URAKOITSIJAMME

Pienissä yhteiskunnissa ja elähtäneissä kansoissa, jotka ovat menettäneet yritteliäisyyden lahjan, syntyy helposti muuan epäkohta, joka on riittävästi tunnettu urakoimisjärjestelmän nimellä; jonkun herran, jolla on hiukkasen vaikutusvaltasia suhteita, tarvitsee ainoastaan astua esiin, panna tuoli syrjälleen itseään varten ja sanoa: tämä on minun, ja hänen ystävänsä ovat heti samaa mieltä ja sanovat: se on hänen, ja se on sitte hänen koko elinikänsä. Voi sitä, joka uskaltaa luoda katseensa siihen tuoliin.

Ruotsissa, joka nyt todellisuudessa on pieni yhteiskunta, on tämä epäkohta ollut alituinen, ja juuri senkautta on se pahe, joka muuten on yhteinen koko ihmiskunnalle, kateus, sattunut esiintymään ruotsalaisissa enemmän kuin muissa (sen mukaan kuin on väitetty).

Ja kuitenkin!

Argus-Johanssonin jälkeen, joka kuten tunnettu otti huostaansa Ruotsin heti 1809 jälkeen, oli valtakunta maannut hunningolla jonkun verran yli kaksikymmentä vuotta, kun Gregorius Ballhorn oli ennättänyt syntyä ja kasvaa nuorukaiseksi.

Vanhemmat tukholmalaiset muistavat kyllä erään omituisen kapineen, joka kuvastui Skinnarviksvuoren reunalla ja joka näkyi kaikilta Norrmalmin kujilta, jotka avautuvat Mälariin päin; se oli kuusisiipinen tuulimylly, joka oli saanut nimensä käytäntönsä mukaan ja kutsuttiin luujauhomyllyksi. Tämän kapineen juurella, Södermalmin korkeuksissa, syntyi Gregorius Ballhorn. Tämä saattaisi nyt olla sangen samantekevää, kun se koskee niin huomattavaa henkilöä kuin Ballhornia, mutta me tiedämme uudemmasta filosofiasta, miten suuri vaikutus lapsuuden vaikutteilla voi olla tulevaan suureen mieheen. Tässä pienessä yhteiskunnassa Skinnarviksvuorella määrättiin aikaisin viidestä veljeksestä Gregorius ylläpitämään perheen kunniaa ja jalostamaan rotua. Hänen viisi veljeään jäivät myllärinrengeiksi, mutta Gregorius sai käydä koulua. Kolme seikkaa, näöltään vähäpätöisiä, antoi nyt suuntaa tälle nuorelle mielelle. Seurustelemalla myllärinrenkien kanssa, jotka eivät tienneet että mensa merkitsee pöytää, oppi Gregorius pian kohtelemaan kaikkia ihmisiä myllärinrenkeinä, sitä enemmän, kuin nämä hänen sukulaisensa aina horjumattomalla kunnioituksella ja ihailulla katsoivat ylös häneen, jonka tuli parantaa heidän poloista rotuaan.

Senkautta että hän päivittäin näki silmäinsä edessä, miten sellaiset poisheitetyt esineet kuin vanhat loppuun keitetyt luut voivat olla hyödyksi ja elättää perheen, jossa on kuusi poikaa, joutuivat nuorukaiset ajatukset jo aikaisin polulle, joka yksipuolisuutensa kautta oli johtava miehen järjettömyyden syvyyksiin. Hän huomasi nimittäin pian, että kaikella mikä oli poisheitettyä, oli arvoa, ja senkautta tottui hän pian ajattelemaan, että poisheitetty oli parasta. Täytyi senvuoksi kerätä kaikkea poisheitettyä, ja siten oli kokeilija syntynyt. Gregorius ravasi kaikissa tupakkamaissa Maria-seudussa ja keräsi posliininpalasia; kun ne enimmäkseen olivat erinäkösiä, muodostui niistä todella pian kokoelma. Jos jokin siru oli maannut enemmän kuin kaksi vuotta maassa niin että sen lasitus oli alkanut hävitä, oli se hyvin vanhaa posliinia. Minkä vuoksi piti sen olla vanhaa? Joo, ollakseen suuremman arvonen omistajalleen. Tämän kautta oli hän joutunut vanhojen esineiden keräämiskiihkoon. Veljiä, jotka eivät tahtoneet katsoa näitä posliinipalasia tarpeellisella kunnioituksella, kohdeltiin halveksumisella. Eräs nuorempi veli, jonka keräämishalu tämän kautta heräsi, alkoi kerätä sardiinilaatikoita, joita kuten tunnettu tavataan kaikissa tupakkamaissa, mutta tämä kokoelma ei saavuttanut veljen hyväksymistä, yhtä vähän kun sekään, kun hän myöhemmin alkoi kerätä osterinkuoria ja kangaslappuja.

Muuan kolmas sivuseikka, joka oli tuleva onnettomuutta tuottavaksi Gregoriukselle, oli se korkea näkökanta, jolta hän tottui katselemaan alas yhteiskuntaan; kun hän nimittäin seisoi myllymäellä, näki hän aina jalkainsa juuressa Tukholman, ja Tukholma oli hänelle luonnollisesti samaa kuin koko Ruotsi. Tämmöisten korkeain näköalojen vaikutuksesta syntyi hänessä ajatus, että hän oli tuleva Argus — Johanssonin jälkeläiseksi ja ottava haltuunsa koko vanhan Ruotsin. Hänhän näki sen päivittäin jalkainsa juuressa katselevan ylös hänen puoleensa ikäänkuin rukoillen: ota minut.

