MINUN MARTTANI (continued 2)

Jo kaukaa näin Martan tulevan keittiönrappusia alas, kannatellen käsissään raskasta saviastiaa, jota hän oli viemässä kellariin. Hänkin huomasi minut, sillä hän pysähtyi ja katsettaan kääntämättä vadista, ettei maito läikkyisi, huiskutti minulle toisella kädellään. Sitten meni kiirehtien kellariin. Varmaankin hän tahtoi ehtiä pian, että menisimme yhdessä pihlajan alle, jonne hänen oli tapana laittaa kahvit.

Tullessani kohdalle kuulin hänen juoksevan kellarin rappusia ylös, mutta samassa hän parahti ja päälakeansa painaen ähkien ja irvistäen nousi pihalle. Minut nähtyään hän rupesi kivusta itkemään.

— Lapsukainen! — sanoin minä juosten kädet ojona hänen luokseen — satutitko kellarinoveen? — ja kiedoin hänet syliini ja säälintunteen oikeudella suutelin hänen poskiaan ja ohimoitaan, niinkuin voi tehdä lapselle, joka on itseään satuttanut. Mutta minä kavahdin suutelemasta häntä suulle, sillä kiihoittuneenakin selvästi tunsin, että sääli ei siihen oikeuta, vaan että se olisi jo "lupauksen" rikkomista.

— Se on kohta ohi, kiitos Lassi — sanoi Martta. Hänkin kietaisi kätensä kaulani ympäri, lyhyesti puristaen minua kiitokseksi, ja sillä aikoi jo päästä minun syleilystäni.

Mutta minunpa säälini ei ollutkaan vielä mennyt, enkä minä hellittänyt.

Minä pidin Marttaa ensi kerran sylissäni.

Olin onneni huipulla.

Minä nostin hänet maasta käsivarsilleni ja kannoin pihlajan alle, yhä suudellen hänen hiuksiansa. Ja hänen päänsä oli raukeana minun olkani nojassa, ja silmät olivat ummistuneet eikä hän pyrkinyt pois minun luotani. Eikä hän sanonut sanaakaan…

Voi onnen täydellisyyttä ja — lyhyyttä!

Kohta kun olin istuttanut hänet penkille pihlajan alle — mutta se pihlaja oli pyhä puu, sillä jo vanhempani ja heidän vanhempansa olivat sen alla istuneet, kun heillä oli elämän kysymyksistä häiritsemättä keskusteleminen — kohta, kun olin hänet siihen istuttanut, heräsi hän onnestamme valveille ja hiljaa, hellästi työnsi kädellään syleilystäni itsensä loitommaksi. Oikeuksiini vielä kerran päästäkseni minä rupesin tarkastamaan, oliko hän muka saanut päälakeensa jotakin vammaa, toivoen siten saavani tilaisuuden suudella häntä uudesta säälistä. Mutta hän älähti minun kosketuksestani, ja hänen kasvonsa vetäytyivät kivusta tuskaisesti kokoon.

— Niinkö pahasti olet todella satuttanut — sanoin minä ruveten, hänen mukanaan voivotellen, suutelemaan ainakin hänen käsiänsä.

Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä, sillä nyt hän löysi puheenaineen ja siten pääsi tilanteen herraksi.

— Ikävintä on — sanoi hän — että olen jo toisen kerran satuttanut näin kovasti ja "ettei kaksi kolmannetta mene".

Hän jo rupesi kaatamaan kahvia kuppiini; koko onneni oli kuin pois virutettu. Tuskin voiden salata harmiani minä sanoin:

— Tuo on taikauskoa.

— Sitä sananlaskua äiti aina käytti pienenä ollessani.

— Sittenkin se on pelkkää taikauskoa — minä vihoittelin.

Martta katsahti minuun niinkuin olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta ei sanonutkaan. Minä tiedustin häneltä, mitä se oli.

— Sitä vain — hän sanoi — että sinä sanot: sattumaa ei ole, mutta sittenhän sekin on vain taikauskoa se sinun "korkeampi johtosi".

Tämä odottamaton ongelma asetti minun vastattavakseni kysymyksen, oliko äskeinen tapaus pelkkä sattuma vai tarkoitusperäinen korkeammalta kannalta katsoen, toisin sanoen, se tahtoi panna koko minun uskoni vaa'alle, sillä minusta tuntui todella aivan uskomattomalta, että mikään korkeampi johto olisi toimittanut noin nolaavan ja kirvelevän iskun kaikkea hyvää tarkoittaneelle Martalleni.

Umpikuja, johon hän oli kysymyksellään minut ajanut, oli niin musertavasti kaikkea ulospääsyä vailla, että minä en osannut muuta kuin suuttua oikein perusteellisesti. Vastaukseni oli melkein huutamista.

— Ja sanonko minä sinulle, miksi sinä satutit itsesi, sanonko! Siksi, että on jo aika lakata tuosta alituisesta touhuamisestasi. Niinhän sinä menet kuin itse paholainen ajaisi sinua takaa. Ikäänkuin meillä ei olisi apulaisia nurkat täynnä, jotka kellarin rappusia juoksisivat! Orjakseniko minä olen sinut tänne tuonut!

Paremmaksi vakuudeksi, ja että Martta ei ennättäisi keksiä millä sanojani kumota, minä nousin ja rupesin lähtemään, vaikka kahvikuppinikin oli vasta puolillaan.

— Minne sinä menet? — kysyi Martta.

— Menen haihduttamaan mieltäni. Minua on jo kauan kiusannut tuo sinun touhuamisesi. Siinä on jotakin luonnotonta.

— Mutta minne?

Silloin minä keksin, minne olin muka menossa.

— Menen metsästämään — sanoin.

Martan silmissä välähti minulle tuttu elpymys.

Hän tiesi hyvin, että tämä "metsästäminen" merkitsi vain pilkkaan ampumista, osumistaidon harjoittelua, ja että se usein tapahtui vain revolverilla!

— Lassi — hän sanoi — jos minä mielestäsi touhuan liiaksi, niin ehkä olisi hyvä minunkin jollakin muulla tavalla haihduttaa mieltäni. Ota minut mukaan!

— Mutta mielelläni, rakas — sanoin minä ja tulin hänen luoksensa, vanhassa sovussa hänen silmiinsä hymyillen.

Menin valitsemaan metsästysaseita. Itselleni en kyllä välittänyt ottaa muuta kuin revolverin, mutta Martalle aioin antaa pienen, tarkan luodikkoni, joka oli minun hienoin aseeni.

Tultuani ullakkohuoneeseen, jossa metsästysvehkeitäni säilytin, huomasin hämmästyksekseni, että luodikkoa oli käytetty. Minä varmasti muistin, mihin kuntoon olin sen jättänyt, kun viimeksi sitä käytin. Kaikki lokerot olin pumpulilla ja vaseliinilla tukkinut. Se oli tapahtunut jo keväämpänä, sillä minä en käynyt "metsästämässä" koko kesänä kertaakaan.

Mutta vielä enemmän hämmästyin, kun huomasin, että myöskin revolveriani oli käytetty ja koko patruunavarastosta oli vain niukka kolmannes jäljellä.

Minä menin Martalle kertomaan.

— Ah, se on totta — sanoi hän — minä olen näet jo ennenkin koettanut haihduttaa mieltäni lystikseni ammuskelemalla metsissä. Mutta yhdessä sinun kanssasi olisi toista. Ethän ole suutuksissasi minulle?

— Kas, kun et minulle ole mitään virkkanut.

— Tottapa minä pelkäsin sinun suuttuvan…

Ja ominaisella kyvyllään hän pyyhkäisi asian päiväjärjestyksestä.

14.

Me ratsastimme hilpein mielin "metsästämään", tarkoituksena myöskin joutua talomme takamaille, jossa samalla aioin tarkastaa, miten paljon kesäinen kulovalkea oli tehnyt vahinkoa meidänkin metsillemme.

Koko tällä pitkällä matkalla oli hilpeytemme vain yhden kerran keskeytyä, kun Martta polun levetessä ratsasti rinnalleni ja otti puheeksi uudelleen tuonnoisen kysymyksen "sattumasta" ja "ei-sattumasta".

— Ihan turhaan suutuit — hän sanoi. — Minä olin juuri myöntämäisilläni sinun eduksesi, nimittäin, että se mikä toisesta voi näyttää sattumalta, voi toisen tunteissa tai ajatuksissa kyllä merkitä muutakin kuin vain sattumaa. Tarkoitan, ettei syrjäinen voi koskaan tietää, mitä tapaus merkitsee sille, jolle se on sattunut.

— Älä unohda, Martta, että läksimme liikkeelle mielemme haihduttamiseksi.

— No kiristä sitten ohjaksesi!

Näin sanoen hän räpäytti piiskallaan varsaani takapuoleen ja itse eteenpäin kumartuen kiihoitti ratsunsa lentoon.

— Ota kiinni! — hän huusi.

En minä saanut häntä tavoitetuksi, vaikka varsani teki parastaan. Hän oli aikoinaan käynyt ratsastuskoulun Helsingissä.

Näin me leikkien saavuimme pian perille.

Kulo oli kärventänyt suuren kivikkovuoren ja valkea saatu sammutetuksi vasta laaksoon, missä meidän metsää oli palanut vain hehtaarin verran.

Me tulimme paikalle syrjästä kiertäen ja näimme edessämme hävityksen kauhistuksen yht'aikaa kokonaisuudessaan. Taivasta vastaan kohosi lukemattomia alastomiksi palaneita, mustuneita honkain ja kuusten runkoja haraoksineen. Raakuva varislauma oli tulossa vuoren takaa meidän suuntaamme, ne raakuivat kuin viimeistä päivää ja niiden lento oli kuin tappelua.

— Katsopa tuota — sanoin minä nousematta vielä hevosen selästä — ne ajavat takaa korppia, joka on heidän joukkoonsa eksynyt.

— Mikä on erotus korpin ja variksen välillä? — kysyi Martta.

— Korppi on aivan musta — selitin minä — musta ja paljon suurempi, raatelevampi, se syö variksenkin munia. Näetkö, tuossa ne jo tulevat.

— Näen — sanoi Martta — tuo musta se on korppi.

Ja todella koko varislauma, taistelun tuoksinassa meitä pelkäämättä, suuntautui meitä kohden, lentääkseen ylitsemme ja jatkaen tappelua aivan päittemme kohdalla.

Kääntämättä katsettaan varislaumasta Martta kallistui syrjittäin minua kohden, ojennetuin käsin minulta jotakin tavoitellen.

— Anna tänne luodikko, anna, anna pian!

Minä selvitin aseen selästäni niinpian kuin taisin.

Saatuaan sen käsiinsä Martta ensin painoi piipunsuun päin maata, tuki olkaa vasten, sitten viuvahutti ilmaan ja laukaisi, niinkuin näytti, aivan tähtäämättä.

Koko varislauma, laukauksen pamahtaessa, siirrähti kuin komennuksesta hiukan ylemmäs tai syrjemmäs. Mutta korppi putosi kohtisuoraan maahan.

— Sinähän ammut kuin amatsooni — sanoin Martalle, joka rupesi avuttani laskeutumaan hevosen selästä.

Hän jätti hevosen minulle ja meni sille paikalle minne korppi oli pudonnut.

Minäkin laskeuduin alas ja hevosia puuhun sitoessani huusin:

— Totisesti en ole ennen nähnyt kuin erään tanskalaisen kennelmiehen pudottavan lintua sillä tavalla!

Tultuani Martan luo oudostutti minua hänen silmiensä kiihkoisa kiilto, kun hän katseli maassa makaavaa mustaa korppia, ja hänen sanaton totisuutensa.

