SISÄLLYS: (continued 2)

Seuraavana yönä me hautasimme molemmat. Ei kukaan muu ollut läsnä kuin Fabio ja Nina, ja don Vigillo siunasi ruumiit. Hän sanoi minulle myöhemmin, että Richinon käskystä minun annettiin määrätä kaikki, ikäänkuin minä olisin ollut isäntä talossa. Hän ei ollut päästänyt ketään puheilleen ja oteltuaan kiivaasti anoppinsa kanssa oli hän vielä samana päivänä lähtenyt Roomaan; kenraalitar sitä vastoin läksi viettämään suruvuotta johonkin luostariin. Suljettuani kummankin hautakammiot nousin vielä ennen päivän valkenemista hevosen selkään ja ratsastin Firenzeen päin. Vuoden kuluttua luin sanomalehdistä, että kenraalitar oli antanut kätensä uskolliselle ihailijalleen, nuorelle kreiville. Niin usein kuin myöhemmin kävinkin Bolognassa vaimoni haudalla — niin en koskaan kuitenkaan tavannut häntä enää.

Annina.

Minä kerron nyt vain vähäisen seikkailun, joka loppuu aivan kesken siksi, että kuoleman oas katkaisi kertomuksen langan. Varmaan monen lukijan sydämeen koskee tuo katkaisu kipeästi. He valittavat varmaan, että kertomus on vailla runollista oikeutusta ja pahoittelevat, ettei siinä ole mitään sovitusta. Mutta minun mielestäni kuolema, kun se riistää nuoren ja kauniin olennon, on ikäänkuin runoilija, joka ikuistuttaa täydellisyyden kuvan meidän muistossamme ja estää ajan hampaan kuluttamasta suloista olentoa. Elämä on raaka ja väkivaltainen. Se pakoittaa hennoimmankin olennon alistumaan maallisen tuskan ja väkivallan kovan ikeen alle. Kuolema, kun se lähestyy nuoruutta, vapauttaa vain sen siivet lentoon, ennenkuin elämä on ne taittanut. Ken ei voi tyytyä siihen, että kevätmyrsky raastaa puilta tuhansittain kukkia, ennenkuin ne ovat ehtineet kypsyä hedelmäksi, hän jättäköön tämän kertomuksen lukematta.

Tämä tarina johtaa meidät Roomaan, missä eräänä aurinkoisena lokakuun iltapuolena nuori saksalainen maalari nousi ensi kertaa Piazza di Spagnan portaita ylös ja suuntasi omat sekä pienen koiransa askeleet, jota hän talutti nuorasta, Pincion kukkulan puutarhaistutuksia kohti. Vasta eilen hän oli saapunut kaupunkiin, oli käyttänyt loput päivää löytääkseen niin yksinkertaisen asunnon kuin suinkin ja oli jo varhain tänä aamuna lähtenyt Vatikaaniin katsomaan Rafaelin stanzoja ja Sixtiniläis-kappelin kattomaalauksia, minne hänen mielensä oli palannut monien satojen peninkulmien päästä. Kun hän keskipäivän aikana oli astunut Pyhän Pietarin torille, oli hänen päätään pyörryttänyt ja sydäntänsä ahdistanut. Hän kävi toisen suuren suihkulähteen varjoon istumaan ja antoi kostean suihkusumun virkistää vaaleita suortuviaan. Vähitellen olivat viimeisetkin kävijät Vatikaanista kadonneet, lähteneet joko jalkaisin tai ajaen suunnattoman pilariston kehyksestä, mutta yksinäinen matkailija istui yhä paikallaan huomaamatta, että hänen ohut takkinsa oli aivan kostea ja että hänen kiharistansa tippui suuria vesikarpaloita kivipaasille. Kaikki se kauneus, jonka hän oli nähnyt, paloi ikäänkuin suurena hiljaisena liekkinä hänen sydämessään hävittäen siitä kaikki muut maalliset tunnelmat.

Hänen rauhaansa häiritsi vasta hänen koiransa, jonka hän oli jättänyt erään ystävällisen vanhan räätälin huostaan naapuritaloon. Koira parasta aika oli tuntunut pitemmältä kuin hänen herrastansa. Sen oli vihdoin onnistunut katkaista nuoransa ja hypätä ulos ikkunasta ja juoksi nyt iloisesti vinkuen nuorukaisen luo. Tämä hyväili sitä ja nousi nyt ylös huomattuaan, että hän oli aivan ruumista myöten märkä.

Aurinko, joka paistoi täydeltä terältä, kuivasi hänet pian ja muistutti hänelle, että oli päivällisaika. Hän huokasi kulkiessaan kaikenlaisten ruokapuotien ohi, ei niinkään paljon itsensä vuoksi kuin uskollisen matkatoverinsa, joka laihana ja häpeissään katseli kauniita punaisia kinkkuja ja makkarakiehkuroita. Nuorukainen oli jo Firenzestä saakka, jossa hän oli vaihtanut viimeisen kultarahansa, tottunut nälkään ja oli mielelläänkin tyytynyt vain leipäpalaan ja muutamiin viikunoihin saadessaan vaivaloisella jalkamatkallaan virkistää sieluaan niillä kuvilla, joita vaihtelevien maisemien rajaviivat ja värit hänelle tarjosivat. Mutta kauneuden runsaan pöydän ääressä, jossa nuori taiteilija herkutteli, ei koira parka voinut tyydyttää eläimellistä himoansa. Tosin se ymmärsi, että ajat olivat huonot, eikä se ajatellutkaan, tuo uskollinen sielu, itsekkäällä murinalla napista kohtaloaan vastaan. Mutta kun he olivat kulkeneet koko kaupungin läpi poikkeamatta minnekään sisään, tuntui siitä raskaalta kiivetä Piazza di Spagnan portaita ylös, jotka polttivat sen jalkoja. Ole huoleti, Wackerlos, puheli hänen herransa koiralle, sillä hän ymmärsi erinomaisesti sen mielentilan; ei meidän tänään taas tarvitse mennä nälkäisinä levolle. Kun me palaamme asuntoomme signora Pian luo, jossa meille huonoista vaatteistamme huolimatta uskotaan velaksi, annan minä tuoda sinulle kadun toisella puolella olevasta puodista hyviä makkaroita, joita sinä jo aamiaisen aikana katselit ahnain silmin. Hillitse vain hiukan vielä nälkääsi, sillä me olemme Roomassa, se sinun pitää ymmärtää, missä paljoa suuremmatkin miehet ovat nähneet nälkää, kun vain Rafaelin aurinko paistoi heidän lautaselleen.

Hän silitteli astuessaan eteenpäin koiran päätä, mutta hän oli sittenkin omiin mietteihinsä vajonnut, kun hyvä toveri nuoli kuumalla, kuivalla kielellään hänen kättään. Tällä tavalla ei elämä kauan voisi jatkua, se selvisi nyt hänelle, vaikka hän elikin kultaisessa huolettomuudessa. Kotoaan, josta hän vastoin isänsä tahtoa oli lähtenyt vähäisillä säästörahoillaan, ei hän voinut mitään toivoa. Maanmiehistään, jotka oleskelivat tässä kaikkien kansallisuuksien suuressa majatalossa, hän ei tuntenut ketään ja hän olisi ollut liian ylpeä turvautuakseen vieraaseen apuun. Tosin oli jo eilen hänen emäntänsä, joka jo ensi hetkellä oli mieltynyt hänen lapsekkaaseen kiharapäähänsä, tahtonut tilata häneltä kuvan miehelleen, Sandro Carpaccille, joka jo kaksi vuotta oli istunut vankilassa pienen puukoniskun vuoksi. Mutta ruoholesken karheiden, rokonarpisten kasvojen hempeämielinen ilme oli hänelle kovin vastenmielinen. Ja tänään, jolloin hänen sielunsa oli täynnä sitä korkeinta kauneutta, mitä ihmiskäsi jumalan armosta oli luonut, vannoi hän juhlallisesti mielemmin syöksyvänsä koirineen Tarpeijan kalliolta syvyyteen, kuin tahraavansa kättään synnillä, joka soti hänen suurten edeltäjiensä henkeä vastaan. Nojautuessaan kivistä kaidepuuta vasten ja ajatellessaan ettei yksikään niistä aiheista, joita hän matkan varrella oli keksinyt, ollut arvokas suutelemaan Michel Angelon delfiläisen sibyllan vaatteen lievettäkään, huomasi hän äkkiä, että koira kävi levottomaksi ja ilmaisi äkäisellä murahduksella, että se oli huomannut vihollisen lähettyvillä. Sillä huolimatta alentavasta nimestään ja pienestä ruumiistaan oli sillä taisteluun altis sielu ja se hyökkäsi käskemättä suurienkin heimolaistensa kimppuun, jota sen raadellut korvat ja moni viallinen kohta sen mustassa turkissa selvästi todistikin. Eipä nälkäkään voinut hillitä sen virkeyttä. Ja kun se nyt tunsi suuren verikoiran katseen kiintyvän itseensä, ilmaisi se rohkeasti muristen ja kiivaasti nuoraa nykien, että se ainakin oli aivan viaton, jos koirat pääsivät koskematta toistensa ohi.

Verikoirakin, vaikka se ei päästänyt ainoatakaan ääntä, näytti haluavan ottaa asian vakavalta kannalta. Koiraa talutti ketjuista nuori roomalaisnainen, joka oli ystävättärensä kanssa kävelyllä, ja koira kiristi ketjuja nyt kaikin voimin, sillä olisihan se alentavaa, jollei se ottaisi taistelun vaatimusta lainkaan korviinsa. Äkkiä se päästikin vihaisen ulvonnan ja hyökkäsi, vetäen jäljessään valtijatartaan ketjuista, saksalaisen riidanrakentajan kimppuun, joka näytti sille hampaitaan ja laahasi nuorukaista muutamia askelia vihollista vastaan.

Pois, Rinaldo! — Hiljaa, Wackerlos, hiljaa! huusi tyttö ja nuorukainen samassa hengenvedossa. Mutta koirat olivat jo hyökänneet toistensa päälle, pieni saksalainen oli tarttunut suurta roomalaista korviin kiinni, tämä käännähti ja uhkasi iskeä suuret leukansa vihollisen lapaan; nuorukainen vetäisi nuoraa, tyttö koetti irroittaa hennot sormensa ketjuista, jotka puristivat häntä yhä kovemmin, ja kukapa tiesi, miten asia olisi päättynyt, jollei ikäänkuin taikavoimalla rauhan henki olisi iskenyt taisteleviin; koirat irtaantuivat äkkiä toisistaan, katselivat ja haistelivat toisiaan kunnioittavasti ja vaihtoivat sitten ystävyydenosoituksia, jotka eivät mielellään olisi voineet olla sen herttaisempia. Rinaldo laski miettivänä raskaan keltaisen käpälänsä Wackerlosin selkään, Wackerlos nuoli kuumalla kielellään ystävänsä leveää messinkikaulanauhaa, ja molemmat olivat niin syvästi vajonneet uuteen tuttavuuteensa, että olisi ollut mahdotonta eroittaa niitä toisistaan.

Vain heikosti nuori roomalaisnainen yrittikin sitä tehdä, eikä nuori saksalainen ollenkaan. Hän katseli vain kauniita kasvoja edessään, jotka naurettava sattuma oli suuresta ihmisjoukosta tuonut niin lähelle häntä, ja jotka suloista hämmästystä hehkuen saivat nyt pitää hänen katseensa hyvänään. Nuorella tytöllä oli yllään yksinkertainen, mutta soma puku, suuri firenzeläinen olkihattu päässä ja raskaat kultaiset renkaat korvissa. Nyt hän käänsi kasvonsa puolittain pois muukalaisesta, jotta tämä saattoi ihailla hänen puhtaita piirteitänsä, raskaita mustia palmikoitansa, pyöreän leuvan alta pilkistävää valkoista kaulaa ja tavattoman solakkaa, nuorekasta vartaloa.

