SISÄLTÖ: (continued 2)

Mitä meille kertovat Chicagon teurastamot ja maakiitäjän mässäilyt? Ne kertovat, että ihminen, jonka siveyskäsitteet ovat ylevät, on meidän aikanamme harvinainen poikkeus. Sivistyksen kuoren alla on melkein aina luolakarhun aikaisten esi-isien raakuutta. Oikeaa inhimillisyyttä ei vielä ole. Se kehittyy vähitellen vuosisatain käytteen kohottamana ja omantunnon opastamana, mutta edistyy epätoivoisen hitaasti.

Vasta meidän päivinämme on lopullisesti hävitetty orjuus, tuo muinaisten yhteiskuntien tuki. On tultu huomaamaan, että ihminen, vaikka mustakin, on todellakin ihminen ja toisten ihmisten arvoinen.

Mikä oli nainen ennenmuinoin ja mikä hän on vieläkin Itämailla? Kiltti, sieluton elukka. Naisesta ovat tohtorit kauan väitelleet. Seitsemännentoista vuosisadan mahtava piispa Bossuetkin piti naista ala-arvoisempana kuin miestä. Tähän otettiin todistukseksi Eevan luomiskertomus ja ylimääräinen kolmastoista kylkiluu, joka oli muka Aatamilla ennen ollut. Lopultakin on myönnetty, että naisella on samanlainen sielu kuin meilläkin, vaikka vielä hellätunteisempi ja uhrautuvaisempi. Naisen on sallittu kehittää itseään, ja hän onkin sen tehnyt yhtä innokkaasti kuin hänen miespuolinen kilpailijansa.

Orjuuden poistaminen ja naisen sivistäminen ovat kaksi suurta askelta edistyvän siveyden tiellä. Meidän jälkeläisemme jatkavat vielä kauemmaksi. He jaksavat kohota kaikkien vastustusten yläpuolelle ja he näkevät selvästi, että sota on meidän kaikista luonnottomin nurinkurisuutemme, että voittajat, taistelujen urakoitsijat ja kansojen rosvot, ovat iljettävä maanvaiva, että toistensa käsien puristaminen on pyssynlaukausta parempi, että onnellisin kansa ei ole se, jolla on enimmän tykkejä, vaan se, joka rauhassa tekee työtä ja vaurastuu runsain määrin.

He sen näkevät, meidän jälkeläisemme, ja näkevät paljon muitakin ihmeitä, jotka nyt ovat turhia haaveita.

Milloin tapahtunee tämä kohoaminen pilventakaisia ihanteita kohti? Tuskinpa se aika on lähelläkään? Meillä on painajaisena heltiämätön taakka, jonkinlainen perisynti, jos sitä voi sanoa synniksi, kun emme siitä edes tahdokaan päästä. Se kuuluu olemukseemme, emmekä sille mitään mahda. Siihen taakkaan on syynä vatsamme, tuo erehtymätön eläimellisyyden lähde.

Suolisto hallitsee maailmaa. Meidän kaikista arvokkaimpienkin toimiemme takaa pistäikse käskevänä liemi- ja paistikysymys. Niin kauan kuin vatsa määrää — ja sen hallitusaika ei ole kohtakaan lopussa — vaatii se jotakin täytteekseen, ja voimakas elää vähäväkisen hädästä. Elämä on hauta, jonka vain kuolema voi luoda umpeen. Loppumartomasti teurastaen ihminen, maakiitäjä ja kaikki muut ruokkivat itseään, ainaiset joukkomurhat tekevät maan teurastamoksi, johon verraten Chicagon lihatehtaat eivät ole mainitsemisen arvoisia.

Syöjiä on legionia ja taas legionia, mutta syötäviä ei ole yhtä runsaasti. Puutteessa oleva kadehtii uhkauksien omistajaa, nälkäinen näyttää kylläiselle hampaitaan. Taistelu seuraa omistamisesta. Ihminen nostaa armeijansa suojelemaan laihojaan, viinikellareitaan ja jyväaittojaan; sellainen on sota. Milloin se loppuu? Voi! Tuhat kertaa voi! Niin kauan kuin on susia maailmassa, tarvitaan paimenkoiria lammaslaumoja vartioitsemaan.

Kuinka kauaksi maakiitäjistä onkaan minut ajatuksen juoksu viekoitellut! Siis asiaan.

Mistä syystä yllytin maakiitäjät teurastamaan toukkia, jotka hiljalleen olivat kaivautumassa maahan, kun olin ne vienyt noiden raatelijoitten läheisyyteen? Oliko tarkoituksenani järjestää itselleni hurja murhanäytelmä? Eihän toki. Minä olen aina ottanut osaa eläinten kärsimyksiin, ja kaikista vähäisimmänkin elämä ansaitsee huomiota. Kun syrjäytin sääliväisyyden tein sen tieteellisten tutkimusten vaatimuksesta, vaatimuksesta kylläkin sydämettömästä.

Siten minä näin maakiitäjien tavat, noiden puutarhan pienien polisien, joita kansa kutsuu puutarhureiksi (la Jardinière). Mistä ne ovat tuon liikanimen saaneet? Mitä maakiitäjä pyydystää, mistä syöpäläisistä se puhdistaa kukkalavat? Ensi ottelu kulkuetoukkien kanssa antaa jo viittauksia, jatkakaamme samaan suuntaan.

Useamman kerran huhtikuun lopulla saan pihastani kulkuetoukkia, milloin enemmän, milloin vähemmän. Poimin ne ja vien lasihäkkiin. Juhlapöytä heti katetaan ja mässäily alkaa. Kunkin toukan kimppuun kiiruhtaa raatelijoita joko yksi tai useampia, ja pian ovat toukan suolet ulkona. Toukkalauman sukupuuttoon tappamisessa ei mene neljännestuntiakaan. Niistä ei jää jäljelle muuta kuin muodottomia repaleita, joita on kuljetettu sinne tänne laudanpätkän alla piilossa syötäviksi. Saalis hampaissaan pötkii rosvo pakoon haluten juhlia rauhassa. Virkaveljiä tulee vastaan. Ne himoitsevat karkuun pyrkijän kanssa roikkuvaa palasta ja alkavat rohkeasti sitä ryöstää. Kaksi, kolmekin koettaa yhtaikaa ryövätä toverinsa laillista osaa. Jokainen tarttuu leuoillaan kappaleeseen, repii ja nielee ilman pahaa kiistaa. Siinä ei synny tositappelua kuten luusta riitelevien koirien kesken. Kaikki jää ryöstöyritykseen. Jos omistaja on suopea, niin aterioidaan rauhassa sen kanssa, leuat vasten leukoja, kunnes kappaleen revettyä kukin vetäytyy omine osuuksineen tiehensä.

Nämä kirpeät toukat ovat varmaankin hyvin maukasta ruokaa, maakiitäjät pitävät niitä herkkunaan. Mitä enemmän näet toukkia hankin, sitä enemmän ne niitä syövät. Kulkukehrääjän kotelokoppien joukossa ei ole kukaan tietääkseni tavannut maakiitäjää eikä sen toukkaa. En minäkään ollenkaan toivo löytäväni niitä sieltä. Kotelokopissa on asukkaita vain talvella, jolloin maakiitäjät majailevat maan sisässä horroksissa, ruuasta välittämättä. Mutta huhtikuussa, kun kulkuekehrääjän toukat ovat etsimässä sopivaa paikkaa hautautuakseen maahan koteloitumaan, maakiitäjä käyttänee hyväkseen näitä makupaloja, jos se niitä tapaa.

Tämän riistan karvaisuus ei siitä ole vastenmielinen, päinvastoin karvaisimmat kaikista toukistamme, ukonkoirat, näyttävät erikoisesti kiihoittavan tuon suursyömärin ruokahalua. Päiväkausia harhailee toukka häkissäni teurastajien joukossa. Maakiitäjät eivät ole siitä piittaavinaan. Silloin tällöin joku niistä pysähtyy, kiertelee ukonkoiran ympärillä, tutkistelee sitä, koettaa tonkia sen karheata turkkia. Toukan tuuhea ja pitkä karva peljästyttää sitä, ja se peräytyy pääsemättä otuksen makuun. Ylpeänä ja vahingoittumattomana ukonkoira menee menojaan aallotellen selkänahkaansa.

Tätä ei kestä kauan. Kun pelkuri on hyvin nälkäinen ja saa vielä kumppaneita itselleen, niin se tulee rohkeammaksi ja päättää ryhtyä tosihyökkäykseen. Niitä on nyt neljä ukonkoiran kimpussa, joka niiden edestä ja takaa ahdistamana lopuksi nääntyy. Toukan suolet revitään ulos ja se syödä hotkitaan, kuten mikä muu toukka tahansa.

Annan eläintarhani asukkaille erilaisia toukkia sekä karvattomia että karvaisia, miten milloinkin satun löytämään. Kaikki ne saavat osakseen ylen lämpimän vastaanoton, kunhan ne vain ovat keskikokoisia. Liian pieniä halveksitaan, sillä niistä ei saisi riittävän suurta suupalaa. Liian isot taas olisivat maakiitäjälle ylivoimaisia. Kärsäkiitäjän ja riikinkukkokehrääjän toukat esimerkiksi olisivat maakiitäjälle hyvin mieluisia, mutta nämä ahdistettuina, ensi piston saatuaan kiemurrellessaan heittävät ahdistajan matkojen päähän. Hyökättyään jonkun kerran ja tehtyään aina kuperkeikan maakiitäjä voimattomana jättää rynnäkkönsä sikseen, vaikkakin karvain mielin. Saalis on liian väkevä. Pidin parisen viikkoa noita kahta vahvaa toukkaa tiikerien lähettyvillä, mutta niille ei tehty mitään pahaa. Toukkien äkkikiepaukset herättivät pedoissa kunnioitusta.

Ennen kaikkea on maakiitäjä heikonlaisten toukkien teurastaja. Yksi vika sillä kumminkin on. Se metsästää maassa eikä puissa. En ole koskaan nähnyt sen olevan tutkistelemassa pienimmänkään pensaan lehvistössä. Häkissäkään se ei yhtään välitä ajuruohotukun oksilla olevasta saaliista, olipa saalis sitten miten houkutteleva tahansa. Se on vahinko, sillä jos maakiitäjä osaisi kiivetä ja kapuilla, niin miten pian kolmi- tai nelimiehinen joukko niitä puhdistaisikaan kaalin madoista! Ei niin hyvää, ettei siinä jotain pahaakin.

Toukkien tappamisessa on maakiitäjä oikea mestari, mutta puutarhojemme toisten tuhoojien, etanoiden, hävittämisessä on siitä vähän apua. Nilviäisen näljä on sille näet vastenmielistä, siksi se käy vain sellaisten etanoiden kimppuun, jotka ovat raajarikkoja ja ontuvia. Mutta kaikkia maakiitäjiä eivät etanat yhtä paljon inhoita. Eräs toinen, suuri ja musta laji (Procustus coriaceus) tarttuu rohkeasti etanoihinkin, tyhjentää niiden kuoret välittämättä saaliin erittämästä limasta. Vahinko vain, että tämä laji on harvinainen puutarhassa, se kun olisi niin erinomainen apurimme.

Turkkilot hautajaisissa.

Necrophorus vestigator Hersch.

Tien varrella on maamyyrä, jonka maamiehen lapio on tappanut, ja aidan vieressä on sydämettömien poikien kuolleeksi kivittämä sisilisko, joka juuri oli pukeutunut viheriään helmipukuunsa. Kävelijä luuli tehneensä ansiokkaan työn, kun polki viattoman tarhakäärmeen pään. Tuulenpuuska heitti pesästä höyhenettömän linnunpojan. Miten näille ja monille muille pikku raadoille käy? Etteivät ne kauan saa häiritä meidän silmäämme ja nenäämme, siitä pitävät huolen ketojen pienet terveystarkastajat, ja niitä on legio.

Ensiksi kiiruhtavat innokkaat pikku sissit, muurahaiset, ja alkavat leikellä raatoa kappaleiksi, sitten tulee hajun houkuttelemina kärpäsiä ja niiden kanssa yhtaikaa lentävät parvittain mistä lentänevätkään — latuskaiset raatokuoriaiset (Silpha) ihrakuoriaiset (Dermestes) ja lyhytsiipiset (Slaphylinus), kaikki alkaen innokkaasti tutkia, kaivaa ja tonkia tuossa haisevassa raadossa.

Miltä näyttääkään kuollut maamyyrä? Voittakaamme vastenmielisyytemme ja kääntäkäämme raato jalallamme. Mikä mylläkkä onkaan sen alla, mikä työläisten hyörinä! Säikähtyneinä pakenevat surusiipiset raatokuoriaiset (Silpha atrala L.) ja kaivautuvat maakoloihin, saprinit (Saprinus), joiden pinta on kuin kiilloitettua ebenpuuta, ehättäytyvät pois, ihrakuoriaiset (Dermestes) joiden hartioilla on kirkkaanruskea, mustapisteinen huppuhuivi, aikovat myös piiloon, mutta kompastuvat visvasta juopuneina ja kääntävät hohtavanvalkoisen vatsapuolensa näkyviin.

Mitä ne kaikki tekivät niin kuumeisen kiihkoisina? Ne poistavat kuolleita elävien tieltä. Ne ovat erinomaisia alkemistejä ja muuttavat meille vahingolliset mädäntyvät raadot vaarattomiksi, hedelmöittäviksi aineiksi, ne imevät raadon kuiviin eivätkä lepää, ennenkuin se on aivan vahingoton.

Suurin näistä maan puhdistajista on turkkilo (Necrophorus vespillo L.) joka eroaa suuresti kooltaan, väriltään ja tavoiltaan pienempien raatokuoriaisten roskaväestä. Tärkeitten toimiensa merkiksi haisee se myskiltä. Sen tuntosarvien päissä on punakeltainen nuppi, rinta on nankiininkeltainen ja peitinsiivillä kaksi oranssinkeltaista poikkijuovaa. Sen puku on komea, melkeinpä ylellinen ja loistaa toisten rinnalla, jotka ovat mustissaan, kuten hautajaisiin menevien tuleekin olla.

Ei se ole mikään ruumiinraivaaja, joka paloittelee ruumiita leukojensa leikkelyveitsillä, vaan se on kirjaimellisesti haudankaivaja. Muut raatokuoriaiset syövät haudattavasta kappaleen kuitenkaan unohtamatta perheitään, mutta turkkilo ei käytä löytöään juuri ollenkaan omaksi hyväkseen, vaan kaivaa sen karvoineen päivineen kuoppaan, jossa se ajan tullen on toukan ravintovarastona. Se hautaa sen pannakseen siihen munansa.

Vaikka turkkilo onkin varova ja melkeinpä kömpelö liikkeissään, on se erittäin taitava työssään. Jonkun tunnin kuluttua katoaa sen omaan ruumiiseen nähden suunnaton saalis, maamyyrä esimerkiksi, kuin maan nielemänä, ja merkiksi siitä jää vain pieni multakasa hautauspaikalle.

Tähän nopeaan toimintatapaansa nähden on turkkilo ensimäisiä kedon terveysoloista huolehtivien pikku olioiden joukossa. Sitä paitsi se on myös erittäin älykäs hyönteinen, jonka henkisten kykyjen on sanottu olevan yhtä kehittyneitä kuin kaikista korkeimmalla asteella olevien ampiaisten, mehiläisten ja muurahaisten. Me aiomme tutkia tätä kysymystä erikseen, nyt ajoitumme tarkastamaan turkkiloa työssään.

Emme tyydy niihin havaintoihin, joita sattumalta saamme tehdä siellä ja täällä, vaan meidän on hankittava tilava häkki, jossa voimme seurata tarkasti turkkiloiden elämää. Mutta mistä saamme häkkiin asukkaita? Minun kotiseudullani, Etelä-Ranskassa, olivien maassa on vain vähän turkkiloita, mikäli tiedän, vain yksi laji, Necrophorus vestigator Hersch, ja sekin sangen harvinainen. Ennen sain keväisillä retkilläni niitä vain kolme tai neljä kappaletta, mutta nyt tarvitsisin tutkimuksia varten vähintäin kymmenkunnan.

Saan toivomani määrän kuitenkin kokoon, kun sijoittelen puutarhaani sinne tänne rosmarinien, mansikoiden ja laventelipensaiden väliin kuolleita maamyyriä. Taivaan tuulet kuljettavat raadon hajun ympäri, ja ruumiinkantajoita tulee kaikkiaan neljätoista. Mutta ennenkuin kerron häkkihuomioistani, pysähdymme tarkastamaan turkkiloiden toimia vapaudessaan.

Hyönteinen ei valitse saalistaan voimiensa mukaan, niinkuin petoampiaiset tekevät, vaan se ottaa mitä sattuma antaa. Sen löytämistä raadoista ovat toiset pieniä, kuten päästäiset, toiset keskikokoisia, kuten peltohiiret, ja muutamat tavattoman suuria, kuten maamyyrät, rotat ja tarhakäärmeet, joiden hautaamiseen eivät yhden haudankaivajan voimat yksin riitä. Tavallisesti turkkilot eivät jaksa kuljettaa raatoja paikasta toiseen, korkeintaan hiukan siirtää työntämällä altapäin selällään.

Hieta- (Ammophila), rengas- (Cerceris), peto- (Sphex) ja tieampiaiset (Pompilus) kaivavat kolonsa, mihin parhaaksi näkevät, ja vievät sitten saaliinsa sinne joko lentäen, tai, jos saalis on liian raskas, laahaten pitkin maata. Niin ei voi turkkilo tehdä, vaan sen on haudattava raato siihen, jossa se sattuu olemaan. Se voi olla joko pehmeällä maalla tai kivellä, paljaalla paikalla tai ruohokossa, jossa erittäinkin juolavehnän juuret ovat kaivamista estämässä. Joskus sattuu puutarhurin lapio heittämään sen pensaikkoon, jolloin se jää ehkä riippumaan jonkun tuuman päähän maasta.

Näin erilaisista paikoista ja niistä johtuvista erilaisista kaivamisen haitoista voi jo päättää, että turkkilolla ei voi olla mitään määrättyä menetelmää töissään. Sattumia lukuunottamatta pitää sen muuttaa toimintatapojaan sikäli kuin sen heikko arvostelukyky sallii. Sahata, taittaa, irroittaa, kohottaa, kaivaa, siirtää — ne ovat keinoja, joita turkkilon täytyy tarpeen tullen käyttää hautaamispuuhissaan. Jollei se niihin kykenisi, vaan menettelisi samoin kaikissa tapauksissa, silloin se ei voisi tehdä töitään, jotka sille kuuluvat.

Tästä jo huomaa, kuinka lyhytnäköistä on tehdä johtopäätöksiä yhdestä ainoasta tapauksesta, jossa luulee havaitsevansa älyllisiä yhdistelmiä ja harkittuja tarkoituksia. Jokaisella vaiston ilmauksella on tietysti syynsä, mutta voiko hyönteinen jo etukäteen arvostella menetelmiensä tarkoituksenmukaisuutta? Ottakaamme ensin selvää työstä kokonaisuudessaan, lisätkäämme tosiasia toiseen, niin voimme ehkä sitten vastata tuohon kysymykseen.

Ravinnosta aluksi sananen. Yleisenä terveyspolisina ei turkkiin hylji mitään raatoa, joka jo alkaa mädätä. Kaikki sille kelpaa sekä karvaiset että höyheniset, kunhan raato vain ei ole ylivoimaisen iso. Se tutkii yhtä innokkaasti konnaa kuin käärmettäkin. Arvelematta se ottaa haltuunsa semmoiset harvinaisetkin löydöt, joita se ei koskaan sitä ennen ole tuntenut. Niinpä pitivät turkkilot häkissäni hyvänä saaliina kiinalaista kultakalaa ja hautasivat sen tavalliseen tapaansa. Ei teuraslihaakaan halveksita, lampaan kyljys, palanen pihviä, jos ne vain haisevat tarpeeksi, katoavat maahan yhtä hyvin kuin maamyyrä tai hiiri. Turkkilo ei, sanalla sanoen, pidä erikoisesti mistään, vaan hautaa kaiken, mikä on mädäntynyttä.

Seuratkaamme hautaamista. Maamyyrä on maan pinnalla. Pehmeä multa on helppoa kaivaa. Neljä turkkiloa on saapunut, kolme koirasta ja yksi naaras. Ne ovat piilossa raadon alla, joka näyttää tulleen eläväksi uudestaan, kun se liikkuu kaivajien selkien kohottamana. Kuka ei tietäisi, mitä tapahtuu, voisi hämmästyä tuota elävää kuollutta. Aika ajoin pistäytyy joku, kaivaja näkyviin, kulkee yli raadon tutkien ja tarkastaen sen turkkia sekä pujahtaa taas sen alle, nousee jälleen tarkastusmatkalleen ja katoaa uudestaan.

