NÄIN PUHUI ZARATHUSTRA (continued 2)
Aarni Kouta translation
Ihminen on itseänsä kohtaan julmin eläin; ja kaikessa, mikä kutsuu itseään "syntiseksi" ja "ristinkantajaksi" ja "parannuksentekijäksi", älkää ummistako korvianne siltä hekumalta, mikä on tässä valittamisessa ja syyttämisessä!
Ja minä itse — tahdonko minä sillä olla ihmisen syyttäjä? Oi, eläimeni, tämän yksin minä opin tähän saakka, että ihmiselle on hänen pahimpansa välttämätön saavuttaakseen parhaimpansa, —
— että kaikki pahin on hänen parhain voimansa ja kovin kivi korkeimmalle luovalle, ja että ihmisen täytyy tulla paremmaksi ja pahemmaksi:
Ei minua ole tähän kidutuspuuhun naulittu, että minä tiedän ihmisen olevan pahan, — vaan minä huusin, niinkuin yksikään ei ole vielä huutanut:
Oi, että hänen pahimpansa on niin ylen pieni! Oi, että hänen parhaimpansa on niin ylen pieni!
Suuri kyllästys ihmiseen — se tukahutti minut ja oli madellut minun kurkkuuni: ja mitä tietäjä ennusti: "kaikki on yhtäläistä, ei kannata, tietäminen tukahuttaa."
Pitkä hämäryys ontui minun edessäni, kuolonväsynyt, kuolonjuopunut surullisuus, joka puhui haukoittelevalla suulla.
"Iankaikkisesti hän palaa takaisin, ihminen, johon sinä olet väsynyt, pieni ihminen" — niin haukoitteli minun surullisuuteni ja laahasi jalkojaan eikä voinut vaipua uneen.
Luolaksi muuttui minulle ihmistenmaa, sen rinta painui sisään, kaikki elävä tuli minulle ihmismullaksi ja luuksi ja lahoksi menneisyydeksi.
Minun huokaukseni istui kaikilla ihmishaudoilla eikä voinut enää nousta ylös; minun huokaukseni ja kysymiseni vaikeroi ja tukahutti ja kalvoi ja valitti päivin ja öin:
— "oi, ihminen palaa iankaikkisesti takaisin! Pieni ihminen palaa iankaikkisesti takaisin!" —
Alastomina olin kerran nähnyt molemmat, suurimman ihmisen ja pienimmän ihmisen: liiaksi toistensa kaltaisina, — liian-inhimillisenä suurimmankin!
Liian pieni suurin! — se oli minun kyllästymiseni ihmiseen! Ja pienimmänkin iankaikkinen takaisintulo! se oli minun kyllästymiseni kaikkeen olemassaoloon!
Oi, iljetys! lljetys! lljetys! — — Näin puhui Zarathustra ja huokasi ja vapisi; sillä hän muisti sairautensa. Mutta silloin hänen eläimensä eivät antaneet hänen puhua kauemmin.
"Älä puhu enää, sinä elpyvä! — niin vastasivat hänelle hänen eläimensä, vaan käy ulos sinne, missä maailma odottaa sinua yrttitarhan lailla.
"Käy ruusujen ja mehiläisten ja kyyhkysparvien luo. Mutta varsinkin laululintujen luo: jotta oppisit heiltä laulamaan!
"Laulaminen on näet elpyviä varten; terve puhukoon. Ja jos tervekin tahtoo lauluja, niin hän tahtoo kuitenkin toisia lauluja kuin elpyvä."
— "Oi te ilvehtijät ja vääntöurut, vaietkaa toki! vastasi Zarathustra ja hymyili eläimilleen. Kuinka hyvin te tiedätte, minkä lohdutuksen minä löysin itselleni seitsemässä päivässä!
"Että minun jälleen täytyy laulaa, — sen lohdutuksen minä löysin itselleni ja tämän elpymisen: tahdotteko te siitäkin heti tehdä laulun?"
— "Älä puhu enää, vastasivat hänen eläimensä hänelle uudelleen; ennemmin, sinä elpyvä, valmista itsellesi ensin lyyry, uusi lyyry!
"Sillä katso, oi Zarathustra! Sinun uusiin lauluihisi tarvitaan uusia lyyryjä.
"Laula ja kuohu yli ääriesi, oi Zarathustra, paranna uusilla lauluilla sielusi: jotta sinä kantaisit suuren kohtalosi, jollaista ei yhdelläkään ihmisellä vielä ollut!
