ONNELLISTEN SAARI

EHSIMMÄINEN LUKU.

Kolmimasto "Ruotsin Leijona" oli nostanut purjeet keulamastossa Älfsborgin linnotuksen ulkopuolella ja oli juuri nostamaisillaan ankkuria, kun muuan tullin soutuveneistä lähti maista ja antoi merkin, että laiva ei saisi vielä lähteä; mutta tuuli oli jo täyttänyt etupurjeen, ja laiva painoi ankkuriköyttä. Tullimiehet sousivat minkä jaksoivat; pätkä heitettiin laivasta ja pian kiskottiin tullivene suuren rungon viereen. Veneestä kapusi kaksi nuorta miestä ja hinattiin kanuunaportin kautta laivaan; heidän jälkeensä heitettiin nahkasäkki, joka näytti olevan heidän ainoana matkatavaranaan, ja sitte pistihe tullivene taas ulos; mutta "Ruotsin Leijona", joka oli nyt saanut ankkurin teljolle, purjehti pikkupurjeillaan merelle kajauttaen oikean sivustan kanuunoistaan iloisen laukauksen, mihin vastattiin linnotuksesta.

"Ruotsin Leijonalla" oli lastina rautatakeita, vaatteita ja kappaletavaraa; sen lisäksi 500 matkustajan, enimmäkseen rikoksellisia, joita eli tuotu ankkuripajoista, vankiloista ja kuritushuoneista, ja se oli määrätty lähtemään Uuteen Ruotsiin Pohjois-Amerikassa.

Senjälkeen kun nuoret herrat olivat kunnialla tulleet välikannen kautta ja seisoivat kannella, kääntyivät he, ja ikäänkuin yhteisen ajatuksen kannustamina, ojensivat kieltään joko linnotukselle tai maalle kokonaisuudessaan, joka sinersi heidän takanaan, sitä oli vaikea ratkaista. Senjälkeen kun he täten olivat antaneet isänmaallisten tunteittensa pulputa näkyviin, menivät he kapteenin kajuuttaan perässä näyttääkseen paperinsa ja antaakseen selityksensä.

Siitä selityksestä, jonka he nyt antoivat, kävi ilmi, että he olivat ylioppilaita Upsalan yliopistossa, Dominus Lasse Hulling ja Peter Snagg, molemmat syytettyinä siitä, että he niinhyvin kaupungin kellarissa kuin myös osakunnan kemuissa olivat käyttäneet moitittavaa puhetapaa kuninkaan professorista, Serenissimus Olaus Rudbeckiuksesta ja tämän äskettäin painosta ilmestyneestä vuosisataisteoksesta Atland eli Manhem, jossa isänmaan kunnia oli tähän saakka kuvittelemattomalla ja aavistamattomalla tavalla tullut kohotetuksi, sanottu Serenissimus kun oli täydelliseksi varmuudeksi todistanut ja johtanut, että Svean valtakunta ei ollut vähempää kuin ihmiskunnan kehto. Surkuteltavain ja sopimattamain epäilystensä takia oli sanotut Hulling ja Snagg pantu karsseriin, mutta kun he tässä enemmän ahtaassa kuin terveellisessä oleskelupaikassa olivat käyttäytyneet taitamattomasti ja rangaistavasti, oli heidät tuomittu kujanjuoksuun ja kuritushuoneeseen.

Kuninkaallisen majestetin erikoisen suosion kautta armotettuna olivat he saaneet luvan lähteä valtakunnasta ja matkustaa "Ruotsin Leijonan" kanssa Uuteen Ruotsiin.

Kapteeni vastaanotti selityksen kelpo irvistyksellä. Hän ei ollut kuullut puhuttavan Atlantica kirjasta, mutta kun hän kuuli, että se käsitteli jotakin semmoista, kuin että Ruotsin valtakunta olisi sama kuin vajonnut Atland eli Onnellisten saari, asettui hän heti ylioppilasten puolelle ja selitti jokaisen merimiehen tietävän, että Atlantica oli Suuressa Meressä, joka juuri samasta saaresta oli saanut nimensä, eli Atlantinmeressä. Ja sitte hän lausui oppineet herrat tervetulleiksi ja tuli heidän hyväksi ystäväkseen.

Matka sujui hyvien tuulten vallitessa yli Pohjanmeren, Kanaalin läpi ja ulos Espanjan merelle. Kun haaksirikon varalta ei uskallettu pitää vankeja sidottuina ja muuten ei pelätty pakoa tai kapinaa, kaikki kun olivat selittäneet olevansa tyytyväisiä siihen että saivat matkustaa, kulkivat he vapaina ja käyttäytyivät sopivasti ja siivosti. Naineet olivat saaneet takasin vaimonsa ja lapsensa, joita he eivät olleet nähneet vuosikausiin, ja he olivat julman ilosia ja onni teki heidät hyviksi. Mutta he eivät muuten olleetkaan niinkään vaarallisia. Jotkut olivat humalapäissään vetäneet puukkonsa esille, toiset olivat paenneet sotapalveluksesta ja jotkut olivat poimineet hedelmiä toisten puista, senvuoksi ettei heillä itsellään ollut niitä. Päästyään ulos pimeistä, epäterveellisistä vankiloista, nauttivat he täysin siemauksin nähdessään suuren meren, joka kietoi heidät valoon. Kaikki oli heille uutta ja he leikkivät kuin lapset kannella. Milloin oli heidän nähtävä delfini, joka tanssi aalloilla, milloin katsottava, miten merimiehet pyydystivät haikalan tai lentokalan.

Työstä vapautettuina oli koko matka heille ikäänkuin pyhäpäivä, ja he tulivat ilman mitään toimeentulohuolia katetun pöydän ääreen, vajavaisen tosin, mutta riittävän.

Molemmat ylioppilaat, joilla oli ollut nuora kaulassa, mutta olivat päässeet irti, tunsivat tavallaan olevansa kanssarikoksellisia ja tekivät tuttavuutta vapautettujen kanssa, joiden tuli heidän tavallaan uudelleen alkaa elämänsä taistelu uudessa maassa, uusissa oloissa. Lasse oli luonnostaan ja kasvatuksen kautta tullut siihen maailmankatsomukseen, että kaikki mikä tapahtuu, on paraaksi; Peter sensijaan oli sitä mieltä, että kaikki oli auttamatonta. Ja monasti joutuivat nämä toverukset riitaan näistä maailmankäsityksistään, jolloin aina tapahtui, että kumpikin sai puolet kuulijoista puolelleen, mikä kerran antoi laivalääkärille aiheen ratkasta riidan siten, että hän tunnusti kummankin olevan oikeassa. Elämä on sekä mustaa että valoisaa, sanoi hän. Se, joka sattuu näkemään ainoastaan mustan puolen, luulee että kaikki on mustaa; se joka sattuu näkemään ainoastaan valoisan puolen, luulee että kaikki on valoisaa. Ja siihen se jäi.

Siten saapuivat he Azorien yhdeksälle saarelle. Täällä saivat he mennä maihin ja ojennella koipiaan. He luulivat tulleensa paratiisiin, sillä täällä kasvoi viiniä, maissia, appelsinia, ananasia ja melonia ulkona paljaan taivaan alla. Eräs veitsenleikkaaja, joka oli istunut ankkuripajassa kuusi vuotta, tuli niin iloseksi, että hänet täytyi sitoa, ja sidottuna makasi hän erään puron reunalla ja söi appelsinia niin että nenä oli keltasena, ja huusi että hän on Aatami. Hän tahtoi senvuoksi myös riisuutua alastomaksi, puettuna pelkkään tupakanlehteen, mutta laivapappi otti hänet käsiinsä ja selitti, että oli syntistä käydä alastomana. Mutta mies todisti pyhän kirjan ja Piplian historian avulla, että Aatami syntiinlankeemuksen jälkeen kävi viikunalehteen puettuna, jonka vuoksi hän katsoi olevansa oikeutettu käymään tupakanlehdessä. Mutta silloin todisti pappi kirkkoisäin ja Flora Exotican avulla, että viikunalehti ei ollut tupakanlehti.

Vihdoin vietiin matkustajat laivaan; kulettiin täysillä purjeilla ja suunta oli Antiguamia kohti. Tähän saakka oli kaikki käynyt rauhallisesti ja hyvin, paitsi että oli saatu kestää pieni myrsky Pohjanmerellä. Mutta kun he olivat siirtymäisillään pasativyöhykkeeseen, saivat he tyyntä. Meri oli ympärillä ikäänkuin elohopeahorisontti, jonka päällä laiva liikkui magnetineulan tavoin. Kuumuus tuli sietämättömäksi, terva juoksi kaikesta seisovasta tavarasta ja laivan saumoista. Huuhdottiin kantta kaiken päivää ikäänkuin olisi pelätty sen tarttuvan tuleen. Siten kului kahdeksan päivää.

Silloin, aikasin eräänä aamuna, huomasi kurkistaja etumastossa, että pilviä näkyi pohjosessa. Kapteeni, joka tiesi mitä tämä merkitsi, antoi heti sitoa kanuunat ja kaiken irtaimen, sulkea luukut, ja antoi väen olla valmiina pahinta vastaanottamaan.

Muutamien tuntien jälkeen, aamiaisen aikaan, näkyi musta juova taivaanrannalla; muutamia tunteja myöhemmin kuului jyskettä, ikäänkuin laineet särkyisivät rantaa vastaan tai ikäänkuin vaunun jyrinää kaupungissa; ja veden yli syöksyi myrsky. Ennenkuin purjeitten avulla oli onnistuttu ohjata laivaa, olivat raa'at ja mastonhuiput meressä, ja pelkillä alapurjeilla antoi "Ruotsin Leijona" mennä myötätuuleen eteläänpäin, eteenpäin, eteenpäin, tietämättä mihin oltiin menossa.

Myrsky raivosi kolme päivää ja joka hetki odotettiin saatavan kuulla kölin raapivan pohjaa. Pappi luki, saarnasi ja selitti, että muuta ei voitu odottaakaan, kun laivalla oli rikoksellisia. Hän muistutti Joonasta ja ehdotti kapteenille, että profeta Michan XII luvun 16:n ja seuraavien värssyjen nojalla heitettäisiin kaikki rikokselliset laidan yli, jotta vanhurskaat pelastettaisiin, mutta kapteeni ei suostunut. Kun vaara oli suurimmillaan, meni Lasse Hulling papin luo ja ehdotti hänelle, että yleinen rippi- ja rukouspäivä oli toimeenpantava, sillä, sanoi hän, ainoastaan katumattomat synnit painavat vaa’assa. Ehdotus hyväksyttiin ja alkoi rippi, josta rikokselliset vapautettiin, koska heillä ei ollut mitään tunnustamattomia syntejä.

Tapahtuneessa tutkimuksessa ei havaittu ketään vanhurskaaksi. Mutta myrsky jatkui siitä huolimatta. Silloin kuultiin hiljaista napinaa eturuumasta. Joukko oli tuuminut sinne tänne ja vihdoin oli eräs neropatti saanut päähänsä, että papinkin oli tunnustettava syntinsä, sillä hän oli nyt ainoa, joka ei ollut syntejään tunnustanut. Ehdotus hyväksyttiin huutoäänestyksellä ja senjälkeen oli vaan löydettävä rippi-isä.

Peter Snagg ilmottautui lopulta, sanoen tentanneensa hepreaa papintutkintoa varten. Pappi pani vastaan, mutta turhaan. Hän sidottiin suurmastoon ja saatuaan sekä ankaria uhkauksia ja ystävällisiä kehotuksia, tunnusti hän kyynelten viljalti vuotaessa, että hän nuoruudessaan oli vietellyt erään rippikoululapsen.

Nyt syntyi neuvottelu, johon matkustajatkin ottivat osaa, ja kun pappi oli äänestänyt sen puolesta, että heidät kaikki viisisataa oli heitettävä mereen, lankesi tuomio pian siten, että papin oli jouduttava mereen profeta Michan XII luvun 16:n ja seuraavien värssyjen nojalla. Ja suoritettuaan viimeisen rukouksensa syöstiin hänet mereen.

Mutta myrsky lisääntyi yhä. Vihdoin seitsemäntenä päivänä koiravahdin aikana törmäsi laiva. Kiljahdus vastasi rungon kolinaan. Laiva oli ajautunut keulallaan eräälle vedenalaselle karille, niin että se joutui ylösalasin. Kanuunat irtaantuivat siteistään ja putosivat välikannen läpi. Päivän koittaessa alkoi laiva vajota. Mutta silloin nähtiin maata tuulen puolella.

Useimmat olivat ennättäneet veneisiin, mutta ennättämättä ottaa mukaansa jälkeäkään ruokatavaroista, vaatteista tai aseista. Kun aurinko nousi, huomasivat he kaikki kuusisataa henkeä tulleensa pelastetuiksi ja nousivat maihin hyvässä järjestyksessä, mutta laiva upposi kiven tavoin kun he astuivat jalallaan maihin.

TOINEN LUKU.

Seitsemän päivän vaivojen ja unettomuuden jälkeen olivat matkustajat niin rasittuneet, että he heti laskeutuivat maahan nukkumaan niiden puiden alle, joita kasvoi rannalla; mutta Lasse Hulling ja kapteeni läksivät tutkimusretkelle.

He eivät olleet milloinkaan nähneet niin ihmeen kaunista maata; se oli heidän ensimäinen havaintonsa senjälkeen kun heidän kuumuuden takia oli täytynyt heittää päältään vaatteensa. Mikä heitä enimmin kummastutti, oli se, että he näin pohjosella leveysasteella, sillä he olivat vielä kaukana päiväntasaajan pohjospuolella, tapasivat näin lämpimän ilmanalan; mutta he löysivät pian syyn tähän siinä tulivuoressa, joka hiljalleen ikäänkuin vallituksena kohoutui pohjatuulta vastaan ja samalla maanalaisen lämpönsä kautta muutti maan kasvitarhaksi. Kaikkialla näkivät he palmuja, joissa oli taateleja ja kokospähkinöitä, leipäpuita, bananeja tai pisangeja, eräitä oranssin tapaisia hedelmiä, ananasia, viikunoita, jättiläismansikoita, meloneja, jotka kaikki joko kantoivat tai tulisivat kantamaan hedelmiä. Että maa oli saarta, siitä ei ollut epäilystäkään. Purot kiemurtelivat tamarindien varjoisten holvien alla ja punasessa granitissa löysivät he lähteitä, joissa oli jääkylmää vettä, mikä hämmästytti heitä, kun he tiesivät maaperän olevan tulista.

Papukaijoja, hunajalintuja ja tukaneja punaisissa, viheriäisissä, sinisissä, keltasissa ja kullanvärisissä höyhenissä lenteli ympäri puissa laulaen miellyttävästi, ei niinkuin ne kirkuvat lajit, joita he olivat nähneet häkeissä; mutta ne olivatkin ainoita eläviä mitä he tapasivat. Heidän vaelluksensa tapahtui puiden siimeksessä, kukkivien niittymaiden kautta, jotka ulottuivat aina meren rantaan saakka. Lämpö tuli yhä painostavammaksi, niin että heidän täytyi jättää vaatekappale toisensa jälkeen pois. Päivällisen aikaan nousivat he tulivuorelle, joka näytti olevan sammunut, ja illan suussa voivat he sen juurella mennä levolle, kumpikin palmulehvänsä alle, turvassa sekä eläinten että ihmisten hyökkäyksiltä, sillä heillä oli nyt varmuus luuloonsa, että he olivat saarella, jolla ei ollut vaarallisia eläimiä eikä ihmisiä.

Kun he seuraavina päivänä päivällisen aikaan tulivat maallenousupaikalle, tapasivat he matkatoverinsa pitkällään puiden alla, kylläisinä, puolialastomina ja valveillaan uneksien. Lasse, joka oli sekä tietorikkain että taitavin heistä, valittiin puheenjohtajaksi siinä neuvottelussa, joka nyt pidettiin. Saari tosin havaittiin suloisemmaksi kuin sitä kuvata voi, mutta oli ajateltava tulevaisuutta. Ensimäinen kysymys koski asuntoja, sillä odotettiin talvea. Lasse vastasi heti tähän kysymykseen, että kaiken olettamuksen mukaan oltiin juuri keskitalvessa. Ne jotka tahtoivat asua ummehtuneissa majoissa, voivat huvitella itseään menemällä katkasemaan puita ja kuorimaan niitä kynsillään, sillä kaikkia työkaluja puuttui. Ne, jotka ennemmin pitivät rauhasta ja levosta, voisivat tyytyä rakentamaan vajoja puiden alle. Toinen pelko koski ruokaa. Lasse vakuutti, että senmukaan kuin hän oli havainnut puista ja yrteistä, ei täällä tulisi puuttumaan ruokaa koko vuotena, sillä kun yksi puu lakkasi kantamasta hedelmiä, alkoi toinen. Kolmas väite tuli naisten puolelta, jotka pelolla odottivat sitä päivää, jolloin heidän oli pakko käydä ilman vaatteita. Lasse kiinnitti heidän huomiotaan siihen, että he ensiksikin jo nyt keskitalvella kävivät puolialastomina, ja että heidän siis, kun kevät tuli, täytyi kuumuuden vuoksi kulkea aivan alasti, joko he tahtoivat tai eivät.

Kun siten oli huomattu oltavan turvassa ruu'an, vaatteiden ja asumuksen puutetta vastaan, oli vaan jälellä sovittautua oloihin. Ja he sovittautuivat. Mutta yhden neuvon antoi Lasse heille: että he eivät pysähtyisi yhteen paikkaan, vaan levittäytyisivät yli saaren. Kun heillä oli jotakin yhteisiä asioita, antaisi hän kutsua heidät kokoon torven avulla, jonka hän kyllä tulisi hankkimaan. Ja senjälkeen erosivat he tällä kertaa, senjälkeen kun Lasse oli huudettu päälliköksi ja semmosena pitänyt puheen, jossa hän oli kehottanut heitä syömään, juomaan ja olemaan ilosia, sillä nyt he olivat tulleet eräälle Onnellisten saarista, siitä ei ollut epäilystäkään, ja hän toivoi vaan, että hän olisi täällä professori Rudbeckin kanssa kahdenkesken, niin hän kyllä olisi saanut tämän syömään Atlanticansa nahkakansineen kaikkineen.

