IV. KEISARI NAPOLEON. (continued 2)

Voitto kyllä sai Saksin Ranskan puolelle, mutta niin ratkaisevaa vaikutusta sillä ei ollut, että Itävalta olisi tehnyt samoin. Päinvastoin. Napoleon sai pian varmuuden siitä, että Itävalta, tinkiessään ja sovintoa hieroessaan, todellisuudessa oli siirtynyt hänen vihollistensa puolelle. Hän antaa heti Eugène'in koota armeijan Italiaan uhkaamaan Itävaltaa tältä taholta ja koettaa ruveta välittelyihin tsaarin kanssa saadaksensa Itävallan tuumat raukeamaan. Mutta voitto Bautzen'in luona toukokuun 21 p:nä tuli Neyn virheen kautta yhtä vähän musertavaksi liittolaisille kuin Lützeninkin tappelu, eikä tsaari tahtonut tietää mitään Napoleonin tarjouksesta, vaan ehdotti aselepoa. Jos Napoleon olisi tiennyt, kuinka erimielisiä liittolaisten pääkortteerissa oltiin sodan jatkamiseen nähden ja kuinka välttämätön heille aselepo oli, eipä hän kai siihen olisi suostunut, ja hän on sittemmin myöntänyt suurimmaksi virheekseen, että hän niin teki. Mutta hänellekin oli aselepo suotava, sillä hän suuressa määrässä kaipasi lepoa, saadaksensa armeijan, jota taudit rasittivat, parempaan kuntoon; sitäpaitsi Ranskassa mieliala yhä enemmän vaati vihollisuuksien lakkaamista. Aselepo oli kestävä heinäkuun 20 p:ään.

Aseiden levätessä käytiin itsepintaista diplomaattista kamppailua Napoleonin ja liittoutuneiden ruhtinasten diplomaattien kesken. Mutta yhtä vähän kuin hänen onnistui miekalla erottaa Preussia ja Venäjää toisistansa, yhtä vähän hänen onnistui diplomaattisessa taistelussa estää Itävaltaa liittymästä niihin, ja jo kesäkuun 28 p:nä hänen keisarillinen appensa suostui tsaarin ja Preussin kanssa salaiseen sopimukseen, jonka mukaan, ellei Napoleon ennen aselevon loppua, heinäkuun 20 p:ään, suostuisi hajoittamaan Varsovan herttuakuntaa ja antamaan sitä Danzig'in ohessa takaisin Preussille sekä illyrialaisia maakuntia keisari Fransille, häntä vastaan julistettaisiin sota. Nuo kolme valtakuntaa suostuivat keskenään, etteivät rupea mihinkään erityisrauhaan Napoleonin kanssa, vaan taistelevat yhteisessä sodassa pitäen silmällä, että Ranska supistetaan luonnollisiin rajoihinsa.

Mutta Prag'in konferensissa, jossa keskusteltiin lopullisen rauhan mahdollisuudesta — sillä Napoleonkin nyt halusi rauhaa Venäjän kanssa, vaikka suurillakin uhrauksilla — ei tuntunut enään, sitten kun tieto oli saapunut, että Wellington kesäkuun 21 p:nä oli perinpohjin lyönyt ranskalaiset joukot Vittorian luona ja karkoittanut ne miltei koko Espanjasta, olevan ollenkaan halua sodan lopettamiseen. "Vaaditaanko minulta", sanoi Napoleon Dresden'issä Metternich'ille, joka esitti hänelle liittoutuneiden ehdotuksen kesäkuun 28 p:ltä, johon vielä oli lisätty Rein-liiton hajoittaminen ja preussilaisten maakuntien takaisin antaminen, "vaaditaanko, että häpäisisin itseni? En koskaan! Teidän valtaistuimella syntyneet hallitsijanne saattavat antaa voittaa itsensä parikymmentä kertaa ja sittenkin joka kerta palata pääkaupunkiinsa. Mutta minä olen vain onnen lapsi, ja minä lakkaan hallitsemasta samana päivänä, jona lakkaan herättämästä kunnioitusta." Hänen tarjouksensa eräiden maakuntien luovuttamisesta hylättiin; aselepo, joka sillä välin oli pitennetty, päättyi elokuun 16 p:nä, ja vihollisuuksiin ryhdyttiin heti.

Ranskan armeija oli Napoleonin uupumattomilla ponnistuksilla saatu kartutetuksi noin 440,000 mieheksi. Päävoima oli Saksissa ja Schlesiassa Dresden'in ja Liegnitz'in välillä. Tämä kaupunki, jonka Napoleon oli linnoituttanut, oli hänen tukipisteensä seuraavan sodan alussa. Liittoutuneet asettivat noin 480.000 miestä häntä vastaan; heidän sotaretken-suunnitelmansa oli lopullisesti valmistanut Bernadotte. Jo elokuun 26-27 p:nä oli taistelu Dresden'in luona, jossa Napoleon sai loistavan voiton vihollisistaan ja heidän armeijansa joutui täydellisimpään epäjärjestykseen. Mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin määrään voitto oli herpaissut heidän voimansa, ja vasta liian myöhään selvisi hänelle sen merkitys; hänen kenraaleillaan oli ollut vastainen onni useissa otteluissa; semminkin lyötiin Vandamine elokuun 28-30 p:nä ja Ney syyskuun 5:nä, ja Napoleonin täytyi vetäytyä Elben länsirannalle.

Mutta vihollisen saadessa alituisesti lisävoimia, ranskalainen armeija yhä vaan sulautui. Huono ruoka näissä tyhjiin puserretuissa maissa, joissa asunnot olivat kurjat ja sairaudet alituiset, vei sotamiehet joukottani sairaaloihin, mutta pahinta oli, että alakuloisuus ja haluttomuus sotaan, semminkin korkeammissa upseereissa, siveellisesti turmeli koko armeijan. "Sotajoukkonne haluaa rauhaa", oli Metternich sanonut Napoleonille Dresden'issä, ja tämä oli katkerasti vastannut: "Ei, ainoastaan kenraalini". Missä voittaja ei ollut itse saapuvilla, kävi kaikki hullusti, ja itse hän tunnusti Marmont'ille, että hänen shakkipelinsä yhä hämmentyi. Ja horjuvana ja vailla päättäväisyyttä hän ilmoittaa "tyytyvänsä tekemään muutaman siirron siellä ja täällä ja odottavansa mitä aika myötänsä tuo". Mutta nämä pikkusiirrot, jotka 1796 Italiassa olivat tulisen toimintahalun tuloksia, olivat nyt ainoastaan todistuksena epävarmuudesta ja väsymyksestä.

