SISÄLLYS:

Pohjoismaiden korkeimmasta parantolasta. Vedi Napoli e poi muori. Aix-Les-Bains — Mont-Blanc.

Pohjoismaiden korkeimmasta parantolasta.

[Nykyään (V. 1904) löytyy toinen hiukan korkeampi sanatorio Norjassa, jota en tarkemmin tunne.]

I.

Fokstuen 25/8 98. Dovren vuoristossa.

Matkustin laivalla Turusta Tukholmaan. Siellä ostin kierto-piletin Kristianian kautta Otta'n asemalle eli niin pitkälle kuin nykyään pääsee Norjan pohjoisradan läntisellä osalla. Piletin hinta oli koko 872 kilometrin matkasta edes ja samasta verrasta takasin 79 kruunua 80 äyriä toisessa luokassa — joka oli sangen kohtuullista. Jos lähtee Tukholmasta klo 7 esim. perjantai-iltana, voi jo lauvantaina myöhään, ellei poikkea Kristianiaan, olla Ottan asemalla. Täällä söin vaan päivällisen ja kiiruhdin nuo jälellä olevat 61 kilom. määräpaikalleni tavallisella hevoskyydillä. Norjan tiet ovat erinomaiset, mutta hevoset kulkevat hitaasti alasmäkiäkin ja kyytihinta on kallis, noin 2 mk. 40 p. 10:stä kilometristä. Oltuani yötä yhdessä noista Norjan yleensä sangen komeista ja hyvistä kestikievareista tulin seuraavana päivänä klo 1 tienoissa eli vähää ennen päivällistä tänne Fokstuenin Sanatorioon, joka on 991 metriä eli noin 3,200 jalkaa merenpinnan yli. Tie kulki tasaisesti ylöspäin Ottasta pitkin Gudbrandin ylistettyä laaksoa, mutta 10 kilom. ennen kuin tulee perille nousee se melkein äkkijyrkästi pystyyn; Dovren ylänkö alkaa.

Fokstuenin sanatorio sijaitsee Dovren vuoristossa eräällä tasangolla; yltympäri, varsinkin länsi- ja pohjoispuolella kohoavat Norjan tunturimaailman jättiläiset kaikessa loistossaan taivasta kohti: korkeimpien tunturien huiput ja osaksi laidatkin ovat alati valkoisen lumen ja jään peitossa. Näköala Sanatoriosta on sen tähden erinomaisen suuremmoinen, suuremmoisempi kuin mistään muusta Norjan lukuisista parantoloista. Ennen kaikkea vaikuttaa Dovren kaunotar, sen korkein huippu, Snöhättan, mahtavasti katsojaan. Ja kun aurinko iltasin luopi säteensä pilvien läpi tähän maisemaan, syntyy ihmeen kauniita värivaihteluja.

Päättäen Fokstuenin korkeasta asemasta voisi luulla, että ilmanala täällä on sangen kylmää ja koleata. Tosin voi lämpö-mittari illalla, kun päivä on laskenut, joskus osoittaa + 4° C, vieläpä sen allakin, mutta tämä on yleensä poikkeus, sillä tavallisesti on + 15° C ja monasti paljoa enemmänkin. Tänäkin yleensä kylmänä kesänä on ollut, etenkin loppupuolella, monta hyvinkin lämmintä ja herttaista päivää — niin herttaisia, ettei parempaa voi toivoakaan. Skodde'a eli taage'a (sumua) on näillä seuduin hyvin harvoin, paljon harvemmin kuin esim. Gausdalin kuuluisalla sanatoriolla. Merkillinen on muuten luonnon vaihteleva ulkomuoto. Sadan askeleen päässä Fokstuenin portista tapaat monen sylen korkuisen kinoksen ikuista lunta; sen laitoja myöten juoksee Foksan joki ja toisella puolen rantaa rehoittaa kasvullisuus ja koivut levittävät siellä viheriät oksansa! Sille, joka täältä hakee terveyttä, varsinkin hermostuneelle, ei liiallinen auringonpaiste olekaan hyvä; hiukan kylmempi ilma tuon intensiivisemman valon ja kepeältä tuntuvassa ilmassa löytyvän ozonin kanssa vaikuttaa häneen terveellisemmin.

Fokstuenin parantola käsittää neljä päärakennusta. Vanhin niistä on n.s. Platourakennus, joka on saanut nimensä, professori Platoun mukaan; tämä on nimittäin paikkakunnan merkillisin henkilö: hän, hänen sisarensa ja perheensä pitävät ystävällistä huolta siitä ja sen vieraista. Toinen pienempi rakennus on "Palmehuset". jossa ei kuitenkaan ole mitään palmuja, mutta on nimitetty Fokstuenin ensimmäisen vieraan, erään ruotsalaisen kansakoulunopettajattaren mukaan. Sitä paitse löytyy kaksi suurta rakennusta, joista toinen alakerrassa käsittää ruokasalit, toinen seurusteluhuoneet. Valtion telefooni yhdistää kohta Fokstuenin muun maailman kanssa, sähkölennätinasema on peninkulman päässä. Vierashuoneisiin mahtuu yli 100 vierasta. Hinta kaikesta (paitse pesusta) on yhteensä 3 kruunua (= 4 m. 20 p.) vuorokaudessa eli noin puolet siitä, mitä saapi maksaa esim. Gausdalissa. Ruoka on ravitsevaa ja hyvään uneen tuudittaa sinua, iltasin ohi juoksevan Foksajoen kohina, jonka selvään kuulee makuuhuoneeseensa. Ja, vihdoin ei saa unohtaa talon isäntää, hra Anton Sohlbergia! Hän on erittäin ystävällinen ja kohtelias ja koettaa saada jokaiselle täällä olon niin miellyttäväksi kuin suinkin. Olkoon tässä vaan yksi esimerkki hänen ystävällisestä menettelystänsä. Aikomukseni, oli ensin mennä Storlieniin Ruotsissa enkä sen tähden voinut antaa tietoja olopaikastani perheelleni Suomessa niin pian kuin suotava olisi ollut. Pahaksi onneksi joutui vielä vaimoni ensimmäinen kirje matkalla hukkaan. Kävin tästä levottomaksi ja lähetin sähkösanoman varhain eräänä aamuna. Mutta samana päivänä ei tähänkään tullut vastausta. Kun seuraavana päivänä tapasin isännän, kyselin sähkösanomaa: hän ilmoitti silloin, että semmoista ei vielä ollut tullut, mutta omalla kustannuksellaan oli hän minun tietämättäni lähettänyt peninkulman päähän hevosen ja pojan vartomaan, kunnes sähkösanoma tulisi, koska, kuten hän sanoi: "minä huomasin, että siitä olitte jotenkin levoton".

Jos muuten aika uhkaa käydä pitkäksi ja sinä olet metsästäjä, niin heitä pyssy olallesi ja mene ampumaan vesilintuja, joita on hyvin paljon läheisyydessä. Peuroja ja vasta 25 p:stä elok. metsä-lintuja voit myös metsästää. Suuri lauma villejä peuroja nähtiin äsken läheisessä vuoristossa ja toispäivänä lähti täältä nuori Platou niitä takaa ajamaan. — Tahi tee useampien muitten seurassa huviretki 4 kilom. pitkälle Våla järvelle ja kalasta harr- ja örekaloja; kahvi ja ruoka maistuvat erittäin hyvin sen rannalla. Jos olet kasvien kokeilija, niin löydät täältä jotenkin paljon (noin 60-70 lajia) harvinaisimpia tunturikasveja: täällä kasvaa maailman pienin puu, tuumanpituinen Salix herbacea ja nuo sinisilmäiset Gentiana nivalis ja Veronica saxatilis katsovat sinuun niin viehättävän kauniisti, kun kuljeskelet tuntureilla. Voit myöskin retkeillä johonkin Sätern'iin ja juoda nuorta maitoa siellä tahi kävellä Foksajoen "paratiisiin" ja heittäytyä pitkäksesi sen koivistossa, jos vaan tuuli käypi, sillä muuten eivät hyttyset jätä sinua rauhaan. Mutta ennen kaikkea nouse ympärillä oleville vuorille (Smörbollen, Gråhö, Blåhö) ja katsele niiden huipuilta maailman kauneutta! Tahi vielä paremmin älä huoli näistä pienokaisista, vaan tee tuttavuutta suorastaan Dovren kauniimman naisen, Snöhättan kanssa, et unhoita sitä ikipäivinäsi!

Satuin tutustumaan erääseen norjalaiseen tukkukauppiaaseen ja hänen rouvaansa, jotka huviksensa matkustelivat ympäri. Päätimme yhdessä lähteä Snöhättalle. Ei se ole aivan pieni matka. Täytyy ensin vaunuissa ajaa 21 kilom. Hjerkin nimiseen taloon, jota myöskin käytetään sanatooriona; siellä astuimme hevosen selkään, jossa sai istua kokonaista 6 tuntia. Kello 4 1/4 lähdimme Hjerkin'istä, tie oli ensimäisen tunnin kuluessa Trondhjemiin vievää maantietä, mutta sitte kävi se yksinomaan kangasta myöten tullen yhä huonommaksi, monasti oli se ilman oppaan avutta melkein näkymättömässä, seutu kävi yhä autiommaksi. 1/2 8 tienoilla tulimme pienoiseen, matalaan ja kivistä rakennettuun Sätern'iin, Snöhätta näytti olevan aivan lähellä ja kuitenkin oli sinne vielä parin tunnin matka. Sangen tavallinen näköhäiriö, kun kulkee tuntureilla! Hämärä rupesi laskeutumaan seudulle, mitä kauemmas kuljimme; maassa ei näkynyt muuta kuin kiviä, soraa, peuranjäkäliä ja joku katajapensas; taustassa häämöitti Snöhättan loistava lumipeite ja valaisi meidän yksinäistä kulkuamme. Tähdet tuikkivat taivaan laella, täydellinen haudan hiljaisuus vallitsi tuossa kuolleessa luonnossa; ainoastaan Svonjoen kohina muistutti meitä siitä, että eloa oli ympärillämme. Tie kävi leveitten kristallikirkkaitten purojen ja lumikenttien yli, vihdoin katosi se kiviroukkioihin ja illan pimeyteen. Kaikki tämä tekee matkustajaan sanomattoman vaikutuksen, joka ei milloinkaan lähde elävän muistista. Vihdoin viimeinkin oli tie lopussa: olimme saapuneet Reinheim'iin (peurojen kotiin), pieneen sievään rakennukseen, joka suurella vaivalla ja suurilla kustannuksilla (10,000 kr.) oli tehty Snöhättan juurelle. Yksinäinen, ystävällinen mies asuu siinä kesän aikaan, herätimme hänet unesta, hän, valmisti meille aterian ja vuoteet. Kylmyys — toista huonetta, jossa minä makasin, ei voitu lämmittää — ja illan omituinen kauneus eivät sallineet minun maata. Nukahdin kuitenkin pariksi tunniksi, ja kun kello 5 aamulla heräsin, oli aurinko noussut taivaan rannalle kaikessa komeudessaan. En voinut olla kirjoittamatta Reinheimin vieraskirjaan (Vitaliksen mukaan) seuraavat säkeet:

Står jag om morgon på fjällets topp, Af den blånande himmelen krönt, Och ser solen i guld och purpur gå opp, Jag tänker, hvad lifvet är skönt.

Kello 6 rupeamme nousemaan Snöhättan huipulle, rouva piti matkaa liian vaivaloisena, kun ensin oli noin neljännestunnin voimiansa koettanut. 2 1/2 tuntia kuljimme me, tukkukauppias ja minä ylöspäin täydellisessä kiviroukkiossa (Ur'issa, kuten norjalainen sitä pimittää) — kasvullisuutta ei ollut muuta, kuin jäkälät ja muutama Ranunculus glacialis ja Arabis alpina. Kun matka tuntui liian vaivaloiselta, panimme jollekulle paadelle lepäämään, otimme evästä esille, ja joimme raitista vettä, jota kuulimme lirisevän kivien välistä, mutta jota oli vaikea saada käsiinsä. Vihdoin loppui tuo suunnaton kiviroukhio, tulimme ikuiselle lumilakealle ja puolessa tunnissa pääsimme nyt sitä myöten huipulle. Ja tuolla huipulla (2,300 metrin korkeudessa) mikä äärettömän suuremmoinen näkö! Yltympäri komeita; valkopäisiä tunturihuippuja meidän allamme. Snöhätta oli kuin mahtava ruhtinatar, joita nuo suuret jättiläiset kaikessa nöyryydessä palvelivat! Norjan suuremmoinen luonto astui koko ylevyydessään silmiemme eteen! Vuorien juurella oli sininen lampi ("kedelen"-kattila), sen toista puolta reunustaa autio musta maa ja toista taas kiiltävä suunnattoman suuri lumikenttä, joka nousee Snöhättan tuonpuolista rinnettä myöten ylöspäin. Pilvet kulkevat lammen yli ja heijastuvat sen siintävään pintaan:

— — "jag ser på molnens tåg, hur ledda af en, osedd Rand, de växla i din våg".

Kaikki on niin sanomattoman kaunista! Kaikki näkyy niin selvästi, ainoastaan muutamat korkeat huiput eivät tahtoneet, kuin ihanat, kainot immet ainakin, näyttäytyä koko alastomassa kauneudessaan, vaan loivat ympärilleen hienon, läpikuultavan kooilaisen hunnun!

Tuuli oli huipulla läpitunkeva. — puolen tunnin perästä astuimme alaspäin. Ei ole meneminen liian lähelle reunaa: ehkä joku lumikappale lohkeaisi ja veisi rohkean yrittelijän, kuten kerran Göteborgs Randelstidningenin toimittajan pojan, kapteeni Hedlundin, syvyyteen ikuiseen lepoon! Kello 9 olimme tulleet huipulle, kello 11 olimme taas Reinheimissä: ääniämme oli kauan kuultu, mutta mahdotonta eroittaa meidät kivimöhkäleitten välistä.

Kun tulimme Hjerkiniin, valokuvattiin meidät hevosen selässä ja siinä puvussa, jossa olimme nousseet vuorelle. Se on hauska muisto tältä matkalta, mutta verrattomat ovat ne kuvat, jotka hautaan asti ovat mieleeni painuneet tästä matkasta.

Tämmöinen voi eläminen olla Pohjoismaiden korkeimmassa parantolassa. Jokainen viepi sieltä kotiinsa koko sylillisen terveyttä ja — unohtumattomia, haihtumattomia muistoja.

II.

Fokstuen kesällä 1902.

Väsyneenä useampien vuosien ponnistuksista ja työstä päätin lähteä uudelle virkistysmatkalle Fokstueniin pienen kuudenvuotiaan poikani kanssa. Eräänä lauvantai-iltana kello 10 j.p.p. lähdimme Turun yläsatamasta ja junan saavuttua kello 11 kävi matka ala-satamasta länttä kohti. Meidän piti saapua päivällisaikana Ruotsin pääkaupunkiin. Mutta sallimus oli toisin määrännyt. Jo kello 4 vaiheilla aamulla seisahtui laiva — merimatkojen vanha vihollinen, sumu, oli meidät yllättänyt. Seitsemän tuntia seisoimme hiljaa, silloin loppui nähtävästi kapteenin kärsivällisyys. Ensimmäinen perämies lähti parin miehen kanssa veneellä tiedustelemaan seutua, tuli hyvällä mielellä takasin, kaikki oli muka selvällä: voimme hyvin lähteä liikkeelle. Matkustavaiset olivat hekin hyvällä mielellä, kun pääsimme pälkähästä. Kuljimme noin 10 minuuttia, seisoin poikani kanssa aivan etukannella ja tähystelin sumun läpi — silloin tuntui kauhea sysäys koko laivassa ja etupuoli alkoi arveluttavasti kallistua toiselle kyljelle. Olimme sattuneet karille. Kiiruhdin toiselle puolelle, peläten, että laiva laskisi täydelleen vasemmalle puolelle veteen. Poikani oli aivan ihastuksissaan, mutta muut sangen totiset: oli niitäkin, jotka olivat olleet Bore I haaksirikossa ja ennustivat samaa kohtaloa. Mutta miehet tulivat kohta ylös ruumasta ja ilmottivat, että plootut olivat eheät. Rautainen emäpuu oli vaan kolahtanut kalliota vastaan, siinä kaikki. Kauan seisottuamme pääsimme arvion mukaan 1/2 tunnin päähän Söderhamnin majakasta, kun taas sumu kävi niin paksuksi, että täytyi lakata kulkemasta: mutta kun ei ankkuri saavuttanut pohjaa lähti aluksemme, koneen seisahduttua, tuulen ajeltavaksi Itämerelle etelää kohti. Vihellettiin joka viides minuutti, ettemme törmäisi yhteen jonkun toisen laivan kanssa — pari kiitikin ohitsemme, kuten tuo lentävä hollantilainen ennustaen pahaa. Mutta kun vinha tuuli myöhään sunnuntai-iltana haihdutti sumun, huomasimme, että olimme joutuneet melkoisen matkan etelään väylän aukosta, ei aivan pitkälle eräästä suuresta laivasta, joka kahdeksan päivää ennen sumussa oli joutunut karille hylyksi. Kello 2 vaiheilla yöllä saavuimme vihdoin Tukholmaan iloisina siitä, että olimme päässeet suuttuneen merijumalan käsistä.

Seuraavana päivänä lähdin pohjoista kohti; ensin keski-Ruotsin viljavien vainioitten ja suurten kartanoiden ohi, sitte muuttui seutu jylhemmäksi ja autiommaksi, kunnes Jemtlandin lumivuoret tulivat näkyviin ynnä Åren ja Storlienin sanatooriot.

Juna ähki eteenpäin Störelveniä myöten Trondhjemlahtea kohti, jossa rauhotettu ejderlintu uiskenteli rannikolla ja lukemattomia lohiverkkoja oli näkyvissä. Luonto oli suuremmoinen ja ylentävä; sillä Trondhjemlahti on sekä laaja että mahtava muodostuksiltaan. Trondhjemin kaupungin varsinaisena vetovoimana on ja tulee aina olemaan sen ihana tuomiokirkko, joka aikoinaan oli Pohjoismaiden komein ja suurin kätedraalikirkko ja vieläkin on ihmeen kaunis. Viisi kertaa on tuli maan tahi taivaan puolelta hävittänyt tätä mahtavaa temppeliä, jonka pituus, kun se oli valmiina ja eheänä (vv. 1248-1328) oli 324 jalkaa ja leveys 124 j.; siinä oli 316 ikkunaa, 3,360 pilaria, 40 korkeata veistokuvaa ja 343 pienempää, alttaria oli ainakin 25. Se on enimmäkseen tehty vuolukivestä (klebersten, engl. soapstone) ja tämä, kun on suhteellisesti pehmeätä, on tehnyt mahdolliseksi koristaa kirkkoa erinomaisen runsaasti. Alkuperäinen yksinkertaisempi kirkko oli romaanilaista tyyliä, mutta kun kirkko v. 1152 muuttui arkkipiispan kirkoksi ja ponteva Eystein tuli v. 1160 hiippakunnan hoitajaksi, rakennutti hän sen uudestaan osaksi vanhalle perustukselle kauniiseen gootilaiseen malliin, joka silloin tunkeutui Ranskan maalta Englantiin ja täältä Norjaan.

Trondhjemin kirkkoa on ruvettu uudistamaan vuodesta 1869; Trondhjemin kunta ja valtio uhraa siihen noin 80-100,000 kruunua vuosittain ja eräs "premielotterie" on tuottanut 1/2 miljoonaa. Rahoja siihen tarvitaankin, kun ottaa huomioon, miten hienosti ja taidokkaasti tehtyjä kaikki pienet koristukset ovat olleet, joita nyt löydettyjen kappalten mukaan uudestaan muovaillaan. Korkeakuori ja sen alapuoli ynnä poikkilaiva ovat jotenkin kunnossa, mutta tuon suuren temppelin länsiosa eli varsinainen pitkälaiva, joka kuitenkin kaikesta päättäen oli sen komein osa, on vielä aivan keskeneräinen. Kun kaikki on valmista, on varmaankin Trondhjemin entinen katedraali Euroopan kauneimpia temppeliä; nytkin se tekee katsojaan mahtavan vaikutuksen. Läksin Trondhjemista sillä tunteella, että olin nähnyt jotain, joka ei hevin mielestä haihdu.