Teemme nyt harppauksen kehityksen vähemmin merkitseväin vaiheiden ylitse ja heittäydymme suorastaan Upsalaan. Tottuneena myllymäen korkeisiin näköaloihin täytyi Gregoriuksen heti pitää Upsalaa pikkukaupunkipesänä ja ylioppilaita myllärinrenkeinä. Senkautta saavutti hän heti kunnioitetun aseman ylioppilaskunnassa ja sai Estetilliseltä seuralta kehotuksen esitelmän pitämiseen. Gregorius on idealisti, tarvitseeko meidän sitä huomauttaa, ja semmosena on hän luonnollisesti kaikkien Ruotsin idealististen kuninkaiden, ja siis enimmin Kaarle XII:n ihailija. Hän päättää senvuoksi pitää esitelmän Kaarle XII:sta, mutta saadakseen hänelle uutta viehätystä ja muistaen luumyllyä, valitsee hän semmosen luun, jota ei ennen oltu jauhettu. Kaarle XII filosofina, matematikona, kansantalouden tutkijana, tykistöupseerina, se oli vanhaa, ei Kaarle XII estetikona, se oli uutta. Seikka oli semmoinen, että Kaarle XII kerran Lundissa oleskellessaan sai jonkin vatsavaivan ja sattui epähuomiosta juoksemaan erääseen luentosaliin. Kaikeksi onnettomuudeksi luennoi professori estetikaa. Kaarle, joka ei julkisesti halunnut nukahtaa, otti esiin veitsensä ja kaiveli pöytää aivan samalla tavalla kuin muutkin akatemiset kansalaiset. Luento koski borghesilaista miekkailijaa. Kaarle, joka ei tuntenut borghesilaista miekkailijaa, ei kuunnellut, vaan veisteli parin ratsusaappaita pöytään. Luennon jälestä tuli professori hänen luokseen ja tahtoi puhua estetikaa, mutta tämä potkasi häntä pakaroille tavallisella suorasukaisella tavallaan, joka voitti kaikkien ylioppilasten sydämet. Kuningas valittiinkin heti Estetisen seuran kunniajäseneksi ja pöytä liitettiin Lundin taidemuseon kokoelmiin.

Nyt oli vaan saatava kokoon jotakin kaikesta tästä ja sen Ballhorn sai tekemällä otteita Estetisen seuran matrikkelista, jossa kuninkaan nimi oli kirjotettuna, ja sen nimen kanssa voi ajaa pitkälle. Sitte oli Kaarle XII:n julkaistujen kirjeiden joukossa eräs kirje, jossa Kaarle pyytää heti paikalla saada erään kasarmin piirustukset. Ahaa! Hän ymmärsi arkkitehturia! Tutkimus, jota seurasi kuvapiirros saappaista, todisti täydellisesti, ettei Kaarle XII, "kuten tähän saakka oli kuviteltu", ollut pelkästään upseeri, vaan että hän oli erittäin etevä estetiko, ja harrasti erityisesti arkkitehturia, tapasi (!) käydä luennoilla Lundissa ja oli ensi luokan piirtäjä, joka hiukan suuremmalla harjottelemisella olisi voinut saada korkean sijan meidän "valitettavasti kirjottamattomassa" taidehistoriassamme. Tämän menestyksen jälkeen Ballhorn kehitti luumylläritoimintaansa suuressa laajuudessa. Hän laahasi esiin vaatesäiliöistä ja vinneiltä vanhoja paperilappuja, joille oli kirjoteltu. Tässä esiintyivät nyt vaikutelmat tupakkamaasta ja loivat säännön, jota ei voi sanoa ilmasematta tyhmyyttään, mutta kyllä panna käytäntöön. Kaikki mikä oli kirjotettu runomuotoon menneellä vuosisadalla oli runoutta, ei keskinkertaista runoutta, vaan mitä ihaninta runoutta ja ainoastaan senvuoksi unohdettua, mutta se oli nyt julkaistava ja unohdettujen nimet kirjotettava kirjallisuushistoriaan. Ballhorn sai valtionapua julaistakseen Ruotsin klassilliset kirjailijat.

Mitä kurjimmat riimusepät, jotka eivät koskaan olleet uneksineet itselleen kunniaa tulla painetuiksi, kaivettiin nyt esiin, ja koulujen kirjallisuushistorian uuteen painokseen otettiin koko joukko ilosia tai surumielisiä ruukinpuukhollaria tai pappilanmamsellia, joilla oli ollut onni kirjotella värssyjä sata vuotta takaperin — ja älkäämme unohtako sitä — oli ollut kunnia tulla Gregorius Ballhornin keksimiksi. Tämä viimemainittu seikka näkyy olleen tärkein, sillä kirjallisuushistoriassa seisoi nyt "Gregorius Ballhornin julkasema" ja jokaikisellä sivulla. Mutta että tämä viimemainittu seikka, että nimittäin Ballhorn oli ne keksinyt, oli suurin merkitykseltään näille "muinaisille" kirjailijoille, esiintyi aivan selvästi, kun kokonainen kirstullinen värssyjä viime vuosisadalta oli löydetty erään herraskartanon vinniltä ja alistettu Ballhornin tutkittavaksi, jolloin tämä havaitsi ne aivan arvottomiksi. (Tässä on meidän vähemmin kirjaataitaville selitettävä näiden kahden suuren sanan tarkotus. Keksiä on sama kuin: lainata kirjastosta, ja julkaista samaa kuin: lukea korehtuuria.)

Ballhorn oli ottanut ruotsalaisen kirjallisuuden urakalle. Tästä lähin olivat kaikki keksinnöt, joita vastaisuudessa tulisivat tekemään muut kuin Ballhorn, selitetyt arvottomiksi!