Raato liikkuu kovasti, tärisee ja kohoilee samalla kuin sen ympärille kohoo pieni multavalli. Omasta painostaan se vajoo hautaajien kaivamaan kuoppaan.

Pian liikkuu myöskin multavalli näkymättömien työläisten tonkimana, putoo kuoppaan ja peittää ruumiin. Se on salainen hautaus. Raato näyttää itsestään vaipuvan kuten nestemäiseen aineeseen. Vajottaminen jatkuu siksi, kunnes haudattava on tarpeeksi syvällä.

Mutta vaikka maamyyrä on peittynyt multaan, ei hautaamisen tarkoitus ole saavutettu. Jos parin, kolmen päivän kuluttua avaa haudan, niin näkee töiden jatkoa. Maamyyrä ei ole enää maanmyyrä, vaan haiseva, vihertävä, mätänevä, karvaton, kasaan työnnetty kimpale. Se on tilavassa kuopassa, jonka seinät ovat tiiviiksi painetut. Karva on tosin lähtenyt, joko turkkilot ovat sen leikanneet tai se on mädätessä irtautunut, mutta muuten on raato eheä. Se on säästetty tulevalle sukupolvelle, vanhemmat eivät ole sitä syöneet, ehkä ottaneet virkistyksekseen vain jonkun suuntäyden siitä kihoavaa visvaa.

Haudankaivajista on kaksi raadon vieressä, koiras ja naaras. Neljä niitä oli hautajaisissa, mihin siis on kaksi koirasta mennyt? Löydän ne käyristyneinä kokoon mullasta, melkein maanpinnasta.

Tämä huomio ei ole ainoa laatuaan. Joka kerta kun olen nähnyt turkkiloiden hautaamismenettelyn, ovat lopuksi muut, jotka tavallisesti ovat koiraita, kadonneet ja vain yksi pari jäänyt jäljelle. Turkkilot ovat erinomaisia perheenisiä, jotka eivät ole niin huolehtimattomia jälkeläisistään kuin muut hyönteiset. Ne työskentelevät eroituksetta sekä omaksi että toisten hyväksi. Jos joku pari on saanut liian vaikean tehtävän, tulevat toiset hajun viekoittelemina apuun. Ne kaivavat, vajottavat raadon maahan ja poistuvat sitten, jättäen parin yksin nauttimaan perheilojaan.

Tämä pari jatkaa töitään toukkiansa varten. Kun kaikki on tehty, menevät ne pois ja eroavat, alkaakseen toisaalla uudestaan, jollei muutoin, niin apumiehinä.

Olen vain kahden hyönteislajin koiraan nähnyt huolehtivan jälkeläisistään hankkimalla niille ravintoa. Toinen on lehmän lannassa elävä sittiäinen, toinen raatoja hautaava turkkilo. Likaviemärin puhdistajan ja haudankaivajan tavat ovat siis esimerkiksi kelpaavia. Mihin hyve joskus eksyykään?

Munasta tulleen toukan elämästä ja muodonvaihdoksesta kerron vain lyhyesti, koska asia liikkuu niin vähän miellyttävillä alueilla. Toukokuun lopulla kaivan ylös hiiren, jonka turkkilot hautasivat kaksi viikkoa sitten. Se on muuttunut mustaksi, pikimäiseksi puuroksi, jossa viisitoista täyskokoista toukkaa kaivelee. Muutamia turkkiloita, arvattavasti toukkapesueen vanhemmat, tonkii myös puuroa. Munimisaika on ohi, ruokaa yllin kyllin, ja kun vanhuksilla ei ole muuta tekemistä, ovat ne asettuneet nuorison kanssa samaan pöytään.

Turkkilon kehitys käy nopeasti. Korkeintaan on neljätoista päivää hiiren hautaamisesta kuhmut, ja nyt ovat jo toukat koteloitumaisillaan. Kaadosta kihoava neste, joka on muiden vatsoille myrkkyä, on kai turkkilon toukille hyvää, kasvamista jouduttavaa ravintoa. Elävä kemia kiiruhtaa epäorgaanisen kemian viimeisten reaktioiden edelle.

Toukat ovat, kuten pimeässä elävät ylimalkaan, likaisen valkeita, karvattomia ja sokeita. Ulkomuodoltaan ne jossain määrin muistuttavat maakiitäjän toukkia. Leuat ovat mustat ja vahvat, leikkaamiseen erittäin sopivat. Jalat ovat lyhyet, mutta toukan liikkeet ovat silti vilkkaat.

Toukkien seurassa olevissa turkkiloissa on pelästyttävässä määrässä syöpäläisiä. Niiden pinta on aivan loisten peitossa, niin että hyönteinen muuttuu melkein muodottomaksi. Syöpäläiset ovat pieniä punkkeja (Gammasus coleopterorum), joita on niin usein myös sittiäisen vatsan alla. Turkkilo ja sittiäinen, nuo, jotka omistavat elämänsä yleiselle terveydenhoidolle ja joiden perhe-elämä on niin mieltäkiinnittävä, ne saavat hyvistä töistään niin pahan palkan. Turkkilon perhe-elämä on esimerkiksi kelpaava, mutta vain vähän aikaa. Kesäkuun ensi puoliskolla, kun perheestä on pidetty tarpeeksi huolta, lakkaavat turkkilot hautaamasta, vaikka mitä panisin häkkiin syötiksi. Turkkilot pysyvät piilossa mullassa, vain silloin tällöin nousee joku pinnalle hitaasti, väsyneenä.

Eräs erikoisuus niissä herättää huomiotani. Kaikki, jotka nousevat maasta, ovat vaivaisia, niiden jäsenet ovat milloin ylempää milloin alempaa poikki nivelistään. Muutamalla on kuitenkin yksi silpomaton jalka. Sen ja toisten tynkien avulla se laahaa itseään vaivoin hiekasta ylös. Tuossa tulee sen luo toveri, jonka jalat ovat terveet. Se tarttuu vaivaiseen, repii vatsan ja tappaa sen. Häkkini muutkin turkkilot saavat saman kohtalon, ne syödään tai ainakin ruhjotaan. Aluksi niin rauhalliset suhteet ovat muuttuneet kannibalismiksi.

Historiasta tiedämme, että monet kansat, massateetit esimerkiksi, tappoivat ikäihmiset säästääkseen ne vanhuuden heikkoudelta. Murhaava kurikan isku harmentuneeseen kalloon oli heidän mielestään lapsen rakkautta vanhempiaan kohtaan. Niin lie turkkiloistakin. Kun ne vanhoina eivät enää mihinkään kelpaa, niin tappavat ne toisensa. Mitä hyödyttää pitkittää sairaan ja vaivaisen elämää?

Massateetit voivat kauheaa tapaansa puolustaa ruuan puutteella, mutta eivät turkkilot, sillä, kiitos minun anteliaisuuteni, niillä on ravintoa sekä maassa että maan alla. Nälällä ei ole mitään osaa tässä keskinäisessä tappamisessa. Se on vain sammuvan elämän sairaalloista raivoa, nurinkurisia haluja. Kun vanhalla turkkilolla ei ole enää muuta tekemistä, katkoo se toisten jalkoja ja syö tovereitaan välittämättä siitä, että senkin jalat vuorostaan katkotaan ja sekin syödään. Siten päättyvät turkkilon syöpäläisten saastuttaman vanhuuden päivät.

Turkkilot. Kokeita,

Turkkilot ovat tulleet kuuluisiksi erinomaisen älykkäinä hyönteisinä. Lacordaire kertoo niistä kaksi tarinaa teoksessaan "Introduction à Tentomologie" (Johdatus hyönteisoppiin), minä lainaan ne tähän:

"Clairville", sanoo tekijä, "ilmoittaa nähneensä Necrophorus vespillo'n, joka, aikoessaan haudata kuollutta hiirtä ja huomatessaan, että maa hiiren alla oli liian kovaa, kaivoi kuopan hiukan kauemmaksi pehmeämpään maahan. Kun kuoppa oli valmis, koetti se vierittää hiiren siihen, mutta ei yksin jaksanut. Silloin se lensi pois ja palasi hetken kuluttua neljän toverin kanssa, jotka sitä auttoivat kuljettamaan hiirtä ja hautaamaan sen." "Tämmöiset teot", lisää Lacordaire, "edellyttävät älyperäisiä johtopäätöksiä."

"Seuraava piirre", sanoo hän edelleen, "jonka Gledditsch kertoo, viittaa kaikesta päättäen myöskin ymmärryksen olemassa oloon. Eräs hänen ystävänsä tahtoi kuivata rupikonnan ja pani sen sentähden maahan pistetyn seipään nenään, etteivät turkkilot sitä saisi viedyksi. Mutta tämä varovaisuus ei auttanut, sillä turkkilot kalvoivat mullan kepin juurelta, niin että keppi kaatui, ja hautasivat sitten sekä kepin että rupikonnan."

Olisi paljon merkitsevä tunnustus hyönteisten älyä koskevassa kysymyksessä, jos me näiden kahden kertomuksen perusteella myöntäisimme turkkiloiden ymmärtävän teon ja seurauksen, tarkoituksen ja keinon välisen suhteen. Mutta ovatko nuo jutut täysin tosia? Tukevatko ne niistä tehtyjä johtopäätöksiä? Eivätkö ne henkilöt ole hiukan yksinkertaisen lapsellisia, naiveja, jotka pitävät niitä täysin pätevinä todistuksina?

Hyönteistieteilijä on varmasti jonkin verran naivi ainakin käytännön ihmisten silmissä, kun antautuu tutkimaan niin pieniä eläimiä. Niin, olkaamme naiveja, mutta älkäämme lapsellisen herkkäuskoisia. Ennenkuin myönnämme hyönteisillä olevan ymmärrystä, käyttäkäämme omaamme ja, mikä tärkeintä, kokeilkaamme. Tosiasiaan, joka on sattumalta tapahtunut, ei ole arvostelematta perustettava sääntöä.

Minä en tahdo, hyvät turkkiloni, vähäksyä teidän ansioitanne, en, se ajatus on kaukana minusta, minä vain olen hiukan varovainen muistiinpanoissani, jotka ylistävät teitä vielä enemmän kuin rupikonna ja keppi ja jotka tahtovat kohottaa teidän maineenne uuteen valoon.

Puolueettoman historian asia ei ole tukea jotakin määrättyä oppia, vaan kulkea sitä tietä, johon tosiseikat viittaavat. Minä tahdon kysyä, ajatteletteko te johdonmukaisesti, kuten teistä sanotaan. Onko teillä vai eikö teillä ole älyn välkähdyksiä, pieniä hitusia ihmisen järjestä? Sitä tahdon kysyä.

Ensiksi on otettava kokeilemalla selvää siitä, mitä Clairville kertoo kovasta maasta ja avuksi kutsutuista turkkiloista. Päästäkseni asian alkuun on minun hankittava hiiri, sillä maamyyrän iso ruumis olisi ehkä liian raskas liikuteltavaksi. Saadakseni hiiriä pyydän ystäviänikin ja naapureitani olemaan minun apunani. He nauravat minulle, mutta tarkastavat kuitenkin pyydyksiään. Turhaan. Aina on niin, että kun haluaa jotakin hyvin tavallista, on se tullut hyvin harvinaiseksi. Provencelainen sananlasku, ruma kylläkin, sanoo isänisänsä latinalaisen sananlaskun mukaan: kun hakee kakaroita ovat hevoset ummella.

Vihdoin kuitenkin saan toivomani hiiren. Panen sen häkkiin. Häkin multaan peitän tiilikiven, joka on olevinaan kova maa ja sen lähellä samassa tasossa on pehmeää hiekkaa. Asetan hiiren tiilen keskelle. Häkissäni on seitsemän turkkiloa, neljä koirasta ja kolme naarasta, jotka kaikki ovat mullassa, toiset lähellä pintaa toimettomina, toiset työskennellen koloissaan. Ne nuuskivat kohta uuden raadon olevan lähellä ja kello seitsemän aamulla tulee kolme turkkiloa, yksi naaras ja kaksi koirasta, kiireesti sen luo. Ne tunkeutuvat hiiren alle, joka liikkuu niiden ponnistuksista. Ne koettavat kaivaa kuoppaa tiiltä peittävään ohueen hiekkakerrokseen, sentähden kasautuu pieni hiekkavalli hiiren ympärille.

Muutaman tunnin ne nykivät raatoa, mutta tuloksetta. Minä käytän tilaisuutta hyväkseni tarkastaakseni, miten ne kaivamistaan harjoittavat. Kun turkkilo tahtoo liikuttaa kuollutta, kääntyy se selälleen, tarttuu kaikilla kuudella jalallaan kiinni hiiren turkkiin, painaa selkänsä maata vasten, työntää jaloillaan eteenpäin samalla kuin otsa ja takaruumiin pää ovat apuna pitämässä raatoa koholla. Maata kaivettaessa käännytään taas oikeaan asentoon. Niin työskentelevät kaivajat vuorotellen jalat ilmassa, silloin kun raatoa tahdotaan liikuttaa, vuorotellen maassa, kun tahdotaan kuoppaa syventää.

Paikka, jossa hiiri on, tunnustetaan lopultakin mahdottomaksi. Eräs koiras tulee näkyviin, tutkii hiirtä, kulkee sen ympäri ja tonkaisee sitä sieltä täältä. Hyönteinen katoaa, ja nykimiset alkavat taas. Onko tutkimusmatkalla käynyt koiras kertonut toisille tutkimustensa tulokset, ja alkavatko ne nyt siirtää raatoa paremmalle paikalle?

Niiden teot eivät sitä ollenkaan todista. Kun tutkimusmatkailija liikuttelee hiirtä, seuraavat toiset esimerkkiä ja kohottelevat sitä, mutta niiden jalat eivät potki samaan suuntaan, sillä kun kuorma on saatu tiilikiven reunalle, siirtyy se takaisin alkuperäiselle paikalleen. Kolme tuntia jatkuu tätä heiluttelemista, mutta hiiri ei kulje sen multavallin yli, joka on luotu sen ympäri.

Toinen koiras tulee, tekee tutkimiskiertomatkansa. Se koettaa millaista maa on aivan tiilikiven vieressä, se kaivaa koekolon. Sitten se palaa takaisin työpaikalleen ja tukien selkäänsä työntää hiirtä sormen leveyden verran toivottuun suuntaan. Onnistuuko se tällä kertaa? Eipä suinkaan, sillä hiiri heti vierähtää takaisin.

Nyt menevät molemmat koiraat tarkastusretkelle, kumpikin suunnallensa. Ne eivät pysähdy ensimäisen koiraan kaivaman koekuopan luo, vaikka se on aivan lähellä tiilikiveä, joten turkkiloilla ei olisi suurta vaivaa hiiren kuljetuksessa siihen, vaan ne juoksentelevat kiiruusti ympäri häkkiä tonkaisten maata sieltä ja täältä ja kyntäen matalia vakoja multaan. Ne menevät tiilestä niin kauaksi kuin mahdollista. Erikoisesti ne kaivelevat häkin seinien vieruksia. En käsitä, miksi ne niin tekevät, sillä multa on kaikkialla samanlaista. Toisesta kaivospaikasta ne siirtyvät toiseen, sitten kolmanteen, neljänteen, viidenteen ja vasta kuudennessa paikassa on maa kelpaavaa. Ne eivät kaiva kuitenkaan hautaa, johon hiiri mahtuisi, vaan koekuoppia, jotka eivät ole syvempiä kuin eläimen puoliruumiiseen saakka.

Sitten ne palaavat hiiren luo. Hiiri liikkuu sinne ja liikkuu tänne, kunnes se vihdoin pyörähtää hietavallin yli. Nyt se on tiileltä poissa ja liukuu vähin erin eteenpäin, nykäyksittäin, näkymättömien vipujen nostamana. Näyttää kuin se kulkisi itsestään. Tällä kertaa työskentelevät kaikki yhdistetyin voimin, ainakin joutuu kuorma viimeiselle koekaivospaikalle pikemmin kuin odotankaan. Sitten alkaa hautaus tavalliseen tapaan. Kello on nyt yksi. Osoittaja on siis kulkenut puoli kierrosta kellon numerotaululla, ennenkuin turkkilot löysivät sopivan hautapaikan ja saivat hiiren sinne viedyksi.

Tästä kokeesta näkee, että koirailla on erittäin tärkeä osa yhteisessä työssä, koska ne ovat luultavasti kehittyneempiä kuin naaraat. Kun tilanne on vaikea, hakevat ne selvitystä, tutkivat maata päästäkseen esteistä perille, valitsevat paikan, johon hauta on kaivettava. Kauan turhaan koeteltuaan haudata tiilen päälle lähtivät koiraat yksin tarkastusmatkoille ja koettivat voittaa vaikeudet. Naaras, luottaen apulaisiinsa, odotti hiiren alla koiraiden tutkimusten tuloksia. Seuraavat kokeet vahvistavat apulaisten ansioita.

On huomattava, että sitten kun todettiin hiiren alla olevan voittamattomia esteitä, ei kaivettu hautaa valmiiksi pehmeään maahan, vaan tyydyttiin vain koettelemaan, olisiko paikka hautaamiseen sovelias. On siis väärä otaksuma, että turkkilot kaivaisivat ensiksi kuopan, johon sitten kuljettaisivat raadon. Niiden täytyy tuntea raadon ruumiin paino selässään ennenkuin ne ryhtyvät hautaamispuuhiin. Ne työskentelevät vain silloin, kun saaliin kosketus niitä kiihoittaa. Turkkilot eivät koskaan kaiva kuoppaa, jollei raato jo ole sopivalla hautaamispaikalla. Sen ovat minulle enenemän kuin kaksi kuukautta kestäneet päivittäiset kokeeni osoittaneet.

Clairvillen jutun loppuosa ei pidä paikkaansa sen paremmin. Turkkiloiden pitäisi siis Clairvillen mukaan voittamattomien esteitten sattuessa hakea apua, palata tovereineen ja yhteisvoimin ryhtyä hautaamiseen.

Ensiksi täytyy kysyä, mihin toimenpiteisiin havainnontekijä oli ryhtynyt tunteakseen hiiren luona olleet turkkilot. Miten hän oli merkinnyt niiden joukosta sen, joka lähti hakemaan apua? Onko varmaa, että pois mennyt palasi ja tuli toisten seurassa? Siitä ei sanota mitään, vaikka se kuitenkin on siksi tärkeä seikka, ettei tarkan havainnontekijän olisi sitä pitänyt jättää huomioon ottamatta. Eivätkö kyseessä olevat olleet pikemminkin viisi mitä tahansa muuta turkkiloa, jotka hajun houkuttelemina tulivat hiiren raadolle vain omaa hyötyään hakien eivätkä yhteisestä sopimuksesta toisiaan auttamaan? Minä tunnustan, että pidän tätä otaksumaa tarkkojen tietojen puutteessa oikeampana.

Todennäköisyys on sittenkin vasta todellisuus, kun tapahtumat tarkistetaan ja kokeillen todetaan. Tiilikivikoe jo valaisee asiaa. Kolme koe-eläintäni ponnisteli kuusi tuntia, ennenkuin saivat saaliinsa viedyksi pehmeälle maalle. Ne olisivat tarvinneet apua tässä raskaassa ja pitkällisessä päivätyössä. Olihan samassa häkissä vielä neljä muuta turkkiloa vain matalalle multaan kaivautuneena, olivathan ne tuttuja tovereja, joiden kanssa ne olivat jo ennen työskennelleet yhdessä, mutta kuitenkaan ei kenenkään päähän pälkähtänyt hakea niitä apuun. Vastuksista huolimatta tekivät ne, jotka ensiksi hiiren valloittivat, työnsä loppuun ilman apua, ilman helposti saatavissa olevaa apua.

Mutta, voitaisiin sanoa, olihan niitä kolme, ne pitivät itseään ilman apuakin kylliksi vahvoina. Tämä käänne ei pidä paikkaansa, sillä useita kertoja kokeita toistaessani eivät turkkilot koskaan jättäneet työpaikkaansa, eivät vaikeimmissakaan olosuhteissa, eivätkä menneet apulaisia noutamaan. Työkumppanit ovat satunnaisia eivätkä hankittuja apumiehiä, ne otetaan vastaan ilman riitaa, mutta myöskin ilman kiitollisuutta. Niitä ei kutsuta, vaan niitä siedetään.

Kova maaperä, joka pakoittaa kuljettamaan raadon muualle, ei ole ainoa vastus, joka turkkiloiden on voitettava. Usein, niin, useimmiten on maa ruohoa kasvavaa, etenkin juolavehnää, jonka sitkeät juurisäikeet ovat maassa selviämättömänä verkkona. Kaivautuminen juurien väliin on helppoa, mutta raadon hautaaminen juuriverkon läpi on toista, sillä verkon silmät ovat liian pienet, että raato sopisi niistä pujottautumaan. Ovatko turkkilot neuvottomia tämmöisen ja niin tavallisen esteen sattuessa? Eivätpä toki.