Yöllä asettui jokainen asumaan muutamien lehväin alle, joita oli ripustettu puiden oksille.

Mutta seuraavana aamuna kutsui Lasse kokoon lähimmät ystävänsä, kapteenin, Peter Snaggin ja lääkärin. Senjälkeen kun he ravistamalla taatelipalmua olivat hankkineet itselleen aamiaisen, otti Lasse keskusteltavaksi muutamia tärkeitä kysymyksiä, jotka tulevaisuus varmimmin tulisi vastaamaan. Ensimäisen kysymyksen kohdisti hän lääkärille: voisivatko he elää ilman liharuokia ja suolaa? Lääkäri luuli, että senmukaan kun hän oli lukenut matkakertomuksista, he eivät edes voisi syödä liharuokaa näin kuumassa ilmanalassa, ja mitä suolaan tuli, niin oli hedelmissä niin paljon suoloja, että enempää ei tarvittaisikaan.

Tästä neuvotellessaan kuulivat he huutoa lähimmistä pensaista. Muuan mies tuotiin esiin, kalpeana kuin ruumis, ja selvien myrkytysoireiden alasena. Tapahtuneessa tutkimuksessa kävi selville, että hän haluten lihaa oli kivellä tappanut linnun, jota hän oli koittanut syödä, mutta että hän samalla oli tuntenut inhoa ja vatsanväänteitä. Lääkäri määräsi hänelle, ettei hän enää saisi syödä lihaa, ja sillä oli tämä tärkeä asia ratkastu.

Toisen kysymyksen esitti Peter Snagg, ehdottaen julkisen jumalanpalveluksen käytäntöönottamista, mantalikirjotusta ja laillisia viranomaisia. Hän tunsi ihmisten pahuuden ja kun nämä monet kelvottomat olivat jonkun aikaa käyneet jouten, tultaisiin pian näkemään miten heidän yhteiskuntaansa tulisi rauhattomuus häiritsemään. Hän ehdotti senvuoksi, että käytäisiin lävitse kirkon käsikirja, jonka hän erään lakikirjan kera oli pelastanut.

Lasse väitti, että nyt kun kaikki riidanaiheet, nimittäin ruu'an, vaatteiden ja asunnon puute olivat poistettuina, tulisivat rikoksetkin lakkaamaan. Kuka tahtoisi varastaa, kun hänellä oli tarpeeksi päivän varalta eikä hänen tarvinnut kerätä varastoon? Kuka tahtoisi murhata, kun ei ollut mitään aihetta kateuteen, koska kerran kaikki olivat yhtä rikkaita ja mahtavia? Kuka tahtoisi tehdä lapsenmurhia, kun lapsilla oli riittävästi ruokaa, eikä kenenkään tarvinnut pelätä tulevansa yhteiskunnalle rasitukseksi? Hän tahtoi kokeen vuoksi ottaa lakikirjan ja summamutikassa käydä lävitse muutamia kohtia.

Lasse aukasi lakikirjan ja luki:

"Ensiksi: Maakaari! Sen voimme aivan huoletta pyyhkiä, koska meillä ei ole maanomistajia. Hyväksytäänkö?"

"Jaa", vastasivat kokoontuneet.

"Toiseksi: Perintökaari! Mitä olisi perittävä? Viikunalehti tai kokospähkinä? Pyyhitäänkö? Hä?"

"Jaa", täytyi kokouksen vastata.

"Kolmanneksi: Rakennuskaari! 1 Luku. Miten kylän asema on määrättävä ja tilukset jaettava. 2 Luku. Miten talonasemalle on rakentaminen! Kun nyt ei ensinkään rakenneta tai jaeta, niin pyyhitään koko tämä kaari myöskin, vai kuinka?"

"Jaa", vastasi seurakunta.

"Neljänneksi: Kirkkokaan! Koska meillä ei ole kirkkoa, niin saamme pyyhkiä senkin?"

"Jaa", vastasi kokous.

"Viidenneksi: Rikoskaari! Raukeaa kai itsestään, sen nojalla mitä olen esittänyt varkaudesta, ryöstöstä ja murhasta, kun kerran aiheet ovat kadonneet."

"Jaa", vastasi kokous.

"Kuudenneksi: Naimakaan! Tahtooko kokous lykätä sen kysymyksen, kunnes tulevaisuus tulee antamaan joitakin kokemuksia? Sillä naiminenhan riippuu maasta ja kun ei mitään omaisuutta ole, ei ole avioliittoakaan."

"Jaa", vastasi kokous.

Peter Snagg pani vastaan.

"Nyt", keskeytti Lasse, "olemme siis pyyhkineet koko lakikirjan, ja kannet vaan ovat jälellä! Ne saa Peter Snagg muistoksi, vai kuinka?"

"Jaa", nauroi kokous, mutta Peter ei antautunut.

"Veto!" huusi hän. "Kuinka voi yhteiskunta pysyä pystyssä ilman lakeja".

"Kuulehan Peter", vastasi Lasse. "Lait ovat tehdyt auttamaan yhteiskunnan puutteita; yhteiskunta, jossa ei puutteita ole, ei tarvitse mitään lakeja! Onko se oikein?"

"Oikein on", vastasi kokous.

"Mutta Peter Snagg", jatkoi Lasse, "haluaa kernaammin puutteellisen yhteiskunnan lakineen kuin täydellisen ilman lakeja".

Nyt sai Peter puheenvuoron.

"Jätän kysymyksen porvarillisesta laista, olkoon sen laita miten tahansa, mutta yhteiskunta ilman uskontoa ei voi seistä pystyssä!"

"Oikein", sanoi Lasse, "siinä sinulla on oikein! Meillä täytyy olla uskonto! Mutta tarkastelkaamme, kelpaako vanha uskontomme meidän uusiin oloihimme! Tahtooko kokous kuulla minua hetkisen?"

"Jaa", vastasi kokous.

"Minä alan alusta", sanoi Lasse, "eli syntiinlankeemuksesta. Ihmiset kävivät alastomina yrttitarhassa eivätkä tehneet työtä. Hyvä! Sitte söivät he tottelemattomina tiedon puusta ja heidät ajettiin ympäri maailmaa työtä tekemään! No niin! Me olemme löytäneet uudelleen paratiisin, mutta paratiisin ilman tiedon puuta. Me emme siis voi tehdä syntiä, vaikka kuinka kernaasti haluaisimme. Ja jos me voisimmekin, ei meitä voisi karkottaa, sillä emme voi mennä mihinkään, eikä myöskään pakottaa tekemään työtä, sillä meillä ei ole mitään tehtävänä. Siis raukeaa syntiinlankeemus, eikä sitä voi soveltaa nykyisiin oloihin. Tunnustetaanko tämä?"

"Jaa", vastasi kokous ja raapi päätään, mutta kapteeni veti paidan pois päältään ja meni rantaan kylpemään.

"Siis", jatkoi Lasse, "koska ei ole mitään tiedon puuta, ei ole mitään syntiä, ei tarvitse sovitusta, ja senkautta raukeaa koko oppi. Hyväksytäänkö tämä?

"Todistelu hyväksytään", sanoi Peter, "mutta ihmisen synnynnäistä uskontarvetta ei voi juurruttaa pois".

"Myönnetään", vastasi Lasse, "mutta jos kirkossakäyminen ja uruilla soittaminen olisi synnynnäinen tarve, niin se olisi tavattavissa kaikilla kansoilla. Nyt sitä ei kuitenkaan ole villeillä kansoilla, siis ei tarve nukkua kirkoissa, soittaa urkuja, panna taululle virren värssyjä ja kerätä kolehtia ole mikään synnynnäinen tarve, vaan hankittu. Hyvä! Minkä on hankkinut, sen voi myöskin menettää. Saamme nähdä, emmekö menetä tarvetta saada kyytiä ryypiskelevältä papilta, antaa pois viimeinen lehmämme, kun papin on luettava ääneensä ruumiin ääressä, ja niin edespäin, saammepa nähdä, sanon minä."

Tohtori seurasi kapteenin esimerkkiä ja meni merenrannalle.

"On liian kuumaa puhua teologiaa", sanoi hän.

"Mutta", väitti Peter Snagg, "armonvälikappaleet, pyhäpäivät, kaikki nämä autuaan levon hetket!"

"Armonvälikappaleita ei voida jakaa, koska ei meillä ole vihittyä pappia."

"Mutta", vastasi Peter, "voimmehan vihkiä yhden."

"Ei", vastasi Lasse, "silloinhan täytyisi olla piispa, eikä, meillä ole. Muuten meillä ei ole viiniä, sillä en ole nähnyt viiniköynnöksiä."

"Mitä tähän viimeksimainittuun tulee", väitti Peter, joka jo kylpi hiessään, "niin voisi viinin korvata kokosmaidolla, ananas- tai viikunamehulla."

"Mahdotonta", sanoi Lasse, "sillä silloin täytyisi väärentää teksti. Huomaa: Jesus sanoi opetuslapsilleen: Minä olen viinapuu ja te olette oksat; hän ei sanonut: Minä olen kokospuu ja te olette pähkinät, tai minä olen ananas ja te olette piikkejä, tai minä olen viikunapuu ja te olette lehdet. Jos nyt alkaa väärentää tekstiä yhdessä paikassa, täytyy väärentää kaikki tyyni, Sitten ei meillä ole leipääkään. Silloin saisi ottaa pisangin ja ananasin ja muuttaa kaava tämmöseksi: Ottakaa ja syökää tämä pisangi…

"Ei", sanoi Peter, "nyt alkaa tulla liian lämmin. Nyt menen minä kylpemään, tuletko mukaan?"

"Ali right", sanoi Lasse, "ja sitte jätämme teologian!" Ja sitte he menivät kylpemään.

KOLMAS LUKU.

Vuosi oli kulunut. Ei mitään ollut tapahtunut siitä kaikesta mitä oli pelätty. Talvi oli yhtä lämmin kuin kesäkin. Vuodenajat erosivat toisistaan vaan niiden hedelmien kautta, joita ne tuottivat, ja näiden kypsymisajan mukaan oli Lasse tehnyt kalenterin. Kaikki yksipuolisuus ruo'assa oli siten vältetty ja kaikki olivat paraassa terveydessä. Siten oli neljä vuodenaikaa, kussakin kolme kuukautta: Pisangi, leipähedelmä, taateli ja kokospähkinä. Pisangia, eli tammi—maaliskuuta, seurasi ananas ja oranssi; leipähedelmää, huhti—kesäkuuta, seurasi jättiläismansikoita ja viikunoita; taatelin, heinä—syyskuun mukana, tulivat persikat ja kirsikat; kokospähkinän, loka—joulukuun kanssa seurasivat aprikosit ja metsäviikunat. Senlisäksi hankittiin alituista vaihtelua melonien, granatiomenain, maissin, herneiden ja papujen avulla, niin että ruokalista aina oli uusi ja voitiin vaihdella lakkaamattomiin. Kun kukaan ei tehnyt työtä ja lämpö oli suuri, voitiin syödä ainoastaan hiukan. Ja kun laivaruokana oli ollut pääasiallisesti suolasta ruokaa, olivat hedelmät pitkäaikaisena parannuskuurina keripukkia vastaan, ja tämän kuurin kautta tuli kasviksien syönti vähitellen tavaksi. Muutamat yksityiset lihansyöntiyritykset tulivat rangastuiksi vatsataudeilla. Muuan vanha juoppo oli keksinyt antaa kokosmehun käydä väkijuomaksi, mutta hän tuli niin sairaaksi, ettei hän tehnyt sitä uudelleen, eikä kukaan muukaan. Näiden yksinkertaisten ravintoaineiden kautta lievennettiin intohimoja ja ainoastaan ystävällisiä sanoja puhuttiin. Kateutta ei voinut syntyä, kun kaikilla oli hyvä olo, eikä mitään epäjärjestystä sattunut. Kiukku ja viha katosivat, ja "oli liian kuuma", jotta viitsisi vaivata itseään, sanoi kapteeni. Senjälkeen kun oli totuttu olemaan ilman vaatteita, jotka muuten olivat kuluneet rikki, totuttiin käymään puolialastomana ja lopuksi pukivat miehet ja naiset ylleen ainoastaan hienosti palmikoiduista lehdistä tehdyn vyön. Lapset kävivät aivan alasti.

Ajan kuluttamiseksi keksittiin leikkejä, pallopelejä, kävelyjä, souturetkiä, ja erittäinkin osottivat lapset suurta halua kiipeillä puihin, missä taidossa ne pian saavuttivat suuren taituruuden. Vielä oli Lasse toimittanut neljä suurta juhlaa jokaisen vuodenajan alkaessa. Ja vilpittömällä ilolla käytiin tervehtimään jokaista uutta elonkorjuuaikaa, sillä ilo vaihtelun saamisesta ruo'assa oli todella sangen luonnollinen. Silloin keräännyttiin yhteen ja leikittiin koko päivä. Miehet, naiset ja lapset tanssivat vastanoukituista hedelmistä tehdyn suuren rovion ympärillä, ja esikoiset uhrattiin kaiken hyvän antajille, niinkuin jo Abel ja Kain olivat uhranneet Herralle, ja tämä tapa oli kaikkien mielestä, Peter Snagginkin, sekä kaunis että raamatullinen.

Peter Snagg oli yrittänyt perustaa vapaakirkon ja hän koitti lukea saarnaa sen jäsenille, mutta kaikki tuntui niin hullunkuriselta, ja kun hän rukoili esivallan puolesta ja sotalaitoksen puolesta, niin ei sillä ollut mitään vastinetta todellisuudessa. Ja synnintunnustuksessa ei ainoakaan voinut olla avomielinen, sillä kellään ei ollut syntiä tunnustettavana.

Sopu, rauha ja lepo vallitsi koko yhteiskunnassa; kaikkia kovia sanoja lakattiin käyttämästä ja annettiinpa lopulta toisilleen hyväilynimiäkin. Kun lapsi syntyi, tuli suuri riemu, ja se otettiin yhteiskuntaan leikkien ja laulaen, luonnon lahjana, joka ei vanhempien käsissä saanut pääoman raakaa sivumakua eikä näille tuntunut myöskään taakalta tai rangaistukselta. Kun joku nuorukainen ja tyttö tahtoivat yhdessä synnyttää lapsia ja tulla ystäviksi, ilmottivat he tästä Lasselle, joka heti vietti ilosta tapahtumaa juhlana, ilman että nuorikot kirjotettiin mihinkään kirjaan, tai heiltä vaadittiin mitään lupauksia totella toisiaan, niin että jos toinen tahtoi syödä viikunoita ja toinen pisangia, ei mikään laki voinut pakottaa heitä syömään samaa. Kun ei myöskään ollut mitään huoneita siivottavana, ei mitään astioita pestävänä, ei vaimon tarvinnut olla miehelleen alamainen; ja pesä- sekä vuode-ero oli pakollinen, koska ei ollut pesiä eikä vuodetta, vaan ainoastaan lehtikasa jonkun puun juurella.

Kaikki oli siten niin vapaata, pakotonta ja yksinkertaista kuin mahdollista, ja äitien ei tarvinnut vartioida tyttäriään, sillä heidän ei tarvinnut pelätä, että vävyt ottaisivat tyttäriä rahojen vuoksi tai että tyttäret hommaisivat itselleen lapsia, sillä lapsen saamista pidettiin suurena siunauksena, ja sitä tilaa, jossa tyttö oli ennenkuin sai lapsen, kutsuttiin senvuoksi, "siunatuksi". Oli ainoastaan yksi asia, joka hämmensi rauhaa tällä Onnellisten saarella, nimittäin menneisyyden muisto, joka esiintyi erittäinkin unissa. Siten kuultiin usein nukkuvain huudahtavain unissaan. Muuan vanha mies uneksi usein ankkuripajasta ja tunsi vanginvartijan herättävän hänet potkulla kylkeen. Muuan tynnyrintekijä, joka oli varastanut, senvuoksi että hänellä oli liian paljon lapsia, uneksi öisin, että lapset huusivat leipää, ja kun hän heräsi ja näki auringon valasevan alati kantavia puita, itki hän ilosta, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa kaikesta hyvästä; mutta sitte tuli ajatus tulevaisuudesta hänen mieleensä. Silloin eivät mitkään lohdutukset auttaneet. Tämä oli tämän muuten onnellisen yhteiskunnan painajaisena: ajatus tulevaisuudesta. Kun he näkivät miten mainiosti heillä nyt oli, eivät he vavistuksetta voineet ajatella minkälaista he tulisivat saamaan, jos esimerkiksi jokin laiva tulisi heitä noutamaan. Koti-ikävää ei kenelläkään heistä ollut syytä tuntea, sillä heidän takanaan oli joko kuritushuone tai sotapalvelus, ja niitä ei kukaan kaivannut. Menneisyyden muisto ja pelko tulevaisuudesta olivat niinä peikkoina, jotka häiritsivät heidän ihanaa rauhaansa, ja sekä Lasse että lääkäri ajattelivat sinne tänne keksiäkseen apua, mutta menestyksettä. Mutta mitä he eivät voineet keksiä, sen antoi sattuma.

Eräänä päivänä oli seppä mennyt metsään vilvottelemaan unettoman yön jälkeen. Eräässä kallionrotkossa keksi hän pensaan, jossa oli sinisiä marjoja ja jota hän ei ollut emien nähnyt. Hän otti muutamia käteensä ja söi. Ne eivät maistuneet erityisemmin hyviltä, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota. Ja sitte meni hän kotiinsa, se on sen pensaan luo, jossa hänellä oli lehtikasansa yötä varten. Siellä tapasi hän vaimonsa. Seppä oli erinomaisella tuulella ja puhui hullutuksia.