Kun nämä viattomat runoilijat täten olivat tulleet kuolemattomiksi Gregorius Ballhornin avulla, eikä mitään uusia saanut keksiä, arveli Ballhorn, että kirjallisuus oli hänelle tunnustettu ja nyttemmin menettämätön vallotus. Uusia keksimättömiä maita häämötti kaukana ja luujauhovaikutteet vaikuttivat mahtavasti. Ballhorn oli pian tehnyt erään uuden keksinnön, joka näennäisen järjettömyytensä kautta oli lyöpä maailman hämmästyksellä: "Ihmiskunnan historiaa ei ollut luettava kirjoista, sillä kieli oli, kuten tunnettu, muodostunut ihmisten ajatusten peittämistä varten, ei, vaan näiden kirjain ulkopuolelta, jonne luonnon itsetiedottomalla asteella oleva taidetyömies välittömästi oli painanut aikakauden leiman hieroglyfeissä, jotka sumeasilmäiselle tosin olivat mahdottomia lukea, mutta näkevälle olivat niin kaunopuheliaita. Kirjansitomisen historia on ihmiskunnan historia — in nuce (pähkinään pantuna)". Tämä uusi väittämä, jota olisi käsitelty ivalla, jos se olisi tullut jonkun muun suusta kuin Ballhornin, otettiin vastaan riemulla, ja pian ei luettu enää mitään nidottuja kirjoja oppineessa maailmassa; keräiltiin vaan sidottuja kirjoja ja niitä ei enää luettu, vaan tarkasteltiin niiden kansia suurennuslasin avulla. Pergamenttikansissa nähtiin (ei kuivaa nahkaa, vaan) korkeamman eläinmaailman lämminverinen kuori, jolle ihmiskäsi (messinkileima) oli painanut jalanjälkiä (!) vaeltaessaan sivistyksen yhdeksän maailman läpitse, sillä aikaa kuin pahvikannet kudoksilleen alemmasta kasvimaailmasta eivät voineet antaa samaa elävää vaikutelmaa.

Hämmästyttiin semmosia ihania havaintoja, kuin että renesansiaikakauden nidokset olivat koristettuja renesansikoristeilla, ja nidokset rokokoajalta rokokokoristeilla. Nyt ei enää tarvinnut olla epäilyksessä jonkin kirjan ijän suhteen, sillä nyt oli tiede hälventänyt kaiken pimeyden. Ennen oli nimittäin täytynyt lyödä kirja auki ja lukea painovuosi, nyt tarvitsi ainoastaan katsahtaa kansiin. Gregorius Ballhorn oli nyt todellisuudessa ottanut Ruotsin Kirjansitomisen historian — urakalle, ja hän keksi pian kaavan tätä toimintaa varten: "Ruotsin kansan historia on sen kirjansitojain historia."

Mutta korkeammista avaruuksista tuli pian pieni lintu toisensa jälkeen ja kuiskasi Ballhornin korvaan toisista metsästysmaista, joille ei kukaan ruotsalainen vielä ollut uskaltanut lähteä. Että Ballhorn oli idealisti, olemme ylempänä selittäneet olevan tarpeetonta huomauttaa; idealistiseen suuntaansa yhdisti hän suuren rakkauden riettauteen, sillä semmosia vastakkaisuuksia voimme tavata tutkimattomassa ihmissydämessä. Mutta hän lajitteli jonkun verran tässä. Kaikki mikä koski sukupuolisuhteita ja oli kirjotettu ennen vuotta 1850, oli humoria; mutta lialla (idealistina rakasti hän sanaa lika) tarkotti hän kaikkia hyökkäyksiä (vuoden 1850 jälkeen) kuninkaita, kuningattaria, serafimiritareja, päätirehtörejä, komendörejä, kirjallisuushistorioitsijoita ja kokeilijoita vastaan. Nyt päätti Ballhorn näyttää ruotsalaisille, mitä salattuja humorin aarteita nämä omistivat, ja hän pani toimeen oikein perinpohjaisen kaivauksen vuosikausien kuluessa painetuissa vanhoissa viisuissa, veti muististaan esiin kaikki rivot jutut, joita hän oli kuullut kapakoissa ja idealistiseuroissa, poimiskeli painamattomia palasia klassillisilta kirjailijoilta, julkasi ne humoristisella nimellä: "Geranioita poimittu Parnasson juurella". Kun ne enimmäkseen olivat värssyjä, ottivat idealistit ne vastaan kädet ojennettuina, mutta oikeuskansleri, joka oli äkänen realisti, se on, piti asiaa sinä kuin se oli, otti takavarikkoon painoksen, josta sitte tuli seisova harvinaisuus paremmissa kirjahuutokaupoissa. Kun oikeuskansleri oli komendöri, ei kukaan idealisteista uskaltanut nostaa melua, vaan asia painettiin alas toisten komendörien välityksellä. Ballhorn oli kuitenkin ottanut Ruotsin humoristisen kirjallisuuden huostaansa, ja myöhemmät yritykset, vaikkakin parempaan suuntaan käyvinä, ovat joutuneet hänen häikäilemättömän vainonsa alaisiksi.

Nyt oli kaksikymmentäviisi vuotta kulunut. Koko maa oli odottanut Ballhornin Ruotsin taidehistoriaa, joka "vielä valitettavasti oli kirjottamaton". Kukaan ei ollut uskaltanut julkasta muistiinpanojaan tai kokoelmiaan; taidehistorian professorit eivät olleet uskaltaneet ajatella mitään semmosta niinkauan kuin Ballhornin Ruotsin taidehistoriaa kerran vuodessa ilmotettiin pian tulevaksi. Jopa kerran ilmotettiin ja arvosteltiin julkasematonta taidehistoriaa eräässä kirjallisessa Pääsiäislehdessä, jossa Ballhorn oli kuvattuna sarjassa "Nuori Ruotsi", minkä monet ottivat karkeana pilana, vaikka se oli mitä viattominta totta. Sillävälin valmistautui vuori synnyttämään; se synnytti pienen satasivusen kirjan, joka päivää ennen ilmestymistä lukematta ilmotettiin kaikissa idealistilehdissä; aukko Ruotsin kirjallisuudessa oli täytetty, Ballhornin taidehistoria oli tullut ulos. Sitä ostettiin ja se avattiin. Luettiin nimi: "Yleinen taidehistoria, toimittanut Gregorius Ballhorn". Yleinen, se tahtoo sanoa koko maailman kaikki taiteet! Ja tämä kaikki sadalla sivulla! Suurenmoista! Mutta sitte siinä oli lisäys: "Muodosteltu professori Schinderhannen saksalaisen Kunstgeschichten mukaan!" Silloin kuului yksi ja toinen "äh!" Mutta ne, jotka lukivat esipuheen, jossa annettiin tietää, että Ballhornin muodostelma oli muodostelma erään mamseli Piffendorfin muodostelmasta Schinderhannen Kunstgescichtestä, eivät voineet pidättää huudahdusta, jonka sanoiksi puettuna voisi esittää täten: humpuukia! Mutta asia painettiin hiljaisuuteen, sillä idealisteilla on tavaton kyky painaa hiljaisuuteen — muutamia asioita. — Ruotsin taidehistorian kirjottamista oli viivytetty kaksikymmentäviisi vuotta! Kas siinä urakoimisjärjestelmän vaikutuksia! Ja seuraus! Niin, kaksi kuukautta senjälkeen ilmestyi ensimäinen vihko erään toisen tekijän jo monta vuotta sitte kokoomaa Ruotsin taidehistoriaa. Ballhorn iski alas kuin salama, kirjotti "varotuksia" (uusi tapa ilmottaa kirjoja) kaikkiin idealistisanomalehtiin, hänen ystävänsä ulvoivat, että työ, jota niin kauan oli odotettu, oli joutunut niin likasiin käsiin, vaikka "mies" oli olemassa; muutamat kutsuivat sitä murtovarkaudeksi, petokseksi j.n.e.; työ keskeytyi ensimäiseen vihkoon, kustantaja menetti 20,000 kruunua ja tekijän tulevaisuus oli turmeltu.

