Front matter

Kirj.

Conrad Ferdinand Meyer

Suomentanut

Toini Kalima

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

MUNKIN HÄÄT.

Avarassa liedessä roihuavan takkavalkean ääreen oli asettunut nuorta hoviväkeä mitä mukavimpiin asentoihin nuoren hallitsijan ja kahden kukoistavan naisen ympärille. Lieden vasemmalla puolella istui ruhtinaallinen ryhmä, johon muut liittyivät neljännesympyrässä, jättäen hovitapaa noudattaen tyhjäksi lieden koko toisen puolen. Hovin valtias oli Scala-sukuinen ruhtinas, jota kutsuttiin Cangrandeksi. Naisista, joiden välissä hän istui, lienee puolihämärään, lähimmäksi liettä vetäytynyt ollut hänen puolisonsa, tulen selvästi valaisema taas hänen sukulaisensa tai ystävättärensä. Merkitsevin katsein ja puoliääneen nauraen kerrottiin kertomuksia.

Tähän hilpeään ja vallattomaan seuraan astui arvokkaannäköinen mies, jonka isot piirteet ja pitkä puku tuntuivat olevan toisesta maailmasta. »Herra, tulen lämmittelemään lietesi ääreen», sanoi oudonnäköinen tulija samalla kertaa juhlallisesti ja ylenkatseellisesti, välittämättä mainita, että huolimattomat palvelijat olivat unhottaneet tai laiminlyöneet lämmittää hänen korkealla olevaa huonettaan, vaikka olikin kylmä marraskuunilta.

»Istuudu viereeni, hyvä Dante», vastasi Cangrande, »mutta jos tahdot seuramme iloksi lämmitellä, niin älä tuijota ääneti liekkiin, kuten tapasi on. Täällä kerrotaan juttuja, ja käsi, joka tänään on tertsiinejä takonut — astuessani tänään tähtitieteelliseen huoneeseeni kuulin kamaristasi kumeana lauluna runojen poljennollista lausuntaa — tuo tukeva käsi ei saa tänään kieltäytyä kevyesti tarttumasta leikkikaluun, pieneen hupaisaan juttuun. Anna loma jumalattarille» — hän tarkoitti kaiketi runottaria — »ja tyydy näihin ihaniin kuolevaisiin.» Scalalainen osoitti kevyin elein molempia vieressään olevia naisia. Kookkaammalle heistä, joka istui varjossa näennäisesti tunteettomana, ei väistyminen tullut mieleenkään, kun taas pienempi ja vilkkaampi antoi avuliaasti firenzeläiselle tilaa vieressään. Mutta tämä ei seurannut isäntänsä kehoitusta, vaan valitsi ylpeänä piirin päässä äärimmäisen istumapaikan. Joko hänelle oli vastenmielistä ruhtinaan kaksivaimoisuus — vaikkapa se saattoikin olla vain yhden illan huvia — tai tympäisi häntä hovinarri, joka istui lattialla Cangranden vieressä, hänen alasvaluneen vaippansa liepeellä.

Narri oli vanha, hampaaton ja mulkosilmä, suu lörpöttelystä ja makeisista veltostunut. Lukuunottamatta Dantea oli hän seurassa ainoa iäkäs. Hänen nimensä oli Gocciola, »Pisara», hänen tapansa kun oli tyhjennetyistä laseista herutella kurkkuunsa viimeiset tahmeat pisarat. Vierasta hän vihasi lapsekkaalla pahansuopeudella, sillä hän pelkäsi Danten kilpailevan hänen herransa suosiosta, joka ei juuri ollut valikoiva. Ilkkuvasti irvistellen julkeni hän nyt kiinnittää kauniin vierustoverinsa huomion runoilijan profilin varjoon, joka näkyi korkean huoneen valoisassa katossa. Danten varjo muistutti jättiläisnaista, jolla on pitkä, käyrä nenä ja riippuva huuli, kohtalon jumalatarta tai jotain senkaltaista. Vilkas tyttö ei voinut pidättää lapsellista nauruaan. Hänen vieressään istuva viisaskatseinen Ascanio auttoi häntä sitä peittämään kääntymällä Danten puoleen arvokkaan kunnioittavasti, josta hän tiesi tämän pitävän.

»Sinä Italian Homeros ja Vergilius», pyysi hän, »älä ylenkatso viatonta leikkiämme. Alennu seuraamme, mestari, ja kerro meille jotain, vaikka oletkin laulaja.»

»Minkä aineen olette valinneet», kysyi Dante, ei enää niin äreänä kuin alussa, mutta kuitenkin vielä tylynä.

»Täällä puhutaan viran äkillisestä vaihtamisesta, joka päättyy milloin mitenkin: hyvin, huonosti tai hullunkurisesti», vastasi nuorukainen ripeästi.

Dante näkyi miettivän. Hänen surumieliset silmänsä katselivat seuraa, johon hän ei näkynyt olevan aivan tyytymätön; sillä hän näki muutamia huomattavia päitä useiden typeräin rinnalla. »Onko kukaan teistä kertonut kaapunsa hyljänneestä munkista», kysyi hän suopeampana.

»Tietysti, Dante», vastasi vilpittömän näköinen, pitkäviiksinen panssaroitu soturi nimeltä Germano, ääntäen italiankieltä hieman saksalaiseen tapaan. »Kerroin juuri itse nuoresta Manucciosta, joka hyppäsi luostarinsa muurien yli päästäkseen sotilaaksi.»

»Hän teki oikein», selitti Dante, »hän oli erehtynyt taipumuksistaan.»

»Mestari», alkoi rohkea, jotakuinkin uhkea padualainen, Isotta-niminen nainen laverrella, »minä olen kertonut Helena Manentesta, jolta pyhät sakset olivat riistäneet jo muutamia kiharoita, kun hän äkkiä peitti muut käsillään ja peruutti pyhän lupauksensa. Hän oli nimittäin nähnyt kirkossa väkijoukossa lemmittynsä, joka oli raakalaisten orjuudesta pelastunut mitä ihmeellisimmällä tavalla ja joka nyt juuri ripusti irroitettuja kahleitaan» — hän aikoi lisätä: »muurille», mutta Dante keskeytti hänen pakinansa.

»Hän menetteli oikein», sanoi Dante, »sillä hän oli rakkaudelleen uskollinen. Mutta minä en tarkoita tällaisia tapauksia, vaan aivan toista, nimittäin sitä, kun munkki uskottomampana itselleen kuin kirkolle rikkoo pyhän, sisäisen lupauksensa ja hylkää kaapunsa, joka ei ole häntä ahdistanut, eikä tee sitä omasta halustaan, ei äsken heränneestä elämänilosta tai uudesta elinvoimasta, eikä myöskään siksi, että olisi huomannut erehtyneensä kutsumuksestaan, vaan tekee sen toisen mieliksi, vieraan tahdon johtamana, ehkäpä hartaasta kunnioituksesta toista kohtaan. Onko siitä jo kerrottu? Eikö? No niin, sitten minä kerron. Mutta sanohan, suosijani ja suojelijani, miten päättyy tällainen tarina?» Hän oli kääntynyt kokonaan Cangranden puoleen.

»Huonosti, ehdottomasti», vastasi tämä empimättä. »Ken vapaasti saa ottaa vauhdin hyppyyn, hän hyppää hyvin, mutta jota sysätään, hyppää huonosti.»

»Se on totta, herra», vakuutti Dante, »ja jos oikein ymmärrän, tarkoittaa apostolikin samaa kirjoittaessaan: mikä ei uskosta ole, on syntiä; toisin sanoen se, mikä ei johdu vakaumuksestamme tai luonteemme totuudesta.»

»Täytyykö munkkeja sitten niin välttämättömästi olla olemassa», nauraa hihitti joku hiljaa puolihämärästä, ikäänkuin ilmaistakseen, että on hyvä vapautua jokaisesta luonnottomasta tilasta.

Nämä rohkeat, harhauskoiset sanat eivät herättäneet mitään pahennusta, sillä tässä hovissa oli uskaliainkin puhe kirkollisista asioista sallittu, saatettiinpa sille nauraakin, jota vastoin peittelemätön tai varomaton sana hallitsijasta, hänen personastaan tai politikastaan saattoi olla tuhoisa.

Danten silmät etsivät puhujaa, joksi hän huomasi nuoren, ylhäisen papin. Tämä hypisteli sormillaan kallisarvoista ristiä, joka riippui hänen papinkaapunsa päällä.

»Minun puolestani ei munkkeja tarvita», vastasi firenzeläinen miettivästi. »Kuolkoot vain sukupuuttoon, niin pian kuin on noussut polvi, joka kykenee yhdistämään ihmissielun ylevimmät voimat, oikeudentunnon ja armeliaisuuden, mitkä eivät vielä näy soveltuvan yhteen. Hamaan tähän päivään saakka näkyy valtio pitävän huolta edellisestä, kirkko jälkimäisestä. Mutta koska armeliaisuuden harjoittaminen vaatii täysin epäitsekästä mieltä, osoittautuvat kaikki kolme munkkilupausta oikeutetuiksi, sillä, kuten kokemus opettaa, on helpompi kokonaan luopua maailman huvituksista kuin vain osaksi.»

»Eiköhän maailmassa ole enemmän huonoja kuin hyviä munkkeja», kysyi hengellinen epäilijä edelleen.

»Jos otamme huomioon inhimilliset heikkoudet, niin ei ole», arveli Dante. »Silloinhan täytyisi olla enemmän epäoikeudenmukaisia kuin oikeudenmukaisia tuomareita, enemmän pelkurimaisia kuin urhoollisia sotilaita, enemmän huonoja kuin hyviä ihmisiä.»

»Eikö sitten niin olekin», kuiskasi pappi puolihämärästä.

»Ei ole», ratkaisi Dante ja taivaallinen kirkkaus valaisi hänen ankarat piirteensä. »Eikö meidän filosofiamme kysy ja tutkistele, kuinka paha on tullut maailmaan. Jos suurin osa olisi pahoja, niin me kysyisimme, miten hyvä on tullut maailmaan.»

Nämä ylpeät, hämärät lauseet tekivät seuraan voimakkaan vaikutuksen, mutta herättivät samalla pelkoa, että firenzeläinen syventyisi skolastikaansa unohtaen kertomuksen.

Cangrande huomasi, että hänen nuori ystävättärensä vaivoin sai tukahutetuksi sievän haukotuksen. Hän puuttui siksi puheeseen ja kysyi: »Dante, ystäväni, aiotko kertoa meille oikein asiakirjoihin perustuvan tositapahtuman, vai kansansadun, vaiko oman seppelöidyn pääsi luoman tarinan?»

»Olen saanut aiheen eräästä hautakirjoituksesta», vastasi Dante hitaasti ja painavasti.

»Hautakirjoituksesta?»

»Niin! Näin sen vuosia sitten Paduan fransiskaaniluostarissa. Kivi, jossa se on, oli luostarinpuutarhan nurkassa, villin ruusupensaikon peitossa, ja sinne saattoi päästä vain jollei pelännyt nelinkontin ryömimistä eikä okaiden raapimista. Käskin luostarinpäällikön, tai oikeammin pyysin häntä, siirtämään kysymyksessä olevan kiven luostarinkirjastoon ja jättämään sen jonkun vanhuksen huostaan.»

»Mitä on sitten kiveen kirjoitettu», suvaitsi ruhtinaan puoliso välinpitämättömästi kysyä.

»Kirjoitus on latinankielinen», vastasi Dante, »ja näin kuuluva: 'Hic jacet monachus Astorre cum uxore Antiope. Sepeliebat Azzolinus'.»

»Mitä se merkitsee», kysyivät muut uteliaina.

Cangrande käänsi sujuvasti: »Tässä lepää munkki Astorre puolisonsa Antiopen rinnalla. Heidät hautasi Ezzelino.»

»Kauhea tyranni», huudahti ruhtinatar tunteellisena. »Hän on varmaankin antanut elävänä haudata molemmat, siksi että nämä rakastivat toisiaan, ja on vielä ilkkunut maan povessa olevalle uhrilleen kutsumalla häntä munkin puolisoksi. Julmuri!»

»Tuskin», vastasi Dante. »Minä puolestani en ole niin kuvitellut, eikä se myöskään ole historiallisesti todennäköistä. Ezzelino vainosi pikemmin kirkolle kuuliaisia kuin pyhän lupauksen rikkojia. Minä käsitän sanan 'sepeliebat' lempeämmässä merkityksessä: hän toimitti heille hautajaiset.»

»Juuri niin, firenzeläinen», huudahti Cangrande iloisena. »Käsityksesi on sama kuin minunkin. Ezzelino oli hallitsijaluonne ja oli — kuten nämä kerta kaikkiaan ovat — jonkun verran raaka ja väkivaltainen, mutta yhdeksän kymmenettä osaa hänen ilkitöistään on kansan ja pappien sepittämää.»

»Jospa niin olisi», huokasi Dante. »Tarinassani hän ei muuten esiinny vielä sinä hirviönä, joksi kronikka hänet syystä tai syyttä kuvaa; hänen julmuutensa alkaa nyt vasta ikäänkuin heikosti suupielissä kuvastua.»

»Mahtava ilmiö hän on, musta pörhöinen tukka otsallaan, jommoiseksi olet hänet helvetin asukkaana kuvannut kahdennessatoista laulussasi», lisäsi Cangrande innokkaasti. »Mistä olet saanut tuon mustatukkaisen pään?»

»Sinusta», vastasi Dante rohkeasti, ja Cangrande oli mielissään.

»Kertomukseni muut henkilöt», uhkasi hän hymyillen, »aion myös ottaa piiristänne ja nimittää teidän nimillänne, jos suvaitsette» — hän kääntyi ympärillä olevien puoleen. — »Teidän sisimpäänne en kajoa, sillä sitä en voi lukea.»

»Kasvonilmeeni ovat käytettävinäsi», lupasi suurenmoisesti ruhtinatar, jonka välinpitämättömyys alkoi hävitä.

Kiihtyvää murinaa kuului seurasta ja joka puolelta kajahti: »kertomuksesi, Dante, kertomuksesi!»

»Minä kerron», sanoi Dante ja alkoi.

* * * * *

Taivaallisen ihanana kesäpäivänä huilujen vienosti soidessa liukui seppelöity alus täynnä juhlapukuista väkeä Brentan nopeilla mutta rauhallisilla aalloilla, missä joki hennossa kaaressa lähenee Paduan kaupunkia, siihen vielä koskematta. Umberto Vicedomini ja Diana Pizzaguerra olivat häämatkallaan. Padualainen toi morsiantaan virran yläjuoksun varrella olevasta luostarista, jonne kaupungin vanhan tavan mukaan ylhäistä sukua olevat tytöt vetäytyivät ennen häitään hartautta harjoittamaan. Morsian istui keskellä alusta purppuranpunaisilla patjoilla sulhasen ja tämän edellisestä avioliitosta olevain kolmen kukoistavan pojan välissä. Umberto Vicedomini oli kätkenyt maan poveen nuoruutensa rakastetun, ruton raivotessa Paduassa viisi vuotta sitten, ja oli vanhan ja kivulloisen isänsä alituisista kehoituksista hyvin vastahakoisesti päättänyt mennä toisiin naimisiin, vaikka olikin vasta parhaassa miehuuden iässä.

Airot oli nostettu veneeseen ja alus sai liukua virran mukana. Venemiehet säestivät vienoa soittoa hiljaa hyräillen. Yhtäkkiä vaikeni sekä laulu että soitto. Kaikkien katseet suuntautuivat oikeanpuoliselle rannalle, jossa uljas ratsastaja orittaan hilliten tervehti suurin kädenliikkein aluksessa olevia. Arkaa hyminää kuului veneessä istuvien joukosta. Soutajat tempasivat päästään punaisen lakkinsa, koko hääväki nousi seisomaan pelokkain kunnioituksen ilmein, myöskin sulhanen, Diana ja pojat. Alamaisesti tervehtivin elein, puoleksi taivutetuin polvin, käännyttiin rantaa kohti niin äkkiä ja varomattomasti, että alus menetti tasapainonsa, kallistui oikeaan ja kaatui. Kuului kauhun huuto, veteen syntyi voimakas pyörre ja joen autiossa keskustassa näkyi veden pinnalle nousevia ja vajoavia ihmisiä sekä haaksirikkoutuneesta aluksesta irtaantuneita seppeleitä. Apua ei kuitenkaan tarvinnut hakea kaukaa, sillä hiukan alempana oli pieni valkama, jossa asui kalastaja ja lauttamiehiä. Tänä päivänä odotti siinä myöskin hevosia ja kantotuoleja, joiden oli määrä kuljettaa hääväki Paduaan.

Kummaltakin rannalta pyrki pelastusvene onnettomuuspaikalle. Toisessa seisoi vanhan takkupartaisen lautturin vieressä Ezzelino, Paduan tyranni, joka vasten tahtoaan oli ollut syypäänä haaksirikkoon, toisessa, vasemmalta rannalta tulevassa, oli nuori munkki soutajineen, joka juuri samana hetkenä kuin onnettomuus tapahtui oli lähtenyt viemään pölyistä pyhiinvaeltajaa virran yli. Veneet kohtasivat toisensa keskellä virtaa ja niiden välissä näkyi vedessä uiskentelevan jotain, joka näytti vaalealta hiuskimpulta. Munkki tarttui siihen päättäväisenä, ollen polvillaan veneessä ja kurottaen kauas kätensä, kun taas lautturi kaikin voimin nojasi veneen toista laitaa vasten. Vetäen paksusta hiustukosta sai munkki näkyviin pään, jonka silmät olivat ummessa. Ezzelinon tultua avuksi saatiin virrasta nostetuksi nainen, joka märkine vaatteineen painoi sangen paljon. Tyranni hyppäsi omasta veneestään toiseen ja katseli jonkinlaisella mielihyvällä elottomia kasvoja, joiden ilme oli uhmaava ja onneton; lienevätkö häntä sitten miellyttäneet voimakkaat piirteet vaiko niissä ilmenevä kuolemanrauha.

»Tunnetko hänet, Astorre», kysyi hän munkilta. Munkki pudisti päätään, ja Ezzelino lisäsi: »se on veljesi vaimo.»

Munkin katsellessa arasti ja säälivästi kalpeita kasvoja avautuivat uinuvat silmät.

»Vie hänet rantaan», käski Ezzelino, mutta munkki jätti naisen soutajansa huostaan. »Etsin veljeäni», huudahti hän, »kunnes löydän.» »Autan sinua», sanoi tyranni, »epäilen kuitenkin, voimmeko hänet pelastaa, sillä näin miten hän poikiaan syleillen vajosi.»

Sillaikaa oli Brenta jo tullut täyteen veneitä. Etsittiin ruumiita koukuilla, seipäillä ja verkoilla, ja hallitsijan nähtiin myös innokkaasti ottavan osaa sekä etsimiseen että ruumiiden nostamiseen.

»Tule munkki», sanoi hän lopuksi. »Täällä sinulla ei enää ole mitään tekemistä. Umberto on poikineen ollut syvyydessä jo siksi kauan, että heitä on mahdoton enää saada henkiin. Virta on kuljettanut heidät mukanaan ja laskee heidät rantaan, kun on heihin kyllästynyt. Mutta katsohan telttoja tuossa!» Brentan rannalle oli hääaluksella tulevien vastaanottamiseksi pystytetty joukko telttoja ja niihin oli nyt kannettu sekä kuolleita että valekuolleita, joiden ympärille oli kokoontunut Paduasta kiireimmiten saapuneita vaikeroivia sukulaisia ja palvelijoita. »Tuolla, munkki, on sinulle armeliaisuuden työtä. Tee mitä virkaasi kuuluu! Lohduta eläviä, hautaa kuolleita!»

Kun munkki oli astunut rannalle ja maan vouti kadonnut näkyvistä, tuli ihmistungoksessa häntä vastaan Diana, hänen veljensä morsian ja leski, lohduttomana mutta koettaen itseään hillitä. Raskaasta tukasta valui vielä vettä, mutta puku ei ollut sama kuin vedestä nostettaessa. Joku talonpoikaisvaimo oli nähtävästi säälistä antanut hänelle kuivan hameensa ja korvaukseksi ottanut kallisarvoisen hääpuvun.

»Hurskas veli», sanoi Diana kääntyen Astorren puoleen, »kantotuolissani on hämmingissä viety kaupunkiin joku toinen, joko elävä tai kuollut, ja minut on jätetty tänne. Saata minut appeni, sinun isäsi luo.»

Nuori leski oli erehtynyt. Vanhan Vicedominin palvelijat olivat taikauskosta ja arkuudesta jättäneet hänet oman onnensa nojaan, eikä siis hämminki ollut saattanut heitä ymmälle. He eivät uskaltaneet tuoda Dianaa leskenä äkkipikaisen vanhuksen luokse, eikä myöskään viedä sanomaa ukon omaisten kuolemasta.

