TOINEIN NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin, edellisessä näytöksessä. Kolme päivää myöhemmin. Akkunaa peittänyt valkoinen hursti on poistettu. Muuten on huoneessa kaikki entisessä järjestyksessä, paitsi että turkit on poissa, naulakosta. Sen sijaan siinä on naisten päällystamineita.

Iltapäivä, vähän ennen hämärtymistä.

Heleena (nytkin mustissaan, mutta toisessa puvussa kuin edellisessä näytöksessä, näyttäen edelleen hyvin vaalakalla ja väsyneeltä, seisoo akkunan luona, kädessään pieni vesikannu kukkien kastelemista varten. Kääntää äkkiä päänsä vasemmanpuoleiseen oveen päin ja katsoo sinne pitkään, mutta kun ei mitään kuulu, alkaa kastella kukkia. Parin silmänräpäyksen perästä kuulee jälleen jotakin ja herkeää työstään).

Miili! (Kovemmin) Miili-täti! (Menee vasemmanpuoleiselle ovelle ja raoittaa sitä.) Sinäkö siellä ovissa käyt? (Vähän hämmästyneenä.) Mitä sinä nyt? (Havaitsee äkkiä jotakin ja laskee vesikannun läheiselle tuolille. Hiukan pelästyneenä.) Miili-täti — sinä et saa — et saa —! (Aikoo mennä sisään vasemmalle, mutta samassa)

Miili (tulee. Hän on samassa surupuvussa kuin edellisessä näytöksessä. Hyvin lempeästi, kuten tavallisesti). Olen ajatellut, että jospa minä nyt jo sentään vähitellen —

Heleena (kiertää käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vie hänet oikealle istumaan. Istuu hänen viereensä. Melkein hätääntyneenä). Sinä et saa lähteä, täti, — et saa jättää minua vielä! — Älä ollenkaan ryhdy kokoamaan vaatteitasi! — Ei, ei, siitä ei tule mitään! Ei millään ehdolla! Minä en laske sinua! En! Älä luulekaan —! En minä laske — —!

Miili. No no —! Katsotaanhan nyt sitten — tuumitaan —!

Heleena. Sen asian suhteen me emme tuumi yhtään mitään. — Sinä olet nyt täällä — ja pysyt — ja — sinun täytyy olla! Ymmärrätkö, sinun täytyy —! Minä en voi muuten — minä — en voi — en — en voi olla —!

Miili. Leeni kulta — enhän minä nyt tietystikään aio lähteä ihan päätä pahkaa —! Enkä minä missään tapauksessa vielä tänään —. Mutta täytyy sentään vähän katsella ja haalia yhteen kokoon — kun Valentikin mainitsi, että ylihuomenna —

Heleena. Mitä ylihuomenna —?

Miili. Lähtee talosta hevonen asemalle. Valenti sanoi käyvänsä kaupungissa. Minun sopisi hyvin päästä siinä mukana.

Heleena. Ylihuomenna! Sinäkö lähtisit ylihuomenna?

Miili. Ajattelehan, että olen ollut kotoa poissa jo täyteen kaksi viikkoa! — Martta on sentään niin tottumaton palvelusväen kanssa — ja isänkin hoitaminen vaatii aikansa sekin — niin että siellä kotona mahtaa olla vähän niin ja näin!

Heleena. Saavat ottaa Laineen Rustaavan isän luokse. Hän hoitaa isää hyvin, ja isä tyytyy häneen mainiosti. Muistathan sen! Hän on tottuneempikin kuin Martta. Kyllä minä sen tiedän. Ja Rauhalasta joutaa Elina meille — sinne kotiin — auttamaan Marttaa. Saithan sinä sitäpaitsi vuoden alusta niin hyvän karjatytön, täti! Sinä olet levoton vallan turhaan! Ei sinun ole tarvis minua jättää — ei vielä — rakas täti —!

Miili. Niin no — onhan se niinkin — mutta — katsos — muistathan meidän luvanneen Martalle, että minä palaan viimeistään kahden viikon kuluttua. Hän tietysti nyt odottaa.

Heleena. Me kirjoitamme hänelle — minä kirjoitan vielä tänään. — Martta on niin reipas ja neuvokas tyttö — ja meillä siellä kotona on kaikki vanhassa hyvässä järjestyksessä — aivan kuin äiti-vainajan aikana — paremmassakin, täti-rakas, sen jälkeen kuin isä sai sinne sinut emännyyttä pitämään. Sinä olet joka suhteessa niin äidin kaltainen, täti, — yhtä toimelias — ja huoltava — ja nopea — ja muistat joka asian niin pienimmälle karvalleen — ja kätesi ovat yhtä pehmeät — (hyväilee hänen käsiään) — aivan yhtä pienetkin kuin äidillä — ja samanlainen nystyrä vasemmassa peukalossa! Se on somaa! Mutta tehän olittekin kaksoiset. (Suutelee Miilin vasenta kättä).

Miili. Mitä sinä nyt, lapsi, vanhaa, rumaa ja ryppyistä kättä —!

Heleena. Jääthän, täti rakas, vielä joksikin aikaa — jääthän sinä —!

Miili. Pitäähän sinun kuitenkin lopulta tottua tähän kaikkeen — ja kyllä sinä totutkin. Aika, Leeni kulta, on kaikkein paras, kerrassaan mainio lääkitsijä. Se kykenee tekemään ihmeitä.

Heleena. En tiedä mihin totun — tai miksi muutun — tai kuinka tämän elämän läpi kuljen — mutta — lähitulevaa aikaa tässä talossa — kaiken jälkeen — näin — minä en — en tohdi edes ajatella —.

Miili. Sinun ei toistaiseksi tarvitsekaan ajatella sen pitemmälle kuin me jo olemme ajatelleet ja suunnitelleet — me kaksi. Niin on hyvin. Sen perästä tasaantuu elämä vähitellen itsestään. Usko minua, että niin käy!

Heleena (hiljaa). Mutta Valenti — Valenti —!

Miili. Sinun täytyy päästä tuosta ihmeellisestä pelostasi hänen suhteensa. Siitä mitä sattui välillänne hautauspäivän aamuna ei enää sen enempää. Kaikki on unohdettu.

Heleena (miettiväisesti). Onko — onkohan —?

Miili. Oliko ihme, että hän raivostui ja joutui pois suunniltaan? Loukkasithan sinä, hyvä lapsi, häntä oikein kovasti. Kuka tahansa hänen sijassaan — miehinen mies ja vielä sen luontoinen, kiivas, ja karkea kuin Valenti — olisi unohtanut itsensä ja ympäristönsä.

Heleena (kärsivästi). Minun on niin vaikeata — edes muistaa — mitä minä sanoin —.

Miili. Parempi on kun et muistakaan — et muistelekaan. Se kaikki täytyy olla unohdettu — niinkuin onkin — ja anteeksiannettu — molemmin puolin.

Heleena (vähän jäykästi). Anteeksi — anteeksi —!

Miili. Niin — ja eikö Valenti sinunkin mielestäsi puhunut hyvin kauniisti sen jälkeen kuin sinä haudalta palattuamme vielä toistamiseen pyysit hänellä anteeksi? Hänhän selitti, miten hyvin ja täydellisesti hän ymmärsi sinun tiedottoman ja sairaalloisen mielenpurkauksesi. Minusta Valenti silloin illalla jutteli oikein järkevästi — melkein sydämeen-käyvästi. Kyllä hän todellakin on paljon muuttunut entisestään.

Heleena. Hän näyttää voittaneen tädin!

Miili (hymähtää). Sellaisesta ei ole kysymys. Mutta tiedäthän, Leeniseni, kuinka suuresti minä aina iloitsen kaikesta ymmärtämyksestä ja sopusoinnusta ja ystävällisestä mielestä — sukulaisten keskuudessa.

Heleena. Sukulaiset, niin! — Hm. — Tuntuvat olevan kovin levottomia siitä, miten täällä Korkeelassa kyetään elämään eteenpäin — etenkin Sipilä. — Oi voi, minusta näytti kuin hän ei saisi ollenkaan rauhaa minun tähteni. Hän nähtävästi pitää minua joko liian lapsellisena tai suoranaisena tuhmeliinina, joka ei kykene mihinkään!