Yht'äkkiä minä ymmärsin hänen mielentilansa.

Korppi oli hänelle Tauler.

Ja jokin syytös oli kohoovinaan minua vastaan tuosta mustasta linnusta, joka makasi kuolleena maassa.

Minäkin kävin kovin totiseksi. Vihdoin sanoin:

— Älä sure, Martta. Kunnes tämän syksyn yöt pimenevät, olen minäkin oppinut yhtä varmasti osumaan.

Taas näin Martan silmissä saman leimuavan tulen, jonka olin pannut merkille pihlajan alla. Hän tarttui minun käteeni ja nosti sen taas huulilleen, niinkuin Tähtitorninmäellä.

— Mutta oletko sinä ajatellut, Lassi, mihin onnettomuuteen minä jäisin, jos sinut vietäisiin murhasta elinajaksi vankeuteen?

Minä en todellakaan ollut vankeutta tullut ajatelleeksi, yhtä vähän kuin olisin sitä odottanut jonkin koiran ampumisesta. Nyt tulin pikakuvassa nähneeksi, miten minua viedään vankilaan ja miten Martta käsiänsä tuskasta väännellen, itseänsä minun onnettomuudestani syyttäen, jääpi turvattomana kohtaloansa itkemään.

— Johan sanoin sinulle, että aion tehdä sen pilkko pimeänä yönä, niin, että vain hän yksin koko maailmassa tietää kuolevansa minun kädestäni. Olkoon vain salamurha, hän ei ole parempaa ansainnut.

— Lassi, ajattele toki, että sinä olet yleisesti tunnettu hänen verivihollisekseen. Koko kaupunki tiesi, että sinä olit koettanut vaatia häntä kaksintaisteluun. Kaikki epäilykset kohdistuisivat heti sinuun, sehän on päivän selvää.

Minä sanoin kovasti tuskastuneena:

— Mutta kuinka sinä Martta…! Ensin sinä ilmeisesti ilostut, kun näet, että minä todellakin tahdon tehdä tehtäväni, ja sitten esität näkökohtia todistaaksesi, että minun on ihan mahdoton sitä suorittaa!

Martta vastasi melkein aavemaisen totisesti:

— Minulle on pääasia, että sinä tahdot. Silloin tiedän, että sinä rakastat minua. Mutta että sinä et voi, se ei ole sinun vikasi.

* * * * *

Tarkastettuani metsän ja arvioituani vahingon me läksimme paluumatkalle sen enempää sillä kertaa ammuskelematta. Ja kuitenkin oli aikaa jo niin paljon kulunut, että aurinko oli mailleen menossa.

En ole ikinä muulloin nähnyt niin kaunista ja niin kaihoisaa päivänlaskua. Tyyni, ihana syysilta, taivaat purppuroissaan, viheriöissään, hehkuissaan. Mutta ei missään vähintäkään toivon virikettä, vähintäkään lupausta uuden huomenen valkenemisesta. Vain sammumista, pimenemistä, kuolemista. Kaihoisa, mutta aito päivänlasku. Siinä pitää ollakin toivottomuutta.

Ja niin minäkin ratsastin loistavan kuningattareni, Martan vieressä. Oi, kuinka ihanaa sanoa: hän on minun vaimoni! Ihanaa antaa hevostemme käydä rinnakkain, vain kyynärän verran toisistamme! — Mutta ei milloinkaan koskettaa häntä … ei milloinkaan odottaa tulevaisuutemme valkenemista. Kuinka toivotonta!

16.

Tämän takamailla käynnin jälkeen aloin olla lopullisesti selvillä siitä, ettei meidän yhtymisestämme mieheksi ja vaimoksi voi ikinä mitään tulla ennenkuin se oikea korppi todella on ammuttu. — Mutta tämä samainen retki avasi minulle myös täyden selvyyden siihen, etten voi sitä tehdä saattamatta Marttaa onnettomuuteen ja kärsimyksiin, sillä hän oli ollut enemmän kuin oikeassa siinä, että tekoa olisi mahdoton peittää.

Minä aloin vaivata päätäni kaikenlaisilla tuumilla ja suunnitteluilla, miten voisin järjestää asian niin, etteivät epäluulot kohdistuisi minuun. Ne muuttuivat yhä monimutkaisemmiksi. Ja varmasti väsyttäisin jokaisen lukijani, jos niistä rupeaisin näissä muistelmissa tiliä tekemään. Martan kanssa en tahtonut tässä asiassa enää neuvotella. Taisin edeltäpäin arvata, että hän heti tekee tyhjäksi salaamissuunnitelmani, niin tietoinen olin itsekin niiden heikkoudesta.

Lisäksi tapasin itseni yhä useammin hautomasta mielessäni sitäkin ajatusta, että sen, joka uskoo "korkeampaan johtoon", ei pitäisi ottaa asetta käteensä, vaan olisi hänen nöyrästi odottaminen, mihin tämä johto asiat kehittää. Tätä ajatusta pelkäsin ja koetin karkoittaa, mutta se tuli itsestään esille, kun vain hetkeksikin jossakin toimessani pysähdyin.

Minä siis aloin välttää kaikkea toimissani pysähtymistä. Ja niin kävi, että omaksi ihmeekseni muutuin toimissani aivan kuin toiseksi ihmiseksi. Laiskanpulskeasta, vähän saamattomasta hidastelijasta minä tulin ahkerimmaksi ahertajaksi. Työn pienimpiin yksityiskohtiin vajoutuminen tuli intohimokseni.

Samalla muutuin vähän kärsimättömäksi Marttaa kohtaan. Olisinko sellaista voinut koskaan itsestäni uskoa! Mutta varmaankin Martan näkeminen väkisinkin herätti tuon ajatuksen, jota pakenin. Minä tahdoin oleskella vain työmiesteni parissa, suunnitella ja panna toimeen yhä uusia talousyrityksiä, sanalla sanoen uudistaa koko maanviljelysjärjestelmämme, karjataloutemme, rakentaa uuden navetan, vedennostomoottorit…

Martta katseli nyt vuorostaan minua ihmeekseen.

— Kuulepa Lassi — sanoi hän kerran, pysähdyttäen minut liivinnapista — mikä sinuun on tullut? Ethän suo enää hetken rauhaa itsellesi. Onko meillä todellakin niin kiireellisiä töitä?

Minä riuhtauduin irti, mutta palasin hermostuneena parin askeleen päästä takaisin, silmät ummessa ja syvään huokaisten.

— Mitä sinulla olikaan sanottavaa, Martta?

— Sitä vain — sanoi hän ja pisti tällä kertaa etusormensa liivintaskuuni — että olethan laihtunutkin ihan uskomattomasti — katsoisit itseäsi peiliin! Silmäsikin katsovat ihan hajalleen.

— Onko vielä muuta? — sanoin jälleen ummistaen silmäni.

Martta jatkoi koettelemustani, siitä ehkä tietämättä:

— Etkö todellakaan muista, kuinka itse olet moittinut minua, että touhuan turhaan, että "menen niinkuin paholainen ajaisi minua takaa." Nyt itse!

Minä sanoin luonnottomasti hillityllä äänellä:

— Viikon perästä saapuu agronomi ja monttööri apureineen. Meillä täytyy olla pohja-alus siksi valmiina … ah, mutta sinäkö näitä asioita ymmärtäisit!

— En ymmärrä, en ymmärrä, Lassi. Minä ymmärrän vain, että näin ei käy laatuun, sinä tapat itsesi. Tule Lassi, ratsastetaan taas pilkkaan ampumaan…

— Älä puhu siitä asiasta! — huusin minä ja läksin menemään. Muutaman askeleen päässä käännähdin ja sanoin vielä:

— Liiaksi jo muutenkin sitä asiaa ajattelen!

Ja läksin nopeasti toimiini.

Kun nyt tämä aivan aiheeton hermostuminen tuli vielä lisäpainoksi omalletunnolleni, hukuttauduin minä, siitä päästäkseni, vielä täydellisemmin töiden touhuun. Ei mikään saanut minua herättää muistamaan, että olin loukannut Marttaa ja että yhä enemmän horjuin siinä korpin ampumisasiassa.

Suloinen Marttani ei näyttänyt ollenkaan ottaneen pahakseen. Hän oli minulle ehkä entistäkin hellempi.

Päivää ennen sitä torstaita, jolloin kalliiden ammattimiesten oli saapuminen riihemme laitteita perinpohjin uudistamaan, Martta taas pysäytti minut. Hän sanoi aikovansa matkustaa huomenna kaupunkiin, päiväksi tai pariksi.

Tämä aie tuntui minusta jostakin syystä kovin häiritsevältä, koska se sattui juuri huomiseksi. Minä jälleen kiehahdin, mutta samassa muistaen edellisen hermostumiseni, minun onnistui hillitä mieleni ajoissa ja sanoin hyvin suvaitsevasti:

— Etkö voisi lykätä ensi viikkoon?

— Olen päättänyt ja jo järjestänyt niin, että minua odotetaan, minun täytyy lähteä huomenna.

— Niinkuin tahdot — sanoin minä, ja lisäsin nöyrästi: — Ajattelin vain — kun sinulla on semmoinen yksinäisyydenkammo erittäinkin matkalla ollessasi — miksi valitsit juuri huomisen, jolloin minun on mahdoton lähteä kanssasi, ihan mahdoton, uskothan?

— Uskon, uskon — sanoi Martta naurahtaen. — No nyt saat mennä toimiisi, ja anteeksi, että olen sinua pidättänyt.

Kun sitten illalla tulin pilkkosen pimeässä kotiin ja rasvaisen työn jälkeen olin tyystin pessyt ja puhdistanut itseni, aioin mennä kohta maata, ollakseni aamulla varhain työssä ennenkuin montteeraus alkaa. Luulin Martan jo menneen ylös, koska en ruokasalistakaan ollut kuullut hänen liikkuvan alhaalla.

Mutta juuri, kun olin heittämäisilläni takin yltäni, kuulin vierashuoneesta pianonsoittoa ja menin sinne.

Martta sanoi:

— Aioin soitella sinulle, mutta en tullut ajatelleeksi, että sinähän saatat olla hyvin väsyksissä työsi jälkeen…

Minä pyysin soittamaan ja istuuduin sohvaan.

Ikävä, että minä vain rakastan soitantoa, mutta en pysty ollenkaan sitä arvostelemaan. Minusta Martta soitti suorastaan virtuosimaisesti. Ja minusta näytti päälliseksi, että hän vähän niinkuin tahtoi minulle osoittaa, miten paljon hän oli minun tähteni harjoitellut. Epäilin vain, että hän aikoo ruveta useinkin minua näin "lepuuttelemaan" eli että se oli vain veruke minun pidättämisekseni touhuilemisesta.

Soiteltuaan paljon eri säveltäjiltä, joukossa vaikeitakin, Rahmaninovin kappaleita, hän kääntyi puoleeni, ja kun minä en osannut arvosteluksi sanoa muuta kuin aivan yleisiä kehumisia, sanoi hän:

— Olen löytänyt ihmeen kauniin laulun — ehkä tahtoisit mieluummin kuulla sen kuin soittoa?