Nähdessään useiden munkkitoveriensa tekevän laupeudentöitä sekä teltoissa että taivasalla suostui munkki Dianan pyyntöön. »Lähtekäämme», sanoi hän ja alkoi nuoren naisen kanssa astua kaupunkiin vievää tietä, josta jo saattoi nähdä taivasta kohti kohoavat tornit ja kimmeltävät kuvut. Tiellä kulki sadoittain ihmisiä, rantaan kiiruhtavia ja sieltä palaavia. Munkki ja Diana kävivät keskellä tietä puhumatta sanaakaan keskenään ja joutuen usein erilleen ihmisjoukossa, mutta löytäen aina taas toisensa. Kun he olivat tulleet esikaupunkiin, teollisuuden tyyssijaan, näkivät he kaikkialla ääneensä keskustelevia tai kuiskailevia ryhmiä — tapaturma Brentalla oli saanut koko väestön jalkeille. Osaaottaen ja uteliaina katseltiin nuorta paria — olihan toinen menettänyt veljensä, toinen sulhasensa.

Munkin ja Dianan tunsi jokainen lapsikin Paduassa. Vaikkei Astorrea pidettykään pyhimyksenä, oli hän kuitenkin tunnettu mallikelpoiseksi munkiksi. Häntä olisi voinut syystä kutsua Paduan kaupunginmunkiksi, siihen määrin kansa häntä kunnioitti ja oli hänestä ylpeäkin, kun hän miehekkäästi, vieläpä ilomielin, oli luopunut ylhäisen aatelissukunsa etuoikeuksista ja suunnattomasta omaisuudesta ja antautunut tinkimättä, henkensä uhalla, palvelemaan halvimpia ja köyhimpiä ihmisraukkoja ruton tai jonkin muun yleisen kulkutaudin raivotessa. Hänen ruskea kihara tukkansa, lempeä katseensa ja hieno, ylevä käytöksensä olivat sitä paitsi juuri niitä ominaisuuksia, joita kansa toivoo pyhimyksiltään ja jotka siis olivat sen mieleen.

Diana oli tavallaan yhtä kuuluisa jo kookkaan vartalonsakin vuoksi, jommoista kansa ihailee enemmän kuin hentoa kauneutta. Hänen äitinsä oli ollut saksalainen, muutamien arvelun mukaan vielä Staufien sukua, vaikkakaan ei suvun laillinen jäsen. Saksa ja Italia olivat siis yhteisvoimin luoneet hänen komean vartalonsa.

Vertaistensa seurassa Diana oli jäykkä ja ankara, mutta alempiaan hän kohteli ystävällisesti, kuunteli heidän huoliaan, antoi lyhyitä ja selviä neuvoja ja suuteli ryysyisintäkin lasta. Hän antoi lahjoja runsaasti ja empimättä, varmaankin siksi, että hän häpesi isänsä, vanhan Pizzaguerran puolesta, joka Vicedominin jälkeen oli Paduan rikkain mies ja viheliäisin saituri.

Niinpä Dianaan mieltynyt kansa naitti hänet kapakoissaan ja juttutuvissaan joka kuukausi jollekin ylhäiselle padualaiselle. Mutta todellisuus ei välittänyt näistä hurskaista toiveista. Kolme seikkaa oli kihlausta vaikeuttamassa: Dianan korkealle kaartuvat, usein synkät kulmakarvat, hänen isänsä itaruus ja veljensä Germanon uskollisuus tyrannia kohtaan, joka milloin tahansa saattoi kukistua ja viedä samalla uskollisen palvelijansa sukuineen perikatoon.

Hänet kihlasi vihdoin ilman rakkautta, kuten yleisesti tiedettiin, Umberto Vicedomini, joka nyt oli Brentan pohjassa.

Kumpikin kulkija oli niin vaipunut omaan suruunsa, ettei huomannut vilkasta supatusta, joka seurasi heidän kintereillään, tai ei välittänyt siitä. Väkijoukkoa ei kummastuttanut, että munkki kulki nuoren naisen kanssa, sillä siinä ei huomattu mitään merkillistä. Munkin velvollisuushan oli lohduttaa häntä ja olivathan he molemmat matkalla vanhan Vicedominin luokse lähimpinä ja luonnollisina sanantuojina tapahtumasta.

Naiset surkuttelivat, että Diana oli ollut ottamaisillaan miehen, joka olisi nainut hänet vain korvatakseen kalliin vaimovainajansa, ja valittivat samassa hengenvedossa, että hän jo ennen avioliittoa oli kadottanut tuon miehen.

Miehet sitävastoin pohtivat viisaan- ja tärkeännäköisinä kysymystä, jonka Paduan ensimäisen suvun neljän jäsenen hukkuminen Brentaan luonnollisesti oli herättänyt. Vicedominien rikkaudet olivat tulleet puheenparreksi. Perheen pään, yhtä tarmokkaan kuin viekkaan miehen, oli onnistunut päästä hyviin väleihin sekä Paduan moninkerroin kirotun tyrannin että kirkon kanssa, joka taas puolestaan oli tuominnut tyrannin kadotukseen. Koko elämänsä aikana hän ei ollut ottanut osaa minkäänlaiseen julkiseen toimintaan, vaan oli suunnannut koko sitkeytensä ja mallikelpoisen tahdonlujuutensa yhteen ainoaan päämäärään: sukunsa rikastuttamiseen ja sen menestymiseen. Nyt hänen työnsä oli hukkaan mennyttä. Hänen vanhin poikansa ja molemmat pojanpoikansa olivat Brentassa, hänen toinen ja kolmas poikansa olivat myös tänä onnettomana vuonna saaneet surmansa, toinen kaksi, toinen kolme kuukautta sitten. Vanhemman heistä oli tyranni ottanut mukaansa tuimalle sotaretkelle ja jättänyt taistelukentälle, ja nuorimman, josta ennakkoluuloton isä oli tehnyt venezialaismallisen suurkauppiaan, olivat merirosvot jossain Itämaiden rannikolla ristiinnaulinneet lunnaitten myöhästymisen takia. Neljännestä, Astorresta, oli tullut munkki. Padualaiset, jotka olivat kärkkäitä johtopäätösten tekoon, eivät hetkeäkään epäilleet, ettei isä tekisi mitä hyvänsä saadakseen poikansa peruuttamaan munkkilupauksensa. Kadulla kiisteltiin nyt kiihkeästi onnistuisiko hän ja suostuisiko poika.

Jouduttiin lopulta niin äänekkääseen ja kiivaaseen sanasotaan, ettei sureva munkkikaan enää voinut epäillä, ketä sanat »egli» ja »ella» [egli = hän (miespuolinen), ruotsin han, ella = hän (naispuolinen), ruotsin hon. Suom. huomautus] tarkoittivat, joita kuului väkijoukosta. Enemmän Dianan kuin itsensä vuoksi kääntyi hän siksi varjoisalle, ruohoakasvavalle pienelle kadulle, jonka hänen sandaalinsa hyvin tunsivat, se kun kulki hänen luostarinsa muurin vartta. Täällä oli niin viileätä, että melkein värisytti, mutta tännekin siimekseen oli jo ehtinyt tieto kauheasta tapahtumasta, joka oli vallannut kaikkien padualaisten mielet.

Paksusta muurista ulkonevan ruokasalin avoimista ikkunoista kuului luostariveljien keskustelua myöhästyneestä päivällispöydästä — onnettomuus Brentalla oli hävittänyt kaupungista kaikki aikakäsitteet — niin eripuraisena ja kimeänä, niin täynnä »-inibus» ja »-atibus» päätteitä — puhuttiin latinaa tai kiisteltiin dekretaleista lainatuilla lausetavoilla — ettei munkin ollut vaikea arvata saman pulmallisen kysymyksen olevan täälläkin ratkaistavana kuin kadulla. Vaikkei hän ehkä tiennytkään mistä, tiesi hän kuitenkin kenestä oli puhe. Mutta häneltä jäi huomaamatta —

Kesken kertomusta Danten silmät etsivät kuulijoiden joukosta ylhäistä pappia, joka oli piilossa vierustoverinsa takana.

— häneltä jäi huomaamatta kaksi kuopalla olevaa, palavaa silmää, jotka muurinaukosta tuijottivat häneen ja naiseen hänen rinnallaan. Ne silmät olivat kovaonnisen, kadotetun munkki Serapionin, joka kitui luostarissa sekä henkisesti että ruumiillisesti. Hänen liiaksi vilkas mielikuvituksensa oli heti päättänyt, että veli Astorre oli jo saanut tarpeekseen paastoista ja itsekidutuksesta pyhän Fransiskuksen sääntöjen mukaan, ja hän kadehti Astorrea vimmatusti niiden maallisten rikkauksien ja ilojen tähden, jotka kohtalon oikusta olivat tulleet hänen osakseen. Hän väijyskeli kotiinpalaavaa Astorrea voidakseen lukea hänen ilmeestään, mitä tämä oli tulevaisuuteensa nähden päättänyt, ja hänen katseensa ahmivat nuorta naista, josta hän ei voinut irroittaa silmiään.

Astorre ja hänen kälynsä suuntasivat kulkunsa neljän palatsin ympäröimälle pienelle torille ja astuivat komeimpaan palatsiin vievästä syvästä portista sisään. Pihalla he näkivät kahden miehen lepäävän kivipenkillä: kiireestä kantapäähän panssaroidun nuoren saksalaisen ja saraseeni-vanhuksen. Pitkällään oleva saksalainen oli pannut vaalean, hieman punertavatukkaisen nukkuvan päänsä istuallaan torkkuvan pakanan syliin. Vanhuksen lumivalkea parta nyökkäsi hänelle isällisesti. He kuuluivat molemmat Ezzelinon henkivartiastoon, jossa oli saksalaisia ja saraseeneja yhtä paljon. Ezzelino jäljitteli tässä suhteessa appeansa, keisari Fredrikiä. Tyranni oli siis täällä. Hän oli varmaankin katsonut velvollisuudekseen käydä vanhan Vicedominin luona. Astorre ja Diana kuulivatkin jo kierreportaisiin saakka Ezzelinon keskustelevan lyhyesti ja tyynesti, jota vastoin vanhus tuntui olevan aivan suunniltaan, puhui äreästi ja huusi. Munkki ja nainen seisahtuivat salin oven suuhun kalpeiden, pelosta vapisevien palvelijoiden joukkoon. Vanhus oli puristetuin nyrkein ja tuimasti kiroten ajanut nämä luotaan, kun he liian myöhään ja tuskin uskaltaen änkyttää olivat tuoneet hänelle sanoman rannalta. Vihdoin olivat he kuullessaan tyrannin pelottavat askeleet kokonaan jähmettyneet. Kuoleman uhalla oli kielletty ilmoittamasta tyrannin tulosta. Esteettömästi kuin aave astui hän koteihin ja taloihin.

»Ja sitä sinä, julmuri, kerrot niin tyynesti, kuin puhuisit hevosen tai viljan häviöstä», raivosi vanhus epätoivossaan. »Sinä olet vienyt minulta kaikki neljä, juuri sinä! Miksi piti sinun juuri sillä hetkellä ratsastaa rannalla, miksi piti sinun tervehtiä Brentalla soutavia? Sen teit sinä syöstäksesi minut turmioon. Kuuletko?»

»Kohtalo!» vastasi Ezzelino.

»Kohtaloko», huusi vanha Vicedomini. »Tähdistä lukemista, loihtimista, salaliittoja ja mestauksia, naisten heittäytymistä torneista katukiviin ja tuhanten nuolten lävistämien, sotaratsujen selästä kaatuneiden nuorukaisten surmaa mielettömissä, uhkarohkeissa taisteluissasi, sitä on hallituksesi ja toimintasi ollut, sinä kirottu Ezzelino. Veriselle tiellesi johdat meidät kaikki, sinun läheisyydessäsi muuttuu elämä ja kuolema väkivaltaiseksi ja luonnottomaksi, eikä kukaan enää heitä henkeään katuvaisena kristittynä kuolinvuoteellaan.»

»Teet minulle väärin», sanoi Ezzelino. »Minulla ei tosin ole kirkon kanssa mitään tekemistä, olen sen suhteen välinpitämätön, mutta en ole milloinkaan estänyt sinua tai vertaisiasi yhteydestä sen kanssa. Sen kyllä tiedät, muuten et uskaltaisi lähettää kirjeitä pyhälle paavinistuimelle. Mitä siinä paraikaa hypistelet käsissäsi, piiloitatko paavin sinettiä? Onko siinä sinun synninpäästösi, vai kirjekö se on? Anna tänne! Kirje, tosiaankin! Saanko sen lukea? Sinä sallit. Suosijasi, pyhä isä, kirjoittaa sinulle, että jos sukusi neljänteen ja viimeiseen poikaasi, munkkiin, saakka sammuisi, vapautetaan tämä ipse facto munkkilupauksistaan siinä tapauksessa, että hän palaa maailmaan omasta vapaasta tahdostaan. Viekas kettu, paljonko kultaa tämä pergamentti on sinulle maksanut?»

»Ilkutko minulle», valitti vanhus itkien. »Saatoinko muuta tehdä toisen ja kolmannen poikani kuoltua? Ketä varten minä olisin koonnut ja säästänyt? Madoilleko, vai ehkä sinulle? Tahdotko ryöstää omaisuuteni? Jollet, niin auta sitten minua, kummi», — ollessaan vielä pannaan julistamaton, oli Ezzelino nostanut kasteesta Vicedominin kolmannen pojan, joka sittemmin taistelukentällä uhrasi henkensä hänen puolestaan — »auta minua tekemään munkki taas maallikoksi ja saamaan hänet naimisiin, käske hänen niin tehdä, sinä kaikkivaltias, anna minulle siten korvaus pojastani, jonka surmasit. Auta minua, jos välität minusta.»

»Se ei ole minun asiani», vastasi tyranni tuntematta pienintäkään mielenliikutusta. »Hän ratkaiskoon asian itse. ’Vapaaehtoisesti’ sanotaan kirjeessä. Miksi pitäisi hänen jättää alansa, jos hän on hyvä munkki, kuten uskon. Senkö vuoksi, ettei Vicedominien suku sammuisi?

»Sinä lasteni murhaaja, kyllä huomaan, mitä tahdot. Toivot periväsi minut, voidaksesi minun rahoillani käydä järjetöntä sotaasi», sähisi vanhus, raivoten vihassaan. Samassa hän huomasi miniänsä, joka epäröivän munkin edellä kulkien oli tullut näkyviin palvelijoiden joukosta ja astunut kynnyksen yli. Huolimatta ruumiillisesta heikkoudestaan riensi vanhus häntä vastaan horjuvin askelin, tarttui hänen käsiinsä ja tempoi niitä kuin vaatien Dianaa edesvastuuseen onnettomuudesta, joka oli kohdannut heitä molempia. »Minne olet jättänyt poikani, Diana», läähätti hän.

»Hän makaa Brentan pohjassa», vastasi nuori nainen surullisena ja hänen siniset silmänsä tummenivat.

»Missä ovat kolme pojanpoikaani?»

»Brentassa», toisti Diana.

»Sinustako saan korvausta. Sinut kai saan pitää», nauroi vanhus kaameasti.

»Jos Kaikkivaltiaan tahto olisi niin ollut», vastasi Diana hitaasti, »kuljettaisivat joen aallot nyt minua ja omaisesi seisoisivat edessäsi minun sijastani.»

Diana vaikeni. Sitten valtasi hänet äkkiä kiivas viha. »Jos läsnäoloni sinua vaivaa, niin kysele Astorrelta. Olin jo kuollut, mutta hän nosti minut hiuksista haudan syvyydestä takaisin elämään.»

Vanhus huomasi nyt vasta poikansa, munkin, ja hänen ajatuskykynsä palasi niin nopeasti ja varmasti, että katkera vaikeroiminen näkyi sitä vaan terästäneen eikä lamauttaneen.

»Todellako. Hänkö pelasti sinut Brentasta. Hm, merkillistä! Herran tiet ovat sittenkin ihmeelliset.»

Hän tarttui munkin käsivarteen ja olkapäähän, kuin olisi hän tahtonut saada valtaansa sekä hänen ruumiinsa että sielunsa ja laahasi hänet mukanaan nojatuolinsa luo, johon hän vaipui puristaen yhä poikansa käsivartta. Diana seurasi heitä, lankesi polvilleen istuimen toiselle puolelle käsivarret riipuksissa, mutta kädet ristissä, ja painoi päänsä tuolin käsinojaan, niin että ainoastaan elottomalta esineeltä näyttävä vaalea hiussykkyrä jäi näkyviin. Tätä ryhmää vastapäätä istui Ezzelino nojaten oikealla kädellään kääröllä olevaan paavin kirjeeseen kuin valtikkaansa ikään.

»Poikani, poikani», marisi vanhus tulvillaan yhtaikaa todellista ja teennäistä hellyyttä, »ainoa ja viimeinen toivoni, vanhuuteni tuki ja sauva, ethän toki sinä murtune näihin vapiseviin käsiini. Ymmärräthän», jatkoi hän jo kuivemmalla ja asiallisemmalla äänensävyllä, »ett’et voi enää jäädä luostariin, kun asian laita kerta kaikkiaan on näin. Poikaseni, onhan toki kirkonsääntöjen mukaista, eikö niin, että luostarin päällikkö sallii munkin erota, jonka isä on köyhtynyt tai taudin näännyttämä, että poika voisi viljellä perintötilaansa ja elättää isäänsä. Minulle sinä olet vielä paljon välttämättömämpi. Kun eivät veljesi eivätkä veljenpoikasi enää ole elossa, olet sinä tästälähtien kantava sukumme elämänsoihtua. Sinä olet liekki, jonka minä olen sytyttänyt, ja mitä hyötyä on minulla siitä, että se luostarikammiossa sammuu ja häviää. Minä voin sinulle sanoa», — hän oli huomannut lempeissä, ruskeissa silmissä vilpitöntä myötätuntoa ja munkin kunnioittava käytös näytti lupaavan nöyrää kuuliaisuutta — »olen sairaampi kuin luuletkaan. Eikö niin, Isaskar?» Hän kääntyi taakseen laihan olennon puoleen, joka pieni pullo ja lusikka kädessä oli hiljaa tullut eräästä sivuovesta ja asettunut vanhuksen tuolin taakse ja nyt nyökäytti myöntävästi kalpeata päätään. »Aikani on pian lähteä, mutta sanon sinulle, Astorre, että ell’et täytä toivomustani, kieltäytyy isä-raukkasi astumasta tuonen purteen ja jää kyyryssä istumaan hämärän tuville.»

Munkki silitti hellästi vanhuksen kuumeista kättä, mutta sanoi kuitenkin lujana: »muista munkkilupaustani.»

Ezzelino kääri auki kirjeen.

»Munkkilupaustasi», alkoi vanha Vicedomini mairitella. »Höllä solmu! Katkaistu kahle! Kun vain liikahdat, niin se putoaa. Pyhä kirkko, jota sinun tulee kuulla ja kunnioittaa, julistaa ne mitättömiksi ja olemattomiksi. Tuosta voit lukea.» Hänen kuihtunut sormensa osoitti paavin sinetillä vahvistettua pergamenttia.

Munkki lähestyi kunnioittavana hallitsijaa, sai häneltä kirjoituksen ja luki sen kahden silmäparin tarkkaamana. Hänen päätään pyörrytti ja hän astui askeleen taaksepäin, kuin olisi hän seisonut tornin huipulla ja tuntenut kaidepuiden äkkiä siirtyvän.

Ezzelino tuli horjuvan avuksi lyhyesti kysymällä: »Munkki, kenelle olet lupauksesi tehnyt, itsellesikö vai kirkolle?»

»Molemmille tietysti», huusi vanhus suuttuneena. »Tuo on vain kirottua viisastelua. Poikaseni, ole varuillasi hänen suhteensa, hän tahtoo tehdä meidät keppikerjäläisiksi.»

Tuntematta mitään vihaa vannoi Ezzelino tarttuen partaansa: »kun Vicedomini kuolee, perii hänen poikansa munkki hänet ja perustaa, siinä tapauksessa että suku sammuu häneen ja hän rakastaa minua ja synnyinkaupunkiaan, laajan ja suurenmoisen vaivaistalon, josta kaikki sata kaupunkia» — hän tarkoitti Italian kaupunkeja — »tulevat meitä kadehtimaan. No, kummi, kun et minua enää voi syyttää saaliinhimosta, sallinet minun tehdä munkille vielä pari kysymystä. Suostutko?»

Vanhuksen valtasi nyt sellainen kiukku, että hän sai kouristuksia, mutta hän ei kuitenkaan päästänyt munkin kättä, johon hän taas oli tarttunut.