Miili. Sipilällä on aina ollut kaikesta ja kaikista omat luulonsa ja ajatuksensa. Kyllähän hänet tuntevat muutkin kuin hänen omat sukulaisensa.

Heleena. Nyt kai Sipilä haluaa laskea minutkin viisaan holhouksensa alle. (Naurahtaa katkonaisesti.) — Jotta en pääsisi tuhlailemaan — niin — ettei Korkeeia köyhtyisi — jos tämä pesä hyvinkin sattuisi ties minkä käänteen tai tapahtuman kautta, äkkiä joutumaan perillisten kesken jaettavaksi. (Huoahtaa) Niin, eihän minulla ole lapsiakaan!

Miili. Kaikkea sinunkin mieleesi pälkähtää! Tuskinpa sentään Sipilän ajatuskaan on venynyt niin pitkälle!

Heleena (nousee, hiukan kiivaasti). Miksi hän sitten haluaa sekaantua minun asioihini? Kyllä minä taloni hoidan itsekin!

Miili. Onko sanottu, että hän tahtoo, Leeni hyvä? Jospa sinä erehdytkin? Ehkä hän vain osoitti tyhmää uteliaisuuttaan?

Heleena. Oh, hän lähetti Valentin jo hautauspäivänä minulta asioita tiedustamaan. Heidän himonsa on puuttua minun talonpitooni. Niin, niin, kyllä minä sen tiedän! Mutta sillä kerralla ei sentään siitä jutusta tullut sen enempää.

Miili. Niinkö? Sillä laillako? Oletko sinä siitä aivan varma?

Heleena (kiihtyneenä). Varmako? Mitä varten he sitten touhuavat? Aivan varmasti he pitävät minua hyvin yksinkertaisena — mutta itse ovat — hm — itse ovat sitä Jumalan kansaa, joka ei tiedä yhtään mistään muusta kuin rahasta ja tavarasta. Oi voi voi meitä saitoja, ahneita talonpoikia! (Kävelee edestakaisin).

Miili. Leeni, Leeni, — nyt liioittelet — ja mitä oikeastaan kuvitteletkaan!

Heleena. Minä ne »rakkaat omaiset» tunnen vielä paremmin. — Useampi ajatteli, että sinne nyt sitten menivät suvusta syrjään Iso-Korkeelan Maurinkin perinnöt. Vihantoilan Heleenalle. Ja varmasti oli joukossa sellaisiakin, jotka tuumivat, että — olisikohan tällainen »tapahtuma» vielä jotenkin autettavissa!

Miili. Mutta johan sinä nyt vallan, Heleena hyvä — —!

Heleena (silloin tällöin kävellen). Sitä minä vain ihmettelen, miten suopeasti he nyt kaikki kohtelivat Valentia, jonka kolmisen kuukautta sitten, kun hän saapui takaisin Amerikasta, he suorastaan ajoivat ovistaan ulos! Nyt vuoroon surkuttelivat ja mairittelivat!

Miili. Siltäkö sinusta näytti?

Heleena (pysähtyy). Ja kuule, täti, Sipilän rusthollarin kuulin heti aamulla kysyvän Valentilta, koska tämä aikoo alkaa vedättää Korkeelan hakattuja halkoja pois takamailla. Omin korvin kuulin.

Miili (oudoksuen). Valentiko alkaa —?

Heleena. j Kuten ainakin — isäntä!

Miili (nousee hänkin). Mutta Leeni — luuletko todellakin — että he tarkoittavat — —?

Heleena. Oh, nuo vaivaiset pitävät aivan luonnostaan lankeavana, että —

Miili. Ei, ei — sinä olet varmaan käsittänyt väärin!

Heleena (kohoavalla suuttumuksella). He pitävät aivan luonnollisena, että Valenti nyt jää Korkeelaan, ja että minä — mielihyvällä ja kiitollisuudella tietysti — otan hänet tänne — isännän paikalle —.

Miili. Ei — ei suinkaan —!

Heleena. He haluavat sitä — he tahtovat sitä! — »Sukulaiset» — näetkös —!

Miili. En minä ole sellaisesta kuullut sanaakaan.

Heleena. Et. Sinä et ollut tämän ajan vain minun luonani, etkä tunne heidän puuhiaan. — Hm — tämä tällainen on Iso-Korkeelan sukukunnan tavanmukaisia keskinäisiä päätöksiä. — Tuhlaajapoika on nyt nähtävästi päässyt takaisin heimon armoihin — ja — ja hänelle suunnitellaan uutta elämänrataa. (Liikuskelee kiihoittuneena ympäri).

Miili. Minun tietääkseni ei sinulla ole mitään ylimääräisiä velvollisuuksia Valentia kohtaan. Luulisi hänen itsensäkin sen käsittävän — ja toivottavasti hän käsittääkin. Ainakin niin arvelen.

Heleena. Etkö sinä ymmärrä, täti, että Valenti tarvitsee maan jalkojensa alle! Ei hänelle muualtakaan enää mitään lohkea. Täälläpäin on se nuora, josta kannattaa nykäistä. (Nauraa hiukan katkerasti).

Miili. Ei, ei muualta lohkea, se on varma.

Heleena. Sukuun on tullut uusi tulokas, täti, — käsitätkö? Minä nimittäin olen siitä suvusta jotakin saanut! Annettaisiinko minun nyt omaisuuksineni kadota? — Oh, ainakin minusta tuntuu niin ihmeellisen epämääräiseltä — ja — ja on kuin joka taholta minua puristettaisiin. — Voi, mitähän se on? Mitä se on? En käsitä. — Ethän sinä lähde vielä, täti hyvä? Ethän?

Miili (syleillen häntä). En lähde, en voi lähteä — tietysti jään luoksesi vielä — jos kerran minua tarvitset, tyttöseni —! (Silmänräpäyksen vaitiolo).

Heleena (äkkiä). Täti — tiedätkö, että Valenti aikoi kosia minua — silloin ennen — jo kauan sitten —?

Miili (vähän kummastuneena). Kuinka voit tietää, että hän aikoi?

Heleena. Hän sanoi — hän puhui niin — vallan selvään.

Miili. Toisin sanoen — hän siis kosi?

Heleena. Entä voitko arvata, mitä minä hänelle vastasin?

Miili. Kuinka sitä voisin —?

Heleena. Hän asettui joka paikassa minun tielleni — ja juoksi perässäni — juoksi kuin — —. Ja kun hän sitten kerran juovuksissa ollessaan rupesi puhumaan — naimisesta, olin niin täynnä inhoa, etten voinut olla syytämättä hänellä samaa nimitystä kuin — silloin aamulla, kun hän kertoi sitä juttuaan, että Mauri muka oli juopotellut minun tietämättäni — — koiraksi häntä nimitin — silloinkin —.

Miili. Se oli hyvin rumasti tehty — samoinkuin hautajaisaamunakin, hyvin rumasti, Heleena! Sinä saatat joskus kiivastua niin, että menetät harkintasi vallan kokonaan — ettet edes itse tiedä, mitä sanot. Aivan kuten isäsi ennen nuoruudessaan.

Heleena. Niinä kahtena kertana en todellakaan ole paljon tiennyt, mitä olen sanonut. — Ja juuri senkin tähden, rakas täti, etten koskaan voi luottaa itseeni silloin kun kiihdyn, senkin tähden sinun täytyy olla luonani ainakin siihen saakka, kunnes hän lähtee. — Tästä täytyy tulla selvä — hänen täytyy poistua Korkeelasta!

Miili. Minusta on parasta puhua hänen kanssaan rauhallisesti. Toivottavasti hän pian käsittää asemansa ja huomaa olevansa rasitukseksi.

Liisu (hyökkää sisään ääneensä itkien ja rientää Heleenan luo). Isäntä-vainaa — sanoi — monta kertaa sanoi — sanoi — ettei Liisun tarvitse — — (Nyyhkii).

Heleena. No, mikä sinun on?

Miili. Mitä pikku Liisulle on tapahtunut?

Liisu. Ja tekin — emäntä — sanoitte — ettei — ettei Liisun tarvitse — ei koskaan — ja Liisu on sen — kertonut — Jeesuksellekin — —

Heleena. Onko joku tehnyt sinulle pahaa?

Liisu. Ee-iii. Mutta — Valenti-herra — sanoi — että hän — oivoivoi —- että hän — lähettää — —

Heleena. No, kerro nyt!