Sillä Napoleon oli väsynyt. Hänen käskyjään ei toteltu kuten ennen, ja hänen marsalkkinsa ja kenraalinsa rohkenivat esiintyä häntä kohtaan tavalla, joka ennen olisi ollut tuiki mahdoton. "Napoleonia ei enään tunnettu entisekseen tämän retken aikana", sanoo Marmont, ja toinen tietää kertoa, että hän — tuo muutoin aina toimelias — tuntikausia virui sohvalla tai istui pöydän ääressä piirustaen ilman mitään ajatusta suuria kirjaimia paperille.

Napoleon ei enään nähnyt tähtensä loistavan edessään, alakuloisuus oli vallannut hänet. Hän tiesi vain, että hän mieluummin tahtoi panna kaikki yhdelle kortille kuin sallia, että häneltä vähitellen valta riistetään.

Tuskin hän lieneekään täydellä todella tehnyt sitä rauhanehdotusta, jonka hän lokakuun 17 p:n illalla, jolloin suuri taistelu Leipzig'in luona jo oli alkanut, lähetti keisari Fransille. Kaikissa tapauksissa hän siltä riisti kaiken merkityksen, kun hän, muutoin suostuen moniin uhrauksiin kaikilla muilla tahoilla, piti kiinni siitä, ettei Italiaa saisi palauttaa Itävallalle. Hän oli viimeiseen saakka osoittanut halua rauhanvälittelyihin, hän oli kyllästynyt siirtoihin siellä täällä, väsynyt kantamaan kaikkea taakkaa hartioillaan, väsynyt syyssateisiin; nyt hänellä oli vihollinen ympärillään, Blücher preussiläisineen, Bennigsen venäläisineen, Schwarzenberg itävaltalaisineen, Bernadotte ruotsalaisineen. Hän ei voinut päättää aikanaan peräytymistä — tahi arveliko hän ehkä, että hänellä sittenkin aina oli riittävä voima voittaakseen vastustajansa, mitä tuumia tämä lieneekin sommitellut? Oli miten oli — nyt pommi oli räjähtävä.

Leipzig'in taistelu lokakuun 17-19 p:nä 1813 kääntyi liittoutuneille voitoksi, mutta ei kuitenkaan voitoksi, josta he katsoen 100,000-miehiseen ylivoimaansa puoleksi nälkään nääntyneen vihollisen rinnalla olisivat syystä voineet ylpeillä. Klo 4 iltapnolella lokakuun 18 p:nä keisari antoi käskyn peräytyä: sitten hän uupuneena ja ylen rasittuneena istui tuolille nuotion ääreen ja nukkui turvallisesti kädet polvillaan. Kenraalit seisoivat ääneti hänen ympärillään ja harjanteen kuvetta sotajoukot vetäytyivät pois; neljännestunnin hän nukkui, ja sitten äkkiä ponnahti unesta. Yönsä hän vietti Hôtel de Prusse'issä Leipzigissä.

Tässä kaupungissa vallitsi 19 p:nä toivoton hämminki. Venäläinen sotilasosasto ilmestyi yht'äkkiä kaupunkiin, ja insinöörit sentähden räjähyttivät ilmaan Elsterin sillan sulkeaksensa ylimenon: mutta siten ranskalaisten jälkijoukko tuli eristetyksi peräytyvistä ja sen täytyi antautua. Marmont kannusti hevosensa jokeen; se vei hänet toiselle rannalle, mutta ruhtinas Poniatowski hukkui yrittäessään tehdä samoin. 60,000 ranskalaista makasi kuolleena tantereella, niiden joukossa 5 divisioonakenraalia, ja melkein kaikki Napoleonin kenraalit olivat haavoittuneet. Nyt kuljettiin takaisin Rein'iä kohden, mutta nälkä ja sairaus — semminkin lavantauti — keskeytti monelta paluumatkan. Voittajat arvelivat, että Napoleon tahtoi ryhtyä taisteluun Erfurt'in luona, ja kulkivat sentähden vain hitaasti eteenpäin. Siten hänen onnistui viedä noin 90,000 miestä Rein'in vasemmalle rannalle Mainz'iin, sittenkun hän lokakuun 30 p:nä oli voittanut baijerilaiset Hanau'n luona.

Mainz'issa uudistuivat Venäjan-retken tapaukset, ja Napoleonin täytyi linnan akkunoista nähdä toisen suuren armeijansa sotamiesten joukottain kuolevan nälkään kaupungin kaduilla. "Uudet rekryytit, jotka oli joitakuita kuukausia sitten riistetty kylistään, huusivat kuollessaan vanhempiansa ja hevosiansa ja lehmiänsä." Ruhtinas Metternich oli Dresden'issä sanonut hänelle: "Olen nähnyt sotamiehiänne; ne ovat lapsia. Kun tämä nuorten miesten armeija on hävinnyt, mihin sitten ryhdytte?" Napoleon kelmenee, loukattuna arimpaan kohtaansa, ja vastaa huonosti salatulla tuimuudella: "Te ette ole soturi ettekä tiedä mitä tapahtuu soturin sielussa. Minä olen kasvanut taistelutantereella, ja minun kaltaiseni mies ei, piru vie, piittaa muutamasta miljoonasta ihmishengestä."

Ei, kumpa vain hänellä niitä olisi! Mutta mitäpä hän ei antaisi, jotta hän saisi ne nyt? Hän oli ilman liittolaisia, Rein-liitto oli purettu ja sen ruhtinaat olivat siirtyneet liittolaisten puolelle, Sachsen'in kuningas oli otettu vangiksi, Tanska oli pakoitettu Kiel'in rauhaan. Ainoastaan Italiassa Eugène taisteli uskollisesti, mutta ilman menestystä hänen kruununsa puolesta. Hollanti julistautui Napoleonia vastaan marraskuussa, ja Espanjasta Englanti pyrki Ranskan rajoja kohti. Jopa itse Murat, hänen rakas lankonsa, oli kääntänyt hänelle selkänsä ja heti Leipzig'in taistelun jälkeen rientänyt alas Neapeliin pelastaaksensa mitä pelastettavissa oli yleisestä häviöstä, joka oli tulossa. Napoleon ei ole enään tuo peloittava, hän ei vallitse enään Euroopaa nostamallaan kauhulla, ja hän käsittää, minkä merkityksen tämä saa Ranskassa. Suuret rekryytinotot, joissa ei otettu ainoastaan nuoria miehiä, vaan perheenisiäkin, jotka jo kerran olivat suorittaneet sotapalveluksensa, herättävät suurinta katkeruutta; mutta vihollinen seisoi oven edessä, ja Italian valloittaja oli sittenkin ainoa, johon luotettiin.

Kaaderit kuitenkin täyttyivät niin hitaasti, ettei Napoleon voinut ajatellakaan rauhantekoa marraskuussa; hänellä ei ollut riittäviä voimia vaatimustensa kannattamiseksi eikä hän ollut vielä halullinen hyväksymään rauhaa kokonaan vihollistensa sanelun mukaan. Ja missä Napoleon itse ilmaisi myöntymistä, siellä Talleyrand heti tuli väliin juoninensa ja esti häntä voittamasta aikaa ja sen mukana voimaa.