"Sillä sinun eläimesi tietävät hyvin, oi Zarathustra, ken sinä olet ja keneksi sinun täytyy tulla: katso, sinä olet iankaikkisen takaisintulon julistaja —, se nyt on sinun kohtalosi!
"Että sinun täytyy ensimäisenä julistaa tämä oppi, kuinka ei tämä suuri kohtalo olisi sinun suurin vaarasi ja sairautesikin!
"Katso, me tiedämme, mitä sinä julistat: että kaikki oliot palaavat iankaikkisesti takaisin ja mekin itse, ja että me jo olemme olleet iankaikkisia kertoja olemassa ja kaikki oliot meidän kanssamme.
"Sinä julistat, että on olemassa syntymisen suuri vuosi, suurvuoden hirviö: sen täytyy jälleen, tiimalasin lailla, kääntyä alati uudelleen, jotta se uudelleen juoksisi pois ja ulos: —
"— niin että kaikki nämä vuodet ovat itsensä kaltaisia, suurimmassa ja pienimmässäkin, — niin että me itse jokaisena suurena vuotena olemme itsemme kaltaisia, suurimmassa ja pienimmässäkin.
"Ja jos sinä nyt tahtoisit kuolla, oi Zarathustra: katso, me tiedämme myöskin, miten sinä silloin puhuisit itsellesi: — mutta sinun eläimesi pyytävät, että sinä et vielä kuolisi!
"Sinä puhuisit, ja vapisematta, pikemmin hengittäen kevyemmin autuudesta: sillä suuri taakka ja helle olisi otettu sinun hartioiltasi, sinä kärsivällisin! —
"Nyt minä kuolen ja katoan, sanoisit sinä, ja nyt minä olen 'ei-mikään'. Sielut ovat yhtä kuolevaisia kuin ruumiitkin.
"Mutta se syiden solmu palaa takaisin, johon minä olen takertunut, — se luo minut uudelleen! Minä itse kuulun iankaikkisen takaisintulon syihin.
"Minä tulen takaisin, tämän auringon kanssa, tämän maan kanssa, tämän kotkan kanssa, tämän käärmeen kanssa — en uuteen elämään tai parempaan elämään tai tämän kaltaiseen elämään:
"— minä tulen iankaikkisesti takaisin tähän yhtäläiseen ja samaan elämään, suurimmassa ja pienimmässäkin, jotta minä jälleen julistaisin kaikkien olioiden iankaikkisen takaisintulon, —
"— jotta minä jälleen puhuisin sanan suuresta maan- ja ihmisen-keskipäivästä, jotta minä jälleen julistaisin ihmisille yli-ihmisen.
"Minä puhuin sanani, minä murrun sanaani: niin tahtoo minun iankaikkinen osani —, julistajana minä käyn perikatoon!
"Hetki tuli nyt, että sortuva siunaa itseänsä. Näin päättyy Zarathustran käyminen perikatoon." — —
Kun eläimet olivat puhuneet nämä sanat, vaikenivat ne ja odottivat, että Zarathustra sanoisi niille jotakin: mutta Zarathustra ei kuullut, että ne vaikenivat. Hän makasi hiljaa, silmät suljettuina, nukkuvan lailla, vaikka hän ei nukkunut: sillä hän puhui juuri sielunsa kanssa. Mutta kun käärme ja kotka huomasivat hänet sillä lailla vaiteliaaksi, kunnioittivat he suurta hiljaisuutta hänen ympärillään ja läksivät varovaisesti sieltä pois.
Suuresta kaipuusta.
Oi sieluni, minä opetin sinut sanomaan "tänään" niinkuin "kerran" ja "muinoin" ja tanssimaan piiritanssisi yli kaiken, jonka nimi on "täällä" ja "silloin" ja "tuolla".
Oi sieluni, minä lunastin sinut kaikista sopista, minä lakaisin sinut puhtaaksi pölystä, hämähäkeistä ja hämärästä.
Oi sieluni, minä pesin sinusta pois pienen häpeän ja soppi-hyveen ja sain sinut alasti seisomaan auringon silmien edessä.
Myrskyllä, jonka nimi on "henki", puhalsin minä aaltoilevan meresi yli; kaikki pilvet minä puhalsin sieltä pois, minä kuristin sen kuristajankin, jonka nimi on "Synti".
Oi sieluni, minä annoin sinulle oikeuden sanoa "ei" kuten myrsky, annoin oikeuden sanoa "on", kuten selkeä taivas sanoo: hiljaa kuten valo sinä seisot ja käyt nyt läpi kieltävien myrskyjen.