Ja hän rupesi laulamaan Jaakko Tuurin laulua, itse säestäen:

"Ole luonani silloin, rakkain, Kun viime hetkeni lyö, Kun elämä kerran jättää, Ja joutuu pitkä yö. Minä tahdon katsoa silmiis sun Ja kaikki unhottaa Mitä kahden kärsiä saimme…"

Hän ei voinut jatkaa liikutuksen tähden, sen huomasin selvään, mutta tunteensa salatakseen hän sanoi:

— Ah, ei se ole mitään — ja pani nuotit pois. Sitten hän nousi pianon äärestä ja tullen minun luokseni ojensi minulle molemmat kätensä sanoen:

— Sinua nukuttaa, rakas Lassi — kuinka en sitä arvannut, niin pitkän päivätyön jälkeen! Mutta kuulepa, sinä varmaan nouset niin varhain, etten sinua näe ennen menoasi. Luulen kuitenkin, että ennätän juoda päiväkahvin kanssasi, ennenkuin juna lähtee, jos vain tulet ajoissa, tulethan?

Me erosimme parhaassa ystävyydessä, kukin puolellemme, vieläpä hän salli minun suudella itseänsä otsaan ennen eroa, ja suuteli itse taas minun sormiani. Muuten en huomannut mitään erinomaista hyvästelyssämme.

* * * * *

Seuraavana päivänä — se oli nyt se tärkeä torstai — juuri ennen päiväkahvin aikaa, kun olin monttöörin valvonnan alla asettamassa sähkömittaria sille kuuluvaan komeroon ja kiinnitin vaikeaa ruuvia, minulle juostiin kiireesti sanomaan, että Martta oli taas satuttanut päälakensa kellarinoveen ja oli pyörtynyt.

Minä viskasin kaikki kapineet käsistäni ja juoksin kotiin.

Martta makasi selällään kellarin sementtilattialla. Päälaessa oli hänellä hiuksiin hyytynyt veriläikkä, siis hän oli todella ensin satuttanut päänsä oveen ja arvatenkin pyörtyneenä kaatunut taaksepäin alas rappusia. Saviastia oli särkyneenä hänen vieressään. Kaiketi hän oli kiireissään kantanut sitä ylös kellarista, kuoriakseen kerman keittiössä. Maito oli läiskähtänyt hänen vaatteilleen ja osa tehnyt suoria valkoisia virtoja pitkin kostean sementtilattian sileätä pintaa.

Mutta mitä minä puhun maidosta ja sen valkeista viiruista, kun minun kuitenkin täytyy sanoa pääasia, että Martan pääkallo oli mennyt halki ja hän oli heittänyt henkensä.

Miten Martta nostettiin maasta, miten hänet kannettiin kellarista ja tuotiin ylös asuntoomme, siitä en muista mitään. Varmaankin minä kohta jouduin paikalle rientäneiden henkilöiden huostaan. Lienen osoittanut mielenhäiriön merkkejä. Sanovat minun jättäneen Martan sikseen ja ryhtyneen sormin yhdistelemään noita maitoviiruja, niinkuin lapset tekevät kevätvesille.

17.

Tulla tajuihini ja muistaa aloin oikeastaan vasta hautajaisista alkaen.

Muistan seisoneeni lääkärin ja sairaanhoitajattaren välissä, ja vielä, että muut hautajaisvieraat ikäänkuin välttivät minuun päin katsomista, arvatenkin hienotunteisuudesta.

Oliko minulla ollut raivokohtauksia, en ole koskaan voinut syrjäisiltä saada oikein selville; ihmiset huolellisesti karttoivat sellaisista minun kanssani puhumista. Mutta itse muistan, että minua kerran pideltiin kiinni. Oli oikein paljon hätääntyneitä henkilöitä pitelemässä. Muistan myöskin, että minua oli raivostuttanut se, kun en saanut heitä mitenkään ymmärtämään, mikä minua raivostutti. He luulivat, että kaikki on selvitetty, kunhan minut vain saadaan kylpyyn. Ja minä siis taistelin hengen uhalla heitä vastaan.

Vieläpä muistan mikä se minua todellisuudessa niin raivostutti. Se on niin hirveätä, että nyt vielä vuosien kuluttua en tahdo voida sitä paperille kirjoittaa.

Minä raivosin kohtaloa vastaan, minä kirosin oman uskoni ja kaiken — "korkeamman johdon" (ollakseni nyt tässä suurta nimeä turhaanlausumatta). Minusta oli suorastaan raa'an innoittavaa kohtalon puolelta, että se oli näin julmasti rangaissut Martta raukkaa vain siksi, että hän oli liiaksi touhunnut, tai oikeastaan sangen pikkumaisesti siitä, ettei hän ollut ensimmäistä ja toista varoitusta totellut. Kun minä muistin Martan omat sanat "ei kaksi kolmannetta mene", otti minut raivo. Minä aloin viskellä huonekaluja ja voimieni takaa iskeä kepillä joitakin esineitä, jotka kaikki minun mielestäni edustivat korkeampaa johtoa.

Kuinka kauan tätä tilaa oli kestänyt ja mitä minä yleensä suorittelin Martan kuoleman ja hänen hautajaistensa välisenä aikana, en ollenkaan muista.

Kaikissa tapauksissa olin nyt tuotu kesytettynä juhlalliseen tilaisuuteen. Näin Martan makaavan arkussa, ja ymmärsin, ettei tässä saanut muuta kuin siivosti seistä paikallaan. Näin myös papin ja tunsin Martan vanhemmat, mutta en vain muistanut, olinko ja milloin olin heitä tervehtinyt, näin emännöitsijän ja muun väen, ja kaikki painoivat silmänsä maahan kohta, kun heitä katselin. Sairaanhoitajatar tuon tuostakin taputteli minua käsivarteen, hyväellen ja tyynnytellen niinkuin lasta.

Sitten, ennen arkunkannen kiinniruuvaamista, minut johdettiin lääkärin ja hoitajattaren välissä aivan Martan ääreen.

Tässä minä olin vähän nolona, kun en tiennyt, mitä minua oikeastaan vaadittiin tekemään. Ajattelin, että minun olisi ehkä pitänyt antaa Martalle jäähyväissuudelma. Otsalleko vai suulle he tahtovat minun sen tekevän? En ollut koskaan suudellut Marttaa suulle, ja otsalle olin suudellut viimeksi, tietäen, että hän itse sitä tahtoo — olihan se tapahtunut vain neljä päivää sitten. Nyt en tiennyt, tahtooko hän. Ja huolimatta hoitajattareni kuiskaamasta kehoituksesta suudelma jäi antamatta.

Silloin vasta huomasin Martan hymyilevän.

Varmasti hän sillä tahtoi osoittaa kiitollisuutensa sen johdosta, että minä olin koko yhdessäolomme aikana näissä asioissa niin ehdottomasti noudattanut vain hänen tahtoansa.

Nyt näin myös kuinka ihana Martta oli valkoisissaan. Joku oli pannut pienen hienolehtisen lehvän hänen kiharoittensa päälle posken viereen. Siitä, ettei hän pyyhkäissyt sitä pois, minä lopullisesti ymmärsin, että hän oli kuollut.

Käteni alkoivat nousta kasvoilleni. Minä tahdoin salautua ihmisten katseilta, sillä itkun puistatus hytkytti minua ja silmistäni vuoti vesi, mutta minä en tiennyt, oliko sopivaa tässä tilaisuudessa ääneen valittaa.

Silloin kuulin lääkärin sanovan papille:

— Nyt on kriisi ohitse, hän on paraneva.

Ja pappi ojensi lääkärille kätensä, niinkuin onnea toivottaen.

Arkku suljettiin.

18.

Mutta ei tarvitse luulla, että vain minä yksin olin napissut kohtalon julmuutta vastaan.

Sanoivat, että lääkäri kutsuttuna heti tapaturman jälkeen oli purskahtanut itkuun Martan nähtyänsä ja sanonut kaikkien kuullen: "Tuo on julmaa ivaa ihmiselämästä!"

Talossa ei väen kesken paljon muusta puhuttukaan kuin onnettomuudesta, joka oli kesken katkaissut noin nuoren elämän. Pienimmätkin olivat haarniskassa kohtaloa vastaan (hekin vain välttäen sopivamman nimen turhaanlausumista).

Yli maan mainittiin sanomalehdissä tästä järkyttävästä tapauksesta, ja useissa oli sangen rohkeita mietelmiä elämän järjettömyydestä.

Itse pappikin hautauspuheessaan, vaikka tietysti mainitsi Herran teitten tutkimattomuudesta, ei malttanut olla antautumatta arvostelemaan asiaa "inhimilliseltä kannalta katsoen", jolloin hän, kuvattuaan elävin, liikutuksesta väräjävin sanoin tämän nuoren emännän ahkeraa toimeliaisuutta, ylevän hienoa suhtautumista kaikkiin alaisiinsa, jalostavaa vaikutusta koko seudun harrastuksiin, hellää huolenpitoa avuntarvitsijoista, ja vihdoin ihanteellista, mieltä ylentävää suhdetta aviomieheensä, sanoi, itsekin äärimmilleen järkytettynä, että meidän täytyy seistä hämmästyneinä tämän ankaran kohtaloniskun edessä.

Sellainen koko ympäristöni yhtyminen minun kapinallisiin tunteisiini auttoi paljon tervehtymistäni, minä rupesin vähin puhelemaan heidän kanssaan, ja pian hoitajattareni katsoi voivansa jättää minut yksikseni päiväksi tai pariksi, sitten jo viikoksi. Lääkäri lakkasi kirjoittelemasta apteekkimääräyksiä ja kävi vain harvakseltaan katsomassa.

Minä käyskentelin jo vapaasti kaikissa huoneissa ja nousin joka päivä Martan huoneeseen ullakolle, siellä tuntikausia katsellen ikkunasta, miltä maailma oli Martasta voinut näyttää eri säinä.

Olin antanut ankaran käskyn, ettei Martan huoneessa saanut mitään liikuttaa, vaan kaikki oli jäävä juuri semmoiseksi kuin hän lähtömatkalle valmistuessaan oli jättänyt. Erittäinkin oli huonetta siivottaessa tai vain tomua pyyhittäessä varottava, että pieninkin paperilippu nostettiin takaisin sen entiselle paikalle ja huoneen pieni epäjärjestys tarkalleen säilytettiin.

Niinpä ei matkalaukkua, jonka Martta oli valmiiksi pakannut ja lukinnut, saanut viedä huoneesta tai edes siirtää siitä vähän vinosta asemasta, johon se oli seinän viereen jäänyt. Vielä vähemmän sai koskea siihen pieneen helmitettyyn käsilaukkuun, joka oli pantu riippumaan matkalaukun yläpuolelle naulaan.

Hänen kirjoituspöytänsä asiat minä hoidin henkilökohtaisesti itse. Siihen ei saanut kukaan muu kajota. Minä pyyhin itse tomunkin, ja samaan aikaan kuin emännöitsijä tuli siivoomaan minä olin säännöllisesti jo siellä, valvomassa, että tahtoni tuli tarkalleen noudatetuksi. Kun emännöitsijä oli tehtävänsä tehnyt ja lähtenyt, ryhdyin minä pyyhkimään tomua pöydältä, jos semmoista siinä huomasin. Kynäin piti olla sikin sokin ja kokoonmykertyneen paperilapun juuri siinä paikassa, mihin se oli Martan rutistavasta kädestä pöydälle pudonnut.

Lukittuun pöytälaatikkoon, vaikka avain oli reiässä, en katsonut, pitäen pyhänä hänen mahdollisien salaisuuksiensa säilymistä salaisuuksina. Myöskin käsi- ja matkalaukku olivat lukitut, ja niiden avaimia minä tosin en nähnyt missään, mutta en liioin hakenutkaan.

Mutta eräänä aamuna toivat valvotun yön kiihtyneet tunteet minut Martan huoneeseen.

Vaikka olin tottunut siihen, että yöllinen ajatusten kiihtymys minulla aina osoittautuu perusteettomaksi ja aamunvalossa haihtuu, en tällä kertaa voinut saada sydänalaani vapaaksi kaikesta, minkä yö oli sinne jättänyt.

