III.

Raskasta on jäädä äidittömäksi kuuden vuoden vanhana, vaan vielä katkerampaa, kuin ei ole isää, johonka taitaisi turvata, niinkuin minun kanssani oli laita. Minä surin äitiäni katkerasti, vaikken lapsuudessani saattanut täydellisesti käsittää onnettomuuteni täyttä avaruutta. Tässä tilassa surin minä enemmin sitä, ett'ei kellot soineet kuin äitiäni kannettiin hautaan. Minä kysyin enoltani mikä siihen oli syynä ja sain seuraavan vastuun:

"Ei äitis käynyt viimeis vuonna Herran ehtoollisella — se oli kivuloinen, ihmis raukka — ja sentähden pappi esti soittamisen; niin hän kuitenkin sanoi; ehkä minä luulen oikean syyn olleen aivan toisen; ei äitisi tehnyt 'päivätöitänsä pappilaan,' eikä myös maksanut pääsiäis rahaa viimeis vuonna; vielä vähemmän häneltä jäi lehmää, joka papille tulee hautaamisesta. Siitä syystä pappi esti kellojen soiton. Niin hän tavallisesti senkaltaisissa tekee."

En kyllä käsittänyt niiden sanain oikeaa sisälle-pitoa, mutta ainakin vaikuttivat ne pahaa nuoreen sydämmeeni.

"Älä sen päälle enää ajattele," sanoi eno. "Kellot ei tehe mitään autuuteen."

Se oli minunkin tarkoitukseni; mutta tapaus harmitti minua kuitenkin, sillä minun mielestäni se oli vääryys äitini muistolle.

"Pojan on asia panna pitäjälle kerjään. Ei meillä ole varoja häntä enempää ruokkia; se syö kuin susi." Niin sanoi enoni vaimo, muutaman päivän siellä oltuani, ja viimein päätettiinki että minun piti lähtemän sillä tiellä onneani koettamaan. Tämä oli kuitenkin minulle aivan vasten-mielistä; minä valitin hätääni enolle.

"Ei hätä hävetä käske, kiiret kauan kiinnitellä," vastasi eno. "Eihän se raskasta ole, etkös sitä käsitä. Minä olen itse aikanani kerjännyt, joka käy helvetin hyvin, kuin vaan vähä tottuu. Minulla on itselläni muutamia poru-kitoja ruokittavana, ja palkka on s——n pieni, muutoin sinä kyllä saisit jäädä kotia; nyt se on aivan mahdotointa. Minä olen jo puhutellut Koskelan likkaa, joka ensi aluksi ottaa sinun myötänsä, sitten se kyllä käy itsestänsä. Älä siinä nyt itke ja ulvo, poika — rohkia ruoan hakeepi, ujo nälkää näkeepi… Ei se sinulle ole raskaampaa kuin tuhanelle muullekaan, jotka elävät samalla keinolla."

Seuraavana aamuna sain minä vähäisen pussin kainalooni, ja eno saattoi minun ensimmäiseen tölliin, josta minä sain ryysyissä olevan vähäisen punatukkasen likan matka-kumppanikseni.

"Hyvästi nyt, ja onnea matkalle!" sanoi eno. "Kuin sinä saat pussis täyteen eli suutut mailmalle taidat tulla kotio, jonne aina olet terve tultuasi, vaikka ämmä joskus ärisee."

Niillä sanoilla käänsi hän minulle selkänsä ja meni tiehensä.

En minä edes tahdo koettaa kertoa mieli alaani sillä hetkeä. Päässäni kaikki kävi ympäri ja sydän tytky kuuluvasti. Kaipuulla muistelin minä niitä rauhallisia päiviä, joita olin elänyt maa-mökissämme, ja kauhistuin niitä, joita vastaan nyt vaelsin mailman avaruudessa, ja joita aivan vähä tahi en ollenkaan tuntenut. Katkerat oli ne kyyneleet, jotka minä vuodatin, ja kuuluvasti itkien otin ensimmäiset askeleeni määrätyllä tielläni.