Olisin voinut ehtoolla lähteä Trondhjemistä Kristiansundiin ja Moldeen, mutta silloin olisi paljon jäänyt yön kuluessa näkemättä. Matkustin sen takia sieltä varhain aamusella ja ihailin Norjan mahtavia kalliorantoja ja Atlantin merta. Poikkesin Kristiansundissa alkuperäisestä matkasuunnitelmastani, lähdin Battefjordin perukkaan ja sieltä hevosella Fanefjordiin, jonka rantaa pitkin tie kulkee 2 peninkulmaa. Tämä rantatie on kerrassaan ihana; Hjelsetista asti on se kokonaan molemmin puolin istutettu komeilla, hienoilla puilla ja toisella puolen rantaa on pitkä jono lumisia jäävuoria. Erinomainen kontrasti! Vihdoin tulee Molden pieneen kaupunkiin. Sieltä on kolmen tunnin matka yli vuonon ja vuonoon: suunnattoman korkeita, kohtisuoria rantavuoria: — tulemme sitte pieneen rantakylään Veblungsnäs'iin. Ja nyt samaa luontoa edelleen: tie luikertelee syvän syvässä laaksossa Raumajoen rantaa myöten, silmä tuskin kantaa ylös molemmin puolisten vuorien huipuille. Vaengetinderna, Troldtinderna, Romsdalshorn, kaikki seisovat ne tuolla koko majesteettisuudessaan — ihminen on niin pieni näitten luonnon jättiläisten vieressä. Ja sitte nuo ihmeen ihanat kosket, kuten esim. Slettafosen ja, jos mahdollista, vielä ihanammat vedenputoukset aina vuorien huipuilta saakka, Mongefosen, Brudeslöret (= morsiushuntu), kun vesi sulaa tuntureilla ja heittäytyy uhkarohkeasti alas niiden huipuilta sillä seurauksella, että se hajoaa hienoihin vesipisaroihin, jotka useimmiten, kuten viime mainittu, tosiaan ovat morsiushunnun kaltaisia. Tuskin voi nähdä mitään kauniimpaa kuin näitä vesihuuruja, kun ne kimmeltelevät auringon paisteessa! Matka määräpaikalle on pitkä, mutta tämmöisen suuremmoisen luonnon helmassä se tuntuu lyhyeltä: elämän jokapäiväisyys haihtuu, tuntuu ihan kuin olisi puoleksi jumalien seurassa.

Tulemme vihdoin Domasiin, jossa usein tapaa monta suomalaista. Mutta siellä on vielä liian alhaista viipyäksemme kauemmin. Pyrimme korkeammalle; tie nousee melkein pystyyn; neljän kilometrin kuluessa nouset 350 metrin korkeuteen, ja vähän lisää, niin olet Pohjoismaitten korkeimmassa sanatooriossa, Fokstuenissa.

Moni pysähtyy alemmalla laaksoissa, lukemattomissa parantoloissa, mutta se, joka tahtoo tosiaan raitista tunturi-ilmaa, hän pyrkii, kuten minä, tänne, jossa ikuisen lumen peittämät vuoret ympäröivät Dovren ylänköä. Ilman eron huomaa silloin, kun Domasestakin nousee tänne. Meidän lääkärimme pelottavat kyllä joskus pyrkimästä näin korkealle, mutta ken on näistä pelottamisista huolimatta noussut nauttimaan Dovrefjeldin läpipuhdasta, kirkasta ilmaa yhdeksi kesäksi, hän ei sitä kadu ikinä. Ja hän saapukoon tänne samaa tietä kuin minäkin; ei hän tule sitäkään katumaan. Luonto palkitsee häntä pitemmästä matkasta ylevällä kauneudellaan.

Olen lyhyesti kertonut nämä matkamuistelmani sillä nimenomaisella tarkotuksella, että ne houkuttelisivat yhä enemmän kansalaisia hakemaan terveyttä Fokstuenin suurenmoisesta luonnosta ja mielen ylennystä Norjan korkeilta tuntureilta, mahtavilta koskilta ja syviltä, viheriöiviltä laaksoilta.

Vedi Napoli e poi muori.

I.

Venezia 20/6 03.

Tuo italialainen sananparsi; "näe Neaappeli ja kuole sitte" oli jo vuosikausia, kaikunut korvissani, mutta turhaan olin odottanut tilaisuutta voidakseni muuttaa tämän unelmani todellisuudeksi. Hain sitä varten erityistä matkarahaa; pyyntö hylättiin. Hain taas kasvatusopillista matkarahaa, sain kouluhallituksen yksimielinen suosituksen, mutta, senaatti katsoi minut sittenkin ansaitsemattomaksi. No niin — mene sittenkin, kuului sisällinen ääni ja minä läksin matkalle.

Asia oli sitä paitsi siten, että matka ei ollut missään tapauksessa tarkotettu yksinomaan huvitukseksi. Roomassa alkaa kesäkuun 22 p. arkeolooginen kurssi, joka myös ulottuu Pompeijiin. Kukaties ei semmoista tilaisuutta enää tarjoudu sinulle, ajattelin minä — ja seurassa on aina hauskempi ja hyödyllisempi tutkia muinaisjäännöksiä, varsinkin kun oli johtamassa eteviä tiedemiehiä, muun muassa entinen studiokumppalini Mommsenin seminaarista vv. 1880 ja 1881, prof. Chr. Hülsen.

Kesäkuun 6 p:nä otti meidät — erään suomalaisen maisterin ja minut — "Per Brahe", vastaan viedäksensä meidät Itämeren aaltojen yli Lybeckiim. Tämä reitti on parempi kuin toinen Tukholman ja Trelleborg—Sassnitzin kautta, koska tämä viimemainittu tulee melkoista kalliimmaksi. Meno- ja paluumatka Turusta Lybeckiin toisessa luokassa, etuhytissä, ei koko kesäpurjehduksen aikana maksa enempää, kuin 52 markkaa 50 p. — joka tosiaan on tavattoman halpaa.[Nykyään (1904) on hinta korkeampi.]

Kun k:lo 6 paikoilla i.p. saavuimme Hankoniemen satamaan, ilmoitettiin meille, että me kyllä saisimme olla maalla kolmanteen laivasoittoon saakka, mutta jos toisen soiton perästä menisimme laivaan, emme enää saisi palata maihin. Tämä, pikku seikka ei kuitenkaan millään tavalla häirinnyt niitä juhlallisia tunteita, jotka valtasivat meidät, kun jätimme oman maamme rannikon ja yöpuolella "Hangon silmän" tuikkiessa ja suojellessa meitä lähdimme Itämeren aavalle ulapalle, jota me jo Bellevuen ravintolasta olimme koko majesteettisuudessaan ja mahtavuudessaan ihailleet.

Ilma oli kaunis ja pitkällä laivamatkalla tutustuvat melkein kaikki helposti toisiinsa, muodostaen niin sanoakseni yhteisen vellamolaisen perheen; Aika kuluikin hauskasti — silloin tällöin valtasi minut kuitenkin kotoisten muistojen kaiho. Tuonnempana kiihtyi tuuli ja laiva rupesi kiikkumaan, kuitenkaan ei yhtäpaljon tietysti kuin eräs avonainen pieni purjevene, joka Saksan puolelta purjehti Möenin saarta kohti. Kapteenimmekin arveli, että hänkin olisi peloissaan tuommoisessa purtilossa keskellä Itämerta kovassa tuulessa, kun ei voi istua muuten kuin öljyvaatteissa eikä päivällä ehdi maalle.

Lybeckin kaupunki oli meille vanha tuttu, niin ettemme siellä liioin viipyneet. Kävimme vaan järjestämään piletti- ja raha-asiamme. Mutta siinä kohtasikin meitä heti vastuksia. Säästääkseni aikaa olin kirjeessä Piehl ja Fehlingiä pyytänyt Hamburgista hankkimaan minulle kiertopiletin Italian itärajalle ja taas sen länsirajalta Geneven, Pariisin ja Brüsselin kautta takasin. Mutta kun tulimme satamaan, ilmoitettiin heti minulle, että nyt oli jo Italiakin yhtynyt kiertopilettirayongiin ja kun en ellut maininnut kirjeessäni Italian paikkoja, joissa aijoin käydä, täytyi heidän jättää piletti ottamatta. Ei muuta kuin muuttaa matka ja lähteä Hamburgin kautta Berliiniin. Mutta ennenkuin lähdimme Lybeckistä, sattui matkakumppalilleni vielä suurempi ikävyys. Hän oli ottanut mukaansa yksinomaan Suomen rahaa ja se oli vaihdettava eri maitten rahoiksi, kuten minunkin vekselini, joka oli osotettu "Lybecker Privat-bank'ille". Kun minun asiani oli toimitettu, kävi hän vaihtamaan rahansa. Vaihdettiin kaikenmoiseksi rahaksi, loput oli annettava Saksan rahassa. Kun olimme jo lähteneet pois ja käyneet muualla, huomasi kumppalini, että nuo 1,000 Saksan markkaa (= 1,240 Smk.) olivatkin jääneet saamatta. Riensimme takasin, pelkäsimme pahinta, ainakin että meidän pitäisi odottaa, kunnes kassööri oli laskenut päiväkassansa. Mutta kun hänelle esitimme asiamme, hän vaan hymyili (arvattavasti säikähtyneille kasvojemme ilmeille) ja ojensi meille nuo 1,000 Saks. markkaa. Tämä saksalainen pankki-rehellisyys ansaitsee tosiaan mainitsemista. Jos olisimme särkeneet rahat jossakin tavallisessa "Wechslergeschäftissä", olisi luultavasti käynyt toisin. Asiaa ei arvattavasti olisi "muistettu"; muistin huonoutta tämmöisissä asioissa olemme usein matkallamme saaneet kokea — se korjautuu vaan sillä, että pitää silmät auki.

Ikävä oli, että olimme luvanneet ottaa vastaan Berliinissä ja ohjata asuntoon pari turkulaista tyttöä, jotka olivat saksan kieltä melkein taitamattomia ja ensikertalaisia Saksassa. Emme olleet päättäneet lähteä Hamburgiin ennen kuin erosimme niistä, emmekä enää niistä selkoa saaneet. Hamburgin kaupunki oli siinä osassa, missä me kuljimme, tavattoman kaunis: komeat rakennukset seisoivat keskellä puistoja, niiden edessä on erittäin ihania kukkais-laitteita, aivan kuin Göteborgin ylimystökortteleissa. Menimme pienellä höyrylaivalla Alsterin yli Hamburgin komeimpaan ulko-ravintolaan, luonnonihanaan Färhaus'iin, jossa usein on soittoa, ja jonka ympäri tätä kuulemaan kokoontuu suunnaton joukko pieniä veneitä, täynnä iloista kansaa.

Vielä samana päivänä, oltuamme vaan muutamia tuntia Hamburgissa, jatkoimme matkaamme Berliiniin. Matkan varrelta en muista mitään erityistä paitsi Bismarckin mausoleumin Friedrichruhe'n tilan kohdalla: se oli rakennettu maalaiskirkon ulkomuotoon eikä tarjonnut mitään kauneutta ohikiitävälle silmälle; näytti yhtä kylmältä kuin itse rautakansleri eläissään. Paljon hauskemman näön tuottivat silmälle nuo äärettömät viljavat lakeat ja rehevät pyökkimetsät.

Berliinin kaupunki oli meille vanha tuttu — olinhan minä siellä ennen elänyt yhteensä noin 2 1/2 vuotta — emmekä sentähden sielläkään viipyneet. Kävin hommaamassa saksalaista painosta "Työväenkysymyksestä Suomessa", jonka eräs saksalainen oli ottanut kustantaaksensa, sekä semmoista katsomassa, joka 20 vuoden kuluessa oli lisää tullut. Siinä suhteessa mainitsen ensin uuden suuren "Gewerkschaftshaus'en", jossa on 48 ammattikunnan kokoushuonetta, 5 suurempaa salia, (yksi 1,500 hengelle) ja useampia "Herbergiä", joissa työkansa saapi, kuten hotellissa, huoneita 25 p. — 1:50 p. maksusta. Sitä paitsi on kylpylaitos, kirjastohuoneita y.m. Koko laitos on maksanut noin pari miljoonaa Saksan markkaa, mutta tuntui kuitenkin siltä kuin olisi "Folkets hus" Tukholmassa ollut sievempi ja siistimpi. Gewerkschaftshausissa tutustuin persoonallisesti Saksan yleisen ammattilaisten lehden päätoimittajaan, P. Umbreitiin, jonka kanssa olin ollut ahkerasti kirjevaihdossa ja joka oli pienenläntä, mutta älykkäännäköinen mies, sekä muutamiin muihin järjestyneen työväestön luottamusmiehiin. Ravintolassa söin hyvää ja maukasta hanhipaistia päivälliseksi. Mielihyvällä kävimme myös tuossa komeassa pergamolaisten kuvien museossa, jota ei vielä viime kerran Berliinissä käydessäni ollut, vaan nuo etevät taideteokset olivat "vanhan museon" lattialla ja ainoastaan n.s. Zeus ja Ateena ryhmät olivat pystyssä "Rotundassa". Nyt olivat ne saaneet arvokkaan tyyssijan jäljitellyn "ara maximan" ympäri ynnä muut löydöt Pergamon klassillisesta maasta. Miten paljon enemmän ylevää kauneudentuntoa valuukaan noista rikkonaisista taidemurusista kuin koko Wilhelm suuren mahtavasta monumentista jalopeuroineen ja kanuunoineen joka nurkassa, vaikka se onkin Begas'en tekemä!

En voinut olla käymättä katsomassa "Nationalgalleriassa", vaikka aikaakin oli vähän, tuon suuren luonnontulkitsijan Arn. Böcklinin tauluja, joita siellä on useampia (Selbstporträt, Die Insel der Seligen, Frühlingstag, Pietà, Qvellennymph, An Meeresbrandung, Eremit) sekä mainion Ad. Menzelin osaksi jo ennestään tunnettuja maalauksia (Tafelrunde, Flötenkonsert, Walswerk y.m.) monesta muusta puhumatta. Aivan uusia taideteoksia oli siellä myös useampia, esim. ruotsalaisen Zorninkin heleävärinen, silmiä melkein häikäisevä "Maja", oikea "puhuva" todistus luministien erinomaisesta taidosta "maalata" eikä vaan piirustaa värillisesti.

Useampia rutontapauksia oli Berliinissä juuri meidän siellä ollessamme eikä sekään meitä siellä juuri pidättänyt. Menimme jo seuraavana päivänä toisen vanhan tuttavan luo, Dresdenin taidekaupunkiin; Kumppalini kehotuksesta rupesimme asumaan n.s. Hospiziin Zihzendorfstrassen varrella ja siellä oli meillä erittäin hyvä olo 2:50 Saks. markasta huonetta kohti. Pistäydyimme Albertiniumissa, jossa tarkemmin tutkimme antiikin originaaliteoksia (mainitsen vaan kauniin herkulaanumilaisen naisen, lemniläisen Ateenan ja sievät terrakottakuvat Tanagrasta jä Myrinasta). Emme myöskään voineet olla pistäytymättä Zwingerin suureen taulukokoelmaan, vaikka sen jo ennestään tunsimme, ihaillaksemme maailman suurimpien mestarien kuuluisimpia teoksia, varsinkin sixtiinilaisen madonnan taivaallisen ihania kasvoja ja viattomia enkeleitä. Brühlsche Strasse'lla oli paraikaa suuri, lähes 600 numeroa käsittävä saksilainen taidenäyttely; johon möi pilettiä elävä sixtiiniläinen madonna, suloisesti hymyilevä, kauniin nainen, minkä minä pitkään aikaan olen nähnyt. Hän olisi epäilemättä ansainnut tulla oven sisäpuolelle marmoriin veistettynä Prellin Afroditen ja Seffnerin Evan viereen, tuo mustakutrinen Evan tytär!

Kävisi lukijalle pitkäksi kuulla pelkkiä nimiä kaikista noista kauneuden ilmiöistä, jotka astuivat silmieni eteen. Ehtoolla olimme oopperassa kuulemassa Luciaa ja Donizettin kauniita säveleitä. Sangen omituisen vaikutuksen teki minuun tämä ooppera Dresdenissä, jossa Gironin ja Louisen rakkauden draama vähän aikaa takaperin näyteltiin niin surullisella loppukohtauksella sekin. Hauskemmalle tuulelle tuli taas, kun sai nähdä suruhäytelmän loputtua suuren "Tanzidyllin" jaapanilaisen teehuoneen edessä. Seuraavana päivänä läksimme Dresdenin kodikkaasta kaupungista; juna kiiti kohta Sächsische Schweizin kauniitten seutujen läpi basalttimuodostuksineen, viheriöitsevine kukkuloineen ja keskiaikaisine linnoituksineen, jotka, kuten usein tämmöiset "Raubburgit" riippuvat vuorien rinteillä, niinkuin jotkut ryöstölintujen pesät kallioitten rotkoissa. Paikottain rientää junamme vähä väliin tunnelien läpi, jotka kuuluvat olevan erittäin sopivia, kun tahtoo rankaisematta suudella kaunista vastapäätä tahi vieressä istuvaa tyttöä. Tätä tilaisuutta ei tiettävästi kuitenkaan käyttänyt naimaton matkakumppalini, vaikka minä kyllä asiasta huomatin, hän kun koko ajan näyttäytyi yhtä vakavaksi tässä suhteessa kun Jooseppi Potifaarin vaimon edessä.

Ja sitte me muutamien tuntien perästä saavuimme tuohon monessa suhteessa niin merkilliseen Pragiin, jossa vanhaa ja uutta sekaantuu yhteen kummallisessa sekasotkussa. Läksimme kulkemaan noita mutkaisia katuja myöten, kävimme Teinkirkossa, jossa Tyko Brahe lepää ja Wallensteinin vanhemmat (hautakivi on tsekin kielellä!) ja käännymme kuuluisaa juutalaista kaupunginosaa kohti. Likaisuus ja epäsäännöllisyys, jotka yleensä ovat Pragissa vallalla, kävi täällä aivan silmiin pistäväksi. Saavuimme sokkeloiseen katujärjestöön — muutamat kadut olivat sangen kapeat, yksi, jolla kuljimme, ei ollut leveämpi kuin sateenvarjostimeni pituus. Sieltä ulostultuamme tarjoutui eräs mies ystävällisesti oppaaksi; emme heti häntä ajaneet tiehensä, olin niinkin kohtelias, että maksoin hänen edestänsä limonaadilasinkin, koska hän hankki minulle tilaisuuden ensi kerran puhua italian kieltä erään akan kanssa. Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä, sillä kohta huomattiin, että mies olikin veijari ja nyt olimme pälkähässä. Yleensä en ole missään tavannut niin tungettelevia oppaita kuin juuri Pragissa — tuskin he löytävät vertaistansa Italiassakaan. Kohtelias tervehdys ja jos siihen vastaa, on niistä pääsemättömässä. Täytyi vihdoin hosua tuo äsken mainittu mies melkein väkisin luotamme. Mutta tämä taas teki, ettemme sinä iltana, perjantaina, tulleet juutalaisten kuuluisalle hautausmaalle, koska oli varma, että tuo mies meitä siellä vaanisi, emmekä tahtoneet olla missään tekemisissä enää hänen kanssansa. Ja siitä johtui sitte eräs toinenkin seikkailu, vieläpä vaarallinenkin; josta kerron tuonnempana. Läksimme nyt tallustamaan Karlbrücken yli, jolla kolmikymmenvuotisen sodan aikana ruotsalaiset ja Pragin ylioppilaat taistelivat ja josta pyhä Nepomuk syöstiin alas Moldaun jokeen, koska tarun mukaan hän ei tahtonut ilmaista kuningas Venzeslawille, mitä hänen puolisonsa hänelle, rippi-isälle, oli uskonut. Sen toisessa päässä tapasimme koko jonon nuoria katolilaisia pappeja, joiden tylsissä katseissa selvästi oli luettava uskonkiihkoa ja henkistä orjuuden tuntoa. Muuten huomasimme monessa paikassa, että nyt olimme katolilaisessa maassa, varsinkin alituisesta ristinmerkin tekemisestä, kun käytiin noitten lukemattomien "pyhien" kuvien ohitse. Illempänä nousimme Laurenzbergille, suurimmaksi osaksi hammasradan avulla, ja katselimme 385 metriä meren yli kohoavasta Pentzin tornista Pragia ja sen ympäristöä, muun muassa "valkoista vuorta", jossa tuo suuri tappelu kolmikymmenvuotisen sodan alussa suoritettiin. Sangen ystävällinen torninvartija selitti meille kaikki, mitä tahdoimme tietää. — Seuraavana päivänä kuljimme kaupunkia katsomassa, olimme Strahowin premonstratenser luostarissa silmäilemässä "hakkapeliittien" suuren vastustajan Pappenheimin hautaa, mutta Dürerin kuuluisaa "Rosenkransfestiä" emme saaneet nähdä (vasta Wienissä siitä jäljennöksen) koska priori oli kaupungille lähtenyt ja ottanut avaimet mukanansa. Soitimme myöskin kolme kertaa päästäksemme suureen kirjastoon, mutta pater, kirjastonhoitaja, oli kai nukkunut, — sillä kotona hän oli — tahi oli hän ehkä viinikellarissaan maistamassa rypäleen "jumalallista" nestettä kuten Grützner niin mainiosti on kuvannut — ei hän ainakaan meille aukaissut. Yhtä turhaan kävimme taidekokoelmahuoneustoon Rudolfinumiin — siinä korjailtiin ja se oli sen takia suljettu. Parempi onni oli Rathhausissa, jonka seinän ulkopuolella on melkein samallainen kello kuin Lybeckin Marian-kirkossa: vissillä kellonlyönnillä tulevat apostolit esille ja kumartavat, jonka ohessa vielä kukkokin kiekuu.

