ohuella peitteellä.

Alpre ja Taavi Arvo vastustivat tätä uhrautuvaisuutta, mutta turhaan, sillä Katri selitti elävänsä ja näyttelevänsä omaa osaansa huolehtimatta entisistä, nykyisistä tai tulevaisista.

— Minä elän tänään, huomenna ja ylihuomenna, enemmästä en tiedä enkä kerrallaan välitä! — sanoi Katri.

16.

Katri Juonalan nimellä kulki seurue kevätkauden voittoisana kaupungista kaupunkiin. He olivat kaikki nuoria ja toivorikkaita luottaen täydellisesti tehtäväänsä, syttyen ilta illalta samoissa tehtävissä ja samoilla sanoilla, mutta aina luoden jotakin uutta.

— Te olette totta tosiaan suuria lapsia, — sanoi Alpre Harju, — tahdotte toistaa samaa satua yhä uudestaan.

— Mitä merkillisempi ja repäisevämpi, sitä parempi, — vastasi Taavi Arvo. — Punahilkat pitäisi tuoda näyttämölle susineen, kas silloin kelpaisi meidän lasten!

— Kirjoita historiallista, valtiollista, suurta ja kaunista! Mahtava ote, kohtalokas, oikein sellainen, että minäkin pääsisin kylliksi kiinni, saisin kerrankin näytellä, saisin tuntea sydämeni vapisevan vihasta ja hedelmöittyvän rakkaudesta. Tee se, hyvä Taavi! — pyyteli Katri.

— Sinä vaadit kovin paljon, — sanoi Taavi Arvo kuitenkin mielissään Katrin ehdotuksesta.

— Etkö näe, että olen väsynyt näyttelemään omaa elämääni. Ja kuitenkin olen sillä päällä, että voisin näytellä itseni kuoliaaksi!

Kun Taavi Arvo oli jättänyt heidät kahden, otti Alpre Katrin syliinsä — Katri asui erään teatterinharrastajan vieraana — ja sanoi:

— Sinä et ole aivan terve, Katri. Olen tarkannut sinua useita päiviä. Sinun pitäisi kysyä lääkäriltä.

— Rakas, sinun tunteesi kuvittelee vaaroja. Minä olen ihan terve, suutele minua ja ole sitten kiltti äläkä puhu lääkäristä. Katsos, nyt olen ommellut uuden pukuni valmiiksi ja lähden harjoituksiin.

— Minä tulen mukaasi. Se irlantilainen kohtalodraama on aika hyvä. Olen kirjoittanut siitä, näkyy olevan tänään lehdessä.

— Kiitos sinun, pysyy ohjelmamme aina askelta korkeammalla kuin missään koko maassa ja vielä parempi — on aina tien viittaajana. Muut tulevat jäljestä, jos heillä intoa ja kykyä riittää.

Katri oli oikeassa. Alpre Harjun tutkielmat pienen seurueen esityksistä ilmestyivät pääkaupungin lehdissä. Luonnollisesti eivät nuoret näyttelijät olleet etevämpiä tässä seurueessa kuin muuallakaan, mutta Alpren kyky nähdä heidän vikansa ja ansionsa oli heille suuri etu, se kasvattava voima, joka karsi ja kannusti. He tunsivat edesvastuuta ja ponnistelivat, hyvin tietäen, että heidän johtajansa ja taiteellinen kasvattajansa syvät silmät näkivät kaikki ja ymmärsivät enemmän kuin näkivät.

Katri ja Taavi Arvo hoitivat harjoitukset ja näyttämöasun. Alpre valitsi kappaleet, hoiti sanomalehdet, järjesti matkat eri kaupunkeihin ja loppujen lopuksi vastasi tappioista Katrin ja omalla pääomallaan.

He näyttelivät sunnuntaisin kaksi vuoroa suuremmissa kaupungeissa. Tällä kerralla he olivat saaneet Tampereen teatterin haltuunsa. Kaupungin oma seurue oli matkalla.

Huolimatta epäyksestään Alprelle, ettei ollut sairas, tunsi Katri viimeisellä vuorolla merkillistä uupumusta, jonka hän voitti vain suurella ponnistuksella. Hän tunsi kohottavansa ääntään liiaksi ja nousevansa aiheettomaan paatokseen vain siksi, ettei jaksanut pysyä tasapainossa. Näyttämö ja yleisö suli yhdeksi hänen silmissään, ja lattia oli nousevinaan, kun hän astui.