Tyttö, joka oli saanut minun seuraksensa, koetti lohduttaa minua. Se oli jo kauan käynyt kerjäläisen oppia, ja vakuutti minua siitä, ett'ei se ollut niinkään ikävää, kuin minä tyhmyydessäni luulin. "Ei meidän tarvitse nälkää nähdä," sanoi hän ja rallitti yhtä iloista laulua, joka vähäiseksi aikaa karkoitti pois murheeni. Kohta me tulimme jotenkin isoon taloin. Minä aivoin pisättyä ulos, siksi aikaa, kuin hän meni sisään; mutta se ei käynyt päinsä hänen mielestänsä. Hän oli muutamaa vuotta minua vanhempi ja niinmuodoin myös minua väkevämpi, jonka tähden hän tarttu käteeni ja tuuppas minun asuin-huoneeseen.

"Mikä perhana se on, jonka sinä nyt olet saanut seuraasi?" sanoi isäntä, joka istui pöydän ääressä ja söi. "Mökki-Liisan Thore," vastasi matkakumppanini. "Vai niin," jatkoi isäntä, "se on niinmuodoin rikkaan Jössen poika. Piru vieköön senkaltaiset persot, jotka ei häpee kakaroita laittaa ja lähettää ne pitäjälle. Jos hän olisi köyhä, niin en sanoisi mitään, mutta hän on rikkain talonpoika koko pitäjässä ja ylpiä kuin paha henki. Hänen pitäisi itse pitämän huolen sikiöstänsä, jos hän edes vähänkin tietää huutia. Kuinka vanha sinä olet, poika?"

"Kuuden vuoden vanha," vastasi tyttö; sillä minä olin niin ujo ja pelko, ett'en sanaakaan saanut suustani.

"Hän on vähäinen kaunis poika, ja surkuteltava se on, poika parka, kuin on äitinsä kadottanut," sanoi emäntä lempeällä äänellä.

"Oh ja! poika on jotenkin nätti; mutta hyvä se oli että äiti kuoli, muutoin olisimme senkin kohta saanneet pitäjälle."

Niin sanottuansa otti isäntä hattunsa ja meni ulos, sivutteni mennessänsä kuitenkin vihasesti katsoen päälleni. Varmaan emäntä huomas minun olevani suruissani, sillä hän silitteli ystävällisesti poskeani ja antoi minulle ison voikaakun.

Voi, miten se ruoka maistui ja se hyväileminen teki hyvää sielulleni. Minä menin nyt rohkeammasti tietäni ja totuin pian elatuskeinooni, niin että taisin sekä puhua että vastata; ihmiset sanoivat minua jotenkin kieleväksi. Kohta minä myös tunnettiin seurakunnassa ja kutsuttiin Liisan Thoreksi, jonka nimen siitä asti olen saanut pitää kaikkina elin päivinäni.

Kerjäläisen elämällä on niinkuin kaikella muullakin sekä hupaiset että katkerat hetkensä. Ne viimeiset olivat kuitenkin minun mielestäni voiton puolella. Joka asumuksessa oli melkein seuraava muoto minua vastaan:

Joko sinä taas tulet… Ei sitten ole muuta, kuin kahdeksan päivää, kuin olit täällä… Kerjäläiset syövät meidän kuiviin; ne sikiävät niin pian kuin harmaat kissat… Täällä on jo tänä päivänä ollut yli kahden kymmenen… Yksi leipä toisen perästä menee kuin lumi kuumilla kivillä… Tällä kertaa saat vielä palaisen; vaan sitten et enää j.n.e.

Ehkä vastaanottaminen ei suinkaan ollut ystävällinen, niinkuin edellisestä näkyy, sain minä melkein aina jotakin. Minä en suinkaan ollut luotu kerjäläiseksi, sillä se iänkaikkinen murina kerjäläisten ylitse, jota sekä varhain että myöhään sain kuulla, teki aina minun sydämmelleni pahaa. Minä rukoilin Jumalaa sydämmellisesti, että kohta tulisin niin suureksi ja voimalliseksi, että työlläni taitaisin ansaita elatukseni. Ruoan puolesta en kuitenkaan kärsinyt mitään hätää, mutta sitä enemmän monessa muussa asiassa.