Turkkilo on toimissaan tottunut selviytymään semmoisista ja muistakin vastuksista, muutoinhan sen työ olisi tuloksetonta. Eihän mitään saavuteta ilman tarvittavia keinoja ja keinokkuutta. Turkkilon ei ole osattava vain kaivaa, mutta myös katkoa juuria, rönsyjä ja hienoja juurakolta, jotka haittaavat hautaamista. Paitsi lapiota ja kuokkaa on niiden myös osattava käyttää pensassaksia. Sehän on jo itsestään selvää, mutta kuitenkin turvaudun kokeilemiseen, tuohon kaikista luotettavimpaan todistajaan.

Otan keittiöstä rautaiset padanjalat ja pujottelen niiden kolmen sorkan väliin ristiin rastiin niinisyitä, niin että ne muistuttavat jossakin määrin juolavehnän juurikkoverkkoa. Silmät ovat eri suuria, mutta raato, tällä kertaa maamyyrä, ei silti sovi yhdenkään läpi putoamaan. Peitän kojeen multaan niin, että verkko on aivan maan tasalla ja sen päällä vain hiukan hiekkaa. Maamyyrän asetan keskelle ja päästän turkkilot valloilleen.

Iltapäivän kuluessa tapahtuu hautaaminen keskeytyksettä. Juolavehnän juuria muistuttava niiniverkko ei estä hautaamista, vaikkakin kaikki tapahtuu hitaammin kuin tavallisesti. Maamyyrä katoaa multaan siihen paikkaan, jossa se on, sitä ei koetetakaan siirtää. Kun työ on tehty, otan padanjalat ylös. Verkko on katkottu siitä paikasta, jossa raato oli. Muutamia säikeitä on katkaisematta, mutta vain muutamia niihin nähden, jotka olivat välttämättä leikattavat poikki, jotta raato pääsisi putoamaan läpi.

Hyvä, haudankaivajani! Niin teidän odotinkin tekevän! Te käytitte leukojanne kuin saksia, te leikkasitte niinisäikeeni kuten olisitte leikanneet ruohon juuriverkon. Tyhminkin maata kaivava hyönteinen olisi tehnyt samoissa olosuhteissa samoin.

Teen esteet hiukan vaikeammiksi. Sidon maamyyrän etu- ja takaosastaan niinellä poikkipienaan, joka on kahden kepakon haarukassa niin korkealla, että eläimen vatsa pitkin pituuttaan juuri ja juuri koskettaa maahan.

Turkkilot ryömivät raadon alle ja alkavat kaivaa tuntiessaan sen turkin kosketuksen. Hauta syvenee ja levenee, mutta saalis ei putoa siihen, sillä haarukoissa oleva poikkipiena pitää sen koholla. Kaivaminen hidastuu, väliajat pitenevät.

Tuleepa yksi hautaaja maan pinnalle, kiertää maamyyrän yli, tarkastelee ja huomaa viimein takaruumiin siteen. Silloin se tarttuu siihen leuoillaan, jyrsii itsepäisesti siksi kuin niinet katkeavat. Krats! ja side on poikki. Omasta painostaan vaipuu maamyyrä hautaan, kuitenkin vinosti, sillä pääpuoli on vielä sidottu.

Jatketaan takaosan hautaamista. Raatoa nyitään temmotaan kauan eri suuntiin, mutta turhaan, se ei putoa. Taas tulee yksi turkkiin tutkimaan mikä siellä ylhäällä on esteenä. Se huomaa toisen siteen, nakertaa sen poikki ja sitten työ jatkuu kaikessa rauhassa.

Onnittelen teitä, te älykkäät siteennakertajat, en kuitenkaan liioitellen. Niinisäikeet olivat mielestänne juuririhmoja, jotka teille olivat niin tuttuja jo ruohokosta. Te ne katkoitte kuten katkotte luonnolliset säikeet, jotka ovat teidän katakombienne edessä. Jos te olisitte sen vasta nyt kokeillessa oppineet ensin asiaa mietittyänne, olisi teidän sukunne jo sukupuuttoon sammunut, sillä teidän makunne mukaiset saaliit, maamyyrät, konnat, sisiliskot ja muut ovat tavallisesti ruohoisilla paikoilla.

Paljon ihmeellisempiä te saatte aikaan, mutta ennenkuin niihin tulen, kokeilen vielä ja ripustan raadon pikku pensaaseen maan pintaa hiukan korkeammalle. Pistän häkkiin kuivan ajuruohovarvun, noin vaaksan korkuisen. Asetan siihen hiiren, kiedon oksilla sen hännän, jalat ja kaulan, että sitä olisi vaikeampi saada irti.

Häkissäni on nyt neljätoista turkkiloa ja tämä määrä pysyy sitten muuttumattomana kokeiluajan loppuun. Kaikki eivät tiettävästi ota yhtaikaa töihin osaa, vaan useimmat ovat maan alla joko unisina tai järjestelemässä ravintovarastojaan. Joskus on vain yksi, tavallisesti kaksi, kolme tai neljä, harvoin enemmän antamani raadon kimpussa. Tänään kiiruhtaa kaksi hiiren luo. Ne nousevat häkin verkkoa pitkin ajuruohotukon latvaan. Epämukava tukipaikka panee hetkeksi miettimään, mutta lopuksi turkkilot ryhtyvät kuitenkin samanlaisiin toimenpiteisiin kuin raatoa siirtäessään sopimattomalta paikalta soveliaalle. Kumpikin nojaa oksaan ja työntää hiirtä vuoroin selällään, vuoroin jaloillaan, täristää ja töykkii, kunnes raadon kiinnioleva osa irtautuu oksista. Selällään kohotellen ne päästelevät hiiren vähitellen oksasotkusta vapaaksi. Vielä nykäys, ja hiiri putoaa maahan. Sitten seuraa hautaus.

Tässä kokeessa ei ilmene mitään uutta. Turkkilot menettelivät juuri siten kuin ne menettelevät haudatessaan raatoa sopimattomaan maahan. Nyt putosi hiiri alas, muulloin se kuljetetaan pois.

Nyt on tullut aika pystyttää Gledditsch'in mainitsema hirsipuu rupikonnineen. Konna ei ole välttämätön, maamyyrä on yhtä hyvä, parempikin. Sidon sen niinellä takajaloistaan keppiin, jonka pistän maahan pystyyn, en kumminkaan liian syvälle. Raato riippuu alaspäin pää ja hartiat maassa.

Turkkilot alkavat työnsä maamyyrän pään alla kepin juurella. Ne kaivavat suppilomaisen syvennyksen, johon raadon kuono, pää ja kaula vajoo vähitellen. Hirsipuun tyvi paljastuu, se kaatuu maamyyrän painosta. Olin saapuvilla, kun keppi kaatui. Se oli ihmeellisimpiä ja älykkäimpiä töitä, mitä hyönteiset kykenevät tekemään.

Sille, joka on huvitettu eläinten vaistojen ihmetöistä, on tämä hämmästyttävää, mutta älkäämme kiiruhtako vielä mitään päättelemään. Kysykäämme pikemminkin, kaatuiko keppi sattumalta tai tahallisesti. Olivatko turkkilot kaivaneet mullan kepin tyveltä sentähden, että keppi kaatuisi vai saadakseen vain maamyyrän kuoppaansa haudatuksi? Siihen kysymykseen on helppo vastata.

Uudistan kokeeni, mutta nyt pistän hirsipuun viistoon, niin että raadon pää koskee maahan jonkun matkan päässä kepin juurelta. Kepin ollessa tässä asennossa eivät turkkilot kertaakaan yritä sitä kaataa, eivät kertaakaan. Kepin tyven lähettyville ei kaiveta kuoppaa, vaan juuri raadon alle, siihen, jossa sen pää ja hartiat ovat.

Siis muutaman tuuman välimatka raadosta kepin tyvelle kumoo Gledditsch'in kuuluisan tarun. Mutta edelleen. Olkoonpa keppi pystyssä tai vinossa, nyt asetan sen niin, ettei takajaloistaan riippuva raato satu ollenkaan maahan, vaan roikkuu jotakuta tuumaa korkeammalla.

Mitä nyt turkkilot tekevät? Kaivavatko ne hirsipuun irti saadakseen sen kumoon?. Ei ollenkaan, ja jos joku yksinkertainen semmoista luulisi, erehtyisi perin pohjin. Turkkilot eivät kiinnitä vähääkään huomiotaan keppiin, vaan käyttävät muita keinoja päästäkseen raatoon käsiksi. Kuten useista ja erilaisista kokeiluistani näin, ei kepin alle kaiveta hautaa, jollei ripustetun saaliin mikään osa kosketa maahan. Jos koskettaa, kaivetaan hauta ja keppi kaatuu, mutta silloin turkkilot eivät ole kaivaneet kaataakseen kepin, vaan kaatuminen on tapahtunut yksinkertaisesti siitä syystä, että hauta on ulottunut kepin tyvelle saakka.

Miten on se mies, josta Gledditsch kertoo, pannut rupikonnansa kuivumaan? Nähtävästi hän on kääntänyt kepin ylösalasin, niin että konna on ollut maata vasten. Sangen omituinen tapa suojella konnaa turkkiloilta ja maan kosteudelta! Täytyyhän otaksua, että se, joka kuivaa rupikonnaa, ripustaa sen ylös maasta, ilmaan. Mutta kaikki minun kokeeni osoittavat, että siinä tapauksessa kepin kaatuminen sen juurelle kaivetun kuopan takia on puhdas ja selkeä mielikuvituksen tuote.

Siinä taas pykälä eläinten älykysymyksessä, joka pakenee kokeen kirkasta valoa ja katoo erehdysten somerikkoon. Minä ihmettelen teidän lujaa uskoanne, hyvät herrat, kun te pidätte totena kaikkea, mitä havainnontekijät kertovat enemmän mielikuvituksessa — kuin todellisuudessa sattuneista tapauksista. Minä ihmettelen teidän vahvaa luottamustanne, kun te ilman arvostelua perustatte teorianne tämmöisille tyhmyyksille.

Mutta edelleen. Asetan nyt hirsipuun kohtisuorasti, kuitenkin niin ettei raato ulotu maahan, joten ei siis kuoppaa kaiveta. Otan hiiren, joka kevyempänä sopii paremmin hyönteisten askarteluihin. Ripustan sen niinisiteellä takajaloistaan kepin nenään. Se koskettaa pitkin pituuttaan keppiin.

Kaksi turkkiloa huomaa heti otuksen. Ne kiipeävät keppiä myöten, tutkivat raatoa tonkien sen karvoja päällään. Se tuntuu olevan hyvä saalis, siispä työhön! Menetelmä on sama, vaikka olosuhteet vaikeammat kuin sopimattomalla paikalla olevaa raatoa haudattaessa. Molemmat työtoverukset ryömivät hiiren ja kepin väliin, ponnistavat kepistä käyttäen selkäänsä vipuna ja saavat siten hiiren ruumiin heilumaan edes ja takaisin. Koko aamupäivä kuluu näissä turhissa puuhissa, joita keskeyttää vain hiiren raadon uudet tutkimiset.

Illalla vasta keksitään syy, joka estää hiirtä putoamasta, ei kuitenkaan aivan selvästi, sillä kumpikin saaliinhimoinen ryöväri tarttuu kiinni hiiren takajalkaan jonkin verran siteen alapuolelle. Ne nyppivät karvat, nylkevät nahkan, leikkaavat lihan varpaisiin saakka. Kun ne ovat päässeet luihin asti, sattuu niiniside toisen turkkilon leukojen väliin. Se ei ole kaivurille mitään uutta, se pitää sitä heinänjuurina, joita on niin paljon ruohoisilla hautauspaikoilla. Turkkilon leuat työskentelevät itsepintaisesti, siksi kun side kätkee, ja hiiri putoo maahan, johon se heti haudataan.

Tämä saalista kiinni pitävän siteen poikkileikkaaminen sinänsä on huomattava saavutus, mutta tavallisen työn yhteydessä katsottuna se kadottaa erikoismerkityksensä. Ennenkuin hyönteiset katkaisivat niinen, olivat ne koko aamun koettaneet entistä menetelmäänsä. Viimein ne huomaavat siteen, ja katkaisevat sen kuten juolavehnän juuren.

Tämmöisissä tilanteissa on turkkilon leikkaamisaseet lapiona toimivien jalkojen välttämättömänä täydennyksenä ja sen vähäinen arvostelukyky riittää ilmoittamaan, milloin saksien aika on tullut. Hyönteinen leikkaa kaiken, mikä on esteenä, ajattelematta sitä tehdessään raadon pudottamista maahan. Turkkilo ei käsitä sen vertaa syyn ja seurauksen suhdetta, että nakertaisi niinisiteen, ennenkuin alkaa kalvaa hiiren jalkaluita poikki. Se tarttuu vaikeampaan työhön, jättää helpomman tekemättä.

Vaikeaan kylläkin, mutta ei mahdottomaan, edellyttäen, että hiiri on nuori. Käytän toiseen kokeeseen rautalankaa, jota hyönteisen leuat eivät kykene puremaan poikki, ja nuorta, keskenkasvuista hiirtä. Tällä kertaa jyrsitään toinen jalka poikki, ja toinen, saatuaan enemmän tilaa rautalankasilmukassa, soljahtaa silmukan läpi, ja saalis putoo maahan.

Jos luut ovat liian vahvat, kuten maamyyrän, vanhan hiiren ja varpusen luut, niin on rautalanka voittamaton este turkkiloille, jotka näkevät vaivaa kokonaisen viikon ja heittävät raadon oman onnensa nojaan vasta sitten, kun se alkaa jo kuivua. Olisihan niillä tarkoituksenmukainen ja pettämätön keino: kaataa hirsipuu, mutta se ei johdu koskaan niiden mieleen.

Vielä kerran muutan keppostani. Kiinnitän kepin nenään laajan haarukan, jonka sorkat ovat vain senttimetrin pituiset. Hiiren jalat sidon yhteen liinalangalla, joka on vahvempaa kuin niini, ja näin yhteen sidottujen jalkojen väliin pistän haarukan toisen sorkan. Tarvitsee vain hiukan kohottaa hiirtä alhaalta ylös, niin se irtautuu haarukasta ja putoo maahan kuten jänis metsänriistakauppiaan koukusta.

Viisi turkkiloa tulee kojeeni luo. Ensin ne pudistelevat hiirtä turhaan, mutta tarttuvat sitten jalkoihin. Nähtävästi on niiden tapa semmoinen silloin, kun saalis on tarttunut jaloistaan pensaiden oksahaaroihin. Sahatessaan poikki luuta, joka tällä kertaa on kovaa, tunkeutuu eräs työntekijöistä hiiren yhteensidottujen jalkojen väliin. Silloin se tuntee selässään hiiren kosketuksen, ja enempää ei tarvita herättämään siinä halua kohottaa hiirtä selällään. Muutamien nostamisyritysten jälkeen pääsee hiiri haarukasta ja putoo.

Onko tämä nyt mietitty menetelmä? Onko välähtävä älykipuna neuvonut hyönteistä pudottamaan saaliin nostamalla sen tapista? Onko turkkilo todellakin päässyt perille ripustuskojeesta? Monet varmaankin vastaisivat myöntävästi nähtyään niin ihmeellisen tapahtuman, myöntäisivät ja olisivat tyytyväisiä.

Minä en ole niin herkkäuskoinen ja siksi muutan hiukan koetta, ennenkuin teen loppupäätelmäni.

Otaksun näet, että turkkilo, ajattelematta seurauksia, kohotti selällään vain siitä syystä, että tunsi hiiren jalan kosketuksen. Kohottaminen, jota käytetään kaikissa tilanteissa, vaikutti nyt ripustamiskoukkuuni, ja putoaminen oli siis seurauksena onnellisesta sattumasta. Tämän koukun, josta raato on nostettava, pitäisi olla hiukan sivulla, niin etteivät turkkilot nostamispuuhissa ollen tuntisi hiirtä selässään.

Teen siis silmukan rautalangasta, jolla olen sitonut varpusen tai hiiren jalat, ja pistän sen tällä kertaa melkein vaakasuorassa asennossa olevan haarukan sorkkaan. Tarvitsee vain hiukan sysätä silmukkaa, niin se pääsee tapista, ja saalis putoo maahan. Raadon kiinnittämispaikka on siis nyt muutaman senttimetrin päässä ruumiista, muutoin on kaikki kuten ennenkin.

Kujeellani, kylläkin yksinkertaisella, on menestys. Kauan koetellaan raatoa töyttiä, mutta turhaan, luut ovat liian vahvat sahattaviksi. Hiiri ja varpunen jäävät hirteen kuivumaan. Mekaninen problemi: kohottaa hiukan rautalankasilmukkaa ja pudottaa siten saalis jää turkkiloilta ratkaisematta. Turkkilot työskentelevät päivämääriä raadon kimpussa, tutkivat sen yltä ja alta huomaamatta liikkuvaa ripustusrengasta, joka estää työn onnistumista. Turhaan pidän niitä silmällä, ei yksikään työnnä jalallaan eikä nosta päällään.

Niiden puuhien epäonnistumiseen ei ole syynä voimien vähyys. Kuten sittiäisetkin, ovat turkkilot vahvoja kaivajia. Jos sulkee ne käteensä, tunkeutuvat ne sormien väliin ja kouristavat ihoa niin kovasti, että ne täytyy päästää irti. Erityisesti kaivamiseen muodostuneella otsallaan voisivat ne helposti pudottaa rautalankarenkaan lyhyestä tapista. Mutta ne eivät sitä tee, sillä ne eivät sitä ajattele ja ne eivät ajattele, sillä ne eivät kykene ajattelemaan huolimatta siitä, että kehitysoppi edellyttää niillä olevan ajattelukykyä liiallisen paljon.

Sinä jumalallinen järkiälykkyyden aurinko, miten pahasti villien eläinten ihannoijat ovatkaan tahrineet sinun ylevän olentosi!

Tutkikaamme turkkiloiden henkistä pimeyttä toisellakin kannalta. Vankini eivät ole niin tyytyväisiä erinomaiseen asuntoonsa, etteivät pyrkisi sieltä pois, etenkin silloin kun niiltä puuttuu työtä, tuota ikävystyneiden eläinten ja ihmisten parasta lohdutusta. Häkkiin sulkeminen niitä painostaa. Kun ne ovat saaneet raadon haudatuksi ja kuopassa kaikki järjestykseen, juoksentelevat ne levottomina edestakaisin pitkin rautalankaverkkoa, kiipeevät ylös, laskeutuvat maahan, taas nousevat, lähtevät lentoon, vaikka juuri ovat tupsahtaneet verkkoa vasten. Taivas on pilvetön, ilma lämmin, tyyni ja juuri omiaan kutsumaan turkkiloita tien vierellä mätänevän sisiliskon luokse. Ehkä ne tuntevat hajuja, joita eivät muut kuin turkkilot tunne. Ne tahtovat mennä matkoihinsa, ne halajavat pois.

Pääsisivätkö ne? Hyvin helposti, jos vain niillä olisi älyn hivenkään apuna. Satoja kertoja ne ovat kaivaneet häkin seinävieriä, ne ovat levänneet siellä koloissaan päiväkausia. Kun annan niille uuden maamyyrän, tulevat ne komeroistaan käytäviä myöten ylös ja tunkeutuvat raadon alle. Hautaamisen jälkeen ne kaivautuvat taas seinävierille mikä minnekin.

Kaksi ja puoli kuukautta kestäneen vankeuden aikana on neljästätoista turkkilosta vain yksi kiertänyt esteen. Se kaivoi kolon seinän alle, joka on painettu hiekkaan vain pari senttimetriä syvälle, sitten se kääntyi ylöspäin ja tuli maan pinnalle seinän ulkopuolella. Sehän oli vallan mitätön työ niin vahvalle kaivurille. Siis vain yksi neljästätoista pääsi pois häkistä.

Tämäkin karkaaminen tapahtui sattumalta, ilman harkittuja suunnitelmia, päinvastaisessa tapauksessa olisivat kaikki muutkin, jotka ovat melkein yhtä älykkäitä, tehneet samoin, ja häkkini olisi pian ollut tyhjä. Älkäämme myöskään arvostelko turkkiloiden älyllisiä kykyjä pienemmiksi kuin ne yleensä ilmenevät hyönteisten sieluelämässä. Olen nimittäin huomannut, että kaikki häkissäni vankeina olleet hyönteiset ovat yhtä tyhmiä karkaamaan hiekkaan painetun seinän alitse. Hyvin harvinaisia poikkeuksia, aivan sattumalta poispäässeitä lukuunottamatta ei yksikään niistä ole ymmärtänyt paeta kaivamalla polvikasta käytävää seinän alle, ei niinkään taitavat kaivurit kuin sittiäiset ja muut lannassa elävät kovakuoriaiset.