"Luulen sinun ottaneen naukun liiveihisi", sanoi vaimo, jolla vielä oli muisto menneisyydestä jälellä.

"Mitä lajia?", sanoi seppä kummastellen.

"Paloviinaa", sanoi vaimo ja maiskutti kieltään.

"Paloviinaa? Siitä en ole koskaan-kuullut puhuttavankaan; mitä se on?" sanoi seppä kummissaan.

"Ellet muista, mitä se on, niin muistat kai varmasti että istuit putkassa Karlskronassa!"

"Karlskronassa. En suoraan sanoen ymmärrä sinua," finesakka

"Silloin olet menettänyt muistisi", sanoi eukko.

Ja juuri niin sepän oli käynytkin ja sillä oli keksintö selvä. Lääkäri keräsi heti marjat ja antoi koko seuralle niitä syötäväksi, unettomuutta vastaan, kuten hän sanoi, ja kaikki söivät, lääkärikin, mutta Lasse antoi marjainsa pudota mäelle, sillä, ajatteli hän, ei sitä tiedä mitä voi oppia menneisyydestä ja tulevaisuutta ei kukaan tunne.

NELJÄS LUKU.

Kolme vuotta oli kulunut maallenoususta, kun Lasse eräänä päivänä matkusti kauemmaksi saarelle tutkiakseen vielä kerran sen mahdollisuuksia tulevaisuuden varalta ja saadakseen selville, jos se voisi kestää sitä vahvaa väenlisäystä, mikä kahden viime vuoden kuluesa oli tapahtunut. Hän oli ottanut pienen kanootin, jolla hän oli melonut ylös puroa bananipuiden tiheän holvin alla ja tullut muutamia penikulmia sisämaahan. Väsyneenä soudusta astui hän veneestä ja nautti aamiaisensa erään kirsikkapuun alla, jonka jälkeen hän asettui nukkumaan.

Hän ei ollut vielä nukahtanut montaakaan minuuttia, ennenkuin hän heräsi kahinaan ylhäällä bananissa, jonka oksien alle hän oli asettunut. Hän kurkisti ylös lehvien välitse ja sai nähdä ylhäällä aivan latvassa apinan, kuten hän otaksui, joka istui oksalla ja pitkillä kynsillään kaiveli siemeniä bananin paloista, joita se sitte pisti kokonaan parran peitossa olevaan suuhunsa. Lasse tuli levottomaksi, sillä tämä oli odottamaton kilpailija, joka kyllä, jos sillä oli seuraa, kuten oli luultavaa, tulisi tekemään heille melkoista haittaa. Hän päätti houkutella apinan luokseen ja joko vangita sen tai tappaa se kiven avulla. Hän meni pois ja etsi itselleen melonin, suurinta keltapunervaa lajia, ja tämä yhdessä ja kivi toisessa kädessään lähestyi hän puuta, jossa apina istui.

Ensin alkoi hän maiskuttaa kieltään: apina kuunteli ja paiskasi bananilla Lassea päähän.

"Coco", jatkoi Lasse ja näytti melonia.

Mutta apina ei vastannut, vaan juoksi puun latvaan, joka jousen tavoin taipui painon alla.

"Coco poikaseni", houkutteli Lasse, "tule tänne niin saat jotakin hyvää."

Mutta Coco ei tullut, vaan kääntyi selin ja käyttäytyi sopimattomasti, niin ettei Lasse ennättänyt pois alta, vaan kuohuen raivosta huusi: Tuhannen perkelettä! Tuhannen perkelettä!

Näitä sanoja kuullessaan istahti Coco oksalle ja tuntui olevan syvän liikutuksen vallassa. Se hieroi nenäänsä puun kuorta vastaan ja kyyneleet tippuivat partaa myöten. Lasse kuuli sen huokailevan, mutta pysyttäytyi vielä sopivan välimatkan päässä.

"Kuuletko, sen tuhannen vietävä, etkö tahdo tulla alas ja maistaa minun meloniani, senkin tuhannen vietävä!"

Apinan liikutus tuntui kasvavan ja Lasse ei ollut vähemmän liikutettu, kuullessaan ihmisäänen ylhäältä bananista.

"Kotimaansäveliä, isänmaata ja ystäviä: minun silmäni itkevät sinun siemenesi vuoksi; ei milloinkaan ole Norrönan murre kaikunut niin suloiselta minun korvissani ja minun sydämeni on täynnään niinkuin kurpitsi, kun syksyn aurinko täyttää sen maidolla ja ytimellä!" "Luulenpa, piru vieköön, että siellä on pastori Axonius", puhkesi Lasse sanomaan. Ja sanoen: "minä se olen", syöksyi pastori alas bananista ja yhtyen pitkään syleilyyn makasivat molemmat maamiehet toistensa karvasilla rinnoilla, kylpien papin kyynelissä.

"Miten Herran nimessä te olette tullut tänne", oli nyt Lassen ensimäinen kysymys. "Mehän heitimme teidät mereen, vai kuinka? Onko joku valaskala niellyt teidät ja oksentanut maalle?"

"Minua ei ole oksennettu maihin", vastasi pappi, "minä olen uinut maihin".

"Kerro, kerro", sanoi Lasse..

Pappi kuivasi kyyneleensä pisangin lehdellä ja istahti kivelle. Sitten alkoi hän kertomuksensa.

"Ikäänkuin unessa muistan nyt senjälkeen kun sinä, minä sanon sinä, koska me tapaamme toisemme tällä tavalla, senjälkeen kun sinä minua siitä muistutit, että minut heitettiin mereen, syytä en enää muista."

"Oh, se oli kyllä riittävä, ratio sufficiens, kuten Aristoteles sanoo."

"Kuka on Aristoteles?" kysyi pappi.

"Ahaa", ajatteli Lasse, "hänkin on syönyt marjoista! − Anna mennä vaan ja anna Aristoteleen olla", sanoi Lasse.

Pappi jatkoi: "Senjälkeen kun olin uinut ympäriinsä määräämättömän ajan, muistan että tapasin pohjaa jalkaini alla, jonka jälkeen vaelsin maihin saarelle, joka muistutti tätä. Syötyäni marjoja ja juotuani vettä, paneuduin makaamaan. Herättyäni tunsin omituista rauhaa ja lepoa, jota en ennen ollut tuntenut. Luonto oli minulle ikäänkuin avoin kirja ja yhteys luonnon ja luojan välillä tuntui niin yksinkertaselta. Minä tunsin, että takanani oli jotakin mustaa menneisyyttä, mutta en tiennyt mitä se oli. Pääni oli kevyt, eivätkä mitkään miettimiset rasittaneet minua. Ilosena mieleltäni, jommosena en ollut koskaan ennen ollut, vaelsin saaren sisäosiin. En ollut tullut kauas tielläni, ennenkuin näin miehen, joka oli polvillaan epäjumalankuvan edessä, jota hän palveli. Haha! ajattelin, olen tullut pakanamaahan, sillä minun ajatuksiini oli vielä ikäänkuin sekotettuna vanhoja, hämäriä kuvitteluja.

"Poissa suunniltani raivosta nähdessäni semmosta sielun halpamaisuutta, joka voi ryömiä ihmiskäsien valmistaman kuvan edessä, otin kiven ja löin alas epäjumalankuvan. Olisitpa ollut kuulemassa! Mies huusi ja repi tukkaansa ja kutsui minua pakanaksi. Kun hän oli rauhottunut, kysyin häneltä mitä uskontoa hän tunnusti. Hän vastasi tunnustavansa lempeätä nicealaista oppia. Kun en tuntenut sitä, sai hän selittää. Se oli tuhmin oppi, mistä olin kuullut puhuttavan. Se olikin hyväksytty ainoastaan neljän äänen enemmistöllä suuressa Nicean kirkonkokouksessa. Minä pyysin saada selityksen, mitä jumalaa he palvelivat, sekä oliko useampia kuin yksi jumala! Ei vastasi hän; he palvelivat ainoata totista jumalaa! Hyvä, sanoin minä, silloin me palvelemme samaa yhtä jumalaa! Mutta mitä hänellä silloin oli epäjumalankuvan kanssa tekemistä, joka oli ripustettuna hirsipuuhun? Joo, se oli jumalan poika! Sepä oli huono jumala, jonka poika antoi hirttää itsensä, arvelin minä. Silloin vastasi hän, että sitä en minä ymmärtänyt. Minä myönsin sen kernaasti, ja hän lausui toivovansa, että kun pyhä henki saa vallan minun sydämessäni, tulisi asia paremmaksi. Pyhä henki; teillä on siis kolme jumalaa? Hän vastasi, että perkele vielä ohjasi minua, mutta että asia tulisi paremmaksi, kunhan minä joutuisin pois tämän kynsistä! Haha! Teillä on neljä jumalaa! Jos perkele, maailman ruhtinas vallitsee minua, niin pyydän saada pitää hänet. Jos hän (joka minua johti) oli luonut kauniin maailman kaikkine ihanuuksineen, ja jos hän oli maailman ruhtinas, niin tahdoin tunnustaa häntä, Ja minä lankesin kasvoilleni ja rukoilin maailman ruhtinasta. Mutta silloin päästi mies huudon ja kutsui kokoon koko joukon kannattajiaan. He sitoivat minut käsistä ja jaloista. Senjälkeen johtivat he minut pieneen ihmeelliseen taloon, jossa oli hirsipuu katolla. — Kuka täällä asuu? kysyin minä. — Täällä asuu jumala, sillä tämä on herran huone, vastasi eräs mustista, sillä he olivat kaikki mustiin puettuja. — Oi jumalani, maailman ruhtinas, huudahdin minä, lyö alas heidän hävyttömyytensä ukkosellasi! Sinä joka asut taivasten yläpuolella ja jolla on aurinko, kuu ja tähdet astinlautanasi, sinäkö asuisit tässä hökkelissä! — Nyt tuli vanhin mustista luokseni ja tahtoi puhua ystävällisesti kanssani. Hän sanoi, että nicealainen oppi oli lempeyden oppi, ja senvuoksi tahtoi hän voittaa minut lempeydellä. Hän kysyi minulta, tahtoisinko minä rakastaa erästä juutalaista, joka oli kärsinyt ja kuollut tämän opin puolesta. Siihen vastasin minä ei, koska en ensiksikään tuntenut ketään juutalaista, enkä toiseksi tahtonut rakastaa ketään muuta kuin jumalaa. Silloin suuttui hän ja sanoi että tulisin menemään helvettiin. Kun minä luulin, että helvetti hänen lempeän oppinsa mukaan olisi joku hyvä paikka, vastasin: kernaasti! — Kuinka, puhkesi hän sanomaan, sinä tahdot mennä helvettiin? — Tottakai, vastasin minä. — Silloin veivät he minut jumalan huoneeseen! Ovella seisoi mies säästölaatikko kädessään ja tahtoi rahaa. Minä kysyin näyttikö hän jumalaansa rahasta? Silloin tuli eräs palvelija ja löi minua päähän kepillä. Minä pyysin häntä olemaan lempeän, sillä olin juuri ottamassa selvää lempeyden opista. Senjälkeen veivät he minut erään suuren taulun tuo. Se kuvasi helvettiä. Ylinnä näkyi vanha kärtynen ja pitkäpartanen äijä, hänen yläpuolellaan kyyhkynen ja hänen jalkainsa juuressa lammas; näiden ympärillä koko joukko muita siivekkäitä epäjumalia, ja heidän allaan helvetti. Se ei näyttänyt ensinkään houkuttelevalta. Joukko mustia epäjumalia nipisti pihdeillä miehiä, naisia ja lapsia arimmista paikoista ja vyörytteli niitä senjälkeen tulirovioon. — Se oli häijysti, sanoin minä, ja minut valtasi sokea into kääntää kaikki nämä onnettomat epäjumaluudestaan. — Onko tämä lempeätä nicealaista oppia, kysyin, ja jos helvetti on tämänlainen, en tahdo olla nicealainen! — Ja silloin lankesin polvilleni ja rukoilin heidän puolestaan! Oi jumala, maailman luoja ja ylläpitäjä, katso alas näiden onnettomien sydänten puoleen ja pehmitä heidän kovia hairahtuneita mieliään… Mutta pitemmälle en ennättänyt, ennenkuin minut paiskattiin nurin, ja kannettiin ulos.

"Seuraavana päivänä piti minut poltettaman elävältä senvuoksi etten uskonut nicealaista oppia. Minä kysyin kohteliaasti vanhimmalta, eikö heidän lempeässä opissaan ollut mitään lempeämpää rangaistusta semmosesta rikoksesta kuin minun. Vastattiin ei. Rovio oli pystytetty, ja puettuna pukuun, jossa oli häpeällisiä kuvia maailman ruhtinaasta, jolla oli sarvi päässä ja joka ojensi kieltään, (ajattele semmosia pilkkaajia!) vietiin minut puupinon päälle. Lauluja laulamalla ja pitämällä epäjumalankuvia minun edessäni valmistivat he minua kuolemaan. En ollut milloinkaan luullut, että semmosia villejä ihmisiä voisi olla meren saarilla. No, hetki oli lyönyt, ja minä luulin että kaikki oli lopussa.

"Silloin meni taivas pilveen ja pilvestä singahti salama, useampia salamoita, alas jumalan huoneeseen, alas epäjumalankuvien joukkoon. — Näettekö, näettekö, huusin minä, jumala lyö alas oman huoneensa. Vieläkö nyt uskotte, että hän asuu siellä sisällä! — Mustat miehet hajaantuivat ja minä riistin itseni irti. Otettuani rannalta veneen, pakenin merelle, sillä kernaammin halusin kuolla jumalan kuin näiden pakanain kädestä. Ja nyt olen täällä, ja nyt tahdon kehottaa teitä lähtemään minun kanssani kääntämään näitä pakanoita ainoaan oikeaan oppiin."

Lasse oli huomaavaisesti kuunnellut papin ihmeellistä kertomusta, mutta lopulla olivat hänen silmänsä vielä suuremmalla huomaavaisuudella olleet suunnattuina tulivuorta kohti, joka etäisyydessä puhalsi itsestään heikon savupilven.

"Lähtekäämme ensin puhumaan ystävillemme", sanoi hän, "ennenkuin lähdemme käännytysretkelle."

He menivät veneeseen ja soutivat kotiinpäin, opettavaisesti keskustellen erilaisista pakanoista ja inhimillisten erehdysten synnystä. Kun he tulivat kotiin, oli taivas aivan mustana savusta ja heikkoa jyrinää kuului etäisyydestä. Levottomuus oli kaikkien mielessä, eikä tiedetty mitä oli tuleva. Papin takasintulo ei herättänyt mitään huomiota, sillä nyt oli muuta ajateltavana. Koko yö valvottiin ja puuhailtiin veneiden kanssa, jotka oli oltu tarpeeksi varovaisia säilyttämään ja pitämään varalla.

Taivas oli punanen kuin tuli, ja ne jotka kiipeilivät puihin keräämään ruokavaroja, voivat tulivuoren loisteessa nähdä mitä he tekivät. Koko seuraava päivä jatkettiin veneiden täyttämistä vedellä, hedelmillä ja lehdillä, sillä nyt oli pelättävänä sekä nälkää että vilua. Jyrinä suureni ja maa keinui. Kolmantena päivänä kuului ukkosen jyrähdyksiä ja tulivuoresta puhkesi vesiryöpyn tavoin sulava, hehkuvanpunanen laavavirta.

Nyt syöksyivät kaikki veneisiin ja surulla, itkien ja huo'aten lähdettiin pois Onnellisten saaresta, missä kaikkea antava luonto oli ruokkinut heitä ja vaatettanut heitä kolmen vuoden ajan, missä he olivat eläneet levossa ja onnellisuudessa, ilman riitaa ja toraa, ja joka heidän nyt oli jätettävä mennäkseen tuntemattomia kohtaloja kohti.

Kun he olivat tulleet ulos merelle, alkoi saari vajota. Puut laskeutuivat veden alle ja latvat huojuivat laineiden heitteleminä. Alemmat töyräät vajosivat vähitellen; vihdoin alkoivat aaltojen tyrskyt huuhtoa itse tulivuoren aukkoakin. Jokainen laine, joka löi aukosta sisään, ruiskutettiin ulos höyrypilvenä, hohtavan laavan piinaamana, palavan tulikiven sinertämällä ja viheliäisenä kuparin ja muiden metallien vaikutuksesta, jotka sulivat tässä mahtavassa uunissa.

Ja sitte hävisi Onnellisten saari näiden onnettomien silmien edessä, jotka nyt jättivät itsensä laineiden ja tuulen kuljetettaviksi, mennäkseen kuolemaa tai ehkä jotakin vielä pahempaa kohti.

VIIDES LUKU.

Kun matkustajamme vihdoinkin viiden päivän harhailemisen jälkeen saivat maata näkyviin, olivat he melkein menehtyneitä vilusta. Uusi maa, joka aukeni heidän silmiensä edessä, tuntui olevan mannermaata tai ainakin suunnattoman suuri saari. Kun he astuivat maihin, olivat heidän ruokavaransa lopussa, ja he heittäytyivät ahneudella syömään muutamia simpukoita, joita oli ajautunut rannalle, ja tästä traanisesta ruo'asta saivat he vähitellen takasin ruumiinlämpönsä. Maassa tuntui olevan kylmänpuoleinen ilmanala ja Onnellisten saaren kaikista hedelmäpuista ei näkynyt jälkeäkään. Metsänä oli pyökkiä, tammia, koivuja ja korkeammilla vuorilla mäntyjä sekä kuusia. Nälkäsiä kun olivat, koittivat he syödä pyökin ja tammen terhoja, mutta niistä ei vatsa täyttynyt, ja ne maistuivat sitäpaitsi vastenmielisiltä. Mutta puiden välissä juoksenteli jäniksiä, petoeläimiä, villiä vuohia ja pukkia, ja pensaissa kuherteli teiriä ja metsoja. He huomasivat senvuoksi heti, että täällä oli elettävä matsästyksestä ja kalastuksesta, ja että niin pian kuin mahdollista oli hankittava lämpimiä vaatteita eläinten nahoista, ellei tahdottu kuolla viluun.