Napoleon kykeni kaikkiaan asettamaan yhteensä 400,000 miestä liittoutuneiden 1,100,000 vastaan. Näiden pääarmeijan piti Sweitsin kautta tunkea Ranskaan ja käydä Parisia kohti, Schlesian armeijan tuli saapua luoteesta ja yhdistyä siihen Seine'n ja Marne'n välillä. Wellington oli jo astunut Pyreneain yli ja uhkasi etelästä, päävoima kulki Reinin yli Basel'in luona joulukuun 21 p:nä ja uudenvuoden yönä toinen armeija Blücher'in johdolla samosi yli Mannheim'in luona. Bülow tunkeutui Hollantiin. Vihollinen ei seisonut Ranskan maassa — niin julistettiin liittyneiden ruhtinaiden manifestissa Ranskan kansalle — taistellaksensa Ranskaa vastaan, jonka toivottiin tulevan suureksi ja onnelliseksi, niin suureksi, jommoinen se ei ollut koskaan ollut kuninkaittensa aikana, vaan taistellaksensa Napoleonin turmiollista ylivoimaa vastaan.

Ja juuri tätä vastaan ilmeni nyt lakiasäätävässä kokouksessa vastustus, josta isoon aikaan ei oltu kuultu mitään. Napoleon hajoitti vihoissaan kokouksen, ja todennäköisesti ainoastaan uhkaava vaara pelasti Ranskan tuimasta sisällisestä pulasta. Isänmaallisuus leimahti ilmi uudestaan, ja Napoleonin nero oli taas loistava ja innostava hänen kansansa.

Keisari lähti Parisista armeijaan tammikuun 25 p:nä 1814. Hän aikoi menetellä entisen suunnitelmansa mukaan, hyökätä vihollisten joukkoihin ennenkuin ne joutuivat yhdistymään. Hän kääntyi ensin Blücheriä vastaan, jonka hän löi 27 p:nä Brienne'in luona, mutta vain tullaksensa taas itse lyödyksi La Rothiére'in luona helmikuun l p:nä. Blücher samosi pitkin Marne'a Parisia vastaan, mutta sitten kun Napoleon kolmessa taistelussa, helmikuun 10, 11 ja 12 p:nä, oli syössyt schlesialaisen armeijan takaisin, hän uudestaan kääntyi Blücheriä vastaan ja pakoitti hänet palaamaan Chalons'iin. Marnen rannoilta hän kiiti Seine-joelle, jota pitkin vihollisten pääarmeija eteni, löi Wittgenstein'in 17 p:nä Nangis'n ja Würtemberg'in herttuan 18 p:nä Montereau'n luona. Uupumattomalla pikaisuudellaan ja kehittämällä koko sotataitonsa hän oli estänyt paljoa voimakkaampain vihollisten marssin pääkaupunkiin. Mutta hänen itseluottamuksensa mukana — "minulla on 50,000 miestä", hän sanoi, "minun kanssani se tekee 150,000" — hänen vaatimuksensa kasvoivat, ja Napoleon, joka ensimäisinä päivinä oli antanut Caulaincourt'ille vapaat kädet välitellä rauhaa millä ehdoilla tahansa, otti heti takaisin myöntymyksensä. Hän tiesi, että liittoutuneet ruhtinaat olivat suuressa määrässä erimieliset ja kadehtivat toisiansa, ja kun Ranskan kansa hänen voittojensa jälkeen rupesi nousemaan, hän äkkiä näki olot paremmassa valossa kuin isoon aikaan oli kyennyt näkemään.

Mutta kaikki muuttui, kun Blücher'in onnistui maaliskuun 4 p:nä päästä yhteyteen Bülov'in johtaman pohjoisarmeijan kanssa.

Rauhanvälittelyt lakkautettiin ja koko maaliskuun ajan taistelu jatkui kummankin joen välisellä alueella. Viholliset karttoivat mahdollisuuden mukaan otteluja keisarin itsensä kanssa, mutta löivät hänen marsalkkinsa ja kenraalinsa, missä vain niitä tapasivat. Reims'in luona hän 13 p:nä tuhosi venäläisten suuresti ylivoimaisen osaston, mutta vihdoin hänet voitti viisikertainen ylivoima Arcis'in taistelussa maaliskuun 20 p:nä. Hän valmisti nyt uuden suunnitelman lähteäksensä itään ja, uhkaamalla liittoutuneiden peräytymismatkaa, estääkseen heitä käymästä Parisia vastaan; mutta onnettomuudeksi se kirje, jossa hän keisarinnalle antoi tästä tiedon, joutui vihollisten käsiin, joka nyt ei antanut enään itseänsä pettää, vaan lähti suoraan pääkaupunkiin.

Tämä liike itään päin — St. Diziers'iin — joka liittoutuneille tuntemattomana olisi ollut Napoleonille onnekas, tuli nyt seurauksiltaan varsin raskaaksi. Sillä Parisissa oli liian monta, jotka mielellään näkivät keisarin kukistuvan ja saivat tuulta purjeisiinsa vihollisten saapuessa. Napoleon, joka ensi kerran taisteli Ranskan maalla kansan silmien edessä, katui nyt liian myöhään, ettei hän — peläten vallankumousta — ollut riittävästi asestuttanut Parisin väestöä. Maaliskuun 28 p:nä hän antoi määräyksen kulkea Parisia kohden; mutta vaikka kyllä riennettiin, hänestä sittenkin marssittiin liian hitaasti, ja kun hän matkalla sai toisen tiedon toisensa jälkeen läsnäolonsa välttämättömyydestä sekä Marmont'in ja Mortier'n tappioista Frere Champenoise'in luona, hän kärsimättömyydestä sairastui. Hän oli nyt sotajoukoistaan kaukana, ainoastaan pieni osa hänen kaartiaan seurasi häntä; Villeneuve'in luona hän jättää senkin ja ajaa Caulaincourt'in kanssa huimaa vauhtia eteenpäin. Mutta yöllä hän sai Cour de France'in ravintolassa Fromenteau'ssa tietää, että Parisi oli antautunut samana päivänä, maaliskuun 30 p:nä, sitten kun Macdonald ja Mortier sotajoukkojen ja kansalliskaartin kanssa olivat urhoollisesti taistelleet kaupungin ulkopuolella. Hänen puolisonsa ja poikansa, jonka hän sanoi mieluummin näkevänsä kuristettuna kuin itävaltalaisena prinssinä kasvatettuna, olivat pari päivää ennen paenneet Blois'iin.

