Front matter (continued 2)

"Oi Herman! minä pyydän, minä rukoilen sinua: tämän ainoan illan vain ole kotona!"

"Oi, älä minua nyt vaivaa; täällähän tulisin teidän seurassanne varsin ämmämäiseksi. Saat nähdä, että lapsella ei ole mitään hätää. Hyvästi nyt".

Paroni meni ulos. Hän lähestyi ravintolaa, jossa hänen kumppaninsa istuivat. Levottomasti sykki hänen sydämmensä, ja hän ajatteli itseksensä: "Mitäs jos poikani sentään kuolisi tänä yönä — mutta tuskin — mitäpä hän nyt juuri kuolisi, sillä olipa hän parempi". Paroni meni edemmäksi ja tuli jo ravintolan portaitten eteen, mutta nyt oli hän vielä levottomampi ja päätti palata takaisin, vaan samassa katsahti hän ylöspäin ravintolan akkunoihin ja näki erään kumppaneistansa, joka noikkasi hänelle. Nyt ei hän enään kehdannut takaisin palata, vaan meni ravintolaan kumppaniensa luo. Mutta kortit eivät sinä iltana paronia huvittaneet. Aina välimmiten tunsi hän tunnossaan vaivan, ja huonosti onnistui kortin-lyönti.

Tavallista aikaisemmin meni paroni pois ravintolasta ja levottomuutensa enentyi, kun hän kotiansa läheni. Hän tuli kamariinsa ketään tapaamatta, vaan riensi sieltä Hiljan huoneesen, ja täällä kohtasi häntä näkö, joka sai tämän miehen kalpenemaan.

Vähäisellä vuoteella lepäsi pieni Tommi; kuolon enkeli oli jo suudellut hänen huuliansa. Kuu laski hopeisen valonsa kuolleen lapsen kasvoille, ja Hilja istui vuoteen ääressä kalpeana kuin vaha-kuva, ja kyyneleetöinnä oli hänen mustat silmänsä.

Paroni läheni Hiljaa, lausuen: "Myöhään taisin tulla. — Onko hän jo kuollut?"

"Kuollut!" vastasi Hilja kolkosti, vaan lausui sitte: "Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi".

Nain lausuttuansa rupesi hän katkerasti itkemään, ja tämäpä huojensi hänen surevaa sydäntänsä.

Hilja parka! häntä kovasti koetettiin, ja surkea oli häntä nähdä silloin, kuin lapsi laskettiin vähäiseen, kukkaisilla seppelöittyyn arkkuunsa.

Paroni piti suuret peijaiset pojallensa, ja kun lapsi hautaan pantiin, näytti hänkin vähän liikutetulta, mutta Hilja oli niin surullisen- ja heikon-näköinen, että vieraat sanoivat: "Kyllä hänkin pian haudassa kotonsa saa".

Näin oli ihmisten tuumat, vaan toisin kävikin, sillä ainoastaan pari kuukautta tämän jälkeen oli paroni kutsuttu herras-pitoihin, ja sieltä tuotiin Hiljalle sanoma, että paroni oli saanut halvauksen. Hän eli vain muutaman hetken sen jälkeen, kuin hän kotia oli saatettu.

Näin sai Hilja kärsiä katkerimmat murheet, jonka vuoksi hän sanoikin tädillensä: "Lapsena luulin, että ylhäisillä rikkailla ihmisillä ei mitään murhetta olisi, vaan lapsella on lapsen mieli — sitten olen paljon kokea saanut ja 'kokenut paljon tietää, mutta vaivanen hän, joka kaikki kokee'".

Tämmöinen oli Hiljan onni hänen jouduttuansa maailman mahtavien kutsuloille, ja tähän nyt kertomukseni loppukoon.

* * * * *

Ilta oli tullut tädin kertoellessa, vaan olisin halusta tahtonut kuulla yhtä ja toista, jonka vuoksi häneltä kysyin: "Mihin Hilja paronin kuoltua joutui, ja miten Niilon kävi?"

"Kysymykseesi, Elsaseni, saatan kohta vastata", sanoi täti. "Paronin kuoltua meni hänen omaisuudestansa kaikki muut velkoihin, paitsi hänen maan-kartanonsa, ja siellä elää nyt Hilja, auttaen monta köyhää perhettä. Hänen veljellänsä on oma pappila; hän on oiva pappi, ja Alma on hänen onnellinen vaimonsa. Hänen tykönänsä on Hilja usein".

"Kiitos kertomuksestanne", sanoi rouva P., "mutta nyt saamme näihin tietoihimme tyytyä, sillä aika on jo kotia mennä".