Liisu. Valenti-herra — lähettää Liisun — yh — yhyh — vai — vaivaistaloon — yyyy —!

Heleena ja Miili. Vaivaistaloon!

Liisu. Niin — huomenna — sanoi — että lähettää — —!

Heleena (vaihdettuaan katseita Miilin kanssa). Nytkö äsken Valenti-herra Liisulle niin sanoi — ja — ja oliko Liisu jollakin lavalla paha hänelle?

Liisu. Ei Liisu tahdo olla paha — kenellekään — eikä — eikä Liisu ole ollut paha — mutta kun — kun Valenti-herra lähetti Liisun sanomaan Eenokille — päiväläiselle — takapihalle — että — että tulisi talliin — isäntä käski — niin — niin Liisu kysyi — pu — puhuuko isäntä taivaasta — emännällekin — ja — ja onko Valenti-herra oikein kuullut — isännän puhuvan — niin — yhy — yyy — Valenti-herra ki-kirosi — yhyyy-yyy — ja sanoi että — että Liisu saa mennä — he-helvettiin — ja — ja — että hän — lähettää Liisun vai-vaivaistaloon — oivoivoi — —!

Heleena (vetää Liisun luokseen). Kuule, Liisu, sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä — ei sinua lähetetä vaivaistaloon — ei koskaan. Kun isäntä — Korkeelan oikea isäntä — kerran on Liisulle sanonut, että Liisu saa olla aina Korkeelassa, niin silloin Liisu myös saa. Uskooko Liisu nyt?

Liisu (tuskin voiden pidättää riemuaan). Liisu u-uskoo —!

Heleena. Kenelläkään ei ole oikeutta lähettää Liisua yhtään mihinkään. Minä otan Liisun tästä lähtien oikein omaksi tytökseni — ja kun Miili-täti on lähtenyt, saa Liisu muuttaa tänne minun kanssani. Sitten Liisu on oikein emännän iki-oma tyttö! (Hyväilee häntä).

Liisu (kuten äsken). Voi sentäskin voi! (Lankee polvilleen, ristii kätensä ja katsoo ylös). Kiitos, Herra Jeesus!

Miili. Kas vaan, kun Liisu heti huomaa kiittää kaiken hyvyyden ja onnen antajaa. Liisu on nöyrä ja kiltti tyttö!

Liisu (nousee). Liisu tahtoo olla nöyrä ja kiltti —. Onko emännällä annettavana mitään toimittamisia Liisulle?

Heleena. Liisu menee ja lakaisee tuvan lattian oikein huolellisesti! Miina ei nyt jouda, kun hän on pyykillä.

Liisu. Kyllä Liisu menee — ja lakaisee — oikein huolellisesti —- kyllä Liisu lakaisee. —. (Lähtee peräovea kohti, mutta samassa)

Valenti (astuu sisään, kädessään suuri avain. Hän on hyvin siistissä sarkapuvussa, pitkävartisissa saappaissa ja päässä kriminnahkalakki, jonka hän ottaa käteensä heti huoneeseen tultuaan). Täällähän te olette! Tuvassa ei ollut ketään ja ajattelin, että kaikki ovat karanneet. Mutta täältä peräkamarista näen ma, Heleenan ja Miilin löytää varmasti aina. (Huomaa avaimen kädessään.) Kas, kun jäi tämä aitan avain käteeni. Minun piti antaa se Eenokille, että hän ottaisi aitasta kauroja hevosille. (Huomaa Liisun, joka hänen tultuaan on säikähtyneenä astunut pari askelta sivuun ja jäänyt tuijottamaan häneen kuin paikalleen naulittuna) — Täälläkö sinäkin taas —! (Ojentaa hänelle avaimen.) Vie tämä avain talliin Eenokille!

Liisu (ei liikahda, tuijottaa vain).

Valenti (vähän äreästi). No — kuulitkos?

Liisu (aivankuin väkisin työntäen sanat suustaan). Kä-käskikö i-isäntä?

Valenti. Mitä?

Liisu (vapautuen kielenpaineestaan, hyvin nopeasti ja melkein huutaen). Ei isäntä käskenyt — isäntä on siunattu hautaan ja mennyt Jeesuksen luo — ja Valenti-herra valehtelee — ja vaikka Valenti-herra on Liisun lähimmäinen, ei Liisu rakasta Valenti-herraa — Valenti-herra valehtelee — eikä isäntä ole käskenyt — eikä kenelläkään ole oikeutta lähettää Liisua yhtään mihinkään — ja Liisua ei viedä vaivaistaloon — Liisu on emännän iki-oma — ja kun Korkeelan oikea isäntä kerran on Liisulle sanonut, että Liisu saa olla Korkeelassa, niin Liisu myös saa — ja Liisu kysyy pastorilta, onko Valenti-herra oikea lähimmäinen — — ja — (On vähitellen, takaperin astuen, siirtynyt lähemmäs Heleenaa, kiintyen ja äänen muuttuessa miltei tukahtuneeksi kirkumiseksi) — ja Liisu näki, että Valenti-herra ryömi taloon päin — ryömi — ja Valenti-herralla oli — koiran pää —! (vapisee ja peittää käsillään kasvonsa) — oi voi voi —! Auttakaa! — pastori! — pastori — auttakaa! Valenti-herralla on — on — nyt — tuolla — (osoittaa kädellään ja kiljaisee) — oivoi — katsokaa — katsokaa — koiran pää —! (Kaatuu pyörtyneenä pitkälleen lattialle).

Valenti (vaivoin hilliten raivoaan, mutisee syrjään). Saatanan penikka —!

Miili (käy nopeasti kastamassa pesukaapissa nenäliinansa veteen ja käärii sen Liisan otsan ympäri.) Lapsi raukka —!

Heleena (joka on laskeutunut polvilleen ja kohottanut Liisun pään syliinsä, huomattavasti järkytettynä, matalalla äänellä). Auttakaa nostamaan, Miili-täti! (Nostavat Liisun maasta).

Valenti (pakoitetusti). Ehkä minäkin saan — auttaa —?

Heleena (hätkähtää, jyrkästi). Ette saa —! (Nopeasti tavallisella äänellä.) Ei — ei sinun tarvitse —! (Kantavat. Liisun vasemmalle).

Valenti (yksin). Mitä helvetin peliä tämä on? — Mitä pirua luo hullu kakara —? (Havahtuu ikäänkuin säikähtyen, että joka olisi kuullut. Kääntyy ja lähtee peräovea kohti, mennessään.) Kaikkea tässä vielä — saatanan sekapäinen sikiö —! (Pysähtyy.) Ei — puhelen sittenkin Heleenan kanssa — minun täytyy päästä selville — järjestää — Sipilä — —

Heleena (tulee vasemmalta, hämmästyy hieman). Siinäkö sinulla on vielä — se avain —?

Valenti (unohtaneena). Mikä avain —? (Huomaa kädessään aitan avaimen.) Kas — aivan niin — aitan — hm — Eenokki — (Osoittaa akkunaan.) — Eenokki näkyykin menevän jo riihelle päin — minä lähden itse —. (Äkkiä.) Kuule, Heleena, — olisiko sinulla vähän aikaa —? Tarvitsisi hiukan puhua — olen miettinyt — sopisiko sinulle —? Minä vähän selvittäisin — ja ehdottaisin —.

Heleena (välinpitämättömästi). Kyllä minulla on aikaa. (Menee akkunan luo ja asettuu seisomaan selin Valentiin).

Valenti (istuu, pyörittelee avainta kädessään). Sinä et ole vielä mitään tarkemmin — tarkoitan — et ole minulle — tai ehkä et ole jaksanut vielä niin perinpohjaisesti ajatellakaan — —.

Heleena (kääntyy vähän). Mitä?

Valenti (naurahtaa). Enhän minä tietystikään palkan tähden — se on vallan sivuasia, enkä usko siitä erimielisyyttä syntyvän — mutta — olisi kai sentään yhtä ja toista — sovittava pääpiirteissään — —.

Heleena (kääntyy enemmän). Mistä sinä oikeastaan puhut?