Hradshinin kaupunginosassa katselimme korjauksen alaista goottilaista doomia ja linnassa oli vielä se huone entisessä kunnossaan, josta nuo kaksi kuuluisaa raatiherraa heitettiin ulos ikkunasta — ensimmäinen aihe kolmikymmenvuotiseen sotaan. Täältä saavuimme erittäin hupaiseen paikkaan, tuon kuuluisan Wallensteinin (oikeastaan Waldsteinin) palatsiin, jossa vielä hänen jälkeläisensä asuvat. Siellä huvitti minua erittäin eräs luola jäljitellyineen stalaktiittipylväineen katossa, jossa Wallenstein kylpi — ammeen rikkoivat kuitenkin ruotsalaiset soturit — ja josta johti käytävä yläkerrokseen vastaanottohuoneeseen. Tämän yläpuolella taas oli ennen se tähtitorni, jossa tuo taikauskoinen sotaherra Senin avulla tutki tähtien ennustuksia. Hauska oli myös toisessa huoneessa nähdä täytettynä Wallensteinin sotahepo, joka ammuttiin hänen altansa Lützenin tappelussa ja kuva hänen ihmeen ihanasta tyttärestään, Max Piccolominin morsiamesta, tuosta "kauniista Theklasta", kuten Schiller häntä nimittää.

Käytyämme loistavassa Nicholaskirkossa ja Nostiz'in taulukokoelmassa, jossa on Dürerin, Rubensin ja Rembrandtin tauluja pistäydyimme tavattoman komeaan museorakennukseen, jossa muun muassa on Gustaf Aadolfin miekka ja suuri, kaunis kuvakokoelma, (myös useampia meteorikiviä). — Illalla ajoimme Pragin haute volée'n kokouspaikkaan Baumgarten'in kauniiseen puistoon, jossa on korsoajoa ja soittoa melkein joka päivä. Sieltä koetimme vihdoin päästä tuolle ylempänä mainitsemalleni juutalaiselle hautausmaalle. Sen läheisyydessä jo tuli meitä vastaan koko joukko juutalaisnulikoita, jotka tarjosivat palvelustansa ja huusivat niin, ettei voinut kuulla, mitä ne oikeastaan sanoivat, kun toinen kiljui yhtaikaa kuin toinenkin. Hosuimme ne luotamme ja kävimme lähemmäksi. Vastaan tuli eräs juutalainen, ilmotuksensa mukaan hautausmaan kaitsija, joka ilmoitti, ettei voi katsoa sitä lauantaina, koska on juutalaisten sabatti. Sen tiesimme jo ennenkin. Mutta olimme kuitenkin lähteneet sinne siinä luulossa, että voisimme jollain tavalla saada sitä edes kaukaa katsoa. Pyysin aukaisemaan porttia, kun korkea aitaus esti mitään näkemästä. Mutta siihenkään ei kaitsija suostunut, ehdotti, vaan; että me astuisimme läheisen rakennuksen ylikertaan, josta voisimme nähdä edes jotain. Arkailematta menimmekin sinne, vaikka ainakaan minä en ole tottunut luottamaan tuntemattomiin ihmisiin. Katsoimme vähän aikaa ja kun aloin palata, ilmestyi eteemme vieras mies, joka vei meitä rappusia myöten alas. Kaitsija alkoi myös kulkea samoja rappusia. Mutta vähän kulettuamme huomasin, että olimme joutuneet aivan toiseen käytävään, joka yhä vaan — pimeni! Silmänräpäyksessä kiiruhdimme samaa tietä ylös, asetuin jyrkästi käskevällä äänellä kaitsijan eteen ja huusin: "ulos", muuten olin valmis hyppäämään toisen kerroksen ikkunasta alas. Hän pyysi anteeksi — ei muka tuntenut taloa, viereinen naapuri, vaikka oli tervehtinyt tuttavallisesti asukkaita ja heidän kanssansa vaihtanut katseita. Mutta minä olin vakuutettu, että olimme päässeet melkoisesta vaarasta ja nähtyäni uloskäytävän, laskin helpotuksen hengähdyksen. En tullut pitkään aikaan oikein entiselleni. Iltasella joimme teetä eräällä kauniilla saarella Moldauin keskellä.

Sunnuntaiaamuna menimme matkalle Wieniä kohti. Prag on jotenkin täydellisesti tsekkiläinen kaupunki, paljon suuremmassa määrässä kuin Helsinki on suomalainen. Raitiovaunujen osotteet ja katujen nimet ovat yksinomaan tsekinkielisiä — seikka, joka suuresti kaupungin mutkikkaisuuden kanssa yhteydessä vaikeuttaa vieraan kulkua. Mutta saksankielellä pääsee kaikkialle; alempi kansa puhuu kuitenkin monasti hyvin virheellistä saksankieltä.

Matkamme Wieniin kulki viheriöitsevien vuoriseutujen läpi. Tiellä näki kivihiilikaivoksia ja tiilitehtaita sangen paljon. Brünnin seudulla oli kymmenkunta noita tunneleita, jotka minuun vaikuttavat melkein yhtä ikävästi kuin Zolaan. Vihdoin suuria lakeuksia (m.m. Wagramin, jossa tuo suuri tappelu oli) ja Wien häämöttää jo edessämme "an der schönen blauen Donau". Vesi Donaussa huomattiin kohta aivan toisenlaiseksi kuin siniseksi, mutta tuo iloinen kaupunki oli tosiaan "schön", paljon kauniimpi kuin Berlin, Dresden ja Prag, sen huomasimme kyllä, kun kuljimme illempana katsomassa sitä Opernringin, Burgringin, Franzensringin ja Schottenringin kohdalla. Mikä joukko komeita palatseja ja kirkkoja, Ferstelin, Schmidtin y.m. taideluomia! Ja sitte nuo kauniit Rathauspark, Volksgarten ja Stadtpark, muista puhumatta. Viime mainitussa tapasimme joukon hienosti veistettyjä patsaita, kuten Schubertin ja Makartin, tuoksuvia ruusutarhoja ja sievän lammen, jossa uiskenteli joutsenia majesteettisessa rauhassa; rannalla seisoi edessämme haikara, joka nähtävästi sen toimista päättäen ei ollut pienin filosoofi lintumaailmassa. Oli tosiaan hauska istua siinä ja nauttia luonnon kauneutta sekä seurata eläinten moninaista elämää!

Ja Prateria ei saa unohtaa, kun on kysymys iloisesta Wienistä. Asuimme juuri sen edustalla ja astuimme sen takia jo samana iltana, kun tulimme Wieniin, sitä katsomaan. Prateri on suuri, komea puisto, Berliinin Thiergarteniin verrattava; sen "hienommassa" osassa käypi Wienin ylimystö itseänsä ja hevosiansa näyttelemässä, toisessa osassa näkyy melkein yksinomaan "kansaa" — tämä on n.s. Wurstelprater. Kävimme sielläkin, otimme osaa kansan huvituksiin ajamalla hirveän lohikäärmeen vetämissä vaunuissa pimeään luolaan. Saimme nähdä vuorenkääpiöitä, Punahilkan, purkautuvan Vesuvion, jääkarhuja ja vihdoin saavuimme — helvettiin pirujen keskelle ja sieltä onnellisesti ylämaailmaan takasin.

Kun seuraavana aamuna klo 1/2 9 astuimme tuohon komeaan gootilaisdoomiin, Stefaninkirkkoon, oli siellä juuri jumalanpalvelus ja kirkko valaistu. Se teki sen vielä komeammaksi. Eri kuoreissa polvistuivat useammat uskovaiset; jotka kirkkoon tullessaan heittivät oven vieressä seisovasta astiasta pyhää vettä päällensä ja sitten hartaasti ottivat osaa jumalanpalvelukseen, jonka 5 pappia alttarilta toimitti komeissa puvuissa. Meidän käveleminen edes takaisin ei heitä häirinnyt; he rukoilivat yhtä hartaasti kuin ennenkin, välittämättä meistä vähääkään. Omituista oli täältä tulla toiseen kirkkoon, kapusiinien, sillä sitä voi varsinaisesti nimittää kuolleitten kirkoksi. Sen maanalaisissa holveissa makaavat nimittäin itävaltalaisen keisarihuoneen monet jäsenet, suuressa komeassa sarkofaagissa Maria Theresia ja viimeisetkin, tuo kaunis Elisabeth, jonka kirstun edessä seisoi valkonen, kukkiva lilja; ja aivan hänen vieressään hänen onneton poikansa Rudolf, molemmat lukuisain seppeleitten peittäminä. Kuten muistettaneen kuoli jälkimäinen rakkauden seikkailussa: luotettava kertomus tästä tapauksesta lienee se, että Rudolf oli rakastunut Vetseraan, joka, vaikka olikin kihloissa toisen kanssa, vastasi tähän rakkauteen; Meyerlingin linnassa ampui V:n sulhanen Rudolfin, tämän ajutantti sulhon ja Vetsera myrkytti itsensä. Niin tuo kaikkivaltias rakkaus, luonnon mahtavin voima, lopetti tässäkin kolmen rakastavan elämän! Kaiholla seisomme hänen ja hänen murhatun äitinsä hautakirstujen edessä. Mutta tuo ystävällinen paatteri vaatii jo meitä menemään, jotta voisi sulkea holvin, jossa onneton äiti ja ehkä vielä onnettomampi poika lepäävät sukunsa keskuudessa. Isä ja puoliso elää vielä — ijäkäs keisari Franz Joseph.

Kävimme katsomassa hänen kesälinnaansa, Schönbrunnia, jossa tuo vanha keisari kesäisin asuu. Puisto on linnan edustalla leikattu Versaillen jäykkään tyyliin — selvää väkivallan tekemistä luonnolle — linna ei ole ulkopuoleltaan minkään näköinen. — Paljon on tuo ijäkäs hallitsija saanut kokea. Vähän aikaa sen perästä kun oli astunut valtaistuimelle, pelastui hän eräästä murhayrityksestä ja Maximilianpalatsille rakennettiin sen johdosta n.s. Votivkirche, kauniimpia kirkkoja, mitä olen nähnyt, sekä ulko- että sisäpuolelta gootilaiseen tyyliin: varsinkin voittavat sen ikkunain lasimaalaukset hienoudessa ja suuruudessa suuren kilpailijansa, Stefankirkon.

Keisarin asuntoa kaupungissa, Hofburgia, emme huolineet katsoa sisäpuolelta; ainoastaan aarrekamarissa pistäydyimme, jossa muun muassa säilytetään keisarinna Elisabethin tosiaan erinomaiset pää-, kaula-, ranne- ja rintakoristet: kauniimpia jalokivitaideteoksia tuskin on löydettävissä, se on ehdottomasti myönnettävä, vaikka on sääli, että tämmöiset äärettömät rikkaudet makaavat hyödyttöminä, kun suuri kansa tarvitsee leipää. Mutta, kuten sanottu, äärettömän kauniita, eikä vaan kallisarvoisia, ne olivat! Mahtoivat suurestikin koristaa tuota ihmeen kaunista ruhtinatarta!

Ja nyt vielä muutamia sanoja lisää Wienin taiteesta ja taiteen luonnista. Jo seuraavana päivänä tulomme, perästä koetimme päästä Wienin hovioopperaan, jossa esitettäviin Wagnerin Lohengriniä, mutta turhaan. Ainoastaan 7 Smk:sta ylöspäin oli pilettejä, emmekä tahtoneet niin kalliita paikkoja ostaa. Vasta Aida Oopperaan saimme paikan neljännelle riville neljästä Smk:sta kappale. Esiintyi muun muassa oopperan "kunniajäsen" hra Winkelmann Radamesene, ja niin kaunista tenooria en ole vielä kuullut. Hän huudettiinkin erään näytöksen perästä noin kymmenen kertaa esille. Egyptiläistä loistoa oli kolmannessa näytöksessä yltä kyllin: noin 300-400 henkilöä oli yhtaikaa näyttämöllä, mitä komeimmissa puvuissa. — Olen jo puhunut Wienin suuremmoisista rakennuksista; mikä erotus esim. Wienin ja Pragin yliopistorakennusten välillä: jälkimäinen melkein semmoinen kun se oli silloin kun se rakennettiin v. 1348 ja toinen koko korttelin käsittävä loistorakennus marmoriportaineen ja torneineen joka nurkassa. Parlamenttirakennus oli yhtä komea, rakennettu puhtaaseen antiikiseen, kreikkalaiseen tyyliin ja koristettu sekä sisältä että ulkoa kreikkalaisilla jumalankuvilla. Mutta tässä, jos missään voi syyllä kysyä, mitä on esim. Poseidonilla tekemistä itävaltalaisen edustajahuoneen kanssa, ellei mahdollisesti joskus heittääksensä vettä noitten kiivaitten ja riitelevien edustajain yli! Aivan paikoillaan on, varsinkin tämmöisissä tapauksissa uudemman taiteen vaatimus, että rakennuksen tyylin ja ulkomuodon tulee olla yhteydessä sisällyksen kanssa. Wienin suurimmat taidekokoelmat ovat Hofmuseum ja Lichtensteingallerie. Molemmissa on tavaton joukko taideteoksia. En tahdo väsyttää lukijaa niiden luettelemisella. Edellisessä on useampia sieviä antiikisiä originaaleja (esim. vallan eheä Siegerstatue vaskesta) ja taideteollisuuskin on hyvin edustettu: erityisesti herättivät minun ihailuani ne serviisikalut, jotka Maria Teresia sai isältänsä, kun meni naimisiin, vaikka ne olivatkin barokkityyliä, hyvin kaunis oli varsinkin eräs kannu, tehty puhtaasta kullasta, kuten useimmat muut myötäjäiskalut. Norsun luusta oli erittäin hienoja teoksia. Samoin mainioita leikkauksia buxbaumista, tuosta kovasta puusta. Kalliita kiviä oli äärettömän paljon, m.m. eräs smaragdikivi, nyrkinkokoinen, joka maksaa 1 milj. Smk. — Vanhempaa maalaustaidetta sai nähdä paljon (Raphaelin Madonna im Grünen, Correggion Jupiter ja Io, Fra Bartolomeon Simeon ja Kristus temppelissä, Palma Vecchion "Violante" ja Tizianin Danae ynnä Madonna mit Kirschen, Dürerin Anbetung der Dreifaltigkeit ja Rubensin muutamat taulut ovat etevimmät); uudemmasta maalaustaiteesta tekivät minuun pysyvimmän vaikutuksen Lindenschmidtin Vilhelm v. Oranienin murha, Payerin Nie Zurück, (pohjoisnapamatkue). Marschahin Maisema (hienoa "Luftmalereita!"), Defreggerin das letzte Aufgebot, Matejko'n der Reichstag zu Warschau 1773, R. von Hannenin kaksi maisemaa (erinomaisia "Stimmungsbilder"). — Paljon kaunista oli myös katsottavana Lichtensteingalleriassa, joka ehkä on maailman suurin yksityinen taidekokoelma; mainittakoon vaan Rubensin kaksi poikaa sekä Rembrandtin suloinen sisar ja oma muotokuva, jossa valo niin kauniisti heijastaa samettivaipalle ja oikealle poskelle; puhumattakaan Andr. del Sarton, G. Renin, Halsin, Hobbeman, Ruysdaelin, Everdingenin ja Gainsboroughin sievistä teoksista. Olen ehkä jo rasittanut lukijaa pelkillä nimillä — suotakoon se minulle anteeksi, kun kauneus nimien takana vielä niin elävästi kuvastuu mielessäni!

Jätimme Wienin kiiruhtaaksemme Veneziaan, tuohon upeaan laguunien kaupunkiin. Vähän kulettuamme alkoivat taas tunnelit, yksi oli 1 1/2 kilometrin pitkä — melkein lukemattomat, ja viaduktit, kahdessakin kerroksessa; juna kulki suuresti ylöspäin erityisen vuoriveturin kuljettamana ja edessämme oli mitä ihanin vuorimaisema, jossa jättiläisvuoret ja syvimmät laaksot vaihtelivat. Kolmen tunnin perästä olimme tulleet Semmeringin kuuluisalle ylängölle. Mikä suuremmoinen panoraama! Ja sitte yhä vaan samaa ylänkömaata; siellä täällä joku keskiajan ritarilinna ja Tarvis'en seudulla kohotti vihdoin ensimäinen jäävuori valkoista huippuaan taivasta kohti. Mutta, se oli totta, vielä merkillisempi ilmiö oli kiihko melkein kuin pilvissä 1,800 metrin korkuisen vuoren huipulla — pyhiinvaelluspaikka katolisille uskovaisille; niin, mikä kumma, jos herran temppeli tuossa puhtaassa korkeudessa taivasta lähempänä kuin muut houkuttelisi luoksensa kaikkia hartaita sieluja. Tulimme Pontafelin asemalle — pieni joki — ja me olimme Italian pyhässä, mutta kuten heti näimme, köyhässä maassa. Vielä ylänköä, vielä parikymmentä tunnelia, sitte Italian lakeus, Udinen ja Trevison kaupungit — vihdoin tuo kauan kaivattu "Adrian meren kuningatar", "la bella Venezia". Olimme tulleet siihen kaupunkiin, jonka kauneus ei laskenut luotaan lord Byronia eikä Richard Wagneria ja me kiiruhdimme sen syliin, mieli täynnä kummallisia selittämättömiä tunteita.

II.

Capri 9.7.03.

Kauniissa Venetziassa! Hurmaavan kauniissa tosiaankin! Ihana on Paolo Veronesen jumalatar Venetzia dogepalatsin katossa, mutta monta vertaa ihanampi todellinen Venetzia koko luonnollisessa ylevyydessään! Nouse esim. Giorgio maggioren kampanilaan (kellotorniin) ja sinä näet osan maallista paratiisia! Näet canale granden majesteettisesti kiemurtelevan talorivien läpi, jotka kaikki ikäänkuin Vellamon ihanat neidot nousevat meren syvyydestä ihailemaan taivaan sineä. Tuossa on Vendramin-Calergin komea renessanssityyliin rakennettu palatsi, jossa Richard Wagner veti viimeisen hengenvetonsa, tuossa Pesaron upea talo, sekin samaa tyyliä ja tuossa taas Foscarin venetzialaiseen gotiikkiin valettu palatsi, jossa kerran asui yksi Venetzian tarmokkaimmista dogeista, ja ennen kaikkia, ihmeen kaunis Cà Doro, jonka nimi mielestäni olisi kirjoitettava Cà d'oro (kultainen huone) ylevän ihanuutensa takia, ja lukemattomia muita komeita palatsia canale granden varrella. Ja saman kanavan alussa häämöttää Maria della Saiute kirkon puhtaat piirteet ja mahtava kappeli! kaiken tämän ympäri laguunien auringon valossa kiiltävät aallot ja Italian hymyilevä taivas!