Lasse kutsui heti suuren kokouksen ja teki seuraavan suunnitelman:

Ensimäisenä päivänä sai kukin mennä rannalle ja elättää itseään simpukoilla sekä etsiä rotkoja ja onttoja puita yösijaansa varten. Mutta niiden, jotka olivat löytäneet itselleen luolan tai rotkon, täytyisi heti senjälkeen hankkia simpukoita ja vettä joillekin niistä, jotka valmistivat jousia otusten ampumista varten, sillä koko näiden aika menisi tähän. Valmistavana työnä jousien valmistamiseen kehotettiin etsimään teräviä kiviä, joita voitiin käyttää veitsinä.

Yön saapuessa ei oltu päästy pitemmälle kuin terävien kivien keräämiseen, ja yöksi ryömittiin makaamaan luoliin, rotkoihin ja ylösalasin käännettyjen veneiden alle. Seuraavana aamuna alkoi jousien valmistaminen, senjälkeen kun yksi ja toinen oli kiviä heittämällä yrittänyt tappaa jonkun otuksen, joiden taljat heti nylettiin ja käytettiin vaatteiksi alaikäisille lapsille. Kun senjälkeen kolmantena päivänä osa jousia oli valmiina, menivät miehet metsälle, ja nekin naiset, jotka eivät olleet raskaina tai joilla ei ollut lapsia hoidettavana, seurasivat mukana. Tämä tapahtui hädän viime hetkellä, sillä kaikki simpukat, joita myrsky oli heittänyt rannalle, olivat syödyt. Metsästyssaalis ei ollut suuri. Pappi ja seppä, jotka olivat sattuneet tähtäämään samaa jänistä, joutuivat keskenään riitaan siitä kuka sen oli tappanut, ja he olisivat tapelleet, ellei Lasse olisi tullut väliin ja ratkassut asian siten, että he saivat jakaa saaliin.

"Nyt alkaa tappelu", sanoi Lasse itsekseen, ja kohtaus teki läsnäoleviin synkän vaikutuksen.

Otukset täytyi syödä raakana, mikä oli vastenmielistä. Mutta aterialle, johon nyt käytiin, tulivat kaikki raskaat naiset ja ne naiset, jotka olivat saaneet pysyä kotona lasten takia, ja pyysivät hekin syödäkseen. Ei kukaan tahtonut jakaa omastaan. Silloin täytyi Lassen taas astua välittämään, ja hän määräsi jokaisen miehen, joka oli syntyneiden tai syntymättömien lasten isä, jakamaan saalistaan naisten kanssa. Mutta oli aivan mahdotonta saada selkoa isistä, sillä kolmen vuoden aikana Onnellisten saarella olivat miehet ja naiset sekaantuneet toisiinsa pitämättä lukua isyydestä. Syntyi riitoja. Lassen täytyi käydä välittämään. Ja senjälkeen kun hän oli jakanut miehet ja naiset kahteen joukkoon, kehotti hän jokasta naista valitsemaan itselleen miehen. Sitte täytyi jokaisen naisen luvata olla harjottamatta yhteyttä kenenkään muun miehen kanssa niin kauan kun mies hankki hänelle ja hänen lapsilleen ruokaa ja vaatteita. Tämä oli kaikkien mielestä aivan oikein. Mutta Peter Snagg, joka aina tahtoi panna vastaan, esitti kysymyksen, mitä miehen olisi tehtävä, jos nainen olisi uskoton, johon Lasse vastasi, että hänen velvollisuutensa elättää naista lakkasi silloin, se on, miehellä olisi oikeus erota naisesta tai ajaa hänet pois, sillä luonto ei ollut tarkottanut, että toinen saisi työllään maksaa toisen huvin.

"Ja sitte meillä on avioliitto taas valmiina" ajatteli Lasse itsekseen.

Kaikki keskenkasvaneet lapset saivat syötyjen otusten luista tehdä ongenkoukkuja, ja kierrettyä ruohoa siimanaan voivat he alkaa hiukan kalastaa.

Siten eli nuori yhteiskunta sangen vaivaloista elämää jonkun aikaa. Talvi oli julma rotkoissa, sillä vielä ei ollut tulta.

Kun kevät tuli huomattiin kauhulla, että riista väheni. Retket tulivat yhä pitemmiksi ja pitemmiksi metsiin, saatiin maata poissa kotoa ja riistan kotiinkantaminen oli raskasta työtä. Riita saaliista alkoi tulla yhä yleisemmäksi ja rauha oli rikottu. Silloin oikealla hetkellä, kun yhteiskunta jo uhkasi luhistua, tuli pastori Axonius kylään, tuoden kauan kaivatun tulikiven mukanaan. Se oli kappale rikkikiisua. Mutta hän oli kateellinen löydöstään. Ja Lasse, joka oli ainoa, jonka muisto oli tallella, kävi yhtiömieheksi Axoniuksen kanssa aarteesta. He olivat kauan nähneet, miten kansa oli tyytymätöntä; he olivat huomanneet miten oli syntynyt vastenmielisyyttä vaivaloista metsästystä kohtaan ja miten kansa ikävöitsi takasin niihin onnellisiin päiviin, jolloin ei kenenkään tarvinnut tehdä työtä. Kiihko oli yleinen ja halu vetäytyä pois työstä levisi kuin synti läpi koko yhteiskunnan. Lassella ja Axoniuksella, joilla oli täysi työ keksiä parannuksia jousien valmistamisessa, vaatteiden laittamisessa ja riitojen ratkasemisessa, ei ollut paljon aikaa metsästykseen, jonka vuoksi heidän täytyi kerjätä ruokansa toisilta, jotka ainoastaan vastenmielisesti antoivat omastaan. Nyt oli hetki käsissä, jolloin he pääsivät kerjäämästä, kun he vastapalvelukseksi siitä suuresta palveluksesta, jonka tulisivat suorittamaan yhteiskunnalle, voivat vaatia ruokaa ja vaatteita. Talvi lähestyi ja tulen tarve oli suurempi kuin konsanaan.

Lasse kutsui kaiken kansan koolle. Senjälkeen esitti hän heille miten välttämätöntä oli mennä eri haaroille ja etsiä uusia metsästysmaita. Se voi tapahtua viemällä asuntoja mukanaan, sillä luolan löytäminen joka ilta oli epävarmaa. Jos siis voitaisiin saada muutettavia telttoja, olisi koko kysymys ratkastu. Mutta voidakseen asua teltoissa, täytyisi olla tulta. Se joka voisi hankkia tulta milloin tahansa, se olisi nykyajan suurin mies. Pastori Axonius oli luonnon jumalilta saanut suurempia tietoja luonnon alaisuuksista kuin kaikki muut, ja Lasse oli, käyttämällä pastorin tietoa, yhdessä hänen kanssaan keksinyt keinon saada tulta. Nyt kysyi hän yhteiskunnalta, tahtoiko se ruokkia hänet ja pastorin saadessaan tulikiveä.

Kokous vastasi kaikuvalla jaa!-huudolla.

Senjälkeen antoi Lasse valmistaa rovion. Heitti mäyrän nahan papin pään ylitse ja ketunnahan hänen hartioilleen. Senjälkeen mutisi hän kääntyneenä aurinkoon päin, jota hän tervehti valon lähteenä, muutamia heprealaisia sanoja, joihin pappi vastasi muutamilla käsittämättömillä sanoilla. Senjälkeen käski hän kansan laskeutumaan polvilleen. Sitte iski pappi tulta ja rovio oli ilmiliekissä.

"Nyt", sanoi Lasse korkealla äänellä, "on uusi aikakausi alkanut. Tulen avulla voimme vaeltaa ympäri maata ja metsänriistaa ei milloinkaan tule puuttumaan. Hell, hokus, pokus, baraschit, baraj, Mahomet!"

Ja kaikki kansa tanssi ikäänkuin humalaisena kauniin roihun ympärillä. Mutta pappi, jota tahdottiin palvella, kääntyi nopeasti takasin luolaan, johon hän piilottautui.

Kun Lasse oli ottanut lupauksen kaikilta, että he määrättyinä aikoina toisivat veronsa, jakoi hän tulikiveä ja käski kansan heti valmistamaan itselleen telttoja, jakaantumaan viiteen joukkoon ja hajaantumaan. Kun he tarvitsisivat enemmän tulta, oli heidän tultava takasin.

Seitsemässä päivässä oli heillä teltat valmiina ja sitte menivät he menojaan metsiin, mutta heille sanottiin, että paitsi silloin kun he tulivat tuliveroa maksamaan, oli joka vuosi määrättynä päivänä talvipäivän seisauksen aikana niin monen kuin mahdollista keräännyttävä suurella roviolla viettämään auringon palaamista ja tulen keksimistä, Senjälkeen selitti Lasse, että pastori Axoniuksella läheisen kanssakäymisen takia jumalain kanssa ei enää ollut kunniaa nähdä heitä niin usein kuin tähän saakka; jonka lisäksi tämä Lassen kautta antoi tietää, ettei hän enää ollut nimeltään Axonius, vaan tahtoi tulla kutsutuksi yksinkertasesti nimellä Uffka, syvämerkityksinen sana, jonka oikeata merkitystä Lasse ei vielä ollut saanut selville, sillä se oli niin syvä, että tarvittiin kuusi ihmisikää sen selville saamiseksi. Ja sitte he hajaantuivat.

Mutta Lasse ja Axonius, eli niinkuin häntä nyt kutsuttiin, Uffka, joiden ei tarvinnut metsästää, istuivat kotona tulen ääressä ja herkuttelivat. Kun heillä oli enemmän ruokaa kuin he voivat syödä, lahjoivat he pian muutamia miehiä ja naisia, joilla ei myöskään ollut halua juosta ympäri metsissä, hoitamaan heidän tiiltään, paistamaan heidän ruokaansa ja neulomaan heidän vaatteensa.

"Nyt on meillä herroja ja palvelijoita myöskin", sanoi Lasse itsekseen; "saa nyt nähdä miten tämä loppuu".

KUUDES LUKU.

Aika kulki eteenpäin ja Lasse istui kaikessa rauhassa vastaanottaen veroa. Mutta seuraavana vuonna suuren uhrin jälkeen odotti hän turhaan, ja nälkäkuolema oli lähellä. Silloin lähetti hän Uffkan, puettuna pitkään takkiin, joka oli valmistettu korpin höyhenistä, tiedustelemaan ja pelottamaan uppiniskaisilta veroaan. Kun, Uffka palasi, oli hän rikkirevitty ja pahoin pidelty. Kansa ei enää kauemmin uskonut häneen ja se ei enää tarvinnut Lassen tulikiviä, senjälkeen kun Peter Snagg oli keksinyt, mistä niitä sai. Mutta Lassella oli muuta varalla, sillä hän oli viisas mies ja hänellä oli muisto tallella. Heimojen kokoonkutsuminen ei maksanut vaivaa, mutta hän meni Peter Snaggin ja hänen heimonsa luo, sillä hän tahtoi lyödä hänet omalla maaperällään ja todistajain läsnäollessa. Kun hän vihdoin rasittavan päivämatkan jälkeen oli tullut Snaggin telttakylään, meni hän kunnioittaen tervehtimään Peteriä, ja pidettyään yhteisen keskustelun olivat he muodostaneet yhtiön erään toisen keksinnön varalle. Heimo kutsuttiin koolle ja Snagg piti seuraavan puheen.

Metsästäjän elämä ei ollut vailla ponnistuksia ja vaivannäköä. Toisinaan oli liialti lihaa, niin että se oli maannut mätänemässä, toisinaan sitä puuttui. Oli tosin tehty heikkoja yrityksiä säilyttää liikoja lihoja kuivaamalla, mutta puutteelliset menettelytavat olivat tehneet heidän toiveensa turhiksi. Nyt olivat kuitenkin Peter Snagg ja Lasse Hulling keksineet erään salaisen kiven, joka voi säilyttää lihaa, kaloja ja nahkoja mätänemiseltä. Tämän, nykyisen aikakauden suurimman keksinnön seuraukset olivat aavistamattomat. Nyt voi metsästää määrättyinä aikoina ja sitte istua rauhassa, ja rauhassa istuminen oli kuitenkin elämän suurin, puhtain ja varmin nautinto. Tahtoiko heimo nyt maksaa Lasselle ja Peterille veroa, niin saisi se heidän keksintönsä.

Kaikuva jaa oli vastauksena.

Peter jakoi senjälkeen valkosta, pieneksi muserrettua kiveä, jota kutsuttiin suolaksi, ja kehotti kansaa joka viikko tulemaan noutamaan varastonsa veronmaksua vastaan, Ja sitte Lasse palasi takasin kotiinsa.

Mutta vero ei tullut erittäin suureksi, sillä kapteeni Skägg oli heimonsa keskuudessa jo ottanut käytäntöön lihansavustusmenettelyn, joka oli tehnyt hänet veronottajaksi, ja Skäggin heimo ei tahtonut suolaa.

Senjälkeen kun suola oli otettu käytäntöön oli ihmisillä parempaa aikaa, ja ne alkoivat istuskella paikoillaan. Mutta nyt oltiin niin tottuneita ankaraan työhön, että täten saatiin tilaisuutta ajatella uusia keksintöjä. Siten oli esimerkiksi lääkäri, joka oli erään heimon veronottaja, löytänyt erään punasen metallin, jota helposti voi muokata ja jota edullisesti voi käyttää nuolien kärkinä. Metalli ei ollut mitään muuta kuin kuparia, ja sen käytäntöönottamisen jälkeen kävi metsästys vielä paremmin, jonka lisäksi siitä tehtiin veitsiä ja kirveitä, joilla puita kaadettiin. Mutta nyt alkoi kaikkialla kuparin etsiminen. Sitä ei voitu löytää. Toiset heimot lähettivät lähettejä tohtori Gaddin luo ja pyysivät saada tietoonsa kuparin löytöpaikan. Hän kieltäytyi ilmasemasta salaisuutta, mutta möi veitsiä ja nuolenkärkiä, suolaa ja tulikiviä vastaan, joita häneltä puuttui, mutta piti hinnan niin korkeana, että toiset heimot suuttuivat, ja eräänä kauniina päivänä ryntäsi seppä Knip, joka oli erään heimon päällikkö, hänen kyläänsä ja otti kapteenin ja hänen heimonsa vangiksi. Kapteeni ja hänen väkensä rukoilivat henkensä puolesta ja saivatkin sen pitää, kun työskentelivät sepän ja hänen väkensä hyväksi eli tulivat näiden orjiksi.

Mutta uhkaavan vaaran pelottama oli Lasse, joka myös oli kateellinen sepälle ja kapteenille, mennyt ulos ja etsinyt käsiinsä erään uuden metallin, joka oli terävämpi kuin kupari eikä taipunut iskuista, ja rautakeihäillä ja kirveillä varusti hän heimonsa, joka nyt otti sepän ja kapteenin heimot vangiksi. Mutta nyt sai Lasse enemmän ajateltavaa kuin hän milloinkaan oli voinut kuvitella, sillä oli vaikeata ruokkia ja vaatettaa niin paljon ihmisiä yhdellä paikalla, ja metsästys oli vähentynyt. Täytyi ajatella uusia ravintoaineita, joita voi pitää silmiensä alla tarvitsematta juosta metsissä. Tätä varten antoi hän vangita muutamia villiä härkiä, lampaita ja vuohia, jotka sidottiin puihin niityillä, ja joiden maitoa ja lihaa mielensä mukaan voi ottaa, ja nyt hänellä oli paimentolaiskansa käskettävänään. Mutta talvella täytyi elukoita ruokkia, ja sitä varten täytyi rakentaa navettoja ja latoja sekä kerätä heinää.

Mutta pian ikävystyttiin tähän yksitoikkoseen ravintoon ja vanhat muistot ihanasta ajasta Onnellisten saarella alkoivat tuntua vatsoissa. Lasse joka oli hyvin käyttänyt aikansa, oli keksinyt pari ruoholajia, joiden siemenet maitoon sekotettuina olivat herkullista ruokaa. Sitäpaitsi oli hän löytänyt paksujuurisia kasveja, jotka olivat karvaita, kun ne kasvoivat laihassa maassa, mutta makeita, kun ne kasvoivat lihavassa. Kun hänellä ei ollut auraa tai kesytettyä vetojuhtaa, antoi hän kaataa metsää ja kasketa. Tuhkaan kylvi hän ruohon- ja nauriinsiemeniään, ja siten oli maanviljelys käynnissä. Kaikki heimot eivät heti seuranneet esimerkkiä. Mutta muutamat seurasivat. Mutta metsän kaatamisen ja polttamisen vaikutuksesta katosi metsänriista. Valituksia vaarallisen savun johdosta alkoi kuulua naapurien taholta, jotka myöskin alkoivat tuntea viljeltyjen yrttien maun, mutta eivät halunneet luopua metsästämisestä tai hävittää metsiään. Ne tekivät senvuoksi silloin tällöin hyökkäyksiä Lassen alueelle, eivätkä tunnustaneet hänen omistusoikeuttaan niin pitkälle, että olisivat antaneet hänelle oikeutta kaskeamalla hävittää maata ja metsästystä. Lassen täytyi karkottaa ne asevoimalla, mutta sillä aikaa kun kansa oli sodassa, ei se voinut tehdä työtä. Siten täytyi toisten ruokkia ja vaatettaa heitä, sillä aikaa kun he olivat ulkona suojelemassa peltoja. Senvuoksi asetti Lasse yleisen puolustusveron.