Vihdoin nuorukaisen mieleen iski ajatus, että hänen kai piti murtaa jää, koskei neito vieläkään uskaltanut kohottaa katsettaan maasta. Neiti, sanoi hän parhaalla italian kielellään, en voi suuttua pahankuriseen koiraani, vaikka hän peloitti teitä ja keskeytti kuin rosvo kävelynne. Ilman tämän järjettömän luontokappaleen sekaantumista ei minulla olisi ollut tilaisuutta eikä rohkeutta puhutella teitä. Jollei se ole teille epämieluista, niin pyytäisin saada luvan astua pari askelta rinnallanne, varsinkin kun olisi julmaa liian aikaisin katkaista tuota nuorta ystävyyttä — näin sanoen hän osoitti koiria.

Tyttö ei vastannut sanaakaan, vaan vilkaisi nopeasti häneen loistavin silmin, nähdäkseen voisiko hän luotaa häneen. Sillä aikaa kuin tyttö näytti vielä epäröivän, sanoi hänen seuralaisensa, vilkas vallaton olento, joka varmaan oli iloinnut siitä, että nuo molemmat näyttivät olevan hämillään: Minkä me sille voimme, Annina? Herroja on enemmän, kolme kahta vastaan. Kai meidän täytyy odottaa, kunnes Rinaldo suvaitsee saattaa meidät kotiin. Pahimmassa tapauksessa, jollei hän millään tahdo erota uudesta ystävästään, koetamme jollakin herkkupalalla saada ne eroamaan toisistaan. Vai oletteko te ehkä musikaalinen, signor? Sillä laulua se lähtee karkuun, varsinkin saksalaista.

Jumalan kiitos, etten osaa laulaa, sanoi nuorukainen nauraen, pienen seurueen lähtiessä nyt liikkeelle, koirat etunenässä. Mistä te tiedätte, että olen saksalainen?

En italiankielen ääntämisestänne, vastasi nopeasti pieni lörpöttelijä. Vaan punastumisestanne, kun puhuttelitte Anninaa. Meidän nuoret herramme, nuo tyhjäntoimittajat, eivät siinä suhteessa ole yhtä nopsat. Mutta minä tunsin kerran erään saksalaisen, joka oli teitä paljoa vanhempi ja sittenkin hän punastui, kun hän minulle — kuinka vanha te oikeastaan olette?

Kaksikolmatta.

Entäs nimenne?

Saksassa minun nimeni on Hans. Mutta tultuani Italiaan olen muuttanut vanhan Hansin uudeksi Giovanniksi, joka miellyttää minua paljoa enemmän.

Hän katsahti Anninaan, ja huomasi hänen huuliensa liikkeestä, että hän yritti itsekseen lausua vierasta nimeä.

Sitten he astuivat hetken aikaa ääneti vieretysten, puutarhan hiljaisemmassa osassa, jonne ei näkynyt kaupunkia, vaan josta oli näköala Sabinivuorille ja Campagnan yli. Suloinen tuoksu täytti leudon syysilman, jota he kaikki syvään hengittivät ja he ajattelivat kukin omalla tavallaan sitä omituista sattumaa, joka oli vienyt heidät yhteen, jotta he kulkivat nyt kuin hyvät tuttavat yhdessä ja iloitsivat kauniista ilmasta. Iloisen Lailan päässä risteili monta vallatonta ajatusta. Hän käänsi päivävarjonsa siten, ettei nuorukainen voinut nähdä heidän kasvojaan, ja kuiskasi ystävänsä korvaan kaikenlaisia salaisuuksia, purskahtaen itse yhä vallattomampaan nauruun, jota vastoin Annina käyttäytyi paljoa arvokkaammin ja oli varmaan pahoillaan siitä, etteivät he kohdelleet muukalaista sen kohteliaammin. Äkkiä Laila kääntyi taas tämän puoleen ja kysyi katsoen veitikkamaisesti häneen:

Teiltä on jäänyt morsian kotiin, signor Giovanni?

Onpa se suora kysymys, sanoi Hans. Ja yhtä suoraan vastaan myös teille: Ei!

Mutta onhan teillä sormus sormessa?

Olen saanut sen äidiltäni.

Ah, sen voi kuka hyvänsä meille sanoa. Meillä äidit eivät lahjoita pojilleen sormuksia. Sen saavat muut tehdä.

Äitini lahjoitti sen minulle, kun hän makasi kuolinvuoteellaan. Hän pyysi minua kantamaan sitä, kunnes menisin kihloihin. Siihen kestää vielä vähän aikaa.

Taaskin hän vilkaisi Anninaan, joka katsoi vakavasti eteensä. Nyt vasta hän huomasi raskasmielisen ja hajamielisen ilmeen tytön kulmakarvojen ympärillä, jotain kärsivää, uneksivaa, joka ei soveltunut tuon kauniin lapsen hempeään nuoruuteen. Hän olisi antanut mitä hyvänsä, jos hän olisi nähnyt nuo punaiset huulet hymyssä. Ja hän alkoi nyt, kun hänen vakava vastauksensa oli saanut Lailan vaikenemaan, puhua matkastaan, kertoi kaikenlaisista hauskoista seikkailuista, joihin hän oli joutunut kielen taitamattomuuden, herkkäuskoisuutensa ja koiransa vuoksi. Kun mieliala oli käynyt iloisemmaksi, muutti hän puheenainetta, ja puhui etelän kauneudesta ja niistä ihmisistä, jotka siellä asuivat. Laila vaatimalla vaati häntä sanomaan, missä naiset olivat häntä enimmin miellyttäneet. Hän otti jokaisen erikseen tarkastelun alaiseksi, puhui ensin lombardialaisista naisista, jotka eivät olleet niin kauniita kuin hän oli olettanut ja kertoi lopulta kahdesta sisaruksesta Radicofanissa, joiden kuvat hän oli ikuistanut vihkoonsa myöhään yöllä nuotion valossa. Silloin hänen piti näyttää vihkoaan ja tytöt selailivat sitä kauan istuen penkillä kukkulan rinteellä nuorukaisen seisoessa heidän edessään, nimittäen paikkojen ja henkilöiden nimiä ja kertoen miten hän monta kertaa viekkaudella oli saanut muutamia kuvia piirretyksi. Wackerlos loikoili sillä välin väsyneenä ruohossa ja Rinaldo lepäsi hänen vieressään nojaten mukavasti päätään ystävän selkää vasten. Etäällä linnut lauloivat ja rotkotiellä heidän jalkojensa juuressa usutti ajuri hevostaan juoksuun.

Entäs täällä Roomassa? kysyi Laila, kun hän oli kääntänyt viimeisen lehden ja vihko lepäsi nyt Anninan sylissä.

Tulin vasta eilen tänne, vastasi nuorukainen. Olen kuitenkin nähnyt jo yhdet kasvot, jotka ovat jalommat ja suloisemmat kuin mitkään ennen näkemäni. Jos kerrankin saisin vaikka vain tunnin vertaa tutkia ja piirustaa niitä, niin olisin onnellinen ihminen.

Hän katsoi samalla tahallaan pois Anninasta, joka tutki kiihkeästi luonnoskirjaa.

Ja tunnetteko te nimeltä tämän kauneuden Phönix-linnun? kysyi vallaton tyttö aivan viattomasti. Vai ilmaisetteko te tavallisesti salaisuutenne vain punastumisella?

Mitäpä se minua auttaisi, sanoi hän sykkivin sydämin, vaikka lausuisinkin hänen nimensä! Minä olen sittenkin hänelle vieras, ja ken tietää, saanko koskaan nähdä häntä jälleen.

Te olette oikeassa, sanoi Laila kuivasti. Ehkei se olisi teille kummallekaan terveellistä, ei ainakaan teille. Sillä ette suinkaan te hänestä tiedä, vaikka hän jo aikoja sitten olisi antanut sydämensä toiselle.

Annina nousi äkisti ylös. Laila, sanoi hän, mitä me olemme tehneet! Tunnen ilmasta, että aurinko menee pian mailleen, ja me olemme yhä täällä, vaikka meidän oli lupa vain olla tunnin verran ulkona.

Tulehan, kultaseni, sanoi Laila ja kiersi kätensä Anninan kainaloon ja kohotti päivävarjoaan ikäänkuin se olisi ollut keihäs, kiiruhtakaamme nopeasti kotiin ja minä lupaan kujeilla niin hurjasti isän kanssa, että hän unohtaa torua meitä, ja että itse karhukin, Sor Beppe, murahtaa vain partaansa. Hyvää yötä, signor 'Ans, ja kun te tapaatte jälleen Phönix-lintunne, niin tervehtikää häntä minun puolestani, mutta varokaa itseänne, ettette ota selkoa hänen pesästään, sillä voisihan sattua, että sen läheisyydessä olisi toisiakin terävämpisilmäisiä ja -kynsisiä lintuja. Eikö totta, Annina?

Kaunotar, joka oli ollut aivan kalpea, punastui silmiään myöten. Voikaa hyvin, signor! sanoi hän hiljaa ja ojensi epäröiden kapean, viileän kätensä, jota toinen häneltä pyysi. Neiti, sanoi nuorukainen, enkö saa toivoa tapaavani teitä toistekin?

Hän pudisti pelästyneenä päätään. Ei, ei! sanoi hän nopeasti ja kääntyi pois. Laila antoi nuorukaiselle toisen selän takana merkin, jota tämä ei ymmärtänyt, kutsui sitten koiran luokseen, joka erosi vain vastenmielisesti ystävästään, ja he poistuivat sitten paikalta nuorukaisen seuratessa heitä katseillansa.

Me olemme jälleen yksin, Wackerlos, sanoi Hans ja nosti väsyneen elukan viereensä penkille. Tuolla he kulkevat ja sanovat: Hyvästi ikipäiviksi! Olkoon tältä päivältä. Mutta huomenna, kun me olemme syöneet kylliksemme ja nukkuneet hyvin, lähdemme me matkaan ja etsimme kaupungin joka ainoan nurkan, ja olisipa se ikuinen häpeä koko sinun suvullesi, jollet voisi löytää tuota kelpo Rinaldoa. Oi, Wackerlos, jos pääset hänen jäljillensä, niin sinulle koittaa suloisin koiran elämä koko maailmassa, silavaa saat aamiaiseksi ja kananpaistia illalliseksi ja päivät pitkin saat leikitellä ystäväsi Rinaldon kanssa.

Koira iski hänelle kaihomielin silmää, ryömi sitten penkiltä alas ja haukkui heikolla äänellä merkiksi, että hän sellaisesta palkasta olisi ollut valmis heti paikalla lähtemään liikkeelle. Aurinko oli jo laskenut kauaksi taivaan rantaan, ympäröivät pensaat paloivat kuin tulessa, jota vastoin kaukaiset vuoret siinsivät sinipunervan ilman läpi ja harmaat varjot kulkivat lainehtivan Campagnan yli. Maalarin silmää, joka muulloin niin mielellään koetti tunkeutua ilman salaisuuksiin, peitti tänään kultainen harso, joka kätki häneltä koko maailman ja väistyi vain joskus sen verran, että hän saattoi nähdä ihastuttavan tytönpään piirteet ja kaksi salaperäistä silmätähteä edessään. Kaidepuidenkin ohi, josta näkyi koko kaupunki majesteettisuudessaan, Pyhän Pietarin kruunu ylimpänä ilta-auringon purppurahohteessa, astui hän hajamielisenä ja väliäpitämättömänä. Hän ei kyennyt sulattamaan uusia ihmeitä. Mitäpä sellainen päivä, joka oli näyttänyt hänelle delfiläisen sibyllan ja roomalaisen kukoistavan neidon, voisi enää sen lisäksi tarjota?

