Front matter (continued 2)

Johannes luki tuon kaiken isännän kohteliaasta, käsiä-hykertelevästä olennosta. Muttila nähtävästi oli ollut vieras hotellin mielen mukaan.

Mikähän pomo siitä on mahtanut paisuakaan! ajatteli hän.

Eikä hän samassa silmänräpäyksessä voinut olla vertaamatta omaa hiljaista, yksinäistä, hiukan turvatonta olentoaan tuohon yleismaailmallisen matkustelijan mielikuvaan, jonka Muttila nähtävästi ensi hetkestä oli hotellin väkeen istuttanut.

Epäilemättä hän ei vaikuttanut yhtä edullisesti.

Eikä mahtanut avittaa tätä vaikutusta Liisakaan, joka yhtä vaiteliaana, silmät tavallisesti synkkinä ja maahanluotuina, pari kertaa päivässä, hänen vierellään vaelsi näitä portaita alas.

Sangen vakava ja yksitoikkoinen pari he olivat, täytyi hänen itselleen tunnustaa. Mahtoivat vaikuttaa kahdelta naimisiin menneeltä pedagogilta tai kansakoulun-opettajalta.

Eikä hän portaita noustessaan voinut olla vilkaisematta sillä silmällä peiliin, joka riippui joka kerroksen kohdalla.

No, ei hän niinkään epäsiististi puettu ollut! Mutta silinteri ei ollut enää uuden-uusi. Ja eikös ollutkin tuo palttoonkauluksen sametti jo käynyt laiteilta vähän nukkavieruksi?

Hän päätti heti hankkia uuden päällystakin. Kuinka monta kevättä, ja syksyä hän lie jo tässä käynytkään!

Samassa muisti hän, että Liisankin syysjakku oli eilen näyttänyt jonkun verran kuluneelta.

Myöskin Liisa ansaitsi uuden jakun. Tottahan heidän varojensa täytyi vielä riittää ainakin siihen, että he kävivät siististi puettuina.

Ja elleivät riittäneet, täytyi hankkia uusia! Eihän sopinut kiertää maailmaa kerjäläisinä.

Tällä reippaalla päätöksellä hän avasi heidän huoneensa oven ja virkahti jo kynnykseltä iloisesti:

—Kuules, Liisa! Sinun täytyy saada uusi jakku. Miksi et ole minulle siitä jo ennen huomauttanut?

Liisa istui ja luki.

Hän laski kirjansa pois ja katsoi suurin, kummastunein silmin Johannekseen. Virkahti sitten hiljaisesti:

—Onhan se vielä hyvä. Miksi minun olisi pitänyt siitä sinulle huomauttaa?

—Kun minä en itse huomaa mitään! selitti Johannes, rientäen lempeällä isällisyydellä häntä suutelemaan. Kun minä olen sellainen pöllöpää, sellainen tuhma-jussi!

Liisan silmät kyyneltyivät.

—Hyvä jussihan sinä olet, hän sanoi, vetäen pehmeästi kämmenellä hänen kasvojensa yli. Oikein hyvä jussi! Missäpäin sinä olet nyt ollut kävelemässä?

—Siellä rannalla, merenrannalla, selitti Johannes iloisesti. Et arvaa, kuinka siellä tuulee. Voi tuskin pystyssä pysyä!

—Kävely on tehnyt hyvää sinulle? kysyi Liisa.

—Kyllä. Oletko syönyt jo? Minä puolestani olen saanut aika ruokahalun.

He söivät tavallisesti aamiaista huoneessaan. Mutta viime aikoina oli Johannes yhä enemmän ruvennut syömään ulkona joko yksin tai kaksin rouva Rabbingin kanssa.

Myöskin tänä aamuna he olivat einehtineet yhdessä. Mutta se oli Johannekselta tässä silmänräpäyksessä unohtunut.

—Tietysti minä olen jo syönyt, selitti Liisa. Johan kello on lähes kolme.

Myöskin ajanmeno oli Johannekselta unohtunut. Mutta hän ei siitä hämmästynyt.

—Olet oikeassa, hän sanoi, katsoen kelloaan. No niin, me syömme sitten pian päivällistä, oikein juhlapäivällisen!

—Miksi niin? kysyi Liisa. Mikä juhla sinulla on?

Sitä ei Johanneskaan tiennyt tai osannut selittää. Mutta hänen päähänsä pisti hurja tuuma tällä ja juuri tällä tuulella ollessaan temmata Liisa edes hetkeksi pois yksinäisyydestään ja tehdä hänet edes hiukan osalliseksi oman mielensä nykyisistä vivahduksista.

Mitä jos hän kertoisi Liisalle jotakin rouva Rabbingista?

Täytyihän sen kuitenkin tulla esille! Ja miksi ei nyt, yhtä hyvin kuin myöhemminkin?

Ja ehkä olikin valtioviisaampaa kertoa asiasta jo siinä asteessa, kun ei siinä mitään ollut? Ja varovampaa anniskella vähitellen, mitä hänellä oli sydämellään, kuin noin päätäpahkaa ja yhdessä rykelmässä kaikki toisen eteen säälimättömästi romahuttaa?

Liisa voisi kuolla siitä. Olihan inhimillisempää pitää häntä tietoisena asioiden menosta ja antaa hänen itsensä vähitellen arvata, minnepäin ne kallistuivat.

Se olisi samalla sekä Liisaa kohtaan inhimillisempää että mahdollisesti myöskin hänelle itselleen, Johannekselle, hyödyllisempää!

Liisa voisi varmalla naisellisella vaistollaan antaa montakin hyvää neuvoa ja hienoa vihjausta hänelle. Eihän hän itsekään vielä ollut niin aivan selvillä itsestään. Liisa tunsi hänet paremmin. Jos kukaan, voisi juuri Liisa hänet oikealle tielle opastaa.

Ja Johannes näki jo hengessä sen suloisen ajan, jolloin he Liisan kanssa rauhallisesti ja hyvinä ystävinä juttelisivat heidän mahdollisesta erostaan ja Johanneksen mahdollisesta liittymisestä jonkin toisen naisen kanssa.

Olivathan he hyviä ystäviä? Miksi ei se kävisi päinsä?

Eikä Johannes itsekään ymmärtänyt, mitä hän aikoi Liisalta vaatia ja mikä raffineerattu julmuus oikeastaan sisältyi hänen tässä silmänräpäyksessä syntyneesen suunnitelmaansa.

—Täällä on tuttavia! hän sanoi keveästi. Suomalaisia! Niitä asuu tässäkin hotellissa.

—Tuttavia? toisti Liisa säikähtyneenä.

—Niin, jatkoi Johannes varsin luonnollisesti. Kuvanveistäjä Muttila! Ja erään toisen tapasin minä äsken tuolla kävelyretkelläni.

—Kenet? kysyi Liisa arasti.

—Rouva Rabbingin, selitti Johannes. Tiedäthän, tuon miljoonamiehen puolison. Minä olen ennenkin tavannut hänet.

—Sinä olet ennenkin tavannut hänet?

Johannes näki, että Liisan suupielet värähtelivät lapsellisesti.

Ikäänkuin hän olisi apua anonut. Ikäänkuin hän olisi tahtonut huutaa turvaa ja pyytää Johannesta tai jotakin muuta, ketä hyvänsä, häntä suojelemaan ja estämään häntä syöksymästä syvyyteen!

Johannes näki sen ja tunsi myöskin kummallisen piston sydämessään. Mutta eihän nyt ollut aikaa välittää sellaisesta.

—Kyllä, pari kertaa, vastasi hän viattomasti. Hän on ollut jo jonkun aikaa täällä ja aikoo olla jouluun asti. Oletko kuullut, että hänkin aikoo ottaa avio-eron?

—Ja kuka muu? kysyi Liisa.

Johannes hämmentyi hiukan hänen tiukasta, tutkivasta katseestaan.

—Ei kukaan, hän koetti selittää. Tarkoitan … ei kukaan muu tällä kertaa. Minähän olen jo aikoja sitten ottanut sen.

—En tullut tässä yhteydessä sinua ajatelleeksi, sanoi Liisa.

Johannes huomasi, että hän oli iskenyt kirveensä kiveen. Ja koetti avittaa asiaa kertomalla laajalti ja seikkaperäisesti rouva Rabbingin avioerosta.

Ehkä hän puhui myös hiukan liian äänekkäästi.

—Hän on hyvin hieno ihminen, selitti Johannes toimessaan. Oikea periaatteen ihminen. Vahinko, ettet tunne häntä.

Liisa kuunteli, kuunteli ja katsoi häneen.

Kuinka hän olisi voinut tuntea rouva Rabbingia?

Hän, entinen kapakkatarjoilijatar, maansa mahtavimman rahapohatan puolisoa! Johannes ei näkynyt huomaavan ollenkaan, mikä loukkaus jo liittyi hänen valitteluunsa.

Olihan sitäpaitsi tuo kaikki Liisalle niin äärettömän samantekevää. Mitä oli hänellä tekemistä vallasnaisten, heidän ihmisyytensä ja hienojen avioerojensa kanssa?

Hänen mieltään ei kiinnittänyt muu kuin Johannes.

Mutta Johannekseen, sen oli Liisa jo aikoja sitten tarkalla silmällään oivaltanut, näytti tulleen jotakin uutta. Ja hän oli eräitä viikkoja tuntenut vaistomaisesti, että Johannes jollakin tapaa pyrki poispäin hänestä ja vierautui hänestä kävelyretkillään.

Hän oli todellakin luullut niitä yksinäisiksi. Nyt hän äkkiä kauhukseen aavisti, että Johannes kaiken aikaa oli seurustellut jonkun toisen kanssa.

Eihän Johanneksen tapa ennen ollut puhua noin äänekkäästi. Miksi hän nyt puhui? Ja miksi hän nykyään aina liikkui huoneessa noin levottomasti edestakaisin eikä Liisan viereen sohvalle istahtanut, kuten hänen tapansa ennen oli ollut?

Liisan aivot tekivät työtä kuumeentapaisesti. Mutta hän kuunteli äänettömänä.

Vasta kun Johannes ilman mitään ylimenoja rupesi selittämään, että heidän elämänsä oli ollut ehkä liian sisäänpäin kääntynyttä, että heidän kenties olisi aika ruveta ottamaan lukuun hiukan ulkopuolistakin maailmaa, siinä toimimaan tai ainakin sen kulkua seuraamaan, hän virkahti:

—Rouva Rabbingko sinut on saattanut noihin ajatuksiin?

Johannes loukkautui kysymyksestä, joka hänen mielestään oli aiheeton ja liian terävällä äänellä tehty.

Oliko Liisa ehkä mustasukkainen? Mustasukkainen naiselle, jota hän ei ollut nähnyt koskaan ja jonka Johanneskin tunsi vain ohimennen?

Eihän hän edes sinutellut rouva Rabbingia. Liisalla ei todellakaan ollut mitään syytä noin oikutella.

—Kuinka niin? kysyi Johannes yhtä terävästi.

—Ilman vain, virkahti Liisa, ikäänkuin pyytäen anteeksi kysymystään. Tulin vain sellaista ajatelleeksi.

—Jos rouva Rabbingilla olisi joku vaikutus minuun, jota en tahdo edellyttää, Johannes virkahti, tällä kerta jo jotenkin kiivaasti, niin olisi se yksinomaan hyvä. Sen verran voin jo nyt sanoa hänestä.

—Se on sangen paljon niin lyhyen tuttavuuden perästä.

Johannes vaikeni hetkiseksi.

Aivan varmaan oli Liisa mustasukkainen! Mutta hän ei nyt tahtonut pilata hyvää tuultaan eikä siihen sen suurempaa huomiota kiinnittää.

—Tietysti olen minä itsekin ollut syynä siihen, sanoi hän nyt varsin tyynesti, että meidän elämämme on tällaiseksi muodostunut. Mutta nyt on meidän aika vähitellen ottaa asiat järkevästi.

Liisa vaikeni ja loi silmänsä alas.

Tiesihän hän, mistä kysymys oli. Rahat loppuivat! Tuosta oli jo joskus ennenkin ollut puhetta heidän välillään.

Sehän oli ikävää, sen Liisakin kyllä myönsi. Mutta se oli hänen mielestään ikävää ainoastaan sikäli, mikäli niiden keralla loppuisi heidän rakkautensa.

Ei, ei ollut nyt siitä kysymys, selitti Johannes.

Oli kysymys muka heidän sisäisestä sielunelämästään. Se kärsi tästä toimettomuudesta. Heidän oli aika astua aisoihin niinkuin muutkin ihmiset eikä aina vain omaa rakkauttaan ajatella.

Tuo oli uutta oppia Liisalle. Oppia, joka syvästi loukkasi häntä.

Heidän rakkautensa ei siis enää ollutkaan kaikkein tärkein. Oli siis olemassa jotakin sen ulkopuolella, jotakin, joka oli muka vielä tärkeämpää.

Sitä ei Liisa parhaalla tahdollaankaan voinut myöntää! Siksi hän puhui vain rahasta.

—Ikävä, ett'emme ole kotimaassa, hän virkahti. Siellä minäkin voisin ansaita jotakin.

Liisa oli jo joskus ennen lausunut julki tuon ajatuksen, joka vaikutti mitä vastenmielisimmin Johannekseen.

Tämä ei voinut olla nimittäin siinä sivussa muistamatta, mitkä Liisan ansiokeinot ennen olivat kotimaassa olleet, ja hän oli usein kauhulla kuvitellut, mikä oli tuleva Liisan kohtaloksi, jos hän jättäisi hänet.

Toiselta puolen liikutti häntä kuitenkin Liisan turvaton äänenpaino. Ja vielä enemmän sen takaa kuultava tahto kantaa myöskin kortensa heidän yhteiseen talouteensa.

Siksi lausui hän vain lempeästi:

—Sinä? Millä sinä voisit ansaita siellä?

—Millä hyvänsä, väitti Liisa urheasti. Täällähän minä vain kulutan.

—Mitäs minä sitten teen? kysyi Johannes koettaen leikillisesti hänen päätään leuasta kohottaa.

—Sinä kulutatkin omia rahojasi, sanoi Liisa, painaen päänsä itsepintaisesti alas. Ja siinä on ero asiassa.