Nyt ei ruotsalainen taidehistoria uskalla nousta esiin ennenkuin multa viheriöitsee Ballhornin haudalla..

Rauha tomullesi, vanha luunjauhaja!

* * * * *

Läheistä sukua puhtaanapitourakoitsijoille ovat ne, jotka ovat ottaneet ruotsalaisen siveettömyyden urakalle. Heillä on sangen opettavainen, mutta epämieluisa toimi. Heidän täytyy lukea kaikki siveettömät kirjat, joita ilmestyy, ja mikä pahempaa, tehdä selvää (tai varottaa) niistä; heidän täytyy käydä kaikissa riettaissa varieteenäytännöissä, jonka kautta he eivät koskaan saa aikaa nähdäkseen hyviä kappaleita Kansallisteaterissa; heidän täytyy katsella kaikkia sopimattomia valokuvia, joita myydään kaduilla ja myymälöissä; milloin ei ole näytäntöä varieteessa, täytyy heidän viettää iltansa kapakoissa, kuullakseen nuorten miesten juttuja ja pitääkseen silmällä kuinka paljon nuoriso juo punssia; jos he lisäksi tahtovat olla uutteria, täytyy heidän mennä ulos huonomaineisille kaduille ja hätyyttää portituerattuja naisia, saadakseen tietoonsa yksityiskohtia heidän salaisesta ammatistaan.

Kohtalo, jolla toisinaan on julmia oikkuja, oli tämmöisen hyväätekevän yhdistyksen yliurakotsijaksi määrännyt erään henkilön, joka ei koskaan ollut uneksinut semmosta kunniaa. Hän oli hurjan nuoruuden jälkeen vuosien kuluessa ja sukulaisuussuhteiden avulla turvannut itselleen opettajapaikan eräässä laitoksessa, missä nuoret naiset nauttivat opetusta ja jossa näiden täytyi maksaa hänen suosionsa omalla suosiollaan. Silloin tällöin kuului uhkaavaa nurinaa, mutta urakoitsijamme oli vapaamuurari ja asia painettiin hiljaisuuteen. Kun nyt varhainen, ehkä liian varhainen vanhuus saapui, ja vanha mies, kunnioitettu opettaja, oli väsynyt ja kyllästynyt ja halusi lepoa, nousi hänessä joitakin hämäriä aavistuksia jostakin rankasemattomasta rikollisuudesta ja lähestyvä kuolema johti hänen ajatuksensa vakavampiin seikkoihin. Hän otti eron opettajatoimestaan, joka oli suonut hänelle niin monta suloista, nyt kuitenkin niin katkeraa muistoa; eron tapahtuessa, jota seurasi päivälliset värssyineen ja ritariston jäseneksi nimittämisineen, oli monella, joka tunsi tämän kaikkialla tunnetun irstailijan, vaikea pysyä vakavana, kun sanomalehdet kehuivat hänessä hyveitä, joita hän ei milloinkaan ollut uneksinut omaavansa. Eron jälkeen heittäytyi hän uskonnon ja hyväntekeväisyyden helmoihin ja joutui heti hyväätekevien rouvien käsiin, jotka juuri olivat tehneet sopimuksen siveettömyysurakoitsijain kanssa. Mihin helvetilliseen asemaan tämä vaivainen syntinen nyt joutuikaan ja mitä tuskia tämän onnettoman nyt täytyikään kärsiä, kun hän eräänä päivänä joutui siveettömyysurakoitsijain päälliköksi! Hänen viime vuotensa olivat alituinen helvetti, jommosen ainoastaan jokin Dante voi keksiä pahimmalle vihamiehelleen.

Hän herää eräänä aamuna levottoman yön jälkeen, sillä hänen on täytynyt lukea Zolan viimeinen romaani ruotsalaisessa käännöksessä.

Joku on odottanut vastaanottohuoneessa.

Siellä on eräs hyväätekevä rouva, joka on hyvin rikas, mutta ei silti häpeä kerjätä julkisesti sanomalehdissä. (Senjälkeen kun poliisi on kieltänyt köyhiä kerjäämästä, ovat rikkaat rankasematta antautuneet tätä elinkeinoa harjottamaan.)

— Oletteko nähneet näin halpamaista? — huudahtaa rouva ja ottaa taskustaan pakan valokuvia ja hengellisiä kirjotuksia.

Tirehtöri ei ollut nähnyt, mutta nyt hänen täytyi nähdä. Oih, miten hänen vanhoja syntisiä hermojaan puistattaa, hän kääntää pois kasvonsa!