Kun nuorukainen oli noussut rosoisia kiviportaita myöten köyhään asuntoonsa ja astunut tyhjään ullakkohuoneeseensa, tuntui hänestä suloiselta nähdä ympärillään paljaat, valkeaksi silatut seinät. Hän peitti ikkunan alemman osan, josta näkyi alas kadulle, ja jätti avonaiseksi vain ylemmän puolen, joka oli upotettu vinosti kattoon, jotta huoneeseen pääsisi valoa ylhäältä, ja siitä hän ei nähnyt muuta kuin palasen taivasta. Mutta emäntä astui jonkun ajan kuluttua sisään ja kysyi mielistelevästi, mitä hän haluaisi, ja tuotuaan ylös ruokaa ja viiniä hän palveli häntä sekä hänen koiraansa parhaansa mukaan. Sillä hän oli huomannut, että koiralla oli suuri valta herransa yli, ja koska hän tahtoi voittaa herran suosion, oli hänestä viisainta saavuttaa ensin hänen palvelijansa ystävyys. Siksipä hän pisti omakätisesti parhaat palat koiran suuhun, kehui hänen kaunista ruumistansa ja ihmetteli kuinka hyvin hän jo ymmärsi italiankin kieltä. Hans, jota hänen peittelemätön tunkeilevaisuutensa kiusasi, ei voinut häntä kuitenkaan ajaa ulos huoneesta. Sillä emännän hyvästä tahdosta riippui kokonaan, oliko hän saapunut Roomaan vain kuollaksensa siellä. Mutta kun emäntä uudisti pyyntönsä, ja kehoitti häntä maalaamaan kuvaansa, koetti hän kaikenlaisilla verukkeilla päästä tästä tehtävästä, joka täytti hänen mielensä inholla. Sitten hän syytti väsymystä ja sulki ovensa tarkasti lukkoon ennen maata pahaan, työnsipä vielä varmuudeksi pöydänkin oven eteen.

Seuraavat lokakuun päivät kuluivat osittain Vatikaanissa, osittain kaupungilla, jakaantuen tasan Rafaelin ja Anninan välillä. Eroitus oli vain siinä, että toista hän katseli näkevin silmin ja toista turhaan tähysteli. Pian hänelle kävikin aivan selväksi: hän ei voisi kerrassaan saada mitään aikaan, jollei hän näkisi jälleen tyttöä. Sillä kun hän istui ullakkohuoneessaan ja koetti työskennellä, huomasi hän vähä-väliin tähystelevänsä vain tyhjää seinää. Sitten vihelsi hän koiraansa ja kulki onnen kaupalla pitkin kaupunkia, kunnes ilta joutui ja viimeiset rukoilijat katosivat kirkoista ja tyhjäntoimittajat kaduilta. Surumielin palasi hän sitten kotiinsa, ja yksinpä hänen keskustelunsa uskotun ystävänsäkin kanssa pysähtyi. Jonkinmoinen kylmyys oli ilmennytkin toverusten kesken sen jälkeen kuin koiran vaisto ei ollut näyttäytynytkään niin hyväksi kuin hänen herransa oli toivonut. Eräänä päivänä oli näet Wackerlos iloisesti haukahtaen kiiruhtanut erään tukevan teurastajan koiran luo, jota hän luultavasti luuli Rinaldoksi. Kelpo Hans tunsi silloin sydämensä hypähtävän aivan kurkkuun saakka; mutta vain yhden ainoan silmänräpäyksen ajan. Sillä samassa hän huomasi jo erehdyksen ja luotti sen jälkeen enemmän vain sattumaan kuin minkään kuolevaisen apuun.

Siten kului koko lokakuu ja kuukauden viimeisen päivän iltapuolena astui ystävämme murhemielin kaupungin portista ulos koira kintereillään, joka tuotti hänelle nyt vielä entistäkin vähemmän lohdutusta, koska hän ei nyt välittänyt mistään muusta kuin sisiliskojen ja peltohiirien pyydystämisestä. Mutta äkkiä koira pysähtyi keskellä tietä, kohotti kuononsa ja oikean etukäpälänsä ilmaan ja hyökkäsi sitten kuin hullu pienen kapakan ovesta sisään, joka seisoi yksinäisen tien varrella eikä näyttänyt Hansin mielestä niin houkuttelevalta, että hän siellä olisi halunnut uhrata viiniin viimeisen penninsä. Pahoillaan hän kutsui koiraa luokseen ja jäi ovelle seisomaan. Kapakan pimeä eteinen avautui autioon pihaan, johon oli istutettu puita ja laitettu kukkapenkkejä, ja siellä istui vain pari miestä pullojensa ääressä. Ja kuitenkin oli lokakuun viimeinen päivä, jolloin muuten kauniilla ilmalla Rooman puutarhat olivat täynnään tanssia ja hälinää. Täällä kajahteli vain yksinäinen tamburiini. Mutta nuorukainen tunsi äkkiä salaman iskevän sydämeensä, kun karheampi ääni vastasi hänen koiransa kirkkaaseen haukuntaan. Se oli kauan kaivatun Rinaldon bassoääni, ja samassa Wackerlos kuljettikin kaivatun ystävänsä riemulla tielle, koska tila sisällä tuntui heidän ilonosoituksilleen aivan liian ahtaalta.

Myrskyaskelin nuorukainen astui eteisen läpi ja tuli vavisten puutarhaan. Suuri lehtimaja puutarhan perällä pisti heti hänelle silmiin. Sieltä kajahti tamburiininkin ääni, ja köynnösten takana näki hän vaalean tytön vartalon nopeasti pyörivän tanssissa. Tamburiininsoittaja istui aivan sisäänkäytävän vieressä. Hän käänsi hiukan päätään, sen enempää ei Hans saanut nähdä.

Tuo iloinen säikähdys iski koko hänen ruumiiseensa niin suurella voimalla, että hänen täytyi käydä lähimmälle penkille istumaan. Isäntä toi hänelle viiniä ja asetti lautasellisen oliiveja hänen eteensä. Hän ei koskenut kuitenkaan mihinkään, vaan tähysteli lakkaamatta lehtimajaan, jossa vallitsi puolihämärä. Pian hän tunsi tanssijattarenkin, joka hyppi iloisesti kuin lintu häkissään, Lailaksi. Ja vanhus, jolla oli sotilaalliset viikset ja syvä arpi vasemman silmän yläpuolella, oli varmaan isä. Mutta tuo toinen, joka istui Anninan lähellä ja kuiskasi aika-ajoin jotakin hänen korvaansa, kukapa se muu olisi voinut olla kuin karhu, Sor Beppe? Hänen leveä kömpelö vartalonsa, josta puoleksi äreä, puoleksi hyväntahtoinen paksu pää kohosi ylöspäin ilman minkäänlaisen kaulan välitystä, vastasi täydellisesti hänen nimeänsä, vaikka karhu olikin pukeutunut hienoihin vaatteisiin ja oli pistänyt napinläpeensä granaattikukan. Mitä hän oli kuiskannut tytön korvaan? Se ei näyttänyt kuitenkaan tekevän minkäänlaista vaikutusta häneen. Ainakin hän katsoi vaan aivan ilmeettömästi syliinsä ja soitti ikäänkuin unessa pientä tiukurumpua, kunnes Laila sanoi, että jo riitti. Sor Beppe taputti mielistellen käsiään; varmaan syy oli hänen, että he olivat valinneet näin syrjäisen paikan, jossa saattoi piiloutua lehtimajan suojaan niiden harvojen vieraiden katseilta, jotka kapakassa olivat. Sillä kun Laila lakkasi tanssimasta ja kehoitti Anninaa tulemaan ulos hänen kanssaan, näki Hans selvästi, miten Sor Beppe sen kielsi ja kävi aivan lehtimajan aukon eteen istumaan. Hän oli tosin jo aikoja sitten huomannut ulkopuolella nuorukaisen, joka ei kääntänyt silmiään heistä. Ja nyt Lailankin silmät kiintyivät tuttuun muukalaiseen; hän kumartui Anninan puoleen ja puheli hiljaa hänen kanssaan. Väliäpitämättömyydestäkö vai jostakin muustako syystä tyttö ei kääntynyt taakseen. — Äkkiä noiden neljän keskuudessa vallitsi äänettömyys, joka näytti varsinkin kiusaavan Sor Beppeä. Sinä olet niin kalpea, Annina, sanoi hän äkkiä. Kun isä on tyhjentänyt lasinsa, niin me lähdemme kai kotiin, ennenkuin iltakylmä yllättää. Voimmehan ainakin sanoa, että olemme päättäneet lokakuumme kunnollisella ja viattomalla ilolla.

Lailan kasvoihin ilmestyi pilkallinen hymy, jota hän töin-tuskin saattoi hillitä. Hiljaa ja kalpeana astui Annina lehtimajasta taluttaen isäänsä, joka varmaan oli liiaksi nauttinut viiniä. Hänen toiseen käsivarteensa oli Sor Beppe tarttunut ja piti huolta siitä, että hän peitti kokonaan nuoren tytön solakan vartalon heidän astuessaan nuorukaisen pöydän ohi. Noiden kolmen takana astui vallaton Laila, joka kohottamalla salaa olkapäitään tahtoi ilmaista, ettei hän vapaaehtoisesti ollut etsinyt tätä seuraa eikä paikkaa liioin. Sitten hän painoi sormensa suulleen ja teki rukoilevan liikkeen pyytäen Hansia jäämään paikalleen. Mutta ei edes tuomiopäivän pasuuna olisi voinut estää häntä seuraamasta heidän jälkiään. Kuitenkin hän pysytteli jonkun matkan päässä ja koetti poistaa kaikki epäilykset pysähtymällä vähä-väliä, katsellen maisemaa sekä oikealla että vasemmalla, ja ollen piirustavinaan jotakin luonnoskirjaansa. Häntä ihmetytti vain se seikka, että ystävätärkin, joka ei suinkaan ollut epäsuosiollinen hänelle, koetti kaikella tavalla estää tuttavuuden jatkumista.

Vielä samana iltana hän sai siihen selityksen. Sillä kun seura oli kadonnut siistiin taloon Via Vittorian varrella ja nuorukainen, Sor Beppen äkäisen katseen seuraamana kulki suljetun oven ohitse ja puoleksi autuaana, puoleksi epätietoisena astui edelleen hämärtäviä katuja pitkin, kuuli hän äkkiä kuiskaavan äänen mainitsevan häntä nimeltä. Tepastelevin askelin, aivan kuin västäräkki astui pieni Laila hänen perässään, vilkutti hänelle silmää, ilmaisten siten, että hänellä oli jotakin sanottavaa hänelle, mutta kulkikin samassa hänen ohitsensa ja veti hänet viekastellen perässään yhä syvemmälle kaupunkiin, kunnes he vihdoin tulivat Pantheonin pylväiden varjoon, missä hän salli hänen lähestyä itseään.

Signor 'Annes, sanoi Laila kohottaen varoittavasti sormeaan, minkä kepposen te nyt olette tehnyt meille! Emmekö me kieltäneet teitä pyrkimästä seuraamme, ja nyt te kuitenkin riiputte kintereillämme, aivan kuin ukkonen salaman jäljissä? Mitä te voitatte sillä, että tuo tyttö parka, Annina, joutuu vain yhä syvemmälle karhun luolaan, niin ettei hän hellitä käpäliään enää oven rivasta ja murahtelee niin äkäisesti talossa, että pelosta rappauskin karisee alas seiniltä? Hävetkää, että laskette tuollaisen taakan lapsi paran hartioille, joka parhaansa mukaan koettaa kestää onnettomuuttaan. Paha periköön teidän tyhmän koiranne, joka sai koko tämän ikävän jutun aikaan! — Ja hän hutki suutuksissaan viatonta elukkaa, joka pakeni ihmeissään päivänvarjon iskuja.

Laila hyvä, vastasi nuorukainen, älkää ainakaan tänään tehkö mitään pahaa koira rukalle, joka vihdoin on taas saattanut minut teidän läheisyyteenne.