Oi sieluni, minä annoin sinulle takaisin vapauden luodun ja luomattoman ylitse: ja ken tuntee, niinkuin sinä sen tunnet, tulevaisien hekuman?
Oi sieluni, minä opetin sinulle sen halveksimisen, joka ei tule kuin madonpisto, suuren, rakastavaisen halveksimisen, joka eniten rakastaa siinä, missä se eniten halveksii.
Oi sieluni, minä opetin sinut niin houkuttelemaan, että sinä houkuttelet itse perustat puolellesi: auringon lailla, joka houkuttelee itse merenkin ylös korkeuteensa.
Oi sieluni, minä otin sinulta pois kaiken kuuliaisuuden, polvistumisen ja herraksi sanomisen; minä annoin sinulle itsellesi nimen "hädän kääntyminen" ja "kohtalo".
Oi sieluni, minä annoin sinulle uusia nimiä ja kirjavia leikkikaluja, minä kutsuin sinua "kohtaloksi" ja "piirien piiriksi" ja "ajan napanuoraksi" ja "taivaansini-kelloksi".
Oi sieluni, sinun maanvaltakuntasi minä annoin juoda kaiken viisauden, viisauden kaikkia uusia viinejä ja kaikkia sen ikivanhoja väkeviä viinejäkin.
Oi sieluni, kaiken auringon minä vuodatin sinun yllesi ja kaiken yön ja kaiken äänettömyyden ja kaiken kaipuun: — silloin sinä kasvoit minulle kuin viiniköynnös.
Oi sieluni, yltäkylläisenä ja raskaana sinä seisot nyt tuossa, viiniköynnös paisuvin utarein ja sullotuin ruskein kulta-viinirypälein: —
— onnesi sullomin ja pusertamin, runsaudesta odottaen ja häveliäänä vielä odotuksestasi.
Oi sieluni, nyt ei ole olemassa missään sielua, joka olisi rakastavaisempi ja laajempi ja avarampi? Missä olisi tulevaisuus ja menneisyys lähempänä toisiaan kuin sinussa?
Oi sieluni, minä annoin sinulle kaikki, ja käteni kaikki ovat sinuun tyhjentyneet: — ja nyt! Nyt sinä sanot hymyillen ja alakuloisesti: "Kenen meistä tulee kiittää? —
"— eikö antajan tule kiittää siitä, että ottaja otti? Eikö lahjoittaminen ole tarvetta? Eikö ottaminen ole — armahtamista?" —
Oi sieluni, minä ymmärrän sinun alakuloisuutesi hymyilyn: sinun yltäkylläisyytesi itse ojentaa nyt kaivaten kätensä!
Sinun täyteläisyytesi katselee yli kuohuvien merien ja etsii ja odottaa; yltäkylläisyyden kaipuu katselee sinun hymyilevästä silmien-taivaastasi.
Ja totisesti, oi sieluni! Ken näkisi sinun hymysi kyyneliin heltymättä? Enkelit itse heltyvät kyyneliin sinun hymysi kukkuraisesta hyvyydestä.
Sinun hyvyytesi ja hyvyyden-kukkurasi on se, mikä ei tahdo valittaa ja itkeä: ja kuitenkin halajaa, oi sieluni, sinun hymysi kyyneleitä ja sinun vapiseva suusi nyyhkytyksiä.
"Eikö kaikki itku ole valitusta? Ja kaikki valitus syytöstä?" Näin sinä puhut itsellesi, ja siksi sinä tahdot, oi sieluni, mieluummin hymyillä kuin tyhjentää kärsimyksesi.
— katkeriin kyyneliin tyhjentää kaiken kärsimyksesi täyteläisyytesi takia ja viiniköynnöksen kaiken himon viinitarhuriin ja hänen veitseensä!