Huolimatta taruihin kuuluvasta maineestaan ei turkkiloita, yhtä vähän kuin muitakaan hyönteisiä, johda äly, vaan vaiston itsetiedoton kiihoitus.

Hernekärsäkkään muniminen.

Bruchus pisorum L.

Ihminen pitää herneitä suuressa arvossa. Jo kaukaisista ajoista saakka on hän koettanut yhä tarkoituksenmukaisemmin viljellen saada sen tuottamaan aina vain isompia, pehmeämpiä ja sokeripitoisempia siemeniä. Huolellisesti hoitaen on kasvi laadultaan mukautuvaisena lopulta muuttunut puutarhurin toivomuksia vastaavaksi. Kuinka suuresti meidän satomme eroaakaan muinaisten kansojen vuodentuloista! Kuinka paljon meidän herneemme eroavatkaan alkuperäisistä metsäherneistä!

Mutta kaikista suojateistaan huolehtiva luonto ei salli viljan ainoastaan ihmistä varten kypsyä, vaan se lähettää hyönteisten parven kantamaan sadosta kymmenyksiä. Meille, jotka muokkaamille multaa, kitkemme ja kastelemme päivän helteessä lopen väsyneinä, meille se antaa herneen palkojen paisua, mutta se antaa niiden myös paisua hernekärsäkkäälle (Bruchus pisorum L.), vaikkakaan tämä ei ole ottanut viljelystöihin osaa.

Seuratkaamme tämän innokkaan verottajan matkoja vihreähernevainiolla. Hyväntahtoisena maksajana annan sen tehdä tehtävänsä, olenpa sitä varten vielä kylvänytkin puutarhaani jonkun rivin sen mielikasvia. Muulla tavoin kutsumatta kuin herneitä kasvattamalla saan sen tulemaan täsmällisesti toukokuun kuluessa. Se tietää, että kivisessä, vihannesviljelykselle sopimattomassa maassa ensi kertaa herneet kukkivat. Kiireesti se hyönteisten valtiovarojen asiamiehenä tulee valvomaan etujaan.

Mistä se tulee? Siihen on mahdoton tarkkaan vastata. Se tulee jostakin kätköstä, jossa se on kohmettuneena viettänyt talvensa. Ensimäiset lempeät auringonsäteiden hyväilyt ovat sen herättäneet horroksista. Vaiston almanakka on sitä neuvonut. Se on tiennyt yhtä hyvin kuin puutarhurikin herneiden kukkimisajan ja se tulee kasviaan tarkastamaan, hitaasti kävellen, mutta nopeasti lentäen.

Vierailijallani on pieni pää, hieno kärsä, puku harmaankeltaisen ja ruskean kirjava, takapäässä kaksi mustaa laikkua sekä lyhyt ja tanakka ruumis.

Toukokuun ensimäkien puolisko on kulumassa, kun kärsäkkäiden etujoukko saapuu. Ne istuutuvat herneen valkosiipisille kukille, ne asettuvat purjeelle, ne kätkeytyvät venhon suojaan, toiset taas, lukuisammat, tutkivat valtaamiaan kukintoja. Munimisaika ei ole vielä tullut. Aamu on lämmin, aurinko paistaa kirkkaasti, ei kuitenkaan liian kuumasti. On häähuvien aika, on valon loisteen onnellinen aika. Vieraat nauttivat elämästään. Pareja yhtyy, eroo ja taas yhtyy. Keskipäivä tulee liian helteiseksi, huvittelevaiset vetäytyvät varjoon kukan poimujen kätköön, nehän tuntevat niin hyvin teriön salaisimmatkin komerot. Huomenna jatketaan juhlia, ylihuomenna niinikään, siihen asti kuin palko puhkaisee venhotupen, tulee ulos ja paisuu päivä päivältä enemmän ja enemmän.

Toukokuun lopulla, kun palot herneiden pullistamina tulevat ryhmyisiksi ja saavuttavat melkein lopullisen kokonsa, alkaa tärkein jakso emon toimissa. Olin halunnut nähdä hernekärsäkästä ominaisuuksiensa mukaisessa työssä. Toiset kärsäkkäät, curculionidit, ovat pitkänokkaisia ja poraavat kärsällään kolot, joihin sitten munansa laskevat, tällä on vain lyhyt kuono, erinomainen kylläkin imemään sokerinesteitä, mutta aivan sopimaton kaivertamisiin. Siksipä sen munien sijoittamispuuhat ovatkin toisenlaiset.

Auringon lämpimästi paistaessa kello kymmenen aamulla emo tepsuttelee mielipalkoansa pitkin tyvestä latvaan, latvasta tyveen ja toiselta puolelta toiselle. Se pistää tuon tuostakin munanasetinputkensa näkyviin, heiluttaa sitä oikealle ja vasemmalle ikäänkuin naarmuttaisi palon pintaa ja tipahuttelee munia kiireesti sinne ja tänne palon viheriälle kuorelle.

Siihen ne kärsäkkään siemenet jäävät suojatta auringon paisteeseen ja peitotta sateeseen. Emo ei millään tavalla valitse munan paikkaa auttaakseen siitä tulevaa toukkaa lyhyintä tietä pääsemään ruokakaapilleen. Ja mikä on vielä pahempi, munien luku ei ole suhteellinen palon sisässä olevien herneiden määrään, vaan joka herneen osalle tulee viidestä kahdeksaan, joskus kymmenenkin ruokavierasta. Paljon on kutsutuita, mutta vähän valittuja! Miten käy noille ylimääräisille, jotka eivät saa pöydässä paikkaa? Siitä lähemmin tuonnempana.

Munat ovat kirkkaan merenpihkankeltaiset, lieriömäiset, molemmista päistään pyöristyneet, sileät ja korkeintaan millimetrin mittaiset. Jokaisen kiinnittää palkoon kovettuneista limarihmoista muodostunut verkko, joten sitä ei saa sade eikä tuuli irti revityksi.

Munasta tulee tuskin millimetrinkään pituinen, vaalea, mustakypäräinen toukka, joka nakertaa palon pintaa aivan munakuorensa lähellä päästäkseen palon sisään siemeniä hakemaan. Se tarttuu ensimäiseen löytämäänsä herneeseen. Tarkastan suurennuslasilla, kuinka se tutkii palloansa, maailmaansa ja kaivaa sitten kohtisuoran kuopan sen pinnalle. Puoleksi kaivautuneena se peräytyy pinnalle takaisin ottaakseen vauhtia ja lyhyen ajan kuluttua poraaja on kadonnut herneeseen, on päässyt kotiinsa.

Sisäänmenoreikä on pieni, mutta sen väri on ruskea, siksi sen helposti eroittaa herneen vaaleanvihreältä tai keltaiselta pinnalta. Käytäviä ei kaiveta mihinkään määrättyyn paikkaan, vaan niitä näkee kaikkialla, paitsi alapuoliskolla, sillä, jossa napasuoni on kiinni. Miksi tämä osa jätetään vahingoittamattomaksi? On sanomattakin selvää, ettei kärsäkästoukka pidä huolta puutarhurin sadosta. Herneet ovat sitä itseään varten ja vain sitä varten. Se ei jätä napasuonta purematta siksi, että siitä olisi seurauksena siemenen kuolema ja vahinko siten tulisi suuremmaksi, vaan muut syyt siihen vaikuttavat.

On huomattava, että herneet koskevat kyljittäin toisiinsa, ovat painautuneet toisiansa vastaan, niin ettei toukka hakiessaan kaivautumispaikkaa voi kiertää siemenen ympäri. Huomattava on myös, että napasuonikyhmyä on vaikeampi porata kuin muita kohtia, joita suojelee yksinomaan kuori.

Siinä on epäilemättä kärsäkästoukan kaivamismenetelmän koko salaisuus. Herneen siemenet ovat turmellut, mutta eivät kuolleet, sillä käytävät kaivetaan niiden vapaisiin osiin, niihin, joihin toukka helposti pääsee, mutta joiden haavoittaminen ei ole niin vahingollista. Siten säilyttää siemen kuitenkin kasvukykynsä.

Sanottiin jo, että palkojen kuorella on paljon enemmän munia kuin herneitä sen sisässä, ja että toiselta puolen jokaisen herneen ottaa yksi ainoa toukka haltuunsa, ja kysyttiin, miten käy ylimääräisille toukille. Kuulevatko ne ulkopuolella, kun ennen ehtineet ovat vallanneet kukin oman herneensä, vai sortuvatko ne aikaisemmin tulleiden, suvaitsemattomien hampaiden iskuihin? Ei kumpaakaan. Ei niin eikä näin. Asia on seuraava.

Vanhoissa, kuivissa herneissä, joista täysimuotoinen kärsäkäs on jo mennyt pois jättäen jälkeensä vain pyöreän, leveän kolon, niissä huomaa suurennuslasilla katsoen vaihtelevan määrän pieniä, ruskeanpunaisia pisteitä, joiden keskessä on reikä. Niitä on viisi, kuusi, vieläpä enemmänkin kussakin herneessä. Mitä pilkkuja ne ovat? Ei voi erehtyä sanoessaan, että ne ovat toukkien kaivautumiskuoppia. Joka siemeneen on siis mennyt useampia vieraita, mutta niistä jää vain yksi jäljelle, syö, kasvaa ja tulee täysimuotoisena ulos. Mutta muut, mihin ne joutuvat? Tutkitaan.

Tarkastakaamme munimisaikana toukokuun lopulla tai kesäkuussa herneitä, jotka ovat vielä vihreitä ja pehmeitä. Melkein kaikissa, joissa on toukka, on lukuisia pisteitä, samanlaisia kuin kuivissakin, joista kärsäkäs on jo lähtenyt pois. Onko se merkki usean pöytävieraan läsnäolosta? On kyllä. Kuorimme nyt varovasti herneen, eroitamme sirkkalehdet ja paloittelemme ne, jos tarvis vaatii. Silloin me näemme useita toukkia, vielä nuoria, käyristyneitä ja pyyleviä, joista kukin potkii omassa pyöreässä komerossaan.

Rauha ja hyvinvointi näyttää vallitsevan yhdyskunnassa. Veljesten kesken ei ole riitaa eikä kateellista kilpailua. Kulutus alkaa, ruokaa on yllinkyllin ja pöytätovereita eroittaa toisistaan sirkkalehtien koskemattomien osien muodostamat seinämät. Kun naapurukset ovat siten eristettyinä eri kammioihin, niin ei tarvitse pelätä toraa, ei satunnaista eikä tahallista iskua. Jokaisella vieraalla on yhtä suuri omistusoikeus, yhtä hyvä ruokahalu ja yhtä paljon voimia. Mutta miten päättyy tämä yhteinen ruokaliike?

Panen lasiputkeen paloiteltuja herneitä, joissa on paljon toukkia. Toisia avaan joka päivä, joten aina näen, miten pöytätoveruus edistyy. Aluksi ei ole mitään erityistä havaittavissa. Joka toukka eristettynä ahtaaseen koloonsa nakertaa seiniä ympäriltään. Rauhallisesti ja säästävästi ne syövät, ne ovat vielä niin pieniä, että atomista jo saisivat kyllikseen. Mutta hernekakku ei riitä niin monelle loppuun saakka. Nälänhätä uhkaa, kaikkien täytyy kuolla yhden ainoan hyväksi.

Asioiden kulku muuttuukin pian. Yksi toukka, se, joka on herneen keskustassa, kasvaa nopeammin kuin toiset. Tuskin se on tullut kilpailijoitaan suuremmaksi, kun nämä viimemainitut jo lakkaavat syömästä ja kaivamasta itseään kauemmaksi. Ne eivät enää liiku, ne alistuvat kohtaloonsa, kuolevat hiljaisesti, kuten itsetiedottomat pikkueläimet kuolevat. Ne häviävät, liukenevat, joutuvat perikatoon. Nämä uhreiksi joutuneet olivat liian pieniä ja heikkoja. Ainoalle eloon jääneelle kuuluu sen jälkeen koko herne. Mikä tappoi toiset tämän yhden etuoikeutetun ympäriltä? Täsmällistä vastausta ei voi antaa, asian voi vain olettaa.

Ehkäpä herneen keskuksen on auringon kemia tehnyt imelämmäksi, joten se on parempaa ravintoa hennolle toukalle kuin pintaosat. Ehkäpä keskustassa olevan toukan ruuansulatuskanava tulee tästä sokeripitoisesta ravinnosta erikoisen vahvaksi ja sopivaksi sittemmin sulattamaan kovempiakin osia. Saahan kapalolapsikin ensin maitoa, ennenkuin sille annetaan leipää tai puuroa. Eikö herneen keskusosa voisi olla hernekärsäkkäälle äidin rintana?

Niin pian kuin joku herneeseen kaivautuneista toukista, saatuaan sattumalta hyvän suunnan, saapuu keskusmeijeriin, niin se jää sinne pysyväiseksi asukkaaksi ja kaikki muut kulkevat kohti perikatoaan. Mistä ne tietävät, että keskuspaikka on jo vallattu? Kuulevatko ne toverinsa jyrsivän seinää, huomaavatko ne nakertelun tärisemistä kauas? Jotain sen tapaista lienee asioiden kulku, sillä toukat lakkaavat heti porautumasta keskustaan. Taistelematta onnellisen valloittajan kanssa, koettelematta sitä ajaa ulos jättäytyvät nämä viivästyneet kuolemaan. Minä rakastan naiden pienten matti-myöhäisten vilpitöntä kohtaloonsa alistumista.

Hernekärsäkkään toukka.

Seuratkaamme hernekärsäkästoukan kehitystä sen jälkeen kuin sen veljet ovat kuolleet ja se on jäänyt yksin herneen perijäksi. Se tekee siemenen keskustassa sitä, mitä madot yleensä tekevät, se syö. Se nakertaa ympäristöään, suurentaa komeroaan, jonka sen pullea maha aina kuitenkin täyttää. Jos sitä kiusaan, kääntyy se veltosti kolossaan ja heiluttaa päätään. Sillä tavoin se valittaa minun tunkeilevaisuuttani. Jättäkäämme se rauhaan.

Toukka kasvaa niin pian, että se mätäkuun helteiden alkaessa valmistelee jo vastaista vapautumistaan. Täysimuotoisella hyönteisellä ei ole työaseita kaivaukseen tiensä silloin jo kovettuneiden herneenkuorien läpi. Toukka tietää tämän tulevan kykenemättömyyden ja auttaa sitä sen vuoksi aivan mestarillisesti. Vahvoilla leuoillaan se kovertaa aivan pyöreän ja sileän ulostuloaukon. Parempaa ei meidän norsunluusorvimmekaan voisi porata.

Mutta tämän reiän kaivertaminen ei yksin riitä, on myös pidettävä yhtä hyvää huolta arkaluontoisen koteloitumisen rauhallisuudesta. Reiästä voisi näet päästä joku vihollinen vahingoittamaan puolustautumaan kykenemätöntä koteloa. Reikä on siis tukittava, ja se tehdäänkin taidokkaasti.

Toukka nakertaa poratessaan käytävään jauhemaisen aineen aina viimeiseen hiukkaseen saakka pois. Päästyään herneen pintaan se lopettaa työnsä. Ohut, puoleksi läpinäkyvä kuori jää vuodeuutimeksi. jonka takana muodonvaihdos tapahtuu, jää peitteeksi, joka suojelee kammiota syrjäisiltä pahanilkisiltä tungettelijoilta.

Tämä kalvo on ainoa este, joka on täysimuotoisen kärsäkkään rikottava tullessaan ilmoille. Helpoittaakseen vielä rikkomistakin toukka uurtaa kalvon reunan ympäri hienon kourun, joten hyönteisen ei tarvitse kuin työntää hartioillaan ja kohottaa päällään, niin sulkukalvo nousee kuten laatikon kansi. Ulkoapäin katsoen näyttää aukko pyöreältä, tummalta täplältä herneen pinnalla, tummalta siksi, että sisässä oleva hyönteinen kuultaa ohuen kalvon läpi. Mitä siellä sisässä tapahtuu, ei voi nähdä, sillä kansi sulkee kolon kuten himmeäksi tahkottu lasilevy.

Todellakin viisas keksintö tämä kansi, joka suojelee vierailta anastajilta, laskuovi, jonka hyönteinen saa ajan tullen hartioillaan kohotetuksi pois. Onkohan sen keksimisestä kunnia tuleva kärsäkkään toukalle? Työskenteleekö toukka todellakin ennakolta mietittyjen ja harkittujen suunnitelmien mukaisesti? Se olisi liian suurta kärsäkkään aivojen teoksi. Ennenkuin mitään päätämme, annamme kokeiden puhua.

Kuorin herneen, jossa on kärsäkästoukka, ja suojelen sen liian pian kuivumasta sulkemalla sen lasiputkeen. Toukka syö sitä kuten koskematontakin hernettä ja alkaa vähitellen valmistaa täysimuotoisen hyönteisen ulostulokäytävää. Mitähän nyt tapahtuu sillä hetkellä, jolloin toukka tavallisesti tapojensa mukaan lakkaa kaivamasta tuntiessaan katon päänsä päällä tarpeeksi ohueksi? Sen pitäisi tietysti jättää herneen päällimäisin kerros puhkaisematta suojaksi kotelolle. Mutta niin se ei tee, vaan kovertaa käytävänsä aivan pintaan, joten aukko jää peitteettä. Kolo on yhtä leveä ja yhtä hyvin porattu kuin kuorellistenkin herneitten kolot. Suojaamistarkoitus ei ole muuttanut työtapoja tavallisuudesta poikkeaviksi. Toukka ei ole välittänyt siitä, että näin avonaiseen asuntoon voivat viholliset tunkeutua.

Sitä se ei ajattele myöskään silloin, kun se keskeyttää työnsä kuorellisessa herneessä, vaan se keskeyttää pikemminkin sentähden, että kuoressa ei ole sitä miellyttäviä jauhoisia aineita. Keittäjättäretkin poistavat suolistossa sulamattomat ja arvottomat herneiden kuoret siivilöimällä hernemuhennoksen. Samoin hylkii kärsäkästoukkakin nahkeita kalvoja eikä nakerra niitä puhki, kun ne eivät sitä miellytä. Ja tästä vastenmielisyydestä on seurauksena pikku ihme. Hyönteisellä itsellään ei ole logikkaa, vaan se tottelee itsetiedottomasti korkeampaa logiikkaa, tietämättä taidoistaan sen enempää kuin kiteytyvä aine, joka järjestää atomipataljoonansa mitä ihmeellisimmällä tavalla.

Elokuun kuluessa, joskus aikaisemmin, joskus myöhemmin, tulevat edellämainitut tummat täplät huomattaviksi yksi kunkin herneen pinnalla. Useimmat näistä aukenevat syyskuussa. Kiekkomainen, kuten kourupuralla tehty kansi irtautuu ja putoaa maahan, joten käytävän suu jää avonaiseksi, ja juuri täysimuotoiseksi kehittynyt kärsäkäs tulee ulos.

Sää on erinomainen. Kasvit kukoistavat sateen elvyttäminä, ja hernesiirtolan asukkaat vierailevat niissä syksyn iloja viettäen. Kun saapuu talvi, vetäytyvät kärsäkkäät talviasuntoonsa johonkin piilopaikkaan. Toiset, yhtä monet, eivät kiirehdi pois syntymäherneestään, vaan jäävät sinne koko koleaksi vuodenajaksi kannen alle, jota ne tietysti eivät pudota pois. Komeron ovi ei liiku saranoillaan, toisin sanoen, kansi ei murru irti reunakourustaan, ennenkuin taas seuraavana keväänä ilmat lämpenevät. Silloin nämäkin myöhästyneet ryömivät asunnoistaan, yhtyvät jo syksyllä kehittyneitten parveen, ja kaikki ovat valmiit herneiden kukkiessa jatkamaan sukuaan.

Edellisestä selviää, että tuleentuneitten herneitten mukana korjataan myös niissä koteloituneet hernekärsäkkäät aittoihin ja viedään sieltä ruokapatoihin. Silloin ovat siis jo herneet vahingoittuneet, eikä vahinkoa voi enää parantaa, mutta se ei myöskään onneksi suurene, sillä kärsäkkäät eivät tunkeudu uusiin herneisiin, vaan ne ajan tullen lentävät pois, jos pääsevät, päinvastaisessa tapauksessa kuolevat herneiden joukkoon.