Mutta taivas ei hymyillyt, kun saavuimme Venetziaan, sillä oli pimeä keskiyö. Pohjolasta tulevalle on outoa tämä etelän pimeys; Suomen ihanat kesäyöt, jolloin valo hallitsee melkein koko vuorokauden ja linnut laulavat rakkaudenlaulujansa lehdikossa, kun päivä varhain nousee vuoteeltansa ja levittää kultaiset säteensä yli kauniin isänmaan — ne yöt eivät saavu tänne etelään. Ne ovat pohjolan kauneus, helmivyö Suomiäidin kauniilla otsalla. Mutta kun palajan takasin, silloin on hän tuo rakas äiti yhtä pimeä kuin etelän hurmaava kaunotar!

Tuntui hiukan omituiselta, melkein pelottavalta saapua tuon kaunottaren luo ihan pimeässä — onhan se vaarallista noin antautua tuntemattomalle kaunottarelle. Emme yhtään tietäneet, minne meidän gondolieremme meidät vei, vaikka kyllä olimme määränneet matkan loppumaalimme. Himmeästi tuikkivat lyhdyt kanavoitten laidoilla, siellä täällä torkkui joku ihminen ylimenopaikoilla; muuten olisi vaikka voinut luulla, että se oli Kaaron, joka vei meidät manalan aavoille kentille Styx-jokea myöten. Gondola kiiti melkein äänettömästi eteenpäin canale grandella, sitte poikkesi se syrjäisille kanaville, jossa tuntui vielä oudommalta ja autiommalta — vihdoin noin 3/4 tunnin perästä saavuimme hotellimme rantalaiturille.

Seuraavana päivänä otimme gondolan koko päiväksi ja lähdimme ensin Maria formosan kirkkoon katsomaan sen kallista aarretta, Palma Vecchion Santa Barbaraa. Aina siitä asti, kun minä olen osannut taideteoksia ihailla, on tämä kuva ollut minun erityisen ihailuni esineenä: niin täyteläistä, niin ylevän, melkein miehuullisen kaunista, ja samalla niin vienon ihanaa naista tuskin missään muualla saa nähdä. Kauan seisoin tämän pyhän neitosen edessä, melkein rukoukseen vaipuneena; vaikeaa, kovin vaikeaa oli siitä erota. Koko Italian matkan ajaksi oli pyhä Barbara valanut sieluuni kauneutta — koko elinajaksi. Laimealta näytti Giovanni Bellininkin kaunis Madonna Barbaran vieressä Zaccarian kirkossa, jonne sitte menimme. Katsottuamme Arsenalissa muun musssa dogien komeata juhlalaivaa (bucenteroa) nousimme maalle Giardino publicossa, Venetzian kauniissa julkisessa puistossa; jossa eteläiset puut, palmut, akaasiat y.m. keskenänsä kilpailevat; Kahden grafofoonin soidessa, joista toinen edusti mies- ja toinen naisääntä; joimme kahvia palmujen varjossa, astuimme taas gondolaamme ja lähdimme kiikkumaan laguuneilla Lidoa, Venetzian ulkosatamaa kohti. Sanomattoman nautintorikas matka! Istuimme gondolassa baldakiinin alla, vienot tuulenpuuskat puhaltelivat ympärillämme ja lievensivät muuten painostavaa kuumuutta, takanamme ja edessämme maallisen paratiisin kauneutta ja tultuamme Lidoon, aava Hadrian meri, äärettömänä, loppumattomana!

Paluumatkalla poikkesimme San Lazzaron armenilaiseen luostariin, jossa on suuri kirjapaino, 36 eri kieltä varten. Ystävällinen diakooni näytti meille kaikki ja lahjotti malleja luostarin komeasta armenialaisesta kuukauslehdestä. Katsoimme muitakin hienoja julkaisuja — oli siinä Pietari suurikin Suomen rannikolla — ja silmäilimme kirjastoa, jossa Lord Byron oppi armenian kieltä Veneziassa ollessaan samalla aikaa kuin hän täysissä, ehkä liiankin täysissä siemauksissa nautti Venetzian kauneudesta ja etenkin sen kauniista naisista. Kirjotimme nimemme vieraskirjaan uuden rubriikin alle (Finlandia), sanoimme herttaiselle paterille jäähyväiset ja palasimme kaupunkia kohti.

Seuraavana päivänä kiiruhdimme jo varhain siihen paikkaan, jotaa A. Springer nimittää maailman ehkä kauneimmaksi rakennustensa puolesta, Markustorille. Totta tosiaan: vähälle alalle on saatu mahtumaan maailman kauniimpia rakennuksia. Jos asettuu piazza di San Marcon länsipuolelle ja luo katseen molempien procuratsien ohi, joissa on suunnattoman suuri joukko hienoja kauppapuoteja täynnä ylellisyystavaroita, kohtaa se Markuskirkon suuremmoisen fasaadin ja osan Dogepalatsin komeasta rakennuksesta. Ja kun siitä siirtyy l'orologion edustalle, on näköala vielä vaikuttavampi: vasemmalla tuo komea Marcuskirkko ja Dogepalatsi, oikealla Sansovinon ihmeen kaunis Libreria (kirjasto) puhdasta renessanssityyliä ja edessä meri, tuo kaunis, ihana laguunimeri ja sinitaivas kaiken yläpuolella. Unohtumaton muisto jääpi mieleen tästä ihanasta paikasta.

Sekä Markuskirkko että Dogepalatsi puhuvat Venetzian entisestä suuruudesta. Astukaamme jälkimäiseen vaan hetkeksi. Joka paikka siellä on muistoja täynnä, kaikkialla myös Paolo Veronesen ja Tizianin mestariteoksia. Me kuljemme sen salin läpi, jossa suuri raati piti kokouksiansa, toisessa otti doge ja hänen kollegionsa vastaan vieraat lähettiläät ja valmisteli ehdotuksia suurelle senaatin istunnolle — täällä on katossa Veronesen mitä ihanimpia maalauksia, etenkin itse Venetzian kuva. Tulemme siihen saliin, jossa nuo kymmenen inkvisiittoria istui ja vihdoin siihen, jossa nuo kolme "capi", inkvisiittorien päämiehet hallitsivat. Venetziassa oli, kuten tunnettu, ylimysvaltainen hallitus päässyt huippuunsa keskiajalla; turhaan koettivat tarmokkaammat doget saada muutosta toimeen. Vielä nytkin näytettiin meille esim. tuon lauluissa ylistetyn Marino Falieron maanalainen vankila, jossa hän odotti kuolemaansa itse dogipalatsissa, ja se paikka, missä nuo onnettomat vangit hirtettiin maan alla, verenvuotokolot ja aukko, josta ruumis heitettiin kanavaan "huokausten sillan" (ponte dei suspirij) alla; Mahtava oli kerran Venetzia, mahtava suuren kauppansa kautta; suurimman mahtavuuden hetki oli epäilemättä, se, joka on kuvattuna suuren raadin salissa: vanha doge Enrico Dandolo kruunasi neljännen ristiretken aikana Balduinin bysantiinilaisen valtakunnan keisariksi! Kävimme katsomassa tuon kerran mahtavan dogen asuntoa, joka kruunasi keisareitakin; alakerrassa oli hyvin yksinkertainen kahvila ja yläkerrassa istui nainen ja kaksi miestä korttia pelaamassa! Sic transit gloria mundi! Niin maailman mahtavuus häviää!

Venetzian suurimmat taideteokset ovat joko hajallaan useissa kirkoissa tahi Accademian pinakotecassa. Kiidimme gondolassa kirkosta kirkkoon. San Sebastianossa ihailimme P. Veronesen Esterintarua katossa (Esterin kruunaus vallan mainio), Frarikirkossa Tizianin Pesaron madonnaa ja hänen komeaa Itävallan keisarin kustantamaa hautakuvaryhmää — Tizian itse ihanassa kokokuvassa ja ympärillä hänen pääteoksensa — sekä Canovan viehättävää hautaa, jonka edessä eri sukupolvet surevat poismennyttä mestaria; Mahtavasti vaikutti myös Tizianin 89 vuoden iässä maalaama Maarian ilmestys, jossa enkeli on niin kaunis, San Salvatore kirkossa; San Giovanni e Paolossa monta hautapatsasta ja kopiokin Pietari martiiran taulusta, joka v. 1867 paloi poroksi Rosarion kappelissa. Suuremmoiset ovat myös viime mainitun kirkon lasimaalaukset. Ja Colleonin erinomainen ratsupatsas sitte kirkon ulkopuolella, joka on niin realistisen todellinen, että ei parempaa voi nähdä, Verroccion kuuluisa mestariteos. Muita uudempia patsaita on Venetziassä monta, mutta paraimpia, mitä milloinkaan olen nähnyt, on Garibaldin, suuren kansallissankarin Giardino publicon laidassa: siellä hän seisoo niin lempeästi katsovana luonnollisen kalliokiven huipulla, alempana yksi noita kuuluisia garibaldisteja ja yltympäri pieni lampi ja istutuksia.

Olimme jalkasinkin kulkemassa Venetziassa varsinkin tutustuaksemme hiukan varsinaisen kansan elämään. Huomioon astuu heti, ettei, säätyerotus Veneziassa näy olevan täysin niin suuri kuin monessa muussa paikassa Italiassa — ehkä tilan puutteesta. Sillä paljon liikkumisalaa mannermaalla ei ole: kadut ovat suunnattoman kapeita (lukemattomien siltojen yhdistämiä) ja tämä vie eri kansanluokat lähemmäksi toisiaan. Elämä kaupungissa on, kuten Italiassa yleensä, sangen vilkasta, kaikki kaupittelevat tavaroitaan korkealla äänellä — mies se, joka kovemmin jaksaa huutaa, lapset juoksevat jaloissa, tekevät kaikellaisia kuperkeikkoja ja pyytävät siitä viisipennisen, tytöt iskevät silmää ja varsinaiset kerjäläiset — niitä on Italiassa lukemattomia joukkoja — keksivät jonkun joutavan palveluksen saadaksensa nekin viisipennisen ja, elleivät mitään keksi, pyytävät he kursailematta, kunnes ajaa ne luotansa. Mutta ellei ota liiaksi lukuun näitä puolia ja luonnollista viekkautta, kun on kysymys raha-ansiosta — siinä he ovat häikäilemättömät — ovat italialaiset herttaisia ja ystävällisiä, vieläpä oikein sympaattisiakin. Kysyin esim. eräältä vanhalta muijalta, joka ilmoitti, että hänellä oli 6 tytärtä: "Ovatko ne kauniita?" ja hän vastasi oikein herttaisella, sydämeen käyvällä hymyllä: "no niin, ennen kaikkia ovat he hyviä." Semmoinen on tämä merkillinen kansa yleensä: rahanhimoinen (etenkin köyhyytensä takia, sillä köyhä se on, vaikka luonto sen ympärillä hymyilee, hymyilee niin suloisesti), venyttelevä ja viekas, mutta sydämmessään herttainen, hyväntahtoinen; vilkas ja elämänhaluinen; tuskin voi ymmärtää, mitenkä tuo suuri pessimisti Giacomo Leopardi on voinut syntyä Italiassa, ellei muistaisi, miten suuressa kurjuudessa varsinainen kansa elää. Kun me sunnuntaina kuljimme Giardino publicosta riva degli schiavonia pitkin Markustorille, silloin saimme oikein nähdä tuota mylleröivää kansanelämää, joka niin suuresti poikkeaa meidän kansamme esiintymistavasta.

Pistäydymme myöskin katsomassa, mitenkä nuo kuulut venetsialaiset korulasit valmistetaan ja sormien näppäryys — kaikki on nim. käsiteollisuutta — oli vallan hämmästyttävä. Komeimmat lasitavarat valmistuvat melkein silmänräpäyksessä. Yhtä taidokasta tekoa olivat Jesurumin nypläystyöt, joita tekee ent. kuningatar Margheritan alotteesta monta kymmenkuntaa köyhää tyttöä, vaikka ei voi kyllin ihmetellä, että niin paljon työtä — usein kuukausien — pannaan jonkun hienon pitsikauluksen valmistamiseen.

Laskimme vielä pitkin tuota komeata canale grandea, katsoimme sitä taloa, missä Giordano Bruno, tuo. "rakkaudesta hehkuva panteisti", paavin polttama, asui ja missä Byron kirjoitti Don Juanin, — itse Venetzian suurin Don Juan, sekä Marino Falieronsa, ja nousimme maalle Accademia di belle arti'ssa jossa me ihailimme niin monta suurta taideteosta. Lionardon luonnoksia hänen pyhään ehtoolliseensa, Bellinin madonnoja ja Tizianin Johannes Kastajaa erämaassa, hänen suloista pienen Maarian temppeliin käyntiänsä ja ennen kaikkea Tizianin suuremmoista "l'Assuntaa" eli neitsyt Maarian taivaaseen lähtöä, yhtä taiteen ylevimmistä luomista, joita milloinkaan on nähty. Sieltä suureen kansainväliseen taidenäyttelyyn — liian myöhään sinä päivänä ja seuraavana täytyi meidän jatkaa Roomaan, että tulisi sinne oikeaan aikaan, sillä arkeologinen kurssi alkaisi kesäk. 22 p:nä. Täytyipä mennä yönkin läpi ja jättää Florenssi paluumatkalle. Höyrylaivalla — ei ollut enää aikaa käyttää noita romanttisia gondoleja — läksimme asemalle, vuokrasin patjan ja jotenkin hyvin nukuttuamme saavuimme mainitun päivän aamulla Florensiin ja k:lo 1 päivällä tuohon maailman pääkaupunkiin — ikuiseen Roomaan!

III.

Kummallista! Olinko tosiaan Roomassa, tuossa kerran niin mahtavassa kaupungissa, joka muinoin levitti valtansa yli koko tunnetun maanpiirin. Ciceronin, Caesarin, Auguston, mutta myöskin Caligulan, Neron ja Domitianon Roomassa! Miten mahtavasti sykki sydämmeni tätä ajatellessani! Ja kuitenkin kuinka kummallista. Kun tulin edeltäpäin määrättyyn hotelliini, miten paljon mahtavammin sykki taas sydämmeni, kun ovenvartija ojensi minulle kirjeen omaisiltani, jossa sain tietoja kotimaastani ja rakkaimmiltani. Eläköön Suomi! Klo 5 oli jo orienteeraava esitys Roomasta ja sen muinaisjäännöksistä Monte Pinciolla mahtavien Feenikspalmujen ja sypressien varjossa. Monte Pincio on hyvin kaunis puisto, täynnä marmoripatsaita Italian suurista miehistä, osaksi Aurelianon kuuluisan muurin reunustama. Ennen siinä oli Sallustion, historioitsijan ja Lucullon, imperatorin puutarhoja. Illempänä pistäydyimme erääseen kirkkoon, joka oli juhlallisesti valaistu. Ja sitte nukuimme väsyneinä ensimmäisen yön Roma aeternassa.

Tohtori Amelungin sangen taitavalla johdolla tarkastimme seuraavana aamuna Kapitoolisen musein taideteoksia. Mainitsen näistä vaan muutamia eteviä: juopunut vanha akka, joka autuaallisessa ilossaan pitää kiinni viinipullosta, Eros ja Psyche erittäin suloisessa, ensimmäistä lempeä todistavassa asennossa, eräs Venus (capitolinus), jonka koko ruumis, mutta varsinkin selkäpuoli, on sangen kauniisti muovaeltu, Perseus ja Andromeda-relieffi, Endymion, kaksi Kentauria, (Amor selässä, vanhempaa tämä nähtävästi vaivaa, nuori taas on siitä hyvin iloinen), Kresilaan Amazooni, Praxiteleen Satyyri, kuoleva Gallilainen ja useampia roomalaisia keisarikuvia ja muita kuuluisia miehiä (Sokrates, Scipio, Corbulo). Luennon perästä katselimme entistä Tabalariumia, yhtä niitä sangen harvoja rakennuksia, jotka ovat jälellä Rooman tasavallan ajoilta. Myöhemmin menimme skandinaavilaiseen yhdistykseen vieraiksi — mutta sen enempää emme tulleet siellä käyneiksi.

Juhannus-iltana samana päivänä oli suuri juhannusjuhla. Varsinainen kansa viettää tätä juhlaa Giovanni in Laterano kirkon edustalla myöhään illalla läpi yön. Päätimme käyttää tätä erinomaista tilaisuutta saadaksemme nähdä varsinaisen kansan elämää, mikäli siitä yleensä lyhyessä ajassa selkoa saapi. K:lo 9 tienoilla ajoimme paikalle. Heti kohtasi meitä semmoinen kansantungos, että oli vaikea päästä läpi ja huuto ja kiljunta, jommoista en milloinkaan ole kuullut ihmiskurkuista lähtevän. Poikanalikat olivat erinomaisessa toiminnassa. He juoksivat sinne tänne, huusivat minkä jaksoivat, lauloivat ja kilistelivät savikelloja. Yksi heistä toitotti torvella aivan erään ruotsalaisen rouvan korvaan niin voimakkaasti, että korva melkein meni umpeen. Kaupiteltiin kinkkuja ja muita, enimmäkseen öljyssä valmistettuja ruokia, valmistettiin jäätelöä laulun säestyksellä y.m. — Sanalla sanoen melu ja rähinä oli sanomaton, suurempi kuin milloinkaan muuten Italiassa, jossa totta tosiaan kansa ainakin osaa huutaa. Mekin innostuimme (!) niin, että kilistimme kellojamme italialaisten korvia vastaan, josta he kylläkin hämmästyivät, mutta myös makeasti nauroivat. Kaikki tämä tapahtui soihtujen ja valoaurinkojen valaistessa paikkaa: kansan riehuna sai siten vielä omituisemman värityksen. Paluumatkalla kotiin poikkesimme ravintolaan juodaksemme kupin teetä — lukemattomien kaupustelijoitten joukossa saapui sinne myös nainen, lapsi sylissä, joka niin suloisesti oli nukkunut äitinsä olkapäälle, sillaikaa kun tämä 10-11 välillä, ehkä puolen yötäkin kaupitteli sanomalehtiä. Kuva tunkeutui syvälle sydämmeeni. Ostin lehden, se maksoi 5 penniä; annoin 5 penn. lisään: "per la bambina" (pikku tyttöä varten); "grazie, signore" (kiitoksia, herra), sanoi nainen sydämmellisellä äänellä jä herttaisella katseella. Se oli köyhyyden kiitos varakkaammalle sydämmen pohjasta. Rakas lukija, tämä pieni kohtaus on minun hauskimpia muistoja Rooman kansanelämästä. Menimme nukkumaan, mutta nukkumisesta ei tullut paljon, sillä melu kesti läpi koko yön aamuun saakka.

Seuraavana päivänä oli meillä sangen hauska matka Tivoliin. Tiellä poikettiin n.s. Hadrianon huvilaan, jonka samanniminen rakennushaluinen keisari teetti itsellensä. Tässä hän etenkin jäljitteli monta paikkaa, jotka hänen laajoilla matkoillansa häntä miellyttivät, mutta tästä nyt vaan rauniot ovat jälellä (teaatteri, Tempe-ja Canopus laaksot, kirjastot y.m.). Ja sitten me vihdoin saavuimme Tivoliin (Tiburiin), jonka läheisyydessä Horatsiolla oli huvila: "sit meæ sedes utinam senectae!" Katselimme ihastuksella noita muinaisuudessakin kuuluisia vesiputouksia ja n.s. Sibyllan ympyriäistä temppeliä ja koska päivä oli herttainen, läksin ruotsalaisen ystäväni, toht. Bergmanin kanssa uimaan; ensi kerran Italiassa — Aniojokeen; aivan poikien tavoin riisuimme vaatteet rannalle jä hyppäsimme jokeen, kun italialaiset eivät ole ymmärtäneet laittaa edes yksinkertaisia uimakojujakaan, vaikka he muuten tietävät, miten rahoja voi saada ulkomaalaisilta. Sireenan ravintolassa, kauniit putoukset silmiemme edessä, söimme ensimmäisen yhteisen päivällisemme, johon myös luennon pitäjä, toht. Amelung oli pyydetty; yhdessäolo oli sangen vilkas ja hupainen. Monen monta puhetta pidettiin (Amelungille, Bergmanille, kurssin toimeenpanijalle, suomalaisille, toivotun pohjoismaalaisen arkeologisen institutin perustamiselle Roomassa y.m.) — aika kului pian ja lähtö oli käsissä. Oli niin hauska ("sireeni lienee meidät lumonnut"), että suurin osa ei ehtinyt viimeiseen iltajunaan, vaan heidän täytyi ajaa osa matkasta vaunuilla Roomaan. Ehtoolla pistäydyimme vielä komeaan Lorenzo-kirkkoon, jossa viimeistä edellinen paavi Pio nono, "världens sista påfve, du", kuten Topelius saneli, lepää yksinkertaisessa ruumisarkussa, ja kauniilla hautausmaalla sen likeisyydessä. Viimeinen käynti sinä iltana oli tuossa entisessä kuuluisassa praetorianein leirissä, jotka niin monta Rooman keisaria asettivat valtaan ja myöskin syöksivät valtaistuimelta, tahi oikeammin vaan sen edustalle, sillä, kun minun piti astua sisään vahdista välittämättä, esti minut siitä päättäväisesti, mutta sangen kohteliaasti eräs kuninkaallinen sotamies, ilmoittaen, ettei käynti ollut luvallinen, koska tuo entinen leiri oli tavallinen kasarmi. —

Kuumuus vaivasi meitä koko ajan; sekä päivällä että yöllä. Unikin oli sen mukaan, kun aamulla välttämätön vaatekappale oli aivan märkä. Jano päivällä oli ainakin minulla melkein sietämätön, jonka matkoilla koetimme sammuttaa jos jollakin, appelsiineillä, vedellä, missä sitä oli saatavissa ja, vaikka olen raittiusmies; välistä viinilläkin. Muuten olisi nääntynyt. Mutta innostus pani meidät unohtamaan pienet kärsimykset. Saimmehän suunnattoman paljon nähdä ja kokea. Ja se oli suuri pääoma koko elämälle, suurempi kuin moni puusta katsoja aavistaakaan.