—Ei mitään eroa. Kaikki, mikä on minun, on sinun. Olemmehan siitä jo aikoja sitten sopineet.

—Sinä kenties, mutta en minä. Minua oikein hirvittää, kun ajattelen, mitä jokainen päivä maksaa täällä.

Johannes oli nyt täydellisesti lepytetty.

Olihan hyvä, että Liisa rahaa ajatteli. Ja tuosta toisesta hän voisi puhua joskus toisti. Kyllä hän aina Liisan kanssa toimeen tulisi. Hyvä, että Liisa toki oli järkevä nainen, joka osasi ottaa lusikan kauniiseen käteensä, jos niin tarvittiin.

Siksi hän rupesi vain hiljakseen selittelemään Liisalle, ettei hän itsekään ollut tahtonut säästeliäästi elää. Eihän hän mikään saituri ollut, vaan pikemmin päinvastoin.

Kaikkein vähimmin vaivasi hänen mieltään ajatus, että heidän kahden elämä kenties tuli maksamaan hiukan enemmän kuin hänen yksin olisi maksanut.

Eikä hän suinkaan, selitti Johannes vielä, tahtonut Liisan elävän siinä nöyryyttävässä käsityksessä, että hän, Johannes, ylimalkaan muisti, kenen rahoilla elettiin. Mutta sensijaan saattoi hänen mielestään olla hyvä, että Liisa joskus muisti sitä voidakseen ehkä paremmin tyytyä heidän vaatimattomiin olosuhteisiinsa.

—Kaikki maksaa, kaikkialla maksaa, hän virkahti keveästi. Mutta emme nyt siitä puhu! Voihan olla, että me pian olemme köyhät kuin kirkonrotat, mutta kyllä sinä nyt kuitenkin saat uuden syysjakun.

—Ei, lausui Liisa pitkään venyttäen. En minä tahdo.

—Sinun täytyy!

Johannes tunki puoliväkisin hänen käteensä pari seteliä.

—Ei, en minä. Säästän ne mieluummin johonkin todelliseen tarpeesen.

Johannes oli itsepäinen. Ja sai tahtonsa täytetyksi.

Hänen oli niin kummallisen keveä olla. Hän olisi antanut nyt vaikka viimeiset rahansa Liisalle. Mikään huominen ei häntä huolettanut.

Hänestä tuntui kuin hän olisi kauan elänyt jossakin ahtaassa kotelossa, pimeässä, maan alla, ja nyt jälleen päässyt perhosena laajoja ilmanrantoja lentämään. Joku älyllinen vapautuminen se mahtoi olla.

Ja kun hän kulki peilin ohi, hän nautti itse kasvojensa täsmällisestä, vallitusta ilmeestä ja katseensa kirkkaasta terävyydestä.

—Eikö totta? hän lausahti Liisalle, vieden tämänkin peilin eteen. Olemmehan me komea pari! Täytyyhän meidän käydä hyvin puettuina.

—Sinä olet komea, hymyili Liisa surumielisesti.

Johannes väänteli itsetyytyväisenä viiksiään. Mutta hän virkahti, vastaten Liisan hymyyn kuvastimessa:

—Sinä taas olet kaunotar kerrassaan. Mutta kyllä minäkin ehkä vielä miehestä käyn.

—Kahdesta, pisti Liisa piloillaan.

—Kaikista, tulee sinun sanoa, opetti Johannes. Niinkuin sinäkin korvaat minulle kaikki naiset.

—Kaikkinaiset naiset, nauroi Liisa. Minä en enään muille miehille kelpaisikaan.

Samalla keikisti hän vartaloaan ja mutristi suutaan niin viehättävästi, että Johanneksen aivojen läpi kulki äkillinen, tuskallinen mielikuva Liisasta jonkun toisen syleilemänä ja rakastamana.

Onneksi haihtui se siinä silmänräpäyksessä kuin oli tullutkin.

Ei, sehän oli mahdotonta! Kuuluivathan he kaksi yhteen. Seisoivathan he kaksi tässä vierekkäin ja rakastivathan he kaksi toisiaan ikuisesti kaikella sielullaan, mielellään ja ruumiillaan.

—Sinun ei tarvitse kelvatakaan muille kuin minulle, hän sanoi nopeasti ja kumartui samalla suutelemaan Liisaa. Eikä kukaan, kukaan saa sinua ryöstää minulta.

—Enkä minä koskaan elämässäni tule ketään toista rakastamaan, kuiskasi Liisa.

Tuo kaikki oli tuhat kertaa sanottu heidän välillään. Mutta heistä oli erikoinen nautinto kuulla sitä juuri nyt, jolloin synkät aavistukset heidän mielessään risteilivät ja he kuin epätoivon vimmalla tarrautuivat kiinni toisiinsa, ett'eivät he kumpikin hukkuisi ja häviäisi.

—Enkä minä muita kuin sinua! vastasi Johannes. Sinä suuri, sinä suloinen! Minun tumma, äänetön yö-orvokkini!

Liisa kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja katsoi häneen niin antautuvalla, niin autuaallisella silmäyksellä, että Johanneksesta tuntui taas kuin ei olisi maailmassa mitään muita kuin Liisa, kuin ei kannattaisi elää minkään muun vuoksi kuin Liisan eikä mitään muuta asiaa kuin heidän yhteistä rakkauttaan mielessään miettiä ja uneksia…

13.

Koputettiin ovelle. Tuli sisälle edeskäypä ja ilmoitti, että se suomalainen herra, joka oli tahtonut tavata Johannesta, istui ruokasalissa ja pyysi herrasväkeä päivälliselle.

—Se on Muttila, kuvanveistäjä Muttila, selitti Johannes Liisalle. Kaiketi tunnet hänet?

Ei Liisa tuntenut. Nimen hän oli kyllä kuullut joskus.

—Mitä me teemme? kysyi Johannes epäröiden. Menemmekö?

Hän itse olisi nyt kyllä mieluummin jäänyt kahden Liisan kanssa. Mutta olihan taas sangen vaikeata kieltäytyä.

—Mene sinä, sanoi Liisa. Sinua hän kutsuukin tietysti.

—Hän kutsuu meitä molempia, väitti Johannes, hän on nähtävästi ottanut selkoa meistä. Kyllä kaiketi sinun on tultava mukaan.

—En minä viitsi. Minä olen niin nolo muiden seurassa.

—Mutta kuitenkin. Kun minä pyydän!

Johannes selitti, ett'eivät he ajan oloon kuitenkaan voisi välttää Muttilaa, kun he nyt kerran onnettomuudeksi olivat joutuneet samaan hotelliin asumaan. Liisan täytyi suostua lopultakin.

—Mene sinä sitten edeltä, hän sanoi. Minä tulen.

He eivät olleet kuukausiin kenenkään suomalaisen kanssa yhdessä seurustelleet. Siksi muodostui moinen heille kerrassaan merkkitapaukseksi.

Johannes meni ja tapasi Muttilan ruokasalissa.

Tämä istui leveästi pöydän ääressä, joka oli katettu kolmelle henkilölle. Nähdessään Johanneksen tulevan hän päästi pari hilpeätä intiaanihuutoa ja riensi häntä meluisasti tervehtimään.

—Hei! Hei! Vanha veikko! huusi hän. Näkeehän vielä sinuakin. Kuinka voit? Täällä sinä elät? Mikä sattumus, että tapasimme! Oletko jo kauan ollut Köpenhaminassa?

Hän teki monta kysymystä yht'aikaa.

Hän otti tuossa tuokiossa selvän sekä Johanneksesta että hänen matkoistaan. Kaikki yhtä nopeasti, tuttavallisesti ja pintapuolisesti.

Äkkiä juolahti hänen mieleensä jotakin.

—Kuule! Missä sinun rouvasi viipyy. Ajattelin, että voisimme kaikki kolme syödä yhdessä päivällistä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä juolahti hänen mieleensä jälleen jotakin.

—Se on totta, sanoi hän. Sinähän olet eronnut. Mutta sinulla on kuitenkin joku nainen?

—On, virkahti Johannes, enempiin selittelyihin antautumatta.

—Minä olen kuullut, sanoi Muttila silmäänsä vilkuttaen. Joku suomalainenko? Sinä elät hänen kanssaan? Tunnenko minä hänet?

—Tuskin, vastasi Johannes hiukan vastenmielisesti.

—Mutta sallinet kuitenkin, että tutustun häneen?

—Luonnollisesti. Hän tulee heti alas.

Muttila katsoi häneen ja veti suupielensä ymmärtäväiseen hymyyn.

—Minua sinun ei ole tarvis kaihtaa, sanoi hän. Minä vaikenen kuin muuri.

—Mistä? kysyi Johannes.

—Tästä sinun suhteestasi tietysti, selitti Muttila.

—Oh! Sen saavat kyllä kaikki tietää! Ja taitavat tietääkin, koska se on jo kolme vuotta kestänyt.

Johannes hujautti ilmaa huolimattomasti kädellään.

Muttila oli hänen mielestään auttamattomasti naivi! Vai oltiinko tuolla kannalla todellakin vielä Helsingissä?

Hän puolestaan oli jo niin tottunut irralliseen asemaansa ja suhteesensa, ettei hän voinut käsittää, kuinka joku voi luulla hänen tahtovan pitää salassa sitä.

Muttila katsoi aina uteliaammalla mielenkiinnolla häneen.

—Älä! virkahti hän. Kolme vuotta! Ja hän on sinulle edelleen uskollinen?

—Minä toivon niin, hymyili Johannes. Mehän emme juuri tapaa ketään. Mehän olemme koko ajan ulkomailla asuneet.

—Ja sinä? Ei pienintä harha-askelta?

—Ei, vastasi Johannes vakavasti. Teen ennemmin suuren, jos sellainen mieleeni juolahtaisi.

Muttila laski kätensä tuttavallisesti hänen olalleen ja johdatti hänet pöydän luo.

—Minä en voi olla uskollinen, sanoi hän. Siksi minä en koskaan mene naimisiin enkä aiokaan mitään pysyvämpää suhdetta perustaa.

—Kuinka sinä siis järjestät asiasi? hymyili Johannes. Kadulta?

—Päinvastoin, virkahti Muttila itsetyytyväisenä. Täällä ulkomailla täytyy tosin tyytyä siihen, mitä saa. Mutta en toki kadulta milloinkaan.

—Ja kotimaassa? kysyi Johannes huvitettuna.

—Siellä liikun minä ainoastaan parhaissa seurapiireissä. Keneksi minua luuletkaan!

—Niinkö? Huomaan, että Helsinki on kehittynyt minun ajoistani.

—Huimaavasti. Suottako meitä edeltäjäkansaksi sanotaan.

Muttila kertoili vielä yhtä ja toista muutakin Helsingin oloista. Johannes huomasi yhä enemmän joutuneensa jo liian kauas niistä voidakseen edes mielenkiinnolla seurata toisen tarinaa.

Kuitenkaan se ei vaikuttanut häneen vastenmielisesti.

Hän tunsi samaa kuin mitä hän aina oli rouva Rabbingin kanssa seurustellessaan tuntenut. Nimittäin kummallista vapautumisen ja keventymisen iloa, joka alkoi päästä ja virtaili sitten kautta koko hänen olentonsa.

Samalla Liisa ikäänkuin etääntyi hänestä, pieneni ja kadotti osan kaikki-määräävää merkitystään.

—Minä olen vain läpimatkalla täällä, selitti Muttila. Tulen Parisista ja aion jouluksi kotiin. Mutta minulla on pari hyvää tilausta täällä ja useampia toivon. Täytyy vain tehdä paljon vieraskäyntejä ja edustaa itseään.

Hän näyttikin pyylevässä hyvinvoinnissaan ja elegantissa syyspuvussaan varsin edustavalta. Eikä Johannes voinut olla ihmettelemättä sitä nopeata kehitystä, mikä tuossa entisessä maalaispojassa oli sitten viime näkemän tapahtunut.

Parrankin, mustan, juhlallisen leukaparran hän oli kasvattanut. Tosin se teki hänet vanhemmaksi, mutta samalla ikäänkuin kunnioitusta-herättävämmäksi.

Lyhyeksi leikattu, pikimusta tukka, matala otsa, puhdas iho ja levenevät leukapielet, kaikki oli saanut eräänlaisen hyvänpäivän-lapsen ilmeen, joka etenkin paistoi hänen vilkkaista, suurista silmistään. Kaksi leukaa, pyöristyvä vatsa ja lyhyet sääret kuuluivat vielä kuvaan.

Häntä olisi voinut luulla todellakin matkustavaksi venäläiseksi pajariksi tai etelä-amerikkalaiseksi miljardööriksi, joka oli pistäytynyt Europaan omalla huvipurrellaan.

Sitäpaitsi hän puhui voimakkaalla, syvällä rintaäänellä, jonka täytyi herättää huomiota missä maanpaikassa tahansa. Täytyi oudonkin nähdä jo päällepäin, että tuo mies oli tottunut käskemään.

—Sinun käy hyvin? kysyi Johannes. Tarkoitan, että taiteesi menestyy ja saa tunnustusta?

—Kyllä, vastasi Muttila tyytyväisenä. Taikka oikeammin, minä menestyn ja minä saan tunnustusta.

—Eiköhän se mahda olla sama asia? hymyili Johannes.

—Eipä ollenkaan, väitti Muttila vilkkaasti. Kuka ei nykymaailman aikaan tee taidetta ja tee hyvää taidetta? Kaikki! Mutta kuka osaa edustaa taidettaan ja pitää esillä itseään? Ani harvat.

—Ja sinäkö osaat? kysyi Johannes.

—Luulen osaavani, arveli Muttila hymyillen leveästi. Ja se tekee minut riippumattomaksi arvostelijoista.

—Kerropas, kuinka tuo tapahtuu!

—Perin yksinkertaisesti, nauroi Muttila. Ilmestyn vain johonkin seuraan, johonkin, jossa on koolla paljon taidetta-suosivaa, vakavaraista väkeä, ja tilaukset tipahtavat minulle kuin itsestään. Minä otan tilaukset.

—Pelkällä olennollasi? Sitä en epäile, sinä pidät hyviä hintoja toivottavasti?