Kerjäläisen isompia tuskia on yösian saaminen. Minä en vielä ollut kaukaa vaeltanut, ennenkuin huomasin sen olevan yhdistetyn monen vastuksen kanssa. Isoissa ja julkisissa taloissa ei koskaan tarvinnut aatellakaan yösian saantia. Ei ne tahtoneet laittaa permantoansa siivottomaksi oljilla eli muulla törtteellä ryysysien kerjäläisten tähden. Vähäsemmissä ei ollut paljoa parempi. Siellä oli niin ahdas; ne olivat itse niin monta; se oli niin sopimatointa tänä ehtoona; ne tekivät kaljaa, leipovat tahi pesivät, ja Jumala tiesi mitä kaikkia siellä oli tiellä. Naapurissa oli joka tilassa parempi tila, ja sentähden neuvottiin sinne menemään, jossa sai kuulla saman lorun kerrottavan ja vielä useampia esteitä. Useasti sain minä vaeltaa sillä tavalla talosta taloon vielä yötäkin, ennenkuin katon alle pääsin. Sekä sieluni että ruumiini kärsi sanomattomasti; sillä minä itkin ja kärsin vilua, niin että koko ruumiini vapisi niinkuin värisevä haavan lehti. Kuin vihdoin viimein sain sian jonkun lämpösen huoneen laattialla, kiitin minä sydämmessäni Jumalaa ja unhotin paikalla kaikki vastukset, joitten kanssa olin taistellut. Minä otin nyt sen vähäisen bernsteini ristin, jonka olin saanut äidiltäni, ja suutelin sitä, sillä sitä kannoin minä aina povessani rihmalla sidottuna kaulaani. Kuin minä katselin sitä rakasta kappaletta, muistui maamökkimme ja äidin helma mieleeni, jotka aina olivat lämpöset ja hyvät. Sen jälkeen luin minä ehtoo rukoukseni ja koetin maata, joka ei tahtonut menestyä niin helposti, sillä viimeisiin aikohin olin minä tullut tuntemaan yhden lain valkosia kirppuja, jotka ei tahtoneet jättää minua rauhaan. Luonto piti kuitenkin puolensa, ja minä nukuin pian ja näin kauniita unia. Senkaltaisissa tapauksissa oli äitini useen vieraanani, joka ystävällisesti lohdutti ja kehoitti minua.

Tämän kaltainen on kuvan synkeä puoli; nyt joitakuita sanoja kirkkaastakin.

Kevät ja suvi on kerjäläiselle kultainen aika. Ei nälkää koskaan tarvitse nähdä, niinkuin minä jo ennen olen sanonut; mutta nyt ei myös tarvitse pitää yö-siasta murhetta, sillä joka pensaassa on yöksi suoja. Tosiansa se on ikävää joka asumuksessa saada nuhteita köyhyydestänsä, jota ei itse ole perustanut, eikä taida auttaa, mutta siihen tottuu kohta, kuin siihen sivuun aina annetaan tarpeeksi ruokaa. Minä olin vapaa kuin lintu metsässä ja nautin kaikesta sydämmestäni vapauttani. Minä elin ja nautin mitä nauttia sopi, enkä liikaa murhetta huomenpäivästä pitänyt. Ehtoon tullessa konttasin minä tytyväisenä johonkuhun latoon. Se ainoa, joka minulle teki levottomuutta, oli ne valkoset kirput ja tieto että suven perästä tulee syksy. Edelliset minä tapoin auringon paistaessa, ilman laupeutta, ja jälkimmäisen koetin minä karkoittaa mielestäni niin paljo kuin mahdollista.

Kerjäläis-retkeni alussa menin minä aina kotio sotamiehen tölliin tuloneni, jotka halullisesti vastaan otettiin, niinkuin hyvä ruoka porsaalle; mutta nyt ei se enään tullut kysymykseenkään, sillä minä en kerjännyt joutusampaa kuin tarve vaati. Minä tulin kohta tutuksi kahden pojan kanssa, jotka pitivät samaa elatus-keinoa kuin minäkin. Meillä oli jotenkin hauska toistemme seurassa ja elimme itse mielestämme aivan lystiä päiviä. Totuuden mukaan saan kuitenkin tunnustaa, että minä näiltä ystäviltäni opin paljon ilkeyttä, ja varmaan olisin minä oppinut vieläkin enemmän, jollei äitini suojeleva henki olisi valvonut ylitseni. Todistukseksi Jumalan ihmeellisestä lähetyksestä tahdon minä tässä kertoa kaksi tapausta, jotka elinaikani pysyvät mielessäni.