— Mutta tämähän on kauheata! sanoo hän, ja hänen tuhkanharmaat kasvonsa hytkyvät mielenliikutuksesta.

— Tästä voisi punastua, ellei itsetietosuudessaan omaisi eetillistä momenttia.

— Puhtaalle on kaikki puhdasta, sanoo tirehtöri ja lajittelee kortit tavalla, joka todistaa suurta taituruutta korttien käsittelyssä.

— Olitteko varieteessa eilen?

— En, olen lukenut Zolaa. Mikä pohjaton lieju, mitä häpeämättömyyksiä hän syytää hyväätekevän keisarin ja siveellisen keisarinnan niskoille.

(Tässä on huomautettava, että siveettömyysurakoitsijat eivät todellisina urakoitsijoina salli kenenkään muun pöyhiä lantaläjiä; sen he tahtovat itse tehdä! Senvuoksi eivät he kärsi Zolaa.)

Soitetaan taas tirehtörin ovella. Nuori tyttö, joka intoonsa ja säälimättömyyteensä nähden voisi olla Perowskaja, astuu sisään:

— Onko tirehtöri lukenut viimeistä tutkimusta perinnöllisestä kupasta The Lancet lehdessä?

— En, minä olen paraikaa kirjotellut esitystä Zolasta.

— No, silloin teidän täytyy se lukea, sillä johtokunta on minun kauttani antanut tirehtörin tehtäväksi kirjottaa perinnöllisestä kupasta.

Tirehtöri, vanha harmaantunut huorapukki, saa heikkoa punaa niihin kohtiin poskiaan, joissa hän tavallisesti käyttää ihomaalia, mutta hän vaalenee heti ja tulee kalmankalpeaksi.

Minkävuoksi hän kalpeni? Oliko kaapissa jokin ruumis, jonka hajun nuori Perowskaja oli tuntenut? Hänen katseensa etsivät rakoa lattiassa, salaovea seinässä, hissiä katon lävitse, mikä päästäisi hänet ulos tästä huoneesta, missä hän ei voi kauemmin olla palamatta niiden katseiden edessä, jotka tarkastavat häntä.

— Te lupaatte kirjottaa, herra tirehtöri?

— Lupaan! Ja hän ojentaa kätensä hyvästiksi.

Hän jää yksin. Muutamia minuuttia seisoo hän ajatuksiinsa vajonneena, senjälkeen ottaa hän avainkimppunsa, laskee alas lipastokaapin kannen ja vetää esiin erään pikkulaatikoista. Hänen katseensa viivähtävät tahtomattaankin koreissa nauhoissa ja loistavissa tähdistöjen merkeissä. Tuossa Pohjantähden musta nauha, musta kuin virkamiehen vakavuus, musta kuin suru tulematta jääneestä ylennyksestä siniseen nauhaan; ja tähti säteilee niin ystävällisesti nescit occasum, "häntä ei voi erottaa", muistuttaen siten, että sen omistaja on onnistunut pysymään toimessaan, huolimatta hiipivästä tyytymättömyydestä; tuossa on ranskalainen kunnialegionan merkki; punasena kuin veripilkku loistaa nauha muistuttaen niistä verisistä sankariteoista, jotka antoivat sille synnyn ja siitä rauhallisesta sankariteosta (joka sisältyi siihen, että sen saaja omisti tohtoriväitöskirjansa keisari Napoleonille), joka sen oli hankkinut omistajalleen; turkkilainen Medjidi-ritarimerkki, jonka hän sai siitä hyvästä, että hän auttoi Portin lähettiä syömään erään päivällisen Hasselbackenin ravintolassa; italialainen Kruunu-tähti, jonka hän vastaanotti Civita Vecchiassa, sen johdosta että onnistui olemaan lääkärinä eräällä ruotsalaisella sotalaivalla, joka kulki Välimerellä; venäläinen Stanislaun-tähti, jonka hän sai vastalahjaksi siitä Vaasa-tähdestä, jonka hänen vaimonsa oli onnistunut hankkimaan eräälle venäläiselle paloviinanpolttajalle ja todelliselle valtioneuvokselle tämän olleskellessa Tukholmassa.

Hän tarkasteli tätä ihanuutta synkein katsein. Miten vähän se merkitsee omistajalleen ja miten paljon sille, joka ei sitä omista! Hän vetää ulos laatikon ja asettaa sen kannelle. Senjälkeen pistää hän kätensä sisään ja vetää ulos erään salalaatikon. Tähän hän on luullut haudanneensa muutamia muistoja nuoruuden hairahduksista, mutta ne ovat sukeltaneet jälleen esiin; hän tyhjentää laatikon sisällön, kokoelman ranskalaisia valokuvia, ja hän heittää ne uuniin, missä palava tuli muuttaa ne tuhaksi. Ne käpertyvät käärmeiden tavalla kuluttavassa tulessa kaikki nämä viettelevät naiset uhkeine muotoineen, ja hän luulee uuninsuussa näkevänsä osia Danten helvetistä ja Ehrenstrahlin viimeisestä tuomiosta.

Vihdoinkin ovat ne kadonneet nämä hekumalliset ja kiihottavat kuvat. Hän hengittää kevyemmin ja menee ikkunan luokse lepuuttaakseen silmiään päivänvalossa. Mitä se oli? Kuolleet ovat nousseet ylös! Eikö kokonainen sotajoukko näitä synnintekijättäriä makaa hänen kirjotuspöydällään? Tosiaan! — Hyväätekevä rouva oli ne unohtanut! No, se ei merkitse mitään, sillä hän ei tiennyt mitä kaapissa ritarimerkkien takana oli ollut. Hän kerää kortit ja asettaa ne kirjotuspöytänsä laatikkoon; niitä möi eilen teaterin edustalla muuan köyhä poika, jonka äiti makaa sairaalassa, ja ylihuomenna viedään poika poliisin käsiin ja valokuvat saavat silloin olla todistajina.

