Front matter (continued 2)

Mutta sitten alkoivat musiikinharrastajat salissa jälleen meluta. Ja rouva Breene yritti hillitä heitä etäämpää. Mutta se oli tosiaan kuin veden kaatamista hanhen selkään. Hänen täytyi siis tungeksia takaisin kaikkien kullattujen tuolien välitse hillitäkseen heitä jälleen siellä salin puolella. Ja hänen täytyi ponnistella kuin troijalaisen, silti mihinkään tositulokseen pääsemättä. Ja jousikvartetti alkoi mulkoilla yhä synkemmin.

Ja lopulta tilanne kävi vielä pahemmaksi. Sillä joku huomasi, että hovimestari järjesteli samppanjalaseja kirjastossa. Ja sitten alkoi todellinen kansanvaellus sinne päin, kunnes salissa ei ollut jäljellä kuin neljä henkilöä, nimittäin jousikvartetti. Ja rouva Breene melkein kiivastui. Ja hän ryntäsi kirjastoon, mutta hänen sinne päästyään se oli sullottu ovea myöten täyteen musiikinharrastajia. No, vihdoin hänen onnistui tunkeutua joukon lävitse, ja hän sanoi heille, että samppanjapulloja ei avattaisi ennenkuin soitannollinen ohjelma oli suoritettu, joten heidän oikeastaan olisi parasta tyytyä kuuntelemaan jousikvartettia. Niin hän työnsikin heidät kaikki ulos ja lukitsi oven, ja he päättivät lopuksi mennä takaisin saliin ja olla hiljaa. Mutta rouva Breene ei tiennyt, että eräs vieraista tuli teljetyksi kirjastoon hovimestarin ja kaiken sen samppanjan kera. Ja se sinne teljetty vieras oli tietenkin Dorothy.

Ja hovimestari ja Dorothy kuuluivat heti alkaneen tulla tuttaviksi. Sillä hovimestari itse oli ihan bolsheviikkisessa mielentilassa, koska se olisi oikeastaan ollut hänen vapaailtansa. Ja hän kuului olleen saksalainen hovimestari, joka rakasti musiikkia ja senvuoksi oli ostanut itselleen oopperapiletin Lohengryyniin. Mutta tietenkin hänen täytyi jättää se sikseen. Eikä hän voinut edes kuunnella jousikvartettia, koska kirjaston ovi oli täytynyt sulkea vieraiden käyttäytymisen vuoksi. Siksipä hän näkyi ajattelevankin, että tässä maailmassa on musiikin kuunteleminen ainoastaan varakkaille suotu etuoikeus. Ja niin hän ja Dorothy ottivatkin ryypyn unohtaakseen huolensa.

No, samppanja on parasta laatua, minkä vuoksi he kaatoivat lisää, ja ennenkuin Dorothy muuta tiesikään, alkoi hän tulla hilpeämmäksi ja tunsi voivansa paremmin. Ja Dorothy sanoo, että sitten kun jousikvartetti oli suoriutunut ohjelmastaan, oli hän päässyt tilaan, jossa hän oli niin onnellinen kuin ikinä kala vedessä. Niinpä hän lähtikin kirjastosta ja palasi vierasjoukon välitse saliin, hymyillen oikealle ja vasemmalle ja tervehtien herttaisesti ihmisiä, joille ei häntä ollut esiteltykään.

No, kun Dorothy pääsi saliin, niin hän kuului ryhtyneen tanssimaan joitakin uusia askeleita, joita oli teatterissa oppinut. Tarkoitan, ettei kukaan ollut häntä ollenkaan pyytänyt, mutta ihmeellistä kyllä, sensijaan että jokainen olisi närkästynyt, olivat kaikki mielissään. Ja he alkoivat taputtaa käsiään. Ja sitten Dorothy päätti laulaa muutamia koomillisia laulunpätkiä, jotka joku tytöistä oli sepittänyt heidän oman pukuhuoneensa seinien sisälle ja jotka eivät olleet aiotut laulettaviksi edes teatterissa, saatikka salongissa. Mutta ne musiikinharrastajat eivät suinkaan suuttuneet, vaan ihastuivat yhä enemmän ja alkoivat tunkeutua takaisin saliin niin lukuisasti, että jousikvartetilta, joka ponnisteli päästäkseen sieltä ulos, melkein murskattiin shello.

Ja Dorothysta tuli koko seuran sielu. Charlie Breene seisoi ylpeänä vieressä ja katseli häntä lemmenliekki silmissään. Ja rouva Breenen täytyi lopuksi astua esille ja tarttua Dorothyn käsikynkkään pysähdyttääkseen hänet. Sillä hän sanoi vierailleen, etteivät he saaneet sallia sen rakkaan lapsen uuvuttaa itseään liiaksi.

Sitten Dorothy alkoi jättää hyvästi emännälleen, ja monetkin vieraista kerääntyivät yhä hänen ympärilleen kuuntelemaan, koska Dorothy oli saavuttanut vähän mainetta "seuran hauskuuttajana". Siksipä rouva Breene oli Dorothylle tosiaankin enemmän kuin herttainen ja tarttui Dorothyn käteen ja näkyi haluavan pitää pienen keskustelunkin. Mutta Dorothy ei voinut ymmärtää, mitä hän sanoi, koska rouva Breene ei kuulemma voinut hillitä itseään puhumasta ranskaa. No, Dorothy oli kylläkin oppinut muutamia meksikolaisia sanoja ollessaan Etelä-Kaliforniassa, joten Dorothy antoi hänelle takaisin meksikonkielellä. Mutta Dorothyn ei olisi tosiaan tullut puhua meksikoa sellaiselle hienostuneelle seurapiirien johtohenkilölle kuin rouva Breene on, koska tuskin kukaan seurapiirien johtaja osaa meksikonkieltä, ja Dorothy oli niin syvästi tietämätön, ettei hän tiennyt, että meksikonkielellä haasteleminen on merkkinä perin huonosta sivistyksestä silloin, kun puhetoveri ei ymmärrä meksikonkielestä hajuakaan.

No, lopuksi Dorothy käski meksikonkielellä rouva Breeneä "menemään sinne, missä Turkinpippuri kasvaa", ja sitten hän tarttui Charlien käsivarteen ja kumarsi itsensä ulos. Ja kaikkein viimeiseksi hän näki, että rouva Breene seisoi Dorothya ihailevien vierattensa keskellä, narskutellen hampaitaan ja sanoen Charlielle, että hänen pitäisi tuoda pikkuystävänsä taloon joskus toistekin.

Ja kun he sitten pääsivät ulos, oli Charlie seitsemännessä taivaassa, koska se oli ensimmäinen kerta, kun hänen äitinsä oli siihen määrin hyväksynyt jonkun teatteritytön, että oli pyytänyt häntä tulemaan jälleen. Ja jokainen muukin oli niin ihastunut Dorothyyn, että Charlie oli kovin, kovin ylpeä. Ja niin hän pyysi Dorothya morsiamekseen.

Mutta Dorothy oli tapansa mukaan epäluuloinen. Sillä hän oli saanut päähänsä sen ajatuksen, että rouva Breenen innostus oli teennäistä ja voisi raueta, kun seisottaisiin alttarin edessä. Senvuoksi hän pyysi Charlielta ajatusaikaa miettiäkseen ehdotusta. Mutta Dorothy sanoo, että häntä oikeastaan viehätti sellainen ajatus, että hän voisi vastata rouva Breenen vieraanvaraisuuteen kutsumalla hänet heidän hääaamiaiselleen. Minusta siis Dorothynkin kaltainen tyttö voi joskus saada hauskan päähänpiston.

Kymmenes luku

No, Dorothy alkoi miettiä asiaa joka puolelta. Mutta Charlie ei tosiaan ollut sellainen herrasmies, joka tehoo hänenlaiseensa tyttöön. Sillä Charlie kulutti kaiken aikansa kertomalla hänelle, että hän oli ihmeellinen ja ettei hän itse ollut yhtään mitään. Ja Dorothy taas pitää herrasmiehistä, jotka luulevat, ettei mikään muu ole ihanteellista kuin he itse, ja antavat hänenkin sen tietää. Ja jos ne lisäksi odottavat häneltä lahjoja, niin hänen ihailunsa on täydellinen. Mutta Charlie kulki väärää polkua hänen sydämeensä ja lähetteli hänelle ryöppynä kämmekkäitä ja suloisia lemmenlehtisiä, kirjoittaen aina jotakin runollista niinkuin: "Oi, sinä ihmeellinen tyttö!" Ja sitten Dorothy päätteli, ettei Charlie ollutkaan kovin älykäs, sillä miksi hän muutoin olisi pitänyt hänen kaltaistaan tyttöä ihmeellisenä?

No, siihen aikaan herra Ziegfield sähkötti Portlandiin Oregoniin, tilaten sieltä soittokunnan nimeltä Hendersonin Jazzikuoro, joka oli kehittynyt kotiseutunsa maaperällä ja tullut kuuluisaksi. Tämä jazzikuoro siis vihdoin saapui New Yorkiin, ja herra Buck toimitti heidät teatteriin. Ja Hendersonin soittokunnassa oli saksofonin soittaja nimeltä Lester, joka sai ainoastaan kuusikymmentäviisi dollaria viikossa. Ja siitä johtui, että hän ryhtyi lainailemaan.

Minusta tosiaan tuntuu, ettei minun ole pantava paperille, mitä tapahtui, kun Dorothy tottui lainaamaan rahoja Lesterille. Sillä samaan aikaan, kun miljoonamies tavoitteli hänen kättään, täytyi hänen rakastua saksofonin soittajaan. Ja ainoa hyvä syy, minkä hän saattoi muistaa, oli se, että tuo mies soitti saksofoonia jumalallisesti, sillä hän se oli, joka pitkin voihkimisin esitti Sinisten soolo-osat. Ja minä tosiaan luulen, että saksofoni tekee tytön mielen romantilliseksi, jollei hänellä ole aika paljon tahdonvoimaa.