Nyt alettiin rakentaa taloja ja kuljeskeleminen oli hyljätty. Mutta paikallaanistumisen nautinto oli kalliisti ostettu, ja Lassella ei enää ollut ainoatakaan ilon päivää, sillä hän sai lakkaamatta istua ratkasemassa riitoja ja keksiä lakeja ja asetuksia.

SEITSEMÄS LUKU.

Tavat tulivat yhä raaemmiksi. Liikkuva elämä metsissä oli vaikuttanut jonkun verran elvyttävästi mieliin, ja mahdottomuus säilyttää riistaa kauemman aikaa, teki ihmiset suvaitsevaisiksi. Nyt kun voitiin piilottaa, tulivat ihmiset ahneiksi ja pikkumaisiksi. Ne metsästäjäheimot, jotka vielä liikkuivat lähellä olevissa metsissä, pitivät häpeällisenä toimena ryöstää lehmiltä maitoa, jonka luonto oli määrännyt vasikoille, ja muutamat jalommat sielut päättivät kerran väkivallalla estää tämänkaltasta eläinrääkkäystä. Metsästäjät halveksivat kauan näitä "vasikoita", kuten he niitä kutsuivat; mutta vielä enemmän halveksivat he niitä, kun he saivat nähdä teurastuksen, jolloin mitä raaimman käsittelyn kautta sidotut eläimet pistettiin kuoliaaksi ilman vastarintaa, ja niiden veri juoksutettiin ulos. Tämä oli vastenmielinen näkö metsästäjille, jotka harvoin näkivät kuolintaistelua, eivätkä milloinkaan verenvuodatusta. Peter Snagg, joka oli metsästäjien päällikkö, ei voinut riittävästi ilmaista suruaan ja halveksumistaan raakuuden edistymisestä. Pahemmaksi muuttui asia vielä kun alettiin polttaa metsiä ja ihmiset alkoivat syödä ruohoa "niinkuin eläimet". Ensiksikin katsoi Peter Snagg, että metsien hävittäminen tulisi pilaamaan maan; lisäksi oli hänen mielestään hullunkurista viljellä ruohon siemeniä, jolloin niin äärettömät alat tulivat täyteen kuivia korsia.

"Mikä likanen, kurja, eläimistynyt kansa!", huudahti hän, kun hän näki heidät kumartuneina kuokan ja lapion varressa kävelevän ja tonkivan maata, joka, sadon annettuaan, täytyi lannottaa sonnalla. "Niin pitkälle on raakuus edistynyt, että he syövät likaa! Eivätkö he laahaa sitä ulos navetoistaan pellolle, ja eivätkö he taas laahaa viljaa, joka on siitä kasvanut, takasin latoihin. Hyi helkkari, semmoista kansaa! Ja sitte rakentavat he tiiviitä tupia hirsistä, niin ettei ilmaa pääsee sisälle; ja siellä istuvat he ja haisevat ja lämmittävät, niin että kun he tulevat ulos raittiiseen ilmaan, voivat he pahoin. Ja sitte eivät he koskaan saa nähdä maailmasta muuta kuin poltettuja peltotilkkasiaan ja rakkaita lantatunkioitaan navetan nurkkauksen takana. Niistäpä tulee reippaita ja hauskoja tällä tavalla!"

Lasse, joka vielä jonkun kerran kohtasi ystävällisesti Peteriä, tapasi keskustella hänen kanssaan ja väitti aina, että maanviljelys teki ihmiset rauhallisiksi, sillä se, jolla on laiho paljaan taivaan alla, varoi hankkimasta itselleen vihamiehiä, jotka voisivat ottaa häneltä sadon hänen nukkuessaan.

Mutta Peter väitti puolestaan, että ihminen, joka jotakin omisti, ei voinut koskaan maata rauhassa ja että semmonen ihminen elää aina pelossa jotakin menettävänsä. Ja, jatkoi hän, miten maahan sidotuksi tuntisikaan hän itsensä, miten vaikea olisikaan hänen erota tästä kurjasta elämästä, jolloin hän saa jättää omaisuutensa sattuman varaan. Rankkasade, raesade ja kaatunut aituus voi milloin tahansa tehdä tyhjäksi hänen työnsä hedelmät. Pelokas sukukunta tulisi tästä kaikesta syntymään, orjamaisen, eläimistyneen kansan tulisi hän saamaan näistä maatonkijoista, jotka lopuksi kasvaisivat siihen luuloon, ettei koko maailmassa muuta ollut kuin nämä heidän maatilkkunsa.

Lasse sai pian nähdä seuraukset. Orjat, jotka olivat vaikeita elättää ja vaikeita vartioida, täytyi vapauttaa. Nämä menivät heti metsiin ja kaskesivat. Ja pian oli koko Lassen maakunta täynnä maanviljelijöitä. Syntyi riitoja metsäpalstoista ja syöttömaista. Toisen elukat menivät toisen pelloille ja sotkivat ne. Silloin tuli huuto sopimuksesta yleiseksi ja Lasse näki olevansa pakotettu taas vetämään esiin lain ensimäisen kaaren eli maakaaren, jonka kautta jokainen sai omistusoikeuden siihen maahan, minkä hän oli itselleen ottanut. Mutta pian nähtiin että lakia ei toteltu. Täytyi senvuoksi keksiä rangaistuksia. Kun liikakansotus jo uhkasi ja vankeus olisi tullut epäoikeutetuksi veroksi syyttömille, ja kun lisäksi kaikki halusivat päästä vankilaan saadakseen ruokaa ja asuntoa tarvitsematta tehdä työtä, katsottiin yksinkertaisimmaksi tappaa lainrikkojat. Elämä ei ollut vielä kenellekään niin suunnattoman rakas, sillä verratessa nykyistä ja mennyttä ihanaa elämää Onnellisten saarella, oltiin yleensä sitä mieltä, että elämä oli rasitus. Kuolemanrangaistus hyväksyttiin senvuoksi riemulla ja Rikoskaari oli taas otettu käytäntöön.

Mutta uudet selkkaukset uhkasivat. Lasse näki että asiat alkoivat sotkeutua, mutta ei ollut mahdollista selvittää niitä; oli vaan jatkettava niin kuin oli alettu.

Parin vuoden kuluttua, alituisten riitojen ja lainsäädännön jatkuessa aitausvelvollisuuksista, vesijaksoista, jotka muutamat olivat sulkeneet myllyillä, minkä kautta toisten kalastus kärsi, teiden tekemisestä toisten maalle, kun ihmiset eivät voineet tulla omalle maalleen ajamatta toisten maan kautta, ja muusta semmosesta, tapahtui eräänä päivänä, että eräs talonpoika, kuten nyt kutsuttiin niitä, jotka olivat asettuneet peltojen ja syöttömaiden läheisyyteen, äkkiä kuoli. Hän jätti jälkeensä vaimon ja kuusi lasta, joista kolme poikaa ja kolme tytärtä. Kaikki tahtoivat he ottaa talon, mutta jaettuna ei se voinut elättää kaikkia, ja Lasse halusi kernaammin pitää yhden talonpojan kuin kuusi torpparia, senvuoksi täytyi Lassen ottaa esiin vanha perintökaari, jonka kautta vanhin pojista tuomittiin istumaan talossa ja elättämään äitiä. Muut sisarukset saivat mennä ulos maailmaan ja etsiä palvelusta. Tämän varottamina alkoivat muut talonpojat tulla varovaisemmiksi lasten siittämisessä, ja harvoin nähtiin talonpojan siittävän enempää kuin kaksi lasta, sillä kukaan ei tahtonut lapsistaan palvelijoita. Mutta nyt alkoi niistä, jotka jo olivat syntyneet ja joille ei maata riittänyt, syntyä tyytymättömien luokka. Ne olivat kovin vaarallisia, sillä kun niillä ei ollut mitään menetettävänä, eivät ne pelänneet mitään. Ne muuttivat metsiin, sillä ne eivät voineet nähdä mitään syytä, minkävuoksi heidän täytyisi käydä toisten orjina, jotka ottivat heidän työnsä hedelmät. Lasse sulkeutui moneksi päiväksi huoneeseensa papin kanssa ja koetti keksiä syytä, minkävuoksi muutamien täytyi tehdä työtä ja toisten syödä, mutta he eivät voineet keksiä mitään syytä.

Kuitenkin, kun maata ei saanut jakaa, sattui toisinaan hyvinä vuosina, että sato tuli niin suureksi, että jäi ylijäämää ja talonpojalla oli enemmän yhtä lajia kuin hän voi syödä. Silloin keksi hän vaihtaa tavaraansa toisten kanssa näiden liikaan tavaraan, ja pian tiedettiin tarkalleen minä aikoina ja missä paikoin voi tavata niitä, joilla oli jotakin vaihdettavana. Markkinapaikoilla tavattiin toisiaan, ja sinne tulivat metsästäjät turkiksineen, suolan, kalan ja riistan kera ja vaihtoivat sitä viljaan, juustoon, voihin ja karjaan. Vaihdon helpottamiseksi keksittiin käyttää sinkkiplootuja, jotka leimattiin numeroilla ja jotka kävivät vaihtovälineistä. Mutta kun tällä tavalla rikkauksia alkoi kerääntyä, tuli kateus perinnöttömien ja osattomien keskuudessa niin suureksi, että nämä antautuivat ryöstämään ja rosvoamaan.

Nyt oli yhteiskunta äärimmilleen uhattu ja Lassen täytyi näistä uusista tyytymättömistä pestata sotajoukko vakinaisine soturineen, jonka kautta vanha sotajoukko vielä enemmän lisääntyi ja uusia veroja täytyi asettaa. Talonpojat maksoivat kernaasti veroa kunhan he vaan olivat suojassa. Mutta nämä kelvottomat, jotka istuivat vastarakennetussa tornissa, söivät, joivat, pelasivat ja tanssivat. Ei heillä ollut mitään tehtävänä ja he saivat senkautta päähänsä, että he olivat jotakin parempaa kuin maantonkijat. Heidän tapansa olivat raa'at ja heillä ei ollut kunnioitusta Lassea kohtaan. He menivät ulos teille ja poluille ja rosvosivat vaihtokaupalla käyviä matkustajia, kun nämä tulivat markkinoilta.

Kauan kuului kovaa tyytymättömyyttä talonpoikien taholta, joilla ei ollut halua ruokkia itselleen tyranneja. Kuolemanrangastus ei pelottanut ketään, sillä he odottivat kaikki kuolemansa jälkeen tulevansa Onnellisten saarelle, ja he menivät kuolemaan niinkuin pitoihin. Lasse oli nyt pakotettu keksimään jotakin, joka pelotti heitä kuoleman suhteen. Ja hänen ei tarvinnut etsiä kauan.

Uffka, eli entinen pappi Axonius, joka oli vajonnut jonkinlaiseen nautamaiseen horrostilaan, herätettiin nyt ja lähetettiin ulos saarnaamaan valtiollista eli helvettiuskontoa. Tämän kauniin opin pääkohdat olivat seuraavat: kaikki ihmiset, jotka eivät ole saaneet maata, ovat lurjuksia; jumala on luonut heidät, mutta he olivat tottelemattomia ja tottelemattomuus esivaltaa vastaan on suurin synti, senvuoksi pitääkin kaikkien, jotka eivät ole saaneet maata, ja jotka eivät tahdo tehdä työtä toisille, kuolemansa jälkeen tulla helvettiin, jossa heitä ijankaikkisesti elävältä korvennettaisiin. Tämä päättömyys ei alussa tehnyt mitään vaikutusta kansan turmeltumattomiin mieliin, mutta tottumuksen voima on suuri ja vähitellen onnistui Uffkan maalattujen taulujen avulla pelottaa naisia kuoleman suhteen. Se oli ensi askel. Mutta soturit vaan kujeilivat papin kanssa ja olivat parantumattomia. Vihdoin täytyi Lassen käyttää toista menettelytapaa heitä vastaan. Hän lahjoi heidät.

Maa jaettiin lääneihin, joiden päälliköksi pantiin soturi. Nyt voitiin jotakuinkin pitää talonpoikia kurissa, sillä jokaisella lääninpäämiehellä oli torni ja soturia. Mutta nämä päämiehet harjottivat rajatonta sortoa talonpoikien suhteen ja keksivät myöskin ottaa veroa jokaiselta kauppamieheltä, joka kulki heidän alueensa läpi. Tätä veroa kutsuttiin tulliksi, ja sen sanottiin olevan kaupan suojelemista varten ("suojelijain" rosvousta vastaan nimittäin).

Siten mentiin "eteenpäin" edistymisessä.

Lasse oli mennyt naimisiin ja saanut lapsia. Hänen menonsa lisääntyivät ja hänen täytyi ottaa uusia veroja. Mutta silloin valittivat talonpojat. Heillä oli itsellään niin paljon lapsia elätettävänä, sanoivat he, että he eivät halunneet elättää toisten lapsia; ja pojat ja tytöt tekivät lapsia aivan hillittömästi. Lasse näki olevansa pakotettu ottamaan käytäntöön uuden säännön, jonka mukaan henkilöitä, joilla ei ollut maata tai muuta omaisuutta, kiellettiin suuren sakon uhalla tekemästä lapsia. Ja ankaran tarkastuksen ylläpitämiseksi niiden suhteen, jotka synnyttivät lapsia, määrättiin jokainen, joka tahtoi mennä naimisiin, ilmottautumaan Uffkan luona, jonka ensin tuli antaa heille esitiedot helvettiopissa, johon uskomista jokaisen miehuuden ikään tulleen miehen ja naimakuntoisen tytön oli valalla luvattava. Vanhemmat valittivat ja ruikuttivat, mutta se ei auttanut, sillä sotilasmahti ratkasi nykyään kaikki omantunnonasiat ensimäisessä ja viime kädessä. Lisäksi tuli eräs toinen seikka.

Naiset, jotka olivat asettuneet miesten suojeluksen alaisiksi lastensa vuoksi, olivat senkautta joutuneet riippuvaisuuteen, joka lähenteli palvelijain asemaa. Nainen teki kaikki pikkutehtävät kotona, ja sisaret, jotka olivat perinnöttömiä, palvelivat veljiään. Kun kuitenkin jokainen talonpojan poika, joka tahtoi mennä naimaan, pelkäsi tulevansa huonoihin oloihin lisääntyneiden menojen takia, olivat tytöt jäädä naimattomiksi. Vanhemmat alkoivat silloin antaa tyttärilleen huomenlahjoja ja antoivat lopuksi heille puolen perintöoikeutta. Ne, joilla oli suuri perintö, tulivat siten helpommin naiduiksi kuin ne, joilla oli vähänen. Tämän kautta toimivat maanomistajat yhdessä niitä vastaan, joilla ei ollut maata, ja siten syntyi maa-aateli raa'an väkivallan eli varas-aatelin ohella, mutta sen alapuolelle.

Mutta varas-aateliset olivat rauhattomia herroja, joiden mielissä iloset muistot metsästysajoilta vielä elivät, ja saadakseen jotakin huvitteluaan varten, ottivat he huostaansa ne harvat metsästysmaat, jotka vielä olivat jälellä, ja talonpojilta kiellettiin aseiden käyttö. Eräs toinen näiden vaikeiden tekemä keksintö, joka herätti kaikkien talonpoikain oikeutettua harmia, oli kesyttää susia, jotka eivät kuitenkaan koskaan tulleet kesymmiksi, kuin että ne tottelivat herraansa, mutta purivat kaikkia muita. Niiden ilmotettiin olevan metsästyksen vuoksi, mutta ne olivat oikeastaan suojelemassa varasomaisuutta sillä aikaa kun varkaat makasivat humalaansa pois. Tämä varkaiden kumppanuus villien eläinten kanssa harmitti talonpoikia tavattomasti, mutta nyt ei heillä enää ollut mitään toivoa saada ääntään kuuluviin.

Lopulta alkoi herrain metsästysinto suuntautua toisiaan vastaan ja he tekivät pieniä hyökkäyksiä toistensa torneja vastaan. Talonpojat tulivat aina kärsimään tästä, sillä herrain hevoset tallasivat heidän peltonsa; näidenkin, voimissa heitä itseään voimakkaampien eläinten kanssa olivat herrat liittoutuneet. Talonpojat, jotka olivat aseettomia, eivät mahtaneet mitään asestettuja miehiä ja villiä eläimiä vastaan. Mutta he valittivat Lasselle. Tämä, joka oli nähnyt asiain yhä enemmän sotkeentuvan, ei keksinyt muuta neuvoa kuin asestaa talonpojat ja näiden sekä oman soturijoukkonsa avulla kurittaa herroja. Ja hän teki niin.

Tämän jälkeen tarvitsi vaan ottaa askel kokonaan, ja hän antoi huudattaa itsensä kaikkien päällikköjen päälliköksi eli kuninkaaksi. Antaakseen enemmän loistoa hommalle pani hän toimeen suuret kruunaukset. Puettuna punaseen, siilinnahalla reunustettuun sudennahkaturkkiin sekä majavannahkaseen lakkiin närhinhöyhenineen, antoi hän ulkona suurella niityllä Uffkan voidella ympäri suunsa tervaa, jonka jälkeen koko kansan täytyi vannoa helvettiopin kautta että Lasse oli jumalan lähettämä sekä että hallitsijahuone Hulling polveutui Japhetista, Noan pojasta, jonka vuoksi kaikkien muiden tornipäälliköiden tuli olla hänelle alamaisia ja maksaa hänelle veroa. Tämä viimeksimainittu velvollisuus ei ollut näille mikään vaikeus, sillä he panivat vaan uuden veron talonpoikiensa maksettavaksi. Ja siten oli Lasse I Hullingien suvusta voideltu kuninkaaksi Jumalan armosta. Mutta antaakseen enemmän arvokkuutta kuninkaan nimelleen, antoi hän kirjottaa sen tästälähin; Lasse I Hugo, Hulling von Japhetinpoika.