Minunko? kysyi hän pilkallisesti. Turhia verukkeita! sanokaa suoraa, hyvä herra: te olette rakastunut Anninaan, aivan korvia myöten, sanon minä teille. Se on yksi tosiasia. Toinen on se, että teidän täytyy heittää Annina mielestänne, niin kaunis ja hyvä ja suloinen kuin hän onkin, ja luvata nyt minulle kunniasanallanne, että vältätte häntä tästä lähin yhtä kiihkeästi, kuin lienette tähän saakka häntä etsinyt. Sillä minä en siedä, sanoi hän lujalla äänellä, en siedä lainkaan, että te rupeatte nyt vielä kiusaamaan tuota tyttö parkaa, kun jo ennestäänkin niin moni harjoittaa tätä kristillistä tointa.

Laila! huudahti nuorukainen liikutettuna, mitä se merkitsee? Onko totta, että tuo kömpelö junkkari on iskenyt silmänsä tähän enkeliin? Onko se todellakin mahdollista?

Puh! sanoi Laila, tuolla kömpelöllä junkkarilla on rahapussi, aivan yhtä pyöreä ja paksu kuin hän itsekin, eikä hän niin tyhmä olisikaan, jos maailma olisi autio saari ja Annina ja Sor Beppe sen ainoat asukkaat. Monet Roomassa ottaisivat hänet, vaikka hänellä olisi vain puolet rikkaudestaan; kaikki muut paitsi Annina, jolla on hyvin kummallinen maku. En voi sitä teille sen paremmin todistaa, kuin että tuo hupakko on teihin suuresti mieltynyt, vaikka te olettekin yhtä heikko kuin David tuon goljattimaisen Sor Beppen rinnalla ja takistanne päättäen omistatte enemmän päässänne kuin taskussanne.

Onko hän sanonut sinulle, Laila, että hän ajattelee minua?

Sanonutko? Mitä vielä, silloin te tunnette hänet huonosti. Ja sen vuoksi vieläkin kerran, minä en siedä, että koetatte häntä tavata enää ainoatakaan kertaa. Sillä hän on karhun käpälissä, eivätkä kaikki pyhimyksetkään voisi häntä pelastaa, pikemmin karhu musertaisi hänet kuin hunajakakun. Juttu on jo siksi vanha ja isä ihastunut tuohon rakkaaseen vävyyn, ja äiti, joka on aina vuoteenomana, on kokonaan pappien vallassa, jotka tahtovat mielemmin kuulla Sor Beppen rahapussin kilinää kuin aamumessun kelloja. Rakas Sor Giovanni, jos teillä todellakin on sydäntä — ja näyttäähän todellakin siltä, kuin olisitte rakastunut — niin pankaa tavaranne kokoon ja vaeltakaa Porta del Popolosta ulos, menkää sinne mistä te tulittekin ja pyytäkää kyyhkysiä tai satakieliä niin paljon kuin tahdotte, älkää vain Phönix-linnuille virittäkö ansoja. Ja sen sanoo teille hyvä ystävänne, joka mielellään uskoo vaikka kuinka paljon pahaa miehistä, mutta luottaa siihen, että teillä on omantunnon tapainen takkinne alla. Oletteko ymmärtänyt? Hyvää yötä, signor!

Hän jätti nuorukaisen seisomaan pilarien varjoon ja kiiruhti pois päästäkseen vielä ennen yötä asuntoonsa, Trastevereen. Mutta Hans ei voinut liikahtaa paikaltaan, niin voimakkaana riehui tuska ja onni hänen sydämessään. Hänen oli aivan mahdotonta käsittää, että hänen olisi pitänyt luopua armaastaan ikipäiviksi juuri samassa hetkessä, jolloin hän oli jälleen löytänyt hänet. Mutta samalla kuin hänen sielu parkansa oli vaipua pohjattoman autuuden mereen, näki hän äkkiä kohoavan ympärilleen teräväpäisiä kallioita, ja korkeimmalla huipulla Sor Beppen jättiläishaamun, joka pilkallisesti irvisteli hänelle ja hieroi lihavia, sormuksilla koristettuja sormiaan nauraen kilpailijansa särkyneelle onnelle.

Tunnin aikaa hän kulki vielä kuin mieletön edestakaisin kiihkeästi keskustellen itsensä kanssa, koiran hiipiessä korvat lupassa hänen rinnallaan. Sielunmyöjät, raivosi hän. Antavat tuon aarteen ensimäiselle parhaalle, joka maksaa hänestä vain hyvän hinnan. Kuninkaallekaan he eivät saisi häntä myödä! Ja kun tuo karhu saa hänet omakseen, sulkee hän hänet ummehtuneeseen loukkoon, eikä kukaan enää saa hänestä iloita. Kuinka suurella riemulla tuo konna astuikaan ohitseni! Oi, hänellä on syytä olla ylpeä, ettei tyttö juokse häneltä karkuun, kun hän antaa koirien vartioida häntä ja päästää hänet korkeintain vain kerran pyhäpäivänä pimeään kapakkaan, jotta hän voisi näyttää tuota sulotarta roskajoukolle ja kerjäläisille. Ja häntäkö en saisi kadehtia enkä häiritä hänen rauhaansa? Ja vaikka hän olisi liitossa kaikkien Rooman paavien ja helvetin kanssa, niin minä tahdon nähdä jälleen enkelini ja kuulla hänen omasta suustaan, eikö hän vielä ole autettavissa, enkö minä voi häntä auttaa!

Kun hän oli selvitellyt itselleen tämän päämäärän, tuli hän paljoa levollisemmaksi ja unohti kokonaan, ettei hän vielä tiennyt, mihin keinoihin hänen pitäisi ryhtyä. Hänen mielensä paloi takaisin Via Vittoriaan ja siellä hän istui sydänyöhön saakka eräällä kivellä Anninan taloa vastapäätä ja ajatteli toivolla ja kaiholla hänen kauneuttaan ja alakuloisuuttaan.

Mutta seuraavana päivänä, kun raskaat huolet herättivät hänet jo varhain unesta, tuntui elämä hänestä kovin mustalta. Sillä taiteilijakevytmielisyydestään huolimatta ei ystävämme kuitenkaan pitänyt sopivana sytyttää armaansa taloa palamaan, jotta hän siinä tilaisuudessa voisi pelastaa hänet, varsinkaan kun ei olisi lainkaan varmaa, että Sor Beppe tekisi hänelle sen ilon ja menettäisi henkensä liekeissä. Mistään suoremmasta, porvarillisemmasta keinosta hänellä tuskin olisi apua. Sillä paljon menestystä hän ei myöskään voinut toivoa, jos hän menisi vanhan soturin puheille ja pyytäisi, ettei hän naittaisi tytärtään, ennenkuin maalari Hans oli tullut kuuluisaksi mieheksi ja saattaisi tulla häntä kosimaan nelivaljakolla. Niinpä seuraavina päivinä täytyi tyytyä vain tuulentupiin, joita nuorukainen rakensi tulevaisuuden pilviin, ja ainoa järkevä asia, johon hän ryhtyi oli se, että hän voitti vastenmielisyytensä ja alkoi, tosin puoli horroksessa, maalata Madonna Pian muotokuvaa, tämän istuessa jäykkänä kullasta ja silkistä ja vihreä papukaija aivan kuin jahtihaukka kädellä, viimeinen lahja, jonka hän oli saanut mieheltään ennen onnetonta veitsenpistosta. Samalla hän teki luonnoksen hyvin kaunista taulua varten, joka kuvasi Rebekkaa ja Eleasaria kaivolla. Tytölle hän aikoi antaa Anninan kasvonpiirteet, ja väsynyt matkamies, jolle suloinen tyttö tarjoo virkistävää juomaa, saisi kuvata häntä itseään. Hän oli ollut aivan oikeassa ajatellessaan, että kaikki onnistuisi hyvin, jos hän vain näkisi Anninan jälleen. Kuva tuli kahdessa päivässä peloittavan muotoiseksi; itse sommittelu edistyi nopeasti ja eräs juutalainen, joka nuuski nimettömän nuoren taiteilijan atelierissä, tilasi sen heti ensi näkemältä. Heti tämän tapauksen jälkeen nuorukainen kiiruhti onnellisena ulos ja käveli ainakin toistakymmentä kertaa Via Vittoriaa pitkin silmät Anninan ikkunoihin luotuina. Jos Sor Beppe nyt olisi tullut häntä vastaan, niin olisi tuon jättiläisen täytynyt väistyä hänen tieltään, tai hänet olisi armotta heitetty kumoon.

Kaikesta huolimatta hän ei ollut vielä kuitenkaan onnistunut nähdä Anninaa uudelleen, vaikka hän joka päivä hiipikin hänen talonsa ympärillä. Ikkunaverhot olivat suljetut, aivan kuin itämaalaisessa haaremissa. Silloin-tällöin hän näki vain isän jossakin ikkunassa poltellen savipiippunysäänsä. Vanhus tirkisteli puoleksi lapsellisesti hymyillen kadulle eikä näyttänyt huomaavankaan nuorukaista, ei edes silloinkaan, kun tämä kunnioituksesta sitä miestä kohtaan, jolla oli tällainen tytär, nosti tervehtien hänelle hattuaan. Tunkeutua taloon tai muuten päästä mihinkään salaiseen yhteyteen tytön kanssa, oli kerrassaan mahdotonta. Naapurit, jotka Sor Beppe oli lahjonut puolelleen, osoittivat muukalaiselle, joka kahdesti päivässä kulki tätä katua myöten, sanatonta epäluuloa. Hän ei voittanut mitään muuta, kuin että hän ohikulkiessaan ja nipistäessään koiraansa korvista, kunnes se alkoi vinkua, sai kuulla Rinaldon tutun bassoäänen hiljaa kajahtavan talon sisältä, äänen, joka ilmaisi, että koirakin oli kadottanut vapautensa.

Siten kuluivat ensimäiset marraskuun viikot ja tavattoman varhainen talvi koitti. Myrsky ja sade raivosi kaduilla, roomalaiset istuivat päivät pitkin vaippoihinsa kääriytyneinä kahviloissa, muukalaiset palelivat hiilisäiliöiden ääressä tai tukehtuivat savuun, jota myrsky tuprutti kamiinista huoneisiin, eikä kukaan lähtenyt asiatta ikävälle kadulle. Vain ystävämme, jonka huonoa ullakkohuonetta ei käynyt lämmittäminen, vaelsi, vaikka hän oli jättänyt vaippansa jo Firenzeen, uskollisesti niinkuin ennenkin joka päivä Via Vittorialla, vaikka hänen mielentilansa kävikin jokaiselta sadepäivältä yhä toivottomammaksi. Sattuipa silloin eräänä iltana, kun hän hetkeksi etsi suojaa pahaa ilmaa vastaan San Carlon portilla, että huntuun kiedottu olento astui nopeasti ulos kirkosta ja pelkäämättä myrskyn raivoa avasi heti suuren vihreän sateenvarjonsa palataksensa kotiinsa. Hän oli niin kokonaan kiedottu vaippoihin ja huiveihin, ettei vartalosta voinut nähdä kerrassaan mitään. Ja kuitenkin nuorukaisen sydämen tykytys ilmaisi hänelle, että Anninan hame oli sipaissut hänen ohitsensa. Epäröimättä hän astui hänen jälkeensä ja ennätti hänet, kun hän hetkeksi pysähtyi taistellen sateenvarjollaan myrskytuulta vasten. Nuorukainen ei sanonut sanaakaan, hän tarttui vain vapisevin käsin varjoon ja piti sitä lujasti tytön pään yläpuolella. Kääntykäämme nurkkauksesta, sanoi hän sitten hiljaa, katsomatta tyttöön. Siellä me olemme paremmin myrskyn suojassa. Tulkaa minun mukanani, Annina, jumalan tähden, älkää kieltäkö minulta tätä pientä suosiota; kuka tiesi, näenkö teitä enää koskaan.

