SISÄLLYS:

Sananen A. W. Ervastista ja hänen matkoistaan, kirj. Hj. Basilier Alkulause I. Oulusta rajalle II. Miinoasta Kemiin III. Katsaus Karjalan taloudellisiin oloihin IV. Pyhä kaupunki V. Vienassa ja sieltä Kierettiin VI. Kieretistä Uhtuan kautta kotiin Loppulause Liite: Lyhykäinen Solovetsin luostarin historia

Sananen A. W. Ervastista ja hänen matkoistaan

I.

— — Luo päältäsi pienten riitojen riehu ja kasva ja kansojen lippuna liehu ja näytä, mit' täällä pienikin voi, kun suurta se unelmoi!

Se ilo, mi kasvavi murheesta, se yksin on oikea täällä, ja ethän, kansani kallis sa, ole kulkenut kukkien päällä, mut niin jos sa kestät onnesi uuden, kuin kestit sä murheen ja onnettomuuden, niin olet sa kansa, mi kaikki voi. Älä horju, Suomeni, oi!

Eino Leino.

Suomen vapauden aamusumussa Otava ottaa uuden painoksen A.W. Ervastin kirjaa "Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879".

Näissä matkamuistelmissa kerrotaan koruttomasti, mutta asiallisesti ja rakkauden hengessä siitä ihmemaasta ja sen asujista, jossa Suomen sammon sirpaleet ovat säilyneet, joka satoja suomalaisia sydämiä on sytyttänyt, jonka onnen kohtalo parhaillaan raivoavan maailmanmyllerryksen pauhuista ja kauhuista selvinnee, ja joka Suomelle ja sen tulevaisuudelle on päivän polttavin kysymys.

Vienan Karjala, sehän se ensin Ervastin sytytti, muodosti käännekohdan hänen elämässään, sai hänen sielunsa soimaan. Mies on Vienan matkalle lähtiessään puolueriitain rikkirepimä, taloudellisten huolten hermostuttama, muutenkin maailman murjoma: palaa matkalta uutta elämännestettä ruumiissaan, sielussaan leimuava liekki, joka vahvistaa, valaisee, lämmittää koko hänen loppuelämänsä, antaa sille uutta sisällystä, uutta voimaa, niin että hän vielä tämän matkan jälkeen voi tehdä kolme pitkää kierrosta Ruijaan, Jäämeren rannalle, Aunukseen, ja niistä kertomuksia, kirjoja kyhätä.

Vienan karjalaiset pitävät tätä Ervastin ensimmäistä Karjalan kirjaa kalliina, pyhänä. Eikä ihme, sillä siinä nämä kotipuolessaan Venäjän valtiomahdin edustajien ja kätyrien ylenkatsomat, sorretut ja suuriruhtinaskunnassakin lainrikkojina vainotut "laukkuryssät" ensi kerran saivat kuulla ymmärtäväisen ystävän äänen, ystävän, joka ei omaansa etsi, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden kanssa…

Vienan veikolla olen nähnyt nämä muistelmat sidottuina paksuihin kansiin, joiden sisäpuolelle kirjoitustaitoiset lukijat ovat merkinneet päivän ja paikan, milloin ja missä ovat kirjan lukeneet ja "ylen hyväksi" huomanneet. "Karjalan Paavali", toimita tämä tahi tällainen kappale Kansallis- tahi uuteen Pedagogiseen museoomme! Myöhemmät Karjalan kävijät ovat Ervastin muistelmista saaneet herätteitä. "Karjalan taatto" O.A. Hainari, jonka ehyttä, kaunista elämää ja elämäntyötä Artturi H. Virkkunen ja O. Relander hiljattain ovat kuvailleet, syttyi Ervastin muistelmat luettuaan niin, että m.m. rutosti rupesi Helsingistä käsin suunnittelemaan yhteistä Aunuksen matkaa, joka kesällä 1882 saatiinkin toteutetuksi. Muista Vienan Karjalan kävijöistä ja kuvaajista mainittakoon J.W. Jurvelius, Lauri Pääkkönen, Paavo Ahava, Osmo Iisalo, Aho, Ivalo, Kianto (viime vuonna kaksi kirjaa: "Vienan virroilta, Karjalan kankahilta" ja "Vienan kansan kohtalo"), I.K. Inha ("Kalevalan laulumailta"), Iivo Härkönen ("Rajantakainen Karjala"), Lauri Hannikainen ("Kuolevan laulun mailta").