Näytännön jälkeen hän vaipui voimattomana Alpren syliin ja kotiin tultuaan menetti tajuntansa.

— Mitä tämä on? — kyseli Alpre ylen levottomana. — Sinä salaat minulta jotakin. Näin ei saa jatkua. Sinä otat hengen itseltäsi.

— Täytyykö minun se sanoa? Tahdoin pitää sen omana taakkanani, oli niin turvallista tietää, ettei sinulla ollut siitä surua.

— Arvasinhan, ettei ollut hyvä. Voiko sinua enää auttaa?

— Rakas, ei, sehän siinä onkin raskasta.

— Sano kuitenkin! — vaati Alpre maltittomana.

— Minä en ole kyllin karaistunut kestämään jännitystä. Laine on kirjoittanut uhkaavasti monta eri kertaa. En tiedä, milloin ja mistä hän voi ilmestyä eteeni. Minä moitin itseäni pelkuriksi, raukaksi ja miksi tahansa, mutta aina vain olen levoton, sydämeeni koskee niin, että luulen sen pysähtyvän ikuisesti. Ellei sinua olisi, rakas, en tahtoisikaan elää. Ja teatteri, se on sentään parasta.

Hän hymyili kauniisti ja ummisti silmänsä leväten vuoteellaan rauhoittuneena.

— Teatteri on minun kilpeni, sen nostan suojakseni eikä vainoojani uskalla minua vaatia itselleen. Hän pelkää julkista mielipidettä, ei voi olla tungetteleva, mutta hänen kirjeensä — voi millaisia kirjeitä! Se on kuitenkin sydäntäsärkevää. Hänkin kärsii hirveästi, tunnen sen, luen rivien välistä enkä henno häntä toruakaan. Mutta minä pelkään häntä. Laine ei ole tavallinen mies, ei ole tavallinen mies!

Katri nyökkäsi omille sanoilleen, ja Alpre myönsi:

— Mies on tosiaan arvoitus minullekin. Hän luulee kaiketi sinun palaavan luokseen.

— Uskoo minun kyllästyvän sinuun ja teatteriin. Kuitenkin olen hänelle kirjoittanut varmasti ja lopullisesti, etten koskaan luovu sinusta enkä teatterista, vaikka hän ei suostu avioeroon. Tiedätkö, päätäni särkee ja olen hyviä uupunut. Suutele minua ja mene sitten lepäämään. Kiitos, ystäväni, tule aamulla noutamaan.

He sanoivat hyvää yötä toisilleen kuin kaksi ystävää, jotka tietävät, ettei mikään voi heitä toisistaan vieroittaa tai kylmiksi tehdä. Heillä oli täydellinen rauha toinen toisessansa, mutta samalla myöskin kuluttava levottomuus toistensa ulkonaisista vaaroista. Rakkaus oli heille kallis aarre, jota uhkasivat tuhannet seikat, kohtalokkaat salaiskut ja onnettomuudet.

Alpre toi seuraavana aamuna lääkärin, eikä Katri hennonut häntä torua.

— Alpre parka, en minä ole sinulle suuttunut, vaikka toitkin sen vieraan miehen sydäntäni kuuntelemaan. Sinä olit niin alistuvainen ja nolo, poikaseni, aivan kuin kepposesta kiinni saatu juoksupoikamme siellä teatterissa. No, mitä se herra sanoi minun sydämestäni?

— Käski lepäämään, sydänhermot kuuluvat olevan vialla.

— Sydänsuoni venynyt, vai…? — ivaili Katri. — Älä ole niin vakava, Alpre, katsohan minuun. Näethän, että puhun, nauran ja minun on nälkä.

— Enhän minä … muuten vain … Onko vielä päänsärkyä? — kysyi Alpre yhä levottomana.

— On ja ei. Jos noin katsot, niin on. Jos hymyilet ja katsot suoraan ja tyynesti, niin pääni paranee.

Alpre syleili häntä kiihkeästi tuskallisella hellyydellä.

— Se tohtori pelotti sinua varmasti, nyt minä sen tiedän.

— Hän käski meitä lähtemään Harjuun. Sinun pitäisi olla ihan yksin, ilman minkäänlaista ponnistusta.