Nyt seurasi melkosen rauhallista aikaa. Helvettioppi oli nimittäin levinnyt ja kuolemanpelko oli niin suuri, että harvoja rikoksia tehtiin.

Mutta uusi maataviljelemättömäin luokka oli syntynyt. Muutamat näistä, jotka eivät saaneet rauhassa retkeillä ympäri maata, sillä nyt oli sakko maankiertämisestä, olivat asettuneet lääninpäällikön tornin ympärille ja valmistivat vaatteita ja kenkiä laiskalle sotaväelle. He saivat kohtalaisen maksun, mutta nauttivat päällikön suojaa, se on: he saivat maksaa veroa siitä, että tekivät työtä laiskureille. Mutta ihmisten mielet olivat jo niin harhaanjoutuneet, että räätäli- ja suutariparat eivät huomanneet tätä petosta, ja helvettiopin käytäntöönottamisen jälkeen oli kuolemanpelko tullut niin suureksi, että kernaammin elettiin mistä hinnasta tahansa, minkä painon alla tahansa ja minkälaisten nöyryytysten alaisina tahansa, ennenkuin uskallettiin kuolla. Mutta suutarien ja räätälien täytyi myös syödä ja juoda, eikä tornin ympärillä kasvanut mitään.

Talonpoikien täytyi senvuoksi tuoda heille ruokaa, vaihtaen sitä kenkiin, vaatteisiin ja rahaan. Mutta herrat rakensivat muurin, joka aidotti alueen tornin ympärillä, ja muuriin panivat he portin, portin luo kirjurin, sillä jo kauan oli ollut kirjureita, jotka ottivat maksun talonpojilta siitä, että hän sai tuoda kaupunkiin ruokatavaroita ja myydä. Talonpojat eivät voineet ymmärtää, minkä vuoksi heidän täytyi maksaa siitä, että he vaivautuivat tuomaan ruokaa kaupunkiin, eikä kukaan muukaan sitä ymmärtänyt, mutta "se oli niin kirjotettu".

Lopuksi menivät eräänä kauniina päivänä muutamat viekkaat kauppiaat Lassen luo ja saivat hänen päähänsä, että maanviljelys rappeutui, jos talonpojat matkustaisivat kaupunkiin myymään; senvuoksi ottivat he ostaakseen talonpojilta, luvaten siitä maksaa veroa "majavahatulle"; niin kutsuttiin nyt Lassea. Hän suostui ehdotukseen, mutta silloin kieltäytyivät talonpojat myymästä. Kaupungissa syntyi nälänhätä, ja talonpojat määrättiin kuolemanrangaistuksen uhalla myymään kauppiaille. Silloin asettivat talonpojat pahuuttaan niin korkeita hintoja tavaroilleen, että Lasse heti antoi kirjotettuja taksoja, jotka määräsivät hinnan talonpojan karjalle ja viljalle, ja nyt oli kaupungin ja varkaiden tulevaisuus turvattu, ja rauha ja onni vallitsi viiden pitkän kuukauden kuluessa, jonka vuoksi Lasse sotilailtaan sai nimen Lasse Navetanlukko, koska hänellä ikäänkuin oli avain talonpojan navettaan, jonka hän avasi ja sulki mielensä mukaan.

KAHDEKSAS LUKU.

Rauha oli kuitenkin vaan näennäinen eikä siihen ollut luottamista. Vanhoilla talonpojilla, jotka olivat olleet mukana kaiken kehittyessä, ei ollut tosin minkäänlaista kunnioitusta Lassea kohtaan, jonka kanssa he kerran olivat olleet sinät ja veljet, mutta nyt hänellä oli valtaa suojella heitä sotamahdin avulla, he olivat väsyneitä selkkauksiin ja antautuivat. Mitä oli tehtävä? kysyivät he itseltään, ja kun ei mitään ollut tehtävissä, totuttiin vaikenemaan ja kärsimään.

Mutta ei ollut yhtä helppoa kesyttää nuorta sukupolvea, joka ei tahtonut totella isää tai äitiä, vielä vähemmin vieraita henkilöitä. Turhaan koetti Uffka pelotella heitä helvetillä. Heidän ajatuksensa olivat vielä terveitä, niin että he käsittivät koko valehistorian järjettömyyden ja nauroivat Uffkalle. He tulivat rajuiksi ja hillittömiksi, eivät sietäneet istua sisällä epäterveellisissä ja pahaltahaisevissa tuvissa, vaan juoksentelivat ympäri metsissä ja kedoilla seikkailuja etsien. Vanhemmat antoivat heille selkään, mutta pojat pistivät tulen tupiin ja heinäsuoviin ja karkasivat metsiin. Yhteiskunta oli tällä kertaa vakavasti uhattuna ja joku ehdotti tosissaan, että joka toinen poika oli salvettava, että vastaisuudessa saataisiin työväkeä. Mutta Lasse inhosi tätä äärimmäistä, luonnotonta toimenpidettä. Hänellä oli toinen menettelytapa, jonka hän oli säästänyt mahdollisimman kauan, koska hän itse paheksui sen luonnottomuutta ja epäinhimillisyyttä, sillä hän oli itse nuorena läpikäynyt saman kuurin, ja sen muistot kummittelivat vielä hänen mielessään kaameimpina, mitä hän oli kokenut. Jokaisen kylän oli kustannettava rangaistuslaitos, johon lapset ennen kuudetta ikävuottaan oli suljettava ja jossa heitä joka päivä puolinälkäsinä ja kepin uhatessa oli totutettava orjuuteen, sekä kuuntelemalla vuosikausia helvettioppia ja erästä uutta siveysoppia, jonka Lasse ja Uffka olivat keksineet, vähitellen oli saatava itseensä imeytymään sen kunnioituksen ja kuuliaisuuden, jota he luonnostaan eivät olleet velkapäät herroilleen osottamaan. Menettelytapa oli suurimmassa määrässä tunnoton, mutta sillä oli sama vaikutus kuin salvamisella.

Joku aika tosin kului oppikirjojen kirjottelemiseen, mutta oli liian paljon voitettavana, jotta ei olisi uhrattu aikaa ja huolta uuden laitoksen aikaansaamiseksi.

Kun laitos oli valmis, osottautuikin päämäärä tulleen saavutetuksi. Lapset sulettiin huoneeseen aikaisin aamulla, ja ensimäinen asia, minkä he oppivat, oli vaitioleminen. Se oli tärkeintä kaikesta, sillä nyt ei tarvinnut yläluokan, kuten se kutsui itseään, koska "Jumala" oli pannut sen alaluokan yläpuolelle, pelätä mitään arvostelua alaluokan taholta. Toinen opittava asia oli totteleminen: se on taito tehdä toisen tahdon mukaan ja olla omaamatta omaa tahtoa. Monien lasten sulkeminen samaan huoneeseen tuotti loistavan menestyksen, sillä epäterveellinen ilma pilasi terveyden, ja terveyden kadotessa katosivat voima ja tahto. Mutta tottumus suunsa kiinnipitämiseen, se on totuuden vaikenemiseen, tuotti erään vaikeuden, jota ei oltu otettu laskuihin. Lapset huomasivat nimittäin, että vastaamalla jaa, silloin kun piti vastata ei, voi hankkia itselleen etuja, kuten palkintoja tai vapautuksia rangaistuksesta, ja senvuoksi alkoi valhe kukostaa. Tottelevaisuus taas puolestaan synnytti kavaluutta. Lasten mielestä oli väärin pidellä kiinni toveristaan, sillä aikaa kun opettaja piiskasi häntä, mutta he toimivat vastoin sitä minkä katsoivat olevan oikein, ja tottuivat vähitellen toimimaan vastoin vakaumustaan. Niitä, jotka valehtelivat paraiten ja olivat kavalimpia, kutsuttiin kilteiksi lapsiksi, ja ne saivat pipari- ja hunajakakkuja, ne, jotka puhuivat totta ja olivat rehellisiä, saivat selkäänsä ja jäivät ilman ruokaa. Senkautta oli kasvatuksen perustus laskettu. Lasse hämmästyi toisinaan tuloksia, mutta mitä voi hän tehdä kun hän kerran oli lähtenyt liukkaalle jäälle.

Kuitenkin oli lastenpiiskurien vaikea täyttää pitkää oppiaikaa pelkällä kepillä, ja senvuoksi täytyi keksiä uusia oppiaineita. Koulussa opetettiin senjälkeen, paitsi valetta ja kavaluutta, kokonaista valeläjää, jota "siveysopin" yhteisellä nimellä istutettiin kalpeisiin ja sairaaloisiin lapsiin. Ensimäinen siveysoppi kuului: Jumala on luonut talonpojat ja käsityöläiset tekemään työtä niille, jotka eivät tahdo tehdä työtä. Toinen siveysoppi: Ole tyytyväinen osaasi! (Tämän käskyn täyttäminen ei ollut vaikeaa niille, joiden kadehdittavana osana oli vapautua työnteosta, mutta niille, joiden kovana osana oli työnteko, oli se mahdoton.) Kolmas siveysoppi: Sinä et saa harjottaa sukupuoliyhteyttä, ellei sinulla ole kaksitoista tynnyrinalaa maata tai Uffkan lupa. (Eräs suuri poika, joka väitti, että tämän käskyn olisi pitänyt kuulua seuraavasti: Sinun on täytynyt olla mukana hakkaamassa kaksitoista tynnyrinalaa maata, saadaksesi harjottaa sukupuoliyhteyttä! — pantiin pimeään kellariin.) Neljäs siveysoppi: Älä ota toisen omaisuudesta! (Muuan tyttö, joka sanoi muistavansa, miten hänen isänsä otti omaisuutensa kaikkien yhteismaasta, sekä että hänen isänsä siis oli rangaistava, saatiin kuudella parilla vitsoja vakuutetuksi siitä, että hän oli väärässä.) Viides siveysoppi: Älä tapa ketään! (Eräs alaikäinen, joka kysyi, tarkotettiinko tällä myöskin Lassea ja pyöveliä, jotka tappoivat kaikki, jotka eivät tahtoneet tappaa metsästäjäkansaa metsissä, pantiin jalkapuuhun.) Kuudes siveysoppi: Sinä et saa edes ajatella, että se mikä nyt on, voi olla huonoa. (Tämä oli hienoin kaikista siveysopeista, sillä se tappoi kaiken ajattelun ja senkautta vastustuksen siemenessään!)

Mutta se ei sittekään auttanut. Nuoriso teeskenteli ja valhetteli, mutta toisinaan tunkeutui totuus esiin ja silloin oli yhteiskunta taas uhattu. Ikävystyttiin niin elämiseen, että annettiin työn ja kaiken mennä menojaan; nähtiin itse nälkää, mutta silloin alkoi yläluokkakin nähdä nälkää ja menestyä huonosti ja se ei käynyt päinsä. Helvetinpelko katosi, sillä oltiin sitä mieltä, että nyt maan päällä jo oli helvetti, ja pahempaa ei voitu saada. Lasse ja Uffka olivat pian pakotettuja, tekemään joitakin ajanmukaisia muutoksia helvettioppiin, ja nyt alkoivat papit enemmän puhua taivaan tulevista iloista kaikille niille, jotka elämässä olivat kärsineet ja olleet huonossa asemassa. Se seikka, että muutamat vastustushaluiset silloin esiintoivat otaksumisen, että Lasse ja yläluokka, joilla elämässä oli ollut hyvä olla, johdonmukaisesti tulisivat helvettiin, ei vaikuttanut asiaan, sillä vastustusmiehet poltettiin roviolla ja heidän kysymyksensä jäivät vastaamatta. Mutta mahdollisuus päästä taivaaseen löyhensi kuria ja täytyi keksiä uusia keinoja. Ja nyt viekoitteli Lasse muutamia nahjuksia, jotka eivät tahtoneet tehdä työtä, tekemään viisuja alaluokan valistamiseksi. Ja nyt tuli joukko runoilijoita. Nämä pukeutuvat huonosti, vaikka heidän ei olisi tarvinnut, sillä heillä oli valtion palkka, mutta heidän tuli ulkonäkönsä kautta luulotella alaluokalle, että he olivat lähteneet "syvistä riveistä". He kulkivat ympäri ja lauloivat, että elämä oli ihana; että oli uskottava kaikista ihmisistä hyvää; että kaikki Lasset, Uffkat, lääninpäälliköt, vanhemmat, sukulaiset, holhoojat ja kasvattajat olivat niin kovin hyviä ja tahtoivat alaluokalle hyvää; että kaikki tyytymättömyys siitä, että jotkut tekivät työtä ja toiset söivät, oli vaan kateutta ja huonoutta; että kunhan vaan jokainen hoitaa tehtävänsä, käy kaikki hyvin, vaikka mikä meitä kohdanneekin; että maanviljelys ja käsityö ei ollut työtä, vaan että todellisen työn, raskaimman työn oli Jumala laskenut hallituksen, sotamahdin ja Uffkain kannettavaksi; että täytyi ottaa maailma semmosena kuin se oli (myöskin semmosena miksi se oli muuttunut Lassein ja Uffkain koiranjuonien kautta). Tämä naula veti. Ensin opittiin laulut ulkoa ja sitte ne kaikuivat korvissa ja siirtyivät lopuksi ajatuksiin.

Mutta pian huomattiin alaluokankin alkavan käyttää viisuja jyristäkseen yläluokkaa vastaan. Lasse näki kauhulla tämän uhkaavan pilven, mutta hän ei ollut huvikseen oppinut menneisyydestä. Hän koetti ensin antaa viisunlaulajille valtion palkkaa. Se auttoi jonkun aikaa, mutta pian oltiin vallan hukassa viisunlaulajilta, jotka tahtoivat palkkaa, ja verot lisääntyivät. Silloin kun ei mikään muu auttanut, näki hän olevansa pakotettu muodostamaan pienen nurkkakunnan. Seitsemäntoista pahimmista viisunlaulajista valittiin ja selitettiin olevan erehtymättömiä. Kaikki muut, jotka tahtoivat tehdä viisuja, selitettiin kelvottomiksi. Sillä oli asia autettu. Kansa, joka maksoi näille seitsemälletoista siitä hyvästä, että sai niiltä moitteita, tottui pian kouluissa pitämään näitä seitsemäätoista erehtymättöminä, ja kaikkia muita pidettiin kelvottomina. Ja sen kautta saatiin kaikki tyytymättömät viisuniekat vaikenemaan, sillä kukaan ei tietysti tahtonut olla saamatta edes kiitosta näiltä seitsemältätoista, ja siitä johtui, että sittemmin kaikki viisut laulettiin samassa äänilajissa.

Kun nyt koulut lisääntyivät ja vaikeus saada siveysoppikirjoja kaikille tuli suureksi, täytyi Lassen vihdoin — sillä hän pelkäsi päästää irti niin vaarallista keksintöä — panna pystyyn kirjapaino. Mutta jotta ei tätä vaarallista laitosta käännettäisi häntä ja hänen tekojaan vastaan, antoi hän asettaa sen kuninkaallisen valvonnan alaiseksi.

Kuninkaallisen kirjapainon ensimäinen painotyö oli Painovapauslaki. Salaisessa seurassa Tyytymättömät oli eräänä iltana kokous heinäparvella, juuri siihen aikaan kun uusi Painovapauslaki ilmestyi. Metsästäjä Paul oli saanut yhden kappaleen sitä ja hänen tuli lukea se tarkastusta varten. Asetuttiin järjestykseen kuuntelemaan. Paul alkoi lukea:

"Painovapauslaki. 1 §. Jokaisella kansalaisella on oikeus lausua ajatuksensa painotuotteissa!"

"Eläköön!" vastasivat Tyytymättömät. "Eläköön vapaus!"

"2 §", luki Paul. "Puhdasta helvettioppia, joka on jumalasta, ei saa alistaa tarpeettoman arvostelun alaiseksi ".

"Ohoo", sanoivat Tyytymättömät. "Juuri sitä olisi ensinnä ollut arvosteltava."

"3 §", luki Paul. "Jokainen kirjailija olkoon velvollinen kirjottamaan kunnioittaen Lasseista, Uffkoista, lääninpäälliköistä, sotilaista, kirjureista ja lastenpiiskureista, ja näiden tuttavista ja ystävistä."

"4 §. Seura keskinäistä ylistystä varten eli 17 erehtymätöntä ovat oikeutetut tukahuttamaan jokaisen kirjotusyrityksen, joka on suunnattuna siveysoppeja vastaan". Tässä keskeytti Rudolf hiilenpolttaja: "Muistelkaamme mitä siveysopeilla tarkotetaan!"

Paul metsästäjä muisteli: "Siveysoppi, se on 1:o että kaikki talonpojat ja käsityöläiset ovat syntyneet tekemään työtä Lasselle, Uffkalle, j.n.e.; 2:o ettei kukaan saa harjottaa sukupuoliyhteyttä omistamatta kaksitoista tynnyrinalaa maata tai saamatta Uffkan suostumusta".

"Riittää, riittää", huusivat Tyytymättömät, "se muistetaan liiankin hyvin. Jatka!"

"5 §. Ei kukaan, paitsi seura keskinäistä ylistystä varten, saa lausua mitään jostakin kuolleesta Lassesta".

"6 §. Jokaisella kansalaisella on täysi oikeus ilmaista ajatuksensa painotuotteissa!"