Meidän päiviemme kirjailijoilla, jotka ovat saaneet käydä omakieliset koulut ja rikastuttaa kielivarojaan kansan- ja varsinaisen kaunokirjallisuutemme hetteistä ammentamalla sekä tutkimalla kielenkäyttömestareitamme, Juhani Ahoa, Kasimir ja Eino Leinoa y.m., — heillä helkkävät ihanan äidinkielemme sanat rikkaampina, rohkeampina kuin Ervastin. Tässä katkelma Kiannon kielenkäyttöä:

"Äärettömät ovat sen (Vienan) metsät, valtavat sen vaarat, viehättävät sen virrat…" — "Metsänotusten piilotarha, lintujen ja kalojen ruhtinaskunta. Virroissa sinisorsa soutelee, suvannolla joutsen joikuu. Täällä pyhä lintu pesii."

Ja kuulkaa runolaulajain ensimmäisen jälkeläisen, joka kotoisia opinteitä on astunut, — kuulkaa Iivo Härkösen kanteleen kaikua "Karjalan virsistä":

RAJAVIIVALLA.

Halki korven kuolonjylhän kulkee milloin kääntein jyrkin, milloin kolkoin kohtilinjoin juonne syltä, kahta laaja — raja Suomen ja Venäjän.

Hiihtää mies hikisin otsin, rinnoin huuruvin, avoimin, hiihtää taakse katsomatta — laukku suuri hartioilla.

Lapin urho, Vienan veikko. Joutuu korpijuontehelle — seisahtavi, hengähtävi, itseksensä äännähtävi:

Pelastettu: eipä tänne yllä valta vallesmannin, säilyy laukku, säilyy henki!

Laskee laukun vierehensä, istuu kannolle isolle, henkii ilmaa helpotuksen.

— — —

Saanut on sanomalehden palan pienen polvellensa: siihen silmä, siitä aatos Suomen pitkille pihoille.

Siellä pellot kuin ulapat, talot kuin pajarin-linnat; siellä tiet salokylihin, korpehenkin postinkulku; siellä kirjat, siellä koulut, valo maassa vallitsevi.

Mutta muistuu matkan suunta. Ah, on Viena armahainen! Siellä suot on laihojani, korvenluolat linnojani, teitäni jälet jäniksen, postejani tuulen puuska, koivunkylki kirjanani, aarrevalkea valoni.

Näin on läikkyy miehen mieli hetkin siellä, toisin täällä, helkkää herkän mielen kieli.

Mutta muistuu vallesmanni — sumenevi Suomen puoli, tuntee kylmän puistatuksen. Pois kohti kotoista puolta!

Muistuu Vienan viinaherrat, santarmit, salapoliisit, aukee synkät "mustat-kirjat", tuntuu tyrmän tunkka tuoksu… susten kärjet pystyyn käyvät!

— — Siinä seisoo Vienan urho, maailman vikevin miesi; hiihtänyt on hiiden korvet, Lapin kosket laskenunna, — nyt ei tiedä minne mennä, kunne kääntäisi lylynsä. Seisoo korvet niinkuin vuoret, painuu taivas niinkuin paasi, jalat jäätyvät lumehen.

II.

August Wilhelm Ervastin suku on vanhaa pohjoispohjalaista, polveutuen arvattavasti talollisista, samoinkuin toinenkin tunnettu Ervast-suku, jonka alku johtuu Simosta. Siellä on vieläkin vanhoja, vankkoja Ervasti-nimisiä taloja, ja sellaisia sanotaan myös Kuusamossa olevan.

"Genealogia Sursillianan" mukaan on Ervasteja myöhempinä aikoina toiminut Oulun ja Raahen seutuvilla m.m. nimismiehinä, henkikirjureina sekä kauppiaina ja "porvareina" Raahessa. Isoisä oli "Sursillianan" mukaan tervamakasiinintarkastaja Kalajoella nimeltään Petter, raahelaisen porvarin Gabriel Sakarinpojan ja Kristiina Lauraeuksen poika.