Ja Dorothy alkoi lopulta tuoda pukimiaan sivukomeroihin ja vaihtaa niitä siellä ystävällisen näyttämöpalvelijan avulla, niin että hän saattoi katsella saksofonin soittajaa. Eikä hänen mieleensä juolahtanut koskaan edes hymyillä Charlie Breenelle, joka maksoi kaksikymmentäkaksi dollaria jok'ikinen ilta eturivin paikasta.

Mutta oikeastaan kaikki mitä Dorothy ja saksofonin soittaja voivat tehdä, oli tuijottaa toisiinsa komeroista, koska soittokunta lähti teatterista suoraan Momartiin lopuksi iltaa. Ja kun he olivat soittaneet Momartissa, menivät he kotiin hiukan nukkumaan, jotta voivat nousta ja soittaa Ritzissä puolisella ja teetarjoilussa.

No, joka päivä Dorothy salli Charlie Breenen viedä hänet Ritziin puoliselle ja teelle. Ja joka ilta hän myöskin meni Breenen kanssa Momartiin illalliselle. Ja se oli tosiaan pateettista, koska Charlie luuli Dorothyn vähitellen alkavan sietää häntä aika paljon. Eikä hän laisinkaan aavistanut, että se oli vain siksi, että Dorothy ja saksofonin soittaja voisivat töllistellä toisiaan. Mutta Charlie on sellainen herttainen poika, ettei hän koskaan näy panevan merkille, mitä tapahtuu, silloinkaan kun hän ei juo. Ja juopotellessaan hän huomaa vielä vähemmän.

Ja lopuksi erään illan esityksessä Dorothy ja saksofonin soittaja tapasivat toisensa sivukomerossa, ja hän kertoi Dorothylle olevansa kyllästynyt elämäänsä jazzikuorossa, kun ei ollut ketään oikein hyvää ystävää. Niin hän teki Dorothylle aloitteen, ja toinen asia johti toiseen, kunnes hän pyysi Dorothya avioliittoon ja viettämään joutoaikansa emännän hommissa. Niinpä Dorothy päätti kysyä neuvoa kahdelta tyttötoveriltaan. Toinen niistä oli palettityttöjen johtaja, ja toinen oli Gloria, Jefferson Breenen ystävätär.

Ja Gloria varoitti Dorothya sanoen, että oli kohtalokasta mennä naimisiin saksofonin soittajan kanssa ensin suomatta itselleen tilaisuutta häneen kyllästyä. Ja hän sanoi Dorothylle, että oli kovin, kovin epäviisasta sivuuttaa Charlie Breene, koska pahin, mitä voisi tapahtua, olisi avioero eläkkeellä.

Mutta palettityttöjen johtaja oli täynnä romantiikkaa, niinkuin näkyvät olevan kaikki tytöt, joilla ei ole ollut tilaisuutta tavata monia herrasmiehiä. Niinpä hän kehoitti Dorothya ottamaan sydämensä valitun.

Eikä minun tarvitse mainitakaan, kumman tyttö toverinsa neuvoa Dorothy kuunteli. Sillä hän valikoitsi saksofonin soittajanpa he tuumivat matkustaa Jersey Cityyn sunnuntaina vihityttääkseen itsensä siellä. Ja Dorothy pyysi Charlie Breeneltä hänen autoaan lainaksi, muttei tullut hänelle maininneeksi, mihin sitä käytettäisiin. Ja hän kutsui palettityttöjen johtajan ja herra Hendersonin mukaan todistajiksi.

Ja sitten Dorothy kerran elämässään alkoi todella aavistella tekevänsä väärin. Sillä matkalla Jersey Cityyn hän ensi kertaa oikein näki Lesterin kirkkaassa päivänvalossa, ja Dorothy sanoo havainneensa, että mies oli löytänyt jonkun paikan New York Cityssä, jossa osattiin leikata tukka oregonilaiseen malliin. Ja mitä lähemmäksi Jersey Cityä tultiin, sitä vaikeampi oli Dorothyn käsittää, miksi hän oli näin menetellyt. Mutta oli liian myöhäistä perääntyä, koskei hän tahtonut tärvellä iltapäivää tanssijatarten johtajalta ja herra Hendersonilta, nämä kun tahtoivat kaikin mokomin päästä häihin. Niinpä Dorothy täytti sopimuksensa.

No, sinä iltana Dorothy oli kutsunut vieraita illatsuun, ja Charlie oli kuluttanut koko päivän ajamalla autolla isänsä maakartanosta samppanjaa noutamassa. Ja kun Dorothy oli maistellut samppanjaa, alkoi hän katsella Lesteriä paremmassa valossa. Ja hän nouti makuuhuoneesta Lesterin, joka yritteli sepittää sähkösanomaa ilmoittaakseen uutisen "Portland Oregonianille" viittäkymmentä sanaa lyhyemmin, ja Dorothy vei hänet seuran keskelle ja kertoi jokaiselle, kuka hän oli.

Silloin Charlie Breenen olisi voinut höyhenen varjollakin kaataa kumoon. Ja se oli tosiaan haikeaa, koska hän ei tiennyt mitä tehdä. Tarkoitan, ettei hän voinut turvautua juomiseenkaan, koska oli sitä harjoittanut jo vuosikausia. Hän siis soitti Pallokerholle, että aamulla ostaisivat hänelle lipun ensimmäiseen meren poikki lähtevään laivaan. Ja sitten hän jätti hyvästi Dorothylle, toivotti hänelle onnea ja sanoi saksofonin soittajalle, että jos tämä ikinä pikkusormellaankin koskettaisi hiusta Dorothyn päässä muuta kuin hyväilläkseen, niin lain nimessä hän joutuisi tekemisiin hänen kanssaan. Mutta kun Charlie hoiperteli ulos ovesta, niin Dorothysta alkoi tuntua, ettei avioliitto Lesterin kanssa tosiaan ollut varsin suuri saavutus sittenkään.

Yhdestoista luku

No, Dorothy asettui asumaan Lesterin kanssa, ja hänellä oli tilaisuus kuunnella miehensä haastelua. Ja silloin hän kuului saaneen selville, että tämä oli aloittanut uransa elämässä onnipussin kuljettajana. Ja hän oli postitse oppinut soittamaan saksofonia kirjevaihtokoulussa tullakseen soittokunnan sieluksi. Mutta hänen aivoissaan liikkuivat vielä onnipussin kuljettajan ajatukset, ja vaikka hän alati haasteli, sanoi hän tosiaan niin vähän, että Dorothyn lopuksi täytyi pyytää häntä säästämään keuhkojaan saksofonilleen. Ja sitten alkoi heidän välillään singahdella muutakin, kuten raskaita rautakoristeita ja fajanssista tehtyjä tuhkakuppeja, ja Dorothy alkoi tosiaan kummeksia, olikohan avioliitto erehdys. Mutta Dorothy harkitsi asiaa ja päätti vihdoin yrittää häntä sietää, koska hän kerran oli New Jerseyssä lutherilaiselle papille luvannut niin tehdä joko myötä- tai vastenmielisesti.

Ja sitten Dorothy muisti rakastuneensa häneen hänen soittaessaan saksofonia, minkä vuoksi hän pyysi miestänsä tuomaan saksofoninsa kotiin sunnuntaina, jotta he voisivat viettää soitannollisen iltapäivän ja Dorothy kenties rakastuisi häneen uudestaan. Niinpä Dorothy sunnuntain iltapuolella nousi keittämään hänelle varsin herkullisen aamiaisen ja koetti olla tavallista enemmän niinkuin morsian. Ja aamiaisen jälkeen mies otti esille saksofoninsa. Ja Dorothy pyysi häntä soittamaan jotakin kaihoisaa, koska se teki Dorothyn aina senttimantaaliksi. Mutta silloin kävi ilmi, että sellainen kaiho, jota Lester soitti ollessaan ihan yksinään, oli liian lannistavaa ihmiskorvien kuunneltavaksi. Ja silloin Dorothy oivalsi, mitä merkitsee saksofonin puhaltajalle.

Dorothyn täytyi siis lopulta pyytää Lesteriä lakkaamaan. Mutta riita, joka silloin nousi, oli vallan hurja, ja lopuksi Dorothy telkeytyi makuuhuoneeseen ja soitti Western Unioniin pyytäen lähettämään kaapelisähkösanoman Charlie Breenelle ja kysymään häneltä jonkun lakimiehen nimeä, koska Dorothy oli päättänyt, että Lester oli hänelle sopimaton. Ja Lester kuuli jokaisen sanan ja oli vähällä lyödä oven pirstaleiksi. Mutta Dorothy tuli ulos kieltämään hänen vihjauksensa. Ja sitten Lester löi Dorothya pienellä lampulla. Mutta Dorothy sieppasi antiikin mannermaalaisen sotilaan muotoisen paistinvartaan kannattimen ja voitti ottelun. Mutta sensijaan että hän olisi tähdännyt paikkaan, jossa se ei olisi haitannut mitään, hän tietenkin osasi miehen leukapieliin ja teki hänet melkein kykenemättömäksi saksofonia soittamaan.

Sitten Lester meni vuoteeseen useaksi päiväksi, ja Dorothyn täytyi häntä vaalia. Ja kun aviomies joutuu vaalittavaksi, niin ei hänestä tositeossa ole mitään hyötyä.

Mutta riidan jälkeisenä päivänä Dorothy sai kaapelisähkösanoman Charlie Breeneltä; siinä mainittiin eräs asianajaja nimeltä Abels ja luvattiin vastata kaikista avioerojutun laskuista.