"On kyllä", sanoi täti; "tuollahan toisetkin kylpyvieraat palaavat Luonnonmaan saaresta".

Me kokoilimme nyt kapineemme koppaseen ja läksimme sitten pois. Kotia mennessämme muistin onnetointa Hiljaa ja päätin vakavasti, ett'en suinkaan ikänä naimisiin menisi. Olinpa minä jo seitsemäntoista-vuotinen, ja täytyihän sillä iällä päätösten jo lujana pysyä. Tiellä muistin vielä, että minulla on orpana, joka minusta paljon pitää, ja joka on niin suloinen, ett'en ole toista semmoista nähnyt, — mutta vain orpanan rakkaus meidän välillämme pitää oleman, ei rahtuakaan enempää — näin minä päätin.

Ilta-auringon viimeiset säteet laskivat loisteensa meidän portahille, kun kotia tulimme. Paronitar istui portahilla; hänellä oli kädessä iso kukkas-kimppn, jonka hän antoi Tommille. Tässä me nyt erosimme ja yö-hyväiset lausuttuamme menimme kukin huoneesemme.

Neljästoista Luku.

Kesä oli jo loppu-puolella, ja vainioilla näkyi kuhilaita. Meressä rupesi vesi kylmenemään, ja kylpiät ajattelivat kukin kotia palaamistansa.

Minä istuin vähäisessä kamarissani ja tuumailin myöskin pois-lähtöäni, ajatellen: "Kenenkähän eno nyt lähettää minua täältä noutamaan". Juuri tätä ajatellessani tuli paronitar huoneeseni, sanoen:

"Hyvää huomenta Elsani! Tiedätkö! me olemme nyt päättäneet jo huomenna täältä lähteä ja illalla menemme salmen rannalle jää-hyväisiä sanomaan. Haluttaisiko sinua tulla meidän kanssamme sinne?"

"Haluttaa kyllä", vastasin minä, "kiitoksia vain käskystänne".

"Minä menen nyt kylpemään", sanoi paronitar, "sillä kello on jo puoli neljä; hyvästi siis puoli-seitsemältä lähdemme salmen rannalle".

Paronitar meni ja minä istuin akkunan ääreen katselemaan ihmisiä, jotka kulkivat kadulla. Tästä ai'oin toki juuri lähteä pois, kun näin vaunut ja hevoset, jotka tunsin enoni omaksi; ne tulivat pihaan, ja minä riensin vastaan, mutta nytpä vasta iloiseksi tulin, kun näin enoni hyppäävän vaunuista alas. Minä huusin: "Oi, voi, olipa oikein hupaista, että eno itse tuli minua noutamaan!"

"Hiljaa, hiljaa, Elsa", lausui eno. "Onko sinun ikävä ollut, koska noin ilakoitset minua nähdessäsi".

"Ei ole ollut juuri ikäväkään, mutta kyllä kotona sentään hauskempi on", vastasin minä.

"No Jumalan kiitos", sanoi eno. "Sinulla on sitte ollut hyötyä kylpy-ajastasi, sillä muodostasi näen, että olet tervennä ollut, ja koska koto on paras, huomaan, ett'ei sydämmesi ole turhuuksiin kiinnitetty".

"Ei olekkaan, sillä, tiedättekö eno, minulla on ollut täällä niin hyviä, viisaita ystäviä, ett'en ole saattanut heidän seurassansa turhamaiseksi tulla".

Emäntäni katkasi puheeni, sillä hän tuli meitä käskemään sisälle kahvia juomaan. Me menimme, ja kahvin juotuamme läksi eno talliin hevostansa katsomaan, vaan minä jäin kapineitani kokoon panemaan, sillä toisena päivänä meidän oli poijes lähteminen.

Kun eno taas sisälle tuli, olin jo kapu-säkkini täyteen tupannut ja pyysin nyt enoa kanssani tulemaan kylpy-vieraitten seura-saliin. Enoni lupasi tulla, sillä häntä halutti nähdä kylpy-laitostakin. Me menimme, ja minä oikein ylpeilin, kun sain kulkea enoni sivulla.