—Asianhaarojen mukaan, väitti Muttila vaatimattomasti. Mutta eiväthän ne viitsi tämännäköiseltä pojalta toki ilmaiseksi tahtoakaan.

Muttila kehasteli vielä hetkisen itseään ja olosuhteitaan, vilkaisi sitten syrjäsilmällä Johannekseen ja kysyi, eikö tämänkin olisi aika tehdä häneltä jotakin tilausta.

Johannes hämmästyi.

Muttila piti nähtävästi vieläkin rikkaana miehenä häntä. Jospa hän olisi arvannut hänen aineellisen tilansa täpäryyden!

Mutta samalla vaikutti Johannekseen hyvinkin miellyttävästi esiintyä täten edes jollekin ihmiselle maailmassa entiseltä arvokkaalta yhteiskunnalliselta tasoltaan.

—Mitäpäs minä sinulta tilaisin? hän hymyili. En suinkaan oman itseni muistopatsasta!

—Sen saat sinä tilaamattakin, nauroi Muttila, vaikka vasta sadan vuoden päästä. Mutta joku rintakuva? Taikka, nyt minä sain loistavan ajatuksen: tilaa sinä minulta rakastajattaresi kuva!

Liisan? Johanneksen oli jälleen vuoro hämmästyä.

—Minä teen sen sinulle ilmaiseksi, jatkoi Muttila. Taikka jos nyt ei aivan ilmaiseksikaan, niin kuitenkin ystävyydenkaupalla.

—Kiitos, kiitos, sanoi Johannes hiukan hämillään. Mutta hän tuskin suostuu malliksi.

—Tietysti hän suostuu, jos sinä tahdot kerran, heitti Muttila huolimattomasti. Onhan hänellä hyvät muodot?

Johannekseen vaikutti kysymys vastenmielisesti. Muttila tuntui puhuvan Liisasta kuin jostakin aivan tavallisesta naikkosesta, jonka tahtoa ei ollut tarvis sen enempi tiedustaa.

—Eihän hänen ole pakko ruveta alastomaksi malliksi, lohdutti Muttila. Eikä suurikaan yleisö enää oikein välitä niistä.

—Suuri yleisö? Eikö ollut kysymys yksityistilauksesta?

—Tietysti minä sen panisin näytteille, selitti Muttila. Jos saisin ehkä myödyksi, voisit sinä saada kopian siitä.

Ajatus, että osakin Liisaa joutuisi suuren yleisön arvosteltavaksi ja mittaeltavaksi, oli sietämätön Johannekselle. Hän kieltäytyi jyrkästi ehdotuksesta.

—Nonoh, saammehan me puhua siitä sitten, puheli Muttila. Mutta nyt minua jo todellakin vähän janottaa. Emmeköhän me odotellessamme joisi vähän viiniä?

He joivat viiniä. Ja Muttila uskoi samalla Johannekselle, ettei hänen ehdotuksensa niinkään epä-itsekäs ollut.

—Minunkin täytyy elää, hän sanoi. Luonnollisesti ei minun oikeastaan kannata tehdä mitään polkuhinnasta, saati sitten ilmaiseksi.

—Arvattavasti ei, myönsi Johannes. Siksi minäkin ihmettelen tarjoustasi.

—Sinä ymmärrät siis, että sen takana täytyy olla jotakin, sanoi Muttila viekkaasti.

—Voi olla, hymyili Johannes. Toivottavasti sinulla kuitenkin on rehelliset tarkoitusperät.

—Rakastajattaresi suhteen? ehätti Muttila nopeasti ja huolestuneesti katkaisemaan. Vallan varmaan! Sinä saat pitää hänet minulta vaikka kymmenen lukon takana.

—Kiitos luvasta, hymyili Johannes edelleen. Mutta etköhän ilmaisisi jo minulle tuota taka-ajatustasi!

Muttila kohotti lasinsa ja katsoi merkitsevästi häneen.

—Minä näin sinut tänä aamuna kävelemässä kadulla erään naisen kanssa, hän sanoi.

Johannes joutui hiukan hämilleen.

Joko tuo lempo oli ehtinyt senkin nuuskia? Kaikkeen se kerkesikin, vaikka oli vasta samana aamuna tullut kaupunkiin!

Mitä hänen piti sanoa? Myöntääkö vai kieltää asia? Sotkeako pois vai kertoako kaikki avomielisesti?

Hän pelkäsi Muttilan suulautta. Tämä tekisi siitä kuitenkin suuren numeron. Ja Liisakin oli tulossa juuri. Varmaankaan ei Muttila malttaisi vaieta asiasta, vaikka se olisi hänelle kuinka salaisuutena uskottu, ja rupeisi sitä kenties sopivana ja pikanttina pöytäpuheena käsittelemään.

Muttila voi olla pelottava naivissa, paksunahkaisessa hyväntuulisuudessaan. Oli paras jättää hänet kaikkien arkojen asioiden ulkopuolelle.

—Naisen?… Naisen? oli Johannes senvuoksi vain välinpitämättömästi muistelevinaan. Se oli tietysti minun vaimoni, taikka kuten se veljen kielellä kuuluu rakastajattareni.

—Ei, ei se ollut hän, jatkoi Muttila itsepintaisesti. Minä olen nähnyt sen naisen joskus. Eikö se ollut rouva Rabbing?

Siinä se oli! Mikään ei välttynyt Muttilan kotkansilmältä.

Eikä Johanneksella ollut muuta edessä kuin tunnustaa.

—Ahaa, rouva Rabbingia sinä tarkoitat! hän virkahti jokaista ääntä venyttäen saadakseen edes hiukan aikaa, kuinka sanansa sovittaisi. Olet oikeassa, kävelin todellakin tuokion hänen kanssaan.

Muttila katsoi harmittavan kiinteästi häneen. Johannes tunsi punastuvansa vasten tahtoaan, joka harmitti häntä vielä enemmän.

—Sinä tunnet hyvin hänet? kysyi Muttila.

—Aivan ohimennen, vastasi Johannes välinpitämättömästi. Senverran, että voin sanoa tuntevani hänet. Kuten tiedät, olin ennen Rabbingin palveluksessa.

Hän sytytti savukkeen voidakseen paremmin sietää Muttilan tutkistelevaa silmäystä. Mitä pirua tuo mies mahtoi häneen tuijottaa noin?

Epäilikö hän jotakin? Näkikö hän läpi Johanneksen kaksinaisen sielu-elämän? Ja jos epäili, mikä mielenkiinto saattoi hänellä olla noin lähentelevästi Johanneksen hämärimpiin sielunsalaisuuksiin tunkeutua?

Mielenkiinto Muttilalla kyllä oli. Mutta Johannes erehtyi sen tarkoituksesta.

—Sinulla on hienoja tuttavuuksia, hymähti Muttila, jälleen leveäksi ja gemyyttiseksi heittäytyen. Etköhän voisi niitä vähän muillekin välittää.

Hm, ajatteli Johannes itsekseen, sitä hän tuskin voi. Eihän hän tuntenut niin hyvästi rouva Rabbingia.

Sitäpaitsi oli hänelle vastenmielistä päästää ketään vierasta edes tuon salaperäisen taikalinnan liepeillekään, jota hän itse tohti vain suurimmalla hartaudella ja kunnioituksella lähestyä.

Muttilaa kaikkein vähimmän. Sillä varmaankaan ei rouva Rabbing pitäisi hänestä.

—Välittää hänen tuttavuuttaan? hän sentähden kertasi jälleen jokaista sanaa venyttäen. Missä tarkoituksessa?

—Jälleen aivan rehellisessä omanvoitonpyynnin tarkoituksessa, nauroi Muttila. Ymmärräthän, että siinä voi piillä tilaus.

Tilaus! Sitäkö se olikin vain!

Johannes huoahti helpotuksesta. Siitä hän todellakin voisi joskus ohimennen mainita rouva Rabbingille.

—Ja sulkea minut suosioon, huomautti Muttila, oikaisten liivejään. Mutta etkö usko, että parhain suositukseni kenties olisi oma ajallinen ulkohahmoni, jos hänellä olisi tilaisuutta siihen tutustua?

Muttila näytti niin hullukurisen vakavalta ja huolestuneelta kaikessa rehevässä itseluottamuksessaan, että Johanneksen täytyi väkisinkin hymyillä.

—Me voimme miettiä tilaisuutta, hän sanoi.

—Ja me keksimme varmasti sen! päätti Muttila. Yhteisten etujen side olkoon tästälähtien meidän välillämme.

He kilistivät jälleen. Ja Muttila huomautti Johannekselle, että hän kyllä aikoinaan oli tehnyt vuorineuvos Rabbingin oman rintakuvan, vaikka hän ei ollut päässyt talon emännän tuttavuuteen.

Mutta siinä oli kaikessa tapauksessa pohja, jolle rakentaa, sanoi hän, ja jolta Johannes voisi häntä hyvällä omallatunnolla suositella.

14.

Liisa tuli.

Ilmestyi hiukan ujona ja epävarmana ruokasalin ovelle. Johannes kiirehti häntä vastaan ja esitteli hänet Muttilalle.

—Hänet teen minä sinulle ilmaiseksi, kuiskasi Muttila Johannekselle heidän ruokapöytään istuessaan. Hänhän on kaunotar, todellinen kaunotar! Ei aivan klassillinen tosin, mutta sitä pikantimpi.

Samalla oli Johannes huomaavinaan, että Muttila tarkasteli Liisan ruumiinmuotoja tuolla arvostelevalla, asiantuntevalla silmäyksellä, joka oli taiteilijoille niin tavallinen, mutta ei aivan mieluinen niille, jotka joutuvat sen esineiksi.

Myöskin Liisaan se näytti vaikuttavan varsin epämiellyttävästi.

Hän punastui hiukan ja hymyili puolikiusatusti ja puoli-ylenkatseellisesti, mutta kuitenkin eräänlaisella huvitetulla ilmeellä, joka teki Johanneksen heti mustasukkaiseksi.

Miksi ei Liisa koskaan hänelle hymyillyt noin?

Johannes koetti eritellä saamaansa vaikutusta mielessään. Mitä piili tuon hymyn alla? Mistä sielunliikkeistä se oli syntynyt ja mistä sydänlähteistä ilmi pulpahtanut?

Hänen ei kauankaan tarvinnut tehdä sitä, ennen kuin hän keksi muodon vaistomaiselle, mutta kuitenkin päivänkirkkaalle aistimukselleen.

Aistillinen hymy se oli ollut. Sitäkin aistillisempi, kun se oli ikäänkuin hillittynä, häpeiltävänä poreena vasten Liisan omaa tahtoa pinnalle ilmestynyt.

Muttila vaikutti siis Liisaan heti ensi hetkestä aistillisesti.

Se oli hyvä tietää Johanneksen. Hän kyllä pitäisi silmällä noita molempia!

Mutta samalla kulki kummallisen voimattomuuden tunne kautta hänen olentonsa. Mitä auttoi siinä silmällä-pitäminen? Ihmiset olivat joko luodut toisilleen taikka ei. Jos heidän elämänviivansa kerran kävivät toisiaan leikkaavaan suuntaan, ei mikään mahti maailmassa voinut estää yhteentörmäystä tapahtumasta.

Toiset törmäsivät yhteen onnekseen, toiset turmiokseen. Mutta sehän oli tois-arvoinen seikka, jonka ei tarvinnut edes heitä itseään sen enempi liikuttaa.

Tuo oli Johanneksen fatalistinen usko maailmanmenosta ja ihmisten keskinäisistä suhtautumisista. Oli jo kauan ollut. Mutta vasta ensi kerran pälähti hänen päähänsä, ettei Liisa kenties ollutkaan luotu vain häntä varten.

Mitä jos nuo kaksi olivatkin luodut toisilleen?

Mitä jos koko tämä kolmivuotinen rakkauselämä olikin ollut Liisalle vain suurta erehdystä ja itsepetosta? Mitä jos hän vasta nyt olisikin tuossa tavannut oman oikean vastineensa?

Näkihän Johannes aivan selvästi, että rakentui ensi silmänräpäyksessä luonnollinen silta noiden kahden välille.

Myöskin Muttila hymyili. Mutta ei samalla kiusatusti ja ylenkatseellisesti kuin Liisa, vaan rohkeasti, varmasti ja hävyttömästi, ilman mitään turhia kiertoteitä, tähdäten suoraan asian ytimeen.

Tuo harvinainen asiallisuus se juuri mahtoi Liisan poskille punan kohottaa.

Johannes puolestaan ei ollut koskaan hymyillyt hänelle niin. Hän tunsi tosin tuon miesten yleisen tavan kohdella naisia, mutta hän ei ollut sitä voinut oppia, ei parhaalla tahdollaankaan. Siksi hän tuomitsi ankarasti sen.

Jo hamasta nuoruudesta oli se aina häntä inhottanut ja suututtanut.

Siihen aikaan hän oli sitä tosin joskus kadehtinutkin, kun hän oli sen muiden ja useimmin itseään vanhempien miesten huulilla nähnyt ja havainnut, miten paljon naiset itse pitivät siitä. Mutta myöhemmin oli hänen oma ylpeytensä tukahduttanut kaikki kateuden tunteet tuossa suhteessa ja pakottanut hänet mielipiteensä ainoan hänelle sallitun käytännön mukaan muodostamaan.

Oman käytäntönsä mukaan nimittäin.

Ja sillä oli selvät rajansa, jotka Johannes hyvin tunsi. Muuta kuin henkistä tietä ei Johannekselle ollut mahdollista naista lähestyä.

Naisen sielu hänen täytyi ensin valloittaa. Muu sai seurata, jos seurasi, ikäänkuin kaupanpäälle.

Eikä Johannes voinut ymmärtää, kuinka saattoi muuten ollakaan. Kuinka miehet ollenkaan saattoivat naista millään muulla tapaa lähestyä ja kuinka naiset puolestaan voivat tyytyä sellaiseen!

Tosin hän tiesi ja oli nähnyt, että oli toinenkin tie naista lähestyä. Mutta sehän oli kevytmielisiä, sehän oli epäsiveellisiä naisia varten, joille se saattoikin olla omiaan.

Eiväthän ne raukat olisi kuitenkaan mistään paremmasta ymmärtäneet. Ja narri se mies, joka antoi heidän narrata itseään.