Valenti. No — vaikkapa nyt esimerkiksi niistä kuudesta sylestä halkoja siellä rannassa. Minä möin ne vielä vanhaan hintaan Palttalalle, mutta et kai tarkoita, että koko se hakkuu, minkä Mauri-vainaja on antanut talvella suorittaa, myydään yhtä halvalla. Kaupungissa saadaan haloista nyt hyviä hintoja. — Ja sitten osanotto siihen höyrypuimakoneen ostoon — —

Heleena. Oletko sinä myynyt ne rannassa olevat halkomme Palttalalle? Minä olen lahjoittanut ne rukoushuoneelle. Vihtori saa vedättää ne sinne ensi viikolla.

Valenti (nousten). Lahjoittanut —?

Heleena (hermostuneesti). Niin, niin, niin.

Valenti (voimatta pidättää suuttumustaan). Enhän minä ole sitä tietänyt. Et sinä ole maininnut siitä minulle sanaakaan!

Heleena (ihmeissään). Olisiko minun pitänyt —?

Valenti (hämmentyen). No — niin — no — ajattelin että sellaiset asiat kuuluvat minulle.

Heleena. Ei — mutta —!

Valenti. Katsos, Heleena, sen vuoksihan minä nyt — kun ei meillä ole mitään tarkempaa puhetta — eikä sopimusta —

Heleena (siirtyikse keskemmä). Valenti — te — sinä taidat olla jossain suhteessa — väärässä käsityksessä.

Valenti. Hautauksen edellisenä päivänä sinä pyysit minua huolehtimaan kaikesta.

Heleena. Niin, hautauksesta ja vieraista. En todellakaan jaksanut itse. Ja minä olenkin sinulle siitä hyvin kiitollinen. Suo anteeksi, jos en ole muistanut kaikesta edes kunnolla kiittää!

Valenti (kärsimättömästi). Mitäs nyt siitä —!

Heleena. Sitäpaitsi tahdon sinulle palkita —

Valenti (kiivastuen). Säästä jo tuo komeilusi, Heleena, — toisille! En minä ole tullut sinulta kerjäämään. Enkä myöskään ole aikonut rukoilla Korkeelan emännältä pehtoorin paikkaa. Mutta ennen kaikkea juuri sinä itse — ja sitten Sipilän isäntä — olette saattaneet minut eräänlaiseen käsitykseen —

Heleena. Minkälaiseen käsitykseen?

Valenti. Vai niin — vai kysyt sinä sitä nyt minulta? Tämäpä merkillistä! — No niin — luulin sinun tarkoituksesi olevan, että minä nyt ryhtyisin huolehtimaan erinäisistä talon asioista — viljelyksistä ja Mauri-vainajan alkuunpanemasta metsänhakkuusta ja afääreistä — ja kaikista muista semmoisista, joihin sinulla, luullakseni, ei ole koskaan ollut oikein halua puuttua ja perehtyä — ja joista arvatenkaan et ymmärrä hölynpölyä. — Niin — Sipilä sanoi, että se on välttämätöntä — talon tähden — ja nimenomaan pyysi — —

Heleena (huudahtaen). Pyysi!

Valenti. Luulin sinun sen tietävän.

Heleena. Ei minulla ole ollut mitään puhetta Sipilän kanssa. — (Vähän korostaen.) — ei tämän minun taloni pidosta, eikä muustakaan —

Valenti (matalasti). Lienen sitten erehtynyt.

Heleena (kiihtyen). Ja Sipilä on pyytänyt sinua — Kolhoomaan —! Oikein pyytänyt — pyytänyt! Jopa nyt vallan ihme ja kumma —!

Valenti. Onko se todellakin sinusta niin kuminallista?

Heleena (kävelee edestakaisin). Ovatko ihmiset tulleet hulluiksi? Vai pitävätkö ehkä Mauri-vainajan sukulaiset minua todellakin vähäjärkisenä — tai minä he minua pitävät? Kyvyttömänä, saamattomana letukkana, jota Mauri on syöttänyt sokerilla ja piparkakuilla! Niin varmaan! — Oh. mainiota — mainiota!

Valenti. Eihän nyt niin — —.

Heleena (kiivastuen yhä enemmän). Ja Sipilän mielestä minä en siis kelpaa hoitamaan omaa taloani — ja siksi hän tahtoo asettaa tänne isännän! Vai eikö Korkeela ehkä olekaan minun? Ehkei tämä talo olekaan ostettu Maurin ja minun perintö-osuuksilla? Onko täällä ehkä jokin nurkka Sipilän — tai toisten iso-korkeelaisten? (Itkunsekaisesti.) — Mitä he minusta tahtovat — miksi ei minun anneta olla rauhassa — olenko minä heidän tiellänsä —?

Valenti (teennäisen huolettomasti). Minun käsittääkseni tässä on tarkoitettu pelkkää hyvää joten minusta on suotta, että Heleena jälleen kiihoittaa itseään äärimmäisyyteen. Muuten — tässä näyttää olevan aivan mahdotonta puhella enää yhtään mitään — ei minua ainakaan haluta — sillä olen jo saanut vallan tarpeekseni semmoisista purkauksista kuin — —

Heleena. Niin niin — siitäkö nyt taas —!

Valenti (samoin). Minä en näy yleensä pystyvän puhumaan sitä enkä tätä. — — No niin, kyllä minä täältä pääsen tieheni — Heleenan ei suinkaan tarvitse luulla, että minä tuppaudun! — Jaha — todellakin minä näytän käsittäneen kaikki vallan päin honkia! — Mutta ei se minun syyni ole, että minä nyt tässä seison. Maurin monista pyynnöistä minä jätin hyvän paikkani Urmonsaaren sahalla. Hemmetti, että jätinkin, sillä en sitä nyt enää saa takaisin — toinen mies siellä jo on tilallani. Piruko minut panikin kuuntelemaan Maurin suunnitelmia? Ei sen puolesta, etteivätkö tukkikaupat olisi vedelleet! Niistä olisi rikastuttu — varmasti rikastutin! Mutta nyt — Hm — näyttää sillä kuin taisivat huveta tämän pojan rahat toistamiseen! — Ensi kerralla hummasin itse koko perintöosuuteni, ja nyt, kun vuosien varrella taas jotain olen saanut säästöön, nyt häviän toisella tavalla joka pennin — —! Hm! Suosta noussut, vetelään vajonnut! Ei tästä näytä pystyyn pääsevän niin eikä näin — ei jumaliste! (Nauraa pirullisesti.) Kaunista onnea, Heleena, — eikö totta — kadehdittavaa —! Ha, ha, ha!

Heleena (joka on kuunnellut hyvin kiintyneesti). Ei Mauri-vainaja puhunut niistä asioista minulle koskaan mitään — ei sanaakaan — ja se tuntuu niin omituiselta — hän kun muutoin kertoi minulle kaikki pikku asiatkin.

Valenti. Eikö —- en minä tiedä — ja mitäpä naiset niistä semmoisista kuin tukki-afääreistä.—! Vaikka parempi olisi, jos hän olisi kertonut, niin ei nyt tarvitsisi minun sen jälkeen kuin kävi näin —! Mutta, suoraan sanoen, luulin minä sinun sentään sen verran miehesi kuoleman jälkeen välittävän hänen asioistaan — monistakin syistä — että alistuisit rauhallisesti keskustelemaan — neuvottelemaan — nyt kun jo olet voimissasi! Sitä minä vain olen odottanut — en ole tahtonut rasittaa —. Ja sitä vartenhan minä nytkin —. Muutoin — en minä tästä häviöstä suuria välittäisi, jos minulla vielä jotain varoja olisi — mutta —

Heleena (epäröivästi). Mitä sinä sanot — että häviät — häviät — mitä häviät —?

Valenti. Minä en yleensä aivan turhan tautta viitsi vaivautua. Rupeisin niine hyvineni johonkin hommaan. Mutta — jos et sitä tiedä, niin — minä panin kiinni kaikkeni — kaikki rahani, mitä minulla oli, Maurin kanssa aloitettuihin yhteisiin afääreihin — ja — hm — hemmetti vieköön — siellä ne rahat nyt ovat!

Heleena (lisääntyvällä ihmetyksellä). Sinun rahasi — missä — missä ne ovat?

Valenti. Hm — sano se! Missä lienevät! Eivät ainakaan minun taskussani.

Heleena (ilmeisellä pelolla) Ole hyvä ja puhu vähän selvemmin! — Miksi ei Mauri — Herra Jumala —!