Yhtenä päivänä esitteli toinen poika että salaisesti menisimme yhteen isoon puutarhaan omenia varastamaan. Arvelematta suostuin minä tähän neuvoon. Sinne päästäksemme tarvitsi meidän kiivetä korkean kivi-aidan ylitse. Mutta kuin minä hyppäsin maahan, singahti bernsteini risti maalle avoimesta povestani ja löi minua otsaan. Minä pidin sen varoituksena äidiltäni ja luovuin yrityksestäni. Toisen kerran aivoin minä pistää valkeen maahan hakattuun, suvi-kuivaan kaskeen, nähdäkseni kuinka korkealle liekki nousisi. Minä otin tuli-raudan lyödäkseni valkeeta, mutta estettiin bernsteini ristiltä, joka tuli väliin. Paikalla lakkasin minä tyhmästä aikomuksestani, jolla olisi ollut hirmuinen vaikutus; sillä useampia asumuksia oli likeellä. Perästäpäin sain minä tietää että se oli isäni metsää ja kiitin sydämmellisesti Jumalaa, joka oli varjellut minua murha-polttajaksi tulemasta.

Mitä isääni tulee, jota yhteisesti kutsuttiin, "rikkaaksi Jösseksi," niin olin minä hänen monta kertaa nähnyt, vaan en koskaan käynyt hänen huoneessansa, sillä minä vihasin häntä käytöksensä tähden äitiäni kohtaan. Kerran päätin minä kuitenkin käydä häntä katsomassa, nähdäkseni kuinka huonosti eli hyvin minä otettaisiin vastaan.

Isäni oli isonkokoinen, sorea mies, jolla oli kiree kasvojen muoto. Hänen käytöksessään oli jotakin ylpeää ja röyhkeää, jota piti pelkäämän ja uskoman, vaan ei suinkaan rakastaman. Kuin minä tulin ovesta sisään hänen maalattuun asunhuoneesensa, käveli hän edes takaisin laattialla, polttaen tupakkaa hopeahelaisella syöskumi piipulla.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän, kääntyen minuun päin kireellä katsannolla.

"Mökki-Liisan Thore," vastasin minä vapisevalla äänellä.

Isäni kalvastui nähtävästi, saadessaan kuulla tämän odottamattoman vastuun. Ei hän sanonut mitään muuta, vaan kävi vielä muutaman kerran edes takaisin raskailla askeleilla, jonka perästä hän otti hattunsa ja meni tiehensä päälleni katsomatta. Hänen vaimonsa siihen siaan, joka oli nuori ja kaunis, katseli minua aivan tarkasti. Hän antoi minulle ei ainoastaan paljo ja hyvää ruokaa, vaan myös paidan ja palttina housut, jotka minun paikalla piti pukea päälleni, niitten kehnojen rääpäleitten siaan, kuin minulla entiseltä oli. Minä kiitin sitä hyvää ihmistä ja menin tieheni, en vallan tytymättömänä, vaan en myös hetkeen tytyväisenä, sillä minä olin odottanut toisellaista kohtelemista isältäni. Muutama ystävällinen sana hänen huuliltansa olisi tehnyt minun sielulleni niin hyvää. Nyt hänen käytöksensä nosti aivan toisen mielen povessani. En minä tiedä jos minä vihasin, mutta aivan vissisti minä hänen ylenkatsoin. Minun ylenkatseeni nousi vielä korkeammalle, kuin minä vähän matkaa talosta tulin isääni vastaan, joka pidättyi eteeni ja sanoi seuraavalla tavalla;

"Minä näen että sinä olet saanut hyvän ravinnon talossa, sekä sisältä että päältä; mutta jos tahdot totella minun neuvoani, niin et koskaan enään pistä nenääsi sinne; sillä minä hakkaan sinun niin että olet sekä sininen että punanen… Tässä kuitenkin saat vähä rahaa, ettäs pysyt poissa."