Ruveta moisille tunteitaan tarjoilemaan? Sehän olisi ollut samaa kuin tuhlata ruutia harakoille.

Mutta että niinsanotut sivistyneetkin naiset saattoivat tuossa suhteessa olla porttoja pahempia! Eikö heidän itsetuntonsa noussut? Olivatko hekin sitten kokonaan eläimiä?

Kerran oli Johannes tuossa suhteessa tehnyt tuhmuuden ja arvotonta naista väärästä päästä lähestynyt. Se oli ollut hänen entisen vaimonsa serkku, Signe nimeltään, jolle Johannes jo nuorena ylioppilaana ja toisen kerran vielä tohtorinakin oli tunnustanut rakkautensa.

Johannes tuhlannut parhaat tunteensa ja pyhimmät mielialansa hänelle. Signe vain veikeillyt ja pitänyt häntä pilkkanaan.

Mutta siitä oli jo monta monituista vuotta. Eikä Johannes enää sen koommin ollut tuota tuhmuutta uudistanut.

Ja Signen hän oli järkiinsä tultuaan tuominnut tuiki epäsiveelliseksi naiseksi mielessään.

Oli ollut suoranainen onni, että Johannes oli päässyt hänestä!

Myöskään hänen vaimonsa ei ollut Johanneksen vaatiman ankarimman sielullisen siveyden mittaa täyttänyt. Mutta kuitenkin niin paljon, että Johannes saattoi häntä ilman vihamielisyyttä ja melkoisella inhimillisellä myötätunnolla ajatella.

Hänessä olisi ollut edes aineksia johonkin parempaan ja korkeampaan siveyteen. Mutta hän, raukka, oli taas ollut niin auttamattomasti nykyaikaisen porvarillisen yhteiskunta-moraalin kahleissa, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta omia yksilöllisiä edellytyksiään siinä suhteessa pitemmälle kehittää.

Näin olivat kaikki naiset, joita hän oli tavannut, olleet Johanneksen mielestä aina enemmän tahi vähemmän epäsiveellisiä.

Kaikki, siihen saakka kuin hän oli tavannut Liisan.

Liisassa yksin hän oli ollut löytävinään saman ehdottomuus-vaatimuksen, joka oli piillyt hänen sydämessään. Ja jos Johannes olikin sittemmin Liisasta etääntynyt ja nykyään jo toisen naisen syliin syöksymäisillään, ei se ollut tapahtunut sen vuoksi, että Liisa millään erikoisella tavalla olisi alentunut Johanneksen silmissä, vaan sen vuoksi, että hän itse jälleen oli kehittynyt ja muuksi muodostunut.

Oliko hänen siis pakko Liisaakin epäillä? Täytyikö hänen asettaa Liisakin mielessään epäsiveellisten naisten joukkoon?

Se oli mitä tuskallisinta Johannekselle.

Tosin hän tiesi, ettei Liisa ennen häntä ollut mikään ehdottoman hyveen papitar ollut, mutta ulkonaiset seikat eivät tässä suhteessa olleet koskaan merkinneet mitään Johannekselle. Myöskin hän oli joskus surulla huomannut Liisassa olevan muitakin ominaisuuksia kuin niitä, jotka tulivat käytäntöön seurustelussa hänen kanssaan, mutta hän oli pitänyt niitä aina epäoleellisina ja vähemmän merkitsevinä.

Pohjaltaan hän ei ollut koskaan epäillyt Liisaa. Liisa oli aina ollut hänelle sisäinen siveyden ja valkeaksi-hehkuneen puhtauden perikuva.

Oliko hänen nyt pakko siitäkin luopua?

Täytyikö hänen nyt uskoa, että se, jota hän oli pitänyt sivu-ominaisuuksina, olikin jotakin oleellista, pääasiallista? Että Liisa nyt vasta oli oikean vastakaikunsa tavannut tai ainakin kaikupohjan, joka houkutteli hänen omat sisimmät sointunsa ilmi väreilemään?

Silloinhan oli kaikki valhetta! Silloinhan raukeni raunioiksi heti kaikki tämä kolmivuotinen onnen-aika, jonka he niin yhdestä tuumin ja yhteisvoimin olivat itselleen ja toisilleen rakentaneet.

Tuohon tapaan olivat miehet ennen mahtaneet Liisaa lähestyä.

Johannes oli katsonut selviöksi, että Liisan oli täytynyt olla siitä sisimmässään loukkautunut. Mutta ellei hän ollutkaan ollut? Mitä jos Muttilan häpeämätön tapa vaikuttikin häneen juuri rakkailta ja tutunomaisilta ääniltä entisyydestä, jota hän ei ollut unohtanut ja jonka uudistumismahdollisuudet edelleenkin piilivät hänen povessaan?

Silloinhan oli kaikki hukassa!

Kuitenkin oli Johannes kuullut niin monta kertaa Liisan omasta suusta, miten kiitollinen tämä muka oli siitä, että Johannes ei ollut lähestynyt häntä samalla tapaa kuin muut! Mutta sehän saattoi olla vain teeskentelyä tai itsepetosta.

Muttila näytti ottavan Liisan sellaisena kuin hän oli. Tuon miehen asiantuntevaa silmää ei ainakaan liika ihannoiminen ja jumaloiminen sumentanut.

Liisa oli ehkä vain koko ajan teeskennellyt hänelle, Johannekselle?

Ehkä hän nyt vasta esiintyi oikeassa karvassaan? Ja ehkä hänessäkin tällä hetkellä tapahtui samanlainen vapautumisen ja sisäisen helpottumisen tunnemuutos, jota Johannes itse oli ollut viime aikoina itsessään huomaavinaan?

Mutta silloinhan oli kaikki narripeliä! Silloinhan oli todellakin aika, että he kaksi eroisivat toisistaan.

Näin pitkälle oli Johannes päässyt mustasukkaisissa mietteissään, kun hän äkkiä kuuli Liisan kysyvän jotakin Muttilalta.

—Minä olen nähnyt teidät ennen jossakin, sanoi Liisa. Mutta missä?

—Minut? ihmetteli Muttila. Mahdotonta! Siinä tapauksessa minäkin muistaisin sen.

—Odottakaapas! jatkoi Liisa miettivästi. Minä muistan sen kyllä… Niin, nyt minä sain kiinni siitä! Parisissa, kolme vuotta sitten, eräässä yökahvilassa.

—Kenen kanssa? kysyi Muttila mielenkiinnolla. Tarkoitan, kenen kanssa minä muka siellä olin?

—Erään suomalaisen naisen kanssa, hymyili Liisa. Arvattavasti teidän morsiamenne?

—Arvattavasti, nauroi Muttila, koska hän kerran oli minun kerallani. Mutta kuinka en minä nähnyt teitä?

—Me olimme siellä Johanneksen kanssa, sanoi Liisa.

—Ja teillä oli kaikki syy mieluimmin nähdä kuin tulla nähdyksi sillä kertaa? ilvehti Muttila.

—Voi olla, myönsi Liisa, heittäen pitkän, hyväilevän silmäyksen Johannekseen.

—Tunnusta pois! virkahti Muttila leikillisesti myöskin Johanneksen puoleen kääntyneenä. Meitä taisi olla siellä useampiakin morsiuspareja yht'aikaa.

Parisin muistot tarjosivat heille sopivan puheenaineen. Mutta Johannes kävi hetki hetkeltä aina kiusatummaksi ja hajamielisemmäksi.

Hänen olisi tehnyt niin mieli olla juuri nyt kahdenkesken Liisan kanssa. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä niin paljon ja saada niin moneen hämärään seikkaan vastausta. Kuulla Liisan omasta suusta, ettei heidän kolmivuotinen lemmentarunsa ollut sittenkään erehdystä ollut ja että, toi tulevaisuus sitten mitä toikin, se aina oli säilyvä heidän elämänsä ihanimpana muistona ja korkeimpana, siintävimpänä kukkulana.

Mutta eihän siihen nyt ollut tilaisuutta. Ja päivällinen syötiin keveän, hilpeän mielialan vallitessa, joka Liisan ja Muttilan puolelta näytti olevan luonnollista ja teeskentelemätöntä, mutta Johanneksen puolelta tuiki vaikeasti esille puserrettua.

15.

Noita yhdessä-oloja muodostui sitten useampiakin.

Muttila vuokrasi itselleen atelierin erään puutarhurin-lesken luona, jonka pojista joku oli ollut taiteilija. Johannes ja Liisa kävivät häntä siellä silloin tällöin katsomassa.

Aluksi ei Liisa tahtonut tulla mukaan. Mutta kun Johanneskin mielellään soi, että Liisalla oli jotakin seuraa ja hänelle itselleen oli tullut todellinen tarve seurustella myöskin muiden ihmisten kanssa, hän sai Liisan sittenkin, vaikka vastahakoisesti, suostumaan.

Muttila olikin mitä hauskin isäntä. Tarjosi viiniä, näytteli luonnoksiaan ja piti koko ajan yllä keveää, harmitonta kanssapuhetta, joka oli täydellinen hermolepo Johannekselle.

Lopuksi mentiin sitten aina syömään ravintolaan.

Johanneksen vastenmielisyys Muttilaa kohtaan oli haihtunut kokonaan. Sensijaan hän aina edelleen tunsi pienen pistoksen sydämessään, joka kerta kuin tämän nimi heidän, hänen ja Liisan, kahdenkesken ollen mainittiin. Sillä Liisa ei koskaan voinut olla silloin hiukan punastumatta ja epämääräisesti, puolikiusatusti, puoliylenkatseellisesti hymyilemättä.

Se kasvatti Johanneksen sisäistä kaunaa ja epäluuloa Liisaa kohtaan. Hänen itsensä ei koskaan onnistunut omilla keinoillaan loihtia tuota hymyä esille.

Ja yhä lujemmin hän sydämensä sisimmässä liittyi rouva Rabbingiin.

Siinä oli ainakin nainen, jota ei olisi tarvis epäillä, jos hän kerran jollekin lahjoittaisi rakkautensa! Ja juuri tuollaista turvallista ja kiinteätä kalliota kaipasi Johannes, jos hänen mieli maailmassa tehdä jotakin ja asettua paikoilleen asumaan.

Ja yhä useammin tapasi Johannes itsensä kuvittelemassa, millaista olisi elää yhdessä rouva Rabbingin kera, rakentaa koti hänen kanssaan ja viettää hiljaista, porvarillista elämää.

He olivat nykyään jo joka päivä yksissä.

Sillä aikaa seurustelivat Liisa ja Muttila keskenään. Johannes ei tiennyt oikein, kärsikö hän siitä syvemmin vai nautti. Toiselta puolen sai hän täten enemmän ulkonaista ja sisäistä vapautta jatkaakseen omaa seurusteluaan rouva Rabbingin kanssa, toiselta puolen hänestä tuntui tuskalliselta ajatella, että joitakin hänelle outoja sielunsäikeitä kenties kutoutui noiden kahden välille hänen poissa-ollessaan.

Muttila oli ruvennut Liisaa vähin erin ja ikäänkuin leikillään saveen muovailemaan. Siitä piti tulla Marjatta tai jotain sentapaista.

Liisa ei aluksi tahtonut seisoa hetkeäkään paikoillaan. Mutta myöhemmin hän tunnusti alkavansa yhä enemmän rakastaa tuota rumaa, kosteata ainetta, jolla oli niin merkillinen kyky elävöityä ja henkevöityä luovan ihmiskäden sitä koskettaessa.

Tavallisesti tuli Johannes hänen seurassaan. Mutta saattoi jo myöskin tapahtua, että Liisa tuli yksin. Silloin hän selitti ikäänkuin anteeksi pyytäen, että Johannes oli saanut jotakin hyvin tärkeää toimittamista kaupungilla.

Ensi kerralla oli Muttila sitä hiukan hämmästellyt. Sitten hän ei pitänyt sitä minään, vaan katsoi asiaan kuuluvaksi, että Liisa, yksin tai Johanneksen kanssa, ilmestyi joka ilta hänen atelieriinsa.

Kerran viipyi Liisa sangen myöhään siellä.

Johannes oli jo nukkumassa, kun hän tuli. Ja seuraavana aamuna hän pani Liisan tiukasti tilille siitä.

—Sinä tulit eilen kotiin tavallista myöhemmin, hän sanoi. Olitteko ravintolassa?

—Kyllä, vastasi Liisa haukotellen. Ensin atelierissa, sitten ravintolassa.

—Ja sitten jälleen ravintolassa? tiukkasi Johannes.

Hän oli itse eilen illalla istunut ulkona rouva Rabbingin kanssa. Mutta silti häntä loukkasi syvästi ajatus, että Liisa oli ollut ravintolassa ilman häntä, yksin vieraan miehen kanssa.

—Armaani, hymyili Liisa. Enhän minäkään ole kysynyt, missä sinä vietit ja vietät iltasi.

Se oli totta. Liisa ei ollut koskaan kysynyt sitä.

Johannes oli joskus ollut siitä varsin kiitollinen Liisalle ja pitänyt sitä hienotunteisuutena, jota ei voinut kyllin korkealle arvostaa. Varmaan ei moni nainen olisi tehnyt samoin Liisan sijassa.

Nyt hän samasta asiasta kirosi Liisaa ja moitti häntä katkerasti mielessään.

—Miksi et ole kysynyt! hän sanoi. Minä olisin kyllä vastannut totuuden mukaan.

—Tiedänhän, että seurustelet rouva Rabbingin kanssa, lausui Liisa tyynesti. Mitäpä se olisi kysymällä parantunut!

—Ja sinä Muttilan!

—Jos tahdot, voin minä kyllä lakata hänen kanssaan seurustelemasta.

Johannes mietti, mitä sanoisi.

Vielä voisi kaikki tulla hyväksi heidän välillään. Jos Johannes nyt kieltäisi Liisan seurustelemasta Muttilan kanssa, sisältyisi siihen kieltoon luonnollisesti lupaus, ettei hänkään enää olisi hetkeäkään rouva Rabbingin kanssa.

Mutta uskaltaisiko Johannes luvata sen? Ja pitäisikö hän lupauksensa?