Isaskar kohotti varovasti hänen kalpeille huulilleen väkevänhajuisella nesteellä täytetyn lusikan. Kituva vanhus jaksoi tuskin kääntää pois päätään. »Jätä minut rauhaan, sinä olet voudinkin lääkäri», voihki hän sulkien silmänsä.

Juutalainen katsoi tyranniin kiiltävän mustine, viisaine silmineen, ikäänkuin pyytäen vanhuksen epäluuloa anteeksi.

»Tuleeko hän tajuihinsa», kysyi Ezzelino.

»Luultavasti», vastasi juutalainen. »Hän elää vielä ja herää kaiketi vähäksi aikaa. Pelkään kuitenkin ettei hän enää saa nähdä auringonlaskua.»

Tyranni käytti hyväkseen tilaisuutta puhuakseen Astorren kanssa, joka hoiti tainnuksissa olevaa isäänsä.

»Vastaa minulle, munkki», sanoi Ezzelino haroen mielitapaansa sormillaan tuuheata partaansa, »onko kolme munkkilupaustasi, jotka vähän yli kymmenen vuotta sitten annoit, — otaksun sinut nyt kolmenkymmenen ikäiseksi — ollut sinulle suurikin uhraus?»

Astorre loi hallitsijaan puhtaan katseensa ja vastasi empimättä: »köyhyys ja kuuliaisuus eivät ole olleet mitään uhrauksia. En välitä omaisuudesta ja minun on helppo totella.» Hän pysähtyi ja punastui.

Tyrannia miellytti tämä miehekäs siveys. »Onko isäsi tyrkytellyt tai houkutellut sinua rupeamaan munkiksi», kysyi hän johtaen keskustelun toisaanne.

»Ei ole», sanoi Astorre. »Kuten sukupuustamme näkee, on meidän suvussamme jo kauan kolmesta tai neljästä pojasta nuorin aina ruvennut munkiksi, siksikö ehkä, että Vicedomineilla olisi esirukoilija vaiko perheen omaisuuden ja vallan säilyttämiseksi; olipa miten hyvänsä, tämä tapa on vanha ja arvossapidetty. Jo nuorena tiesin kohtaloni, joka ei ollut minulle vastenmielinen. Minua ei ole pakoitettu munkiksi.»

»Entä kolmas», lisäsi Ezzelino, tarkoittaen kolmatta munkkilupausta. Astorre ymmärsi hänet ja vastasi punastuen uudelleen, joskin lievemmin kuin äsken: »se ei ole ollut minulle helppo, mutta olen senkin voinut täyttää samoin kuin muutkin munkit, jotka ovat saaneet hyviä neuvoja. Minua opetti pyhä Antonius», lisäsi hän kunnioittavasti.

* * * * *

»Tämä ansiorikas pyhimys eli muutamia vuosia Paduassa fransiskaanien parissa kuten, arvoisat ystäväni, tiedätte», selitti Dante.

»Sitäkö emme tietäisi», sanoi eräs kuulijoista leikillisesti. »Olemmehan toki osoittaneet kunnioitustamme siellä luostarinlammikossa uiskentelevalle pyhänjäännökselle, tarkoitan hänelle, joka muinoin tämän pyhimyksen saarnasta kääntyi, kieltäytyi liharavinnosta, pysyi lujana päätöksessään ja nyt vielä vanhana, ankarana vegetarina» — hän nieli lopun pilapuheestaan, Dante kun rypisti hänelle otsaansa.

* * * * *

»Mitä hän sinulle neuvoi», kysyi Ezzelino.

»Käsittämään munkin tehtävän aivan yksinkertaisesti täsmälliseksi viraksi, jokseenkin samantapaiseksi kuin on sotapalvelus, jossa myös vaaditaan kuuliaisia lihaksia ja kieltäymystä, vaikkei kunnon soturi saa siinä kieltäymystä huomata. Otsani hiessä viljelemään maata, syömään ja paastoamaan kohtuullisesti, olemaan ripittämättä nuoria naisia, sekä tyttöjä että aviovaimoja, vaeltamaan Jumalan kasvojen edessä ja palvelemaan Neitsyt Maariaa yhtä puhtaasti kuin messukirjassa säädetään.»

Tyranni hymyili. Sitten ojensi hän siunaten tai varoittaen oikean kätensä munkkia kohti ja sanoi: »sinua onnellista johtaa tähti. Nykyinen päiväsi syntyy helposti eilisestä ja vaihtuu huomaamattasi huomeneksi. Sinun osasi ei ole niinkään vähäinen, harjoitat laupeuden töitä, joita kunnioitan, vaikka oma tehtäväni onkin toinen. Jos palaisit maailmaan, jonka lakeja oppisit tuntemaan liian myöhään, muuttuisi kirkas tähtesi vaivaiseksi virvatuleksi ja sammuisi sihisten muutaman kerran surkeasti liekehdittyään, taivaan ilkkuessa sille.

»Paduan hallitsijana puhun sinulle vielä eräästä asiasta. Elämäsi on ollut kansalleni kohottavaa ja kieltäymystä opettavaa. Köyhimmällekin olet tuottanut lohdutusta, kun hän on huomannut ravintosi yhtä niukaksi ja päivätyösi yhtä raskaaksi kuin omansa. Jos hylkäät kaapusi, ylhäisenä kosit ylhäistä ja nautit täysin siemauksin sukusi rikkauksista, niin on kuin riistäisit kansalta sen omaisuutta, se kun on tottunut pitämään sinua vertaisenaan. Se saisi aikaan tyytymättömyyttä, enkä ihmettelisi, vaikka siten nostaisit vihaa, tottelemattomuutta ja kapinaakin. Punoutuvathan asiat aina toisiinsa.

»Minä ja Padua emme tule toimeen ilman sinua. Kauneutesi ja ritarillisuutesi pistää kansan silmään, samoin rohkeutesi, joka on suurempi tai ainakin jalompi kuin talonpoikaisten veljiesi. Jos kansa vimmoissaan tahtoo surmata hänet» — hän osoitti Isaskaria — »siksi että hän koettaa parantaa isääsi, niinkuin oli käydä hänelle viimeisen ruton aikana, kuka silloin puolustaa häntä, niinkuin sinä puolustit mieletöntä joukkoa vastaan, kunnes minä ehdin sitä hillitsemään?»

»Isaskar, koeta sinäkin puolestasi saada munkki vakuutetuksi», sanoi Ezzelino ja kääntyi lääkärin puoleen hymyillen julmasti. »Hän ei saa jättää kaapuaan jo sinunkaan tähtesi.»

»Herra», puhui juutalainen supattaen, »tuo järjetön kohtaus, jonka rankaisit yhtä oikeudenmukaisesti kuin verisesti, tuskin uudistuu sinun valtikkasi suojassa, ja mitä minuun tulee, ei hänen ylhäisyytensä saa minun tähteni jäädä naimattomaksi, sillä minä uskon suvun jatkuvaisuuden Jumalan korkeimmaksi siunaukseksi.»

Ezzelinoa huvitti juutalaisen harkittu vastaus. »Mihin suuntaan käyvät sinun omat ajatuksesi, munkki», kysyi hän.

»Ne pysyvät vielä paikoillaan. En toivoisi kuitenkaan isäni enää heräävän — Jumala antakoon anteeksi syntisen toivomukseni — ettei minun tarvitsisi olla kova häntä kohtaan. Jospa hän vain jo olisi saanut pyhän ehtoollisen!» Astorre suuteli kiihkeästi tajuttoman isänsä kasvoja ja vanhus tuli siitä taas tajuihinsa.

Tointunut vanhus oli huokailevinaan raskaasti, nosti väsyneesti silmänluomensa ja katseli tuuheiden kulmakarvojensa alta rukoilevasti munkkia. »Kuinka olet päättänyt, mitä määräät minulle, rakkaani? Taivaanko vai helvetin?»

»Isä», pyysi Astorre liikutettuna, »päiväsi ovat lopussa ja hetkesi on lyönyt. Unhota maalliset huolesi ja surusi, ajattele sieluasi. Katso, pappisi ovat jo koolla täällä — hän tarkoitti kaupungin kirkon pappeja — ja odottavat saavansa antaa sinulle ehtoollista.»

Niin olikin. Ovi oli hitaasti avautunut viereiseen huoneeseen, josta loisti heikko, päivällä tuskin huomattava kynttilänvalo. Sieltä kuului vienoa kuorolaulua ja hiljaista, väräjöivää kellonsoittoa.

Vanhus tunsi jo vajoavansa Lethen kylmään virtaan ja tarttui munkkiin kuten pyhä Pietari muinoin Vapahtajaan Genetsaretin merellä. »Teethän sen minun tähteni», sopersi hän.

»Kun vaan voisin, jospa saisin», huokaili munkki. »Kaikkien pyhien nimessä, ajattele ijäisyyttä, isä, jätä kaikki maallinen. Hetkesi on tullut.»

Tämä peitetysti lausuttu kielto sytytti Vicedominin viimeisen elonkipinän liekkeihin. »Tottelematon, kiittämätön poika», huusi hän vimmoissaan.

Astorre viittoi papit luoksensa.

»Hitto vieköön», raivosi vanhus, »pysykää minusta kaukana voiteinenne ja kakkuinanne! Minulla ei ole enää mitään menettämistä, olen jo tuomittu ja jään siksi taivaan ilojenkin keskellä, jos vain poikani kevytmielisesti hylkää pyyntöni ja hävittää sukumme viimeisen idun.»

Kauhistunut munkki, jota moinen julkea kirkon häpäiseminen syvästi järkytti, näki isänsä olevan auttamattomasti ikuisen kadotuksen partaalla. Hän oli siitä varmasti vakuutettu — kuten minäkin hänen sijassaan olisin ollut ja heittäytyi polvilleen kuolevan isänsä eteen rukoillen kyynelten vieriessä, synkän epätoivon vallassa: »isä, rukoilen sinua, armahda itseäsi ja minua.»

»Lähteköön vanha kettu omille mailleen», mumisi tyranni, mutta munkki ei häntä kuullut.

Hän antoi hämmästyneille papeille taas merkin sielumessun aloittamiseen.

Silloin kyyristyi vanhus kokoon kuin uppiniskainen lapsi ja pudisteli harmaahapsista päätään.

»Menköön juonittelija matkoihinsa», sanoi Ezzelino kuuluvammin.

»Isä, isä», nyyhkytti munkki sydän pakahtumaisillaan säälistä.

»Teidän ylhäisyytenne, kristitty veljeni, oletteko valmis vastaanottamaan Luojanne ja Vapahtajanne», kysyi eräs papeista epäröiden. Vanhus vaikeni.

»Vastatkaa minulle, pysyttekö lujana uskossa pyhään Kolminaisuuteen», kysyi pappi jälleen ja tuli kalmankalpeaksi kuullessaan kuolevan Vicedominin huutavan voimakkaalla äänellä: »en pysy, enkä usko, kielletty olkoon ja häväisty ja —»

»Vaikene», huusi munkki ja hypähti seisaalleen. »Täytän tahtosi. Olen valmis mihin tahansa, kunhan et syöksy helvetin tuleen».

Vanhus huokasi, kuin olisi hän suorittanut raskaan työn ja katseli keventynein mielin, melkeinpä tyytyväisenä ympärilleen. Hän haparoi Dianan vaaleaa tukkaa, koetti auttaa häntä nousemaan, otti hänen kätensä, joka ei estellyt, avasi munkin kouristuneen käden ja liitti ne yhteen.

»Pyhään sakramenttiin kelvolliset», riemuitsi hän ja siunasi parin. Munkki ei vastustanut ja Diana sulki silmänsä.

»Nyt joutukaa, kunnianarvoisat isät, on luullakseni kiire, ja minä olen kristillisessä mielentilassa.»

Munkki ja hänen morsiamensa aikoivat vetäytyä pappisjoukon taakse mutta ehtivät ottaa ainoastaan pari askelta, kun kuoleva vanhus mumisi: »jääkää, että lohdutusta saaneet silmäni voivat nähdä teidät yhdistettyinä, kunnes sammuvat.» Astorren ja Dianan täytyi käsi kädessä jäädä odottamaan itsepintaisen vanhuksen katseen sammumista.

Hän supatti lyhyen synnintunnustuksen, sai pyhän ehtoollisen ja erosi elämästä pappien voidellessa hänen jalkopohjiaan ja huutaessa valtavasti hänen jo kuuroille korvilleen: »erkane, kristitty sielu». Kuolleilla kasvoilla kuvastui selvästi petoksen onnistumisen ilo.

Muiden polvistuessa tyranni seurasi istualtaan tyynellä tarkkaavaisuudella pyhää toimitusta, melkein kuin outoja tapoja katsellen tai samoin kuin tiedemies tarkastelee kivihautaan kuvattua muinaisajan kansan uhritoimitusta. Sitten hän nousi paikaltaan, meni kuolleen luo ja painoi kiinni hänen silmänsä.

Tämän tehtyään tyranni kääntyi Dianan puoleen ja sanoi: »jalosukuinen neiti, arvelen, että meidän on lähdettävä kotiin. Luulen vanhempienne jo kaipaavan teitä, vaikka tietävätkin teidän pelastumisestanne. Sitäpaitsi on yllänne oleva puku liian halpa sopiakseen teille».

»Olen teille kiitollinen, ruhtinas, ja seuraan teitä,» vastasi Diana pitäen kättään yhä vielä munkin kädessä. Diana oli tähän saakka välttänyt tulevan puolisonsa katsetta, mutta nyt hän katsoi munkkia suoraan silmiin, samalla kuin hänen poskillensa nousi hehkuva puna, ja sanoi matalalla mutta sointuvalla äänellä: »Herrani ja valtiaani, emme voineet antaa isämme sielun joutua kadotukseen, siksi tulin omaksenne. Osoittakaa minulle suurempaa uskollisuutta kuin luostarille. Veljenne ei rakastanut minua. Suokaa minulle anteeksi, että puhun näin; sanon yksinkertaisesti totuuden. Olen teille hyvä ja kuuliainen vaimo, mutta minussa on kaksi ominaisuutta, joita pyydän kohtelemaan varovasti. Olen kiivas, kun kajotaan oikeuksiini ja kunniaani ja kiusallisen tarkka siinä, ettei minulle saa luvata mitään, jota ei täytetä. Lapsenakaan en voinut sellaista kestää, ainakin kärsin siitä syvästi. En pyydä paljoa, enkä mitään mahdotonta, mutta mitä minulle kerran luvataan, on täytettävä. Menetän muuten kaiken luottamukseni, sillä minua loukkaa vääryys syvemmin kuin naisia tavallisesti. Mutta näin en saa puhua teille, herrani ja valtiaani, jota tuskin vielä tunnen. Minun tulee vaieta. Jääkää hyvästi, puolisoni, ja antakaa minun surra veljeänne yhdeksän päivää». Hän irroitti hitaasti kätensä munkin kädestä ja katosi tyrannin seurassa.

Papit olivat sillaikaa kantaneet ruumiin palatsin kappeliin, jossa he asettivat sen paareille ja siunasivat.

Astorre oli jäänyt yksin huoneeseen yllään menetetty munkkikaapu, jonka alla sykki katuva sydän. Palvelijat, jotka olivat tarpeeksi kuulleet ja päässeet perille omituisesta tapahtumasta, lähestyivät häntä arasti ja nöyrästi. Kunnianarvoisen munkin muuttuminen maallikoksi ja otaksuttu pyhänsolvaus, joka oli tapahtunut munkkilupausten rikkomisessa, — kirjeen sisällyksestä he eivät tienneet — oli järkyttänyt ja peloittanut heitä vielä enemmän kuin isäntien vaihto. Munkki ei voinut surra isäänsä. Kun hän taas oli päässyt henkiseen tasapainoon, hiipi hänen sydämeensä epäluulo — mitä sanonkaan — hänet valtasi kauhistava tietoisuus siitä, että hänen kuoleva isänsä oli väärinkäyttänyt hänen herkkäuskoisuuttaan ja sääliään. Hän huomasi vanhuksen epätoivon olleen salattua petosta ja julman herjauksen kuoleman kynnyksellä harkittua juonittelua. Vastahakoisesti, miltei vihoissaan hän ajatteli naista, joka oli tullut hänen omakseen. Häntä houkutteli oikullinen, munkkimainen päähänpisto rakastaa Dianaa ainoastaan velivainajansa sijaisena, mutta hänen terve järkensä ja rehellinen mielensä tuomitsivat tämän häpeälliseksi itsepuolustukseksi.

Kun Astorre tiesi omistavansa Dianan, hän ei voinut olla ihmettelemättä tulevan vaimonsa pontevaa puhetta, ankaraa totuudenrakkautta ja sitä, miten asiallisesti ja arkailematta hän oli selvitellyt heidän suhdettaan, paljon karheammin ja todellisemmin kuin legendan vienot naisolennot. Hän oli kuvitellut naisia viehkeämmiksi.

Munkki huomasi äkkiä olevansa veljeskunnan puvussa ja ymmärsi tunteensa ja ajatuksensa hyvin ristiriitaisiksi tuon puvun kanssa. Hän häpesi kaapuaan, se rupesi häntä vaivaamaan ja hän komensi: »tuokaa minulle maallinen puku». Toimeliaat palvelijat ympäröivät hänet, ja hän astui pian heidän piiristään velivainajansa puvussa, joka soveltui hänelle hyvin, he kun olivat olleet melkein yhdenkokoisia.

Hänen isänsä narri, Gocciola, heittäytyi samassa hänen jalkoihinsa osoittaen kunnioitustaan ja anoen eroa toimestaan ja pyysi samalla lupaa viranvaihtoon, sillä hän oli väsynyt elämään, hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, eikä hänen sopinut lähteä maailmasta kilisevässä narrinkaavussa. Näin vaikeroiden hän sieppasi pois heitetyn munkkikaavun, johon palvelijat eivät olleet uskaltaneet koskea. Mutta hänen kirjavissa aivoissaan tapahtui yhtäkkiä keikahdus ja hän lisäsi himokkaasti: »ennenkuin sanon maailmalle ja sen pettymyksille jäähyväiset, tahtoisin kuitenkin kerran vielä syödä amarelleja. Häät eivät taidakaan olla tästä talosta kaukana.» Hän nuoli suupieliään harmahtavalla kielellään, polvistui munkin eteen, pudisteli kulkusiaan ja juoksi tiehensä, laahaten munkkikaapua perässään.

* * * * *

»Amarelleiksi tai amareiksi kutsutaan padualaisia hääleivoksia», selitti Dante, »niissä olevan kitkerän mantelinmaun vuoksi ja samalla leikillisesti viitaten ensimäisen konjugatsionin verbiin.» Tässä pysähtyi kertoja hetkeksi ja varjostaen kädellään otsaansa ja silmiään mietti kertomuksensa jatkoa.

Cangranden eteen astui hänen hovimestarinsa, Burcardo-niminen elsassilainen, arvokkain askelin, kumartaen syvään ja pyytäen laajasanaisesti anteeksi, että tuli seuraa häiritsemään tarvitessaan Cangranden määräystä jossain taloudellisessa asiassa. Italian ghibelliniläisissä hoveissa eivät saksalaiset siihen aikaan olleet harvinaisuuksia, päinvastoin heitä etsittiinkin ja pidettiin parempina kuin kotimaisia miehiä heidän rehellisyytensä ja hovimenojen ja -tapojen synnynnäisen tajuamisensa vuoksi.

Kun Dante taas nosti päätään, huomasi hän elsassilaisen ja kuuli hänen puhuvan italiaa, jossa kovat ja pehmeät äänteet lakkaamatta sekoittuivat, tuottaen hoville huvia mutta loukaten kipeästi runoilijan herkkää korvaa. Dante katseli kauan kahta nuorukaista, Ascaniota ja panssaroitua sotilasta. Viimein hänen miettivä katseensa pysähtyi molempiin naisiin, kertomuksesta elostuneeseen Diana-ruhtinattareen, jonka marmorinvalkeille poskille oli noussut heikko puna, ja miellyttävään ja koruttomaan Antiopeen, Cangranden ystävättäreen. Dante jatkoi:

* * * * *

Vicedominien palatsin takaa alkoi laaja maa-alue, joka ulottui kaupungin lujiin, paksuihin muureihin saakka. Tämän ylhäisen suvun sammuttua on kysymyksessä oleva paikka kokonaan muuttunut. Tällä maa-alueella oli karjalaitumia, aitauksia, joissa pidettiin hirviä ja metsäkauriita, kalarikkaita lampia, varjoisaa metsää ja aurinkoisia viinitarhoja. Eräänä kirkkaana aamuna, seitsemän päivää isänsä kuoleman jälkeen, istui munkki Astorre seeterin tummassa varjossa, selkä puunrunkoa vasten ja kengänkärjet paahtavassa auringonpaisteessa. Munkki-Astorren nimen hän säilytti koko lyhyen elämänsä ajan padualaisten kesken, vaikkakin oli tullut maallikoksi. Hän istui tai oikeammin makasi vastapäätä suihkukaivoa, jonka vesi kumpusi viileänä vuona välinpitämättömän näköisen kivinaamion suusta. Läheisyydessä oli kivipenkki, mutta munkki oli valinnut istuimekseen rehevän, pehmeän nurmen.