Mutta ellet sinä tahdo itkeä, et itkeä purppuraista alakuloisuuttasi tyhjiin, niin sinun on pakko laulaa, oi sieluni! — katso, minä hymyilen itse, minä joka sinulle tätä ennustan:
— laulaa kuohuvin lauluin, kunnes kaikki meret vaikenevat, kuunnellakseen sinun kaipuutasi, —
— kunnes yli hiljaisten kaipaavien merien venhe leijailee, kultainen ihme, jonka kullan ympärillä kaikki hyvät häijyt kummalliset oliot hyppivät: —
— myöskin monet suuret ja pienet eläimet ja kaikki, jolla on kevyet ihmeelliset jalat, jotta se voi sinipunervia polkuja juosta, —
— tuon kultaisen ihmeen luo, vapaatahtoisen venheen luo ja hänen herransa: mutta se on viinitarhuri, joka vartoo timanttinen viinitarhaveitsi kädessään, —
— sinun suuri päästäjäsi, oi sieluni, tuo nimetön — jolle tulevaiset laulut vasta keksivät nimen! Ja totisesti nyt jo tuoksuu sinun hengityksesi tulevaisille lauluille, —
— nyt jo sinä hehkut ja uneksit, nyt jo sinä juot kaikista syvistä helisevistä lohdutuskaivoista, nyt jo lepää sinun alakuloisuutesi tulevaisten laulujen autuudessa! — —
Oi sieluni, nyt minä annoin sinulle kaiken ja myöskin viimeiseni, ja käteni kaikki ovat sinuun tyhjentyneet: että minä käskin sinun laulamaan, katso, se oli minun viimeiseni!
Että minä käskin sinun laulamaan, puhu nyt, puhu: kenen meistä nyt tulee — kiittää? — Mutta vielä paremmin: laula minulle, laula, oi sieluni! Ja minun anna kiittää! —
Näin puhui Zarathustra.
Toinen tanssilaulu.
l.
"Sinun silmääsi katselin äsken, oi Elämä: kultaa näin sinun yösilmässäsi kimmeltävän, — minun sydämeni seisattui tästä hekumasta:
"— kultaisen venheen näin välkkyvän öisillä vesillä, vaipuvan, haipuvan, tanssiin taipuvan venehen kultaisen!
"Minun jalkaani, tanssivimmaiseen, sa katsehen heitit, nauravan, kysyvän, sulavan keinu-katsehen:
"Kaks kertaa vain pienoisin käsin sa kosketit kalistimiisi — silloin jalkani keinui tanssivimmasta jo. —
"Mun kantani nousivat, varpaani kuuntelivat sua uteliaina: näet tanssijan korva se varpaan kärjess' on aina!
"Sua kohti ma juoksin: sa karkkosit silloin, säikkyvämieli; löi vastaani liitävän, liehuvan tukkas kiemura-kieli!
"Sua väistyin, sun tukkaas, mi käärmehtiväisenä taipuu; sa silloin jo seisoit, puoleksi kääntyin, silmässä kutsuva kaipuu.
"Sun katsettas tutkin — neuvoo käyriä teitä se käyrä; käyrillä teillä mun oppii jalkani — käymähän mutkin!
"Sua lähelläni pelkään, sua etäältä ma lemmin; mua pakenet — sa hurmani, mua hakenet — sa turmani: ma kärsin, vaan sun tähtes mitä kärsiä ma emmin!
"Sun kylmäs tulta liehtoo, sun vihas viekoittaa, sun pakos pauloin kiehtoo, sun pilkkas — liikuttaa:
"— ken ei sua vihais, suuri kutojatar paulan, kietojatar kaulan, sa kiusaavainen, etsiväinen, saavuttavainen! Ken ei sua lempis, sa viaton, maltiton, tuulinopsa, lapsensilmä syntinen nainen!
"Kunne viet mua nyt, sa ylin, sa yltiö, kunne? Ja jätät mun jälleen, et, sulo ilkimys, kiitosta tunne!
"Sua tanssien seuraan, vaikka sun jälkesi heikotkin ois! Miss' olet sa? Suo kätes mulle! Tai sormikin riittää vois!
"Täällä luolia, viitoja on: me joudumme pian harhaan! Seis! Etkö huomaa, ett' tulimme pöllöjen, yökköjen tarhaan?
"Sa pöllö! Sa yökkö! Minut ansaanko viet? Miss' oomme? Sa koirista haukkuvan ulvontas oppinut liet.
"Sa armaasti irvistät mulle nyt hammasten valkean sarjan, mua sinkoo päin pahat silmäsi alta kutrisen harjan!
"Yli kantojen, kivien tanssi käy jo; minä metsämies, — sinä tahdotko koirani olla — vai kaurisko?
"Nyt rinnallein! Ja nopsasti, sa laukkaaja ilkeäsisu! Nyt ylös ja yli! — Voi! Minut itseni kaatoi juoksussa risu!
"Oi katso, ylväs, ma tässä makaan ja anon armoa! Sun kanssasi kulkisin kernaasti — ihanampia polkuja!
"— polkuja lemmen. Ne halki hiljaisten viitojen johtaa. Tai pitkin järven kalvoa: siell' leikki kultaisten kalojen hohtaa!