Anninan huntu oli siirtynyt syrjään, ja nuorukainen näki nyt, kun hän astui ääneti hänen rinnallaan, että hän oli vielä tavallistakin kalpeampi. Annina katsoi häneen rukoilevasti aivan kuin avuton lapsi. Tarkoituksellako vai epähuomiossako hän ei kääntynyt Via Vittorialle? Annina itse ei näyttänyt sitä huomaavan. Hän kulki kuin unessa, suuret silmät katsoivat hiljaa ja surullisesti vain kauas eteensä, kun nuorukainen äkkiä, sateen hyvän aikaa vain ratistessa heidän päittensä yläpuolella, sai puheenlahjansa jälleen ja ilmaisi Anninalle kaiken sen, mikä viikkokausia oli painanut hänen mieltään. Hän ei salannut mitään, ei vihaansa Sor Beppea kohtaan, ei lujaa päätöstään taistella Anninan puolesta kuin elämästä ja kuolemasta, ei köyhyyttään. Vain rakkaudestaan hän ei maininnut montakaan sanaa eikä tiedustellut myöskään Anninan tunteita, ikäänkuin se olisi ollut selvä asia. Annina ei sanonut myöskään vastaan. Hans oli tarttunut hänen käteensä ja puristi sitä kiihkeästi joka kerta, kun hän puhui vihamiehestään, tai tuskastaan, kun hän tiesi Anninan elävän tuollaisessa orjuudessa. Annina ei vetänyt pois kättään. Hän ei olisi häneltä huuliaankaan kieltänyt, jos Hans olisi pyytänyt saada suudella häntä. Mutta nuorukaisen mieli oli niin kuohuksissa, ettei hän tiennyt mitä hän teki. Annina, sanoi hän, me olemme kovin onnettomia. Kuinka onnettomia me olemmekaan, kun emme edes tänä hetkenä, jonka taivas itse on meille suonut, voi olla iloisia. Minä näen rakkaat kasvosi nyt lähelläni, joita niin kauan aikaa olen ikävöinyt, ja tunnen sinun hengityksesi, ja kuitenkin silmitön tuska ja huoli sinun tähtesi saa mieleni aivan kuohumaan. Puhu jotakin, armaani; sano, tiedätkö itse mitään lohdutusta, sano ennen kaikkea, ettei minun pidä joutua epätoivoon, ja minä lupaan sinulle, että rohkaisen mieleni kuin mies enkä anna käsieni syliin vaipua, ja silloin kaikki on onnistuva ja me nousemme taisteluun vaikka koko helvettiä vastaan.

Annina pysähtyi äkkiä, kun hän oli lausunut nämät sanat, ja pidätti lempeästi hänen käsivarttaan. Hans, sanoi hän pehmeällä, hillityllä äänellään koettaen selvästi lausua vieraskielistä nimeä, madonna on armollinen, kun hän sallii minun tyhjentää sydäntäni teille. Sillä se oli kovin täysi, kauan en olisi tätä tuskaa enää kestänyt. Kun joka päivä näin teidän sekä kauniilla että rumalla ilmalla kulkevan talomme ohi —

Näitkö minut?

Joka kerta. Minä seisoin uutimen takana, vaikka en saanut sitä avata. Kun olitte astunut ohi, niin luulin menehtyväni suruun ja mieluimmin olisin heittäytynyt alas kadulle. Mutta se olisi ollut jumalatonta. Oi, Giovanni, miksi me kohtasimme toisemme? Enhän aikaisemminkaan ollut iloinen, mutta en tiennyt syytä siihen niin selvästi kuin nyt. Nyt minä tiedän sen koko elämäni ajan.

Mitä sinä sanot? Oletko jo sitten ihmisten ja jumalan edessä hänen omansa? Eikö jokainen päivä voi vielä tuoda sinulle pelastusta?

Ei, sanoi hän. Vanhempani kiroisivat minut, äitini kuolisi surusta. Ja vaikkapa Sor Beppe nyt juuri kuolisikin, niin mitä se meitä auttaisi? Te ette ole kristitty, te olette luterilainen, sellaiselle he eivät koskaan anna lastaan.

Annina, huudahti Hans pelästyneenä. Entäs sinä, jos olisit vapaa eikä sinun olisi pakko noudattaa vanhempiesikaan mieltä —? Minä rukoilisin madonnaa, että hän lähettäisi armonsäteen teidän sydämeenne. Mutta se on turhaa; minä tiedän aivan varmaan, että minun täytyy tulla Sor Beppen vaimoksi, vaikka edeltäpäin kuolisin. Ja niinpä meidän on pakko erota, Hans, siinä ei auta mikään; ihmeitä ei nykyaikana enää tapahdu.

Tyttö, kuinka voit sellaista sanoa tai ajatella? huudahti Hans epätoivoissaan ja heitti hänen kätensä luotaan.

Olkaa luja ja hyvä, pyysi Annina vapisevalla äänellä. Mitä minä teen, jos tekin joudutte epätoivoon? Te matkustatte takaisin Saksaan ja unhotatte Anninan ja painatte jonkun muun sormeen äitinne sormuksen. Mutta minä, minä jään tänne!

Annina vaikeni ja tukahdutti suurella ponnistuksella tuskansa. Nähkääs, sanoi hän edelleen ja katseli nuorukaista hellästi silmiin, ihmeitä ei tapahdu enää nykyään, se on totta; mutta on vieläkin marttyyrejä maailmassa, ja monet tyhjentävät rakkaan vapahtajansa veren sekoittamalla siihen omaansa. Miksikä minun osani olisi parempi? Siksikö, että olen vielä niin nuori? Sitä enemmän on minulla aikaa oppia kärsimään. Mutta ennenkuin täysi yö minulle koittaa, tahdon vielä kerran nauttia auringosta. Olen tuuminut jotain mielessäni, jatkoi hän kuiskaten ja hänen kauniit kasvonsa peittyivät punaan. Te sanoitte kerran, että tahtoisitte mielellänne piirustaa kuvani. Olen ajatellut, ettei se mikään synti olisi, vaikka sen teille sallisinkin; ja kuulkaahan nyt, miten me voimme järjestää asian, jottei kukaan saa sitä tietää. Kolmen päivän kuluttua matkustaa sulhaseni joksikin aikaa pois, asioitaan toimittamaan, aina Assisiin asti. Kaksi päivää myöhemmin on sunnuntai, jolloin menen aikaisin aamulla kirkkoon. Minä järjestän siten, ettei kukaan seuraa mukanani, ja sitten tulen teidän asuntoonne, Hans, ja olen teidän luonanne pari, kolme tuntia. Silloin voimme oikein sydämen pohjasta jutella. Mutta luvatkaa minulle pyhästi: ei mitään rakkaudesta, vaan kuin vanhat ystävät, jotka ovat olleet tutut lapsuudesta saakka ja tahtovat kerran tyhjentää sydämensä. Päivällisen aikana palaan taas kotiin, hunnun peitossa ei kukaan tunne minua; sillä jos Sor Beppe saisi siitä vihiä, niin hän tappaisi minut. Hän ei ole paha, uskokaa minua, mutta vihassaan hän on aivan hillitön, ja mustasukkaisuus saa hänet pois suunniltaan. Ja vielä yksi asia: minä tahtoisin niin mielelläni saada myös kuvan teistä, niin pienen, että voisin pistää sen messukirjani väliin. Tahdotteko antaa sen minulle muistoksi?

Annina, huudahti nuorukainen, onko se totta? Tahdotko todellakin tehdä kaiken tuon minulle?

Tahdon, sanoi hän suloisesti hymyillen. Olen sen niin lujasti päättänyt, että mielemmin kuolen kuin luovun päätöksestäni. Olisin sen joka tapauksessa tehnyt ja olisin pyytänyt Lailaa ilmoittamaan sen teille. Nyt sain itsekin sen teille uskoa; siitä olen iloinen. Minä tiedän missä te asutte. Kuljin kerran pitkin teidän katuanne silloin teidän koiranne kurkisti ikkunasta ulos. — Eikö totta, te pidätte sananne, ettekä tee meille eroa vaikeaksi, kun minun on pakko lähteä?

Nuorukainen ei vastannut. Sitten Annina otti sateenvarjon hänen kädestään ja sanoi: Jääkää hyvästi! Minä palaan nyt yksin kotiin. Ja pysykää poissa Via Vittorialta sunnuntaihin saakka. Jos epäilyksiä heräisi ja minua vartioitaisiin vieläkin ankarammin, niin etten pääsisi teidän luoksenne, niin olisi se kuolemani. Jääkää hyvästi, Hans! Näkemiin asti, yhden ainoan kerran, ja sitten — unohtakaamme toisemme iäksi!

Hän vilkutti silmiään ja viittasi tavattoman herttaisesti kädellään jäähyväisiksi ja jätti nuorukaisen vanhan palatsin eteiseen, missä he viimeksi olivat keskustelleet. Nyt vasta, kun tyttö oli kadonnut, tunsi nuorukainen kiihkeän halun kiiruhtaa hänen jälkeensä ja painaa hänet syliinsä. Mutta hän hillitsi itseään, jotta hän ei tuhoaisi sitä, minkä Annina oli hänelle luvannut.

Puoleen yöhön ei nuorukainen ummistanut silmiänsä, mutta tuska ei enää pitänyt häntä valveilla, vaan onni, joka salaa lauloi ja humisi hänessä niinkuin muinoin, kun hän lapsena oli iloinnut joulun tulosta. Ullakkohuoneen nurkissa riehui marraskuun myrsky ja paukkui helähtelevillä ikkunaruuduilla ja sade ratisi yläikkunaa vasten, ikäänkuin sitä olisi kivillä pommitettu. Mutta nuorukainen istui vuoteellaan ja katseli messinkilampun hämärää liekkiä, jonka jokainen tuulenpuuska oli vähällä sammuttaa. Vasta tänään hän huomasi kauhukseen, kuinka paljaat hänen huoneensa seinät olivat ja kuinka kehnot huonekalut. Tänne Annina astuisi sisään, tuohon madonpuremaan nojatuoliin, jonka päällinen oli aivan virttynyt, hän pyytäisi häntä istumaan, ei täällä ollut edes jakkaraa, jolle hän voisi nostaa jalkansa eikä kaunista lasia, josta hänelle voisi tarjota juomaa; ja kuinka savuinen kattokin oli, kuinka paljas ja halkeamia täynnä kivilattia! Kaikki tuo oli korjattava, tai hän saisi koko elinaikansa hävetä. Jo yöllä hän alkoi hiukan siistitä huonetta, poisti hämähäkinverkot nurkista, keräsi vähäiset tavaransa, jotka olivat hajallaan huoneessa, vanhaan seinäkaappiin ja asetti ne järjestykseen. Hänen hommatessaan sammui lamppu, ja hänen oli pakko paneutua levolle. Nyt hän kuunteli salaisen riemun vallassa rajuilmaa, joka ei voinut tuhota häntä eikä hänen onneaan. Viiden päivän kuluttua saapuisi kevät hänen kolkkoon kamariinsa, eikä hän epäillyt lainkaan, että kivilattian raoista silloin puhkeaisi esiin orvokkeja ja ruusuja ja että satakieli rakentaisi pesänsä hänen vanhan vuoteensa telttakatokseen.

Huomaamatta hänen ajatuksensa vaihtuivat unelmiksi, joita ei mikään varjo pimentänyt. Annina ja hän olivat kahden kesken, milloin jossakin huvilapuutarhassa Rooman porttien ulkopuolella, milloin rasvatyynellä merellä, ja vasta sitten kun he olivat kiivenneet Pietarinkuvun ylimpään huippuun ja istahtaneet rautaiselle penkille, kuulivat he alhaalta Sor Beppen äänen joka torui ja murahteli ja uhkasi kiivetä heidän perässään; mutta he eivät pelänneet, he naureskelivat vain salaa keskenään, sillä he tiesivät, että portaat, jotka johtivat ylös, olivat aivan liian ahtaat, jotta Sor Beppen lihava ruumis olisi päässyt niissä kulkemaan.