Eno oli nyt kolmenkymmenen ja seitsemän vuoden vanha, juuri parhaassa miehuuden i'ässä, ja hänen jalo muotonsa veti heti ihmisten huomiota puoleensa. Jouduttuamme käytävälle, joka on kylpyvierasten seura-salin edustalla, kuulin, kuinka ihmiset kuiskailivat: "Kuka on tuo sorea herra, joka Elsan sivulla kulkee?" mutta tähän eivät vastausta saaneet. Me menimme saliin, ja eno katseli ensin huonetta vähän, vaan istahti sitten erään pöydän viereen ja rupesi pöydällä olevaa sanomalehteä lukemaan. Minä istuin akkunan ääressä olevalle tuolille ja katselin käytävällä kulkevia ihmisiä. Juuri sen akkunan ulko-puolella, jonka ääressä istuin, oli käytävälle asetettu lavitsa, ja siihen nyt istahti paljon nuoria neitosia, jotka lipertelivät keskenänsä, Hetken perästä tuli paronitar myös käytävälle. Hän oli kylpemästä päästyänsä ollut Tommin kanssa kävelemässä ja meni nyt istumaan samalle lavitsalle, kuin neitosetkin. Tommilla oli kukkas-kimppu kädessä, ja hän kyseli kukkaisten nimiä tädiltänsä. Paronitar sanoi lapselle näitten nimet, ja tavallisuuden mukaan tämä heidän puheensa suomeksi. Neitoset kuuntelivat vähän aikaa tuota puhetta, vaan sitten sanoi yksi heistä Tommille:

"Onko kukkaiset mielestäsi kyllä kauniita?"

"On", vastasi Tommi, "ja erittäinkin net kukat, jotka ulkona kasvavat, joita Suomen maa kasvattaa".

Tämä puhe kuului saliin, missä eno ja minä istuimme. Tommin puhuessa eno laski pois sanoma-lehtensä ja kuunteli ihastuksella pojan puhetta. Eno istui niin, ett'ei hänen sopinut nähdä paronitarta eikä Tommia, mutta puheen kuuli hän varsin hyvin. Tommin puhuessa sanoi eräs röökinä C.: "Tuota suomea en minä ollenkaan taida puhua".

Siihen vastasi toinen: "Pitäisipä sinun sitä osaaman; sinähän olet paljon ollut maalla setäsi kartanossa, jossa kaikki palvelus-väkikin ovat suomalaisia".

"Niin", sanoi röökinä C. — "kyllä sitä olisinkin oppinut, jos olisin tahtonut, ja kyllä sitä niin paljon taidan, kuin tahdonkin — niin paljon, että juuri toimeen tulen, sillä minä en enempää tahdokkaan tuommoista raakaa kieltä puhua. Ruotsista minä pidän, ja Ruotsissa on minulla vielä paljo sukulaisiakin, enkä tahdo kuulua niihin, jotka puhuvat suomea ja näin unhottavat, että Ruotsista ovat kaiken sivistyksensä saaneet".

Enoni punastui harmista, kuunnellessansa röökinän puhetta, ja sanoi: "Jollen olisi täällä niin outo, että minun tarvitsisi itseäni esitellä noille raukoille, menisin kyllä heille vastaamaan".

Toinen oli myöskin, johon tuo puhe vaikutti, ja tämä toinen oli paronitar. Hänen mustat silmänsä säihkyivät, ja hänen kalpeille poskillensa nousi hohtavat ruusut, enkä unohda, kuinka ihana hän oli, kun hän lausui:

"Tule Tommi tänne, minä tahdon sinulle sadun kertoa, kuuntele tarkasti, lapsi:"

"Oli ennen kaksi perhettä, joilla oli eri kieli. Toinen näistä perheistä oli sivistynyt, mutta toinen vielä raakalainen. Perheen lapset tulivat kuitenkin tutuiksi keskenänsä, ja raakalaisesta perheestä sai kaksi poikaakin olla oppia saamassa sivistyneessä perheessä. Molemmat pojat lukivat innolla kirjoja, joissa puhuttiin sivistyneen perheen esi-isien suuresta opista ja taidosta, ja kun he itse olivat oppia saaneet, sanoi vanhempi:"

"'Minä en enään viihdy täällä raakalaisessa kodissani: En, sivistyneitten joukkoon tahdon mennä, siellä sivistyneitten kielellä oppia ottaa ja oppia antaa. Tule veikkoni ja tee samati'".

"'Veli! Hylkäisitkö äitisi?' kysyi nuorempi".

"'Äitini on raakalainen', vastasi vanhempi, 'häneltä en ole oppia saanut, enkä hänen kieltänsä puhua tahdo. Niitä tahdon työlläni kunnioittaa, joilta oppia sain'".