Hänen siinä miettiessään tai unelmoidessaan hyppäsi kaksi nuorta miestä, toinen panssaroituna, toinen huolellisesti puettuna, vaikkakin matkatamineissa, pölyisten hevosten selästä palatsin edustalla olevalle torille, jonne keskipäivän aurinko jo paistoi. Ratsastajat, Germano ja Ascanio, olivat voudin suosikkeja ja munkin lapsuudentovereja, joiden kanssa hän oli opiskellut ja leikkinyt kuin veli viiteentoista ikävuoteensa eli novisiksi tulemiseensa saakka. Ezzelino oli lähettänyt nämä molemmat appensa, keisari Fredrikin luokse.

(Dante pysähtyi, ja kumarsi suuren vainajan muistolle.)

Suoritettuaan tehtävänsä he palasivat Paduaan tuoden mukanaan tyrannille päivän uutisen, keisarin kansliassa kopioidun jäljennöksen kristitylle papistolle kirjoitetusta ylimmän sielunpaimenen kirjeestä, jossa pyhä isä koko maailmalle soimaa nerokasta keisaria mitä törkeimmästä jumalattomuudesta.

Huolimatta siitä, että heille oli uskottu tärkeitä, ehkäpä kiireellisiäkin tehtäviä ja heidän huostassaan oli vaarallinen asiakirja, eivät he voineet sivuuttaa lapsuudentoverinsa kotia, ratsastaessaan tyrannin palatsille. Lähinnä Paduaa olevassa majatalossa, missä he nousematta satulasta olivat syöttäneet ja juottaneet hevosiaan, oli puhelias ravintoloitsija kertonut heille kaupunkia kohdanneesta suuresta onnettomuudesta ja vielä suuremmasta harmista, hääaluksen haaksirikosta ja munkkikaavun hylkäämisestä melkein kaikkia yksityisseikkoja myöten. Astorren ja Dianan kihlauksesta he eivät olleet kuulleet, sillä siitä ei vielä julkisesti tiedetty.

Te murtumattomat kahleet, jotka yhdistätte lapsuudentovereita! Astorren ihmeelliset vaiheet eivät antaneet näille kahdelle rauhaa, ennenkuin he omin silmin saivat nähdä ystävänsä, jonka he nyt taas olivat saaneet omakseen. Monen vuoden kuluessa he olivat nähneet munkin ainoastaan sattumalta kadulla, jolloin olivat tervehdykseksi nyökäyttäneet hänelle päätään, tosin ystävällisesti ja vilpittömän kunnioittavasti, mutta samalla sentään jonkun verran vieraasti.

Gocciola, joka heidän tullessaan palatsin pihalle istui matalalla muurilla syöden vehnästä ja heiluttaen jalkojaan, vei heidät puutarhaan. Kulkiessaan nuorukaisten edellä narri puhui vain omista asioistaan; ne näyttivät olevan hänelle talon onnetonta kohtaloa paljon tärkeämmät. Hän kertoi palavasti toivovansa autuaallista kuolemaa ja nieli samassa loput vehnäsestä, sitä hatarilla hampaillaan pureskelematta, niin että oli vähällä tukehtua. Nähdessään hänen hullunkuriset ilmeensä ja kuullessaan hänen hartaan ikävöimisensä luostariin, purskahti Ascanio niin raikkaaseen nauruun, että taivas varmaankin olisi siitä kirkastunut, ellei se olisi jo muutenkin näyttänyt niin iloiselta ja loistavissa väreissään hekumoivalta.

Ascanio sai vastustamattoman halun tehdä pilaa »Pisarasta» vapautuakseen hänen rasittavasta seurastaan. »Gocciola-raukka», alkoi hän, »luostariin saakka et koskaan pääse, sillä — mitä suurimpana salaisuutena uskon sen sinulle — tyranni-setäni on iskenyt sinuun halukkaat silmänsä. Jos tahdot tietää, on hänellä neljä narria: stoalainen, epikurolainen, platonikko ja skeptikko. Kun ankara hallitsija on leikkisällä päällä antaa hän heille merkin asettua salin neljään nurkkaan, jonka kaarevassa katossa taivas kiinto- ja kiertotähtineen heloittaa. Setäni astuu sitten keskelle huonetta, taputtaa käsiään ja neljän filosofin täytyy hypiskellen vaihtaa nurkkaa. Stoalainen päätti toissapäivänä ulisten ja vaikeroiden päivänsä, siksi että oli yhtäpäätä niellyt monta naulaa makarooneja, pohjaton kun oli. Setäni on ohimennen ilmoittanut minulle aikovansa ottaa uuden narrin vainajan paikalle ja pyytävänsä sinua, Gocciola-parka, munkilta, uudelta isännältäsi perintöverona. Niin on nyt asianlaita. Ezzelino tavoittelee sinua. Kuka tietää, vaikkapa olisi jo takanasi.» Tällä Ascanio viittasi siihen, että tyranni saattoi ilmestyä odottamatta minne tahansa, jonka johdosta padualaiset olivat alituisessa pelossa ja vavistuksessa. Gocciola kirkaisi, kuin olisi mahtavan hallitsijan käsi jo laskeutunut hänen olalleen, katseli ympärilleen ja vaikka näkikin vain oman lyhyen varjonsa, juoksi hän hampaat kalisten piiloon.

* * * * *

»Pyyhin kertomuksesta Ezzelinon narrit», sanoi Dante keskeyttäen puheensa ja tehden kädellään liikkeen kuin olisi kirjoittanut eikä kertonut. »Ascanio valehteli, koska tämä piirre ei sovi tyranniin. Ei ole yleensä luultavaa, että niin vakava ja pohjaltaan jalo luonne kuin Ezzelino olisi viitsinyt elättää narreja ja nauttinut heidän typeristä kujeistaan.» Tämän pistoksen Dante suuntasi selvästi isännälleen, jonka vaipan liepeellä Gocciola istui ja virnisteli runoilijalle.

Cangrande ei ollut huomaavinaan viittausta, mutta päätti maksaa sopivassa tilaisuudessa moninkerroin.

Tyytyväisenä, melkeinpä hilpeänä Dante jatkoi:

* * * * *

Vihdoin he huomasivat maallikoksi muuttuneen munkin, joka, kuten mainitsin, nojasi pinjan runkoa vasten —

»Seeterin runkoa vasten, Dante», oikaisi tarkkaavaksi käynyt ruhtinatar.

— nojasi seeterin runkoa vasten ja lämmitteli jalkateriään auringonpaisteessa. Hän ei huomannut molemmilta puolin lähestyviä ystäviään, niin kokonaan hän oli vaipunut haaveiluun, olipa se sitten tyhjää tai hyvinkin sisältörikasta. Vallaton Ascanio kumartui ja taittoi ruohonkorren, jolla kutkutteli munkin nenää, niin että tämä aivasti lujasti kolme kertaa. Astorre tarttui ystävällisesti lapsuuden toveriensa käteen ja veti heidät nurmelle viereensä kummallekin puolelleen. »No, mitä sanotte siitä», kysyi hän pikemmin arkana kuin uhmaavana.

»Ensiksi lausun vilpittömän kiitokseni luostarillesi ja sen esimiehelle», sanoi Ascanio leikillisesti, »että olet säilynyt siellä niin virkeänä. Olet nuoremman näköinen kuin me kumpikaan. Maallikon ahdas puku ja sileäksi ajettu leuka nuorentavat sinua luultavasti myöskin. Sinä olet kaunis mies, sen saat uskoa. Tässä sinä lepäät jättiläisseeterisi suojassa, ensimäisen ihmisen tavoin, jonka Jumala oppineitten arvelun mukaan loi kolmenkymmenen ikäiseksi, ja minä», jatkoi hän viattomannäköisenä, kun huomasi munkin punastuvan hänen sukkeluudestaan, »olen viimeisenä moittiva sinua, että olet jättänyt kaapusi, sillä suvun jatkaminen on kaiken elävän pyrkimys».

»En tehnyt sitä omasta tahdostani enkä vapaaehtoisesti», tunnusti munkki rehellisesti. »Täytin vastahakoisesti kuolevan isäni viimeisen pyynnön.»

»Tosiaanko», sanoi Ascanio hymyillen. »Tämän sinä, Astorre, voit kertoa ainoastaan meille, jotka sinua rakastamme. Muiden mielestä sinun epäitsenäisyytesi olisi naurettava, kenties halveksittavakin. Ja koska naurettavasta on puhe, niin pyydän sinua, Astorre, koettaessasi kehittyä munkista eläväksi ihmiseksi noudattamaan hyvää makua. Hankalan muutoksen tulee tapahtua asteettain, ja sitä on kohdeltava suurella varovaisuudella. Ota neuvostani vaarin. Matkusta esimerkiksi vuodeksi keisarin hoviin, josta alinomaa kulkee lähettejä Paduaan. Siellä sinä opit moitteettomimman ritarin ja ennakkoluulottomimman ihmisen seurassa — tarkoitan toisen Fredrikimme — myös tuntemaan naisia, jotta pääset heitä munkin tavoin liiaksi jumaloimasta tai halveksimasta. Keisarin henki vallitsee sekä kaupungissa että hovissa. Täällä Paduassa, missä elämä setäni aikana on tullut rajuksi, kohtuuttomaksi ja väkivaltaiseksi, saisit maailmasta väärän kuvan. Todellisemman tarjoo sinulle Palermo, jossa hallitsee inhimillisin hallitsijoista ja jossa siksi leikki ja tosi, hyveet ja himot, uskollisuus ja häilyväisyys, vilpitön luottamus ja terve epäluulo ovat sopivammassa suhteessa toisiinsa. Siellä vierähtää sinulta hupaisasti vuosi, seurustellessasi luvallisesti tai hiukan luvattomastikin omien ja muukalaisten naisten kanssa» — munkki rypisti otsaansa — »otat osaa sotaretkeen, antautumatta kuitenkaan ajattelemattomasti vaaralle alttiiksi — sinä muistat kutsumustasi — vain sen verran ett’et unhota, miten hevosta ja miekkaa hoidetaan — poikana sen kyllä osasit — säilytät iloisina ruskeat silmäsi, jotka — niin totta kuin aamunrusotar kultaa maan — loistavat ja säihkyvät kaikkialla avoimesti senjälkeen kuin jätit luostarin, ja sinä palaat luoksemme miehenä, joka hallitsee itseänsä ja muita.»

»Keisarin luona hänen täytyy naida schwaabitar», ehdotti panssaroitu soturi hyväntahtoisesti. »He ovat lempeämmät ja luotettavammat kuin meidän naisemme.»

»Vielä mitä», sanoi Ascanio varoittaen sormellaan. »Älä tympäisytä minua puhumalla liinapalmikoista.» Mutta munkki puristi Germanon kättä, jota hän ei vielä ollut päästänyt irti.

»Sano suoraan Germano», uteli hän, »mikä on sinun mielipiteesi tästä?»

»Mistä», kysyi tämä jurosti.

»Uudesta säädystäni?»

»Astorre, ystäväni», vastasi pitkäviiksinen nuorukainen hiukan hämillään, »kun jotain on tapahtunut, ei tavallisesti enää pyydetä neuvoja tai arvosteluja. Mihin kerran on ryhtynyt, siinä on pysyttävä. Mutta jos ehdottomasti tahdot tietää, mitä ajattelen, täytyy minun sanoa, että Saksassa annetaan pahoja nimiä lupauksien rikkomiselle, sotapalveluksesta karkaamiselle ja muulle senkaltaiselle. Mitä sinuun tulee, on asian laita aivan toinen, eikä tätä saa siihen verratakaan, — ja kuoleva isäsi sitäpaitsi… Astorre, rakas ystäväni, olet menetellyt hyvin kauniisti, mutta päinvastainen olisi ollut vielä kauniimpaa. Se on minun mielipiteeni», päätti hän koruttomasti.

»Jos olisit ollut täällä, Germano, et siis olisi suonut minulle sisaresi kättä?»

Nuori soturi oli kuin puusta pudonnut. »Sisareni kättä! Dianan, hänenkö, joka suree veljeäsi?»

»Juuri hänen. Hän on minun morsiameni.»

»Mainiota», huudahti tähän elämäntuntija Ascanio, johon Germano yhtyi ihastuneena: »miten hauskaa! Minun täytyy syleillä sinua, lanko!» Germano tunsi vilpittömyydestään huolimatta hyvin käyttäytymistaidon. Ja nyt hänen täytyi tukahduttaa huokauksensa. Niin sydämestään kuin hän kunnioittikin karheaa sisartaan, olisi hänen luontainen vaistonsa suonut munkille aivan toisenlaisen vaimon.

Hän väänsi viiksiään, ja Ascanio käänsi keskustelun peräsintä. »Astorre, oikeastaan täytyy meidän taas oppia tuntemaan toisemme», jutteli iloinen Ascanio. »Lapsuutemme ja nykyhetken välillä ovat sinun viisitoista mietiskelyssä kulunutta luostarivuottasi. Sisin olemuksemme ei ole muuttunut — kukapa olisi sen muuttanut — mutta me olemme tulleet aikaihmisiksi. Tuo esimerkiksi», hän osoitti Germanoa, »voi ylpeillä hyvästä sotilasmaineesta; mutta minun täytyy valittaa, että hän on puoleksi saksalaistunut. Ja hän», Ascanio koukisti kätensä kuin pikaria tyhjentääkseen, »ja sitten hän tulee syvämietteiseksi tai riitaisaksi. Halveksiipa hän vienoa italiaammekin. 'Minä puhun teille saksaa', kerskailee hän ja puhua mörisee epäinhimillistä karhun murinaa. Silloin hänen palvelijansa kalpenevat, velkojat pakenevat ja paduattaremme kääntävät hänelle komeat selkänsä. Siten hän on jäänyt ehkä yhtä neitseelliseksi kuin sinäkin, Astorre», ja Ascanio laski tuttavallisesti kätensä munkin olkapäälle.

Germano nauroi makeasti ja vastasi osoittaen Ascaniota: »ja tämä mies on löytänyt kutsumuksensa täydellisenä hoviliehakkona.»

»Siinäpä vasta erehdyt», vastusti Ezzelinon suosikki. »Minun kutsumukseni on nauttia elämästä huolettomasti ja iloisesti.» Tätä todistaakseen hän huusi ystävällisesti luokseen puutarhurin tyttären, jonka hän näki koettavan huomaamatta hiipiä heidän ohitseen vähän matkan päässä ja vilkuilevan uuteen isäntäänsä. Sievä lapsonen kantoi kirkkaasti hymyillen päänsä päällä viinirypäleitä ja viikunoita kukkurallaan olevaa koria ja katseli heitä pikemmin veitikkamaisesti kuin arasti. Ascanio hypähti pystyyn. Hän kietoi vasemman kätensä hennon tytön vyötäisiin ja otti oikealla korista rypäleen. »Minua janottaa», sanoi hän ja suuteli samalla tytön marjahuulia. Tyttönen oli ujostelevinaan, mutta ei kuitenkaan tehnyt vastarintaa, ett’ei pudottaisi hedelmiään. Tyytymättömänä kääntyi munkki pois tästä kevytmielisestä parista. Kun tyttö näki munkin tylyn liikkeen, juoksi hän pelästyneenä tiehensä ripotellen hedelmiä pitkin puutarhan käytävää. Kädessään korista ottamansa rypäleet, poimi Ascanio paenneen tytön jälestä vielä pari terttua. Toisen hän tarjosi Germanolle, joka kuitenkin heitti sen ruohikkoon, hän kun halveksi pusertamattomia rypäleitä, ja toisen veitikka tarjosi munkille, joka myös ensiksi oli siihen koskematta, mutta pisti pian huomaamatta suuhunsa mehevän marjan toisensa jälkeen.

»Minäkö hoviliehakko», jatkoi Ascanio, jota oli huvittanut kolmekymmenvuotiaan munkin turha kainous, ja rupesi taas hänen viereensä nurmelle pitkälleen. »Älä usko sitä, Astorre. Aivan päinvastoin, minä olen ainoa, joka hiljaa mutta selvästi varoitan setääni tulemasta säälimättömäksi ja epäinhimilliseksi.»

»Ezzelino on vain oikeudenmukainen ja rehellinen», arveli Germano.

»Hänen oikeudenmukaisuudestaan ja logikastaan kannattaa puhua», valitti Ascanio. »Padua on läänitys ja Ezzelino on siinä voutina. Joka ei ole hänelle mieleen, kapinoitsee Saksaa vastaan. Ja maankavaltajaa kohtaa» hän jätti sen sanomatta. »Inhottavaa», mumisi hän. »Miksi me italialaiset emme ylipäänsä saa elää mitään omaa elämää lämpöisen aurinkomme alla? Miksi meidän pitää sietää tuon vieraan vallan painajaista, joka ahdistaa hengitystämme. En katso omaa etuani, minä olen sidottu setääni. Jos keisari kuolisi, josta Jumala häntä varjelkoon, hyökkäisi koko Italia kiroten ja sadatellen Ezzelino-tyrannin kimppuun ja nujertaisi siinä ohimennen veljenpojankin.» Ascanio katseli rehevän maan yllä kaartuvaa kirkasta taivasta ja huokasi.

»Meidät molemmat», lisäsi Germano kylmäverisesti. »Mutta siihen on vielä aikaa. Ezzelino on varman ennustuksen turvissa. Oppinut Guido Bonatti ja Paul Bagdadilainen, joka pitkällä parrallaan lakaisee pölyä kadulta, ovat — niin erimielisiä kuin nämä toisiaan kadehtivat viisaat tavallisesti ovatkin — selittäneet yksimielisesti hänelle uuden, oudon tähtisikermän seuraavalla tavalla: eräs niemimaan poika saavuttaa ennen pitkää koko Italian kruunun Saksan keisarin avulla, joka vuoriston toisella puolen taas yhdistää kaiken saksalaisen yhdeksi lujaksi valtio-omenaksi. Onko Fredrik tuo keisari? Ja Ezzelinoko kuningas? Sen tietää yksin Jumala, joka tuntee ajan ja määrän, mutta Ezzelino on antanut siitä oman kunniansa ja meidän päämme pantiksi.»

»Mikä järjen ja järjettömyyden sekasotku», huudahti Ascanio nyrpeänä, ja munkki ihmetteli tähtien valtaa, hallitsijain suunnatonta kunnianhimoa ja elämän kaikki mukaansatempaavaa virtaa. Peloittavalta kummitukselta näyttivät hänestä Ezzelinon julmuuden enteet, jossa viaton Germano luuli näkevänsä oikeudenmukaisuuden ruumiillistuneena.

Ascanio jatkoi ikäänkuin vastaten Astorren sanattomaan epäilykseen: »periköön paha heidät kummankin, sekä otsaansarypistävän Guidon että parrakkaan pakanan. He viekoittelevat setääni seuraamaan oikkujaan ja himojaan, ja tämä luulee tekojaan välttämättömyydeksi. Oletko nähnyt, Germano, miten hän niukkaa ateriaa syödessään tiputtaa läpikuultavaan kristallipikariinsa kolme tai neljä pisaraa sisilialaisen verta — sitä hän ei unhota — ja miten tarkasti hänen katseensa seuraa niiden hidasta leviämistä ja sekoittumista veteen? Ja oletko huomannut, miten mielellään hän painaa kiinni kuolleitten silmäluomia, niin että on tullut kohteliaaksi tavaksi kutsua vouti kuolinvuoteelle kuin juhlaan ja antaa hänelle tämä surullinen tehtävä? Ezzelino, ruhtinaani, älä tule julmaksi», huudahti nuorukainen tunteittensa vallassa.

»En ole sitä aikonutkaan, poikani», sanottiin hänen takanaan. Ezzelino oli huomaamatta tullut heidän luokseen ja vaikka hän ei ollutkaan mikään salassa kuuntelija, oli hän kuitenkin kuullut Ascanion tuskaisan huudahduksen.

Kaikki kolme hypähtivät äkkiä pystyyn ja tervehtivät hallitsijaa, joka istuutui penkille. Hänen kasvonsa olivat yhtä liikkumattomat kuin suihkukaivon kivinaamio.

»Lähettilääni», vaati hän heidät tilille, »mikä sai teidät tulemaan tänne ennenkuin minun luokseni?»

»Lapsuudentoverillemme Astorre Vicedominille on tapahtunut niin ihmeellistä», puolustelihe Ascanio, ja Ezzelino tyytyi selitykseen. Hän otti vastaan asiakirjat, jotka Ascanio ojensi hänelle polvistuen hänen eteensä, ja pisti poveensa kaikki muut paitsi paavin kirjeen. »Kas, tässä viimeinen uutinen! Lueppas Ascanio, sinun silmäsi ovat nuoremmat kuin minun!»