A.W. Ervasti syntyi Raahen kaupungissa vanhempainsa neljäntenä lapsena joulukuun 4 p:nä 1845. Isä oli piirilääkäri Petter Ervast ja äiti Augusta Wilhelmina Fredrikintytär Basilier. Käytyään Kuopion kymnaasin E. tuli ylioppilaaksi 1864 ja filosofian kandidaatiksi 1869 sekä jatkoi sen jälkeen opintojaan yliopistossa lakitiedeitten kandidaattitutkintoa varten. Tätä hän ei kuitenkaan saanut loppuun suoritetuksi kivulloisuuden ja varattomuuden vuoksi. Jätettyään opintonsa yliopistossa E. siirtyi Ouluun asuen siellä seppä Tigerin talossa äitinsä ja kolmen sisaruksen kera. Oulussa hän perusti sanomalehden nimeltä "Pohjois-Suomi" (1878-83), jota pirteästi, itsenäisesti ja vapaamieliseen suuntaan toimitti. V. 1886 Ervasti pääsi toiseksi aktuaariksi tilastolliseen päätoimistoon Helsingissä ja palveli tässä virassa kuolemaansa saakka, joka lähinnä keuhkotulehduksen aiheuttamana yllätti hänet Helsingin diakonissalaitoksella elokuun 8 p:nä 1900.

Tutustuin tarkemmin tähän hinterävartaloiseen — siitä kenties liikanimi "Pintti", jota vanhemmat yliopistotoverit hänestä käyttivät — mutta hyväpäiseen serkkuuni Oulussa kevätlukukaudella 1879. Hän oli silloin rasittavan sanomalehtityön, taloudellisten huolten ja kivulloisuuden kiusaama, samoin kuin siihen aikaan myös Oulussa asuva merimiehenpoika, synkkä, syvä, hehkuva runoilija Kaarlo Kramsu, jonka pöydällä aina oli sama kirja avoinna — Kalevala. Ervasti ei kuitenkaan ollut siinä määrin sisällisesti runneltu, katkera ja maailman murjoma kuin Kramsu. Hän ei palvellut Bakkusta, ei istunut remuavissa seuroissa, vaan vietti hiljaista, yksinäistä, erittäin säännöllistä elämää, tehden m.m. joka päivä kävelyretken Oulun silloille. Omaiset ja sukulaiset pelkäsivät pahoittaa Villen mieltä, sillä hän kiivastui helposti ja saattoi olla pureva, terävä, kun sille päälle sattui. Mutta Ervastin kompasanoissa ja sukkeluuksissa ei koskaan ollut mitään rivoa. Naisia hän etäältä ihaili, eritoten tuuheaa tukkaa, pitkiä paksuja palmikoita. Tavatessani äskettäin serkkumme K.E. Ståhlbergin, joka kulki allapäin saatuaan sanoman, että vanhin poikansa, jääkärimajuri Armas Ståhlberg, oli onnettomassa veljessodassamme joukkonsa edessä urhona kaatunut, tuli puheeksi Ville-vainaja, ja silloin insinööri Ståhlberg hymyillen kertoi kävelymatkoiltaan Helsingissä erikoisesti muistavansa tuon Ervastille ominaisen naisten hiuksien tarkastelun ja arvostelun…

Oulun ajoilta mainittakoon vielä eräs pikkuseikka. Ervasti oli uusinut pankkivekselin ja siteli sitä huolellisesti paksuun pinkkaan, joka sisälsi aikojen kuluessa lunastettuja pitkiä papereita, puhellen samalla puolittain itsekseen, puolittain minulle tähän tapaan: "Ollappa noiden vekselien tuottama työ ja huoli ja harmi todelliseen, mieluisaan työhön käytetty, niin jotakin ehkä minäkin olisin saanut aikaan…" Huokasi ja pisti pöytälaatikkoon kiusankappaleet.