Minua oli alkanut vaivata kysymys, minkätähden Martta oli valinnut lähtöpäiväkseen juuri sen päivän, jona tiesi minun olevan mahdotonta tehdä hänelle matkaseuraa. Sillä jo viikkoa ennen hän oli tiennyt, että torstaina meille tulee monttööri ja agronomi ja me alamme asettaa uutta puimakonetta paikoilleen ja remmiä vaihtopyöriin ja avaamme sähkövirran voimalaitteeseen.

Tämä kysymys oli yöllä vähitellen muuttunut yhä kantavammaksi. Kiihtymykseni oli kasvamistaan kasvanut, niin että aamupuoleen yötä jumalaties mitä pöyristyttäviä epäluuloja riehui runneltuneessa mielessäni.

Tuo kaikki tietysti haihtui nytkin aamun kirkkaudessa, kun pukeuduin ja peseydyin. Mutta jotta pääsisin kaikesta kiihtymyksestäni ihan selväksi, päätin mennä viettämään hartaushetken rakkaaseen Martan huoneeseen, ikäänkuin pyytääkseni häneltäkin anteeksi yölliset ajatukseni.

Omituista, että huoneeseen tultuani heti rupesin sittenkin katselemaan, minne nuo matka- ja käsilaukun avaimet olivat saattaneet joutua. Jos hän on tahtonut pitää laukut visusti lukittuina, ajattelin, ovat avaimet ehkä siinä kukkarossa, jonka otimme hänen kuolinpukunsa taskusta ja jonka minä olin sulkenut hänen pieneen seinäkätköönsä. Se puku oli hänen matkapukunsa.

Siellä ne olivatkin.

Minä avasin matkalaukun. Rupesin ottamaan erilleen ja hajoittamaan lattialle siellä olevia esineitä, aivan kuin olisin hakenut jotakin, itsekään tietämättä mitä.

Laukussa ei ollut mitään huomiota herättävää. Vähän vain ihmettelin, miksi hän oli sinne koonnut esineitä, joita ei hän olisi suinkaan tarvinnut tuota suunniteltua päivän tai parin matkaa varten vanhempiensa luo. Niinpä oli siellä hänen pieni, kultasivuinen evankelionsa, jonka minä olin kerran hänelle lahjoittanut.

Pantuani esineet takaisin samaan järjestykseen kuin ne olivat olleet ja lukittuani matkalaukun, avasin käsilaukun — arvatenkin tiedottomasti etsien mahdollisia lisäselvityksiä matkan oikeaan tarkoitukseen.

Käsilaukussa oli jokin esine, joka oli nenäliinoihin käärittynä. Vedin sen esille. Se oli minun revolverini.

Miksi ihmeessä hän on tarvinnut revolveria matkaansa? — ajattelin, ja samassa kylmä väristys juoksi pitkin selkääni.

Siinä tilaisuudessa vasta tunsin, kuinka heikoksi olin sairauteni aikana käynyt. En voinut seistä, ja pääni ja koko ruumiini tutisi niinkuin halvaantuneella.

Martta, minun Marttani! Sinä pelkäämätön, sinä voimakas, sinä suuri ihminen!

Seuraavassa hetkessä minua jo runteli syvä häpeäntunto, kun en ollut tehnyt sitä tekoa, johon Martta nyt ilmeisesti oli valmistunut. Ajatukseni olivat todella mennä sekaisin. Minä unohdin, että hän oli kuollut, ja aioin rientää kaupunkiin, ennättääkseni sinne ennen häntä. Sitten muistin. Sitten taas unohdin.

"Hän on varmaan tehnyt itsemurhan, ammuttuansa Taulerin, koska hän viipyy niin kauan matkalla" — ajattelin — "mahdotonta on, ettei hän olisi ennen lähtöänsä jättänyt minulle mitään hyvästelykirjettä!"

Ja nyt aloin hakea kirjettä kaikkialta, kirjahyllyltä, uuninraosta, seinille ripustettujen valokuvien takaa … mutta vasta viimeiseksi muistin, että pöytälaatikko oli minulta jäänyt katsomatta. Minä tempasin sen auki semmoista vauhtia, että se tuli kokonaan ulos ja sen sisältö — lukemattomat kirjeet ja pikku paperit — putosivat sekaisin ja ylösalasin permannolle.

Nyt minä päättelin, etten löydä mitään, ellen ensin rauhoitu. Istuin tuolille ja aloin pyyhkiä hiestynyttä otsaani ja niskaani kauluksen alta. Joku toinen oli samalla kertaa myöskin sanovinaan: "rauhoitu, rauhoitu, Lassi", aivan niinkuin Martta olisi sanonut, jos olisi nähnyt tilani. Siinä minulle taas selvisi, että Martta oli kuollut ja ettei minulla voinut enää ikinä olla mitään kiirettä häntä koskevissa asioissa. Panin tyhjän laatikon sijoilleen pöytään ja rupesin hiljalleen noukkimaan kirjeitä lattialta, asettaen niitä kauniiseen järjestykseen ja tuntikausia niitä lukien.

Mikä naisellinen kokoelma muistoja miltei lapsuudesta asti, koulutyttöjen välistä haaveilua, rakkaustarinoita, myöskin vanhempien kirjeitä, matkakuvauksia ulkomailta! Martan koko elämä kulki ohitseni, milloin ruusunhohteisena, läikkyelevänä, milloin hetkeksi pilveentyvänä, murehtien, aivotellen. Ja niin kiihtyneenä kuin olinkin löytämään sitä, mitä hain, en voinut olla joskus vajoamatta hänen pienen päiväkirjansa muistelmiin ja niihin kokonaan unohtumatta. Erään päiväyksen kohdalla oli lyhyesti:

"Tähtitorninvuorella tunnustanut Lassille kaiken."

Minä suutelin tätä kirjeen kohtaa.

Lukemistani luin, ja päivä kului puoleen, ennenkuin kaikki paperit ja kirjeet alkoivat olla laatikossa.

Viimeisenä lattialla oli se kirje, joka alkujaan oli kai ollut laatikossa päällimmäisenä, sillä olihan sisällys pudonnut ylösalaisin.

Se kirje oli kuoreen suljettu ja Martan käsialalla osoitettu — minulle.

Itselleni hokien: ole rauhallinen, ole rauhallinen! minä vapisevin käsin avasin kirjeen.

19.

Kirje oli näin kuuluva:

Lassi rakas, rakas, rakas! Olen lähdössä surmaamaan sen oikean mustan korpin ja toivon, etten ole osuva huonommin kuin takamailla.

Mutta eihän mistään voi olla ehdottoman varma. Ja siltä varalta, etten osuisi, tai ase ei tekisi tehtäväänsä, tai että joutuisin kiinni ja minut ainiaaksi erotettaisiin sinusta, kirjoitan sinulle tämän hyvästelykirjeen.

Oi, ettei sinun silmiesi tarvitsisi ikinä lukea näitä rivejä, vaan minä työn tehtyäni saisin palata luoksesi ja hävittää ne! Olen hiuksen tarkkaan punninnut kaikki mahdollisuudet ja keinot, joilla peitän jälkeni; olenhan jo yli vuoden itsekseni suunnitellut ja valmistanut tekoani. Olen nyt kirjoittanut hänelle tämmöisen kirjeen: Anton! … tai ehkä on parempi, että jäljennän sen aivan semmoisena kuin se oli. Näin se oli:

"Anton,

Kun saat tämän kirjeen, olen minä jo kaupungissa. Uhkaukseesi, että jollen sinun kirjelappuihisi vastaa, niin olen jonakin yönä kuuleva sinun merkkivihellyksesi meidän omasta puistostamme, vastaan, että olen päättänyt antautua. Sinun tulosi näille seuduille on mahdottomuus. Etkö ollenkaan pelkää tulla ammutuksi! Minä tulen itse sinun luoksesi.

Älä hae minua vanhempieni luota, vaan kohdatkaamme siellä, missä viimeksikin. Jos olet sen paikan unohtanut, niin sanon, että se oli "kallioilla". Tule sinne kello 9 aikaan illalla samana päivänä kuin saat tämän kirjeen.

Herran nimessä polta tämä kirje, että rikoksemme jäljet häviäisivät maan pinnalta, tai tuo se mukanasi ja palauta minulle.

M."

Niinkuin tästä näet, uhkasi hän ilmestyä yöllä ikkunani alle. Ja nyt tällä mahdollisella eromme hetkellä, Lassi, minun täytyy tehdä sinulle kaikkein vaikein tunnustus. Minun sydämessäni ei ollut vain pelkoa ja vavistusta sinä kuutamoisena yönä, jona todella pelkäsin kuulevani hänen vihellyksensä, vaan minä yht'aikaa myöskin tunsin sitä samaa, mistä kerroin sinulle Tähtitorninvuorella, minä melkein odotin häntä. Lassi, Lassi, Lassi, anna minulle viimeisen kerran anteeksi! Itse olin siitä niin kauhuissani, että silloinhan juuri teinkin peruuttamattoman päätökseni, jota nyt vihdoin lähden toteuttamaan.

Ymmärrätkö nyt, mikä kauhea peikko tuo mies on elämässäni ollut, ja että minä olen vain hädissäni varjellut itseäni, kun olen hänet tappanut.

Jospa vain onnistuisin ja sinun ei ikinä tarvitsisi tätä kirjettä nähdä! Sillä tieto, että tuota miestä ei ole enää maan pinnalla ja että minä olen hänet pois pyyhkäissyt, on tekevä minut toiseksi ihmiseksi, se on antava minulle tunnon, että kelpaan sinun vaimoksesi. Ah, Lassi, tuskin voin käsittää niin suuren onnen autuutta. Sinua minä rakastan ja olen aina rakastanut, sinua ainoata, iäti, iäti!

Martta.

20.

ENSIMMÄINEN UNENI.

Martta oli siis minua rakastanut! Martta, jota ei enää ole, oli haaveksinut luokseni palaamista! Hän oli tahtonut olla minun vaimoni, hän, jota ei enää ole! Hän, jota ei enää ole, oli pitänyt vaimonani olemista yli ymmärryksen käyvänä onnen autuutena!

Voi kohtalon halpaa leikkiä!

Veri jyskytti ohimosuonissani.

Eivät ohimoni jyskyneet niin siitä surusta, että olin menettänyt suurimman onnen, mitä aivoni ja sydämeni osasivat käsittää, vaan uudestaan nousevasta raivosta kohtaloa vastaan, joka oli vaatinut uhrikseen Martan hengen.

Siihen määrään tällä hetkellä itsekin pelkäsin tulevani uudestaan hulluksi, että nopeasti kätkin poveeni Martan kirjeen, jottei se joutuisi ihmisten nähtäväksi.

Minä olisin tahtonut huutaa kiroukseni kaikkea olevaista vastaan, mutta henkeäni salpasi niin, että kaikki voimani menivät vain raskaaseen huohottamiseen.

Rangaista häntä kuolemalla tämän hänen aikomansa teon johdosta oli mielestäni vielä pikkumaisempaa kuin sallia hänen kolahuttaa päänsä, ettei hän muka liikaa touhuaisi! Kumpikin oli arvotonta menettelyä, edellinen alhaista. Senpä vuoksi mitään ylintä olentoa ei ole olemassa, vaan kaikki on jätetty raa'an sattuman varaan! Meitä ihmisiä pilkataan! Mutta minun Marttaani ei saa pilkata, ei saa!