Ja sitten Dorothy meni herra Abelsin luo ja kertoi hänelle pulansa. Mutta herra Abels kuului tienneen, että Charlie eli pienillä tuloilla, jotka hänen perheensä hänelle myönsi. Ja hän tiesi, että Breenen perhe ei kovinkaan riemastuisi siitä, että Dorothy saisi avioeron. Sillä herra Abels on sellainen juristi, jota New Yorkin aristoraattiset perheet toisinaan käyttävät, kun niiden pojat joutuvat sydämenasioihin tyttöjen kanssa, jotka ovat heitä alempana. Ja niin hän kävi rouva Breenen luona ja kysyi häneltä, ja rouva Breene suostui ja sanoi, että hän maksaisi vielä suuremmat laskut, jos herra Abels olisi auttavinaan Dorothya avioeroon, mutta tositeossa pitäisi häntä kaikin mokomin avioliiton pauloissa. Ja niin herra Abels alkoi harjoittaa ammattiaan. Ja hän lähetti Charlielle kaapelisähkösanoman: "Älä tule takaisin Amerikkaan. Yrittelen taaskin Lesterin kanssa. Älä viitsi minulle sähköttää. Siitä on vain ikävyyksiä. (Allekirjoitettu) Dorothy."

No, Dorothy ihmetteli ihmettelemistään, miksei hän enää kuullut mitään Charlielta. Mutta herra Abels rauhoitti hänet kertomalla, että rouva Breene ja Muriel Devenant olivat matkustaneet laivalla Eurooppaan ja Charlie oli päättänyt viipyä Pariisissa tavatakseen heidät. Ja todistaakseen sen hän näytti Dorothylle vallan viileän sähkösanoman Charlielta, jossa sanottiin: "Sanokaahan parhaat onnentoivotukseni neiti Shawille. Odotan täällä äitiä ja Murielia. Terveiseni. Charles Breene." Ja Dorothy tunsi itsensä vallan alakuloiseksi, sillä Charlie oli sittenkin hänen ainoa ystävänsä, johon hän aina voi luottaa, tekipä hän Charlielle mitä hyvänsä.

Ja sitten herra Abels sanoi Dorothylle, ettei hän tässä asiassa oikeastaan mitään voinut, ennenkuin Lester oli tehnyt Dorothylle jotakin, mikä New Yorkin valtiossa oli laitonta. Sillä ainoa laittomuus, jonka new-yorkilainen voi tehdä vaimolleen, on ihailla jotakuta tyttöä perheen ulkopuolella. Ja kun Lester jo kauan sitten oli lakannut ihailemasta Dorothya, niin herra Abels sanoi Dorothylle, että hän vain jättäisi Lesterin rauhaan, niin kyllä se ajanmittaan järjestyisi. No, sitten Lester muutti hotelliin asumaan, ja kaikki Dorothyn tyttötoverit väijyivät häntä, muttei hän näkynyt tekevän muuta kuin loikoilevan vuoteessa ja lukevan, sillä työhön hän ei palannut.

Eikä Dorothy tiennyt, että herra Abels makseli Lesterille hiukan verran rahoja, jotta tämä pitäisi avioliittosopimuksensa pyhänä. Ja aikaa kului kulumistaan, eikä Lester vieläkään osoittanut mitään merkkejä uskottomuudesta. Sillä hän näkyi vain loikoilevan vuoteessa ja lueskelevan Saturday Evening Postia.

Mutta lopuksi herra Abelsille tuli vaikeuksia. Sillä Lester alkoi kummeksua, mitä kaikki nuo rahat hyödyttivät, kun häntä vartioitiin kuin haukkaa eikä hän saanut seurustella kenenkään kanssa kolmannen henkilön katselematta päältä salapoliisin muodossa. Ja sitten hän alkoi hermostua. Ja sitten hän sätti herra Abelsia käyttäen pahoja sanoja, osoittaen kiittämättömyyttä ja uhaten kertoa. Mutta tiesihän herra Abels, ettei se todella ollut kiittämättömyyttä, vaan ainoastaan Lesterin hermoja, ja lopuksi hän saikin hyvän ajatuksen. Ja hän lähetti noutamaan erään tuntemansa hermolääkärin, jotta se hermolääkäri rauhoittaisi Lesteriä. Ja tämä hermolääkäri tutki Lesterin ja määräsi hänelle kokaiinia ja taas kokaiinia. Ja se tyynnytti hänet. Ja siitä lähtien Lester alkoi olla herra Abelsille todellisena lohdutuksena. Sillä hänestä kehittyi todellinen kotikarhu, joka ei koskaan näkynyt haluavan mennä pirtistä pihalle.

Mutta eräänä päivänä Dorothy oli tulossa ulos teatterista matineen jälkeen Glorian kanssa, ja he tapasivat tutun pojan, jonka nimi Claude ja joka ennen oli ollut kuorossa, mutta oli suorastaan tärvellyt koko uransa sillä, että oli tottunut käyttämään kokaiinia. Ja Claude seisoskeli aina näyttämön ulkopuolella pyytäen tytöiltä dollarin taskuvippiä. Ja kun Dorothy näki hänet, avasi hän tavan mukaan käsilaukkunsa. Mutta Dorothyn suureksi hämmästykseksi Claude sanoi, ettei hän tarvinnut sitä dollaria ollenkaan, koska hän sai kaiken tarvitsemansa "aineen" ilmaiseksi. Ja hän oli kukkuroillaan uutisia. Sillä hän sanoi Dorothylle: "Mitä luuletkaan? Minä tapasin sinun aviomiehesi Kuudennella Avenuella, rakkaani, ja hänestä on tullut vakituinen käyttäjä!"

Silloin Dorothy ihan hämmästyi, sillä kokaiini on kallista, ja jos Lester sitä käytti, kysyi Dorothy, mistä hän sai siihen rahoja? Mutta Claude sanoi: "Rakkaani, hänellä on sitä yllin kyllin ja hän elelee mukavasti maan lihavuudesta!"

No, Dorothy luonnollisesti päätteli, että Lester oli ryhtynyt työskentelemään kokaiini-ammatin alalla. Mutta Claude sanoi: "Älä ole ahdasmielinen, pikku velho! Hän on liian varakas tehdäkseen työtä, sillä hän jakelee rohtojaan muillekin!" Ja Claude puri huultaan uhmamielin. Ja silloin Dorothy lausui Lesteristä jotakin, mitä minä en kehtaa kirjoittaa, mutta sitten Claude avasi suunsa ja sanoi: "Hän on sitä ehkä ennen ollut, rakkaani, mutta nyt, Herra tietää; hän on aivan ihastuttava!" Sillä Claude näkyi koko sydämestään kiintyneen Lesteriin.

Sitten Claude meni tiehensä, ja Gloria puhui ja kertoi Dorothylle, että kokaiinin käyttö aina näkyy haihduttavan herrasmiehen ihastuksen tyttöihin, joten hän ei koskaan saisi todistuksia. Ja sitten Dorothy alkoi ihmetellä. Niinpä hän ja Gloria alkoivat laskea kahta ja kahta yhteen ja tekivät sen johtopäätöksen, että herra Abels oli kaiken takana eikä sydämestään ollut Dorothyn ystävä ollenkaan.

No, Dorothy ajatteli, että olisi mainio tuuma ostaa revolveri Kuudennelta Avenuelta ja ampua tuo juristi. Mutta Glorialla oli vielä parempi tuuma. Sillä hän oli tositeossa päättänyt maksattaa Jefferson Breenellä lomamatkan Pariisiin. Ja hän kutsui Dorothyn tulemaan mukaan ja hakemaan avioeron Pariisissa ja nauttimaan kostonriemusta ajattelemalla, että Breenen perheen rahoilla maksettiin kaikki laskut.

Kahdestoista luku

No, kun herra Abels kuuli, että Dorothy ja Gloria olivat laivassa matkalla Pariisiin, sähkötti hän rouva Breenelle.

Ja kun rouva Breene kuuli uutisen, puhui hän kauniisti Charlielle Ritzin ravintolassa. Ja sanoi hänelle, että niin kauan kuin Dorothy eleli onnellisesti puolisonsa kanssa New Yorkissa, niin miksei Charlie yrittäisi matkustaa maan ympäri päinvastaiseen suuntaan? Ja kun hän sitten jonakuna päivänä olisi jonkun ventovieraan kansan keskellä, heräisi hän auringon paistaessa ja huomaisi äkkiä, että hän oli ihan parantunut hullaannuksestaan Dorothyyn ja lähettäisi kaapelisähkösanoman Muriel Devenantille, joka oli hänen omaa säätyään. Niinpä Charlie lopuksi suostuikin matkustamaan maailman ympäri kuriirin kanssa, jonka piti näyttää Charlielle nähtävyyksiä katseltavaksi. Mutta hän ei tosiaan ollut enempää eikä vähempää kuin valepukuinen salapoliisi. Ja sitten Charlien äiti alkoi tuntea aseman niin turvalliseksi, että ryhtyi säästelemään ja pyysi sähköteitse herra Abelsia poistamaan Lesterin palkan perheen menolistalta.

Ja kun Gloria ja Dorothy saapuivat Pariisiin, menivät he suoraan Ritziin tiedustelemaan, missä Charlie oli. Mutta he kuulivat, että hän oli lähtenyt retkelle maapallon ympäri jättämättä mitään osoitetta. Eikä heillä sitten ollut muuta neuvoa kuin itse etsiä ranskalainen lakimies hankkiakseen Dorothylle avioeron. Ja sitten heille osui silmiin erään veikeän Momartin viinituvan naisten pukuhuoneessa lakimiehen osoite, jossa mainittiin hänen puhuvan myös englantia.

Ja ensi työkseen tämä lakimies sanoi heille, että pariisilaisen tuomarin täytyisi ensin mieskohtaisesti tavata Dorothyn aviomies ennenkuin voisi myöntää vaimolle avioeron. Niinpä täytyi Glorian ja Dorothyn lyödä viisaat päänsä yhteen saadakseen Lesterin Pariisiin. Ja parhaaksi ystäväksi ja auttajaksi osoittautui siinä Claude.