Napoleon ei tahtonut uskoa ensimäistä tietoa kaupungin antautumisesta ja pyysi hevosia päästäksensä eteenpäin. Mutta pian saapui uusia tietoja, ja hänen täytyi vihdoin, katkerimmin tuskan purkauksin, myöntää, että kaikki oli liian myöhäistä. Hän lähti Fontainebleau'hon. Ja samalla aikaa kun tsaari ja Preussin kuningas Parisissa neuvottelivat aina liukkaan ja sukkelan Talleyrand'in kanssa Napoleonin viraltapanosta, jonka senaatti sääsi huhtikuun 2 p:nä, bourbon'ien takaisin kutsumisesta Ludvig XVIII:n henkilössä, ja Napoleonin hovi- ja virkamiesten miettiessä, kuinka heidän tuli menetellä, samalla aikaa lyöty keisari istui Fontaineblau'ssa ja laski mahdollisuuksiansa. Vihollisten sotilaallinen asema oli varsin kehno, ja pienillä voimillaan hän vielä saattaisi tehdä ihmeitä. Lähinnä seisovien osastojen, Marmont'in, Mortier'n, Macdonald'in ja muiden, kanssa hänellä oli noin 60,000 miestä. Ja ulompana maassa seisoi Augereau'n sotajoukko Loire'n pohjoispuolella, Soult ja Suchet etelässä Bordeaux'n yläpuolella, jonka englantilaiset olivat miehittäneet. Paraatissa huhtikuun 4 p:nä sotajoukot häntä hurmaantuneina tervehtivät. "Parisiin! Parisiin!" ne huusivat; hän tiesi nyt, että hän saattoi luottaa sotamiehiin ja alempiin upseereihin.

Mutta hän tiesi yhtä hyvin, ettei hän voinut luottaa marsalkkoihinsa ja kenraaleihinsa. Eikö hän ollut itse ennustanut, että ne ovat ensimäiset, jotka hänestä luopuvat tappion jälkeen? Jo tammikuussa Murat oli julkisesti liittynyt hänen vihollisiinsa. Paraatin jälkeen Ney, Lefebre, Oudinol ja Macdonald tulivat lähetystönä kenraalien puolesta Napoleonin luo lausuen vaatimuksenaan, että hän luopuisi kruunustaan poikansa eduksi — jolla he tietysti olivat edellyttäneet, että Napoleonin järjestelmä jatkuisi ja että itse saisivat pitää virkansa ja arvonsa. Tämän vaatimuksen edessä Napoleon oli voimaton ja allekirjoitti luopumisensa kruunusta.

Mutta Caulaincourt'ille, Ney'lle ja Macdonald'ille, jotka seuraavana päivänä jättivät asiakirjan tsaarille, tämä huomautti, ettei voinut tulla kysymystäkään mistään Napoleon II:sta, vaan että senaatin pitäisi kutsua Ludvig XVIII. Jos tämä tapahtuisi, marsalkat olisivat menettäneet pelinsä, ja Ney ja Macdonald vakuuttivat sentähden, ettei armeija ikinä suostuisi bourbonilaiseen hallitukseen, ja huomauttivat, että Itävallan keisarin tyttärenpojan täytyi olla riittävänä takauksena Euroopalle; ne näyttivät todellakin esityksillään tehneen vaikutuksensa tsaariin, kun eräs upseeri saapui tuoden sen tiedon, että Marmont oli luopunut Napoleonista ja sotajoukkoineen liittynyt viholliseen. [Sotajoukko oli houkuteltu ansaan. Se luuli olevansa menossa vihollista vastaan, kun Marmont'in kenraalit veivät sen itävaltalaisten ylivoiman alle.] Sillä oli kysymys ratkaistu, ja jotteivät joutuisi haaksirikkoon Napoleonin kanssa, Ney ja Macdonald puolestaan rupesivat välittelyihin itävaltalaisten kanssa ja suostuivat kotimatkalla Fontainebleau'hon aselepoon ilman keisarin lupaa.

Se ärtyisä tapa, jolla Ney ja Macdonald esiintyivät entisen herransa edessä, joka viime aikojen kärsimyksissä oli menettänyt joustavaisuutensa ja vaikutuksensa, ilmaisi hänelle heti, ettei hänen luopumistansa poikansa hyväksi oltu hyväksytty. "Emme voi ruveta mihinkään verukkeisiin — teidän täytyy ratkaista!" sanoi Macdonald, ja Ney lisäsi: "Nyt täytyy jättää kaikki ja panna pillit pussiin." He ilmoittivat hänelle liittoutuneiden ehdotuksen, että Elban saari jätettäisiin hänelle asuinpaikaksi, hän saisi 2 miljoonan frangin vuotuisen eläkkeen, keisarillisen arvonimen ja 400 kaartilaista — jotka hän itse saisi valita — henkivartioikseen; Marie Louise saisi Parman. Keisari Frans'in ja Talleyrand'in mielestä Elba oli Ranskaa liian likellä, mutta päätös kuitenkin hyväksyttiin, ja huhtikuun 11 p:nä Napoleon allekirjoitti, sittenkun Ludvig XVIII oli huudettu kuninkaaksi, vihdoin siten päätetyn sovinnon, joka häneltä ja hänen suvultaan riisti Ranskan ja Italian valtaistuimet.

Huhtikuun 12 ja 13 p:n välisenä yönä sanotaan Napoleonin koettaneen riistää itseltään hengen myrkyllä, jota hän oli pitänyt muassaan Venäjän-retken ajoilta, mutta joka nyt oli menettänyt voimansa, vaikuttaen vain vatsantuskia ja ulostuksia. Mutta tässä kertomuksessa on ristiriitoja, ja vielä edellisenä päivänä Napoleon oli yksin hänelle ominaisen elämäntarmon voimalla itse lausunut, että itsemurha nykyisissä oloissa olisi raukkamaisuutta; "itsemurha ei sovellu periaatteisiini eikä siihen asemaan, jossa olen maailmassa". Tiedetään, että hän poti tuskallista vatsankouristusta — isän perintö, josta hän ennusti kuolemansa seuraavan —, ja kun kuulemme myrkyn olleen opiumia, on se otaksuminen lähellä, että hän sillä oli tahtonut tukahuttaa tuskat ja että siten nuo mainitut oireet olivat syntyneet. Ei ole kummeksittava, että hänen ympäristönsä, joka ei käsittänyt hänen ylevää luonnettaan, arveli, että tavallinen kuolevainen olisi riistänyt itseltään hengen, kun siten kaikki toiveet ja koko elämän työ oli luhistunut, ja siitä syystä piti tapauksen itsemurhan yrityksenä. Mutta miehelle, jota voidaan sanoa miltei uskonnolliseksi haaveilijaksi, itsemurha tosiaankaan ei ole oikea elämän loppu. Joku päivä sen jälkeen Napoleon itse sanoi eräälle Itävallan kenraalille: "Minua tullaan moittimaan, että olen voinut pysyä hengissä kukistumiseni jälkeen. Mutta siinä ollaan väärässä. En huomaa mitään suurta siinä, että lopettaa elämänsä samalla tavalla kuin se, joka on menettänyt rahansa pelinsä." Tämä lausunto varmaankin ratkaisee tämän kysymyksen.