Kärsäkäs ei ole pysyväinen aittojen asukas. Se tarvitsee raitista ilmaa, aurinkoa ja puutarhojen vapautta. Se halveksii kuivia palkoja, mutta imee ulkona kukista muutamia mesipisaroita pienellä kärsällään. Aitoissa ei siis sinne vietyjen kärsäkkäiden luku lisäänny, vaan tämän pahan alkujuuret ovat haettavat ulkoa puutarhoista, siellä olisi hyönteistä väijyttävä ja vainottava. Ihminen on kuitenkin melkein voimaton hävittämään kärsäkästä, siksi paljon niitä on, siksi pieniä ja piiloutuneita ne ovat. Puutarhuri sadattelee ja kiroilee, mutta siitä ei hernekärsäkäs välitä, vaan jatkaa häiriytymättä kymmenystensä kokoamista. Onneksi on ihmisellä apulaisia, jotka ovat häntä kärsivällisempiä ja tarkkanäköisempiä.

Elokuun alkuviikoilla, jolloin kärsäkkäät valmistautuvat tulemaan ulos herneistä, näen muutaman pienen ampiaisen (Chalcidiae-heimoa) suojelemassa herneitä. Näitä ihmisen pieniä liittolaisia tulee joukoittain lasiastioissani olevista kärsäkkäitä sisältävistä herneistä ulos. Naaraan pää ja keskiruumis ovat punakeltaiset, takaruumis musta ja sen päässä pitkä munanasetin. Hiukan pienempi koiras on mustapukuinen. Molempien sukupuolien jalat ovat punertavat ja tuntosarvet rihmamaiset. Tullakseen ulos herneestä tekee kärsäkkään vihollinen itse aukon siihen kanteen, jonka kärsäkkään toukka on jättänyt peitteekseen. Kärsäkästoukka on valmistanut tuhoojalleen uloskäytävän. Kun tämän tietää, niin arvaa lopun.

Kun kärsäkästoukka on lopettanut muodonvaihdosvalmistelunsa ja kaivanut kannellisen kolonsa, saapuu loisampiainen hääräilevänä. Se tutkii paloissa olevat herneet, taputtelee tuntosarvillaan ja huomaa palon sisässä olevissa herneissä kansien peittämät heikot kohdat. Silloin se oikaisee munanasettimensa ja pistää sen kannen läpi herneeseen. Olipa kärsäkästoukka herneessä kuinka syvällä tahansa, pitkä munanasetin siihen kuitenkin ylettyy. Muna joutuu kärsäkästoukan pehmeään lihaan, ja temppu on tehty. Munasta tuleva ampiaistoukka syö puolustautumaan kykenemättömän kärsäkästoukan tai kotelon aivan loppuun.

Vahinko, ettemme voi mielin määrin edistää loisampiaisen lisääntymistä. Ikävä, että saamme syy- ja seurausrenkaan, sillä jos tahtoisi paljon loisampiaisia, pitäisi ensin olla paljon hernekärsäkkäitä.

Rukoilijasirkan metsästys.

Mantis religiosa L.

Rukoilijasirkka on Välimeren maiden kuuluisimpia ja omituisimpia hyönteisiä. Täällä minun kotiseudullani on sillä kansan kesken nimenä lou Prègo-Diéu, Jumalaa rukoileva eläin. Sen virallinen nimi on Mantis religiosa L.

Tieteen kieli ja kansan yksinkertainen sanasto merkitsevät tässä samaa ja tekevät tuosta eriskummaisesta oliosta ennustajan, haltioituneena rukoilevan lihankiduttajan. Vertaus juontaa juurensa kaukaa. Kreikkalaiset jo kutsuivat sitä Mantis-nimellä, s.o. tietäjäksi, profetaksi. Kansanmies ei ole erittäin tarkka vertauksissaan, jo jokin epämääräinen piirre riittää yhtäläisyyksien keksimiseen. Hän on tavannut auringon polttamassa heinikossa komean hyönteisen, jonka eturuumis on majesteetillisesti pystyssä. Hän on huomannut sen suuret ja vihreät siivet, joita hyönteinen laahaa kuin pitkää huntua, hän on nähnyt sen etujalat kuten rukoilevan kädet kohotettuina taivasta kohti. Sen enempää hänen ei ole tarvinnut huomatakaan, vaan mielikuvitus on luonut lopun. Se on kansoittanut pensaikot tietäjillä ja hurskailla rukoilijoilla.

Voi, hyvät yksinkertaiset ihmiset, kuinka suuresti erehdyittekään! Nuo hurskaat eleet kätkevät julmurin, nuo rukoukseen kohotetut kädet ovat hirveitä ryöväyskojeita, ne eivät nypi rukousnauhan helmiä, vaan hävittävät perinpohjin kaiken, mikä tulee niiden kantamiin. Rukoilijasirkka on poikkeus kasviravintoa käyttävistä suorasiipisistä, se syö yksinomaan eläimellistä riistaa. Se on rauhallisten hyönteisten joukossa tiikeri, väijyvä ahma, joka "ottaa päältä" tuoreslihasaatavansa. Jos sillä olisi kylliksi voimia, niin sen lihan himo, sen julmiksi kehittyneet pyydysaseet tekisivät siitä ketojen kauhun. Rukoilija muuttuisi saatanalliseksi verenimijäksi.

Paitsi murha-aseita ei sirkassa ole mitään muuta peloittavaa, päinvastoin sen solakka ruumis, ohut rintaosa, vaaleanvihreä väri ja pitkät harsosiivet ovat jossakin määrin miellyttäviä. Sillä ei ole saksimaisesti liikkuvia, raatelevia leukoja, vaan pieni, suippo, nokanmuotoinen kuono. Pään liittää keskiruumiiseen taipuvainen kaula, joten pää voi kiertyä kuin navan ympäri, kääntyä oikealle ja vasemmalle, painua ja kohota. Hyönteisistä vain rukoilijasirkka voi suunnata katseensa jollekin erityiselle taholle, se tarkastelee ja tutkii, sillä on melkein ilmeitä.

Suuri on ero rauhalliselta näyttävän muun ruumiin ja murha-aseiksi muodostuneitten eturaajojen välillä. Ensimäinen keskiruumiin rengas, jossa pyyntijalat ovat kiinni, on erinomaisen pitkä ja vahva. Sen lihaksien tehtävänä on ojentaa eturaajat, jotka eivät odota saalista, vaan hakevat sen. Nämä pyydystyskojeet ovat hiukan koristellutkin. Rintapuolella, lonkan juuressa on kaunis, valkopisteinen musta täplä, ja muutama rivi pieniä helmiä lisää koristusta.

Eturuumista pitemmän ja litteänkäämimäisen reiden alareunassa on kaksi riviä teräviä piikkejä. Sisärivin piikit, luvultansa noin kaksitoista, ovat vuorotellen mustia ja pitkiä, vihreitä ja lyhyitä. Tämä eripituisuus tekee aseet vaikuttavimmiksi. Ulkorivi on yksinkertaisempi, siinä on vain neljä hammasta. Näiden rivien takana on vielä kolme okaa, jotka ovat kaikista pisimmät. Reisi on, lyhyesti sanoen, kuin saha, jonka hampaat ovat kahdessa kourun eroittamassa rivissä, ja tuohon välikouruun kääntyy sääri kuten taskuveitsen terä päähänsä.

Sääressä on niinikään kaksiteräinen saha, jonka hampaat ovat pienempiä, lukuisampia ja tiheämmässä kuin reiden sahassa. Sääri on hyvin liikkuva, ja sen päässä on iso, sirpinmuotoinen koukku, niin teräväkärkinen kuin neula. Useasti on sattunut, että kun vain toinen käteni on ollut vapaa ja olen sillä ottanut kiinni sirkan, on se näpistänyt niin kovasti, että minun on täytynyt pyytää toisia irroittamaan itsepäinen elukka sormestani.

Levätessään pitää sirkka näitä näköään viattomia aseita kokoonkäännettyinä ja rintaa vasten painettuina. Silloin se onkin kuin rukoileva hyönteinen ja se asento on sille nimenkin antanut. Mutta kun saalis tulee lähelle, on rukous lopussa. Sirkka ojentaa äkkiä eturaajansa kolme pitkää osaa, joten päässä oleva koukku ulottuu kauas. Koukulla se lävistää otuksen ja vetää sen molempien sahojen väliin. Pihdit puristuvat kuten kyynärvarsi olkavartta vasten, ja neljän hammasrivin väliin joutunut hepokatti, heinäsirkka, vieläpä vahvemmatkin hyönteiset ovat ehdottomasti hukassa. Ei epätoivoinen rimpuileminen eikä potkiminen voi niitä enää päästää irti näistä hirmuaseista.

Luonnossa on tarkka havaintojen teko rukoilijasirkan elintavoista mahdoton, mutta sen vankina pitäminen ei ole vaikea. Se on hyvin tyytyväinen elämäänsä häkissä, jos se vain saa tarpeeksi ravintoa. Jos sille antaa vaihtelevaa ruokaa ja joka päivä uutta, niin pensaikosta muuttaminen ei ollenkaan sitä vahingoita.

Häkkeinä minulla on tusina metalliverkkokupuja, joista jokainen on hiekkalaatikossa. Kuiva ajuruohokimppu ja kiviliuska ovat ainoana kalustona. Kaikki nämä majat ovat laboratorioni suurella pöydällä, johon aurinko paistaa suurimman osan päivää. Toiset vangit ovat yksitellen, toisia useampia kussakin häkissä.

Elokuun loppupuolella alkaa nähdä hyönteisiä kuloutuneessa heinikossa ja pensastoissa teiden varsilla. Naaraat, joiden takaruumis on jo paksuna, tulevat päivä päivältä yleisemmiksi. Niiden hoikat koirastoverit ovat sen sijaan jokseenkin harvinaisia, ja minulla on usein täysi työ hankkiessani naaraille pareja, sillä näillä kääpiöillä on suuri ja surullinen menekki häkeissä. Jättäkäämme kuitenkin nämä kuvaukset tuonnemmaksi ja puhukaamme naaraasta.

Rukoilijasirkkanaaraat ovat oikeita suursyömärejä, siksi niiden elättäminen kuukausimääriä ei ole suinkaan helppoa. Melkein joka päivä on muonavarasto uudistettava, sillä suurin osa on jonkun maistiaispalan jälkeen halveksien heitetty syrjään. Luulen, että sirkka on tarkempi synnyinpensaikossaan ja syö siellä, jollei riistaa ole runsaasti, kaikki kiinnisaamansa. Mutta minun häkissäni se on tuhlaavampi, usein se pudottaa ja hylkää muutaman suupalan syötyään hyvän otuksen. Siihen näyttää olevan syynä ikävä vankeudessa.

Jaksaakseni täyttää nämä herkuttelun vaatimukset on minun turvauduttava apulaisiin. Pari, kolme naapurieni pikku tyhjäntoimittajaa keräilee joka aamu ja ilta, voileipä tai meloniviipale palkkionaan, heinäsirkkoja ja hepokatteja nurmikoilta, ja minä puolestani teen joka viikko haaveineni retken voidakseni tarjota ruokavierailleni erikoista riistaa.

Näiden valiopalojen tarkoituksena on osoittaa, miten pitkälle rukoilijasirkan rohkeus ja voima riittää. Valikoimaan kuuluu syöjäänsä suurempi tuhkanharmaa matkasirkka (Pachytylus cinerascens Fab.); valko-otsainen hepokatti (Decticus albifrons Fab.), jonka leuat ovat niin vahvat, että saa varoa sormiaan; omituinen nokkasirkka (Tryxalis) piippolakki päässä ja viinihepokatti (Ephippigera), viulunkitkuttaja, joka kantaa sapeliaan pönkkämahansa alla. Tähän riistalajitelmaan lisättäköön vielä kaksi hirmua: silkkiristihämähäkki, jonka takaruumis on kiekonlitteä, ja tavallinen pullearuumiinen ristihämähäkki.

Tuskin on epäilemistäkään, että rukoilijasirkka vapaudessaanko uskaltaa tarttua näihin vastustajiin, koska olen sen häkissä nähnyt rohkeasti hyökkäävän kiinni kaikkeen, mitä sille annan. Näiden vaaralliseen metsästykseen ei sirkka ryhdy yhtäkkiä, vaan sen täytyy vähitellen totuttautua. Näyttää kuitenkin siltä, että sirkka verrattain harvoin käy käsiksi tämmöisiin otuksiin, usein erehdyksessä, jota se kai saa jälestäpäin katua.

Tavallisemmin joutuvat pyyntijalkojen pihteihin sirkat, perhot, sudenkorennot, suuret kärpäset, kimalaiset ja pienemmät hyönteiset, mutta häkissäni se ei koskaan pakene vaarallisempiakaan otuksia. Ennemmin tai myöhemmin joutuvat hämähäkki, matka- ja nokkasirkka sekä hepokattikin tuon hurjan metsästäjättären sahojen väliin, niiden piikkien ja koukkujen puhkomina. Tämmöinen kaksintaistelu on kertomisen arvoinen.

Nähdessään ison matkasirkan huolettomana lähenevän pitkin häkin verkkoa rukoilijasirkka vetäikse kouristuksen tapaan kokoon pelkoa herättävään asentoon. Sähköisku ei voisi tapahtua nopeammin kuin tämä asennon vaihdos. Ilmekin on sillä niin uhkaava, että vasta-alkava havainnontekijä tästä kaikesta säikähtyneenä tempaa äkkiä kätensä pois. Sirkan peitinsiivet aukenevat ja kääntyvät viistoon sivulle, lenninsiivet leviävät ja pingoittuvat selkäpuolelle kuin kaksi laajaa purjetta. Takaruumiin pää kiertyy kokoon, ojentuu taas ja painuu velttona alas. Nämä liikkeet ovat niin äkillisiä, että syntyy jonkinlainen suhahdus: puf, puf, joka muistuttaa koiraskalkkunan pyrstösulkien ääntä kiima-aikana tai säikähtyneen tarhakäärmeen suhinaa.

Seisten ylpeänä neljällä takimaisella jalallaan sirkka nostaa pitkän takaruumiinsa melkein pystysuoraksi. Raatelujalat ovat tähän saakka olleet kokoon taivutettuina ja rintaa vasten painettuina, nyt ne aukenevat pitkäksi pituuttaan, ojentautuvat eteen ristiin, joten rinnan alla piilossa olevat sotakoristeet, helmirivit ja valkopisteinen musta täplä paljastuvat Näitä kalleuksiaan ei sirkka näytä ennenkuin silloin, kun se tekeytyy taistelua varten pelättävän ja hirmuisen näköiseksi.

Tässä kummallisessa asennossaan liikkumattomana vahtii Mantis nyt heinäsirkkaa katse siihen suunnattuna, pää hiukan kallistuen aina sen mukaan miten saalis muuttaa paikkaansa. Tämän ilmeen tarkoitus on selvä: rukoilijasirkka tahtoo peloitella, hervaista kauhulla vahvan otuksen, joka lamauttamatta olisi liian vaarallinen.

Onnistuuko se siinä? Ei kukaan tiedä, mitä ajatuksia liikkuu hepokatin kiiltävässä päänupussa tai matkasirkan pitkulaisen naaman takana. Meidän silmämme ei voi huomata mitään mielenliikutusta niiden muuttumattoman naamion alla. Kuitenkin aavistanee uhattu hyönteinen vaaran. Se näkee edessään kuvatuksen nousevan pystyyn, koukut ilmassa, taisteluun valmiina; se tuntee olevansa kuoleman kanssa silmätyksin, mutta ei pakene, sillä sillä on vielä aikaa tarpeeksi. Tuo, joka voisi helposti loikata kauas, paeta pihtejä, tuo vahvareisinen hyppyri jää hölmönä paikoilleen, vieläpä hitaasti lähestyykin.

Sanotaan, että pikku linnut herpoutuvat nähdessään käärmeen avoimen kidan, kivettyvät matelijan katseesta ja antautuvat kiinni lentoon kykenemättöminä. Samoin käy hyvin usein heinäsirkallekin jouduttuaan lumoojan eteen. Molemmat koukkuharat tarttuvat siihen, kynnet sen lävistävät, kaksiteräiset sahat sulkeutuvat ja piikit tunkeutuvat sen ruumiiseen. Turhaan onneton vastustaa, sen leuat haukkovat tyhjää, sen koivet epätoivoisesti pieksävät ilmaa. Sen täytyy antautua. Mantis laskee siipensä, sotalippunsa kokoon, ottaa tavallisen asentonsa, ja ateria alkaa.

Kun rukoilija hyökkää nokkasirkan kimppuun, joka ei ole niin vaarallinen vastustaja kuin matkasirkka tai hepokatti, ei sen kummitusasento ole niin kauan kestävä. Usein riittää jo koukkuharojen heitto yksinkin. Se riittää myös hämähäkkimetsästyksellä. Sirkka ottaa hämähäkin poikittain pihteihinsä eikä pelkää sen myrkyllisiä leukoja. Pyydystäessään pieniä heinäsirkkoja, jotka ovat rukoilijan jokapäiväistä ruokaa niin häkissä kuin vapaudessakin, se harvoin käyttää peloituskeinoja, tavallisesti se sieppaa saaliinsa muitta mutkitta, heti kun se on tullut ylettyville.

Jos kiinniotettava eläin voi vakavasti vastustaa, asettuu rukoilijasirkka asentoon, joka pelästyttää ja lumoaa sen, niin että sirkka saa sen varmasti siepatuksi ja koukuillaan keihästetyksi.

Rukoilijasirkan kummallisessa asennossa on siivillä hyvin suuri merkitys. Ne ovat leveät, ulkoreuna vihreä, mutta muutoin värittömät ja läpinäkyvät. Niiden monet suonet kulkevat viuhkamaisesti säteillen pitkittäin siiven tyvestä kärkeen. Toiset, hienommat suonet ovat poikittaisia. Ne leikkaavat edellisiä kohtisuorasti ja muodostavat niiden kanssa verkkomaisia silmukkoja. Uhka-asennossa ovat siivet levällään, pystyyn nostettuina, vieri-vieretysten melkein toisissaan kiinni kuten päiväperhosten siivet perhosten levätessä. Siipien väliin kohoaa äkkiä takaruumiin kiertynyt pää. Takaruumiin hankautumisesta siipisuoniin syntyy se ääni, jota vertasin pelästyneen tarhakäärmeen suhahdukseen. Saman äänen saa aikaan, jos vetää nopeasti sormensa kynttä levitetyn siiven pintaa pitkin.

Rukoilijasirkan pienet, hoikat koiraat tarvitsevat välttämättä siipiä, sillä niiden täytyy paritellakseen kulkea pensaasta toimeen. Niiden siivet ovatkin hyvin kehittyneet ja voivat lennättää eläimen tarpeellisen kauas, s.o. neljä tai viisi askelta. Nuo hennot poikaparat ovat hyvin kohtuullisia ja tyytyvät muutamaan laihaan heinäsirkkaan. Ne eivät käytä naaraan kummitustapoja, jotka niille vaatimattomille metsästäjille ovat tarpeettomia. Sitä vastoin ei aluksi käsitä, miksi munien kypsyessä suunnattomasti turpoavalla naaraalla on siivet. Se kiipeilee ja juoksee, mutta ei koskaan lennä, sillä siihen sen pyylevyys tekee sen liian raskaaksi. Miksi sillä sitten on siivet ja vielä niin tavattoman isot?

Erään toisen lähisukulaisen, värittömän rukoilijasirkan (Ameles decolor Charp.) koiraalla on siivet, mutta paksuruumiisella naaraalla vain siiven tyngät. Ovatko Mantis religiosan siivet tarpeettomat tai tarkoituksettomat? Eipä suinkaan. Mantis pyydystää suuria otuksia, jotka voisivat olla sille vaarallisia, ellei se niitä säikäyttäen lamauttaisi, ja siinä juuri on äkkiä levitetyillä siivillä tärkeä osa. Pieni Ameles ei tarvitse tarttua tämmöiseen sotaviekkauteen, sillä se metsästää vain heikkoja otuksia, hyttysiä ja pieniä sirkkoja.

Hämmästyksekseni näin rukoilijasirkan kerran, muutamien paastoamispäivien jälkeen nälkäisenä kuin suden, syövän itsensä kokoisen tai isomman matkasirkan aivan siipiä myöten. Tämän jättiläisotuksen järsimiseen kului kaksi tuntia. Semmoinen ylensyöminen on kuitenkin harvinaista. Vain kaksi kertaa olen nähnyt niin tapahtuvan aina kummastellen, miten tuo ahmatti sai suoliinsa sopimaan semmoisen ravintomäärän ja miten se kumosi selviön, että sisältö on pienempi kuin astia.

Rukoilijasirkan tavalliseen ruokalistaan häkissä kuuluu erimuotoiset ja -lajiset ketosirkat, joista se ei jätä jälelle muuta kuin kuivat siivet. Jalat, kitininen iholuusto, kaikki ovat kadonneet. Se vie takapaistin, saaliin paksut hyppyjalat suuhunsa, maistelee ja pureksii niitä nähtävän tyytyväisenä. Siitä lie sirkan pullea reisi yhtä hyvä makupala kuin meistä kappale lammasta.