Hän antoi minulle kaksi pankoossa, jonka minä kiukussani heitin maahan ja juoksin tieheni, päätöksellä ett'en koskaan enään menisi senkaltaisen isän tykö, joka taisi olla niin armotoin.

IV.

Kerjäläisen elämä, kirkkailla ja synkeillä puolillansa, joka alusta näytti minulle niin ilkeältä, tuli tottumuksen kautta enemmän ja enemmän auttavaksi. Minä menestyin hyvin ja kasvoin kovasti, niin että iälleni olin jotenkin iso ja voimallinen. Sentähden sanottiin joka paikassa:

"Sinä olet jo niin iso että taidat tehdä muuta kuin kerjätä, laiskuri!"

Niin sanottiin joka paikassa ei ilman syytä, kuitenkaan ei kukaan tahtonut ottaa minua työhönsä, jonka tähden minä pidin nuhteen vääryytenä. Itse olin jo suuttunut kerjäämiseen, ja olisin mielelläni ruvennut työhön, jota minä joka tavalla koetin saada. Monta vaivaa nähtyäni, pääsin minä kymmenen vuoden vanhana vanhan kunniallisen talonpojan lampuriksi.

Paimenen elämä, jota niin ihmeellisen hyvänä pidetään, oli mielestäni alussa jotenkin yksi-pintainen, sen vapaan ja irtanaisen elämän suhteen, jota tähän asti olin viettänyt. Päivä oli niin pitkä siinä synkeässä metsässä, jossa minulla ainoastaan oli lampaat, lintuiset ja kavion kaiku puhe-kumppanina. Vähitellen totuin toiseen ja toiseen. Työni oli minulle huviksi, sillä tiesin sillä ansaitsevani elatukseni, seurakuntaa rasittamatta.

Myllyjä mä rakentelin joka purohon, Huoneita mä sovittelin joka koivikkoon Metsässä.

Kaikki kävi onnellisesti ja hyvin! En edes karitsaakaan kadottanut koko suvena. Isäntäväkeni olivat hyväntahtoisia ihmisiä, jotka pitivät minun sekä vaatteissa että ruoassa mutta suureksi surukseni eivät he tahtoneet pitää minua enään, kuin syksy tuli. He lohduttivat minua eritessämme sillä ilahuttavalla sanomalla, että minun ei enään tarvitse kerjätä, sillä uusi vaivais-hoinnon sääntö oli tullut, joka esti kaiken kerjuun ja määräsi joka seurakunnan hointamaan köyhänsä. Minun tarvitsisi ainoastaan ilmoittaa itseni pitäjän lauta-kunnan esimiehelle ja sillä asia olisi tehty.

Tämä sanoma nosti suloisia toivoja sydämmessäni, ja kauan ei viipynytkään ennenkuin annoin itsestäni tiedon edellä mainitulle esimiehelle, joka käski minun ensi maanantaina tulemaan pitäjän tupaan, jossa saisin enemmän tietää.

Edellä mainittuna päivänä menin minä sinne määrättynä aikana. Täällä olivat kaikki seurakunnan köyhät, joitten luku nousi seitsemään kymmeneen isoja ja pieniä. Liikuttavaa oli katsella näitä ryysyissä olevia lapsia, vanhoja köyry-selkiä ukkoja ja laihtuneita ämmiä ja viallisia joka iästä. Talonpojat mässäsivät ja kiroilivat köyhien isoa lukua, joka saattoi niin suuriin maksoihin. Vihdoin viimein alkoi huutokauppa. Ehdot olivat seuraavat:

1:o. Huutaja sitoo itsensä vuoden kuluessa pitämään huolen niistä, jotka vasaran pudotessa lankeevat hänen osallensa.

2:o. Puoli maksosta maksetaan paikalla ja toinen puoli vuoden lopussa.

3:o. Jos joku huutaja antaa köyhiensä kulkea kyliä ja rasittaa kerjäämisellä, olkoon puolen maksoa menettänyt.

4:o. Ne lapset jotka ei taida lukea, pitää sopivassa tilaisuudessa pidettämän koulussa.