Mutta jo varhain seuraavana aamuna istui nuorukainen stafliansa ääressä eikä liikahtanut paikaltaan ennenkuin ilta hämärsi. Hän ei syönyt juuri mitään siitä ruuasta, jota signora Pia tyrkytti hänelle, ja koetti vain saada Rebekka ja Eleasar kuvansa valmiiksi, mikä ei onnistunut hänelle kuitenkaan ennenkuin seuraavana aamupuolena, sillä päivät olivat lyhyet ja keskeyttivät varhain hänen työnsä. Mutta tulen valossa hän alkoi piirustaa omaa kuvaansa peilistä, niin pientä vain, että saattoi sulkea sen kouraansa. Hän huomasi nyt ensi kertaa, miten hänen kasvonpiirteensä vuoden kuluessa olivat tulleet terävämmiksi ja kypsemmiksi; selvään niissä saattoi nähdä kuluneen vuoden ja yksinäisen vaelluksen ilojen ja surujen jäljet. Hän piirusti kuvaansa lukitun oven takana kunnes silmiä alkoi kirveliä. Sitten hän valvoi mieliajatuksissaan aina keskiyöhön saakka, vaikkei hän tänä iltana ollutkaan yhtä keveällä mielellä kuin edellisenä.

Täydellinen onnentunne valtasi hänen mielensä vasta taas sitten, kun hän toisen päivän illalla oli jättänyt taulunsa juutalaiselle taidekauppiaalle ja saanut paitsi uutta tilausta koko kasan tosin hiukan kuluneita kultarahoja. Moneen kuukauteen ei hän ollut omistanut näin suurta rahasummaa, ja hän astui nyt Corsoa ja Via Condottia myöten kasvoillaan sulhasen ilme, joka on lähtenyt ostamaan morsiuslahjoja. Omituista kyllä ei hänen mieleensä iskenyt lainkaan se ajatus, että hän valitsisi Anninalle jonkun korutavaran tai näkinkenkiä ja koralleja, joita hän näki suurissa joukoin. Sellaisenaan oli Annina nuorukaisen mielestä kallein aarre koko maailmassa, ja hänestä olisi tuntunut naurettavalta, jos hän olisi yrittänyt koristaa häntä kurjalla kullalla tai kivillä. Mutta sen huoneen, johon hän oli luvannut tulla, piti olla kyllin arvokas voidakseen ottaa häntä vastaan. Kaikkein ensiksi hän osti vanhanaikuisen kauniin nojatuolin, jonka veisteltyä selkänojaa pieni kruunu koristi. Sitten hän valitsi varsin suuren maton, jolla hän aikoi peittää lattian, ja päätti tämänpäiväiset ostoksensa hankkimalla vielä kaksi kauniisti hiottua kristallipikaria. Eipä madonna Pia ihmetellyt niinkään vähän, kun seuraavana aamuna kaikki nuo kauneudet tuotiin hänen vaatimattoman vuokralaisensa ullakkohuoneeseen. Mutta nuorukainen, jonka emäntä luuli äkkiä tulleen mielenvikaiseksi, kertoi saavuttaneensa taulullaan niin suurta suosiota, että korkeita vieraita voisi minä hetkenä hyvänsä tulla hänen luokseen, ja varsinkin jos Golkondan prinsessa aivan äkkiarvaamatta saapuisi hänen työpajaansa, niin tahtoi hän toki tarjota hänelle kunnollisen istuinpaikan. Olenhan sanonut teille, Sor Giovanni, lausui emäntä kohottaen ilmaan kätensä, teissä on enemmän, kuin mitä luulisikaan, ja jos onni vain kerta katselee teitä minun silmilläni, niin ei se koskaan enää teitä jätä.

Siten oli näistä tärkeistä päivistä jo kaksi onnellisesti kulunut ja seuraavista piti vielä koettaa jollakin tavalla suoriutua, jotta ei menehtyisi odotuskuumeeseen. Tänä aamuna on hän nyt matkustanut, ajatteli nuorukainen. Jos nyt kulkisin Anninan talon ohitse, niin ehkäpä toinen ikkunaverhoista olisi puoleksi avattu! — Sitten hän muisti, että Annina oli pyytänyt häntä kärsivällisesti odottamaan ja pysymään poissa, ja päätti ansaita suuren onnensa tottelevaisuudellansa. Kuolettaakseen aikaa alkoi hän piirtää hiilellä maisemaa valkealle seinälle, kuvasi siihen komean puutarhan ja meren rannan, merenneitosia, jotka tanssivat tyynessä illassa ja paimenen, joka soitti pilliään. Aivan etualalla lähteen partaalla, joka lorisi viheriöivän tammen juurella, istui nuori pari käsi kädessä, selin koko maailmaan, syventyneinä vain toistensa katselemiseen. Ja kun nuorukainen näki tyhjän alan näin kauniina, täytti hän muutkin tyhjät paikat koristeilla, joissa Phönix-linnulla oli tärkeä osa ja jossa rumaa huuhkaajaa haukka piteli pahoin. Siten hän muutti tuon kolkon kamarin ihanaksi satulinnaksi, josta hän itsekin iloitsi tarkastellessaan valmista työtään. Ei muuta puuttunut enää kuin hiukan auringonpaistetta, mikä olisi antanut valoa ja lämpöä koko huoneelle. Hiilisäiliö haisi pahalta ja sakea ilma nousi ylös kattoon painostaen rintaa. Siksipä nuorukainen olikin kovin kiitollinen, kun hän hirveän yön jälkeen, jolloin kaikki myrskyt olivat liittoutuneet yhteen ikäänkuin ennustaen maailman loppua, näki lauvantai-aamuna taivaan siintävän sinisenä ja iloisena jälleen; ja hän hengitti ahnaasti avonaisesta ikkunasta auringonsäteitä, jotka lämmittivät jälleen etelämaisella lämmöllään. Tämän viimeisen päivänsä hän käytti nyt lopullisiin valmistuksiin ja kuljetti huoneeseensa meheviä hedelmiä, harvinaisia makeisia ja kaikenlaisia herkkuja. Hän hankki myös pari pullollista makeaa frascati-viiniä ja järjesti kaikki herkut niin taidokkaasti pöydälle, että niitä olisi kelvannut tarjota itse Golkondan ruhtinattarellekin. Yöllä, kun kuu tirkisti huoneeseen ja sen säteet kimaltelivat kristallilaseissa ja hopeoittivat appelsiinit, viikunat ja suuret rypäleet valaisten merenneitosten tanssia seinälläkin, luuli nuorukainenkin hetken aikaa näkevänsä ihanaa unta. Mutta samassa hänen mieleensä iski, miten pian koko tuo ihanuus katoaisi, ja syvä surumielisyys sai hänessä vallan. Onni oli niin lähellä, mutta yhä lähemmäksi tuli myös se hetki, jolloin hänen täytyi luopua rakkaimmastansa. Hetken aikaa hän antautui tämän tunteen valtaan. Hän näki Sor Beppen selvästi edessään, hänen vahingoniloiset kasvonsa, joka sai hänen verensä kuohahtamaan. Ei! huusi hän ja pui nyrkkiään, niin ei saa tapahtua, se olisi halpamaista pelkurimaisuutta, jos sallisin sen tapahtua kättänikään liikuttamatta, ponnistamatta kaikkia voimiani. Meidän täytyy paeta, vaikka meidän olisi pakko etsiä suojaa autiosta luolasta ja kerjätä leipää campagnan paimenilta. Mutta niin pahasti eivät asiat ole. Eikö minulla ole taidettani, joka hankkii meille kaikkialla, minne vain menemme, toimeentulomme? Eikö se ole minua tähänkin asti auttanut, kun olin vain tyhjäntoimittaja ja istuin kädet ristissä? Pettäisikö se minut nyt, kun on kysymyksessä tasoittaa tämän enkelin elämä? Ensi kertaako tytär karkaisi vanhempainsa kotoa ja palaisi vasta vuosien kuluttua takaisin pyytämään heiltä siunaustansa?

Näin hän puheli itsekseen myrskyisten tunteiden vallassa, ja mitä kauemmin hän tuumi asiaa, sitä luonnollisemmalta ja välttämättömämmältä hänestä tämä päätös tuntui. Hänen katseensa osui koiraan, joka nukkui vuoteen jalkapuolessa aavistamatta mitään. Miksi oli kaitselmus valinnut tämän kehnon välittäjän viedäkseen kaksi aivan ventovierasta yhteen, jollei tarkoituksena olisi tuottaa pelastusta lapsi paralle? Eihän mikään ollut vielä kadotettua. Olihan hänellä vielä sen verran rahaa, että hän saattoi suojattinsa kanssa päästä meren rannalle, missä kaikki muu selviytyisi.

Ikäänkuin raskas taakka olisi pudonnut hänen sydämeltään laskeutui hän nyt levolle ja nukkui koko yön rauhallisemmin kuin pitkiin aikoihin. Sillä hän ei surrut sitäkään, mitä Annina hänen tuumastaan arvelisi. Hän luotti rakkauteensa ja vaikutusvaltaansa. Ja kun kirkas auringonpaiste herätti hänet ja hän kuuli katolta lintujen laulua, nousi hän yhtä rohkealla mielellä vuoteeltaan kuin onnellinen sulhanen hääaamunaan, joka muutamien tuntien kuluttua saa kuljettaa morsiamensa kirkkoon onnittelevien ystävien ja naapurien seuraamana.

Järjestettyään vielä hiukan huonettaan istahti hän staflian ääreen ja kuunteli kellojen kajahdusta kaikista torneista, jota ääntä hänen sydämensä tykytyskin säesti. Signora Pia astui hänen ovensa ohitse, huusi hänelle hyvää huomenta ja astui raskain askelin portaita alas matkalla messuun. Pieni talo oli aivan tyhjä. Avonaisen ikkunan ääressä istui koira ja katseli vakavin silmin ihmisvirtaa, joka kulki kadulla. Hänen herransakin silmäsi silloin-tällöin ulos, mutta vetäytyi heti taas näkyvistä ikäänkuin peläten, että hänen salaisuutensa näkyisi hänen otsallaan ja että kaikki ihmiset voisivat sen siitä lukea. Joka hetki teki hänet yhä levottomammaksi, pelokkaammaksi ja kiihkeämmäksi. Hän pelkäsi, että tyttö hiljaisella voimallaan voisi tehdä hänen hurjat aikeensa tyhjiksi, ja rohkaistakseen mieltään hän alkoi kiivaasti sättiä Sor Beppea ja kaikkia, jotka pitivät hänen puoltaan ja yltyi vihdoin niin vimmoihinsa, että hän pui nyrkkiään ja paljasti puukkonsa musertaakseen kaikki, jotka tunkeutuivat hänen ja hänen kaihonsa esineen väliin. Sillä välin oli ulkona kaikki hiljennyt, kellojen ääni vaijennut. Äkkiä Wackerlos alkoi haukkua, ja samassa kilahti ovikello ja nopeita askeleita kuului portaista. Kalveten riisti nuorukainen oven auki ja näki hunnutetun tyttövartalon ilmestyvän eteisen puolihämärään ja heittävän huntunsa silmiltä heti päästyään ylimmälle asteelle. Mutta Anninan rakkaiden kasvojen asemesta hän näki edessään pikku Lailan pyöreän naaman, joka näytti kovin säikähtäneeltä, silmätkin olivat synkät, ja suu nyreissään, jommoisena nuorukainen ei ollut häntä ennen nähnyt.

Hän astui aivan nuorukaisen eteen, joka pelästyksestä aivan mykkänä ja jähmettyneenä nojautui ovipieleen ja sanoi äkäisellä äänellä: Ettepä taida suuresti iloita nähdessänne minut, kelpo Sor Giovanni. Kiittäkää jumalaa, ettei teidän tarvitse kärsiä kovempaa rangaistusta ilkitöistänne. Teitä en minä tosin säälisikään. Teillä ei ole omaatuntoa ja itsekäs te myös olette niinkuin kaikki miehet, menköön koko maailma nurin, kun te vaan saatte leikkikalunne. Mutta jos Anninan täytyy kärsiä teidän tähtenne, niin — varokaa itseänne!