Mantis aloittaa syömisensä saaliin niskasta. Toisella raatelujalallaan se pitää keihästettyä otusta keskipaikoilta kiinni ja toisella painaa sen päätä, että kaula päältäpäin paljastuu. Tähän kitinittömään paikkaan se iskee kuononsa ja pureutuu kiinni. Niskaan tulee leveä haava. Kun aivohermosolmut vahingoittuvat, herpoutuvat heinäsirkan potkimiset, ja saalis on pian vain eloton raato, josta peto saa valita makupalat mielensä mukaan.

Rukoilijasirkan lemmenvehkeet.

Mitä me edellisessä luvussa saimme tietää rukoilijasirkan (Mantis religiosa L.) elämäntavoista, ei juuri ole sopusoinnussa sen nimen kanssa. Rukoilijan otaksuisi olevan hiljaisen, hurskaan ja jumalisen hyönteisen, mutta se onkin kannibali, julma kummittelija, joka pelästytettyään saaliinsa lamaan, pureksii sen aivot. Mutta tämä ei vielä ole kaikista kauheinta. Oman sukunsa kanssa tekemisissä ollen on sillä tapoja, jotka ovat vielä julmempia kuin tässä suhteessa pahamaineisten hämähäkkien.

Vähentääkseni pöydälläni olevien häkkien lukua, saadakseni sijaa riittämään koko eläintarhalleni panen yhteen ja samaan häkkiin useampia rukoilijasirkkanaaraita, joskus kymmenkunnan. Tilan vuoksi sopii yhdessä asuminen kyllä. Häkki on tarpeeksi avara vangeille, jotka raskaan takaruumiinsa takia liikkuvat verrattain vähän. Häkin verkkoon tarttuneina ne sulattavat ruokaansa liikkumattomina tai odottavat saaliin lähestymistä. Niin ne tekevät vapaudessaankin pensaikossa.

Yhdessäelämisellä on kuitenkin vaaransa. Tiedän, että jos heinät loppuvat heinähäkistä, niin rauhalliset aasitkin käyvät potkusille. Vähemmän säyseät ruokavieraani voisivat nälkäisinä hyvin pian kiukustua ja alkaa tapella keskenään. Siksipä pidänkin häkeissä runsaasti muonaa ja tuon joka päivä uusia heinäsirkkoja. Jos kansan kapina syttyy, niin ei ainakaan nälänhätä ole siihen syynä.

Aluksi eivät asiat mene ollenkaan hullusti. Kansa elää rauhassa, jokainen rukoilijasirkka sieppaa ja jyrsii, mitä liikkuu sen lähettyvillä, eikä rakenna riitaa naapuriensa kanssa. Mutta sovinnollisuuden aika on lyhyt. Naaraan ruumis paksunee, munasarjoissa kypsyy munajonot, ja munimisaika lähestyy. Mustasukkaisuuden puuskia puhkeaa, vaikkei ole saapuvilla yhtään ainoaa koirasta, joka voisi naaraita kiihoittaa. Munarauhasen toiminta myllertää koko väestön ja kiihoittaa syömään toisiansa. Syntyy hälinä, kahakka ja kannibalijuhlat. Taas otetaan uhka-asentoja, suhistetaan siipiä ja ojennetaan koukkuharat ilmaan. Nämä vihaiset mielenosoitukset eivät ole uhkaavampia heinäsirkkaa ja hepokattia vastaan.

Ilman huomaamaani syytä asettuu kaksi naapurusta äkkiä sota-asentoon. Ne kääntelevät päätään oikealle ja vasemmalle yllyttääkseen toisiaan taisteluun, ne heittävät toisiinsa halveksivia silmäyksiä. Takaruumiin hankauksesta siipiä vasten syntynyt puf, puf on merkkinä hyökkäykseen. Jos kaksintaistelu päättyy ensimäiseen naarmuun eikä jätä vakavampia seurauksia, niin avautuvat pyyntijalkojen pihdit kuten kirjan lehdet ja laskeutuvat eturuumiin sivuille. Se on mahtava asento, mutta ei niin julma kuin kamppailtaessa elämästä ja kuolemasta.

Sitten työntyy toinen koukkuhara nopeasti eteen keihästääkseen vastustajan sekä vetäytyy yhtä nopeasti takaisin kätköönsä. Vastustaja tekee vastaiskun. Kaksi kissaa lyödessään käpälillään toisiaan korvalle tekee samanlaisia miekkailuharjoituksia. Jos toisen pehmeälle vatsalle kihoaa pisara verta, joskus haavan syntymättäkin, tunnustaa se tulleensa voitetuksi ja vetäytyy pois. Toinen laskee kokoon sotalippunsa, siipensä, ja alkaa näennäisesti tyynenä tuumia heinäsirkkametsästystä, vaikka on kuitenkin aina taisteluun valmiina.

Useimmiten on tappelun loppu surullisempi. Silloin otetaan armotta kaksintaisteluasennot. Raatelujalat aukenevat ja ojentuvat ilmaan. Onneton silloin voitettu. Toinen puristaa sen pihteihinsä ja ryhtyy heti ruokailemaan alkaen tietysti niskasta. Inhoittava syöminen tapahtuu yhtä suurella mielihyvällä kuin heinäsirkan nakertelu. Aterioitsija nauttii sisartaan kuten luvallista riistaa konsanaankin, eikä kukaan lähimäisistä pane vastalausetta, sillä ne toivovat saavansa tehdä samoin ensimäisen hyvän tilaisuuden sattuessa.

Huh, noita hirveitä elukoita! Sanotaan, etteivät sudetkaan syö toisiaan, mutta rukoilijasirkat eivät ole niin turhantarkkoja. Ne laittavat herkut naapureistaan, vaikka häkissä on yllin kyllin niiden mieliriistaa, heinäsirkkoja.

Kantavat naaraat voivat harhautua haluissaan vieläkin vastenmielisempiin tekoihin. Seuratkaammepa parittelua. Ehkäistäkseni eripuraisuutta liian monilukuisessa seurueessa suljen kunkin parin omaan häkkiinsä, niin ettei niiden häitä voi syrjäiset häiritä. Muonitustakaan ei saa unohtaa, jottei nälkää voisi syyttää seuraavista tapahtumista.

On elokuun loppu käsissä. Koiras, laiha rakastaja, pitää hetkeä otollisena. Se iskee silmää hyvinvoivalle kumppanilleen, se kääntää päänsä sen puoleen, taivuttaa kaulaansa ja nostaa eturuumiinsa pystyyn. Sen pienessä, kaidassa naamassa on melkein intohimoinen ilme. Tässä asennossa, liikkumatta; se katselee kauan toivottuaan. Tämä pysyy paikoillaan välinpitämättömänä. Nyt on rakastaja saanut myöntymisen merkin, merkin, jonka salaisuutta minä en tunne. Se lähestyy. Äkkiä se levittää värisevät siipensä. Semmoinen on rukoilijasirkan rakkaudentunnustus. Heiveröinen koiras hyppää nyt naaraan selkään ja tarttuu siihen kiinni niin lujasti kuin voi. Nämä alkuvalmistukset ovat hyvin pitkälliset ja itse parittelukin kestää viisi, kuusi tuntia.

Parittelevat pysyvät koko ajan liikkumatta, muuten ei menoissa ole mitään erikoisen huomattavaa. Lopulta puolisot eroavat, mutta yhtyvät pian uudestaan ja vielä läheisemmin. Jos kaunotar rakastaa koiraspoloista siksi, että koiras elävöittää sen munasarjoja, niin se rakastaa myös siksi, että se saa siitä herkullisen aterian. Jo samana päivänä tai viimeistään seuraavana hyökkää naaras toveriinsa kiinni, ensiksi tietysti totuttuun tapaansa sen niskaan, ja syö sen sitten järjestelmällisesti pikku paloissa, ettei jää jälelle muuta kuin siivet. Tämä ei ole enää haareminaisen mustasukkaisuutta, vaan turmeltuneen lihan himoa.

Olin utelias tietämään, miten jo hedelmöitetty naaras ottaisi vastaan toisen koiraan. Tutkimusteni tuloksena on häpeällinen juttu. Useimmissa tapauksissa ei naaras ollut kyllästynyt syleilyihin eikä aviollisiin menoihin. Jonkun lepohetken kuluttua lyhyemmän tai pitemmän, ja olivatpa munat jo munitut tai munimatta suostuu se toiseen koiraaseen ja syö sen lopuksi kuten ensimäisenkin. Kolmas koiras, täytettyään tehtävänsä, katoaa samaa tietä, neljännellä on sama kohtalo. Kahden viikon ajalla näin saman naaraan käyttävän seitsemän koirasta. Kaikille se antautui, mutta kaikkien oli maksettava häänautintonsa hengellään.

Tämmöiset orgiat ovat tavallisia, mutta on poikkeuksiakin. Etenkin kuumina ja sähköisinä päivinä ne ovat yleisenä sääntönä. Semmoisina aikoina on rukoilijasirkkanaaraillakin "hermonsa". Suurijoukkoisissa häkeissä syövät naaraat silloin toisiaan enemmän kuin tavallisesti, ja yhden parin häkeissä pidetään koirasta useammin kuin muulloin tavallisen riistan veroisena.

Näiden aviollisten julmuuksien selitykseksi tahtoisin sanoa, ettei sirkka vapaudessaan siten menettele. Siellä on koiraalla tehtyään velvollisuutensa aikaa pötkiä tiehensä, paeta tuota hirveää ämmää, mutta minun häkissäni se voi siirtää loppukohtalonsa korkeintain seuraavaan päivään.

Kun en ole sattunut milloinkaan näkemään vapaudessaan elävien rukoilijasirkkojen rakasteluja, enkä tiedä, mitä pensaikossa todella tapahtuu, siksi voin vain vedota vankeina elävien sirkkojen tapoihin. Häkissä on niillä kyllä tarpeeksi aurinkoa, runsaasti ruokaa ja hyvästi tilaa, eikä niitä näytä koti-ikäväkään vaivaavan, joten ne kai säännöllisissä olosuhteissa tekisivät samoin kuin vankeudessakin.

No niin. Aioin sirkkoja puolustaa, mutta puolustukseni jää siihen, että vapaudessa on koiraalla aikaa paeta.

Kerran minua hämmästytti eräs kamala pariskunta. Tapaus on seuraava. Koiras on täyttämässä elämänsä tehtäviä ja pitää lujasti kiinni naaraasta, mutta sillä onnettomalla ei ole päätä, ei kaulaa, tuskin eturuumistakaan. Naaras sitävastoin, pää olan yli kääntyneenä, jatkaa hyvin levollisena suloisen rakastettunsa tähteitten nakertelua. Siitä huolimatta on tuo maskulininen tynkä, tiukasti kiinni takertuneena, täydessä toimessa!

Rakkaus on kuolemaa voimakkaampi, sanotaan. Aivan kirjaimellisesti käsitettynä ei tämä mietelmä tulle koskaan tämän loistavammin todistetuksi. Päätön, puoleksi syöty raato koettaa antaa elämää uusille sukupolville. Se ei päästä naarasta, ennenkuin naaras on repinyt sen takaruumiin, jossa sukupuolielimet ovat.

Voi jossakin määrin käsittää, että naaras, joka ei ole liian turhantarkka tunneasioissa, syö rakastettunsa häiden jälkeen, jolloin rakkaasta ei ole enää muuta hyötyä, mutta että se järsii sitä yhdynnän aikana, se voittaa kaiken, mitä julminkaan mielikuvitus voi haaveilla. Minä olen nähnyt siten tapahtuvan, nähnyt sen omin silmin, enkä ole vielä toipunut hämmästyksestäni. Voisiko koiras puolustautua tai paeta naarasta juuri parittelemisen kestäessä? Eihän toki.

Rukoilijasirkan rakkaus on siis varsin surullista, ehkäpä vielä surullisempaa kuin hämähäkin. Tunnustan kyllä, että vankilan ahtaus edistää koirasten murhaamista, mutta syy tähän teurastukseen on toinen.

Ehkäpä se on muisto geologisilta ajoilta, kivihiilikaudelta, jolloin hyönteinen kehittyi niin luonnottoman kiimaiseksi. Suorasiipiset, joihin rukoilijasirkkakin kuuluu, ovat hyönteismaailman esikoisia. Kömpelöinä ne harhailivat puusaniaismetsissä, ja vaillinainen oli niiden muodonvaihdos kuten vielä nytkin. Silloin oli niiden valta-aika, silloin, kun ei vielä ollut hyönteisiä, joiden muodonvaihdos olisi ollut täydellinen, ei ollut perhosia, ei kovakuoriaisia, ei kärpäsiä eikä kimalaisia. Tavat eivät olleet lempeät siihen aikaan, jolloin raju intohimo pakoitti hävittämään, että luotaisiin uutta. Rukoilijasirkat, muinoisten hyönteiskummitusten vähäiset jälkeläiset, jatkavat kai senaikaisia rakastelumenoja.

Muidenkin rukoilijasirkkojen heimoon kuuluvien lajien naaraat syövät koiraitaan. Pieni väritön rukoilijasirkkakin (Ameles decolor Charp), joka on vankeudessa niin kiltti ja rauhallinen eikä koskaan rakenna riitaa naapuriensa kanssa, vaikka niitä on runsaasti häkissä, sekin sieppaa koiraansa kiinni ja syö sen yhtä julmasti kuin Mantis religiosa. Koettelen retkilläni hankkia naaraille välttämättömän tarpeellisia seuralaisia, mutta tuskin olen ehtinyt pistää laihan, siivekkään koiraan häkkiin, kun joku naaras sen sieppaa ja syö, naaras, joka ei enää tarvitse sen apua. Kun munarauhaset ovat tyydytetyt, kammovat molempien lajien naaraat koiraita tai pikemminkin ne pitävät niitä vain erinomaisina riistapaloina.

Kaskaan laulu.

Cicada plebeja Scop.

Kotiseudullani Sérignanissa on viisi lajia laulukaskaita, joista yleisimmät ovat tavallinen laulukaskas (Cicada plebeja Scop.) ja saarnilaulukaskas (Cicada plebeja fraxini). Suurin on tavallinen laulukaskas, jonka soittokoneesta teen ensiksi selkoa.

Koiraan keskiruumiin alapuolella, juuri viimeisen jalkaparin takana on kaksi puolipyöreää levyä, joista oikealla oleva peittää hiukan vasenta. Ne ovat luukut, katteet, sanalla sanoen, soittokoneen kannet. Jos niitä kohottaa, näkee niiden alla kaksi laajaa lokeroa, toisen oikealla, toisen vasemmalla. Provencelaiset sanovat niitä kappeleiksi (li capello) ja molempia yhteisesti kirkoksi (la glèiso). Etuosassa sulkee ne hieno, pehmeä ja kermankeltainen kalvo, takaosassa kuiva kelmu, joka välkkyy kuin saippuakupla sateenkaarenvärisenä. Sitä provencelaiset kutsuvat peiliksi (mirau).

Kirkkoa, peiliä ja kansia pitää kansa äänielimenä. Laulajasta, jolta loppuu ilma keuhkoista, sanotaan, että hänellä on "särkynyt peili" (a li mirau creba). Äänioppi väittää tämän kansan luulon vääräksi. Voi rikkoa peilin, nostaa kannen syrjään leikkaamalla sen saksilla, repiä etukalvon, mutta nämä silpomiset eivät saa kaskaan laulua taukoamaan, ne vain muuttavat sitä, heikentävät hiukan. Kappelit ovat kumun vahvistajia. Ne eivät synnytä ääntä, vaan tekevät sen voimakkaammaksi, ne muuttavat sen sitä mukaa kuin ikkunan luukut ovat auki tai kiinni.

Oikeaa ääntä synnyttävää elintä on vasta-alkajan vaikea löytää. Molempien kappelien ulkosivulla, vatsan ja selän yhtymäpaikassa on vahvaseinäinen ilmareikä, joka peittyy kansien alle. Sitä kutsumme ikkunaksi. Tästä reiästä vie käytävä kaikukammioon, joka on syvemmällä kuin kappeli. Juuri siinä paikassa, missä takasiivet liittyvät keskiruumiiseen on matala, musta kohopaikka, joka eroittautuu väriltään muun ruumiin hopeanvalkoisesta untuvasta. Se on kaikukammion ulkoseinä.

Jos sen halkaisee, niin paljastuu soittolaite, symbali. Se on pieni, kuiva, valkoinen kalvo, pitkänpyöreä ja ulospäin kupera, sen päästä toiseen, pitemmän halkaisijan suuntaan kulkee kimpussa kolme, neljä suonta, jotka tekevät kalvon kimmoiseksi ja ympäröiden kehyksenä vahvistavat sitä. Kun kalvo painuu ja joustavien suonien vaikutuksesta kimmoaa takaisin, niin tämä edestakainen väräjöiminen synnyttää sirisevän äänen.

Mutta mikä painaa tuota kuperaa kalvoa sisäänpäin? Kirkossa on kaksi paksua, vaaleankeltaista lihaskimppua, jotka yhtyvät V:n muotoiseksi ja joiden yhdistymiskohta on kiinni hyönteisen ruumiin keskipalkoilla. Molemmat kimput aivan kuin katkeavat V:n sorkkien päässä ja siitä lähtee lyhyt, ohut jänne, joka kiinnittyy symbaliin. Semmoinen on soittokoneen yksinkertainen rakenne. Molemmat lihakset supistuvat ja herpoutuvat, lyhenevät ja pitenevät, vetävät kalvon sisäänpäin ja antavat perää, jolloin suonet sen kimmauttavat takaisin alkuperäiseen asentoonsa. Niin joutuu kalvo väräjämään.

Äänilokerojen, kirkon, kannet ovat liikkumattomia, mutta kaskaan takaruumis, painuen ja kohoten, sulkee ja avaa kirkon. Kun takaruumis painuu, heikkenee ääni ja kun se kohoo, soi laulu täyteläisenä.

Kuumalla, tyynellä säällä keskipäivän aikana on kaskaan laulu jaksottaista. Mutta viileinä iltahetkinä laulaa kaskas miltei yhtä mittaa, vain hiukan heikentäen ja vahvistaen ääntään. Kuuden tai seitsemän aikaan aamulla kuuluu ensimäiset sävelet, ja soitantoa jatkuu koko päivä aina auringon laskuun, noin kello kahdeksaan. Jos taivas on pilvessä ja tuuli kylmä, ei kaskas laula, vaan vaieten odottaa kaunista ilmaa.

Toinen alussa mainittu laji, saarnilaulukaskas on puolta pienempi kuin tavallinen kaskas. Sillä on täällä nimenä "Cacan", jonka se on saanut äänestään. Se on heikompi ja varovampi kuin tavallinen kaskas. Laulu on äänekästä, raakaa can-can-can'ia, yhtäjaksoista, paussitonta. Se on yksitoikkoista, vihlovaa ja hyvin vastenmielistä, etenkin kun orkesteriin kuuluu muutamia satoja soittoniekkoja, kuten minun platanieni lehvistöissä on mätäkuulla. Tämä tuskastuttava konsertti ei toki ala niin aikaisin eikä kestä niin myöhään kuin tavallisen kaskaan laulaminen.

Saarnilaulukaskaan äänensynnyttämiselimet ovat pääasiassa samanlaiset kuin tavallisen laulukaskaankin. Suurin ero on siinä, että sen takaruumiin vatsapuolisko on melkein tyhjä kumuontelo, joka jatkuu vielä keskiruumiiseenkin. Hyönteisen täytyy olla intohimoinen laulun ystävä, kun on tyhjentänyt vatsansa ja rintansakin saadakseen niistä pelilaatikon. Kumuontelo on työntänyt muut elimet, ruuansulatuskanavan ja sukupuolielimet, hyvin ahtaalle. Laulu on pääasia ja muut syrjäseikkoja.

Onpa onni, ettei saarnikaskas seuraa kehitysopin kannattajien neuvoja. Jos se sukupolvesta toiseen yhä innokkaammin askel askelelta kehittäisi takaruumiinsa kumuonteloa, tulisi siitä tyhjä kuin paperitötterö, ja Provencesta katoaisi koko cacan-asutus.

Mutta miksi kaskaat laulavat, mitä varten pitävät semmoista melua? Siihen vastataan: koiraat siten kutsuvat naaraita, se on rakastuneen kaskaan kantaatti.

Tahdonpa hiukan tarkastaa tätä, muutoin niin luonnollista vastausta.

Noin kolmekymmentä vuotta sitten tuppautuivat laulukaskas ja sen pienempi toveri Cacan minun seuraani Joka kesä parin kuukauden ajan olivat ne alati silmissäni ja korvissani Vaikken niitä kuuntelekaan mielelläni, niin tarkastelen kyllä innokkaasti. Näen niitä rivittäin platanin sileällä kuorella päät puun latvaan päin, molempia sukupuolia sekaisin, jokainen parin tuuman piiassa toisestaan.