Ja millä tekosyyllä hän voisi kieltäytyä rouva Rabbingia tapaamasta? Ja tahtoiko hän kieltäytyä ollenkaan? Eivätkö nuo tapaamiset jo olleet muodostuneet tärkeäksi tekijäksi hänen sielun-elämässään?

Mutta jos hän ei taas tahtonut kieltäytyä, mitä syytä hänellä oli kieltää Liisaa seurustelemasta Muttilan kanssa?

Sehän oli siinä tapauksessa sulaa hulluutta! Jos hän todella tahtoi päästä Liisasta, olihan tämä mukavin tapa. Ja jos noista kahdesta tulisi pari, jota Johannes ei voinut uskoa vielä, niin silloinhan hänen päinvastoin oli syytä olla kiitollinen eikä mustasukkainen Muttilalle.

Kun Johannes vain olisi tiennyt, mitä hän tahtoi! Mutta juuri siinäpä se olikin temppu.

Niin jäi asia silläkin kertaa heidän välillään keskeneräiseksi.

Toisella kertaa, jolloin he jälleen olivat eri tahoilla iltansa viettäneet, kysyi Johannes Liisalta, mitä heidän, Liisan ja Muttilan, oli tapana jutella keskenään.

—Milloin mitäkin, vastasi Liisa. Hän puhuu tavallisesti taiteesta, minä muista maailman asioista.

—Mitä hän sanoi, kun sinä tulit yksin? kysyi Johannes edelleen.

—Ei mitään, vastasi Liisa välinpitämättömästi. Hän kysyi vain, missä sinä olit ja minä selitin, että sinä olit saanut tärkeän kirjeen, joka välttämättä vaati sinun silmänräpäyksessä kaupungille poistumaan.

Liisa lepäsi vuoteessaan, molemmat kädet takaraivonsa alla, ja katsoi huvitetulla, ärsyttävällä ilmeellä häneen.

Johannes seisoi jo täysissä pukimissaan keskellä lattiaa, valmiina lähtemään aamukävelylleen, missä hän tiesi rouva Rabbingin tapaavansa.

Liisan tyyneys hermostutti häntä.

—Se oli totta, hän vastasi jotenkin pikaisesti. Minähän itse ehdottelin, että te kaksi viettäisitte iltanne yhdessä…

—Niin, pisti Liisa väliin. Ettei hänen olisi tarvis turhaan odottaa.

—Kenen hänen? kysäisi Johannes ajattelemattomasti.

—Muttilan luonnollisesti, vastasi Liisa viattoman enkelin ilmeellä. Vai tarkoitatko sinä ehkä jotakin muuta?

Jälleen oli Liisa tyyneydellään houkutellut hänet itsensä ilmi-antamaan.

Se harmitti suuresti Johannesta. Mutta nyt päätti hänkin pysyä tyynenä ja pakottaa esille totuuden Liisastakin.

—Tietysti minäkin tarkoitin Muttilaa, hän sanoi. Mutta meidänhän oli aikomus myöhemmin tavata kaikki kolme toisemme hänen atelierissaan.

—Me odotimme kyllä, selitti Liisa. Mutta sinua ei kuulunut sinne ja sitten me menimme illalliselle.

—Minä kävin kyllä siellä, väitti Johannes. Mutta atelieri oli pimeä eikä kukaan tullut minulle avaamaan.

—Siksi ettei siellä ollut ketään. Sinä olet mahtanut sitten kovin paljon myöhästyä, sillä me odotimme kyllä liki puoli-yötä.

Liisa oli oikeassa.

Johannes oli omalla tahollaan viivähtänyt vielä kauemmin. Vasta kun hän oli tullut hotelliin ja kuullut, ettei Liisa ollutkaan siellä, hän oli säikähtänyt ja lähtenyt tätä Muttilan atelierista tiedustelemaan.

Kun ei Liisa ollut sielläkään ollut, hän oli pistäytynyt vielä parin ravintolan ovelta vilkaisemaan ja palannut kotiin synkistyneenä ja suuttuneena. Pannut nukkumaan ja vääntänyt sähkön sammuksiin.

Eikä hän ollut virkkanut Liisalle yhtään sanaa tämän vihdoin kotiin varovasti ilmestyessä.

Eihän tämä käynyt! Tästähän täytyi joku loppu tulla.

—Tuo Muttila taitaa olla sinuun rakastunut, hän sanoi ilkeällä, pistävällä äänenpainolla. Miksi hän muuten sinua niin innokkaasti muovailisi?

Liisa purskahti nauramaan.

—Hän? Rakastunut! Hän nyt ei edes osaisi rakastua. Mutta minä luulen, että hän pitää minua muutenkin muovailemisen arvoisena.

—Se sinä epäilemättä oletkin, katkaisi Johannes kuivasti. Mutta kerropas minulle, mitä hän ensin sanoi sinun sisälle astuessasi.

—Hän sanoi vain: »Ja yksin?»

—Ja sinä vastasit?

—»Yksin», kuten nykyään tavallisesti.

—Siinä sinä et puhunut totta, väitti Johannes.

—Armaani, nauroi Liisa, ethän ole ollut enää viiteen päivään siellä.

Sekin oli totta. Johannes ei ollut tullut päiviä laskeneeksi.

—No niin? Ja sitten? hän kysyi.

—Sitten, nauroi Liisa tästä omituisesta kuulustelusta huvitettuna. Sitten kerroin minä hänelle tuon kirjetarinan…

—Kuinka kerroit sen?

—Aivan kuin asia oli. Ovenvartia oli tullut hakemaan sinua alas odotushuoneeseen. Ja ovenvartia tuonut minulle myöskin tiedon, että joku toveri oli pyytänyt sinua ulos ja että olit jättänyt minulle vain pienen paperilapun jäähyväisiksi.

—Ja hän? Mitä hän siihen sanoi?

Johannes piti todellakin kuin poliisikuulustelua. Hänen epäluulonsa oli herännyt. Mitä jos tuolla atelierissa sittenkin oli ollut joku, vaikka se oli ollut pimeä ja vaikka ei kukaan ollut avannut hänelle?

Liisa katsoi häneen kummastuneena.

Sitten hän virkahti veitikkamaisesti:

—»Ei se ole ollut mikään toveri.» Niin hän sanoi.

—Mikä muu se olisi voinut olla?

—Juuri samaa kysyin minäkin Muttilalta. Mutta hän vain hymyili ja vihelteli…

Kas vaan sitä Muttilaa! Hän uskalsi vihellellä tosiaan!

Muttila oli usein nähnyt Johanneksen ja rouva Rabbingin yhdessä ulkona. Olikohan hän joka kerta mahtanut hänet Liisalle ilmi-antaa?

Johannes olisi hyvin mielellään tahtonut tiedon tuosta.

Jos Muttila oli katsonut asiakseen ilmoittaa Liisalle, mitä hän tiesi Johanneksesta ja rouva Rabbingista, silloin hän ei varmaan oikeilla poluilla liikkunut. Silloin täytyi hänellä olla omat itsekkäät tarkoitusperänsä.

Ja silloinhan oli asia selvä. Johannes ei ainakaan tahtonut heidän tiellään olla.

16.

Myöskin Muttila oli huomannut jotakin tulleen Liisan ja Johanneksen väliin. Mutta hän ei pitänyt sitä niin vaarallisena.

Joskus oli Liisa saapunut hänen luokseen itkettynein silmin. Kun Muttila oli kysynyt syytä siihen, oli Liisa vastannut vain, että hänellä oli suruja.

Arvaa sen, ajatteli Muttila.

Hän oli jälleen samana päivänä nähnyt Johanneksen kadulla rouva Rabbingin kanssa.

Poika pettää rakastajatartaan, ajatteli hän sitten. Rakastajatar on sen huomannut ja siksi kyynelöinyt.

Mutta olisiko Johannes todellakin uskaltanut kurkottaa niin korkealle?

Miksei! ajatteli Muttila edelleen. Rohkea rokan syö. Ja onnenmyyrä se on tuo Tamminen ennenkin ollut.

Hänkin oli kuullut rouva Rabbingin avioerosta ja arvasi hänen senvuoksi oleskelevan Köpenhaminassa.

Ja Johannes taas saattoi rouva Rabbingin vuoksi täällä oleskella.

Mutta mitä Liisa sitten täällä teki? Sitä ei Muttila voinut ymmärtää.

Kerran Johanneksen kanssa kahdenkesken kapakassa ja puolikkaan punaviiniä tyhjennettyään, hän kysyi sitä Johannekselta.

—Kuulepas, hän sanoi, vilkuttaen silmäänsä tuttavallisesti. Eikö sinun olisi aika päästä rakastajattarestasi?

Kysymys tuli Johannekselle aivan odottamatta.

Hän ei ehtinyt suuttua edes, kun Muttila jatkoi jo samaan äänilajiin:

—Tarkoitan, sinulla taitaa olla vispilänkaupat käymässä vähän niinkuin toisella taholla?

—Minä en ymmärrä, yritti Johannes.

—Aivan kuin tahdot, sanoi Muttila hyväntahtoisesti. Pidä vain salaisuutenasi!

—Sinä erehdyt, erehdyt kokonaan! väitti Johannes innokkaasti. Ei minulla ole mitään salaisuuksia.

—Ehkä ei, hymyili Muttila. Mutta milloin sinä aiot esitellä minut rouva Rabbingille?

Hän oli jo usein ennenkin tehnyt tuon kysymyksen. Johannes oli aina vastannut välttelevästi siihen.

—Milloin hyvänsä, hän sanoi. Heti kun sattuu tilaisuus.

—Sitä vaan ei tunnu sattuvan, pisti Muttila piloillaan. Taidat aikoa pitää saaliisi yksinäsi.

Leikki taisi olla paras keino tässä, tuumi Johannes. Siten hän helpoimmin suoriutuisi Muttilasta.

—Entä jos pitäisinkin! hän virkahti.

—Mutta se on väärin, väitti Muttila. Se on vasten välipuhetta.

—Mitä välipuhetta?

—Etkö muista? Minun piti muovailla sinulle rakastajattaresi kuva ja sinun hankkia minulle tilaus rouva Rabbingilta.

—Ah, se on totta! myönsi Johannes. Sen olin minä kokonaan unohtanut.

—Muista nyt ensi kerralla, sanoi Muttila. Aika kuluu kuin siivillä. Ja jouluksi minun täytyy olla välttämättömästi kotona.

Tuo sana lennähytti erään aatteen Johanneksen aivojen läpi.

—Jouluksi! hän toisti itsekseen hajamielisesti.

—Niin, jouluksi, sanoi Muttila. Aiotko sinäkin ehkä kotiin?

—Minä?

Johannes säpsähti. Mitä hän tiesi vielä joulustaan? Viettäisikö hän sen siellä tai täällä? Yksin vai…?

Mutta joulun tienoilla olisivat hänen rahansa lopussa. Ja siinä oli pulma, jota olisi kyllä sietänyt ajatella, jos olisi uskonut sen sillä selviävän.

Mutta siitä ei Johannes nyt ollut ehtinyt pitkään aikaan huolta kantamaan.

Ennen joulua täytyi selvitä niin paljon muuta. Ja täytyi tulla ennen kaikkea selväksi, miten kävisi hänen ja Liisan ynnä heidän yhteisen rakkautensa.

Eikä vain sen. Mutta myöskin, millaiseksi hänen suhteensa rouva Rabbingiin muodostuisi.

Ja millaiseksi Liisan ja Muttilan?

Heitä oli nyt pelissä neljä. Tosin pelattiin tuo peli toistaiseksi enimmäkseen vain Johanneksen omassa aivokopassa, mutta hän oli varmasti vakuutettu, että sama tulisi vielä kerran myös todellisuudessa tapahtumaan.

Mitä jos Liisa ja Muttila matkustaisivat yhdessä jouluksi kotimaahan?

Se oli se ajatus, joka äsken oli lennähtänyt läpi hänen aivojensa. Ja mitä enemmän hän ehti sitä mielessään eritellä, sitä rohkeammalta ja nerokkaammalta se alkoi tuntua hänestä, jos hänen vaan onnistuisi se toteuttaa.

Miksi ei hänen onnistuisi?

Muttilahan oli juuri tuossa päässyt sanomasta, että hän kaikissa tapauksissa matkustaisi kotiin. Oli siis kysymys vain Liisasta. Millä saada hänet suostumaan?

Se kävisi kyllä päinsä. Olihan jo usein, aikoja sitten, ollut kysymys heidän välillään kotimaahan matkustamisesta.

Tosin ei ollut koskaan ollut kysymystä siitä, että toinen tai toinen heistä matkustaisi sinne yksin ja toinen jäisi ulkomaille, mutta saattoihan sellainenkin, esim. raha-asioiden tähden, käydä välttämättömäksi. Liisa oli järkevä nainen, joka kyllä ymmärtäisi kovan todellisuudenkin vaatimukset.

Mutta miksi ei Johannes sitten matkustaisi hänen kerallaan? Täytyihän hänellä olla joku syy, joku tekosyy jäädä tänne.

Saattoihan hänellä olla esim. jotakin työtä, joka välttämättömästi vaati häntä vielä ulkomailla viivähtämään. Jotakin henkistä, jotakin kirjallista työtä, joka vaati europalaista ilmaa ja suurten sivistyskeskusten läheisyyttä.

Mutta mitä työtä hänellä olisi?

Nyt hän keksi sen. »Suomi tulevaisuuden valtiona!»

Se oli jo toinen nerokas ajatus parin sekunnin kuluessa. Johannes riemastui.

Siitä tulisi siis sittenkin hänen elämänsä suuri pelastuspalkki!

Jo huomispäivästä hän ryhtyisi siihen työhön. Se kävisi kuin tanssi! Olihan asia jo vuosikymmenen ollut valmis hänen aivoissaan.

Ja siitä saisi hän myöskin rahaa. Mainiota! Ja sitä voisi hän päivä päivältä lukea myös rouva Rabbingille, joka varmaan tulisi hänen työtään suurella mielenkiinnolla seuraamaan.

Aina vain erinomaisempaa!

Ja sen työn tieltä väistyisi Liisakin epäilemättä mielellään.

Taikka jos ei ehkä niin aivan mielelläänkään, niin ei hän missään tapauksessa voisi myöskään siitä loukkautua, niinkuin hän varmaan tekisi, jos hän tietäisi Johanneksen jäävän Köpenhaminaan jonkun toisen naisen vuoksi.