Laila astui nopeasti huoneeseen ja nuorukainen seurasi häntä aivan tajuttomana. Kas vaan, sanoi tyttö huomattuaan hedelmät ja viinin ja kaikki kauniit laitteet huoneessa, onhan täällä niin kaunista, että tytön pää voi mennä aivan pyörälle. Ehkäpä viinissä on unijuomaakin? Sääli, että niin paljon vaivaa ja viekkautta menee hukkaan. Sillä sanoakseni sen heti paikalla: Annina ei astu koskaan jalallaan tämän kynnyksen yli. Ymmärrättekö, hyvä herra?

Laila, huudahti nuorukainen, mitä on tapahtunut, mitä minun tulee ajatella sinun puheistasi ja käytöksestäsi? Mitä on Anninalle tapahtunut? Kuka hävytön on —

Hiljaa! keskeytti Laila häntä; vihanne on turha. Ei ole kysymystäkään muusta kuin yhdestä hävyttömästä, ja se olette te, niin juuri te, vaikka kasvonne näyttävätkin niin lempeiltä ja vaaleat hiuksenne niin viattomilta. Teidän on turha kysyä mitään, sillä minä en ole salannut teiltä mitään ja olen vaan pyytänyt, että armahtaisitte tuota onnetonta raukkaa. Tekö armahtaisitte! Miehelläkö olisi omaatuntoa! Nyt kaikki on käynyt, niinkuin pelkäsinkin.

Mitä? Mitä? kysyi nuorukainen tuskissaan.

Tietäkää, sanoi hän levollisemmin, minä sanon teille kaikki, vaikka tiedän liiankin hyvin, että kaikki ne tuskat, joita tyttö teidän tähtenne kärsii, eivät koske teihin vähääkään, vaan imartelee vain teidän itserakkauttanne. Sillä ettekö te tiennyt, että te teitte Anninan elämän vain raskaammaksi koettamalla tavata häntä uudelleen? Ja sittenkin te seisoitte kuin virstantolppa, joka ei voi liikahtaa paikaltaan, sekä sateessa että auringonhelteessä Via Vittorialla, ja sittenkin te käytitte hyväksenne hetkeä, jolloin hän taisteli tuulta vasten hiipiäksenne hänen luokseen, kun hän ei voinut päästä teitä pakoon ja viekoitellaksenne häntä kaiken maailman hullutuksiin. Voi teitä, jolla on noin viattomat silmät, mutta käärmeensydän! Jos teidän rintaanne iskisi puukon ja etsisi sieltä sydäntä, niin kivi vastaan tulisi. Nuorukainen tarttui tyttöä hartioihin kiinni ja pudisteli häntä kuin mieletön. Sano, sano, huusi hän kumealla äänellä, äläkä kiduta minua enää kauemmin lörpötyksilläsi. Onko hän sairas, onko hän kuollut? Onko hän suljettu huoneeseensa vai rääkätty mielenvikaiseksi?

Nuorukaisen kiivaus pehmitti tytön mieltä, hän irtaantui nyt hänestä, kävi istumaan tuolille ja sanoi ilman minkäänlaisia verukkeita: Hän on sairas, ja te olette saattanut hänet sairaaksi, ja siksi hän ei voi tulla; nyt te sen tiedätte. Eilen illalla hän käski minut luokseen. Pahan ilman vuoksi en ollut käynyt häntä useampaan päivään tervehtimässä, ja muutenkin oli hän käynyt kylmemmäksi minua kohtaan sen jälkeen kuin hänellä oli salaisuuksia, joita hän ei tahtonut minulle ilmaista. Nyt minä kiiruhdin kuitenkin hänen luoksensa, sillä epäilin jotain pahaa. Hän oli lapsesta asti hyvin heikko terveydeltään, ei hän koskaan ollut sairas, mutta jokainen saattoi nähdä, että hän oli heikompaa ainetta kuin muut. Tullessani hänen luoksensa tapasin hänet vuoteessa, kasvot olivat aivan muuttuneet, sillä hän makasi hirveässä kuumeessa; mutta hän tunsi minut heti, käski isän poistua ja viittasi minua aivan lähelle vuodettaan, jotta hänen kuuma hengityksensä poltti kasvojani ja kyyneleeni alkoivat valua. Laila, sanoi hän, minä olin luvannut mennä huomenna hänen luokseen, jotta hän saisi piirustaa kuvani ennenkuin meidän oli pakko erota toisistamme. Kirkkoaikana aioin mennä sinne, koska Sor Beppe on matkoilla. Olisiko se ollut syntiä? kysyi hän. Mutta ajattelehan, juuri iltaa ennen lähtöään pyysi Beppe minua mukanaan kävelylle ja äkkiarvaamatta hän vei minut San Carloon, missä eräässä kappelissa seisoo samainen madonnan kuva, joka paransi minut sairastaessani isoarokkoa, jotta kasvoni tulivat jälleen aivan sileiksi. Ja seisoessamme siinä kahden kesken alttarin edessä tarttui hän äkkiä oikeaan käteeni, laski sen jumalan äidin hameen liepeelle ja sanoi: Kaikkein pyhimmän madonnan nimessä vanno, Annina, ettet tahdo tavata enää tuota saksalaista, että väistyt hänen tieltään minun poissa ollessani, jos kaukaa hänet näkisit ja että koetat vihata häntä yhtä paljon kuin minäkin! — Hän lausui nuo sanat tukehtuneella äänellä ja hänen silmänsä iskivät tulta. Minä olin aivan sanaton. Hän tiesi siis, että olin puhutellut Hansia, hänen vakoilijansa olivat toimittaneet hyvin asiansa. Mutta minä en saanut sanotuksi niitä sanoja, joita hän minulta vaati. Odotettuaan hetken aikaa hän sanoi: Tyttö, sanoi hän, sinä et tunne minua vielä. Minä olen lempeä kuin lammas, mutta jos joku kohottaa kätensä ja koettaa riistää sinut minulta, niin vereni alkaa kiehua. Olen tähän asti antanut tuon miehen olla rauhassa, vaikka hän onkin kohdellut minua hävyttömästi. Sillä niin kauan kuin olen sinun luonasi, nauran minä hänelle vasten kasvoja. Mutta nyt, kun minun on pakko matkustaa, en siedä sitä kauemmin, ja jollet sinä vanno minulle, niin toimitan minä hänet muulla tavalla pois tieltä. — Laila, mitä minä saatoin tehdä? kysyi hän. Minä vannoin madonnan nimeen kaiken sen, mitä hän minulta vaati. Sillä minä tiedän, ettei hän mustasukkaisuudessaan pelkää mitään ja että hän olisi kylmäverisesti voinut ottaa Giovannin hengiltä. Mutta seuraavana päivänä, kun Beppe oli lähtenyt ja minä istuin yksin huoneessani, saattoi valani minut epätoivoon. Olinko vaatinut liiaksi onnea itselleni, ennenkuin olin valmis antautumaan koko elämänaikuiseen kurjuuteen? Enhän pyytänyt muuta kuin saada olla kaksi tuntia hänen kanssaan, jotta hän olisi voinut piirustaa kuvani vihkoonsa! Ja hän lupasi minulle, ettemme puhuisi rakkaudesta keskenämme. Ja mitä varten me olisimmekaan puhuneet? Tiesimmehän sen ilmankin. Jos minä en nyt mene hänen luokseen, niin mitä hän ajattelee minusta? sanoi Annina; kirjoittaa en kehtaa, sillä kirjoitan niin huonosti eikä minulla ole ketään, jolle voisin sanella. Voi tuota valaa, Laila! Kokonaisen vuorokauden minä lausuin nuo sanat yhä uudestaan itsekseni löytääkseni jonkun syyn, joka vapauttaisi minut niistä. Mutta minä olin joka puolelta sidottu. Ja juuri sille madonnalle oli minun pitänyt vannoa, joka kerran oli auttanut minua! Ei ainoakaan pappi olisi voinut vapauttaa minua valastani, ei edes paavi, sen minä ymmärsin. Mutta kun perjantai-ilta koitti ja sydämeni oli aivan pakahtua kuolemantuskasta, läksin vanhan eukon luo Chiavica del Buffaloon — se on näet povaaja, selitti Laila, joka aina jonkun neuvon keksii, mutta ilkeä nainen hän on, voi sitä surkeutta, että Anninan piti mennä hänen luokseen! — ja kun minä kerroin eukolle, nimiä nimittämättä, että olin vannonut San Carlon madonnalle luopuvani aikeesta, joka ei itsessään ollut syntiä ja kysyin, enkö millään tavalla voisi vapautua tästä valastani, niin neuvoi hän minua ryömimään kolme kertaa polvillani Lateraanin portaita ylös ja lahjoittamaan madonnalle uuden puvun, silloin hän varmaan vapauttaisi minut valastani. Yöllä hiivin sitten, vaikka olikin kovin paha ilma, sateessa ja tuulessa, vaippa vain hartioillani Lateraaniin. Portaat olivat niin märät kuin suihkulähteet, sanoi hän ja minä tunsin kuinka vesi huuhteli jääkylmänä polviani, ja sittenkin hirveä tuskani pakoitti minua täyttämään rangaistukseni ja minä rukoilin, ikäänkuin viimeinen hetkeni olisi koittanut. — Kun kello tornissa löi kolme, olin suorittanut tehtäväni ja minä kiitin jumalaani; sillä voimani sammuivat silloin aivan kuin kynttilän valo. Kokonaisen tunnin verran täytyi minun vielä levätä portissa, kunnes polveni kannattivat minut taas kotiin. Laila, nyt tulee pahin kaikesta, sanoi hän, ja kohosi puoleksi istualleen vuoteessaan, niin kovaa tuskaa hän tunsi. Sillä kun olin taas kotona ja kaikki oli kestetty, eivätkä edes vanhemmatkaan olleet huomanneet mitään, niin kuulin äänen sydämessäni, joka sanoi, että kaikki oli ollut turhaa, että tekisin sittenkin väärin, jos rikkoisin lupaukseni ja että joutuisin perikatoon, jollen pitäisi valaani. Laila, tuo tieto vei kaikki voimani; ja siitä saakka makaan nyt kuumeessa ja jumala tiesi, jaksanko tästä enää nousta ylös!

Laila vaikeni ja kätki hetkeksi kasvonsa käsiinsä; kova liikutus vapisutti koko hänen ruumistaan. Kun hän vihdoin nosti taas silmänsä nuorukaisen puoleen, joka liikkumattomana nojasi seinään, pelästyi hän sitä vaikutusta, jonka hänen sanansa olivat tehneet häneen. Signor 'Annes, sanoi hän ja nousi pystyyn, nyt te tiedätte kaikki. Annina pyysi, etten ilmoittasi teille muuta kuin mitä hänen oli täytynyt luvata Beppelle. Minun piti vain tuoda teille hänen terveisensä ja pyytää teitä lähtemään pois kaupungista. Mutta minä arvelin, ettei rangaistus tekisi teille pahaa ja jos teissä olisi hiukankin ihmisyyttä, niin te tuntisitte olevanne yhtä kurja kuin pahantekijä ja saisitte siten hyvän opin koko elämäksenne. Te ette näytä vielä olevankaan niin turmeltunut kuin minä pelkäsin; se ilahduttaa minua, ja jos te jo tänään lähdette pois Roomasta, niin annan teille kaikki anteeksi. Ah, Sor Giovanni, jos luterilaisetkin rukoilevat, niin rukoilkaa tyttö raukan puolesta, jolle olette tehnyt niin paljon pahaa, jotta hän voittaisi kuumetaudin eikä lähtisi vielä kolkuttamaan paradiisin ovea, sillä meidän täytyisi ikuisesti surra häntä.