Esi-mies huuti nyt toisen toisensa perään esille ja myi niitä niinkuin olisi sieluttomia eläimiä myynnyt. Tässä ei suinkaan säästetty rukouksia, huokauksia ja kyyneleitä; mutta täytymisen kova laki saattoi kaikki vaikenemaan. Kuin minun vuoroni tuli ja minun nimeni mainittiin, tuntui se niinkuin olisi naskalilla pistetty rintaani. Silmilaudat alahalle painettuna seisoin minä pöydän ääressä ja odotin kuka minun osaksensa saisi. Isoksi kauhistuksekseni oli se yksi raatari, jonka kaikki tiesivät isoksi juopoksi ja tappelu konkariksi. Hyvin hän myös ansaitsi, mitä yhteinen puhe hänestä sanoi, sen minä kyllä tulin havaitsemaan. Tällä tapaa minä ja ne toiset ihmis raukat myytiin kerran vuodessa. Että meillä ei ollut paljon hyvää odotettavaa suojelijoiltamme on ymmärrettävä, jos vaan tarkastamme että useammat itse olivat melkeen vaivaisia ja että useammat siinä toivossa olivat huutaneet meitä, että sillä jotakin voittaisivat. En minä tahdo kertoa, mitä sain kärsiä niinä vuosina, sillä se, joka ei tunne kuinka vaivaisia hoinnetaan monessa pitäjässä, ei uskoisi minua, ja toisille saattaisi se vaan katkeria muistoja. Niin paljon tahdon kuitenkin sanoa, että kerjäläisen elämä synkeämmässäkin valossansa on kuin taivas tämän suhteen. Minua nyhiittiin ja tuupittiin, minä kärsin nälkää ja vilua ja ajettiin toisesta paikasta toiseen niinkuin olisin ollut jokin metsän peto. Varmaan oli monta hyväntahtoista, mutta ne olivat puutteen alaisia joilla monessa tilassa ei ollut mitä itse olisivat nauttineet. Toisten tykönä sain minä selkääni ja kirouksia ruoan verosta, semminkin kuin ne olivat viinassa, jota siihen aikaan oli yltä kyllin joka maan ääressä. Minä menin kerran kantelemaan rovastille, ja tästä seurasi että minä seuraavassa kokouksessa sain nuhteita pitäjän koko lauta-kunnalta, joka sanoi minun pahan-ilkiseksi ja uppi-niskaiseksi pojaksi, jota ei tarpeeksi taitaisi pitää kurissa. Lukeminen ei tullut kysymykseenkään, ennenkuin olin neljäntoista vanha. Silloin minä tulin koulun opettajan haltuun, joka otti opettaaksensa minua niin paljon, että taitaisin päästä ripille, niin ett'en enään olisi seurakunnalle rasitukseksi.

Koulun käyminen olikin tarpeellinen, sekä sielun että ruumiin tähden. Sen vähän, kuin minä äidiltäni olin oppinut lukemaan, olin minä enimmäksi osaksi unhottanut, ja sen hyvän lihan, jonka kerjätessäni olin saanut, olin minä vallan kadottanut.