Sillä Claude kuuluu olleen sitä lajia, joka ihailee väärinkäyttöä, kun taas Lester oli sitä lajia, joka tietää, miten ainetta on hankittava. Ja kun Lesterin palkka Breenen perheeltä lakkasi, niin Claude kutsui Lesterin muuttamaan ihan hänen omaan huoneeseensa ja koetti todellakin tehdä parhaansa ylläpitääkseen Lesteriä siinä tavassa, johon tämä oli tottunut. Mutta Lester osoitti Claudelle vain halveksimistaan, vieläpä heitteli koruesineitäkin oikealle ja vasemmalle pitkin huonetta, kun taas Claude aina yritti unohtaa ja salata riidat. Tarkoitan, että hän oli pikemminkin äidillinen.

Ja Gloria ryhtyi kirjeenvaihtoon Clauden kanssa. Ja Lester kuuluu olleen niin vihainen herra Abelsille palkkansa lopettamisesta, että hän mielihyvin saapui Pariisiin ja oli suostuvainen avioeroon. Gloria lähetti siis Claudelle rahat hänen ja Lesterin matkaa varten.

Ja toiseksi se ranskalainen lakimies sanoi Dorothylle, että hänen oli hankittava huoneusto, joka olisi hänen laillinen asuntonsa. Ja hän lähetti heidät ranskalaiseen liiketuttavansa luo, joka vuokrasi huoneustoja.

Ja huoneusto, jonka he saivat, kuului kuuluisalle ranskalaiselle näyttelijättärelle. Ja se oli sisustettu aivan ranskalaiseen koristusmalliin. Tarkoitan, missä meillä amerikkalaisilla olisi tuoli, oli tällä ranskalaisella näyttelijättärellä leposohva. Ja missä meillä olisi leposohva, oli hänellä isokokoinen kaksoissänky. Ja toinen niistä oli tehty oikeasta venetsialaisesta gondolista ja varustettu erikoisella satiinimatrassilla ja uutimilla; toinen oli kuulunut madame Pompadourille, ja siinä oli neljä korkeaa tolppaa, jokaisen päällä suitsutusastia ja kuvastin katossa. Ja Dorothy sanoi, että se huone saattoi ranskalaisen lakituvan mielestä kylläkin olla laillinen asunto, mutta hänestä se näytti laittomimmalta, mihin hän oli koskaan jalallaan astunut.

No, Claude ja Lester saapuivat Pariisiin ja vaipuivat heti demi-monden helmaan; niin pian kuin saivat selville, missä se sijaitsi. Ja sillä välin kun ranskalainen lakimies pani pariisilaisen oikeuden pyörät liikkeelle, käski Gloria Dorothyn levähtää, katsella ympärilleen ja saada jotakin hyötyä matkoistaan.

Tarkoitan, että Gloria tuntee maailmaa, sillä hän matkustaa joka vuosi ulkomaille ja viettää kaiken aikansa Pariisissa. Ja Gloria tapaa oikeita ranskalaisiakin. Siispä hän tietää heistä totuuden ja että heillä tosiaan on hyvin, hyvin korkeita ihanteita. Tarkoitan, että me amerikkalaiset saamme aina sen käsityksen, että ranskalaiset rakastavat tapainturmelusta, koska he pitävät yllä sellaisia vaarallisia paikkoja meitä amerikkalaisia varten, kun tulemme Pariisiin. Mutta ranskalaiset itse eivät niissä koskaan käy ja pitävät yllä vaarallisia luolia vain rahasta eivätkä rakkaudesta.

Ja miljoonittain meitä amerikkalaisia käy joka vuosi Pariisissa, siellä kohtaamatta ainoatakaan ranskalaista seurapiireissä. Sillä ranskalaiset ovat kovin luoksepääsemätöntä väkeä, eikä heidän mieleensä koskaan juolahda päästää meitä amerikkalaisia koteihinsa. Eivätkä oikeat ranskalaiset koskaan tapaa muita kuin toisiansa eivätkä koskaan käy missään muualla kuin toistensa kodeissa. Niinpä Gloria kehoitti Dorothya yrittämään heihin tutustua ja oppia tuntemaan maailmaa. Mutta Dorothy sanoi: "Mitäpä he tietävät maailmasta, jos kerran eivät koskaan käy missään eivätkä ketään tapaa?"

Mutta vihdoin Dorothy lupasi Glorialle, että hän yrittäisi tulla enemmän "mondääniksi", mikä merkitsee maailmannaista, ja oppia hiukan ranskankieltäkin. Ja Dorothy sanoo, että ensimmäinen ranskalainen sana, jonka hän oppi, oli "sal", mikä on aina ulkomaalaisten lokaalien nimien edessä, kuten "Sal Americaines", "Sal Aglaises", "Sal Allemangs", "Sal Autruches", "Sal Italienne" j.n.e.

Ja vihdoin eräänä päivänä Dorothy sai tilaisuuden tavata oikean luoksepääsemättömän ranskalaisen. Tarkoitan, Dorothy lähti kävelemään asunnostaan Crillon-hotelliin tavatakseen Glorian ja syödäkseen tämän kanssa puolista. Ja Elyseen kentillä se ranskalainen herrasmies, jolla oli iso parta, näkyi osoittavan hänelle henkilökohtaista mielenkiintoa katukäytävällä. Mutta Dorothy arveli ihan erehtyneensä, sillä Dorothy sanoo, että jokaisen niin paljon parrakkaan tulisi ajatella asioita, jotka hän todella voi panna täytäntöön. Sillä Dorothy ei ollut oppinut, että ranskalaiset ovat kovin, kovin kohteliaita, viljelköötpä kuinka paljon partaa tahansa. No, Dorothy kiinnitti häneen vähän tai ei mitään huomiota, mutta se ei näkynyt lannistavan herran rohkeutta, minkä vuoksi Dorothy pysähtyi sanomaan hänelle, että vaikka hän kuluttaisi viikkokauden parturintuolissa, olisi hän vieläkin hänen tuomiokuntansa ulkopuolella. Mutta tuo herra ei ymmärtänyt englanninkieltä, vaan jatkoi yhä vain.

Sitten Dorothy näki kaksi ranskalaista poliisia kiistelemässä toistensa kanssa kadunkulmassa, astui heidän luokseen ja pyysi heitä tekemään asiassa jotakin.

Mutta ranskalainen herrasmies oli pistäytynyt pieneen peltiseen huojennuskoppiin katukäytävän reunassa. Eikä Dorothy voinut saada konstaapeleita käsittämään, mitä hän tarkoitti. Mutta nämä ranskalaiset poliisit olivat kovin kohteliaita ja tahtoivat auttaa yhtä meistä amerikkalaisista pulassa. Niinpä toinen heistä veti esille kellonsa ja näytti hänelle aikaa, ja toinen osoitti amerikkalaiseen pikajunaan päin. Ja sitten he palasivat väittelyynsä. Dorothy ei siis voinut muuta kuin jatkaa matkaansa, ja eikös se ranskalainen herrasmies tullut ulos lymypaikastaan entistä hilpeämpänä häntä jälleen seuraamaan?

No niin, Dorothy pysähtyi jälleen ja varoitti häntä siitä, mitä tapahtuisi, sillä hän ajatteli, että ilme, jonka hän puristi kasvoilleen, antaisi hänelle vihjauksen, vaikkei hän sanoja ymmärtänytkään. Mutta tuo herra näytti olevan sitä lajia, joka pitää sisukkaasta tytöstä, ja seurasi mukana yhä vain.

Ja kun Dorothy vihdoin ehti Crilloniin, astui hän nopeasti sisälle ovikäytävästä ja luuli vihdoinkin ahdistajasta päässeensä. Mutta kun hän seisoi eteisessä, etsien Gloriaa, alkoi hänestä tuntua ikäänkuin parta olisi liehunut hänen hartioittensa yläpuolella. Niinpä hän kääntyi ja, aivan oikein, siinä se herra oli. Ja silloin Dorothy menetti kaiken kärsimyksensä ja antoi hänelle korvapuustin. Jos sanoisi, että ranskalainen raivostui, olisi se asian esittämistä varsin lievästi. Mutta lopuksi kaikki hänen miehuutensa tuli hänen avukseen, ja hän löi Dorothya kasvoihin ja Dorothy kaatui.

Sitten Gloria saapui paikalle, nosti Dorothyn pystyyn ja vei hänet nöyryytettynä pukuhuoneeseen. Sillä Gloria oli kovin, kovin häpeissään ajatellessaan, että amerikkalainen tyttö huitaisi ranskalaista herrasmiestä. Tarkoitan, että semmoiset asiat levittävät meistä amerikkalaisista ranskalaisten keskuuteen sen maineen, että meiltä kokonaan puuttuu sivistyneitä tapoja.

Mutta senjälkeen Dorothy sanoo päättäneensä jättää ranskalaiset kiertämään omia teitään toistensa kanssa, hänen oleskellessaan amerikkalaisessa baarissa muiden koti-ikävää potevien amerikkalaisten kanssa. Ja tietenkin hänen valintansa osui Eddie Goldmarkiin Goldmarkin filmiyhtiöstä, joka juuri oli menettänyt kaikki rahansa. Sillä hänellä kuuluu olleen suuri rahallinen pettymys elämässään, ja Dorothyn nykyinen mielentila teki hänestä ihanteellisen kuulijan herra Goldmarkille.

Sillä Eddie Goldmark kuuluu saapuneen Pariisiin kuusi kuukautta sitten täynnä kaikkea amerikkalaisen elokuvamagnaatin innostusta, joka aikoi avata Pariisissa aitoamerikkalaisen elokuvapalatsin ilmanvaihtolaitteineen. Niin hän katselikin kaikki Pariisin teatterit ja valitsi vihdoin ison pariisilaisen teatterin Suurelta Boulevardilta. Ja hänen innostuksensa oli ääretön. Niinpä hän meni niiden ranskalaisten puheille, jotka omistivat teatterin, osti sen ja maksoi siitä, ja kaikki näytti hyvin, hyvin valoisalta.