Valenti. Ei siinä suuria selittämisiä! — Jos Mauri olisi ensimmäisissä kaupoissaan jotain voittanut, olisi hän siitä ilosta varmaan sinullekin ilmoittanut — ehkä hän toivoi saavansa joskus yllättää sinut oikein suurellisesti! Mutta hänen hommansa eivät oikein lyöneet leiville alussa.

Heleena (jännittyneenä). No, no — entä sitten?

Valenti. Ei mitään erityistä. Mitäpä siinä! Kun ei onnistunut, niin ei onnistunut! Jos ei pahemmin hävinnytkään!

Heleena (huoahtaa helpoituksesta). Jumalan kiitos!

Valenti. Niin, kiittele sinä! Mutta minulla sen sijaan ei ole mitään kiittämistä niistä osakepapereista, jotka Mauri kiireessä työnsi käteeni, kun Jämijärvelle tässä talvella tarvittiin käteistä runsaanpuoleisesti. Niillä asioilla me juuri kaupungissa kävimme, kun sitten palatessa se onnettomuus tapahtui.

Heleena (surullisena, hiljaa). En minä tiennyt niistä mitään —.

Valenti. Ja kun nyt sinun pyynnöstäsi kävin kaupungissa ostamassa arkkua, pistäysin pankissa kysymässä niiden osakkeiden arvoa. Herrat sanoivat että — niillä ei ole arvoa ensinkään — ei enempää kuin sen paperin hinta, josta ne on tehty. — — Semmoisiksi siis olivat muuttuneet minun rahani! Vaikka olikin tullut monta kertaa hiki niitä kootessa, siellä valtameren toisella puolella. (Ivallisesti.) Ennen täältä lähtöäni pyydän kuitenkin kiittäen ja kunnioittaen ojentaa ne paperit takaisin Maurin leskelle. Tuolla ne ovat kirstussani pikku rakennuksessa.

Heleena (ylpeyden noustessa). Olet siis tahtonut tulla minulle sanomaan, että olet Maurin tähden hävinnyt?

Valenti. Olen tahtonut ainoastaan vainajan veljenä ja läheisenä kumppanina neuvotella asioista hänen leskensä kanssa.

Heleena. Ja vaadit kai, että minun on ne korvattava sinulle?

Valenti. En ole sellaisesta maininnut sanaakaan.

Heleena (kylmästi). Paljonko niitä oli?

Valenti. Minulla oli kaksikymmentätuhatta ja sen summan annoin Maurille erään metsän ostoa varten. Mauri möi pian jälkeenpäin saman metsän — voittamatta penniäkään. Häntä petettiin.

Heleena (vaipuu istumaan masennuksen lyömänä, sammaltaa). Kaksikymmentätuhatta —!

Valenti. Mistä Mauri olisi sellaisen summan muuallakaan ottanut, kun hän ei kerran tahtonut niistä kaupoistaan vaimolleenkaan puhua?

Heleena (kuten äsken). Kaksikymmentätuhatta —!

Valenti. Niin että — mahtanet jo vähin ymmärtää, miksi tahdoin kanssasi hieman puhella — ja neuvotella. (Ilkeästi.) Tuota — saanko vielä olla talossa yötä — hm — huomiseen?

Heleena (painaa päänsä käsiensä varaan). Mauri — Mauri —!

Valenti (lyhyen äänettömyyden jälkeen, menossa). Ei tästä nyt sitten taida syntyä — tämän parempaa —!

Heleena (kohottautuu). Valenti, suo minulle anteeksi — en tahdo epäillä sanojasi — mutta — joiko Mauri todellakin — oliko hän joskus oikein juovuksissa — minun tietämättäni? Sellaisestahan sinä mainitsit silloin hautajaispäivänä.

Valenti. Kuka on sanonut hänen juopotelleen — kaukana siitä! Juopotteleminen on vallan toista. Se on sellaista, mitä minä tein ennen vanhaan. Minä join perintöni ja kaikki ja lähdin siinä huumeessa tieheni — koko maasta. Sain alkaa elämäni vallan uudestaan. Mauri sitävastoin saattoi vain joskus kaupunginmatkallaan ottaa niin paljon, että tuli hiukan iloiselle mielelle.

Heleena. Kauppojen epäonnistumiseen ja — ja velkaantumiseen ei siis se ollut syynä?

Valenti (nauraa). Ei, Heleena, kaukana siitä. Ei niitä rahoja juotu ole. Mutta kerrankos sitä vähän Hävitään — ainakin aluksi. Jos Mauri olisi elänyt, ei mokoma kaksikymmentätuhatta olisi merkinnyt mitään. Seuraavassa kaupassa olisimme ehkä onnistuneet kaksinkertaisesti. Se olisi jäänyt vain hyväksi opiksi. Jos Mauri olisi silloinkin tehnyt niinkuin minä neuvoin, pitänyt metsää vielä vähän aikaa, eikä uskonut ensimmäisen välittäjän loruja hintojen alentumisesta, olisi tästäkin tappiosta säästytty. Sen tiedän hyvin.

Heleena (raskaasti). Mutta nyt se merkitsee sitä enemmän.

Valenti. Minulle se raha Iällä hetkellä kyllä oli ainoani. Ja veljesten kesken ei siitä summasta kummempia papereita tehty. Luulen Maurin täysin uskoneen niiden osakkeiden arvoon, mitkä hän minulle siirsi väliaikaiseksi pantiksi.

Heleena (verkkaan). Ehkä minulla on pankissa — juuri se Kak»ikymmenlätuhalta — — Mistäpä minulla suuria käteisiä — kun ostimme Korkeelan — se on velaton.

Valenti (tarkastaa Heleenaa kiintyneesti). Niin — mistäpä niitä — ja hyvä niin —!

(Lyhyt äänettömyys).

Heleena. Vaaditko sinä nyt sitten — sen minulta?

Valenti. Minä en ole vaatinut mitään — en yhtään mitään. Olen vain pyytänyt saada puhella kanssasi. — Olenko mielestäsi tehnyt väärin siinä, että olen lausunut sinulle totuuden? Pidin sen velvollisuutenani, sillä ei liene sinun luonteesi mukaisia vastaanottaa — salaista hyväntekeväisyyttä.

Heleena (hypähtää pystyyn, kuohahtaa). Hyvänte — —! Oh, ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä —! Minä en tarvitse armolahjoja — keltään!

Valenti (tyytyväisenä, verkkaan). No niin — siksi olenkin selvittänyt.

Heleena (vaivalloisesti). Kiitän sinua —.

Valenti (äkkiä, astuen lähemmäs häntä). Kuule Heleena, sinulla ei ole vähintäkään syytä masentua! Sinullahan on elämä edessäsi! Ihmisen on otettava vastaan tuleva aika, näyttäköön se miltä tahansa. Eikä mikään estä sinua asettamasta oloasi yhtä mukavaksi ja miellyttäväksi kuin se oli ennenkin. (Aivan Heleenan vieressä.) — Olen Maurin veli ja siis kaikkein läheisin hänelle, joka sinulle oli niin rakas. Mikään ei voi sinulle korvata häntä, sen tiedän — mutta siitä huolimalta tulee sinun muodostaa uusi elämäsi mahdollisimman siedettäväksi. Olisit typerä, jos koko lopun ikäsi kulkisit kuin halvaantunut rampa, kykenemättä muuhun kuin suremaan ja mennyttä muistelemaan. Nuorihan sinä vielä olet, Heleena! (Heleena luo häneen pitkän ja kysyvän katseen, väistyen sitten vähän kauemmas.) Luulet ehkä minua vielä samanlaiseksi kuin ennen? Ei, siinä erehdyt. Olen aikoja sitten elänyt loppuun hurjuudenaikani ja nyt olen vakaantunut mies. — Kuule, Heleena, luota minuun! Sinun parastasi minä katson!

Heleena (matalalla äänellä). Mitä sinä oikein tarkoitat.

Valenti. Tottakai sinä käsität! Tarkoitan, että jos minä rupean hoitamaan Korkeelan, pysyy sinun olosi jatkuvasti samanlaisena kuin tähänkin saakka. Sinun ei tarvitse sälyyttää harteillasi mitään sellaista uutta huolien taakkaa, joka sinulle on vallan vierasta.