— Hullu tohtori! Minä kuolisin ensimäisenä päivänä.

— Katri, minäkin luulen, että sinun pitää levätä. Minä pyydän sinua, lähdetään…!

— En ikinä. Minä näyttelen, kunnes olemme olleet joka paikassa, missä on ilmoitettu. Minä en tingi. Ja nyt menemme harjoituksiin.

Katrilla oli erinomainen voima saada harjoitukset sujumaan. Täynnä eloa, kekseliäisyyttä ja näyttämöllistä vauhtia hän piteli ja käänteli tovereitaan kuin vallattomasti leikkien, tulistuen, nauraen ja itkien, vakavaan paatokseen yhtyen ja eläen kuin kala vedessä. Näin hän heittäytyi osasta osaan ja tartutti työinnon toisiin. Se ei ollut ohjausta, se oli leikkiä, pyhää, suurta antautumista taiteelle, unohtumista tehtäväänsä, niin että kaikki luonnollisten voimienkin rajat syrjäytettiin noustessa mahdottomuuden piiriin, yliluonnollisen rajalle.

Toverit huomasivat sen toisinaan, mutta heidän rakkautensa ja ihailunsa oli niin suuri, ettei kukaan heistä suonut värähdyksenkään kasvoissansa ilmaista ajatustaan. Heidän sydämensä vapisi, ja pyhällä hartaudella he ottivat vastaan sen uhrin, minkä näkivät toverinsa heille antavan, vaistomaisesti tajuten, ettei muuta neuvoa ollut.

17.

Tampereelta he lähtivät pohjoisempaan, ja koska kesä oli jo hyvällä alulla, järjestivät he Taavi Arvon kappaleen ulkoilmanäytännöksi pikkukaupungeissa ja maaseudulla. Metsänä oli pieni koivikko ja taustana tavallisesti vesi.

Tällä kertaa he olivat saaneet oikealle harmaan mökin ja vasemmalle matalan kallion. Ala oli suppea ja näyttämöllä ääriviivat. Katsojat istuivat viettävällä nurmikolla.

Näyttelijät olivat jo tottuneet liikkumaan luontevasti ulkoilmassa ja käyttämään ääntään ilman ponnistusta ja kuitenkin saaden puheensa kuuluville.

Eräänä sunnuntaina he olivat saaneet rinteen täydeltä väkeä, ja juhlatuulella ollen yleisö valmistui hartaudella katselemaan paljon kehuttua esitystä. Pienen kaupungin huomio oli keskittynyt tähän tilaisuuteen tehden siitä keskikesän juhlan. Kirkonaika oli juuri päättynyt ja kellojen juhlallinen kaiku vaiennut, mutta hiljainen hyminä kävi yli seudun, eikä kukaan hennonnut häiritä sitä äänekkäällä puhelulla.

Yleisö liikuskeli rauhallisena nurmikolla ja juhlapukuiset riensivät ottamaan haltuunsa numeroidut paikkansa penkeillä. Kansan taaja joukko seisoi taaempana. Kaikkien kasvoilla viihtyi jännitetyn odotuksen hymy.

Tavaksi oli tullut laulaa yhteisesti ennen näytännön alkamista. Sen jälkeen näyttelijät astuivat esiin harmaasta mökistä.

Katri ja hänen vastanäyttelijänsä, joka esitti Kaivolaa, ilmestyivät rannalle kumpikin eri puolelta.

Katsojat mutisivat jonkun sanan, nousivat seisaalleen penkeillä unohtaen, missä olivat. Kuului naurua hauskoissa kohtauksissa ja sanasukkeluuksia. Näyttämöelämä ja katsomo suli osaksi yhteen. Vähitellen, toiminnan alettua ja sen kehittyessä vaikeni yleisö ja samoin vallitsi täydellinen hiljaisuus koko luonnossa. Nuoren miehen ja naisen kohtalokas elämänkäänne piti yleisöä lumoissaan.

Siinä ei arvosteltu, ei tingitty eikä vertailtu, siinä elettiin ihanan sunnuntaipäivän satua koivujen siimeksessä, hymyiltiin ja kyyneliä vuodatettiin.