Kuoreen pistetyllä imukärsällään juovat ne yhtämittaa puun nesteitä. Sitä mukaa kuin aurinko kääntyy ja varjo siirtyy, kiertävät ne puun oksaa syrjittäin kulkien ja pysytteleytyvät aina valoisalla, lämpimällä puolella. Laulu kaikuu keskeytymättä olipa hyönteisen imutorvi toiminnassa, tai olivatpa kaskaat paikkaansa muuttamassa.

Onko tämä ainainen laulu intohimoista kutsumista? Epäilen. Molemmat sukupuolet ovat siinä vieretyksin, ja eihän huudeta kuukausimääriä sitä, jota voi tuupata kyynärpäällään. En näe myös milloinkaan naaraan kiiruhtavan soittoniekkojen luokse, vaikka orkesteri soittaisi kuinka äänekkäästi tahansa.

Tahtoisiko ehkä koiras laulullaan miellyttää tuota tunteetonta, liikuttaa sen mieltä? Yhä epäilen. En näet huomaa naaraissa minkäänlaista tyytyväisyyden merkkiä, en mielenliikutusta, niin että ne edes kääntäisivät päätään kovimmankaan melun aikana.

Talonpojat, naapurini, sanovat kaskaan laulavan elonleikkuun aikana: Sego, sego, sego! (Niitä, niitä, niitä!) muka kehoittaakseen heitä työhön. Olimmepa ajatusten tai tähkien niittomiehiä, kaikki olemme ihmisiä, joista toiset hankkivat vatsalle ruokaa, toiset henkistä ravintoa, sentähden minä ymmärrän heidän tulkintansa ja pidän sitä ystävällisen luonnollisuuden ilmauksena.

Toinen epäilykseni syy on seuraava. Keneen ylimalkaan laulu vaikuttaa, sillä on tarkat korvat ja ne varoittavat pienenkin äänen kuuluessa mahdollisesta vaarasta. Laululinnuilla on erittäin tarkka kuulo. Jos lehti liikahtaa, jos ohikulkevat vaihtavat sanan, niin linnut vaikenevat ja tarkastelevat levottomina ympärilleen. Kuinka kaukana kaskas onkaan semmoisesta tunteesta!

Sillä on tarkka näkö. Sen suuret verkkosilmät huomaavat kaiken, mitä sen oikealla tai vasemmalla puolella tapahtuu. Sen kolme päälaella olevaa pikkuilmää, pienet rubinikaukoputket, tarkastavat yläilmoja. Jos kaskaat näkevät ihmisen tulevan, vaikenevat ne ja pakenevat. Mutta jos olemme oksan takana, niin ettei se meitä näe, niin voimme puhella, viheltää, paukuttaa käsiämme sitä häiritsemättä. Paljoa pienempi melu säikyttäisi linnun, joka ei meitä näe, ja saisi sen lähtemään lentoon, mutta kaskas vain jatkaa sirinäänsä. Kerron erään kokeeni.

Lainasin meidän kunnallisen tykistömme, s.o. pienet kanunat, joilla ammutaan kylämme suojeluspyhän nimipäivänä. Kanunanlaukaisijasta on hauskaa ladata ne kaskaiden kunniaksi ja laukaista ne minun luonani. Kanunoita on kaksi, ja ne molemmat ovat ladatut kuin suurta juhlaa varten. Ei koskaan ole ketään politista suuruutta tervehditty vaalimatkoillaan semmoisella ruutimäärällä. Panen ikkunat auki, etteivät ruudut särkyisi. Kanunat ovat oven edessä platanien alla, joten eivät oksilla laulavat kaskaat näe, mitä tapahtuu.

Kuusi meitä on kuuntelemassa. Varromme hetkeä, jolloin laulu hiukan hiljenee. Jokainen koettaa tarkata, kuinka monta kaskasta on äänessä, ja minkälainen on niiden laulun rytmi ja vahvuus. Nyt olemme valmiit ja kiinnitämme huomiomme siihen, mitä tapahtuu ilmaorkesterissa. Kanuna syttyy, pamahtaa kuin ukkonen…

Mutta ylhäällä ei hämmästytä. Laulavien luku on sama, sama on laulun voima ja rytmi. Kuusi kuulijaa todistaa yksimielisesti, että mahtava pamaus ei ole vaikuttanut mitään kaskaiden lauluun. Toisen tykin laukaisemisesta on sama tulos.

Mitä on sanottava tästä orkesterista, joka ei hämmenny eikä keskeytä soittoaan edes kanunalla ammuttaessa? Sitäkö, että kaskaat ovat kuurot? En uskalla mennä niin kauaksi päätelmissäni, mutta jos joku rohkea sitä väittäisi, niin en voisi millään tavoin hänen väitettään kumota, ainakin minun täytyisi myöntää, että kaskaat ovat joka tapauksessa sangen kovakorvaisia.

Kun sinisiipinen ketosirkka kitkuttaa paksuja reisiään siipisuonia vasten polun hietikolla ihanassa päivänpaisteessa, kun vihreä lehtisammakko puiden oksilla puhaltaa kurkkunahkansa pussiksi ja kurnuttaa yhtä kovasti kuin saarnilaulukaskas, niin tahtovatko ne silloin kutsua poissaolevaa naarastoveriaan? Eivät millään muotoa. Sirkan kitkutus on tuskin kuuluvaa, mutta lehtisammakonkin äänekäs huuto kaikuu turhaan: toivottu ei tule.

Tarvitseeko hyönteinen näitä raikuvia purkauksia, näitä suulaita julistuksia tunnustaakseen rakkauttaan? Jos tutkimme asiaa, niin huomaamme pikemminkin, että useimmat lähestyvät toista sukupuolta ääneti ja hiljaa. Heinäsirkan viulu, lehtisammakon säkkipilli ja laulukaskaan symbali ei minun mielestäni ole muuta varten kuin ilmaisemaan eläinten elämäniloa, tuota yleistä riemua, jota kaikki olennot kukin tavallaan julistavat.

Jos joku minulle vakuuttaisi, että kaskas soittelee välittämättä itse vähääkään äänestään, vain elämänilosta, kuten me tyytyväisinä ollen hieromme käsiämme yhteen, niin olisi se minusta riittävä selitys. Olisihan mahdollista ja luonnollistakin, että sen soitolla olisi toinenkin tarkoitus, tarkoitus, joka kohdistuisi kuuroon naaraaseen, mutta se mahdollisuus on toistaiseksi todistamaton.

Skorpionin häät.

Bulbus occitanus Am.

Skorpioni on vaitelias piilossa-eläjä, ja kun sen kanssa seurusteleminen on kaikkea muuta kuin miellyttävää sen myrkyllisten pistojen takia, niin ei tiedetä sen historiasta, ruumiinrakennetta lukuunottamatta, juuri mitään. Leikkaajan veitsi on selittänyt sen elimistön rakenteen, mutta kenenkään tutkijan päähän ei ole pistänyt — mikäli tiedän — tarkastaa lähemmin sen tapoja. Tapetut, alkoholissa säilytetyt ja paloitellut skorpionit tunnetaan perinpohjin, mutta elävät, vaistojensa ohjaamina toimivat eläimet ovat syrjäytetyt. Ja kuitenkaan ei mikään muu niveljalkaisista paremmin ansaitse yksityiskohtiin saakka tarkkaa elämäkertaa. Onhan skorpioni jo muinoisista ajoista liikkunut kansan mielikuvituksessa, onhan se otettu eläinradan merkkien joukkoon. Pelko on tehnyt jumalat, sanoi Lucretius. Pelon jumaloimana on skorpioni saanut kunniapaikan etelätaivaan tähdistössä ja meidän almanakkamme mukaan on aurinko lokakuussa skorpionin merkissä.

Tavallinen musta skorpioni (Scorpio europaeus L. = Euscorpius carpathicus L.) on yleinen Välimeren maissa. Se oleksii pimeissä paikoissa lähellä asuntoja, sateisina syyspäivinä se tunkeutuu huoneisiinkin, vieläpä joskus peitteen alle vuoteeseen. Mutta tämä epämieluisa vieras säikyttää enemmän kuin vahingoittaa. Vaikka se ei olekaan harvinainen kotipaikkakunnallani, niin ei se ole saanut aikaan minkäänlaisia vakavia seurauksia.

Pelättävämpi on vähemmin tunnettu Languedoc'in eli kenttäskorpioni (Bulhus occitanus Am.). Se ei hae asuntojamme, vaan pysytteleikse asumattomilla seuduilla, erittäinkin kivikkoisilla, auringonpaisteisilla rinteillä. Mustaan skorpioniin verraten on se jättiläinen, joka täyskasvuisena on kahdeksan tai yhdeksän senttimetriä pitkä. Väriltään se on oljenkeltainen.

Sen häntä, oikeammin eläimen takaruumis, on viisinivelinen muistuttaen jossakin määrin helminauhaa. Kuudes, viimeinen nivelrengas on rakkomainen. Sen päässä on kova, terävä ja käyrä myrkkykoukku. Kun häntä on suoraksi ojennettu, on koukun kärki alaspäin, mutta asetta käyttäessä taipuu häntä selän yli eteen ja pisto tapahtuu alhaalta ylöspäin. Täten skorpionit aina menettelevät, mutta yleensäkin ovat siinä asennossa, pitävät piikkinsä selkäpuolelle käännettynä sekä liikkuessaan että levätessään, vain harvoin on ruumis suorana.

Skorpionin jalkamainen toinen leukapari päättyy pihteihin. Ne ovat kuten suunosiin kuuluvat kädet ja muistuttavat paljon kravun saksia. Niiitä raajoja käyttää skorpioni taistellessaan ja tutkiessaan sille outoja esineitä. Liikkuessaan pitää eläin ne eteen ojennettuina, sakset avattuina valmiina tarttumaan siihen, mitä tulee vastaan. Jos vastaantulija on vihollinen, joka on lävistettävä myrkkytikarilla, niin tarttuu se siihen saksillaan, pitää sitä yhdessä paikassa sillä aikaa kuin häntä kääntyy selän yli eteen. Jos taas saalis on nakerrettava, niin sakset pitävät sitä suun edessä kuten kädet. Mutta skorpioni ei koskaan käytä niitä kulkiessaan, ei pysytelläkseen tasapainossa eikä kaivaessaan koloja.

Ne työt kuuluvat varsinaisille jaloille, joita on neljä paria. Varsinaiset jalat ovat lyhyet, karkeakarvaiset ja päättyvät käyriin ja liikkuviin kynsiin, joita vastassa on lyhyt, terävä piikki kuten peukalo. Kokonaisuudessaan jalka on erinomainen tarttumaelin, siksipä skorpionit voivatkin kulkea ympäri häkkini verkkoa, riippua kauan selkä alaspäin ja kiivetä painostaan ja kömpelyydestään huolimatta pitkin pystyä seinämuuria.

Jalkojen alapuolella ovat omituiset, vain skorpioneilla tavattavat elimet n.s. kammat, jotka ovat saaneet nimensä muodostaan. Niissä on nimittäin pitkässä rivissä vierekkäin levyjä, kuten kammassa piitä. Anatomit pitävät niitä jonkinlaisina tarttumaeliminä, jotka pitävät parittelevia eläimiä toisissaan kiinni.

Voidakseni tehdä havaintoja skorpionien elämästä ja tavoista hankin niitä parisenkymmentä suureen lasiseinäiseen puuhäkkiin, jonka pohjalle panen kattotiiliä niille lymypaikoiksi.

Huhtikuussa pääskysen palaamisaikana ja ensimäisten käkien kukkuessa syntyy siihen saakka rauhallisten skorpionien! kesken hämminki. Avotaivaan alle puutarhaan perustamastani skorpionisiirtolasta lähtee useita öisin retkeilemään, eivätkä enää palaa takaisin. Mutta vielä hullummin käy, kun kaksi sattuu saman tiilen alle, sillä silloin toinen syö toisen, kuten usein olen nähnyt. Onko se kahden samaa sukupuolta olevan taistelua keskenään, joista toinen kevään ihanuuden viekoittamana on lähtenyt käyskentelemään, pistäytynyt ajattelemattomasti naapurinsa luokse ja kohtaa siellä kuolemansa, jos naapuri on sitä vahvempi? Tuskin, sillä tunkeilijaa järsitään hyvin hitaasti, pitkin päivää ja pienissä annoksissa ikäänkuin se olisi tavallista riistaa.

Ja vielä eräs seikka herättää huomiotani. Saaliiksi joutuneet ovat kaikki pienenlaisia. Niiden vaalea väri ja solakampi vartalo todistaa, että ne ovat koiraita, kaikki vain koiraita. Suuremmat, pönäkämmät ja hiukan tummemmat naaraat eivät toki saa näin surkeata loppua. Nähtävästi tämä siis ei ole naapurusten välistä riitaa, jolloin erakko yksinäisyyttään säilyttääkseen kohtelisi sopimattomasti jokaista vierailijaa ja söisi sen sitten suuhunsa. Se on pikemminkin häätapa, jonka naaras lopettaa parittelun jälkeen näin surullisesti.

Kevät saapuu. Olen järjestänyt tilavan lasiseinäisen häkin kuntoon, sijoittanut sinne kaksikymmentä viisi asukasta, jokaisen oman tiilensä alle. Joka ilta huhtikuun puolivälistä alkaen, siinä kello seitsemän ja yhdeksän seuduilla, hämärän tullessa syntyy aika elämä lasipalatsissa. Päivällä se näytti olleen autio, mutta nyt siellä esitetään hauskoja näytelmiä, joita koko talonväki, melkeinpä kesken illallisensa, kiiruhtaa katsomaan. Häkin eteen ripustetun lyhdyn valossa voimme seurata tapahtumia.

Se on meidän huvitteluamme päivän töiden päätyttyä, se on meidän teatterimme. Me kaikki, suuret ja pienet, kiiruhdamme ottamaan permantopaikkoja yksinkertaisessa teatterissamme, sillä näytäntö alkaa, kun lyhty sytytetään. Kaikki me kiiruhdamme, yksinpä Tomkin, talon koira. Sitä ei skorpioniasia huvita, filosofin tyyneydellä se paneutuu makaamaan jalkoihimme ja torkkuu, mutta vain toisella silmällään, toisella se vahtii ystäviään, lapsia.

Koetan antaa lukijoille jonkinlaisen kuvan siitä, mitä häkissä tapahtuu. Lasiseinän viereen, lyhdyn valaisemaan piiriin kokoutuu pian suuri seurue. Kaikkialla kävelee yksityisiä eläimiä, mutta nyt ne tulen houkuttelemina jättävät varjopaikat ja rientävät ilotulitusjuhlaan. Yöperhosetkaan eivät sen mieluummin lentäneet lampun valoa kohti. Vastatulleet sekoittuvat tungokseen, toiset taas telmeeseen kyllästyneinä vetäytyvät hämärään, lepäävät siellä hetken, mutta palaavat taas innokkaina näyttämölle.

Sepä on sarabandia (espanjalainen tanssi), mielenkiintoista ja kamalan hurjaa. Muutamat tulevat kaukaa, sukeltavat arvokkaasti pimeästä, heittäytyvät nopeasti ja sievästi kuten liukuen valossa hyörivään joukkoon. Niiden notkeus muistuttaa hypähtävää hiirtä. Ne hakevat toistensa seuraa ja pakenevat taas heti, kun ovat sormenpäillään toisiinsa koskeneet, aivan kuin olisivat polttaneet toisiaan. Jotkut kävelevät tovereineen ympäri, mutta pötkivät äkkiä matkoihinsa. Rauhoituttuaan piilossa ne taas tulevat takaisin.

Aika ajoin on oikea sekamelska: sotkuinen kasa viliseviä jalkoja, haukkovia pihtejä ja ylöskääntyneitä häntiä, jotka jakelevat pistoja, hyväileviäkö vai uhkaavia — en oikein tiedä. Kaikki ottavat osaa temmellykseen, isot ja pienet, luulisi siinä olevan taistelun elämästä ja kuolemasta, julkisen joukkomurhan, mutta se onkin huimaa leikkiä. Ne pyörivät kuin kissanpojat yhtenä keränä. Pian ryhmä hajoo, jokainen livistää tiehensä mikä minnekin haavoittumatta ja jäseniään mukauttamatta.

Jo taas keräytyvät pakolaiset lyhdyn luokse. Ne kulkevat edestakaisin, tulevat ja menevät ja joutuvat usein silmä vasten silmää. Kiireellisimmät marssivat toistensa selkien yli ja nämä eivät pane muuta vastalausetta kuin heilauttavat häntäänsä. Nyt ei ole toran aika, korkeintaan vastaantulijat vain hiukan läimäyttävät toisiaan häntänsä koukkukepillä. Skorpionien seuraelämässä on tämä tuttavallinen isku, jonkinlainen kädenpuristus, jolloin myrkkypiikki ei sekoitu asiaan.

Mutta skorpioneilla on muitakin asentoja kuin nämä toisiinsa takertuneet jalat ja heiluvat hännät ja ne asennot ovat hyvin kuvaavia. Otsa otsaa vasten, pihdit sivulla, hännät pystyssä ja rinta maahan painuneena molemmat painiskelijat seisovat honkaa. Sitten hankautuvat ilmaan kohotetut takaruumiit sivuttain vastakkain, toinen sivelee toistaan, samalla kuin niiden päänivelet ovat taipuneet koukkuun, uudestaan, yhä uudestaan ne kiertyvät yhteen ja taas eroavat. Yhtäkkiä ystävysten pyramidi luhistuu kokoon ja kumpikin lähtee muitta mutkitta käpälämäkeen.

Mitä nuo ottelijat tarkoittavat tällä omituisella asennollaan? Onko se kahden kilpailijan käsikähmää? Ei siltä näytä, sillä kohtaus oli rauhallinen. Seuraavista huomioistani päättäen se on kihlajaiskeimailua. Rakkautta tunnustaessaan skorpioni seisoo päälaellaan.

Jos jatkaisin kuvausta kuten olen alkanut, jos esittäisin yhtäjaksoisesti ne tuhannet pikkupiirteet, jotka olen useiden päivien kuluessa havainnut, niin kertomus tulisi kylläkin lyhyeksi, mutta menettäisi osan mielenkiinnostaan, sillä siitä jäisi pois monet ja joka ilta vaihtelevat yksityisseikat, joita on sangen vaikea järjestelmällisesti ryhmittää. Ei pienintäkään havaintoa saa sivuuttaa näin outoja ja vähän tunnettuja tapoja kerrottaessa. Vaikkakin sama asia tulisi kahdesti sanotuksi, on kuitenkin parempi seurata tapahtumien aikajärjestystä ja esittää pala palalta mitä milloinkin uutta huomasin. Havaintojeni epäjärjestys järjestyy, toinen pikkupiirre tukee ja täydentää toistaan. Siksi seuraavassa jätän puheenvuoron päiväkirjalleni.

Huhtik. 25 p. 1904 — Ohoo! Mitäs tämä on? Ensi kertaa semmoista näen, vaikka aina olen vahdissa. Kaksi skorpionia on vastakkain, pihdit eteen ojennettuina ja toisissaan kiinni. Se on ystävällinen kädenpuristus eikä taistelun alkusoitto, sillä molemmat toverukset kohtelevat toisiaan mitä rauhallisimmin. Ne ovat eri sukupuolta. Toinen on turpea ja tumma, se on naaras, toinen jokseenkin hoikka ja vaalea, koiras. Hännät kauniisti kiertyneinä aviopari kävelee hillityin askelin lasiruudun ohi. Koiras on viejänä ja marssii takaperin sysimättä ja kohtaamatta vastarintaa. Tottelevaisena seuraa naaras, koiraan pihdit kiinni sen pihdeissä, silmäkkäin johtajansa kanssa.

Matkalla pysähdytään, mutta ei vaihdeta otetta. Suuntaa muutetaan milloin sinne milloin tänne, häkin toisesta päästä toiseen. Mikään ei viittaa kävelijöitten varsinaiseen päämaaliin. Ne käyskentelevät kuten vetelehtijät ja heittelevät toisilleen silmäyksiä. Siten kävelee sunnuntaisin iltamessun jälkeen kylän nuoriso maantiellä "itse kukin Eevoineen".

Usein ne tekevät mutkia. Koiras aina määrää uuden suunnan. Päästämättä käsiään se tekee sirosti täyskäännöksen ja asettuu toverinsa kanssa kyljittäin. Silloin se hetkisen hyväilee naaraan selkää litteäksi painetulla hännällään, mutta naaras ei liiku, ei hievahda.