Heleena (huudahtaa heikosti). Sinä hoitaisit Korkeelan —!

Valenti. Pehloorihan sinun täytyy palkata joka tapauksessa! Vieraanko tänne laskisit seulomaan asioita? Niin juuri — seulomaan, sillä ymmärrät kai, että Mauri-vainajan asioissa on järjestämistä. Keskenhän häneltä jäi monta kauppaakin. Ne on järjestettävä kunnolleen, ettei sinulle koituisi odottamattomia yllätyksiä — häviötä — käsitätkö? Sinun eteesi voidaan lyödä koska tahansa minkälaisia papereita ja sitoumuksia tahansa! Ymmärrätkö sinä niistä hölynpölyä? Tai uskaltaisitko luovuttaa ne jonkun vieraan asiamiehen haltuun, joka ehkä kynisi sinut lyhyessä ajassa puti puhtaaksi? Sellaisia ne ovat. Et sinä tunne niitti asioita.

Heleena (kuten äsken). Sinä siis — tarjoudut minulle — pehtooriksi —?

Valenti. Otan hoitaakseni Korkeelan isännyyden ja saatan Mauri-vainajan asiat loppuun, sinun tarvitsematta nähdä niistä kaikista vähääkään murhetta. Teen sinulle selvät tilit määräaikoina, ja palkasta me kyllä sovimme. Paljon kalliimmaksi kävisi sinulle ajan oloon vieraan kustantaminen. Saat sen uskoa! Ole nyt järkevä, Heleena! Älä jätä kuuntelematta Mauri-vainajan sukulaisien neuvoja. Älä luule, että he vain ilkeydestä tahtovat sinua ohjata. He ovat järkeviä maalaisihmisiä, jotka ovat monta kertaa ennen nähneet samanlaisia tapauksia ja tietävät, miten nuoren lesken on meneteltävä tehdäkseen niinkuin itselleen on parasta.

Heleena (tuijottaen jäykästi suoraan eteensä. Värittömästi). Parasta — parasta —!

Valenti (aivan Heleenan vieressä, alentaen ääntään). Minun kaksikymmentätuhattani saavat jäädä seisomaan. Ei sinun tarvitse ottaa rahojasi pankista minulle maksaaksesi. Kieppaamme ne rahat muutoin jollain sopivalla kaupalla jostakin Korkeelan nurkasta. Minä kyllä osaan järjestää. Lisääkin kartutan sinulle. Sinun ei tarvitse panna tikkua ristiin. Eikö sinulle jo ala selvitä?

(Hyvin lyhyt äänettömyys).

Heleena (sisäistä kiihtymystään hilliten). Onko sinulla vielä muuta sanomisia?

Valenti. Päättäisimme nyt — sopisimme kerrankin kunnolleen —!

Heleena (kylmästi). Minä olen päättänyt — minä otan kaiken vastaan — yksinäni. En tarvitse avuksi — vierasta enkä sukulaista. Ole hyvä ja sano se heille — Sipilällekin!

Valenti (vähän hämmästyen). Sinä siis —?

Heleena. Jään Korkeelaan omin neuvoineni — sekä emännäksi että isännäksi.

Valenti. Niin ollen siis hylkäät minun tarjoukseni — etkä välitä miesvainajasi omaisienkaan toivomuksesta?

Heleena. Toivon vain, että minut jätetään rauhaan. Kyllä minä tulen toimeen. (Ylpeästi.) — Ei kenenkään tarvitse nähdä vaivaa, minun tähteni. Kiitän hyvästä tarkoituksesta — sinuakin.

Valenti (huudahtaa). Heleena —!

Heleena. Aivan oikein — se Maurin velka sinulle! Minä lunastan sinulla pois ne paperit. Minä maksan sen summan. Käyn ensi viikolla kaupungissa pankissa.

Valenti (purren hampaitaan). Vai niin.

Heleena. Eikö ole hyvä niin — ja selvä?

Valenti. Miks'ei — onhan se —!

Heleena. No min. (Kääntyy lähteäkseen huoneesta).

Valenti. Nyt kai siis on sillä tavalla, että minä saan lähteä Korkeelasta?

Heleena (ovella). Sinulle ei tuottane vaikeuksia saada itsellesi jotakin sopivaa ja edullisia tointa, kun sinulla kerran on niin paljon rahojakin. Siitä minä en tiennytkään.

Valenti. Hm — olen kyllä arvannut, että pidit minua keppikerjäläisenä, joka olin tunkeutunut miesvainajasi armoille.

Heleena. En ole niin sanonut. Minä vain en todellakaan tiennyt sinua niin rikkaaksi. — Kaksikymmentätuhatta on paljon. — — Miili-täti odottaa minua. (Aikoo lähteä).

Valenti (kiukkuansa pidätellen). Heleena Korkeela! Kuusi vuotta sitten, niihin aikoihin, jolloin minä join ja renttuilin, minä kerran humalapäissäni tulin niinkuin kosineeksi sinua Vihantolassa kinkeritansseissa. — Taisin tuppautua sinua hieman lähelle — ja henkeni löyhkäsi viinalta. Sinä huusit minulle: häpeä, haiseva koira! Muistatko sitä? Niin sinä sanoit. Ja juoksit sitten saliin kertomaan siitä muille vieraille. Minua pilkattiin, niin että minun täytyi lähteä kemuista pois kesken.

Heleena (vastahakoisesti). En — en minä — muista —.

Valenti. Ehkäpä sentään —! (Heleena liikahtaa. ) Ei, ei, älä mene! Silmänräpäys vielä! Kohtahan minäkin täältä lähden. Kuulo, Heleena, en minä ole koskaan pitänyt sinusta sen enempää kuin muistakaan koreahameisista tytöistä, vaikka — jumaliste — muuten satuit tielleni. Mutta helvetin pahasti sinä minulle silloin sanoit — ja Maurin hautajaisaamuna sinä paiskasit toistamiseen saman saatanallisen haukkumasanan vasten silmiäni. — Kovin korskeana sinä olet pysynyt, piru vieköön! Ei Mauri saanut tehdyksi sinusta ihmistä. Jaa'a, kai sinä nyt olet hyvin iloinen, kun olet saanut osoittaa minulle, etten edes kelpaa sinulle — rengiksi. Ha, ha, ha! (Tarttuu lähellä olevaan tuoliin). — Mutta mitä, jos nyt sattuisikin olemaan niin, ettei tämä tällainen kohtelu vetelekään? Jospa minulla sattuukin olemaan vielä jotakin muutakin sanottavaa? Jospa onkin! Mutta täst'edes saa Sipilä puhua puolestani. Tästä hetkestä alkaen lakkaa entinen Iso-Korkeelan Valenti sinua kumartelemasta. Muista se, Heleena! Ja nyt minä lahden. (Paiskaa tuolin sivuun.) Vielä tavataan — perkele vieköön! (Menee perälle).

Heleena (kirkaisee). Miili — Miili-täti —!

Miili (tulee vasemmalta). Mitä nyt? — Mitä paiskelemista se oli?

Heleena (kiertää käsivartensa Miilin kaulaan). Sinä et saa jättää minua, täti, — et saa jättää — hänen kanssaan — rakas täti —! (Itkee).

Miili. Valentiko täällä oli? Minä arvaan sen. Ja teille syntyi taas sananvaihtoa. Oi, niinkö lyhyttä se tyyntymys olikin! Ei, kyllä minä nyt huomaan, että hänen on kiireesti lähdettävä täältä. Te ette sovi olemaan saman katon alla. Ei hänestä ole tänne.

Heleena. Miili-täti, minusta tuntuu kuin hän — kaikesta huolimalla — jäisi.

Miili. Se on mahdotonta. Eihän hän väkisin, vastoin sinun tahtoasi —

Heleena. Oi, emme me tiedä — emme tiedä — mitä hän tahtoo — ja tekee —!

Martti Heljo (astuu sisään peräovesta Liisun taluttamana, päällysnuttu yllä ja lakki kädessä).

Liisu (tavattoman riemukkaana). Emäntä — Miili — pastori tuli — pastori tuli —! (Toistelee edelleen toisten puhuessakin yhtämittaa puoliääneen: »Pastori tuli, pastori tuli —»).