Tyytymättömät erosivat vahvasti päättäen käyttää hyväkseen uutta painovapautta ensimäisessä paraassa tilaisuudessa. Lastenpiiskurit olivat ensimäisiä, jotka saivat painovapauden tuotteita, ja Siveyskirjaa painettiin tuhansissa kappaleissa, naulattiin tupien seinille ja jaettiin alaluokan keskuudessa, sillä yläluokka, joka oli keksinyt Siveyskirjan, osasi sen ulkoa. Mutta Lasse väsyi ja vanheni ja hän tunsi loppunsa lähenevän. Senjälkeen kun hän oli kutsunut kokoon kaksituhatta soturia, antoi hän näiden valita perintöruhtinaan. Ja katso vaali lankesi hänen poikansa päälle, jota kunnioitettiin nimellä Lasse II Axel. Lasse itki liikutuksesta näin suurenmoisesta kansan rakkauden osotuksesta hänen huonettaan kohtaan, ja hän käytti hyväkseen etsimättä tullutta tilaisuutta ehdottaakseen, että majavannahkalakki ja tuoli tulisivat perinnöllisiksi hänen suvussaan. Kun tämän johdosta syntyi tyytymättömyyttä lääninpäälliköiden kesken, esiintyi Uffka ja vetosi kansaan, joka seisoi kaukana metsässä soturien takana. Kansa, joka vihasi sotureita eikä ollut kuullut muuta kuin että nämä vastasivat ei, huusi luonnollisesti jaa, ja nyt täytyi soturien perääntyä. Lasse kiitti tästä uudesta kansan rakkauden osotuksesta, ja hänen mielestään oli tämä "syvistä riveistä" lähtenyt huuto ikään kuin Jumala itse olisi puhunut, sillä Kansan ääni on Jumalan ääni, ja Lasse II riensi ottamaan yhtä kauniin kuin valheellisen vaalilauseen: Kansan rakkaus lähinnä palkkaani!

Lasse, joka oli niin monien vaihtelevien liikkeiden järkyttämä, laskeutui kuolinvuoteelleen kylläisenä vuosista ja kunniasta. Kun hän oli antanut kaikille vihollisilleen näiden rikokset anteeksi ja otettuaan Uffkalta vastaan vakuutuksen taivaaseen pääsystä, nukahti hän. Kaikki 17 erehtymätöntä kirjoittelivat ylistyslauluja hänen toimintarikkaasta elämästään, ja Uffka piti hautapuheen tekstistä: autuaat ovat kuolleet, jotka Herrassa kuolevat. Lasse II kuivasi kyyneleensä ja astui valtaistuimelle.

YHDEKSÄS LUKU.

Lasse II Axel oli lempeä herra, joka ei rakastanut sotia, vaan piti sivistyksestä ja tieteistä. Hänen ensimäisenä hallitustoimenpiteenään oli antaa kirjottaa Lasse I:n historia. 17 erehtymätöntä kävivät työhön käsiksi ja onnistuivat he aikaansaamaan oikein mestariteoksen, jonka arvo tuli pysyväiseksi. Lassea kutsuttiin siinä Suureksi, ja syystä, sillä hän oli pannut perustuksen koko uudelle yhteiskuntamuodolle, ja hänellä oli aina ollut kansan menestys korkeimpana silmämääränään. Mutta Tyytymättömien seura kirjotti toisen historian Lassesta, jossa häntä yksinkertasesti ja suoraan kutsuttiin "Tyhmäksi Hullingiksi". He selittivät, että hän oli pannut toimeen nykyisen orjuuden, jossa oli elättäviä ja elätettäviä, veroja työtä tekeville ja verovapaus työstä vapautetuille. Lisäksi, että hän oli turmellut nuorison ottamalla käytäntöön vankilat ja lastenpiiskurit; että hän oli aasi ja hänen yhteiskuntansa hullunkurinen. Kirja otettiin takavarikkoon ja se poltettiin yhdessä tekijäinsä kanssa, jonka jälkeen Seura keskinäistä ylistystä varten asetti palkinnon, jona oli 6 naulaa sinkkiä, sille, joka kirjottaisi kauneimman kunniamuistomerkin Lasse I Hugosta, jota kutsuttiin Suureksi.

Kun Lasse II Axel kuitenkin huomasi, ettei tyytymättömyyttä yhteiskunnassa voinut yhtäkkiä tukahuttaa, antoi hän laatia valtakunnan historian, jossa isä Lassen jälkeenjättämän kappaleen nojalla Rudbeckin Atlanticaa täydellisesti todistettiin, että nykyinen valtakunta todella oli täydellisin kaikista valtakunnista sekä että se itse asiassa oli Atlantica eli Onnellisten saari. Sitä saarta, jossa heidän esi-isänsä olivat asuneet ja jossa he olivat kuvitelleet olleensa onnellisia, ei ollut milloinkaan ollut olemassa. Se oli vaan Tyytymättömien keksintöä saattaakseen kansan tyytymättömäksi. Ja nyt ottivat lastenpiiskurit käytäntöön uuden oppikirjan, jonka nimi oli Nykyajan Ylistys eli Täydellisin Yhteiskunnista.

Sillävälin oli joukko kirjurien ja soturien lapsia kasvanut täysikäisiksi. Samoinkuin kuninkaan vaalissa, otettiin riidan ja hajaannuksen välttämiseksi tässäkin käytäntöön se tapa, että toimet tulivat perinnöllisiksi, mutta kun kirjurit ja soturit jatkoivat sukuaan estelemättä ja ilman kahtatoista tynnyrinalaa maata, sillä he olivat luonnollisesti sen lain yläpuolella, jonka he olivat laatineet, niin oli maa pian tulvillaan yläluokan lapsia, joilla ei ollut työtä. Valtio niitä elätteli apurahoilla ja palkinnoilla, palkinnoilla siitä, ettei niiden tarvinnut varastaa tai murhata, ja niin monelle kuin mahdollista perustettiin toimia. Mutta kun toimettomilla oli vaikeaa olla mitään tekemättä, keksivät he kaikenlaisia hassutuksia, enemmän tai vähemmän typeriä. Muuan otti kerätäkseen nappeja, toinen kuusen, männyn ja katajan käpyjä; kolmas hankki itselleen matka-apurahan matkustaakseen ulos maailmalle. Viimemainittu oli palannut takasin keksittyään kuolleen kielen, jonka hän oli löytänyt puutauluista. Kun kielen avain seurasi mukana, oli sitä helppo lukea, ja keksijä, joka kutsui kieltä Schoscho-kieleksi, oli kovin ylpeä osatessaan kieltä, jota ei kukaan muu osannut. Se, joka oli kerännyt nappeja, oli saanut kokoon aivan kauhean kokoelman. Kun hän ei tiennyt, missä hän lopulta olisi sitä säilyttänyt, sai hän valtion kassasta varoja rakentaakseen talon kokoelmansa säilyttämistä varten. Täällä hän ryhtyi järjestämään nappejaan. Oli monta tapaa jakaa niitä: voi jakaa ne alushousunnappeihin, housunnappeihin, takinnappeihin j.n.e., mutta meidän miehemme keksi paljon taiteellisemman ja senvuoksi vaikeamman järjestelmän. Mutta tähän tarvitsi hän apua. Hän kirjotti ensin tutkielman Nappien Tutkimisen Välttämättömyydestä Tieteelliseltä Näkökannalta. Senjälkeen esittäytyi hän Verotuskamarissa anoen professorinpaikkaa Nappilogiassa, sekä kahta apulaisen paikkaa. Anomukseen suostuttiin, pikemmin jotta hankittaisiin toimettomille jotakin hommaa, kuin itse asian vuoksi, jonka arvoa ei vielä voitu arvostella. Kun miehellä, hänen nimensä oli Hylling (luultiin hänen syntyneen jostakin Hullingista ilman Uffkan lupaa), sattumalta oli kaksi aviotonta poikaa, joiden piiskauskasvatusapua hänellä ei ollut varaa maksaa, ei apulaisten paikkoja tarvinnut julistaa avonaisiksi. Hylling oli pian tuleva hämmästyttämään maailmaa ensimäisellä täydellisellä tieteellisellä järjestelmällä. Kahdessa vuodessa oli hän saanut sen valmiiksi ja se oli ihmeellinen jättiläistyö, sillä sen luokkien alaiseksi voi kaikki maailman napit luokitella. Järjestelmä oli seuraavan näköinen:

NAPPIA:

Sinkki Kupari Tina Rauta Lasi Puu

Lävellisiä; 1 luokka: 1:llä lävellä j.n.e. 2 " 2:lla " 3 " 3:lla " 4 " 4:llä " Lävettömiä: j.n.e. 1 luokka: Ilman 1 läpeä 2 " " 2 " 3 " " 3 " 4 " " 4 "

Hakasilla varustettuja: j.n.e. a) pyöreillä hakasilla a) rihlattuja b) ilman rihloja b) pitkulaisilla hakasilla a) rihlattuja 1) lyhytrihlasia 2) pitkärihlasia b) ilman rihloja 1) avonainen 2) avonainen

Tämä herätti suunnatonta huomiota.

Mutta se joka oli kerännyt käpyjä, ei tahtonut olla huonompi, ja hän hämmästytti pian maailmaa suurella taiteellisella järjestelmällä, jossa kaikki kävyt jaettiin 67 luokkaan, 23 sukuun ja 1,500 lajiin.

Jo kauan oltiin oltu aikeissa laajentaa opetuskursseja ja kun pidettiin sopimattomana, että alaluokan lapset saisivat oppia yhtä paljon kuin yläluokan lapset, päätettiin perustaa yliopisto. Oli jo kolme tiedettä: Schoscho-kieli, nappologia ja käpylogia, mitkä tieteet tästälähin tulivat pakollisiksi. Mutta kun varakkaat talonpoikain lapset ja käsityöläisten lapset myöskin lähettivät lapsiaan yliopistoon, pantiin toimeen yksityisiä keskusteluja, joihin ainoastaan yläluokan lapset pääsivät ja joita ilman ei voinut ottaa tutkintoa. Jos joku alaluokan lapsi siitä huolimatta jonkun kerran keinotteli itsensä tutkinnosta läpi, ei hän silti saanut tointa, sillä toimet olivat perinnöllisiä.

Lasse II Axel, kuoli — sitä ei voitu estää, mutta sai kuoltuaan nimen Lasse Viisas.

KYMMENES LUKU.

Poika, joka astui valtaistuimelle, kutsui itseään yksinkertaisesti Andreas VII:ksi, mistä syystä, ei tiedetä, mutta luullaan sen tapahtuneen vissien historiallisten edellytysten vuoksi. Hänen hallitusaikanaan syntyivät kaunotaiteet. Muuan leipurin oppipoika sotki nimittäin eräänä päivänä taikinaa; hänen tuli tehdä rinkilä, mutta hän teki sen sijaan vuohen. Schoscho-kielen professorin, joka sattumalta astui sen ikkunan ohitse, missä poika seisoi työtä tehden, silmät avautuivat näkemään tämän suuret taipumukset ja hän antoi pojan tehdä vuohen savesta taikinan sijaan ja poltti sen sitte uunissa.

Maalaustaiteen synty tapahtui toisella tavalla. Eräässä eristetyssä seudussa saarella oli kauan huomattu, että joukko toimettomia hiilimiilunpolttajapoikia otti hiiliä ja piirteli tukeille. Ensin piirtelivät he ruokottomuuksia, mutta sitte piirustelivat he kaikkea mitä näkivät. Luultiin ensin tämän olevan jonkinlaista hulluutta tai matalajärkisyyttä, mikä oli puhjennut raivoamaan, sillä oli todella hassua nähdä joukon nuorukaisia juoksentelevan ympäri harakkain tavoin ja perustelevan kaikkea mitä näkivät. He piirustelivat pöytiä, pöydänjalkoja, taloja, puita, kiviä, porkkanoita, työntökärriä, koiria, kissoja, kaikkea mahdollista mitä vaan näkivät. Turhaan koettivat vanhemmat saada heitä luopumaan näistä päähänpistoistaan ja tekemään jotakin hyödyllistä, mutta se oli mahdotonta. He itkivät ja sanoivat että he kernaammin tahtoivat nähdä nälkää ja kuolla, kuin jättää piirustelemisen. Se oli todellakin hulluutta.

Kun asia tuli Andreaksen tietoon, tuli hän ensin hyvin murheelliseksi, sillä hän rakasti kansaansa, niinkuin ainoastaan ruhtinas voi tehdä. Hän antoi sitte sulkea heidät erääseen taloon, missä he häiritsemättä saivat antautua hulluuteensa kuninkaallisen suojeluksen alaisina. Hän kokeili heillä ja eräänä päivänä antoi hän viidenkymmenen piirustelijan piirustaa samaa tuolinjalkaa. Mutta kas, ei ollut kahta samanlaista piirustusta. Filosofit, joita kutsuttiin saapuville, selittivät sen riippuvan erilaisesta personallisesta käsityksestä. Andreas, joka ei ollut luullut, että tuolinjalan personallinen käsittäminen voisi olla jotakin filosofista, huomasi nyt erehdyksensä ja uskoi piirustamisen syvään merkitykseen tekijänä henkisessä elämässä, ja hän antoi nimittää taitavimman piirustajan professoriksi. Tämä kirjotti heti tutkielman piirustuksen sisällöstä ja muodosta. Hyvin valitusta esimerkistä, tuolinjalasta, joka oli kilpailuaiheena, johti hän: tuolinjalan sisältö, se oli personallinen käsitys; tuolinjalan muoto, se oli piirustus. Kun sisältö ja muoto tarkalleen peittivät toisensa tahi täysin sulautuivat toisiinsa, silloin oli piirustus täydellinen piirustus eli kaunis. Kaikki mikä oli piirustettua oli kaunista; sontiva lehmä oli ruma itsessään, sillä luonto oli ruma, mutta piirustettu sontiva lehmä oli kaunis, sillä siihen oli painanut leimansa personallinen käsitys sontivasta lehmästä.

Eräänä päivänä löydettiin ruma piirustus Andreas VII:stä piirustushuoneen ulkoseinällä. Ohikulkeva kansa nauroi. Piirustaja kutsuttiin esiin ja hänet määrättiin piirustamaan kuningas Andreas, mutta kauniilla tavalla. Piirustaja väitti, että hänen piirustuksensa oli kaunis, sillä se oli hänen Andreas VII:stä saamansa personallisen käsityksen leimaama ja sen herättämä. Piirustaja määrättiin rangaistuksen uhalla muuttamaan personallista käsitystään Andreas VII:stä. Kun piirustajalle luvattiin professorin palkka ja nimi, muutti hän heti personallista käsitystään Andreas VII:stä ja nimitettiin senjohdosta hovimaalariksi.

Andreas nukahti kahdeksantena hallitusvuotenaan ja häntä kutsuivat 17 erehtymätöntä Piirustuksen suojelijaksi. Häntä seurasi hallituksessa Per Erik I. Tämä oli rajuluontoinen herra, joka ei voinut istua hiljaa. Hän kävi sotaa metsästäjäin kanssa ja löi kuoliaaksi niin monta kun hän taisi. Mutta kansa valitti sotaverojen takia eikä voinut huomata näiden teurastusten hyötyä. Näiden pimeiden järkien valistamiseksi antoi Per laatia uuden oppikirjan kouluissa käyttöä varten. Sitä kutsuttiin Kuninkaankirjaksi ja se sisälsi kaikkien kuninkaiden kehumisia, alkaen Lasse I:stä Per Erikiin asti; erittäinkin ylistettiin kaikkia hyökkäyksiä vieraisiin valtioihin ja näiden ryöstämisiä.

Sotaretket jatkuivat kuitenkin Per Erikin aikana, sillä soturit rakastivat kunniaa ja etenkin toisten omaisuuden, kuten kellojen, pöytäkalustojen ja rahan ryöstämistä. Tyytymättömät kirjottivat tämän johdosta lentolehtisen: "Vertaamista erilaisten varkauksien, Yksityisen ja Julkisen kesken, eli Varkaus Valtio-oikeudelliselta kannalta ynnä taulu Kansainvälisistä Varkauksista viimeisten Hulling-suvun kuningasten aikana". Lentolehtinen poltettiin, kuten tavallista tekijöineen. Per Erik kuoli juoppouden takia sekä (historiankirjottajina täytyy meidän pysyä tuskallisessa totuudessa) ehkä myös jonkin muun irstailun johdosta. Häntä itkivät kaikki soturit ja kutsuivat häntä Sankarikuninkaaksi eli Verrattomaksi.

Häneen sammui Hullingien suku, joka oli alkanut Suurilla Lasseilla. Kun jo oli ennätetty nuijia kasvavaan polveen käsitys, että kuninkaat olivat Jumalasta, oli kiusallista nyt valita kuningas oman kansan joukosta, sillä sitä ei kuitenkaan voitu uskotella kansalle, että jonkun, joka eilen oli sotapäällikkö, kansa tänään voisi valita olemaan Jumalasta. Lähetettiin senvuoksi lähetystö kaukana asuvien heimojen luo, ja sieltä tuotiinkin todella esine, joka kaikessa kiireessä kastettiin ja kruunattiin. Jotta hänestä tehtäisiin rakastettu, kutsuttiin häntä Lasse III:ksi, ja hänen sanottiin olevan Hulling-suvun kaukaista haaraa. Kun hän ei osannut maan kieltä eikä tiennyt mitään siitä maasta, jota hänen tuli hallita, joutui valta Uffkan käsiin (eräs upsalalaisen pastori Axoniuksen jälkeläisistä). Tämä teki kaikkensa helvettiopin opettamiseksi ja antoi piirustushuoneen professorien tehtäväksi maalata helvetti, joka ripustettiin kaikkiin kirkkoihin. Lasse kuoli ja kutsuttiin kuolemansa jälkeen Lasse Pyhä.