Pitkän tunnin minä katselen tuota loppumatonta menemistä ja tulemista. Osa meidän väestämme on kanssani ihmettelemässä tätä omituista näytelmää, jota ei kukaan koskaan maailmassa ole nähnyt, ei ainakaan kukaan kykenevä havainnontekijä.

Vihdoin kymmenen aikaan tulee eronhetki. Koiras on löytänyt tiilen, jonka katos näyttää niin houkuttelevalta. Se päästää toisen kätensä irti, mutta pitää toisella vielä kiinni toveriaan, raapii jaloillaan tiilen alusta ja lakaisee sitä hännällään. Luola avautuu. Se menee sinne ja vetää vähitellen väkivallatta suvaitsevaisen skorpionittaren perässään. Pian ovat molemmat kadonneet. Hiekkakasa sulkee asunnon. Aviopari on kotonaan.

Niiden häiritseminen olisi moukkamaista. Sekoittuisin asiaan liian aikaisin ja sopimattomalla hetkellä, jos heti tahtoisin katsoa mitä siellä tapahtuu. Ehkä asioiden valmistelu kestää suurimman osan yötä ja kauan valvominen alkaa painostaa minun kahdeksankymmenvuotiasta päätäni. Polviniveleni jo väsyvät. Nukku-Matti tulee. Hyvää yötä!

Koko yön minä uneksin skorpioneista. Ne juoksevat peitteeni alle, ne kävelevät kasvoillani. Seuraavana päivänä jo aamun sarastaessa olen kohottamassa tiiltä. Naaras on yksin, koiraasta ei jälkeäkään, ei yömajassa eikä lähistöllä. Ensimäinen pettymykseni, jota vielä monta muuta seuraa.

Touk. 10 p. — Seitsemän seuduissa illalla. Taivas pilvessä, ennustaen rankkasadetta. Häkissä erään tiilen alla on pariskunta liikkumatta otsa vasten otsaa, pihdit toisissaan kiinni. Varovasti nostan tiilen, että voin mukavasti seurata tiilimajan omistajien kohtausta. Yö jo pimenee, mutta mikään ei voi, kuten minusta näyttää, häiritä katottoman asumuksen rauhaa. Aimo sade pakoittaa minut peräytymään. Molemmat rakastavaiset ovat häkin kannen suojassa, niiden ei tarvitse välittää sateesta. Mitähän ne nyt tekevät katottomassa komerossaan?

Tunnin kuluttua lakkaa sade ja minä palaan skorpionieni luo. Ne ovat muuttaneet majaa toisen läheisen tiilen alle. Yhä pitäen kiinni toisistaan on naaras ulkona, koiras sisällä valmistelemassa asuntoa. Joka kymmenen minutin kuluttua me vaihdamme vahtivuoroamme, ettei sopiva hetki menisi huomaamatta, sillä minusta näyttää se olevan jo lähellä. Huolellisuutemme on kuitenkin turhaa, sillä kahdeksan aikaan pilkkopiineässä lähtee siihen asuntoonsa tyytymätön pari kävelylle. Käsikädessä ne hakevat uutta katosta. Koiras takaperin kulkien suuntaa matkan, ja valitsee asuinsijan, naaras seuraa kuuliaisena. Toistuu samat menot, jotka näin huhtik. 25 p:nä.

Lopulta löydetään tiili, joka miellyttää. Koiras ryömii sen alle päästämättä tällä kertaa käsiään toverinsa käsistä. Muutamalla hännän huiskauksella lakaistaan häähuone puhtaaksi. Skorpionitar menee sisään johtajansa jäljessä, joka sitä hellästi vetää.

Parin tunnin kuluttua käyn niiden luona, luullen antaneeni niille jo kylliksi aikaa valmistelupuuhiin. Kohotan tiiltä. Ne ovat yhä samassa asennossa vastakkain ja käsitysten. Tänään en nähnyt enempää.

Seuraavanakaan päivänä ei mitään uutta. Vastatusten, toisiaan katsellen, jalankaan liikkumatta, pitkittävät puolisot tiilen alla, käsikädessä loppumatonta kohtaustaan. Illalla auringon laskiessa eroavat lempiväiset vuorokauden kestäneen yhdessäolon jälkeen. Koiras lähtee pois, naaras jää tiilen alle ja niiden suhde ei edistynyt rahtuakaan.

Tähänastisista havainnoista selviää kaksi seikkaa. Kihlajaispromenadin perästä tarvitsee pariskunta rauhaisan piilopaikan. Avioliittoa ei koskaan lopullisesti solmita avotaivaan alla, häärivän joukon keskellä tai kaikkien nähden. Jos nostaa niiden asunnon katon vaikka kuinkakin varovasti, niin lähtevät, olipa päivä tai yö, molemmat yhdistyneet, jotka näyttävät olevan toistensa katselemiseen vajonneina, marssimaan ja hakemaan uutta huoneistoa. Toiseksi huomasin, että pari viipyy hyvin kauan tiilikiven alla. Näin niiden olleen siellä kaksikymmentäneljä tuntia, eikä sittenkään mitään ratkaisevaa tapahtunut.

Toukok. 12 p. — Mitähän tämä ilta opettanee? Ilma on lämmin ja tyyni, hyvin sopiva öisiin huvitteluihin. Eräs pari on muodostunut, en nähnyt niiden ensimäistä kohtausta. Tällä kertaa on koiras paljon hennompi kuin paksu naaras, mutta kuitenkin se hoikkahousu täyttää urheasti tehtävänsä. Takaperin kulkien tavalliseen tapaan ja häntä pystyssä se vie lihavan morsiamensa kävelylle. Ne kiertävät kerran lasiseinien vieriä, kiertävät toisen, milloin myötäpäivään, milloin vastakkaiseen suuntaan.

Usein ne pysähtyvät. Silloin päät koskevat toisiinsa, kallistuvat oikealle, kallistuvat vasemmalle kuten kuiskuteltaisiin jotain korvaan. Pienet etujalat värisevät ja hyväillen sivelevät toisiaan. Mitähän ne puhelevat keskenään? Miten muuttaisi niiden mykän häärunon sanoiksi?

Koko perheeni tulee katsomaan tätä harvinaista parivaljakkoa. Kosivaiset eivät näytä ollenkaan häiriytyvän meidän läsnäolostamme. Ne ovat liioittelematta sanoen siroja. Puolittain läpikuultavina ja lyhdyn valossa loistavina ne ovat kuin merenpihkasta veistetyt. Ne kävelevät hitaasti valituin askelin, käsivarret ojennettuina, häntä kauniisti kaaressa.

Niitä ei mikään häiritse. Jos niitä vastaan tulee joku maankiertäjä, joka samoin kuin nekin kulkee lasiseinän sivustaa iltaviileässä, niin se ymmärtää toisten arkaluontoiset asiat, siirtyy syrjään ja antaa tietä. Lopuksi ne hiipivät tiilen kätköön, koiras tietysti edellä, takaperin. Kello on yhdeksän.

Tätä iltaidylliä seuraa yöllä julma murhenäytelmä. Seuraavana aamuna on naaras saman yöllisen tiilensä alla. Pieni koiras on sen vieressä, mutta murhattuna ja jonkun verran syötynä. Sillä ei ole päätä, ei toista pihtiä eikä yhtä jalkaparia. Asetan raadon majan kynnykselle. Erakko ei liiku koko päivänä. Illan tullen se lähtee ulos ja tapaa vainajan tiellään. Se kantaa sen kauaksi haudatakseen kunniallisesti, se on, syödäkseen sen kynsineen karvoineen suuhunsa.

Tämä kannibalinäytös on samanlaista kuin se, jonka näin viime vuonna skorpionien ulkoilmasiirtolassa. Yhä uudestaan näin silloin kivien alla turpeita naaraita nautinnolla maistelemassa työtovereitaan kuten asiaankuuluvaa ateriaa. Otaksuin heti, että muorit syövät koiraansa joko kokonaan tai osittain aina ruokahalunsa mukaan, elleivät koiraat, tehtyään tehtävänsä, ajoissa pääsee pakoon. Nyt on minulla selvä todistus edessäni. Eilen näin, miten pari tavallisen alkuvalmistuksen, kaksinkävelyn, jälkeen meni majaansa, ja nyt aamulla näen, kuinka puoliso saman tiilen alla syö apulaistaan.

On luultavaa, että koiraspoloinen on ehtinyt täyttää velvollisuutensa. Niin kauan kuin sitä tarvittiin suvun jatkamisessa, sai se olla elossa. Tällä kertaa on pari ollut pikainen puuhissaan, kun taas toiset, päästäkseen lopputulokseen, tarvitsivat aikaa hakkailuihinsa ja toistensa katselemiseen kaksi kertaa kaksitoista tuntia. On vaikea sanoa, mikä tähän erilaisuuteen on syynä. Ehkä ilman luonne, sähköjännitys, lämpömäärä ja yksilölliset intohimot jouduttavat tai hidastuttavat lopullista parittelua. Tämä epämääräisyys on havainnnontekijälle hyvin haitallista, kun hänen pitää vartoa otollista hetkeä saadakseen selvää kampojen toistaiseksi tuntemattomasta merkityksestä parittelussa.

Toukok. 14 p. — Nähtävästikään ei nälkä aja eläimiäni joka ilta liikkeelle. Ravinnonhaku ei ole syynä niiden ehtoovaelluksiin, sillä minä annan niille täysin määrin erilaista riistaa, semmoista, minkä luulen parhaiten maittavan. Niillä on nuoria sirkkoja, pieniä hepokatteja, yöperhosia, joilta olen katkonut siivet, ja sudenkorentoja, mutta tämä ruuan paljous ei niihin vaikuta. Kävelijät eivät katsokaan joukossaan hyppiviä sirkkoja, siiventyngillään maata pieksäviä perhosia eikä väriseviä sudenkorentoja. Ne tallaavat vain ne jalkoihinsa, töykkivät nurin, hosaisevat niitä hännällään, ne, sanalla sanoen, eivät niitä tahdo, eivät niistä huoli. Kokonaan toiset syyt ovat kyseessä.

Melkein kaikki kävelevät lasiseinän vierustalla. Itsepäisimmät koettavat kiivetäkin pitkin ruutua. Ne nousevat häntänsä varaan, putoavat maahan, mutta yrittävät toisaalla uudestaan. Avonaisilla pihdeillään ne koputtavat lasia, ne tahtovat päästä ulos kaikin mokomin. Vaikka niiden aituuksessa on kylliksi tilaa jokaiselle, on kylliksi tilaa pitkältäkin kuljeskella, niin siitä ei apua. Ne tahtovat mennä kauaksi. Jos ne olisivat vapaina, hajautuisivat ne kaikille suunnille. Samaan aikaan viime vuonna lähtivät niinikään minun ulkoilmasiirtolani asukkaat enkä minä niitä sen koommin nähnyt.

Kiima-aika se keväisin saa skorpionit matkailemaan. Siihen saakka ne ovat jöröjäerakoita, mutta silloin ne lähtevät kammioistaan rakkauden pyhiinvaellusretkelle, ruuasta piittaamatta ne hakevat toisiaan. Kotiseutunsa kivikossa ne löytävät valiopaikkoja, missä voivat kohdata toisiaan ja mihin voivat vetäytyä yhdistyttyään. Jollen pelkäisi taittavani jalkaani yöllä niiden asuinkukkuloiden kiviröykkiöissä, niin tahtoisin lähteä katsomaan niiden vapauden riemussa vietettäviä hääjuhlia. Miten ne menettelevät siellä alastomina kallionrinteillä? Samoin kai kuin lasihäkissäkin. Kun koiras on valinnut puolison, menevät ne käsikädessä kävelemään laventelipensaikkoihin. Siellä niitä ei ilahduta minun kynttilänpätkäni, mutta siellä on niillä valona verraton lyhty, kuu.

Toukok. 20 p. — Joka ilta ei tarvitse luulla näkevänsä kävelyyn lähtöä. Monet tulevat jo parittain tiiliensä luo. Ne ovat jo koko päivän pitäneet toisiaan käsistä ja ovat olleet toistensa katselemiseen vaipuneina. Yön tullen ne jatkavat lasiseinän kiertelemistä, jonka ne jo edellisenä iltana, ehkä aikaisemminkin ovat aloittaneet. En tiedä milloin ja missä ne jo yhtyivät. Muutamat kohtaavat toisensa sattumalta salaisissa käytävissään, joten niitä on vaikea pitää silmällä. Kun minä ne huomaan, on valjakko jo taivaltamassa.

Tänään on onni suotuisa. Näen parin yhtyvän lyhdyn valossa. Iloinen ja tungetteleva koiras, joka kiiruhtaa tungoksessa, sattuu silmäkkäin erään ohikulkevan naaraan kanssa, joka sitä miellyttää. Naaraskaan ei ole vastaan, ja asiat kehittyvät pikaisesti.

Otsat käyvät yhteen, pihdit ovat liikkeessä, hännät heiluvat pitkin ottein, nousevat pystyyn, takertuvat toisiinsa ja hellästi hyväillen hankautuvat vastakkain. Eläimet nousevat päälaelleen seisomaan samoin kuin edellä jo kerrottiin Pian asetelma laskeutuu taas, pihdit puristuvat toisiinsa ja pari lähtee marssimaan. Pyramidiasento on siis yhdistymisen alku. Se on hyvin tavallinen asento, vieläpä samaa sukupuoltakin olevat kohoovat siten pystyyn, mutta ei niin sääntöjen mukaisesti, ei niin muodollisuuksia seuraten. Silloin se ei ole rakastuneiden keimailua, vaan on kärsimättömyyden merkki, hännät hosuvat toisiaan, eivät hyvälle.

Koiras kulkee kiiruusti takaperin sangen ylpeänä valloituksestaan. Toiset naaraat, jotka tulevat valjakkoa vastaan, asettuvat ympärille ja töllistelevät uteliaina, ehkäpä mustasukkaisinakin. Yksi niistä heittäytyy vietävänä olevan naaraan päälle, kiertää jalkansa sen ympäri ja koettaa pysäyttää matkailevaiset. Semmoista välikohtausta koiras vastustaa, se pudistaa naarastaan, vetää sitä, mutta naaras ei liiku. No, tästä käänteestä se ei ole kovin murheissaan, vaan jättää naaraan. Onhan niitä toisia ja aivan lähellä. Nyt se tarttuu ilman rakkauden tunnustuksia suorastaan uuden tuttavansa käsiin ja vaatii sitä kävelylle. Mutta tämä kieltäytyy, irroittautuu ja pakenee.

Se houkuttelee yhtä kursailematta toista noiden uteliaina töllistelevien joukosta. Tämä myöntyy tuumaan, mutta ei ole sanottua, ettei se matkalla karkaisi johtajansa pihdeistä. Mitäpä tuo huikentelija siitä välittäisi! Jos yksi menee, onhan niitä toisia, se tyytyy ensimäiseen vastaantulijaan.

Nyt se vie voittamaansa valaistun alueen poikki. Kaikin voimin se tempoo naarasta, jos naaras ei tahdo seurata, mutta vetää hellästi, jos se kuuliaisena tottelee. Pysähdytään välistä, joskus kauaksikin aikaa.

Silloin koiras tekee ihmeellisiä liikkeitä. Se koukistaa jalkamaisiksi pidenneet, pihtipäätteiset leukajalkansa, sanokaamme kuten edelläkin, käsivartensa, ojentaa ne taas suoriksi eteen ja pakoittaa siten naaraan leikkiinsä, lähestymään sitä ja taas etenemään. Molempien käsivarret muodostavat yhdessä nivelikkään säleneliön, joka vuoroin levenee, vuoroin sulkeutuu. Näiden notkeusvoimisteluharjoitusten jälkeen koneisto koukistuu ja pysähtyy.

Nyt niiden otsat ovat kiinni toisissaan, hellyyden purkauksessa molempien suut yhtyvät. Tämmöisiä hyväilyjä kuvatessaan johtuvat mieleen "suudelmat" ja "syleilyt", mutta niitä sanoja ei uskalla käyttää, kun skorpionilla ei ole päätä, ei kasvoja, huulia eikä poskia. Eläin on kuin saksilla poikki leikattu, sillä ei ole edes kuonoakaan ja naaman paikalla on alaleukojen hirvittävät purulevyt.

Ja kuitenkin se on skorpionista kauneinta kaikesta! Etujaloillaan, jotka ovat hennommat ja liikkuvammat kuin muut, taputtelee se lempeästi toisen julmannäköistä naamaria, sen mielestä viehättäviä kasvoja, intohimoisesti se hiukan puraisee, kutittaa puruleuoillaan toisen suuta, joka on yhtä ruma kuin omansakin. Sanotaan, että kyyhkynen on keksinyt suutelemisen, mutta minä tiedän hänen edeltäjänsä: se on skorpioni.

Sen mielitietty antaa kaiken tapahtua ja pysyy aivan hiljaa, mielessään se kuitenkin salaisesti toivoo pääsevänsä karkuun. Mutta miten irroittautua? Se antaa hyvin yksinkertaisesti liian tuliselle rakastajalle läimäyksen sormille, ja silloin se on heti vapaa. Välit menevät rikki. Huomenna on huono tuuli ohi ja menot voivat alkaa alusta.

Toukok. 25 p. — Naaraan hännänisku todistaa, että aluksi niin nöyrällä ystävättärellä on omat oikkunsa, itsepintaiset vastustamishalunsa ja äkkipikaiset eroamispuuskansa. Siitä vielä lisäesimerkki.

Tänä iltana lähtee kaksi hyvin arvokkaan näköistä rakastelevaista kävelylle. Ne löytävät miellyttävän tiilikatoksen. Koiras päästää toisen pihtinsä irti, vain toisen, voidakseen hiukan vapaammin liikkua ja lakaisee hännällään ja jaloillaan mullan kolon suulta. Se ryömii sisään. Sitä mukaa kuin kolo puhdistuu mullasta, seuraa naaras hyvin suostuvaisena, kuten näyttää.

Mutta ehkä siitä ei asunto tai aika ole sopiva, koska se tulee pois, työntää puoli ruumistaan takaperin ulos. Se kamppailee johtajansa kanssa, joka sitä puolestansa vetää luoksensa pysyen vielä piilossa. Paini on vilkasta, toinen reutoo luolan sisällä, toinen rimpuilee sen ulkopuolella. Vuoroin toinen, vuoroin toinen on voitolla, menestys on hyvin häilyvä. Viimeinkin kaikin voimin riuhtaistuaan saa naaras vetäneeksi koiraan ulos.

Yhä yhdessäoleva valjakko on taivasalla ja lähtee taas vaeltamaan.

Pitkän tunnin ne kulkevat lasiseinän sivustaa edes ja takaisin ja palaavat taas saman tiilen suojiin. Tie on selvä ennestään, siksi koiras menee suoraan sisälle ja kiskoo epätoivoisena vastustelevaa naarasta perässään. Naaras jännittää jalkansa maata vasten, koukistaa häntänsä tiilen holviin kiinni, eikä tahdo tulla mukaan. Tämä vastarinta huvittaa minua. Mitä olisikaan parittelu ilman näitä alkukoristeita!

Tiilen alla ryöstäjä pitää niin hellittämättömästi kiinni ja keinottelee niin hyvin, että kapinoitseva alistuu ja menee sisään. Kello lyö kymmenen. Vaikken valvoisikaan koko yötä, niin odotan kuitenkin loppuratkaisua, käännän sopivalla hetkellä tiilen nähdäkseni jotain sen alla tapahtuvista menoista. Näin hyvää tilaisuutta ei ole aina, siksi täytyy siitä ottaa vaari. Mitä saanen nähdä?

En kerrassaan mitään. Tuskin on puoli tuntia kulunut, kun niskoitteleva pääsee irti, tulee ulos piilostaan ja pakenee. Toinen hyökkää jäljestä, pysähtyy kynnykselle ja katselee. Henttu on karannut, nolona se vetäytyy takaisin koloonsa. Se on pettynyt — samoin minäkin.

Kesäkuun alussa. — Peläten, että lyhdyn liian kirkas valo voisi häiritä vankejani, olen ripustanut lyhdyn jonkun matkan päähän ruuduista. Mutta nyt on liian hämärää, niin etten voi nähdä tarkasti kävelyssä olevan parivaljakon yksityisiä liikkeitä. Puristavatko molemmat pihdeillään, vai toinenko vain, kumpiko? Sillä seikalla on merkityksensä. Katsotaanpa.

Ripustan lyhdyn keskelle häkkiä, niin että se valaisee ylt'ympäri. Skorpionit eivät pelästy, päinvastoin tulevat iloisemmiksi. Ne rientävät kaikkialta lyhdyn luo, koettavat vielä kiivetä lähemmäksi valonlähdettä. Ruutujen läkkipeltikehyksiä myöten ne pääsevätkin ylös, ensin kyllä pudottuaan jonkun kerran.