Mutta sitten hän sai vähitellen kokea, mitä tapahtuu jollekulle meistä amerikkalaisista, joka ryhtyy Pariisia uudistamaan. Sillä ensiksikään ei niillä ranskalaisilla, jotka sen hänelle myivät, ollut laillista yksinoikeutta siihen.

Tarkoitan, että joka kerta kun teatteri Pariisissa vaihtaa omistajaa, sen edellinen omistaja aina pitää huolta siitä, että hänelle jää jonkinmoisia laillisia oikeuksia saadakseen niiden nojalla tilaisuuden päästä milloin hyvänsä sekaantumaan johonkin kauppaan, kun sellainen tehdään. Ja sitten kun pariisilainen teatteri on ollut olemassa monta vuosisataa Napoleonin päiviltä asti, on niiden ranskalaisten lukumäärä, jotka ovat saaneet sormensa siihen pistetyksi tavalla tai toisella, todella merkillinen. Ranskalaisia alkoi siis sadella herra Goldmarkin kimppuun Pariisin neljästä kaupunginosasta, ja jokaisella heistä oli tällainen tai tuollainen laillinen paperi myytävänä. Ja herra Goldmarkin innostus alkoi tosiaan hieman lauhtua, kun hänen täytyi maksaa ranskalaiselle ranskalaisen jälkeen eikä niistä näkynyt tulevan loppua koskaan ollenkaan.

Mutta kun ajankohta vihdoinkin saapui, jona ei mitään enempiä ranskalaisia enää näkynyt ilmestyvän, teki herra Goldmark kaikki suunnitelmansa aloittaakseen.

Mutta silloinpa herra Goldmark sai kuulla, että pariisilainen teatteri on pyhä, jonne ei saa laittaa ilmanvaihtoa ensin menemättä hallituksen arkkitehtikomiteen eteen, joka tahtoo tietää syyn siihen. Sillä Dorothy sanoo, että Pariisin entisinä historjallisina päivinä teatteriyleisö ei välittänyt, mitä se haisteli. Ja ranskalaiset tahtovat pitää kaikki vanhat perinnäistavat voimassa.

Niinpä hallituksen komitee pian ilmoitti herra Goldmarkille, ettemme me amerikkalaiset saa tulla Ranskaan ja rakentaa mitään ilmaläppiä niin historjalaiseen paikkaan kuin Pariisiin. Ja asia alkoi näyttää herra Goldmarkista kovin, kovin synkältä.

Mutta lopuksi muuan vaikutusvaltainen ranskalainen vei hänet syrjään ja sanoi hänelle, että kaikki kyllä olisi järjestettävissä viidelläkymmenellätuhannella frangilla. Ja kun herra Goldmarkin vastustuskyky oli käynyt varsin heikoksi, antoi hän perään ja suoritti ne viisikymmentätuhatta frangia, vallan huokaisten helpotuksesta siinä luulossa, että hänen vastoinkäymisensä olivat vihdoinkin päättyneet.

Mutta eivätpä ne todella olleet päättyneet, sillä vielä samana iltapäivänä ranskalainen ministeriö tuli väliin ja kaappasi sen vaikutusvaltaisen ranskalaisen ja samalla herra Goldmarkin viisikymmentätuhatta frangia. Ja seuraavana aamuna herra Goldmarkilla oli edessään kokonainen uusi ryhmä ranskalaisia hallitusvirkailijoita.

Nyttemmin oli kuitenkin herra Goldmarkin päätös panna eteenottamisensa täytäntöön tullut kaikkein voimakkaimmaksi luonnonlaiksi. Ja hän kiristeli hampaitaan ja uhmasi jokaista uutta ranskalaista hallitusta, mitä koko kesänä esiintyi. Ja hän maksoi ja maksoi nurkumatta. Mutta jokainen, ken tuntee ranskan historjan ja muistaa, kuinka ranskalaiset ministeristöt vaihtelevat päivästä päivään, voi aavistaa, mitä se herra Goldmarkille dollareissa ja senteissä tuli maksamaan.

Mutta aika kului ja päivä vaikeni vihdoin jolloin herra Goldmark oli maksanut niin monelle ranskalaiselle hallitusmiehelle, että se jo suorastaan kyllästytti. Ja olipa joku uuden hallituksen uusi jäsen kuinka vähäpätöinen tahansa, niin kyllä herra Goldmarkin vain oli täytynyt hänelle pulittaa tällöin tai tuolloin.

Asiat järjestyivät siis vihdoinkin. Ja eräänä kirkkaana ja varhaisena aamuna herra Goldmark ryhtyi uudistamaan teatteriansa, kyllin paljon erilaisia laillisia papereja taskussaan voidakseen tukkia melkein jokaisen suun.

No, herra Goldmark tuli lämpiöön, ja siellä olivat hänen työmiehensä häntä odottamassa. Niinpä hän keräsi kokoon parven ranskalaisia levyseppiä ja vei heidät teatteriin. Ja kaikkein ensiksi herra Goldmark oli aikonut käydä historjallisen ranskalaisen peseytymishuoneen kimppuun.

Mutta kun he sinne saapuivat, seisoi ovensuussa vanhanpuoleinen ranskalainen peseytymishuoneen hoitajatar, päättäväinen ilme kasvoillaan ja laillinen paperi kädessä. Eikä kestänyt kauan ennenkuin herra Goldmarkille selvisi, että häntä ranskankielellä haastettiin astumaan sinne matamin kuolleen ruumiin yli. Niinpä lähetettiin nopeasti noutamaan lakimiehiä ja tulkkeja, ja koko tarina selvisi.

Tämä vanhanpuoleinen nainen, jonka nimi oli mademoiselle Dupont, oli nimittäin kaksikymmentäviisi vuotta sitten ollut mielettömästi rakastunut erääseen ranskalaiseen mieheen. Mutta kun aikaa kului, saapui vihdoin päivä, jona ranskalaisen miehen oli toteltava omaisiaan ja mentävä naimisiin kihlattunsa kanssa. Ja mademoiselle Dupont oli sitäpaitsi alkanut näyttää iän merkkejä, eikä ollut kiellettävissä, että kiireellinen aika uuden "metieen" (ranskalainen sana, joka merkitsee ammattia) valitsemiseen oli hänelle ehdottomasti tullut. Ja ollakseen varma, ettei hän koskaan kärsisi puutetta, oli ranskalainen mies jäähyväislahjaksi vuokrannut hänelle tuon peseytymishuoneen kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi. Ja kun mademoiselle Dupont oli työskennellyt siellä vasta viisitoista vuotta niistä viidestäkolmatta, oli hänellä vielä kymmenen vuotta jäljellä, ja hän piti kiinni oikeuksistaan.

Silloin herra Goldmark otti esille shekkikirjansa ja täytekynänsä, kuten tavallista, ja kysyi, paljonko hän tahtoi. Mutta mademoiselle Dupont vastasi ylpeästi, että hänen metieensä ei ollut myytävänä. Ja herra Goldmark luuli, että hoitajatar vain käytti liikemenettelyä, minkä vuoksi hän tarjosi hänelle enemmän. Mutta se vanhanpuoleinen nainen kieltäytyi yhä. Sitten herra Goldmark tarjosi hänelle enemmän frangeja kuin mitä hän koko elinkautenaan juomarahoina saisi. Mutta nyt hän oli vihdoinkin tavannut vertaisensa. Sillä mademoiselle Dupont ei ainoastaan rakastanut metieetänsä, vaan se oli myöskin tunnelma-asia, koska se oli ainoa muisto hänen ihailijaltaan. Ja hän kieltäytyi myymästä sitä millään hinnalla.

Ja tällöin herra Goldmark sai kokea, että Pariisissa on ranskalaisia henkilöitä, joita ei voida joka käänteessä ostaa ja myydä. Ja he ovat niitä oikeita, todellisia, rehellisiä ranskalaisia, joista me amerikkalaiset aina kuulemme, mutta joita emme tositeossa koskaan tapaa. Sillä me amerikkalaiset kohtaamme miljoonittain sitä toista lajia ja luulemme todella tavanneemme ranskalaisia.

No, kun herra Goldmark kuuli mademoiselle Dupontin päätöksen, näkyi hänen tahdonvoimansa jänne napsahtaneen poikki. Sillä hänestä oli kaikki nyt lopussa, eikä hän juuri voinut puristaa itsestään mitään innostusta amerikkalaiseen elokuvapalatsiin, jossa oli esihistorjallinen pariisilainen peseytymishuone. Sillä kaikissa unelmissaan hän oli nähnyt kaksi tuollaista mukavuuslaitetta, toisen naisille ja toisen herroille, varustettuina ilmanvaihtolaitteilla ja vedellä, joka todella juoksee, niinkuin se juoksee Amerikassa. Eikä hän voinut tyytyä järjestämään asiaa millään muulla tavalla. Näin ollen mademoiselle Dupont osoittautui oljenkorreksi, joka taittoi kamelin seljän, ja herra Goldmark luopui koko yrityksestä ja heitti kaikki sikseen. Ja hän oleskeli vain Pariisissa, kunnes kaikki hänen kuuluisuutensa Amerikassa oli vaihtunut ja hänen mahtavat ystävänsä unohtaneet kaikki hänen kerskailunsa näyttää Ranskan kansalle, minkälainen amerikkalainen elokuvapalatsi tosiaan voi olla.

Ja tällä tavalla Dorothy kulutteli aikaansa Pariisissa kuuntelemalla herra Goldmarkia ja tekemällä huomautuksia Ranskan tasavallasta, kunnes muuan ranskalainen tuomari vihdoin vilkaisi Lesteriin ja myönsi hänelle avioeron. Ja niin Dorothy purjehti takaisin kotiin "Amerikan onnelaan" — vapaana vihdoinkin.

Kolmastoista luku

No, Dorothyn puolisosta tuli lopuksi ajelehtija, ja hän ja Claude ajelehtivat takaisin New Yorkiin ja alkoivat seurata uraa, jolla oli vähimmän vastusta. Ja vähimmän vastusta heidän onnistui tavata eräässä sisäkoristelijain pesässä Läntisen 45. kadun varrella.