Nyt oli siis kotka pantava häkkiin. Napoleon oli valinnut miehet, joiden tuli seurata häntä, ja oli viime hetkenä saanut kokea sen surun, että Berthier, joka oli seurannut häntä hänen ensimäisestä sodastaan, oli kiittänyt ja matkustanut pois palaamatta. Kun kukistunut keisari huhtikuun 20 p:nä meni Cour-du-cheval-blanc'iin Fontainebleau'ssa, jossa vaunut häntä odottivat, häntä seurasivat vain muutamat uskollisimmat upseerinsa. Mutta pihalla seisoivat vanhan kaartin tähteet sanoakseen jäähyväiset pienelle korpraalille. Rummut pärisivät, mutta hän teki kädellään viittauksen, ja kaikki vaikeni. Napoleon puhui:

"Vanhan kaartini soturit! Sanon teille jäähyväiset. Kahtenakymmenenä vuotena olen aina tavannut teidät kunnian ja maineen tiellä. Näinä viime päivinä olette te kuten onnen päivinä aina olleet urhoollisuuden ja järkevyyden esikuvana. Teidän kaltaistenne miesten kanssa ei asiamme olisi ollut hukassa, mutta sodalla ei ollut rajaa. Olisi syntynyt kansalaissota, ja Ranska olisi siten tullut vain onnettomammaksi. Kaikki meidän etumme olen uhrannut isänmaalle. Minä lähden, mutta Te, ystäväni, jäätte palvelemaan Ranskaa. Sen onni oli ainoa ajatukseni ja on aina oleva toiveitteni tarkoitus. Jos olen ottanut pysyäkseni hengissä, niin olen tehnyt sen palvellakseni teidän kunnioitustanne. Tahdon panna muistiin ne suuret urotyöt, joita yhdessä olemme suorittaneet. Hyvästi, lapset! Tahtoisin kernaasti syleillä teitä kaikkia ja sulkea jokaisen rintaani vastaan. Antakaa minun ainakin syleillä kenraalianne. Tulkaa, kenraali Petit, antakaa minun syleillä teitä. Kantakaa luokseni salkokotka, että sitäkin syleilen — kuulukoon se suudelma, jolla sitä suutelen, jälkeläisillemme. Hyvästi, lapset! — Toivon teille kaikkea hyvää — älkää unohtako minua."

"Kuulin ainoastaan huokauksia ja nyyhkytyksiä", sanoo silminnäkijä, eräs vanha sotamies, "ja olkoon sanottu, että itsekin itkin viljavia kyyneleitä, kun näin rakkaan keisarin lähtevän pois."

Napoleon lähti neljän komissarion saattamana, jotka liittoutuneiden ruhtinaiden tahdosta seurasivat häntä. Tsaari oli puolestaan tämän tehtävän uskonut kenraali Schuvalov'lle, sanoen: "Suuren tehtävän uskon teille; te hengellänne vastaatte siitä, ettei hiuskarvaakaan taivuteta Napoleonin päässä". Lisäys saattoi olla varsin paikallaan, sillä matka ei ollut ilman vaaroja. Provence'in asukkaat olivat tulleet rojalistien agitaattorien toimesta kovin kiihtyneiksi "korsikalaista ihmissyöjää" vastaan. Kyytiasemille kokoontuivat ne suurin joukoin, särkivät vaunujen akkunoita, ja Saint-Canarat'ista täytyi Napoleonin valepuvussa jatkaa matkaansa. Mutta hänen mielensä tasaisuus oli murtunut. Valence'issa hän tapasi Augereau'n, ja tietämättä tämän vihamielisestä esiintymisestä häntä vastaan, hän ilman muuta tervehti häntä, mutta Castiglione'n herttua ei pitänyt tarpeellisena vastata. Nöyryytykset, väärinkäsitykset ja vihdoin roskaväen vallattomuuksien ja rojalistien salamurhaajain pelko musersivat hänen tahtonsa lujuuden. Kuten entisissä kuohuttavissa tilaisuuksissa, hänelle sattui puistuttavan itkun ja hermostuneen lörpöttelyhalun kohtauksia: hän laversi yhtä mittaa niistä milloinkin, itse tietämette mitä hän puhui.

Vasta Fréjus'issa, kun hän oli saapunut englantilaiseen fregattiin Undaunted'iin, hän taas tuli kutakuinkin entiselleen.

Toukokuun 4 p:n illalla 1814 Undaunted laski ankkurin Elban pääkaupungin Porto-Ferrajo'n satamaan, ja kirkonkellojen soidessa ja tykkien paukahdellessa Napoleon astui maihin neljän neliöpenikulman suuruiseen valtakuntaansa. Viime aikojen suuret ja äkkiä vaihtuneet tapaukset, eikä suinkaan vähimmin hänen pakollinen työttömyytensä, olivat häneen kovasti vaikuttaneet, ja sentähden hän melkein jonkinmoisella mielihyvällä aamusta alkaen aina pitkin päivää, milloin jalkaisin, milloin ratsain samoili vuorista saarta pitkin.

Hänen ensimäinen toimensa tarkoitti saaren laittamista parempaan puolustuskuntoon. Sillä tuumat hänen murhaamisestaan tai viemisestään johonkin kaukaiseen paikkaan, joiden hän tiesi olleen puheena Talleyrand'in neuvotteluissa, olivat hänelle osoittaneet, mitä hän saattoi vihollisiltansa odottaa. Yksinomaan huvin vuoksi ei hän siis asettanut noin 1200 miehen suuruista joukkoansa täydellisesti sotajalalle; lisäksi hän linnoitti sataman ja laittoi patterin autiolle kalliolle. Hänen laivastonsa muodosti ranskalainen priki "l'Inconstant", 16 kanuunalla varustettu, joka sovintokirjan mukaan kuului hänelle, yksi kuunari ja kolme pienempää alusta. Mutta hän järjesti tämän kääpiövaltion samalla hartaudella kuin ennen jättiläisarmeijansa. Hänen seuralaisensa onnettomuudessa, Druot, Peyrusse ja Bertrand, tulivat ministereiksi, Cambranne Porto-Ferrajon päälliköksi, ja vihdoin hän muodosti ympärilleen täydellisen hovin, hänellä oli ylimarsalkki, neljä kamariherraa y.m.

Napoleonin toimintahalu painoi kuitenkin syvempiäkin jälkiä pienen saaren kehitykseen. Kaikkialle raivattiin teitä, rakennettiin siltoja, laitureita ja vesilaitoksia. Hän pani alkuun suuria viini- ja silkkimatopuiden istutuksia, laajensi suuria rautakaivoksia ja suolakeittiöitä, joista saatiin suuret tulot, yritti silkkiviljelystä ja koetti kaikin tavoin käyttää aluettaan edukseen. Saaren väestön hän kokonaan sai puolellensa suoruudellaan ja käytännöllisellä kunnollaan, mutta sittenkin eniten töillään saaren kehitykseksi.