Koitti 25 p. kesäkuuta. Amelung vei meidät n.k. konservatorion palatsiin Kapitoliolla. Uudet kauneudenkuvat! Silmiemme eteen aukenivat muun muassa oikea Anakreonin kuva, runoilijan, joka niin herttaisesti on laulanut viinistä ja rakkaudesta; kauniin Amazoonipää, mikä on olemassa; lysippolainen hevonen, ja ennen kaikkea tuo kuuluisa naarassusi (Romulon jä Remon imettäjä) sekä suloinen poika, joka on kyyristynyt jalkansa yli vetääkseen siitä ulos jonkun piikin.

Äkkiä ilmestyi nyt vanha studiokumppalini Mommsenin seminaarista, prof. Hülsen, ja selitti meille perinpohjaisesti eräälle suurelle seinälle kiinnitetyn n.s. "Forma urbis Romae", vanhan niin sanoakseni Rooman kartan (w. 203-211), joka on tehty Agrippan kuuluisan kartan mukaan. Ainoastaan pieni osa 1,050 löydetystä kappaleesta oli ehditty kiinnittää seinään. — Ehtopuolella johti meitä taas Hülsen, Rooman topografian paras tuntija nykyään, Colosseumin, maailman suurimman teatterin raunioilla, eikä ole kumma, että ne tekivät Goetheenkin niin mahtavan vaikutuksen, kun hän niitä katseli kuutamossa, jolloin ne oikeastaan ovat katsottavatkin. 50,000 ihmistä (eikä 87,000, kuten yleensä ilmotetaan) mahtui tähän istumaan ja katsomaan joko gladiaattorien ja marttyyrein taistelua keskenänsä tahi petojen kanssa. Edellinen huvi loppui jo 405, jälkimmäinen Totilaan aikoina ja tuota mahtavaa rakennusta käytettiin sitte moneen tarkoitukseen, esim. salpietaritehtaaksi, joten se pääsi osaksi rappeutumaan. Mutta ajan hammas ei ole sittekään jaksanut järsiä tuota jättiläistä maahan, suuri osa on vielä pystyssä ja paljon rahaakin on sen pystyssä pysyttämiseen pantu,: esim. paavi Pio VII antoi noin puoli milj. mkaa. Ja hämmästys, minkä tämä rakennus katsojassa vielä tänäkin päivänä herättää, kasvaa ehdottomasti, kun tietää, että se on rakenneltu valmiiksi ainoastaan 9 vuodessa (71-80 j.Kr.). Lopuksi selitti meille Hülsen vielä Konstantinon triumfikaaren ja sen merkilliset vaiheet, jotka melkein viittaavat varkauteen.

Olimme väsymättömiä näkemään ja kuulemaan, vaikka seurassamme oli 7 naistakin. Jo seuraavana aamuna jatkoi Amelung taideteosten näyttämistä museo nazionalessa. Heti käytävässä kohtasi: meitä taulu, joka: muutamia vuosia sitten löydettiin Tibervirrasta ja jossa kerrotaan keisari Auguston toimeenpannusta satavuotisjuhlasta: siinä sanotaan nimenomaan että "carmen composuit Q. Horatius Flaccus". Se on juuri hänen tunnettu "Carmen secularensa".

Varsinaisissa huoneissa koko komeudessaan Winckelmannin, Goethen ja Schillerin ihailema Juno Ludovisi, joka vieläkin tekee mahtavan vaikutuksen, vaikka sen maine meidän aikoinamme nähtävästi (ehkä ilman syyttä) on hiukan himmentynyt: — ovathan sen kasvoissa — ylevyys ja lempeys aivan erinomaisella tavalla yhdistetyt. Siellä istui sotajumala, Amorin valtaamana ja katsoo kaipuulla eteensä; päättäväisesti on gallialainen iskenyt miekkansa oman vaimonsa kupeesen ja työntää nyt sen omaan rintaansa uhkarohkeasti, katsoen, ylöspäin ikäänkuin hän tahtoisi sanoa, että hän ennen kuolee vaimonsa kera kuin antautuu viholliselle… Tuossa keskellä lattiaa polveutuu kuuluisa "Subiacon poika" kellertävästä marmorista, joka on valmis vastaanottamaan jonkun pallon tahi ehkä torjuu (Ganymeedena), Jupiterin häneen iskevää kotkaa — pää ja osa käsivarsista ovat poissa niin, ettei voi saada toiminnasta täyttä selkoa, mutta jälelle jäänyt ruumis on ihmeen kaunis, vaikka patsas onkin Lysippon jälkeiseltä ajalta. Sangen kaunis on myös kahden muun naisen avulla merestä kohoava Venus ynnä sivukuvat (morsian ja ilotyttö) eräässä kohokuvassa, persialaissotien ajoilta — selvä todistus, että jo silloinkin kreikkalaiset voivat luoda erittäin kauniita veistokuvia. Täydellisenä vastakohtana tälle on tuo kovasti realistinen nyrkkitaistelija (Esqyiliinosta), nenä ja korvat iskuista ovat menneet pilalle ja sittekin istuu siinä voitonriemuisena. Tuossa on Sulotar läpikuultavissa vaatteissa, tuossa hieno satyyri, tuossa nukkuva Meduusa; mutta tuossa on myös vastenmielinen mies-nainen, hermafrodiitti, vaikka sangen hyvin kuvattu. Niin, kaunista, taiteellisesti kuvattua on paljon ja yhä enemmän tulee lisää, mitä enemmän Roomassa kaivamiset edistyvät.

Kun luento oli loppunut, kiirehdimme Farnesien palatsiin Rafaelin ihanaa Galateaa ja hänen sekä Giulio Romanon suloisia Amor ja Psyche-kuvia katselemaan. Juttelin ystävällisesti vartijan kanssa niin että hän erityisesti meille vielä näytti Romanon Lucretsian ja Kleopatran sekä Rafaelin Satyyrit, mutta lempitauluani Sodoman Aleksanteria ja Roxanea en sittenkään mistään hinnasta päässyt katsomaan, koska se oli omistajan yksityishuoneissa ja tämä oli lukinnut ne ja ottanut avaimen mukaansa. Sain vain lohdutukseksi vartijalta kuulla, että olin sangen iloinen ja hauska herra, mutta mahdottomuuksia ei hän voinut saada toimeen.

Ja nyt maailman suurimpaan temppeliin, mahtavaan Pietarin-kirkkoon, Bramanten, Michel Angelon ja Rafaelin melkein ylen-luonnolliseen rakennukseen maan päällä!

Pietarinkirkon vaikutus on niin valtava, ettei sitä käy sanoissa sanominen. Suuruuden suhteet selviävät jokaiselle, kun vaan mainitsen, että yhden kappelin puolivälissä kuvatun tavalliselta mieheltä näyttävän apostolin kynä on yli 2 metrin pituinen! Koko kirkko on 123 m. korkea! Sinne ylös! Ensin 142 porrasta myöten varsinaisen kirkon katolle, jossa, kuten Zolakin Romassa meille kertoo, alituisesti asuu useampia työmiehiä erityisissä kammioissa. Ja sitte tornin huipulle! Oli työläs tehtävä sinne kiivetä! Matkalla loimme useammissa paikoissa katseen kirkon sisäpuolelle; mikä hurmaava näkö! En tarkota tuota marmorin ja kullan runsautta, en muutakaan prameutta, jota on yllin kyllin; ainoastaan kokonaisuuden suuremmoisuutta ja eri osien sopusuhtaisuutta. Miten pienet ja mitättömät ihmiset tuolla alhaalla! Tuskin näkyvät. Kuinka pikkunen sinä, ihminen kuitenkin olet suuressa luomakunnassa! Ja huipulta taas tuo ylevä näköala yli maitten ja mantereitten aina merelle saakka. Vielä valtavampi oli kirkon vaikutus seuraavana Pietarin suurena juhlapäivänä, jolle ainoastaan joulu ja pääsiäinen vetävät vertoja: se oli aivan hurmaavan loistavasti valaistu ja ylpeä kirkkoruhtinas Rampolla piti itse jumalanpalveluksen; soitto ja laulu täyttivät sen holvit ja tuhansia ihmisiä aaltoili sinne tänne sen avaralla lattialla. Semmoista jumalanpalvelusta ei saa nähdä koko protestanttisessa kristikunnassa. Elävästi johtui mieleeni kuningatar Kristiina, Kustaa Aadolfin tytär, joka luopui siitä uskosta, jonka edestä hänen isänsä oli taistellut ja kuollut, ja joka sen johdosta saikin viimeisen lepopaikkansa kristikunnan upeimmassa katedraalissa. Seisahduin hänen sarkofaaginsa eteen. Sydäntä ahdisti, kun näin hänen paavin edessä polvillaan ja luin marmoritaululla sanat: "abiurata haeresi" (hän luopui väärästä uskosta). Ja kaiken tämän rumensi vielä hänen kuvansa tuolla ylhäällä! Koko kirkko on täynnä paavien mahtavuutta; paavien hautapatsasten kuvatkin henkivät paljon enemmän kopeutta, kuin sen mieltä, joka kutsuu itsensä "jumalan palvelijain palvelijaksi" — kauniin poikkeuksen tekee kuitenkin Canovan kuva Clemens XIII:sta, joka polveutuen rukoilee, pää kenossa jumalan edessä, alapuolella seisovat usko ristineen ja kuoleman enkeli alaspäin käännettyine soihtuineen. Tuskin Thorvaldseninkaan Pio VII:lle pystytetty hautapatsas vetää tälle vertoja (ainoastaan voiman symbooli on ihmeen kaunis). Kirkossa on monta muutakin kuuluisaa taideteosta, etenkin Michel Angelon Pietà ja sakaristossä Melozzo da Fortin ihanat enkelit; — Pietarin kirkosta kiiruhdimme kuuntelemaan Amelungin viimeistä luentoa Vatikaanin antiikkiosastossa. Minun on mahdoton edes lyhkäisesti kertoa kaikesta siitä kauneudesta, minkä tässä kolmen tunnin kuluessa saimme nähdä. Useammat ovat kuulleet Laocoonista, Belvederen Apollosta, knidolaisesta Venuksesta, komeasta Augustuspatsaasta, Demosteneskuvasta, jonka kasvojen piirteissä niin mainiosti kuvastuu suru isänmaan alennustilasta, mahtavasta Zeus Otricolista, Lysippon raapijasta — kaikki nämä patsaat seisovat siellä ylevässä kauneudessaan edessämme ja vielä monet, monet muut. Emme ehtineet edes kaikkea nähdä ennenkuin kokoelma oli suljettava — täytyy säästää loput siksi, kun tulemme takasin Caprista. Edeltäpäin tehty suunnitelma määräsi meidät nyt Palazzo Rospigliosiin, jossa saimme ihailla Guido Renin mainiota "Aamuruskoa"; tästä valorikkaasta taulusta oli meidän sangen vaikea erota. Sivuutimme kuninkaallisen linnan (Kvirinaalin), tarkastimme noita kuuluisia hevosia sen ulkopuolella; menimme Maria maggioren kauniiseen basilikakirkkoon ja sitte — oli jo kiire — Rooman muinaismuistojen pääpaikalle, forumille, jossa professori Hülsen meitä odotti. Hänen kanssaan olimme edellisenä iltana kävelleet Palatiinon vuorella; jossa Rooman kaupunki ja maailmanvalta ensin syntyi, olimme katselleet keisarien ennen komeita palatseja, joista nyt vaan oli raunioita jälellä. Kävimme Tiberion seinämaalauksilla (Io ja Argus m.m.) koristetussa kotitalossa, maanalaisen käytävän läpi ja otimme huomioon, missä arvattavasti Ciceron huvila oli ollut. Nyt oli vuoro forumilla ja sen rakennuksilla. Ehdimme suurella uteliaisuudella tarkastaa "lapis niger'ia", jonka alla arveltiin Romulon hauta olleen, kävimme forumin museossa ja Juturnan lähteellä, jossa jumalatar paransi sairaita — silloin sairastui oppaamme ja me saimme omin neuvoin ottaa lopusta selkoa. Paljon oli katsottavaa. Hauskimpia paikkoja oli entinen puhujalava, Vestan temppeli ja vestalisten neitsyitten talo, missä vieläkin seisoo monta päävestalien patsasta sekä yksi pontifex maximus, ainoa mies, joka tähän naisten pyhäkköön pääsi. Sangen omituista oli astua "via sacralla", pyhällä tiellä, vielä entisillä paasilla, joilla m.m. Rooman triumfaatorit valkoisessa neljävaljakossa ajoivat Kapitooliolle Jupiterin, Junon ja Minervan temppeliin; sille paikalle, missä nyt (palasso Caffarelli) Saksan lähetystön huoneusto seisoo. Monenmoiset muistot ja tunteet heräsivät sielussani nähdessäni nuo epäsuhtaiset katukivet via sacralla! Illempänä menimme hyvin kuuluisaan rakennukseen, Rooman entiseen vankilaan, Tullianumiin ja carceriin, jossa Jugurta ja Vercingetorix saivat loppunsa ja jossa Cicero mestautti Catilinan salaliittolaiset. Siellä näytetään myöskin se paikka muurissa; johon muka Pietari ja Paavali olivat kahlehditut. — Tullianon on sen takia nykyään pyhä paikka, johon monta ihmistä vaeltaa. Saimme sen kokea, sillä kun emme tietänet ottaa lakkiamme päästä, huomautettiin meille siitä kohteliaasti. Yleensä ovat italialaiset kohteliaita eikä ole tietysti mitään syytä kohdella heitä toisella tavalla. He ovat siitä sangen hyvillänsä, myöskin siitä, että osaa puhua heidän kieltänsä.

Sunnuntaina kesäk. 28 p. läksimme kaikki huvimatkalle Frascati'in ja sieltä aasien selässä muinaiseen Tusculum'iin. Olin saanut jotenkin laihan eläimen ja kun en itsekään monien juoksujen takia ole ehtinyt lihota, väitti eräs muassa oleva norjalainen — kursailematta — että näytin Don Quichotelta, vaikka kyllä panin vastalauseeni, koska tämä kuuluisa ritari lienee ratsastanut hevoskaakin selässä. Komplimangi oli kumminkin kohteliaampi kuin Aug. Schauman vainajan Rafael Herzbergille, kun tämä oli valokuvauttanut itsensä aasin selässä — kuten meitäkin nyt valokuvattiin — ja kysyi Schaumanilta, oliko kuva onnistunut: "kyllä", sanoi S. kauan katsottuaan kuvaa, "mutta kuka hiidessä on tuossa selässäsi". — Tusculum'issa näytettiin meille paikka; missä Ciceron huvila muka oli ollut jä entisen teaatterin edessä pysähdyimme levätäksemme. Seutu on nykyään aivan autio eikä voi saada leipäpalastakaan eikä vettäkään vanhassa Tusculum'issa. Se oli meille kaikille suuri pettymys. Pulasta pelasti meidät kuitenkin eräs saksalainen, sangen ystävällinen perhe, joka luovutti meille ateriansa tähteet, vieläpä hyvätkin tähteet, ja virkistynein voimin astuimme taas vähän ajan perästä aasiemme selkään. Aasi ei suinkaan ole mikään tyhmä eläin, ennen päinvastoin, mutta kiljua se osaa kuin oikea italialainen — hänen herransa, ja ahne se näkyy olevan syömään: monta kertaa se huolimatta laitumella olostaan meidän levätessämme haukkasi ruohoa ja lehtiä oikealta ja vasemmalta pannen minut siten useasti harmilliseen välikäteen, kun en ollut mikään harjaantunut ratsastaja.

Matka kävi osittain erittäin hauskojen seutujen läpi: tunnin perästä saavuimme päivällispöytään, jossa kohta puheitten sarja alkoi (puhe latinaksi johtajalle johon tämä samalla vastasi, puhe isänmaalle Pohjolassa, puhe naisille, johon, vaikka se pidettiin ruotsiksi, eräs nainen vastasi latinaksi). Koko kotimatkalla laulettiin yhtä mittaa ruotsalaisia jä suomalaisia lauluja ja laululla saavuimmekin asemalle kaupungissa. Erittäin Hauska päivä!; Illalla menimme vielä Castel Constantinolle Aventinolle syömään, ja ihailemaan kaunista näköalaa ja myöhemmin "piazza Colonnalle", jonka keskellä Marcus Aurelion patsas seisoo, ja johon varsinkin "hieno maailma" kokoontuu hyvää soittoa kuulemaan.

29:säs päivä oli vapaa "omia tutkimuksia ja kävelymatkoja varten". Kumppalini ja minä menimme sen takia aamulla San Onofrion luostariin, jossa Italian suuri runoilija Torqvato Tasso eli mielipuolena. Siinä on hänen komea hautapatsaansa ja museo, täynnä Tasson kuvia ja muistoja. Olisin mielelläni myöskin nähnyt Leonoran, sen prinsessan kuvan, joka saattoi Tasson rakkaudesta hulluksi, mutta pater vaan hymyili herttaisesti, kun sitä kyselin. Vähän matkan päässä luostarista on vanha, jotenkin tuuhea, pönkitetty tammi, jonka siimeksessä Tasso (taulun mukaan) "silentioso" (hiljaisuudessa), mietti "miserie sue tutte" (kaikki elämänsä vastuksia). Niin, olihan Tasso onneton ihminen — syyttä ja vielä enemmän syystä. — Marcellon suuri teaatterijäännös houkutti sitte meidät suurten holviensa suojaan, jossa tuo kaunis isänmurhaajatar Beatrice Cenci istui vankina eräässä huoneessa, kunnes San Angelossa, Hadriaanon entisessä hautarakennuksessa, kuristettiin kuoliaaksi. Kävimme sitte katsomassa porticus Octaviae, Fortuna virilis'en sekä n.s. Vestan (Portunus'en) temppeliä, muinaisen suuren likaviemärin suuta, Janus qvadrifrons'ia ja sitte Rooman komeinta kirkkoa — lukuunottamatta Pietarin — San Paolo fuori le mura. Ehtoolla olimme kaikki kutsuttuina toht. Amelungin luo, joka asuu Kaptoliolla; vietimme siellä sangen hauskan illan yhdessä.

