SISÄLLYS: (continued 2)
Reading edition
— Kas niin, älä nyt turhia. Anna kirja tänne!
— Siinä on aarteesi! Näin jo tarpeeksi. Voin muuten sanoa, että mitä siihen loppuun tulee, niin…
— Liisa! Et saa sanoa! Itselleenhän sillä vahingon tekee, jos nurinkurisuudessaan lukee kirjan lopusta alkaen, mutta jos sen lopun vielä ilmoittaa toiselle henkilölle, joka aikoo ruveta kirjaa lukemaan, pilaa sillä aivan viattoman henkilön nautinnon. Ja se on sietämätöntä. Sitä en salli. Jos sen teet, niin himmennät sitä kaunista kuvaa, minkä sinusta olen saanut.
— Vai himmenee se niin helposti. Mutta kuulehan nyt, viaton henkilö, en aio sanoa muuta kuin että romaanin loppu…
— Liisa!
— Sen loppu on…
— Pyydän, ole vaiti!
— Hahhah, minä nauran! Kuuletko, minä nauran! Sillä se sinun romaanisi loppu…
— Vaiti! Onnemme nimessä.
— En. Olet hullunkurinen.
— Erittäin hullunkurinen. Se on sukuvika.
— Ole toki järkevä. Sinun ei kannata lukea tuota kirjaa, sillä sen loppu…
— Kiellän sinua puhumasta!
— Ooh. Mutta minä puhun!
— Et.
— Puhun. Romaanin loppu…
— Vaiti!
— Käyttäydyt raa'asti! Mutta vaikka löisit minua, niin minä sanon, että romaanin loppu…
— Nainen!
— Tuon paksun inhoittavan romaanisi loppu… ptphht!
Hän ei saanut jatketuksi keskustelua, sillä kiedoin hänen päänsä pöytäliinaan.
Hän oli tulipunainen kiukusta päästessään irti.
— Minä menen äidin luo, virkkoi hän musertavasti. — Hyvästi, ehkä viivyn kauan. Olet loukannut minua.
Hän lähti. Ennen lähtöään hän vielä raotti oveani ja sanoi:
— Kuule. Olkoon nyt myöskin sanottu, että tuon romaanin loppu…
Vedin oven kiinni. Käyttäydyin todella huonosti, mutta hänen itsepäisyytensä oli saanut minut suunniltani.
Hetken kuluttua soi puhelin.
— Halloo. Täällä on Liisa. Katso sen kirjan viimeisiä sivuja, niin näet, että romaanin loppu…
Suljin äkkiä puhelimen.
Vähän myöhemmin soi puhelin taas. Anoppini.
— Liisa on täällä. Hän on kertonut kaiken. Olemme kovin pahoillamme. Liisa pyytää minua kertomaan, että sen romaanin loppu…
Suljin puhelimen.
Jonkun ajan kuluttua soitti appiukkoni. Sama juttu.
Luin kirjaani enkä enää mennyt vastaamaan puhelimen soidessa. Se soi lakkaamatta. Lopulta se vaikeni.
Päästyäni kolmannen luvun loppuun soi ovikello. Anoppini palvelustyttö.
— Rouva käski sanoa, että sen kirjan loppu…
— Menkää tiehenne! — Paiskasin oven kiinni.
Tunnin kuluttua tuli sähkösanoma. Aavistin, että se oli Liisalta. Kuten olikin. Tietysti romaanin lopusta.
Romaanin loppu poissa.
Liisa.
Katsahdin kirjani loppuun. Siitä puuttui parikymmentä sivua. Sivut, joilla koko kertomuksen arvoitus olisi selvitetty! Heitin kirjan ikkunasta pihalle ja riensin urhoollista, itsepäistä Liisaani noutamaan.
Hän palasi kotiin triumfaattorina.