Viileämpänä vuodenaikana keisari asui Porto-Ferrajossa, hän itse oli laajentanut ennen sangen vaatimattoman palatsin, jossa usein pidettiin juhlia teattereineen ja tanssiaisineen. Saliin mahtui korkeintaan 200 henkeä; siellä tarjottiin virvokkeita, ei kuitenkaan jäätelöä, sillä jäätä oli vaikea saada, ja kustannus kaikkiaan ei saanut nousta 1000 frangia korkeammalle. Mutta lämpöisenä vuodenaikana hän muutti saaren korkeimmalle vuorelle, Monte Capannaan, jossa hän varjoiseen kastanjalehtoon rakennutti yksinkertaisen asuinrakennuksen. Täältä hänellä oli ihanin näköala itään saaren ja penikulman levyisen Piombino-salmen yli Italian rannalle, länteen sinisen Välimeren yli Korsikan vuorille. Hän sai täällä ottaa vastaan äitinsä ja sisarensa Pauline'n, ainoat hänen suvustaan, jotka kävivät häntä katsomassa hänen kukistumisensa jälkeen; ja täällä Marcianan poukamassa astui syyskuun 1 päivänä huolellisesti hunnutettu nainen maihin 4-5 vuoden vanha poika mukanaan ja lähti keisarin luo. Ihmiset luulivat, että hänen puolisonsa vihdoin oli tullut jäädäkseen hänen luoksensa, mutta kahden päivän kuluttua hän lähti taas pois lapsi muassaan. Napoleonin luona oli käynyt puolalainen kreivinna Walewska poikinensa.

"Tahdon tästedes elää rauhantuomarina. Keisari on kuollut, minä en ole enään mitään, enkä ajattele muuta kuin pientä saartani. En ole enään maailmaa varten, ja harrastan vain omaa perhettäni, pientä taloani, muulejani ja lehmiäni." Nämä ovat kukistuneen imperaattorin omat sanat, ja ruokasalinsa seinään hän oli niiden mukaisesti antanut asettaa uuden filosoofisen mielilauseensa: Napoleo ubicumque felix, Napoleon on onnellinen missä hyvänsä. Mutta oli kaksi asiaa, jotka asettuivat häiritsemään sitä mielenrauhaa, jota hän aina halusi ilmaista. Toinen oli muistot, ja toinen hänen vihollistensa esiintyminen. Muistot, ei ainoastaan siitä, mitä hän oli ollut, hänen poliittisesta ja mieskohtaisesta vallastaan, vaan myös hänen puolisostaan ja pojastaan; ja hänen vihollisensa esiintyminen ei ainoastaan mieskohtaisesti häntä vaan myöskin sitä maata vastaan, jota hän oli hallinnut.

Fontainebleau'n sovinnossa ei oltu päätetty mitään Marie Louise'in suhteesta Napoleoniin. Keisarinna oli saanut Parman ja Guastallan maakunnat ja lausui itse toivovansa saada jakaa puolisonsa kohtalon. Koko suven tämä odotti hänen tuloansa, valmisti hänelle huoneet, ja puhui ilosta saada poikansa luoksensa. Mutta liittoutuneet ruhtinaat olivat päättäneet, ettei Marie Louise millään ehdolla saanut liittyä Napoleoniin ja vielä vähemmin hänen poikansa päästä hänen yhteyteensä; Metternich, joka tunsi keisarinnan välinpitämättömän, häilyvän luonteen, keksi — estääksensä pakollisen avioeron skandaalia — keinon: kääntää hänen mielensä Napoleonista hankkimalla hänelle rakastajan. Hän valitsi tähän tarpeeseen miehen, jolla oli tarpeellinen viettelytaito, kreivi Neipperg'in, ja pani tämän seuraamaan keisarinnaa kylpymatkalle palvelevana kavaljeerina. Parin kuukauden kuluessa Marie Louise unohti kauniit puheensa puolisostaan ja etsi lohdutusta uuden ystävänsä luona.

Napoleon, jolle olisi ollut poliittisesti sangen tärkeää, jos keisarintytär olisi osoittautunut lujaksi uskollisuudessaan, puhui suurella katkeruudella hänen vaitiolostaan Englannin komissariolle sir Campbell'ille, joka yhä oleskeli Elbassa. "Vaimoni ei kirjoita enään minulle", hän sanoi vapisevalla äänellä, "poikani on minulta riistetty, jotta hän, kuten muinoin voitettujen lapset, koristaisi voittajien riemukulkua. Voidaanko uudella ajalla tavata moisen julmuuden vertaa?"

Mutta myöskin hänen vihollistensa esiintyminen mieskohtaisesti häntä vastaan saattoi nostaa levottomuutta. Ludvig XVIII oli alkanut ilman muuta laiminlyödä hänelle määrätyn vuotuisen apurahan maksamista; hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta saada sitä pakolla, ja saaren tuloista hän ei voinut elää. Lisäksi tulivat nuo alituiset huhut, että hänet aijottiin kuljetuttua pois milloin espanjalaisilla milloin algerilaisilla merirosvoilla. Hänen verivihollisensa Pozzo di Borgo oli aivan samaa mieltä kuin Talleyrand ja lordi Castlereagh, että Napoleon oli saatava niin kauvas Euroopasta kuin mahdollista, ja toiset lisäsivät: "mieluimmin sellaiseen paikkaan, jossa ilmanala ei ole varsin terveellinen". Ei ole sentähden oudoksuttavaa, että Napoleon — jonka ympärillä liikkui italialaisten vallankumouksellisten joukkoja — yhä suuremmalla huomaavaisuudella kuunteli niitä selviä tyytymättömyyden ilmauksia bourbonien hallitusta vastaan, joita hän sai Ranskasta kuulla. Siltä näytti, että vanha aika ennen vallankumousta oli palannut laillisen kuningaskunnan ja ylimielisten emigranttien mukana. Kansan kansallistunnetta kuohutti, että kuninkaan oli kiittäminen vieraita painetteja valtaistuimestaan ja että vallankumousajan ja keisarikunnan suuria muistoja halveksittiin ja hävitettiin. Kotiutuneet soturit puhuivat vain voitoista ja pienestä korpraalista, ja se osa väestöä, joka oli nähnyt Napoleonin viime sodassa ja ihmetellyt hänen uupumatonta työtään estääksensä vihollisen pääsemästä Parisiin, hänen tyytyväisyyttään, kestäväisyyttään ja rohkeuttaan, rupesi nyt omasta keisaristaan kertomaan piirteitä ja juttuja, jotka kulkivat kautta maan ja lämmittivät väestön sydämiä, nyt kun oli valtaistuimella ainoastaan bourboni. Ja Wienin kongressissa ilmaantuneista erimielisyyksistä suurvaltojen kesken saapui niinikään tietoja Elbaan. Kun bourbonit olivat taas nousseet valtaistuimelle, Ranska oli saanut monarkkisen valtiomuodon ja oli supistettu 1792 vuoden rajoihinsa. Ja takaisin saatujen maiden jakaminen se sai äsken niin hyvät ystävät taas riitaan.