Kuten edellä viittasin, tapahtui Ervastissa muutos hänen Vienanmatkansa jälkeen. Matkalla koskemattoman luonnon helmassa hän korpien povista, suurten siintävien järvien aalloista ja iloisten, ystävällisten, kauniiden ihmisten seurasta imi heikkoon ruumiiseensa uusia nesteitä ja sai sieluunsa sitä voimaa, joka on suurin kaikista ja joka ei koskaan häviä… Ervastille oli suotu onni vielä eläessään huomata, että se rakkauden kipinä, joka hänessä oli syttynyt, lähti leimuamaan ja muitakin, varsinkin Vienan karjalaisia sytyttämään. Sanomattakin on selvää, että Ervasti aina siihen asti, kunnes katkesi hänen elämänsä kaari, pysyi Karjalan ja karjalaisten hartaana ystävänä. Nälkävuosien 1891-92 ahdistellessa rajantakaisia karjalaisia keräili E. heille varoja, joilla uutisviljelyksiä toimeenpantiin. Ja yksityisiä Vienan karjalaisia hän vähistä varoistaan autteli. Muistan hyvin, kun Paavo Ahava (silloinen Afanasjev), joka on Vienan kansallisen monipuolisen valistustyön ensimmäisiä ja innokkaimpia toimimiehiä ja jonka elämää ja tähänastista elämäntyötä Kianto tositapausten mukaan onnistuneesti on kuvannut teoksessaan "Vienan kansan kohtalo", tuli nuorena poikasena (eikö lie ollut v. 1890) luokseni Pietarissa. Hänellä oli muassaan pieni paperipalanen, johon Ervasti oli kirjoittanut: "Pidä pojasta huolta. Tehkäämme hänestä piissari Uhtualle!"…

Ja vielä kuolinvuoteellaankin Ervasti oli karjalaisia muistellut — oli eräälle ystävälleen sanonut jättävänsä vähäisen omaisuutensa käytettäväksi Vienan karjalaisten hyväksi ja toivovansa hautakiveensä piirrettävän ainoastaan sanat: Jää terveeksi Karjala!

III.

Ville Ervasti on etupäässä tunnettu rajantakaiseen Karjalaan tekemiensä matkojen ja niistä julkaisemiensa kirjain ja kirjoitusten kautta. Ensimmäinen oli se matka, josta tässä kirjassa puhutaan. Toistamiseen kävi "Vienan kiertäjä" pohjoisessa Vienan Karjalassa Jäämerenmatkansa yhteydessä v. 1882. Kesällä 1885 hän teki tutkimusmatkan Aunukseen sekä heinä- ja elokuussa 1893 yhdessä veljenpoikansa teosofi Pekka Ervastin ja Paavo Ahavan ("Karjalan Paavalin") kera toisen matkan Lappiin. Matkailijat yhtyivät Kemijärvellä, nousivat sieltä Kemijokea Martinkylään ja sieltä Nuortijärvelle; paluumatkalla käytiin Kuusamossa ja sieltä rajan tuolla puolen Kivakkavaaraa ihailemassa. Tähän aikaan Ervasti suunnitteli kaunokirjallista kertomusta, jonka hän vähän ennen kuolemaansa saikin käsikirjoituksen valmiiksi.

Kertomuksen nimenä on "Ahma". Siinä käsitellään noita Juhana III:n aikuisia julmia ryöstö- ja kostoretkiä, jolloin varsinkin pohjoisen Suomenniemen asukkaat vuoroin vieraissa kävivät, s.o. vuosittain retkeilivät rajan taakse ryöstämään ja hävittämään. Meidänpuoleisten johtajana oli urhea iiläinen Juho Vesainen. Hänet surmasi Torniossa v: 1590 paluumatkalla Jäämeren retkeltä vienalainen vanki Ahma. Samoinkuin Santeri Ivalo tunnetussa romaanissaan asettaa Juho Vesaisen päähenkilöksi, samoin Ervasti tekee Ahmasta karjalaisten johtajan ja sankarin, jonka puolelle myötätuntomme kallistuu. — "Ahmaa" ei vielä ole saatu painetuksi.