Senjälkeen asettuu hän siistimään itseään. Hän tuntee partansa olevan ajelemattoman. Hm! Se on omituinen tunne, kun tuntee partansa olevan ajelemattoman. Kasvot ovat vastenmieliset, tuntuu ikäänkuin ei olisi siisti, ihon hienoimmat piirteet ovat kasvaneet umpeen, pieniä varjoja risteilee siellä täällä, saaden aikaan että ihminen näyttää ränsistyneeltä. Saippuaharja kulkee leuvan ja poskien yli, pehmeä saippuan vaahto hyväilee ikäänkuin pieni hieno käsi, heikko mantelin haju herättää muistoja sametista, metsäsianharjakset pyyhkivät pois niinkuin jäniksen käpälä rihvelitaululta, ja kun katsoo itseään peilissä, ei voi nähdä miten vanha on; on ikäänkuin lunta olisi satanut syksyn likaa peittämään. Ja sitte tulee veitsi, joka kaapii kaiken pois ja jättää ihon niin raikkaaksi ja uudeksi kuin nuorukaisella! Hänen otsansa kirkastuu kun hän tarkastelee vastahankkimiaan kasvoja peilissä, ja kun hän nousee ylös ja solmii kaulahuivinsa, on hän voittanut itsensä. Hän on taas omassa osassaan, kunnian miehen, kunnioitetun opettajan, kaikkien niiden ritarimerkkien ritarin osassa, jotka ovat laatikossa valokuvien etupuolella… ei nehän ovat nyt poltetut!

Hän ottaa kysymyksessä olleen vihon The Lancetia, tarkastelee sitä välinpitämättömin katsein niinkun tarkastellaan jokaista muuta aikakauskirjaa, josta ei juuri odoteta huvia eikä oppia. Hän lukee perinnöllisestä kupasta ikäänkuin hän lukisi lannotuskastelusta maanviljelysakatemian aikakauskirjasta — se ei koskenut häntä. Ja kun hän on lakannut lukemasta ottaa hän kynän ja alkaa kirjottaa. Ja hän alkaa näin:

"Kaikista niistä seurauksista, joita siveettömyys tuo mukanaan, ei mikään liene niin levottomuutta herättävää ja vaarallista laadultaan kuin" (tässä pysähtyi kynä hetkeksi, sillä hän pelkäsi kuulla sen vihlovaa ääntä paperilla) "perinnöllinen kuppa. Tätä sairautta voi syystä kutsua isäin pahoiksi teoiksi lasten päälle" (tässä hän pysähtyi taasen, mutta pian oli kynä taas käynnissä ja kävi rataansa loppuun saakka, sähisten siveettömän nuorison vuoksi ja parkuen naisten kevytmielisyyttä).

Senjälkeen meni hän aamiaispöytään ja joi puolikkaan punasta viiniä, niinkuin todelliselle taistelijalle sopii. Minkävuoksi kalpeni sitte tämä kunnioitettu opettaja nuoren naisen edessä? Oliko hänellä jotakin omallatunnollaan, jonka saippua voi pestä pois ja veitsi raaputtaa näkymättömiin? Kuka sen tietää?

Kyllä, hän itse tiesi, että hänen ajatuksensa eräässä silmänräpäyksessä asettuivat ajurinrattaille, ajoivat ylös Kuningattaren katua, poikkesivat Putkirantakadulle, ajoivat koppivankilan ohitse, harhailivat ylös Sapattivuorta ja menivät sairaalaan, missä muuan nuori mies veti viime henkäyksiään, maksamalla kuolemallaan erään isäinsä pahoista teoista. Mutta mitä se koski kunnian miestä ja kaikkien niiden tähtien ritaria, jotka makasivat laatikossa valokuvien etupuolella? Eihän sairaalla ollut hänen nimeään? Ei! Mutta hänellä olisi ollut oikeus sitä kantaa.

Ja vanhus, miten hänellä oli rohkeutta tehdä selvää The Lancetin kiihotuksesta? Voiko saippua ja vesi puhdistaa omaatuntoa? Tai oliko hän teeskentelijä? Hän oli itsensä pettäjä tavallisinta lajia; hän suoritti niitä osia, mitä yhteiskunta oli antanut hänelle. Mutta miksi ei yhteiskunta, joka tunsi hänet, hymyillyt nähdessään hänen nimensä siveettömyysurakoitsijain etunenässä ja kuullessaan hänen tähtinimityksistään. Yhteiskunta ei hymyillyt, senvuoksi että se antoi tunnustuksensa yhteiskuntasopimuksen ensimmäiselle pykälälle, joka koskee julkista valhetta.

* * * * *

Urakoimisjärjestelmä näyttäytyy myös muillakin aloilla. Että Ruotsin Kansan historia muun muassa on sen piikivikalujen ja varmuusneulojen historia, on vastikään tullut todistetuksi. Tämä on ollut helppo tehtävä, kun ruotsalainen historia jo ammosista ajoista saakka on ollut kuninkaallisena monopolina, jonka kautta historiankirjotus on jätetty urakalle muutamille luotettaville ja varmakätisille henkilöille. Uskaltakaapa yrittää piirtää jokin piikivikalu tai varmuusneula ja saatte nähdä, että teitä kohdellaan ikäänkuin murtovarasta. Sitä ei senvuoksi kukaan uskallakaan.

Nämä urakoitsijat ovat julkaisseet säädöksen: että kaikki asiakirjat, joita tullaan keksimään ja jotka todistavat muuta kuin että Kaarle XII, Kustaa II Adolf ja Carl Michael Bellman olivat synnynnäisiä jumalia, ovat väärennettyjä. Tällä perusteella on selitetty Kustaa II Adolfin väärentäneen oman nimikirjotuksensa, kun hän omakätisessä kirjotuksessa on ilmottanut kolmenkymmenvuotisen sodan syyksi politikan, ja ollaan aikeissa saada seuraavassa riemujuhlassa hänen saastaton sikiämisensä otetuksi Augsburgin tunnustukseen. Carl Michael Bellmanista ei pitäisi koskaan kenenkään mainita, jolla on vaimo ja lapsia; kutsukaa häntä Ruotsin etevimmäksi viisulaulajaksi ja unohtakaa vaan lisänimi jumalainen, saavuttamaton j.n.e. niin teette paraiten kun myytte huonekalustonne ja ostatte piletin jonnekin ulkomaille.