Kehittyneet ihmiset ja luonnonlapset seurasivat esitystä samanlaisin tuntein. Kappaleen usein naiivit ja liian rohkeat käänteet sopivat hyvin luonnonhelmassa, toiminnan paikkana kun oli laaja, rajaton ympäristö ja aikana ikuisuus. Keinotekoinen ja muodontarkka ei olisi täyttänyt tätä näyttämöä, niinkuin täytti villin tytön lohduton taistelu kohtaloaan ja itseään vastaan.

Vähitellen, kohtaus kohtaukselta näytelmän loppuun mennessä laskeutui raskas mieliala otsille ja sydämille. Hiljainen juhlaranta muuttui hartauden rauhoitetuksi alaksi, ja pieni kaupunki tuntui lumoutuneena pysähtyneen katselemaan Katrin taistelua elämästä.

Alpre oli nähnyt kappaleen kymmenet kerrat, mutta tänään se teki häneen erikoisesti järkyttävän vaikutuksen.

Yleisön laulaessa ja poistuessa hän nouti Katrin mökistä saattaakseen hänet hevosella kotiin. Katri oli viime aikoina käynyt yhä heikommaksi pysyen pystyssä vain erinomaisen lujan tahtonsa ponnistuksella. Itse hän sanoi, että se oli Alpren huolenpitojen ansio.

— Oletko meihin tyytyväinen? — kysyi hän yrittäen hymyillä asuntoonsa päästyään.

— Ihastunut olen, — sanoi Alpre auttaen Katria järjestämään itselleen mukavaa lepotilaa sohvalle.

— Sitten on kaikki hyvin. Ja nyt minä saan levätä. Ei ole enää yhtään paikkaa käymättä ja täällä vielä esiinnymme kun ohjelmamme loppuun, niin sitten levätään — levätään kauvan, rakas! Ja minä saan olla aina sinun kanssasi. Aina, aina! — Hän ummisti silmänsä. — He olivat lopulta niin hiljaa. Rakas, kuinka tuntui suloiselta heitä hallita, sulattaa yhteen luonto, ihmiset ja taide —; niinkuin uskonto.

— Sinun voittosi on suuri, rakas Katri — se on suuri, — sanoi Alpre vakavana.

— Minun on nyt niin hyvä — niin hyvä. Jää luokseni, kun nukun.

Katri lepäsi vuoteellaan sohvalla aamunuttuun käärittynä silmät ummessa. Luomet olivat raskaalla painollaan sammuttaneet sen tulen, joka hänen kasvoilleen antoi kukoistuksen hehkun. Silmien ummistuessa vaipui uneen tahdon elävöittävä voima, ja Katri lepäsi riutuneena, kuin loppuun palaneena ja sammuvana liekkinä.

Rakastavan miehen sydäntä kouristi nähdä hänet sellaisena, unessakin yhä raskaasti hengittävänä, hieno puna poskillaan.

Alpre laski kätensä nukkuvan otsalle ja tunsi sen polttavan. Hän ei tahtonut odottaa Katrin heräämistä, vaan lähti hakemaan lääkäriä totellen oman sydämensä tuskaista vaatimusta.

Missä lienee unimaailman ja todellisuuden raja? Katri nukkui voimatta kättään liikuttaa taistellen väsymättömän voiman kanssa.

— Nouse — nouse! — huusi hänelle tuntematon ääni.

Hän juoksi, kompastui ja nousi eikä päässyt etenemään. Hän huusi tuskassaan maahan uupuneena, käsissään ja jaloissaan raskaat kahleet. Hän ryömi auringonpaahteessa janoisena ja menehtymäisillään.

Kaivola virui hänen vierellään ja ojensi kättään auttaakseen, mutta heidän välillään oli este. Katri yritti tarttua ojennettuun käteen, mutta ei voinut ja sanoi:

— Enhän minä saa tarttua sinun käteesi, olethan kuollut!

— Sinä olet vaarassa ja tuskassa ja minä rakastin sinua. Nouse ja poistu, minä tahdon, että elät Kaivolassa ja viljelet peltojani. Siellä on nyt niin kaunista, ja Juonala soittaa esituvan kamarissa, — sanoi Kaivola.

— Kuinka minä voisin nousta näiden kahleiden painamana, olen maahan sidottu eikä voimani riitä — olen antanut ne kaikki taiteelle. Etkö näe, että olen pitänyt valani niinkuin näytelmässä on sanottu? Etkö sinä ole jo tyytyväinen? — kysyi Katri.