Ja sitte tuli viimemeinen kokonainen päivä Roomassa, kesäk. 30 p. Kaikki ajoimme useammissa vaunuissa varhain aamulla ulos kuuluisalle via appialle, jossa katsottiin Caecilia Metellan myöhemmin, kuten San Angelokin, linnana käytettyä hautaa, Maxention Circusta — ainoata nykyaikaan jotenkin säilynyttä sirkusta Roomassa. San Sebastianon kirkossa saimme nähdä Kristuksen jäljet ja myös — erään pienen kirkon, jonka luona Kristus muka kohtasi Pietarin hänen paetessaan Roomasta ja oli tämä kysynyt mestariltaan "domine, qvo vadis" (herra, minne menet), — kuten Rydbergkin kertoo — ja tästä sai sitten kirkko nimensä. Mutta merkillisin oli sinä päivänä käynti katakombeissa vahakynttilöitten ja soihtujen leimuessa, niihin kummallisiin hautakammioihin, joissa lepää montä miljoonaa ihmistä ja joiden yhteenlaskettu pituus lienee kaikkiansa noin 80 kilometriä! Kummallinen tunne valtaa ihmisen, kun hän astuu ihanalta maanpinnalta näitten kuolleitten asuntoon. Hän johdattaa mieleensä ne ajat, jolloin kristillinen kirkko vielä oli taisteleva (militans), jolloin sen tunnustajat saivat kärsiä, vieläpä kuollakin vakaumuksensa takia. Ja sen takia hiipii pyhä tunne mieleen, kun lähtee tuonne alas, jossa nuo vakaumuksensa puolesta taistelevat ovat saaneet viimeisen tyyssijan. Ja taistelua oli joskus itse katakombeissakin — merkillinen todistus on siitä esim. se eräitten portaitten hävitys, jonka kristityt toimittivat, kun pakanat hyökkäsivät maanalaiseen turvapaikkaan, ja edelliset pitivät hartaushetkensä. Tämä on vieläkin nähtävissä Calixtus-katakombeissa. Käytävät ovat yleensä korkeintaan 100 centtimetriä leveät ja molemmin puolin ovat seinään haudat hakatut, joihin ruumiit kätkettiin ja peitettiin marmorilevyllä. Mutta pyhimysten luut eivät enää tavallisesti ole paikoillansa, sillä myöhemmin kävivät ne niin pyhiksi, että kaikki kirkot ja yksityisetkin tahtoivat semmoisia ja siten ovat katakombit niistä melkein tyhjät. Erittäin vetävät puoleensa paavien ja etevämpien, kuten esim. pyhän Cecilian haudat, useat niistä ovat muita komeampia. Vähän sen perästä, kun olimme jättäneet katakombien ummehtuneen ilman, saavuimme erääseen toiseen hautakammioon, ossuarioon eli kolumbarioon, johon laumottain vapautettujen orjien poltetut jäännökset kätkettiin. Seiniä myöten pieniä puoliympyräisiä koloja satoihin asti ja niihin kuolleitten tuhka! Mutta olihan tässä pieni elävä olentokin kuolleitten jäännösten seassa, eräs skorpiooni, joka meissä herätti hieman pelkoakin, vaikka eläin ei ollut suurikaan. Kotimatkalla poikkesimme vihdoin katsomaan Caracallan vielä nytkin raunioina mahtavaa kylpylaitosta, jossa muun muassa lämmityslaitoskin oli nähtävänä. Lämmitys tapahtui nimittäin saviputkien avulla, jotka kulkivat kahden seinän välillä.

Kuumuuden takia olimme jo klo 7 aamulla lähteneet matkalle, joten jo 1/2 12 siltä palasimme. Olimme viimeisen kokonaisen päivän Roomassa emmekä vielä olleet ehtineet Vatikaanin kuuluisiin ja suuremmoisiin maalaus- ja kirjastokokoelmiin, joita varten useimmat ihmiset juuri matkustavat Roomaan. Se oli nyt viimeisessä hetkessä korjattava. Kuinka kertoa kaikesta siitä kauniista, kaikesta siitä ihanasta, minkä saimme näissä paavin kokoelmissa katsella. Michel Angelo, mielestäni ehkä suurin taidenero, mikä milloinkaan on elänyt, on sixtiniläisen kappelin seinälle maalannut viimeisen tuomion, jolloin Kristus koko majesteettisuudessaan tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Mahtava taulu! Mutta se on tarkoin tutkittava, ennenkuin kaikki on selvillä. Millä ylevän uhkaavalla katseella Kristus langettaakaan tuomionsa vasemmalla puolella seisoville, niin että itse äiti hänen vieressään näkyy pelästyvän! Ja millä iloisella katseella taas manalan ruhtinas niitä vastaanottaa! Ja katossa taas suuren mestarin luomishistoriaa esittävät kuvat, miten ylen mahtava isä jumala, kun hän kiitää avaruuden läpi luojana ja miten suloinen äsken luotu Eeva, kun hän kohottaa rukoillen käsiään luojaansa kohti! Ja kaikki nuo lukuisat profeetat ja sibyllat, toinen toistansa parempia! Rafaelkin ja hänen oppilaansa ovat "loggioissa" kuvanneet raamatullisia tapauksia (huomioon astuu erittäin Mooses, kun hän kansallensa näyttää laki-taulut): se on Rafaelin kuulu "raamattu". Mutta vielä suuremmoisemmat ovat Rafaelin kuvat n.s. stanzeissa eli kuten lyhyesti sanotaan Rafaelin stanzit. En voi (tilankin puutteesta) ryhtyä näitä selittämään: erinomaisen vaikutuksen tekivät minuun varsinkin Ateenan koulu, jossa esiintyy yli 80 sivistyksen edustajaa, Platon ja Aristoteles ylimpänä, samoin Parnasso, jossa runottaret, Kreikan, Rooman ja Italian suuret runoilijat ja runoilijattaret ihastuneina kuuntelivat Apollon soittoa, Pietarin pelastuminen vankilasta (erinomainen valovaikutuksensa kautta), mutta muissakin kuvissa on paljon ihailtavaa, esim. nainen, joka "linnanpalossa" ojentaa käsiään paavia kohti, muistuttaen Paolo Veronesen "uskoa" edustavaa, ihmeen ihanaa naista Lepanto tappelussa Dogepalatsissa. Emme voineet olla menemättä vielä kerran viimeisenä päivänä näita yleviä kuvia ihailemaan, vaikka muut jo päivällä läksivät Neapeliin. Samalla, ehdimme heittää silmäyksen Vatikaanin komeaan kirjastoon, jossa katsottiin Vergilion codex vaticanus, vanhin painettu raamattu y.m. harvinaisuuksia. Myös paavin taulukokoelma sisältää monta erinomaisesti maalattua taulua; niin on esim. Loverinin suuri, syvästi uskonnollinen taulu "femina nobilis caput Alexandri martyris sustulens" hurmaavan kaunis värimaalaus, jolle harvat nykyajan taulut vetävät vertoja. Oltuani uimassa "keltaisessa Tiberissä" ponte mollen (pons mulvius'en luona, missä Konstantinus voitti Maxention, voitto, joka niin mainiosti on esitetty G. Romanon kuvassa Vatikanissa) kiiruhdimme Hülsenin luo illalliselle, jossa muutkin olivat ja jossa mieliala oli hyvin hilpeä. Saimme samalla nähdä Saksan arkeoloogisen institutin huoneuston, jossa professori Hülsen asuu; siltä paikalta pahantekijät ennen muinoin syöstiin alas Tarpejan jyrkännettä myöten. Palatessamme myöhään illalla, saimme nähdä, miten avonaisessa etehisessä varsinainen kansa, kokonaisia perheitä oli asettunut yölevolle, yhtä vähän riepuja allansa kun niillä päivällä on yllänsä.

Ennenkuin läksimme iltapuölella heinäk. 1 p. Neappeliin, menimme Panteoniin, tuohon mahtavaan Agrippan rakennukseen, jonka suuremmoinen kupooli on ollut Michelangelolle aiheena Pietarin-kirkon kupoolille. Panteonissa ei enää ole jumalien kuvia, mutta siellä on Rafaelin, Victor Emanuelin ja Umberton haudat ja tuo muinaisuuden komea sopusuhtainen temppeli synnyttää nykyajan katsojassakin yleviä tunteita. Ehdimme vielä ennen lähtöämme Roomasta käydä Neron "kultaisessa huoneessa", josta vielä on niin paljon jälellä, että tähteet herättävät ihmettelyä — näimme myös hiukan niistä freskoistä, jotka Rafaelille antoivat aihetta loggioitten maalaamiseen — katselimme Museo Kirchnerianossa kuuluisaa "ficoronilaista cistaa" ja tuota merkillistä praenestiniläistä aarretta kullasta, elektronista y.m. etenkin solkea, jossa on vanhin latinalainen kirjotus, mikä meillä on jälellä — vanhempi kuin lapis nigerinkin, — silmäilimme Agrippan perustaman Neptunontemppelin jäännöksiä (nykyinen pörssi) ja vihdoin — ihailimme San Pietro in Vincoli-kirkossa uudemman taiteen ehkä suurinta mestariteosta, Michel Angelon Moosesta, jonka suuruuden kuvaamiseen (vaikka se seisoo liian alhaalla) eivät mitkään sanat riitä. Tämä mahtava kuva mielessämme lähdimme illalla Neappeliin.

III.

Ihana Napoli! Vihdoin olimme päässeet sinun luoksesi! Suuremmoisella tulituksella olit sinä meitä vastaanottamassa, kun myöhään illalla saavuimme. Oli festa di Gesù ja sen takia oli Napoli juhlapuvussa. Tulo oli muuten meille ikävä: se alkoi melkein tappelulla. Kun pääsimme junasta, oli näet kymmenkunta kantajaa vastassa, jotka tahtoivat matkakapineitamme kantaa. Saatiin tuskin muulla kuin kepillä häädetyksi. Mokomaa tungettelevaisuutta en ole missään tavannut, en edes Pragissa. Ja ajuri sitte! Se oli oikea italialaisen viekkauden tyyppi. Olimme selvästi sopineet markan korvauksesta vähän matkan ajosta ja saavuttuamme hotelliin maksoimme sen. Sattumalta katsoimme molemmat, että rahat olivut oikeat. Mutta heti sen perästä kun olimme sulkeneet hotellin oven, koputti ajuri sitä ja kun aukaisimme, oli tuo yksi liira muuttunut 20 pennin kappaleeksi ja vaadittiin markka sijaan. Suutuin moisesta epärehellisyydestä ja selitin, että me molemmat selvään näimme, mitä annoimme; mies vaan ei hellittänyt, niin että ovenvartijan vihdoin täytyi heittää hänet portaita myöten alas. Semmoista väkeä kuuluu olevan Napolissa paljon, niin että siellä on muodostunut erityinen seura vieraitten auttamiseksi.

Napolin varsinainen merkillisyys on sen suuri muzeo nazionale, jossa säilytetään muun muassa melkoinen osa niitä esineitä, jotka viime aikoina ovat Pompejissa esille kaivetut. Vaikka muuallakin on samallaisia (esim. Berliinissä, Dresdenissä ja Pariisissa), on täällä muinaistutkijalla täydellisin kokoelma semmoisia: monemmoisia talouskaluja, vieläpä leipiä, munia, hedelmiä, nuoria ja langanpätkiä aivan semmoisia kun ne olivat Pompejin hävityksen aikana — nautittavat ainekset kuitenkin kivettyneinä. Erityisesti vetivät huomion puoleensa kuuluisat seinämaalaukset (Medea, Iphigenia y.m.) ja tuo komea mosaikki, joka esittää Aleksanteri suuren ja Dareion Isson tappelussa — suurin, mikä meillä muinaisuudesta on jälellä. Täällä on myöskin muinaisuuden suurin meille säilynyt veistokuva, farnesilainen sonni, mahtava kaikissa suhteissaan. Sangen sievät ovat myös tanssiva Satyyri ja n.s. Narkissos, kaksi pronssikuvaa Pompeijista, mutta erittäinkin Orfeon jäähyväiset vaimollensa: — satu näet kertoo, että Orfeus, Kreikan Väinämöinen, oli manalan jumalille laulanut niin liikuttavasta, että he suostuivat jättämään hänelle takaisin hänen kuolleen puolisonsa, jos mies ei vaan katsoisi häneen, ennen kuin oli maan päällä; mutta Orfeus ei voinut olla vaimoansa sitä ennen katsomatta ja silloin vaipui tämä taas manalan varjoihin takasin. Liikuttavan kauniisti on tämä eron hetki esitetty. — Sangen hupaista oli meidän nähdä, miten nuo Herkulanossa löydetyt kreikankieliset papyros-lehdet, jotka kuuluivat erääseen Kristuksenaikaiseen kirjastoon, erityisellä gelatiiniprosessilla saatettiin lukukuntoon. Heitettyämme vielä katseen Tizianin ihanaan Danaeen, lähdimme Napolin suuremmoisestä museosta.

Ehtoopuolella pistäydymme kaupungin akvarioon, joka lienee suurimpia Euroopassa — siellä oli myös noita kauheita haikaloja — ja sieltä menimme kaikki n.s. Posilippoon, Vergilion haudalle, josta muistoksi otimme laakerioksan kotiimme (Vergiliolla on myös pieni temppeli, peristylos Napolin kauniissa puistossa, villa nazionalessa) ja Vergilion haudalta ajoimme lounaaseen päin, pitkin Mergellinaa, jota italialainen runoilija Sannazzaro liioittelematta on kutsunut "taivaasta maan päälle pudonneeksi kappaleeksi paratiisista".

Niin, kuinka sanoin lausua mitä sain täällä nähdä! Unohtumattomasti painui se mieleeni! Istuimme trattoria della Stella'n verannalla. Ilta lähestyi. Edessämme Napolilahden ihmeellinen sini, tällä sinisellä pinnalla valkoset purjeet, yltympäri rehottava luonto; taivaan sini tummeni tummenemistaan ja verhosi vähitellen tummenevaan vaippaansa koko tuon ihanan maiseman, juuri kun Vesuvius näköalan taustassa pimeätä sinitaivasta kohti heitti tulta ja kivensekaista savua. Ja vieressämme istui Italian mustavärisiä kaunottaria ja alhaalta kuului mandolinien ja gitarrien suloista soittoa! Semmoinen hetki ei milloinkaan voi lähteä ihmisen mielestä! Vaikeata, vaikeata erota siitä! — Palattuamme myöhään kaupunkiin menimme katsomaan Napolin vilkasta kansanelämää ja eksyimme — emme olleet panneet hotellimme katua ja numeroa mieleen; poliisikaan (!) ei tuntenut hotellia eikä ajurikaan: kello oli jo 1/2 12 yöllä. Ainoastaan kysymällä toiselta ajurilta pelastuimme pulastamme.

Seuraavana päivänä kävimme Napolin komean renesanssityyliin rakennetun Umbertobasaarin läpi, otimme vaunut ja teimme huvimatkan entiseen Bajaeen. Tahdoimme omin silmin nähdä nuo monet entiset paikat aina Misenoon asti. Ja sekin matka jätti useampia hauskoja muistoja mieleemme. Ensin jouduimme n.s. koiraluolaan. Tässä luolassa, josta jo koulupoikana olin maantieteen oppikirjassa ihmeekseni lukenut kertomuksen, nousee kuolettava kaasu jonkun puolen metriä maapinnasta, niin että vaaratta voi siinä seisoa pystyssä. Mutta koira ei tarvitse kuin vähän aikaa ennenkuin se on kuoleman oma. Vartija tarjoutui näyttämään tämän, suostuimme siihen vaan sillä ehdolla, ettei koiralle mitään vahinkoa kokeesta syntyisi; surkeata oli kuitenkin nähdä, miten vaikeata koiran oli toipua kengitettyhän tuota myrkyllistä kaasua, joka silmänräpäyksessä sammutti suuren loimuvan soihdun. Koko seutu on tulivuorista, vähän matkan päässä koiraluolasta on "pikku Vesuvius" ja Solfataran melkein sammunut tulivuori; hauska oli edellisen aukolla seistä ja katsoa, miten rikkihajuinen savu tupruili esille maan sisältä ja kuulla, miten ontolta maa kumisi, kun heitti suuren kiven maan siinä vaan jonkun kymmenen metrin paksulle kamaralle. Sitten saavuimme Horation ylistämälle Luorinos järvelle, jossa tarjottiin meille spinole kalaa (scamber?) ja ruokasimpukoita (conchylia) sekä läheiseltä Falerno vuorelta viiniä. Sen läheisyydessä on kuuluisa Arvernerjärvi, josta muinoisen tarun mukaan tie vei manalaan: mekin kuljimme soihtujen valossa hyvin pitkää maanalaista käytävää myöten n.s. kuumealaisen sibyllan asuntoon, vaikka emme tällä tiellä, kuten Aeneas, Vergilion kertomuksen mukaan päässeetkään manalaan saakka.

Kuljimme vielä monen merkillisen paikan ohitse, ja saavuimme Bajae'n, muinoisen Rooman kuuluisimpaan kylpypaikkaan, jossa ennen maailmankaupungin hienolla yleisöllä oli monen monta huvilaa ja jossa sen mellastelukenttä kesäisin oli: nyt se on mitätön kylä, jossa en enää voinut saada kunnollista merikylpyä, koska uimahuonetta ei ollut, vaan täytyi mennä läheiseen Puzzuoliin (Puteoliin)!!

Kuu paistoi hopean heleästi Napolinlahdella, kun illalla saavuimme kuolleitten kaupunkiin, Pompeijiin. Omituinen tunne valtaa ihmisen, kun hän astuu tämän kaupungin alueelle, tunne, joka muistuttaa häntä, samalla luonnonvoimien mahtavuudesta ja sattumuksen oikuista. Tunnettu on, että Pompeiji haudattiin elok. 24 p. 79 j.Kr. Vesuvion purkauksen kautta, samoinkuin kaksi muutakin kaupunkia Herculaneum ja Stabiae (nyk. Castellamare). Mutta varsinainen laavavirta ei sattunut Pompeijiin, vaan sen yli satoi hohkokiveä ja tuhkaa, joita vesi vaan jossain määrin on kovettanut; Sen takia on voitukin kaivaa. sen jäännöksiä noin puolilleen esille — olimmehan mekin läsnä katsomassa, miten eräs Bakkon pää pilkotti esille tuhkasta. Ja siellä seisoivat nyt Pompeijin talot suureksi osaksi semmoisina, kun ne olivat kun purkaus tapahtui. Kuitenkin on yliosa hävinnyt, se kun pisti useimmiten esille ja siitä syystä houkutteli kaivajia aarteita hakemaan ja hävitystyöhön: talojen sisustus on enimmäkseen, paitsi viimeisistä kaivoksista, muualle viety. Joku osa on parissa pienemmässä paikallismuseossa, joissa voi m.m. nähdä hohkokivien alle haudattujen ruumiit kipsijäljennöksissä: kun liha mätäni, jäivät vaan luut jälelle ja aukkoon valetiin kipsiä. Näin on saatu selviä kuvia eräästä äidistä ja hänen tyttärestä, naisesta ilmeisesti raskaassa tilassa, lapsista ja koirasta, joita katselee surumielin.

Oppaaksi Pompejin kaupungissa olimme saaneet sen parhaimman tuntijan, prof. Mauin, joka kolmessa luennossa selvitti meille raunioitten pääkohdat; viimeisenä päivänä menimme itseksemme kertaamaan ja merkillisimpiä jäännöksiä tyystemmin tarkastamaan. Vielä autiommalta tuntui silloin koko tuo kuolleitten kaupunki — sisiliskot, jotka nuolen nopeudella kiitivät sinne tänne, olivat ainoat asukkaat, ainoat elävät olennot siellä, lukuunottamatta paria, kolmea uteliasta vierasta. Mutta sangen hupaista se sittekin on vaeltaa tuolla autiolla paikalla. Sillä se on ainoa kaupunki, joka antaa tutkijalle jonkunlaisen "elävän" kuvan muinaisuuden jokapäiväisestä elämästä. Onhan siinä nähtävänä vielä temppelit, kaupunginhuoneet, teatterit, torit, portit, kadut (suurilla laavakivillä peitetyt ja rattaitten uurtamat), kaivot, ruokapuodit, kylpylaitokset merkillisine vesi- ja lämpöjohtoineen ja itse talot, varsinkin Vettioiden upea rakennus, aina yleisiin tarve- ja ilohuoneisiin saakka. Kaikki, koko muinainen kaupunginelämä astuu mielikuvituksella katselevan kävijän eteen, vieläpä kuolleitten monenlaiset hautakammiotkin, jotka kahdenkertaisesti muistuttavat kuolleitten kaupungista.

Mauin kanssa ihailimme vielä viimeisenä iltana golfin yli levinnyttä kaunista kuutamoa ja juttelimme tieteellisistä ja paikallisista asioista tuttavallisesti; seuraavana päivänä pakotti meidät kuumuus heittäymään meren syliin — jolloin muutamien täytyi vartioida toisten vaatteita heidän uidessaan vuorotellen — ja sitte kiertelimme vaunuissa golfin korkeata, ihmeen ihanaa rantaa myöten Castellamareen ja Sorrentoon. Täälläkin, — Sorrentossa — kun piti ostaa pilettejä laivamatkaa varten Caprinsaarelle, saimme kokea italialaisten petollisuutta, kun otettiin suurempi maksu kuin se oikeastaan oli; siitä huomautettuani laivassa maksettiin kuitenkin ero takasin.