Napoleon päätti käyttää tätä kaikkea edukseen; Elbaan hän tuskin saisikaan jäädä asumaan kongressin loputtua, ja pakollista siirtymistä hän kaikista enimmän pelkäsi; ja kentiesi pilvet taas hajaantuisivat niiden myrskyjen kautta, joita ainoastaan hän voi nostattaa, ja hänen tähtensä taas näkyisi loistavana ja selvänä. Helmikuun 26 p:nä — jolloin sir Campbell oli äskettäin palannut isänmaahansa — Napoleon sanoi jäähyväiset äidilleen ja sisarelleen ja astui 1100 miehen ja muutamien tykkien kanssa seitsemään laivaansa, jotka heti nostivat ankkurinsa ja laskivat maaliskuun 1 p:nä maihin pienessä poukamassa Cannes'in ja Antibes'in välillä.

Napoleon oli osaksi, mutta tosiaan vain osaksi, laskenut oikein, edellyttäessään että "suuri uutinen" hänen tulostaan kokoaisi hänen ympärilleen tyytymättömiä. Hän oli jo määrännyt matkan Parisiin menolleen ja järkevästi kyllä asettanut sen Provence'in ja tasankojen ulkopuolelle, jossa kansa läpikotaisin oli kuningasmielinen. Mikä ero vuodesta 1799, jolloin hän astui maalle melkein samoilla paikoilla ja jolloin nimi Bonaparte kiiti kautta maan kulovalkeana, nostaen kaikkialla toiveita ja hurmausta. Nyt hänen täytyi Alppien sivuteitä astua ylös Dauphine'hen; sikäläinen köyhä, vallankumouksellinen väestö oli varsin avulias ja myötätuntoinen, mutta hänen täytyi toki kuulla, hänen tulostaan odotettujen ilonhuutojen sijasta valituksia erään kylän määrin suusta. "Nyt olimme juuri saamaisillamme hiukan lepoa; miksi nyt taas palaatte ja käännätte kaikki nurin niskoin."

Mutta sotajoukkoihin hän vaikutti entisellä ylevämmyydellä. Grenoble'in luona pataljoona astui esiin estääksensä hänen matkansa. Napoleon käski kaartinsa seisahtua, astui itse Ludvig XVIII:n sotamiesten eteen, tempasi auki harmaan takkinsa ja huusi: "Kuka teistä tahtoo ampua keisarinsa?" — "Eläköön keisari!" kuului sotamiesten joukosta, jotka heti astuivat hänen puolellensa ja liittyivät hänen kaartiinsa. Eteenpäin kulkiessaan hän lähetti kehoituksia sotajoukoille, joita laumoittain virtasi hänen luoksensa. Kun Napoleon lähenee Lyon'ia, häntä jo seuraa 7,000 miestä, ja Parisissa, jossa hallitus aluksi piti koko juttua narripelinä, täytyi ryhtyä vakaviin toimiin. 19 p:nä Ludvig XVIII pakeni pääkaupungista ja 20 p:nä Napoleon taas oli Tuillerioissa. "Nyt olemme täällä, ja nyt täytyy meidän menetellä niin, että pysymme täällä", hän saattoi taas sanoa, kuten hän oli samassa paikassa sanonut Bourienne'ille brumaire'in 19 p:nä. Mutta hänellä oli silloin enemmän luottamusta onneensa kuin nyt, ja hän ilmaisi tietonsa kansan valjusta tunnelmasta sanoilla: "Olette antaneet minun tulla, kuten olette antaneet toisten mennä". Hän ei luottanut haaveiluihin, mutta hän luotti sotajoukkoon ja toivoi voivansa saada kansan mielialan puolellensa.

Se kuitenkaan ei auttanut, että hän hän antoi kultaisia lupauksia rauhasta ja vapaudesta; vaadittiin takeita hänen sanoistaan, eikä hän niitä voinut antaa. Sillä ratkaisevassa kohdassa hän oli kokonaan erehtynyt. Wien'in kongressi ei ollut, kuten hän varmuudella uskoi, hajaantunut ruhtinaiden eripuraisuuden tähden. Päinvastoin, oli juuri ruvettu pääsemään yksimielisyyteen ja vielä oltiin koossa, kun tieto Napoleonin seikkailumaisesta matkasta saapui ja synnytti täydellisen yksimielisyyden. Sillä siitä tultiin pian selville, että Jumalan armosta mahtavimpien ruhtinaiden oli täysi oikeus riistää ja rosvota pienimmiltä valtioilta kaikki, mitä vain halusivat. Mutta vallankumouksen poika, jonka poliittinen moraali selvisi neron loistossa ja palveli historiallista aatetta, hän oli pantava renkaan ulkopuolelle. Ja ikäänkuin eivät itse olisi alkaneet, rikkomalla sitoumuksiansa häntä kohtaan ja häväisemällä ne siteet, jotka keisarintyttären kautta yhdistivät hänet yhteen heidän omista suvuistaan, he maaliskuun 13 p:nä julistivat rauhattomuuskirjan sanansasyöjää vastaan ja lupasivat toisilleen, etteivät riisu aseitaan ennenkuin ovat voittaneet "maailmanrauhan vihollisen ja riistäjän". Itävallan keisari otti heti masentaaksensa hänet asevoimalla — luultiin yleisesti hänen menevän Italiaan saadaksensa siellä aikaan kansannousun — ja sai, kun Napoleon vaati vaimoansa ja poikaansa, aina myösperäisen tyttärensä vastaamaan, ettei mikään maailmassa saisi häntä uudestaan yhtymään Napoleoniin.

Tämä pannanjulistus vakuutti ranskalaiset siitä, että Napoleon ja Ranska taas saisivat seisoa yksin taistelussa. Hän oli suuressa kokouksessa "Toukokuun-kentällä", joksi sitä vanhalla nimellä sanottiin, kesäkuun 1 p:nä vannonut uskollisuuden sille vapaalle valtiosäännölle, jonka laatimisen Ranskaa varten hän oli katsonut tarpeelliseksi, mutta hänellä ei ollut enää kuten ennen monen miljoonan äänen enemmistöä takanansa. Ei rohjettu luottaa hänen rauhanlupauksiinsa, ja kesäkuun 7 p:nä hänen itsensä täytyi julistaa, ettei sotaa voitu välttää. Eikä hän edes rohjennut täysin luottaa armeijan hurmaukseen. Kaarti yksin kulki juhlamarsissa hänen editseen Toukokuun-kentällä, "silmissä loistava välähdys, ikäänkuin se olisi tahtonut muinoisten gladiaattorien tavalla sanoa: Kuoloon menevät tervehtivät sinua, Cesar!" Mutta se hänelle oli selvänä, että ellei hän tahtonut menettää kokonaan sitä vähäistä kansansuosiota, mikä hänellä vielä oli, täytyi hänen siirtää sota maan rajojen ulkopuolelle. Napoleon siis päätti joutua monien vihollistensa edelle ja yllätti Preussin ja Englannin sotajoukot, jotka seisoivat Blücher'in johtamina Mosel'in ja Wellington'in johdolla Schelde'n luona Belgiassa, ryntäämällä niitä vastaan jo kesäkuun 15 p:nä. Hän tahtoi täällä taas, kuten ennen Italiassa Collia ja Beaulieu'ta vastaan, kääntyä ensin toisen armeijan kimppuun ja lyödä sen ennenkuin se saattoi yhdistyä toiseen.