— Minä olen aina ollut sinuun tyytyväinen ja tuskani on lieventynyt sinun kauttasi, morsiameni, mutta sinun oma kohtalosi vaanii sinua. Se lähestyy, nouse, nouse!

— Auta minua, kuuletko jymyä? Se on kuin ukkosen ääni. Se tulee, sen voima lamauttaa ja tukehuttaa minut, auta, päästä minut kahleista! — huusi Katri.

Katri kirkaisi ja liikahti vuoteellaan vapautuen painajaisesta. Hän avasi silmänsä ja nosti kätensä huutaen: — Auttakaa, auttakaa!

Keskilattialla seisoi Valto Laine hattu kädessä päällysvaatteissaan, talon emäntä seurassaan.

Katri huusi kimakasti tuijottaen heihin ja vaipui samassa hervottomana vuoteelleen.

— Mitä tämä tietää? — kysyi Laine.

— Hyvä Jumala, rouva Juonala on sairas. Tulkaa, hän on pyörtynyt!

Rouva haki kylmää vettä ja hoiteli Katria palauttaen hänet tajuihinsa, mutta ei voinut käsittää, miksi Katri huusi yhä Laineeseen tuijottaen.

— Lienee minun syyni, olen varmaan säikäyttänyt. Hän on sairas, hyvin sairas. Katri! — yritti hän murtuneella äänellä, mutta sairas huusi yhä tuijottaen heihin.

Laine peitti silmänsä ja riensi pois hyvästelemättä.

Alpre oli tavannut lääkärin ja kiirehti tuomaan hänet mukanaan aavistamatta, mitä oli tapahtunut.

— Katri rouva on hyvin sairas. Tukkukauppias Laine kävi täällä häntä tapaamassa. Minä luulen, että Katri säikähti, — selitti rouva. — Jos olisin aavistanut, että hän oli näin heikko, en tietenkään olisi päästänyt herra Lainetta tänne.

Alpre oli polvillaan vuoteen ääressä silitellen rauhoittavasti sairaan päätä.

Lääkäri totesi kuumeen voimatta ainakaan heti määritellä, mistä se johtui. Äärimmäinen varovaisuus oli välttämätön.

Seurasi tuskallisia viikkoja, joiden kuluessa Katri oli vuoroin parempi, vuoroin heikompi.

Hän itse sanoi olevansa aivan terve, ei mitään tuskia.

— Olen väsynyt, hiukan väsynyt. Täällä Harjussa on niin suloista levätä, — sanoi hän hymyillen ja heikosti painaen Alpren kättä, kun oli lopulta uskallettu viedä hänet kotiin.

18.

Taavi Arvo ja Tuomas Salmela asuivat kesää Harjussa ja olivat päivittäin Alpren ja Katrin vieraina. Katri oli niin tahtonut.

— Tehän kuulutte kaikki minulle, — sanoi hän hymyillen.

Juonalan soittaja asui yhä peräkamarissa Kaivolassa, ja avatusta akkunasta kuului hänen viulunsa ääni yli kylän ja tuuditteli lepoon Katrin sairasta sydäntä.

Viime aikoina ei Katri enää jaksanut kuulla soittoa usein.

— Miksi et? — kysyi Alpre, joka ei juuri milloinkaan jättänyt häntä yksin.

— Rakas, minä kuulen hiljaisuudessa vielä ihanampaa soittoa. Et tiedä, rakas, kuinka se houkuttelee. Se on levon soittoa, rauhan säveleitä. Ja minä tahdon kauvas, äärettömän kauvas, sinne mistä se soitto on kotoisin.

— Jos sinä vain lujasti tahtoisit, niin et ikävöisi sinne, — sanoi Taavi Arvo.

— Minne, hyvä poika? — kuiskasi Katri.

— Sinne, mistä se soitto on kotoisin, — sanoi Arvo voimatta käyttää sanaa "kuolema".

— Sinä ja Tuomas olette hiukan mustasukkaisia elämän ja kuoleman Herralle. Alpre on niin toisenlainen. Hän ymmärtää ikävöimiseni ja suo minulle, mitä haluan. Lepoa, lepoa, olen niin väsynyt. Tahtoisin nukkua enkä uskalla.