Ascanion lukiessa ulkomuistista apostolista kirjettä upotti Ezzelino kätensä tuuheaan partaansa ja kuunteli pirullisesti nauttien.

Kolmasti kruunattu kirjailija antoi nerokkaalle keisarille ensiksi erään ilmestyskirjassa mainitun hirviön nimen. »Tiedän, se on järjetöntä», sanoi tyranni. »Minuakin on Pontifex nimittänyt kirjeissään sopimattomin nimin, kunnes annoin hänelle kehoituksen käyttämään vastedes minua herjatessaan klassillista kieltä, koska nimeni on Ezzelino roomalainen. Miksi kutsuu hän minua tällä kertaa? Olen utelias. Etsi vain se paikka, Ascanio, — ihan varmasti siellä on — se missä hän nuhtelee appeani hänen seuransa vuoksi. Annappas!» Ezzelino otti kirjoituksen ja löysi pian kohdan, jossa paavi moitti keisaria siitä, että tämä suosi liiaksi tyttärensä puolisoa, Ezzelino roomalaista, maanpiirin suurinta pahantekijää.

»Aivan niin», sanoi Ezzelino mielissään ja antoi Ascaniolle takaisin kirjoituksen. »Lue minulle keisarin jumalattomuudesta, poikani», kehoitti hän hymyillen.

Ascanio luki, että Fredrik oli sanonut maailmassa olevan paljon harhaluuloja, mutta vain kaksi todellista jumalaa, luonnon ja järjen. Tyranni kohautti olkapäitään.

Tyrannin suosikki luki vielä, että Fredrik oli puhunut kolmesta silmänkääntäjästä, Mooseksesta, Muhamedista ja — Ascanio takertui sanoissaan — jotka muka ovat puijanneet maailmaa. »Pintapuolista», moitti Ezzelino, »heilläkin oli onnentähtensä; mutta oli miten oli, lause painuu mieliin ja tuottaa hiippaniekalle valtaa yhtä paljon kuin sotajoukko ja laivasto. Jatka!»

Nyt tuli omituisen tarun vuoro: Fredrik oli muka ratsastaessaan lainehtivan viljapellon läpi seuralaistensa kanssa laskenut leikkiä ja lausunut seuraavat kolme säettä, syntisesti viitaten pyhään ateriaan:

On jumaloita kuin tähkiä näitä, ne versoo kun kestävi kauniita säitä, vaan tuuli se nuokuttaa niiden päitä.

Ezzelino tuli miettiväiseksi. »Ihmeellistä», kuiskasi hän, »muistan tämän säkeen. Olen sen itse kuullut. Keisari huusi sen minulle iloisesti nauraen, kun ratsastimme Ennan temppeliraunioitten kohdalla viljavien vainioiden läpi, joilla Ceres-jumalatar on siunannut Sisilian turpeen. Muistossani se on säilynyt yhtä kirkkaana, kuin päivä paistoi silloin yli saaren. Mutta minä en ole kertonut tästä hauskasta pilasta Pontifex’ille, siihen olen liian vakava. Kuka on sen tehnyt? Nuorukaiset, saatte ratkaista. Meitä oli kolme ratsastajaa ja kolmas — olen hänestäkin yhtä varma kuin tästä loistavasta auringosta», — auringon säde lankesi juuri läpi lehdistön — »oli Pietari Vinealainen, keisarin eroamaton uskottu. Olisikohan hurskas kansleri sielunsa hädässä keventänyt omaatuntoaan kirjoittamalla Roomaan?… Ratsastaako saraseeni tänään? Niinkö! Kiireesti, Ascanio! Minä sanelen sinulle pari riviä.»

Ascanio veti esiin pienen taulun ja kynän, laskeutui maahan toiselle polvelleen ja kirjoitti käyttäen taivutettua vasenta polveaan alustana: »Korkea Valtias, rakas Appeni. Kaikessa kiireessä. Ainoastaan kaksi henkeä on kuullut paavin kirjelmässä mainitun runon — sillä Te olette liian nerokas toistaaksenne samaa — minä ja Pietarinne, matkalla Ennan viljavainioiden läpi, kun vuosi sitten kutsuitte minut hoviinne ja me ratsastimme saaren poikki. Siitä ei ainoakaan kukko muistuta, ellei evankeliumin kukko, joka todisti Pietarin petoksen. Herra, jos annatte arvoa minulle ja itsellenne, niin tehkää kanslerillenne ankara kysymys.»

»Veristä sanaleikkiä! Sitä en kirjoita, käteni vapisee», huudahti kalpeneva Ascanio. »En tahdo toimittaa kansleria kidutuspenkkiin», ja hän heitti kynän menemään.

»Virkavelvollisuus», huomautti Germano kuivasti, otti maasta kynän ja lopetti kirjoituksen, jonka hän työnsi rautakypärinsä alle. »Se lähtee jo tänään», sanoi hän. »Mitä minun halpaan personaani tulee, en ole milloinkaan pitänyt tuosta capualaisesta. Hänen katseensa ei ole suora.»

Astorrea värisytti keskipäivän auringosta huolimatta. Luostarinrauhan jättäneestä munkista tuntui maailman vilppi ja epäluulo kyykäärmeen liukkaalta luikertelulta. Ezzelinon ankarat sanat, jotka hän lausui noustessaan kivipenkiltä, herättivät Astorren syvistä mietteistä.

»Vastaa, munkki, miksi hautaudut kotiisi. Sen jälkeen kuin otit maallikon puvun yllesi, et ole liikahtanut kodistasi minnekään. Pelkäätkö yleistä mielipidettä? Asetu sitä vastaan, niin se vaikenee. Jos osoitat pienintäkään peräytymisen halua, on se heti kintereilläsi kuin ulvova susilauma. Oletko käynyt morsiamesi Dianan luona? Suruviikko on päättynyt. Kehoittaisin sinua jo tänään kutsumaan luoksesi sukulaisesi ja toimittamaan julkiset kihlajaiset Dianan kanssa!»

»Ja sitten paikalla perimmäiseen linnaasi», lisäsi Ascanio.

»En neuvo sinua sitä tekemään», varoitti tyranni. »Ei mitään pelkoa eikä peräytymistä. Tänään kihlaat Dianan ja huomenna vietät naamiohäät. Jääkää hyvästi!» Hän lähti ja viittasi Germanoa seuraamaan.’

* * * * *

»Saanko keskeyttää», kysyi Cangrande, joka kohteliaasti oli odottanut luonnollista pysähdyskohtaa kertomuksessa.

»Sinun on valta», vastasi firenzeläinen lyhyesti.

»Uskotko kuolemattoman keisarin käyttäneen sanoja: kolme suurta silmänkääntäjää?»

»Non liquet.»

»Tarkoitan, uskotko sisimmässäsi.»

Dante pudisti päätään kieltäen selvästi.

»Ja kuitenkin olet tuominnut hänet jumalattomana helvettisi kuudenteen piiriin. Kuinka olet uskaltanut sen tehdä? Puolusta itseäsi!»

»Ruhtinaani», vastasi firenzeläinen, »komediani on aikamme käsityksen mukainen, joka syyttää Fredrik suuren ylevää henkeä mitä pahimmasta pyhän herjaamisesta, olkoon käsitys sitten oikea tai väärä. Mitä minä voin tälle hurskaalle mielipiteelle. Ehkä tulevat sukupolvet arvostelevat toisin.»

»Ystäväni Dante», kysyi Cangrande taaskin, »uskotko Pietari Vinealaisen syyttömäksi petokseen keisaria ja valtiota kohtaan?»

»Non liquet.»

»Tarkoitan: sisimmässäsi?»

Dante kielsi samoin kuin äskenkin. »Ja komediassasi annat petturin kuitenkin vakuuttaa viattomuuttaan?»

»Herra», sanoi firenzeläinen puolustaen itseään, »pitäisikö minun, vaikkei selviä todisteita ole, tuomita eräs niemimaan pojista syypääksi petokseen, kun joukossamme muutenkin on niin paljon viekkaita ja petollisia.»

»Dante, ystäväni», sanoi ruhtinas, »sinä tuomitset syylliseksi uskomattasi syyllisyyteen ja vapautat, vaikka olet syyllisyydestä varma.» Sitten hän jatkoi leikillisesti kertomusta.

»Munkki ja Ascanio läksivät nyt myöskin puutarhasta ja astuivat pylvässaliin.» Mutta Dante keskeytti hänet.

* * * * *

»Ei ollenkaan, vaan he nousivat tornikamariin, jossa Astorre oli leikkinyt poikana, leikkaamattomin kiharoin. Munkki väitteli palatsinsa avaria ja loistavia saleja, sillä hänen täytyi ensin tottua pitämään niitä ominaan. Samasta syystä hän ei myöskään ollut vielä sormellaankaan kajonnut perimäänsä kulta-aarteeseen. Ascanion antamasta viittauksesta seurasi heitä kunnioittavan välimatkan päässä hovimestari Burcardo jäykkänä ja suuttuneen näköisenä.»

* * * * *

Cangranden samanniminen hovimestari oli toimittanut asiansa ja palannut takaisin saliin uteliaasti kuuntelemaan, sillä hän oli huomannut täällä puhuttavan tunnetuista henkilöistä. Kun hän nyt kuuli nimensä ja näki itsensä kertomuksessa ilmielävänä kuin peilissä, tuntui hänestä mitä sopimattomimmalta ja julkeimmalta, että koditon oppinut ja armosta elävä pakolainen, jolle hän, huomioon ottaen olosuhteet ja punniten tunnollisesti arvoeroavaisuudet, oli järjestänyt mahdollisimman yksinkertaisen huoneen ruhtinaallisen talon yläkertaan, käytti näin väärin hänen arvoisaa personaansa. Hän rypisteli otsaansa ja pyöritteli silmiään. Pikkumaisen elsassilaisen julmistuminen huvitti, vaan ei häirinnyt firenzeläistä, joka jatkoi vakavan näköisenä:

»Arvoisa herra, miten naidaan Paduassa», kysyi Ascanio hovimestarilta — tulinko jo sanoneeksi, että tämä oli syntyperältään elsassilainen. »Me olemme kumpikin, Astorre ja minä, tässä tieteessä kokemattomia lapsia.»

Hovimestari syöksyi juhlalliseen asentoon ja tuijotti tuikeasti, herraansa vilkaisemattakaan Ascanioon, jolla hänen ymmärtääkseen ei ollut oikeutta vaatia häneltä mitään.

»Distingendum est!», sanoi Burcardo arvokkaasti. »On eroitettava toisistaan kosinta, kihlaus ja häät.»

»Missä se on kirjoitettuna», kysyi Ascanio leikillisesti.

»Ecce», vastasi hovimestari avaten suuren kirjan, jota hän aina kuljetti mukanaan, »tässä», ja hän osoitti jäykästi ojennetulla sormellaan kirjan nimeä: »Paduan juhlamenot, kaikille kunniallisille ja säädyllisille kansalaisille opiksi ja hyödyksi, toimittanut mestari Godoscalco Burcardo.» Selailtuaan sitä hän luki: »Ensimäinen osa: kosinta. Ensimäinen pykälä: vakavissa aikeissa oleva kosija tuo mukanaan päteväksi todistajaksi samaa säätyä olevan ystävän —»

»Kaikkien suojeluspyhäin liikojen hyveiden nimessä», keskeytti Ascanio hänet kärsimättömänä, »jääkööt ante ja post, kosinta ja häät, meidän puolestamme rauhaan. Tarjoa meille keskimäistä, miten Paduassa kihlataan.»

»Paduassa», kiekui elsassilainen ärtyneenä, ja hänen korvia viiltävä, vieras italian-ääntämisensä tuntui nyt räikeämmältä kuin koskaan. »Paduassa sulhasen hovimestari kutsuu kuuden palvelijan seuraamana kymmenen päivää ennen kihlajaisia, ei ennemmin eikä myöhemmin, kaksitoista ylhäisintä sukua — hän luetteli ne ulkoa — sulhasmiehen luokse. Tämän arvoisan seuran läsnäollessa vaihdetaan sormukset. Juodaan kypronviiniä ja syödään hääleivoksia, amarelleja —»

»Herra varjelkoon meitä nielemästä niissä hampaitamme», sanoi Ascanio nauraen, tempasi hovimestarilta kirjan ja silmäili nimiä, joista kuusi perheenpäätä — kuusi kahdestatoista — ja muutamia nuorukaisia oli pyyhitty pois; niiden yli oli vedetty paksuja viivoja. He olivat kaiketi sekoittuneet johonkin salaliittoon tyrannia vastaan ja sen johdosta saaneet surmansa.

»Kuuleppas, ukko», komensi Ascanio toimien munkin puolesta, joka tuolille vaipuneena oli unohtunut syviin mietteisiin ja täydellisesti alistui Ascanion ystävälliseen holhontaan. »Sinä otat hetipaikalla, vähääkään vitkastelematta, mukaasi kuusi kunnon laiskuria ja lähdet kutsumaan vieraita tänne täksi illaksi iltamessun aikaan.»

»Kymmenen päivää ennen kihlajaisia», toisti herra Burcardo juhlallisesti, kuin olisi hän julistanut valtakunnallista lakia.

»Tänään ja täksi päiväksi, pölkkypää!»

»Mahdotonta», sanoi hovimestari levollisesti. »Voitteko muuttaa tähtien kulkua tai vuodenaikain tuloa?»

»Sinä kapinoitset? Syyhyykö kaulasi, ukko», varoitti Ascanio merkitsevästi hymyillen.

Muuta ei tarvittu. Herra Burcardo ymmärsi. Ezzelino oli käskenyt ja pikkumaisista pikkumaisin ja itsepintaisista itsepintaisin alistui murisematta, niin rautainen oli tyrannin ruoska.

»Canossan ruhtinattaria, Olympiaa ja Antiopea et kutsu.»

»Miksei», kysyi munkki äkkiä kuin taikasauvan kosketuksesta heräten. Oli kuin ilma hänen ympärillään olisi saanut eloa ja väriä, ja hänen sieluunsa tuli kuva, jonka pelkät ääriviivat valtasivat koko hänen olemuksensa.

»Siksi että Olympia-kreivitär on mielipuoli, Astorre. Etkö ole kuullut tämän naisparan elämäntarinaa? Mutta sinähän olit vielä silloin munkkikaapusi kapalossa. Se tapahtui kolme vuotta sitten, lehtien kellastuessa.»

»Kesällä, Ascanio. Siitä on nyt juuri kolme vuotta», vastusti munkki.

»Olet oikeassa. Oletko siitä kuullut? Mutta miten se olisi tullut sinun korviisi! Canossan kreivi vehkeili siihen aikaan lähettilään kanssa, häntä vakoiltiin, hänet vangittiin ja tuomittiin. Kreivitär rukoili polvillaan armoa sedältäni, joka ei suvainnut puhua hänelle sanaakaan. Kreivittären petti sitten mitä törkeimmällä tavalla hänen rahastonhoitajansa, joka omaa etuaan katsoen uskotteli hänelle kreivin saavan mestauslavalla armahduksen. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja kun mies tuotiin surmattuna kotiin, heittäytyi toivosta suinpäin epätoivoon syösty kreivitär ikkunasta miestään vastaan, loukkaamatta itseään, ihmeellistä kyllä, muuten kuin nyrjähyttämällä jalkansa. Siitä päivästä lähtien hän on ollut mielenvikainen. Samoin kuin päivä sammuu riutuvaan hämärään vaihtuvat terveen ihmisen luonnolliset mielialat huomaamatta toisiksi, mutta hänessä vaihtelevat kirkkain valo ja synkin pimeys alituisissa odottamattomissa keikahduksissa. Ainaisen rauhattomuuden ahdistamana rientää naisparka autiosta palatsistaan maatilalleen ja sieltä takaisin kaupunkiin ikuisena harhaajana. Milloin hän tahtoo naittaa lapsensa jollekin maanvuokraajan pojalle, koska muka ainoastaan alhaison keskuudessa on turvallista ja rauhallista, milloin taas jalosukuisinkaan kosija, joita kyllä ei ilmaannukaan kammosta äitiä kohtaan, ei ole hänen mielestään tarpeeksi ylhäinen —»

Jos Ascanio edes ohimennen olisi sanatulvansa kestäessä sattunut vilkaisemaan munkkiin, olisi hän hämmästyksestä vaiennut: niin kirkastuneet olivat munkin kasvot säälistä ja myötätunnosta.

Mutta hän jatkoi mitään huomaamatta: »Kun tyranni sattuu ratsastamaan hänen asuntonsa ohitse, syöksyy kreivitär ikkunaan ja luulee Ezzelinon nousevan satulasta hänen porttinsa kohdalla ja vievän hänet, epäsuosioon joutuneen mutta jo tarpeeksi koetellun naisen, armoa ja suosiota osoittaen palatsiinsa. Siihen ei Ezzelinolla tietenkään ole mitään halua. Seuraavana päivänä, taikka vielä samanakin, luulottelee onneton raukka, että tyranni, joka häntä tuskin ollenkaan muistaakaan, vainoo häntä ja ajaa maanpakoon. Hän kuvittelee köyhtyneensä putipuhtaaksi ja Ezzelinon ottaneen valtiolle hänen omaisuutensa, johon Ezzelino ei ole kajonnut. Niin vaihtuvat hänen mielessään jyrkimmät vastakohdat kuin kuume ja vilu ankarassa vilutaudissa, eikä siinä kyllin, että hänen oma järkensä on sekaisin, hän saattaa järjiltä kaikki muutkin, jotka joutuvat hänen mielialojensa pyörteeseen, ja tuo onnettomuutta kaikkialle, missä häneen uskotaan, sillä hän on vain puoleksi sekaisin. Toisinaan hän puhuu sattuvasti ja sukkelastikin. Tytärtään, Antiopea, hän jumaloi ja Antiopen naittaminen on keskipiste, jonka ympärillä kaikki muu pyörii. On hyvin ihmeellistä, että Antiope on säilyttänyt järkensä tällä hyllyvällä pohjalla. Mutta tytöllä, joka on keväimensä kukassa ja kauniinpuoleinen, on erinomainen luonne.» Näin jatkoi Ascanio vielä jonkun aikaa.

Mutta Astorre oli vaipunut unelmiin. Sanon unelmiin, sillä menneisyys on unelma. Hän näki tapauksen, josta oli kulunut kolme vuotta: mestauslavan, sen vieressä pyövelin ja itsensä odottamassa syntistä raukkaa, jolle hänen piti antaa hengellistä lohdutusta. Rikoksellinen, Canossan kreivi, saapui paikalle kahleissa, mutta ei tahtonut kurottaa kaulaansa, ehkä siksi, että hän otaksui viime hetkenä saavansa armahduksen tai ehkä yksinkertaisesti siksi, että hän rakasti aurinkoa ja kammoksui hautaa. Hän sätti munkkia pahanpäiväisesti eikä huolinut hänen rukouksistaan. Kauhistava ottelu oli tulossa, kun kreivi uppiniskaisena yhä vain teki vastarintaa ja vielä lisäksi piti kädestä pientä tytärtään, joka vartioitten huomaamatta oli pujahtanut hänen luoksensa ja syleili häntä lujasti, luoden munkkiin ilmehikkään ja hartaasti rukoilevan katseensa. Isä painoi tyttöään rintaansa vasten ikäänkuin ottaen tämän nuoren ihmislapsen suojaksi kuolemaa vastaan, mutta pyöveli painoi hänet maahan ja asetti hänen päänsä pölkylle. Silloin laski myös tyttönen päänsä isänsä pään viereen. Tahtoiko hän herättää pyövelissä sääliä vaiko rohkaista isäänsä kestämään torjumatonta kohtaloa? Tahtoiko hän kuiskata paatuneen isänsä korvaan jonkun pyhimyksen nimen? Tekikö hän ihmeellisen tekonsa vain tulvehtivasta lapsenrakkaudesta, mitään harkitsematta? Tahtoiko hän kuolla isänsä kanssa?

Värien hehku tuli nyt mielikuvituksessa niin voimakkaaksi, että munkista tuntui kuin hän uudelleen olisi nähnyt muutaman askeleen päässä vierekkäin olevat kaulat, kreivin tiilenpunaisen ja lapsen lumivalkean kullankeltaisine, kiharine hiusuntuvineen. Pieni kaula oli harvinaisen siromuotoinen ja hento. Astorre vapisi pelosta, että pyövelin ase sattuisi harhaan, ja oli sielunsa syvimpään saakka tuskissaan aivan kuin silloinkin. Nyt hän ei kuitenkaan pyörtynyt kuten oli tehnyt nähdessään todellisena tuon pöyristyttävän tapauksen. Hän oli silloin tullut tajuihinsa vasta kun kaikki oli ohi.