Martti Heljo. Hyvää iltaa, Heleena! Hyvää iltaa, Miili-neiti! Palaan sairaan luota Paloistenkylästä ja päätin poiketa katsomaan ohiajaessani.

Miili. Sydämellisesti tervetullut, pastori! Teitte oikein, oikein hyvin, kun tulitte. Täällä meillä onkin taas jokunen hyvä ja rauhoittava sana tarpeen.

Heleena (kuivattuaan salaa silmiään, hiljaa). Tervetuloa, Martti! Ole hyvä ja riisu päällysnuttusi!

Martti Heljo. Tuntui kuin jokin olisi aivan vastustamattomasti saanut minua pistäytymään tänne sisään. Kuinka täällä jaksetaan? Onko Heleena jo voimissaan? (Miili on auttanut päällysnutun Heljon yltä ja ripustaa sen naulaan.) Ei, ei, viemme sen eteiseen, Miili-neiti!

Miili. Siellä on liian kylmä. Annetaan vain olla täällä! Omatkin päällystamineemme pidämme sisällä näin talvella. (Ripustaa palttoon naulaan) — Uusi elämä ei vielä ole asettunut tasaiselle uralleen. Heleenalla on niin paljon järjestelemistä — taistelemista — ja voittamista — ennenkuin hän saa nämä pikku olot vakiintumaan. Tämä elämänmuutos oli hänelle liian äkillinen. Siksi minäkin vielä olen täällä.

Heleena (Heljolle). Istu, ole hyvä!

Liisu (hiljaa Heleenalle). Saako Liisukin olla täällä pastorin luona?

Heleena (Liisulle). Saa, tietysti Liisu saa. Istu vaan täällä meidän kanssamme!

Martti Heljo (istuu. Varovasti). Ehkä ei Heleenalla enää olekaan täällä muita sukulaisia kuin Miili-neiti —?

Heleena (matalasti). Onhan — Valentikin —.

Martti Heljo (katsoo Heleenaan pitkään). Niinkö — vai niin —.

Liisu (ehättää ja yhteen hengenvetoon). Mutta Valenti-herra ei saa lähettää Liisua vaivaistaloon — eikä kenelläkään ole oikeutta lähettää Liisua yhtään mihinkään — Liisu on nyt emännän iki-oma — ja Liisu saa olla aina Korkeelassa — kun Korkeelan oikea isäntä kerran on niin sanonut — ja Liisu kuuli äsken — ja näki Herran Jeesuksen kirkkaudessa — ja Jeesus oli ihan pastorin näköinen — ja Liisu heräsi taas ja oli terve — ja lakaisi tuvan lattian niinkuin emäntä oli käskenyt — — (Hengästyy. Lähestyy pastoria.) Pastori, eihän Valenti-herra ole Liisun lähimmäinen? — Eihän se ole synti, kun Liisu ei voi rakastaa Valenti-herraa niinkuin muita lähimmäisiä — pastori, onko se synti —?

Miili (joka on jäänyt seisomaan, puoli-ääneen). Valenti lienee joskus ollut tyly lapsiraukalle.

Martti Heljo (vakaasti). Jos joku on meille paha, niin meidän tulee vaieta ja rukoilla hänen puolestaan, pikku Liisu. Rukous on rakkaudentyötä ja silloin täytämme Herran käskyn.

Liisu (nöyrästi). Kyllä Liisu sitten rukoilee — Valenti-herrankin puolesta.

Martti Heljo. Muuten on asianani myöskin hyvin paljon kiittää Heleenaa hänen lahjastansa pienelle rukoushuoneyhdistyksellemme. Olemme niin nyt saaneet koko ensi talviset puut. Se oli kaunis teko, Heleena!

Heleena. Ei se kannata kiitosta — varsinkaan sen takia, että minun täytyy pyytää sinulta anteeksi sitä, etten ehkä voi toimittaa niitä perille lupaamanani aikana — sillä — oh, minua hävettää — Valenti oli ne halot — minun tietämättäni — myynyt Palttalalle — (Nopeasti.) — Mutta Mauri-vainajalta jäi takamaalle toistakymmentä syltä — minä vedätän ne sieltä — — minä — annan ne kaikki —!

Martti Heljo. Se on jo vallan liikaa jalomielisyyttä, hyvä Heleena! Se sellainen määrähän on jo kokonainen omaisuus!

Heleena. Oh, Korkeelan halkometsät ovat hyvät —! — Jumalan kiitos, en joudu hätään, vaikka ei minulla enää olekaan penniäkään rahaa! (Naurahtaa katkerasti).

Miili (ihmeissään). Mitä sinä nyt —?

Heleena (hermostuneena). Hm — ne Mauri-vainajan tukkiafäärit — metsänostot — ja myynnit — joista minulla ei ollut paljonkaan aavistusta — eikä ole niistä oikeata selvyyttä vieläkään — ne — no niin — Mauri jäi Valentille velkaa kaksikymmentätuhatta — mitä lienee pantannut mitättömiä osakkeita —! Minä lunastan ne ylihuomenna — käyn kaupungissa pankissa — ja sitten — (Huokaisee.) Jospa hän sitten menisi! (Puoliääneen.) — Tulkoonpa perästäpäin — mitä muuta tahansa. —!

Miili (istuu, kädet pudoten hermottomina helmalle). Ei mutta — nyt minä en todellakaan osaa enää ajatella enkä puhua!

Martti Heljo. Kaksikymmentätuhatta!

Miili. Sitäkö hän oli täällä sanomassa?

Heleena. Sitä — sitäkin —! (Nousee.) Mutta hän ei lähde sittenkään, sen huomasin hänestä selvästi. Hän lähti täältä äsken kiroillen ja uhkaillen. Ja hän palaa — hän tahtoo jäädä Korkeelaan! — Miili-täti ja Martti, sanokaa, mitä minun on tehtävä! — Oi, oli hyvä, että tulit, Martti! Minä tarvitsen nyt neuvoja — neuvoja —! (Kävelee edestakaisin).

Miili. Tahtoo jäädä — Herran nimessä mitä varten — mitä varten?

Martti Heljo. Heleena, sydämeni käskee minua tekemään kaikkeni sinun hyväksesi. Ja — niin, miksi en sitä tunnustaisi — tuntisin itseni niin ihmeellisen onnelliseksi, jos voisin jotain tehdä. — Ehkä me vastaisuudessa — ehkä voimme lähestyä toisiamme — onhan meillä takanamme lapsuusajan ystävyys! — Vai — olisiko sinulla jotain sitä vastaan, Heleena?

Heleena (vähän hämmentyen). Minullako — ei — kuinka minulla olisi — —!

Miili (peittämättä hänelle mieluista ajatusta). Varmasti Heleena mielellään — hyvin mielellään — ja kiitollisena — kuuntelee pastoria — ja koettaa tehdä kaikessa niinkuin pastori katsoo parhaaksi. — Niin, ja tottahan on, että teillä on välillänne jo varhainen ystävyys. Muistanhan minäkin ne entiset ajat.

Heleena. Jos minä sen tietäisinkin — jos tietäisin varmasti, mitä hänellä on mielessään — nyt vielä —! Oi, mitä minä sanoin sinulle, täti! Kuvittelenko minä turhia?

Martti Heljo. Herra antaa joskus hylkiöiden temmeltää niin, että tomu ja tuhka peittää ilman, eikä taivaan kirkkautta näy, ja silloin vähäuskoisten heikkous auttaa vääryyttä pääsemään valtaan. Mutta sanottu on, ettei Herra särjettyä sydäntä muserra eikä suitsuavaa kynttilänsydäntä sammuta, ennenkuin Hän saattaa oikeuden voittoon.

Miili (huoahtaa). Niin, niin —, (Heleenalle.) — Vai niinkö, Heleena, — niinkö sittenkin —!

Martti Heljo. Sinulta kysytään nyt uskoa ja luottamusta, Heleena. Mutta onkohan niin, että juuri niitä sinulta puuttuu?

Heleena (puristaa molemmin käsin päätään). Voih —!