— Miksi et? — kysyi Taavi Arvo ihmeissään.

— Näen pahoja unia — — Laineesta. Minulla on paha omatunto. Ei kukaan — ei kukaan voi minua päästää, olen ainaisesti sidottu, omasta syystäni tuomittu. Tämä on niin raskasta, niin raskasta!

— Olet sairas, rakas Katri, ja siksi tuntuu kaikki niin vaikealta, — sanoi Tuomas.

— Miksi minä sitten olen sairas? Enkö olisi syypää? Olen sitonut itseni toiseen, antanut itseni toiselle, teen kummankin onnettomaksi, jos elän tai kuolen. Enkö minä ole syypää? Katsoppa Alprea, hänkin kuihtuu, ennen aikojaan vanhenee.

Alpre ja Katri katsoivat neuvottomina toisiinsa. Laineen järkähtämätön kielto antaa Katrille ero oli heidän yhteinen surunsa.

Maisteri Harju oli Katrin pyynnöstä kirjoittanut Laineelle pyytäen häntä vihdoinkin suostumaan, sillä Katrin sairaus oli hyvin vaarallista laatua ja kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Ellei hän uskonut heidän sanojaan, niin saattoihan tulla katsomaan nähdäkseen omin silmin, minkä tuhoisan vaikutuksen tämä jännittynyt tila oli Katrissa aikaan saanut.

Kirje harhaili pitkin maata. Laine oli matkoilla. Ei ollut muuta neuvoa — täytyi alistua odottamaan.

19.

— Tuskallisinta on tämä neuvottomuus, — sanoi Alpre Harju Salmelalle ja Arvolle.

He olivat jättäneet Katrin yksin lepäämään huoneeseen ja istuutuneet puutarhaan.

Joku ajoi matkakärryissä maantiellä ja pysähtyi portille. Kolme ystävystä katsoivat toisiinsa hämmästyneinä. Matkamies oli Valto Laine. Hän astui heitä kohti puutarhaan. Taavi Arvo ja Tuomas Salmela poistuivat tervehdittyään tulijaa.

Laine oli paljon muuttunut. Miehen liian varma ja itsekylläinen ryhti oli väistynyt. Vakava ja hiukan katkera ilme kasvoilla kertoi pettymyksistä.

— Tulin tapaamaan Katria, — sanoi hän tyynesti.

— Katri on hyvin sairas, — esteli Alpre.

— Vieläkin? — huudahti Valto Laine.

— Niin, siitä saakka, kun te hänet viimeksi…

— Säikäytin. Kaiketi hän oli sairas jo sitä ennen.

— Oli, hyvin sairas.

Laine katsoi Alpreen ja he olivat hetkisen ääneti.

— Tiedetäänkö syytä Katrin sairauteen? — kysyi Laine.

— Lääkäri arvelee sen johtuvan epätoivoisesta mielialasta. Katri syyttää itseään omasta tuskallisesta kohtalostaan.

— Mikä hänestä siinä on tuskallisinta? — tiedusti Laine puristaen huuliaan kokoon.

— Minun ymmärtääkseni hän kärsii pahimmin suhteestansa meihin kumpaankin. Hän on sitonut itsensä teihin ja antanut rakkautensa minulle.

Laine liikahti maltittomasti kuin iskusta, joka koskee, vaikka sitä on varmasti odottanut.

— Minä olen tullut näkemään ja kuulemaan. On vaikea — minä en voi muuten päättää mitään, — sanoi Laine.

— Ymmärrän, vaatimuksenne on oikeutettu.

— Ellei se ole vaarallista Katrille.

— Yksin sekin seikka, että tahdotte säästää häntä, todistaa olevanne hänelle suosiollinen, — vastasi Alpre, — ja niin ollen taittuu kärki kiihtymykseltä, joka Katrille olisi nyt hyvin turmiollista.

— Te valitsette sananne kovin kohteliaasti, — sanoi Laine nyreänä. — Olette kai pitänyt minua maantierosvon tapaisena, joka tulee vaatimaan hengen tai — rakkauden. Minä en vaadi kumpaakaan.

Alpre ojensi kättään osoittaakseen kiitollisuuttaan, mutta Laine ei ollut näkevinään, seisoi vain kuin odottaen.