Tuloksina matkoiltaan E. julkaisi matkakertomuksia tehdessään "Pohjois-Suomessa", muistelmia "Vienan mereltä" U. Suomettaressa v. 1886, Valvojassa v. 1886 "Muutamia lisäyksiä ja oikaisuja Venäjän Karjalan osaan Inbergin Suomenmaan kartassa", Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella v. 1888 "Väkiluvun seikoista Venäjän Karjalassa" y.m. Tunnetuimmat ovat nämä matkamuistelmat Vienan Karjalasta, joista nyt vihdoin 38 vuoden kuluttua, uuden ajan siipien suhinassa, Suomen heimon herätessä, voidaan sensorien sorkkiloimatta ottaa uusi painos, ynnä "Suomalaiset Jäämeren rannalla", joka tekijän kustantamana, 11 kuvalla ja 2 kartalla varustettuna, ilmestyi Oulussa 1884 ja jossa tapaamme erittäin selviä tietoja "Jäämeren kysymyksestä", m.m. luvut: "Suomalaisten siirtokuntain tila ryssän rannalla", "Petshingin luostari", "Suomelle pyydetty alue ryssän rannalla", "Yhteisalue, faellesdistriktet Varangissa", "Suomalaisten ja norjalaisten väli Ruijassa", "Jokavuotinen kansanvaellus Jäämerelle", "Suomalaisuuden lisääntyminen Ruijassa" j.n.e.

Näillä Ervastin kirjoilla on epäilemättä pysyvä paikkansa ja nousevakin arvo suomalaisessa kirjallisuudessa, sillä ne sisältävät monipuolisia, tarkkoja tietoja ja huomioita rajantakaisista veljistämme, herättävät Karjalan kysymyksen, sillä niissä helkähtää heimohengen haihtumaton, sytyttävä sävel: Suomi-äidin on oltava Karjalan ja Ruijan aineellinen ja henkinen emämaa — siinä se suuri suomalainen unelma, joka Ervastin mielessä väikkyy, — viehättävänä esitetty unelma, jonka pitäisi sisäisten riitojen sokaisemalle, särjetylle kansallemme rakkauden vaikeaa läksyä opettaa ja rohkeutta rintoihimme luoda, erittäinkin näiksi päiviksi, jolloin "hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa isänmaahan ja maailmaan"…

Näytteeksi Ervastin omaperäisestä kirjoitustavasta otamme tähän eräitä kohtia, jotka nyt ovat mielenkiintoisia.

V. 1886 syyskuussa Ervasti julkaisi ruotsinkielisessä sanomalehdessä "Finland" kirjoitussarjan, jossa hän m.m. kuvailee Vienan Karjalan luontoa (Aug. Ahlqvistin suomennoksen mukaan) näin:

"Mitä itse maahan tulee, niin lienee moni taipuvainen arvelemaan, että se on muun pohjois-Venäjän alku, niinmuodoin on tasaista, järvitöintä, mutta jonkun hitaasti juoksevan joen vettämätä, paikoittain metsäistä, mutta paikoittain myös surkeata tundramaata. Ei mikään ole niin väärää kuin tällainen arvelu. Venäjän Karjala ei ole varsinaisen pohjois-Venäjän alku, vaan suoranainen jatko suuriruhtinaskunnan maata. Se ei ole lakeata, vaan hyvin mäkistä, järviä on siinä sekä isoja että pieniä, ja niitä on yhtä tiheässä kuin 'tuhansien järvien' maassa; jokia on monta ja ne virtavia, koskikkaita; komeat hongikot peittävät maan ei paikoittain, vaan koko alalta ja ulottuvat paria kymmentä peninkulmaa pohjaisemmaksi sen pohjaisinta tienoota; soita ja jänkiä on kyllä myös, mutta ei vivahdustakaan minkäänlaisesta Siperian tundrasta. Suomalaisen silmää eivät miellytä laajat, lakeat kedot; tämmöistä maata ei hän sano kauniiksi. Kauniiksi sanoo hän maisemaa, jossa on mäkiä ja laaksoja sekä välkkyvä vedenpinta laakson pohjassa näköpiirin kaukaisimpina rajoina siintää korkeita vaaroja. Tässä katsannossa Venäjän Karjalaa on pidettävä kauniina, sillä mainitunlaisia näköaloja on siellä satoja." — —