Laila veti hunnun taas silmilleen ja aikoi lähteä. Kun nuorukainen ei vieläkään sanonut hänelle sanaakaan eikä ainoallakaan liikkeellä osoittanut huomaavansa hänen läsnäoloaan, seisoi hän hetken aikaa epäröiden, mitä hänen tulisi tehdä. Hänen oli sääli nuorukaista, jota tuska ja suru näytti jähmettävän kokonaan. Mutta hän ajatteli toisaalta, että hän oli sen hyvin ansainnutkin ja lisäsi siksi vain vielä: Minä menen nyt Anninan luo tiedustelemaan miten yö on häneltä kulunut. Jos kaikki on hyvin, niinkuin toivon, kuljen päivällisen aikana tästä vielä ohitse ja nyökkään teille päätä. Mutta jos minä pudistan päätäni, niin kaikki on vielä ennallansa. Voikaa hyvin, Sor Giovanni ja rukoilkaa enkelimme puolesta!

Laila poistui huoneesta, veti oven jäljessään kiinni ja kuunteli ulkona, eikö nuorukainen vieläkään liikahtaisi paikaltaan. Kun kaikki edelleen oli hiljaista, astui hän mietteissään portaita alas. Lapsi parat! sanoi hän. Voi sitä rakkautta!

Kun hän astui ulos kadulle, täytyi hänen pysähtyä. Tavaton tungos esti häntä pääsemästä eteenpäin, kadun toisella puolella seisoivat ihmiset ikkunoissa ja katsoivat säälivästi kadulle, jossa saattojoukko kulki hitaasti edelleen. Hän näki valkoisiin kapuziniläisvaippoihin puettuja munkkeja, jotka Roomassa kantavat kuolleita hautaan. Hirveä aavistus valtasi hänen mielensä. Ketä he kuljettavat? kysyi hän eräältä tytöltä, joka uteliaana oli astunut hänen rinnalleen ja kohonnut varpailleen. — En tiedä, kuului vastaus. Varmaankin jotakin nuorta tyttöä, luultavasti kaunistakin, koska ihmiset tunkeutuvat hänen ympärilleen nähdäkseen häntä. — Sillä välin saattojoukko läheni paareineen, jota munkit kantoivat päittensä tasalla auringon paisteessa. Samassa kuului koiran haukuntaa ylhäältä ikkunasta, joka yltyi yhä kiivaammaksi ja kumea ulvonta vastasi siihen saattojoukosta. Annina! huudahti Laila parka ja tarttui naapuriaan käsivarteen kiinni. Ja tungoksen läpi kiiruhti suuri verikoira Lailan luo ja koetti riistää hänet paarin läheisyyteen, ikäänkuin se olisi etsinyt apua vainajalle. Ylhäällä avonaisilla paareilla makasi kalpea tyttö, viheriä seppele hiuksissaan, ruusu ristiin lasketuissa käsissään. Kuinka kaunis hän on ja kuinka nuori! kuiskasivat kaikki ihmiset, jotka seisoivat kadulla. Siunattu olkoon hänen sielunsa. Kauniimpaa enkeliä ei koskaan ole ollut!

Siten saattojoukko kulki raittiissa syysauringossa katua myöten San Carloa kohti ja katu signora Pian talon edustalla tyhjentyi; sillä Lailakin seurasi heti toisten jäljessä Rinaldon mukana, kun hän hiukan vain oli tointunut. San Carlossa, madonnan kuvan ääressä, jolle Annina oli vannonut valansa, piti vainajan levätä kolme päivää, kunnes hänet laskettaisiin hautaan. Lähin tie ei kulkenut nuoren saksalaisen asunnon ohi. Mutta kantajat eivät voineet välttää tätä mutkatietä, sillä Via Vittoria oli korjaustöiden vuoksi suljettu. Sattumalta Annina siis kuolleena kulki samaa tietä, jonne hän elävänä niin hartaasti oli halunnut.

Puolta tuntia myöhemmin palasi signora Pia messusta kotiin, astui hitaasti portaita ylös ja pysähtyi ylimmälle asteelle hengähtämään. Hän kuuli koiran huoneessa surkeasti vinkuvan ja hyppivän ovea vasten, niinkuin sillä oli tapana tehdä, milloin sen herra oli ulkona. Säälistä avasi emäntä oven, joka ei ollut lukossa ja astui sisään. Samassa hän näki nuorukaisen makaavan liikkumattomana maassa ikkunan ääressä, hänen huulensa olivat aivan kalpeat, silmät ilmeettömät ja käsi tavoitteli sydäntä, ikäänkuin kuula olisi lävistänyt hänen rintansa. Ääneensä huutaen, jolloin uskollinen koira jälleen alkoi surkeasti vinkua, kiiruhti emäntä onnettoman vieraansa luo, nosti hänet maasta ja kantoi hänet ähkien ja valittaen vuoteelle, koettaen tuskissaan kaikilla mahdollisilla keinoilla saada hänet virkoamaan. Vasta monen yrityksen jälkeen, pestyään hänen otsaansa ja ohimoitaan viinillä, jonka nuorukainen oli ostanut Anninaa varten, avasi hän jälleen väsyneesti silmänsä. Heti paikalla hyppäsi koira vuoteelle ja nuoli aivan hurjana ilosta hänen kasvojansa, ja kun tointunut nuorukainen tunsi uskollisen toverinsa, näytti hänen muistinsakin palaavan ja hän purskahti katkeraan itkuun. Signora Piakin alkoi itkeä. Jumalan kiitos, huudahti hän kohottaen kätensä taivasta kohti, te elätte, Sor Giovanni. Kuinka hirveästi minä pelästyinkään! Juokaa nyt viiniä ja syökää hiukan, sillä varmaan te heikkoudesta tulitte tunnottomaksi, koska ette eilen illalla syönyt mitään.

Innokkaasti ja avuliaasti hän kaatoi toiseen kristallipikariin viiniä ja toi sen nuorukaiselle vuoteeseen. Mutta tämä työnsi sen kauhulla luotaan ja käänsi kasvonsa seinään päin, purskahtaen uudestaan itkuun. Emäntä ei ymmärtänyt yhtään mitään. Ehkäpä hän tahtoo nukkua, sanoi hän, ja parasta se olisikin. Hän tekee liiaksi työtä, hänen henkensä ei anna hänelle rauhaa, hän kuluttaa kaikki voimansa. — Päätä pudistaen hän poistui hiljaa huoneesta, kuulostaakseen jälleen hetken kuluttua. — —

Päivä oli kulunut ja tähtikirkas taivas kaareutui nukkuvan Rooman yli. San Carlon lukkarin ikkunaan kolkutettiin hyvin myöhään ja vastahakoisesti vanhus pisti päänsä ulos kylmään yöhön ja kysyi mitä haluttiin. Hän näki nuorukaisen seisovan koiransa kanssa ulkona ja tämä tarjosi hänelle hopearahaa, jos hän heti paikalla avaisi hänelle kirkon oven. Hän oli vannonut uskollisuutta kappelin madonnalle eikä hän saisi rauhaa, ellei hän saisi polvistua hänen alttarinsa ääreen. Unen horroksessa ja kysymättä sen enempää astui vanhus huoneestaan ulos, otti rahan vastaan ja päästi myöhäisen kävijän sisään; koirakin hiipi sisään heidän jäljissään. Kirkossa oli pimeä, vain tähtien hämärä valo tunki ikkunoista sisään ja ikuinen lamppu paloi pääalttarilla. Mutta eräästä sivukappelista loisti kirkas valo; siellä seisoi Anninan matalat paarit madonnan alttarin edessä. Korkeat kynttilät paloivat puolikehässä hänen ympärillään, risti seisoi pääpuolessa. Vanha lukkari, joka ehkä aavisti, miksikä nuorukainen näin myöhään vielä oli tullut kirkkoon, jäi pilarin varjoon seisomaan ja katsoi vain salaa kappeliin. Hän näki muukalaisen polvistuvan paarien viereen ja katselevan kauan aikaa vainajan kauniita kasvoja. Sitten hän huomasi, että hän veti sormuksen sormestaan ja painoi sen kalpean armaansa sormeen ja otti sen sijaan ruusun hänen kädestään. Sitten hän etsi esille paperin taskukirjansa välistä, johon oli jotakin piirretty, se oli hänen oma kuvansa, jota Annina oli pyytänyt. Hän työnsi sen hiljaa päänaluksen alle ja painautui aivan vainajan ylitse, ikäänkuin hän olisi koittanut katseillaan sytyttää tuleen sammunutta elämänkipinää. Samassa kajahti tornista keskiyön hitaat lyönnit. Nuorukainen kohosi maasta ja hoiperteli kappelista ulos, huomaamatta vanhusta, joka säälien katsoi hänen jälkeensä. — —

Joulun aikoihin juolahti juutalaisen taidekauppiaan mieleen tiedustella, miten sen kuvan oli käynyt, jonka hän oli tilannut saksalaiselta maalarilta. Kun hän astui katonalaiseen atelieriin, näki hän signora Pian istuvan ikkunan ääressä ja kehräävän. Tämä oli mielissään tavatessaan juutalaisen, ehkäpä hän tietäisi kertoa jotakin vuokralaisesta, joka ei moneen viikkoon ollut palannut asuntoonsa. Eräältä sukulaiseltaan, joka omisti tilan lähellä Olevanoa, ja joka joskus oli käynyt häntä tervehtimässä, oli signora Pia kuullut, että taiteilija kuljeskeli levottomasti vuoristossa, vietti yönsä paimenten leirillä tai kurjissa kyläkapakoissa ja että kaikki vuoristolaiset tunsivat hänet ja hänen koiransa. Arveltiin hänen olevan hiukan heikkomielisen, koska hän ei koskaan nauranut eikä viipynyt missään yötä kauemmin, vaikka ilma olisi ollut millainen hyvänsä. Mutta Olevanon serkku oli puhunut hänen kanssaan ja huomannut, että hän oli aivan täydessä järjessään, ainoastaan kovin alakuloinen ja ihmisarka nuoruuteensa nähden! — Minä toivon, että hän palaa takaisin, sanoi signora Pia. Siksi en huoli vuokrata huonetta kellekään muulle, vaan annan sen olla ennallansa. Katsokaa, tuossa ovat vielä viinipullot ja lautaset hedelminensä, jotka hän oli hankkinut siltä varalta, että joku prinsessa kerran tulisi häntä tapaamaan ja katselemaan hänen taulujansa. Ja tuon suuren maiseman, jota te kehutte niin hyväksi, piirusti hän vielä pari päivää ennen lähtöänsä; äärettömän nopeasti se häneltä valmistui. Mikähän kumma sai hänet pois suunniltansa? Rakkaus se varmaankaan ei ollut, sillä hän oli tavattoman kelpo nuorukainen ja aivan viaton, sen minä voin todistaa. Mutta kukapa tietää, ehkä hän todellakin oli rakastunut johonkin prinsessaan. Voi, Sor Davidde, kunpa voisi tietää, millä tuollaista nuorta mieltä voi parantaa! Mutta nuoret ovat kuin hyttysiä. He voisivat elää aivan erinomaista elämää, — mutta heti kun he näkevät tuliliekin, joka ei kuulu heille lainkaan, hyppäävät he pää edellä kadotukseen, jotta he saisivat vaan tuntea kipua. Ja sen jälkeen kulkee niin moni ontuen maailmassa, eikä ymmärrä itsekään minkä vuoksi. Mutta me emme voi sitä asiaa auttaa, hyvä herra, eikä se teekkään mitään; oikea ihminen tulee sittenkin ennalleen jumalan avulla, ja sydämen laita on aivan kuin käsivarren tai jalankin. Kun se kerran on taittunut, niin se ei taitu toista kertaa enää yhtä helposti. Ja onhan siinäkin joku lohdutus!