Mutta se Napoleon, joka nyt teki viimeisen ponnistuksen valtansa säilyttämiseksi, oli toinen kuin se nuori kenraali Bonaparte, joka niin vakavasti luotti tähteensä ja joka itse oli kaikista uupumattomin. Hänet oli vallannut epäilys; se luja usko, joka ennen oli tuottanut hänelle voiton, oli kadonnut. Ja hänen jäntevyytensä oli lamautunut. Häntä rasitti taas, semminkin sairauden johdosta, jonka alaiseksi hän oli joutunut Parisissa Venäjänretken jälkeen, hevosen selässä istuminen. Hän kaipasi unta niinkuin ei koskaan ennen, hän väsyi pian ja oli tullut miltei laiskaksi. Tämä henkinen veltostuminen oli syynä siihen, että 1815 vuoden sodasta ja sen ohessa Napoleonin vallasta tuli niin pikainen loppu.

Tosin hänen onnistui kesäkuun 16 p:nä lyödä Blücher Ligny'n luona; mutta hän ei ajanut häntä takaa tuhotaksensa hänet, vaan jätti tämän tehtävän kenraali Grouchy'lle, ja tämä suoritti sen niin vähällä tarmolla, että Blücher, tappioistaan huolimatta, reippaudella, jota Napoleon ei luullut vihollisessaan olevan, saattoi luvata Wellingtonille apunsa, vaikkapa ranskalaiset jo seuraavana päivänä hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Ja sanansa hän pitikin. Mutta Napoleon oli niin lujasti vakuutettu, ettei Wellington, joka oli asettunut Waterloohon, saisi mitään apua, että hän 18 p:än aamulla, sateen ja pehmittyneiden teiden tähden, siirsi hyökkäyksen päivällisaikaan. Mutta samassa sateessa ja samoja pehmittyneitä teitä vanha Blücher samosi eteenpäin avustaaksensa liittolaistaan.

Kun pari tuntia kiivaasti oli taisteltu Brüssel'in tiestä ja Mont Saint-Jean'in kukkulasta, johon Wellington oli linnoittautunut, Napoleon saa tiedon preussilaisten lähenemisestä ja että ne pian saattoivat ottaa osaa taisteluun. Ei hän sittenkään ajattele peräytymistä. Hän lähettää lähettämistään käskyjä Grouchy'lle samoamaan avuksi. Mutta Grouchy ei tullut: loistavalla urhoollisuudella ranskalaiset taistelivat; Ney'n johtamaa 10,000 miehen mahtavaa ratsuhyökkäystä englantilaiset eivät kestäneet, ja näytti jo siltä kuin saisi Napoleon pitää taistelutantereen; Wellington tungettiin pois St. Haie'sta, Blücher Planchenois'sta, ja keisari kokosi klo 7 illalla kaartinsa tähteet — 5,000 miestä — ratkaisevaan iskuun. Ney viskasi englantilaiset takaisin ja hetkeksi hän sai Mont Saint-Jean'in haltuunsa, mutta hänen täytyi väistyä rajun tykkitulen ja eteenpäin syöksyvien preussilaisten tieltä. Klo 8 ranskalaiset kaikkialla olivat pakenemassa. Ainoastaan kaarti Cambronne'in johdolla pysyi vielä Belle-Alliance'in talon luona ja taisteli epätoivon urheudella; täällä kaikui viimeisen kerran huuto: "Eläköön keisari!" koko hurjalla innostuksellaan. Nähtiin miehen, jolta luoti oli katkaissut käsivarren, heittävän toisella kädellään pätkän ilmaan täyttä kurkkua huutaen: "Eläköön keisari! Niin kauvan kuin voimme liikkua!" Mutta vihdoin olivat nämäkin kaatuneet tai vangitut. Taistelu oli auttamattomasti menetetty.

Napoleon istui satulassa koko yön ja pakeni rajan yli. Vielä ei ollut kaikki hukassa, hän arveli; hän voisi vielä koota 2-300 tuhatta miestä. Mutta Parisissa, johon hän saapui 21 p:nä, oli tappion vaikutus ollut surmaava. Kamari julisti istuntonsa pysyväiseksi, ja seuraavana päivänä kamarin presidentti vaati keisaria luopumaan hallituksesta; muutoin hän julistettaisiin rauhattomaksi. Puolenpäivän jälkeen Napoleon allekirjoitti toisen luopumisensa valtaistuimesta poikansa eduksi; sitten hän vetäytyi Malmaison'iin, johon kiintyi niin monta muistoa konsulaatin ajoilta. Ja ehkäpä näiden vaikutuksesta hän vielä huomasi uuden pelastuskeinon, kun kaikki muut näyttivät mahdottomilta. Hän pyysi väliaikaiselta hallitukselta lupaa taistella vihollista vastaan pelkkänä kenraalina. Mutta vastaus oli luonnollisesti kieltävä; Napoleonia neuvottiin mitä pikimmin laittautumaan pois — preussilaisilla oli käsky ammuttaa hänet, jos hän joutuisi heidän käsiinsä, ja siviilipuvussa hän matkusti neljän seuralaisen parissa Roche-fort'iin. Mutta täälläkään hän ei voinut alistua siihen ajatukseen, että kaikki oli mennyt. Kansan hänelle matkalla osoittamasta myötätuntoisuudesta hänessä toivo uudestaan virisi; mutta heinäkuun 8 p:nä Ludvig XVIII oli taas palannut Parisiin; nyt ei ollut enää aikaa miettimiseen. Hänen tuumansa lähteä Amerikaan ei ollut toteutettavissa englantilaisten risteilijäin vuoksi; hän piti parempana antautua englantilaisille kuin joutua bourbonien käsiin. Hän kirjoitti hallitsevalle prinssille: "Tulen kuten Themistokles, asettuakseni Britannian kansan lieden ääreen… ja toivon löytäväni turvan mahtavimman, kestävimmän ja jalomielisimmän viholliseni luona." Heinäkuun 15 p:nä hän astui englantilaiseen fregattiin Bellerophon'iin, jonka komentaja, kapteeni Maitland, lupasi viedä hänet turvattuna Englantiin.