Hänen jälkeläisensä Per II Erikin aikana puhkesi kauhea uskonsota maakuntien välillä. Muuan haaveilija oli nimittäin esiintynyt ja selittänyt, että kadotettuja helvetissä ei nipistetty pihdeillä, vaan pistettiin kahveleilla. Suuri koncilium kutsuttiin koolle ja kuutenatoista päivänä ja kuutenatoista yönä väiteltiin pihdeistä ja kahveleista, jonka mukaan puolueet saivat nimen Pihdit ja Kahvelit. Kysymys ratkaistiin Pihtien eduksi. Mutta Kahvelit pysyivät lujana uskossaan, eivätkä luopuneet edes rovionkaan uhatessa, Mutta nyt alkoivat Kahvelit, jotka eräässä maakunnassa olivat saaneet ylivallan, puolustautua Pihtien ylivaltaa vastaan. Pihdit joutuivat pulaan ja lähettivät pyytämään apua Per II Erikiltä. Per Erik kutsui kansan koolle ja kyyneleet silmissä vannoi hän puolustavansa oikeata helvettioppia tai menettävänsä siinä henkensä. Ja sitte lähti hän sotaan. Sitä kesti viisitoista vuotta ja kellolaatikko toisensa jälkeen lähetettiin kotiin; väen ja verojen kirjotuksia pantiin toimeen toinen toisensa perästä. Mutta Kahvelit puolustivat itseään urhoollisesti. Vihdoin tuli kauhea kuolonsanoma, että Per Erik oli kaatunut. Mutta suru laskeutui jonkun verran, kun kuultiin että Pihdit olivat ottaneet kaksi maakuntaa, kuusituhatta lippua ja rumpua, viisisataa kelloa ja kolme miljoonaa kullassa ja hopeassa. Per Erikin ruumis tuotiin kotiin ja hänen tomunsa yläpuolelle rakennettiin kirkko, jossa oli kirjoitus: Sankarikuninkaalle, Puhtaan Helvettiopin puolustajalle, kuoli pihtinsä puolesta. Sielu luultavasti Jumalan luona!

Tämä oli kaunein lehti Hullingien ylistyskirjassa. Mutta kahvelit jatkoivat uskossaan kiinnipitämistä ja saivat lopulta vapaan uskonnonharjottamisoikeuden. Niin, olipa ihmisiä (tyytymättömien joukossa), jotka väittivät, että oli riidelty aivan joutavasta asiasta, sillä joko helvetissä nipistetään kahveleilla tai pihdeillä, oli se aivan samantekevää, kun tiedettiin ettei ollut mitään helvettiä.

Per Erikiä seurasi Jöns I Philip. Hän toimeenpani näytäntöjä pitääkseen tyytymättömiä hyvällä tuulella. Mutta kun tyytymättömätkin tekivät näytelmiä, selitettiin heidän näytelmiensä olevan syntisiä ja rakennettiin kansallinen näyttämö, jossa näyteltiin kappaleita ylistyskirjasta ja Pihtien sodasta uskottomia vastaan. Senkautta totutettiin kansaa kunnioituksella katsomaan "suuriin muistoihinsa."

Jälkeläisen, Jöns II Petterin aikana alettiin julasta Valtiolehteä. Se oli osaksi kuohuvan tyytymättömyyden aiheuttama, osaksi aiheutti sen tarve saada yläluokan mielipiteet levitetyiksi niinpian kuin mahdollista. Valtiolehden tehtävänä oli: alituisesti selittää, että kaikki mitä alaluokka ajatteli, puhui ja kirjotti, oli valetta; että kaikkiin alaluokan toimiin oli syynä huonot vaikuttimet, itsekkäisyys, kateus ja pahansuopuus; selittää nykyisen yhteiskunnan olevan täydellisimmän ja johtavan kaikkien onnellisuuteen; saarnata että helvettioppi oli lempein, syvällisin ja nerokkain kaikista opeista sekä että sitä ei milloinkaan mikään muu voinut korvata; että kaikki muut opit olivat tyhmiä ja siveettömiä j.n.e. Tätä keksintöä tervehdittiin riemulla ja Valtiolehti otti senvuoksi nimekseen Yleinen mielipide eli Siunattu Paikallaanpysyminen.

YHDESTOISTA LUKU.

Yhteiskunta oli nyt saavuttanut huippukohdan eli takaperoisuuden ihanteen. Hyödyllinen oli tullut halveksituksi ja hyödytön kunniaan. Siten oli kunniakkaampaa piirtää omena, mistä toimesta voi tulla professoriksi ja ritariksi, kuin viljellä omenapuuta, josta tuli ainoastaan verovelvolliseksi. Kappaleen näytteleminen oli paljon mainehikkaampaa ja kunniakkaampaa kuin kappaleen kirjottaminen, ja yleisön nähtiin toisinaan menevän jonkin näyttelijättären vaunujen aisoihin ja vetävän häntä teaterista, kun oli nähty oikein hyvä kappale. Kaikkia, jotka tahtoivat estää oikeutta, vastustaa kurjan olotilan selvittelyä, lisätä hätää, rangaista syytöntä, kunnioitettiin viroilla, eläkkeillä ja kunniamerkeillä.

Ihanteellisimmaksi kehittyi elämä kaupungeissa. Kuninkaan kaupungissa asui kolmesataatuhatta ihmistä, alalla, joka ei ollut muutamaa tynnyrinalaa suurempi. Voi niin ollen heti tämän kivihaudan nähdessään laskea kuinka monen likakuorman päällä se lepäisi, sillä kaupunkia ei puhdistettu joka päivä.

Tämä aiheutti hajua, jota kaupungin asukas ei huomannut, mutta joka synnytti tauteja. Tähän oli ihanteellinen rakennustapa myös suuressa määrässä avullisena. Sensijaan että olisi asetettu talot rinteille etelää kohti, oli ne rakennettu pitkiin linjoihin, joiden välissä kulki kävelypolkuja, ja nämä olivat niin kapeita, että ainoastaan harvoilla asukkaista oli valoa huoneessaan. Samoinkuin muutamien kansojen keskuudessa, jotka asuvat laaksoissa korkeiden vuorien välissä, syntyi täälläkin tauti, joka kretinismin nimellä muuttaa aivojen toimintaa ja tekee epattomaisuuden perinnölliseksi.

Kaupunkilaiset tulivatkin niin tämän taudin tartuttamiksi, ettei talonpoika ymmärtänyt mitä he puhuivat. Heidän käsitteensä olivat myöskin niin menneet sekasin, että ne, joilla oli varaa, makasivat päivällä ja joivat yöllä, mikä luonnollisesti synnytti vielä useampia tauteja.

Tungettuina yhteen pienellä alalla olivat he alituisesti toistensa tukassa, mikä ei ollut ihmeellistä, kun heidän suorastaan täytyi häiritä toisiaan, tyrkkiä toisiaan, polkea toisiaan. Kasvavan kretinismin ohessa seurasi saamattomuus, joka lähenteli lapsuuden aikaista olotilaa. Monia tuhansia markkoja täytyi siten maksaa vartijoille, jotka poliisin nimisinä vaelsivat katuja pitkin, kulettivat kotiin liiaksi nauttineita, kantoivat kotiin yliajettuja, juoksivat hakemaan vettä pyörtyneille, ottivat selville katunumeron, sanoivat missä parturi asui, missä ilotyttöjä oli tavattavana, missä tuli oli irti ja niin poispäin.

Näihin epattokoteihin virtasivat maalaisväestöstä kaikki pojat ja tytöt, joilla ei ollut maaomaisuutta perittävänä. Pojat otettiin orjiksi ja tytöt etsivät paikkaa orjattarina tai odottivat tilaisuutta tullakseen raiskatuiksi. Kaupungeissa oli nimittäin nuorille miehille vaikeata mennä naimisiin ja senvuoksi raiskattiin poliisin ja tyttöjen omalla suostumuksella kaikki tytöt, joiden lapset eivät voineet vaatia mitään tointa tai jotain virkaa.

Kun kaupungeissa oltiin onnettomia, etsittiin siellä alituista parannusta alkoholipitoisissa juomissa, joita nautittiin julkisilla paikoilla. Aina kun nautittiin suurempia määriä alkoholia, mikä tapahtui ainoastaan miesseurassa, tavattiin juoda lasi alkoholia kotona olevan naisen puolesta, joka ei voinut olla poissa lasten luota, sekä lasi kodin puolesta, missä vuode ja vaimo odottivat. Oikein suurissa juopotteluissa juotiin suuri lasi alkoholia kuninkaan puolesta.

Koko tämän kolmensadantuhannen henkilön ihanneyhteiskunta väitti tekevänsä työtä kansan hyväksi. Mutta jos meni tullien luo sekä torille aamusin, jolloin talonpojat kulottivat heille ruokaa, niin näki kuka heitä elätti. Korvaukseksi saivat talonpojat vähän rahaa, mikä kului veroihin; lisäksi saivat he nähdä öljyväritauluja, kuulla luentoja, nähdä näytäntöjä, joita heillä ei milloinkaan ollut aikaa kuulla, mutta se oli heidän oma vikansa, sillä heillä oli vapaus kuulla niitä milloin tahtoivat, erityistä maksua vastaan tietysti; lisäksi saivat he opettajia, jotka opettivat heille helvettioppia ja ylistyskirjaa, erityistä maksua vastaan tietysti, sekä sunnuntaisin paljon haukkumisia papilta, joka sanoi heille, että he olivat suuria lurjuksia ja että heidät salvettaisiin, elleivät he maksaisi verojaan. Kaiken tämän, jota kutsuttiin sivistyksen siunatuiksi hedelmiksi, saivat he (erityistä maksua vastaan tietysti) siitä, että he veivät kaupunkiin ruokaa niille, jotka olisivat kuolleet nälkään, jos talonpojat jonakin aamuna olisivat laimiinlyöneet tulla torille. Ja tämä meni talonpoikiin!

Mutta kaupungissa oli aina köyhiä ja tyytymättömiä, ja niitä täytyi lopulta hoitaa, sillä ne tulivat vaarallisiksi. Senvuoksi perustettiin yleisiä armeliaisuuslaitoksia, joita kutsuttiin vankiloiksi ja joissa kokeiltiin miten vähällä ihminen voi elää. Ja kun se oli saatu selville, oli keksitty, että työläiset herkuttelivat. Kun työmiehet kieltäytyivät tekemästä työtä, sillä työnteko oli vapaata, tehtiin työnteko pakolliseksi, ja heitä pakotettiin asevoimalla tekemään työtä.

Kun vihdoin tyytymättömyys ja kuohunta tulivat liian suuriksi, verot sietämättömiksi ja kaikki syy pantiin hallituksen niskoille, keksi tämä lopulta uuden hallintojärjestelmän, joka paljon vaivan perästä hyväksyttiin parlamentarisen järjestelmän eli vastuunalaisuusjärjestelmän nimellä. Samoinkuin painovapauslaki pakotti suuren joukon sanomalehtimiehiä kiertämään sitä panemalla sijaansa niinkutsuttuja vastaavia, valitsi kuningas nyt ministerejä, jotka ottivat vastatakseen hänen tyhmyyksistään, ja senkautta oli kuningas suojassa kaikilta moitteilta. Mutta vastuunalaisuus ei ollut vaarallisempaa kuin että ministeri, joka oli ollut syntipukkina jonkin kuninkaallisen tyhmyyden vuoksi, sai ottaa eron lääninpäällikkönä tai kerubimiritarina. Nämä vastuunalaisuuspaikat olivat senvuoksi sangen mukavia ja haluttuja.

Lähimmässä yhteydessä tämän kanssa oli lörpöttelyjärjestelmä eli parlamentarinen hallitusjärjestelmä. Joukko rikkaita kokoontui kerran vuodessa ja koetti hiuksiahalkovan puhumisen kautta valita seuraavan uhrin, jonka niskoille uusi vero oli vyörytettävä. Kun he olivat toisilleen liian viisaita, sopivat he hyvällä joko olla vyöryttämättä toistensa niskaan veroa tai sitte vaihtoivat ja kaupittelivat he verokuormaa.

Soma ja laatuaan hyvä esimerkki tästä hallitustavasta oli se parlamentarinen päätös, joka koski nahkuri-ammattia. Kuusi nahkuria oli kahtenakymmenäviitenä vuotena tehnyt huonoa nahkaa huonosta hinnasta. Eräänä kauniina päivänä alkoivat metsästäjät, jotka vielä asuivat naapuristossa, tuoda maahan hyvää nahkaa hyvästä hinnasta. Kansa riemuitsi uutuudesta, mutta nämä kuusi nahkuria, jotka istuivat lörpöttelyhuoneessa eli eduskunnassa, esittivät anomuksen saada kantaa tullia metsästäjäin nahasta. Kotimaista teollisuutta oli suojeltava, maan lapsia ei saanut nylkeä j.n.e. He saivat tullin metsästäjäin nahalle. Näiden kuuden nahkurin takia täytyi kansan edelleen ostaa huonoa nahkaa kalliilla hinnalla. Tätä tapaa kutsuttiin suojelukseksi, koska sillä tavalla yksityisiä etuja suojeltiin yleisön kustannuksella. Vastuunalainen ministeri näki kuitenkin paraaksi hakea lääninpäällikön paikkaa, teeskenteli suurta suuttumusta ja erosi; hän sai paikan samalla kerubimiritariston tähden, joka tavallisesti annettiin palkintona suurille miehille.

Mutta kaikista surullisinta oli että epattomaisuus vähitellen tuli perinnölliseksi samoinkuin ruumiillisetkin heikkoudet. Epatot, jotka kutsuivat itseään intelligenssiksi (sanasta intelligere, huomata), senvuoksi että he eivät huomanneet epattomaisuuttaan, olivat vähitellen niin lajistaan turmeltuneet, että he olivat kadottaneet tietoisuuden aivojensa pehmentymisestä ja päinvastoin pitivät itseään viisaimpina yhteiskunnassa. Kun heillä oli sotavoima käytettävänään, joutui yhteiskunta lähimain vastaamaan hulluinhuonetta, missä sairaat ovat tehneet kapinan ja sulkeneet sisään hoitajansa ja lääkärinsä. Tämä antoi aihetta mitä hullunkurisimpiin kohtauksiin. Siten voi lörpöttelyhuoneessa kuulla semmosia mielipiteitä täydellä todella puolustettavan, kuin että Atlantica, se oli nyt valtakunnan nimi, jossa oli ainoastaan 50,000 sotilasta, voisi puolustautua Aqviloniaa tai mitä muuta valtakuntaa vastaan tahansa, jolla oli 20 kertaa enemmän sotavoimaa. Toisella kertaa puolustettiin menestyksellä semmoista mielipidettä, että yhteiskunta tulisi luhistumaan, ellei kansa tahtoisi maksaa veroa muutamille komelianteille. Toisella kertaa tulisi valtio luhistumaan, ellei kansa tahtoisi antaa palkkaa ja professorinpaikkaa eräälle herralle, joka oli pistellyt suuren joukon itikoita sinkkineuloihin.

Seurauksena siitä että näki epattomaisuutta vuodesta vuoteen hoidettavan, palkittavan ja haluttavan, oli, että moni onneton toivoi joutuvansa epattomaisuudesta osalliseksi, koska se antoi kunniaa ja rahoja. Ja nyt sitä oli levitettävä koulujen avulla, mutta se ei käynyt nopeasti, sillä kansan mielet riippuivat muistojen kautta vielä vanhassa, jossa oli ollut paljo järkevää, vaikkakin se oli monessa suhteessa ollut huonompaa. Mutta kun he aina ja kaikkialla näkivät, että ainoastaan se antoi arvoa, että omasi mahtavien mielipiteen, täytyi heidän vastoin tahtoaan ainakin tunnustaa näitä hyväksyttyjä mielipiteitä, vaikkeivät niitä omaksuneet, ja kun he lopulta olivat tulleet samaan mielipiteeseen kuin ylemmät, olivat nämä ajatukset jo vanhoja.

Syntyi siten lakkaamaton tavottelu, ikuinen ristiriita ja levottomuus yhteiskunnassa ja alati väsymätön tyytymättömyys. Ja kun voimattomat nousivat joukoissa mahtavia vastaan ja ryöstivät näiltä vallan, nähtiin heti vanhan uudistuvan, niin että ne, jotka juuri olivat olleet sorrettuja, jokaisen kapinan jälkeen huomattiin olevan sortajia, mistä he eivät milloinkaan olleet uneksineet.

Silloin heittäytyvät kaikki ajattelevat raivolla pohtimaan kysymystä yhteiskunnan parantamisesta ja syntyi joukko lahkoja, joita tulistuttaa pyhä into mihin hintaan tahansa tehdä loppu onnettomuuksista, hädästä ja kiistasta.

Muuan lahko, jota kutsuttiin molskikouluksi, taisteli sen mielipiteen puolesta, että yhteiskunnan oli saatava kasvaa rauhassa niinkuin luonnonniitty, missä ruoho ja rikkaruoho saivat taistella ruokapaloista silläkin uhalla, että rikkaruoho voimakkaampana tulisi voittamaan.

Eräs toinen, joukko jota kutsuttiin yhdyskuntalaisiksi eli pikkulintukouluksi, tavotteli kaikkien pienien, sairasten, heikkojen, tuhmien ja laiskojen yleistä yhteenliittymistä, jonka kautta heikompien oikeus sortaa vahvempia olisi saanut perustuslain pyhyyden.

Kolmas lahko, jota kutsuttiin boschmanneiksi, ei nähnyt ainoata pelastusta semmosten kysymysten ratkasemisessa, jotka olivat ratkasemattomia, vaan koko Tellus taivaankappaleen yleisessä räjähdyttämisessä, jonka, tyhjästä luotuna, oli palattava alkuperäänsä.

Ja sillä aikaa kun nämä ja useat muut lahkot taistelivat ylivallasta, jatkoi yhteiskunta vanhallaan olemista, etsien menneisyydestä todistuksia nykyisyyden erinomaisuudesta kaikissa suhteissa, ottaen käytäntöön vanhoja poisheitettyjä muotoja, sanellen päätöksiä ja laatien lakeja, niin että ei milloinkaan ennen ollut vallinnut niin suurta yksimielisyyttä hallitsevien kesken, jotka sentakia olivat sitä mieltä ja antoivat todistaakin sen, että tämä oli todellinen Onnellisten saari, sillä aikaa kuin hallittavat yhä lujittuivat vanhassa uskossaan, että se todellisuudessa oli onnettomain saari.