Sitten hän esittää tämän maan avarat järvet ja vesijaksot; jälkimmäisiä on kaksi isompaa, joissa kummassakin on kolme suurta ja kaksi pienempää järveä. Tämän jälkeen hän antaa piirroksen niistä Maanselän harjanteista, jotka lännestä itää ja kaakkoa kohti kulkien täyttävät maan niin, että siinä tuskin missään on suurempaa tasankoa. Nämä harjanteet ovat samoin kuin koko maakin korkeammat kuin harjanteet ja maa Suomen puolella Maanselkää; toisinaan kohoaa ylänne yksinäisenä kumpuna useampien satojen jalkain korkeuteen. Maanpinnan muodostuksista sanoo hän lopuksi: "Tämä piirroskuva tuosta meidän rajamme takana olevasta maasta on kyllä köykäinen, mutta siinä ilmenee kyllä todistukseksi ylläsanotulle, että Vienan Karjala on kaunista maata. Onhan siinä kaikki, mitä tällaisessa pitää ollakin: vuoria, laaksoja, joukko järviä, isompia ja pienempiä, jokia, joissa on kuohuvia koskia, ja ylt'ympäri avaroita metsiä, joissa honka on valtaavin puulaji, mutta kuusikaan ja koivu ei puutu."

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1888 julkaisemassa kirjasessa "Väkiluvun seikoista Venäjän Karjalassa" (Vähäisiä kirjelmiä VI) Ervasti aluksi selittää, että "osanottomme Venäjän karjalaisten suhteen täytyy olla ihan toisenluontoinen, monta vertaa hartaampi kuin muualla maailmassa tavattavain suomalaisten suhteen. Eikä tätä osanottoamme suinkaan heikennä se tosiasia, että Vienan Karjala tavallaan myöskin on hengellinen kotimaamme — siellähän on Kalevalan syntypaikka."

Ja käsilläolevien matkamuistelmain ennustuksentapaiset loppusanat:

"Sitten kerran maailmassa taas koittaisi aika, jolloin suomalaisella isänmaalla olisi samat laajat rajat kuin sillä muinoin oli, ennenkuin lännestä Ruotsi, idästä Venäjä sen lohkaisivat kahdeksi kappaleeksi. Veren ääni ei silloin enää puhuisi käsittämätöntä kieltä, vaan sydänten sykintään lännen puolella Maanselkää vastaisi sama sykkiminen toiselta puolen. Me emme enää karjalaisten silmissä olisi ruotsalaisia eivätkä he meidän silmissämme venäläisiä Sama Suomenmaa sulkisi syliinsä molemmat." —

* * * * *

Niin, vaikka vielä maailma on mullinmallin, Europpa ylösalaisin, säihkyvät kuitenkin kultaisen ruson säkenet osoittaen "tietä kirkkahan tulijan, matkoa ison Jumalan". Julistavathan sotivat suurvallat hädissään pientenkin kansallisuuksien elämisen oikeutta ja että kansallisuuden tulee olla pohjana valtioiden muodostamiselle. Kenties vielä kaikesta kehittyy Europan yhdysvallat Amerikan malliin, mikä ainakin pienille kansallisuuksille olisi otollisempi kuin joutuminen suurvaltain sulatettavaksi.

Ja jokohan alkavat toteutua Ervastin suursuomalaiset unelmat ja monien meikäläisten toiveet, joita myös viehättävästi ovat sanoihin solmineet Oksanen "Suometar" sadussaan, Genetz runossa "Väinölän lapset" ja Eino Leino äskettäin Karjalan eversti Sihvolle omistamassaan runossa "Perman päivä"?… Ainakin Viena vapautuu, Aunus aukeaa, avaten salaperäiset, äärettömät aarteensa, joita miljaardeissa ei mitata. Ja jos hyvä Jumala hymyillä suvaitsee, katsoen kansamme kyllin jo kärsineen, niin kenties saapi konkreettisen vastineen rovasti Nyholmin näky ("Gogin sota") ja maamme suunnilleen ne rajat, joita Juhana III riitaveljensä Iivanan ikiharmiksi väitti Ruotsin valtakunnan itärajoiksi. Uusiintuvatko ehkä Fenno-Skandian rajat: Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Ruijan suu, ja — kulkeneeko kanava kerran maailmassa muinaista merenpohjaa seuraten luonnollisena rajana Nevaa, Laatokkaa, Syväriä, Äänisjärveä, Seesjärveä, Segehenjokea, Uikujärveä ja Uikujokea Oneganlahteen (Pietarista Sorokkaan), yhdistäen siten Jäämeren Itämereen?

Helsingissä kesäk. 1 p:nä 1918.

Hj. Basilier.

Alkulause.