Koulun opettaja Strand oli keski-ikäinen mies, keltasen kalveilla kasvoilla ja lempeillä loistavilla silmillä. Hän opetti minua ystävyydellä ja kohteli minua säädystyneellä ja ylevä-mielisellä tavalla. Koulussa oli monta rikasta talonpojan poikaa, joita minä joutilaina aikoina huvitin niin hyvin kuin taisin. Ne tiesivät minun olevan köyhän ja isäntäni, koulunopettajan, olevan samoin; sentähden antoivat he minulle tarpeeksi ruokaa hyvin varustetuista eväs-vakoistansa. Minä elin oikeita makian-leivän päiviä; mutta opettajani päivät olivat sen siaan aivan happamia. Hänellä oli kuusikymmentä vallotointa lasta opetettavana. Niitten kanssa luki hän vähinnäkin kymmenen tuntia päivässä. Ett'ei opetuksen sopinut käydä erin-omaisesti perinpohjin, on helposti ymmärrettävä asia. Mies ahkeroitsi kuitenkin. Usein nä'in minä hänen ehtoolla väsyneenä vaipuvan tuolille ja yskivän verta. Hän valitti rintaansa särkevän, johonka kouluhuoneen terveydelle vahingollinen ilma ja ne murheet, joitten kanssa hänen piti taistella, olivat syynä. Niistä piti hän leipä-murheen suurimpana; sillä koko hänen palkkansa ei noussut korkeammalle kuin kahteen sataan riksiin vuodessa, ja tällä, joka talonpoikain mielestä oli aivan runsas, piti hänen elättää itsensä ja perheensä, johon kuului vaimonsa ja kuusi lasta. Sentähden täytyi hänen melkeen joka ehtoo lähteä kyliin kerjäämään vähä elatus-neuvoja tuleviksi päiviksi. Minä seurasin häntä joskus näillä vaelluksilla ja nä'in hänen kärsivän paljon pilkkaa, siliä talonpojat pitivät melkeen kaikki tämän uuden koulujärjestyksen laitoksena, joka ei hetkeen täyttänyt määräänsä, jota se ei siinä tilassa tehnytkään. Ei hän kuitenkaan murissut koskaan senkaltaisissa tapauksissa. Minä kuulin hänen ainoastaan sanovan. "Huvikseni minä opettaisin, jos minua edes vähänkin kehotettaisiin eli maksettaisiin semmoinen palkka että sillä taitaisin kunniallisesti elää. Nyt se sen siaan on takka, joka painaa minun maahan."

Se painoi hänen ei ainoastaan maahan, vaan myös muutamia kyynäriä syvempään, sillä yskä ja murhe elatuksesta saattoivat hänen kohta haudan hiljaiseen poveen.

Talven kuluessa opin minä kuitenkin niin hyvin kristin uskon kappaleet, ett'en tarvinnut hävetä papin edessä. Minä osasin katkismuksen ulkoa ja myös jonkun piplian historian; enempää ei vaadittukaan. Että minä ne sielulla ja sydämmellä käsittäisin, ei tullut kysymykseen. Varmaan rovasti piti monta kaunista puhetta, mutta ne ei liikuttaneet minua ollenkaan, koska hän ei töillä näyttänyt uskoansa. Kuin minä kuulin hänen kehoittavan anteliaisuuteen köyhille ja tarvitsevaisille, ajattelin kuinka vähä hyvyyttä hän näytti sille köyhälle koulun opettajalle, jonka viheliäisen tilan hän kyllä tiesi. Kuin hän sanoi kaikki ihmiset toisensa vertaisiksi, kummastelin minä hänen oikeuden tuntoansa, kuin hän pani sen rikkaan Olle Niileksen pojan yli sen köyhän Koskelan pojan, ehkä edellinen oli kehno lukemaan ja jälkimmäinen hyvä. Kuin hän taas saarnasi kärsimistä, tulin minä vasten tahtoani ajattelemaan hänen suuren vatsansa ja punasen veristen kasvojensa päälle, jotka todistivat aivan toista j.n.e.

Näitä mietteitä koetin minä turhaan saada karkoitetuiksi. Ne saattoivat sieluni levottomaksi sekä öillä että päivillä. Yht'äkkiä putosi se vähäinen bernsteini risti laattiaan, aamulla vuoteelta noustessani. Minä pidin tämän viittauksena äidiltäni, joka tahtoi selittää minun nykyisessä mielialassani olevan kelvottoman sitä kantamaan. Minä muistin hänen neuvonsa ja varoituksensa, hänen kärsimisensä ja kärsivällisyytensä, hänen hartaat rukouksensa Jesukselle, meidän vapahtajallemme, joka on luvannut virvoittaa kaikki suruun uupuneet ja rasitetut sydämmet, jotka rukouksessa mainitsevat hänen nimeänsä. Siitä päivästä aloin minä ahkerampaa lukea Uutta Testamentia; ja jota enemmän minä lu'in ja rukoilin, sitä rauhallisemmaksi kävi minun sydämmeni. Kuin minä olin Herran Ehtoollisella, nä'in minä Vapahtajan kuvan vielä kerran liikkuvan altaritaululla, lempeästi tarjoovan minulle avointa helmaansa, ja sieluni täytettiin taivaallisella rauhalla ja onnellisuudella.