"'Oi veljeni!' lausui nuorempi, 'minä kunnioitan ja ylistän sitä perhettä, jolta sivistystä olen saanut, vaan äitiäni, jonka lapsi olen, ja joka minua lapsena kasvatti, rakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa; ja äitini kieltä koetan minä sivistyttää, sillä silloin saatan myös sivistyttää veljiäni ja sisariani, rakkaan äitini lapsia! Me, jotta olemme paremman onnen lapset, jotka olemme sivistystä saaneet — me olemme velvolliset sitä perheessämme levittämään, ja kun äitini lapsista ja heidän jälkeisistänsä kasvaa valistuneita, jaloja ihmisiä, silloin tuottavat he myös kunniaa sille perheelle, joka ensimmäisen sivistyksen siemenen meihin kylvi. Niin veljeni on ajatukseni, ja näin olen tekevä niin kauan, kuin veri suonissani on juokseva, ja toivon, että Jumala on työlleni siunauksen antava!'"

"'Hyvästi, me kuljemme eri tietä', sanoi vanhempi".

Suomalaisuutta halveksivaan röökinään kääntyen sanoi nyt paronitar vielä: "Röökinä! te joka tässä nykyään suomalaisuutta harrastavia moititte — onko teillä selvä, kumpiko näistä lapsista teki oikein?"

Röökinä punastui ja rupesi kumppaneinsa kanssa säpistämään Ranskan kieltä, sekä läksi sitte pois. Paronitar nousi myöskin ja aikoi pois mennä. Eno, joka tarkasti oli kuunnellut koko ajan, jolloin paronitar satuansa puhui, läheni nyt akkunaa, sanoen; "Kuka on se nainen, joka noin suoraan lausui, mitä Suomea rakastavan sydän ajattelee".

Minä en ennättänyt vielä vastata, ennenkuin eno joutui akkunan tykö ja näki paronittaren, joka juuri meni pois Tommin kanssa. "Hilja!" huudahti eno ja istui sitte taas pöydän ääreen. Minä hämmästyin ja kysyin:

"Tunteeko eno paronitarta?"

"Tunnen", vastasi eno ja nojasi otsaansa kättänsä vastaan, joten käsi jäi ikään kuin varjostimeksi hänen silmäinsä eteen. Me olimme kahden salissa, ja minä puhuin nyt enolleni, miten olin tullut paronittaren ja vanhan tädin tuttavaksi, ja miten arvokkaita, hyviä ihmisiä he olivat. Eno pyhkieli salaa muutaman kyyneleen silmistänsä, vaan minä näin sen toki ja ihmettelin, miksi hän noin liikutettu oli, mutta en kysynyt sentään mitään, koska huomasin, että hän koetti minulta sitä salata. Minä puhuin nyt vain, että paronitarkin aikoi huomenna lähteä, sekä että hän oli kutsunut minua puoli-seitsemän ajaksi salmen rannalle.

Eno katsoi kelloansa ja sanoi sitte: "Kello on jo kuusi; ollaan täällä niin kauan, että ennättävät lähteä, sillä minua haluttaa mennä sinun kanssasi paronittaren vieraaksi. Kyllä minäkin olen tervetullut, koska jo olen hänelle vanhastaan tuttu".

Kello seitsemän läksimme kotia, ja silloin oli täti sekä paronitar jo menneet. Me menimme perästä, ja kun salmi rupesi näkymään, näimme myöskin tädin, paronittaren ja Tommin, jotka istuivat äyräällä olevalla kalliolla. Kalliolle oli levitetty puhdas, valkoinen vaate ja sen päälle laskettu teekupit, sokurit sekä leivät, ja kiiltävä tee-kuppi seisoi kalliolla suhisten ja poristen.

Paronitar katseli meitä pitkään, kun näki minun herran seurassa tulevan, vaan huudahti, lähemmäksi jouduttuamme, iloisesti: "Paavo", mutta samassa, ikään kuin hämmästyen omaa ääntänsä, punastui hän ja tuli kainosti enoa tervehtimään.

Enoni sanoi: "Minun teki mieleni tulla sisareni tyttären seurassa tänne tykönne, ja toivon, ett'ei Hilja eikä täti siitä pahastu".

"Ei suinkaan", vastasi Hilja; "tämäpä oli niin hupaista kuin odottamatointakin".

"Nyt tahdon myöskin kiittää Hiljaa", sanoi eno, "siitä kauniista sadusta, jonka kerroit. Minä olin kylpy-vierasten seura-salissa, satua kertoessasi, ja kuuntelin sitä ihastuksella, mutta kun sitte menin katsomaan, kuka puhuja oli, ja näin, että sinä se olit, ajattelin sanojasi, joita kerran minulle sanoit: Älä pelkää, Paavo; siemenet on syvään kylvetty, ei niitä kanat poijes rapsi".