»Onko herrallani mitään käskettävää», kysyi hovimestari, jonka oli vaikea sietää Ascanion mestaroimista, häiriten narisevalla äänellään munkin haltioinutta muisteloa.

»Burcardo», vastasi Astorre heltynein äänin, »muista kutsua Canossan ruhtinattaret, äiti ja tytär. Älköön sanottako, että munkki torjuu luotaan maailman hylkäämiä ja halveksimia. Onnettomilla raukoillakin on oikeus päästä luokseni» — hovimestari yhtyi tähän innokkaasti nyökäyttämällä päätään — »ja tämän heidän oikeutensa tulen aina tunnustamaan. Kreivittären kaltainen loukkautuisi syvästi, jos hänet sivuutettaisi.»

»Ei mistään hinnasta», varoitti Ascanio. »Älä hanki itsellesi ikävyyksiä. Munkkilupauksesi rikkominen on jo tarpeeksi, ja kaikki outo viehättää hourupäisiä. Tapansa mukaan kreivitär tekee jotain ihan odottamatonta ja häiritsee mielettömällä hapatuksellaan juhlaa, josta paduattarien mielet muutenkin ovat hyvin kiihtyneet.»

Mutta herra Burcardo kumarsi syvään isännälleen. Hän tahtoi kynsin hampain puolustaa Canossa-suvun oikeutta saada kuulua kahdentoista valitun joukkoon, olivatpa sen jäsenet viisaita tai mielenvikaisia, eikä hän pitänyt velvollisuutenaan kuunnella ketään muuta kuin Vicedominia.

»Yksin sinun tahtosi, jalosukuinen herra, tulee täytetyksi», sanoi hän ja poistui.

»Oi, sinä munkki, munkki», huudahti Ascanio, »sinä tuot armeliaisuutta mukanasi maailmaan, jossa hyvyys tuskin jää rankaisematta.»

* * * * *

»Me ihmiset olemme kerta kaikkiaan sellaisia», lisäsi Dante, »että me koetamme sukkeluuksilla, verukkeilla ja viisasteluilla päästä vaaraa näkemästä, vaikka profetallinen välähdys on näyttänyt meille onnettomuuden kuilun.»

* * * * *

Samoin koetti kevytmielinen Ascaniokin rauhoittaa itseään: »mitä yhteistä voisi olla munkin ja mielipuolen naisen välillä, jonka kanssa munkilla ei ole ollut mitään tekemistä. Ja entä sitten, vaikka kreivitär antaisikin aihetta nauruun, sitenhän hän vain höystää meidän amarellejamme». Ascanio ei aavistanut, mitä Astorren sielussa liikkui, ja hän olisikin turhaan arvaillut ja tutkistellut, munkki ei kuitenkaan olisi maailmanlapselle ilmaissut vienoa salaisuuttaan.

Asiat saivat siis olla semmoisinaan, ja Ascanio sai tyytyä. Muistaen tyrannin toisen vaatimuksen, että munkki oli saatava ihmisten ilmoille, hän kysyi iloisesti: »oletko hankkinut kihlasormuksen? 'Juhlamenoissa' sanotaan toisen osan siinä ja siinä pykälässä: 'sitten vaihdetaan sormuksia.' Munkki arveli talon aarteistosta löytyvän.

»Älä ota sieltä, Astorre», sanoi Ascanio. »Jos tahdot kuulla minun neuvoani, niin ostat Dianalle uuden. Kuka tietää, millaisia juttuja liittyy noihin käytettyihin sormuksiin. Osta uusi sillalta, firenzeläiseltä. Tunnetko sen miehen? Mitenpä tuntisitkaan. Kuules kun kerron. Palatessani varhain tänä aamuna Germanon kanssa kaupunkiin ja ratsastaessamme yli ainoan siltamme täytyi meidän nousta satulasta ja taluttaa hevosiamme. Oli niin suuri ihmistungos, sillä eräs kultaseppä oli kuin olikin avannut puodin rappeutuneen siltapylvään päässä, ja koko Padua temmelsi sen luona kauppaa tehden. Minkätähden juuri ahtaalla sillalla, kun meillä on niin monta toria? Siksi että Firenzen kultaseppien kaupat ovat Arnon sillalla. Ihailtavaa muodin logikkaa: ainoastaan firenzeläiseltä voidaan saada hienoja koristeita ja firenzeläinen myy aina sillalla. Hän aivan yksinkertaisesti ei suostu tekemään toisin, muuten hänen tavaransa olisi arvotonta rihkamaa eikä hän itse olisi mikään firenzeläinen, kuten tämä minun luullakseni on. Jättiläiskirjaimilla on hänen myymälänsä päällä kirjoitus: Niccolo Lippo dei Lippi, kultaseppä, jonka Arnon tienoilla niin tavalliseksi tullut lahjottu, väärä tuomio on karkoittanut kotiseudultaan. Nyt liikkeelle, Astorre! Nyt lähdetään sillalle!»

Astorre ei vastustanut. Hän tunsi varmaankin itse halua irtautua kotinsa taikavoimasta, jonka vallassa hän oli ollut siitä saakka, kuin riisui kaapunsa.

»Oletko muistanut pistää rahaa taskuihisi, ystäväni?» kysyi Ascanio leikillisesti. »Köyhyydenlupauksesi on hauras ja firenzeläinen koettaa sinua nylkeä.» Ascanio koputti alakerrassa olevaan pieneen ikkunaluukkuun, minkä ohi nuorukaiset juuri sattuivat kulkemaan. Näkyviin tuli ovelat kasvot, joissa jokainen ryppy ilmaisi petosta, ja Vicedominien isännöitsijä — genualainen, jos minulle on oikein kerrottu — ojensi matelevasti kumartaen herralleen kultabysantiinejä täynnä olevan kukkaron. Eräs palvelijoista auttoi munkin ylle mukavan padualaisen, hilkalla varustetun kesäviitan.

Tultuaan kadulle veti Astorre hilkan syvään silmilleen, enemmän vanhasta tavasta kuin suojellakseen itseään auringon polttavilta säteiltä, ja kääntyi ystävällisesti toverinsa puoleen sanoen: »tämän matkan teen yksin, eikö niin, Ascanio? Yksinkertaisen sormuksen ostaminen ei mene yli minun munkkiymmärrykseni. Voit uskoa tämän minulle. Jää hyvästi, kunnes tapaamme kihlajaisissani iltakellojen soidessa!» Ascanio lähti, huutaen vielä olkansa yli: »yksi sormus, ei kahta! Muista että Diana antaa puolestaan sinulle!» Tämä oli niitä kirjavia saippuakuplia, joita hilpeä nuorukainen puhalteli huuliltaan monta päivässä.

* * * * *

Ehkä ihmettelette, arvoisat ystäväni, minkä tähden munkki tahtoi olla yksin. Saatte kuulla syyn: hän tahtoi antaa taivaallisen äänen puhtaasti kaikua loppuun, minkä nuori marttyritar lapsenrakkaudellaan oli herättänyt hänen sydämessään.

* * * * *

Astorre oli saapunut sillalle, joka päivänhelteestä huolimatta oli täpö täynnä ihmisiä. Molemmilta rannoilta tulvi väkeä firenzeläisen kaupalle. Munkki pysyi viittansa suojassa tuntemattomana, joskin joku ohimenevä silloin tällöin katseli kysyvästi hänen kasvojaan, joista näkyi vain alaosa hilkan alta. Kaikki koettivat päästä edelle toisistaan, niin aateliset kuin porvarit. Kantotuoleista nousi ylhäisiä naisia, jotka eivät välittäneet tungoksesta eikä sysäyksistä, kunhan saivat pari rannerengasta tai uusimman kuosin mukaisen otsanauhan. Firenzeläinen oli kelloja soittaen kuuluttanut toreilla, että hänen puotinsa sinä päivänä suljetaan jo Ave Marian jälkeen, vaikkei hän sitä aikonutkaan tehdä. Mutta mitäpä merkitsee valhe firenzeläiselle.

Munkki seisoi vihdoin väkijoukon likistämättä puodin edessä. Joka puolelta ahdistettu kauppias koetti monistaa itsensä voidakseen palvella kaikkia. Hän hipaisi munkkia kokeneella syrjäkatseella ja arvasi heti hänet tottumattomaksi. »Miten voin palvella teidän jalosukuisuutenne kehittynyttä makua», kysyi hän. »Anna minulle yksinkertainen kultasormus», vastasi munkki. Kultaseppä otti pikarin, jota koristi firenzeläistyyliset, jotain hekumallista aihetta esittävät korkokuvat. Hän helisti maljaa, jonka kuvussa väikkyi sadoittain sormuksia, ja tarjosi sen Astorrelle.

Munkki joutui kiusallisesti hämilleen. Hän ei tiennyt sormen suuruutta, jota sormus tulisi koristamaan, ja katseltuaan useampia sormuksia hän jäi ilmeisesti epäröimään valitsisiko suuremman vai pienemmän. Firenzeläinen ei voinut pidättyä pienestä ivasta, joka salaisena hymynä aina pilkistää Arnon rantalaisten puheesta: »ettekö, jalo herra, tunnekaan sormen omistajatarta, jonka kättä kuitenkin lienette joskus puristanut», kysyi hän viattoman näköisenä. Mutta kotiseudullaan vallitsevan katsantotavan mukaan arveli kauppias loukkaavaksi luulla lähimmäistään liian viattomaksi, ja piti päinvastoin imartelevana asianomaiselle, jos häntä voitiin epäillä jostain synnistä. Hän tahtoi siksi viisaana miehenä parantaa sanojaan ja kuiskasi syvään kumartaen: »Teidän jalosukuisuutenne kummallekin lemmitylle», siirtäen samalla taitavasti sekä isomman että pienemmän sormuksen etusormiensa ja peukalojensa välistä munkin etusormien ja peukalojen väliin.

Ennenkuin munkki vielä ehti suuttua tästä veitikkamaisesta lauseesta, tunsi hän saaneensa kovan sysäyksen kylkeensä. Panssaroidun hevosen lapa sattui häneen niin rajusti, että hän pudotti pienemmän sormuksen. Samassa pärisi hänen korviinsa kahdeksan sotatorven lummeuttava ääni. Voudin saksalaisen henkivartiaston soittokunta ratsasti sillan yli kahdessa rivissä, kummassakin neljä ratsua, hajoittaen ihmiset ja työntäen heidät kivisiä kaidepuita vasten.

Piiloittaen suuremman sormuksen vaatteisiinsa syöksyi munkki, heti kun toitottajat olivat ratsastaneet ohi, etsimään pienempää sormusta, joka oli vierinyt hevosten jalkoihin.

Vanha puusilta oli keskeltä kulunut ja sormus oli vierinyt siihen uurtunutta vakoa pitkin sillan toista päätä kohti. Nuori kamarineitsyt Isotta tai Sotte, kuten Paduassa lyhennetään, oli huomannut kiiltävän esineen vierivän pitkin siltaa ja siepannut sen maasta, kun pelkäsi sen joutuvan hevosten survottavaksi. »Onnensormus», huudahti hilpeä tyttö riemuiten nuorelle ruhtinattarelle, jota hän seurasi, ja pisti sen lapsellisesti iloiten emäntänsä hentoon sormeen, vasemman käden siroon nimettömään, johon hänen mielestään tämä pieni sormus erikoisesti soveltui. Paduassa, samoin kuin luullakseni täällä Veronassakin, pidetään vihkimäsormusta vasemmassa kädessä.

Aatelisneito näkyi olevan tyytymätön palvelijattarensa kepposeen, vaikka se häntä samalla hiukan huvittikin, ja koetti parastaan saadakseen sormestaan sormuksen, joka oli kuin tehty hänelle. Silloin huomasi hän äkkiä edessään munkin, joka ihmetellen mutta iloisen näköisenä ojensi hänelle oikean kätensä, pitäen vasentaan sydämensä kohdalla. Syvän mielenliikutuksen valtaamana oli munkki kaulan hennosta siroudesta tuntenut lapsen, jonka herttaisen pään hän oli nähnyt mestauslavalla, vaikka hänen edessään nyt olikin kehittynyt, kukoistava nainen.

Tyttö katsoi häneen hämmästynein, kysyvin silmin yhä kiertäen sormessaan uppiniskaista sormusta, ja Astorre epäröi vaatia sitä takaisin. Mutta hänen täytyi se tehdä ja hän avasi jo huulensa. »Nuori ruhtinatar», alkoi hän — samassa hän tunsi kahden panssaroidun käsivarren kietoutuvan ympärilleen ja nostavan ilmaan ja huomasi samassa istuvansa hajasäärin kavioillaan tömistelevän ratsun selässä. »Näytäppäs», kajahti hyväntahtoinen nauru, »oletko unhottanut ratsastustaidon». Hän näki vieressään Germanon, joka ratsasti johtamansa saksalaisen joukon etunenässä. Vouti oli komentanut sen tarkastettavaksi kaupungin ulkopuolella olevalle kentälle. Nähdessään äkkiarvaamatta ystävänsä ja lankonsa ei Germano voinut olla tekemättä viatonta kepposta vaan nosti hänet hevosen selkään nuoren schwaabin sijalle, joka Germanon viittauksesta oli hypännyt alas. Tulinen eläin vainusi toisen ratsastajan, otti pari hurjaa hyppäystä ja joutui muiden hevosten tielle, joten ahtaalla sillalla syntyi tungos. Astorre pysyi töin tuskin satulassa, hänen hilkkansa valui päästä ja kansa, joka oli kauhuissaan väistynyt tieltä, tunsi hänet. »Munkki, munkki», kuului joka taholta, mutta sotaisa melske loittoni pian sillalta ja katosi näkyvistä. Maksutta jäänyt firenzeläinen juoksi jälkeen, mutta ei enempää kuin parikymmentä askelta, sillä hän tuli levottomaksi tavaroistaan, jotka olivat jääneet nuoren pojan epäluotettaviin käsiin. Sitäpaitsi hän kansan huudosta sai tietää olleensa tekemisissä tunnetun ja helposti löydettävän henkilön kanssa. Hän tiedusteli Vicedominien palatsia ja koetti saada tavata munkkia jo samana päivänä, sitten toisena ja kolmantena päivänä. Ensimäisellä ja toisella kerralla hän sai palata tyhjin toimin, koska munkin asunnossa kaikki oli ylösalaisin. Kolmannella kerralla hän näki lukitussa portissa tyrannin sinetin. Sitä hän pelkäsi ja katsoi parhaaksi karttaa, ja niin jäi hän kokonaan maksua vaille.

Naiset taasen kulkivat päinvastaiseen suuntaan. Antiopeen ja veitikkamaiseen kamarineitoon oli liittynyt kolmas henkilö, joka mellakassa sillalla oli joutunut heistä erilleen. Tämä oli oudosti tähyilevä, nähtävästi ennen aikojaan vanhettunut nainen, kasvoissa syvät vaot, päässä harmaita hiustöyhtöjä. Kiihtyneen näköisenä kulki hän keskellä katua, raahustaen pölyssä hienoa mutta laiminlyötyä pukuaan.

Sotte kertoi ajattelemattomasti riemuiten vanhalle naiselle, joka kaikesta päättäen oli aatelisneidon äiti, mitä sillalla oli tapahtunut: munkki — niin oli kansa kutsunut miestä — munkki Astorre, jonka piti viettää kihlajaisia, kuten yleisesti tiedettiin, oli salaa antanut kultasormuksen vieriä Antiopelle, ja kun hän — Sotte — ymmärtäen sallimuksen antaman viittauksen ja munkin kepposen, oli antanut sen rakkaalle tyttöselle, astui munkki itse hänen luokseen. Antiope oli kunniallisesti tahtonut antaa sen takaisin, mutta munkki — Sotte matki hänen elettään — oli painanut hellästi vasemman kätensä sydämelleen ja ojentanut oikean torjuvasti eteensä, mikä merkitsee kaikkialla Italiassa: »pidä omanasi, rakkaani!»

Hämmästynyt Antiope sai vihdoin puheenvuoron ja rukoili, ettei äiti kiinnittäisi mitään huomiota Isotan typeriin loruihin. Mutta turhaan. Kreivitär Olympia nosti kätensä taivasta kohti, kiittäen kaikkien nähden kadulla palavan-kiihkeästi pyhää Antoniusta siitä, että tämä oli kuullut äitiraukan lakkaamattomat rukoukset ja suonut hänen kalliille lapselleen ylhäistä sukua olevan, kelpo miehen. Tätä tehdessään hän käyttäytyi niin omituisesti, että ohikulkijat nauraen osoittivat otsaansa. Antiope oli hämillään ja koetti kaikin mahdollisin keinoin saada äitinsä mielestä pois häikäisevän, mutta petollisen mielikuvan. Kreivitär Olympia ei kuunnellut häntä, vaan rakenteli haltioituneena tuulentupiaan.

Näin saapuivat naiset Canossan palatsiin ja kohtasivat portin holvikäytävässä Vicedominin koristuksista aivan jäykän hovimestarin kuuden tuhlailevan-loistokkaasti puetun palvelijan seuraamana. Vetäytyen kunnioittavasti syrjään herra Burcardo antoi kreivitär Olympian ensin astua ylös rappusia, ja kun he olivat saapuneet autioon pylvässaliin, kumarsi hän kolmasti tarkkojen sääntöjen mukaan, joka kerralla yhä syvemmäs ja aina jonkun verran läheten, ja lausui hitaasti ja juhlallisesti: »Teidän jalosukuisuutenne! Astorre Vicedomini on lähettänyt minut nöyrimmästi kutsumaan teidät, korkea-arvoiset ruhtinattaret, hänen kihlajaisiinsa tänään» — hän nieli vaivoin: »kymmenen päivän kuluttua» — »iltakellojen soidessa».

* * * * *

Dante pysähtyi. Hänellä oli tarjona mitä runsain ainehisto, mutta hänen vakava luonteensa valikoi ja selvitti mielikuvituksen lankoja. Cangrande ei voinut olla häntä puhuttelematta.

»Ystäväni Dante», alkoi hän, »ihmettelen, miten selvät ja varmat ääriviivat olet etsannut firenzeläisen kultaseppäsi kuvaan. Ostettu tuomio on karkoittanut Niccolo Lippo dei Lippin kotiseudultaan. Hän on itse samalla kuitenkin mitä pahin nylkyri, silmänpalvelija, valehtelija, pilkkakirves, pelkuri ja säädytön puheessaan, kaikki 'firenzeläiseen tapaan'. Ja tämä on kuitenkin ainoastaan mitättömän pieni kipuna kirousten tulisateesta, jonka olet antanut tulla Firenzen yli, vain tippuva tähde etikkaa ja sappea vuotavista tertsiineistä, joita komediassasi tarjoat synnyinkaupunkisi maisteltavaksi. Ystäväni, ei ole jaloa häväistä kehtoaan ja herjata äitiään. Se ei kaunista, vaan tekee ikävän vaikutuksen.

»Kerron sinulle, Dante, nukkenäytännöstä, jota äskettäin olin katsomassa arenallamme valepuvussa rahvaan joukossa. Rypistät nenääsi alhaiselle maulleni, joka joutohetkinä tyytyy nukkeihin ja narreihin. Seuraa minua siitä huolimatta mielikuvituksessasi pienen näyttämön eteen. Mitä siellä nähdään? Mies ja vaimo tappelevat. Nainen saa selkäänsä ja itkee. Naapuri pistää päänsä ovenraosta, toruu, nuhtelee, sekaantuu asiaan. Mutta, mitenkäs käy. Urhoollinen nainen ei siedä tunkeilijaa, vaan asettuu miehensä puolelle. 'Minä tahdon saada selkääni', parkuu hän.

»Dante, ystäväni, ylevä henki, joka saa synnyinkaupungissaan huonoa kohtelua, sanoo samoin: 'otan mielelläni vastaan kurituksen'.»

Moni nuori ja terävä katse suuntautui firenzeläiseen. Hän peitti vaieten kasvonsa. Mitä hänen sielussaan liikkui ei tiedä kukaan. Kun hän taas kohotti päänsä, oli hänen otsansa yrmeämpi, suunsa katkerampi ja kaareva nenänsä terävämpi.

Dante kuunteli. Tuuli vinkui linnan nurkissa ja työnsi auki luukun, joka sattui sen tielle. Monte Baldo oli lähettänyt ensimäisen tuiskunsa. Takkavalkean valossa näkyi tupruavia ja hyöriviä lumihiutaleita. Runoilija katseli pyryä. Hiutaleet ajelivat valjuina toinen toistaan, ja niitten keskeymätön pako muistutti takkavalkean väikkyvän ruson hohteessa hänen elämäänsä, joka hänestä tuntui kuin käsistä luisuvalta. Hän värisi vilusta.