— Minun pitää kaiketi paljastaa itseni hyvinkin tyyten, ennenkuin voidaan suostua pyyntööni. Alistun ja pidän sen kohtuullisena. No niin. Minä en syytä Katria. — Laine hymähti katkerasti. — On kuitenkin tarvittu sangen paljon… Mitäpä siitä, kun kerran on pakko luopua, niin ei auta ylpeillä. Minä olen kompastunut onnettomuuteeni ja taittanut sisuni, ellen sanoisi selkärankani. Olen ollut matkoilla, — lisäsi hän katsoen akkunaan, joka oli auki.

Alpre ymmärsi hänen maltittomuutensa.

— Tahdotteko odottaa hetkisen, minä käyn valmistamassa Katria.

Laine istui pöydän ääreen odottamaan, ja Alpre riensi ilmoittamaan Katrille.

— Minä kuulin hänen äänensä, — kuiskasi Katri maaten melkein liikkumattomana leposohvallaan väljässä aamupuvussa, joka oli hänen ainoa jäljellä oleva turhamaisuutensa. — Olen itsekin hämmästynyt — tuntuu helpommalta, että hän on tullut. Mitä luulet? Kenties hän… Ei, ei, en tahdo kuvitella mitään. Jos sitten pettyisin, en kuitenkaan jaksaisi kestää. Anna hänen tulla.

Alpre toi Laineen huoneeseen jättäen hänet kahden Katrin kanssa.

He katsoivat toisiaan kuin tunnustellen, mikä vaara kummaltakin puolen uhkaisi, ja tyyntyivät huomatessaan muutaman kuukauden vanhentaneen tunteet ja sammuttaneen vihan ja intohimoisen kiihkon.

— Ojennan sinulle käteni sovinnoksi ja pyydän sinua unohtamaan, että olen tuottanut niin paljon tuskaa, — sanoi Katri.

— Se tuska ei ole sitä laatua, että sinua siitä syyttäisin. En ainakaan nyt enää. Olen siihen tottunut — taikka oikeammin mieltynyt.

— Tuskaasiko? — huudahti Katri entiseen eloisaan tapaansa. — Olisitko sinä niin paljon muuttunut! — lisäsi hän hiljemmin.

— Kai minä olen. Eräs viisas mies sanoi minulle, että luonteeni vaatii kovaa kuria tullakseen hiotuksi.

— Valto, sinä et ole mikään tavallinen mies.

— Kuinka sen asian ottaa. Kiitä onneasi, että silloin eräänä iltana siellä portaissa sattuma pelasti meidät perikadosta. Onhan siitä hetkestä aika huippaus tähän päivään ja tähän tapaamiseen.

He vaikenivat tunnustellen itseään nimittääkseen ne syyt, jotka heidät ehdottomasti erottivat.

— Kummallista, — sanoi Laine hymähtäen, — matkalla ajattelin vielä mahdolliseksi saavuttaa sinut.

Katri sävähti kalpeaksi ja sanoi arasti:

— Ja nyt…?

— Nyt minä rakastan sinua enemmän kuin ennen. Sinä olet minulle pyhä ja kallis … en osaa pitää koreata puhetta.

Laine kääntyi pois peittääkseen tunnettaan ja Katri lepäsi liikkumattomana.

Hetken kuluttua Laine palasi akkunan luota, jonne oli siirtynyt, ja sanoi rauhallisemmin:

— Sen vuoksi annan sinulle vapautesi takaisin.

Katri kohosi istumaan ojentaen Laineelle molemmat kätensä, ja hänen suuri kiitollisuutensa ilmeni loistavassa katseessa, joka yhä oli syventynyt ja kirkastunut, samalla kuin ensimmäisen nuoruuden kukoistus oli vaihtunut kalpeuteen ja sielukkaisuuteen laihtuneilla kasvoilla.

— En muuta voi, — sopersi Laine tarttuen ojennettuihin käsiin. — Sinä olet niin muuttunut. Se murtaa sydämeni säälistä ja kaipuusta.

Hän kääntyi lähteäkseen huoneesta, mutta Katri pidätti häntä.

— Anna minun mennä! — pyysi Laine.

— Sinun suuri surusi ja uhrauksesi masentaa minut. Ehken jaksa sitä kestää.

— Katri!