Kauan oli mieleni tehnyt lähteä katselemaan Venäjän Karjalaa eli sitä maata, joka itärajaltamme ulottuu Vienanmereen asti; niinpä muistan, että jo v. 1873, kun kerran satuin Kajaanista kulkemaan Ouluun yhtä matkaa neljän kauppaatekevän karjalaisen eli niinkuin meillä tavallisesti sanotaan "laukkuryssän" kanssa, lupasin heille joskus maailmassa tulla Karjalaan. Moninaiset esteet olivat kuitenkin pakottaneet lykkäämään aiettani vuodesta toiseen, kunnes viime kesänä vihdoin sattui joutilas aika ja sen ohessa huoli matkakustannusten suorittamisesta poistui siten, että eräs hankettani suosiva paikkakuntamme liikemies[1] runsaalla kädellä täytti mitä omista varoistani matkaa varten puuttui.

"Pohjois-Suomen" lukijoille[2] ei tarvitse laajemmasti selitellä, mikä minua veti tuohon monen meikäläisen mielestä vieraaseen maahan. Tässä lehdessä on tuon tuostakin mainittu, että itärajamme takana ei asu venäläisiä eli ryssiä, niinkuin yleisesti maassamme arvellaan, vaan suomen kieltä puhuvia karjalaisia, ja heitä halusin käydä tervehtimässä. Mieleni teki nähdä, minkälaista kansaa nämä rajantakaiset suomalaiset ovat, minkälainen elanto ja toimeentulo heillä on ja ovatko he paljonkin venäläistyneet niinä 500 vuotena, joina he meistä erillänsä ovat vieraan vallan käskyjä noudattaneet; niin ikään tahdoin katsella, minkälaatuista heidän maansa on, onko se epätasaista ja vuorista, jyrkkärantaisten järvien ja vuolaiden jokien halkomaa, niinkuin Suomi ylipäänsä on, vaiko enemmän tasaista ja lakeaa alankoa, jommoiseksi Venäjää ajattelemme. Isänmaatansahan jokainen haluaa katsella ja oppia tuntemaan, ja minä olin jo pitkät ajat lukenut Venäjän Karjalankin meidän suomalaiseen isänmaahan, vaikka meillä vielä tavallisesti isänmaalla käsitetään ainoastaan suuriruhtinaskuntaa. Kun suuriruhtinaskunnassa olin melkein kaikkialla liikkunut (paitsi Lapissa), mutta Venäjän Karjala oli minulle yhtä tuntematon kuin ylipäänsä kaikille meidänpuolisille, oli siis pakko käydä sitäkin katsomassa, että koko avara Suomenmaa sitten olisi tuttu.

Kotia palattuani ajattelin, että matkasta kyllä olisi niitä näitä kerrottavia, jotka ehkä voisivat P.-S:n lukijoita huvittaa, jos niitä joutaisi ja kykenisi hauskalla tavalla esittämään, mutta ajan vähyys pani minut heti arvelemaan, yrittääkö ollenkaan minkään matkakertomuksen laatimista, jotten huonolla esityksellä pilaisi hyvää ainetta. Kuitenkin sain siksi monelta kehoituksia matkakertomuksen julkaisemiseen, että päätin kuin päätinkin lyhyesti ja koristelematta kyhätä jotakin näkemistäni tuolla "uudessa Suomenmaassa". Miten tuo sitten lie onnistunut; kenties toisenlaatuinen kertomatapa olisi ollut soveliaampi. Mutta tämmöiseksi tämä nyt kerran sattui, eikä aikani salli sitä valaa uuteen muotoon. Mitään erityisen jännittäviä ja mielenkiintoisia tapauksia voipi muuten matkakertomus Venäjän Karjalasta vielä vähemmässä määrässä tarjota kuin kuvaukset matkoista suuriruhtinaskunnassa, jotka kuitenkin aina huvittavat, siksi että ne koskevat omaa maata ja omia oloja; ja jos lukija vain kokee mielessä pitää ja muistaa, että tässäkin on puhe ainoastaan suomalaisista ja suomalaisten maasta, toivon, että kertomus aineen itsensä vuoksi jo huvittaa, vaikka olisikin vähemmin taitavasti kirjoitettu.

Oulussa tammikuulla 1880.