Eräällä vanhalla miehellä, joka oli uskaltanut kutsua Bellmania ylimykseksi, senvuoksi että hän oli ylistänyt valapaton Kustaa III:n valtiokaappausta, oli semmosia kokemuksia asiasta, että hän kuolinvuoteellaan testamenttasi seuraavan neuvon rakkaalle pojalleen: "Kiellä Kristuksen jumaluus, poikani, sen saat tehdä, anna merkitä itsesi henkikirjoihin jumalankieltäjäksi, hyökkää hallitsevaa kuninkaallista huonetta vastaan, mutta älä p—a soi kajoo koskaan Carl Michael Bellmaniin; älä koskaan uskalla omata hänestä muita kuin toisten ajatuksia; jos sinua ahdistaa epäilys, niin mene ulos erämaahan, mutta vaikene, vaikene; sano että hän on kansallisrunoilija, kirjota sanomalehtiin, ettei neljän miljonan ruotsalaisen talonpojan joukossa ole ainoatakaan, joka ei rakasta hänen viisujaan ja joka ei niitä osaa ulkoa; vaikka sinulla olisi ääni kuin korpilla, niin opi laulamaan Bellmania; jos saat pojan, niin kasta hänet Carl Michaeliksi, jos saat tyttären, niin risti hänet Ullaksi, jos ostat viinapullon kun joskus hankit oman pesän, niin piirrä hänen nimensä toiselle puolelle ja Kustaan nimen toiselle. Minä, rakas poikani, olin kyllin onneton omatakseni toisen mielipiteen kuin muut; mikä tuska, mikä suru? Mitä oli heränneitten suvaitsemattomuus, ranskalaisen hirmuhallituksen häikäilemättömyys sen vainon rinnalla, jonka vapaamieliset suuntasivat minua kohtaan, samat vapaamieliset, jotka joka päivä saarnasivat ajatuksen vapautta ja jotka voivat kuohua raivosta, nähdessään väkivaltaa harjotettavan pyhää ajatus- ja sanavapautta vastaan; täysiveriset demokratit tulivat sokeiksi raivosta ja luulivat näkevänsä Bellmanissa demokratin, Bellmanissa. Jumalat! Ja kenen sinä luulet panneen toimeen ja johtaneen Bellmanvainoja? Niin! Sen tekivät Bellmanurakoitsijat! Poikani, täytä viimeinen toivoni ennenkuin suljen silmäni! Tule urakoitsijaksi — ja sinusta tulee suuri — ja onnellinen!"

Huolimatta liiottelusta tämän kuolevan miehen sanoissa emme voi kieltää niissä olevan jonkun määrän totuutta. Kokemuksesta voimme antaa nuorille kirjailijoille yhtä hyviä neuvoja, joita heidän ei tulisi jättää käyttämättä. Jos sinä olet nuori, etkä ole vielä kirjottanut mitään erityistä, korkeintaan joitakin värssyjä, joista ei vielä kuitenkaan tule joulukirjaa, jos haluat eteenpäin, mutta sinulla ei ole tarpeeksi vahvaa ruumista voidaksesi toisinaan olla ilman päivällistä, jos sinä panet arvoa hyvälle sikarille etkä voi elää ilman ihmisten imartelua, jos sinä sanalla sanoen haluat päästä eteenpäin ilman kerrassaan mitään vaivaa, niin anna kuuluisuusurakoitsijain työntää ja vetää sinua esille; se voi muuten olla sangen miellyttävääkin sinulle, silloin kun nämä suojelijat ovat naissukupuolta. Vanha ystävämme, joka kirjoittelee kirjallisuusarvosteluja Lahjomattomaan, sai eräänä päivänä kutsukortin erääseen kirjalliseen istuntoon Grand Hotellissa. Kutsuvien naisten nimien houkuttelemana ja toivossa saada hyvän illallisen, oli hän kyllin ajattelematon saapuakseen paikalle. Siellä huomaa hän koolla kaikkien Tukholman sanomalehtien kirjallisuusarvostelijat, tungettuina ikkunasyvennyksiin ja suojelevien naisten piirittäminä, niin ettei heillä ollut muuta pakomahdollisuutta kuin ikkunan kautta. Varovaisuuden vuoksi olivat urakoitsijat ottaneet huoneen kolmannessa kerroksessa, niin että paon ajatteleminenkin oli mahdotonta, sitä enemmän kun oveakin ankarasti vartioi teetarjotin. Teetäkin tarjoiltiin valvonnan alaisena, niin että kirjallisuusarvostelijamme olivat pakotettuja kiusaamaan itseensä tuon vastenmielisen juoman ja vielä kastamaan korppuja päälle päätteeksi. Teen jälkeen tarjoiltiin eräs nuori mies, jolla oli edullinen ulkomuoto ja joka oli ollut kiltti ja luvannut pitää esitelmän. Herra Lagerström, se oli hänen nimensä, oli kyllin häveliäs pyytääkseen anteeksi, ennenkuin hän alkoi esitelmän Henrik Ibsenistä. Mitä nautintorikkaita tunteja — esitelmää kesti kaksi tuntia — meidän vanhoille kirjallisuusarvostelijoillemme saada pienen kertauskurssin Ibsenin kirjotuksista, ja miten opettavaista saada uusi katsantokanta asioista, etenkin kun tämä katsantokanta erosi heidän omastaan! He vääntelivät itseään kuin madot, he loivat ikävöiviä katseita ovea kohti, odottaen eikö sieltä vaeltaisi esiin joku punssitarjotin (he olivat jo heittäneet kaiken toivon totin suhteen), he heittelivät toisilleen tupakkakääröjä naisten selän takana jollakin tavoin vastustaakseen heille tottumattoman teejuoman vaikutuksia. Kun saarna oli lopussa täytyi heidän mennä esiin ja kiittää tuntematonta nuorukaista, heidän täytyi vastata "erinomaista", kun suojelijattaret kysyivät eikö se ollut hyvä. Senjälkeen annettiin merkki poislähtöön. Entä illallinen? Sitä ei ollut.