Martti Heljo (lämmeten). Ennen kaikkea antaisin sellaista apua, jolla olisi todellista arvoa. Tahtoisin, että Heleena käsittäisi, miksi maallisten tapahtumain sarja on niin raskaana kasaantunut hänen kannettavakseen. (Nousee, intoutuu.) Heleena, Jumala on johtanut minun askeleeni tänne Korkeelaan vahvistamaan sitä kutsua, jonka Häneltä olet saanut. Älä sulje sydäntäsi ja rupea vain sokeasti taistelemaan rahojesi ja omaisuutesi puolesta! Kyllä sinulle jätetään se, mikä tarpeellisia on, eikä mikään katala aie toteudu, jos ajoissa käännymme oikean auttajan puoleen.

Heleena (puoleksi itsekseen). Niinkö — niinköhän —!

Martti Heljo. Rakas ystäväni, sinä kuulut niihin rikkaisiin ja ylpeisiin talonpoikaisiin, jotka ulkokultaisina tapoja noudattaen ovat polvesta polveen tuudittaneet itsensä omahyväisyyden ja tekovanhurskauden valhetilaan. Se sellainen on itsepetosta ja kylläisyyden turruttamaa mielentyyneyttä. Mutta todellisuudessa on heidän jumalansa heidän maansa ja mantunsa, heidän rahansa ja omaisuutensa. Ennen saisi maa palaa, ennenkuin he niistä luopuisivat.

Heleena (kavahtaa, näyttää kuin hän tulistuisi, mutta hillitsee itsensä. Vähän vaikeasti). Sinähän vain — tuomitset —!

Martti Heljo (kiihtyen). Ja siksi onkin niin suuria pahennusta herättänyt se, että on ennusteltu helvetin peräseinän olevan täynnänsä niitä pappeja, jotka ajasta aikaan ovat tätä ahnehtivaa, torailevaa ja kadehtivaa kansaa itsepetoksessa auttaneet ja heidän hautojensa partailla heille autuutta luvanneet. Raharovastit ja kymmenystensä kartuttajat ovat olleet liian heikkoja huutamaan valveille uneliasta rahvasta sen horrostilasta.

Heleena (hienolla pilkalla matalalla äänellä, pakoitetusti). Tarkoitatko sinä, että minun pitäisi noin vain — ilman muuta — melkein sysätä kaikki mitä minulla on sellaisiin käsiin, jotka ovat ties kuinka tahraiset? Synnintekijän ja vääryydenharjoittajan palkitsemisellako sinä tarjoat minulle sielun autuuden? Se tuntuu vaikealta ymmärtää.

Martti Heljo. Heleena hyvä, älä paaduta itseäsi — älä väisty ja lyöttäydy niiden joukkoon, jotka korvillaan työläästi kuulevat ja silmänsä ummistavat, jotta he eivät ymmärtäisi sydämellään ja kääntyisi ja Herra heitä parantaisi!

Heleena (hiljaa). Kääntyisi? Olenko minä niin huonolla tiellä? En ole sitä tiennyt. Ollaanko niin paljon parempia minun ympärilläni?

Martti Heljo. Olimme ennen paljon yhdessä, Heleena, ja varmaan sinäkin muistat, kuinka iloinen ja huoleton minäkin ennen olin. En minä vielä kahtena ensimmäisenä pappisvuotenanikaan ollut Korkeimman armoille antautunut. Minulla oli kyllä päämäärä, mutta toinen kuin nyt. Se ensimmäinen päämäärä oli maallinen — sellainen, mikä, ikävä kyllä, jää useimmille papeillekin koko heidän elinijäkseen. Mutta minun päämääräni muuttui. Se tapahtui eräässä suuressa herännäiskokouksessa Pohjanmaalla, missä näin muutamien hyvin korkeasti oppineiden herrojen kentällä polvistuvan nöyrään rukoukseen yksinkertaisen rahvaanmiehen rinnalla. Muistan, kuinka silloin ahon laidalta kansan nuorten hengellinen laulu voimakkaana vieri lakeuden ylitse. Koko ilma värähteli loukkaamatonta autuuden ylistystä.

Silloin, Heleena, silloin lankesi armo minunkin päälleni. Se totuus, jota siihen saakka olin etsinyt paksuista kirjoista ja monimietteisistä teoksista, se kirkastui minulle äkkiä voimakkaana leimahduksena. Samana hetkenä se poltti minussa oppineisuuden pölyn ja viisauden rikkaruohon. Minulle paloivat nyt kirkkaina ne tulet, jotka siihen saakka olivat olleet minulle näkymättömät. Taakseni jäi äärettömään harmauteen kaikki entisyys ja sijalle annettiin minulle se, mistä Jeesus Kristus on lausunut: »Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut tämän viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut sen lapsenmielisille.»

Valenti. (on viimeisen puhevuoron aikana ilmestynyt peräovelle. Hänellä on yllään Mauri-vainajan turkit, jotka on auki sekä lakki päässä takaraivolla. Hän on ilmeisesti juopunut. Kukaan ei huomaa häntä).

Martti Heljo (lähestyy Helenaa). Heleena, älä sinäkään enää taistele Herraasi vastaan. Tartu sen sijaan minun käteeni — antaudu minun huostaani!

Heleena (loittonee Heljosta pari askella, näyttää tuskaantuneelta ja kiihtyneeltä. Katkonaisesti). Toiste, Martti, — puhutaan toiste — minä olen nyt — niin väsynyt ja sairas — —

Martti Heljo. Eivät terveet ja voimakkaat parantajaa tarvitsekaan, vaan juuri sairaat ja väsyneet. He tarvitsevat Herran virvoitusta. Siksi nöyryytä mielesi ja lannista ylpeytesi, Heleena! 'Jätä maalliset murheesi! Rukoile kanssani!

Heleena (vaipuu istumaan, voipuneesti). Minä pyydän, Martti — älä — —

Liisu (joka koko ajan on kuunnellut Heljon puhetta äärettömällä hartaudella ja seurannut jännittynein ilmein hänen vähäisimpiäkin liikkeitään, ristii kätensä ja lankee innoituksen valtaamana polvilleen. Kiihkeästi, lujalla ja kirkkaalla äänellä). Rakas Herra Jeesus! Niinkuin Sinä johdit Liisun, johdata myöskin emäntä pastorin haltuun, niin pastori saattaa hänet Sinun omaksesi! Tee niin, Herra Jeesus Kristus taivaassa!

Valenti (räjähtää ovella äänekkääseen nauruun ja astuu paremmin sisään huoneeseen. Hohottaen). Amen — amen — amen —! Ha, ha, ha! Piru vieköön! Täällähän on oikeat kihlajaisvalmistelut! Jumala naittajana ja Hullu-Liisu puhemiehenä! — Ha, ha, ha! Hemmetti! Enpä ole lystimpää nähnyt!

Heleena (nousee, suoristautuu ja luo Valentiin leimuavan katseen. Raivostuneesti). Ulos — ulos!

Miili (rientää Heleenan luo kuin tahtoakseen pidättää häntä).

Heleena (kuten äsken) Ulos täällä!

Liisu (nousee, kirkuvalla äänellä, tuijottaen eteensä kuin jotain nähden, kaukana, nopeasti). Liisu näkee —- taas — isännän ja Valenti-herran avannossa — jään reunalla — Valenti-herra sysää sysää isäntää — voivoi voi — isännän käsi — irtosi — isäntä vaipuu — mustaan veteen — vaipuu —- oi voi voi — (Ihastuneesti.) — Enkeli tuli — levitti valkoisot siipensä — (suojaa silmiään) — kirkkaus häikäisee. (Jälleen äkkiä kauhuissaan.) — Valenti-herra ryömii — tuolla — tänne — taloon päin — hänellä on — koiran pää — Valenti-herralla on koiran pää — — auttakaa, auttakaa —! (Lyyhistyy tajutonna lattialle).

Valenti (perääntyy pari askella pelästyneenä, muuttuu jäykäksi, seisoo hetken liikkumattomana, yrittää sanoa jotakin, mutta sanat takertuvat kurkkuun).

Heleena (katsahtaa häneen pitkään, huudahtaa). Oh. nyt tiedän — tiedän varmaan — murhaaja — murhaaja —! (Hervahtaa voimattomana Heljon ja Miilin käsivarsien tukeen).

Valenti (kääntyy, aikoo lähteä, mutta pysähtyy jälleen ja kääntyy takaisin, tukahdutetulla kiukulla, käheästi). Minä — tulen — takaisin —! (Kiireesti ulos peräovesta).

Väliverho.