Tuossa häämöttivät Caprin korkeat rannat jo edessämme eikä matka sinne ollutkaan pitkä. Olimme kaikista rasituksista niin väsyneet, että päätimme jäädä sinne viikoksi lepäämään. Saimme erinomaisen tyyssijan "Schweitzerhofin" ravintolassa, Kruppin entisessä komeassa huvilassa, joka nyt oli muuttunut ravintolaksi. Se sijaitsi korkean Solarovuoren juurella keskellä suurta, komeata viinitarhaa, käytävän sinne muodostivat viikuna-, pomeranssi- ja akaasiapuut, sekä mahtavat kaktukset y.m. kasvit. Pihalla sai juoda kahvia tuuheassa viinilehdossa ja näköala oli yli meren ja golfin siintävien, hohtavien vesien, taustassa tulta suitsuva, ylevä Vesuvius-vuori! Kaiken tämän näki huoneestansa, kun istui ikkunansa edessä tahi balkongilla! Ja olo siellä oli hyvä ja helppo — 6 mk. vuorokaudelta kaikesta, johon kuului komea huone ja — 1/2 pulloa viiniä joka ateriaan. Juomavettä siellä ei ole lainkaan — täytyi juoda viiniä, ellei tahtonut tyytyä mauttomaan, tympäsevään sadeveteen. Asukkaat kertoivat, että Krupp olisi aikonut 13 milj. Smk:sta kaivattaa kalliosaareen meren pohjan alle kaivon, mutta tämän hyödyllisen hankkeen keskeytti hänen itsemurhansa. Juomavesi onkin ainoa, mitä puuttuu täydellisestä maallisesta paratiisista. En voi yhtään ihmetellä, että keisari Tiberius, samoin kuin Kruppkin valitsi tämän saaren olopaikakseen elämänsä loppupuolella. Kummallista oli muuten nähdä nuo Tiberion palatsin rauniot, jonne me kaksi ynnä toht. Bergman jo seuraavana päivänä läksimme, sillaikaa kun muut kävivät "sinisessä luolassa". Nyt seisoo pieni kirkko Tiberion palatsin kohdalla ja kristillinen erakko on astunut tuon pakanallisen erakon sijaan! Mutta näköala tuolta huipulta on sama, yhtä hurmaava kuin ennen, katsottakoon sitte alas, ylös tahi eteenpäin!

Palattuamme Tiberion matkalta — jolla ainoastaan "kauniilta Carmeliinalta" saimme hiukan virvoituksia — olimme kovin nälkäisiä ja väsyksissä. Ihanata oli kuitenkin heittäytyä kristallikirkkaaseen veteen, ennenkun menimme tyydyttämään ruokahaluamme.

Eron hetki oli käsissä. Tuo suuri seura söi nyt Caprissa viimeisen yhteisen aterian, sitte meni se hajalleen, ainoastaan muutamat jäivät saareen. Mieliala oli juhlallinen, mutta samalla herttainen. Olimme yhdessä oppineet niin paljon, nähneet niin paljon, nauttineet niin paljon.

Caprin luonnonihanuuksista on erikseen mainittava "la grotta azurra", sininen luola. Sinne ei pääse joka tuulella, sillä aukko on meren puolelta ja niin pieni, että pikkunen vene vie siitä läpi, kun kaikki makaavat pitkällään veneen pohjalla. Laine heitti minut sittekin aivan märäksi, mutta mitä se teki. Kun tulimme sisään, hohti sini koko luolassa melkein häikäisevästi. Ja poika, joka yhdestä markasta hyppäsi veteen, oli kerrassaan muuttunut täydelliseksi hopeapatsaaksi! Tosiaan eriskummallista valonheijastusta! Jatkoimme matkaamme saaren ympäri: sinisen luolan sijaan tuli punasen viheriä ja valkoinen luola, stalaktiitteja riippui viimemainitussa ja nuora, jota myöten rohkea nainen oli kiivennyt ylös. Sitte nuo upeat Faraglionilohkareet! Eriskummallinen on kuitenkin luonto muutamin paikoin, eriskummallinen ja samalla kaunis ja mieltä ylentävä! — Hauska oli käydä tuolla ihanalla saarella pitkin sen kaitoja katuja kuutamossa, tähtien tuikkiessa kello 9 illalla 9:tenä päivänä heinäkuuta. Mutta, kerranhan sieltäkin piti lähteä. Tuolla Vesuvius houkutteli! Tahi oikeammin: ei se niinkään houkutellut, sillä vihainen se viime aikoina oli ollut. Mutta emmehän voineet jättää Italiaa, käymättä jättiläistä tervehtimässä. Siis sinne suoraan Caprista! Klo 10 aamupäivällä astuimme Napolissa vaunuihin, kaksi korskeaa hevosta edessä ja kuitenkin olimme vasta k:lo 2 Vesuvion juurella. Laulu paikottain seurasi vaunujamme, varsinkin jyrkimmissä mäissä. Laulavia kerjäläisiä. Pienet tytöt toivat kukkia tai hedelmiä ansaitaksensa viisipennisen. Köyhää kansaa kaikkialla! Ja likaa, likaa myöskin kaikkialla, sitä sai nähdä kylliksi varsinkin Napolin syrjäosissa.

Vuoren entistä mahtavuutta kuvasi selvästi nuo suuret jäähtyneet laavavirrat pitkin sen rinteitä. Ja kun tulimme sen huipun juurelle, silloin alkoi vasta eriskummallinen matka, sillä "funicolare" (rautatie ylöspäin) ei ollut kunnossa. Täytyi kantaa meitä tunnin aikaa huipulle! Meidät asettiin vanhoihin nariseviin kantotuoliin, kaksi miestä takana ja yksi edessä nosti meidät olkapäillensä ja sitte suoraan — ei toki ristin rastin vuoren jyrkkyyden vuoksi — ylöspäin laavasuljussa. Se oli jo hiukan hirvittävää, sillä henkemme oli kantajien käsissä. Yltympäri höyrysi monesta paikasta, kun tulimme huipulle noin 50 metrin päähän kraaterin suusta. Silloin kuului äkkiä hirveä jyrinä ja tulivuori purki kiviä ja tuhkaa. Vähän aikaa ja uusi purkaus entistä ankarampi. Kiviä sinkoili ympärille aivan jalkojemme juurelle. Katselin alaspäin. Mikä hurmaava näkö! Mutta sydäntäni ahdisti. Mieleeni johtuivat melkein itsestänsä sanat: "tämä on jumalan koettamista". Tuo sama jättiläinen oli kerran haudannut kolme kukoistavaa kaupunkia ja vielä v. 1898 levittänyt tuhoa ympärillensä. Kuka takaa, ettei se juuri nyt tekisi samoin, varsinkin; kun se viime aikoina oli ollut tavallista levottomampi. Oikeastaan on jokainen kuoleman vaarassa, joka kraateria lähestyy. Lähdimme paluumatkalle. Pelkoni ei vähentynyt siitä että kantomiehet pudottivat minut rinteillä. Elävänä ilman vammoja tulin sieltä kuitenkin pois.

Palasimme Napoliin Herkulaneumin kautta. Kauheata oli kulkea Portici-Resina kaupungin likaisten korttelien läpi — ja hajukin oli melkein sietämätön. Astuimme 30 metriä maan syvyyteen katselemaan soihtujeh avulla Herkulaneumin teaatteria muun, muassa sai siellä nähdä haudatun ihmisruumiin piirteet laavassa. Vasta myöhään illalla palasimme Napoliin, katsoimme sen vilkasta yöelämää — vaikka emme noudattaneet kutsua näkemään, miten 25 kaunotarta tanssisi tarantellaa Eevan puvussa ja astuimme yöjunaan, joka aamulla vei meidät takasin Roomaan.

Siellä viivyimme pari päivää — tahdoimme vielä kerran käydä kaikissa museoissa kertaamassa, mitä olimme nähneet ja oppineet, koska opastuksen alaisena ei saa suurempia taideteoksia kylläksi kauan katsella. Yhtä ja toista oli sitä paitse jäänyt katsomatta. Servion muuri, Michel Angelon suuremmoinen Kristus Maria sopra Minervassa, Trevin kaunis suihkulähde (jonne raha on heitettävä, jos mieli uudestaan päästä Roomaan), Sophokleen ihana patsas lateranisessa museossa, scala santa (joita rappusia myöten polvillaan konttaajat [paraikaa juuri vanha akka] saavat syntinsä 9 vuodeksi anteeksi), lateraaninen komea kirkko (jossa Leo XIII tulee oman määräyksensä mukaan lepäämään) ja monet muut merkillisyydet käytiin katsomassa. En tahdo väsyttää lukijaa niitä luettelemalla. Olimme myös kävelemässä villa Borghesen laveassa ja kauniissa puistossa sekä museossa, jotka valtio äsken oli ostanut ja pari päivää ennen tuloamme avannut yleisön käytettäväksi. Olisin myöskin hiukan persoonallisesti tutustunut Italian työväenliikkeen johtajiin, mutta onni oli täällä, kuten Wienissäkin epäsuotuisa: sekä prof. Ferri, työväestön nykyinen joktaja että Bissolati oli poissa matkoilla.

V.

Roomasta meni matkamme Pisaan. Kun olimme matkustaneet entisten muistorikkaitten etruskilaiskaupunkien ohi ja roomalaisen hedelmättömän maremman läpi, yllytti meidät ankara ukkonen — toinen ja viimeinen sade koko Italian matkan aikana. Samassa vaunussa istui kaksi iloista italialaista naista: pääsimme vilkkaaseen keskusteluun, toinen rupesi vielä opettajaksenikin ja oikaisi lystillisesti milloin puhuin väärin hänen äidinkieltänsä; leikkiä laskettiin, kun vaunu rupesi vuotamaan, sadevarjostimet pantiin levälle ja näin olimme huomaamatta tulleet — Pisaan. — Pisa oli keskiajan alkupuolella mahtava kauppakaupunki, kuten Venezia ja Genova ja niiltä ajoilta ovatkin sen suuremmoinen tuomiokirkko tummasta ja valkoisesta marmorista (jossa ihailin Andrea del Sarton pyhää Agnesta: lammas sylissä kohottaa hän ihmeen kauniin yliluonnollisen katseen taivasta kohti), sen kastekirkko (battisterio) ja tuo kuuluisa "kalteva kellotorni" (campanile) sekä juhlallinen hautausmaa: (campo santo). Kastekirkko on tunnettu N. Pisan tekemästä saarnastuolista, joka merkitsee uudemman, puhtaamman taiteen voittoa ja vapautusta keskiajan jäykästä kirkollisesta taiteesta. Ihmeellistä oli myöskin kuunnella ihmisäänen kaunista, soitannollista kaikua tuossa korkeassa battisteriossa. Mutta vielä ihmeellisempää oli nouseminen tuohon kaltevaan kellotorniin, jonka kaltevuus ei suinkaan ollut tarkotettu, kuten ennen luultiin. Pyhillä tunteilla astuu Pisan campo santoon, jossa niin moni kuuluisa mies on haudattu. Keisari Heinrich VII:n ja Pisanojen joukosta löysin myös kreivi Schuvaloffin 18-vuotiaan v. 1821 kuolleen tyttären sangen komean hautapatsaan, jonka murtunut äiti oli pystyttänyt ja varustanut liikuttavan kauniilla latinalaisella hautakirjoituksella. Tuo sureva äiti kumartuu nuoruuden kukoistuksessaan poismenneen, iloisen ja lahjakkaan ("puella ingenio excellenti, forma egregia, moribus optimis rarissimis, laeta") tyttären haudan yli pyytäen, että hän vielä haudassaan muistaisi surevaa äitiään ("esto memor matris, qvam ad luctum et lacrimas reliqvisti"). — Se teki minuun syvän ja pysyväisen vaikutuksen. Liikutettuna lähdin eteenpäin. Tuli eteeni Orcagna'n kuuluisat taulut "kuoleman voittokulku", "viimeinen tuomio", joka ilmeisesti on ollut Michel Angelon esikuvana samannimiselle taululle sixtiiniläisessä kappelissa ja "helvetti" — kaikki kyllä tekniikin puolesta vaillinaisia, mutta sisällykseltään mieltä suuresti järisyttäviä. —

Mutta meille tuli jo kiire. Täytyi rientää Pisasta Firenzeen (Florensiin), jossa emme matkalla Roomaan ehtineet pysähtyä. Firenze on taiteen varsinainen koti. Jos sen takia enimmäkseen käsittelen sen taideteoksia, toivon, että lukija antaa minulle anteeksi: missä vaan Firenzessä astuu, tapaa taidetta. Eikä se ole kummakaan, kun muistaa, että tässä elivät ja vaikuttivat sellaiset mestarit kuin Brunelleschi, Michel Angelo, Massaccio, nuo suuret tienraivaajat rakennus-, veisto- ja maalaustaiteen alalla ja vielä moni muu taiteen suurmies, kuten Donatello, Rhobbia, Ghiberti, Fiesolo, Raffael, Fra Bartolomeo, Ghirlandajo y.m.

Meillä oli tosiaankin täysi työ, kun muutamissa päivissä tahdoimme nähdä ja nauttia kaikista etevimmistä Firenzessä olevista taideteoksista. Jo Uffizi ja Pittikokoelmat ovat niin rikkaat, että ne vaativat oikeastaan yksistään päiviä. Mikä rikkaus edellisessä taiteilijain muotokuvia kaiken maailman tahoilta, mikä joukko Raffaelin, Tizianin, Correggion, Fra Angelicon ja Botticellin tauluja, etenkin Raffaelin paavi Julius II:n muotokuva ja Madonna del Cardellino, Tizianin loistavan kaunis "Flora" ja "Venus" valkoisella vuoteella ja ehkäpä ennen kaikkia Fra Angelicon ihmeen ihanat enkelit triptychonin sivuilla (etupäässä tuo pasuunaa puhaltava, tähti vaippaan puettu), joissa uskonnollinen hartaus kuvastuu yhtä voimakkaana kuin hänen kuuluisassa Kristuskuvassaan San Marcon museossa! Ja onhan samassa Uffizzigalleriassa ihana merestä noussut, hieman keimaileva "medicealainen Venus", joka kainostellen käsillään koettaa peittyä sulonsa utelijaitten katseilta, painiskelijat, hioja ja Niobiidit, jotka elävästi näyttävät, miten ihmisen kopeileminen vihdoin viepi hänet turmioon, muita mainitsematta. Ja Pittikokoelmassa saimme ihailla Rafaelin Madonna della Sediaa, äidinrakkauden korkeata-veisua siinä suhteessa vielä voittamaton maalaustaiteen tuotteiden joukossa jääköön kaikki muut sen rinnalla mainitsematta. — Pittikokoelmasta riensimme viheriää luontoa ihailemaan likiseen Bobolipuistoon monine luolineen, suihkulähteineen ja näköaloineen ja sieltä Michel Angelon sievälle piazzalelle. Aurinko meni juuri maillensa, kun sinne pitkän matkan perästä saavuimme; näköala sieltä oli erittäin kaunis, nyt kun päivän viimeinen keltainen valo heijasti kaupungin ja Arnojoen monien kaarisiltojen ylitse ja kultasi ne kimmeltävillä iltasäteillään.

Maankuulut ovat Firenzen battisterion mahtavat pronssiovet. Ne ovat Ghibertin tekoa eikä sellaisia ovia näe missään muualla koko kristikunnassa. Ei syyttä Michel Angelo sanonut, että ne sopisivat itse paratiisin sulkijoiksi. Katso vaan, miten häikäisevästi valo hivelee Israelin lapsia, kun Mooses seisoo tuolla ylhäällä Sinain vuorella. Ja kun täältä käännät katseesi taaksepäin, kohtaa se tuota suuremmoisen kaunista tuomiokirkon etusivua, jolle Brunelleschi loi mahtavan kuppelin samalla kuin Michel Angeloon rohkeutta Pietari-kuppelin luomiseen. Ja etusivun oikealla puolella Italian kaunein torni, Giotton ja muitten ihana rakennus. Mieli täyttyy kauneudesta, kun näkee kaiken tämän voimasta, joka sekin kohottaa ja ylentää, puhdistaa ja kirkastaa ihmisten sisimmän olennon. Sillä kauneus on sekin suuri voima ihmiselämässä.

Kun jatkaa matkaansa pitkin Calzajolia, tulee oikealla puolella Or San Michelen kirkkoon komeine ulkopatsaineen (etenkin Petrus) ja sitte Signoriia'n torille, jolla noin 500 vuotta sitte Savonarola hirtettiin ja poltettiin. Kuva tästä tapahtumasta on Savonarolan kopissa, jossa on muitakin muistoja hänestä, San Marcon silloisessa luostarissa, joka nykyään on museona. Tämän merkillisen miehen alotteesta, joka kolme vuotta oli Firenzen hallitsija, rakennettiin kaupungin raadin kokouksia varten Palazzo vecchiossa Signoriatorin varrella suuri sali, jossa vieläkin seisoo Savonarolan patsas, katse haaveksivaisesti käännettynä taivasta kohti. Palazzo vecchion vieressä on kaunis Loggia dei lanzi, vahdin olopaikka silloin kun kaupungin pää asui "vanhassa palatsissa", nyt siinä on muutamia kuuluisia patsaita: Menelaus ja Patroklon ruumis, n.s. Thusnelda, Sabinittärien ryöstö y.m. Calzajoli'n syrjäkadulla on casa di Dante eli se talo, missä Italian suurin runoilija syntyi ja missä nyt on pieni Dantemuseo (m.m. erittäin kaunis idealiseerattu kuva Danten lemmitystä Beatricesta, katso eriskummallisesti verhottuna). Ehtoopuolella riensimme taas mielellämme kauniiseen puistoon n.s. Cascine'en, joka täällä vastaa Boulogner metsää Pariisissa. Sen tuuheissa lehdikoissa kuljimme iltahämärään saakka, jolloin saavuimme erään intialaisen ruhtinaan, rajah'n muistopatsaan luo, missä Arno ja eräs sen sivujoki yhtyvät ja missä tämän itämaalaisen hallitsijan ruumis noin 30 v. sitte juhlallisesti poltettiin. Kun heitimme jäähyväiset tälle kauniille ruhtinaalle, oli laskeva aurinko purppuroinut taivaanrannan hehkuvan punaiseksi, ikäänkuin vieläkin tuo komea rovio palaisi sammumatta.

Miten paljon nähtävää oli kuitenkin tuossa taiteen kaupungissa! En ole vielä maininnut Galleria antica e moderna'a, jossa seisoo Michel Angelon jättiläispatsas David ja Verrocchion Kristuksen kaste (Lionardo da Vinci maalasi siinä taulussa tuon kauniin, polveutuvan vasemmanpuolisen enkelin) ja jossa uudemmista tauluista on Morgarin liikuttava "Rafaelin kuolema". Palazzo Barberini'ssa Roomassa olin nähnyt Rafaelin maalaaman suloisen "Fornarinan", hänen rakastajattarensa, leipomatytön, joka nyt itkien istuu hänen kuolinvuoteensa ääressä ja jolle kuoleva mestari kardinaalilta pyytää sammuvin silmin armoa.

Sillä, joka tahtoo yhdessä paikassa tutkia tieteen kehitystä, on Firenzessä siihen erinomaisen hyvä tilaisuus, muun muassa juuri Accademiassa, äsken mainitussa galleriassa. Mutta muuallakin monessa paikassa.

Santa Crocen kirkko, johon eräänä iltana menimme, on jonkunlainen Italian panteon. Siinä on m.m. Galilein, Danten, Michel Angelon, Alfierin, Macchiavellin ja Rossinin hautapatsaat pitkin seiniä. Ylpein katsein seisoo Galilei siinä, Michel Angelon rintakuvan alapuolella istuu kolme ihanaa naista: rakennus-, maalaus-ja veistotaiteet, viimeksi mainittu ylevän kaunis surevassa asennossaan. Alfierin patsaan on itse Canova muovaillut ja Danten hänen etevin oppilaansa Ricci: murheellisena kyyristyy runotar jalustaa vastaan, mutta ylpeänä osottaa Italia suurta poikaansa. — Danten patsas seisoo myös kirkon ulkopuolella, hauta on kuten tunnettu Ravennassa. Sangen kummallisen vaikutuksen katsojaan tekee Macchiavellin patsas, jossa symboolina ylinnä seisoo oikeus(!) Ihmeen kaunis on Harmonia, tosiaan harmooninen naiskuva Rossinin patsaan edessä — vaikea oli lähteä kirkosta, kun vartija mielestäni liiaksi aikasin huomautti, että kirkko oli suljettava.