Hilja hymyili, lausuen: "Hyvät jo hyvin kylvetyt siemenet itävät heikossakin maassa". Sitte meni hän kuppeihin kaatamaan teetä, jota me kaikin rupesimme juomaan. Juodessani kuiskasin tädille:

"Paavo ja Hilja. Nyt, täti, minä tiedän, kutka Paavo ja Hilja ovat, joista täti kertomuksessansa puhui". Täti naurahti ja nyökkäsi päätään.

Ilta oli ihana. Kalastajat palasivat Turusta, jonka vuoksi merellä näkyi paljon veneitä purjehtivan. Eno lähestyi Hiljaa sanoen: "Kumma, että monien vuosien perästä toisiamme tapaamme juuri täällä, jossa sinä lapsena olet kasvanut. Muistatko vielä, kuinka sinä, kun minä sinulle sirkun-kelloja toin, tulit iloiseksi ja sanoit, että net sekä kanervaiset olivat sinun lapsuutesi tuttuja. Sirkun-kellot ovat jo lakastuneet, mutta kanervaisilla on nyt juuri hohtavin kukoistus-aika. Tule kanssani hakemaan niitä".

Hilja meni, vaan tuli, muutaman hetken kuluttua enoni parissa takaisin, pitäen kädessään koko joukon kanervaisia. Enolla oli myöskin kukkasia, mutta net antoi hän Tommille, sanoen: "Vai olet sinä Niilo Tammisen poika! Tulkoon sinusta kerran semmoinen mies, kuin isäsi on".

Enoni oli koko illan kovin iloinen; en muista, että häntä ennen niin iloisena olisin nähnyt. Hän ei ollenkaan kiiruhtanut pois, vaikka meidän piti aamulla aikaisin lähtemän, mutta vanha koti toki muistutti, että aika oli jo kotia mennä. Me kokoilimme kaikki kapineet ja läksinme kotia. Enolla ja Hiljalla oli kovin paljo puhumista keskenänsä, mutta he menivät meidän edellämme, ett'en kuullut, mitä he puhuivat. Kun olimme kotia tulleet ja hyvästi jätimme toisiamme, pyysi eno tätiä sekä Hiljaa tulemaan aamu-kahville meille. He lupasivat tulla, ja nyt menimme kukin asuntoomme.

Koko yön oli mielessäni nuot Hiljan elämän-vaiheet, ett'en tahtonut unta saada, mutta vihdoin toki nukuin ja heräsin vasta myöhään aamulla, kun eno koputti ovelle huudahtaen:

"Nouseppa nyt jo Elsa! Kohta jo vieraamme tulevat". Minä kiiruhdin vuoteeltani ja pu'in pikaisesti vaatteet ylleni. Kun huone oli siivottu, toimitti eno viiniä sisälle, ja minä juoksin käskemään vieraitamme. He tulivat, ja nyt juotiin kahvia sekä puhuttiin niitä ja näitä, vaan muutaman hetken päästä kaasi eno viiniä klaseihin, sekä ilmoitti, että hän eilen illalla oli kihlannut Hiljan, tämän nuoruutensa rakastetun. Onnellisilta näyttivät he nyt, vaan kauan eivät saaneet yhdessä olla, sillä lähdön-aika oli jo käsissä, ja hevoset, jotka jo olivat valjaissa, kävivät malttamattomiksi.

Rouva P. sai myöskin tiedon enoni kihlauksesta, ja onnea toivotettuansa, sanoi hän iloisesti: "Onpa kumminkin yksi pari taas tänä kesänä Naantalissa tullut kihlatuksl".

Sydämmelliset jää-hyväiset sanottuamme toisillemme, läksimme nyt kukin Naantalista, ja tähän nyt loppui kylpy-aikani.

* * * * *

Joulun aikaan oli enoni ja Hiljan häät; net eivät isot olleet. Vuosi on siitä nyt jo kulunut. Heidän onnensa on niin täydellinen, kuin se täällä maailmassa olla saattaa, sillä heillä on "yksi mieli, yksi kieli", ja sydämmen hartaudella tekevät he työtä rakkaan isänmaansa hyödyksi, vahvasti toivoen, että Herra heidän työllensä on siunauksen antava.

Minä asun aina vieläkin heidän luonansa, ja nähtyäni, kuinka onnelliset he ovat, olen varsin mieltä muuttanut, ett'en enään naimista pelkää, vaan jos orpanani tulee tänne jouluksi jo, niinkuin hän kesällä jo puoleksi puhui, minua omaksensa pyytää — mitäpä silloin vastaan? Enpä hänelle vain rukkasia anna!