Ja Lester kulutti kaiken joutoaikansa yrittämällä päästä herra Abelsin puheille tiedustellakseen, miksi Breenen perhe oli lakkauttanut hänen eläkkeensä, vaikka hänellä olisi ollut niin paljon laittomuustodistuksia heitä vastaan. No, herra Abels oli liian huomattava mies tuhlatakseen aikaansa Lesterin kaltaiselle, mutta Lester ja hänen poikatoverinsa juoruilivat julkisuudessa niin paljon Breenen perhettä vastaan, että Abels vihdoin päätti sallia Lesterin tulla toimistoonsa kuulustellakseen häntä.

Ja Claude rukoili rukoilemistaan, että hän saisi lähteä Lesterin mukaan, koska herra Abels sittenkin oli kovin, kovin voimakas, ja Claude oli sydämestään piintynyt leijonanmetsästäjä.

Lester antoikin sitten lopuksi perään ja salli Clauden tulla mukaan. Ja kun he tulivat herra Abelsin silatuilla mahonkihuonekaluilla sisustettuihin toimistohuoneihin, oli Clauden sävy perin kunnioittava. Sillä Claude arveli säyseää tahtiikkaa käyttämällä ajanpitkään päästävän pitemmälle. Ja kun heille oli osoitettu tuolit, avasi Claude suunsa ja sanoi:

"Herra Abels, meidän mieltämme liikuttaa ollessamme täällä! Lester ja minä usein pitkinä iltoina istuskelemme kotona ja lueskelemme teidän mainioita puheitanne omaksi ylösrakennukseksemme."

Silloin Lester puuttui puheeseen oikein äreällä äänellä ja sanoi: "Sinä poikalurjus, koska me ikinä olemme istuskelleet kotona jotakin lukemassa?"

Siitä Claude ilmeisesti närkästyi ja sanoi: "Älähän ole törkeä! Minkälaisiksi porsaiksi herra Abels alkaa meitä luullakaan?"

No, sitten he alkoivat käyttää vuoropuheluja, mikä tosiaan kehittyi pieneksi riidaksikin. Mutta herra Abels sai pian kyllikseen senlaatuisesta keskustelusta, minkä vuoksi hän avasi suunsa ja käski Lesteria tukkimaan kitansa.

Mutta sitten Claude jälleen puhui ja sanoi: "Tasapuolista oikeutta me täältä etsimme."

Mutta sitten Lester sanoi: "Tahdotteko te lopettaa?" Sillä Lester tavoitteli kymmentätuhatta dollaria uhalla, että hän muutoin kertoisi kaikki alimman luokan kuvitetuille uutislehdille.

No, herra Abels pyysi aikaa neuvotellakseen asiakkaittensa kanssa. Ja kun hän neuvotteli Breenen perheen kanssa, säikähtyivät he tosiaan ihan järjiltään. Sillä he olivat olleet edustavia amerikkalaisia vallankumouksen päivistä asti, eikä mikään heidän teoistaan ollut vielä koskaan tihkunut maailman tiedoksi.

Mutta herra Abels sanoi lopuksi heille, että hän voisi estää Breenen perheen nimen tahrautumasta, kunhan he vain antaisivat hänelle "vapaan valtakirjan" tehdä mitä halusi, maksoipa se heille sitten kuinka paljon tahansa. Tarkoitan, kunhan he vain eivät välittäneet siitä, mitä tapahtui Dorothyn aviomiehelle. Ja kun he tosiaan olivat ihan ymmällä, niin he vihdoin käskivät hänen ryhtyä toimiin.

Ja sitten herra Abels lähetti noutamaan erään vaiteliaan liiketuttavansa, nimeltä Jerry, joka oli Brooklynin demi-monden johtajakin vallan. Tarkoitan, että tällä Jerryllä oli joukko "kulkureita", jotka olivat olevinaan trokareita ja kiertävinään kieltolakia, mutta heidän erikoisalanaan oli tosiaan paljoa väkivaltaisempi hommailu, kuten esimerkiksi murhat.

Ja kahta iltaa myöhemmin Jerry teki tuttavuutta Lesterin ja Clauden kanssa eräässä julkisessa paikassa ja vei heidät ilonpitoihin erään aika korkean brooklyniläisen vuokrakasarmin yläkertaan. Ja Claude ihastui ikihyväksi, sillä Jerryn joukkueeseen kuului paljon entisiä jääkuskeja voimakasta miehistä tyyppiä, joilta oli elinkeino mennyt nokan ohi, kun oli keksitty jäähdytyskone, eikä Claude rakastanut mitään niin kuin miesten miestä. Mutta entiset jääkuskit eivät voineet sietää Claudea, vaan ajattelivat, että Lester oli häneen verrattuna niin paljoa parempi, että he lopuksi kysyivät, eikö saisi tehdä Claudesta "kunniavierasta" Lesterin asemesta, jonka olisi sallittava elää, jos mitään paremmuutta oli olemassa. Mutta Jerry sanoi heille: "Mitä hittoa te ajattelettekaan! Kuka nämä kemut maksaa?" Ja täytyihän heidän myöntää, että se oli Jerry. Siis Jerry sanoi: "Sitten me pysytään kontrahdissamme ja nitistetään oikea lintu!" Ja ennenkuin ilta oli lopussa, kävi Lester melko paljoa inhotummaksi, joten he kaikki olivat sopimukseen tyytyväisempiä.

Ja kello viisi aamulla, kun jokainen oli parhaimmalla tuulellaan, meni Jerry pieneen algooviin katsoakseen ulos ikkunasta. Ja sitten hän huusi Lesterille sanoen: "Tulehan tänne, kaveri, katsomaan komeaa auringonnousua!" No, Lester meni algooviin katsomaan, mutta hänen jalkansa kaiketikin luiskahti, sillä hän putosi ulos ikkunasta. Ja kuoleman syyksi merkittiin itsemurha.

No, sitten Dorothyn miesvainajan hautajaiset olivat ihan ainutlaatuinen uutuus. Sillä Claude lainasi heidän uudenaikaisen sisäkoristelijaystävänsä kauniin huoneuston niitä varten. Ja Claudella kuuluu olleen oma filosofiansa, joka oli todella uudenaikaisempaa ajattelua kuin mikään muu ja tosiaan hyvin, hyvin kaunista.

Ja hautajaiset olivat pelkkä miesten juhla, sillä Claude keräsi kokoon melkoisen monta tuttavaa ja parven kuoropoikia laulamaan. Ja Claude oli etsinyt etäältä ja kaukaa ja löytänyt vainajan maallisen tuhan säiliöksi kauniin maljakon kreikkalaiselta perijootilta, jonka ympärillä kreikkalaisten tanssijattarien sillihutut ilkialastomina suorittivat jotakin antiikkista tanssia. Ja he kuuluivat aikoneen pistää tuhan siihen kaunein juhlamenoin, jotka Claude oli miettinyt kokoon täynnä rytmejä.

Mutta kaikkein ensimmäiseksi Claude piti kauniin puheen ja sanoi, että hänen filosofiansa mukaan "se" ei muuta ollut kuin ihana matka. Ja Claude sanoi Lesterin haluavan, että he katselisivat asiaa siinä valossa, joten heidän tuli järjestää kaikki aivan niinkuin "hän" sitä toivoisi.

Niinpä he eivät hajaantuneet, vaan jatkoivat yhdessäoloa, ja sitten Claude pani esille pullollisen hyvin, hyvin hienoa vanhaa viiniä ja sanoi, että heidän kaikkien piti juoda uhrimielessä.

Ja sitten he kaikki joivat. Ja sitten heidän kaikkien oli laulettava — ei mitään surullisia virsiä, vaan: "Pitkä, pitkä polku on", joka oli "hänen" mielisäveliään.

No, he kaikki lauloivat sopusointuisesti, ja sitten heidän oli taaskin juotava lasi tuota uhrillista viiniä. Mutta kun ei ollut kyllin uhriviiniä tarjoiltavaksi, kaatoivat he sen maljaan ja lisäsivät siihen katajanmarjaviinaa, jota heillä oli. Ja niin he kaikki maistoivat jälleen oikealla uhrimielellä.

Sitten Claude alkoi pitää heille toista puhetta filosofiastaan. Mutta hänen puhuessaan astui sisälle muuan Osmer-niminen tanssitaiteilija, jolla oli pullo absyntiä, joten he päättivät kaataa senkin maljaan ja koetella sitä. Ja kun he olivat sitä koetelleet, mieli Claude jatkaa puhettaan. Mutta silloin jostakusta muusta vieraasta kuului tuntuneen, että Claude prameili filosofiallaan ikäänkuin hän olisi ainoa vieras koko hautajaisseurueessa, jolla sellaista oli. Ja se ihan tuskastutti heitä, minkä vuoksi he kaikki ryhtyivät esittämään omaa filosofiaansa. Mutta se kävi kovin sekavaksi, koska toiset harrastivat uutta ajattelua, toiset okkultismia, toiset taas jotakin muuta. Eivätkä he näkyneet pääsevän yhtään mihinkään.

Vihdoin sitten Claude poistui hetkiseksi, ja palatessaan hän oli puettuna kauniin, vanhan, antiikin kreikkalaisen tanssijan viittoihin, avojaloin ja nauha pään ympärillä, jatkaakseen hautajaisseuramoniaa kaatamalla tuhan siihen kauniiseen maljakkoon, joka oli sellaisen sisällön arvoinen. Siis hän yritti kutsua jokaista päiväjärjestykseen, mutta nyt he kaikki olivat jo kiintyneet muihin asioihin, ja lopuksi Claude kävi suorastaan irooniseksi ja sanoi: "Jollei teillä pojat, ole mitään sitä vastaan, niin jatkamme hautajaismenoja."