Sehän olisi paras ratkaisu heille kaikille. Ja Johannes saisi aikaa miettiäkseen ja tutkiakseen itseään, tekikö hänen mielensä todellakin jäädä tänne rouva Rabbingin kanssa seurustelemaan vai matkustaa Liisan jälestä päätäpahkaa kotimaahan.

Varmaan tulisi tuo, vaikka vain lyhytaikainenkin, ero Liisasta paljon hänen oman sielun-elämänsä nykyään niin sekavaa vyyhteä selvittämään.

Mutta sitä varten täytyi Liisan ja Muttilan matkustaa yhdessä! Täytyi tulla kaikki selväksi myös heidän välillään.

Jos he toisiaan jo nyt salassa rakastivat, silloin he epäilemättä olisivat sangen mieltyneitä tuohon matkasuunnitelmaan. Jos he taas eivät toisistaan vähääkään välittäneet…?

No niin, silloinpahan tuokin selviäisi! Ja silloin olisi hän itse ainakin päässyt aivokummituksestaan.

Hän päätti tehdä pienen kokeen Muttilan suhteen.

—Minäkö? vastasi hän sentähden tämän kysymykseen. Olenhan minäkin aikonut hiukan. Mutta Liisa matkustaa aivan varmasti jouluksi kotiin.

Samalla hän tarkasteli syrjästä salavihkaa Muttilaa, miten tuo tiedon-anto ehkä tämän syntiseen sydämeen vaikuttaisi. Mutta toinen näytti aivan tyyneltä ja luonnolliselta.

—Sepä mainiota! sanoi hän vain. Sittenhän minä voin saada miellyttävää matkaseuraa.

Hyvin käy, ajatteli Johannes. Hän ei epäile tässä piilevän juonta ollenkaan.

Hän päätti tehdä vielä toisen kokeen.

—Kuulepas, sanoi hän äkkiä vaihtaen puheenainetta. En ole muistanut kysyä sinulta ollenkaan, kuinka somat tanskattaret ovat sinua viehättäneet.

Muttila teki epätoivoisen liikkeen kädellään.

—Minulla on ollut liian paljon työtä, sanoi hän, voidakseni heihin tarpeellista huomiota kiinnittää. Tiedäthän, nuo kaksi tilausta, kaksi muotokuvaa…

—Ja sitäpaitsi Liisan kuva, pisti Johannes väliin.

—Niin, huokasi Muttila. Minä olen ollut liian kauan ilman naista. Tunnen, että terveyteni jo nyt on kärsinyt siitä.

—No, katsellut sinä heitä kuitenkin lienet? uteli Johannes.

—Kyllä, hymyili Muttila. En tahdo kieltää, ettei silmäni joskus olisi siirtynyt sinnepäin.

—Ja vaikutuksesi?

—Että ikinaisellinen on ruvennut minua päivä päivältä yhä enemmän miellyttämään, nauroi Muttila.

Johannes nauroi mukana. Mutta hän ajoi koko ajan kiinteästi omaa päähänpistoaan.

—Enpä tiedä, hän sanoi kuin keveimmällä kapakkaleikillä, tokko uskallan lähettää ollenkaan Liisaa sinun matkaasi. Taidat olla kuin kiljuva jalopeura?

—Pelkäätkö, että me kaksi lohduttautuisimme? nauroi Muttila.

—Kuka tietää. Sellaista on ennenkin tapahtunut.

—Jos pelkäät, älä laske häntä?

—Häneen luotan minä täydellisesti.

Näin punoi Johannes juoniaan. Näin siirteli hän shakkinappuloitaan, ollenkaan huomaamatta, että ne tällä kertaa merkitsivät ihmiskohtaloita.

17.

Eräänä päivänä joulun alla ilmoitti rouva Rabbing Johannekselle, että hän nyt oli saanut laillisen avio-eron miehestään.

Siitä tuli suuri ilojuhla heille molemmille.

He istuivat yhdessä jo aamupäivällä. Mutta he lupasivat tavata toisensa iltapäivällä jälleen ja syödä yhteisen illallisen Hotel d'Angleterressä.

Sattui, että myöskin Muttila oli samaksi illaksi jonkinlaiset pidot atelierissaan valmistanut. Hän väitti saaneensa nimittäin Liisan kuvan valmiiksi ja tahtoi nyt pyytää heidät molemmat juomaan hiukan viiniä ja syömään hedelmiä.

Johanneksen täytyi luonnollisesti kieltäytyä jälkimmäisestä kutsusta. Mutta hän koetti kaikin mokomin saada Liisaa menemään sinne.

Liisa vastusteli.

—Ei en minä viitsi, sanoi hän. En, kun et sinäkään tule.

—Tiedäthän, että minä olen aikaisemmin pyydetty muuanne, huomautti Johannes.

—Tiedän. Mutta minun ei tee mieli sittenkään.

—Mitä aiot siis siinä tapauksessa tehdä?

—Istua hotellissa, hymyili Liisa hiljaisesti. Siksi kuin menen makaamaan.

—Ja viettää ikävän illan? kysyi Johannes tyytymättömänä.

Hän tiesi että hänen omaa iloaan d'Angleterressä olisi tärvellyt ajatus Liisasta, joka sillä aikaa istui yksin kotona ja odotti häntä. Siksi oli hänelle kovin tärkeätä koettaa hommata jotakin hauskaa Liisallekin.

Hän oli parantumaton egoisti.

—Minä olen viettänyt niin monta ikävää iltaa elämässäni, vastasi Liisa.

Hänen äänensä soinnahti niin vanhalta ja kärsineeltä hänen noin sanoessaan, että Johannes siinä silmänräpäyksessä tunsi hänen suhteensa sulaa inhimillistä sääliä ja osan-ottoa.

Oliko Liisan tosiaankin noin vaikea olla? Mutta siinä tapauksessahan hän oli sokea julmuri, kun ei ollut ennen huomannut sitä.

—Minun kanssani? hän kysyi tekopyhästi.

—Ei, vastasi Liisa vakavasti, mutta ennen sinua! Ja senjälkeen kuin olen sinut kadottanut.

Johannes ojensi sydämellisesti kätensä hänelle. Liisa suuteli sitä pitkään ja tulisesti.

—Ethän sinä ole minua kadottanut, sanoi Johannes.

—Olen, väitti Liisa, taistellen vasten itkuaan. Minä tunnen sen. Ja minä tiedän, että sinä nykyään mietit vain keinoja päästä minusta.

Kylmät väreet kävivät pitkin Johanneksen selkäpiitä. Olihan kamalaa, jos Liisa noin ajatteli!

Täytyi puhua järkeä hänen kanssaan. Ja saada hänet toisin ja terveemmin asioita katsomaan.

—Sinä erehdyt, erehdyt tykkänään! sanoi hän. Enhän minä tahdo päästä sinusta. Mutta olosuhteet voivat kyllä vaikuttaa niin paljon, että meidän ehkä joksikin aikaa on pakko erota toisistamme.

Nyt se oli sanottu! Kuinkahan Liisa mahtoi ottaa asian?

Johannes puolestaan oli pelkkää jännitettyä odotusta.

Liisa katsoi kuin peljästynyt lintu häneen.

—Olosuhteet? toisti hän tylsämielisesti.

—Niin, jatkoi Johannes julmasti, ja meidän aineellinen asemamme.

—Minä ymmärrän, virkahti Liisa hiljaa. Toivoisit ehkä, että matkustaisin heti täältä?

Hänen silmäyksensä oli niin sydäntä-särkevä ja tulkitseva niin suurta tuskaa, pelkoa ja sydämen katkeruutta, että Johanneksen siinä silmänräpäyksessä olisi jälleen tehnyt mieli ottaa hänet syliinsä ja suudella häntä.

Mutta eihän hän voinut! Hänenhän täytyi yhä edelleen pysyä pyövelinä.

Hän sanoi senvuoksi vain lyhyesti:

—Tiedät, että minä en toivo sitä, mutta voihan olla mahdollista, että jommankumman meistä täytyy jouluksi kotimaahan matkustaa.

—Ah!

Jos Liisa olisi ollut vallasväen lapsi, niin varmaan hän olisi pyörtynyt siinä tuokiossa.

Mutta hän ei taitanut sellaisia temppuja. Siksi painoi hän vain sydäntään ja vaipui kokoon samalle hotellinsohvalle, jolta hän oli noussut, vaipui ritisten kuin vanha, rikkinäinen pärekori, jonka päälle on polkaistu juuri ja joka turhaan koettaa saavuttaa äskeistä olomuotoaan.

Johannes tuskin uskalsi katsoa sinnepäin.

—Niin, sanoi hän. Jos sinä matkustat, jään minä tänne vielä joiksikin viikoiksi kirjastoon työskentelemään.

—Joiksikin viikoiksi?

—Sitten me jälleen voimme tavata toisemme Helsingissä.

Johannes tiesi itsensä tällä hetkellä rakastetuksi.

Hän tunsi, että Liisa hengitti ja oli olemassa vain häntä varten. Mutta hän tahtoi sulkea silmänsä tuolta ainoalta, silmin-nähtävältä totuudelta, joka vaati yhtä pyhää, yhtä ehdotonta antaumusta häneltä itseltään, ja nähdä monia muita, kirjavia ja vähemmän vaativia totuuksia, jotka jättäisivät hiukan enemmän liikkumisvapautta ja ennen kaikkea seikkailuvapautta heille kummallekin.

Hänen itsensä teki mieli seikkailla. Ja siksi hän niin mielellään tahtoi Liisan samoin menettelemään.

Mutta samalla vaivasi häntä ajatus, ettei kukaan nähnyt, kuinka paljon hän itse asiassa oli rakastettu!

Hän muisti, mitä Liisa niin usein oli sanonut, nimittäin että tämä ei ymmärtänyt muuta kuin rakkautta eikä ollut koskaan ymmärtävä. Ja myös muisti hän, miten kaikki nuo Liisan selitykset olivat päättyneet, nimittäin että tämä oli pienestä pitäen, vain häntä yhtä, vain häntä ainoaa rakastanut.

Mitä jos hän sulkisi Liisan syliinsä? Mitä jos hän ilmoittaisi tälle, että kaikki oli ollut vain julmaa pilaa ja ettei ollut ollenkaan tarkoitus, että he kaksi milloinkaan toisistaan eroisivat?

Varmaankin oli Liisa silloin riemuhuudolla hänen kaulaansa lankeava.

Silloin olisi koko tämä paha painajainen ohitse. Silloin voisivat he alkaa jälleen uutta ja onnellista elämää.

Mutta hän ei voinut.

Hän tunsi puhuvansa ja toimivansa ikäänkuin toisen itseään voimakkaamman ja ijäisemmän tahdon mukaan. Jonkun, joka oli päättänyt heidän turmionsa eikä tahtonut millekään muille viittoville mahdollisuuksille korvaansa kallistaa.

Miksi Liisa olikin sallinut hänen niin usein sisäisesti loukkautua?

Se oli lopussa, se oli auttamattomasti lopussa! Hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin todeta tosiasia ja toimia sen mukaisesti.

Mahtoiko joku toinen rakastaa häntä niin?

Ei, sanoi ääni hänen sydämestään. Ei! Rouva Rabbing ei koskaan häntä niin rakastaisi.

Sehän olisikin miltei liikaa yhdelle miehelle. Eihän kaksi ihmistä voinut olla noin kokonaan ja yksinomaan olemassa vain yhtä varten.

Sellainen onni ei voinut kuolevaisen osaksi tulla.

Mutta kuitenkaan hän ei voinut olla vertaamatta omaa, tässä suhteessa miekkoisen miehen osaansa esim. Muttilan kohtaloon, jota hän tällä hetkellä piti suorastaan säälittävänä.

Olihan Muttila tosin itse tahtonut sen niin järjestää. Ja olihan hänellä vähemmän huolta ja mieliharmia arvattavasti niistä tilapäisistä suhteista, joita hän solmi ja joita hän oli yhtä nopsa purkamaan.

Mutta mitä ne sitten myöskään voivat tarjota hänelle?

Eivät mitään, eivät kerrassa mitään. Eivät rakkautta ainakaan.

Hän näki Muttilan niin ilmi elävänä tällä hetkellä edessään. Kuuli, miten sattuisivat hänen sanansa ja aavisti, kuinka hän tällaisissa tapauksissa ajattelisi.

Rakkaus? Pah, sehän oli rahakysymys!

Kenen naisen hyvänsä voi vietellä, jos oli vain rahaa, paljon rahaa.

Ja ellei nyt juuri rahalla suorastaan, niin siroittamalla rahaa, kylvämällä sitä ympärilleen, ostamalla kukkia ja koruja, pitämällä päivällisiä ja illallisia. Sanalla sanoen, pyöristämällä kaikki elämän kulmikkaisuudet ja laittamalla itse omantunnon vaivat miellyttäviksi ja houkutteleviksi.

Ja ellei nyt juuri päivässä, niin parissa ja ellei nyt juuri viikossa, niin kuukaudessa.

Kauemmin ei Muttila varmaankaan olisi katsonut kenenkään naisen voivan hyvettään säilyttää, jos vain kullalla lastattu aasi olisi voinut sen yli kohota.

Jospa hänelläkin, Muttilalla, olisi ollut rahaa, paljon rahaa! Jospa hänelläkin olisi ollut varaa noin matkustella ja henttunsa kanssa vuosikausia maailmaa kierrellä.

Kyllä hänkin siinä tapauksessa olisi luvannut olla yhtä paljon rakastettu.

Siksi täytyi ansaita rahaa, paljon rahaa. Siksi täytyi hankkia hyviä tilauksia ja tehdä niin monta ylhäistä tuttavuutta kuin mahdollista.

Noin olisi varmaankin Muttila tuuminut tässä tapauksessa.

Mutta joku ääni Johanneksen sydämestä sanoi, että Muttila erehtyi sittenkin ja että hän oli tomppeli, joka ei koskaan ollut rakkauden olemusta käsittänyt.

Olihan tässä, juuri tässä, hänen edessään, jotakin, joka ei ollut rahalla ostettavissa. Ei rahalla eikä tavaralla, ei kalliilla kivillä eikä kaikella, mitä erämaan laivat saattoivat yli kuumien hiekkamerien tuoda tullessaan.