— Ei, Valto, minä olen kaikesta sielustani kiintynyt Alpreen, mutta enhän olisi nainen, ellei sydämeni vuotaisi verta sinunlaisesi miehen vuoksi.

Laine likisti hänen käsiään ja suuteli niitä jättäen hänet äkkiä kätkeäkseen tuskansa ja estääkseen sitä puhkeamasta.

20.

Katri oli tämän jälkeen aivan rauhallinen ja nukkui toisinaan lyhyitä kuuroja.

Alpre ja nuorukaiset olivat iloisia yltyen toisinaan kovaäänisiksi kuin vallattomat pojat.

Katri hymyili heille ja sanoi heitä poikanulikoikseen yrittäen ottaa osaa heidän iloonsa. Mutta silloin hän aina sai kalliisti maksaa hetken riemun kärsien sietämätöntä hermosärkyä sydämessään, tuskin voiden hengittää.

Alpre ei uskaltanut näyttää onneaan tai suruaan ja hoiteli häntä kuin lasta.

Kahden kesken Alpren kanssa Katri puhui Laineesta, mutta huomattuaan rakastetussaan sen johdosta tuskaa hän lakkasi ilmaisemasta tunteitaan ja huononi nopeasti.

Nyt Katri yritti lohduttaa Alprea ja tekeytyi toivorikkaaksi antautuen vaaralliseen ja kiihoittuneeseen mielentilaan, joka poltti ja kulutti hänen loppuun palanutta sydäntään.

Rakastavaiset leikkivät elämän lepattavalla liekillä lohduttaakseen toisiaan ja maistaakseen elämän onnea aavistaen, että se oli oleva lyhyt.

— Eihän ijäisyys ole pitkä eikä lyhyt, — viisasteli Katri. — Se on vain hetki. Ja me elämme monen monta hetkeä, siis monen monta ijäisyyttä.

Heidän valvotut hetkensä olivat onnen hymyä, ja Katrin tuskakin muuttui mieluiseksi, siksi että hän tiesi kärsivänsä rakkautensa vuoksi.

21.

Eräänä aurinkoisena syyspäivänä, kun Juonalan soittajan viulu lauloi "Ilon ilmaisua", nukkui Katri heräämättömään uneen.

Hän oli pukenut ylleen valkoisen aamupukunsa ja pistänyt tulipunaisen ruusun tukkaansa, kujeillen ojentanut kätensä Alprelle ja sanonut:

— Olen nyt niin väsynyt — niin kovin väsynyt, tahdon nukkua oikein kauvan. Kun herään, lähdemme matkalle. Minä olen nyt niin terve. Niin, niin — vakuutti hän hymyillen. — En ole pitkään aikaan ollut näin terve!

Viulu lauloi yhä ja pikku linnut yhtyivät livertämään päivän paistaessa Juonalan soittajan akkunaan.

Äkkiä Juonala laski viulunsa: tuntui kuin joku olisi painanut sen alas hänen kädestään.

Taivas peittyi pilveen, ja Alpre Harju kiirehti askeleitaan metsässä palatakseen kotiin.

Hongikko kohosi tänään niin huimaavan korkeana synkistynyttä taivasta kohti, ja harjun siimes tuntui kolealta ja synkältä. Ilta läheni ja varjot olivat kadonneet pimeyteen.

Alpre Harju oli varuillaan oman mielialansa suhteen ja moitti herkkyyttään tuntiessaan sydänmaan kaameuden tavoittavan itseään vihamielisenä ja ahdistavana. Samassa hän muisti Katrin metsän ystävänä ja erämaan asukkaana, tuntien sanomatonta hellyyttä hänen lapsuuttaan kohtaan. Erämaa kävi hänelle samalla ystäväksi ja tuntui kehoittavan kiirehtimään kotiin katsomaan, mitä virkistävä uni oli Katriin vaikuttanut.

Hän astui varpaillaan rakastettunsa huoneeseen ja pysähtyi keskilattialle.

— Eihän se voi olla totta! — sanoi hän polvistuessaan ja kuiskaillessaan rakkaansa nimeä.

Eihän sitä koskaan usko, ei voi uskoa sen äänen ainaisesti vaienneen, joka vasta puhui onnesta ja elämästä. Katkera tieto toteaa kuitenkin ikuisen eron tapahtuneen ja elämän muuttaneen muotoaan.