"Jo uuvut! Tuoll' lampaita käy ja on ruskoa ehtoon: sulo soidessa paimenhuilun on uinahtaa unen kehtoon.
"Jo uuvut niin kovin? Sinut kannan ma pois, mun auki on syli! Ja jos lie jano sun, — mulla jotain kyll' ois, mut ei mene se huultesi yli! —
"— Oi kirottu notkea käärme ja noita, mi vilkut! Miss' olet? Mut poskiini sun kätes jättänyt on punapilkut!
"Sun paimenes lammasmainen en tahdo olla ma! Sa noita, jos sulle lauloin, sa koht' olet — kirkuva!
"Sa tanssiva, kirkuva olet mun ruoskani iskuista! En unhoittanut kai ruoskaa? — Nyt kavahda!" —
2.
Silloin Elämä vastasi minulle näin ja peitti käsillään sirot korvansa:
"Oi Zarathustra! Älä läiskytä niin hirvittävästi ruoskaasi! Sinähän tiedät: melu surmaa ajatuksia, — ja juuri nyt minä saan tuollaisia hentoja ajatuksia.
"Kummastakaan meistä ei ole hyvään eikä pahaan. Tuollapuolen hyvän ja pahan me löysimme saaremme ja viheriän niittymme — me kaksi vain! Siksi meidän täytyy pitää toisistamme!
"Ja ellemme me rakasta toisiamme perinpohjin, — täytyykö sitten olla nurja toisiaan kohtaan, ellei rakasta toisiaan perinpohjin?
"Ja että minä pidän sinusta ja usein liian paljon, sen sinä tiedät: ja syynä siihen on se, että minä olen mustasukkainen sinun viisaudellesi. Oi, tuota mieletöntä vanhaa hupsua, viisautta!
"Jos sinun viisautesi kerran juoksisi luotasi pois, oi! silloin juoksisi pian minunkin rakkauteni sinun luotasi." —
Sitten katseli Elämä miettiväisesti taaksensa ja ympärillensä ja sanoi hiljaa: "Oi Zarathustra, sinä et ole minulle kylliksi uskollinen!
"Sinä et rakasta minua läheskään niin paljon, kuin sanot rakastavasi; minä tiedän, sinä ajattelet, että kohta tahdot hyljätä minut.
"On olemassa vanha raskas raskas mörisevä kello: sen mörinä kuuluu öisin aina ylös luolaasi saakka: —
"— kun sinä kuulet tämän kellon sydänyöllä lyövän tunteja, niin sinä ajattelet yhden ja kahdentoista lyönnin välillä sitä —
"— sinä ajattelet sitä, oi Zarathustra, minä tiedän sen, että tahdot hyljätä minut pian!" —
"Niin, vastasin minä viivytellen, mutta sinä tiedät myöskin —" Ja minä sanoin hänen korvaansa jotakin, keskelle hänen sekaisia keltaisia hulluja hiuskähäröitään.
"Sinä tiedät sen, oi Zarathustra? Sitä ei yksikään tiedä. — —"
Ja me katselimme toisiamme ja loimme silmämme vihreälle niitylle, jonka yli viileä ilta juuri juoksi. — Mutta sillä kertaa oli Elämä minulle rakkaampi kuin viisauteni kaikki milloinkaan oli ollut. —
Näin puhui Zarathustra.
3.
Yksi! Inehmo, oi! Kaksi! Yön kellot mitä sulle soi? Kolme! "Unt' untelon Neljä! "ma nukuin —, väistyi uni pois: — Viisi! "Syv' elo on, Kuusi! "mitata päivän miel' ei vois. Seitsemän! "Syv' itku sen —, Kahdeksan! "syvempi vielä ilon-syys: Yhdeksän! "Huol' itkee: kestä en! Kymmenen! "Vaan ilon miel' on iäisyys —, Yksitoista! "— on syvä, syvä iäisyys!" Kaksitoista!
Seitsemän sinettiä.
(Eli: On- ja Aamen-laulu.)
1.
Jos minä tietäjä olen ja täynnä tietäjähenkeä, joka vaeltaa korkealla harjanteella kahden meren välissä, — vaeltaa menneen ja tulevaisen välissä kuin raskas pilvi, — helteisille alangoille vihamielisenä ja kaikelle, mikä väsynyttä on eikä osaa kuolla eikä elää:
Salamaksi valmistuneena pimeässä helmassa ja lunastavaksi valonsäteeksi, raskaana salamoista, jotka sanovat: on! nauravat: on! ennustaviksi salamansäteiksi valmistuneena: mutta autuas on näin kohtua-kantavainen! Ja totisesti, kauan täytyy sen raskaana ukkosilmana vuorella riippua, ken kerran on sytyttävä tulevaisuuden valon! —
Oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
2.