Koskaan ei tuo nainen jonkun toisen vuoksi kalpenisi noin.

Koskaan hän ei noin painaisi sydäntään eikä katsoisi noin avuttomalla ilmeellä mieheen, joka juuri iski puukon hänen sydämeensä! Tuo katse ei ikinä katoaisi hänen mielestään.

Mutta olihan se lopussa, olihan kaikki lopussa. Nyt täytyi vain katsoa eteenpäin ja pitää huolta huomisesta.

18.

Johannes ei ehkä Muttilan suhteen kovinkaan paljoa erehtynyt.

Epäilemättä hän ylimalkaan halveksi naisia. Ja epäilemättä hän alussa oli ollut taipuvainen käsittämään myöskin Liisan ja Johanneksen suhteen yksinomaan kyynillisesti.

Mutta sittemmin hän oli ruvennut ikäänkuin vaistomaisesti aavistamaan, että siinä sittenkin voi olla kysymys myös jostakin muusta.

Olihan tämä oikeastaan tuiki merkillinen pari hänen mielestään. Ja sen merkillisemmäksi se kävi, mitä enemmän hän alkoi siihen huomiota kiinnittää.

Näillähän todellakaan ei ollut mitään muuta kuin rakkautensa.

Ei muuta asiaa, ei muuta harrastusta, jonka vuoksi elää. He voivat tosin tilapäisesti jostakin muustakin puhua, mutta tekivät sen silloin aivan hajamielisesti ja pintapuolisesti.

Ja kuinka he olivat riippuvaisia toisistaan!

Jokainen toisen katse vaikutti toiseen. Jokainen ilme ja äänenväre kohtasi heti toisessa oikean vastineensa. Välistä he olivat iloisia, välistä surullisia. Mutta aina nähtävästi ainoastaan heidän omien keskinäisten asioittensa vuoksi.

Sehän oli maailma, johon oli mahdoton ulkopuolisen tunkeutua.

Ja kuinka he näyttivät samalla kärsivän ja nauttivan toisistaan.

Mitä enemmän Muttila heitä tarkasteli, sitä kummallisemmilta olioilta rupesivat nuo kaksi hänestä tuntumaan.

Jos tuo toinen petti rakastajatartaan, kuinka saattoi tuo toinen sitten häntä yhä edelleen yhtä tulisesti ja yhtä uskollisesti rakastaa? Ja jos tuo toinen kerran tahtoi päästä hänestä, miksi hän sitten edelleen oli toisen jokaisesta ilmeestä ja sielunvivahduksesta niin riippuvainen?

Kenties ei rakkaus sittenkään ollut pelkkä rahakysymys.

Mahdollisesti siinä sittenkin voi olla jotakin muuta. Jotakin salaperäistä, jotakin mystillistä ja kosmillista.

Kuka tietää, ehkä juuri tässä, aivan tässä hänen silmäinsä alla, näyteltiin palanen sitä maailmantragediaa, josta kaikki myytit olivat syntyneet ja josta olivat laulaneet kaikki runoilijat? Sitä, jota niin harvat olivat tunteneet ja jolta niin moni hänen tavallaan oli ollut taipuvainen kieltämään kaiken olemassaolon.

Muttilan mieli kävi oikein kummalliseksi hänen noin ajatellessaan.

Mutta sittenhän tässä tapahtuu jotakin suurta! välähti kerran läpi hänen aivojensa. Sittenhän tässä olisi aihe taiteilijalle.

Ja hän päätti kuin päättikin vielä kerran oikein toden teolla muovailla kuvan Liisasta. Ja se olisi ensimmäinen vakava työ pitkiin vuosiin, jota hän ei tekisi tilauksesta.

Mutta kenties juuri siitä tulisi hänen elämänsä suurtyö. Ja kenties siitä sittenkin tulisi tilaus!

Johannesta hän ei ollut enää pariin viikkoon nähnyt.

Johannes istui nykyään vain huoneessaan ja ahkeroitsi. Hän oli todellakin päässyt työn päästä kiinni. Hän kirjoitti kuumeentapaisella kiihkolla suurta teostaan »Suomi tulevaisuuden valtiona».

Samaa, jota hän oli nuoruudessaan uneksinut. Samaa, jonka hän oli kerran jo osaksi kirjoittanutkin, vaikka hän eräällä epätoivon hetkellä Berlinissä kahdeksan vuotta sitten oli tunkenut tuleen sen ja luullut oman entisen itsensäkin samalla tuhkaksi polttavansa.

Hän oli polttanut vain oman silloisen maailmankatsomuksensa.

Muuten hän oli jäänyt entiselleen. Hänen tapansa tuntea ja ajatella oli sama kuin ennenkin, samoin hänen yksilöllinen pohjapiirroksensa. Hänen mielipiteensä vain olivat ajan varrella muuttuneet.

Sitä suuremmalla ylemmyydellä hän omasta mielestään voi nyt hallita ainettaan, sitä laajemmalla mielenkiinnolla siihen nyt syventyä ja antautua.

Hänen kynänsä juoksi kuin lyly lumella.

Hän itsekin ihmetteli sitä väli-aikoinaan.

Kaikki, mikä ennen oli ollut sekavaa ja kiertynyt kehäksi hänen aivoissaan, oli nyt selvennyt kuin taika-iskun voimalla. Hän tunsi, että tällä kertaa tästä tulisi jotakin. Ja jo se tunne, että hän ylimalkaan vielä voi tehdä työtä, oli omiaan hänet oudolla, haltioittavalla onnenhurmiolla täyttämään.

Ja voi tapahtua, että hän kirjoittaessaan unohti sekä entisyytensä että nykyisyytensä, sekä Liisat että rouva Rabbingit! Ja että hän muisti vain omia muinaisia unelmiaan ja mikä herttaisen naivi poika se oli ollut, joka kerran hänen henkilöllisessä hahmossaan oli sosialististen aatteiden palvelukseen antautunut.

Mutta aina aamulla hän kokosi paperinsa, pisti ne povitaskuunsa ja meni näyttämään niitä rouva Rabbingille. Nykyään he tapasivat toisensa aina rouva Rabbingin asunnossa.

Heistä oli tullut mitä parhaat henkiset toverukset.

Vielä ei ollut rakkauden sanaa vaihdettu heidän välillään. Mutta se oli jo ilmassa, se liiteli jo kaikkien heidän keskustelujensa ja tapaamistensa yllä niinkuin poutapilvi, niinkuin päivänsäde. He tunsivat sen läsnä-olon kyllä molemmat ja olisivat suuresti hämmästyneet, jos se äkkiä olisi mennyt pois ja kadonnut heiltä.

Niin tuli eräänä päivänä tuokin välttämätön sana sanotuksi.

Johannes oli juuri valittanut, että alituinen sähkökellojen kilinä häiritsi häntä hotellissa. Rouva Rabbing sanoi silloin aivan luonnollisesti ja teeskentelemättömästi:

—Muuttakaa minun luokseni! Täällä te ainakin saisitte rauhassa kirjoittaa.

Hänellä itsellään oli suuri, viisi eri suojaa käsittävä vuokrahuoneusto ja oma palvelijatar.

Johannes katsoi häneen. Rouva Rabbing vastasi ystävällisellä, kehoittavalla hymyllä hänen katseesensa.

Silloin sai Johannes rohkeuden sanoa, mitä hänellä oli sydämellään.

—Ei, minä en voi! sanoi hän. Minä en voi parhaalla tahdollanikaan.

—Mitä te ette voi? kysyi rouva Rabbing.

—Ottaa vastaan teidän ystävällistä tarjoustanne, sopersi Johannes.

—Miksi te ette voi?

—Siksi … siksi, että minä rakastan teitä! pääsi vihdoin Johanneksen huulilta.

Samalla pimeni kaikki hänen silmissään. Hän tempasi rouva Rabbingin molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä tulisesti, toista ja toista vuorotellen. Mutta hän kuuli korvissaan soinnahtavan:

—Sehän ei ole mikään syy. Taikka oikeammin, se syy puhuu minun puolestani.

—Te tarkoitatte…?

—Että te juuri senvuoksi sitä paremmin voitte muuttaa luokseni. Sillä minäkin rakastan teitä.

Heidän sanansa hukkuivat suudelmiin. Mutta sitten painoi Johannes päänsä hänen helmaansa ja purskahti ääneen itkemään.

Rouva Rabbing antoi hänen itkeä valloiltaan.

Mutta sitten hän kohotti hänen päänsä ylös ja kysyi vienosti:

—Sinä itket? Miksi?

—Siksi että minä en ansaitse tätä autuutta, nyyhki Johannes. Minä tulen niin alhaalta, niin alhaalta!

Myöskin rouva Rabbingin silmissä kimaltelivat kyyneleet.

—Kumpihan meistä mahtaa tulla alempaa! kuiskasi hän. Muista minun alennustilaani!

—Ei, minä en muista, minä en muista! purkautui Johannekselta miltei huutamalla. Minä ajattelen vain omaa alennustilaani.

—Se ei mahda olla niin vaarallista laatua, arveli rouva Rabbing. Sinähän olet kuitenkin aina pysynyt itsellesi uskollisena.

—Minä! huokasi Johannes keskeltä kyyneltensä. Minä, jonka koko viimevuosien elämä on ollut vain suurta itsepetosta!

Sinä hetkenä hän kielsi Liisan. Kielsi niin täydellisesti kuin toinen ihminen voi kieltää toisen, julistautumalla täydellisesti irti hänestä, tahtomatta myöntää edes itselleen, että koskaan on toista tuntenut ja tunnustanut.

Hyvä, ettei toki rouva Rabbing tiennyt siitä.

Varmaan hän olisi silloin kammolla kaikonnut Johannekselta. Varmaan hän ei olisi ikinä anteeksi antanut hänelle, että hän kerran elämässä oli niin alhaiseen naiseen yhtynyt ja oli vielä tälläkin hetkellä, kaikesta tahdonponnistelustaan huolimatta, häneen niin monilla lujilla ja sitkeillä säikeillä kiinnitetty.

Mutta samalla hän kuuli jälleen rouva Rabbingin viisaan ja lempeän äänen korvissaan soinnahtavan:

—Minä tiedän. Minä tiedän kaikki. Minäkin luulen, että se on ollut itsepetosta.

—Mikä? kysyi Johannes säikähtyneenä.

—Suhteesi tuon naisen kanssa. Sillä ethän sinä muuten olisi kärsinyt niin paljon.

—Sinä tiedät siitä?

—Olen koko ajan tiennyt siitä.

—Ja kuitenkin antanut anteeksi minulle?

—Se on ollut helppoa, hymyili rouva Rabbing surumielisesti. Arvelen, että se kuitenkin on ollut taivas verrattuna suhteesen, mikä minulla on ollut mieheni kanssa.

Nyt ei ollut enää pilveäkään Johanneksen taivaalla. Nyt hän oli täydellisesti onnellinen.

Päätettiin sitten, että Johannes heti ensi kuun alusta muuttaisi rouva Rabbingin luo asumaan. Toistaiseksi hän oleskelisi siellä vain päivillä ja kirjoittelisi siellä.

Johannes tahtoi varata itselleen täten vielä eräitä päiviä järjestääkseen asiansa lopullisesti Liisan kanssa.

Joulu olikin ovella jo. Mutta sitä ennen täytyi Liisan ja Muttilan välttämättömästi matkustaa.

19.

Oli päätetty, että Johannes oleskelisi päivät rouva Rabbingin asunnossa. Mutta tapahtui, että hän viivähti siellä yönkin ja saapui vasta myöhään seuraavana aamuna hotelliinsa.

Liisa ei koskaan kysynyt, mistä hän tuli. Eikä Johanneksellakaan puolestaan ollut mitään halua ruveta hänelle retkistään sen lähempää selkoa tekemään.

Voihan Liisa uskoa esim., että hän juopotteli!

Johannekselle oli tähän aikaan yleensä jokseenkin samantekevää, mitä Liisa uskoi hänestä. Kaikki ymmärrys-mahdollisuudet olivat heidän väliltään katkenneet.

Joskus, siihen aikaan kuin Johannes vielä oli kirjoittanut heidän yhteisessä hotellihuoneessaan, oli Liisa osoittanut eräitä lähestymisen oireita. Ilmestynyt suurin, kyyneleisin silmin hänen kirjoituspöytänsä viereen ja tuijottanut häneen pitkiä tuokioita vaieten ja surumielisesti.

Mutta sekin oli vain hermostuttanut Johannesta.

Tämä oli vain kärsinyt tuosta äänettömästä, epätoivoisesta valituksesta ja pyytänyt Liisaa etääntymään. Hänen hermonsa olivat tähän aikaan siinä kunnossa, että ne eivät sietäneet Liisan puolelta pienintäkään kosketusta.

Liisan matkustaminen kotimaahan oli jo päätetty heidän välillään. Mutta matkapäivää ei oltu määrätty vielä.

Niin tuli sekin määrätyksi kuin itsestään.

Eräänä aamuna rouva Rabbingin asunnosta kadulle astuessaan tapasi Johannes heti oven ulkopuolella Liisan, joka sanaa puhumatta ojensi kätensä hänelle.

—Sinä täällä? kysyi Johannes vilpittömällä hämmästyksellä, voimatta samalla estää eräänlaista kiusautumisen ilmettä kulkemasta yli kasvojensa. Luulin, että nukkuisit rauhallisesti vielä vuoteessasi.

—Minä en voinut nukkua, kuiskasi Liisa. Suo anteeksi! Hyvä, että tulit. Minä olen niin kauan odottanut sinua.

—Sinä olet odottanut minua?

—Kyllä! Koko yön. Nähnyt valojen syttyvän ja sammuvan ikkunoissa.

Nyt ymmärsi Johannes.

Mutta hän kiusautui siitä vain sen enemmän. Vakoiliko Liisa ehkä häntä? Eikö kaikki siis ollut jo selvää heidän välillään?

Ja jos ei ollut selvää, täytyi sen nyt tulla selväksi. Nyt taikka ei milloinkaan!

Olihan Liisan jo täytynyt kaikki aavistaa. Taikka, ellei hän ollut aavistanut, hän ei siis ollutkaan niin älykäs kuin Johannes oli luullut, ja hänelle oli vastenmielinen totuus suorastaan päähän nuijittava.