Danten herkät kuulijat alkoivat myös tuntea, ettei runoilijalla ollut omaa kotia, vaan että ainoastaan vaihtuvien suosijain epävarma ystävyys tarjosi hänelle katon pään päälle ja suojaa talvelta, joka peitti lumeen sekä kujat että valtatiet. »Koditon raukka», tulivat kaikki ajatelleeksi, ensimäisenä jalomielinen Cangrande.

Ruhtinas nousi pudistaen narrin kuin höyhenen viittansa liepeeltä, astui maanpakolais-raukan luo, tarttui hänen käteensä ja vei hänet omalle paikalleen tulen ääreen. »Tämä paikka on sinun», sanoi hän, eikä Dante vastustanut. Cangrande käytti hyväkseen vapaaksi tullutta jakkaraa. Siitä saattoi hän helposti tarkastaa kumpaakin naista, joiden välissä »helvetin läpi kulkija» istui tulen valossa kertomustaan jatkaen.

* * * * *

»Iltakellojen soidessa Paduassa kokoontui Vicedominin juhlasalin seeteriorsien alle kahdentoista ylhäisimmän suvun eloon jääneet jäsenet ja odottivat isännän astumista sisään.

»Diana pysyttelihe isänsä ja veljensä seurassa. Kuului hiljaista puheensorinaa. Miehet pohtivat perusteellisesti ja vakavasti kysymystä, mikä valtiollinen merkitys olisi kaupungin kahden huomatun suvun liittymisellä toisiinsa avioliiton siteillä. Nuorukaiset naureskelivat puoliääneen munkin naimisiin menoa. Rouvat olivat paavin kirjeestä huolimatta kauhuissaan munkkilupausten rikkomisesta, ainoastaan ne, joita vielä ummussaan olevat tyttäret ympäröivät, olivat arvosteluissaan lempeämpiä ja syyttivät joko olosuhteiden pakkoa taikka munkin hyväsydämisyyttä. Neitoset olivat pelkkänä odotuksena.

»Olympia Canossan läsnäolo herätti ihmettelyä ja tyytymättömyyttä, sillä hän oli puettu silmiinpistävän, melkeinpä kuninkaallisen loistavasti aivan kuin hänellä tulisi olemaan joku pääosa pian alkavassa juhlassa. Sanomattoman liukaskielisesti hän vakuutti jotain Antiopelle, joka pelosta sykkivin sydämin, kuiskaillen ja hartaasti pyytäen koetti saada kiihtynyttä äitiään vaikenemaan. Madonna Olympia oli pahanpäiväisesti suuttunut jo porraskäytävässä, missä Gocciola — herra Burcardo kun paraikaa otti vastaan kahta muuta perhettä — oli kunnioittavasti lausunut hänet tervetulleeksi levittäen kädellään hopeaisilla kulkusilla koristettua tulipunaista vaippaansa. Seisoessaan nyt salissa muiden joukossa kreivitär vaivasi seuraa liioitelluilla eleillään ja piti kaikkia levottomuudessa. Köyhimpiin hän katsoi vilkuilemalla ja nostaen leukaansa. Kaikki olivat yksimielisiä, ettei munkin olisi pitänyt kutsua häntä ja jokainen oli varma siitä, että hourupäinen tekisi munkille jonkin kepposen.

»Burcardo ilmoitti isäntänsä saapuneen. Astorre oli saksalaisista erottuaan kiiruhtanut heti takaisin sillalle löytämättä kuitenkaan enää sormusta tai naisia. Hän soimasi itseään siitä, mitä oli tapahtunut, vaikka oikeastaan oli sattuma ollut kaikkeen syypää, ja iltaa odottaessaan hän päätti vastedes toimia aina järkevästi. Tämä päätös vielä mielessään hän astui keskelle salia kokoontuneitten vieraitten piiriin. Yleinen huomio, joka oli häneen kiintynyt, ja ikäänkuin tähän ilmaan tarttuneet seuraelämän muodot ja vaatimukset estivät häntä esittämästä asiaa niin töykeänä ja osittain rumana, kuin se todellisuudessa oli, ja pakoittivat antamaan sille lievemmän ja miellyttävämmän muodon. Siten hän pysyi todellisuuden ja kaunistellun kultaisella keskitiellä ja piti nuhteettoman puheen.

»'Jalosukuiset vieraat ja säätyveljet», alkoi hän, »kuoleman viikate on meidän, Vicedominien, joukosta niittänyt runsaan sadon. Seisoessani mustaan puettuna tässä edessänne suren isää, kolmea veljeä ja kolmea veljenpoikaa. Että minä en vakavasti harkittuani — hänen äänensä sumentui — ja tunnollisen tutkistelun jälkeen Jumalan kasvojen edessä, ole kirkosta erottuani katsonut voivani kieltäytyä täyttämästä kuolevan isäni viimeistä tahtoa saada jatkua lapsessa ja lapsenlapsessa, arvostelette te joko hyväksyen tai moittien teissä vallitsevan oikeudentunnon tai lempeyden mukaan. Siinä tulette kuitenkin olemaan kanssani samaa mieltä, ettei minun sopinut menneisyyteni vuoksi valikoida tai epäröidä, vaan että ainoastaan lähinnä oleva ja luonnollisin olisi Jumalalle otollinen. Kuka olisi voinut olla minua lähempänä kuin veljeni neitseellinen leski, johon lohduton suru oli minut yhdistänyt. Kalliin kuolinvuoteen ääressä tartuin siis tähän käteen, kuten nytkin siihen tartun» — hän astui Dianan luokse ja toi hänet keskelle salia — »ja panen kihlasormuksen hänen sormeensa.» Diana puolestaan antoi munkille kultasormuksen sanoen: »tätä on pitänyt minun äitini, joka oli totuutta rakastava ja siveä nainen. Minä annan sinulle sormuksen, joka on pysynyt uskollisena.' Läsnäolijat mumisivat juhlallisen onnentoivotuksen, siten päättäen hartaan toimituksen, ja vanha Pizzaguerra, arvokas vanhus — saituus on terveellinen pahe, eikä estä elämästä vanhaksi — vuodatti tavanmukaiset kyyneleet.

»Kreivitär Olympia näki tuulentupansa leimahtavan liekkeihin ja rutisevin hirsin ja pylväin luhistuvan maahan. Hän astui askeleen eteenpäin, kuin olisi tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, että oli nähnyt väärin, astui toisen, yltyen raivossaan, ja seisoi kohta, harmaat hiukset pörhöisinä, aivan Astorren ja Dianan edessä antaen hurjan sanatulvan syöksyä huuliltaan.

»'Katala munkki', huusi hän. 'Sormusta vastaan tuossa sormessa todistaa toinen, aikaisemmin annettu'. Hän riuhtasi mukaansa Antiopen, joka seurasi häntä ahdistavassa pelossa liikuttavin, rukoilevin ilmein. Olympia-kreivitär kohotti tyttärensä kättä. 'Tämän sormuksen sinä olet pannut lapseni sormeen firenzeläisen kauppiaan luona sillalla tuskin tunti sitten.' Tällaisena esitti tapahtuman hänen mielikuvituksensa vino peili. 'Jumalaton munkki! Sinä avioliitonrikkoja, eikö maa avaudu ja niele sinua. Hirtettäköön luostarin porttivahti, joka kuorsasi pohmelossaan ja antoi sinun juosta tiehesi. Himojasi sinä tahdoit palvella, mutta sinun olisi pitänyt valita uhriksesi joku muu kuin syyttömästi vainotun, avuttoman lesken turvaton lapsi.'

»Marmorilattia ei kuitenkaan avautunut ja onneton nainen, joka luuli ilmaisseensa oikeutetun äidinvihansa liian lievässä muodossa, näki ympärillä olevien ilmeissä vain pilkallista hymyä tai kokonaan toisenlaista sääliä kuin mitä hän oli odottanut. Hän kuuli takanaan selvästi kuiskattavan: 'houkkio', ja hänen vihansa vaihtui äkkiä mielettömään nauruun. 'Siinä vasta houkkion näette', ivasi hän, 'joka saattoi niin typerästi valita näistä kahdesta. Saatte ratkaista, arvoisat vieraat, ja päättäköön jokainen, jolla on silmät. Katsokaa noita suloisia kasvoja, kukoistavaa nuoruutta', loppua en enää muista, sen vaan tiedän, että kaikki nuorukaiset Vicedominien salissa — ja useampi kuin yksi heistä lienee viettänyt kevytmielistä elämää — kaikki nuorukaiset, sekä pidättyneet että langenneet kääntyivät pois kuulemasta ja näkemästä Olympiaa, joka unhottaen kokonaan siveyden ja häveliäisyyden tunteen parittajan tavoin kaupitteli lastaan.

»Jokaisen salissa olevan kävi Antiopea sääli. Ainoastaan Diana, niin vähän kuin hän epäilikin munkin uskollisuutta, tunsi jonkinlaista hämärää suuttumusta kaunotarta kohtaan, jota niin julkeasti näytettiin hänen sulhaselleen.

»Antiope ehkä herätti Dianassa tyytymättömyyttä siksikin, että hän yhä vielä piti onnetonta sormusta sormessaan. Kenties hän teki sen ollakseen kiihoittamatta jo muutenkin riehuvaa äitiään ja toivoen että todellisuus särkisi tämän haaveet ja muuttaisi hänet ylpeästä nöyräksi, jolloin hän antaisi kaiken tapahtua ainoastaan silmiään pyörittäen ja jotain epäselvää mumisten. Tai kenties oli nuori Antiope itse pistänyt sormenpäänsä kumpuavaan satulähteeseen. Olihan kohtaus sillalla ollut ihmeellinen, ja jos munkki olisi valinnut hänet, olisiko se ollut kummempaa kuin ne vaiheet, jotka riistivät hänet luostarista.

»Nyt oli hän saanut julman rangaistuksen. Mikäli hillittömillä sanoilla voi häväistä, häpäisi häntä nyt hänen oma äitinsä.

»Tumma puna nousi hänen otsalleen ja niskaansa. Sitä seurasi toinen vielä tummempi, ja hän alkoi salin syvässä hiljaisuudessa katkerasti ääneensä itkeä.

»Harmaa raivotarkin kuunteli hämmästyneenä. Hänen kasvonsa vääntyivät hirvittävästi tuskasta, ja hänen vimmansa tuli kaksinkertaiseksi. 'Entä tuo', sähisi hän osoittaen Dianaa, 'kalliosta lohkaistu muovaamaton marmorimöhkäle! Tuo onnistumaton jättiläisnainen, Luojan hutilustyö! Hyi tuollaista pölkkymäistä elotonta ja sielutonta ruumista! Mutta kukapa olisi antanutkaan hänelle sielun? Äpärä äitinsäkö, typerä Orsola, vaiko tuo näivettynyt penninpyörittelijä tuossa? Vaivaisena almuna on hän senkin vähäisen osan sielua antanut, minkä on antanut.'

»Vanha Pizzaguerra pysyi tyynenä. Saiturin valpas ymmärrys esti häntä unhottamasta kenen kanssa hän oli tekemisissä. Mutta hänen tyttärensä Diana unhotti sen. Hänen ruumiinsa ja sielunsa raaka ivaaminen loukkasi häntä ja saattoi hänet vihan vimmaan. Kuullessaan hullun kreivittären vielä kajoovan hänen vanhempiinsa, häpäisevän hänen haudassa lepäävää äitiänsä ja julkisesti herjaavan isää, joutui hän suunniltaan, veti yhteen kulmakarvansa ja puristi nyrkkiään. Kiivas viha teki hänet kalpeaksi, se valtasi hänet kokonaan.

»'Narttu', huusi hän ja löi Antiopea kasvoihin; sillä rohkea tyttö oli epätoivossaan syöksynyt äitinsä eteen. Antiope kirkaisi sydäntä särkevästi.

»Mielipuolen päässä ratas teki täysikierroksen. Rajaton viha muuttui surkeaksi valitukseksi. 'Minun lastani on lyöty', vaikeroi hän, vaipui polvilleen ja nyyhkytti: 'eikö taivaassa enää olekaan Jumalaa'.

»Mitta tuli täyteen. Se olisi vuotanut jo ennemminkin äyräittensä yli, ja asiaan olisi jo aikaisemmin sekaannuttu, jollei kaikki olisi tapahtunut nopeammin kuin mitä ennätin kertoa, niin nopeasti, ettei munkki eikä lähellä oleva Germanokaan ehtineet tarttua Dianan käteen ja estää häntä lyömästä. Ascanio otti kreivittären syliinsä, eräs toinen nuorukaisista tarttui hänen jalkoihinsa ja niin he kantoivat hourupäisen kantotuoliin ja veivät kotiin, kreivittären juuri ollenkaan vastustamatta.

»Diana ja Antiope seisoivat yhä vastakkain, toinen toistaan kalpeampana, Diana katuvana ja masentuneena, Antiope mielenkuohusta mykistyneenä, huuliaan äänettömästi liikuttaen, kykenemättä edes sammaltamaan.

»Munkki täytti ainoastaan ritarillisuuden ja vieraanvaraisuuden vaatimukset tarttuessaan nyt Antiopen käteen ja lähtiessään saattamaan kotiin naista, jota hänen morsiamensa oli kohdellut pahoin. Jokaisen mielestä se oli luonnollista. Varsinkin lienee Diana itse toivonut sitä, että hänen väkivaltaisuutensa uhri joutuisi pois näkyvistä. Hänkin poistui isänsä ja veljensä mukana. Koolla olevien vieraitten mielestä oli hienotunteisinta nyt samalla hävitä viimeiseen mieheen.

»Tarjoilupöydän alta, johon oli katettu amarelleja ja kypronviiniä, kuului kulkusten kilinää. Narrikaapu tuli näkyviin, Gocciola ryömi nelinkontin esiin herkkuja väijymästä. Hänen mielestään kaikki oli päättynyt verrattomasti, sillä hänellä oli nyt täysi vapaus ahmia amarelleja ja tyhjentää lasi toisensa jälkeen. Niin hän nautti täysin siemauksin herkkupöydästä, kunnes kuuli askeleiden lähestyvän. Hän oli livahtamaisillaan tiehensä, mutta vilkaistuaan närkästyneenä häiritsijään huomasi hän paon tarpeettomaksi. Munkki oli palannut kotiin ja näkyi olevan yhtä riemastunut ja juopunut kuin Gocciola, sillä munkki» —

— »rakasti Antiopea», keskeytti Cangranden ystävätär nauraen kouristuksentapaisesti.

»Ruhtinatar, sinäpä sen sanot, hän rakasti Antiopea», toisti Dante surumielisesti.

»Tietysti! Kuinkas muuten! Mahdotonta estää! Niinhän tavallisesti käy!» kaikui koko kuulijapiiristä.

»Hiljaa, nuorukaiset», mumisi Dante. »Se ei ole tavallista. Vai arveletteko, että koko ruumiillaan ja sielullaan antautuva rakkaus on jokapäiväistä, kenties luulette vielä itsekin niin rakastaneenne tai rakastavanne. Erehdytte! Jokainen puhuu kummituksista, mutta harva on niitä nähnyt. Saatte kuulla kumoamattoman todistuksen. Tässä talossa kiertelee muodinmukainen satukirja. Selaillessani sitä varovasti olen kaikenlaisen lorun seasta löytänyt hiukan tottakin. Eräässä kohdassa sanotaan, että rakkaus on harvinaista ja useimmiten päättyy onnettomasti.» Tämän Dante sanoi vakavasti. Sitten hän alkoi laskea leikkiä: »Koska te kaikki olette rakkauteen niin perehtyneitä ja siinä täysinoppineita, eikä minun sitäpaitsi sovi antaa intohimon valtaaman nuorukaisen puhua hampaattomasta suustani, jätän kokonaan kotiinpalanneen Astorren yksinpuhelun ja sanon vain lyhyesti: kun järkevä Ascanio kuunteli hänen puhettaan, niin hän pelästyi ja rupesi saarnaamaan munkille järkeä.»

* * * * *

»Niin armottomastiko sinä aiot supistaa liikuttavaa tarinaasi, Dante», kysyi ruhtinaan helposti syttyvä ystävätär ojentaen rukoilevasti kätensä firenzeläistä kohti. »Anna munkin puhua, että saamme ihastuneina seurata, miten hän siirtyi karheasta naisesta hellään, kylmästä tunteelliseen, kivettyneestä sydämestä sykkivään —»

»Niin firenzeläinen», keskeytti Cangranden puoliso syvässä mielenliikutuksessa ja posket tummassa hehkussa, »anna munkkisi puhua, että saamme ihmetellä, miten hän kokemattomana ja erehtyvänä petti jalon naisen kavalan tähden. Sinä et tunne naisia. Usko minua», hän kohotti voimakkaan kätensä ja puristi sen nyrkkiin, »minä olisin myöskin lyönyt, mutta en järjetöntä raukkaa, vaan luonnollisesti juonittelijaa, joka tahtoi mistä hinnasta tahansa päästä munkin nähtäväksi.» Hän löi nyrkillään ilmaa. Hänen toverinsa vavahti.

Cangrande ei herennyt katselemasta molempia naisia, joiden vastapäätä hän istui. Hän ihaili puolisoansa ja iloitsi hänen voimakkaasta intohimostaan. Sinä hetkenä oli ruhtinatar hänen mielestänsä ehdottomasti kauniimpi kuin hänen pieni, hento kilpailijattarensa, sillä ainoastaan voimakas ruumis ja voimakas sielu voi olla ylevimpäin ja syvimpäin tuntemusten ilmaisijana.

Dante puolestaan hymyili ensimäisen ja ainoan kerran tänä iltana, nähdessään molempien naisten niin vinhasti kiikkuvan hänen satunsa keinussa. Hän ei voinut olla tekemättä hiukan kiusaa. »Jalot naiset», sanoi, hän, »mitä toivotte minulta? Itsekseen puheleminen on järjetöntä. Onko kukaan viisas mies koskaan puhunut itsekseen?»

Hämärästä kohosi vallaton kiharapää, nuori aatelispoika, joka lienee ollut kyyryssä tuttavallisessa piilopaikassa jonkun istuimen tai laahoksen takana, ja huudahti miehekkäästi: »suuri mestari, miten vähän tunnet itseäsi, tai olet tuntevinasi. Ole varma, Dante, ettei kukaan juttele sujuvammin itsekseen kuin sinä, joka menet niin pitkälle, ettet ainoastaan jätä meitä tyhmiä poikia huomaamatta, mutta annat vielä kaunottarenkin kulkea ihan vierestäsi häntä tervehtimättä.

»Todellako», kysyi Dante. »Missä ja milloin?»

»Eilen Adigen sillalla», nauroi poika. »Nojasit kaidepuihin, kun hurmaava Lucrezia Nani kulki ohitsesi, hipaisten toogaasi. Me pojat seurasimme ihastuneina häntä ja kaksi tulista soturia tuli häntä vastaan tavoittaen hänen vienojen silmiensä katsetta, mutta hänen silmänsä etsivät sinua, sillä kuka hyvänsä ei ole ehjin nahoin kulkenut läpi helvetin. Sinä, mestari, katselit Adigen keskellä vierivää aaltoa ja mumisit jotain.»

»Lausuin tervehdykseni merelle. Laine oli kauniimpi neitosta. Mutta palatkaamme molempiin narreihin. Kuunnelkaa, he puhuvat keskenään! Ja kaikkien runottarien nimessä, tästälähtien ei enää kukaan saa minua häiritä, muuten saavuttaa meidät keskiyö vielä satulieden ääressä.

»Kun munkki oli saattanut Antiopen kotiin ja astui taas saliinsa — unhotin kuitenkin mainita, ettei hän kohdannut Ascaniota, vaikka tämä oli vienyt samaa tietä kreivitär Olympian kotiin kantotuolissa. Ascanio oli nimittäin jättänyt masentuneen kreivittären palvelijoiden huostaan ja lähtenyt itse kiireimmän kautta setänsä, Ezzelino-tyrannin luo, tarjotakseen hänelle hullunkurisen tapahtuman aivan tuoreena. Hän toi Ezzelinolle mieluummin skandalijutun kuin ilmiannon salaliitosta.

»En tiedä, oliko munkki niin kaunis kuin Ascanio-veitikka oli sanonut hänen olevan. Mutta näen hänet nuoruuden parhaimmassa kukoistuksessa kiitävän kuin siivillä edestakaisin läpi salin, kuin Zefyrien kantamana tai Iriksen kuljettamana. Hänen silmänsä ovat pelkkää auringonpaistetta ja hän supisee itsekseen autuaitten kieltä. Gocciola, joka oli kulauttanut kurkkuunsa suuren määrän kypronviiniä, tunsi itsensä yhtä uljaaksi ja nuorekkaaksi. Marmorilattia haihtui hänenkin jalkainsa alla valkeaksi pilvenhattaraksi. Hän tunsi vastustamatonta janoa kuunnella Astorren raikkaiden huulten supinaa, niinkuin lähteen yli kumarrutaan sen lorinaa kuulemaan, ja alkoi munkin vieressä mittailla salin lattiaa milloin hajasäärin, milloin hyppivin askelin narrinvaltikka kainalossa.