Jos minun suuttumukseni koskaan murti hautoja, tempasi pois rajakiviä ja vyörytti vanhoja rikottuja tauluja jyrkkiin syvyyksiin:
jos minun pilkkani koskaan puhalsi tomuksi lahoja sanoja ja minä saavuin kuin luuta yli ristihämähäkkien ja puhdistavana tuulena vanhoihin ummehtuneisiin hautakammioihin:
jos minä koskaan istuin riemuiten siellä, missä vanhoja jumalia lepää haudattuina, maailmaa siunaten, maailmaa rakastaen vanhojen maailmansoimaajain muistomerkkien vieressä: —
— sillä kirkkoja ja jumalanhautojakin minä rakastan, jos vain taivas puhtain silmin pilkistää niiden murtuneiden kattojen lomitse; kernaasti minä istun ruohon ja punaisen unikon lailla sortuneiden kirkkojen päällä —
oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
3.
Jos koskaan henkäys tuli minun tyköni luovasta henkäyksestä ja siitä taivaallisesta välttämättömyydestä, joka pakoittaa sattumatkin tanssimaan tähtitansseja:
jos minä koskaan nauroin luovan salaman naurua, jota teon pitkä jyrinä nurkuen, mutta kuuliaisena seuraa:
jos minä koskaan maan jumal-pöydän ääressä heitin arpaa jumalien kanssa, jotta maa vapisi ja repesi ja purskutti tulivirtoja: —
— sillä jumal-pöytä on maa, ja vapiseva luovista uusista sanoista ja jumal-heitoista: —
oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
4.
Jos minä joskus täysin siemauksin join siitä kuohuvasta höyste- ja sekoitusmaljasta, jossa kaikki oliot ovat hyvin sekoitettuina:
jos minun käteni joskus valoi kaukaisimman lähimmäksi, ja tulen hengeksi ja riemun kärsimyksesi ja pahimman parhaimmaksi:
jos minä itse olen rae siitä lunastavasta suolasta, joka saa aikaan sen, että kaikki oliot sekoittuvat hyvin sekoitusmaljassa: —
sillä on olemassa suola, joka sitoo hyvän pahaan; ja pahinkin on höystämisen ja viimeisen ylitsekuohumisen arvoinen: —
oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
5.
Jos minä olen merelle lempeä ja kaikelle, mikä meren lajia on, ja lempein silloin, kun se raivoisasti kiistää minua vastaan:
jos tuo etsiväinen riemu on minussa, joka ajaa purjeet löytämättömän perään, jos merelläkulkemisriemu on minussa:
jos minun riemuni koskaan huusi: "rannikko katosi, nyt kirposi viimeinen kahle minulta —
"— ääretön pauhaa minun ympärilläni, aavoina välkkyvät minulle avaruus ja aika, no niin! hyvä! vanha sydän!" —
oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
6.
Jos minun hyveeni on tanssijan hyve, ja minä usein hyppäsin tasajalkaa kulta-smaragdisessa hurmauksessa:
jos minun häijyyteni on naurava häijyys, joka viihtyy ruusukiehkurojen ja liljapensaiden seassa:
— naurussa näet sattuu kaikki paha yhteen, mutta pyhitettynä ja vapautettuna oman autuutensa kautta: —
ja jos tämä on minun A-ni ja O-ni, että kaikki raskas tulisi kevyeksi, ruumis kaikki tanssijaksi, henki kaikki linnuksi: ja totisesti, tämä on minun A-ni ja O-ni! —
oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
7.
Jos minä koskaan levitin hiljaisen taivaan ylitseni ja omilla siivillä omaan taivaaseen lensin:
jos minä leikkien uin syvissä valo-etäisyyksissä ja minun vapauteni tykö tuli linnun-viisaus: —
mutta niin puhuu linnun-viisaus: "katso, ei ole olemassa mitään yläpuolta, ei mitään alapuolta! Viskaa itsesi ylt'ympäri, ulospäin, taaksepäin, sinä kevyt! Laula! älä puhu enää!
"— eivätkö kaikki sanat ole tehdyt raskaita varten? Eivätkö kaikki sanat valhettele kevyelle? Laula, älä puhu enää!" —
oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!