Johannes ei voinut ymmärtää, mitä hyödytti tämä kiusallinen kohtaus.

Täytyihän sen olla nimittäin yhtä kiusallisen heille molemmille. Miksi Liisa välttämättä oli tahtonut valmistaa hänelle sellaisen? Ja miksi hän ennen kaikkea itse viitsi sellaiseen antautua?

Mutta ehkä hän kuului itsekiduttajien laajaan sukukuntaan, joita oli legionittain kaikkialla ja Suomessa kolme miljoonaa.

Ainakin Johannekselta olisi Liisa kaikissa tapauksissa voinut säästää tämän kohtauksen. Täytyihän hänen tietää, ettei se kuitenkaan voisi muuttaa mitään enää heidän keskinäiseen suhteesensa nähden.

Ja vain ohimennen vilahti Johanneksen aivojen läpi, mitä tuo nainen oli mahtanut kärsiä täällä koko yön kylmässä ilmassa ja vinhassa talvituulessa värjötellessään.

Sillä aikaa he olivat maanneet pehmeillä pieluksilla ja rakastaneet toisiaan. Jokeltaneet joutavia sanoja ja uinahtaneet jälleen haahkanuntuville.

Ja sillä aikaa oli tuo nainen koko ajan tuijottanut täältä pimeästä yöstä heidän ikkunoihinsa.

Sehän oli inhoittava ajatus! Sehän täytyi saada pois aivoistaan, ellei sen mieli jäädä elinpäiviksi sinne painamaan ja kummituksena kiusaamaan.

Hän kysyi sentähden sangen tuimasti ja tunteettomasti:

—Mitä ikkunoita sinä tarkoitat?

—Niitä … niitä, joiden takana olet ollut, kuiski Liisa. Tiedänhän, että tulet rouva Rabbingin luota.

—Minä luulin, että sinä tiesit siitä, huomautti Johannes välinpitämättömästi.

—Minä aavistin, myönsi Liisa tuskin kuuluvasti. Mutta se ei ole sama kuin tieto. Nyt vasta, nyt vasta minä olen selvillä kaikesta.

Johannes kuuli, että Liisa itki. Sekin vaivasi häntä.

Mitä tapoja tuo oli? Itkeä keskellä katua! Sattuvat vielä ihmiset näkemään.

Onneksi oli vasta vähän väkeä liikkeessä eikä päivä ollut valjennut vielä.

Johannes tahtoi saattaa Liisan kiireimmän kautta hotelliin. Mutta Liisa piti hänen kättään itsepintaisesti kädessään ja veti häntä jollekin syrjäkadulle päin.

—Minä en ainakaan ole peittänyt sinulta mitään, tiuskasi Johannes melkein äkäisesti.

—Et, et, nyyhkytti Liisa. Enkähän minä syytä sinua mistään. Omalle itsellenihän minä vain näin puhelen…

Hänen äänensä sortui kyyneliin.

Myöskin Johannes vaikeni ja he kulkivat jonkun matkaa äänettöminä edelleen, Liisa nyyhkien ja pusertaen Johanneksen kättä omassaan, Johannes vaivautuneena ja otsa rypyssä hänen rinnallaan.

Vihdoin veti Johannes kätensä pois.

Liisa tarttui siihen ahnaasti uudelleen. Johannes tempaisi sen melkein väkivallalla pois häneltä ja sanoi äänellä, joka ei ollut enää ihmisen ääni:

—Anna minun olla!

Liisa horjui. Hänen polvensa lyykistyivät ja hänen täytyi tukea itseään seinää vasten.

—Anteeksi, sai hän hädintuskin soperretuksi. Minä en tiennyt, että se oli sinulle niin kiusallista.

Johannes kärsi Liisan puolesta sanomattomasti. Hän olisi antanut mitä hyvänsä yhdestä ainoasta ystävällisestä sanasta, jonka hän olisi saanut huuliltaan!

Mutta hän ei voinut. Oli kuin olisi ollut salpa hänen suunsa edessä ja samoin kaikkien hänen sympaattisten mielen-ilmaustensa tiellä.

Sitä enemmän kohdistui hänen suuttumuksensa Liisaan, joka juuri nyt vetosi niihin ja tahtoi ikäänkuin väkipakolla ne esille manata.

Toisti, toisti! Milloin hyvänsä, mutta ei nyt. Sillä nyt oli heidän kummankin tuskansa niin suuri, ettei voinut olla suurempi. Mihin he kaksi oikeastaan olivat joutuneetkaan?

Myöskin Johannes voi tuskin pysyä pystyssä enää.

Mutta hänen kielensä muodosti epäystävällisiä sanoja. Ja hän kuuli itse, miten raa'alta ja töykeältä hänen äänensä soinnahti hänen vastatessaan Liisan viimeiseen, anteeksipyytävään lauselmaan:

—Sinun olisi pitänyt arvata se! Etkö näe, missä mielentilassa minä olen? Minähän olen hullu, mielipuoli. Olen jo pitkät ajat ollut!

—Enhän minä ole voinut aavistaa, pyyteli Liisa edelleen anteeksi.

—Sinun olisi pitänyt, jos olisit minua rakastanut, jatkoi Johannes julmasti. Mutta sitä sinä et ole tehnyt etkä osannut tehdä.

—Älä sano niin! Älä sano niin! aneli Liisa sammuvalla äänellä.

—Kyllä, minä sanon niin. Sinä et ole minua ikinä rakastanut etkä ikinä osannut minua oikein arvostaa.

Liisa itki seinää vasten. Itki suurta, pitkää, valittavaa särkyneen elämän itkua, joka tunki Johanneksen luihin ja ytimiin.

Jos hänellä nyt olisi ollut revolveri, hän varmaan olisi ampunut heidät molemmat.

Mutta sekin puuttui häneltä juuri nyt.

Ainoa, mitä hän voi, oli viheltää ajuri ja antaa heidän hotellinsa osote hänelle.

Kuomuun saakka hän jaksoi vielä saattaa Liisan. Mutta siellä laukesi hänenkin hermojännityksensä.

Hän putosi kuin kuollut omaan nurkkaansa. Hän ei itkenyt, hän ei tahtonut itkeä. Hänen kurkustaan tuli vain kummallisia ääniä, jotka tulkitsivat yht'aikaa tuskaa, raivoa, rakkautta ja epätoivoa.

Hotellin edessä hän ojensi hiljaa kätensä Liisalle.

Ennen kuin hän ehti mitään ajatellakaan, oli Liisa vienyt sen huulilleen ja suudellut tulisesti sitä.

Sitten he katsoivat silmiin toisiaan.

—Tähän saakka me siis olemme tulleet, virkahti Johannes vaikeasti. Näin paljon me siis olemme toistemme vuoksi kärsineet!

—Ei, älä sano niin! oikaisi Liisa kiihkeästi. Vaan näin paljon me olemme toisiamme rakastaneet!

—Eiköhän se mahda olla sama asia, arveli Johannes.

He nousivat ajurista ja menivät huoneeseensa. Mutta täällä he jälleen jäivät toisiinsa tuijottamaan ikäänkuin eivät olisi tienneet mitä tehdä ja mistä päästä nyt elämää alottaa.

Talvinen aamu hämärsi jo ulkona. Sen valo tunkeutui viheriäin uutimien läpi huoneesen täyttäen sen epämääräisellä, kammottavalla kalmanvärillä, joka heittyi kaikkialle, seiniin, kattoon, koskemattomaan sänkyyn, vieläpä heidän omille kasvoilleenkin.

Olihan koko huone kuin ruumiskammio.

Niinkuin olisi jotakin kallista, jotakin korvaamatonta ijäksi viety pois. Niinkuin olisi lapsi kuollut talosta ja vanhemmat seisoneet keskellä lattiaa vastakkain, vielä täysin tajuamatta, mikä ääretön onnettomuus oli tapahtunut.

He seisoivat todellakin vielä täysissä pukimissaan, sellaisina kuin olivat kadulta tulleet, ja tuijottivat toistensa silmäteriin, ikäänkuin etsien sieltä vastausta tälle julmalle arvoitukselle, joka oli heidät molemmat perinjuurin järkyttänyt.

Miksi he olivat eronneet? Ja mikä oli heidät toisistaan erottanut?

Vaikka heiltä olisi kysytty, vaikka heitä olisi kiusaten ja rääkäten pakotettu puhumaan, he eivät sittenkään olisi voineet antaa mitään järjellistä vastausta siihen.

He tiesivät vain, että niin oli tapahtunut ja että nyt oli lähdettävä siitä edellytyksestä.

Johannes ensimmäisenä heistä sai sen ilmi sanotuksi.

—Mitä me nyt teemme? hän kysyi yksinkertaisesti.

—Minä matkustan tietysti, sanoi Liisa.

Johannes nyykäytti päätään hänelle ikäänkuin olisi ymmärtänyt, vaikka hän itse asiassa ei ymmärtänyt mitään ja kaikki oli vain sumua ja sekasortoa hänen aivoissaan.

Liisa matkusti vielä samana iltana Muttilan kanssa.

Mutta vielä ennen matkaansa hän viimeisen kerran vietteli Johanneksen. Teki sen pukua muuttaessaan, keskellä avattuja matkakirstuja ja huiskin haiskin heiteltyjä vaatekappaleita, jotka vaikuttivat hävityksen kauhistukselta.

Vielä viimeisen kerran piteli Johannes tuota valkeaa, väreilevää autuutta käsissään. Vielä viimeisen kerran hän tunsi Liisan hänelle täydellisesti, rajattomasti, intohimoisesti antautuvan ja elämän, pyhän, salaperäisen alku-elämän, kulkevan tulimyrskynä kautta koko olentonsa.

Sitten oli kaikki lopussa!

Sitten he eivät sanoneet enää toisilleen sanaakaan, vaan lähtivät samassa ajurissa asemalle, jossa Muttila jo odotti heitä.

Asemalla tahtoi Johannes antaa Liisalle rahaa. Liisa sanoi:

—Kiitos vain. Ei, minä en tarvitse mitään.

—Kuinka et? kysyi Johannes hämmästyneenä.

—Sinähän annoit minulle kerran uutta syysjakkua varten, vastasi Liisa hymyillen surumielisesti.

Nyt vasta huomasi Johannes, että Liisa oli edelleen kulkenut vanhassa, ohuessa päällysvaatteessaan, joka ei mitenkään voinut riittää tässä kylmyydessä häntä suojaamaan.

—Liisa! pääsi Johannekselta. Ethän sinä mitenkään voi tuossa matkustaa!

—Se käy kyllä, väitti Liisa hiljaisesti. Ja sisällähän me tulemme enimmän matkamme olemaan.

—Miksi et ostanut jakkua? kysyi Johannes vielä ikäänkuin matkien entistä isällistä ankaruuttaan.

—En raatsinut, hymyili Liisa. Säästin rahat tähän tarkoitukseen.

—Kuinka? Sinä aavistit siis jo silloin?

—Olen tätä jo pitkän aikaa aavistanut.

—Etkä sanonut mitään! ähkäisi Johannes epätoivoissaan.

—Emmehän me voineet sille mitään, lohdutti Liisa soinnuttomasti. Kuolema teki tehtäväänsä.

Kuitenkin tuntui Johanneksen mielestä, että olisi voitu jotakin. Ainakin hän puolestaan olisi voinut ehkä tehdä jotakin yhteisen vaaran torjumiseksi ja heidän suuren, heidän sammuneen rakkautensa säilyttämiseksi.

Mutta oliko se sammunut todellakin?

Ainakin Johannes tunsi sen tällä hetkellä entistään korkeammalle povessaan leimuavan.

Yksi sana, ja kenties Liisa jäisi vielä!

Mutta Johannes tunsi itsekin, että hänen oli mahdoton sanoa tuota sanaa. Olihan hän itse syypää Liisan lähtöön, olihan hän itse sitä usein sydämessään toivotellut.

Kaikki oli liian myöhäistä jo. Juna lähti.

—Kirjoita nyt edes joskus, virkahti Liisa vaununsillalta.

—Tietysti minä kirjoitan sinulle.

Liisa koetti viimeiseen saakka pysyä tyynenä. Katsoi ja katsoi vain Johannekseen syvällä, surumielisellä, paljon-kärsineen orpolapsen silmäyksellä, joka tuntui ikäänkuin kysyvän, miksi hänet näin oli heitetty autioon maailmaan ja miksi ei kukaan, ei kukaan pitänyt huolta hänestä.

Kysyvän ja almua anelevan.

Pyytävän edes hiukan lempeyttä osakseen, kun muilla oli niin iloiset pirtit ja lämpimät asuinsijat. Rukoilevan edes palasen rakkautta, edes yhdeltä ainoalta ihmiseltä maailmassa, kun muilla oli niin monta, jotka heitä rakastivat, hellivät ja hyväilivät.

Johannes tunsi, ettei hän ikänään tulisi tuota silmäystä unohtamaan.

Aina, aina, öin ja päivin, valveilla ja unessa, tulisi tuo katse häntä seuraamaan. Aina, aina, lakkaamatta samoin kysymään, tutkimaan ja anelemaan…

Kuinka hän voisi kestää sitä? Kuinka elämä ollenkaan tästälähtien saattoi olla hänelle siedettävissä?

Jospa se syyttäisi edes!

Mutta ei! Se ei syyttänyt ketään. Se vain pyysi, mietti, kärsi ja ihmetteli.

Äkkiä tuo katse särkyi. Se tapahtui junan lähtiessä loittonemaan.

Silloin siihen tuli lisäksi tuskaa, hätää ja mielipuolisen parahdusta. Aivan kuin se ei olisi mitään kysynyt enää, vaan huutanut hukkuvana armoa, laupeutta ja pelastusta.

Kuinka? Eikö parahtanutkin joku? Eikö hän kuullut nimeään mainittavan?

—Liisa! huusi Johannes epätoivoisesti. Älä mene! Älä mene! Palaja takaisin!

Liisa meni. Ja kuin painajaisen ajamana kiirehti Johannes asemalta, nähden silmissään vain yhden ilmeen, yhden katseen ja kuullen vain yhden huudon korvissaan.