VIII.

Eräänä iltana, istuessaan puistossaan, katsellen pikku Léonien leikkiä ja uneksien siitä miehestä, jota lapsi muistutti hänelle, kuuli hän palvelijoittensa kiihkeästi huutavan häntä.

"Rouva", sanoi joku heistä, "on varmaankin puistossa tyttärensä kanssa…"

"Tyttärensä!" kertoi kummastunut vieras ääni, jonka Elinor heti tunsi rouva de Gernance'n ääneksi.

Tämä näyttäytyikin samaan aikaan, ja ystävättäret kiiruhtivat syleilemään toisiaan.

"Rakas Elinor", sanoi viimemainittu sydämellisesti, "en voinut kauvemmin hillitä levottomuuttani. Kirjeesi tulivat aina yhä harvempaan ja lyhyempinä ja ilmaisivat sellaista raskasmielisyyttä, että päätin itse ottaa selvän siitä, miten on laitasi. Ja nyt olen täällä tehdäkseni, jos voin, sinut iloiseksi ja jakaakseni yksinäisyytesi."

Ystävättärensä lämpimästi kiittäissä häntä liikuttavasta ystävyydenosotuksesta, katseli rouva de Gernance kummastuneena ja uteliaana lasta, jota palvelijat kohtelivat kuin talon tytärtä, ja joka lapsellisen soperruksensa ohessa yhtämittaa huuteli äitiään.

Kun oli päästy sisälle, virkkoi rouva de Roselis hymyillen; "minä huomaan kummastuksesi ja arvaan uteliaisuutesi. Niin, rakas ystäväni, minulla on todellakin salaisuus, jota minulla ei milloinkaan olisi ollut rohkeutta ilmaista. Mutta aamulla saat kaikessa tapauksessa tietää kaikki ja samalla kertaa syyn raskasmielisyyteeni."

Niin matkan väsyttämä kuin olikin, voi rouva de Gernance tuskin saada unta silmiinsä, niin malttamaton oli hän saadakseen selityksen salaisuuteen, jota hänen oli mahdoton aavistaa.

Seuraavana aamuna nousi hän aikaisin ylös ja kiiruhti etsimään Elinoria, jonka jälkeen molemmat ystävykset menivät suoraan puistoon, saadakseen häiritsemättä keskustella toistensa kanssa. Rouva de Germance seurasi ystävätärtään hieman hämillään sen luottamuksen tähden, jonka tämä aikoi uskoa hänelle.

Rouva de Roselis alkoi vihdoin, vaikkakin hiukan epäillen:

"Rakas ystäväni, ei maksa vaivaa kauemmin salata sinulta salaisuutta, jota en milloinkaan aikonut sinulle ilmaista. Ja ainoastaan varmuuteni siitä, ettet hyväksyisi tekoani, on minut saanut vitkastelemaan. Minun on nyt kuitenkin tunnustettava sinulle… että lapsi, joka eilen herätti uteliaisuuttasi… on minun tyttäreni. Olen nimittäin tahtonut tulla äidiksi kuitenkaan toista kertaa tahtomatta kantaa iestä, jonka hirveän painon minä olen tuntenut."

Rouva de Gernance ei voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta, mutta jättämättä hänelle tilaisuutta puhumiseen alkoi Elinor kertoa hänelle ajattelematonta suunnitelmaansa, minkä hän matkalla oli tehnyt, ja tapaa, millä hän sen oli pannut täytäntöön.

Hän saapui vihdoin kertomuksessaan tyttärensä syntymiseen, mutta silloin ei hänen ystävättärensä enää voinut hillitä itseään, vaan keskeytti hänet innoissaan:

"Niin paljon vaivaa ja varovaisuutta, tehdäksesi hulluuden! Etkö ole itseäsi saattanut vaaranalaiseksi! Panna kunniansa ja maineensa leikkiin sillä tavalla! Ja miksi tämä itseuhraus? Epätäydellisen onnentunteen tähden, joka ei siedä päivänvaloa! Huomaatko, mihin liioteltu, mieletön ennakkoluulo on sinut johtanut! Mielikuvituksesi eksyttämänä olet tavoitellut unelmaa, joka saa sinut elämän totista onnea parempana pitämään tyydytettyä oikkua!… Oh, usko minua, lyhennä piammiten mahdollista välimatkaa itsesi ja tuon hurmaavan lapsen isän välillä. Älä riistä kauemmin siltä sen parasta ystävää ja suojelijaa, jonka luonto on sille antanut, äläkä itseltäsikään rakkaudenonnea ja syvällistä uskollisuutta…"

"Oi, kaikki tuo ei enää ole vallassani", huudahti rouva de Roselis. "Kuulehan, kuinka ankarasti minua on rangaistu tekemästäni virheestä, josta minua niin ankarasti nuhtelit."

Hän huomautti nyt adjutantista, josta niin paljon puhuttiin rouva de B:n luona, ja jota vielä murehdittiin.