Ja nyt vielä silmäys siihen paikkaan, jossa on Michel Angelon ehkä ihanin taideluoma. Kun Medicin suku kohosi Firenzen hallitsijaksi, rakennutti se, suunnattoman rikas kun se oli, erinomaisen kallisarvoisen (25 milj. Smk) hautakappelin, jossa patsaitten ja sarkofaagien ympäri loistaa kullansekaista lapis lazzulia, (Tibetin kallista sinikiveä), koralleja, erilaisia marmorilajeja, Libanon setripuuta häikäisevässä vaihtelussa. Mutta jo ennen sitä oli paavi Leo X veljellensä ja veljensä pojalle valmistanut erityisen kappelin ja tämän työn sai itse Michel Angelo toimeksensa. Ja näin syntyivät aamu- ja iltarusko, päivä ja yö, elämän ja kuoleman eduskuvina. Kuten monasti, jätti M.A. kolme muuta kesken, mutta yön viimesteli hän täydelleen, kilpailemaan Mooseksen, Kristuksen ja Davidin kanssa. Kuinka kauniisti tuo nainen tuossa makaa arkun kannen päällä, pää alaspäin, surun ja kaihon valtaamana! Kauan seisoin minä sitä katsomassa; sen piti tunkeutua sydämmeni syvimpään sopukkaan! Pistäydyimme samassa läheiseen kuuluisaan Laurentiana kirjastoon; siellä saimme muun muassa nähdä Taciton, Vergilion Pandektien ja Sofokleen kallisarvoiset ketjuihin kiinnitetyt käsikirjoitukset ja lisäksi komean työsalin.

Suhteellisesti vähän aikaa jäi meille Bargellon, arkeoloogisen museon ja Chiostro dello Scalson katselemiseen, vaikka siellä säilytettiin Donatellon, Robbian, Sansovinon ja Sarton kuuluisia taideteoksia. Vaunuissa ajoimme komeimpien palatsien ohitse mosaikki-tehtaaseen, jossa näitä ääretöntä työtä ja kärsivällisyyttä kysyviä teoksia silmiemme edessä valmistettiin — pienin pala, kolmen päivän työ maksoikin 15 Smk — ja viimeisen illan vietimme sitte Viktor Emanuelin torilla kansan riehunnan keskuudessa, tuon omituisen kansan, joka samalla on niin rikas ja köyhä. Seuraava päivä vei meidät Genovaan. Tie kulki suurimmaksi osaksi pitkin meren rantaa ja Spezziasta Genovaan ("itäinen riviera") 3 tuntia yksinomaan tunnelien läpi, niin että vaan välistä sai heittää pikaisen katseen aavan Tyrrhenian meren yli. Genovassa emme ehtineet kauan viipyä — Villetta da Negron puistoylängöltä katselimme terassimaisesti ylenevää kaupunkia ja vilkasta satamaa, kaupungissa sivuutimme dogepalatsin, joka on komea renessanssirakennus, Lorenzo kirkon, Dorian palatsin ja Colombon muistopatsaan.

Genovasta kävi tiemme lähes penikulman pitkän tunnelin läpi (1/4 tunnin) Milanoa kohti. Kun tunnelin pimeydessä ja tukahuttavasta ilmasta olimme päässeet Apenniinien toiselle puolelle, oli ilmanalakin jo toisenlainen: tuo eteläpuolella puhalleleva Afrikasta tuleva sciroccotuuli ei enää tuo usein sangen rasittavaa kuumuutta ja kun tulimme Milaanoon, oli ilma hyvinkin miellyttävä.

Milano on suuri, komea ja eteenpäin rientävä kaupunki. Se omistaa maailman komeimman marmoritemppelin, joka suuruudessakin voi kilpailla Pietarikirkon kanssa. Silmä kerrassaan eksyy kaikissa noissa gotiikin fialeissa, patsaissa ja muissa koristeissa. Mutta ei siinä ole gotiikin iloista pyrkimistä taivasta kohti — kirkko kun on suhteellisesti leveä ja vaakasuorasuhteinenkin, mutta koristeitten komeus, marmorin loisto ja koko rakennuksen mahtavuus jättävät kuitenkin katsojaan siitä haihtumattoman muiston. Kritiikki vaikenee kohta ja ihailu valtaa tykkänään hänet, kuten sen tuleekin tehdä, kun seisoo niin suuren taideluoman edessä. Sisäpuolen, joka on suhteellisesti yksinkertainen, saimme korjausten takia nähdä ainoastaan oppaan seurassa. Muuten ellei ole hyvin kiire — on yleensä karttaminen noita guideja, sekä virallisia että yksityisiä, sillä ne tekevät tutustumisen katsottaviin esineisiin pintapuoliseksi, ovatpa melkoisessakin määrässä valheellisia ja tavallisesti — kiskureitakin. Sen sain melkein aina kokea niissä harvoissa tilaisuuksissa, kun niitä ensin käytin. Kun tuomiokirkosta kulkee pohjoiseenpäin komean galleria Vittorio Emanuelen läpi (vielä suurempi kuin Umberton Napolissa) tulee Scalatorille, jonka keskellä seisoo Lionardo da Vincin, tuon suuren polyhistorin, Rydbergin "kummallisen miehen" muistopatsas, kaunis patsas kauniille miehelle ja toisella puolen Scalan suunnattoman suuri teatteri — sinne mahtuu enemmän ihmisiä kuin Pariisin uuteen oopperarakennukseenkin — ja toisella puolen kaunis kaupungintalo. Kun ajaa vielä pohjoisempaan, saapuu Milanon marmorista loistavalle hautausmaalle — niin komeata hautausmaata en eläissäni vielä ole nähnyt. Hautatemppeli marmorista seisoo toisen marmorisen temppelin vieressä, marmorinen kivi (usein varustettu vainajan muotokuvalla lasin alla) toisen vieressä. — lukemattomia! Hautausmaan lopussa on crematori, ruumiitten polttopaikka: "tuli pelastaa madoista ja puhdistaa poltetut jäännökset" (semmoisia oli nähtävänäkin). "Uuden systeemin mukaan" muuttuu ruumis tuhkaksi 50 minuutissa, jos uhraa 300 kiloa puuainetta ja 40 kiloa hiiliä, toisin sanoen 40 Smk — köyhät saavat sen ilmaiseksi, vanhan systeemin mukaan.

Kuolleitten tyyssijasta käännyimme taas kaupungin hyörinään takasin: katsomatta vielä oli Milanon suurin taideteos Marie delle grazie luostarin ruokasalissa: Leonardo da Vinoin "Ehtoollinen". Jokainen tuntee tämän merkillisen taulun, mutta ei jokainen tietäne, että se seinästä on häviämäisillään (apostolien Taddeon ja Simonin naamat ovat esim. melkein tykkänään jo haihtuneet). Siihen on syynä, että Leonardo varomattomasti kyllä maalasi sen öljyvärillä kuivalle seinälle ja värit sen tähden nyt karisevat pois; jos hän olisi maalannut sen al fresco tahi al secco, olisi tuo suuremmoinen säilynyt eheänä ja vahingoittumattomana. Nyt täytyy kohta yleisön tyytyä vieressä seisovaan Solarin ja muitten jäljennöksiin.

Italian luonnon koko kauneutta saimme vielä kerran nähdä, ennen lähtöämme, kun Milanosta teimme erityisen huvimatkan Como, Lugano ja Lago maggiore, järville. Oi, tuo kauneus veti tosiaan vertoja sille, mikä nähtiin Etelä-Italian päivänpaisteisilla rinteillä ja lahdelmilla! Mitä ihania maisemia tarjoutui meille, kun laivalla lähdimme Plinioitten kaupungista, Comosta samannimiselle järvelle! Sinikirkasta vettä, korkeat rantavuoret, ja niiden kupeilla maatilat, kylät ja kirkot etelän rehottavan kasvullisuuden keskellä! Tulimme Menaggioon ja loimme silmäyksen verrattomaan Bellagioon, joka sijaitsee tuon paratiisillisen järven niemekkeellä. Luonto on täällä levittänyt koko komeutensa kaikkien silmien eteen. Yöllä tuudittivat kauniin Comojärven loiskivat laineet meidät suloiseen uneen. Seuraavana päivänä menimme villa Carlottaan, "Larion (= Como-järven) kuningataren" luo: luonto sielläkin koko ihanuudessaan ja sen lisäksi vielä huvilan sisällä semmoiset suuret taideteokset kun Canovan Amor ja Psyche, itse originaali noille lukemattomille jäljennöksille ja Thorvaldsenin Aleksanterin kulkue; joka nähtävästi on aiheutunut Parthenon friisistä. Ja Menoggiosta sitte junalla jyrkästi ylöspäin jyrkänteitä myöten ja tunnelin läpi — taustassa hämmöttivät alppien huiputkin Pollenzaan Luganojärven rannalla, jota viheriöitsevät metsät ja sievät vesiputoukset; kaunistavat; sieltä taas laivalla Luganoon, Sveitsin alueelle. Kansa puhui täällä vielä italian kieltä, mutta tuntui se kuitenkin toisenlaiselta kun itse Italiassa.

Gotthardin rataa myöten matkustimme Locarnoon, Lago maggioren pohjoissopukkaan, sekin Sveitsin aluetta. Ja nyt alkoi matka tuota komeata järveä pitkin: paikasta paikkaan me siirryimme, kunnes saavuimme Isola bellaan, maailman ehkä kauniimpaan saareen. Jo ennen astuivat silmiemme eteen alppimaailman suuret valkopäiset jättiläiset, Monte-Rosa, Simplon ja Monte rosso mutta ympärillämme vallitsi etelän rehevä luonto koko upeudessaan, niin kuin se ei tietäisi jäästä ja lumesta niin mitään! Ja Isola bellassa saimme vielä lähemmin tehdä tuttavuutta tämän luonnon rehevyyden kanssa; siellä kasvoi sokuri, kahvi ja banaanit, indigo, papyrus ja bambu, mahtavat korkkipuut, cryptomeria elegans, eräs korkea pinie-laji ja Brasilian sanajalat levittivät komeita oksiansa, siellä oli kokonainen lehto Magnolia grandifloraa ja laakeripuita (yksi 300 vuoden vanha) ja suuri käytävä orangepuita (yksi 100 v.) ja jaappanilaisissa sitroona-puissa riippui lapsenpään kokoisia hedelmiä. Se oli niin kuin koko tropiikki olisi asettunut tuolle ihanalle saarelle. — Aronasta tuli meidän jatkaa junalla Milanoon takasin. Vähän matkan päässä Aronasta on tuon kuuluisan kirkkoruhtinaan ja kiivaan katolilais-uskon levittäjän, kreivi Borromein jättiläispatsas — se näkyy, kuten ennen Atene promachos, kauas järvelle — ja jonkun matkan päässä Legnanon avara kenttä. Mitä merkillisiä vastakohtia! Edellinen edustaa kuolevaa kirkon ja aatelin valtaa, jällkimäinen nousevaa porvarisvaltaa, joka musersi edelliset murskaavassa tappelussa vapautuksensa puolesta. Niin toinen voima kuolee ja toinen astuu sijaan; kun edellinen on tehnyt tehtävänsä, saapi se siirtyä toisen uuden voiman edestä — se on aina historian lahjomaton oppi.

Vihdoin tulimme Turinin ja Mont Cenis suunnattoman pitkän tunnelin kautta pitkin kaunista Rhone jokea Geneveen, Rousseaun kauniisen syntymäkaupunkiin, Lemaunusjärven rannalla. Kaupunki ei ole Helsinkiä suurempi, mutta sen kauneus on sinne houkutellut 250 miljonääriä asumaan. Varsinkin hupainen on kävely Geneve-järven rannalla, "englantilaisessa puutarhassa" ruusuilla istutetuilla rantakäytävillä, Rousseaun saarella, jossa on R:n patsas, puistossa yliopiston edustalla, kasvatusopillisessa puutarhassa, parc des eaux vivesessa (jonne voi mennä pienellä moottorilaivalla) tahi Rhone-jokea myöten aina siihen saakka, jossa Arve heittää sekaisen vetensä tuohon kirkkaaseen virtaan (sangen omituista nähdä!) — Seuraavana aamuna klo 6 piti minun lähteä Pariisiin. Heräsin klo 5, katsoin ulos ikkunasta, taivas oli melkein ihan sees. Ei nyt vielä Pariisiin, ajattelin minä, menen ensin katsomaan alppimaailman jättiläisiä, koska ilma on kaunis. Läksin ulos Geneven järven rannalle — oikein, sieltä näkyi Dent du midi, joka kuitenkin on 1,700 metriä alempi kuin Montblanc. Nyt tuli kiire, jottei taivas ehtisi peittyä pilviin, ennen kuin pääsisin 1,200 metrin korkuiselle Salève vuorelle maailman ensimmäisellä sähköhammasradalla. Kumppalini lähti katselemaan Sveitsin alppeja lähemmältä; sattumalta oli kuitenkin toinen vanha tuttu suomalainen Genevessä ja hänen kanssa menin matkalle. Ylös korkeuteen tuolla sähköhevosella, jyrkänteitten kupeella ja vuoren läpi kun ei muuten päästy ja kun tie kävi kovin vaivaloiseksi, pantiin toinenkin veturi eteen. Mutta jos tuo hammas pettää, silloin syöksymme huikaisevaa vauhtia syvyyteen — ei pelkoa, toinen hammas on sivulla. Vihdoin olimme lähellä huippua, 1,200 metrin korkeudessa. Ja nyt oli edessämme — taivas suosi meitä — koko ihanassa komeudessaan pitkä sarja lumen ja jään peittämiä huippuja, Dent du midi, Buet, Aiguille verte, Aig. du midi ja viimeisenä oikealla puolella alppimaailman suurin ruhtinas ja kaunistus — Montblanc. Huippu oli melkein lumivalkea, alempana tumma vuoriryhmä, niiden alla liikkuva pilviseinä suloisesti, herttaisesti hymyilevän laakson yli. Se oli suuremmoistä! Sielu sai ikään kuin siipiä! Katse oli kuin lumottu, kuinka suuremmoinen sinä, luonto, oletkaan, kun koko majesteettisessä loistossasi seisot ihmisen "luonnon herran" edessä. Lankea polvillesi, ihminen, ja palvele luonnon suuruutta!

Kreikkalaiset sanoivat, että jumalat olivat kateellisia — en tiedä, mutta ainoastaan noin tunnin saimme nauttia tätä yliluonnollista näköä, silloin peittyi taivas pilveen.

Oli lähdettävä alas alpeilta ja pian olin jo matkalla Pariisiin.

VI.

Sen, joka muutamissa päivissä tahtoo tutustua Pariisiin, tulee ensiksi tehdä vaunuissa kiertomatka sen merkillisimmille paikoille eli oikeammin semmoisille, joihin voi tutustua pitemmän aikaa viipymättä s.o. antamalla vaunujen kotvasen aikaa odottaa. Semmoisia paikkoja on sangen paljon Pariisissa kuten muuallakin: esim. Bulevardit, komea Rivolikatu, Vendomepatsas, place de la Concorde kauniine näköaloineen, Champs-Elysées, Arc de triomphe (Ruden Marseillaise), Opera (ulkopuolelta), place de la Republique, Bastiljen paikka, place de la Nation (Daloun juhlallinen patsas), komea Hotel de ville, Halles centrales (ruokahallit), suurin osa kirkoista, oppilaitoksista ja silloista, pörssi, Trocadero, Jean Jacquen torni y.m. Toiseksi tulee ottaa tarkkaa selkoa kaupungin muista kulkuneuvoista, maanalaisesta Metropolitain- ja ympärikulkevasta Ceinture-rautatiestä, mutta varsinkin tramway- ja omnibus-suunnista: viimemainittujen katolla ajaa komeasti melkein koko Pariisin läpi 15 pennistä.

Ja sittekin on tuossa suuressa maailmankaupungissa yltä kyllin katsottavaa, niin ettei oikein tiedä mistä alottaa ja missä suhteellisestikaan loppu on. Sattuvasti on kuitenkin eräs ranskalainen kirjailija lausunut, "että ranskalaisella rodulla on erityinen taipumus taiteeseen ja että mitä syvemmin astuu historian lähteisiin, sitä enemmän huomaa taiteen tunkeneen tämän kansan elämään, sitä enemmän huomaamme, että paras osa sen voimasta ja hengestä on keskittynyt taiteeseen". Hyvällä syyllä voi sen takia sanoa, että vieläkin Ranskalla on johtopaikka taiteen maailmassa. Taidelaitokset, etupäässä Louvre ja Luxembourg ovat sen tähden ehdottomasti pantavat etusijaan. Se on ainakin minun käsitykseni. Olin vaan toista viikkoa Pariisissa ja ainoastaan yksi päivä kului ohitse, etten ollut jommassakummassa noista mainituista kahdesta pääkokoelmasta. Varsinkin on Louvre todellinen taiteen aarreaitta. Mahdotonta kerrassaan on lukijalle esittää kaikki sen kalleudet, ei edes vähäistä osaakaan, sillä tästähän tulisi pitkä luettelo. Antiikin alalta ihailin varsinkin "borgeesilaista taistelijaa" ja Milon Venusta, joka on originaalina paljoa kauniimpi, kuin jäljennökset: sen naiselliselle sulolle ja ihanalle ylevyydelle hyvin harva patsas vertoja vetää. Louvressa säilytetään myös Bosco realen, Vesuvion rinteeltä esille kaivettu suuri hopea-aarre, kokoelma hienosti koverrettuja maljoja, pikareita, tarjottimia y.m. tarvekaluja, jonka E. Rotschild osti melkoisesta summasta ja lahjotti Louvrelle. Ja kuka ottaa luetellakseen kaikki nuo suurien mestareitten, Murillon, Rafaelin, Tizianin, Rubensin ja Leonardo da Vincin ylevät taideluomat? Siellä on myös noitten suurten tienraivaajien Gericault'eu ja Delacroix'en "Medusan haaksirikko", "Dante ja Vergilius", ja "Don Juanin haaksirikko", viime mainittu kaunis ilmamaalaus, jossa myös ihmisten resignatsiooni ja toivo, kuten "Medusassakin" niin mainiosti kuvastuvat. Siellä on vielä "barbizonilaisten" Rousseaun Fontaineblaun metsä ja Milletin tähkien poimijat, siellä Troyon'in lehmälaumat, Courbet'in hirvet, Fromentin'in itämaalaiset kuvaukset, Meissonier'in hienot sota- ja genrekuvat, tuossa nuoren sankarimaalaajan Regnaultin Prim ja Corotin luonnollisen ja samalla ylenluonnollisen ihanat aamu- ja iltahämärät. Siellä on Ruden, Baryen ja Carpeauxin mestarilliset veisto-teokset, D'Angersin ihmeen hienot medaljit — niin, kuka ne kaikki muistaa!

Entäs Luxenbourggalleriassa sitte! Jo pihalla on useampia kauniita ja liikuttavia teoksia, ja kun astut sisään, on vastassasi koko lumimetsä ihania veistokuvia, niin että niiden kauneus katsojaa kerrassaan häikäisee! Katso esim. tuota Moreau-Vauthierin täytelästä bakkantolaisnaista, joka elävästi johdattaa mieleesi Dannekerin kuuluisan rehevän bakholaisnaisen tiikerin selässä, ja Leconstierin liikuttavaa koiraperhettä, kuuluisan Meunierin kahta työmiestä työssä (sangen realistista suuntaa) ja — last, not least, G. Michelin Dans la rêve (= unelmissa), naista, jonka kasvojen yli, vaikka ovat kovaan marmoriin veistetyt, hiljaa hiipii unelmien suloinen hengetär. Sisimmissä huoneissa on Lepagen, Mesonnier'en, Bretonin, Rosa Bonheurin, Laurensin, Bonnatin tunnettuja teoksia, eri huoneissa "impressionistein" ja ulkomaalaisten teoksia, myös Edelfeltin "jumalanpalvelus saaristossa".