— Martta! Martta! — minä huusin niin, että ullakossa ja koko talossa kajahti. Kapinoiden kaikkeutta vastaan minä tahdoin huudollani väkisin herättää hänet henkiin. Itse vain lyyhistyin läjään tuolille. Sitten muistin, miten Delia oli kertonut Martan isän kolhineen päätänsä puunrunkoa vastaan tuskistaan päästäkseen, kun luuli tyttönsä hukkuneen. Ja kohta minäkin rupesin lyömään päätäni seinään suuren tuskani lievikkeeksi tai myöskin päästäkseni erilleni koko elämästä, jossa ei Marttaa ollut.

Raivoavista huudoistani ihmiset juoksivat ullakolle ja löysivät minut Martan huoneesta puoli kuolleena.

Taas lääkärit, taas sairaanhoitajattaret! Näitä oli aluksi kaksi, jotta olisivat tulleet toimeen kohtausten aikana.

Mutta kohtausten väliaikoina minä olin ainakin omasta mielestäni täysin selvä, vaikkakin kokonaan haluton elämän jatkamiseen.

Olin valvonut silmiä ummistamatta kaksi viikkoa. Silloin lääkäri pudisti päätänsä ja määräsi minulle paljon voimakkaampia unirohtoja kuin entiset.

Ehkä nämä unilääkkeet ne auttoivatkin minua tervehtymään, joskin kaiketi aivan toisella tavalla kuin lääkärini oli kuvitellut. Aloin saada silmiini unenhorrosta, ensin vain lyhyiksi hetkiksi, mutta sittemmin pitemmiksikin. Nämä unihetket olivat minulle ääretöntä kidutusta, sillä ne olivat mitä hirveimpiä painajaisia.

Unista oli kolme muita merkillisempää.

Ja kun minä ainakin itse pidän niitä tervehtymiseni pääaiheuttajina, mutta erittäinkin, koska Martta oli niissä kaikissa mukana, en ehkä väsytä muistelmieni lukijaa, jos vielä kerron nuo merkilliset unetkin.

* * * * *

Uneksin, että Martta tuli luokseni. Hän tuli valkoisissaan — ei niinkuin vainaja, vaan niinkuin morsian. Eikä tullut niinkuin haamu, vaikka tosin seinän estämättä hänen sisäänliitelyänsä, vaan niinkuin riemukkaan viestin tuoja, onnen hymy huulilla.

Hän palasi kaupungista.

Hänen kätensä olivat ojennetut minua kohti.

— Nyt se on tehty — sanoi Marttani onnensa säteilyssä — nyt sitä miestä ei ole enää maan pinnalla.

Minä kavahdin vuoteeltani. Suunnaton pelko valloitti minut hänen tähtensä, mutta ettei hänkin säikähtäisi, sanoin minä miehekkäät sanat:

— Kohtalon arpa on langennut! Olkoon siis niin!

Silloin hän sulki minut syliinsä ja itki onnesta. Mutta kamala aavistus ei jättänyt minua.

— Miksi vapiset? — kysyi Martta yhä hymyillen.

Minä sanoin, että pelkään asian tulevan ilmi. Mutta nauraen hän peitti minut suudelmilla ja kertoi, mihin kaikkiin mahdollisiin salaamiskeinoihin hän oli ryhtynyt. Kertoipa ripotelleensa vierasmaalaista rahaakin sinne kallioille, jotta Taulerin luultaisiin seurustelleen jonkun ulkomaalaisen naisen kanssa.

Vihdoin hän sai minutkin uskomaan, ettei mitään ilmitulemisen vaaraa ollut olemassa, vaan minä todella saisin hänet varjelluksi loukkaamattomana, ja suuri, pyörryttävän suuri onni alkoi valua minunkin sieluuni.

Erottumatta toisistamme hetkeksikään me olimme aina yhdessä, ja kävellessäkin oli meillä poski vasten poskea ja käsi toisen vyötäisillä. Me olimme kuin yhteenkasvettuneet, "niinkuin joskus kaksoiset", kuten Martta oli kerran tahtonut.

Näin yhdessä me olimme myöskin katselemassa ulkona kaikkia paikkoja. Meidän piti saada nähdä uudelleen talomme kolkat, sen polut, sen pihlajat, sen nurmet, sen kivet … sillä uuden onnemme valossa emme olleet vielä mitään nähneet, vaan kaikki oli meille uutta kuin paratiisissa, sielumme iloitsi ja riemuitsi.

Väkeämme emme nähneet paljon. He supattelivat nurkkien takana. Ja kun minä huusin: Heikki hoi! niin hän vetäytyi kiireesti aitan taa ja joku toinen näyttäytyi hänen sijaansa. Minä huusin toista. Kävi samalla tavalla. Ei kukaan tullut huutoihini. Kaikilla heillä oli puhumista vain toisilleen.

Minä kysyin Martalta, ymmärsikö hän, miksi he noin supattelivat. Martta oli käynyt totiseksi sinä hetkenä kun minä tätä häneltä kysyin. Mutta vastatessaan hän nauroi ja sanoi:

— No, etkö sitä huomaa? He tietysti paheksivat, että me kävelemme näin sylityksin, vaikka emme ole vielä julkaisseet kihlaustamme.

Nyt minäkin nauroin ja sanoin: tietysti se tapahtuu siksi! Meidän on julkaistava ensi tilassa.

Me kävelimme edemmäksi pihan alueelta. Siellä oli metsiköissä ja pensaikoissa toisen kylän ihmisiä, jopa vallan vieraitakin. Ja kaikki supattelivat ja välttelivät joutumasta suoraan näkyviimme.

Vaikka me tiesimme syyn heidän naurettavaan käyttäytymiseensä, pidimme vihdoin kuitenkin parhaimpana siirtyä sisälle kävelemään.

Ah, kuinka täällä sisällä oli rauhallista ja hyvä kuljeskella erottumattomina yhdessä! Ei kukaan katsonut meihin, me olimme kotonamme, turvalinnassamme, onnemme autuaassa pesässä. Kaikki oli täälläkin yhtä uutta meille. Käydessämme edestakaisin suuressa vierashuoneessamme, jota olisi voinut sanoa myöskin saliksi, me taoimme innokkaasti tämän rakkaan kotimme tulevaisuutta, päättelimme, miten huonekalut olisi siirrettävä vähän toiseen järjestykseen ja mitä uusia olisi hankittava… Lopuksi me puhelimme enää vain siksi, että meillä olisi aihetta yhä edelleen kävellä näin vieretysten, poski vasten poskea. Martta tuntui oikein niinkuin pelkäävän lopettaa puhetta, ikäänkuin meidän siinä tapauksessa olisi ollut välttämätön pakko hellittää armastava otteemme.

Minä kysyin häneltä, minkä vuoksi hänen ruumiinsa tuntui ikäänkuin vavahtavan joka kerta, kun kuljimme keskimmäisen ikkunan ohitse? Mutta hän kysyi, mitä miehiä ne olivat, jotka siitä ikkunasta nähden seisoivat meidän koivikkotiemme suulla. Ja hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin valkaistu palttina.

Ja kun me taas edestakaisin käydessämme tulimme sen ikkunan kohdalle, näin minä kahden poliisin seisovan meidän koivikkotiemme suulla, niinkuin Martta oli sanonut. Kolme muuta miestä oli heidän kanssansa, joilla ei ollut hopeanappeja eikä kiiltovyötä, vaan ainoastaan virkamerkki lakissa. Ja heidän ympärillensä oli kokoontunut kansaa, jolta he kyselivät, ja he merkitsivät kirjoihinsa, mitä heille vastattiin. Mutta Martalle minä sanoin:

— Ole turvassa, rakas vaimoni, eivät he tänne tule, sillä ne ovat vain kruununmiehiä, jotka ovat tulleet alustalaistemme veromaksuja ryöstämään.

Minä johdatin Martan ylisille ja vein hänet huoneeseensa, josta pihaa ei näkynyt ikkunoihin, ja me suljimme oven jälkeemme. Kun me kotvan aikaa olimme seisoneet sylityksin niinkuin paeten ja piiloutuen toisiimme kaikesta, mikä tuleva oli, lähensi Martta jääkylmät huulensa minun korvaani ja kuiskasi:

— Jos ne ovat ulosottomiehiä, miksi he koputtavat ovellemme?

— En minä kuule heidän koputtavan.

Vähän ajan perästä sanoi Martta:

— Etkö nytkään kuule?

Nyt minä kuulin, sillä he koputtivat lujasti, niin että ikkunalasit hiljaa kilisivät.

Minä käskin Martan jäädä huoneeseensa ja rupesin itse lähtemään alas. Mutta Martta sanoi:

— Hyvästi, Lassi!

Minä sanoin: — en minä pois lähde, vaan toimitan asian ja palaan jälleen luoksesi. Mutta Martta levitti molemmat kätensä syleilläkseen minua hyvästiksi. Ja kun minä puristin hänet vastaani, itki hän aivan rajusti kuin minä olisin lähtenyt ainiaaksi hänen luotansa. Silloin kuului alhaalta niin kova jyskytys, että ruutu jossakin särkyi ja lasit kilahtivat maahan.

Minä irtausin puoliväkisin Martasta ja riensin alas.

Mutta miehet seisoivat jo sisällä. Heistä oli kaksi — nuo hopeanappiset ja kiiltovöiset — asettunut virkalakit päässä ovensuuhun, mutta muut olivat keskellä huonetta kaiketi minua odottamassa. Jo rappusia alas tullessani minä tunsin yhden näistä Pelleksi, ja sydämeni riemastui. Nyt ei ole hätääkään, minä ajattelin. Sillä tämä Pelle oli vanhempieni kustannuksella käynyt koulun ja äskettäin nimitetty nimismiehen virkaajaksi, ja me olimme lapsuuden toverukset. Mutta Pelle ei tuntenut minua, vaan kylmästi kädellään torjuen minun liikaa lähestymistäni sanoi:

— Ei meillä ole teille asiaa, vaan teidän rouvallenne.

Loukkaantumisen tunne kaapaisi syvältä sydäntäni Pellen tylyyden vuoksi, mutta sitä salaten minä sanoin kevyesti: — vai niin, vai niin — ja harppasin jo pari askelta ylös rappusia kutsuakseni Martan alas. Mutta he käskivät minun pysyä alhaalla, sanoen menevänsä itse, ja jättivät minut ovella seisovien konstaapelien huostaan. He viipyivät kauan Martan luona, ja minun sydäntäni hierottiin kuin kahden myllynkiven välissä. Minä luulin, että Martta on heidän keskellänsä hengen hädässä eikä voi käsittää miksi minä en riennä hänen turvaksensa. Minä kiemurtelin kuin helvetin liekeissä.

Vähän ajan perästä alkoi ylisiltä kuulua iloisia ääniä ja hämmästyksekseni minun Marttani tuli heidän seurassaan alas rappusia mitä ystävällisimmin naureskellen ja rupatellen heidän kanssaan.

— Mutta sanokaahan minulle, herra nimismies — liverteli Martta — mitä te oikeastaan minun kirjeilläni teette, olenko liian utelias?

— Ah, rouva, se on kokonaan proforma, aivan proforma, me lähetämme ne käsialojen tutkijalle — sanoi Pelle liehakoivasti, — toivon, ettei rouvalla ole mitään sitä vastaan.

Minun ohitseni kulkiessaan Martta varoittavasti kosketti minua vapisevalla kädellään, ja nyt minä ymmärsin kaikki: Martta teeskenteli huoletonta. Hänen otsallaan oli hienon hienoja hikihelmiä.

Kun nimismies oli pannut Martan huoneesta tuomansa kirjeet nahkakoteloon, kääntyi hän minun puoleeni ja sanoi:

— Ja nyt, herrani, pyytäisin jättämään meille revolverinne…

Martta sekoitti hänet kesken puheen, sanoen veikeän keimailevasti:

— Älkäähän nyt olko noin virkaintoisia, hyvät herrat, vaan sallikaa minun toki tarjota teille kahvit — onhan meillä aikaa.