»'Herttainen pää, joka oli valmis uhrautumaan isänsä puolesta, uhrautui myös äitinsä puolesta', kuiskasi Astorre. 'Miten hänen kasvonsa häpeästä hehkuivat, miten ne kärsivät lyönnistä! Ja miten hän kirkaisi! Onko tuo pää koskaan jättänyt minua rauhaan, senjälkeen kun näin sen mestauslavalla? Se eli minun sielussani ja seurasi minua kaikkialle, se väikkyi rukouksissani, säteili luostarikammiossani ja painautui tyynylleni. Enkö nähnyt tuota suloista päätä ja valkeaa, hentoa kaulaa pyhän Paavalin vieressä' —

»'Pyhän Paavalinko', hihitti 'Pisara'.

»'Pyhän Paavalin vieressä alttaritaulussamme' —

»'Siinäkö, jossa Paavalilla on musta, kihara tukka ja punainen kaula paksulla mestauspölkyllä, ja pyöveli kohottaa asettaan?' Gocciola kävi joskus fransiskaanilaisluostarin kirkossa.

»Munkki nyökkäsi päätään. 'Kun katselin taulua kauan, värähti ase ja sydäntäni kouristi. Olenhan tunnustanut sen ripissä luostarinpäällikölle'.

»'Mitä luostarinpäällikkö sanoi', uteli Gocciola.

»'Poikani', sanoi hän, 'älä pelkää, sinä olet nähnyt vain taivaallisesta riemukulkueesta toisten edelle rientäneen lapsen. Jumalaiselle pienelle kaulalle ei tapahdu mitään pahaa'.

»'Mutta', ilkeä narri teki hänelle kiusaa, 'lapsi on kasvanut näin suureksi'. Hän näytti kädellään. 'Ja teidän ylhäisyytenne munkkikaapu on painunut näin alas', virnuili hän pitäen kättään hiukan lattian yläpuolella.

»Halpamainen narri ei voinut vaikuttaa munkkiin. Kohtalokas tuli oli Antiopen kädestä syttynyt Astorren käteen ja se alkoi polttaa hänen suonissaan, ensin vienosti hivellen, sitten yhä kuumemmin ja kirmeämmin. 'Siunattu olkoon Isä Jumala, joka loi miehen ja vaimon', riemuitsi hän.

»'Evanko', kysyi narri.

»'Antiopen', vastasi munkki.

»'Entä se toinen, se suuri? Mihin sinä hänet laitat? Lähetätkö kerjuulle?' Gocciola pyyhki silmiään.

»'Kenen toisen', kysyi munkki. 'Onko olemassa ketään muuta kuin Antiope?'

»Tämä oli jo narrillekin liikaa. Hän alkoi tuijottaa pelästyksissään Astorreen, mutta samassa luja koura tarttui hänen kaulukseensa, laahasi hänet ovelle ja heitti menemään. Sama käsi otti sitten Astorrea olkapäästä.

»'Herää, unessakulkija', huudahti Ascanio, joka oli tullut takaisin ja kuullut munkin haaveellisen puheen. Hän veti huumaantuneen ystävänsä ikkunapenkille istumaan, katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi: 'Astorre, sinä olet järjiltäsi!'

»Munkki väisti ensin hänen tutkivaa katsettaan, kuin olisi se häntä häikäissyt, mutta käänsi sitten häneen juovuttavaa riemua loistavat silmänsä ja loi ne lopuksi arasti maahan. 'Ihmetteletkö', kysyi hän.

»'Yhtä vähän kuin liekin leimuntaa', vastasi Ascanio. 'Mutta koska et ole mikään sokea luonnonvoima, vaan sinulla myöskin on järki ja tahto, täytyy sinun tukahduttaa liekki, muuten se polttaa poroksi sekä sinut että koko Paduan. Pitääkö maailmanlapsen saarnata sinulle jumalallista ja inhimillistä lakia. Olet kihloissa, sitä todistaa sormus sormessasi. Jos nyt purat kihlauksesi, kuten jo teit munkkilupauksillesi, loukkaat sinä samalla kaikkia tapoja, velvollisuutta, kunniantuntoa ja kaupunginrauhaa. Ellet arvelematta paikalla tempaa sydämestäsi sokean jumalan nuolta, surmaa se sinut, Antiopen ja vielä muitakin, jotka tielle sattuvat. Astorre, Astorre!'

»Ascanion veitikka-huulista tuntuivat kummallisilta ne suuret ja vakavat sanat, joita hän hädissään antoi niiden lausua. 'Nimesi, Astorre', sanoi Ascanio puoleksi leikillä, 'kajahtaa sotatorvelta ja kehoittaa sinua taisteluun itseäsi vastaan'.

»'Minulle on annettu lemmenjuomaa', huudahti hän. 'Minä raivoan, olen ihan hullu. Ascanio, minä annan sinulle vallan ylitseni, pane minut kahleisiin!'

»'Minä kahlehdin sinut Dianaan», sanoi Ascanio. Tule, mennään yhdessä hänen luoksensa!'

»'Eikö Diana lyönyt Antiopea', kysyi munkki.

»'Olet nähnyt unta, kaikki on ollut unta. Sinä et ollut tajuissasi. Tule! Minä vannotan sinua, minä vaadin! Minä vien sinut vaikka väkisin'.

»Ascanio tahtoi karkoittaa todellisuuden, mutta Germanon portaissa kaikuvat askeleet toivat sen takaisin. Dianan veli astui päättävin ilmein munkin eteen, tarttui hänen käteensä ja sanoi: 'häiritty juhla, lanko. Sisareni lähettää minut — valehtelen, hän ei ole minua lähettänyt, sillä hän on sulkeutunut huoneeseensa, jossa itkee ja soimaa äkkipikaisuuttaan. Olemme ihan hukkua naiskyyneliin. Hän rakastaa sinua, mutta ei saa sitä millään tavoin sanotuksi — meidän sukuvikamme, olen samanlainen. Hän ei ole hetkeäkään epäillyt sinua. Sinä olet yksinkertaisesti kadottanut sormuksen, jos se oli sinun, mikä pikku Canossalla — mikä hänen nimensä onkaan, juuri niin, Antiopella — oli sormessaan. Heikkopäinen äiti on sen löytänyt ja punonut siitä sadun. Antiope on luonnollisesti tähän kaikkeen yhtä viaton kuin vastasyntynyt lapsi. Kuka uskaltaa ajatella toisin, saa minun kanssani tekemistä.'

»'Minä en ainakaan tee sitä', huudahti Astorre. 'Antiope on puhdas kuin taivas. Sormus vieri sattumalta', ja tuossa tuokiossa oli munkki kertonut kaikki.

»'Koeta antaa anteeksi myöskin sisarelleni hänen kiivautensa, Astorre», pyysi Germano. »Veri syöksyi niin hänen päähänsä, ettei hän nähnyt, kuka missäkin oli. Hän suuntasi lyöntinsä hourupäiseen, mutta se sattuikin viattomaan raukkaan. Antiope on kuitenkin Jumalan ja ihmisten edessä saatettava arvoonsa ja kunniaansa. Anna se minun huolekseni, lanko. Minä olen Dianan veli, asia on siis selvä'.

»'Sinä puhut ja puhut, mutta aikeesi on meille sittenkin hämärä, Germano. Mitä on mielessäsi? Miten voit antaa tyttöraukalle hyvitystä', kysyi Ascanio.

»'Hyvin helposti', vastasi Germano. 'Tarjoan Antiope Canossalle käteni ja otan hänet vaimokseni'.

»Ascanio tarttui otsaansa. Germanon päähänpisto teki hänet miltei hervottomaksi. Mutta kun hän oli tointunut ensi hämmästyksestään ja ajatteli lähemmin asiaa, ei hänestä tuo sankarillinen keino tuntunut niinkään huonolta. Hän katsahti kuitenkin levottomasti munkkiin. Astorre hillitsi itsensä ja pysyttelihe aivan hiljaa, tarkasti kuunnellen. Nuoren soturin kunniantunto soi heleänä äänenä hänen sielunsa erämaassa.

»'Siten saan kaksi kärpästä yhdellä iskulla, lanko', arveli Germano. 'Tytön arvo ja kunnia palautetaan — tahtoisinpa tietää, kuka uskaltaisi supattaa vaimostani jotain. Toiseksi sovitan minä teidät, kihlatut. Dianan ei tarvitse enää hävetä sinua eikä itseään ja hän on nyt perinpohjin parantunut kiivaudestaan, uskallanpa sanoa elinkaudekseen'.

»Astorre puristi hänen kättään: 'Olet kunnon mies'. Hänessä lujittui yhä tahto saada vielä uljaampi voitto taivaallisesta tai maallisesta himostaan. Mutta tämä tahto ei ollut vapaa, eikä hänen hyveensä epäitsekäs, koska se turvautui vaaralliseen viisasteluun. 'Samoin kuin minä tulen pitämään sylissäni naista, jota en rakasta, tulee Antiopeakin syleilemään mies, joka muitta mutkitta kosii häntä, ainoastaan hyvittääkseen toisen tekemän vääryyden», lohdutti Astorre itseään. »Meidän täytyy kaikkien kieltäytyä. Kieltäymystä ja itsekidutusta niin luostarin ulkopuolella kuin luostarissakin'.

»'En tahdo lykätä sitä, minkä kerran pitää tapahtua', ehätti Germano. Muuten hän vääntelehtii unettomana. En tiedä, kumpaako hän tarkoitti, Dianaa vaiko Antiopea. 'Sinä lanko, tulet todistajaksi; kosin kaikkien sääntöjen mukaan'.

»'Eihän toki', huudahti Ascanio kauhuissaan. 'Ei Astorrea mitenkään, ota minut!'

»Germano pudisti päätään. 'Ystäväni', sanoi hän, 'sinä et ole siihen sopiva. Sinusta ei ole vakavaksi todistajaksi avioliittoasioissa. Veli Astorrelle kuuluu oikeus saada kosia puolestani, enkä usko hänen luovuttavan sitä oikeuttaan muille. Asiahan koskee suureksi osaksi juuri häntä. Eikö niin, Astorre?' Munkki nyökäytti päätään. 'Valmistaudu matkalle, lanko. Laita itsesi koreaksi, ota vitjat kaulaasi'.

»'Ja kun kuljet pihan läpi, niin kasta pääsi kaivossa', laski Ascanio väkinäistä leikkiä. 'Entä sinä itse, Germano, panssari päälläkö? Noin sotaisassa asussa? Sopiiko noin lähteä kosiomatkalle?'

»'En ole pitkään aikaan ollut muussa puvussa, ja tämä sopii minulle hyvin. Miksi tarkastat minua noin kiireestä kantapäähän, Ascanio?'

»'Ihmettelen vain, miten tämä panssaroitu mies voi olla niin varma siitä, ettei häntä heitetä rynnäkköportaineen vallihautaan.'

»'Se ei voi tulla kysymykseenkään', arveli Germano tyynesti. 'Häväisty ja lyötykö ei huolisi ritarista? Silloinhan hän olisi vielä hullumpi kuin äitinsä. Onhan asia päivänselvä. Tule Astorre!'

»Ascanio jäi kädet ristissä rinnalla miettimään tapahtumien uutta käännettä, tietämättä veisikö se nämä kukoistavat lapset kisakentälle vai kalmistoon. Sillaikaa astuivat hänen lapsuudentoverinsa Canossan palatsiin, jonne ei ollut pitkä matka.

»Pilvetön päivä sammui heleänä hehkuvaan rusoon kellojen soidessa Avea. Munkki yhtyi hiljaa tavanmukaiseen rukoukseen. Kun kaikki muu kellon soitto oli jo ilmassa vaiennut, kajahti sattumalta vielä pari kertaa hänen verrattain korkealla sijaitsevan luostarinsa kellojen rauhallinen, surunvoittoinen ääni. Kaikkialla vallitseva rauha täytti myös munkin mielen.

»Hänen katseensa sattui nuoren soturin kasvoihin, ja hän alkoi tarkastaa tämän karaistuneita piirteitä. Niiden ilme oli valoisa ja iloinen ja se johtui epäilemättä velvollisuudentunnon tyydytyksestä mutta varmaan myöskin ilman harkintaa ja laskelmia sattuneesta onnesta, joka kuljetti häntä autuaitten saaren satamaan, kunnian paisuttaessa ritarillisuuden purjetta: 'Suloinen viattomuus', huokaili soturi.

»Munkki ymmärsi tuossa tuokiossa, että Dianan veli petti itseään kuvitellessaan olevansa epäitsekäs, hän huomasi, että Germano alkoi rakastaa Antiopea, ja että he siis olivat kilpailijoita. Hän tunsi terävän pistoksen sydämessään, sitten toisen niin repivän, että hän oli huutaa. Oli kuin kokonainen pesä kiukkuisia käärmeitä olisi piehtaroinut hänen rinnassaan. Arvoisat ystäväni, varjelkoon Jumala meitä kaikkia, sekä miehiä että naisia, mustasukkaisuudesta! Se on tuskallisin kaikista kärsimyksistä ja ketä se kalvaa, hän on onnettomampi kuin ne, jotka komediassani ovat joutuneet kadotukseen.

»Tuska väänsi munkin kasvoja ja hänen sydäntään kouristi, kun hän itsetietoisen kosijan perässä astui palatsin rappusia. Talo oli autio ja oman onnensa nojaan jätetty. Kreivitär Olympia oli kaikesta päättäen sulkeutunut huoneeseensa. Palvelijoita ei näkynyt, ja ovet olivat auki. Munkki ja Germano kulkivat useampien jo hämärtyvien huoneiden läpi kenenkään ilmoittamatta heidän tulostaan. Viimeisen huoneen kynnykselle he pysähtyivät, sillä he näkivät nuoren Antiopen istuvan ikkunalla.

»Apilaanlehden muotoon kaartuvasta ikkunasta heloitti voimakas iltarusko verhoten puoliympyräisenä valovyönä viehättävän olennon rintaa ja niskaa. Päälaelle koottu hiussykkyrä muistutti orjantappurakruunua, ja riutuvat huulet joivat taivaan kirkkautta. Lyöty tyttönen istui häpeän taakasta väsyneenä, silmät ummessa ja kädet hervottomina, mutta syvällä sisimmässään hän riemuitsi ja kiitti kärsimäänsä solvausta, sillä se oli iäksi yhdistänyt hänet Astorreen.

»Eikö vielä tänäkin päivänä, kuten maailmanloppuun asti, korkein rakkaus syty syvimmästä säälistä? Kuka voi kylmänä nähdä kauniin syyttömästi kärsivän. En ole mikään pilkkaaja, osaan kyllä eroittaa asiat toisistaan, mutta häväistiinhän Vapahtajaakin, ja me suutelemme hänen naarmujaan ja haavojaan.

»Antiope ei vaivannut päätään sillä, rakastiko Astorre häntä vai eikö. Hän tiesi sen, hänen ei tarvinnut epäillä. Hän oli siitä vielä varmempi kuin rintansa hengityksestä tai sydämensä sykinnästä. Astorre ja hän eivät olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa koko matkalla, jonka he olivat kulkeneet yhdessä. Kädet eivät puristaneet toisiaan lujemmin erotessa kuin matkalle lähtiessäkään; pusertamatta toisiaan ne kasvoivat yhteen. Ne yhtyivät kuin kaksi kevyttä henkistä liekkiä, mutta erotessa oli niitä yhtä vaikea riistää toisistaan kuin juuria maasta.

»Antiope oli kajonnut luvattomasti toisen omaisuuteen ja ryöstänyt Dianalta, mikä tälle kuului milteipä viattomuudessaan, sillä rakkaus oli vienyt häneltä sekä omantunnon että arvostelukyvyn. Padua, joka torneineen avautui hänen eteensä, äiti, Astorren munkkilupauksen hylkääminen, Diana, koko maailma oli häipynyt hänen näkyvistään. Oli olemassa vain pohjaton taivas täynnä valoa ja rakkautta.

»Astorre oli vielä viimeisellä portaalla käynyt sisäistä taistelua, jonka hän nyt luuli voittaneensa. 'Minä uhraan kaikki', kerskaili hän itselleen, 'ja olen Germanolle kosinnassa apuna'. Viime hetkellä huusi hän vielä avukseen kaikki pyhimyksensä, ennen kaikkea pyhän Fransiskuksen, itsekieltämyksen sankarin. Astorre painoi käsiään rintaansa vasten ja uskoi taivaan avulla surmanneensa käärmeet ja olevansa vahva kuin Herkules. Mutta neliarpinen pyhimys oli hyljännyt uskottoman opetuslapsensa, joka ei ollut pitänyt kaapuaan eikä munkkiköyttään kunniassa.

»Germano suunnitteli puhettaan, mutta ei päässyt niitä kahta perustetta pitemmälle, joista hän jo alussa oli ollut selvillä. Hän ei muuten vähääkään arkaillut — olihan hän jo usein sodassa saanut puhua saksalaisilleen — eikä tyttö häntä peloittanut. Odottamista hän vain ei voinut sietää enemmän nyt kuin taistelun edelläkään. Hän kilisytti miekkaa hiljaa panssaria vasten.

»Antiope lyyhistyi pelosta, katsahti ovelle ja nousi äkkiä seisomaan selkä ikkunaa vasten ja hämärään peittyvät kasvot kääntyneinä pimeässä tervehtiviä miehiä kohti.

»'Tuon lohdutusta Antiope Canossalle', alkoi Germano. 'Astorre Vicedomini, jota munkiksi kutsutaan, sisareni Dianan puoliso, on tullut mukaani päteväksi todistajaksi. Tulen nimittäin pyytämään sinua vaimokseni sinulta itseltäsi, koska isäsi ei ole elossa ja äitisi on siinä tilassa, missä hän on. Sisareni on loukannut sinua' — Germano ei saanut sanotuksi voimakkaampaa, Dianalle epäedullisempaa sanaa, sillä hän kunnioitti sisartaan — 'ja minä olen tullut veljenä sisareni tekoa sovittamaan. Kun lähestytte toisianne, Diana Astorren omana ja sinä minun vaimonani, voitte helpommin ojentaa toisillenne sovinnon käden'.

»Munkin herkkää mieltä loukkasi, että solvaus ja kärsimys, lyöjä ja lyöty näin häikäilemättä asetettiin samalle tasolle — vai kiemurteliko käärme? 'Germano, niin ei kosita', kuiskasi hän panssaroidulle toverilleen.

»Germano kuuli sen, ja kun Antiope varjossa pysyi vaiti, yrmistyi hän. Nuori soturi tunsi, että olisi pitänyt puhua hellemmin, mutta siitä huolimatta hän jatkoi vieläkin tylymmin. 'Koska isänne on kuollut ja äitinne on siinä tilassa', toisti hän, 'tarvitsette te miehen turvaa. Sen saitte nähdä tänään, nuori ruhtinatar. Ette kaiketi halua toista kertaa tulla häväistyksi ja lyödyksi koko Paduan nähden. Tulkaa omakseni heti empimättä ja minä suojelen teitä kiireestä kantapäähän'. Germano ajatteli panssariaan.

»Astorren mielestä oli kosinta pöyristyttävän karkea. Hänestä Germano kohteli Antiopea kuin sotavankia — vai sihisikö käärme? 'Niin ei kosita, Germano', läähätti hän. Soturi kääntyi häneen puoleksi. 'Jos osaat paremmin, niin kosi minun puolestani', sanoi hän nyrpeänä ja astui syrjään antaen tilaa Astorrelle.

»Silloin munkki lähestyi Antiopea, laskeutui toiselle polvelleen, nosti rukoilevasti kätensä ja katseli arasti kysyen herttaista päätä kuulakkaa kultataustaa vasten. 'Löytääkö rakkaus sanoja', mumisi hän. Hämärää ja äänettömyyttä.

»Vihdoin kuiskasi Antiope: 'kenelle kosit, Astorre?'

»'Veljelleni, Germanolle', sanoi munkki tukahdetusti. Tyttönen peitti käsillään kasvonsa.

»Germanon kärsivällisyys loppui. 'Puhun teille saksaa. Suoraan asiaan, Antiope Canossa', tokaisi hän kömpelösti, 'tuletko vaimokseni vai etkö?'

»Antiope huojutti pientä päätään vienosti ja hiljaa mutta kuitenkin» selvästi, vaikka huone yhä pimeni.

»'Sain kauniisti rukkaset', sanoi Germano kuivasti, 'tule lanko!' Ja hän läksi salista yhtä varmoin askelin, kuin oli tullutkin. Mutta munkki ei seurannut häntä.