Mutta vielä oli jälellä mieluisa yllätys, jonka naiset tavallisella rakastettavalla tavallaan ymmärtävät järjestää. Ovella istui vahtimestari kynä kourassa ja lista edessään. Oliko vielä keräyskin? Ei!

— Kaksi kruunua viisikymmentä äyriä, saanko pyytää!

— Mistä?

— Teeillallisesta, huoneustosta, valaistuksesta ja tarjoilusta.

Vastustus ei auttanut, vannomiset vielä vähemmän. Saada maksaa siellä missä piti saada maksu! Sehän oli ennen kuulumatonta. Mutta mitä se teki. Tarkotushan oli saavutettu. Nuori mies oli tunnettu kirjallisessa maailmassa.

Tultuaan alas satamalaiturille vannoivat kirjallisuusarvostelijamme kuun valossa kalliin valan, etteivät sanallakaan mainitse sanomalehdissä koko esiintymisestä.

Ja he tunnustivat ansaitsevansa tulla heitetyiksi Norrströmiin, jos he rikkovat valansa. Ja he pitivät valansa.

Se ei kuitenkaan ensinkään estänyt heitä seuraavana päivänä lukemasta, kunkin omassa lehdessään, mitä imartelevimpia ylistyksiä nuoren miehen esitelmästä. Viisaat rouvat olivat tarpeeksi ajoissa huomanneet teen vaikutukset ja vainunneet tupakkarullat, antaakseen kalliin ajan mennä käyttämättä.

Herra Lagerström antoi edelleen pehmeiden käsien kannattaa itseään. Kun hän oli kirjottanut ensimäisen yksinäytöksisen kappaleensa, kutsuivat suojelevat rouvat koolle kuninkaallisen teaterin taiteilijat ja sanomalehtien teateriarvostelijat, mutta varoivat kutsumasta kirjallisuusarvostelijoita. Pikku kansallisteaterin etevimmän näyttelijän täytyi lukea kappale, jonka hänen lukemanaan täytyi onnistua. Päivää myöhemmin onniteltiin kansallisteateria uuden kappaleen johdosta ja kotimaista näytelmäkirjallisuutta uuden kirjailijan johdosta. Että kappale sen läksyn perästä otettiin näyteltäväksi oli selvää.

Parin vuoden perästä, jotka kuluivat ilman mitään puutteita ja epäonnistumisia, oli meidän Lagerströmimme niin suuri kirjailija, että hän omasta puolestaan oli alkanut suojella nuoria kirjailijoita. Hän sovittaa siinä erästä periaatetta, jonka hän on saanut kokemuksesta: ihmisen itsensä on vika, ellei hän voi päästä eteenpäin.

No, entä ne, jotka eivät anna suojella itseään, tai ne, jotka eivät ole kyllin onnellisia miellyttääkseen suojelevia naisia? He eivät näitä naisia varten ole olemassakaan. Ensimäisenä vuonna vastaavat he, etteivät he "ole kuulleet sitä nimeä". Jos tuo polonen on nimeltään Petterman, niin alkavat he viidentenä vuonna puhua eräästä Petterssonista ja kysyvät tuleeko hänestä mitään. Kahdeksantena vuonna tuntevat he herra Pettermanin, mutta "eivät ole lukeneet häneltä mitään." Kun häntä viidentenätoista vuotena ei enää voi kieltää, alkavat he vihdoin tunnustaa, että hän on kirjailija, ja osottavat hänelle sen kunnian, että alkavat näykkiä häntä aikakauskirjoissaan. Kun häntä vihdoin aletaan kääntää saksankielelle, puhuvat he hänestä nimittäen häntä nuoreksi lupaavaksi kirjailijaksi, ja sen nimen saa hän pitää kuolinpäiväänsä saakka.

Tämän urakoitsijayhtiön johtajana on eräs sangen oppinut nainen. Hän osaa kahtakymmentäkuutta kieltä ja hänellä on aina höyrylaivalla mukanaan koptilainen kielioppi, jota hän ei unohda asettaa avattuna taakseen peräkannella. Muuan tukkukauppias, joka kuutena kesänä on matkustanut samassa laivassa ja aina käy katsomassa avattua kirjaa kun eukko menee kannen alle, on nyttemmin vakuutettu, että koptin kieli on vaikeinta kieltä, ja hän vakuuttaa ystävilleen, että tarvitaan vähintään kuusi vuotta oppiakseen sitä.

Mutta tämä nainen ei tyydy siihen, että suojelee nuoria tuntemattomia ruotsalaisia, hän suojelee myös kaikkia suuria ulkomaalaisia kirjailijoita, joille hän kirjottaa kirjeitä ja kiittää heidän viimeisestä työstään, kuitenkin liittäen aina jonkun oppineen huomautuksen, jota hän ei voi pidättää, koska hänellä on avomielinen luonne.

Yhtiö on myöskin ottanut huostaansa ruotsalaisen säveltaiteen, (säveltaiteella kokonaisuudessaan on jo suojelijansa) ja on näyttäytynyt, että nuoret laulajat ja laulajattaret harvoin ovat onnistuneet jättämättä kohtaloaan yhtiön käsiin.

Yhteiskunnassa, missä suojelusjärjestelmä on näin kehittynyt, voisi olla oikeutta odottaa loistavampia tuloksia kuin mitä todellisuudessa tapaa. Valitettavasti on valistunut aikakautemme havainnut urakoimisjärjestelmän vanhanaikuiseksi ja kehitystä estäväksi, mistä on ollut seurauksena, että sitä sen lämpimämmin hellivät sen ystävät ja suojelijat, ja että sillä näyttää olevan parempi tulevaisuus edessään kuin mitä se ansaitsee.