"Kuinka? Oliko se hän!" huudahti rouva de Gernance. "Mitä olet tehnyt, Elinor? Surkuttelen sinua todellakin mitä syvällisimmin. Mutta, huomaatkos kuinka varomattomuutesi on tuhonnut sydämenrauhasi ja huolettomuutesi. Ja se on varsin oikeudenmukainen rangaistus, ettet voi edes kaikkea sovittaa. Tällä tavalla olet äiti ja puoliso, mutta tuskinpa vain uskallat kutsua itseäsi niillä nimillä, ja koko elämäsi on kuluva häpeässä luonnollisimman ja kunnioitetuimman tunteen tähden. Sinulle, joka olet säteilevän kaunis ja ennakkolahjojen ympäröimä, ei ole suotu onnea, jonka vähäpätöisinkin nainen voi omistaa — onnea omata puolisonsa ja lapsensa! Mutta ei tässä kaikki! Minä luen sydämestäsi erään asian, jonka sinä ylpeydessäsi kätkisit kaikilta, jopa itseltäsikin… Tämä sydän ei enää ole sinun — se rakastaa ja on antautunut…"

Tämän kuultuaan kätki rouva de Roselis kasvonsa käsiinsä ja itki.

"Rakas Elinor", jatkoi rouva de Gernance ystävällisesti syleillen häntä, "kun näen kyyneleesi, tunnen että olen liiaksi ystäväsi voidakseni olla tuomarisi. Älä kauemmin sure asiaa, joka ehkä vielä voidaan sovittaa jälleen. Toivokaamme, että Léon elää, ja että kaikki jälleen muuttuu hyväksi."

Elinor kuivasi kyyneleensä, mutta huudahti kiivaasti:

"Kaikki muuttuu hyväksi! Ei, rakas ystävä, minä en niin helposti voi uskoa, mitä sanot. On totta että olen tehnyt rikoksen, mutta sitä en tehnyt heikkoudesta, vaan vapaasta tahdosta ja kauvan harkittuani kärsimiäni vääryyksiä… On totta, että itken kunnon miehen kohtaloa, miehen, jonka elämän olen katkeroittanut ja ehkä ollut syynä sen ennenaikaiseen kuolemaan. En tunne itseäni onnelliseksi, ennenkuin tiedän, että hän elää, mutta luopua riippumattomuudestani ja uskotella, että olen toiminut heikkoudesta ja ajattelemattomuudesta, sitä en milloinkaan tule tekemään."

Rouva de Gernance ymmärsi, ettei ollut vielä aika ryhtyä ratkaisevaan hyökkäykseen ystävättärensä ennakkoluuloja ja ylpeyttä vastaan. Mutta Léoniesta tuli siitä hetkestä alkaen heidän keskustelujensa ainainen esine. Ja Elinor joka taukoamatta puhui hänestä, antoi siten virikettä hänen itsensä sitä edes huomaamatta, sille taipumukselle, minkä hänen sydämensä jo oli omaksunut.

Rouva de Gernance puolestaan kuvaili hänelle viehättävästi siitä onnesta, jota hän itse nautti, ja vakuutti hänelle, että samanlainen tulisi hänenkin osakseen. Elinor toisinaan hymyili liikutettuna ja heltyi ystävättärensä neuvoista. Toisinaan häntä harmitti ajatus pettää periaate, jolle hän niinkin paljon oli jo uhrannut. Mutta ystävykset olivat aina yhtä mieltä toivoessaan Léonin palaamista.

Elinor ja rouva de Gernance istuivat eräänä päivänä yhdessä ja keskustelivat mieliaineestaan, kun heille ilmoitettiin, että erään matkustajan, maantiellä olevan matkustajan palvelija innokkaasti pyysi apua herralleen, joka sairaana ja tuskaisena oli äsken kadottanut tajuntansa vaunuissaan.

Rouva de Roselis antoi heti määräyksen tarpeellisesta avusta ja kiiruhti itse helposti ymmärrettävän naisellisen sääliväisyyden pakottamana sairaan luokse.

Tämä oli jo nostettu ulos vaunuista, ja oli pitkänään nurmella, kalpeana, liikkumattomana ja veren vallassa. Hänen epätoivoinen palvelijansa huusi, että haava on pahentunut ja herransa toivoton. Rouva de Roselis tuli samalla hetkellä paikalle, mutta tuskin hänen silmänsä olivat sattuneet tiedottomaan olentoon kun häneltä pääsi huudahdus ja hän, kätkien päänsä ystävättärensä rinnoille, sanoi pakahtuneella äänellä:

"Se on hän! Ja hän tulee kuolemaan silmieni eteen!"

"Taivaan nimessä rauhoitu ja varo ettet ilmaise itseäsi!" vastasi rouva de Gernance hiljaa.

Nämä harvat sanat rauhoittivat Elinorea. Hän huomasi asemansa vaarallisuuden ja ponnistaen viimeiset voimansa käski kantaa sairaan, joka edelleen oli tiedotonna, linnaan.