No, he kuuluvat vielä olleen närkästyneitä Claudelle siitä, että tämä yritti pöyhistellä, ja lopuksi muuan vieraista, joka jo oli osoittanut moitittavia oireita, otti pitkän rohkaisuryypyn, avasi suunsa ja sanoi: "Sinä inhotat minua!"

Moinen kunnioittavaisuuden puute sai seuran vaikenemaan. Mutta vihdoin Claude sai puhelahjansa takaisin, avasi suunsa ja sanoi: "Mitä sinä tarkoitat? Minäkö inhotan sinua?"

Ja sitten se vieras otti toisen pitkän ryypyn ja alkoi kertoa eikä varsin sileillä sanoilla, mitä hän vainajasta todella ajatteli. Ja nyt jokainen joutui hämilleen paitsi Osmer. Sillä hän näkyi odottaneenkin juuri sellaista aloitetta kaiken iltaa. Niinpä hän ryhtyi kannattamaan vastapuoluetta ja virkkoi: "Olet oikeassa. Hän oli alhainen ja kaikkien ylenkatsetta ansaitseva olio!" Ja hän asettui käsi puuskassa uhmaavaan asentoon.

Kului montakin silmänräpäystä ennenkuin Claude voi uskoa omia korviaan. Mutta kun hän vihdoin keksi kielensä, avasi hän suunsa ja sanoi: "Minä panen vastalauseen!" Ja sitten moni muukin pani vastalauseensa, ja asema alkoi todella näyttää ikäänkuin melkein hiukan vaaralliselta.

Ja sitten se, joka oli tähän kaikkeen yllyttänyt, puhu oikein purevasti ja kysyi: "Entä silloin, kun hän heitti sinua hiusharjalla?"

Sitten Claude avasi suunsa ja sanoi: "Se ei ollut hiusharja. Se oli kuvastin, ja se särkyi, sen pahempi!"

"Ja nyt", haastoi yllyttäjä, "sinä saat kokea vastoinkäymisiä seitsemän vuoden aikana!"

No, Clauden täytyi todella myöntää, ettei ollut kovin ihmismäistä nakata kuvastin henkilöä kohti, joka ennen kaikkea oli taikauskoinen.

Ja sitten Osmer taas puuttui puheeseen ja sanoi: "Niin, ja entä silloin kun sinun täytyi teljetä hänet ulos välttääksesi ruumiillista pahoinpitelyä? Ja kun hän sulloi olkia oven alle ja sytytti ne palamaan?"

Tällöin eräs toisista ryhtyi puhumaan ja lisäsi viriä tuleen sanoen: "Niin, ja silloin, kun hän seisoi Childin ravintolassa ja haukkui sinua hävyttömillä nimityksillä kaiken kansan kuullen?"

No, vihdoin Clauden täytyi myöntää väitösten todenperäisyys, ja toinen ikävä muisto johti toiseen, kunnes he täydellisesti kyllästyivät koko juttuun eivätkä sietäneet huoneustossa edes mitään muistojakaan, jotka olisivat heille muistuttaneet mokomaa henkilöä. Niinpä he ryhtyivät etsimään muistoesineitä. Mutta heidän keikkuessaan sinne tänne ja kaikkialle törmäsi Claude paljaan varpaansa tuhalla täytettyyn astiaan. Ja se oli tosiaan viimeinen oljenkorsi, sillä Clauden hermot olivat jännittyneet katkeamaisilleen. Siispä hän kiljaisi: "Paholaisen isoäiti siunatkoon mokoman roiston!" ja tarttui tuhkamaljakkoon ja tyhjensi sen sisällön likaviemäriin, ja hautajaisseura hajaantui.

Neljästoista luku

Charlie Breenen matka maailman ympäri osoittautui oikein kasvatukseksi, sillä siellä hän hankki kaikki tietonsa, mitä hän on oppinut Sakesta, meskalista, votkasta ja akkaviitasta. Mutta lopuksi kaikkien kansojen juomat alkoivat vaikuttaa häneen Shanghain hospitaalissa. Mutta kesken juoppohulluuttaankin, jonka oppinut nimi on delirimum treements siellä Kiinassa, jolloin muut potilaat näkivät tavallisesti kummallisia eläimiä, kuului Charlie nähneen vain Dorothyn. Ja kuriirilla oli pelkkiä huonoja uutisia Charlien äidille sähkötettävinä.

Mutta vihdoin Charlie ja hänen kuriirinsa saapuivat San Franciscoon lopulta. Ja rouva Breene matkusti Kaliforniaan heitä vastaan, toivoen toivottomuudessakin, että Charlie olisi parantunut. Tarkoitan, ettei hän siitä delirimum treementsistä niin paljoa välittänyt, vaan että hän oikeastaan tarkoitti Dorothya. Sillä hän oli sittenkin äiti, jonka rinnassa sykki äidin rakkaus, ja jos poika nai valikoimansa tytön, saatettiin pojan nimi poistaa hienoston luettelosta.

Ja kun rouva Breene kuuli kuriirilta totuuden, vaipui hän alakuloisuuden syvimpään kuiluun, sillä Dorothy oli jälleen New Yorkissa ja vapaana menemään naimisiin kenen kanssa tahansa. Niinpä hän sinä iltana istui myöhään huoneessaan St. Francisin hotellissa ja kutsui herra Abelsin New Yorkissa puhelimeen, käskien hänen ryhtyä joihinkin ratkaiseviin toimenpiteisiin Dorothyn suhteen ennenkuin Charlie ehtisi New Yorkiin.

Herra Abels kutsutti siis erään toisen vaiteliaista lakiapulaisistaan, joka oli varsin perehtynyt lain kovakouraisempiin pykäliin, ja antoi asian hänen haltuunsa. Ja tämä apuri tuumi, että parasta olisi saada joku pistämään jotakin kiellettyä huumausainetta Dorothyn käsilaukkuun ja kutsua poliisit vangitsemaan Dorothy sen omistamisesta. Sehän toki näyttäisi Charlie Breenelle, minkälaisen tytön hän oli valinnut vast'alkavien lastensa äidiksi. Niinpä eräs salapoliisien palveluksessa oleva naisapulainen pisti sen Dorothyn käsilaukkuun Dover-kerhon naistenhuoneessa, ja siitä oli ihan heidän suunnitelmansa mukaiset tulokset.

Poliisit näetten raahasivat Dorothyn kamariin, jossa hänen täytyi olla yleisten katutyttöjen parissa, ja tyttö, joka oli lähinnä Dorothya, oli värillinen. Ja hänen nimensä oli Lulu, ja hän näkyi haluavan olla varsin tuttavallinen ja tervehti Dorothya sanoilla: "Morjens, mesikakkuni!" Ja Dorothy vastasi; "Morjens!" Ja sitten se neekerityttö sanoi: "Minkä metkun takia ne sinut tänne toivat?"

Dorothy kyllä koetti pidättää kyyneleitään, mutta hän halusi olla kohtelias. Ja kun hän ei siis tahtonut sanoa Lululle olevansa syytön, koska Lulu näytti vallan syylliseltä, niin hän sanoi: "Samasta syystä kai kuin sinutkin." Silloin Lulu avasi suunsa ja sanoi: "Sittenhän taisivat napata 'kärkkymisestä'?" Ja sitten Lulu tuli oikein miettiväiseksi, ja kun hän oli kotvan aikaa miettinyt, sanoi hän Dorothylle: "Mitähän ne yrittää? Tehdäkö siitä lopun?" Tarkoitan, että Lulu näkyi luulevan poliisien ryhtyneen varsin suureen hommaan.

No, minä olen aina leikilläni sanonut, että Dorothy lopulta joutuisi tyrmään, mutta kun hän sitten kerran joutuikin, niin en ollut uskoa korviani. Tarkoitan, että on ihan tyrmistyttävää seurapiirin rouvalle, joka on äiti, kun hänen nimeänsä huudetaan kello neljältä aamulla Lidon kerhossa ja hänelle ilmoitetaan, että hänen paras ystävättärensä on poliisiasemalla. Henry ja minä lähdimme siis heti häntä katsomaan. Mutta meidän saapuessamme oli koko asemalla tuskin ainoatakaan poliisimiestä, jonka sydän täytti virkavelvollisuuttaan. Sillä Dorothy on sellainen tyttö, joka aina voittaa puolelleen poliisien suosion ja myötätunnon, ja jokaista muuta rikollista koko asemalla laiminlyötiin törkeästi Dorothyn tähden.

Ja sitten he toivat Dorothyn pieneen yksityistoimistoon meidän nähtäväksemme. Ja kyyneleet valuivat hänen kasvojaan pitkin, mutta samalla kertaa hän koetti olla rohkea, ja hymyt välähtelivät esille tavalla, jota viranomaiset eivät mitenkään voineet vastustaa. Enkä minä koskaan, koskaan unohda, kuinka Dorothy vilkaisi minuun kyyneltensä lävitse ja sanoi: "Ka, Lorelei, emme kai voineet odottaakaan iäti pysyvämme täältä poissa!"

No, ensi työkseen Henry lähetti noutamaan herra Dudley Field Malonen, joka on kuuluisimpia lakimiehiä sorrettujen puolella. Ja kun hän saapui asemalle ja kuuli Dorothyn kärsimykset, niin hänen verensä kiehahti. Sillä hänestä ei mikään ole niin hauskaa kuin syyttää varakkaita ihmisiä, jotka luulevat voivansa laatia omat lakinsa, vaikka itse tekisivät mitä tahansa. Ja kun hän oli laskenut kaksi ja kaksi yhteen, sai hän lopputulokseksi, että Breenen perhe oli tehnyt kylliksi vääryyttä Dorothylle joutuakseen joka nuppi sadaksiyhdeksäksikymmeneksi vuodeksi vankeuteen ilman armoa.