Näin sanoen hän rupesi kilistelemään kokoon kahvikuppeja, tehden sitä kovin pauhaavasti. Mutta Pelle oli nyt kuten aina hyvin rakastunut Marttaan, ja Martan vuoksi hän todella puheli minun kanssani metsästyksestä, niinkauan kuin Martta kävi kellarissa kermojaan kuorimassa.

Vasta kahvit juotuamme ja mitä vilkkaimman seurustelun jälkeen, kun herrat jo nousivat ikäänkuin hyvästelläkseen, Pelle sanoi minulle taas virallisuuden äänilajissa:

— Entä se revolveri —

Minä katsahdin Marttaan. Hänen silmänsä omituisesti erkanivat toisistaan. Ja minä ymmärsin hänen käskevän minun sanoa, että revolveri oli joutunut hukkaan.

— Vai niin, vai niin — sanoi Pelle pitkään — siinä tapauksessa saamme tyytyä vain patruunoihin…

Martta ehätti väliin, sanoen ampuneensa pilalla koko patruunavaraston loppuun.

— Ei tee mitään, me olemme koonneet niitä harjoittelupaikaltanne.

Nyt en minä enää voinut kestää Martan helvetillisten tuskien näkemistä, niin taidokkaasti kuin hän osasikin niitä peittää vierailta. Kumarsin juhlallisesti viranomaisille ja sanoin:

— Minä olen syyllinen.

Martta hypähti luokseni ja tarttui käteeni huutaen:

— Älkää uskoko häntä, hän ei ole viime aikoina ollut täysissä järjenvoimissa…

Mutta rauhoittaen Marttaa ja kädellään kohteliaasti erottaen meitä Pelle sanoi minun puoleeni kääntyen:

— Herrani, te ette ole syyllinen, sillä teidän oma väkenne on todistanut teidän alibinne. (Tämä sana merkitsi unessa, että väkeni oli todistanut minun olleen kotona, silloinkuin murha tapahtui "kallioilla".)

Nyt Pelle vuorostaan kumarsi syvään meille molemmille ja sanoi, että niin tuskallista kuin hänen olikin tällä hetkellä toimia virkatehtävissä, ei hän voinut muuta kuin julistaa meidät molemmat pidätetyiksi.

Martta näytti ponnistavan viimeisiä voimiansa pysyäkseen siinä huolettomuuden lumoavassa sävyssä, jonka hän oli omaksunut.

— Ah, nuori herra nimismies, olen todellakin levoton puolestanne — hän sanoi, — oletteko varma, että menettelette, niinkuin virkanne vaatii?

— Ennen oikeudenkäynnin ratkaisua ei lainvalvoja saa olla mistään varma — sanoi Pelle vakavissaan, niinkuin hän olisi jo neljäkymmentä vuotta toimittanut nimismiehen virkaa.

— Ajattelin vain — sanoi Martta — että jos minä olenkin valmis antamaan teille kokemattomuutenne anteeksi, minulla on korkeita suojelijoita, jotka — pelkään — eivät olisi siihen yhtä valmiit.

Nimismies kumarsi tähän vielä entistäkin syvempään.

Ja nyt tarttui meihin kaikkiin tämä kohtelias kumarteleminen. Toimimme kaikki aivan sanattomina, mutta aina vain kumartelimme. Martta kumarteli, kun virkamiehet juoksujalkaa toivat hänelle matkakapan ja kumarrellen auttoivat sen hänen yllensä. Me kumartelimme ovissa, me kumartelimme anteeksipyytäen, jos vähänkin jouduimme matkakiireissä toistemme tielle.

Kaksi autoa oli varattu koko seurueelle.

Me Martan kanssa rupesimme menemään ensimmäiseen, sillä olimmehan toistaiseksi talon isäntäväkeä. Mutta nimismies taas kumarsi syvään, ja minäkin kumarsin. Kohteliaasti päätänsä vinkuroiden hän ilmoitti, että Martan ja minun oli ajaminen eri autoissa, avasi Martalle oven ensimmäiseen autoon ja pyysi astumaan sisään. Martta kumarsi päätänsä syvään ja teki niin. Samaan autoon meni Pelle, toinen etsivistä ja toinen konstaapeleista. Etuistuimille istui toinen etsivistä kuljettajaksi ja toinen konstaapeleista hänen viereensä. Ja niin läksi auto liikkeelle, huristaen näkyvistäni.

Minä odottelin, kuka tulee kuljettajaksi minun autooni, mutta pihalla ei ollut ketään, vain oma väkeni kaukaisessa piirissä pihan ympärillä tuijotteli vieraana minuun. Huusin Heikkiä, huusin Anttia, ei kukaan tullut. Kylmä hiki nousi kasvoihini. Välimatka Martan ja minun välillä kasvoi huikeasti joka silmänräpäys, jonka hukkasin. Virkailijat olivat ilmeisesti pitäneet minua hupsuna — kaiketi Martan ajattelemattomien sanojen johdosta — ja keksineet tämän keinon päästäksensä minusta.

Mutta odottakaapa! — ajattelin minä — älkää luulko, että te noin vain erotatte minut Martastani!

Minä hypähdin vikkelästi kuljettajan istuimelle ja läksin takaa-ajoon.

Joka kerta, kun muistin, miten suurissa sisällisissä tuskissa Martan täytyi olla, kun oli yksin suuren poliisivoiman keskellä ja minä jäin yhä kauemmas hänestä, lisäsin auton vauhtia. Kunpa pääsisin vain lähellekin Martan autoa, että voisin hänelle huutaa: täällä ollaan! — Ette erota minua tästä jutusta, ette erota! ajattelin, ja päästin bentsiinin kaikki voimat valloilleen.

Vihdoinkin! Vihdoinkin näin vilaukselta heidän autonsa kaukaisen mäen yli menevällä maantiellä; se laskeutui kohta taas mäen taa.

Maantie kierteli kovasti, ja pahimmissa käänteissä suunnaton vauhti heitteli minua istuimellani puolelta toiselle. Mutta kaksi kertaa ja jo paljon lähempää näin Martan auton mäkien harjoilla. Rakkaani! Kohta näyttäydyn sinulle ja huudollani lohdutan sinua!

Silloin tuli tielleni odottamaton este, lumireki. Mennä nyt oikein miesvoimalla ja sadoilla hevosilla vetämään lumirekeä kesän aikaan! Mutta tietysti ilmaantui heitä varten kohta lunta tie täyteen ja oli keskitalvi, eikä se ollut minusta edes ihmeellistäkään, vaan aivan luonnollista. Ihmeellistä sensijaan oli, miten minun oli pääseminen heidän ohitsensa autoni takertumatta lumiin, ja miesten täydellinen haluttomuus auttaa minua. Minä rukoilin, olin polvillani heidän edessään, ei mikään auttanut. Lopulta menin takaisin autoon ajatellen, että heidän täytyy nostaa minut autoineni ylitse, sillä muutoinhan he itse eivät pääse ohitse. Mutta he kumosivat autoni lumeen tiensyrjään ja ajoivat suurin huudoin ohitse, lapioillaan viskellen lunta aivankuin haudatakseen autoni. Minä en jaksanut saada kumpaakaan ovista auki, minut tapasi taas villi raivo — ja minä heräsin.

Hoitajattareni piteli minusta kaikin voiminsa, sillä minä heittelin päätäni ja koetin saada kolhaistuksi sitä seinään niin, että kerrankin riittäisi.

He rauhoittelivat minua jääkäärein ja monenmoisilla juomilla, aivan liioittelevasti. Sillä täysin valveille päästyäni minä en ainoastaan ollut rauhallinen, vaan hyvilläni, kun todellisuudessa ei ollut tapahtunut sitä, mikä varmasti olisi tapahtunut, jos Martta oli päässyt matkustamaan.

He katselivat minuun ihmeissään. Hoitajatar irroitti jääkääreen päälaeltani ja oli hyvin tyytyväinen unijuoman tuloksiin. Hän kirjoitti kirjaan kuumeasteeni, näyttääkseen lääkärille ilmeisen edistyksen. Sitten hän tarjosi teetä ja minä join lasillisen, puhellen säätilasta.

Samana päivänä minä pyysin päästä vuoteestani. Ja kun hoitajatar siihen vihdoin suostui, aloin pyytää päästä edes vähäksi ajaksi ulkoilmaa hengittämään. Siihenkin hän, tosin kauan esteltyään, lopulta suostui.

He pukivat ylleni päällystakin ja kummaltakin puolelta tukien veivät verannalle, tahtoen istuttaa nojatuoliin ja kääriä jalkani lämpimiin peitteisiin.

Mutta minä vaadin välttämättä päästä kävelemään pihalle. Ja hermostumistani varoen he vihdoin siihenkin suostuivat, kunhan minä sallin heidän tukea kainaloista. Näin me vaelsimme kolmisin, ja minä johdatin askeleeni ja heidät koivikkotien suulle. Sinne tultua katselin ympärilleni joka suunnalle ja iloitsin mielessäni, ettei siinä mitään poliiseja enää ollut, vaan koivut tavallisella tavalla sipisivät tuulessa. Sitten kumarruin katsomaan myös maahan ja iloitsin vielä enemmän, kun en missään voinut havaita autonpyörien jälkiä, en ruohossa, en hiekassa. Ja tuli lisäksi sovittava ajatus, että Pellekään ei ole mitään pahaa Martalle tehnyt ja me ehkä voimme vielä joskus mennä metsästämään hänen kanssaan.

Lääkäri oli aivan hämmästyksissään unijuomiensa tervehtävästä vaikutuksesta. Hän käski antaa ensi yöksi muutamia tippoja enemmän. Minä rukoilin häntä, että hän vapauttaisi minut unijuomasta, sillä pelkäsin painajaisten uudistuvan. Hän taputti minua muka suostumisen merkiksi olkapäälle, mutta ovessa kuulin hänen sanovan ruotsiksi sairaanhoitajattarelle: — blanda uti kaffet — jolla hän tietenkin tarkoitti, että tipat oli minulle annettava salaa kahviin sekoitettuina. — Oi Martta, Martta! Vain sinut vielä kerran nähdäkseni, vaikkapa painajaisessakin, nielaisin kaameat rohdot!

21.

TOINEN UNENI.

Toinen uneni oli sisältönsä puolesta aivan lyhyt, mutta venyi kiduttavan pitkäksi alituisen uusiutumisensa vuoksi.

Edessäni oli olevinaan autio tiiliseinä, ja minun oli kiivettävä sitä myöten ylös, päästäkseni siihen ainoaan ikkunaan, mikä koko seinässä oli.

Se oli matala, pyöreäpäätyinen rautaristikkoikkuna korkealla, melkein räystään alla.

Oli kyllä muitakin tiiliseiniä syrjempänä ja edempänä, joissa oli kolmekin riviä samanlaisia matalia ristikkoikkunoita. Mutta edessäni olevassa seinässä oli vain tuo yksi, korkealla. Minun oli se hinnalla millä hyvänsä saavutettava senvuoksi, että tiesin Martan olevan siellä. Olimme molemmat tutkintovankilassa.

Minä seisoin jonkin matalan rakennuksen mustalla peltikatolla, jolla oli hyvin vaikea ottaa askeltakaan pellin kumahtamatta. Seisoin väijyksissä savupiipun takana, tarkastellen milloin vahti kulkee seinänurkan ohitse, kierrollaan vankilan ympäri, ja katoaa muurin taakse pysyäkseen tuokion näkymättömissä.

Tälle katolle olin laskeutunut siitä huoneesta, joka oli minulle annettu tavallisen kopin sijaan. Olin onnistunut, kaikkia mahdollisia verukkeita käyttäen, tekemään itseni tähän murhajuttuun osalliseksi, yllyttäjänä tai ainakin auttajana, ja niin olin kuin olinkin päässyt vankilamuurien sisäpuolelle. Kuitenkin pidettiin minua vain jonkinlaisena marttyyrinä, joka oli saanut kärsiä vaimonsa tihutyön tähden, olinpa suorastaan sympatiojenkin esineenä, joten minulle oli annettu ristikoista vapaa huone suurine ikkunoineen, josta voin nähdä moneen suuntaan ja seurata vankilaelämää sen kaikissa erikoisuuksissa.

Katolle tullakseni oli minun hypättävä huoneeni ikkunasta. Tietysti piti valita sopiva hetki, kun vahti oli poissa, mutta vaikeus ei ollut siinä, vaikeus oli pudottautua katolle niin, etteivät pellit kumahtaneet. Olin sukkasillani. Katolle töksähtäessäni notkistin sukkelasti polveni — olin näissä toimissa muuttunut mitä taitavimmaksi voimistelijaksi. Sitten oli odotettava savupiipun takana, kunnes vahti uudestaan katoo nurkan taa ja, kun tämä oli tapahtunut, nopeasti laskeuduttava katolta ja ryhdyttävä kiipeämään tiiliseinää myöten ylös Martan ikkunaa kohden.

Alaosassa seinää oli kyllä joitakuita tyhjäksi jätettyjä tiilensijoja, joihin sopi sijoittaa jalkansa, mutta keskipaikoilta asti ei ollut käsille eikä jaloille mitään muita tarttumismahdollisuuksia kuin siellä täällä niitä muuriruukin epäsäännöllisiä ulostumia, jotka olivat tähän takaseinään jääneet rakentavan muurarin kiirehtimisen ja välinpitämättömyyden vuoksi. Puolivälin kohdalle päästyäni minä putosin aina maahan, jolloin oli uudestaan kavuttava peltikatolle ja savupiipun takana odotettava vahdin seuraavaa häviämistä. Lopulta tämä tapahtui niin monta kertaa, että minä aloin jo suoraan pudota seinältä peltikatolle savupiipun taakse. Sormeni olivat veressä muuriin raapiutumisesta. Mutta aamu alkoi valeta. Vielä viimeinen yritys, ajattelin. Jollen nytkään onnistu, en enää ikinä saa Marttaani tavata enkä ehkä nähdäkään, sillä kohta alkaa oikeudenkäynti ja meidät erotetaan ainiaaksi.

Noustuani puoliväliin minä tartuin käsilläni ja jaloillani tiilimuuriin kuin iilimato. En nostanut kättäni ylempään kohtaan ennenkuin olin itseltäni kysynyt ovatko toinen käteni ja molemmat jalkani varmasti tukikohdissaan. Vasta tunnettuani, että niin oli, minä litistyin niin lähelle muuria kuin mahdollista ja aloin varovasti nostaa toista kättäni ylemmäs, uutta tukikohtaa sille tunnustellen. Näin ylenin vähitellen, vähitellen… Muuri muuttui ylhäällä yhä sileämmäksi, joten sain kauan turhaan harata kädelläni, ennenkuin löysin jonkin epätasaisuuden. Aikaa menee. Nyt jo kuulen vahdin tulevan. Minä en voi katsahtaa alas, sillä asentoni muuttuisi. Minä jään siihen liikkumattomaksi. Keskisormi alkaa vavista. Hädissäni minä rukoilen lapsuuteni Jumalaa, ja sormeni vahvistuu. Jumala on onneksi aina vankien puolella, ajattelen. Vahti kuuluu menevän taas. Hänellä on kolisevat puukengät jalassaan. Jumalan kiitos — ei huomannut.

Nyt minun täytyy kääntää pääni ylöspäin, nähdäkseni, millä kohtaa ikkuna on yläpuolellani. Tämä on vaikein tehtävä koko yrityksessä. Sillä jos muuriin litistyneestä asemastani alan kääntää päätä, niin että voin nähdä yläpuolelleni, kadotan tasapainoni, se on melkein varma. Koetan kuitenkin. Se onnistuu sen verran, että näen millä kohtaa ikkunan mustuus on, mutta — jumalani! — mitä näenkään vielä! Ikkunasta on riipuksissa minua kohden kurottautuva käsi. Sen täytyy olla Martan käsi… Ah, hänen kopissaan on ikkuna kai niin korkealla, ettei hän ylety kuin vain kätensä esille kurottamaan…

Nyt minä varovasti kierrän pääni vielä ylemmäs, niin että alaleukani tulee vasten muuria… On! — On! Se on Martan käsi, tunnen sen kalpeudessa jokaisen suonen, se on sama armas käsi, johon hän oli toivonut minun käteni kasvettuvan ikuisiksi kiinni!

Jumalan kiitos, ettei hän puhu mitään, sillä jos hän sanoisi sanankaan ja minä vastaisin, putoisin heti.

Nyt hellitän vasemman käteni ja koetan nostaa sitä tuuma tuumalta kaaressa pitkin muuria. Samassa tunnen alkavani kallistua taaksepäin.

Kaikki on hukassa! ajattelen. Nyt ei auta enää muu kuin nopeasti huiskauttaa käsi mahdollisimman korkealle, jotta ennen putoamista ennättäisi kunpa sormenpäihinkin koskettaa Martan kättä ja edes sen lohdutuksen hänelle jättää. Minä tein niin ja ponnistin vielä jaloillanikin, että ylettyisin korkeammalle. Mutta silloin petti alimmainen nojakohta, ja minä lensin suinpäin alas.

Heräsin jo, ennenkuin olin kivikatuun kolahtanut.

Ymmärrettäköön minun autuuteni, kun omassa kotivuoteessani maaten näin tuulen leppeästi pullistelevan avatun ikkunani uudinta ja tajusin, että kaikki oli ollut unta! Unta, joka tosin olisi voinut olla todellisuutta, jos…

Hoitajattareni näytti tosin alussa huolestuneelta, pyyhkiessään hiostuneita jäseniäni ja muuttaessaan minulle kuivia lakanoita, mutta — voisiko uskoa — vielä samana päivänä me ajoimme hänen kanssaan kauas kirkkomaalle, Martan hautaa katsomaan ja sinne kukkia viemään. Kirkonmäellä tapasin useita tuttaviani kunnanmiehiä. Hienotunteisuudesta minua kohtaan pysytteli hoitajattareni loitompana, ettei minua luultaisi yhä hoidonalaiseksi mielisairaaksi. Minä keskustelin suuren piirin ympäröimänä, vieläpä annoin neuvoja kunnan siltarakennus-asioissa.

Tapahtui vielä se ihme, että minä nukuin iltapuolella leposohvalle ilman mitään unirohtoja ja mitään unia näkemättä.

Tästä puhelimitse tiedon saatuansa lääkäri innostui niin, että ajoi meille ja toi apteekista itse muassaan uudet lääkkeet.

Minä väitin, että olin tällä iltapäiväunellani todistanut voivani saada unta jo ilmankin rohtoja, ja pyysin häntä armahtamaan minua; sanoin mielelläni valvovani vaikka koko yön, kunhan pääsen kauheista unennäöistä, joita pakkonukutus minulle tuottaa.

Silloin lääkäri teki suurenmoisen lupauksen, nimittäin, että jos vielä seuraavaksi yöksi nautin näitä uusia lääkkeitä ja tulos osoittautuu yhtä suotuisaksi, ei minun enää tarvitse pitemmältä niitä ottaa.

Tämän sopimuksen me vahvistimme kädenpuristuksella.

Sydämeni syvimmässä minun täytyy tunnustaa, että antaessani pakottaa itseni seuraavan yön kauheuksiin minun salaisena vaikuttimenani oli taaskin toivo saada unessa nähdä Marttaa. Vaikka sen toivon oli käynyt niin huonosti viime yön unessa, oli minulla nyt parempia toiveita. Sillä poliisikuulustelun, pidätyksen ja tutkintovankilan perästä, jotka olivat seuranneet toisiansa edellisissä unissa, olisi kaiken todennäköisyyden mukaan nyt tulossa itse oikeudenkäyntikin, jossa Martta olisi saanut tuomionsa — ellei hän olisi kuolettavasti kolahuttanut päätänsä kellarinoveen…

22.

KOLMAS UNENI.

Aivan oikein. Minä sain nähdä Martan. Hän oli vankilassa hyvin laihtunut ja myös jollakin tavalla pienentynyt. Tukka ei hänellä ollut aivan yhtä hyvässä järjestyksessä kuin aina tavallisesti, ja hänen toinen silmänsä näytti enemmän valkuaista kuin toinen.

Emme saaneet vaihtaa sanaakaan, paikkamme olivat eristetyt. Hän istui syytettyjen penkillä, kiinteästi katsellen minuun, ikäänkuin olisi odottanut, että minä vielä pelastan hänet. Hänen katseensa kuumeisesta loisteesta päättäen hän odotti, että kohta alan pitää puolustuspuhetta ja silloin kaikki selviää. Ei hän ymmärtänyt, että minä olin itse syytettynä, joten en siis voinut olla hänen asianajajansa — eiväthän naiset semmoisia ymmärrä, enkä minä päässyt asiaa hänelle selittämään.

Oi Martta, Martta, missä oli sinun äskeinen kauneutesi? Missä sinun vapaa, ympäristöä vallitseva ryhtisi? Nyt olit siinä kuin kaikista kunniallisista erotettu poloinen, joka ei enää ulkoasuansa ajattele, vaan pelastusta hakien katselee ympärillensä ja nielemistään nielee, hakien kosteutta kuumeen kuivattamaan suuhunsa… Ristikuulustelut olivat jo suoritetut, todistajat kuullut. Me olimme viimeiseen asti koettaneet olla tunnustamatta. Me väitimme edelleen, ettei revolveria ollut enää talossamme ja että sen kaikki patruunat olivat käytetyt ja loppuneet. Mutta he näyttivät meille sen patruunan, joka oli murhattuun sattunut, ja ne patruunat, jotka olivat harjoituspaikalta löydetyt, ja kaikki olivat samaa mallia. Mutta urheilukauppiaalta he olivat kuulleet, että minä olin ostanut erikoismallisen revolverin, jonka patruunat eivät sovellu mihinkään muuhun taskuaseeseen. Siinä ne nyt olivat pöydällä nuo patruunat tuomarien edessä. Mutta minä iskin silmää Martalle ja me kielsimme sittenkin.

Nyt otti tuomari edestään pöydältä rutistuneen paperin ja sanoi, että se oli löytynyt murhatun povitaskusta murhapaikalla. Sitten hän sanoi, että paperissa oleva käsiala oli etsivän osaston toimesta jätetty vannotetulle käsialaintutkijalle, joka on todistanut sen yhtäpitäväksi syytetyn takavarikoiduissa kirjeissä olevan käsialan kanssa. — Kuinka on tämän asian laita? — Näin kysyen tuomari suoristi paperin pöydällä kätensä alla ja ojensi sen nähtäväksemme. Se oli Martan kirje Taulerille. Minä ymmärsin, että kohtalomme oli ratkaistu.

Mutta ennenkuin oikeudenpalvelija oli ennättänyt tuoda paperin Martan nähtäväksi, oli Martta pyörtynyt ja hänet kannettiin sivuhuoneeseen.