Herra Malone meni siis Breenen perheen luo, ja kun hän oli heidän kanssaan asiaa pohtinut, eivät he ainoastaan toimittaneet Dorothya vapaaksi vankilasta, vaan suostuivat suorittamaan hänelle kuukausittain viidensadan dollarin suuruisen summan vahingonkorvausta koko hänen luonnollisen elämänsä aikana.

No niin, jo seuraavana päivänä Charlie saapui kotiin matkoiltaan. Ja se kohtaus, joka sattui Charlie Breenen ja Dorothyn välillä, on liikuttavimpia, mitä Colonyn ravintolassa koskaan on tapahtunut. Sillä Henryn, Dorothyn ja minun istuessamme siellä nauttimassa herkullista lientä satuimme vilkaisemaan sivulle ja äkkäsimme Charlie Breenen. Ja tosiaan ihan tyrmistyttävää oli nähdä, mitä ulkomaanmatkat ja itämaiset juomat kaukana hänen sydämensä valitusta olivat hänen ulkonäköönsä vaikuttaneet.

Hän astui meidän pöytämme luo horjuen aika paljon. Ja hän tuli niin järkytetyksi, taas vihdoinkin nähdessään Dorothyn, että hän suorastaan masentui. Ja minun mieleni käy aina niin haikeaksi nähdessäni herrasmiehen masentuvan, että melkein luulen silmieni vettyneen. Mutta Dorothy sanoi vain:

"Ka, Charlie, sinähän näytät kamalalta!" Sillä Dorothy ei ole koskaan oppinut kohteliasta sievistelyä.

Ja Charlie istui pöytään, ja me söimme kaikki päivällistä, ja kun hän kuuli, mitä hänen omaisensa olivat Dorothya vastaan rummuttaneet, tuli hänestä vallan kiittämätön poika. Sillä seuraavana päivänä hän kutsui koko Breenen suvun kokoon, lausui heille muutamia suoria totuuksia ja joutui perinnöttömäksi.

Ja sitten Charlien täytyi mennä Dorothyn luoja kertoa, että hän oli ihan pennitön. Ja ensi kertaa koko urallaan Charlie alkoi herättää hänessä mielenkiintoa.

Sitten minulla oli pieni keskustelukin Charlien kanssa, ja minä kehoitin häntä menemään vielä pitemmälle, siis pyytämään Dorothylta rahaa lainaksi. Niinpä hän lainasi Dorothylta viisisataa dollaria päästäkseen uuteen alkuun elämässään myymällä autoja, ja Dorothy istahti tekemään huomioita.

Ja sitten kävi ilmi, että työhön ryhtyminen näkyi vaikuttavan Charlieen niin, että hän päätti lakata juomasta. Ja lakattuaan juomasta hän lakkasi tuntemasta itseään niin nöyräksi, sillä nyt hänellä ei ollut mitään anteeksi pyydettävää. Päinvastoin alkoi hänestä tulla oikein tuskastuttava kiusanhenki, kun hän kertoi jokaiselle, kuinka viheliäistä juopottelun pahe oli häneen itseensä verrattuna, joka ei koskaan tippaakaan maistanut. Ja kun Charlie alkoi ylvästellä ja suositella itseään, sai hän tosiaan Dorothyn sydämen hiukan sykähtelemään.

Mutta todellisena huippukohtana oli, ettei hän enää alati mairitellut Dorothya huudahtelemalla: "Oi, sinä ihmeellinen tyttö!" tai muuta sellaista, vaan alkoi katsella Dorothya selvin päin ja nähdä hänet sellaisena kuin hän todella oli ja tehdä sellaisia huomautuksia kuin: "Me pesemään naamasi! Siinä on liian paljon puuteria!" Ja Dorothy rakastui.

No, minä sanoin Dorothylle, että näissä olosuhteissa vihkimisen tulisi tapahtua jonkun rauhantuomarin toimiston takahuoneessa, jossa juoru voisi antaa sulhasen omaisten poissaolon anteeksi. Mutta, omituista kyllä, Dorothy alkoi tulla perin, perin hienostuneeksi ja säädylliseksi ja halusi suurta julkista juhlallisuutta kirkossa. Ja vihdoin kävi selville, että hän oli sähköttänyt isälleen, jotta tämä tulisi kipinkapin Modestosta saattamaan hänet alttarille siinä tilaisuudessa. Mutta minä sanoin Dorothylle, että hän oli kovin uskalikko pyytäessään morsiamen saattajaksi isää, jonka ainoana harjoituksena sivistyneiden tapojen opissa oli ollut katoilta hyppeleminen markkinayleisön huviksi. Ja minä aloin käydä ihan levottomaksi. Mikään ei kuitenkaan voinut Dorothya pidättää, vaan hän piti yhä päänsä ja tilasi teräskaiverrettuja kutsukortteja Cartiersilta ja lähetti niitä, ei ainoastaan jokaiselle seurapiirin luettelossa olevalle, vaan myös kaikille yksityistuttavilleen koomilliseen teatteriin.

Ja kaikki Dorothyn ystävät noudattivat kutsua, samoin kuin kaikki hienoston nuorempi joukko, mutta koko vanhempi ryhmä kieltäytyi. Tarkoitan, että oli yksi poikkeus, ja se oli vanha lady Vandervent, joka aina katselee asioita niiden valoisalta puolelta. Eikä hän tiennyt, minkälaisen tytön kanssa Charlie oli menossa naimisiin, koska hän lukee ainoastaan Kristillistieteellistä kehoittajaa eikä tiedä mitään kaikesta siitä pahasta, mitä maailmassa tapahtuu.

No, päivää ennen vihkiäisiä Dorothy ja minä menimme Isolle Keskusasemalle Dorothyn isää vastaan. Ja hän tuli junasta, mukanaan neljä matkalaukkua; kutakin niistä tarvittiin kaksi "punalakkia" nostamaan vain sivukäytävältäkin niiden juomatavaroiden raskaan, rauhallisen painon vuoksi, jotka oikeastaan olivatkin kaikki, mitä ne sisälsivät. Ja hän kuuluu ne itse valmistaneen, ja syy, miksi hän ne raahasi New Yorkiin, ei ollut se, että hän niin paljoa välitti, kenen viinaksia hän nautti; mutta hän oli mieskohtaisesti ylpeä omista tuotteistaan ja saavutuksistaan. Mutta minä sanoin Dorothylle, että moiset saavutukset varsin vähän lisäävät suuren kirkollisen vihkimistoimituksen tunnelmaa.

Kuitenkin saatiin huomata, että herra Shawin kutsuminen oli todella onnellinen ajatus. Sillä hänellä oli ollut varsin paljon kokemusta tyttöjen nostelemisessa alas lavoilta. Ja kun hän antoi Dorothyn yljälle, teki hän sen kaikkein siroimmin elein mitä koskaan olen kirkossa nähnyt.

Ja seuramonian jälkeen oli hääkutsut minun salongissani. Ja minun täytyy tosiaan lausua muutamia kiittäviä sanoja siitä tavasta, kuinka jotkut meistä käyttäytyivät. Tarkoitan, että teatteritytöt valtasi tilaisuuden pyhyys. Ja herra Shawkin, joka joi aika paljon, kävi siitä vain yhä ritarillisemmaksi. Mutta yhtä paljoa en voi sanoa seurapiiriläisistä. Tarkoitan, että minä kyllä kovin koetin näyttää heille hyvää esimerkkiä kieltäytymällä samppanjasta. Mutta ne alkoivat juoda niin hurjasti, että vihdoin rouva Vandervent tuli luokseni ja sanoi, ettei hän voinut viipyä kauempaa, koska muutoin voisi näyttää siltä, että hän omalta kohdaltaan hyväksyi heidän menonsa. Mutta hän pyyteli kovin paljon anteeksi seurapiirissä syntyneiden ystäviensä käytöksen vuoksi ja sanoi, että Dorothyn ja minun kaltaiset tytöt, joihin tällaisen hetken tunnelma tehosi, olivat ne, joiden tulisi kuljettaa seuraelämän rakennetta eteenpäin. Ja sitten hän lisäsi, ettei hän halunnut ketään muuta kuin ihastuttavan herra Shawin saattajakseen kotimatkalle.

Mutta minäpä käskin Dorothyn antaa isälleen jonkinlaisen varoituksen kaikkea hänen ritarillisuuttaan vastaan, ja Dorothy veikin hänet syrjään ja sanoi: "Kuules, pappa, jos vähänkin keikaroitset vanhalle lady Vanderventille kotimatkalla, niin ensimmäinen aamujuna huomenna vie sinut pois New Yorkin seurapiireistä."

Mutta seuraavana päivänä rouva Vanderventin lakeija kertoi minun sohveerilleni, ja hän kertoi palvelijattarelleni, että Dorothyn isä todellakin keikaroitsi kääseissä rouva Vanderventille, joka oli ollut siitä mielissään.

Näin kääntyi lopuksi kuitenkin kaikki parhain päin, ja kun viimeksi näin Dorothyn, oli Charlie selvin päin viemässä häntä asemalle Atlantic Cityyn lähtevään junaan, ja Dorothy näytti hienostuneemmalta kuin mitä hän minusta koskaan ennen oli ollut; olipa hänessä hitunen arvokkuuttakin.

Ja niin on käynyt, että vanhasta lady Vanderventistä ja minusta on tullut melkein erottamattomat, koska meillä on tositeossa samat ihanteet kaikessa. Uskon siis tosiaan, että minä olen seuraava, joka pääsen seurapiirin luetteloon, sillä sitä menoa kuin ne poistavat siitä seurapiiriläisiä, täytyy toki jonkun tai jonkun toisen täyttää heidän paikkansa, ja kaiketikin se olen minä. Ja kun minä sinne pääsen, niin yritän hankkia pääsyn Dorothyllekin, koska me olemme olleet yhdessä melkein kaikessa muussa. Ja jos minä saan Dorothyn seurapiirin luetteloon hyväksytyksi, täytyy minun todella alkaa uskoa, että maailma on varsin hyvä paikka Dorothynkin kaltaiselle tytölle.