Kaikki sanomalehtimiehet, joiden pöydät olivat oikealla puolella salia, mutta kuitenkin tuomioistuimen eikä yleisön alueella, kumartuivat kiihkeästi merkitsemään papereihinsa välikohtauksen, jonka saattoi ottaa ratkaisevaksi käänteeksi jutussa, melkeinpä tunnustukseksi. Tuomari luki kirjeen.

Yleisön kiihtyvää supatusta oli melkein mahdoton hillitä, ja tuomari uhkasi tyhjentää salin. Skandaali oli jotakin aivan kuulumatonta. Syytetty oli siis ollut rakkaussuhteissa murhattuun, jopa luvannut antautua! Mutta miksi hän siis oli ampunut rakastajansa? Jännitys yleisössä kasvoi äärimmilleen. Tämähän nyt oli kiinnostavimpia juttuja, mitä yleensä voi kuultavaksi tarjoutua.

Tunsin kaikkien säälivät katseet kohdistuneiksi itseeni. Petetty aviomies. Tällä hetkellä kaikkien nähden saanut tiedon vaimonsa uskottomuudesta. Miltä semmoinen mies näyttää? Älkää olko edessäni, enhän voi nähdä selkänne lävitse! — Tuomari koputtaa taas varoittavasti yleisölle. Hänkin katsoo säälien minuun. Antaen minulle tilaisuuden lieventää tämän tilanteen kaameutta hän ryhtyy puhuttelemaan minua melkein kuin yksityisesti, kuitenkin ääntänsä alentamatta:

— Mitä arvelette vaimonne luonteesta? — kysyy hän, tahtoen ikäänkuin lohduttaen vetää minut pois paljastuneesta likaisuudesta kunniallisten ihmisten joukkoon.

Näin minä todellakin sain tilaisuuden puolustuspuheen pitämiseen. Minä sanoin painavasti:

— Vaimoni on maailman siveellisin ihminen.

Yleisöstä päin kuului ihmetteleviä oo-oo … mutta myöskin naurahduksia ja hillittyä hihitystä. Tuomari sanoi:

— Täällä on kuitenkin kuultu todistajia, joiden lausuntojen mukaan vaimonne maine juuri tarkoittamassanne suhteessa ei ole aina ollut ensiluokkainen.

Minä toistin:

— Se nainen, jota te sanotte vaimokseni, on kaikissa suhteissa maailman siveellisin ihminen.

Tuomari: "Kaikissa suhteissa" — sanotte? Häntä syytetään harkitusta murhasta.

Minä: Hän teki vain sen, minkä minä olin vannonut tekeväni. Hän tahtoi ottaa teon seuraukset kantaaksensa, hän luuli osaavansa salata paremmin kuin minä. Minä olen todellinen murhaaja.

Tuomari: Miksi tahdoitte tehdä tämän murhan?

Minä: Siksi, että intohimoisesti rakastan syytettyä ja hän ei olisi ikinä suostunut olemaan vaimoni, niinkauan kuin tuo mies oli maan pinnalla.

Tuomari: "Suostunut olemaan vaimonne" — sanotte? Mutta olettehan vihitty aviopari ja olettehan jo toista vuotta eläneet yhdessä!

Tässä tuomarin täytyi taas vaatia hiljaisuutta, sillä istumapaikkoja vaille jäänyt yleisö ovensuussa alkoi uteliaisuudessaan liikkua, huudahdella ja taistella oikeudesta tunkeutua toinen toisensa eteen.

Minä: Suhteemme ei ole milloinkaan ollut miehen ja vaimon.

Tuomari kumartui nyt supattelemaan muiden punaverkapöydän ääressä istuvien oikeudenjäsenten kanssa. Varmaankin he neuvottelivat, olisiko meidät pantava tarkastuksenalaisiksi mielisairaalaan. Yleisökin sai sillä aikaa tilaisuuden väittelyyn, hihitykseen ja hupaisuutta herättäviin huomautuksiin. Minä aloin kiihoittua.

Vihdoin tuomari huomasi epäjärjestyksen, sai aikaan hiljaisuuden ja jatkoi kuulusteluani.

Tuomari: Teidän mielipiteenne mukaan vaimonne siis omastakin puolestaan halusi toimittaa tuon miehen hengiltä?

Minä: Hän näki kärsimykseni. Hän tuli huomaamaan, että sitä erillisyyttä välillämme, jota hän hyvin kesti, minä en ajanpitkään voinut kestää. Mutta antautua minulle ennenkuin Tauler oli hävinnyt maan pinnalta, sitä hän ei voinut. Hän teki kaiken minun tähteni.

Istuntosalin kaikki päät jäivät hetkeksi aikaa mietteisiinsä. Ei kuulunut hiiskaustakaan. Sitten alkoi kuulua kuiskailevaa väittelyä yleisön puolella, sitten sanomalehtimiehet katsahtelivat toisiinsa ja yksi alkoi naputtaa pikakirjoituskynällä hampaitansa vastaan naurahtamista varoen. Mutta yksi herra tuomarinpöydän ääressä minua sapetti enemmän kuin kukaan muu. Hän saattoi olla aivan viaton mies, mutta äärimmilleen kiihoittunut mieli kernaasti valitsee itselleen suuresta, ihmisiä täynnä olevasta salista jonkin määrätyn kohteen, johon se purkautuu niinkuin sähkövirta johdattimeen. Ja niin minuakin nyt koko salissa ei ollut harmittavinaan mikään muu kuin tuon ihmisen ulkonäkö. Hän oli ilmeisesti aikonut antaa partansa kasvaa, koska se ajelemattomana sänkenä kellersi hänen poskillaan. Sänkiset huulet muuttuivat hänellä ilman mitään valmistusta suuksi, joka ammotti avonaisena kuin veneeseen nostetulla ahvenella. Ja tässä ammotuksessa nauruhermot värisivät pidättyvästi, jota hän koetti peittää painamalla silmäluomensa viattomasti alas ja nostamalla kulmakarvat korkealle. Julki raivostumista välttääkseni minun täytyi katsoa muuanne.

Miellyttävin koko joukosta oli minusta tuomari itse. Hän ainakin oli koettanut ymmärtää, vaikka nyt lopulta hänkin pudisti päätänsä.

Sitten he keskustelivat taaskin matalalla äänellä, arvatenkin tuosta tarkastuksenalaiseksi asettamisesta.

Mutta tämä kaikki keskeytyi samassa. Kaikki kurottivat päitänsä ja uuden jännittymisen kohahdus kuului yleisön puolelta.

Martta johdettiin jälleen istuntosaliin.

Nyt alkoi jälleen todellinen oikeudenkäynti.

Tuomari sanoi Martalle:

— Miehenne on tehnyt täydellisen tunnustuksen. Pysyttekö Te kiellossanne?

Martta katsahti minuun ja hänen kätensä ojentuivat hiukan minua kohden. Ilmeisesti hän tahtoi kysyä, mitä hänen oli tässä äärimmäisessä hädässä tehtävä, tunnustettavako vai edelleen kiellettävä.

Minä nyökkäsin hänelle päätäni. Kuin kuolon verho laskeutui toivottomuus hänen kasvoilleen. Hän kääntyi tuomarin puoleen.

— Minä tunnustan — sanoi hän hiljaa.

Hiljaisuus oli oikeussalissakin.

Sitten muuttui kaikki, osat vaihtuivat. Alettiin ikäänkuin alusta uudelleen ja uudelta kannalta. Minut jätettiin kokonaan syrjään ja huomio kääntyi yksinomaan Marttaan. Tuomari — ainoa ystäväni — kadotti kaiken virkaintonsa eikä omasta puolestaan kysellyt enää juuri mitään. Sensijaan ottivat johdon käsiinsä kaksi muuta henkilöä, syyttäjä ja puolustaja. Ilmeisesti oli nyt kysymys lieventävien asianhaarain löytämisestä, ja siinä tarkoituksessa koetettiin päästä perille Martan ja Taulerin suhteen laadusta. Minun raivoni kypsyi kypsymistään.

En oikeastaan päässyt kotvan aikaan selville, kumpi noista herroista oli syyttäjä ja kumpi puolustaja. Sillä se, jonka minä olin otaksunut puolustajaksi, veti haikailematta esille kaikkein arkaluontoisimpia asioita, väittäen todistetuksi … kieleni ei käänny sanomaan mitä. Toinen taas, jota luulin syyttäjäksi, koetti tehdä tyhjäksi nämä hänen todistelunsa.

Lyhyesti mainiten, väittelyn alaisena oli heidän välillänsä kysymys "väkisinkö vai ei väkisin".

Yleisen syyttäjän paikalla seisovalla herralla oli kädessään kotitarkastuksessa takavarikoitu Martan päiväkirja, ja siitä hän luki kohdan toisensa perästä, joilla koetti osoittaa, ettei mitään ollut tuossa suhteessa todistettu, jopa koetti viittailla päinvastaiseen käsitykseen tämän vihkosen perustuksella.

Kuulin takanani yleisön jännittyneen huohotuksen, näin edessäni sanomalehtikertojain pöytiensä yli kumartuneina kirjoittavan mitä kaikkea minun Marttani muistikirjassa oli.

Kun Martta ei itse kyennyt vastaamaan hänelle tehtyihin kysymyksiin ankaran puistatuksen vuoksi, joka oli hänet vallannut, ja kun oli pelättävä hänen pyörtyvän uudelleen, luki tämä herra Martan vihkosesta erään minulle tutun kohdan, ja kääntyen minun puoleeni kysyi, mitä syytetty oli tunnustanut Tähtitorninvuorella?

Mutta nyt oli mittani täysi.

Minä sieppasin tuolin, joka oli istuttavakseni annettu, ja lennätin sen suoraan tuomarinpöydän yli ahvennaamaa kohti, joka oli uteliaana kurottautunut vastaustani kuulemaan.

Tuomarit ja muut pöytävirkailijat nousivat yhtenä miehenä ja suuntautuivat ovelle. Pakokauhu valtasi yleisön. Minä kuulin huudettavan: pidelkää kiinni! pidelkää kiinni! Mutta minä kävin sanomalehtikertojain pöydän jalkoihin alhaalta ja nostin sen ilmaan. Aioin juuri sinkauttaa pöydän pakenevien perään, kun vahvat kädet tarttuivat minuun joka puolelta — ja minä heräsin hoitajattareni puristukseen.

— Missä he ovat, päästäkää minut irti! — minä vielä huusin.

Mutta "pidelkää kiinni" huutojen sijaan tunnen jo hoitajattarieni ääniä, kun he kehoittavat toisiansa pitelemään minua kiinni. Voimainsa takaa pitelevätkin jotkin kädet minun reuhtovia käsiäni vangittuina, mutta minä raotan jo silmiäni ja näen, että vanginvartijain virkapukuisten käsivarsien asemesta minua pitelevät valkohihaiset hellät naisten kädet.

Oi autuutta, autuutta, herätä tämmöisen unen perästä!

Oi autuutta, muistaa, että Martta on kuollut tapaturmaisen kuoleman, lyöden päälakensa liian matalan kellarinoven päätyyn!

Oi autuutta, muistaa hänen kuolinkasvojensa tyyntä rauhaa ja hänen kiitollista hymyänsä, kaukana, kaukana kaikista tuomioistuimista!

Oi autuutta, saada takaisin lapsuutensa usko, että sattumaa ei ole, vaan kaikki on armoa!

Oi elonantavaa autuutta, rakastaa jälleen maailmaa, tietää, ettei ihmisistä kukaan ole Marttaa tuominnut, ettei kukaan ole häntä kiduttanut, ei paljastanut hänen sydämensä salaisuuksia eikä niitä maailmalle julistanut!

Minä kiitän ja ylistän maailman hyvyyttä. Olen jälleen terve.